[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fYbsf977DPjO-bmvYSZyco7d9mljFCcwWOkodV0Mg1H4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},2688,"Kuninkaitten kuningas","Wells, H. G.",1866,1946,"2688-wells-h-g-kuninkaitten-kuningas","2688__Wells_H._G.__Kuninkaitten_kuningas",null,"romaani",[],[],"fi",1925,1926,93835,605647,false,69933,[23,24,25,26,27,28],"English fiction -- Translations into Finnish","Fathers and daughters -- Fiction","Hallucinations and illusions -- Fiction","Man-woman relationships -- Fiction","Self-actualization (Psychology) -- Fiction","Widowers -- Fiction",[30],"Novels","\"Kuninkaitten kuningas\" by H. G. Wells is a novel written in the early 20th century. The story follows the life of Albert Edward Preemby, a former laundry owner and widower, as he navigates his existence in a changing world filled with societal shifts and personal trials. The narrative blends elements of modernity and history, showcasing Preemby’s relationships, particularly with women, as he grapples with his dreams and the expectations placed upon him.  The opening of the story introduces us to Preemby's life as he steps away from the laundry business after his wife’s death, reflecting on his past and the peculiar events that have shaped his life leading to 1920. The narrative explores his early years, his serious yet whimsical nature, and his interactions with characters like Christina Hossett and Meeta Pinkey, which foreshadow the complex dynamics of love, ambition, and societal roles he will encounter. In these initial chapters, Wells lays the foundation for Preemby's development as he embarks on his journey, hinting at the challenges and transformations that await him within the tapestry of the early 20th century society. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Palola, Eino",342,"Pesulaliikkeen pitäjä herra Preemby vakuuttuu vaimonsa kuoleman jälkeen olevansa muinaisen sumerilaiskuninkaan jälleensyntymä. Ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen Lontooseen sijoittuva romaani seuraa hänen päätymistään mielisairaalaan sekä hänen tyttärensä Christina Albertan pyrkimystä itsenäiseen elämään perhesalaisuuksien paljastuessa.","H. G. Wellsin 'Kuninkaitten kuningas' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2688. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","KUNINKAITTEN KUNINGAS\n\nKirj.\n\nH. G. Wells\n\n\nTekijän luvalla (\"Christina Alberta's Father\") suomentanut\n\nEino Palola\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nHolger Schildtin Kustannusosakeyhtiö,\n1926.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN KIRJA\n\nKUNINKAITTEN KUNINKAAN, SARGONIN, TULO.\n\n\n\n\nEnsimmäinen luku.\n\nHRA PREEMBYN AIKAISEMPI ELÄMÄ.\n\n\n1.\n\nTämä on tarina eräästä hra Preembystä, liikkeestään luopuneesta\npesulaitoksen pitäjästä ja leskestä, joka luopui toiminnastaan Kirkkaan\nVirran pesulaitoksessa, pyhän Simon kunnassa, Woodford Wellsin\nlähistössä, vaimonsa kuoleman jälkeen armon vuonna 1920. Hän sai kokea\neräitä varsin huomattavia vaiheita. Tarina on oleellisesti nykyaikainen\nkertomus. Se on kertomus Lontoosta sir Arthur Conan Doylen, langattoman\npuhelimen ja ensimmäisten työläislordien aikakaudelta. Historiallinen\naines siinä on vähäpätöistä ja osaksi erehdyttävää, ja tulevaisuudesta,\nvaikka se onkin sokeasti läsnä, ei itseasiassa välitetä mitään.\n\nKoska pyykinpesu Lontoossa samoinkuin maitokauppa ja leivonta- ja\nliinakauppa ja monet muut kaupan haarat, on pikemminkin erikoistunutta\nja perinnöllistä ja hieman vaikeata syrjästätulleiden harjoitettavaksi,\non tärkeää selittää, että hra Preemby ei ollut syntynyt pesuliikkeen\nharjoittajaksi. Hänessä oli hyvin vähän oikean lontoolaisen pesijän\nhenkeä ja taitoa. Hän joutui avioliitossaan pesuliikkeeseen. Hän tapasi\nSheringhamissa 1899 erään neiti Hossettin, perijättären ja luonteeltaan\nhyvin päättäväisen tytön. Hän kosi ja voitti hänet ja meni naimisiin\nhänen kanssaan, kuten teille kerrotaan, meikein tietämättään, mitä\nteki. Hossettit ovat arvokasta väkeä pesulamaailmassa, ja Kirkkaan\nVirran yhtymä, joka nyt joutui Preembyn kykeneviin käsiin, oli vain\nyksi noista tuon mainitun ja miellyttävän ammatin harjoituspaikoista\nLontoon pohjoisissa, luoteisissa ja lounaisissa kortteleissa.\n\nHra Preemby, kuten neiti Hossettin perhe sai kokea hyvin selvästi\nja tuntuvasti jo kehityksen hyvin aikaisella asteella, polveutui\npaljon vähemmän käytännölliseltä elämänalalta kuin hänen vaimonsa.\nHänen isänsä oli ollut viehättävän epätäsmällinen taiteilija,\nvalokuvaustaiteilija, joka asui Sheringhamissa, ja valmisti valokuvia,\njoita 80-luvulla sanottiin »jalokivikuviksi», seudulla käyvistä\nkesävieraista. Niihin aikoihin hän oli hyvin tunnettu sheringhamilainen\ntyyppi, tumma, komea ja välistä hiukan pörröinen, käytti ruskeaa\nsamettitakkia ja leveäreunaista, pehmeää, harmaata hattua. Hän ryhtyi\nvieraitten kanssa keskusteluun kylpyrannassa, ja eräänlainen hienouden\nsävy hänessä aiheutti sen, että hänen elannolleen riittävä määrä heitä\nkävi hänen valokuvaamossaan. Hänen vaimonsa, hra Preembyn äiti, oli\nkärsivällinen, vähän kehittynyt nainen, maanviljelijän tytär Dissin\nlähistöltä. Kun sitten hra Preemby vanhempi poistui poikansa elämästä\n— hän sekaantui romanttisesti pieneen varieteeseurueeseen kesällä v.\n1887, ja hävisi tiehensä syksyllä herättäen niin vähän melua kuin\nsuinkin, eikä milloinkaan palannut Sheringhamiin — tuli rva Preemby\nvanhemmasta työtätekevä osakas pieneen täysihoitolaan, ja hän kuoli\nnoin vuoden kuluttua jättäen huonekalunsa, osuutensa täysihoitolaan ja\nainoan poikansa serkulleen ja liiketoverilleen, rva Witcherlylle.\n\nNuori Albert Edward Preemby oli silloin miellyttävän näköinen, hoikka,\nkuusitoistavuotias nuorukainen, jolla oli isänsä kihara tukka, äitinsä\nkauniit hiukset ja taivaansiniset, uneksivat, säännölliseen käytäntöön\nsopimattomat silmät. Jo lapsena hän oli taipuvainen unelmoimaan.\nKoulussa hän saattoi istua paikallaan koko joukko laiminlyötyjä\nkirjoja edessään, katsellen niitten yli kohti tuntemattomia maita.\nHänen aikaisemmat kokeensa liike-elämän alalla olivat laadultaan\nvähemmän rohkaisevia hänen hajamielisyytensä vuoksi. Tehtyään joukon\nepäonnistuneita yrityksiä käyttää hyväkseen lahjojaan jollakin\nsopivalla kohdalla sivistyksen koneistossa, joutui hän jäämään useaksi\nvuodeksi erään norwichilaisen talo- ja hiilikauppiaan toimistoon, joka\noli hiukan sukua hänen äidilleen.\n\nJoku vanha, muistiinjäänyt, tunteellinen side auttoi Albert Edwardin\ntälle paikalle ja suojeli kaikkia hänen toiminnassaan ilmenneitä\npuutteellisuuksia liian ankaralta arvostelulta. Hän menestyi siinä\nkuitenkin paremmin kuin kukaan olisi voinut toivoakaan. Talonvälittäjän\ntehtävä eroaa useimmista muista ammateista siinä, että tarpeellisen\nkäyttövoiman hankkivat kokonaan liikkeen asiakkaat, ja suurten\ntalojen vuokraamisessa oli jotakin sellaista, mikä vaikutti nuoren\nPreembyn nukkuvaan mielikuvitukseen. Hän osoitti omaavansa luontaisia\nlahjoja puoleensavetävässä kuvailussa ja hän sai kylliksi tekemistä\nottaessaan selville yksityiskohtia yritteliäiltä vuokraajilta. Hänen\ntulevaisuutensa näytti melko toivorikkaalta. Hiiletkin osoittautuivat\nmerkillisen kiintoisiksi, heti kun hän huomasi, että hänen ei\ntarvinnut puuttua niihin. Hän ei voinut milloinkaan uskoa, että\nkaikki nuo kultaiset suomut, mitä niistä löytyi, olivat kiisuja.\nHän uneksi salaisesti suuresta kaupallisesta yrityksestä, jonka\ntarkoituksena olisi hakea tuhkaläjistä sinne jäänyt kulta. Hän ei\nkertonut kenellekään näistä suunnitelmista, mutta ne lämmittivät hänen\njokapäiväistä aherrustaan lupaamalla vapautusta ja varallisuutta. Ja\nkun työ oli hiljaista toimistossa aikaisin iltapäivällä ja hänet oli\njätetty toimistoa hoitamaan, saattoi hän mennä istumaan hiilinäytteiden\nääreen, poimia näytekappaleita pienille tarjottimille, käännellä niitä\nsinne tänne ja katsella niitä eri kulmilta, punnita niitä käsissään ja\nvaipua kaikkein ihmeellisimpiin unelmiin.\n\nMutta jos talonkysyjiä tuli huoneeseen, saattoi hän ottaa heidät\nvastaan melkein kuninkaallisesti.\n\nNorwichissa hänestä tuli Nuorten Miesten Kristillisen Yhdistyksen\njäsen, mutta häntä miellytti pikemmin liikkeen kirjallinen kuin\nsen kristillinen puoli, ja hän oli läsnä kaikissa mahdollisissa\npoliittisissa keskusteluilloissa. Hän ei milloinkaan puhunut\nkokouksissa, vaan istui salin perällä mietiskellen, että poliitikot,\nkaikesta päättäen, eivät ole muuta kuin nukkeja hiljaisten, rikkaiden\nmiesten käsissä, jotka istuvat väliverhon takana. Norwichissa hän\nensimmäisen kerran kykeni ostamaan räätälin valmistaman puvun,\nkaikkein miellyttävintä harmaata kangasta. Kun hän lähti kahden\nviikon kesälomalleen rva Witcherlyn luokse Sheringhamiin, oli\ntämä ihastunut hänen ulkonäkönsä parantumiseen ja häneen vaikutti\nsuuresti se toimelias toiveikkuus, joka oli astunut pojan entisen\nvälinpitämättömyyden sijaan. Kun hän iltapäivisin esiintyi harmaassa\npuvussaan kylpyrannalla, näytti hän kaikista, jotka eivät tunteneet\nhäntä, joltakin varakkaalta kesävieraalta.\n\nTuntuu siltä kuin siitä olisi vain päivä, ja tuntuu siltäkin kuin\nolisi kulunut vuosia siitä, kun kömpelö ja lyhyt hra Preemby oli tuo\npieni, vaalea nuorimies, joka heilutteli keppiään ja katseli salaa,\nmutta halukkaasti, naiskylpijöitä laajoissa, alushameentapaisissa\nuimapuvuissaan ja öljykankaisissa päähineissään, kuljeskellessaan\npitkin Sheringhamin rantaa. Se tapahtui niinä päivinä, jolloin\nautomobiilit vielä olivat vain pilaa, savua ja melua pääpaikoista\nkaukana olevilla seuduilla, ja jolloin lentämistä pidettiin\nmahdottomana. Kuningatar Viktoria oli viettänyt timanttijuhlansa, eikä\nkukaan ajatellut, että Albert Edward, Walesin prinssi, milloinkaan\neläisi niin kauan, että hän pääsisi kuninkaaksi. Etelä-Afrikan sota oli\njärjestetty siksi kesäksi, kestääkseen kuusi kuukautta ja vaatiakseen\nneljäkymmentätuhatta miestä. Ja kolmantena harmaapukuisen kesälomansa\npäivänä Sheringhamissa hra Preemby kohtasi tulevan puolisonsa, neiti\nHossettin, joka ajoi polkupyörällä, ja törmäsi yhteen ja melkein joutui\nhänen ystävänsä, neiti Meeta Pinkeyn pyörän alle.\n\nSilloinkin, niin uskomattomalta kuin se nykyaikaisista lukijoista\nvoi näyttääkin, onnistui ihmisten noina kaukaisina 90-luvun päivinä,\nennenkuin nopeampi auto tuli ajoneuvona käytäntöön, kaataa ja\nvahingoittaa toisiaan laiskoilla koneillaan, pyörillä, hevosen\nvetämillä ja muilla silloin saatavilla ajopeleillä.\n\n\n2.\n\nNeiti Meeta Pinkey oli vilkas, vaaleatukkainen tyttö, ja hän putosi\nkoneeltaan sirosti ja luonnollisesti hra Preembyn syliin syöksyessään\nhäntä vasten. Näyttää siltä kuin olisi ollut kohtalon alkuperäinen\ntarkoitus tehdä tästä heidän jatkuvien suhteittensa alku, mutta tässä\ntapauksessa kohtalo oli laatinut laskelmansa ilman neiti Hossettia.\nNeiti Meeta Pinkey oli silloin yhtä kypsä rakkauteen kuin ruuti on\npamaukseen, ja oli jo syvästi rakastunut hra Preembyyn, ennenkuin oli\npäässyt kunnollisesti jaloilleenkaan. Hän seisoi siinä punastuneena,\npyöreäsilmäisenä ja hengästyneenä, ja hra Preemby näytti ihan\nmiehekkäältä ja kauniilta nostaessaan auttavaisesti hänen pyöräänsä.\n\nTörmättyään hra Prembyyn oli neiti Hossett kääntynyt syrjään, noussut\npyörältään, ja seisoi nyt siinä valmiina väittelemään. Törmäys oli\nirroittanut kokonaan entisestäänkin löyhässä olleen ohjaustangon siitä\nkelvottomasta vuokrakoneesta, jolla hän oli ajanut. Tämä löyhyys juuri\nsai aikaan tapaturman. Hänen huomionsa näytti jakaantuneen tasaisesti\ntämän seikan ja hra Preembyn mahdollisen suuttumuksen välille. »Soitin\nkelloa», sanoi hän.\n\nHän oli palavissaan ja piti puoliansa. Hän oli pyöreäkasvoinen tyttö,\njolla oli pitkä, ohut kaula, hyvät, kirkkaat kasvot, silmälasit\nkapealla nenällään ja päättäväinen, ohuthuulinen suu.\n\n»Kehoitin teitä siis väistämään», sanoi hän.\n\n»Kömpelöä minun puoleltani», sanoi hra Preemby lepyttävästi. »Olin\nunohtunut unelmiini.»\n\n»Eihän teihin sattunut?» kysyi Meeta.\n\n»Säikähdin vain», sanoi hra Preemby, »etenkin silloin, kun pyörä\ntavoitti minut. Täällä on niin paljon käänteitä.»\n\n»Olisin lentänyt maahan, jollette olisi saanut kiinni minusta», sanoi\nMeeta.\n\nNeiti Hossett oli päässyt varmuuteen siitä, ettei ollut pelättävissä\nmitään riitaa hra Preembyn kanssa. Hän ottaisi nähtävästi koko\ntapaturman hyvin siivosti. »Tämä ohjaustanko oli niin löyhässä\nkuin se suinkin saattoi olla», sanoi hän. »Katsokaapa sitä. Voitte\nkiertää sitä, minnepäin vain haluatte. Niitä pitäisi rangaista\ntällaisten koneiden vuokraamisesta. Jonakin päivänä joku heistä joutuu\nvastaamaan aiheutetuista vahingoista. Silloin kai ne tulevat vähän\nvarovaisemmiksi. Se on hävytöntä!»\n\n»Ettekö voi ajaa sillä ollenkaan nyt?» kysyi hra Preemby.\n\n»En», sanoi tyttö. »Minun on vietävä se takaisin sinne.»\n\nHra Preembystä näytti olevan ihan oikein ja paikallaan, että hän\notti kuljettaakseen koneen hänen puolestaan takaisin vuokrapaikkaan\nkaupungin läpi, missä neiti Hossett haukkui vuokraajan, lupasi\nolla maksamatta mitään ja vaati muutamalla hyvin valitulla sanalla\ntakuusummaa heti suoritettavaksi takaisin. Neiti Pinkey maksoi vuokran\npyörästään yhdeltä tunnilta. Sen jälkeen tuntui koko pikku seurueesta\nluonnolliselta, että he pysyivät yhdessä kolmisin. He jäivätkin\nyhteen kuin lievässä seikkailutunnelmassa, ja hra Preemby käyttäytyi\nniinkuin ei hän olisikaan mikään vähäisempi kuin tavallinen asukas\nneiti Witcherlyin laitoksessa ja kesävieras meren rannalla. Hänen uudet\nystävättärensä olivat lontoolaisia, ja hän selitti asuvansa Norwichissa\nja harjoittavansa talonvälittäjän ammattia. Hän teki huvittavaa pilaa\nSheringhamista. Hän selitti, että se oli »pieni, soma syrjäinen\nkolkka», ja että oli oikea nautinto tulla sinne hengittämään meri-ilmaa.\n\n»En pidä noista tavallisista hienoista paikoista», sanoi hra Preemby.\n»Olen liiaksi yksinäinen luonteeltani.»\n\n\n3.\n\nVielä vuosiakin myöhemmin hra Preemby koetti usein palauttaa mieleensä\nniitä eri asteita, jotka johtivat hänen avioliittoonsa neiti Hossettin\nkanssa, mutta hänellä oli aina epämääräinen tunne siitä, että hän jätti\njotakin huomioonottamatta, vaikka hän ei oikein tiennyt, mitä se oli,\neikä mihin se olisi ollut sijoitettava.\n\nAluksi eivät asiat näyttäneet ollenkaan siltä, että hän olisi mennyt\nnaimisiin neiti Hossettin kanssa. Oikeastaan ne näyttivät siltä,\nettei hän menisi naimisiin kenenkään kanssa, ja jos sana 'avioliitto’\nolisi kuiskattu hänen korvaansa mahdollisena seurauksena hänen\nkohtauksestaan, olisi hän kauhistunut. Hän huomasi kyllä olevansa\ntäysin hyväksyttävää seuraa noille tytöille, mutta hänestä tuntui, että\nMeeta oli yhdyssiteenä hänen ja heidän välillään. Heihin liittyi nyt\nvielä neljäskin henkilö, joka vastasi nimeen Wilfred, ja hra Preembystä\ntuntui, että keskinäisen suojelusoikeuden tunne Wilfredin ja neiti\nHossettin välillä oli eittämätön.\n\nNuoret kulkivat pienenä ryhmänä rannikkoa pitkin, kunnes hietikko\npäättyi. Siellä he löysivät varjoisan ja verraten eristetyn komeron\nmatalan kallion juurella ja antautuivat siellä kuhertelun iloon. Sinä\niltana Meeta kuherteli hra Preembyn kanssa, ja Wilfred neiti Hossettin.\nNeljännesvuosisadan pituisen ajanjakson jälkeen oli hra Preemby\nmuistissaan ihan varma siitä, että asianlaita oli ollut tällainen.\n\nAika ajalta muuttuvat elämän muodot. Tieto on levinnyt ja hienostus\nkasvanut, ja uusi nuorisopolvi, hillitympi, viisastelevampi, taikka\npäättävämpi kuin edeltäjänsä, on ottanut maailman haltuunsa. Tuollainen\nkuhertelu oli taiteetonta, kömpelöä asioitten lykkäämistä ja suuressa\nsuosiossa noina kaukaisina päivinä, asioitten lykkäämistä, jota\npidettiin tarkoin sallituissa rajoissa. He syleilivät, he suutelivat\nja painoivat tyhmät nuoret päänsä vastatusten, ja viettivät siten\npitkän odotusajan, ennenkuin rakkaus otti heidät valtoihinsa. Englannin\nkesänviettopaikat olivat täynnä nuoria ihmisiä, jotka antautuivat\ntuohon köyhään, tyhmään, epäarvokkaaseen rakkauden aavisteluun. Kävi\nilmi, että hra Preemby oli luontainen kuhertelija.\n\n»Voi, kuinka ihanasti te osaatte puristaa minua», sanoi neiti Meeta.\n\nHra Preemby puristi vielä kovemmin ja uskalsi suudella kuumaa korvaa.\n\n»Lakatkaa!» sanoi neiti Meeta ihastuksesta paksulla äänellä. »Teidän\npienet viiksenne kutkuttavat minua.»\n\nKuumenneena rohkaisusta ja ajatellen uusia yrityksiä ei hra Preemby\nehtinyt huomata, että neiti Hossettin ja hänen Wilfredinsä asiat\nsujuivat paljoa hankalammin ja vähemmän tyydyttävästi. Wilfred ei\nollut sen luontoinen henkilö, joka olisi miellyttänyt hra Preembyä.\nHuolimatta siitä tosiasiasta, että hän oli vähemmän siististi puettu\nkuin hra Preemby — hänellä oli harmaat flanellihousut, kukalliset\nliivit ja villainen Norfolkin takki, ja matalat ruskeat kengät vaaleine\nsukkineen — hän vaikutti Preembyyn tietoisuudellaan yhteiskunnallisesta\nylemmyydestään. Hän oli nuori — nuorin joukosta — ja kuitenkin\nhallitseva. Hänellä oli suuret, punaiset kädet ja suuret jalat, hyvin\nsotkuinen tukka, epäsäännölliset piirteet, jotka myöhemmin saattoivat\ntulla miellyttäviksi, ja rämeä ääni. Hän katseli hra Preembyä kuin\nolisi tiennyt hänestä kaikki ja ajatellut hänestä kaikkein pahinta,\nmutta ei kuitenkaan aikonut lähiaikoina millään lailla vaikuttaa\nhäiritsevästi hänen elämäänsä. Hän oli, selitti Meeta kuiskaten,\nlääketieteen ylioppilas Cambridgestä, ja hänen isänsä oli lääkäri,\njoka oli korotettu aatelisarvoon. Hän ei kuherrellut millään lailla\nantautuvasti, hän näytti väsyneeltä lemmenleikkiin, hän oli kai jo\nkuherrellut kyllikseen muualla, ja hänen keskustelunsa neiti Hossettin\nkanssa tapahtui ärsyttävällä, hiljaisella äänellä. Hän istui vähän\nmatkan päässä tytöstä hiekassa, karkeassa sinertävässä heinikossa,\nja tytön kasvot olivat punaiset. Toisiinsa kietoutuneen ryhmän oli\nmahdotonta kuulla, mitä he sanoivat.\n\n»Chris ja Wilfred eivät osaakaan olla yhdessä niinkuin me», sanoi Meeta\nhiljaa. »He ovat tyhmiä.»\n\n»Hän on sellainen kuin miehet tavallisesti», jatkoi Meeta. »Ehkä yhtä\nlukuunottamatta! Vaativat kaiken, eivätkä anna mitään.»\n\n»Hän ei edes tahdo sanoa, että he ovat kihloissa», sanoi hän.\n»Välttelee puhumasta hänen isälleen.»\n\nSyntyi hiljaisuus miettimistä varten ja sitten taas uudistui\nlemmenleikki.\n\n»Olen pihkaantunut teihin», sanoi Meeta. »Olen kauniisti pihkaantunut\nteihin. Teillä on kauneimmat siniset silmät, mitä milloinkaan olen\nnähnyt. Kiinansiniset.»\n\n\n4.\n\nNiin erillään viettivät siis hra Preemby ja hänen tuleva vaimonsa\nensimmäisen iltansa yhdessä. Hän muisti sen, niinkuin hän muisti\nuseimmat viime aikoina tapahtuneet seikat, epäselvästi: kuuman hiekan\nja auringonpaisteen, sinisenharmaan ruohon ja poppelirivin taustalla,\npuitten siinä nyökytellessä latvojaan ääretöntä, sinistä taivasta\nvasten. Ja sitten näytti Chris Hossett kirkastuvien muistojen keskellä\njuoksevan hänen luokseen hehkuvin poskin ja säihkyvin silmin, jotka\nsuurenivat silmälasien takana.\n\nKului kaksi tai kolme päivää ennen tuota intohimoista ratkaisua. Ollen\nsatunnainen vieras Sheringhamissa ei hra Preembyn välttämättömästi\ntarvinnut luoda itselleen yhteiskunnallista taustaa, mutta neiti\nPinkey esitti hänet kahdelle lihavalle, hyväntahtoiselle, mielellään\npaikallaan pysyvälle tädille, nuorena miehenä, joka oli sukua neiti\nHossettille ja joka oli pelastanut hänet nolosti putoamasta pyörältä,\nja Preemby ja hän olivat teellä Chris Hossettin vanhempien luona. Vanha\nhra Hossett oli hyvin kivulloinen mies, hyvin lihava ja kiukkuinen.\nHän ei milloinkaan ollut entisensä, mitä tuo _entisensä_ sitten lienee\ntarkoittanutkin, ainoan poikansa kuoleman jälkeen, ja rva Hossettin,\ntarmokkaan, kuihtuneen enteen siitä, miksi hänen tyttärensä kerran\ntulisi, tuli pitää huolta miehensä kaikista tarpeista. Hänellä oli\nsankaiset silmälasit Chrisin sangattomien sijalla, hänen silmänsä\nolivat työstä väsyneet, hänen kasvonsa nahkeat ja hänen kaulansa ohut.\nSiellä oli myös eräs naimisissa oleva serkku vaimoineen, hra ja rva\nWidgery, joilla näytti olevan se vaikutelma, että hra Preemby oli neiti\nPinkeyn sukulainen. Hra Widgeryllä oli pitkät, rokonarpiset kasvot ja\ntylsimmät ruskeat silmät, mitä hra Preemby oli milloinkaan nähnyt. Teen\nkanssa ei tarjottu mitään raskasta syötävää, ja hra Preemby oli voinut\noivallisesti kuunnellessaan rva Hossettin selitystä hra Hossettin\nolemassaolon vaivoista, jotka johtuivat sydäntaudista, ja kuinka\nepätyydyttävää ja huolettavaa oli jättää pesulaitos päällysmiehen\nhoitoon. Wilfred ei tullut teelle. Häntä oli pyydetty, mutta hän ei\ntullut.\n\nSeuraavana päivänä hra Preemby tapasi Wilfredin rannalla katselemassa,\nkuinka tytöt opettelivat uimaan. Sen jälkeen kaikki neljä lähtivät\nhakemaan eristettyä paikkaa, ja kävi selville, että neiti Hossett\nkieltäytyi enää kuhertelemasta Wilfredin kanssa. Oli silminnähtävää,\nettä hänen ja Wilfredin välillä vallitsi syvä erimielisyys. He\ntuskin puhelivat, kun palattiin kaupunkiin, ja ennenkuin rannalle\npäästiinkään, sanoi Wilfred yhtäkkiä »näkemiin», kääntyi ja hävisi\nsisämaahan päin vievää tietä. Silloin poistui Wilfred hra Preembyn\nmaailmasta. Hra Preemby ei milloinkaan saanut tietää, mitä hänestä\noli tullut, eikä hän sitä halunnutkaan, ja seuraavana päivänä hän\nensimmäiseksi huomasi neiti Hossettin suurentuneitten silmien\nkatselevan häntä niin kiintyneesti ja pyytävästi, että hän tunsi olonsa\nhiukan tukalaksi.\n\nNeiti Hossettista tuli vakava este Meetan kuhertelulle. Kvartetti\noli nyt supistunut trioksi, ja hra Preemby huomasi niin sanoaksemme\nolevansa jonkunmoinen kolmion kärki, ikuisen kolmion, erikoisen\nterävämuotoisen. Milloin vain Meeta oli hänen toisella puolellaan, oli\nChris toisella. Hän sanoi häntä »meidän Teddyksemme», hän painautui\nhäntä vasten, menipä niinkin pitkälle, että silitti hänen tukkaansa.\nMeetan rakastuminen lakastui jossain määrin tässä kilpailussa, mutta\nhän ei ryhtynyt mihinkään jyrkkään vastarintaan.\n\nSyvällä miehisen luonteen pohjalla piilee hiukka polygaamista ylpeyttä.\nNäissä uusissa olosuhteissa oli hra Preemby ylpeä ja matalamielinen.\nHän luuli »hoitelevansa» kahta tyttöä yhtaikaa, ja se tuntui hänestä\nhyvin loistavalta asemalta. Mutta kuitenkaan ei kysymyksessä ollutkaan\nniin paljon hoiteleminen kuin ansaan joutuminen. Amerikkalaisessa\ntunteellisen mielikuvituksen maailmassa on olemassa ihanne, jota\nsanotaan luolamieheksi, ja jota rauhalliset, anastuskyvyttömät\nnaiset suuresti suosivat, koska sen toteuttaminen aiheuttaisi heille\nitselleen hyvin vähän vaivaa. Luolamiehen otaksutaan tarttuvan naiseen,\nsieppaavan hänet, kantavan pois ja jumaloivan häntä. Tässä Preembyn\nyksinkertaisessa rakkaustarinassa neiti Hossett näytteli luolamiehen\nosaa ainakin ajaen tahtonsa läpi. Kun he ensimmäistä kertaa olivat\nkahden yhdessä, veti hän nuorukaisen luokseen ja suuteli häntä suulle\nniin lämpimästi, tulisesti ja vilpittömästi, että se hämmästytti\nja lannisti hra Preembyn. Se oli aivan toista kuin Meetan arat\nsaavutukset, taikka mikään hänen tähän asti Norwichissa kokemansa. Hän\nei ollut tiennytkään, että sellaisia suutelolta on olemassa.\n\nJa lämpimässä kesäisessä hämärässä huomasi hra Preemby, että hänet\nvietiin yksinäiselle paikalle rannikolle kuhertelemaan Chris Hossettin\nkanssa. Nousevan täysikuun valo sekaantui illan ruskotukseen, kivet\nmaassa loistivat kuin jalokivet ja tähdet. Hän käyttäytyi reippaasti,\nmutta vapisi kuitenkin kauttaaltaan. Chris Hossettin kuhertelu ei\nmuistuttanut Meetan kuhertelua enempää kuin ahjon hehku kuun paistetta.\n\n»Rakastan sinua», sanoi Chris, ikäänkuin se olisi oikeuttanut kaiken,\nja kun he hiipivät kotiin hetkenä, jota hra Preemby sanoi »hävyttömän\nmyöhäiseksi», virkkoi tyttö: »Menettehän naimisiin kanssani, eikö\ntotta? Teidän on mentävä nyt naimisiin minun kanssani, ja sitten voimme\nme rakastaa oikein täydellä todella. Niin usein kuin tahdomme.»\n\n»En voi väittää olevani siinä asemassa, että jo nyt voisin elättää\nvaimon», sanoi hra Preemby.\n\n»Minä en huomaa, että minun tarvitsisi pyytää miestä elättämään minut»,\nsanoi neiti Hossett. »Te olette ihmeellinen, Teddy, ja minä tahdon\nmennä naimisiin kanssanne. Sen on tapahduttava, ja sillä hyvä.»\n\n»Mutta kuinka voin minä mennä naimisiin teidän kanssanne?» kysyi hra\nPreemby hiukan kiukkuisesta sillä hän oli todella hyvin kyllästynyt.\n\n»Kun kuulee teidän puhuvan, niin luulisi, ettei kukaan ole mennyt\nnaimisiin ennenkään», sanoi Chris Hossett. »Ja sitäpaitsi... tämän\njälkeen... teidän täytyy.»\n\n»Muistakaa, että minun täytyy palata Norwichiin ensi torstaina», sanoi\nhra Preemby.\n\n»Teidän olisi pitänyt ajatella sitä aikaisemmin», sanoi tyttö.\n\n»Mutta minä menetän paikkani.»\n\n»Isä hankkii teille tietysti toisen paremman. Emme ole köyhiä, Teddy.\nEi ole mitään syytä surra sitä...»\n\nTällaisin sanoin ja puhein hra Preemby kosi ja sai Chris Hossettin.\nHän oli säikähtynyt, pelottavasti säikähtynyt, mutta hänet oli myöskin\npelottavasti herätetty. Hänestä tuntui, että koko juttu oli hurjan\nromanttinen ja että hän oli jokseenkin kova Meeta Pinkeytä kohtaan.\nMutta häntä vietiin niin nopeasti eteenpäin, ettei hän ehtinyt\najattelemaan paljon mitään. Hänet esiteltiin nyt Hossettin vanhuksille\nseuraavana päivänä tyttären kihlattuna sulhasena, ja Chris antoi\nhänelle salaa kolme kultaista sovereigniä sormuksen ostamiseksi hänelle\nyllättäväksi lahjaksi. Rva Hossett käyttäytyi aluksi niinkuin hän\nkyllä olisi hyväksynyt hra Preembyn, mutta ei hyväksyisi avioliittoa,\nja sitten kun asia oli selvitetty, syntyi hänen ja tyttären välillä\nkiivas kohtaus toisessa kerroksessa, jonka jälkeen hän käyttäytyi\nkuin hyväksyisi hän avioliiton oikein mielellään, mutta olisi sitä\nmieltä kuin hra Preemby olisi hyvin moitittava henkilö. Hra Hossett\nei tahtonut puhua välittömästi hra Preembyn kanssa, mutta hän kuvaili\ntätä vaimolleen ja kuvitelluille henkilöille hra Preembyn läsnäollessa\n»lurjukseksi», joka oli »vietellyt hänen tyttärensä». Kuitenkin\nnäyttivät he kumpainenkin pitävän avioliittoa suotavana, eivätkä siinä\nsuhteessa sanoneet mitään vastaan.\n\nKaikki tämä oli hyvin harmillista ja kiukuttavaa hra Preembystä. Hän\nei tehnyt juuri mitään, paitsi mitä käskettiin. Hänet kiskottiin\navioliittoon niinkuin olisi hänet paiskattu jonkun esteen yli. Hän\njätti kaikkien selitysten annon rva Witcherlylle siitä, mitä oli\ntapahtunut, sopivampaan tilaisuuteen. Eräänä torstaina hän lähti pois\nmatkalaukkuineen, ikäänkuin olisi matkustanut Norwichiin. Hän kirjoitti\nlyhyen valittelukirjeen talonvälittäjälle ja hiilikauppiaalle.\nTärkeät yksityisasiat estivät häntä palaamasta työhönsä. Hra ja rva\nHossett palasivat Lontooseen vieden hänet mukanaan. He kaikki ottivat\nhuoneen raittiushotellissa Bloomsburyssä, ja neiti Preemby vihittiin\nerikoisella luvalla pyhän Martin kirkossa Trafalgar Squarella.\n\nSitten hän lähti appivanhempineen Kirkkaan Virran Pesulaitokseen\nelääkseen siellä ja hoitaakseen apulaisjohtajan, asiakkaiden hankkijan\nja ilmoituspäällikön tehtäviä. Hra Hossett ei milloinkaan puhutellut\nhäntä, mutta puhui hänestä monesti hyvin epämiellyttävästi muille\nhänen huoneessa ollessaan, tehden syytöksiä, joista kukaan ei ollut\ntietääkseenkään, mutta rva Hossett tuli jälleen ystävälliseksi. Pian\nsen jälkeen hra Hossett sai sydänkohtauksen ja kuoli, ja muutaman\nkuukauden kuluttua huomasi hra Preemby itsekin olevansa isä. Kun\nhän ensimmäisen kerran kohtasi tyttärensä ja, kuten sittemmin\nkävi selville, ainoan lapsensa, näytti se hänestä perin rumalta,\npunaiselta oliolta. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt lasta\nniin aikaisella ikäkaudella. Sillä oli hiukan hyvin ohutta, kosteaa\ntukkaa, joka vähitellen väistyi vahvemman kasvun tieltä, sillä oli\nleveät, epämääräiset kasvot ja huomattavan suuret kädet ja jalat. Hra\nPreembyllä oli se hullunkurinen vaikutelma, että hän oli nähnyt lapsen\njossakin ennen, eikä ollut pitänyt hänestä. Sitten muutaman päivän\nperästä tytöstä tuli tavallinen punertava lapsonen ja ihmetys väistyi\nrakkauden tieltä.\n\nHänet kastettiin Christina Albertaksi äitinsä ja hra Preembyn mukaan.\n\n\n5.\n\nAjan kuluessa kaikki nämä kokemukset sekaantuivat hra Preembyn\nmuistissa epäselväksi, suurenmoiseksi, romanttiseksi,\nseikkailurikkaaksi menneisyydeksi. Hän pysyi yhä hiukan uneksivana ja\nhajamielisenä, mutta yleensä hän oli velvollisuudentuntoinen, rakastava\nperheenisä ja hän tuli mainiosti toimeen hallitsemishaluisen ja\npystyvän vaimonsa kanssa.\n\nChris oli, sen hän oli huomannut heitä vihittäessä, kolmea vuotta\nhäntä vanhempi, ja pysyikin kaikissa suhteissa häntä vanhempana\nkuolinpäiväänsä saakka. Mutta vaimo kohteli häntä omistajan\nrakkaudella, valitsi hänelle kaikki vaatteet, ohjaili hänen tapojaan\nja käyttäytymistään ja puolusti häntä kaikkia muita ihmisiä vastaan.\nHän puki hänet hiukan enemmän voittoisan golfinpelaajan malliin kuin\nhän olisi itse tehnyt, jos hänellä olisi ollut jotakin sanottavaa\nasioissa. Chris ei antanut hänen hankkia polkupyörää moniin vuosiin,\noli hiukan vaativainen hänen tapaansa nähden hoitaa pesulaitoksen\nkirjoja, määräsi hänen taskurahansa kymmeneksi shillingiksi viikossa ja\noli taipuvainen rajoittamaan hänen keskustelumahdollisuuksiaan liikkeen\nhenkilökunnan naisjäsenten kanssa. Mutta hra Preemby omasta puolestaan\nei huomauttanut mitään, jos vaimo hiukan poikkeilikin aviollisesta\ntottelevaisuudesta. Hänessä alkoi ilmetä lihomisen merkkejä, ja hänelle\nkasvoi aika joukko vaaleaa partaa ilman erikoisia ponnistuksia.\n\nHeidän kotinsa oli hyvin miellyttävä paikka etenkin senjälkeen, kun\nrva Hossett oli seurannut miestään lepoon marmorisen ristiinnaulitun\nkuvan alle, johon oli kaiverrettu kyyhkynen olivinoksineen kahden käden\nyhtymään, Woodford Wellsin hautausmaalle. Hra Preembystä tuli innokas\nlukumies, joka ei lukenut ainoastaan romanttisia tarinoita — hän inhosi\nsuuresti realismia kaikissa sen muodoissa — mutta myös muinaisajan\nhistoriaa, astronomiaa, astrologiaa ja mystillisiä teoksia. Hän\nharrasti syvällisesti pyramidien arvoitusta ja kadonneen Atlantismaan\notaksuttua historiaa. Sielua käsittelevät tieteet viehättivät häntä\nmyös, ja mahdollisuus kasvattaa tahdon lujuutta erikoisesti. Hän\nharjoitteli joskus tahdonvoimaansa makuuhuoneen peilin ääressä, kun\nrva Preemby ei ollut läsnä. Öisin hän koetti joskus pakottaa itsensä\nnukkumaan tahdon ponnistuksella, sen sijaan että olisi nukkunut\ntavallisella tavalla. Hän kiinnitti suurta huomiota ennustuksiin ja\nRaamatun selityksiin. Hän muodosteli tuomionpäivästä omia mielipiteitä,\njotka olisivat saattaneet johtaa välien rikkoutumiseen valtiokirkon\nkanssa, jollei rva Preemby olisi ajatellut, että sellainen ristiriita\nvaikuttaisi huonosti pesulaitoksen asioihin. Ajan kuluessa hän kokosi\nyli tuhannen niteen suuruisen kirjaston ja hyvin suuren sanavaraston.\n\nHänen vaimonsa suhtautui tällaisiin henkisiin harrastuksiin\nystävällisen myötämielisesti, joskus oikein ylpeästikin, mutta hän itse\notti niihin hyvin vähän osaa. Pesulaitos oli kyllin hyvä hänestä. Hän\nrakasti pesulaitostaan yhä enemmän, rakasti sen puhtaaksi pestyjä ja\nkovetettuja paitoja ja kauluksia ja sen mankeloituja ja taivutettuja\nlakanoita, rakasti sen koneitten kirskuntaa ja pesuhuoneitten kosteaa\npuuhaa. Hänestä oli mieluista nähdä kaiken olevan toiminnassa,\njärjestyksessä ja kunnossa, tuntea kaiken kulkevan pesu- ja\nkiertoputkien läpi varmasti ja ehyenä, niin ettei mikään haitannut, ei\nmitään puuttunut lopussa. Kun hän kierteli työhuoneissa, alentuivat\näänet, ja pesu tuli kunnioittavan innokkaaksi. Ja hän piti myös siitä,\nettä liike tuotti.\n\nSunnuntaisin iltapäivällä ja sellaisina päivinä, jolloin pesulaitos ei\nkaivannut hänen palveluksiaan, teki hra Preemby pitkiä kävelyretkiä.\nKauniilla ilmalla hän käveli aina Eppingin metsään tai Ongariin,\nvieläpä Roothingin maalaisrauhaankin, mutta huonolla ilmalla hän käveli\nmieluimmin Lontooseen päin. Jonkun ajan kuluttua ulottuivat raitiotiet\naina Woodfordin nykyiselle päätepysäkille saakka ja tuli mahdolliseksi\najaa keskelle Lontoota Seitsemän sisaren tien ja Camden Townin kautta,\ntaikka, jos halusi kävellä pikkuisen matkaa enemmän, Lea Bridgen tietä\nja Holbornin enkelin kautta.\n\nLontoon monenlainen ja suurenmoinen toimeliaisuus herätti nukkuvia\nvoimia hra Preembyn mielikuvituksessa. Hän saattoi mennä syömään\naamiaisekseen leipää ja voita ja kupillisen kaakkaota ja ehkäpä hiukan\nhilloakin johonkin ravintolaan, ja hän saattoi kuluttaa tuntikausia\nkatselemalla myymälöiden ikkunoita ja joskus ostamalla jotakin\npientä. Hän rakasti Charing Crossin tietä kirjakauppoineen, Tottenham\nCourtin tietä, Holbornia, Clerkenwelliä ja Whitchapelin tietä, mutta\nPiccadilly ja Bond Street ja Regent Street näyttivät kalliilta ja\nniiltä puuttui oikeaa henkistä mielenkiintoa, etenkin kun hän tunsi,\nettä hänen villaiset polvihousunsa ja hattunsa olisivat hiukan\nvanhanaikuiset näillä hienoilla paikoilla. Joskus hän saattoi mennä\nBritish Museumiin ja katsella hyvin tarkkaan pyramideihin kuuluvia\nesineitä. Suuret julkiset tapahtumat veivät hänet aina Lontooseen.\nJos siellä oli suuri murhajuttu, suuri tulipalo, kuninkaalliset häät\ntai kuninkaalliset hautajaiset, niin oli varmaa, että hra Preemby\noli katselemassa niitä siellä, missä ihmisjoukko oli tiheintä, usein\nmukanaan sievä käärö eväitä, voileipä, appelsiini tai jotakin muuta rva\nPreembyn hankkimaa. Mutta hän ei nähnyt milloinkaan juhlavalaistusta\ntai ilotulitusta, koska rva Preemby mielellään piti häntä kotona,\nkun päivän työ oli tehty. Hän eli ajatuksissaan mukana suuressa\nsodassa 1914—1918 vakavasti ja syvästi. Kerran hän kulki miehen\nohi, josta hän jälkeenpäin tuli ajatelleeksi, että tämä jokseenkin\nvarmasti oli saksalainen vakooja. Tuo ajatus kiusasi häntä koko\npäivän. Mies oli kuitenkin katsahtanut häneen hyväntahtoisesti. Nyt\nhän odotti joukottain ilmahyökkäyksiä. Hän oli yli neljä vuotta liian\nvanha asevelvolliseksi, kun pakollinen sotapalvelus astui voimaan,\neikä rva Preemby olisi antanut hänen edes ruveta ylimääräiseksi\njärjestyksenvalvojaksi, peläten hänen vilustumistaan.\n\nHra Preembyn työ konttorissa ei ollut kovinkaan raskasta, niin että hän\njouti ajattelemaan ja kiinnittämään huomiota liikkeen laventamiseen\nlaajemmallekin. Hän keksi eräitä puoleensavetäviä kiertokirjeitä. Hänen\nkokemuksensa talonvälityksestä oli harjaannuttanut hänet painamaan\nmieleensä suurten, mukavien talojen olemassaolon, jotka muuten olisivat\njääneet häneltä huomaamatta, ja ottamaan selville, asuttiinko niissä\nvai ei. Sitten hän tiedusteli, saiko Kirkkaan Virran pesulaitos työtä\nnäistä taloista, jos ei, niin lähetti hän niihin kiertokirjeensä,\nkirjoittipa sen lisäksi usein persoonallisen kirjeenkin. Hän ei pitänyt\nkirjaimellisesti kiinni sopimuksista. Hän saattoi joskus jäädä pitkäksi\naikaa tuijottamaan uuneihin tai pesualtaisiin tai mihin hyvänsä uuteen\nkoneosaan, kuten uuteen mankelikoneeseen, kunnes hän tottui siihen.\nMutta jos hän seisoskeli jossakin, missä oli tyttöjä työssä, niin\nrva Preemby saattoi keksiä jonkun tekosyyn saadakseen hänet takaisin\ntoimistoon sen vuoksi, kuten hän selitti, että miehen läsnäolo\nsai tytöt tekemään huonompaa työtä. Hän tilasi ja joskus lukikin\n_Englantilaista Pesijää_ ja _Värjärien ja Silittäjien Lehteä_.\n\nJoskus hänellä oli onnellisia ajatuksia. Hänen keksintöään oli se, että\npesua kaupungille kuljettavat rattaat maalattiin kirkkaan sinisiksi ja\nkoristettiin hakaristeillä, ja samalla värillä ja samoilla merkeillä\nvarustettiin myös pesulaitoksen pääty ja kuvattiin se laskuihin.\nMutta kun hän tahtoi pukea rattaiden kuljettajatkin hakaristeillä\nkoristettuihin puseroihin ja värjätä sinisiksi pukujen liepeet, sanoi\nrva Preemby, että siinä jo oli menty kyllin pitkälle. Hra Preemby juuri\nehdotti otettavaksi käytäntöön Ford-autot hevosten sijaan jo niin\naikaisin kuin v. 1913. Tämä muutos tehtiinkin v. 1915.\n\nJa niin kasvoi Christina Alberta tytöksi ja naiseksi kotona\nrauhallisen, huolehtivan isänsä ja toimeliaan, joskus vähän kärttyisen\näitinsä seurassa.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\nCHRISTINA ALBERTA.\n\n\n1.\n\nTämä kertomus, kuten selvästi selitettiin ensimmäisen luvun ensimmäisen\npykälän ensimmäisessä kappaleessa, on tarina hra Preembyn elämästä\nhänen viime vuosinaan, leskeysvuosinaan. Tällä tiedonannolla on\ntavallisen kaupallisen takuun arvo, emmekä me missään tapauksessa\nloittone kauaksi hra Preembystä. Sillä hänen tyttärensä elämä oli\nniin läheisesti kietoutunut hänen omaan elämäänsä tänä aikana, että\non välttämätöntä kertoa useita tätä koskevia asioita selvästi ja\npainokkaasti, ennenkuin saamme varsinaisen kertomuksemme oikein\nkunnollisesti alkuun. Ja senkin jälkeen, kun se on alkanut, kun se\njatkuu, ja aina loppuun saakka sekaantuu Christina Alberta siihen.\n\nSekaantuminen kuuluikin hänen luonteeseensa. Hän ei ollut milloinkaan\nn.s. puoleensavetävä lapsi. Mutta hän piti aina äärettömän paljon\nisästään, ja isä taas rakasti ja helli häntä suuresti.\n\nHänellä oli vähän tai ei ollenkaan kykyä suhtautua asioihin, ja hänessä\noli aina jotakin kaukaista ja eristyvää, jotakin keijukaismaista\nvaihtelevaisuutta. Hänen ulkonäkönsäkin oli tahditon. Hänellä oli\nesiinpistävä nenä, jolla oli taipumusta kasvaa leveämmäksi, kun rva\nPreembyn nenä oli pieni ja punertava ja hänen silmälasiensa väliin\npuristettu, ja hänen isänsä hienosti veistetty nenä muistutti pientä,\nurheaa venettä, joka vilahti esiin tuimasta viiksikoskesta. Hän oli\ntumma, vaikka molemmat vanhemmat olivat vaaleita. Hänen kasvaessaan\nkokosivat nuoruuden maagilliset voimat hänen piirteensä miellyttävään\nyleisvaikutelmaan, mutta hän ei milloinkaan ollut todella kaunis.\nHänen silmänsä olivat ruskeat, kirkkaat ja kovat. Hänellä oli äitinsä\nohuthuulinen, päättävä suu ja vaatimattomasti kaartuva leuka. Samoin\nhänellä oli äitinsä vaalea, luja iho ja kirkas väri. Hän oli suriseva,\nhuuteleva, juoksenteleva, meluava lapsi, joka oli taipuvainen olemaan\nkuuntelematta neuvoja, ja hänellä oli melkein vaistomainen taito\nvälttää äkillisiä iskuja. Hän ikäänkuin liiteli ympäriinsä. Hän saattoi\nolla kuvauspaikalla tai vuoteenne alla. Ei saattanut tehdä muuta kuin\nkatsoa ja ihmetellä.\n\nHän tanssi. Hra Preemby ei tanssinut, eikä rouvakaan, ja tuo ikuinen\npyöriskeleminen hämmästytti ja harmitti heitä. Kaukainen piano tai\nsoittokunta voi saattaa hänet tanssimaan, tai sitten hän hyppeli\noman hyräilynsä mukaan, tanssipa virsienkin säveleillä sunnuntaisin.\nHra Preemby teki pysyvän kuuden pensen tarjouksen, jos tyttö istuisi\npaikallaan viisi minuuttia, mutta tämä ei milloinkaan suostunut siihen.\n\nEnsimmäisessä koulussaan, päivä-yhteiskoulussa Buckhurst Hillissä, oli\nhän ensi alussa hyvin vähäisessä suosiossa, sitten suuressa suosiossa\nja sitten hänet erotettiin. Sen jälkeen hän menestyi erinomaisesti\nTavernerin tyttökoulussa Woodfordissa, jossa hänet heti alussa\ntunnustettiin humoristiksi. Aina oli vaikeaa kutsua häntä muulla kuin\nChristina Albertan nimellä. Ihmiset koettivat kaikenlaisia muita nimiä,\nmutta niistä ei pysynyt mikään muu kuin Christina Alberta. Kotona\nhäntä sanottiin »vauvaksi» ja »tyttöseksi», »Bertieksi» ja »Bussiksi»,\ntaikka »Allyksi» ja »Tinaksi», koulussa koetettiin sellaista nimiä kuin\n»Nöpönenä» ja »Suopa» tai »Preemy» ja »Prim», ja myös »Pörröpää» hänen\nkiharan tukkansa vuoksi. Nämä nimet hävisivät kaikki jättäen paikkansa\noikealle nimelle.\n\nHän oppi hyvin läksynsä ja erikoisesti historiaa, maantiedettä ja\npiirustusta, mutta opettajista hän ei paljoa välittänyt. Koulun\nhokkeyjoukkueessa hän esiintyi oikeana hyökkääjänä erinomaisella\nmenestyksellä. Hän osasi juosta kuin tuuli, eikä hän näyttänyt\nmilloinkaan hengästyneeltä. Hänen hyökkäyksensä oli ihan hirmuinen. Hän\nsaattoi tehdä nenällään sellaisia ilveitä, että heikommat joutuivat\njonkunmoiseen hysteeriseen tilaan. Hän oli taipuvainen kujeilemaan\nvarsinkin rukousten aikana koulussa.\n\nTyttären ja äidin välillä oli jonkunmoista pientä napinaa. Se ei\nollut sen pahempaa, mutta sellaista kuitenkin oli. Äidillä näytti\nolevan häntä vastaan jotakin ilmilausumatonta vihaa. Se ei estänyt\nrva Preembyä tekemästä velvollisuuttaan lapseen nähden, mutta se\nesti kaiken todella lämpimän tunteen heidän välillään. Aikaisesta\nlapsuudesta saakka sai isä suudelmat ja sai olla sinä, jonka selässä\nkiipeiltiin ja jota nyittiin ja revittiin. Hän vastasi tähän\nystävyyteen. Isä sanoi häntä »omaksi pieneksi tytökseen», lausuipa\njoskus, että lapsi oli aivan ihmeellinen. Hän otti hänet mukaansa\nkävelylle ja kertoi hänelle kaikenlaista salaperäistä, mielessään\nliikkuvaa: hävinneestä Atlantismaasta, Tiibetin laamoista ja\nastrologian periaatteista, jotka säilyivät ratkaisemattomina pyramidien\nsuhteissa. Hän kertoi että hän usein halusi saada oikein kunnolla\ntarkastella pyramideja. Huomasihan joku usein sellaista, mitä muut\neivät huomanneet. Tyttönen kuunteli tarkkaavaisesti, vaikka ei aina\nihan oikeassa hengessä.\n\nHän saattoi kertoa Atlantiksen asukkaiden tavoista ja tiedoista.\n\n»He kävelivät ympäriinsä puettuina pitkiin, valkoisiin hameisiin»,\nselitti hän. »Enemmän Raamatun henkilöiden kuin varsinaisten ihmisten\nnäköisinä.»\n\n»Sepä oli edullista pesulaitoksille, isä», sanoi Christina Alberta.\n\n»Kaikki tietomme astrologiasta ovat vain murto-osia heidän tiedoistaan.\nHe tunsivat menneisyyden ja tulevaisuuden.»\n\n»Olipa vahinko, että he hukkuivat», virkkoi tyttö tarkoittamatta olla\nironinen.\n\n»Ehkäpä he eivät kaikki hukkuneetkaan», sanoi isä hämärästi.\n\n»Luuletko sinä, että Atlantiksen asukkaita vieläkin on olemassa?»\n\n»Muutamat ovat saattaneet pelastua. Heidän jälkeläisiään saattaa\nolla lähempänä kuin voit otaksuakaan. Meissäkin, minussa ja sinussa,\nChristina, saattaa olla atlantislaista verta.»\n\nHänen ilmeensä ilmaisi hänen vahvan vakaumuksensa.\n\n»Se ei näytä auttavan paljoakaan», sanoi tyttö.\n\n»Auttaa enemmän kuin luuletkaan. Salaisia lahjoja. Ennustustaitoa.\nKaikkea sellaista. Me emme ole tavallisia ihmisiä, Christina Alberta.»\n\nJonkun hetken molemmat jatkoivat toisistaan riippumattomia haaveitaan.\n\n»Kuitenkaan me emme tiedä, olemmeko atlantalaisia», sanoi Christina\nAlberta.\n\n\n2.\n\nKun hän oli avannut tiensä kuudennelle luokalle Tavernerin koulussa,\nhäiriytyi Christina Albertan kasvatuksellinen kehitys koulun sekä sisä-\nettä ulkopuolella ilmenneitten erimielisyyksien takia. Opettajakunta\noli erimieltä hänestä. Hänen käyttäytymisensä oli huonoa, hänen työnsä\nluokalla horjuvaa ja kehnoa, mutta hän läpäisi tutkinnoissa, etenkin\nkoulun ulkopuolelta tulevien, riippumattomien tutkijoiden kokeissa,\nmerkillisellä menestyksellä. Yleensä tahdottiin saada hänet pois\nkoulusta, mutta olisiko meneteltävä niin, että hänet siirrettäisiin\nyliopistoon, vaiko vain yksinkertaisesti pyydettäisiin hänen\nvanhempiaan ottamaan hänet pois, siitä syntyi riitakysymys. Voimistelun\nopettajatar oli taipuvainen pitämään hengen ottamista kolmantena\nmahdollisena keinona sen vuoksi, että tyttö oli osoittanut leikeissä\nääretöntä välinpitämättömyyttä tyyliä kohtaan, hänen epäurheilullisten\ntemppujensa vuoksi koettaa voittaa pelit epäsäännöllisellä ja\nodottamattomalla tavalla ja hänen pyrkimystensä vuoksi tehdä\nvoimistelusta ja harjoituksista karkeaa pilaa, joka ei ollenkaan\nsoveltunut koulun seinien sisällä. Englannin kielen ja kirjallisuuden\nopettajatar oli samaa mieltä, vaikka Christina Alberta saattoi viettää\ntunteja aineita kirjoittaessaan ja koettaessaan muovailla Paterin,\nRuskinin ja Hazlittin mietelauseita ja pykäliä sellaisiksi, että ne\nsoveltuisivat hänen omiin, alkuperäisiin sepitelmiinsä. Ei ollut\nChristina Albertan syy, että alinomaa noihin kirjallisen kullan\nlankoihin oli merkitty punaisella musteella »kömpelöä», taikka »voisi\nolla paremmin ilmaistu», taikka »liian kukallista» Vain johtajatar\nsanoi todella hyvän sanan Christina Albertan puolesta. Mutta johtajatar\nkoettikin, asemansa vuoksi, erikoisesti ymmärtää vaikeita tilanteita.\n\nJa Christina Alberta esiintyikin aina rauhallisen kunnioittavasti\njohtajatarta kohtaan ja osasi näyttää luonteensa parempia puolia\nkaikkein hämmästyttävimmällä notkeudella, milloin hyvänsä johtajatar\ntuli huoneeseen.\n\nKun Christina Albertalle kävi selväksi, mikä olisi tulos, valitsi\nhän kuitenkin opintien. Hän muuttui melkein silminnähtävästi, hän\ntuli kiltiksi, lakkasi olemasta oikullinen, hävisi tenniksessä\nvoimistelunopettajattarelle niinkuin pienen urheilijanaisen\ntuleekin, lakkasi väittelemästä vastaan ja muuttui oudostelevan\näidinkielenopettajattaren ihmeeksi ahkeraksi Stevensonin\njäljittelijäksi. Mutta se oli vaivalloista työtä. Hänen uudistetussa\ntennispelissään oli liiaksi siroa antautumista, hänen samettiin\nkäärityssä englanninkielessään hiukan liikaa parodiointia. Se\nmahdollisuus, että hän milloinkaan pääsisi noitten onnellisten tyttöjen\njoukkoon, jotka esikaupungeista menevät luennoille Lontooseen ja elävät\nkorkeampaa elämää perheen tarkastusvallan ulkopuolella, viettäen\naikaansa usein myöhäiseen iltaan opiskeluhuoneissa, laboratorioissa\nja luentosaleissa, näytti hyvin epävarmalta, ottamatta lukuun äidin\nrauhallista, mutta päättävää vastarintaakaan.\n\nSillä rva Preemby ei ollut sellainen nainen, joka olisi pitänyt\nsiitä, että hänen tyttärensä saisi korkeamman sivistyksen kuin hänen\nvanhempansa ja kuin hänen asemansa edellytti. Hän rupesi valittelemaan\nsitä heikkouttaan, ettei ollut pannut Christina Albertaa työhön\npesulaitoksessa, niinkuin hänet itsensä, jo neljäntoista ikäisenä,\noli pantu. Silloin hän olisi oppinut ammatin alusta alkaen ja\nolisi kyennyt auttamaan, ja sitten seuraamaankin äitiään, niinkuin\nrva Preemby oli auttanut ja seurannut rva Hossettia. Mutta koulu\ntenniksineen, musiikkeineen, ranskoineen ja niin poispäin oli saanut\nhänen tyttärensä vieraantumaan puhtaasta ja puhdistavasta elämästä. Hän\noli nyt tulossa seitsemäntoista ikäiseksi, ja mitä pikemmin hän luopui\nnoista asioista, jotka veivät vain suoraan opettajattareksi, vanhaksi\npiiaksi, Italian-matkoihin, taiteellisiin pukuihin ja ehdottomaan\nkykenemättömyyteen, sitä parempi hänelle ja kaikille muillekin.\n\nHän kävi taistelua Christina Albertan tapaa vastaan istua\nepänaisellisissa asennoissa kirjan ääressä, ja kun hra Preemby rupesi\nennenkuulumattoman uskaliaasti väittämään, että se oli liian kovaa\ntyttöä kohtaan, ja ettei hän huomannut kirjoissa mitään haittaa, ja sen\nsellaista, vei rva Preemby hänet Christina Albertan omaan huoneeseen\nkatsomaan, mitä siitä sukeutui, ja erikoisesti tarkastamaan hänen sinne\nripustamiaan kuvia. Vaikka hänelle näytettiin suuri valokuva Michel\nAngelon Aatamin luomisesta, sellaisena kuin mestari oli kuvannut tuon\ntapahtuman sixtiniläisen kappelin kattoon Roomassa, koetti hän vieläkin\nvähän vastustella ja sanoi, että se oli »taidetta».\n\n»Minusta näyttää, että sinä puolustat kaikkea, mitä hän tekee», sanoi\nrva Preemby. »Katsoppa tätä! Taidetta! Katsele noita kirjoja! Darwinin\n'Lajien synty’! Se on kaunis kirja tytön rukouskirjaksi!»\n\n»Ei hän kai näe siinä mitään pahaa»; sanoi hra Preemby.\n\n»Hän!» sanoi rva Preemby arvokkaasti. »Ja katso tätä!»\n\n»Tämä» oli Howen »Biologinen kartasto». Hän aukaisi sen näyttääkseen\nsuurta sivua, jossa esitettiin tarkoin sammakon elinten jaoittelu.\n\n»Mitäpä tuosta», sanoi hra Preemby. »Sehän on hänen oppikirjojaan.\nSiinä ei todella ole mitään, mitä saattaisimme sanoa sopimattomaksi. Se\non tiedettä. Ja sehän on kuitenkin vain sammakko.»\n\n»Kauniita juttujapa ne opettavat kouluissa nykyään. Mitä on tuo sinun\ntieteesi ja taiteesi! Ei kai niistä mielikuvitus paljoakaan kostu.\nJos minä olisin tyttönä ollessani kysynyt äidiltä, mitä eläinten\nruumiissa on, olisi hän lyönyt minua ja lyönyt kovasti. Ja se olisi\nollut ihan oikein. On asioita, jotka täydellä syyllä salataan meiltä\n— ja salattava ne onkin. Jumala näyttää meille niin paljon kuin\ntarvitsemmekin. Enemmänkin! Ei eläimiä tarvitse avata. Ja tässä, tässä\non ranskankielinen kirja.»\n\n»Hm», sanoi herra Preemby hiukan perääntyen. Hän otti tuon\nsitruunankeltaisen niteen ja käänteli sitä kädessään.\n\n»Kaikki tuo lukeminen!» sanoi rva Preemby ja näytti kolmea kirjahyllyä.\n\nHra Preemby kokosi kaiken rohkeutensa. »Sinun ei pidä odottaa, Chris»,\nsanoi hän, »että minä rupeaisin vastustamaan lukemista. Se on iloa ja\nvalistusta. Kirjoissa on asioita... Todella, Chris, luulisin, että\nolisit onnellisempi, jos lukisit hiukan. Christina Alberta on syntynyt\nlukemaan, pidätpä sinä siitä tai et. Hän tulee minuun, luulisin.»\n\nRva Preemby oikein säpsähti ja silmäili punastuvaa vastustajaansa, ja\nhänen silmiensä kiukku suureni lasien vaikutuksesta. »On ihmeellistä»,\nsanoi hän hetken kuluttua, »on todella ihmeellistä, kuinka Christina\nAlberta saa kaikki, mitä haluaa.»\n\n\n3.\n\nNti Maltby-Neverson, Tavernerin koulun johtajatar, kutsui rva\nPreembyn luokseen ja järkytti aikalailla hänen vakaumustaan. Hän oli\nselvästikin sivistynyt nainen, ja koulun pesulasku nousi lukukausien\naikana kahteenkymmeneen puntaan viikossa. Neiti Maltby-Neverson\nvietiin katsomaan tuota pahennusta aiheuttanutta maalausta, ja\njohtajatar sanoi: »Se on varmasti hyvin kaunis. Yksi todella suuria\nmaalauksia maailmassa. Syvästi uskonnollinen. Siinä on itse Raamatun\nsanat ilmaistu maalauksella. Mitä moitittavaa te siinä huomaatte, rva\nPreemby?»\n\nJa silloin, niinkuin taikavoimalla, maalaus lakkasi olemasta pahennusta\nherättävä, ja rva Preemby oli häpeissään itsensä takia. Hän huomasi\nnyt, ettei maalauksessa ollutkaan mitään moitittavaa.\n\nNti Maltby-Neverson sanoi, että Christina Alberta on vaikeasti\nhoidettavaa lajia, mutta sielultaan hyvin mielenkiintoinen, oikea\nluonne. Hänellä on suuri rakastamisen kyky.\n\n»Sitä minä en ole huomannut», sanoi rva Preemby.\n\n»Hän on luonne, jota _minä_ olen tutkinut», sanoi nti Maltby-Neverson\nyksinkertaisesti, mutta päättävästi.\n\nHän selitti, että Christina Alberta on aktiivinen luonne. Jos\nhänet jätettäisiin ilman sellaista työtä, jossa hän voisi kehittää\nominaisuuksiaan, niin hän voisi joutua minkälaisiin onnettomuuksiin\ntahansa. Vaikka minkälaisiin! Hänessä ei suinkaan oleellisesti ole\nmitään pahaa. Hänessä on vain tarmoa. Jos hän saisi kovaa, soveliasta\ntyötä ja kunnianhimoa herättäviä päämääriä, saattaisi hänestä tulla\nhyvinkin tyydyttävä nainen, mahdollisesti erikoisen eteväkin nainen.\n\n»Minä en voi käyttää eteviä naisia», sanoi rva Preemby lyhyesti.\n\n»Mutta maailma voi», vastasi nti Maltby-Neverson hiljaa.\n\n»Pelkään, että minä olen vanhanaikaista lajia», sanoi rva Preemby.\n\n»Mutta Christina Alberta ei ole.»\n\n»Sallikaa miehen saavuttaa menestystä maailmalla ja naisen kotona»,\nsanoi rva Preemby. »Olen pahoillani, että olen toista mieltä kuin te,\nmutta eihän omille mielipiteilleen mitään voi.»\n\n»Se riippuu kokonaan teistä itsestänne», sanoi nti Maltby-Neverson.\n\n»Pelkään vain, että miehet sopivat paremmin hallitsemaan», sanoi rva\nPreemby. »Naisella on oma paikkansa maailmassa, ja se ei ole miehen\npaikka.»\n\n»Mutta minä luulin, että hra Preemby erikoisesti kannatti ajatusta\nopiskelun jatkamisesta.»\n\nRva Preemby oli ällistynyt. »Hän kannatti», sanoi hän ikäänkuin ei\noikein olisi käsittänyt, mitä se asia tähän kuului.\n\n»Tehkääpä koe», sanoi neiti Maltby-Neverson. »Ehkäpä hän kuitenkaan ei\ntahdo tulla ylioppilaaksi».\n\nMutta Christina Alberta suoritti tutkintonsa liioillakin äänillä.\nHän ei jättänyt mitään sattuman varaan. Oli olemassa kaksivuotinen\nkorkeakoulukurssi, jonka eräs edistystä kannattavien oppien ystävä oli\nperustanut. Kurssit pidettiin Lontoon Taloudellisessa Korkeakoulussa.\nHeti kun Christina Alberta sai tietää, että hänet oli hyväksytty, meni\nhän, sanomatta mitään äidilleen tai kellekään muulle, parturiin ja\nleikkautti tukkansa lyhyeksi. Tämä oli rva Preembylle vielä ankarampi\nisku kuin yliopistoluvut. Hän seuraili lyhyttukkaista, somanenäistä\ntytärtään, tämän kuljeskellessa lyhyissä voimisteluhameissaan, oikean\nnärkästyksen vallassa.\n\nHän toivoi saavansa tyttärensä tuntemaan häntä kohtaan samoja tunteita\nkuin hän itse tunsi. »Toivoisinpa, että vain näkisit itsesi», sanoi hän\nkirpeän katkerasti.\n\n»Mitä hyvää siitä olisi», sanoi Christina Alberta.\n\n»Sinä olet kuin vitsaus minulle», sanoi rva Preemby.\n\n\n4.\n\nMutta Christina Alberta oli opiskellut Lontoon Taloudellisessa\nKorkeakoulussa vuoden ja oli aloittamaisillaan toisen, kun äiti\npakoitti hänet luopumaan yliopistoluvuista. Christina Alberta oli\neräänä iltana jäänyt myöhään Lontooseen sanomatta äidilleen, että niin\nkävisi, hän oli kuunnellut keskustelua väestökysymyksestä Uuden Toivon\nKlubissa Fitzgeraldkadulla, ja hän oli tullut kotiin tuoksuen niin\nvoimakkaasti tupakalta, että hänen äitinsä oli katunut ja peruuttanut\nsiitä hetkestä lähtien kaikki nykyaikaisuudelle tekemänsä myönnytykset.\n\nHän oli odottanut tätä hetkeä monta kuukautta.\n\n»Tähän se loppuu», sanoi hän päästäessään tyttärensä taloon.\n\nChristina Alberta huomasi, että ei ollut mitään avointa tietä\nkiertää tai kumota tätä päätöstä. Hän puhui turhaan isälleen ja\nneiti Maltby-Neversonille. Mutta sen sijaan, että hän olisi jättänyt\nopintonsa paikalla, kuten häntä oli käsketty tekemään, hän koetti\nvoittaa aikaa ja selitti koulussa poissaolonsa perhetapahtumista\njohtuneeksi.\n\nNäihin aikoihin oli rva Preembyn terveys jo hyvin huono, mutta tämä\ntosiasia jäi hänen tyttäreltään ja mieheltään kokonaan varjoon sen\npaljoa vaikuttavamman tosiasian rinnalla, että hän nykyään aina oli\npahalla tuulella. Kaikki näytti liittoutuvan tuottamaan hänelle harmia\n— paitsi hra Preemby, joka tiesi, että oli parempi olla tekemättä\nmitään sellaista.\n\nMaailmansodan viimeinen vuosi, ja vielä enemmän seuraava, joka\ntoi epätyydyttävän rauhan, olivat hyvin vaikeita pesulaitokselle.\nSotatarveteollisuus suoritti pesijättärille parempia palkkoja, ja\nheidän kanssaan ei enää tahtonut tulla toimeen. Hiilet, suopa, kaikki\noli kuulumattoman kallista, ja oli mahdotonta päästä takaisin entisille\ntuloille kohottamalla hintoja. Ihmiset, vieläpä kaikkein hienoimmatkin,\nalkoivat luopua entisestä siisteydestään. Hyvässä asemassakin olevat\nherrat alkoivat pitää frakkipaitojaan kolme neljä kertaa ja käyttivät\nsamoja alusliivejä ja aluspaitoja kaksikin viikkoa. Talousvaatteita\nkäytettiin vastaavassa määrässä kauemmin. Ihmiset olivat liikkuvalla\njalalla. Uusien upseerien vaimot tulivat yhtenä, lähtivät toisena\npäivänä ja jättivät laskunsa maksamatta. Milloinkaan ei rva Preemby\nollut nähnyt sellaista määrää huonoja velallisia. Pesun kuljettajat\npalasivat rintamaita pommien pilkkomina ja niin sotilaallisiksi\nmuuttuneina, että he petkuttivat puhtaasta hermostuneisuudesta ja\ntavasta. Verotus muuttui painajaiseksi. Sekä ulkona että kotona oli rva\nPreembyn elämä pelkkää ristiriitaa. Hän sai laitoksensa kannattamaan\ntämän kaamean ajan läpi, koska hän oli järjestelynero, mutta hän teki\nsen menettäen tavattomasti elinvoimaa.\n\nHän tuli katkeran arvostelevaksi hra Preembyn ja tyttärensä\navuttomuuteen nähden. Kun he koettivat auttaa, arvosteli hän heidän\nkyvyttömyyttään. He tekivät enemmän haittaa kuin hyötyä.\n\nAterioitten ajat olivat kaameita. Hän saattoi istua paikoillaan\npunakkana ja tuijotellen lasiensa läpi, silminnähtävästi kiukkuisesti\ntuntien tämän maailman vääryyden ja syöden hyvin vähän. Hra Preembyn\nyritykset saada hilpeä keskustelu käyntiin eivät useimmiten johtaneet\nminnekään. Christina Alberta oli myöskin pelon vallassa.\n\n»Asiathan käyvät vähän paremmin tänään», saattoi hra Preemby sanoa.\n\n»Enkö minä saa olla rauhassa asioilta edes ruoka-aikana?» saattoi\nnaisparka valitella.\n\nTaikka: »Näyttää tulevan hyvä ilma Derbyn kilpailuille.»\n\n»Onpa vahinko, että et voi mennä sinne, kun apuasi niin kipeästi\nkaivataan kotona. Et ole kai kuullut, mitä vaunulle numero 2 on\ntapahtunut?»\n\n»En ole», vastasi hra Preemby.\n\n»Et tietysti. Takimmainen likasuojus on pirstoina. Rattaat eivät kelpaa\nkuukauteen. Eikä kukaan tiedä, kuka sen on tehnyt. Tuntuu kuitenkin\nsiltä kuin se olisi jonkun miehen kiusantekoa. Mutta minun asianihan on\nottaa siitä selvä! Ja maksaa! Niinkuin kaikki muukin täällä kotona.»\n\n»On parasta tiedustella...»\n\n»Kyllä minä ne sinun tiedustelusi tunnen. Parasta jättää koko juttu\nsilleen. Irvistellä ja pitää hyvänään...»\n\nHiljaisuus palasi ruokapöytään.\n\nHän näytti pitävän tuota kaameaa hiljaisuutta suuressa arvossa. Hän\nvalitti sitäkin, että Preemby söi juustokeksinsä suutaan maiskuttaen.\nMutta millä muulla tavalla juustokeksiä voi syödä? Christina Alberta\noli tehty kovemmasta aineesta ja rupesi väittämään vastaan. Silloin\nsaattoi äiti tulistua hänen nenäkkyytensä takia ja selittää, että\n»jommankumman heistä oli lähdettävä pöydästä».\n\n»Menen yläkertaan lukemaan», sanoi Christina Alberta. »En haluakaan\nsyödä täällä.»\n\nEnnenkuin Christina Albertan yliopistollinen rata äkkiä katkesi,\noli hän ollut läsnä vain aamiaisella ja illallisella. Illallinen ei\nollutkaan yhtä kaamea kuin aamiainen, ja aamiaisen saattoi helposti\nlyödä laimin ja olla poissa, mutta Uuden Toivon Klubin kokousta\nseuranneen romahduksen jälkeen oli hän läsnä kaikilla aterioilla\njonkunmoisena valonjohtajana isälleen ja jonkunlaisena hillitsevänä\nvoimana, vaikkakin närkästyksen lisääjänä äidilleen. Äiti viittaili\nsiihen suuntaan, että kun kerran hänen yliopistouransa nyt oli lopussa,\nniin tuli hänen perehtyä pesuliikkeeseen, mutta Christina Alberta\nväitti hyvin jyrkästi, että sen harjoittaminen jonkunlaisellakaan\nmenestyksellä nykyisissä olosuhteissa vaati »asiaankuuluvaa\nliikekasvatusta». Jos hän ei saanut mennä Lontoon Taloudelliseen\nKorkeakouluun, niin tahtoi hän mennä Tomlinsonin Kauppakouluun Chancery\nLanella ja oppia kirjanpitoa, pikakirjoitusta, konekirjoitusta ja\nkauppakirjeenvaihtoa, ranskalaista kauppakieltä ja niin poispäin.\nKolmen viikon tuskallisten päivällisaterioiden jälkeen tämä suunnitelma\nhyväksyttiin ankarilla ehdoilla, ja hänen vuosilippunsa Lontooseen\nuudistettiin. Hän työskenteli toisen talven hyvin siedettävästi\nTomlinsonin koulussa, koko Lontoo toimintapiirinään. Hän oppi\nkaikenlaista. Hän sai uuden joukon ystäviä ja tuttavia, joillakin\nleikkotukka, toisilla ei, mitä erilaisimmista yhteiskunnallisista\npiireistä ja yhtymistä, sen ystäväpiirin lisäksi, jonka hän oli\nkerännyt ympärilleen jo Korkeakoulussa.\n\nKun rva Preemby rupesi puhumaan häntä ahdistavasta, jäytävästä kivusta,\nniin hänen miehensä ja tyttärensä pitivät sitä aluksi molemmat vain\nhänen heihin kohdistuvan pahantuulensa uutena kehitysmuotona, eivätkä\nolleet siitä erikoisemmin huolestuneita. Hra Preemby sanoi vain, että\nhänen mielestään hänen pitäisi kysyä neuvoa tai käydä jonkun lääkärin\nluona, mutta muutaman päivän hän suhtautui tähän ehdotukseen vain\nylenkatseellisesti. Jos hän nyt yhtäkkiä lähtisi lääkäriin, niin olisi\nheti löydettävä toinen hoitamaan pesulaitosta. Lääkärit määräävät\nvuoteeseen ja antavat lääkkeitä vuoteessa juotaviksi. Ja kuinka he\nsillä aikaa tulisivat toimeen?\n\nSitten hän muuttui yhtäkkiä. Eräänä aamuna hän tunnusti voivansa\npelottavan pahoin. Hän palasi vuoteeseen, ja oudosti aavistellen, että\nloppu oli lähellä, hra Preemby kiiruhti lääkäriin. Mittari näytti kovaa\nkuumetta. »Pakottaa, kylkeäni pakottaa», sanoi rva Preemby. »Minulla on\nollut se kerran ennenkin, mutta ei näin kovana.»\n\nChristina Alberta tuli sinä iltana kotiin huomatakseen, että hän osasi\npelätä, tuntea omantunnon moitteita ja hellyyttäkin.\n\nHän joutui olemaan äitinsä seurassa muutamia outoja hetkiä hourailun\nja tunnottomuuden väliaikoina. Rva Preembyn kasvot näyttivät tulleen\npienemmiksi ja kauniimmiksi, kuumeen puna hänen poskillaan valehteli\nnuoruutta. Hän ei enää ollut kova eikä vihainen, mutta pikemmin\npateettisen ystävällinen. Ja Christina Alberta ei ollut nähnyt häntä\nvuoteessa vuosikausiin.\n\n»Pidä huolta isästä», sanoi rva Preemby. »Olet saanut häneltä enemmän\n— tai vähemmän — kuin luulotkaan. Minun oli tehtävä kaikki, mitä olen\ntehnyt. Pidä huolta hänestä. Hän on kiltti ja hyvä. Hänet saa helposti\nvakuutetuksi mistä hyvänsä, ei häntä voi jättää yksinään maailmaan...\nEn ole ollut sinulle kaikkea sitä, mitä äidin olisi pitänyt. Mutta sinä\nolit hyvin vaikea luonne, Christina... pidän sinua suuressa arvossa...\nOlen iloinen siitä, ettei sinulla ole minun silmiäni. Silmälasit ovat\nkoettelemus...»\n\nHuoli pesulaitoksesta täytti suuren osan hänen ajatuksiaan.\n\n»Se Smithersin akka siellä pesuhuoneessa on varas, mutta sen uuden\nmiehen, Baxandalen, sain pidetyksi kurissa. En tiedä, kuinka olen\nvoinut pitää sitä rva Smithersiä niin kauan... Heikkoutta ... En\nole varma siitä miehestäkään. En tiedä mitään varmaa vielä, mutta\ntunnen, ettei hän ole suora... Pelkään, että olemme antaneet lady\nBadgerille liian paljon luottoa. Nykyaikana saa arvonimiä varoa. Hän\non johdattanut minut harhaan...Hän lupasi maksu osoituksen... Mutta\nepäilen, kuinka te kaksi tulette yhdessä toimeen pesulaitoksessa.\nHän ei osaa mitään, ja sinä et tahdo. Sinä olisit kyllä kyennyt\nhoitamaan sen. Mutta mitäpä siitä nyt enää. Jos sen myisi näin\ntoimivana liikkeenä? Widgeryt ostaisivat sen. Hän on kova, mutta hän on\nsuora. Hyvin suora. He tahtoisivat mielellään saada sen... Se ei ole\nmilloinkaan pälkähtänyt päähäni. Luulin kestäväni vielä kaksikymmentä\nvuotta... Toivoisin, ettei lääkäri ajattelisi leikkausta. Se ei tekisi\nhyvää.»\n\nHän toisti monesti mietteensä.\n\n»Minua inhottaa ajatus, että minut avattaisiin», sanoi hän. »Niinkuin\nse sammakko sinun kirjassasi... Pakattuna täyteen kuin laukku... Ei\nsaisi sitä milloinkaan takaisin... Irtonaisia palasia ... Pesuallas tai\nsemmoinen, pitämässä sitä koossa.»\n\nSitten hänen ajatuksensa kääntyivät asioihin, joita Christina Alberta\nei saattanut ymmärtää.\n\n»Juoksi tiehensä ja jätti minut siihen... Ihmettelenpä, mitä hän nyt\ntekee... Otaksupa... Kuvittelehan, jos hän juuri tekisi leikkauksen...\nLeikkauksen... Olimmepa aika lapsellisia.»\n\nHän näytti palaavan tuntoihinsa ja katseli tytärtään kovilla, kysyvillä\nsilmillä. Jokin vaisto Christina Albertassa sai hänet ottamaan\nepäuteliaan ilmeen. Mutta nuo sanat sattuivat hänen mieleensä, jäivät\nsinne ja itivät kuin jyvät. He olivat lapsellisia, ja hän juoksi\ntiehensä? Omituista, mutta sopi kuitenkin yhteen monenlaisten muiden\narvaamattomien seikkojen kanssa.\n\n\n5.\n\nHra Preemby näytti tavattoman pieneltä, mutta tavattoman arvokkaalta\ntäydessä surupuvussaan. Christina Alberta oli myös hyvin musta ja\nkiiltävä. Hänen hameensa ulottuivat ensimmäistä kertaa hänen elämässään\nnilkkoihin saakka, uhraus, jonka hän tiesi vainajan hengen erikoisen\nmielellään hyväksyvän.\n\nChristina Albertan elämään oli tullut uusi tekijä: vastuunalaisuus. Hän\ntiesi, että hän tutkimattomista syistä oli vastuussa hra Preembystä.\n\nOli selvää, että vaimon äkillinen kuolema lääkärin veitsen uhrina\noli ollut ankara isku hra Preembylle. Hän ei sortunut, ei itkenyt,\neikä antautunut surunpurkauksiin, mutta hän oli merkillisen hiljainen\nja alakuloinen. Hänen pyöreät, kiinansiniset silmänsä ja hänen\nviiksensä katselivat maailmaa äreän juhlallisesti. Hautajaistoimisto\noli harvoin tavannut niin tuottavaa leskeä. »Kaikki parasta lajia»,\nsanoi hra Preemby. »Hänen täytyy saada kaikki, mitä hän voi saada.»\nNäissä olosuhteissa hautajaistoimiston omistaja, joka oli perheen\nystävä tavattuaan sekä herra että rouva Preembyn jokseenkin usein\nwhistipöydässä, laski hintansa hyvin kohtuullisiksi.\n\n»Et voi kuvitellakaan, mitä kaikki tämä merkitsee minulle», sanoi\nhra Preemby Christina Albertalle hyvin usein. »Se oli puhdas\nrakkausavioliitto», hän sanoi, »puhdasta romantiikkaa. Hän ei\nvoittanut mitään menemällä naimisiin kanssani. Mutta kumpikaan meistä\nei ajatellut epäpuhtaita asioita.» Hän oli hetkisen vaiti taistellen\nunohtumattomien muistojen kanssa. »Heti kun kohtasimme toisemme», sanoi\nhän, »tuntui meistä siltä, että niin täytyi käydä.»\n\n»Juoksi pois ja jätti minut», kuului heikkona kuiskauksena Christina\nAlbertan muistossa.\n\n\n6.\n\nNäinä surupäivinä oli paljon tekemistä. Christina Alberta teki\nparaansa auttaakseen, vartioidakseen ja ohjatakseen hra Preembyä,\nniinkuin hänen äitinsä oli toivonutkin, mutta hän hämmästyi nähdessään\nisässään eräänlaista, aivan odottamatonta päättäväisyyttä, joka oli\nnähtävästi tullut hänen olemukseensa muutaman tunnin kuluessa puolison\nkuoleman jälkeen. Hän oli selvästi päättänyt, että Christinan ja\nhänen piti päästä irti pesulaitoksesta joko myymällä tai vuokraamalla\nse, taikka, jollei mitään keinoa ilmestyisi sen käyttämiseksi sillä\nlailla, polttaa tai räjäyttää se niin pian kuin suinkin. Hän ei\nryhtynyt keskusteluunkaan siitä, hän piti sitä vääjäämättömänä\nvälttämättömyytenä. Hän ei osoittanut mitään kiukkua pesulaitosta\nkohtaan, hän ei arvostellut millään lailla vihamielisesti siellä\nviettämäänsä elämää, mutta jokainen ajatus ilmaisi kuitenkin\nhänen äärimmäistä vastenmielisyyttänsä sitä kohtaan. Ja sitten he\nlähtisivät pois — suoraan pois Woodford Wellsistä, eivätkä milloinkaan\npalaisi sinne. Christina oli omin päin tullut jokseenkin samoihin\njohtopäätöksiin, mutta hän ei ollut odottanut tapaavansa niitä niin\ntyynen ankarina isällään.\n\nIsä rupesi selvittelemään tulevaisuutta, kun he istuivat aterialla\nhautajaisiltana:\n\n»Äitisi serkku, Sam Widgery», kertoi hän, »on puhunut kanssani.»\n\nHän mutusteli hetkisen. Hänen viiksensä liikkuivat ylös ja alas, ja\nhänen kiinansiniset silmänsä tuijottivat ulos ikkunasta auringonlaskun\npunaamiin pilviin. »Hän haluaa ostaa sen.»\n\n»Pesulaitoksenko?»\n\n»Niin, käynnissä olevana liikkeenä. Ja koska hän on läheisin\nsukulaisemme, niin sanoakseni, annan sen hänelle mieluummin kuin\nkenellekään muulle. Muutenhan se on yhdentekevää... Toivoisinpa\ntietäväni, paljonko häneltä pyytäisin siitä. En tahtoisi pyytää liian\nvähän. Niinpä sanoin, etten halunnut puhua liikeasioista hautajaisissa.\nSanoin, että hänen on parempi tulla tänne huomenna. Heidän liikkeensä\nei oikein menesty. Se on ikäänkuin hautaantunut Walthamstowniin. Hänen\nkannattaisi päästä pois ja myydä maa rakennustonteiksi. Hänellä ei ole\nkovin paljon rahaa... Mutta hän tahtoo tämän liikkeen. Hän todella\ntahtoo tätä liikettä.»\n\nHänen siniset silmänsä olivat näkyjennäkijän silmät.\n\n»En tiedä, opetettiinko sinulle siellä korkeakoulussa, kuinka yhtiöitä\nperustetaan. Olen täysi lapsi sellaisissa asioissa. Hän puhuu\nosuuksista, hypoteekkilainoista ja sen sellaisista, mutta mitä me\nhaluamme — me haluamme rajoitettua yhtiötä. Ja me tahdomme myöskin\ntuollaista velkakirjan tapaista, taikka paremminkin etuoikeutettuja\nosakkeita. Me järjestämme sen niin, että kuta enemmän hän saa irti\nliikkeestä, sitä enemmän mekin saamme. Muuten yhtiö saattaa vähentää\nvelkakirjamme vakuutta, maksamalla liikaa osinkoa tavallisille\nosakkaille. Hän haluaa tavallisia osakkeita. Hän ja hänen vaimonsa. En\ntahdo sanoa, että hän tekisi sellaista tahallaan, mutta hänet saattaa\nhyvin helposti johdattaa tekemään niin. Häntä täytyy pitää silmällä.\nMeidän on järjestettävä asiat niin, että jos hän maksaa enemmän omille\nosakkailleen kuin meille, niin meidän on saatava osuutemme nousemaan.\nSe on kaikki hyvin vaikeaa ja monimutkaista, Christina Alberta.»\n\nChristina Alberta katseli isäänsä uudella ja syventyvällä\nkunnioituksella. Hän ei milloinkaan ennen ollut kuullut hänen puhuvan\nsillä lailla aterioiden aikana, mutta hän ei ennen myöskään ollut\nturvassa keskeytyksiltä ja oikaisuilta.\n\n»Meidän on pyydettävä asianajajaamme järjestämään se parhaansa mukaan»,\nsanoi hra Preemby.\n\n»Me emme jää kovinkaan niukalle osalle», jatkoi hän ottaen juustoa.\n\n»Meillä on vielä eräitä kiinnityslainoja ja muutamia taloja Backhurst\nHillissä. Se on omituista, mutta kuolleella äiti parallasi oli\neräänlainen luottamus minun arvostelukykyyni taloihin nähden. Hän antoi\nminun usein neuvoa itseään. Ja minulla oli aina se tunne, että minä\nkokosin tällä hommalla jotakin vararahastoon... On hyvin mahdollista,\nettä Sam Widgery ostaa suurimman osan tämän talon kalustoakin. Hänellä\non suurempi talo kuin tämä...»\n\n»Mutta minne aiomme asettua asumaan, isä?» keskeytti Christina Alberta.\n\n»En oikein tiedä», sanoi hra Preemby minuutin verran mietittyään.\n»Mielessäni on useitakin paikkoja.»\n\n»Lontooseen», sanoi tyttö. »Jos pääsisin takaisin opiskelemaan,\nennenkuin on liian myöhäistä!»\n\n»Lontooseen», sanoi isä. »Se on kyllä mahdollista.» Hän epäröi\nlausumasta seuraavaa ehdotustaan, sillä epäröiminen oli tullut hänelle\ntavaksi, niin tottunut hän oli siihen, että hänen ehdotuksensa\npuristettaisiin kokoon kuin paperi ja heitettäisiin pois. »Oletko\nmilloinkaan kuullut täysihoitoloista, Christina Alberta?» kysyi hän\nepäluonnollisen välinpitämättömästi. »Oletko milloinkaan ajatellut\nmahdolliseksi, että me asettuisimme asumaan täysihoitolaan?»\n\n»Lontooseenko?»\n\n»Kaikkialla maailmassa, — melkein kaikkialla, on täysihoitoloita.\nNäethän, Christina Alberta, että meidän on päästävä eroon\nhuonekaluistamme täällä, paitsi kirjoistani ja muutamista pikku\nkapineista, ja voimmehan me panna ne säilöön joksikin aikaa —\nTaylorin Säilytyshuone pitäisi niistä kyllä huolta — ja itse voisimme\nasettua asumaan johonkin täysihoitolaan. Silloin sinä voisit\nopiskella, eikä sinun tarvitsisi hoitaa taloutta, ja minä voisin\nlueskella ja tutkia asioita ja kirjoittaa muistiin eräitä teorioja,\njoita olen mietiskellyt, ja puhutella ihmisiä ja kuulla ihmisten\npuhuvan. Täysihoitoloihin tulee kaikenlaisia ihmisiä — kaikenlaisia\nmielenkiintoisia ihmisiä. Viime öinä olen loppumattomasti ajatellut\ntuollaisessa täysihoitolassa oloa. Ajattelen sitä edelleenkin,\nharkiten sitä mielessäni. Se olisi ihan uutta elämää minulle, aivan\nkuin alusta alkamista. Elämä on ollut niin säännöllistä täällä. Kaikki\noli erinomaista niin kauan kuin äiti parkasi eli, mutta nyt tunnen\ntarvitsevani vaihtelua, tarvitsevani liikuntoa ja nähdä kaikenlaisia\nasioita ja erilaisia ihmisiä. Minun täytyy saada unohtaa. Niin, eräissä\nnoissa täysihoitoloissa on kiinalaisia ja intialaisia ja venäläisiä\nruhtinattaria, professoreja, näyttelijöitä ja kaikenlaista väkeä. Heitä\nolisi hauska kuunnella!»\n\n»Bloomburyssä on täysihoitoloita, jotka ovat täynnä ylioppilaita»,\nsanoi Christina Alberta.\n\n»Niitä on joka lajia», sanoi hra Preemby.\n\n»Minua miellyttää eräs paikka», sanoi hra Preemby kaataen loputkin\noluesta lasiinsa, »Tumbridge Wells.»\n\n»Eikö sitä joskus sanota Tunbridgeksikin, isä?»\n\n»Ennen kyllä. Mutta nyt puhutaan vain Tumbridge Wellsistä. Siellä,\nTumbridge Wellsissä, on kukkuloita, joitten nimet viittaavat suoraan\njohonkin yhteyteen entisten israelilaisten kanssa, Efraimin vuori ja\nGilboan vuori ja muita, ja siellä on koko joukko omituisenmuotoisia\nkallioita, jotka ovat ääriviivoiltaan kuin suuria kilpikonnia ja\nesihistoriallisia hirviöitä ja muodoltaan niin salaperäisiä, ettei\nkukaan tiedä, ovatko ne Jumalan vai ihmiskätten töitä. Olen hyvin\nhalukas näkemään nuo kalliot omin silmin. Niillä saattaa olla meille\nsyvempi ja läheisempi merkitys kuin yleensä otaksutaan. Tumbridge\nWellsissä on koko joukko täysihoitoloita — niin kertoi minulle eräänä\npäivänä mies, jonka tapasin British Museumin assyrialaisessa huoneessa\n— ja eräitten niistä pitäisi olla hyvin mukavia ja halpoja.»\n\n»Voimmehan me mennä sinne loma-ajaksi», sanoi Christina Alberta,\n»ennenkuin opintokausi alkaa Lontoossa.»\n\nUlkona hehkui keskikesän ilta, ja hämärä rauha täytti huoneen. Isän\nja tyttären ajatukset kulkivat eri suuntiin. Hra Preemby katkaisi\nensimmäiseksi hiljaisuuden.\n\n»Nyt kun minun täytyy käydä surussa tai puolisurussa jonkun aikaa,\nolen päättänyt antaa pois nuo tvillipolvihousut ja sukat. Joku köyhä\nmies saattaa tuntea niitten edut — talvella. En ole milloinkaan oikein\npitänyt noista kovin säkkimäisistä puvuista, mutta tietysti oli, niin\nkauan kuin äiti parkasi eli, hänen makunsa lakina minulle. Ja nuo\nhatut, ne tulevat silmille, ja ovat kuumia. Tuo tvillikangas... Sitä\npidetään liian suuressa arvossa. Jos ajat pyörällä tai muulla, niin\nse kuluu istuimen hankauksesta. Saa näyttämään hullunkuriselta...\nJa sitten ajattelen vielä, että hankin pian tuollaisen pehmeän,\nmustanauhaisen huopahatun.»\n\n»Olen aina ollut sitä mieltä, että sinulla pitäisi olla sellainen,\nisä», sanoi Christina Alberta.\n\n»Käyköhän se surupukuun?»\n\n»Ihan varmasti, isä.»\n\nHra Preemby mietiskeli mielissään. Tytöllä on selvä järki. Hänen\nmielipiteensä ovat kuuntelemisen arvoisia.\n\n»Mitä taas tulee siihen, että panisimme hakaristin äiti parkasi\nhautakiveen, niin olet ehkä oikeassa arvellessasi, että hän itse\nei olisi valinnut sitä. Lienee kuitenkin parasta tehdä niinkuin\nsinä ehdotit ja asettaa haudalle vain yksinkertainen risti. Hänen\nhautansahan se ennen kaikkea on.»\n\nSilloin Christina Alberta nousi tuoliltaan ja tuli pöydän ympäri —\nmelkein tanssien, kunnes muisti, kuinka asiat olivat — ja suuteli\nhäntä. Jostakin hämärästä syystä hän vihasi hakaristiä yhtä paljon kuin\nrakasti isäänsä. Hänelle siitä oli tullut yksinkertaisuuden tunnus,\nja hänestä ei ollut mieluista ajatella, että hänen isänsä oli tyhmä,\netenkään nyt, kun hän jostakin hämärästä syystä oli alkanut pitää häntä\nväärinkäsitettynä.\n\n\n7.\n\nOli paljon asioita hoidettavana, ennenkuin Preembyt voivat lähteä\nTunbridge Wellsiin. Tuli monet neuvottelut hra Sam Widgeryn kanssa\nWoodford Wellsissä ja sitten herrojen Paynen ja Punterin likaisessa\ntoimistossa Lincolns Innissä. Heti alusta alkaen nämä liikemiehet\nhuomasivat, että hra Preemby oli lapsi liikeasioissa, mutta kun he\njatkoivat neuvotteluja hänen kanssaan, huomasivat he, että hän oli\nhyvin saita ja vaikeasti käsiteltävä lapsi. Kului kuusi viikkoa,\nennenkuin hra ja rva Widgery pääsivät muuttamaan äkeinä ja kiukkuisina\nKirkkaan Virran huoneistoihin, ja hra Preembyn ja hänen tyttärensä tuli\npäivää myöhemmin lähteä Lontooseen valitsemaan täysihoitolaa Tunbridge\nWellsistä.\n\nChristina Alberta vietti orpoutensa ensi ajat taistellen sopimatonta\nhilpeyden ja syvää vapautuksen tunnetta vastaan. Hän huomasi isänsä\nvalmiiksi hyväksymään minkälaiset tekosyyt hyvänsä, joilla hän\nhalusi päästä päiväksi Lontooseen, olipa isä suopeuteen taipuva\nsilloinkin, kun hän tuli myöhään kotiin. Tytöllä oli melkein pieni\nmaailma erilaisia tuttavia Lontoossa: ylioppilastovereita ja heidän\nystäviään, ylioppilastovereita Taloudellisesta Korkeakoulusta\nja ylioppilastovereita Tomlinsonin Kauppakoulusta, ja hän tunsi\nfilologeja ja lääketieteen ylioppilaita ja maalta tulleita tyttöjä,\njotka olivat jättäneet perheensä ja saaneet konekirjoittajattaren\npaikan, ja niin edespäin aina malleihin ja kuorotyttöihin ja\nepämääräisissä paikoissa työskenteleviin, älymystön luokkaan kuuluviin\nnuorehkoihin miehiin saakka. Hän tapasi heitä Uuden Toivon Klubin\nkokoushuoneissa, ruokailusaleissa ja sellaisissa paikoissa, joissa\noli myös työväenpuolueen poliitikoita ja henkilöitä, jotka selittivät\nolevansa bolshevikeja, ja hän kävi seuroissa ja väittelytilaisuuksissa\nkaukaisissa, merkillisissä paikoissa. Se oli huikean hauskaa, vaikka\nosa aikaa olikin otettava Woodford Wellsin vaativilta tarpeilta ja\ntiedusteluilta. Ja ihmiset pitivät hänestä, he pitivät Christina\nAlbertasta, nauroivat hänen piloilleen ja ihailivat hänen päättävää\nleukaansa, eivätkä sanoneet mitään hänen nenästään. Tämä oli paljon\nenemmän hänen luonnollista ympäristöään kuin Tavernerin koulun väki\nmilloinkaan oli ollut. Kukaan ei näyttänyt muistavan, että hän\ntuli pesulaitoksesta, sillä tässä suhteessa he eivät välittäneet\nmuusta, kuin että asianomainen ei vain ollut tullut vankilasta.\nYlioppilaselämän huvitusten välillä hän ehti jonkun verran harrastaa\nlukujakin.\n\nSurressaan äitiään hän ei saattanut estää itseään tuntemasta uutta,\nrajatonta vapautta näissä seikkailuissa ja kokemuksissa. Hänen\nisänsäkin — Jumala häntä siunatkoon! — tupakoi surussaan paljon enemmän\nkuin ennen, hän yritti polttaa sikarejakin, joten hän ei voinut tuntea\ntupakan hajua tyttäressään — taikka mitään muutakaan sellaista. Isä\nteki muutamia kysymyksiä, ja niihin oli helppo vastata. Pitkien\nvuosien harjoitus oli tehnyt hänen luonteensa melkein tahdottoman\nmyöntyväiseksi. Christina Alberta huomasi voivansa hyvin laajoissa\nrajoissa tehdä mitä hyvänsä, mikä häntä vain miellytti ja milloin\nhän vain tahtoi. Hän näki siis, ettei ollut erikoista kiirettä tehdä\noikeastaan mitään. Kaikki muut näyttivät kiiruhtavan eteenpäin\nparittain kuin veitset ja haarukat. Hänen luonteelleen sopi olla\nerillään.\n\nJa maailma oli muuttunut. Tuo vanhan kodin hajoaminen, äidin kuolema,\nkaiken muun tarkastuksen puute, paitsi hänen uskovan, huomaamattoman\nisänsä harjoittama, oli nykäissyt hänet eteenpäin lapsuudesta\nkypsyyteen. Tähän saakka koti oli ollut kuin ikuinen, häviämätön\nlaitos, josta lähdettiin ulos seikkailuille, jonne, tapahtuipa\nmitä hyvänsä, palattiin kuin merirosvo lepäämään, ja jossa käytiin\nvuoteeseen ja nukuttiin, niinkuin oli totuttukin nukkumaan, rauhassa,\nkenenkään uhkaamatta. Nyt he kumpainenkin, isä ja hän itse, olivat\nkuin taivasalla. Heillä ei ollut mitään paikkaa, minne sulkeutua,\nheille voisi tapahtua mitä hyvänsä, voisi tapahtua kuin puoliväkisellä.\nHän itse saattoi nyt tehdä kaikkea, mitä halusi, se oli totta, mutta\nhän tunsi myös, että hänen nyt oli vastattava arvaamattomistakin\nseurauksista.\n\nNiinpä Christina Alberta huolimatta uudesta, rajattomasta vapaudestaan\nhuomasi, että hän ei mennyt Lontooseen useammin kuin äitinsäkään\neläessä. Monet hänen mieluisimmista ystävistään olivat poissa lomalla,\nja hän huomasi, että hänen isänsä oli tavattoman mielenkiintoinen\nseuratoveri. Joka kerran kun tytär palasi hänen luokseen, näytti isä\nkuin kasvaneelta, väriltään ja olennoltaan entistä kiinteämmältä.\nHän muistutti käytännöllisen biologian koetta (Tavernerin koulun\najoilta), kuinka otetaan kuivattu papu, pistetään se lämpimään veteen\nja seurataan sen kehitystä sen ollessa lämmön ja kosteuden alaisena. Se\nitää, ja hra Preemby iti.\n\nÄiti oli pitänyt häntä kuivamassa melkein kaksikymmentä vuotta, mutta\nnyt hän iti, eikä kukaan voinut sanoa, mitä hänestä saattoi tulla.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\nLONSDALEN TALLEISSA.\n\n\n1.\n\nKanneltuaan kuukauden syvää surua, heitti Christina Alberta syrjään\npitkät hameensa ja rupesi jälleen käyttämään lyhempiä, joihin hän oli\ntottunut. Hän ei ollut toimeton sillä aikaa kuin hänen isänsä kävi\nneuvotteluja myynnistä hra Sam Widgeryn kanssa, ja hän oli laatinut\nsuunnitelman vastaista elämää varten, joka lupasi onnellisen olon\nhänelle ja hänen isälleen. Hän myöntyi ajatukseen täysihoitolasta\nja suunnitelmaan, että aluksi asetuttaisiin Tunbridge Wellsiin. Hän\nlakkasi vastustamasta sitä, että hänen isänsä itsepäisesti, mutta\nrauhallisesti yhä sanoi sitä Tumbridge Wellsiksi; hän käsitti, että tuo\nTumbridge kuitenkin oli se paikka, jonne hän joka tapauksessa muuttaisi\nasumaan. Tuo vähäinen poikkeaminen ehdottomasta tarkkuudesta oli juuri\nhänen tapansa mukaista elää hiukan syrjässä olemassa olevista asioista.\n\nMutta hän sai isänsä suostumaan siihen, että kun heidän elämänsä tästä\nlähin olisi liikkuvaa, ja kun heillä oli joukko kirjoja, myytäväksi\nkelpaamattomia huonekaluja, joita rva Widgery ei tahtonut ottaa\nmukaan arviointiin, joukko harvinaisuuksia — esim. kranaatin kappale,\njonka hän luuli olevan suuren kamelikurjen munankuorta, Ruusuristin\ntunnusmerkkejä, egyptiläinen haukkamuumio, jolla oli ennustamisen\nlahjat — säilytettävänä, niin heillä täytyisi olla pysyvä päämaja\nLontoossa, jonne nuo esineet voitaisiin asettaa, ja jonne isä ja hän\nvoisivat palata eri täysihoitoloista ympäri maailman. Tätä suunnitelmaa\ntoteuttaessaan hän tiedusteli ja laati ihmeteltävän ehdotuksen,\nettä he jakaisivat erään huoneuston kahden hänen ystävänsä kanssa,\njotka harjoittivat taidetta, kirjallisuutta ja maalauksellista\nsäästäväisyyttä eräällä Chelsean syrjäisellä puistokadulla. Hän tekikin\nsopimuksen heidän kanssaan. Hän sanoi hra Preembylle tehneensä sen\nhänen ohjeillensa mukaan, ja jonkun ajan kuluttua Preembystä alkoikin\nnäyttää siltä, että hän todella oli antanut nuo ohjeet, joitten mukaan\ntytär toimi.\n\nLonsdalen vanhat tallit aukenevat Lonsdalen tielle, Chelseassa, ja\ntalossa on komea portti, jonka molemmin puolin on suuret tukipylväät ja\nkaari yläpuolella, jossa on reliefinä Neptunus merihevosineen ja sanat:\n»_Lonsdale Mews._» Sisäpuolella on ennen ollut talleja ja vaunuvajoja,\nja jokaisen yläpuolella makuu- ja olohuone, jota myös entisinä\nrikkaampina aikoina oli käytetty makuuhuoneena, ja kaappikomero\nja porraskäytävä ja niin poispäin, ajurin pieni koti (vaimolle ja\nperheellekin), josta pääsi hienosyntyisten vaunujen ja hevosten luo\nalas. Mutta tieteen ja keksintöjen edistyminen on hävittänyt hienouden\nja vähentänyt ajureitten ja vaunujen lukua maailmassa niin, että\nLonsdalen tallit saivat ottaa vastaan uusia asukkaita. Mutta koska\nne olivat liian ahtaasti rakennettuja autojen menoa ja tuloa varten,\nollakseen aiheuttamatta aika lailla kolauksia likasuojuksille ja\nradiaattoreille, oli ne sittemmin maalattu, uudistettu miellyttäviksi\nja olivat joutuneet taiteen ja älyn kotipaikaksi.\n\nChristina Albertan ystävillä oli hallussaan yksi noita luonteensa\nmuuttaneita ajurinasuntoja, ja koska he olivat riittämättömästi\nvalmistetut maksamaan vuokraa — tuskin oli kysymys ylimyksellisestä\nvuokrasta — olivat he hyvin iloisia voidessaan toivottaa hra Preembyn\nja etenkin Christina Albertan asuintovereikseen. Hra Preembyn piti\nsaada suuri huone alakerrassa, ja sinne hän sai järjestää kirjansa ja\nliiat huonekalunsa, taide-esineensä ja harvinaiset tavaransa, ja sinne\nhän sai sohvan, jonka saattoi avata oikeaksi vuoteeksi, kun hän halusi\nnukkua Lontoossa. Christina Albertan piti saada oma makuuhuoneensa sen\ntakaa, huone, jossa ilmavan koristeelliset, oranssinväriset ja kirkkaan\nsiniset kuviot enemmänkin kuin korvasivat auringonvalon ja puhtaan\nilman puutteen. Mutta kun molemmilla ystävättärillä oli kutsut, taikka\nmilloin hra Preemby oli poissa, oli heillä lupa käyttää alakerrankin\nsuurta huonetta, ja vierailujen' aikana joutui Christina Albertan\nkamari olemaan naisten pukuhuoneena.\n\nVarsinaisille vuokraajille jäi yläkerran huoneiden käyttö, ja mitä\nkeittiöön tuli, oli kaikkea siellä hoidettava yhteisesti. Mitään\nnäistä järjestelyistä ei pantu paperille, ja monet yksityisseikat\njätettiin kokonaan avoimiksi vastaisen ratkaisun varalle. »Me saamme\nolla hölmöinä, jotka maksavat vuokran», sanoi Christina Alberta. Se on\nyleinen käsitys. »Moni seikka selviää aikaa myöten», sanoi hra Harold\nCrumb. »Kukapa sen niin varmaan tietää. Ei ole syytä laatia liian\nehdottomia määräyksiä.» Ainakin se oli varmaa, että hra Preembyn oli\nmaksettava vuokra.\n\nHra Harold Crumb oli punatukkainen nuori mies, pörröpäinen,\njyrkkäkasvoinen herrasmies, joka oli puettu siniseen overall-pukuun,\nkäytti harmaita tohveleita ja sukkia. Hänellä oli suuret, täplikkäät\nkädet ja hän harrasti mustaa ja valkoista, jota hra Preemby oli luullut\nwhiskylajiksi, mutta jonka hän huomasikin taidelajiksi. Harold eli\nyrittämällä myydä piirustuksia lehdille ja pilakuvia viikkolehdille.\nHänen puhetapansa oli äänekästä ja hänen äänensä kireä, ja hra\nPreembystä tuntui, että hra Crumb pikemmin suvaitsi kuin oli mielissään\nheidän tulostaan. Christina Albertaan nähden hra Crumb näytti olevan\nvaiteliaan ystävyyden kannalla, ja heidän välillään ei vaihdettu\nmontakaan sanaa. Hän kohotti kättään ja heilutteli sormiaan hänelle —\nhiukan surumielisesti.\n\nRva Crumb oli puheliaampi. Hän syleili lämpimästi Christina Albertaa\nja vastasi nimeen »Keijukainen». Sitten hän kääntyi hra Preembyn\npuoleen ja puristi hänen kättään ihan tavallisesti. Hän oli hoikka\nnuori nainen, jolla oli huolettomasti käherretty, lyhyt, rukiinvärinen\ntukka, vaalean harmaat silmät ja uneksivat kasvot. Hänkin oli puettu\nsiniseen overalliin, mutta hänellä oli osterinväriset sukat ja\ntohvelit, ja ehkä muutakin, ja hänen elämäntehtävänsä, sai hra Preemby\nkuulla, oli kirjojen arvostelu eräille sanomalehdille ja romanttisten\njuttujen kirjoittaminen rautatiemyymälöiden julkaisuihin. Hänen\noikeassa etusormessaan oli tuo lähtemätön mustetahra, joka jää vain\nvuotavan säiliökynän käyttämisestä. Alakerran huoneessa, joka hra\nPreembyn piti saada, oli suuri varjostin, jonka rva Crumb oli peittänyt\narvostelemiensa kirjojen kirjavilla, valehtelevilla paperikansilla.\nTämä hermostutti hra Preembyä sitä enemmän, kun useat kannet olivat\nselvästi nurinpäin, eikä hän saattanut käsittää, johtuiko se taiteen\nharrastuksesta, huolimattomuudesta vai jostakin vakavasta henkisestä\nvajavaisuudesta.\n\n»Meidän täytyy hankkia jotakin syötävää», sanoi hän hra Preembylle, ja\nsitten heidän piti sopia asioista. Mutta hän puhui niin nopeasti, että\nlausutun piti kypsyä toistakymmentä sekuntia hra Preembyn aivoissa,\nennenkuin hän saattoi käsittää sen.\n\nSillä välin kääntyi hän jo Christina Albertan puoleen: »Mullon\npaljo tekemistä», selitti hän. »Kaikkon puhdistettava. Katselkaa\nsilaikaa’pärillenne, kuNolly hakeesyötävää. Ette voi tulla yläkertaan,\nennenkuin oonsiivont.»\n\n»Hyvä on», sanoi Christina Alberta ymmärtäen kaiken. Hra Preemby jäi\nsinne huumautuneena, huulten hiljalleen liikkuessa. »No niin», virkkoi\nHarold ja otti rahaa mustasta teekannusta ja lähti ulos törmäillen\nkäytävässä oleviin esineisiin, kunnes selvisi lopulta avaraan maailmaan\nFayn kadotessa yläkerrokseen.\n\n»Hän on mennyt yläkertaan», selvitteli hra Preemby hitaasti äsken\nkuulemaansa, »siivoamaan huoneita. Ja mies on mennyt hankkimaan jotakin\nruokaa. Tämä on hauska, suuri huone, Christina Alberta — ja aika\nvaloisa.»\n\n»Luulenpa, etten milloinkaan ennen ole ollut tallissa», sanoi hra\nPreemby lähestyen erästä miellyttävää piirrosryhmää seinällä.\n\n»Missä, isä?»\n\n»Tallissa. Eli atelierissä... Kyllä kai nämä ovat alkuperäisiä.»\n\nChristina Alberta odotti hiukan huolestuneena, mitä hän lausuisi\npiirustuksista.\n\n»Näyttävät olevan joitakin hedelmiä ja ihmisten jalkoja ja sen\nsellaisia», sanoi hra Preemby. »Ihmettelenpä, mitä se tarkoittaa?\n_Kesäilta_, sanotaan, ja tämä on _Intohimoa yksinäisyydessä_. En oikein\nymmärrä, mutta otaksun, että se on symboolista, tai sen sellaista.» Hän\nkäänsi pyöreät, siniset silmänsä huoneeseen yleensä. »Minun pitäisi\nsaada harvinaisuuksilleni mahonkinen kaappi ja panna se tuohon seinää\nvasten. Pitäisin sellaisesta, jossa on lasiovet, että ihmiset voisivat\nnähdä esineet, ja jos olisi muutama hylly lisää, sopisivat sinne kaikki\nkirjanikin. Mutta täytyisihän minulla olla vuodekin jossain.»\n\n»Heillä on ylhäällä sohva», sanoi Christina Alberta, »jonka päät voi\nlaskea alas.»\n\n»Sopisikohan se tähän?»\n\n»Taikka ikkunan alle.»\n\n»Ja tietysti vaatteenikin», sanoi hra Preemby. »Toivoisinpa melkein,\netten olisi tullut luvanneeksi Sam Widgerylle äitisi vaatekaappia.\nSe on ruusupuuta. Siinä on paljon tilaa, ja se olisi sopinut\nmainiosti tuohon seinää vasten. Arkusta tulee jonkunmoinen istuin,\njos saan kulmat korjatuiksi. Miltähän tuo varjostin näyttäisi hiukan\ntuonnempana. Kirjat voisi panna sen taakse. Nämä telineet ja laitokset\nhe kai vievät yläkertaan... Kyllä me tänne järjestystä saamme.»\n\nChristina Alberta kääntyili ympäriinsä kädet lanteilla seuratessaan\nhänen ehdotuksiaan. Hän huomasi niitten uhkaavan perinpohjin järkyttää\natelierin esteettistä tasapainoa. Hän oli juuri ajatellut pientä\nmakuusohvaa, jossa olisi ollut kirjava päällinen. Tyhmää, että hän oli\nunohtanut tavarat. Mutta ehkäpä lopulta kuitenkin olisi mahdollista\njärjestää osa hänen romuaan käytävään. Käytävä oli jo nyt niin täynnä,\nettä hiukan lisää näytti tuskin vaikuttavan mitään asiaan. Saattoihan\nisä mennä ulos ja saada, mitä hän halusi, jos vain halusi. Hän näki\nhänet hetken ajan etukäteen paitahihasillaan kaivelemassa laatikoitaan.\n\n»Kun kerroit, että sinulla oli kaksi pikkuista atelierituttavaa», sanoi\nhra Preemby, »ajattelin, että he olivat tyttöjä. En voinut aavistaa,\nettä he olisivat aviopari.»\n\n»Eivät he niin kamalasti naimisissa ole», sanoi Christina Alberta.\n\n»Eikö», virkkoi hra Preemby, ja hänen kainoutensa esti häntä puhumasta\nenempää muutaman sekunnin aikana. »Tietysti», sanoi hän sitten, »jos\nnyt joku perhe tulisi tänne, niin meidän olisi lähdettävä tiehemme,\nChristina Alberta.»\n\n»Perheet eivät milloinkaan kohtaa toisiaan puolitiessä», sanoi\nChristina Alberta.\n\n»Se ei kuitenkaan ole kovinkaan luultavaa. Saat luottaa Fayhin.»\n\n»Mistä sen niin varmaan tietää», sanoi hra Preemby jokseenkin heikosti\nja osoitti pyrkimystä palata jälleen noitten selittämättömien\npiirrosten luo.\n\n»Emmeköhän jo pääsisi silmäilemään yläkerrankin huoneita, isä», sanoi\nChristina Alberta ja meni käytävään huutaen: »Fay!»\n\nKaukaa kuului vastaus: »Halloo!»\n\n»Joko olet valmis?»\n\n»En vielä.»\n\nChristina Alberta tapasi isänsä taas kuvitetussa nurkassa pää\nkallellaan kuin uteliaalla varpusella. Muutamaan aikaan ei sanottu\nmitään. »Todella», hän huomautti, »se on taidetta». Hän kääntyi\npoispäin hiljaa hyräillen posket pullollaan viiksien alla. Tyttö\nhuomasi, että siinä oli taidetta juuri niin paljon kuin hän kykeni\nkäsittämään.\n\nHän siveli kädellään seinää ja käänsi ymmärtävät silmänsä Christina\nAlbertaan. »Tämähän on säkkikangasta», sanoi hän, »jota käytetään\npakkauksessa. Jonkunlaisia kultamaalin täpliä. En luule milloinkaan\nennen nähneeni seiniä, jotka eivät olisi olleet päällystetyt joko\npaperilla tai värillä. Minusta näyttää todella kuin seinille voisi\npanna kaikenlaista, kangasta, patjavaatetta tai tervakangasta.\nOmituista, kuinka ei tule ajatelleeksi kaikkea.»\n\n\n2.\n\nNyt oli yläkerta jo kunnossa ja rva Crumb oli valmis vastaamaan\nkysymyksiin ja selittelemään, ja hra Preemby sai kuulla enemmän\nChristina Albertan suunnitelmista hänen mukavuudekseen. Yläkerroksessa\noli vaihtelevampaa, mutta vähemmän tilavaa kuin alakerrassa, vuoteet\noli pikemminkin pantu kokoon kuin naamioitu divaaneiksi, ja siellä\noli lisää hämärästi sopimatonta, mutta hyvin koristeellista taidetta.\nSamoin kuin Christina Alberta ei rva Crumbkaan ollut tullut ottaneeksi\ntäysin huomioon hra Preembyn mahdollisuuksia tavaramäärään nähden,\nmutta hän soveltautui tilanteeseen oikein hyvin. Kun hra Preemby\npuhui mahonkikaapista ja vaatesäiliöstä, selitti hän, että Haroldin\nolisi varsin helppo »jäljitellä» niitä hyvin, hyvin kirkkaanvärisellä\nmaalauksella, ja hän oli sitä mieltä, että hra Preembyn arkkujen ja\npukujen hyväksi voisi tehdä hyvin paljon laittamalla jonnekin nurkkaan\nverhoista komeron. »Vaatteet menevät pilalle», sanoi rva Crumb, »vain\nsilloin, kun joku rupeaa hulluttelemaan tai koreilemaan. Mikään ei ole\npyhää. Viime viikollakin joku halkaisi ainoan pyjamani ihan kahtia.»\n\n»Koetetaan järjestää», sanoi hra Preemby hiukan vaivautuneena.\n\n»Niin, kyllä me sen jotenkin järjestämme», sanoi rva Crumb.\n\nMutta ennenkuin mitään oli ehditty lopullisesti järjestää, palasi\nHarold ostoksiltaan mukanaan suuri kappale veripunaista pihviä\nsanomalehtipaperiin käärittynä, salaattia ja pieniä sipuleja käärössä\nkädessään ja kaksi suurta olutpulloa kainalossaan. Niin kiintyi\njokaisen huomio päivällisvalmistuksiin.\n\n»Tavallisesti», selitti Harold, »syömme me ulkona. Täällä lähellä\non siisti leikkelyliike ja pieni italialainen ravintola j.n.e.\ntuskin viiden minuutin päässä Kuninkaantiellä. Ulkona tuntuu melkein\nhauskemmalta. Mutta arvelin, että te mielellänne näkisitte tätä\natelierielämääkin.»\n\nKoko elämänsä aikana oli hra Preemby hyvin harvoin nähnyt aterioita\nvalmistettavan. Joku muu oli aina kantanut ruoan pöytään ja sanonut:\n»Päivällinen on valmis, isä», taikka »Illallinen on katettu, isä»,\nriippuen asianhaaroista, ja sen ääreen hän sitten istuutui. Nyt\nkuunteli hän todellisen harrastuksen vallassa hra Crumbin kutsua tulla\nkatsomaan, »kuinka me suoriudumme», ja avusti ohjauksen alaisena\npuuhissa. Muutamin valituin sanoin hra Crumb esitteli keittolaitteet,\njotka olivat kaasuhanan ympärillä, kaasu syttyi pamahtaen, hra Preemby\nojenteli ja piteli käsissään tarveaineita ohjeitten mukaan ja oli\naikalailla tiellä. Christina Alberta, joka näytti tottuneelta tähän\nhommaan, paloitteli sipulit ja laittoi salaattia keittiön pienellä\npöydällä ihan vieressä, ja paisti käristettiin voin siristessä ja\ntuoksutessa.\n\nSillä välin rva Crumb kattoi siniseksi maalatun pöydän hra Preembyn\ntulevaan huoneeseen oranssinvärisellä liinalla, lautasilla ja lautasten\nosilla, keltaisilla savituopeilla, joihin oli jollakin maalaismurteella\nmaalattu jotakin, eräillä veitsillä ja haarukoilla, savituopilla,\njoka oli täynnä savukkeita, ja ruskeassa maljakossa olevilla\nauringonkukilla. Tässä pöydässä hra Preemby sitten huomasi istuvansa\nkasvoiltaan hyvin punakkana ja paistista räiskyneen rasvan tahraamana.\nKukaan ei lukenut ruokalukua, ja ateria alkoi.\n\nYleinen käsitys oli se, että hra Preembyn vuokra-asia oli selvä, vaikka\nolikin olemassa monta kohtaa, joista hän mielellään olisi halunnut\ntarkemman selvityksen. Etenkin oli hänestä tärkeää estää, niin hienolla\ntavalla kuin mahdollista, vaatteittensa ja muitten tavaroittensa\nyleinen käyttö silloin, kun noita naamiaisia pidettäisiin, mutta hän\nei oikein tiennyt, kuinka hän sen ottaisi puheeksi. Ja häntä vaivasi\nepäilys, eikö hänen flanellisia yöpaitojaan, jos niitä julkisesti\nnäytettäisiin, pidettäisi vanhanaikaisina näitten taiteellisten\nihmisten parissa. Mutta keskustelu kierteli niin, että hänen oli vaikea\njohtaa sitä siihen, mitä hänellä oli sanomista. Hän oli tottunut,\netenkin seurassa ollessaan, kirkastamaan kurkkuaan sanomalla »hrrump»\nja kohottelemaan viiksiään ylös ja alas, ennenkuin hän alkoi puhua, ja\nkun hän sitten lopulta oli valmis lausumaan ajatuksensa, olikin joku\ntoinen ehtinyt edelle sanomalla jotakin muuta. Niinpä hän koko aterian\naikana ei tullut sanoneeksi muuta kuin silloin tällöin »hrrump».\n\nMolemmat naiset käyttivät puhelahjojaan enimmän. Harold näytti\nalakuloiselta ja lausui vain silloin tällöin satunnaisen korjauksen\ntai huomautuksen vaimonsa esityksen johdosta, mutta hän söi enimmän\npaistia kiusaantuneen näköisenä kuin mies, jolla on hellät hampaat ja\njoka on tottunut parempaan ruokaan. Kerran hän kysyi hra Preembyltä,\npitikö tämä todella hyvästä musiikista, ja kerran, oliko hän nähnyt\niberialaista tanssijatarta viime vuonna, mutta kumpikaan näistä\nkysymyksistä ei johtanut kestävään keskusteluun. »Hrrump, en», sanoi\nhra Preemby. »En oikein, en erikoisesti», ja toisessa tapauksessa: »En,\nen nähnyt.»\n\nRva Crumb puheli laajasti eräistä tehtävistä, joita hän oli saanut\nsanomalehdiltä, ja kuinka häntä oli pyydetty toimittamaan »Patriotic\nNews» lehden lastenosastoa, ja ottaisiko hän tarjoukset vastaan —\nhra Preembystä tuntui siltä, että hänen mainitsemansa toimittajat\nnäyttivät olevan aika turmeltunutta joukkiota — mutta enimmältään\nkoski keskustelu suuren ystäväpiirin jäsenten keskuudessa tapahtuvia\nmuutoksia ja järjestelyitä. Aterian jälkeen tarjottiin kahvia, ja\nalistuvan näköisenä lähti Harold sitten pesemään astioita.\n\nPesulaitoksessakin oli vielä monta seikkaa, jotka vaativat huomiota, ja\npoltettuaan pari kolme savuketta päätti hra Preemby: »Meidän on aika\nlähteä, Christina Alberta.»\n\n»Järjestämme kaikki kuntoon sillä aikaa», sanoi Harold heidän\nlähtiessään.\n\nHra Preemby vaipui silloin tällöin mietteisiinsä hänen ja Christina\nAlbertan palatessa junassa Liverpoolkadulta Woodford Wellsiin.\n»Ei se ole oikein sellaista, mihin minä olen tottunut», sanoi hra\nPreemby. »Kaikki on niin toisenlaista kuin se tapa, jolla äitisi\nhoiti asioita... Vähemmän säännöllistä... Tietysti voisin minä pitää\nvaatteeni lukon takana kirstussanikin.»\n\n»Kyllä te siihen totutte. He ovat hyvin kultaista väkeä. Fay pitää\nteistä jo tavattomasti», sanoi Christina Alberta.\n\n\n3.\n\nMutta ennenkuin Christina Alberta nukkui sinä yönä, tunsi hän\nomantunnon moitteita. Hän tunsi omantunnon moitteita isänsä asioiden\njärjestämisen johdosta. Hän epäili, tuntisiko isä todella olonsa\nmukavaksi ja onnelliseksi tuolla Lonsdalen tallien atelierissä ja\nkykenisikö hän viettämään elämäänsä tuon ainaisen uteliaisuuden\nvallassa, jota hän oli suunnitellut niin rauhallisen iloisena — kun hän\nsiinä hyräili itsekseen ja kierteli viiksiään ja sanoi »hrrump», kun\nhänellä ei ollut muuta tekemistä.\n\nTämä tarina, sitä emme kyllin usein voi toistaa, on tarina hra\nPreembystä, josta tuli, kuten kohta kerromme, Sargon, kuningasten\nkuningas. Mutta Christina Alberta on joutunut tähän juttuun melkein\nniinkuin käki peipposen pesään, ja on mahdotonta olla tietämättä\nhänestä. Tyttö oli tavallaan kuin isänsä toimien tarkastaja, ja hänellä\noli sukupuolensa ja ikänsä koko itsekkyys.\n\nHänellä oli myös säälimätön omatunto. Se olikin melkein ainoa asia,\njota hän ei saanut taipumaan mielensä mukaiseksi koko elämässään. Se\njohti häntä. Se oli suuri, kristallinen omatunto, jolla ei ollut mitään\nperusteita eikä mitään suhteita. Se ikäänkuin kellui hänen olennossaan.\nSe oli hänen painopisteensä, eikä muu osa häntä voinut päästä irti\nsiitä.\n\nKun Christina Alberta saapui Christina Albertan eteen tutkittavaksi\nja tuomittavaksi, ei se suinkaan ollut mitään hölynpölyä, vaan\ntoimitettiin mitä suurimmalla vilpittömyydellä. Kaikki tapahtui\nkortit pöydällä, ehdottomasti näkyvissä, ei mitään kiertelyä, ei\nmitään piilottelua, x-säteet käytäntöön, jos oli välttämätöntä. Nämä\ntutkinnot olivat sitä kamalampia, kun ne suoritettiin suorastaan\ntyhjässä huoneessa, jossa ei ollut varjostimia, verhoja, ohjeita\neikä minkäänlaisia yleisiä uskomuksia. On pelottavaa ajatella sitä\nverhojen ja kaluston puutetta, joka vallitsi Christina Albertan\nomantunnon tuomioistuimessa. Ensiksikin Christina Alberta oli\ntäydellisesti ja ehdottomasti uskonnoton. Sitten hän oli teoreettisesti\nepäuskonnollinen ja moraaliton. Hän ei uskonut hyveisiin, kristilliseen\nsiveysoppiin, perheeseen, kapitalistiseen järjestelmään taikka\nEnglannin valtakuntaan. Hän saattoi sanoa sen hyvin selvästi ja\nyksityiskohtaisesti, paitsi silloin, kun hänen vanhempansa olivat\nläsnä. Tunteen vaihtelut eivät voineet vaikuttaa häneen. Hän ei\nsaattanut pitää Walesin prinssiä ihastuttavana, eikä Punchiä hauskana.\nHän piti nykyaikaisia tansseja ikävinä, vaikka hän tanssikin niitä aika\nhyvin, ja Wimbledonin tennistä ja tennispakinaa sietämättömän kuivana.\nHän suosi bolshevismia, koska jokainen, josta hän ei pitänyt, inhosi\nsitä, ja hän toivoi koko maailmaan ulottuvaa vallankumousta, joka\nhävittäisi ja puhdistaisi kaiken perinpohjin. Kuitenkaan ei Christina\nAlberta nuoruuden tavallisella välinpitämättömyydellä näyttänyt\nvähääkään huolivan siitä, mikä tuota vallankumousta seuraisi.\n\nMeidän asiamme ei tässä ole ryhtyä tutkiskelemaan sitä, miksi nuori\nnainen, joka oli syntynyt Woodford Wellsin ja Keski-Lontoon välillä\nkahdennenkymmenennen vuosisadan alkuvuosina, suhtautui maailmaan sielu\nniin täydellisesti tyhjänä ja puhdistettuna kaikista myönteisistä ja\nrajoittavista vakaumuksista, merkitsemme vain tosiasian muistiin. Ja\nvaikka hänet olisi kasvatettu kaikissa kristinuskon opeissa ja varmassa\nja tukevassa kunnioituksessa yhteiskunnan lakikirjan kaikkia määräyksiä\nkohtaan, olipa tuo lakikirja mikä hyvänsä, ei hän olisi suhtautunut\nmaailmaan hilpeämmin luottamuksin eikä lujemmin vakautuneena siitä,\nettä Christina Alberta oli, jollakin määrittelemättömällä tavalla,\nsellainen kuin olla pitikin. Christina Albertan tuli olla Christina\nAlberta, selvästi ja suoraan, taikka silloin omantunnon tuomioistuin\nsai selittää sen hänelle kovasti ja tylysti.\n\n»Christina Alberta», sanoo tuomioistuin, »olet likaisin, tahraisin\npieni olento, pahinta elämän tomua, mitä milloinkaan on tuprunnut.\nKuinka aiot päästä puhtaaksi jälleen?»\n\nTaikka:\n\n»Christina Alberta! Olet taas valehdellut. Ensi kerran valehtelet\nmeillekin. Ensiksi sai laiskuus sinut valehtelemaan, ja nyt pelkuruus.\nMitä aiot tehdä itsestäsi, Christina Alberta?»\n\nTuli aika, jolloin tuomari puhutteli Christina Albertaa seuraavalla\ntavalla: »Nenäsi, Christina Alberta, on niin leveä, ettei sitä voi\nverrata mihinkään. Se kasvaa kai koko elämäsi, niinkuin nenät usein\ntekevät. Nyt sinä pyrit viehättämään ja häikäisemään Teddy Wintertonia.\nMenet sinne, missä uskot tapaavasi hänet. Sinä hommaat ja häliset\nkuin mikäkin naishupsu. Uneksit hänestä kaikenlaista, vaikka mitä\ninhottavimpiakin asioita. Olet pihkaantunut tuohon nuoreen mieheen,\nhuolimatta siitä tosiseikasta, jonka tiedät, että hän on kelvoton\nlurjus. Pidät siitä, että hän koskettaa sinua. Istut ja tuijotat häneen\nhupsuna ja isket silmää. Saako hän iskeä sinulle silmää? Eikö jo ole\naika ruveta ajattelemaan, mitä sinä teet, Christina Alberta?»\n\nJa nyt oli oikeudella täysi-istunto, ja syytös, syytös, jota vastaan\nei voinut puolustautua, oli se, että hän otti valtoihinsa kummallisen,\nsuojattoman isänsä ja uskoi hänet ja hänen hupsuutensa ja hänen\ntyhmät kirjansa ja naurettavat aarteensa ja kaikki hänen toiveensa\nja unelmansa Crumbien epävarmaan ja epämiellyttävään atelieriin, ei\nsuinkaan minkään epämääräisen ja yleisen Lontoon-nälän vuoksi, vaikka\nse olikin taustalla, vaan sen vuoksi, että tuossa atelierissä kävi tuo\nliiankin viehättävä Teddy, sen vuoksi, että hän oli tavannut hänet\nsiellä ja tanssinut hurjasti hänen kanssaan, ja että hän oli äkkiä ja\nhämmästyttävästi suudellut Christinaa ja Christina oli suudellut häntä.\nJa sitten Teddy oli saanut hänet houkutelluksi opettelemaan erään\ntanssin hänen kanssaan ja saanut hänet tulemaan omaan atelieriinsä\nteelle tapaamaan hänen sisartaan — joka ei ollut näyttäytynyt. Ja\nsitten oli tavattu yhä uudelleen. Hän oli häikäilemätön ja ärsyttävä\nja kiertelevä. Christina Albertan koko olemus oli hurjassa kiihkossa\nhänen takiaan. Tuomioistuin valaisi nyt kylmästi ja tarkasti hänelle\nhänen mielensä liikkeet, osoitti hänelle, kuinka hän ajatteli aina\nläsnäolevaa ja aina luoksepääsemätöntä Teddyä, ja kuinka se oli\nohjannut hänet muuttamaan Crumbien luo. Vasta nyt hän alkoi tunnustaa\nja nähdä selvästi. »Olet valehdellut itsellesi, Christina Alberta»,\nsanoi tuomioistuin, »ja se on valheista pahin. Mitä aiot tehdä sen\nsovittaaksesi?»\n\n»En voi jättää Crumbeja nyt. He luottavat meihin.»\n\n»Olet raukka, Christina Alberta. Olet suurempi raukka kuin\nluulimmekaan. Olet pihkassa Teddy Wintertoniin. Miksi emme nimittäisi\nasioita niiden oikealla nimellä? Olet rakastunut. Ehkäpä sinulle\njo on tapahtunut jotain pelottavaa. Pienet kaniinit juoksentelevat\npuistikoissa, ja jokainen päivä on samanlainen niille. Ne liikuttelevat\npieniä turpiaan ja heiluttelevat pieniä häntiään ja tekevät käpälillään\nmitä haluavat. Kunnes ne jonakin päivänä ovat ansassa ja lieka kiristyy\nniiden pienten karvaisten jalkojen ympärille, ja kaikki, mitä ne sen\njälkeen yrittävät tehdä, on toisenlaista. Ansa estää niiden liikkeet,\nja ne saavat koettaa tanssia sen ympäri ja valitella, jos voivat,\nkunnes metsästäjä tulee. Niinkö sinulle on käynyt? Ja Teddyn takia,\nTeddyn, jolla on nuo avoimet, valehtelevat kasvot!»\n\n»Ei», sanoi Christina Alberta, »en rakasta häntä. En rakasta häntä.\nOlen ollut tyhmä ja pihkaantunut ja veltto. En ole enää sen arvoinen,\nettä minua sanottaisiin Christina Albertaksi. Mutta hän, ansa, ei ole\nvielä saanut minua, eikä saakaan. Selvitän isän tästä, ja itseni myös.\nLupaan ja vannon...»\n\n»Hm», sanoi tuomioistuin.\n\n\n4.\n\nHra Preembystä tuntui siltä kuin olisi hänen uudessa asunnossaan\nLonsdalessa viettämänsä ilta ollut tapausrikkain ilta hänen elämässään.\nVaikutelmia kasaantui toinen toisensa päälle. Unettomuus ei kuulunut\nhänen tapoihinsa, mutta kun hän lopulta makasi kääntösohvassaan, pysyi\nhän valveilla melkein koko sen ajan, mitä yöstä oli jäljellä (se oli\ntuo vähäinen osa, jonka keskelle kalpein kajastus sattuu), koetellen\njärjestellä noita samoja vaikutelmia, vaikutelmia hänen uudesta\nympäristöstään, vaikutelmia Christina Albertasta, vaikutelmia uusista\nja ennen näkemättömistä henkilöistä, kokonaista vaikutelmien sekasotkua.\n\nHra Preemby ja Christina Alberta saapuivat atelieriin suunnitelman\nmukaisesti puolen neljän tienoissa, mutta rattaat, jotka olivat\nlähteneet sinä aamuna liikkeelle hra Preembyn laukulla ja arkuilla,\nkirjoilla ja harvinaisuuksilla ja rva Preembyn laajalla vaatekaapilla\nlastattuina, joka kaikissa tapauksissa oli saatu pelastetuksi Sam\nWidgeryn kynsistä, eivät saapuneetkaan ennen kello kuutta. Pahaksi\nonneksi Bromptonin tiellä asuva huonekalukauppias, jolta hra Preemby\noli ostanut näytekaapin ja pitkän, matalan kirjakaapin, oli tuonut\nnämä tavarat päivää ennen, ja silloin oli Haroldissa kuohahtanut\nkoko nykyaikaisen taiteilijan vihamielisyys puhdasta puuta kohtaan.\nHän ja Fay ja jokunen sattumalta saapunut ystävä olivat valvoneet\nmyöhään yöhön maalaten näitä uusia esineitä syvällä ultramariinilla\nja laittaen niihin kultaisia tähtiä ja täpliä, niinkuin on paperissa,\njoka on kierretty Ayalan keisarillisen ja sen sellaisten shampanjojen\npullonkauloihin. Kun hra Preemby näki heidän työnsä, saattoi hän tuskin\nuskoa, että näyte- ja kirjakaappi olivat samat esineet.\n\n»Minä toivon, että sen saa pois taas», sanoi hra Preemby.\n\n»Mutta näettehän, kuinka ne nyt sopivat huoneeseen», sanoi Harold\nlämpimän vakuuttavasti.\n\n»Tarkoitan, että jos me kerran muuttaisimme pois», sanoi hra Preemby.\n»Ymmärrän, että se on taidetta, ja ne sopivat mainiosti yhteen näitten\nmuitten esineitten kanssa täällä, mutta enpä tahtoisi muuttaa minnekään\nnoitten tavaroitten mukana, sellaisina kuin ne nyt ovat. Ette saata\nkäsittääkään, mitä kaikkea ihmiset voivat kuvitella?»\n\nAika kävi vähän pitkäksi, ennenkuin ajopelit saapuivat. Sohvasänkyä\nsiirreltiin ja laiteltiin. Vuodevaatteet, hurstit, peitot ja pielukset\noli pantava läjään hra Preembyn litteän kirstun kannelle varjostimen\ntaakse. »Meidän on keksittävä joku muu paikka pullo-oluelle», sanoi\nHarold. »Keittiössä on liian lämmintä ja eteisessä liian turvatonta.\nMutta jos panisimmekin ne pesuhuoneeseen vesihanan alle, levittäisimme\nkankaan yli ja antaisimme veden tippua kankaalle. Siellä olisi\nviileätä. Koetetaanpa sitä.»\n\nHaukotus yllätti hra Preembyn. »Haluatteko ehkä hiukan teetä?» sanoi\nFay äkkiä, ja hän ja Christina Alberta valmistivat sitä.\n\nHarold oli silminnähtävästi kiusaantuneella ja hermostuneella tuulella.\nHra Preembyn kärsivällisellä, pienellä olemuksella hänen istuessaan\nsiinä kädet polvillaan odottamassa huonekaluvaunuja, katsellen esineitä\nviattomin silmin ja sanoen »hrrump», oli sama häiritsevän hermostuttava\nvaikutus Haroldiin kuin kamelilla on hevoseen. Harold puuhaili ja\nkuljeskeli. Hän meni yläkertaan ja palasi taas, poltti loppumattomasti\nsavukkeita ja sai hra Preembynkin polttamaan loppumattoman määrän\nsavukkeita. Hän lausuili syvämielisiä mietteitä kiristyneellä äänellä:\n»Tämä muistuttaa jotakin Dostojevskin kohtausta», sanoi hän hra\nPreembylle. »Värivivahdus on kyllä toinen. Toinen, mutta kuitenkin\nsama. Eikö teistäkin, hra Preemby?»\n\nHra Preemby nyökkäsi myötämielisellä, humoristisella, selittämättömällä\ntavalla. »Hrrump», sanoi hän. »Se on todella hiukan sellaista.»\n\n»Asiat järjestyvät kyllä», sanoi Harold. »Asiat järjestyvät kyllä\nitsestään. Tunnettehan tuon Ruby Parhamin runon.» Hän selvitteli\nkurkkuaan. »Sen nimi on Odotus», jatkoi hän, »ja se kuuluu seuraavasti»:\n\nHänen silmänsä muuttuivat tuijottaviksi ja lasimaisiksi, hänen äänensä\nkasvoi voimassa, niin että sanat tuntuivat enemmän kuin luonnollisen\nkokoisilta:\n\n    »Joka minuutin jälkeen\n    tulee toinen minuutti,\n    ja sitten, ole varma,\n    vielä toinen.\n    Kuin räystäältä tippuva pisar\n    et halua astua eelleen,\n    mutta ne tahtovat,\n    oi, loppumattomiin,\n    vieden elämäsi sulta, ei sentään kokonaan,\n    vaan kuoleman elämän keskeen tuoden,\n    kuoleman siruja\n    kuolemaa kulumalla.\n    Tipu eelleen elossa, kuolema vanha!\n    Tipu verkkaan, tylsästi, lakkaamatta!\n    Tipu eelleen!\n\nTuo 'tipu eelleen' on suurenmoista. Mutta ehkäpä ette pidäkään\nnykyaikaisesta runoudesta?»\n\n»En ole tullut huomanneeksi sitä», vastasi hra Preemby jalomielisesti.\n\n»Ei niille vaunuille vain ole saattanut tapahtua mitään kamalaa», sanoi\nhra Crumb pessimistisellä äänellä.\n\nKun vaunut vihdoin saapuivat ja tilava vaatekaappi aloitti hävittävän\nkulkunsa käytävässä, vetosi hra Crumb kiihkeästi luojaansa kovalla,\nepätoivoisella äänellä ja katosi sitten lähes tuntikaudeksi.\n\nChristina Alberta kiusautui Haroldin mielialan myötämielisen\nymmärryksen ja sen pelon välillä, että hänen isänsä huomaisi,\nkuinka epäedullisen vaikutuksen hän teki Haroldiin, ja saattaisi\nehkä loukkaantua siitä. Hän ja Fay ryhtyivät reippaasti auttamaan\npurkamista. »Olisipa minulla joku noita hra Crumbin sinisiä mekkoja\nvetää ylleni», sanoi hra Preemby, »niin olisi hyvä. Näissä mustissa\nvaatteissa näkyy jokainen tomuhiukkanen.»\n\nHra Crumbin overallit ulottuivat pitkälle hra Preembyn polvien\nalapuolelle ja aiheuttivat sen, että hänen olemukseensa tuli jotakin\nkovin rakastettavan lapsellista, joka vetosi rva Crumbissa nukkuviin\näidillisiin vaistoihin. Hän taisteli sitä vaikutelmaa vastaan, että\nhra Preemby oli todella pikkuinen, yhdeksänvuotias poikanen, joka\noli ollut paha ja jolle oli kasvanut pitkät viikset, ja että hänen\nvelvollisuutensa oli ottaa hänet hoiviinsa ja yleensä ohjata häntä.\nKirjat pistettiin hyllyille, niinkuin hra Preemby sanoi »noin vain». Ne\npiti järjestää myöhemmin, mutta harvinaisuudet ja erikoisesineet veivät\npitemmän ajan, ja ne oli pantava jonkunmoiseen järjestykseen kaappiin.\nSiellä ei ollut ainoastaan todellisia harvinaisuuksia, vaan myös monia\npikku esineitä, jotka hra Preemby oli hankkinut, koska ne olivat\nharvinaisuuksien näköisiä. Siellä oli esim. kappale pesulaitoksen\nkuljetusrattaiden likasiipeä, joka oli vääntynyt yhteentörmäyksessä\nniin, että se muistutti hyvin silmäänpistävästi ihmisen vartaloa.\nSiellä oli jonkun tuntemattoman nisäkkään melkein täydellinen pääkallo,\nluultavasti jonkun kauriin jäännös, jonka hra Preemby oli löytänyt\nEppingin metsästä; siellä oli nyt jo jokseenkin kurtistunut peruna,\njossa voi selvästi erottaa seitsemänneljättä ihmisnaamaa, ja —\nerikoisen arvokas harvinaisuus — suuri piikiven kappale, jossa naamoja\nei ollut vähempää kuin viisikymmentä. Vuosia sitten oli joku Preembyn\nesi-isä löytänyt tuon samaisen piikiven ja pitänyt siitä ja tehnyt nuo\nnaamat pistellen sinne tänne silmän ja sieramen, mutta hra Preemby ei\nosannut epäillä, että joku kaukainen sukulaiskäsi olisi ollut siinä\napuna. Avoimin silminkin hra Preemby näki naamoja kaikkialla. Hänen\nmielestään oli mahdotonta kuvitella, mitä kivestä olisi tullut, jos se\nolisi pantu kovan kuumuuden vaikutuksen alaiseksi.\n\nChristina Albertan pelko siitä, kuinka Crumbit ottaisivat isän vastaan,\nväheni vähitellen, kun hän näki, että Fay oli kiintynyt isään. Fay\nkohteli häntä päättävästi, mutta lempeästi, ja he menettivät koko\njoukon aikaa hänen koettaessaan erottaa nuo viisikymmentä naamaa tuossa\nihmeellisessä kivenkappaleessa. He aloittivat ja aloittivat taas\nalusta, mutta he sekaantuivat aina päästessään kahteenkymmeneen tai\nkahteenkolmatta. He epäilivät aina, tulivatko laskeneeksi samat kasvot\nkahteen kertaan.\n\nHarold palasi pahalla tuulella ja saattoi kuulla, kuinka hän potkaisi\nhra Preembyn arkkuja käytävässä, mutta Fay meni hänen luokseen\nkalpeissa silmissään sekava unissakävijän ilme, ja potkiminen\nlakkasi, ja sitten tuli Harold taas alas näyttäen hyvin komealta\nnankinghousuissaan, yllään sininen takki hopeisine nappeineen ja suuri\nmusta kaulanauha, ja oli sitten hyvin ystävällinen hra Preembylle.\n\n»Ettehän ole vihainen, että hiukan kosketin tuota teidän\nvaatearkkuanne?» sanoi hän. »Se karkoittaa meidät täältä, siinä missä\nse nyt on. Toisen meistä on väistyttävä, ymmärrättehän, joko sen tai\nminun. Minä joko maalaan sen, taikka sitten hankin silkkihatun, jossa\non musta surunauha, ja kultanuppisen sateenvarjon — joka maksaisi\npaljon enemmän rahaa. Missä minun värini ovat?»\n\n»Jos te vain saatte värin pois jälleen», sanoi hra Preemby, »siinä\ntapauksessa, että minun on muutettava pois... On ihan paikallaan,\nettä ne ovat maalatut semmoisiksi täällä tallissa. Mutta tallin\nulkopuolella...»\n\n»Aivan niin», sanoi Harold. »Aion tehdä siitä pienen, vaaleanpunaisen\ntalon ikkunoineen ja niin poispäin. Jotakin hyvin yksinkertaista.\nJonkunlaisen venäläisen piirroksen. Sellaisen kuin »Lepakossa» näkee.\nJa me voimme panna kulmaan kilven sen mukaan mitä esitetään. Tehdään\nsiitä jonkunlainen laitos.»\n\n»Olkoon menneeksi, niin kauan kuin se ilahuttaa ympäristöä», sanoi hra\nPreemby.\n\nHän huomasi, että joku silitti lämpimästi hänen hiuksiaan.\n\n»Rakas, pikku isä», sanoi Christina Alberta.\n\n\n5.\n\nMutta nyt ilmestyi uusi tulokas ja Christina Albertan elämän teki\njälleen ikäväksi ja monimutkaiseksi Teddy Wintertonin läsnäolo ja hänen\nteeskennelty suoruutensa. Hänen komea ruumiinsa, hänen liikkeensä,\nhänen äänensä kiihottivat hänen tunteitaan, vaikka hän vihasi tuota\nkiihottumista, hänen rauhallinen häikäilemättömyytensä loukkasi hänen\nhuumorintunnettaan, nuorukainen loukkasi tytön ylpeyttä ja hän halusi\npäästä hänestä. Tytöllä ei ollut mitään vaikutusvaltaa häneen, ja\nhän käyttäytyikin kuin hän omistaisi tytön. Tyttö antoi hänen aina\nmennä hiukan liian kauas. Kun Teddy oli läsnä, heitti Christina\nAlbertan nenä varjon, joka näytti ulottuvan näköpiiriin saakka. Nyt\nhän seisoi oviaukossa, housut toista ja takki toisenlaista tvilliä.\nPäällystakki oli kolmatta ja melkein napittamatta ylioppilasmaiseen\ntyyliin. Hän katseli, kuinka hra Preemby kantoi luita, jotka hän oli\nlöytänyt Stainesin läheltä, atelierin läpi teetarjottimella. Teddyn\nsilmät olivat pyöreät hämmästyksestä ja huvista, hänen suunsa äänsi\nmeluttomasti: »Mitä ne ovat?»\n\nChristina Alberta ei sallinut, että hänen isälleen nauroi joku Teddy\nWinterton, »Hra Winterton», sanoi hän, »tässä on isäni.»\n\n»Korjaan juuri luitani pois», sanoi hra Preemby, »ja sitten olen valmis\npuristamaan kättänne.»\n\n»Saamme juuri järjestetyiksi hra Preembyn tavarat, ja sitten menemme\nkaikki Poppinettin luo syömään päivällistä», sanoi Fay. »Nyt ei ole\njuuri mitään purettavaa enää.»\n\n»Pari kolme luuta vain ajalta ennen vedenpaisumusta», sanoi hra Preemby.\n\nTeddy sieppasi yhden. »Tämä», sanoi hän sitä tarkastellen, »on\nkivettynyt sarvikuonon luu.»\n\n»Se on hevosen luu ajalta ennen vedenpaisumusta», sanoi hra Preemby.\n\n»Suokaa anteeksi! Se on sarvikuonon luu.»\n\n»Hevosilla oli siihen aikaan sarvikuonon luut», sanoi hra Preemby. »Ja\nnuo sarvikuonot! Ne olivat mahdottomia. Jos minulla olisi sellainen, en\ntiedä, minne sen panisin.»\n\nHra Preemby riisui overallin ja pukeutui jälleen mustaan takkiinsa ja\nharmaaseen, mustanauhaiseen huopahattuun. Hän liittyi tuohon kirjavaan\nseurueeseen, joka lähti Londsdalen talleilta pieneen italialaiseen\nravintolaan Kuninkaantielle. Kolme Crumbien naapuria yhtyi seuraan,\nhyvin rauhallinen hopeatukkainen vanhus, nuori mies ja tumma tyttö.\n\nHra Preembyyn vaikutti suuresti uutuus siinä, että mentiin kodin\nulkopuolelle päivälliselle, ja hän esitteli sen etuja hopeatukkaiselle\nmiehelle, joka näytti olevan niitä rauhallisia kuuntelijoita, jollaisia\nhra Preemby mielellään tapasi. »Katsokaas, teidän ei tarvitse keittää\nruokaa, eikä teidän tarvitse kattaa pöytää, ja sitten jälkeenpäin ei\nole mitään pestävääkään. Mutta luulen, että se tulee kalliimmaksi.»\n\n« Hopeatukkainen mies nyökkäsi myöntävästi. »Juuri niin», hän sanoi.\n\nHarold Crumb kuuli sen. »Kalliiksi», sanoi hän, »mitä vielä! Ei.\nPoppinetti voi tehdä minkä rikoksen hyvänsä, mutta sitä eivät hänen\nruokavieraansa salli. Hän ruokkii meitä varastetuilla kyyhkysillä,\nhänen kalkkunansa on merisikaa, hänen pihvinsä hevospihviä. Mistä hänen\nmurekkeensa on tehty, tietää Jumala; mitä hän panee _ravioliinsa_, se\nsaa Luojankin suremaan liiallista tuotantoaan: Mutta, nähkääs, ei saa\nkiinnittää huomiota hänen ruokiinsa, syökää niitä vain, ja ne ovat\npeevelin hyviä. Hänellä on aina kukkia pöydällä ja se vaikuttaa perin\nhienostuneelta. Saattepa nähdä! Saattepa nähdä!»\n\nHra Preemby näki. Poppinetti oli pieni, mutta huolellisesti Caruson\nmalliin veistetty mies, ja hän otti suuren seurueen vastaan diplomaatin\nkohteliaisuudella ja tulivuoren purkautumisvoimalla. Hän oli erityisen\nhuomaavainen hra Preembyä kohtaan, kumarsi hänelle syvään ja tervehti\nhäntä hyvin runsaasti, milloin vain hra Preembyn silmät sattuivat\nhäneen. Hän näytti hra Preembystä uhraavan aikansa siihen, että meni\nyhä kauemmas ja kauemmas ravintolassaan saadakseen hra Preembyn\nkatsomaan häneen ja hymyilläkseen hänelle yhä pitemmän ja pitemmän\nmatkan päästä. Hra Preemby epäili uteliaana, eikö ravintoloitsija vain\npitänyt häntä jonakin toisena.\n\nErikoisen suosion osoitukseksi ohjasi signor Poppinetti seurueen\npitkään, vähemmän miellyttävään pöytään ravintolan keskelle, ja otti\nvastaan heidän vastakkaiset tilauksensa viittoillen kuin kapellimestari\njohtaessaan orkesteriaan vaikeassa paikassa. Hra Preemby oli vaitelias,\nmutta tarkkaavainen. Nyt hän huomasi syövänsä makaronia ja juovansa\nhapanta viiniä, jonka nimi kuulosti hänen lontoolaisissa korvissansa\nkuin uhkaukselta. Chianti.\n\nHarold Crumb käsitteli makaronikysymystä hyvin vakavasti. »Jos haluaa\nnauttia makaronista», vakuutti hän hra Preembylle, »on välttämätöntä\ntäyttää suunsa ihan kokonaan, tarkasti, painaa makaroni sisään, niin\nettei mitään pursu ulos. Makaronin paloitteleminen haarukalla, niinkuin\nte teette, on yhtä kamalaa kuin osterin paloitteleminen. Se... vie\nsiitä hengen.»\n\n»Pidän siitä palasiksi leikattuna», sanoi hra Preemby odottamattoman\nlujasti. Ja hän leikkasi makaronia lisää.\n\n»Muuten», sanoi hän tuttavallisesti vieressään istuvalle\nhopeatukkaiselle miehelle, »en voi olla ajattelematta, että ne ovat\nmatoja.»\n\n»Juuri niin, juuri niin», sanoi hopeatukkainen mies.\n\nHarold valaisi jalomielisesti väitteitään esimerkeillä. Hänen luisevat\nkasvonsa olivat liikahtelevan makaronisuullisen ohella kuin pyhä\nYrjänä ja lohikäärme englantilaisessa kultarahassa. Hän vihelteli\nsyödessään. Pitkiä makaroninpätkiä riippui miettivästi jonkun aikaa\nhänen huulillaan ja hävisi sitten hänen sisäänsä kuin jonkunmoisen\nkäsittämättömän taian vaikutuksesta. Teddy Winterton ja eräs tulokas\nviereisestä atelieristä jäljittelivät häntä. Christina Alberta ja Fay\nosoittivat naisten viekasta näppäryyttä. Mutta hra Preemby oli iloinen,\nkun makaronista päästiin, vaikka se herättikin kysymyksen siitä, kuinka\nmunaa ja vihanneksia saattoi syödä haarukalla.\n\nMutta oikeastaan hän ei ollut niin hämillään kuin joku nuorempi mies\nolisi ollut. Hänellä oli tuo keski-iälle ominainen varmuus. Tämä ateria\nravintolassa oli hänelle kokonaisuudessaan valoisa ja mieluisa kokemus.\nPitipä hän Chiantin happamesta maustakin. Tuota Chiantia saattoi juoda\nsuurehkoista pikareista, koska se oli melkein yhtä halpaa ja kevyttä\nkuin olutkin. Se ei juovuttanut, mutta se lämmitti mieltä ja se verhosi\nmaailman hupaiseen ja vakuuttavaan epäselvyyteen, niin että kaikista\nTunbridgeista tuli eittämättömiä Tumbridgeja, ja sydämen salaisista\nunelmista ja aatteista kehittyi varma tieto. Nyt hra Preemby tunsi\nkykenevänsä ja tahtovansa kertoa kaikki ja viitata paljoa tärkeämpiin\nasioihin tuohon kokoelmaansa nähden valkotukkaiselle miehelle ja myös\ntummalle, huolimattomasti puetulle tytölle, joka istui hänen toisella\npuolellaan, joka tuli toisesta atelieristä ja jonka nimestä hänellä ei\nollut minkäänlaista käsitystä, vieläpä toisillekin, ja kun päästiin\nlintuun — se oli uusi lintu hra Preembylle, ja sitä sanottiin Turkin\nkanaksi tai joksikin sellaiseksi — puhui koko seurue tuolla nuorille\nihmisille ominaisella, äänekkäällä, sekavalla ja pamahtelevalla tavalla\nkadonneesta Atlantiksesta.\n\nHän ei ollut milloinkaan ennen puhunut niin vapaasti tästä aiheesta.\nKotona oli rva Preembyn täydellinen harrastuksen puute hillinnyt\nhäntä. Ja nytkään hän ei ollut valmistunut positiivisiin väitteisiin\ntai vastaamaan epäileviin arveluihin tuon kultaajan kadonneen\nmannermaan johdosta. Atlantis oli ollut monen vuoden aikana hänen\nunelmiensa näyttämönä ja aiheena, hän tiesi, että hänen tietonsa siitä\nerosivat suuresti tavallisesta tiedosta, ne olivat intuitiivisempiä,\nmystillisempiä, syvempiä. Hänen alkaessaan puhua oli hänen puhetapansa\npuolustavaa, hienotuntoista ja hämärää, niinkuin sen, joka kyllä\nhaluaa, mutta ei saa puhua.\n\nMistä hän tiesi, että kadonnut manner oli ollut olemassa?\n\n»Hrrump», sanoi hän hymyillen hieman erikoisen tietävästi, »olen\ntutkinut sitä vuosikausia.»\n\n»Mitä todistuksia siitä on olemassa?» kysyi huolimaton nuori nainen.\n\n»Niitä on paljon. Ihan mahdoton käydä luettelemaan niitä. Vakuuttavia.\nErilaisia. Plato on kirjoittanut siitä paljon. Lopettamaton katkelma.\nMonta kirjaa on kirjoitettu. Egyptissä on paljon kirjoituksia.»\n\n»Minkälaisia ihmisiä siellä oli?» kysyi huolimaton tyttö.\n\n»Hyvin ihmeellisiä ihmisiä, nuori neiti», sanoi hra Preemby. »Hrrump!\nHyvin ihmeellisiä ihmisiä.»\n\n»Filosofiaa loppumattomiin, vai kuinka?» kysyi naapuriatelierin nuori\nmies suu täynnä.\n\n»Meidän tietomme ovat vain sirpaleita», sanoi hra Preemby, »vain\nsirpaleita.»\n\n»Kuinka he pukeutuivat?»\n\n»Hrrump. Viittoihin. Valkoisiin viittoihin... hyvin arvokkaasti.\nSinistä... taivaansinistä... oikeutta jaettaessa. Plato kertoo siitä\npaljon meille.»\n\n»Osasivatko he lentää?»\n\n»He ymmärsivät taidon. Sitä ei käytetty.»\n\n»Autoja, ja kaikkea sellaista?»\n\n»Jos he vain halusivat. Siellä oli vähemmän autonajoa, enemmän\nmiettimistä. Me elämme... murrosaikaa. Hrrump.»\n\n»Ja sitten se hävisi tyhjiin», sanoi naapuriatelierin nuori mies.\n»Upposi ja niin poispäin. Mikä opetus!»\n\n»Sitä ei olisi pitänyt tapahtua», sanoi hra Preemby synkästi.\n\nHra Preemby huomasi hämärästi, että epäilijöitäkin oli.\n\n»Ei ole pienintäkään todistusta siitä, että Atlantinmeren paikalla\nmilloinkaan olisi ollut mannerta», sanoi Teddy Winterton Christina\nAlbertalle, »ainakaan kolmeenkymmeneen miljoonaan vuoteen, ja ihmisiä.\nValtameren allas on syntynyt jo mesozoisella ajalla.»\n\nHra Preemby olisi vastannut tähän väitteeseen, mutta huolimattoman\nnäköinen tyttö kysyi häneltä äkkiä, eikö hän uskonut hakaristin\nolevan meille Atlantiksen ajoilta periytyneen tunnuskuvan. Hän sanoi\nolevansa varma siitä. Hän kysyi, mitä se oikeastaan tarkoitti. Hän oli\naina ollut utelias tietämään, mitä se merkitsi, ja nyt tuo merkitys\nverhottiin salaperäisyyteen. Hän tahtoi sen lisäksi vielä tietää\njotakin uponneen maailman puvuista, sen sosialisista tavoista, sen\nuskonnosta. Saivatko naiset äänestää? Tyttö oli nähtävästi älykkäin\nkoko seurassa. Hopeatukkaista miestä näytti tuo kaikki hiukan\nhuvittavan.\n\nMuu osa seuruetta eksyi jäljiltä keskustellessaan mahdollisuuksista\nmennä Chelsean taiteilijanaamiaisiin kadonneen Atlantiksen puvuissa.\nHra Preemby piti monia heidän ajatuksiaan jokapäiväisinä ja\nepäarvokkaina.\n\n»Meille jää rajattomat mahdollisuudet», sanoi Harold Crumb. »Voimme\nkeksiä aseita, laittaa siivet, jos haluamme. Maagillisia, valaistuja\nkiviä kiivissämme. Salaperäisiä kirjoja ja piirroksia. Ja jonkunmoista\nerikoista valittelevaa, humisevaa soittoa. Mia, mia, mia.»\n\nHän pullisteli poskiaan ja piti hullunkurista, surullista ääntä\nselittääkseen tarkoitustaan ja heilutellen sormiaan vaikutuksen\nlisäämiseksi.\n\nEi ollut hyvä väittää tuollaista mielikuvituksellista tietämättömyyttä\nvastaan. Mutta tummalle, huolimattomalle tytölle ja hopeatukkaiselle\nmiehelle puhui hra Preemby yhä melkein oraakkelimaisesti ja\njulistavasti viiksiensä takaa.\n\n»Mutta kuinka nuo asiat ovat tulleet tietoon?» kysyi tumma tyttö\nitsepäisesti. »British Museumissa ei niistä ole merkkiäkään.»\n\n»Unohdatte», sanoi hra Preemby, »hrrump, vapaamuurarit. Heillä on\nerinäisiä ryhmiä perintätietoja. Kiitos. Vain puoli lasia. Voi, te\ntäytitte sen! Kiitos.»\n\nPuhuessaan huomasi hän, että Christina Albertan ja Wintertonin\nvälillä tapahtui jotakin. Ensiksi näytti siltä kuin se ei merkitsisi\nyhtään mitään, ja kuin se kuuluisi vain seurueen yleiseen\npoikkeuksellisuuteen, mutta sitten se näytti merkitsevän paljonkin. Hän\nnäki Christina Albertan pienen nyrkin pöydällä, ja äkkiä Wintertonin\nkäsi kietoutui sen ympärille. Tyttö sieppasi kätensä pois. Sitten\nkuiskattiin jotakin, ja hänen kätensä palasi. Seuraavalla hetkellä\nkädet jo olivat viiden tuuman päässä toisistaan ikäänkuin mitään ei\nolisi tapahtunut heidän välillään.\n\nHän olisi luultavasti unohtanut sen, että Christina Alberta tällä\nlailla oli kiinnittänyt hänen huomiotaan, jollei jälkiruoan aikana\nolisi sattunut jotakin muuta. Poppinettin käsitys jälkiruoasta oli\njonkunmoinen sekoitus pähkinöistä — jos löysit terveen pähkinän,\nsait palkinnon — puristetuista ja vahingoittuneista taateleista ja\neräistä epäluuloa herättävistä omenista. Syntyi aikamoinen rapina.\nSeurue peitti pöydän pähkinän kuorilla ja sillä vihreällä, mustalla\nja keltaisella aineella, mitä ne sisälsivät, kun tuo toinen tapahtuma\nsattui hra Preembyn silmiin. Hän näki Teddy Wintertonin hyvin hiljaa\nsivelevän Christina Albertan käsivartta, eikä tyttö vetänyt sitä pois.\n\nKaikki olivat silloin hyvällä puhetuulella, ja sillä hetkellä hra\nPreembystä näytti siltä, että hän yksin oli nähnyt tapahtuman, mutta\nsitten hän huomasi myös tarkkaavan ilmeen hopeatukkaisen miehen\nsilmissä. Tuo kaikki oli hyvin nolostuttavaa ja tämä Chianti — vaikka\nse todellakaan ei tehnyt humalaan — teki kaiken vähän sumeaksi, mutta\nhra Preemby tunsi jollakin tavalla, että hopeatukkainen mies myös oli\nnähnyt tuon salaisen tuttavallisuuden ja että hänkään ei näyttänyt\noikein hyväksyvän sitä.\n\nPitiköhän kiinnittää siihen huomiota? Pitiköhän sanoa jotakin? Ehkäpä\nmyöhemmin. Ehkäpä hän, kun he ovat rauhassa kahden kesken, voi kysyä:\n»oletko kihloissa tuon nuoren Wintertonin kanssa?»\n\n»Hiukan liikaa», sanoi hra Preemby tyynesti kohdatessaan hopeatukkaisen\nmiehen katseen. »En pidä tuollaisesta.»\n\n»Juuri niin», sanoi hopeatukkainen mies.\n\n»Puhun siitä hänelle.»\n\n»Siinä olette ihan oikeassa», sanoi hopeatukkainen mies lämpimästi.\nHyvin ymmärtäväinen mies.\n\nTuolien ankara kolina ja raavinta. Poppinetti toi laskun ja tuli\nhakemaan rahaansa. »Maksan puolestasi, isä», sanoi Christina Alberta,\n»ja sovimme siitä myöhemmin.»\n\nPoppinetti kumarsi hra Preembyn oikealla ja hra Preembyn vasemmalla\npuolella, monta Poppinettia kumarsi. Poppinetti puuhaili innokkaasti\njaellessaan hattuja ja päällysvaatteita. Poppinetti oli joka paikassa,\nminne vain kääntyi. Ravintola tuntui hiljaa pyörivän. Oliko tuo\nChianti sittenkin väkevämpää kuin hra Preembylle oli uskoteltu? Joukko\nPoppinetteja avasi koko joukon ovia ja sanoi kohteliaisuuksia. Oli\nvaikea valita ovea. Sattui heti ensimmäisellä kerralla. Kadulle.\nIhmisiä kulki ohi. Autoja. Ei enää Poppinetteja. Mutta tytön ei pidä\nantaa nuoren miehen silittää käsivarttaan päivällisillä, kun joku\nsaattaa nähdä. Se ei ollut hyvää käytöstä. Jotakin oli sanottava.\nJotakin hienotuntoista.\n\nHra Preemby huomasi kävelevänsä rva Crumbin vieressä. »Oli ihanaa\nkuulla teidän puhuvan tuosta Atlantiksesta», sanoi hän. »Olisin\ntoivonut olleeni lähempänä.»\n\n»Hrrump», sanoi hra Preemby.\n\nRva Crumbissa oli jotakin hyvin viehättävää. Ei niin _kauheasti_\nnaimisissa, mutta naimisissa kuitenkin.\n\n\n6.\n\nHra Preemby arveli, että he menisivät kotiin juodakseen hiukan kahvia,\njutellakseen ja sitten vuoteeseen: hänellä ei ollut minkäänlaista\naavistusta siitä, mitä sinä iltana vielä oli hänen edessään. Hän ei\nvielä tiennyt mitään siitä, kuinka kauan ihmiset saattavat istua\nvalveilla ja olla vilkkaita vielä pikkutunneillakin tässä uudessa,\nnuorten ihmisten maailmassa, johon Christina Alberta oli vienyt hänet.\n\nJa jonkunmoisella kiihkeällä, epäjohdonmukaisella tavalla he\nsaattoivatkin olla vilkkaita tuntikausia. Hra Preemby käsitti\nvähitellen hämärästi, että rva Crumb oli määrännyt säännöllisesti\ntoistuvan päivän iltahuvituksia varten atelierissä, ja että tämä\nilta, jonka hän oli valinnut lopullisesti asettuakseen tänne asumaan,\noli juuri sellainen. Uusia ihmisiä tuli huoneeseen. Eräs vieraista\noli nähtävästi hiukan pelottava, ja hän saapui melkein heti heidän\npalattuaan Poppinettilta. Hän oli hyvin lihava ja leveä valkokasvoinen\nmies, siinä neljänkymmenen korvilla, jokseenkin hengästynyt,\nsilmät hyvin älykkään näköiset leveän otsan alla ja jokseenkin\nveltto, jörö suu. Hän käyttäytyi sellaisen ihmisen vaistomaisella\nitsetietoisuudella, joka tietää, että hänet huomataan. Hänen nimensä\nnäytti olleen Paul Lambone, ja hän oli kirjoittanut kaikenlaista.\nJokainen kohteli häntä mahdollisimman kohteliaasti. Hän tervehti\nChristina Albertaa hyvin lämpimästi.\n\n»Mikä nyt on uusin pyrkimys?» sanoi hän pudistaen tytön kättä ikäänkuin\nolisi mieltynyt siihen ja puhuen niin laajaan henkilöön nähden pienellä\näänellä. »Mikä on edistyksen viimeinen askel?»\n\n»Saatte tavata isäni», sanoi Christina Alberta.\n\n»Onko teillä isä? Luulin, että semmoiset pikkuiset kasvavat kuin\nruohonkorret — Nietzschen ja Bernard Shawin ja muitten sellaisten\nmaaperästä.»\n\n»Hrrump», sanoi hra Preemby.\n\nHra Lambone kääntyi häneen päin. »Mikä mitättömyys tuollainen tytär\nonkaan», sanoi hän kumartaen hiukan Christina Albertaa kohden,\n»paraskin heistä.»\n\nHra Preemby vastasi Woodford Wellsin vanhempien malliin: »Hän on hyvä\ntytär minua kohtaan, herra.»\n\n»Niin, mutta eivät ne pojille riitä.»\n\n»Teillä on kai poikia, herra?»\n\n»Uneksin vain lapsista. Minulla ei ole vielä teidän rohkeuttanne\ntoteuttaa tuumiani. Olen mennyt sata kertaa naimisiin teoriassa,\nja kuitenkin olen tässä jokaisen naimattomana setänä. Oleskelen\nnuorten ihmisten keskuudessa ja seuraan heidän hommiaan», hänen\nälykkäät silmänsä katselivat rauhallisesti Christina Albertan\nlörpöttelynhaluista suuta, »kauhun ja ihailun vallassa.»\n\nSamassa ilmestyi ovelle kaksi uutta vierasta ja hra Lambone kääntyi\ntervehtimään heitä heti, kun Fay oli lausunut heidät tervetulleiksi: —\nitsetietoisen näköistä nuorta miestä, jolla oli ääretön paljous mustaa\ntukkaa, ja pientä, kiinalaista nukkea muistuttavaa naista, joka oli\npuettu Watteaun tyyliin.\n\nKeskustelu tuli yleiseksi ja hra Preemby painui tapausten\ntaustalle. Hän huomasi istuvansa hopeatukkaisen ystävänsä vieressä,\nkirjakaappiinsa nojaten. »En odottanut, että tänne kertyisi kokonainen\nseurue», sanoi hän.\n\n»Niin minäkin luulin.»\n\n»Tulin tänne vasta tänään iltapäivällä. Muuttovaunut myöhästyivät ja\njoukko tavaroitani on vielä purkamatta.»\n\nHopeatukkainen mies nyökkäsi myötämielisesti. »Niin tapahtuu usein»,\nsanoi hän ääneen.\n\nJokainen puhui kovalla äänellä. Oli vaikea kuunnella. Se oli sekavaa\npuheenpärinää, ja milloin vain pari kolme henkeä näytti innostuneen\npuheenaiheeseensa, tuli Fay Crumb keskeyttämään heitä, kuten hyvän\nemännän tuleekin. Toisia ihmisiä, joihin hra Preembyn huomio\nkiintyi hyvin hämärästi, tuli jollakin lailla atelieriin. Siinä oli\npunatukkainen, pelottavan avorintainen nuori rouva, jonka puku oli\nselästä auki melkein vyötäisiin saakka. Hra Preemby sanoi sen johdosta\n»hrrump» ja aikoi sanoa jotakin lisää, jotakin kylmää ja rauhallista,\nhopeatukkaiselle miehelle. Mutta hän ei sanonutkaan. Hän ei voinut\nkeksiä mitään kyllin kylmää ja rauhallista sanottavaa.\n\nFay Crumb tuli hänen luokseen ja kysyi, haluaisiko hän hieman whiskyä\ntai olutta. »En, korkeintaan tuota hyvää chiantia, kiitos vain», sanoi\nhra Preemby.\n\nKeskustelu näytti tulevan yhä meluisammaksi. Jossakin nurkassa saattoi\nkuulla Harold Crumbin lausuilevan Vachell Lindsayn runoja. Sitten tuli\nhra Lambone ja näytti haluavan puhua jotakin kadonneesta Atlantiksesta,\nmutta hra Preemby oli arka puhumaan kadonneesta Atlantiksesta hra\nLambonen kanssa. »Hyvinkö hurisee, isä?» kysyi Christina Alberta\nkulkiessaan ohi odottamatta muuta vastausta kuin »hrrump».\n\nSitten tuli kolme nuorta miestä kantaen gramofonia. He selittivät juuri\nostaneensa sen, ja Fay huomasi, että olut oli loppunut, ja lähetti\nHaroldin lainaamaan sitä naapurista. Uudet tulokkaat eivät vaikuttaneet\njuuri voimakkaasti hra Preembyn uupuneeseen mieleen, paitsi yksi\nheistä, gramofonin omistaja, hyvin kaunis nuori mies, jolla oli\npitkä, älykäs nenä, joka piti päähineenään gramofonin torvea ja joka\nvälttämättä tahtoi panna sen soimaan, tapahtuipa sitten mitä hyvänsä.\n\nSoitto oli tanssimusiikkia, pääasiallisesti jazzeja ja joku valssi,\nmutta se virkisti suuresti hra Preembyä. Hän istui suorana ja löi\ntahtia kivettyneellä sääriluulla, samalla kuin pari kolme paria\npyörähteli atelierin permannolla. Omituista tanssia, tuumaili hra\nPreemby, melkein kuin kävelemistä, hyppelevää kävelemistä ja jalkojen\näkillistä taaksepäin tempoilemista. Syntyi keskeytys, kun Harold toi\nlainatun oluen — ja kuljetti lainaajat mukaan. Sitten vaadittiin yhteen\nääneen Christina Albertaa ja Teddyä tanssimaan tanssinsa. Teddy oli\nkyllä halukas, mutta Christina Alberta vastusteli, ja kun hra Preemby\nnäki tanssin, ei hän sitä ihmetellyt.\n\n»Hrrump», sanoi hän ja siveli viiksiään ja katseli hopeatukkaista\nmiestä.\n\nHe olivat todella liian tuttavallisia keskenään. Esittäjät katosivat\nmuutamaksi hetkeksi yläkertaan ja tulivat takaisin muuttuneina.\nJostakin syystä oli Teddy pistänyt päähänsä kangashatun, ja Christina\nAlberta rupesi käyttäytymään kovin ylpeästi ja koppavasti kädet\nlanteilla.\n\nJokainen perääntyi seiniä kohti jättääkseen tanssipaikan vapaaksi.\nAlussa se ei ollut niin pahaa. Mutta nyt tuo Teddy sieppasi kiinni\nChristina Albertan, heitti hänet olkansa yli, tarttui häneen kovasti,\npitäen häntä melkein nurinpäin, molemmat jalat ilmassa ja kädet\npermantoa haparoiden. Ja tyttö oli punainen ja kiihtynyt ja tuntui\npitävän noista kiivaista tuttavallisuuden osoituksista. Hän ja Teddy\nkatselivat toisiaan silmiin kuin jollakin lailla lähentyneinä ja\nsitten ihan kuin julmasti uhaten. Eräässä kohdassa oli tytön lyötävä\ntoista korvalle tässä merkillisessä tanssissa, ja hyvä, kova, sievä\nkorvapuusti läjähtikin. Hän teki sen niin näppärästi, että jokainen\ntaputti käsiään. Tämän jälkeen Teddy hymyili, tarttui kourin hänen\nohueen kaulaansa ja kuristi häntä hyvin realistisesti.\n\nSitten gramofoni korisi kuolemaansa, ja tanssi oli päättynyt.\n\nHra Preembyn kurkku ei ollut juuri vaivannut häntä päivällisen jälkeen,\nmutta nyt hän sanoi »hrrump» monta kertaa.\n\nKaikki vaativat hehkuvaa, läähättävää, pörröpäistä Christina Albertaa\ntoistamaan esityksen, mutta hän ei tahtonut. Hän huomasi vilaukselta\njuhlallisen moitteen ja ällistyksen isänsä kasvoilla.\n\nNaapuriatelierin väki oli nyt valmis näyttämään taitoaan. He tanssivat\njäljennöksen erään tatarilaisen tanssin venäläisestä jäljennöksestä.\nLöydettiin gramofonilevy, joka nyt ei oikeastaan vastannut alkuperäistä\nmusiikkia, mutta se kelpasi. Tämä tanssi todella huvitti hra Preembyä.\nNuori mies kyyristyi hyvin lähelle permantoa, heitteli jalkojaan hyvin\nnopeasti ja tyttö oli yhtä puinen kuin nukke. Jokainen taputti käsiään\nsoiton tahdissa, ja niin teki hra Preembykin.\n\nSitten tuli uusi keskeytys. Viisi naamiopukuista henkilöä pyysi olutta.\nHeistä jäi hra Preembylle se vaikutelma, että he olivat kummallisen\nja kirjavan värisiä, mutta ihan vailla kiintoisuutta. Eräällä\noli punainen viitta, ja hän oli olevinaan ilveilijä lakkineen ja\nkulkusineen. Toisilla oli yllään ruumiinmukaisia, valkeita vaatteita,\njotka eivät merkinneet yhtään mitään. He olivat olleet eräissä,\njossakin vietetyissä juhlissa ja selittivät huutaen: »Ne lopettivat\nkahdeltatoista. Niin, ne lopettivat kahdeltatoista. Silloin kun nuoren\nkansan on mentävä levolle.»\n\nOli ainakin selvää, ettei Londsdalen tallit nro 8 ainakaan tekisi sitä.\n\nOlutta. Hra Preemby kieltäytyi. Se oli oluen loppu. Savukkeita.\nPaljon savua. Whisky loppui. Lisää gramofonin soittoa, lisää tanssia,\nja Harald Crumbin ääni kuului taas lausuvan jotakin. Olut ja whisky\nolivat tehneet sen paksuksi. Liikettä. Avattiin piiri. Ei enää\ntanssia. Ei. Temppuja ja voimannäytteitä, joita paraasta päästä\nsuorittivat tuoleilla Teddy Winterton, gramofonin omistaja ja Harold.\nTämäkin loppui pian, ja seurue virtasi taas huoneen keskustaa kohti.\nKeskustelua, jota hra Preemby ei kyennyt seuraamaan, lauseita, joita\nhän ei ymmärtänyt. Kukaan ei välittänyt vähääkään hänestä.\n\nVäsymyksen, mitättömyyden ja yksinäisyyden tunne valtasi hänen\nmielensä. Kuinka erilaisia olivatkaan entiset illat, joita vietettiin\nkadonneen Atlantiksen hyvien ihmisten keskuudessa! He keskustelivat\nfilosofisista kysymyksistä, lauloivat luutun tai lyyran säestyksellä.\nKorkeita ajatuksia.\n\nHän sattui näkemään, kuinka rva Crumb haukotteli salaa. Äkkiä,\nällistyttävästi, hänkin haukotteli, ja haukotteli taas.\n\n»Jaau», sanoi hän vieressään istuvalle Paul Lambonelle.\n\n»Asutteko täällä?» kysyi hra Lambone.\n\n»Tulin juuri tänään. Christina Alberta on järjestänyt niin.»\n\n»Miksi helkkarissa hän niin teki!» sanoi hra Lambone ja haki häntä\nsilmillään atelieristä. Hän näytti vaipuneen ajatuksiinsa muutamaksi\nhetkeksi.\n\n»Hyvin huomattava nuori nainen, tuo tyttärenne», sanoi hän. »Saa\nihmisen tuntemaan itsensä vanhanaikaiseksi.»\n\nHän katseli rannekelloaan. »Puoli kaksi», sanoi hän. »Panenpa lähdön\nalulle.»\n\n\n7.\n\nHra Preemby kuuli Teddy Wintertonin lähtiessään vaihtavan muutaman\nlauseen Christina Albertan kanssa. »Niinkö vai ei?» kysyi Teddy.\n\n»Ei», sanoi Christina Alberta painokkaasti.\n\n»Eikö vähääkään?» kysyi Teddy.\n\n»En kaipaa sellaista», vastasi tyttö.\n\n»Kaipaatpa kuitenkin.»\n\n»Mene hiiteen.»\n\n»Ei siinä mitään vaaraa ole.»\n\n»En tule. On liian myöhäistä.»\n\n»Odotan kuitenkin.»\n\n»Odota vain.»\n\n»Pikku Chrissy, epäröijä. Teen kaikkeni miellyttääkseni sinua.»\n\n\n8.\n\nKello oli yli kahden, ennenkuin kaikki olivat seuranneet Paul Lambonen\nesimerkkiä ja viimeiset seurueesta lähteneet.\n\n»Kaikki vuoteita laittamaan», huusi Fay. »Ei täällä aina tällaista ole,\nhra Preemby.»\n\n»Tunnustan, että olen väsynyt», sanoi hra Preemby. »Tämä on ollut aika\npitkä päivä.»\n\nChristina Alberta katseli häntä omantunnon kolkuttaessa liian myöhään.\n»Kylläpä tämä sattui pahasti», sanoi hän.\n\n»En ole tottunut valvomaan näin myöhään», sanoi hra Preemby istuutuen\nvuoteensa reunalle, kun se vihdoin oli saatu tehdyksi, ja haukotteli\nniin että leuat olivat mennä sijoiltaan.\n\n»Yötä», sanoi Fay myös haukotellen.\n\n»Mennään nukkumaan», sanoi Harold. »Näkemiin, hra Preemby.»\n\nHaukotus tarttui Haroldiinkin. Kuinka kummannäköiseksi hän tuli.\n\n»Hyvää y-öötä.»\n\n»Hy-yvää y-öötä.»\n\nOvi sulkeutui heidän takanaan.\n\nHänellä oli paljon sanottavaa Christina Albertalle, mutta oli liian\nmyöhäistä ja hra Preemby oli liian väsynyt sanoakseen sen nyt. Hänellä\nei sitäpaitsi ollut aavistustakaan siitä, kuinka hän sen sanoisi.\n\nHän sanoi kuin ohimennen: »Pidän paljon tuosta valkotukkaisesta\nherrasta.»\n\n»Niinkö?» sanoi Christina Alberta muissa ajatuksissa.\n\n»Hän on älykäs. Hän otti suuresti osaa kadonneen Atlantiksen kohtaloon.»\n\n»Hän on kuuro kuin kivi», sanoi Christina Alberta, »ja hän häpeää sitä,\nmies parka.»\n\n»Ohoh!» sanoi hra Preemby.\n\n»Kaikki tämä tulee liian meluisaksi sinulle, isä», sanoi hän tullen\nsiihen, mikä hänen mieltään painoi.\n\n»Onhan se hiukan rappeutunutta», sanoi hra Preemby.\n\n»Meidän pitäisi mahdollisimman pian mennä Tunbridge Wellsiin\nkatselemaan paikkoja.»\n\n»Huomenna», sanoi hra Preemby.\n\n»Ei huomenna.»\n\n»Miksi ei?»\n\n»Ylihuomenna», sanoi Christina Alberta. »En ole ihan varma\nhuomispäivästä. Lupasin puoleksi mennä jonnekin muualle. Mutta sehän ei\ntodellisuudessa merkitse paljoakaan.»\n\n»Mutta minä menisin mielelläni Tumbridge Wellsiin huomenna», sanoi hra\nPreemby.\n\n»Miksi ei?» virkkoi Christina Alberta kuin itsekseen ja epäröi.\n\nHän meni ovelle ja tuli takaisin. »Hyvää yötä, pikku isä», sanoi hän.\n\n»Mennäänkö huomenna?»\n\n»Ei... mennään... En tiedä. Olin suunnitellut jotakin huomiseksi.\nTärkeää, tavallaan... No, mennään sentään huomenna, isä.»\n\nHän loittoni hänen luotaan kädet lanteilla ja tuijotteli outoja\nmaalauksia.\n\n»Mutta minä tahdon», sanoi hän vastaan.\n\n»Voi helvetti!» huusi hän sitten kaikkein odottamattomimmalla ja\nepänaisellisimmalla tavalla. »En tiedä, mitä on tehtävä.»\n\nHra Preemby katseli häntä raskain, väsynein silmin. Tämä oli uusi\nChristina Alberta hänelle. Hänen ei pitäisi kiroilla. Hän on oppinut\nsen roskaväeltä. Hän ei tiedä, mitä se merkitsee. Hänen täytyy puhua\ntyttärelleen — huomenna. Siitä ja kahdesta muustakin asiasta. Mutta voi\ntaivas, kuinka hän oli väsynyt!\n\n»Sinun», hän haukotteli, »sinun täytyy varoa itseäsi, Christina\nAlberta.»\n\n»Teen sen kyllä, isä. Luota minuun.»\n\nHän tuli ja istuutui isänsä viereen tuon puoliteennäisen vuoteen\nreunalle. »Emme voi päättää mitään tänä iltana, isä. Olemme liiaksi\nväsyneet. Järjestämme kaiken huomenna. Minkälainen ilmakin mahtaa\ntulla. Ei ole hauskaa kävellä, kun on märkää. Päätämme huomenna kaikki\n— kun päämme ovat kylmät. Mutta voi, rakas pikku isä, kello on jo puoli\nkolme!»\n\nHän kiersi käsivartensa isänsä kaulaan ja suuteli häntä otsalle ja\nkorvanlehteen. Hän piti siitä, että tytär suuteli ja kosketteli häntä.\nHän ei osannut arvatakaan, kuinka mieluista tyttärestä oli hyväillä\nhäntä.\n\n»Rakas, väsynyt, pikku isä», sanoi hän pehmeimmällä äänellään. »Olette\naina niin hyvä minulle. Hyvää yötä.»\n\nHän oli mennyt.\n\nJonkun aikaa hra Preemby istui aivan liikkumattomana muuttumattoman\najatuksen vallassa.\n\nAtelierin lattia oli täynnä palaneita tulitikkuja ja savukkeen päitä,\nja ilma tuoksui tupakalta ja oluelta. Siniseksi maalatulla pöydällä\noli tyhjä olutpullo ja kaksi kolme lasia, joissa oli oluen vaahtoa ja\nsavukkeen tuhkaa.\n\nTämä kaikki oli perin toisenlaista kuin Woodford Wellsissä — todella\nhyvin erilaista.\n\nMutta se oli kokemusta.\n\nHra Preemby sai itsensä pakoitetuksi riisuutumaan.\n\nFlanellisia yöpaitoja ei vielä ollut otettu esiin.\n\n\n9.\n\nAamulla Christina Alberta oli yhä levoton ja ihan epäröivällä kannalla,\nmentäisiinkö Tumbridge Wellsiin, vaikka ilma oli mitä ihanin. Noin\npuoli kahdeltatoista hän katosi, ja syötyään kevyen aamiaisen Fayn\nkanssa — Harold oli myös ulkona — huomasi hra Preemby, että käynti\nTumbridge Wellsissä oli siirtynyt seuraavaan päivään. Niinpä hän lähti\nEtelä-Kensingtoniin katselemaan sikäläisiä museoita. Hän ei tällä\nkertaa mennyt sisään, hän vain katseli niitä ja kouluja ja rakennuksia\nyleensä. Se oli alustavaa tutustumista.\n\nMuseoita oli hauska katsella. Ne olivat laajempia, komeampia kuin\nBritish Museum. Ne sisälsivät luultavasti — kaikenlaista.\n\nChristina Alberta ilmaantui atelieriin puoli seitsemältä hyvin hyvällä\nja innostuneella tuulella. Hänessä oli jotakin riemuitsevaa.\n\nHän ei selittänyt katoamistaan millään tavalla. Hän puhui vain\nkäynnistä Tunbridgessa huomenna. Heidän oli mentävä junalla heti\nyhdeksän jälkeen ja vietettävä pitkä kaunis päivä. Hän oli tavattoman\nhellä isäänsä kohtaan.\n\nHarold oli illalla ulkona ja Fayn piti arvostella jotakin, niin\nettä heillä oli oikein kodikas ilta. Hra Preemby luki vaihtelevalla\nmielenkiinnolla kaunista, hämmästyttävää kirjaa, jonka hän oli\nlöytänyt ylhäältä ja jonka nimi oli »Tiedoton fantasia» kadonneesta\nAtlantiksesta ja muista samanlaisista asioista.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\nTÄYSIHOITOLA PETUNIA.\n\n\n1.\n\nMonella paikalla maailmassa on sisarkaupunkinsa, kaksoisensa ja\nvertaisensa, mutta Tunbridge Wells on Tunbridge Wells, eikä koko\nmaanpallolla ole mitään todella sen kaltaista. Ei suinkaan, että se\nolisi jollakin lailla outo taikka fantastinen, mutta sen vuoksi,\nettä se on kirkkaalla, hienolla tavallaan erikoinen. Se on sileä ja\naukea, ja paraiksi huvittavalla tavalla mahdoton. Sinne on enemmän\nkuin kolmekymmentä mailia Lontoosta linnuntietä, mutta kuuden mailin\npäässä olevat Pohjoiskorkeat hävittävät juhlallisen kirkkaina\nkohoten kaikki Lontoon ajatukset mielestä. Se on syrjässä Lontoosta\ntuovasta päätiestä, epämukava vuosilipulla matkustaville. Ei ole\nmitään suoraa tietä, jota pitkin autoilijat voisivat huristaa noitten\nsuojelevien kukkuloiden yli. Doveriin ja Kentiin menee tie yleensä\nsen itäpuolitse, Westerhamin ja Sevenoaksin kukkuloiden kautta.\nRikkaiden ihmisten maakartanot ympäröivät sen puistoilla, joihin\nyleisöllä on pääsy. Erdge, Bayham, Penshurst Park, Knole ja muut\nsuojelevat sitä pienen huvila-asutuksen liialliselta leviämiseltä.\nSiinä se lepää sille ominaisella kallioisella maatilkullaan, kuivana,\nilmavana ja terveellisenä, soma kirkko keskellään, kylpylaitoksineen,\npahanmakuisine vesineen, joita Stuartin prinsessat joivat, kylpy-\nja juomahalleineen, jokseenkin samanlaisena kuin tri Johnsonin\nkuvauksessa. Siionin vuori, Efraimin vuori, Belialin kukkula, ja\njotakin raamatullista ilmassa muistuttaa hilpeämielisille vieraille,\nettä Lontoo oli aikoinaan puritaaninen kaupunki. Moni vakava\ntotuudenetsijä on tullut herätetyksi ja saanut armon siellä. Moni\nkevytmielinen muuttunut toiseksi. Ja tänne tulivat hra Preemby ja\nChristina Alberta hakien täysihoitolaa, vaikka he olisivat voineet\nhakea sitä paljoa suotuisammasta paikasta.\n\nHe ryhtyivät hakemiseen järjestelmällisesti, ja se sopikin parille,\njosta toinen oli osittain perehtynyt sosioloogiseen tutkimukseen\nLontoon Taloudellisessa Korkeakoulussa ja osittain harjaantunut\nkauppaan Tomlinsonin koulussa. Hra Preemby oli aluksi halunnut saada\nyleiskatsauksen, kävellä ympäriinsä ja hiukan tarkastella paikkaa\nkaikessa rauhassa, mutta Christina Alberta kyseli kaikilta asiamiehiltä\njärjestään, osti kartan kaupunkioppaaksi, istuutui penkille kirkon luo\nja suunnitteli liikkeitä, jotka johtivat suoraan ja mukavasti Petunian\ntäysihoitolaan.\n\nOppaassa luki hra Preemby hyvin hyväksyvästi muutamia kehuvia sanoja.\n»Kuuleppa tätä, rakkaani», sanoi hän. »Hrrump. Yleisiä piirteitä. On\ntehostettava sitä Tunbridgen luonteenpiirrettä, että se vetää puoleensa\nyläluokan asukkaita ja vieraita. Kaupungissa ei ole milloinkaan liikaa\nhuvimatkailijoita, eikä sen teitten varsilla koskaan näe mitään\njokapäiväistä tai hengetöntä. Sen asukkaat ovat suurimmaksi osaksi\nvarakkaita ihmisiä, jotka tietenkin luovat sivistyksen ja hienostuksen\nläpitunkeman yhteiskunnallisen ilmapiirin.»\n\n»'Läpitunkema’ on hyvä sana kuvaamaan paikkaa minun odotusteni mukaan»,\nsanoi Christina Alberta.\n\n»Luulen, että vaistoni on tuonut minut suoraan tänne», sanoi hra\nPreemby.\n\nTäysihoitola Petunia on vinosti vastapäätä kirkkoa, josta Petunian tie\njohtaa vanhalle ja miellyttävälle pääkadulle. Se ei ole linnamaisen\nmahtava niinkuin Wellington, Royal Mount Ephraim, Marlborough taikka\nmuut samanlaiset, jotka niin urheasti katselevat aurinkoa silmiin\nkukkulan reunalta kirkontornia korkeammalta, mutta se on kuitenkin\narvokkaan mukava laitos. Portaat, porraskäytävä, laaja eteinen,\nkultaisella ja mustalla piirretty nimi, saivat hra Preembyn sanomaan\n»hrrump» monta kertaa. Hyvin lihava palvelustyttö, yllään hyvin,\nhyvin tiukka musta puku, päähine ja esiliina, tuli ulos ja silmäili\nhra ja nti Preembyä hajamielisen välttelevin silmin, vastasi eräisiin\nalustaviin kysymyksiin hajanaisesti ja sanoi kutsuvansa nti Emily\nRewsterin — nti Margaret oli ulkona. Silloin nti Emily Rewster, joka\noli tarkkaavasti tirkistellyt paksujen verhojen takaa, työnsi ne\nsyrjään ja tuli kuin suosiota pyytävästi etualalle. Hän oli pieni,\npunaposkinen vanha neiti, jonka käytöksessä tuntui ystävällinen\nhienostuneisuus. Hänellä oli pitsimyssy ja puvussaankin paljon pitsejä\nja röyhelöitä, ja hänellä oli avomielisimmin värjätyt pähkinänruskeat\nhiukset, mitä Christina Alberta oli milloinkaan nähnyt. »Tulisiko hra\nPreemby viikoksi, taikka ehkäpä, pitemmäksikin, pysyväiseksi ajaksi?»\n\nSelityksiä vaihdettiin. Hra Preemby jäisi pysyväisesti, Christina\nAlberta tulisi silloin tällöin — se oli vähän vaikeaa. Päämajan\nolemassaolo Chelseassa ilmaistiin suoraan, mutta ei sitä tosiseikkaa,\nettä se oli talleissa.\n\nNti Emily Rewster oli sitä mieltä, että Christina Albertakin voitaisiin\nsovittaa sinne, jos hänelle ei olisi erikoisen tärkeää saada aina sama\nhuone joka kerta kun hän tulisi. »Koetetaan sovitella», sanoi nti Emily\nRewster.\n\n»Se on samantekevää, kun vain saa ikkunan auki», sanoi Christina\nAlberta.\n\nHuoneet, joita näytettiin, olivat hyvin tyydyttäviä (hrrump), hyvin\ntyydyttäviä. Nähtiin vilaus kylpyhuoneestakin. »Sanokaa vain, jos\ntarvitsette kylpyä», sanoi nti Emily Rewster. Talossa oli ruokasali\nerikoisina pöytineen, ja jokaisella pöydällä oli kukkia, — hyvin hienoa\nja miellyttävää — ja suuri salonki pianoineen ja monine nojatuoleineen\nja sohvineen, jotka oli koristeltu nti Emily Rewsterin puvussa olevia\nsuuresti muistuttavilla nauhoilla ja pitseillä, ja antimakasseineen,\njotka yleensä olivat ilmeeltään siinä määrin hänen oman alttiin\nvieraanvaraisuutensa sävyisiä, että tuntui siltä kuin ne olisivat\nolleet ainakin hänen serkkujaan avustamassa häntä yrityksen hoidossa.\nPianonkin päällä oli jonkunmoinen pitsipeite, ja lisäksi oli salissa\nkiillotettuja pöytiä kannattamassa majolika-kukkaruukkuja liinoineen\nja vähemmän hienoja pöytiä käytettäviksi, ja sitten siellä oli matala\nkirjakaappi kirjoineen ja suuri joukko kuvalehtiä sen päällä. Hallissa\nkomeili taustalla jokseenkin nykyaikainen seurusteluhuone, jossa kaksi\nnaista joi teetä, ja siellä oli vielä tupakkahuone, jossa, sanoi\nnti Emily Rewster Christina Albertalle jokseenkin arasti, »_herrat_\ntupakoivat».\n\n»Meillä on ollut hyvin paljon väkeä tätänykyä», lisäsi hän, »hyvin\npaljon. Meillä oli lähes kolmekymmentä päivällisvierasta. Mutta nyt\non vuodenaika jo huonontumassa. Nyt paraikaa meitä on vain yhdeksän\naamiaisella ja seitsemän päivällisellä. Kahdella herroista on toimi\ntäällä. Mutta ihmiset menevät ja tulevat. Postissa sain kaksi\ntiedustelua tänään. Toinen oli sairaalloinen rouva sisarineen. He\naikovat juoda terveysvettä. Ja sitten on tietenkin muuttolintuja\nniinkuin aina. Jäävät päiväksi tai pariksi. Autoilevia perheitä. He\npysähtyvät tänne matkallaan. Siitä on oma etunsa, kun on niin lähellä\npuoteja.»\n\nHän hymyili kutsuvasti hra Preembylle. »Usein sisareni ja minä saamme\nryhtyä töihin viime hetkellä. Kun kaikki muut ovat kiireissään. Emme\nvälitä pienestä vaivasta, jos asukkaillamme vain on hyvä olla.»\n\n»Olemme käyttäneet erillisten pöytien järjestelmää sodasta alkaen»,\njatkoi neiti Emily. »Se on paljon miellyttävämpää. Saatte olla ihan\nitseksenne, jos haluatte, taikka voitte liittyä seuraankin. Ihmiset\njuttelevat usein salongissa tai tupakkahuoneessa. Ja he tervehtivät\ntoisiaan. Joskus heistä tulee ystäviäkin. Pelaavat, tekevät huvimatkoja\nyhdessä. Hyvin miellyttävää.»\n\nChristina Alberta teki oleellisen kysymyksen.\n\n»Oikein todella miellyttäviä ihmisiä», sanoi nti Emily. »Hyvin hauskoja\nihmisiä. Eläkkeellä oleva herra puolisoineen ja tytärpuolineen, kaksi\neläkkeellä olevaa neitiä, ja eräs herra rouvineen, jotka ovat olleet\nvirkamiehinä Burmassa tai jossain sielläpäin.»\n\nChristina Alberta pidätti vallattoman halun kysyä, mitä tuollainen\n»eläkkeellä oleva herra» tai »eläkkeellä oleva neiti» oikeastaan oli.\n\n»Tumbridge Wells on aina houkutellut minua», sanoi hra Preemby.\n\n»Royal Tunbridge Wells, olkaa hyvä», sanoi nti Emily säteilevänä.\n»Royal liitettiin nimeen, kuten tiedätte, yhdeksänkymmen-luvulla, hänen\nmajesteettinsa armollisesta käskystä.»\n\n»Sitä en tiennyt», sanoi hra Preemby hyvin kunnioittavasti ja lausui\nitsekseen: »Royal Tunbridge Wells.»\n\n»Siin’ on nimeä koko suun täydeltä», sanoi Christina Alberta.\n\n»Hyvin miellyttävä suupala meille, voin vakuuttaa», sanoi nti Emily\nlauhkeasti.\n\nTäysihoitola Petunia tyydytti siinä määrin hra Preembyä, että sovittiin\nhänen tulostaan ylihuomiseksi, jolloin hänen piti tuoda muassaan hiukan\nvaatteita ja muita tavaroita, ja Christina Alberta saisi tulla hänen\nluokseen muutamaksi päiväksi — toisessa kerroksessa oli hänelle sopiva\npieni huone — ja sitten hän saisi palata Lontooseen ja opintoihinsa ja\ntulla tänne milloin halusi, silloin kun vain oli huoneita varalla.\n\n\n2.\n\nJunassa Lontooseen palattaessa hra Preemby toisteli järjestelyä ja\nlaati suunnitelmiaan.\n\n»Palaan tänne ylihuomenna, kun olen saanut kokoelmani järjestykseen\ntallissa. Asetan parhaat esineet niin, että ne voi nähdä kaapin\nlasiovesta, mutta luulen sentään, että lukitsen kaapin. Ja tänne tuon\nmukaani eräitä välttämättömiä kirjoja, ja sitten kun olen saanut\nkaikki järjestykseen, menen oikein tarkkaan tutkimaan noita kuuluisia\nkallioita.»\n\n»Mehän voisimme tulla tänne aamulla», sanoi Christina Alberta, »ja\nmennä katsomaan niitä iltapäivällä.»\n\n»Ei samana päivänä», sanoi hra Preemby. »Ei. Tahdon, että mieleni on\nihan valpas ja avoin, kun katselen noita kallioita. Minusta tuntuu,\nettä on parasta katsella niitä hyvin aikaisin — kun on nukkunut yönsä\nrauhallisesti, kun siellä ei ole toisia katselijoita. Luulen, Christina\nAlberta, luulen, että ensimmäisellä kerralla minun on parasta mennä\nsinne aivan yksin. Ilman sinuakin. Joskus sinä sanot sellaista —\nChristina Alberta — et tarkoita sanoa semmoista, tietysti, mutta se\nhäiritsee minua...»\n\nChristina Alberta mietti. »Mitä toivot löytäväsi noista kallioista?»\n\nHra Preemby liikutteli viiksiään ja koko kasvojaan puolelta toiselle.\n»Menen sielu avoinna», virkkoi hän. »Ehkä ei koko Atlantis olekaan\nkadonnut. Jotakin siitä saattaa olla kätkettynä. Filosofi Plato on\nsäilyttänyt joukon tarinoita. Ne ovat osaksi salakirjoitusta. Kuka\ntietää? Jäännökset saattavat olla täällä. Saattavat olla Afrikassakin.\nSuunnitelma. Merkki. Kilpikonnavuori on kai hyvin merkillinen. British\nMuseumissa on kilpikonnakallio Keski-Amerikasta...»\n\nHän myhäili hetken hyvillään.\n\n»Otan muistikirjan mukaani», sanoi hän, »ja erivärisiä kyniä.»\n\nHän jatkoi mietiskelyään. Hänen seuraava huomautuksensa tuli vasta\nkolmen, neljän minuutin kuluttua, ja se yllätti Christina Albertan.\n\n»Toivon, rakkaani», sanoi hän, »ettet sinä kaikkien noiden ihmisten ja\ntaiteilijoiden keskuudessa joudu ra-rappiolle. Olisi hyvin surullista\najatella, että sinä joutuisit rappiolle.»\n\n»Mutta, isä, mikä sinut saa ajattelemaan, että minä joutuisin\nrappiolle?» kysyi Christina Alberta.\n\n»Pari kolme pikku seikkaa, jotka näin tallissa», sanoi hra Preemby.\n»Vain kaksi kolme pikku seikkaa. Sinun täytyy olla varuillasi,\nChristina Alberta. Tytön täytyy pitää huolta itsestään. Ja sinun\nystäväsi... aikalailla rappiolla. Älä huoli kertoa, että olen sanonut\nsellaista, Christina Alberta. Se on sana aikanaan.»\n\nChristina Albertan vastaus tuli pienen ajan kuluttua, ja siinä ei ollut\ntuota tavallista itsevarmaa sointua. »Älkää huolehtiko minusta, isä.\nMinun laitani on ihan hyvin.»\n\nHra Preemby näytti aikovan muuttaa puheenaihetta. Mutta sitten hän\nvirkkoi: »En pidä tuosta pojasta, Teddy Wintertonista. Hän on liian\ntuttavallinen.»\n\n»En minäkään hänestä pidä», sanoi Christina Alberta. »Hän on liian\ntunkeilevainen.»\n\n»Se on ihan oikein», sanoi hra Preemby. »Arvelin, ettet\nvälittäisikään», ja vaipui taas mietteisiinsä.\n\nMutta tuo äkillinen ja ennenkuulumaton puuttuminen hänen\nyksityisasioihinsa sai Christina Albertan miettiväiseksi koko\nloppumatkan ajaksi. Silloin tällöin hän silmäsi isäänsä.\n\nIsä näytti unohtaneen hänet.\n\nMutta se oli pelottavan totta. Teddy Winter oli tullut — ainakin liian\ntunkeilevaksi.\n\n\n3.\n\nKaikkina aikoina ovat pätevät tutkijat merkinneet muistiin\nkohtaloniskujen odottamattomuuden, ja nyt oli Christina Albertan\nlisättävä omat pienet kokemuksensa tuohon yhä kasvavaan\ntodistusaineistoon. Hänestä tuntui siltä, että kun hän oli saanut\nisänsä asetetuksi tuonne terveelliseen, rauhalliseen Royal Tunbridge\nWellsiin, oli hän hankkinut hänelle mahdollisimman hyvät olot\nonnellista ja huoletonta elämää varten. Pienessä miehessä oli todella\ntapahtunut huomattava muutos hänen vaimonsa kuoleman jälkeen, tahdon\nvapautuminen, uusi ilmaisutavan rikastuminen, taipumus lausumaan\nmielipiteensä, vieläpä suhtautumaan arvostelevastikin oloihin\nympärillään. Tytär oli itse verrannut sitä siemenen itämiseen, kun\nsiemen on siirretty ahdistavasta kuivuudesta kosteuteen ja valoon,\nmutta hän ei ollut jatkanut vertausta niin pitkälle, että olisi\nharkinnut, mikä kukoistus saattaisi seurata hänen aloitekykynsä\nmyöhästyneestä kehittymisestä. Hänen päähänsä ei milloinkaan\npälkähtänyt, että täällä, eikä missään muualla, hän kohtaisi tuon\nkiihottimen, jota tarvittiin hänen mielikuvituksellisen elämänsä\nkaikkein merkillisintä kehitystä varten, että Tunbridge Wells\nnäyttäytyisi tieksi pois tästä meidän jokapäiväisestä elämästämme\nsellaiseen, joka olisi hänelle kaikin puolin ihmeellisempi ja\ntyydyttävämpi olotila.\n\nHän jäi kolmeksi päiväksi Petunian täysihoitohan, kunnes kiihkeä\ntapahtumain kaipuu taas veti hänet Lontooseen, ja noina kolmena\npäivänä ei näkynyt merkkiäkään siitä suuresta muutoksesta hänen isänsä\nmielentilassa, joka oli välittömästi lähellä. Yleensä hän näytti\ntavattoman tylsältä ja rauhalliselta noitten kolmen päivän aikana.\nHän piti hyvin paljon Tunbridge Wellsistä, sanoi hän, mutta hän\npettyi suuresti, kun hän näki Korkeat ja Kilpikonnakallion tullessaan\nniitä tutkimaan. Epäilipä hän, että ne olivat ihan yksinkertaisesti\nluonnollisia. Tämä oli pelottava myönnytys. Hän tahtoi hartaasti uskoa,\nettä Kilpikonnakallio muistutti suuresti jotakin mayakansan kalliotyötä\nYukatanissa, josta hän oli nähnyt piirroksen museossa, mutta oli\nsilminnähtävää, ettei hän kaiken tahtonsa ponnistamallakaan voisi\nsuorittaa niin suurta uskon ihmettä. Kaikki koristeet, selitti hän,\nkaikki kirjoitukset oli tuhottu, ja pörröttäen sitten suuret viiksensä\nkuin vaateharjaksi hän sanoi: »Siinä ei milloinkaan ole ollut mitään\nkoristeita eikä kirjoituksia. Ei koskaan.»\n\nChristina Albertasta oli selvää, että hän oli todella odotellut hyvin\ntavattomia, kun hän murtui pettymyksestään niin suuressa määrässä. Hän\nhuomasi hyvin tarkoin seuraavansa sitä arvoitusta, joka piili isän\nmielessä. Hänestä tuntui siltä kuin isä olisi pitänyt Tunbridge Wellsiä\njonkunmoisena postikonttorina, missä hyvin tärkeät kirjeet odottivat\nhäntä. Mutta kirjeitä ei ollutkaan.\n\n»Mitä sinä sitten odotit, pikku isä?» kysyi Christina Alberta, kun hän\nensimmäisenä iltana vei hänet Kilpikonnakalliolle, että tyttö saisi\nitsekin nähdä, kuinka mitätön ja merkityksetön tuo kallio oikein oli.\n»Odotitko ihmeellisiä kivipiirroksia?»\n\n»Odotin... jotakin itselleni. Jotakin merkityksellistä.»\n\n»Sinulleko?»\n\n»Niin, minulle, ja kaikille. Elämälle ja salaisuuksille. Olen kasvanut\nsiinä uskossa, että täällä on jotakin. Nyt... en tiedä, minne kääntyä.»\n\n»Mutta mitä merkitsevää odotit?»\n\n»Eikö elämä ole arvoitus, Christina Alberta? Etkö ole pannut\nmerkille sitä? Etkö ole ajatellut, että se on jotain muutakin kuin\natelierielämää ja tanssia, retkeilyjä ja vaunuja, aterioita ja\nsalaisuuksia?» kysyi hän. »Tietysti siinä täytyy olla muutakin kuin\nkaikkea tuollaista. Eittämättömästi. Tuo kaikki on vain verhoa. Katso\nsen toiselle puolen. Hrrump. Ja minä en tiedä, mitä sen takana on, ja\nnyt olen täysihoitolainen täysihoitolassa, ja elämäni juoksee kuiviin.\nHyvin vaikeaa. Hrrump. Ihan mahdotonta. Se surettaa minua suuresti.\nJossakin täytyy olla avain.»\n\n»Mutta sellaistahan me kaikki tunnemme, isä», huudahti Christina\nAlberta.\n\n»Esineet voivat näyttää siltä, mitä ne ovat», sanoi hra Preemby\nheiluttaen kättään pilkallisesti hyvästellen kohti Rushallin kylää,\nravintolaa, katulyhtyjä, poliiseja, koiraa, vihanneskauppiaan vaunuja\nja kolmea ohikulkevaa autoa. »Se on ainakin kieltämätöntä. Mutta se\nolisi liian mahdotonta. Äärettömiä aloja, tähtiä ja muuta. Juosta\nniiden perään ... aterioitten välissä...»\n\nKukapa olisi saattanut ajatella, mietti Christina Alberta, että\ntällaisia asioita pyöri hänen päässään? Kukapa olisi voinut luulla sitä?\n\n»Minä olen lihaksimuuttuma», sanoi hra Preemby, »tai en ole. Ja jos\nen ole, niin haluaisinpa tietää, mitä kaikki tämä maailman melu\ntarkoittaa. Sen täytyy olla symbolistista, Christina Alberta, mutta\nkuinka? Kaikkina noina vuosina siellä pesulaitoksessa tiesin, ettei\nelämä ollut todellista. Se oli vain levon ja valmistuksen tilaa. Rakas\näitisi ajatteli toisin. Emme milloinkaan keskustelleet siitä, hrrump,\nmutta niin se oli.»\n\nChristina Alberta ei kyennyt löytämään mitään sopivaa vastausta, ja\nhe kulkivat jonkun aikaa eteenpäin hiljaisuuden vallitessa. Kun he\ntaas alkoivat puhella, neuvottelivat he siitä, kuinka he pääsisivät\nkiertämään vuoren huipulla olevaan hotelliin teelle.\n\n\n4.\n\nHra Preemby oli silminnähtävästi alakuloinen ja ilmeisesti melko lailla\nsuruissaan, mutta hänessä ei ollut tavallisen murheellisen olennon\nitseensäsulkeutuneisuutta. Niinpä häntä huvittikin suuresti elämä\ntäysihoitolassa ja muut hänen siellä tapaamansa täysihoitolaiset.\nOlo täysihoitolassa oli kokonaan uusi kokemus hänelle. Avioliittonsa\npäivinä oli hän aina viettänyt pyhäpäivänsä rva Preembyn kanssa meren\nrannalla olevissa taloissa, jotta rva Preemby itse voisi huolehtia\ntarkoin ruoasta ja keksiä, paljastaa ja oikaista erehdykset ja\nkiskomisen. Lomiensa aikana he olivat retkeilleet sisämaassa, taikka\nleiriytyneet rannalle, jossa hra Preemby ja Christina Alberta olivat\nrakentaneet hiekkalinnoja rva Preembyn istuessa kenttätuolissa ja\nhuolehtiessa pesulaitoksestaan. Jos ilma oli paha, pysyivät he\nhuoneessaan, jossa hra Preemby ja Christina Alberta lukivat kirjoja,\nja rva Preemby huolehti pesulaitoksestaan ihan yhtä paljon kuin\nrannallakin. Mutta syvällä hra Preembyn sydämessä oli aina elänyt\nkaipaus tuollaiseen yhteiseen, julkiseen elämään, jota täysihoitoloissa\nvietettiin.\n\nHe tutustuivat toiseen nti Rewsteriin, nti Margaretiin, saapuessaan\ntavaroineen. Hän oli pitempi, hätäisempi ja vähemmän pitsitetty\nmuunnos sisarestaan. Heillä oli molemmilla, kuten hra Preemby huomasi,\nomituisen epäilevä käytöstapa. He näyttivät aina väijyskelevän verhojen\ntakana, taikka käytävissä, taikka tähystelivät porraskäytävien\nparvekkeilta ja tirkistelivät ovien raoista. Nais-parat! He eivät\nmitenkään tahtoneet puuttua vieraittensa asioihin, mutta heillä oli\nyhtä suuri hätä siitä, että nämäkin olisivat niin kuin olla pitää.\nAterioitten aikana he puuhailivat tarjottimien ja astioiden parissa\nverhostimen takana, ja palleroinen palvelustyttö kantoi ruokalajit\npöytään. Ja katsoipa hra Preemby verhostinta milloin hyvänsä, näki\nhän joko nti Margaretin kurkistelemassa sen yli, taikka nti Emilyn\nkatsomassa sen reunan takaa. Se saattoi hänet todella hermostumaan\nhaarukoinensa ja lusikoinensa. Kun hän pudotti ruokaliinansa, toivoi\nhän, että se tapahtuisi huomaamatta, mutta nti Emily näki sen kohta ja\nlähetti pullean palvelustytön nostamaan sitä.\n\nHra Preemby ja Christina Alberta tulivat päivälliselle, heti kun nti\nMargaret oli soittanut gong-gongia toisen kerran, ja niin he olivat\npaikallaan ensimmäisinä ja saattoivat mielin määrin katsella toisia\nvieraita. Christina Alberta silmäili heitä tyynesti, mutta hra Preemby\nsanoi »hrrump» aina kun uusi ihminen tuli. Seuraavat tulokkaat olivat\nkaksi satunnaista vierasta: nuori mies urheilupuvussa ja nainen,\nnähtävästi hänen vaimonsa, vaalean keltaisessa urheilutakissa. He\nkiertelivät Kentiä autollaan. Nyt he koettivat innokkaasti saada\nikkunapöydän, mutta ne oli jo kaikki varattu Petunian vakinaisille\nasukkaille ja heidät nti Emily syrjäytti vaikeasti, mutta hyvin\narvokkaasti. Sitten he neuvottelivat ääneensä viinistä. Nuori mies\nsanoi naista »kultasekseen» ja »lempilinnukseen», jotka sanonnat\nolivat hra Preembylle uusia ja mielenkiintoisia, ja hän sanoi miestä\n»myyräkseen». Sitten toi pullea palvelustyttö luettelon viineistä,\njoita saattoi lähettää hakemaan. Nuori mies luki viinien nimet ja\nhinnat ja valitsi lajinsa ikäänkuin hän olisi hyvin suuressa kirkossa\nmessuava kirkkoherra. Hänen vaimonsa, jatkaaksemme vertausta, hoiti\nseurakunnan vastauksia. »Chablis sellaisena kuin sitä täällä saadaan,\nsaattaa olla liian makeaa», selitti herra.\n\n»Olisiko se liian makeaa?»\n\n»Entä Pommard, kultaseni?»\n\n»Miksikäs ei Pommardia, myyräseni?»\n\n»Beaune on shillinkiä halvempaa ja on ihan yhtä mahdollista, että se on\nhyvää tai huonoa.»\n\n»Aivan yhtä mahdollista.»\n\nPullea palvelustyttö juoksi huoneesta viiniluettelo kädessään ja\npeukalo valitun viinin kohdalla.\n\nKasvavan puheensorinan turvissa ne kaksi naista, jotka hra Preemby oli\nnähnyt hallissa ensimmäistä kertaa täällä käydessään, seuloontuivat\nhuomaamatta pöydän luo ikkunan ääreen. He olivat selvästi sisaruksia,\nmolemmat jokseenkin hoikkia ja pitkiä, pienin, pyörein, punakoin\nkasvoin ja korren kaltaisin niskoin. Heidän nenänsä olivat pienet ja\nterävät, ja toisella oli luukehyksiset silmälasit. Sitten ilmaantui\nherra, jolla oli valkoiset, vielä komeammat viikset kuin hra\nPreembyllä, seurassaan pieni, vilkkaan näköinen rouva. Tämä oli kai se\nherra, joka oli ollut valtion metsänhoitajana Burmassa. Pieni, vilkkaan\nnäköinen rouva kumarsi hoikille naisille, jotka tulivat levottomiksi\nkuin korret tuulessa. Herra ei kiinnittänyt heihin mitään huomiota,\nähkäisi istuutuessaan, otti silmälasit nenälleen ja luki ruokaluettelon.\n\n»Taas tomaattikeittoa», sanoi hän.\n\n»Tomaattikeitto on tavallisesti hyvää», sanoi hänen vaimonsa.\n\n»Mutta kolme kertaa perättäin», sanoi mies. »Se tuo vatsahappoa. Minä\nen pidä tomaattikeitosta.»\n\nPöydän pyöröikkunan luona otti haltuunsa kolme henkeä, jotka tulivat\nsisään erikseen. Ensiksi tuli pieni, ohut, musta, harmaapukuinen\nrouva, jolla oli kädessään helminen työlaukku, sitten pieni, musta,\nkaljupäinen mies suurine poskipartoineen, jota nainen puhutteli isäksi,\nja sitten pyylevä, sievännäköinen, säteilevä nainen, joka jakeli\ntervehdyksiään joka puolelle.\n\n»Olitteko kävelyllä, hra Bone?» kysyi hän Burman metsissä olleelta\nherralta.\n\n»Kävin Rusthallin kirkolla ja takaisin», sanoi majuri Bone puhuen\npaksusti viiksiensä ja sopan läpi. »Aivan Rusthallin kirkolla saakka.»\n\n»Entä saitteko vaunut Crohamhurstiin, nti Solbé?» Molemmat sisarukset\nvastasivat yhteen ääneen: »Oi, meillä oli ihana matka.»\n\n»Niin maalauksellinen», sanoi silmälasipäinen.\n\n»Niin avoin ja miellyttävä seutu», sanoi silmälasiton.\n\n»Näittekö merta?»\n\n»Oi, oikein hyvin», sanoi silmälasipäinen.\n\n»Niin kaukana, kaukana», sanoi silmälasiton.\n\n»Aivan kuin taivas olisi ollut terästä», sanoi silmälasipäinen.\n\n»Näköpiiri oli aivan kuin hopeinen juova», sanoi silmälasiton.\n\n»Hrrump», sanoi hra Preemby.\n\n»Luulen, että takarenkaat olivat liian kovat tänään, lempilintuni»,\nsanoi urheilupukuinen mies hyvin kovalla, kirkkaalla äänellä. »Tie\ntärisytti tavattomasti.»\n\n»Tie tärisytti minuakin tavattomasti», sanoi keltanuttuinen rouva.\n\n»Minun täytyy päästää hiukan ilmaa pois huomenaamulla.»\n\n»Se olisi hyvä.»\n\n»Teen sen huomenaamuna. En tahtoisi vaivautua enää tänään.»\n\n»Se onkin paljon parempi aamulla. Olet väsynyt tänä iltana kaiken\nhyppelemisen jälkeen. Likaisit kätesikin.»\n\nHiljaisuus ja innokasta työtä veitsillä ja haarukoilla.\n\n»Porruck ei ole kirjoittanut mitään siitä», sanoi metsämajuri.\n\n»Hänellä on luultavasti paljon tekemistä», sanoi hänen vaimonsa.\n\nHiljaisuus.\n\n»Hrrump», sanoi hra Preemby.\n\nChristina Alberta haki mielessään jotakin keskustelunaihetta, joka\nantaisi hänen isälleen tilaisuuden järkevään vastaukseen, mutta hän ei\nkyennyt keksimään sellaista, mikä ei olisi ollut liian häiritsevää tai\nvaarallista. Hän katseli isäänsä silmiin, ja hän näytti siltä kuin hän\nolisi ponnistellut jotakin vastaan.\n\nKalan jälkeen saatiin lammasta.\n\n»Luulin, että tuo Sittingbournen tie olisi kamala», sanoi autoileva\nherra.\n\n»Sehän olikin kamala», sanoi hänen vaimonsa,\n\nChristina Alberta näki isänsä kasvoilla liikettä. Hän aikoi sanoa\njotakin. »Hrrump. Huomenaamuna on kaunis ilma. Lähdemmekö kävelylle\naamulla.»\n\nVeitset ja haarukat vaikenivat. Kaikki kuuntelivat.\n\n»Minäkin lähtisin mielelläni kävelemään aamulla, isä», sanoi Christina\nAlberta. »Eiköhän täällä ole kauniita kävelypaikkoja?»\n\n»On tietysti», myönsi hra Preemby. »Hyvin luultavaa. Opaskirja on hyvin\nlupaava. Hrrump.»\n\nHän oli arvokkaan näköinen kuin mies, joka on suorittanut vaikean\ntehtävän.\n\nVeitset ja haarukat alkoivat taas toimintansa.\n\n»Vaikea erottaa tätä karitsaa lampaasta», sanoi majuri Bone, »tai ehkä\nse johtuu dillikastikkeesta.»\n\n»Herneet eivät milloinkaan ole niin hyviä kuin omasta puutarhasta\nsaadut», sanoi poskipartaisen herran rouva tytärpuolelleen.\n\n»Vuodenaika on myöhäinen herneille», vastasi tytärpuoli.\n\nMolemmat Solbén neidit ja autoileva herra alkoivat puhua yhtaikaa. Rva\nBone ilmaisi ajatuksen, että nykyään oli vaikea saada hyvää karitsaa.\nSaaden rohkeutta tästä äkillisestä puheenpärinästä uskalsi hra Preemby\nhuomauttaa Christina Albertalle, että Tumbridge Wells oli aina vetänyt\nhäntä puoleensa. Ilma tuntui hänestä voimakkaalta. Se antoi hänelle\nruokahalua.\n\n»Sinun täytyy varoa, ettet lihoisi, isä», sanoi Christina Alberta.\n\nInhimillisen mielipiteidenvaihdon kiivas purkaus loppui. Paistetut\nomenat ja kerma syötiin verraten rikkomattoman hiljaisuuden vallitessa.\nLihava tyttö tuli kysymään hra Preembyltä, halusiko hän kahvin\nseurusteluhuoneeseen vai tänne. »Seurusteluhuoneeseen, luullakseni»,\nsanoi hra Preemby. »Hrrump. Seurusteluhuoneeseen.»\n\nSolbén neidit, käsissään lasit täynnä sitruunamehua ja sokeria,\nvilahtivat salista. Ikkunapöydän ääressä istujat seurasivat heitä.\nPäivällisurakka oli päättynyt. Isä ja tytär huomasivat olevansa kahden\npienessä seurusteluhuoneessa. Useimmat näyttivät menneen salonkiin.\nBurman metsien herra kulki ohi tupakkahuonetta kohti kädessään\npaksu sikari, joka myöskin näytti tulevan Burman metsistä. Se ei\nnäyttänyt sikarilta, joka oli kierretty ja täytetty, vaan se oli kuin\nniveräpuusta tehty, kasvavan puun oksasta vuoltu sikari. Sen päästä\npisti esiin korsi...\n\nChristina Alberta ajatteli edessään olevaa tyhjää hetkeä. Ainakaan\nkahteen tuntiin hän ei voisi sopivasti mennä vuoteeseen. »Oi,\ntällaistako on elämä!» sanoi hän.\n\n»Erittäin mukavaa», sanoi hra Preemby istuutuen korituoliin, joka\nritisi aikalailla.\n\nChristina Alberta istuutui lasikantisen pöydän reunalle ja sytytti\nsavukkeen. Hän näki noiden kahden tunnin ojentuvan edessään ja häntä\nhalutti huutaa.\n\nLihava palvelustyttö toi kahvia ja näytti hieman ällistyvän Christina\nAlbertan savuketta. Kuiskailua näyttämön ulkopuolella. Sitten tuli nti\nEmily hämärästi näkyviin helmisen oviverhon takaa, käytävän päässä.\nHän tirkisteli ja hävisi taas, ja Christina Alberta lopetti rauhassa\nsavukkeensa. Hra Preemby joi kuppinsa tyhjäksi. Hiljaisuus. Christina\nAlberta heilutti jalkojaan tahdikkaasti. Sitten hän liukui pöydältä\njaloilleen.\n\n»Isä», sanoi hän, »mennään salonkiin katsomaan, tapahtuuko siellä\njotakin.»\n\n\n5.\n\nEntisajan täysihoitoloissa oli yhteinen päivällispöytä se sosialinen\nkeskus, jossa ihmiset kohtasivat toisensa, ajatukset törmäsivät\najatuksia vastaan ja tasoittuivat toisiaan vasten. Mutta hajoituksen\nhenki, erikoisten pöytäin järjestelmä on muuttanut tämän kaiken, ja\nnyt on tupakkahuone tai salonki se paikka, jossa löydämme jäännökset\nseuraelämän muodoista, lähentelystä, loittonemisesta, hakkailusta,\npeleistä ja piloista. Mutta täysihoitola Petunian seurue ei ollut\nyhteiskunnallisen yhteensulamisen tilassa. Ainoana yhdyssiteenä\noli keskustelu. Burmassa olleen metsänhoitajan rouva oli varannut\nitselleen nojatuolin uunin luona, ja hän kuvaili hiljaa kuiskaten,\nkuinka paljon palvelijoita hänellä oli Burmassa, iloiselle rouvalle ja\nneulovalle Solbén neidille. Lasisilmäinen nti Solbé oli varustautunut\npöydän taakse takan toiselle puolelle ja oli syvästi vaipunut hyvin\nmonimutkaiseen pasianssiin. Poskipartainen herra istui jäykkänä\ntoisella sohvista, _Timesin_ numeron takana, ja hänen tyttärensä istui\npöydässä ihan lähellä ja haki hänkin selvitystä pasianssin sokkeloista.\nSatunnaiset vieraat olivat tiedustelleet eläviäkuvia tai huvipaikkoja\nja menneet ulos.\n\nKukaan ei välittänyt vähääkään hra Preembystä ja Christina Albertasta.\nHe seisoivat molemmat jonkun aikaa keskellä huonetta, ja sitten alkoi\nhra Preemby hätääntyä, hätääntyi siinä määrin, että luopui kunniasta ja\njätti tyttärensä näiden mykkien, liikkumattomien susien uhriksi.\n\n»Hrrump», sanoi hän. »Luulenpa melkein, että lähden tupakkahuoneeseen.\nMennään sinne polttelemaan. Tuolla, kirjakaapin päällä, on kuvalehtiä,\njos sinua huvittaisi selailla niitä.»\n\nChristina Alberta siirtyi mataloiden kirjakaappien ääreen ja hra\nPreemby poistui ryiskellen.\n\nHän seisoi paikallaan, ollen katselevinaan kuvitettuja piloja ja\nnäyttelijöiden ja seuraelämän edustajien kuvia _Sketchistä_ ja\n_Tatlerista_. Silmäkulmallaan hän seuraili muita vieraita, ja kuunteli\nvälinpitämättömin korvin rva Bonen selostuksia palvelijatarkysymyksestä\nBurmassa. »He tuovat mukaansa vastuksiksi koko perheensä, jos voivat.\nSedät ja serkut. Ennenkuin oikein käsitätte, kuinka asianlaita on...»\n\n»Valkea nainen on tietysti täysi kuningatar siellä...»\n\n»Päävika ruoassa oli minun kannaltani se, että se vaikutti\nkiihdyttävästi hra Boneen. Hänen vatsansa... paljoa arempi kuin minkään\nnaisen...»\n\n»Mutta hänhän näyttää terveeltä ja voimakkaalta,» sanoi nti Solbé.\n\n»Kaikkea muuta, kaikkea muuta kuin sitä. Mutta ne riisiruoat, joita\nsiellä valmistettiin...»\n\nHän alensi ääntään ja nuoremman nti Solbén ja miellyttävästi\nkäyttäytyvän rouvan päät taipuivat häntä kohti saadakseen kuulla\nrunsaita yksityisseikkoja.\n\nMitä joukkoa nuo oikein ovat, tuumi Christina Alberta. Ovat muka eläviä\nolentoja! Christina Albertasta oli hämmästyttävää, että he olivat\neläviä olentoja. Ja vaikka he olivat elossa ja olivat luultavasti\naiheuttaneet suurtakin huolta, surua, tunteita ja toiveita useille\nihmisille, ennenkuin olivat tulleet eläviksi, välttivät he nyt\nmahdollisimman päättävästi kaikkea, jota sopivaisuuden äärimmäistenkin\nmittojen mukaan saattoi sanoa eläväksi. Heidän hetkensä, heidän\npäivänsä menivät menojaan, joku tuhat päivää vielä kullakin ja joku\nkymmenentuhatta tuntia, tai enemmän. Sitten ei enää olisi mitään\nmahdollisuutta elää edelleen. Ja sen sijaan että he täyttäisivät\ntuon niukan määrän hetkiä ja päiviä hakemalla kaikkia mahdollisia\nmielenkiihdykkeitä, kaikkein voimakkaimpia aistimuksia ja saavutuksia,\nhe ovat koossa täällä, jonkunlaisessa noidutussa ilmapiirissä, jossa ei\nvoisi tehdäkään mitään. Ei kukaan...\n\nChristina Alberta tunsi olonsa samanlaiseksi kuin lasin alle suljettu\nkärpänen. Pari kolme päivää täytyisi kyllä viettää tällä tavalla:\nisähän piti saada rauhoittumaan. Mutta sitten? Täällä ei voinut tehdä\nmitään. Ei iloa, ei surua, ei syntiä, eikä luovaa ponnistusta —\nsillä nti Solbén käsityökin tehtiin likaiselle, painetulle paperille\npiirretyn kaavan mukaan. Kaikki, mitä he tekivät, oli väistymistä,\nkaikki: Nuo hienotuntoiset, kuiskatut viittauksetkin burmalaisen\nriisiruoan majuri Boneen hänen nuorempina päivinään tekemistä,\nvatsatauteja, hurjuutta ja villiä sukupuolisuutta aiheuttavista\nvaikutuksista, joita hänen hyvä rouvansa selosti tarkkaaville\nkuulijoilleen, nekin olivat toisen käden tiedon asettamista\ntosiasioiden tilalle. Ja nuo pasianssit! Joutuisiko hänkin, kysyi\nChristina Alberta itseltään, joutuisiko hänkin kerran pelaamaan\npasianssia täysihoitolaan? Oliko uskottavaa, että hänkin jonakin\npäivänä joutuisi vapaaehtoisesti istumaan tällaisessa ilmapiirissä?\n\n»Mieluummin myisin tulitikkuja kadulla?» kuiskasi Christina Alberta.\n\nMikä ihmeellinen olento ihminen onkaan! Mitä kekseliäisyyttä,\nmitä voimia ja kykyjä hänessä piileekään! Hän on kehittänyt mitä\nihmeellisimpiä menetelmiä väripainoksia varten. Hän keksii paperin\nja täydellistää painotaidon. Hän valmistaa silkkiä ja norsunluuta\nmuistuttavia kortteja lumpuista ja kasvien syistä. Ja kuitenkin\nnäyttää siltä, että ihmisolennot, jotka hiukan aikaa riippuvat kiinni\nelämässä kuoleman edellisen mitättömyyden ja kuoleman jälkeisen\ntyhjyyden välillä, viettävät pitkiä tunteja kuin heikon juopumuksen\nvallassa, yrittäen ratkaista neljän erivärisen korttisarjan sekoituksen\naiheuttamia ongelmia. Kortit! Ihmeelliset kortit! Kaikkialla maailmassa\nmiljoonat ihmiset, jotka liukuvat lähemmäksi kuolemaa ja tyhjyyttä,\nkoettavat onneaan noilla neljä kertaa kolmellatoista paperipalasella:\nwhistissä, bridgessä, skatissa ja sadoissa muissa pelilajeissa. He\njoutuvat suorastaan erilleen koko maailmasta istuutuessaan tällaiseen\npuuhaan, lampun valossa kiiltävien korttien ääreen, hämmästyäkseen,\nharmistuakseen, ihastuakseen ja innostuakseen sattumista, jotka kuka\nhyvänsä voisi kärsivällisellä työllä selvitellä ja luetella taulukossa\nviikon kuluessa.\n\n»Meneekö se tasan?» kysyi nuorempi nti Solbé.\n\n»Padat ovat ihan _hassuja_ tänään», sanoi silmälasipäinen nti Solbé.\n\n»Minun juoksee oikein hyvin», sanoi poskipartaisen herran tytär.\n\n»Osaako tyttärenne _miss Milliganin_ pasianssin?» kysyi nuorempi Solbén\nsisaruksista.\n\n»Ei muuta kuin _kahdeksan kahdeksikkoa»_, vastasi hilpeä rouva, _»Miss\nMilligan_ on liian vaikea hänelle.»\n\n»Se on todella petomaisen vaikea», sanoi tytärpuoli. »Ei koskaan tiedä,\nminne se vie.»\n\n»Pasianssi on pasianssia», sanoi vanhempi nti Solbé. »Nykyään minä\nsaan sen usein tasan menemään. Mutta en mitenkään, kun padat juoksevat\nniinkuin tänä iltana, molemmat kakkoset ylärivissä, eikä viimeistä\nedellisessä yhtään ässää.»\n\nChristina Alberta arveli, että oli aika vaihtaa Sketch Tatleriin. Hän\nyritti tehdä sen välinpitämättömän kevyesti, mutta pudottikin tusinan\nverran lehtiä maahan. »Voi peeveli!» kirkaisi hän aiheuttaen suuren\nhiljaisuuden. Hän ponnisteli nostaakseen epäjärjestykseen joutuneet\nvihot lattialta ja pannakseen lehdet taas paikoilleen. Sitten jatkoi\nrva Bone puhettaan.\n\n»Ettekä te voi kuvitellakaan niiden härkäpäisyyttä», sanoi hän.\n»He ovat tahallaan tietämättömiä. Jos näytätte heille, kuinka on\nmeneteltävä, silloin he eivät ollenkaan tee sitä. Otin kerran\nkäsiini kokkipoikamme — sanon häntä pojaksi, vaikka hän olikin jo\nkeski-ikäinen mies — ja sanoin hänelle: ’No, annappa, kun näytän\nsinulle yksinkertaista englantilaista ruoanvalmistusta, keitettyä\nlintua kauniine valkeine kastikkeineen, muutamia meheviä perunoita\nja vihanneksia — niin että niissä säilyy koko luonnollinen tuoksu —\nsitä ruokaa, joka kasvattaa noita reippaita nuoria englantilaisia.’ En\ntodellakaan ole hyvä keittäjä itsekään, mutta tunnen kuitenkin paremmin\nenglantilaisen ruoanvalmistuksen kuin hän. Mutta emme milloinkaan\npäässeet kauemmaksi kuin kaikkein yksinkertaisimmin keitettyyn\nlintuun. Hän ilmaisi mitä ankarimman moitteensa — todella ankaran,\ntarkoitan — koko toimituksen johdosta. Kun puutuin asiaan ja rupesin\nitse työhön, käyttäytyi hän hyvin kummallisesti. Hän ei halunnutkaan\nkoettaa tehdä sitä, mitä näytin. Ei koettanut. Hän sanoi, että jos\nhän keittäisi linnun moisella tavalla, menettäisi hän kastinsa,\nkadottaisi koko asemansa kokkien paikallisessa yhdistyksessä, saisi\naina kärsiä loukkauksia ja heitettäisiin ulos. Miksi, sitä hän ei\ntahtonut sanoa. Kun vaadin häntä seuraamaan käskyjäni, juoksi hän edes\ntakaisin repien mustaa tukkaansa — mustana mielipuolena, jonka silmät\npyörivät pelottavasti. En milloinkaan saanut selville, mitä sellaisen\nkiihtymyksen syytä yksinkertaisesti keitetyssä linnussa oli. 'Tämä on\nminun keittiöni’, sanoi hän vain. 'Tämä on minun keittiöni.’\n\n»Siinä sitten seisoin rauhallisesti keittäen lintuani, kun tuota\nmellakkaa yhä jatkui. Hän kierteli ympärilläni. Hän puhui — onneksi\nomaa kieltään. Huomasinpa, että hän pyrki näyttämään sairaaltakin\nselkäni takana. Sitten hän tuli ja rukoili minua lopettamaan, kyyneleet\nsuurissa ruskeissa silmissään. Hän koetti ilmaista ajatuksensa\nenglanniksi. Majuri sanoo aina, että hän yksinkertaisesti kiroili,\nmutta minä luulen tuon mies paran todella uskoneen, että jos hänen\npitäisi keittää lintu tuolla terveellisellä, yksinkertaisella tavalla,\njota kunnon ihmiset noudattavat Englannissa joka päivä, hirtettäisiin\nhänet ilmaan, ja Burman suuret korpit tulisivat nokkimaan...»\n\nHän heitti syrjäsilmäyksen Christina Albertaan, joka nähtävästi oli\nkokonaan vaipunut tutkimaan lehteään ja hiljensi ääntään.\n\n»... nokkimaan hänen sisälmyksiään, sanokaas muuta, tuhannen, tuhannen\nvuotta.»\n\nMieltenkuohua.\n\n»Ei saata milloinkaan tietää, mitä nuo itämaalaiset saavat päähänsä»,\nsanoi nuorempi nti Solbé. »Itä on itä ja länsi on länsi.»\n\nMutta nyt veti toisenlaatuinen ilmiö puoleensa Christina Albertan\nhuomion. Hän näki, että ohut, kaljupäinen, poskipartainen herra,\njoka oli jäykkänä Timesinsä takana, ei ollenkaan lukenut tätä\nenglantilaisen elämän mielenkiintoista edustajaa. Hänen silmänsä\neivät olleet suunnatut lehteen, vaan sen ohi. Tuon varustuksensa\ntakaa hän tuijotteli lasiensa kulman läpi, oudon ankaralla tavallaan,\nilman intohimoa ja tarkoitusta, Christina Albertan mustien sukkien\nverhoamien nilkkojen yläosaa, siinä missä ne heittivät viimeisen\nuhmansa inhimillisille tarkasteluille kadotukseen hänen vähäisen,\nmutta mukavan hameensa alle. Samalla hän huomasi, että peitetty,\nmutta innokas hänen bobatun tukkansa tarkastelu oli vakavasti\nhäiritsemäisillään poskipartaisen miehen tyttären pasianssia, ja että\nse sekoitti myös vanhemman nti Solbén toisen ja erilaisen pasianssin\nkorttien kunnollisen asettelun. Äkkiä, omaksi suureksi harmikseen,\ntunsi Christina Alberta, että närkästyksen puna oli nousemassa hänen\nposkilleen ja että taistelunhaluinen nykäys kulki hänen jäntevän pikku\nruumiinsa läpi.\n\n»Miksi helkkarissa», kysyi nti Preemby itseltään, »miksi helkkarissa\nnuori tyttö ei saisi leikata tukkaansa säästääkseen vaivaa ja harmia,\nja käyttää pukuja, joissa hän voi kävellä vapaasti? Kuitenkin oli\nkasa hyvin pestyä tukkaa kymmenen kertaa parempi kuin nuo heikot,\ntarkoituksettomat palmikoiden ja kiharoiden nauhapäiset vyyhdet. Ja\nmitä taas tulee jalkojen ja ruumiin näyttämiseen, niin miksei saisi\nnäyttää jalkojaan ja ruumistaan? Se kuului juuri noitten ihmisten\nyleiseen elämän välttämiseen, että he pitivät suurinta osaa ruumiistaan\npeitettynä, käärittynä jonkunmoiseen myttyyn. Uskaltavatko he\nmilloinkaan katsoa itseään? Kerran ovat kai nuo Solbénkin neidit olleet\npieniä, somia tyttöjä, joita suuresti huvittivat heidän korsimaiset,\npienet jäsenensä, ennenkuin heille sanottiin hssh! ja käskettiin pistää\nne piiloon.\n\nChristina Albertan miettivä taipumus oikein elävöityi hetkeksi.\nMitä tulee jaloista, jotka pistetään piiloon, joita ei milloinkaan\nnäytetä, eikä ihailla? Tulevatkohan ne kuihtuneiksi ja kummallisiksi,\nruumiinkelmeiksi, hullunkurisen näköisiksi ja valonaroiksi? Ja kun\nsitten olet oikein käärinyt ruumiisi ja unohtanut sen, ei sinulle jää\nmuuta kuin esiinpistävä pää ja sinne tänne heiluvat kädet ja jalat,\njoissa on piilotetut ja vääntyneet varpaat. Ja sitten voit sinä mennä\nkävelylle aterioitten välillä, ja tehdä huvimatkoja turistivaunuissa\nnähdäksesi, mitä jokainen näkee, ja tunteaksesi, mitä jokainen tuntee,\nja pelaat pelejä sääntöjen ja esimerkkien mukaan, ikäsi ja tarmosi\nmukaan sovellettuja pelejä, ja joudut yhä enemmän pasianssin valtoihin,\nkunnes olet valmis peittämään itsesi vuoteeseen viimeistä kertaa ja\nkuolemaan. Pakoa! Ja minkä homman he ovatkaan aiheuttaneet syntyessään!\nSitä puuhaa, moraalisuutta ja avioliittoa, ennenkuin nuo tyhjät elämät\noli siitetty!\n\nMutta kaikki oli pakoa, ja näissä Skechteissä ja Tatlereissa kuvattu\nelämä oli ihan yhtä suuressa määrässä pakoa. Juuri yhtä paljon. Kaikki\nnuo loukkaavan siveät kaunottaret, kaupanalaiset näyttelijättäret ja\nmyytävät tyttäret katselevat sinua silmissään juuri oma kysymyksesi:\n»Onko tämä elämää?» Nuo loppumattomat valokuvat lady Diana tästä,\nja lady Marjorie tuosta, ja herra kenestä hyvänsä ja Yorkin\nherttuan ystävästä ja Shontsin herttuattaresta koiranäyttelyissä,\nhevosnäyttelyissä, ratsastuskilpailuissa, kuninkaallisissa juhlissa ja\nniin poispäin, ilmaisivat ehdottomasti itsepäistä epäilystä, joka oli\nikuisen vakuutuksen tarpeessa. Tennistä tai muuta sellaista pelaavien\nihmisten kuvat olivat elävämpiä, mutta niissäkin, jos katsoit niitä\noikein huolellisesti, ilmeni tuo sama pakeneminen. Pako, pako!\n\nChristina Alberta selaili loppuun kuvalehtensä katselematta silmiensä\nedessä olevia kuvia.\n\nMitä oli tuo elämä, jota hän ja nämä ihmiset ja kaikki muutkin\nkoettivat paeta leikkimällä, pelaamalla, kokoontumalla ja pilaa\ntekemällä, menoissaan, suruissaan ja saloissaan? Mitä oli tuo suuri\ntuolla ulkopuolella, joka joskus muistutti ääretöntä, pelottavaa,\npuoleensavetävää ja karkoittavaa mustaa hirviötä, liikkeitten ja\nnäkemysten takana, joka kutsui häntä ja vaati häntä tulemaan?\n\nJoku saattoi välttää sen kutsun pelaamalla pasianssia tai ehkä\nkorttiakin. Niin näyttivät ihmiset menettelevän. Sitä saattoi välttää\nelämällä sääntöjen ja ohjeiden mukaan. Saattoi tulla aika, jolloin tuo\nkutsu Christina Albertalle olla Christina Alberta viimeiseen saakka ja\ntäyttää salaperäinen tehtävänsä tuolle salaiselle olennolle valojen\ntakana, ei enää raskauttaisi hänen elämäänsä. Hän oli ajatellut sitä\njonkunlaisen levottomuuden vallassa ja väkivaltaisena itseään kohtaan,\nettä hän taistelisi itsensä tuota kutsua kohti. Hän ei ollut vielä\nrakastanut. Mutta hän ei kuitenkaan ollut sitä välttänyt. Mutta oliko\nsillä sellaista merkitystä kuin hän oli ajatellut sillä olevan? Hän ja\nhänen vaatimattomat ystävänsä pelasivat epätoivoista peliä rakkauden\naineksilla maailmassa, jossa tri Marie Stopes ja hra D. H. Lawrence\nolivat kaksoistähtiä, ja se oli juuri sitä, mistä pääsit läpi, ja\nsiitä tuli juuri sellaista, mitä oli ollut ennen. Levottomampaa,\nehkä, mutta ei kaukaisempaa. Se jätti sinut juuri siihen, missä olit\nollut, katselemaan suoraan kasvoihin tuota epätoivoa herättävää,\nvastustamatonta kutsumusta jättää kaikki ja elää ja kuolla todella.\n\nHän oli rakastanut... Se oli ollut kummallista...\n\nNuo piilossa olevat ihmiset tarkastelivat häntä tarkastelemistaan,\nmahdollisesti lukien hänen ajatuksensa, nähden hänen lävitseen...\n\nChristina Alberta sulki Sketch-vihkonsa hiukan läimäyttämällä ja meni\nulos salongista juhlallisin ilmein. Hän sulki oven takanaan ja meni\nalakerrokseen nähdäkseen, mitä hänen isälleen tapahtui tupakkahuoneessa.\n\n»Jätän paraan osan jutuista taakseni», tuumi Christina Alberta.\n\n\n6.\n\nHän huomasi, että hänen isänsä ja Burman metsien herra, hyvin pitkän\nja loistavan rykimisen jälkeen, olivat istuutuneet juttelemaan. Mutta\nonnettomuudeksi ei keskustelu ollut sopiva hänelle.\n\n»Siam, Cambodja, Tonkin, kaikki nuo maat ovat täynnä sellaisia\ntemppeleitä. Teidät viedään sinne ja ne näytetään teille.»\n\n»Ihmeellistä», sanoi hra Preemby. »Ihmeellistä. Ja te ette luule, että\nkaiverrukset, joista puhuitte? ... Jotakin korkeaa symbolismia?»\n\nMolemmat herrat huomasivat Christina Albertan seisovan siinä\ntarkkaavaisena ja kuuntelevana.\n\n»Symbolismia», sanoi puita tunteva herra, »symbolismia», ja hänelle\ntuli taas monimutkaisia kurkullisia vaikeuksia. »Pakanallista\nsiivottomuutta. Vaikea keskustella siitä... Nuori nainen on lähellä ...\nHrrump.»\n\n»Hrrump», sanoi hra Preemby. »Tulitko tänne sanomaan hyvää yötä,\nrakkaani? Me juttelemme, juttelemme... jokseenkin teknillisistä\nasioista.»\n\n»Siltä kuuluu, isä», sanoi Christina Alberta, tuli luo ja istuutui\nhetkeksi hänen tuolinsa selustalle.\n\n»Hyvää yötä, pikku isä», sanoi hän.\n\nMiettivää hiljaisuutta.\n\n»Minusta tuntuu siltä kuin Tumbridge Wells olisi sopiva paikka\nminulle», virkkoi hra Preemby.\n\n»Toivon, että niin on, pikku isä. Hyvää yötä.»\n\n\n7.\n\nOlemme kuvanneet jokseenkin yksityiskohtaisesti Christina Albertan\nensimmäisen illan Petunian täysihoitolassa, koska se on kaikkien niiden\nhiljaisten ja tapahtumista köyhien iltojen kokoomus, joita näytti\nolevan hra Preembyn edessä siellä. Se tuntui hänestä pohjattomalta\näärettömyydeltä tapahtumattomuudessaan, jossa hänelle ei voisi sattua\nmitään harmillista tai häiritsevää. Viimeinen kaukainen häiriön\nmahdollisuus näytti poistuvan seuraavana päivänä, kun rva Bone ilmoitti\nposkipartaiselle herralle, että hän miehineen lähtisi seuraavana aamuna\nBathiin. Näytti siltä, että heillä oli ollut hyvä onni, he olivat\nsaaneet oikeat huoneet talveksi oikeassa täysihoitolassa, juuri siinä,\njota he kauan olivat katselleet. »Tunbridge tuntuu liian kalpealta»,\nsanoi hän, »Burman jälkeen.»\n\nPäivällinen oli samanlainen kuin edellisetkin päivälliset. Satunnaiset\nvieraat olivat lähteneet, ja hra Preemby hämmästytti itseään, Christina\nAlbertaa, palleroista palvelustyttöä ja koko seuruetta kysymällä,\nvoisiko olla mahdollista lähettää hakemaan (hrrump) pullon Chiantia.\n»Se on italialaista viiniä», sanoi hra Preemby neuvoakseen ja\nauttaakseen lihavaa palvelijatarta hänen sitä tiedustellessaan. Mutta\nviiniluetteloon ei ollut merkitty mitään Chiantia, ja keskustelun\njälkeen, joka muistutti suuresti satunnaisten vierasten eilistä,\ntuotiin Preembyn pöytään pullo australialaista burgunderia ja Christina\nAlbertan pyynnöstä pullo kivennäisvettä.\n\nTämän aloitekyvyn, itseluottamuksen ja seuraelämän sääntöjen\nnoudattamisen näytteen jälkeen hra Preemby ei tehnyt juuri mitään muuta\nkuin ryiskeli koko aterian ajan.\n\nPäivällistä seurannut elämä salongissa oli myös jokseenkin samanlaista\nkuin edellisenä iltana. Christina Alberta poltti luultavasti\nluvattomat savukkeensa hallissa, polttipa kaksikin, ja nti Margaret\nRewster katseli häntä vuodeverhojen takaa keittiön luota ja nti\nEmily kurkisteli portaitten yläpäästä, vaikka mitään ei sanottu.\nHra Preemby seurasi majuri Bonea tupakkahuoneeseen saadakseen\nmahdollisimman paljon tarkempia tietoja temppeleitten koristuksista\nja Taka-Intian kansojen uskonnollisista tavoista. Hän oli taipuvainen\najattelemaan, että majuri Bone suhtautui niihinkin jokseenkin kierosti\nprotestanttisten ennakkoluulojensa vuoksi. Mutta majuri Bone ei ollut\noikein kiukustunut itäisiin uskontoihin sinä iltana. Hän halusi puhua\nBathista ja hän puhuikin Bathista. Hän kertoi hra Preembylle hyvin\nyksityiskohtaisesti Bathissa sattuneesta merkillisestä tapahtumasta.\nHän oli siellä tavannut Bone-nimisen herran, hyvin hänen näköisensä\nja ikäisensä miehen, kapteeni Bonen, joka myös oli ollut Burmassa.\nHän selosti eräitä hyvin draamallisia keskusteluja hänen itsensä ja\ntuon toisen Bonen välillä, joskus peruuttaen ja korjaten sanojaan. He\nolivat vertailleet sukupuitaan mitä laajimmin, eikä käynyt selville,\nettä he olisivat kaukaisintakaan sukua. »Merkillisin tapaus, mitä\nminulle milloinkaan on sattunut», sanoi majuri Bone. »Bathissa. Vuonna\nyhdeksäntoistasataayhdeksäntoista.»\n\nSalongissa oli pasianssi etualalla, ja rva Bone puhui Bathista.\nPoskipartaisen herran hilpeäluontoinen rouva sanoi ihan äkkiä »iltaa»\nChristina Albertalle.\n\n»Hyvää iltaa», vastasi Christina Alberta.\n\n»Olette ollut kävelemässä tänään?»\n\n»Kyllä, olimme Kilpikonnakalliolla, Korkealla ja Eridgen puistossa.»\n\n»Miellyttävä kävelyretki», sanoi hilpeäluontoinen rouva ja kiinnitti\ntaas huomionsa rva Boneen. Christina Alberta huomasi, että häntä\ntarkasteltiin, mutta ei välittänyt siitä.\n\nEi taaskaan ollut muuta tekemistä kuin selailla kuvalehtiä. Tällä\nkertaa hän katseli kuvat loppuun saakka, mutta lehdissä oli\nkirja-arvosteluja ja muutamia lyhyitä kertomuksia. Christina Alberta\nluki ne kaikki.\n\nMennessään sanomaan hyvää yötä isälleen, täytyi hänen päästä johonkin\nratkaisuun. »Isä», sanoi hän, »torstaina, siis ylihuomenna, minun\ntäytyy palata Lontooseen. Eräät luennot alkavat jo.»\n\nHra Preemby ei vastustellut sen enempää.\n\nKolmas ilta oli yleensä samanlainen kuin toinenkin, paitsi että Bonet\nolivat lähteneet ja että Christina Albertaa elähytti ajatus, että hän\npääsisi seuraavana päivänä Tunbridgen tyhjyydestä Lontoon kiivaaseen\nkuohuntaan. Siellä oli taas eräs satunnainen vieras, huolimattoman\nnäköinen, ylioppilaan tapainen nuori mies, jolla oli aika tukku\nvoiteilla kammattua tukkaa ja jonka moottoripyörä oli särkynyt juuri\nTunbridge Wellsin lähistöllä. Hän asui jossain kaukana pohjoisessa,\nluultavasti Northumberlandissa. Hänen piti nyt odottaa pari kolme\npäivää Tunbridgessa, kunnes joku särkynyt osa hänen pyörästään olisi\nkorjattu Coventryssä. Hän oli turvaantunut Petunian täysihoitohan,\nmutta muuten hänellä oli kovin paha onni, sillä hänellä ei ollut\nrahaa sen vertaa, että hän olisi voinut lähteä käymään Lontoossa,\nja sen vuoksi hänen piti jäädä Tunbridgeen. Hän opiskeli geologiaa\nCambridgessa ja hänellä oli kivinäytteitä mukanaan pyöränsä laukussa.\nNämä tosiseikat hän ilmoitti koko huoneen yli hra Preembylle jokseenkin\nyksipuolisen keskustelun kuluessa.\n\nAlusta saakka ei Christina Alberta voinut pitää tuosta nuoresta\ncambridgeläisestä. Hän oli nuorempi, kypsymättömämpi Teddy Winterton,\nhänellä oli nenäkäs, huono käytöstapa toisen nenäkkään, hyvän käytöksen\nsijasta, eikä hänellä ollut ulkonaisia etuja eikä komeutta. Puhuessaan\nhra Preembyn kanssa hän katseli tyttöä. Mutta tällä ei ollut mitään\naavistusta siitä, mitä osaa hän saattaisi näytellä isän ja hänen\nelämässään.\n\nKun hän ja isä menivät halliin kahville ja polttamaan savuketta,\ntuli nuori mieskin sinne, ja asettui läheiseen pöytään jatkaakseen\nkeskustelua. Oliko Tunbridge Wells hauska paikka? Oliko mitään\nmahdollisuutta päästä pelaamaan golfia tai tennistä?\n\n»Täällä on koko joukko hauskoja kävelyteitä», sanoi hra Preemby.\n\n»Käveleminen ei ole kovinkaan hauskaa yksinään», sanoi nuori mies.\n\n»Mutta huomioiden tekeminen on aina iloa», sanoi hra Preemby.\n\n»Koko tämä seutu on perin tarkoin tutkittu», sanoi nuori tiedemies.\n»Onko täällä museota?»\n\nSitä ei hra Preemby tiennyt.\n\n»Joka kaupungissa pitäisi olla museo.»\n\nKahvi ja savukkeet loppuivat. Tänä iltana hra Preemby kannatti\nsalonkia. Majuri Bone oli mennyt, tupakkahuone ei ollenkaan vetänyt\npuoleensa, ja hra Preemby oli vaihtanut muutaman ystävällisen sanan\nposkipartaisen herran kanssa ja luvannut tulla hänen seuraansa.\nChristina Alberta tuli mukaan. Nähdessään vanhat kuvalehdet muisti\nhän ostaneensa kirjan tänä aamuna, toisen käden käännöksen Rousseaun\n»Tunnustuksista». Hän lähti hakemaan sitä. Hän tapasi nuoren\ncambridgelaisen yhä istumassa hallissa savuketta polttaen.\n\n»Aika ikävää täällä», sanoi hän.\n\n»Oh, enpä tiedä», sanoi Christina Alberta hajamielisesti kulkien hänen\nohitseen.\n\n»Ei paljoa tekemistä, vai mitä?»\n\n»Tänään ei ole mikään juhlailta.»\n\n»Olen kiikissä.»\n\n»Saattepa sietää sen.»\n\n»Olisiko teillä halua lähteä ulos hakemaan jotakin hauskaa?» sanoi\nnuori cambridgeläinen kooten kaiken rohkeutensa.\n\n»Valitan», sanoi Christina Alberta ja kääntyi mennäkseen.\n\n»Ettehän pahastunut?» kysyi nuori cambridgeläinen.\n\n»Teitte kiltisti ajatellessanne minua», sanoi Christina Alberta, joka\nolisi mieluummin nähnyt, että häntä pidettäisiin hiukan hävyttömänä\nkuin vähääkään sievistelevänä. »Hyvää metsästystä.»\n\nJa nuori cambridgeläinen ymmärsi, että hänet oli hyljätty.\n\nChristina Alberta palasi salonkiin kokeakseen taas tuota pelottavaa\nmitättömyyttä. Mutta hänellä oli kuitenkin Rousseauta luettavana ja\nhuomenna hän olisi Lontoossa.\n\nMitä Rousseausta? Hän oli aina halunnut tietää, kuinka hän suhtautuisi\nRousseauhon.\n\nHän luki teosta kello kymmeneen. Mutta hän ei osannut pitää Rousseauta\nerikoisessa arvossa. Hänen olisi pitänyt tuntea muutama Uuden Toivon\ntytöistä. He olisivat näyttäneet hänelle...\n\n\n8.\n\nKolmeen viikkoon ei Christina Alberta palannut Tunbridge Wellsiin, ja\nkun hän palasi, oli hän kokenut koko joukon sellaista, millä on oma\nvaikutuksensa tämän tarinan kulkuun. Tämä tarina kertoo hra Preembystä,\nja me emme erikoisemmin pidä tuosta uudenaikaisesta kertomuksesta,\njoka ei jätä nuorta tyttöä omiin oloihinsa, vaan seuraa häntä hänen\nyksityisimpiin ja sisäisimpiin asioihinsa saakka. Christina Alberta\nolisi ollut ällistynyt ja pahoillaan ja olisi suuttunut sellaisesta\nuteliaisuudesta. Riittäköön se, että hänen ympärilleen oli kokoontunut\nsellainen joukko tapahtumia, että hän ei moneen päivään ollut ehtinyt\najatella mahdollisesti ihan yksinäistä pikku isäänsä Tunbridge\nWellsissä. Sitten tuli kirje, joka sai hänet kiireenvilkkaa palaamaan\nsinne.\n\n»Pidän asiaankuuluvana kertoa sinulle», kuului kirje, »että minulle\non ilmoitettu mitä tärkeimpiä tietoja kaikkein tärkeimmistä asioista,\nja että minun pitää kertoa sinulle niistä. Ne näyttävät muuttavan\nkoko elämämme. Tiedän, että olet uponnut opintoihisi, mutta nämä\ntiedot ovat niin tärkeitä, että minun täytyy keskustella niistä sinun\nkanssasi heti. Aioin tulla atelieriin kertomaan sinulle niistä, mutta\nluultavasti hra Crumb olisi siellä, ja pitäisin parempana kertoa niistä\nsinulle täällä, sopivammassa ympäristössä. Eräitä niistä pidät todella\nuskomattomina.»\n\n»Tietoja?» virkkoi Christina Alberta lukien uudelleen kirjeen.\n»Tietoja?»\n\nHän lähti Tunbridge Wellsiin sinä iltana.\n\n\n\n\nViides luku.\n\nSUOMUT PUTOAVAT HRA PREEMBYN SILMISTÄ.\n\n\n1.\n\n»Suomut», sanoi hra Preemby, »ovat pudonneet silmistäni.»\n\nHe olivat valinneet kirkon luota paikan, josta oli laaja näköala\nkaupungin yli, kaupungin, jota koristivat oopperatalon vihreät kuvut\nja joka lepäsi siinä ikäänkuin talot olisivat kumotut vaunuista loivaa\nrinnettä pitkin. Takana olivat Kentin kukkulaseudun hämärät ääriviivat,\nsiniset ja kaukaiset.\n\nChristina Alberta odotti jatkoa.\n\n»Noita kokemuksia», jatkoi hra Preemby rykäisyn silloin tällöin\nkeskeyttäessä puheen, »kaikkia noita kokemuksia... on vaikea selittää.\nLuonnollisesti arvelen, että olet taipuvainen epäilemään — niinkuin\näitisikin. Hän oli aina epäilevä. Etenkin sielullisiin ilmiöihin\nnähden. Hän sanoi, että ne ovat pötyä. Ja kun äitisi sanoi, että jokin\noli pötyä, niin se oli pötyä. Vain silloin hän vihastui, jos sanoit,\nettä ne olivat jotakin muuta. Kuten minä... aina avomielinen. Ei mitään\ndogmeja kuitenkaan. Hän vain hillitsi minua.»\n\n»Mutta, onko sinulla ollut sielullisia kokemuksia? Kuinka sinulla\nsaattaa olla sielullisia kokemuksia täällä?»\n\n»Anna minun kertoa koko tarina järjestyksessä. Tahdon, että sinä näet\nkaiken niinkuin minäkin, järjestyksessä.»\n\nKuinka se alkoi?»\n\nHra Preemby ojensi armollisesti kättään. »Salli minun kertoa se omalla\ntavallani.»\n\nChristina Alberta puri huultaan ja tutki hänen piirteittensä\nrauhallista päättäväisyyttä. Mikään ei jouduttanut häntä; hän sai\nkertoa tarinansa sellaisena, miksi hän oli sen suunnitellut.\n\n»Mielestäni», sanoi hra Preemby, »en ole kovinkaan herkkäuskoinen.\nOn kyllä totta, että en ole oikein taipuvainen väittelemään. En puhu\npaljoakaan. Ajattelen ja teen huomioita, ja minulla on jonkunlainen\ntaipumus arvostella ihmisiä. Minua ei nähdäkseni ole erikoisen helppo\npettää. Ja on huomattava, että minä panin alulle koko jutun. Se alkoi\nminun vihjauksestani. En tiedä, mikä sen pani päähäni, mutta tiedän,\nettä juuri minä panin koko asian alulle.\n\n»Tiedäthän, että lähdettyäsi Petunian täysihoitolan seura supistui\nkuuteen henkeen ottamatta lukuun tuota nuorta cambridgelaista\nherraa, joka oli, kuten nti Rewster sanoo, tuollainen muuttolintu.\nLuonnollisesti me kuusi vetäydyimme yhä enemmän yhteen. Siinä olivat\nmolemmat Solbén sisarukset, jotka kumpikin ovat hyvin älykkäitä nuoria\nnaisia, ja hra ja rva Hockleby ja nti Hockleby, ja minä. Jouduimme\nyhteen päivällisillä sinä iltana kuin sinä olit lähtenyt. Oli hiukan\nkylmä, ja meillä oli tulta salongissa, ja nti Solbé, se, jolla on\nsilmälasit, koetti opettaa minulle erään pasianssin. Jouduimme hyvin\nmielenkiintoiseen väittelyyn siitä, olisiko mahdollista tahdon avulla\npakottaa joku kortti nousemaan. Olen aina ollut taipuvainen uskomaan,\nettä eräitten ihmisten, sellaisten, joilla on lahjat, on mahdollista\ntehdä niin, mutta hra Hockleby osoittautui perin epäileväiseksi\ntässä asiassa. Hän sanoi, että jos pakan päällä tosiaan olisi eräitä\nmäärättyjä kortteja valmiina käännettäviksi, ja jos joku tahtoisi,\nettä toisia kortteja kääntyisikin, niin se merkitsisi sitä, että\njollakin olisi todella mahti puhtaalla tahdon voimalla tehdä uudestaan\npakan kaksi korttia, vaihtaa ne taas keskenään, tehdä ne valkoisiksi,\npainaa niitten kuviot uudelleen ja niin poispäin. Minä koetin\nselittää hänelle, ettei se ollut filosofisesti mahdollista muutoin\nkuin ennakkomääräyksen avulla. Jos teidät oli määrätty tahtomaan,\nettä sellaisen kortin piti olla pakan yläpäässä, niin se kortti oli\nennakolta määrätty olemaan siinä. Hän väitti...»\n\n»Mutta onko välttämätöntä kertoa minulle kaikesta tuosta, isä,\nennenkuin tulemme teidän sielullisiin kokemuksiinne?»\n\n»Sillä valaisen vain sitä tosiseikkaa, että hra Hockleby oli perin\nepäilevä henkilö.»\n\n»Oliko nuori cambridgelainen läsnä väitellessänne?»\n\n»E-ei ollut. Hän oli luultavasti mennyt autovajaan katsomaan, joko\nhänen pyöränsä oli tuotu. Ainakin hän oli menossa autovajaan sitä\nkatsomaan.»\n\n\n2.\n\nHra Preemby yskähti ja aloitti uuden osaston kertomuksessaan.\n\n»Se alkoi oikeastaan illalla päivällisen jälkeen», sanoi hän. »Menin\ntupakkahuoneeseen tupakoimaan ja sitten menin salonkiin, ja kun tulin\nsalonkiin, en ajatellut okkulttisia ilmiöitä enempää kuin kuun yli\nlentämistä. Mutta kun tulin salonkiin, näin nti Solbén katselevan\npasianssikorttejaan, jotka hän juuri oli levittänyt, ja se tapa,\njolla hän piti käsiään pöydällä, muistutti mieleeni sitä tapaa, jolla\nihmiset, joista olen lukenut, pitävät käsiään pöydällä, kun haluavat\nsaada pöydän tanssimaan. Ja melkein ajattelematta sanoin: 'Kas, nti\nSolbé, tehän pidätte käsiänne pöydällä juuri samalla tavalla kuin jos\nhaluaisitte saada pöydän pyörimään.’ Sanoin sen juuri tällä tavalla.\nHra Hockleby luki juuri lehteään — _Timesiä_, muistaakseni, mutta\nse saattoi olla _Morning Postkin_ — mutta hän laski sen alemmas\nkuullessaan minun puhuvan ja sanoi: 'Ettehän toki uskone sellaisia\nhullutuksia, hra Preemby?’\n\n»Hänen vaimonsa istui selin minuun, ja siitä tavasta, jolla hän puhui,\npäättelin hänen syövän jotakin makeaa tai keksiä sillä hetkellä. 'Minä\nuskon’, sanoi hän. 'Teimme sitä kotona hyvin usein, ennenkuin menin\nnaimisiin.’\n\n»Ja en tiedä, mikä sen lennätti päähäni, Alberta. Tuntui siltä kuin\njoku sisälläni olisi sanonut sen, enkä minä, taikka sitten se oli\njonkunlaista vastustushenkeä, jota aina olin tuntenut tuota Hocklebytä\nvastaan, mutta joka tapauksessa sanoin: 'Minua huvittaisi todella\nkoettaa jotakin tuollaista pöydän pyörittämistä.’\n\n»Nuorempi nti Solbé on todella viehättävä nuori nainen, kun oppii hänet\ntuntemaan, ja näyttää siltä kuin hän olisi hiukan lukenut okkulttista\nkirjallisuuttakin.»\n\n»Kuinka vanha hän on, isä?» kysyi Christina Alberta silmäillen häntä\nhiukan epäilevän näköisenä.\n\n»En luule hänen juuri olevan enempää kuin kaksi- tai kolmekolmatta,\nkorkeintaan neljäkolmatta. Ja hyvin paljon lukenut, hyvin paljon\nlukenut. No niin, hän sanoi, että häntä huvittaisi koettaa sitä. Nti\nHockleby, vaikka isä nähtävästi oli kasvattanut häntä hyvin suureen\nepäilyyn, oli myös utelias. Sanalla sanoen me siis koetimme. Vain hra\nHockleby vastusti, mutta rva Hockleby ei välittänyt siitä. Hän oli\nainoa joukossamme, joka milloinkaan oli nähnyt sellaista, ja niinpä\nhän järjesti kaiken ja sanoi, mitä oli tehtävä. Valitsimme hyvin lujan\npöydän, sen, jonka päällä tavallisesti on tuo suuri kukkaruukku, ja kun\nsammuttelimme valoja...»\n\n»Mutta miksi te sen teitte, isä?»\n\n»Niin menetellään aina», sanoi hra Preemby. »Se tekee ilmapiirin\nsuosiollisemmaksi. Sytytimme kynttilän, jonka nti Margaret hankki\nmeille, ja sammutimme kaikki sähkövalot. Sitä tehdessämme tuli sinne\nnuori herra Charles Fenton ja kysyi... Mitä hän nyt kysyikään? Hän\nkäytti omituista sanaa. Niin, 'Hemmetti’, sanoi hän, 'mitä nyt on\ntekeillä?’»\n\n»Hänkö oli se nuori moottoripyöräilijä?»\n\n»Niin, se nuori cambridgelainen herra. Selitimme, mitä aioimme,\nja pyysimme häntä mukaan. Hän kertoi, ettei hän tiennyt mitään\npsyykillisistä ilmiöistä, ei ollut milloinkaan kokeillut niillä ja\nnäytti olevan hyvin epäilevällä kannalla, ottaisiko osaa yritykseen.\n’En luule, että siitä tulee mitään’, sanoi hän. 'Tuhlaamme vain aikaa.’\nNyt muistankin, että hän oli lähdössä johonkin varieteehen, mutta\ntulikin takaisin ja sanoi, että satoi. On hyvin tärkeää huomauttaa,\nettei hän ollut ollenkaan innokas ottamaan osaa yritykseemme, ja ettei\nhän tiennyt yhtään mitään psyykillisistä ilmiöistä, koska, näetkö,\nja kuten kerronkin sinulle, huomasimme pian, että hänellä oli ihan\nmerkilliset psyykilliset lahjat, paljon suuremmat psyykilliset lahjat\nkuin kellään meistä.\n\n»Me järjestäydyimme siis pöydän ympärille tavalliseen tapaan, peukalot\nja pikkusormet toisiaan koskettaen, ja vähään aikaan ei näyttänyt\ntapahtuvan mitään. Huomasimme nti Emilyn kurkistelevan raollaan\nolevasta ovesta, ja sillä oli ehkä epäedullinen vaikutus. Arvelen hänen\nihmetelleen, mitä me puuhasimme ja miksi olimme pyytäneet kynttilää\nhänen sisareltaan. Silloin hra Fenton tuli hyvin vastahakoiseksi ja\nmutisi itsekseen ja sanoi, että tämä oli tyhmin tapa viettää iltaa,\nmitä hän milloinkaan oli kokenut. Oli hiukan vaikeaa saada häntä\npysymään vaiti ja jatkamaan. 'Hyvä on’, sanoi hän hiukan ärtyisesti.\n'Tehkää miten tahdotte.’ Ja silloin kuului äkkiä kaksi kiivasta\nkolahdusta, kimeää kuin pistoolin pamahdus. Ne eivät kuuluneet ihan\npöydän alta, vaan ikäänkuin ilmasta, noin jalan tai parin päässä\npermannosta. Ja sitten alkoi pöytä liikkua. Ensin hitaasti, hiipien\npermantoa pitkin, ja sitten hyvin kiivaasti kohoillen ja tyrkkien\nkäsiämme. Se oli hyvin kaameaa ja vaikuttavaa, Christina Alberta,\ntodella hyvin kaameaa ja vaikuttavaa. Pöytä kohosi luullakseni ainakin\nkaksi jalkaa, mutta silloin hra Hockleby rikkoi renkaan ja se putosi\njokseenkin raskaasti paikoilleen, tuntui minusta, ja jalka kolautti\nhäntä nilkkaan. Hän huudahti ja kumartui hieromaan jalkaansa, mutta\nhämärässä valaistuksessa hän löi otsansakin pöydän kulmaan. Näytti\nmelkein siltä kuin se olisi ollut rangaistus hänen epäilyistään.\nKiersimme palamaan pari lamppua, että hän näkisi. ’En pidä tästä’,\nsanoi hra Fenton. 'Tämä on hiukan liian konstikasta minulle.’\n\n»Pyysin häntä koettamaan vielä kerran.\n\n»’En pidä siitä, että tuo pöytä keikkuu tuolla tavoin’, sanoi hän. ’Se\nosoittaa huonoa esimerkkiä tuoleille. Otaksukaapa, että joku niistä\nrupeisi leikkimään verkkopalloa meillä. Voisitte saada ilkeän kolauksen\ntuollaiselta hyppelevältä tuolilta. Ja sitäpaitsi se muistuttaa minusta\nliiaksi matkaa Kanaalin yli.’\n\n»Luulen, että olimme kaikki aikalailla kiihtyneet siitä, mitä oli\ntapahtunut, ja kaikki muutkin, myös hra Hockleby, olivat innokkaita\njatkamaan.\n\n»'Ensi kerralla painan sen alas’, sanoi hän. Luulen hänen hiukan\nepäilleen, että hänen vaimonsa tai minä olisimme jollakin lailla\naiheuttaneet ilmiön. Nähtävästi oli spiritismi pitkäaikaisen riidan\naihe hänen ja hänen vaimonsa kesken. Hänen vaimonsa sanoi nähneensä\npöytien liikkuvan ennenkin, mutta ei niin kiivaasti kuin tämä.\n\n»Istuuduimme taas pöydän ääreen. Olimme tuskin odottaneet\nminuuttiakaan, kun pöytä alkoi liikahdella mitä erikoisimmin, ja\nsitten suorastaan hyppäsi ilmaan niin äkkiä, että vanhempi nti Solbé\nlensi leposohvan yli, joka oli siellä, ja minä sain iskun leukaani.\nOli aivan vapauttavaa saada valot taas palamaan ja nähdä hra Hocklebyn\npitelevän pöytää sille kuuluvalla paikalla. 'Peeveli’, sanoi hän aika\nkovaa. 'Peeveli vieköön! Pysy paikallasi!’ Nti Hockleby ja hänen isänsä\nauttoivat jaloilleen nti Solbén, joka oli pitkänään permannolla,\nhysteerisen naurukohtauksen vallassa heilutellen jalkojaan.\n\n»’En pidä tästä’, sanoi hra Fenton. 'Se menee lävitseni kuin\nsähkövirta.’\n\n»Hän puhui aivan vilpittömästi.\n\n»Ainoa meistä, jolla oli kokemusta okkulttisista ilmiöistä, oli\nrva Hockleby, eikä hän ollut ottanut osaa sellaisiin kokeisiin\navioliittonsa jälkeen hra Hocklebyn kanssa viisi tai kuusi vuotta\nsitten miehensä epäuskoisuuden vuoksi. Hän sanoi nyt olevan selvää,\nettä joku hyvin voimakas ja päättäväinen henki oli läsnä ja koetti\npäästä yhteyteen kanssamme, ja hän selitti meille yksinkertaisen ja\nselvän menetelmän siitä, kuinka tuo yhteys järjestettäisiin. Meidän oli\nkäytävä uudelleen pöydän ympärille ja meidän oli lueteltava kirjaimisto\nläpi, ja kun tulisimme siihen kirjaimeen, jota henki halusi, niin se\nkoputtaisi kerran, ja niin pääsisimme johonkin varmuuteen. On olemassa\nmerkkijärjestelmä, jonka henkimaailma näyttää oivallisesti tajuavan, ja\njossa yksi koputus merkitsee ’ei’ ja kaksi koputusta 'kyllä’ ja niin\npoispäin.\n\n»Rupesimme menettelemään siten», sanoi hra Preemby. »Kysyimme,\nhaluaisiko henki tavata meille jotakin, ja se vastasi kahdella hyvin\nkuuluvalla kolkutuksella, ja sitten luetteli hra Hockleby kirjaimet: A\nB C ja niin poispäin. Kun päästiin S:ään, kolkutti henki niin kovaa,\nettä hypähdin.»\n\n»Ja mitä te saitte tavatuksi, isä?»\n\n»Nimen, joka oli aivan outo minulle silloin: — _Sargon_, ja sitten:\n_kuningasten kuningas_. Kysyimme oliko kanssamme keskusteleva henki\nSargon? Vastaus kuului: Ei. Oliko Sargon läsnä? _Kyllä_. Kuka\nkeskusteli kanssamme? _Oujah_. Kuka oli _Oujah? Taikuri_. Oli hyvin\nhidasta tavata jokainen sana tällä tavoin, ja kun olimme päässeet niin\npitkälle, olimme kaikki väsyksissä. Etenkin hra Fenton oli väsynyt. Hän\nhaukotteli ja näytti perin uupuneelta ja sanoi vihdoin olevansa niin\nnääntynyt ja turta, että hänen täytyi mennä levolle. Se oli tietenkin\nhyvin luonnollista, sillä vaikka kukaan meistä ei sitä huomannut, oli\nhän varsinainen Oujahin hallitsema medio. Hän meni nukkumaan ja me\nkoetimme jatkaa ilman häntä, mutta taika oli poissa, emmekä me saaneet\nkuulla pienintäkään koputusta. Niin istuimme siinä tunnin keskustellen\ntapahtumasta. Hra Hockleby etenkin oli hyvin ällistynyt, ja sitten\nmenimme kaikki nukkumaan.»\n\n»Tietysti hra Fenton kolkutti», sanoi Christina Alberta.\n\n»Silminnähtävästi hänen läsnäolonsa oli tarpeen, että kolkutuksia\nkuuluisi», oikaisi hra Preemby. »Hän oli medio ihan tietämättään.»\n\nSyntyi hiljaisuus.\n\n»Jatkakaa tarinaanne», sanoi Christina Alberta.\n\n\n3.\n\n»Seuraavana iltana satoi taas, ja kun hänen pyöränsä ei ollut tullut,\noli hra Fenton taas valmis liittymään meihin vielä kerran. Hän\nvastusteli ensiksi hiukan, selittäen, että hän ja hänen sukulaisensa\nolivat baptisteja, ja hän epäili, ettei tämä vain ollut noituutta ja\nRaamatussa kiellettyä. Mutta sain hänet luopumaan siitä mielipiteestä.\nTällä kertaa tavasimme hyvin merkillisen ilmoituksen: _Herää, Sargon!\nNouse, taikka olet iäksi kaatunut!_\n\n»Minulla oli heti alusta alkaen sellainen tunne, että nuo Sargonin\nilmoitukset koskivat jollakin lailla minua itseäni. Nyt sain äkkiä\nvakaumuksen. Kysyin: 'Onko Sargon läsnä?’ _On_. Tiesin, että hän olisi.\n'Onko hän joku tästä seurasta?’ _On_. 'Tämäkö herra?’ kysyin näyttäen\nhra Hocklebyä. Hyvin äänekäs _ei_. 'Minäkö?’ _Niin_.\n\n»Huomasin, että hra Hockleby tämän kuullessaan näytti närkästyneeltä,\nikäänkuin hänen olisi mielestään pitänyt olla Sargon.\n\n»Hra Fenton nousi äkkiä ylös. 'En voi kestää tätä enempää’, sanoi\nhän. 'Pääni tuntuu ihan turralta. Olen varma siitä, että tällainen\non syntiä.’ Hän kulki huoneen läpi ja istuutui äkkiä nojatuoliin,\nja hänen kätensä jäivät riippumaan reunojen yli — se oli noita\nkretonkipeitteisiä suuria nojatuoleja. Olimme kaikki hyvin\nkummastuneita, mutta minä omalta kohdaltani olin hyvin ihmeissäni\nsiitä, että minä olin tuo Sargon, ja että minua niin äkkiä oli vaadittu\nryhtymään toimintaan. En vielä silloin ymmärtänyt täydellisesti, mitä\ntuo kaikki minuun nähden merkitsi, mutta aavistin, että se merkitsi\nhyvin paljoa.»\n\n»Mutta mitä arvelit sen merkitsevän?» sanoi Christina Alberta terävästi\nja hänen ällistynyt katseensa haki isän kasvoja. Hra Preembyn siniset\nsilmät näkivät näkyjä kaukaisten kukkuloiden tuolla puolen, fantastisia\nvaltakuntia, salaisia kaupunkeja, mystillisiä perintätietoja, ja\nhänen kulmakarvansa olivat rypyssä hänen ponnistaessaan saadakseen\nkertomuksensa pysymään yhtenäisenä.\n\n»Kaikki aikanaan», vastasi hra Preemby. »Anna minun kertoa tarinani\nomalla tavallani. Kerroin kai sinulle hra Fentonin sanoneen, että hän\ntunsi olonsa raskaaksi ja tukalaksi. Onneksi käsitti rva Hockleby heti\ntilanteen. Hän oli ‘nähnyt samanlaista ennenkin. 'Älkää ponnistelko\nsitä vastaan’, sanoi hän. 'Antautukaa siihen. Nojatkaa taaksepäin\ntuolissanne. Jos haluatte maata paikallanne, niin maatkaa. Jos haluatte\npuhua jotakin, puhukaa. Antakaa taian vaikuttaa.’ Ja hän kääntyi minuun\npäin ja kuiskasi: 'Transsi.’\n\n»'Mitä transsi on?’ sanoi hra Fenton samassa tilassa. 'Mitä on transsi?’\n\n»Rva Hockleby alkoi liikutella kättään hänen kasvojensa edessä.\nSivelyiksi kai ne niitä sanoivat. Hän sulki silmänsä, ja hänen päänsä\nvaipui taapäin. Istuimme kaikki odottaen hänen ympärillään, ja nyt hän\nalkoi mutista.\n\n»Aluksi hän lausui vain mielettömyyksiä: 'Oojah, voojer, boojer’,\nsellaisia sanoja. Mutta sitten selvemmin: 'Oujah, taikuri, Sargonin\npalvelija. Oujah tulee palvelemaan Sargonia. Herättämään hänet.’ Tämän\njälkeen hän taas näytti puhuvan vain hullutuksia. 'Mikä on hiiri, kun\nse kehrää?’ kuiskasi hän omalla äänellään ja sitten: 'Tuo kirottu\nmoottoripyörä.’\n\n»Rva Hockleby sanoi, että se oli varsin luonteenomaista tämän\nsuuntaiselle transsille, ja sitten otti hra Hockleby kynän ja paperia\nkirjoittaakseen muistiin kaiken, mitä hän sanoisi.\n\n»Kun hra Fenton taas puhui, ei hän enää puhunut omalla äänellään, vaan\nomituisesti, käheästi kuiskaten, joka oli ihan toisenlaista kuin hänen\ntavallinen puheensa. Se oli Oujahin, häntä hallitsevan Oujahin ääntä.\nHän mursi hiukan, sumeriankieleen, luulen.\n\n»Hän sanoi hyvin hämmästyttäviä asioita. Luulen, että tuo Oujah\nvälttämättä tahtoi vetää huomioni puoleensa vakuuttamalla minulle\ntietävänsä asioita, salatulta asioita, joita kukaan muu ei tiennyt.\nSamalla hän ei halunnut, että muut ymmärtäisivät liian selvästi, minne\nhän pyrki. Kuinka hän menetteli? Mitä jaksanen muistaa? Hra Hockleby\nkirjoitti muistiin koko joukon, mutta tähän mennessä minulla ei ole\nollut aikaa jäljentää sitä. 'Meren ja erämaan poika’, hän sanoi,\n'sinisen meren ja hedelmättömän hiekan.’ Onko liian fantastista pitää\nsitä viittauksena Sheringhamiin? 'Koskia ja paljon vettä ja pyörä\nsinisellä pohjalla.’ Se on jo ällistyttävämpää. Mutta kosket ja\npaljo vesi saavat minut ajattelemaan pesuhuoneitamme. Ja muistathan\nhakaristin sinisissä kuljetusvaunuissamme? Muinaiset kansat sanoivat\nhakaristiä auringon pyöräksi. Armeijoita, joitten valkoiset vaatteet\nhäilyvät, pitkä rintama järjestettynä — vapautuksen armeijat.’ Tämä\ntaas on omituista. Minulle puhutaan armeijoista ja siis — älä luule\nminua hupsuksi! — kuivaushuoneistamme ja rattaista. Se muistuttaa\nesinettä, joka tulee läpinäkyväksi, kun toinen asetetaan sen taakse.»\n\n»Oletko varma, että sanat kuuluivat juuri niin, isä?»\n\n»Hra Hockleby on kirjoittanut ne muistiin. Jollen olisi kertonut niitä\naivan oikein, niin saathan nähdä hänen muistiinpanonsa.»\n\n»Hakaristi saattaa olla sattuma», tuumi Christina Alberta. »Taikka\nsitten olet piirtänyt sen jonkun sanomalehden reunaan. Teet sen\nvälistä, ja hän on voinut nähdä sen.»\n\n»Mutta se ei sovi siniseen pohjaan. Hän tehosti kovasti sinistä\npohjaa. Ja olihan siinä muutakin, sellaista, jonka vain minä ja äitisi\ntiedämme. Ja pikku asioita, jotka koskevat vain minua. En voisi\nkertoa niitä sinulle kertomatta kaikkea. Disissä eläneen isoisäni\nnimi. Hänen nimensä oli Munday. On hiukan vaikeaa esittää asioita,\nvaikka itse olisikin täysin varma niistä. Ja kaikkeen tähän sekaantui\nkatkonaisia viittauksia suureen kaupunkiin ja kahteen lännen kuninkaan\ntyttäreen ja taikuriin. Ja hän sanoi minua myös Belzasariksi. Belzasar\nnäytti liikuskelevan edestakaisin hänen ajatuksissaan. 'Tule takaisin\nmaailmaan, joka on joutunut sekaannukseen.’ Ne ovat huomattavia sanoja.\nJa sitten: 'Varokaa naisia. He ottavat valtikan kuninkaan kädestä.\nMutta tietävätkö he, kuinka on hallittava? Kysykää Tutankhamenilta.\nKysykää erämaiden raunioilta.’»\n\n»Pyh», sanoi Christina Alberta, »niinkuin naisilla milloinkaan olisi\nollut kunnollista tilaisuutta yrittää.»\n\n»Mutta kuitenkin, hra Hockleby on kirjoittanut kaiken muistiin...\nJa minusta tuntui kuin sekin olisi soveltunut minuun, koska suuren\nhellyyteni takia äitiäsi kohtaan olin antanut niin monen vuoden\nelämästäni kulua hukkaan. Hän sanoi vielä paljon muuta, hyvin\nvaikuttavia asioita. Mutta olen kertonut sinulle kylliksi, että\ntietäisit, mitä on tapahtunut. Vihdoin hra Fenton toipui, paljon\näkillisemmin kuin tällaisissa tapauksissa on tavallista, sanoi rva\nHockleby. Hän suoristautui, haukotteli ja hieroi silmiään. 'Herra\nJumala!’ huudahti hän. 'Mitä roskaa tämä on? Minä menen nukkumaan.’\n\n»Kysyimme, tunsiko hän olevansa väsynyt. Hän sanoi olevansa. 'Ihan\nnäännyksissä’, kuuluivat hänen sanansa.\n\n»Kysyimme, siihenkö hänen tiedonantonsa päättyi.\n\n»'Mikä tiedonanto?’ kysyi hän. Hän ei vähääkään muistanut\nilmoittaneensa mitään. 'Olenko puhellut?’ hän kysyi. 'Tämä ei\nole sellainen tilanne, johon pitäisi joutua. Mitä olen sanonut?\nToivottavasti en mitään loukkaavaa. Jos olen, pyydän anteeksi. Minun ei\npidä enää milloinkaan tehdä mitään tällaista.’\n\n»Rva Hockleby sanoi, ettei hän milloinkaan ollut tavannut henkilöä,\njolla olisi ollut niin suuret ja lupaavat lahjat psyykillisten\nilmiöiden alalla. Hän sanoi olevansa oikein pahoillaan sellaista\nkuullessaan. Rouva sanoi, että hänen tulisi hoitaa ja kehittää niin\nharvinaista lahjaa, mutta Fenton selitti, ettei hän voisi sitä tehdä\nsukulaistensa vuoksi. Sade oli lakannut, ja hän sanoi lähtevänsä hiukan\nkävelemään, ennenkuin rupeaisi levolle. Hän oli täysin vilpitön ja\nluonnollinen alusta loppuun saakka ja jokseenkin haluton. Ja hän näytti\ntodella väsyneeltä.»\n\n»Eikö hän yhtäkkiä ruvennut nauramaan?» kysyi Christina Alberta.\n\n»Miksikä hän olisi nauranut? Hän näytti olevan hiukan peloissaan\nsiitä, mitä oli ilmoittanut. Seuraavana päivänä saapui hänen\npyöränsä. Rva Hockleby teki parhaansa saadakseen hänet vielä kerran\nmukaan iltapäivällä jatkamaan ilmoituksiaan, mutta hän ei tahtonut.\nHän kyseli vain Tilburyn lauttaa ja nousuveden aikaa. Hän ei edes\ntahtonut ilmoittaa nimeään eikä osoitettaan. Kun puhuin siitä, että\nhra Hocklebyn muistiinpanot pitäisi lähettää _Occult Reviewiin_, tuli\nhänelle oikein hätä. Hän selitti, että jos hänen nimensä näkyisi\ntällaisten asioiden yhteydessä, syntyisi siitä vakava selkkaus hänen\nperheensä kanssa. Hän ei edes sallinut, että merkitsimme hra F.\nCambridgestä. 'Pankaa kokonaan toinen nimi’, sanoi hän, 'joku ihan\nerilainen nimi. Pankaa mitä hyvänsä sellaista, joka vain ei muistuta\nminua, esim. hra Walker Lontoosta. Taikka jotakin sellaista.’»\n\n»Meillä ei ollut tietenkään muuta mahdollisuutta kuin suostua.»\n\n\n4.\n\n»Ja siinäkö on koko sinun saamasi ilmestys, isä?»\n\n»Se oli vain alkua. Sillä sen jälkeen aloin minä muistaa. Aloin muistaa\nyhä enemmän ja enemmän.»\n\n»Muistaa?»\n\n»Yksityisseikkoja omasta elämästäni. Kokoontuneita muistoja. Tuo nuori\nhra Fenton oli vain n.s. ensimmäinen aukko unohduksen verhossa, joka\nriippui nykyisen elämän ja koko entisen olotilani välillä. Nyt se on\nrevennyt ja valahtanut auki, niin että voin nähdä sen läpi kymmenistä\npaikoista. Nyt alan muistaa, mikä todella olin ja mitä minusta todella\nvoi tulla...\n\n»Tiedäthän, Christina Alberta, en ole milloinkaan oikein uskonut,\nettä olin oma itseni, en edes koulupoikana. Ja nyt on hyvin\nmielenkiintoista, kuinka tiedän ja käsitän selvästi, että olen joku\nmuu. Olen aina ollut joku muu.»\n\n»Mutta kuka luulet sitten olevasi, isä?»\n\n»Sikäli kuin saatan muistaa, olin ensiksi Porg-niminen päällikkö\nkaupungissa, jonka nimi oli Kleb ihan maailman alussa, eeoneja,\neeoneja sitten, ja minä kesytin kansani ja opetin sille monenlaisia\nasioita. Sitten myöhemmin olin tuo Sargon — Sargon, kuninkaitten\nkuningas. Täkäläisessä kirjastossa on hyvin vähän hänestä Encyclopedia\nBritannicassa. Se, joka otti hänen nimensä, — minun nimeni kolmetuhatta\nvuotta myöhemmin, oli nousukas, assyrialainen petkuttaja, ja siitä ne\nkertovat — hän sekaantui riitoihin juutalaisten kanssa ja valloitti\nSamarian — mutta minä olin oikea Sargon paljoa aikaisemmin kuin oli\njuutalaisia tai mitään sellaista, paljon ennen Abrahamia ja Jakobia.\nJa myöhemmin olin Belzasar, babylonialaisten viimeinen kruununprinssi,\nmutta se ei ole ihan selvää. Se pysyykin epäselvänä. Vain osa muistiani\non tähän mennessä vaiennut. Ja mahdollisesti olen vielä ollut joku\nmuukin. Mutta se henkilö, joka nyt on selvimpänä muistissani, on\nSargon. Hän on palannut minun muodossani.»\n\n»Mutta, isä, uskotko todella tuohon kaikkeen?»\n\n»Uskonko!... Minä tiedän. Paljon ennen kuin sain nämä ilmoitukset,\noli minulla nuo aavistukset, tuo varmuus, että olin joku muu.\nNyt näen selvästi. Voin muistaa päiviä Akkadiassa juuri nyt yhtä\nhyvin kuin muistan hetkiä Woodford Wellsissä. Saattaisin melkein\nepäillä, että milloinkaan olen elänyt Woodford Wellsissä; se tuntuu\nnyt niin kaukaiselta. Sinä iltana kun hra Fenton oli lähtenyt,\nja kun olin käynyt vuoteeseen, alkoivat nuo muistot tulla. Olin\nvuoteessa, ja sitten en yhtäkkiä ollutkaan vuoteessa: nojasin\npieluksiin katoksen alla, puhtaasta valkeasta villasta hyvin\nkauniisti kudotun ja kultarihmalla, tunnuskuvilla, vaakunoilla ja\nmuilla sellaisilla merkeillä kirjaillun katoksen alla, ja huomasin\nolevani loistoveneessäni Eufratilla. Kaksi kuninkaan tytärtä,\nsisarusta, joilla oli hoikat kaulat, ja jotka muistuttivat paljon\nSolbén molempia neitejä, paitsi että he olivat paljon kauniimpia...\nja varmasti nuorempia... paljon nuorempia... ja puettuina lämpimän\nilman vaatimusten mukaan pääasiallisesti kudottuun kultaan... istui\nvieressäni ja leyhytti minulle viileyttä kuninkaallisella purppuralla\nvärjätyillä, kotkan sulista tehdyillä viuhkoilla. Ja jalkojeni juuressa\nistui neuvonantajani Prewm, joka, omituista kyllä, oli kovasti hra\nHocklebyn näköinen: — juuri sama raudanharmaa poskiparta ja sama\npieni tukkatupsu korvien yläpuolella. Hänellä oli yllään hyvin pitkä\nviitta jostakin mustasta, villan tapaisesta aineesta, ja hän teki\nmuistiinpanoja puisella puikolla kostealle savitaululle. Näytti\nsiltä kuin hän olisi kirjoittanut savipiiraaseen. Hänen takanaan\nolivat aluksen upseerit jonkunlaisella sillalla — heillä oli päässään\npronssilla reunustetut nahkakypärät — ja sitten saattoi nähdä soutajat\nalhaalla, jotka oli kahlittu airoihinsa, ja molemmin puolin levisi\nruskea virta, jonka pintaa tuuli hieman liikutteli. Pienet veneet\npakenivat antaakseen meille tilaa. Niillä oli karkeat, vinot purjeet ja\nne laskivat niitä ja kääntelivät niitä kaikki samalla tavalla ja juuri\nsamaan aikaan. Se oli hyvin somaa katsella. Rannikoilla oli pieniä\nkyliä, savitiilisine taloineen, ja palmuja yksinään ja ryhmissä, ja\njokapaikassa oli alkuperäisiä laitteita, suuria, kaartuvia vinttureita\nkuin jättiläismäisiä kalanruotoja veden nostamiseksi virrasta maan\nkastelemista varten. Ja ihmisiä oli kokoontunut kaikkialle virran\nrannoille, ja he kumartuivat käsineen ja otsineen veteen huutaen:\n'Sargon valloittaja! Sargon kuningasten kuningas!’»\n\n»Mutta tuohan on unta, isä.»\n\n»Kuinka voisin uneksia sellaista, josta en milloinkaan ole kuullut enkä\nnähnyt mitään?»\n\n»Sellaista sattuu.»\n\n»Ei satu», vastasi hän voittamattoman itsepäisesti. »Muistan palanneeni\netelästä, jossa olin rauhoittanut monia sotaisia heimoja, elamiittejä\nja perriziittejä, jebusiittejä ja sellaista väkeä, ja nyt olin tulossa\npääkaupunkiini. Muistan selvästi monta yksityiskohtaa sotaretkeltä, ja\ntiedän, että tahtoani ponnistamalla voisin muistaa enemmänkin oikeassa\njärjestyksessä. Unissa tapahtuu mahdottomia, jos jälkeenpäin ajattelet\nunia, ovat ne pelkkää sekasotkua, mutta tämä on kaikki järkevää ja\njärjestettyä. Saattaisi ajatella, Christina Alberta, etten milloinkaan\nennen olisi uneksinut, ja että kaikki nämä entisen olotilan muistot,\njotka nyt tulvivat mieleeni, ovat vain mielikuvitukseni harhaa. Mutta\nvoin palata suoraan taaksepäin, niinkuin kaikki olisi tapahtunut\neilen, ja olen paljoa varmempi siitä, että olen Sargon, kuin siitä,\nettä olen Albert Edward Preemby, isäsi. Edellinen on oikea oma itseni,\njälkimmäinen on hyvin yksinkertainen, vaatimaton verho, joka jostakin,\nminulle vielä selittämättömästä syystä on kätkenyt minut maailmalta.»\n\nHän heilutti kättään ylpeämmin kuin hänen tapansa oli. Hän istui\npaikallaan silmät avoimina, katsellen näkymättömiä asioita.\n\nTyttö katseli häntä ääneti jonkun sekunnin. Hän koetti päästä selville\nhänen hämmästyttävän puheensa täydestä merkityksestä.\n\n»Ja siinäkö oli saamanne ilmoitus, isä?» kysyi hän vihdoin.\n\n»Sinun tulee tuntea minut», sanoi hra Preemby, »palvella ja auttaa\nminua.»\n\n(Auttaa häntä! Kuinka hän voisi auttaa häntä tai itseään? Kuinka\npitkälle olivat asiat kehittyneet? Mitä hänen olisi tehtävä?)\n\n»Oletteko kertonut tästä kenellekään muulle, isä?» kysyi hän\näkillisesti. »Oletteko kertonut?»\n\nHän käänsi juhlalliset kasvonsa hiukan enemmän tyttöä kohti.\n\n»Niin, siinä», selitti hän, »on meidän oltava hyvin vaiteliaita ja\nvarovaisia — todella hyvin varovaisia. Täällä ja tähän aikaan ei ole\nhetki julistaa, että Sargon, kuningasten kuningas, on tullut takaisin\nsivistyksen keskuuteen, jonka perustamiseksi hän on tehnyt niin paljon.\nOn oltava varovainen, Christina Alberta. On olemassa vastustava henki.\n\n»Kerroin esimerkiksi jotakin ensimmäisestä näystäni — sano sitä uneksi,\njos haluat — hra Hocklebylle. Kerroin hänelle, kuinka hän ja Prewm\nolivat yhdennäköisiä. Se ei miellyttänyt häntä ollenkaan. Hän on\nkapinallinen, tottelematon olio. Ja sitäpaitsi — sitten — muistin, mitä\ntapahtui Prewmille Oujahin neuvon mukaan...\n\n»Ja sittemmin olen myös huomannut, että vaikka itse onkin varma\njostakin, niin siitä ei seuraa, että saisi muut ihmiset vakuutetuiksi.\nOn totta, että rva Hockleby ja molemmat Solbén neidit ovat pyytäneet\nminua kertomaan enemmän unistani... hekin sanovat niitä uniksi. Mutta\nheidän tapansa oli pikemmin uteliasta kuin kunnioittavaa ja olen ollut\nhyvin pidättyväinen.»\n\n»Niin onkin viisasta, isä», sanoi Christina Alberta. »Sinun on\najateltava arvokkuuttasi.»\n\n»Minun on tietysti ajateltava arvokkuuttani. Kuitenkin...»\n\nHän teki taas kädellään uuden suurenmoisen liikkeen.\n\n»Tässä olen, ja tässä on minun maailmani. Minun maailmani! Hoidin\nsitä sen lapsuudessa. Opetin sille lakia ja tottelevaisuutta. Tässä\nolen, kaikkein vanhin hallitsijoista. Ramses ja Nebukadnezar, Kreikka\nja Rooma, kuningas ja keisarikunnat, eilisen päivän tapahtumia,\nvälikohtauksia nukkuessani. Olen selvästi nukkunut. Ja selvästi\nei minua ole lähetetty takaisin maailmaan ilman tehtävää. Maailma\non nyt suuri ja täynnä ihmisiä, Christina Alberta, mutta se on\nhajaannustilassa. Sanomalehdetkin huomauttavat siitä. Kansat eivät nyt\nole onnellisia. He eivät ole onnellisia, niinkuin minun hallitessani\nSumeriaa tuhansia vuosia sitten. Sumerian auringossa ja rikkaudessa.\n\n»Mutta mitä voit tehdä, isä?»\n\nRakas lapseni, prinsessa, sitä minun on ajateltava. Ei mitään hätäilyä,\nei mitään kiirettä.»\n\n»Ei», sanoi Christina Alberta.\n\nSyntyi hiljaisuus. »Vain yksi henkilö näyttää luottavan minuun.\nNuorempi neiti Solbé. Sanoitko jotakin, lapseni?»\n\n»En, jatka vain.»\n\n»Kysyin häneltä, eikö hänkin ollut uneksinut jotakin, eikö hänelläkin\nollut joitakin hämäriä muistoja entisestä olotilasta. Hänessä näyttää\nolevan jotakin, mikä tukee ajatuksiani omituisella, hämärällä tavalla.\nHyvin epäselviä tietoja. Hän kertoo niistä arasti, kun hänen sisarensa\nei ole kuuntelemassa. Mutta hän on erehtynyt siinä suhteessa,\nettä hänen sukulaissuhteensa minuun olisi ollut hyvin läheinen ja\nerikoinen. Hän ei ollut kuningattareni. Siinä hän on väärässä. On ehkä\nluonnollista, että hän ajattelee siten, mutta muistan aivan selvästi,\nkuinka asiat olivat. Hän oli yksi kahdestakymmenestä jalkavaimosta,\njoitten tehtävänä oli kantaa kotkansulkaisia viuhkoja.»\n\n»Oletko sanonut hänelle sen?»\n\n»En vielä», sanoi hra Preemby. »En vielä. Näissä asioissa on oltava\nhyvin hienotunteinen.»\n\nTaas syntyi hiljaisuus. Christina Alberta katseli rannekelloaan. »Kas\nniin!» huudahti hän. »Nyt tulemme liian myöhään aamiaiselle.»\n\nChristina Alberta pani merkille heidän palatessaan Petunian\ntäysihoitolaan, että isän tapa ja käytös oli äkkiä muuttunut. Hän\nnäytti suuremmalta ja pitemmältä, hänen kasvonsa olivat kirkkaammat\nja hän piti päätään korkealla. Hän ei edes yskäissyt kertaakaan. Hän\nnäytti odottavan, että ihmiset ja asiat väistyisivät hänen tieltään, ja\nikäänkuin polku olisi ollut hänen astuttavakseen etukäteen levitetty\nmatto. Jos hän olisi kyennyt näkemään itsensä, olisi hän huomannut\nsamanlaisen muutoksen omassa käytöksessään. Tanssi oli poissa hänen\naskeleistaan. Hän asteli eteenpäin raskaasti, niinkuin sellainen, jonka\nhartioita painava elämäntaakka saattaa äkkiä tulla liian painavaksi.\n\nHe tulivat myöhään aamiaiselle, sillä kaikki muut vieraat olivat jo\npaikoillaan alkamassa. Jokainen kääntyi katselemaan hra Preembyn\nkasvoja heidän tullessaan huoneeseen, ja sitten he katselivat toisiaan.\n»Te olette siis palannut luoksemme», sanoi rva Hockleby Christina\nAlbertalle katsoen häntä silmiin.\n\n»On hauskaa olla taas täällä», sanoi Christina Alberta.\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\nCHRISTINA ALBERTA KYSYY NEUVOA VIISAALTA MIEHELTÄ.\n\n\n1.\n\nChristina Alberta ja Paul Lambone olivat olleet hyviä ystäviä melkein\nvuoden. Tämä piti tytöstä ja ihaili häntä, ja sikäli kuin hänen\nkirjalliseen toimintaansa sopi, tutki hän tyttöä. Christina Alberta\npiti hänestä ja luotti häneen ja esiintyi parhaassa valossaan hänen\nkanssaan ollessaan.\n\nPaul Lambone kirjoitti novelleja, lyhyitä kertomuksia ja opettavaisia\nkirjoja, ja häntä pidettiin arvossa etenkin novelliensa läpitunkevan\nviisauden ja neuvojensa erinomaisuuden takia. Juuri hänen läpitunkeva\nviisautensa oli kohottanut hänet kirjailijoiden yleisestä köyhyydestä\nja auttanut hänet verraten varakkaaseen asemaan. Ei suinkaan sen\nvuoksi, että hänen asioittensa hoito olisi ollut viisasta, mutta\nhänen viisautensa laatu oli hyvin myyntikelpoista. Eräät kirjailijat\nmenestyvät erikoisen intohimoisen voimansa, toiset pidättyväisyytensä\nja totuutensa vuoksi, ja eräät taas mainion kekseliäisyytensä takia,\nvieläpä muutamat sen vuoksi, että kirjoittavat hyvin, mutta Paul\nLambone menestyi lempeytensä ja viisautensa vuoksi. Kun luitte hänen\ntuotteitaan, niin tunsitte todella, että hän oli todella suruissaan\nhenkilöittensä onnettomuuksien ja sopimattoman käytöksen takia ja\nhalukas auttamaan heitä niin paljon kuin vain saattoi. Ja kun he\nhairahtuivat tai tekivät syntiä, saattoi hän joka kerran sanoa teille,\nmikä olisi ollut parempi toimintatapa. Hänen opettavaiset teoksensa ja\netenkin hänen »Jokapäiväisen viisauden kirjansa» ja »Mitä on tehtävä\nsadassayhdessä tapauksessa», kävivät kaupaksi laajalti ja aina.\n\nMutta niinkuin tuo Jaakko, Englannin kuningas, jolle Raamattu on\nomistettu, oli Paul Lambone paljoa viisaampi ajatuksissaan ja\nneuvoissaan kuin teoissaan. Pienissä asioissa ja useimmiten hänen\ntekonsa olivat hupsuja, itsekkäitä, päättämättömiä, tai kaikkea\ntätä samalla kertaa. Hänen viisautensa ei näyttänyt riittävän hänen\nsilmiensä tasalle, ja hänen kasvonsa ja ruumiinsa, kätensä ja jalkansa\nnäyttivät saaneen mitä onnettomimpia taipumuksia joita rajoitti hänen\nyleinen välinpitämättömyytensä enemmän kuin todellinen itsehillintä.\nHän voi erinomaisesti etenkin sen takia, että hän oli veltto. Hän pyysi\ntuotteistaan kaikkein korkeimman mahdollisen palkkion, koska se oli\nihan yhtä helppoa kuin matalimman pyytäminen, ja silloin oli olemassa\naina se mahdollisuus, että kauppaa ei syntyisi ja häneltä säästyisi\nvaiva lukea korjausvedokset. Hän kokosi rahaa, sen vuoksi, että hän\noli liiaksi yrittelemätön ostaakseen jotakin ja joutuakseen vastaamaan\nomaisuudestaan, ja niinpä hän antoi erikoisen liikkeen sijoittaa ne\nhänelle. Hänen kirjallinen maineensa oli suuri, koska kirjallinen\nmaine Englannissa ja Amerikassa riippuu melkein kokonaan selvästä\njulkaisemisen haluttomuudesta. Hänen tyylinsä pyöristetty kauneus\njohtui hänen kiinteästä haluttomuudestaan kirjoittaa kahta sanaa siinä,\nmissä yksikin riitti. Ja siinä mukavuudessa ja joutilaisuudessa,\njonka hänen välinpitämättömyytensä tuotti hänelle, istui hän\npaikallaan, puhui ja oli nerokkaan viisas ja paisui lihavammaksi kuin\noli terveellistä. Hän koetti syödä vähemmän pitäen sitä parempana\nvaihtoehtona ruumiinharjoitukseen nähden, mutta ruoan ja juoman edessä\nhänen välinpitämättömyytensä jätti hänet pulaan ja petti hänet. Hän\nsai valmiiksi yhtä ja toista, ja oli aina innokas uusiin asioihin,\nkoska ne pelastivat hänet ikävästä, paljon tarpeettoman toimeliaisuuden\nviekkaasta sukulaisesta. Hänellä oli kallis, pieni huvila Ryen luona\nKentissä, jonne hän voi ajaa autolla ilman tarpeetonta vaivaa, aina kun\noli väsynyt Lontooseen, ja heti kun hän kyllästyi huvilaansa, saattoi\nhän tulla takaisin kaupunkiin, milloin halusi. Hän kävikin usein\nvieraisilla, koska oli liian häiritsevää olla ottamatta vastaan kutsuja.\n\nPaul Lambonen viisaudella, se on sentään myönnettävä, oli kumminkin\nrajansa. Usein on vaikeampi nähdä sitä, mikä on lähellä meitä,\nkuin sitä, joka on kauempana. Moni paksu-pekka, joka katselee\nmaailmankaikkeutta kirkkain, terävin silmin, näkee hyvin vähän\nvarpaitaan eikä tiedä mitään väliin tulevasta vaikeudesta, ja joku\nalitajuinen seikka Paul Lambonen sielussa kieltäytyi itsepäisesti\ntunnustamasta monien hänen yksityistoimiensa puutteellista luonnetta.\nHän tiesi olevansa veltto, mutta hän ei suvainnut tunnustaa itselleen,\nettä tuo velttous oli perusteellista ja puutteellisuus. Hän arveli,\nettä varastossa olisi toinen, hyvin tarmokas Paul Lambone. Hän ajatteli\nitseään mielellään nopeasti ja tarkasti päättävänä miehenä, joka\nkerran toimeen tartuttuaan kykeni olemaan pelottavan tarmokas. Hän oli\nviettänyt monta tuntia nojatuolissa puutarhan penkillä ja niittyjen\nmättäillä suunnitellen toimintatapaa useissa erilaisissa tilanteissa,\nkuten sodassa, liike-elämässä, rikoksien yhteydessä tai kotoisissa\nriidoissa. Hänen mielisankarinsa todellisessa elämässä olivat Napoleon,\nJulius Caesar, lordi Kitchener, lordi Northcliffe, Ford ja muut\nsamanlaiset sankarilliset työmyyrät.\n\nHän piti Christina Albertasta tämän kiihkeän innon takia. Tyttö\nhommaili aina jotakin, piti seisomista istumista parempana ja löi\njalkojaan yhteen keskustellessaan ihmisten kanssa. Hän ihannoi tytön\nintoa, hän suurenteli hänen kiihkeyttään todellista suuremmaksi. Hän\noli salaisesti vakuuttautunut siitä, että tytöllä oli linnun veri,\nastetta tai useampaakin kuumempaa kuin tavallisesti. Hän tiesi, että\ntytöllä mielikuvitukseen nähden oli paljon yhteyttä hänen kanssaan. Hän\nnimitti häntä viimeisten päivien pyhäksi, etuvartiaksi, äärimmäisen\nnykyaikaiseksi tytöksi ja elämän voimaksi. Hän ilmaisi avoimesti\nsäälivänsä sitä yksikätistä, avutonta miestä, jonka tulisi nykyisten\nyhteiskunnallisten lakiemme mukaan pian mennä naimisiin tytön kanssa,\nastua hänen askeleitaan ja koettaa pitää häntä järjestyksessä.\n\nChristina Alberta oli kerran tai pari ollut teellä hänen luonaan. Hän\nkäsitti hänen ihailunsa ja epäili eräänlaista kiintymystä ja lämmitteli\ntuossa ihailussa ja alttiudessa. Hän piti hänen kirjoistaan, ja\najatteli, että hän oli suuresti samanlainen kuin hän itsekin luuli.\nTyttö kertoi hänelle kaikenlaisia asioita itsestään, niin että hänen\nsilmänsä usein pyöristyivät.\n\nJa Lambone oli viisas kaikin puolin häneen nähden, pelottavan viisas.\n\n\n2.\n\nOli mielenkiintoista kuulla Christina Albertan soittavan ja kysyvän,\nsaisiko hän tulla teelle ja kysymään neuvoa. »Tule vain heti», sanoi\nLambone, »olen ihan yksin teen aikaan».\n\nHän laski kuulotorven paikalleen ja tuumi: »Ihmettelenpä, mitä se nuori\nnainen nyt puuhailee, ja mitä hän tahtoo minua tekemään puolestaan?»\n\nHän palasi olohuoneeseensa, heittäytyi komealle persialaiselle\ndivanilleen ja katseli sievää hopeista kattilaa, joka kiehui\nspriilampun päällä. »Rahaa hän ei pyydä», tuumi hän. »Hän ei ole\nsitä lajia, joka koettaa saada rahaa. Hän on kai polttanut nahkansa\njossakin... Nykyaikaiset tytöt ovat hiukan liian topakoita... ihan\nliian topakoita yleensä... Toivon, ettei se ole mitään vakavaa...\nHänkin on aika poikaa puolestaan.»\n\nChristina Alberta saapui aikanaan. Yhtä suorana kuin aina, mutta\nkuitenkin hiukan lyödyn ja surkean näköisenä.\n\n»Setä», sanoi hän, sillä sellainen oli heidän suhteensa luonne.\n»Minulla on huolia. Olette antanut minulle kaikenlaisia neuvoja.»\n\n»Ota päällystakki yltäsi», sanoi Lambone, »istu alas ja laita\nminulle hiukan teetä. Olen seurannut rakkausjuttujasi jonkun aikaa\nsilmäkulmallani. En ole ollenkaan hämmästynyt.»\n\nChristina Alberta pysähtyi puuhissaan päällystakki kädessään ja\ntuijotti häntä. »Se ei merkitse mitään», sanoi hän. »Sen pikku jutun\nminä kyllä hoidan. Sellainen kuin se on. Älkää huolehtiko minusta siinä\nsuhteessa. Älkää kuvitelko mitään. Mutta on olemassa jotakin muuta,\njotakin toisenlaista.»\n\nHän heitti takkinsa tuolin selustalle ja seisattui hopeisen\nteetarjottimen ääreen.\n\n»Tunnette isäni», sanoi hän kädet lanteilla.\n\n»En milloinkaan ole nähnyt lapsestaan niin eroavaa isää.»\n\n»Niin», hän mietti, kuinka selittäisi asian. »Hän on ruvennut\nkäyttäytymään kummallisesti. Ihmiset saattavat ajatella — sellaiset\nihmiset, jotka eivät tunne häntä — että hän on menettämäisillään\njärkensä.»\n\nHra Lambone mietti. »Oliko hänellä milloinkaan sellaista erikoista\njärkeä, jossa olisi menettämistä?»\n\n»Älkää tehkö pilaa. Hänen järkensä oli kyllin hyvä estääkseen häntä\njoutumasta pulaan, mutta nyt on tapahtunut jotakin sellaista, mihin se\nei riitä. Ihmiset saattavat ajatella — muutamat luulevat jo — että hän\non hullu. Ne saattavat tehdä lopun hänestä. Ja se koskee juuri häntä\nja minua. Se on vakavaa, setä. Ja minä en tiedä, mitä pitäisi tehdä.\nEn tiedä kylliksi, voidakseni toimia. Olen huolissani. Minulla ei\nole ketään ystävää, jolle voisin puhua siitä. Ei ketään. Saattanette\najatella, että minulla on ystävättäriä. Ei ole. En tule toimeen\nvanhempien naisten kanssa. Ne tahtovat holhota minua. Taikka luulen\nainakin niin. Ja minä hermostutan heitä. He tuntevat, he tietävät — ne\noikeat — etten minä, niin, etten minä kunnioita heidän periaatteitaan.\nJa toiset taas vihaavat minua. Siksi että olen nuori. Tytöt osaavat...\nei mitään sellaista, mitä minulta nyt puuttuu.»\n\n»Mutta onhan olemassa mieskin», sanoi Lambone, »jolta voit vaatia\npalvelusta.»\n\n»Tunnetteko, kuka hän on?»\n\nHän oli suora: »Näkeehän sen.»\n\n»Jos te tunnette hänet...» Tyttö ei puhunut loppuun.\n\n»Tunnen hyvin vähän tuota nuorta miestä», sanoi Lambone.\n\n»Kävin Teddyn luona», sanoi Christina Alberta enemmittä selityksittä.\n»Käännyin hänen puoleensa, ennenkuin soitin teille. Hän tuskin\nkuunteli, mitä minulla oli sanottavaa. Hän välitti siitä vähät.» Tyttö\nvavahti. Äkkiä nousivat kyyneleet hänen silmiinsä. »Hän vetelehti\nparaikaa atelierissään. Hän suuteli minua ja koetti saada minut\nkiihtymään. Hän tuskin halusi kuulla, mitä minulla oli sanottavaa\nhänelle... Siinä se, mitä rakastajalta saa...»\n\n»Vai onko se mennyt niin pitkälle», mietti Paul Lambone salaisesti\npahoillaan ja huomautti sitten hiukan myöhästyneesti: »Ei jokaiselta\nrakastajalta.»\n\n»Häneltä kuitenkin.»\n\n»Ja sinä tulit pois?»\n\n»Niin, kuinkas muuten?»\n\n»Hm», sanoi Lambone. »Olet polttanut nahkasi paljon enemmän kuin\nluulinkaan, Christina Alberta. Paljon enemmän kuin luulinkaan.»\n\n»Menköön Teddy helvettiin!» huudahti Christina Alberta tavallista\nkiivaammin ja äänekkäämmin rohkaistakseen itseään. »Mitä se enää\nmerkitsee. Teddyn ja minun välini ovat lopussa. Olin hupsu. Se on\nmennyttä. Kysymys on isästäni. Mitä minun on tehtävä isälleni?»\n\n»No niin, kerro minulle ensiksi kaikki», sanoi Lambone. »Tiedäthän,\netten vielä ole juuri ollenkaan päässyt perille siitä, mikä on hätänä.\nJa ennenkuin aloitat, niin istu tuohon nojatuoliin ja valmista teetä.\nEi, ei kuitenkaan. Hermosi ovat ärtyneet ja saatat rikkoa jotakin. Olet\nsaanut ensimmäisen kerran kokea täysi-ikäisen ihmisen huolia. Istu,\näläkä puhu mitään muutamaan minuuttiin. Olen iloinen, että tulit minun\nluokseni, hyvin iloinen... Pidin todella tuosta sinun isästäsi. Hän oli\npieni mies, viattomine silmineen. Siniset silmät. Ja hän puhui... mitä\nroskaa hän puhuikaan? Kadonneesta Atlantiksesta. Mutta se oli hyvin\nmiellyttävää roskaa... Ei, älä keskeytä. Anna minun koota vaikutelmani\nhänestä, kunnes olet saanut teetä.»\n\n\n3.\n\nKun tee oli keitetty, Christina Alberta nauttinut kupillisen ja tullut\nhiukan rauhallisemmaksi, sanoi Lambone, joka mielestään oli järjestänyt\nkaiken mainiosti, että hän voisi aloittaa.\n\n»Hän on tulemassa omituiseksi, mutta tiedättehän, että hän ei silti\ntodella ole menettämäisillään järkeään. Eikö niin? Ja niin se onkin»,\nsanoi Christina Alberta, »katsokaas...» hän vaikeni.\n\nLambone istuutui toiseen nojatuoliin ja joi teetään mukavassa\nasennossa. »Se on hiukan vaikeaa», sanoi hän.\n\n»Katsokaas», sanoi Christina Alberta rypistäen kulmiaan tulen\nloisteessa, »hänellä on erityisen vilkas mielikuvitus. On aina\nollut, aina. Hän on aina elänyt puoleksi unessa. Olemme aina\nolleet paljon yhdessä, melkein siitä saakka kuin synnyin, ja\naikaisemmasta nuoruudestani saakka muistan hänen puheensa, loputtomat\npuheensa kadonneesta Atlantiksesta, pyramidien salaisuuksista,\njogeista ja Tiibetin laamoista. Ja astrologiasta. Kaikista\ntuollaisista kaukaisista, ihmeellisistä, mahdottomista asioista.\nMitä kaukaisemmista, sitä parempi. Niin, hän sai melkein minutkin\nuneksimaan. Olin maailmaan eksynyt kaukaisen Atlantiksen prinsessa.\nMinä leikin sitä usein, ja joskus hipoivat leikkini melkein uskomista.\nSaatoin esittää prinsessaa kokonaisen iltapäivän. Sellaisia\nlapsenpäiväisiä unelmia.»\n\n»Niin minäkin», sanoi Lambone. »Päiväkausia saatoin olla suuri\nintiaanipäällikkö, alituiseen tuomittu kuolemaan ja alituiseen —\nnaamioitu pieneksi valmistavan koulun poikaseksi. Asian mahdottomuus\nei vaikuttanut unelmiini vähääkään. Jokainen menettelee niin yhden tai\nuseamman kerran.»\n\n»Mutta hän on unelmoinut koko elämänsä ajan. Ja nyt hän uneksii enemmän\nkuin milloinkaan. Hän on menettänyt kaiken tajun siitä, että se on\nunta. Ja joku teki hänelle kepposet Tunbridge Wellsissä. Ollenkaan\ntietämättä, mitä se merkitsi hänelle. He näyttävät puuhailleen\nspiritismillä niinä iltoina, jolloin minä olin Lontoossa, pöydän\ntanssittamisella ja niin poispäin, ja eräs henkilö, jolla ei ollut\nparempaa tekemistä, uskotteli joutuneensa transsiin. Hän kertoi\nisälle, että isä oli Sargon, Sargon I, kuninkaitten kuningas, oli\nhänen nimensä, joka oli Akkadian tai Sumerian herra — tiedättehän\n— aikoja sitten, ennenkuin Babylon oli syntynytkään ja ennenkuin\nsitä ajateltiinkaan. Mies, joka sen sanoi, ei olisi voinut keksiä\nmitään onnettomampaa, sikäli kuin isästä oli kyse. Hän oli, näettekö,\nihan valmis siihen. Luopuminen Woodford Wellsistä, missä hän oli\nkuluttanut samoissa oloissa koko elämänsä, oli erottanut hänet, vielä\nsuuremmassa määrässä kuin hän jo muutenkin oli eristettynä, kaikesta\ntodellisuudesta. Hän oli juuriltaan jo ennenkuin tuo luulo tavoitti\nhänet. Ja nyt se on nielemäisillään hänet. Se sopi erinomaisesti\nhänelle. Se — sai hänet vakautumaan. Paljon ennenkuin hänet vielä voi\nsaada perääntymään puhumalla äidistäni, pesulaitoksen ajopeleistä,\ntaikka muista tutuista asioista. Mutta nyt en enää saa häntä takaisin.\nEn kykene. Hän on Sargon valepuvussa, palannut maailman herraksi, ja\nhän uskoo sen yhtä vakavasti kuin minä uskon olevani hänen tyttärensä,\nChristina Alberta Preemby, joka paraikaa puhelee kanssanne. Se ei enää\nole uneksimista. Hän on saanut todisteensa ja hän uskoo.»\n\n»Ja mitä hän sitten aikoo tehdä?»\n\n»Kaikenlaista. Hän aikoo julistaa itsensä maailman herraksi. Hän sanoo,\nettä asiat ovat huonolla tolalla, ja tahtoo korjata kaiken.»\n\n»Ne ovatkin huonolla tolalla», sanoi Lambone. »Ihmiset eivät aavista\nlähimainkaan, kuinka huonolla. Mutta — otaksun, että vaikka hän onkin\nharhaluulojen vallassa siitä, kuka hän on, niin ei se vielä ole\nmielenvikaisuutta. Aikooko hän tehdä jotakin häiriötä?»\n\n»Pelkään sitä.»\n\n»Jo piankin?»\n\n»Se juuri huolettaa minua.»\n\n»Katsokaas», jatkoi tyttö, »pelkään, että hän vaikuttaa useista\nihmisistä mielipuolelta. Hän on palannut Lonsdalen talleihin.\nMeidän oli eilen lähdettävä Tunbridge Wellsistä. Muutaman tunnin\nirtisanomisella. Se juuri harmitti minua. Muutaman päivän oli kaikki\nihan hyvin. Oikeastaan meidät ajettiin pois tuosta täysihoitolasta.\nSiellä oli pelottavan epämiellyttävä mies siellä, eräs hra Hockleby, ja\nhän näytti saaneen ankaran vastenmielisyyden isää kohtaan. Tunnettehan\ntuollaisen vastenmielisyyden, joka äkkiä tarttuu ihmisiin?»\n\n»Se on ihmisluonteen hyvin epämiellyttävä puoli. Tiedän kyllä. Ovatpa\neräät ihmiset alkaneet tuntea vastenmielisyyttä minuakin kohtaan...\nMutta jatka...»\n\n»Hän ja hänen tyttärensä alkoivat tulla levottomiksi isän\nkummallisuuden vuoksi. He säikyttivät Rewsterin neidit, sisarukset,\njotka pitävät täysihoitolaa. He sanoivat, että hän saattaa raivostua\nmillä hetkellä hyvänsä, ja niin oli joko meidän tai heidän lähdettävä.\nSiellä ne kaikki kuiskuttelivat porraskäytävissä, puhelivat poliisin\nhakemisesta ja hänen karkoittamisestaan. Mitä minun piti tehdä? Meidän\noli lähdettävä. Katsokaas, isällä oli sellainen harhaluulo, että koska\nhän oli Sargon, niin hra Hockleby oli myöskin elänyt aikaisemmin\nja ripustettu seipääseen kapinallisen käyttäytymisen johdosta. Sen\nsijaan, että olisi antanut menneen olla mennyttä, niin kuin sellaisessa\ntapauksessa olisi pitänyt tehdä, sanoi isä jotakin sensuuntaista\nhänelle, ja hra Hockleby katsoi sen uhkaukseksi. Kaikki on niin\nvaikeaa, näettehän.»\n\n»Ei kai hän koettanut lävistää häntä uudelleen seipäällä tai jotakin\nsellaista?»\n\n»Ei, ei hän sellaista tee. Hän vain on tekevinänsä tuollaisia kamalia\ntekoja mielikuvituksessaan. Ei hän sellaista tee.»\n\n»Ja hän on nyt Lontoossa?»\n\n»Hänellä on jonkunlainen käsitys siitä, että hän on kuninkaan yliherra,\nja hän haluaa mennä Buckinghamin palatsiin ja sanoa hänelle sen. Hän\nsanoo, että kuningas on kaikin puolin hyvä mies, ja heti kun hän\nkuulee, kuinka asiat ovat, hän tunnustaa isän lääninherrakseen ja\nasettaa hänet valtaistuimelle. Jos hän todella yrittää tehdä jotakin\nsellaista, niin hänet varmasti suljetaan hullujenhuoneeseen. Ja hän on\nkirjoittanut kirjeitä pääministerille, lordikanslerille, Yhdysvaltain\npresidentille ja Leninille ja niin poispäin, käskien heitä odottamaan\nhäntä ja hänen ohjeitaan. Sain hänet kuitenkin olemaan panematta niitä\npostiin, kunnes hänellä olisi oma sinetti.»\n\n»Jokseenkin niin kuin Muhametin kirjeet maailman valtiaille», sanoi\nLambone.\n\n»Hän suunnittelee myös lippua tai jotakin sellaista. Mutta se on kaikki\nhyvin hämärää. Hän on paraiksi oppinut sanonnan 'lipun kohottamisesta’.\nEn luule, että se tällä hetkellä merkitsee paljoakaan. Mutta\najatuksesta mennä Buckinghamin palatsiin voi todella tulla jotakin.»\n\n»Tämä kaikki on perin mielenkiintoista», sanoi Lambone ja käveli\nedestakaisin huoneessaan, istuutuen sitten nojatuolinsa reunalle kädet\nsyvällä taskuissa.\n\n»Sanoppa, huomaako hänessä ulkonaisesti mitään omituista?»\n\n»Ei vähääkään.»\n\n»Onko hän huolimaton puvussaan?»\n\n»Siisti niinkuin aina.»\n\n»Muistan, että kun näin hänet, oli hän erittäin siisti. Onko hän — onko\nhän — yhtään hajanainen puheissaan? Vai onko kaikki yhtenäistä?»\n\n»Täydellisesti yhtenäistä. Hän on ihan johdonmukainen ja asiassa\npysyvä. Hän puhuu minusta melkein selvemmin ja paremmin kuin ennen.»\n\n»Kohdistuuko harhaluulokin vain yhteen ainoaan seikkaan? Eikö hän myös\nkuvittele olevansa ruumiillisesti hyvin kaunis ja voimakas, tai jotakin\nmuuta siihen suuntaan?»\n\n»Ei. Hän ei ole vähääkään hassu. Hänet on vallannut vain tuo yksi\nsuuri, mahdoton ajatus.»\n\n»Eikö hän tuhlaa rahaa, tai jotain muuta sellaista?»\n\n»Ei ollenkaan. Hän on aina ollut varovainen raha-asioissa.»\n\n»Ja on edelleenkin?»\n\n»On kyllä.»\n\n»Toivokaamme, että hän pysyy sellaisena. Minun mielestäni mies ei ole\njärjetön, vaikka hän uskookin olevansa kuningas tai keisari — jos\njoku sanoo hänelle niin. Eihän Yrjö V:lläkään oikeastaan ole muuta\nsyytä kuvitella, että hän on kuningas. Ainoa erotus on siinä, että\nvähän useammat ihmiset ovat sanoneet hänelle sen. Kuninkaallisuuden\nkuvitteleminen ei ole hulluutta, ja tuon kuvitelman mukaan\nkäyttäytyminen ei myöskään ole hulluutta. Se saattoi kerran olla\nhulluutta, mutta ei enää. Ei.»\n\n»Mutta pelkään, että ihmiset pitävät sitä hulluutena... Katsokaas,\nvasta viime päivinä oikeastaan huomasin, kuinka paljon minä pidän\nisästäni, ja kuinka kamalaa olisi minulle, jos joku koettaisi\nviedä hänet pois. Pelkään noita mielisairaaloita. Pakkoa niille,\njotka kaikkein vähimmin voivat käsittää pakkoa. Etenkin hän tulisi\nmielipuoleksi viikossa, todella hulluksi, jos hän sellaiseen joutuisi.\nTuo hra Hockleby säikytti minut — säikytti minut. Hän oli niin kiihkeä\nja julma. Hän tahtoi pahaa isälle, ilkeästi. Inhottava mies.»\n\n»Arvaan sen», sanoi Lambone. »Vihaa.»\n\n»Niin», vastasi tyttö. »Vihaa.»\n\nHän hypähti seisomaan, asettui paksulle matolle valkean ääreen\nnäyttäen leikkotukkineen, lyhyine hameineen ja miehekkäine asentoineen\nhyvin huvittavalta ja viehättävältä tuoreen nuoruuden ja kypsän\nvastuunalaisuuden yhdistelmältä.\n\n»Niin, nähkääs, en tiedä, mitä ne voivat tehdä hänelle, — saattavatko\nne ottaa hänet pois minulta. En ole milloinkaan ennen osannut pelätä,\nmitä tulevaisuudessa saattaisi tapahtua, mutta nyt pelkään. En tiedä,\nkuinka tähän kaikkeen on käytävä käsiksi. Luulin, että elämä oli vain\npilaa, ja että ihmiset olivat hulluja pelätessään jonkin tekemistä.\nMutta nyt näen, että elämä on vaarallista. En ole milloinkaan pelännyt\nsitä, mitä minulle itselleni tapahtuisi. Mutta tämä on eri asia. Hän\nkulkee ympäriinsä suurenmoisissa unelmissaan — täydellisen hulluuden\nlevätessä uhkaavana hänen yllään. Ajatelkaapa sitä! Jos ihmiset saavat\nhänet käsiinsä! Ehkäpä lyövätkin häntä! Ajatelkaa hullujenhuonetta!»\n\n»Tunnen hyvin vähän lakia ja tällaisia asioita», tuumi Lambone.\n»Epäilen, voivatko he tehdä hänelle paljoakaan sinun suostumuksettasi.\nMutta olen samaa mieltä hulluinhuoneeseen nähden. Niiden täytyy jo\nluonteeltaan olla kamalia, kummitusten kiusaamia paikkoja. Useimmat\nhoitajat... kovettuneita. Vaikka he aloittaisivatkin hyvin. Joka päivä\ntuossa työssä... liikaa kelle hyvänsä... En tiedä, minkälaisia hullut\novat, oikeat hullut, tarkoitan, taikka kellä on oikeus ottaa heidät\nkiinni. Jonkun — luulenpa kahden lääkärin — on todistettava häneen\nnähden jotakin sellaista. Mutta olkoon kuinka hyvänsä, niin en usko,\nettä isäsi olisi hullu.»\n\n»En minäkään. Mutta sekään ei saata pelastaa häntä.»\n\n»Mutta jokin muu voi. Hän on, kuten sanoit, haaveileva, liiankin\nhaaveileva mies, jonka fantastinen aate on ottanut haltuunsa. Eikö tämä\ntapaus sopisi psyko-analyytikon tutkittavaksi?»\n\n»Mahdollista. Kun joku vain osaisi puhua hänet takaisin... jokseenkin\nsellaiseksi kuin hän oli.»\n\n»Niin. Jospa sellainen mies kuin esim. Wilfred Devizes saisi puhua\nhänelle...»\n\n»En tiedä paljoakaan sellaisista ihmisistä. Olen tietysti lukenut\njonkun verran Freudia... ja hiukan Jungia.»\n\n»Tunnen Devizesin vain pintapuolisesti. Puhelimme kerran eräillä\naamiaisilla. Ja pidin paljon hänen vaimostaan. Ja jos teidän onnistuisi\nsaada isänne pois, johonkin maalaishuvilaan. Muuten... onko teillä\nyhtään rahaa?»\n\n»Hänellä on säästökirjansa, mutta hän antaa minulle taskurahaa.\nTähän mennessä ei ole ollut rahan puutetta. Hän kirjoittaa nimensä\nmaksuosoituksiin aivan kunnollisesti.»\n\n»Mutta saattaa käydä toisinkin.»\n\n»Niin, saattaahan hän kerran ruveta merkitsemään hakaristin tai\nkuninkaallisen merkin nimensä asemasta, ja silloin saattaisi kaikki\nmennä myttyyn. En tietäisi, minne kääntyä. En tullut ajatelleeksi sitä.»\n\n»Ei», sanoi Lambone.\n\nMuutamaan sekuntiin, joka aika tuntui Christina Albertasta hyvin\npitkältä, hän ei sanonut enempää. Hän istui puoleksi takanojossa\ntuolinsa reunalla ja katseli tytön ohi tuleen. Christina Alberta oli\nsanonut, mitä aikoikin sanoa, ja nyt hän seisoi paikoillaan odottaen\nhänen puhuvan. Hänen viisautensa sanoi hänelle, että tässä asiassa\nolisi toimittava hyvin pian, hänen luonteenlaatunsa taas taivutti\nhäntä pysymään tässä miellyttävässä huoneessa ja puhumaan. Sillä välin\ntyttö katseli huonetta ja huomasi, kuinka mukavasti viisaskin mies\nsaattaa elää. Se oli paraiten kalustettu huone, mitä hän milloinkaan\noli nähnyt. Tuolit olivat tyylikkäitä, kirjakaapeissa oli sidottuja\nkirjoja ja niitten päällä ihastuttava, vanha posliinihevonen. Siellä\noli suuri kirjoituspöytä hopeisine kynttiläjalkoineen, Puolikuunkadulle\npäin olevat ikkunat olivat verhotut rikkaalla, pehmeästi laskeutuvalla\nkankaalla, joka miellytti suuresti silmää. Tytön silmät palasivat hänen\nsuuriin lihaviin kasvoihinsa, hänen ärtyneeseen suuhunsa ja hienoihin,\nmiettiviin silmiinsä.\n\n»Jotakin», sanoi hän ja huokasi, »jotakin olisi tehtävä ja heti. Se on\nasia, jota ei voi jättää silleen. Hän saattaa tehdä jonkun tyhmyyden ja\njoutua ikävyyksiin.»\n\n»Pelkään sitä.»\n\n»Niin juuri. Onko hän turvassa siellä, minne hänet jätit.»\n\n»Siellä on eräs henkilö hänen kanssaan.»\n\n»Joka ei anna mitään tapahtua?»\n\n»Niin.»\n\n»Siihen asti on kaikki hyvin.»\n\n»Mutta mitä minun on tehtävä?»\n\n»Mitä sinun on tehtävä?» toisti hän, eikä sanonut muutamaan sekuntiin\nmitään.\n\n»No?» virkkoi tyttö.\n\n»Mitä meidän todella on tehtävä. Tahtoisin tavata häntä. Varmasti.\nNiin. Minun pitäisi tavata hänet.»\n\n»Tulkaa siis häntä tapaamaan.»\n\n»Tahtoisin tulla häntä tapaamaan. Nyt juuri.»\n\n»Tulkaa siis.»\n\nHän nyökkäsi. Hän näytti käyvän ankaraa sisällistä taistelua. »Miksikä\nen?» kysyi hän.\n\n»No niin.»\n\n»Ja sitten... ja sitten voimme käväistä tapaamassa Wilfred Devizesiä.\nTeemme yleisen menettelysuunnitelman. Seuraavat tekomme riippuvat\nsiitä, mitä Devizes sanoo. Mitä pikemmin hän tapaa Devizesin, sitä\nparempi. Kysymyksenalaista on kumminkin, eikö meidän molempien olisi\nparempi tavata Devizes ensiksi. Ei. Isänne ensiksi. Kun sitten olemme\ntäysin selvillä asiasta — kuten asianajaja sanoisi — sitten Devizes.»\n\nHän tunsi rauhoittuvansa suuresti.\n\nHän katsahti ylös kuin syvistä mietteistä heränneenä. »Tulen mukaasi\nnyt», sanoi hän, »Lonsdalen talleille. Haluan keskustella isäsi kanssa\nja sitten koetan tavata Devizesin ja saada heidät tapaamaan toisensa.\nNiin minun on tehtävä. Tulen nyt mukaasi, nyt heti.»\n\n»Lähdetään siis heti», sanoi Christina Alberta. Hän heitti päällystakin\nylleen, pisti hatun päähänsä kymmenessä sekunnissa ja jäi odottamaan.\n»Olen valmis», sanoi hän.\n\n»Muutan toisen takin», sanoi Lambone ja piti häntä odottamassa kymmenen\nminuuttia.\n\n\n4.\n\nAjuri kuljetti heidät tallien eteen. »Arvelen, ettei meidän pidä\ntulla yhdessä», sanoi Lambone. »Hän saattaa arvella, että olemme\nsuunnitelleet jotakin. Saattaako hän epäillä sellaista?»\n\n»En usko hänen epäilevän sellaisia.»\n\nMutta kun he pääsivät atelieriin, odotti heitä vähäinen yllätys. Fay\nCrumb avasi oven heille, mutta hänen silmänsä näyttivät vaaleammilta,\nhänen kaulansa pitemmältä ja hänen kasvonsa vielä hajamielisemmiltä\nkuin tavallisesti.\n\n»Olen niin iloinen, kun lopultakin tulit», sanoi hän värittömällä,\nsurkealla äänellä. »Katsokaas, hän on mennyt!»\n\n»Mennyt?»\n\n»Täydellisesti. Hän on ollut poissa kolmesta lähtien. Hän meni ulos\nyksinään.»\n\n»Mutta Fay, sinähän lupasit!»\n\n»Niin lupasin, mutta näin, että hän oli levoton, ja kerroin hänelle,\nettä palaisit pian. Häntä ei ollut helppo pidättää. Hän käveli edes\ntakaisin ja puheli. 'Minun täytyy mennä kansani luo’, sanoi hän.\n'Tunnen, että he kaipaavat minua. Minun täytyy hoitaa omia asioitani.’\nEn tiennyt, mitä tehdä. Sain vain kätketyksi hänen hattunsa. En\nolisi uneksinutkaan, että hän lähtisi ulos ilman hattua, niin tarkka\npuvustaan kuin hän on. Menin yläkertaan hakemaan jotakin — en nyt\nmuista mitä — mutta en viipynyt siellä kuin hetkisen ja taisin kuluttaa\nviisi minuuttia sitä hakiessani, mutta sillä välin hän oli pujahtanut\nulos. Hän jätti oven auki, enkä kuullut hänen menoansa. Heti kun olin\nhuomannut hänen menneen, juoksin Lonsdalen kadulle päin ja pysähdyin\nsinne katsomaan... Hän oli hävinnyt. Olen joka hetki toivonut, että hän\npalaisi, ennenkuin te palaatte. Mutta häntä ei ole kuulunut.»\n\nFayn vakaumus siitä, että hän ei koskaan palaisi, oli liiankin selvä.\n\n»Olen tehnyt kaikkeni», sanoi hän.\n\nChristina Alberta ja Paul Lambone katselivat toisiaan. »Tämä melkein\ntäyttää mitan», sanoi Christina Alberta. »Mitä me nyt teemme?»\n\n\n5.\n\nLambone seurasi Christina Albertaa atelieriin ja istuutui\nyksinkertaiselle sohvalle, jota käytettiin hra Preembyn vuoteena\nyöllä. Sohva ratisi ja antoi perään. Hän katseli permantoon ja mietti.\n»Minulla ei ole mitään tekemistä tänä iltana», sanoi hän, »ei mitään.»\n\n»Emme paljoa hyödy, jos odotamme häntä täällä», sanoi Christina Alberta.\n\n»Tunnen luissani, ettei hän palaa moniin aikoihin», sanoi Lambone.\n\n»Ja sillä välin hän saattaa tehdä joitakin tyhmyyksiä», sanoi Christina\nAlberta.\n\n»Joitakin hassutuksia», sanoi Lambone.\n\n»Mitä hyvänsä», sanoi Christina Alberta.\n\n»Kolme», sanoi Lambone ja katsoi kelloaan, »se on nyt lähellä viittä.\nLuuletko, Christina Alberta, että on olemassa joku erikoinen paikka,\njonne me saattaisimme lähteä pikemmin kuin johonkin muuhun häntä\nhakemaan? Mistähän meidän tosiaankin pitäisi hakea häntä?»\n\n»Mutta haluatteko te tulla hakemaan häntä?»\n\n»Olen palveluksessasi.»\n\n»Se ei kuulunut sopimukseen.»\n\n»Teen sen mielelläni. Jollet vain kävele liian nopeasti. Tunnen, että\nminun täytyy tulla mukaan.»\n\nChristina Alberta seisoi hänen edessään kädet lanteilla. »Lyön vetoa\nviisi yhtä vastaan», sanoi hän verkkaan, »että hän pyrkii Buckinghamin\npalatsiin ja pyytää audienssia... Ei, niin hän ei asiaa ajattele: —\ntarjoutuu antamaan audienssin vasallilleen, kuninkaalle. Hän oli niin\ninnoissaan tänä aamuna. Ja sitten... pelkään, että he pidättävät hänet\nja tutkivat hänen mielentilaansa.»\n\n»Hm», virkkoi Lambone ja nousi sitten valmiina paikoiltaan. »Mennään\nBuckinghamin palatsiin. Mennään sinne heti», lisäsi hän ja lähti\nhitaasti ovelle päin. »Otamme auton.»\n\nHe saivat auton Kuninkaantieltä. Christina Alberta ei kuulunut autolla\najavien luokkaan, ja häneen vaikutti voimakkaasti se äkillinen\ntosiasia, että kaikki nuo tuhannet autot kaduilla olivat valmiit\ntottelemaan Lambonen käskyä. Määräysten mukaan vei auto heidät\nVictorian muistopatsaan juurelle, joka viittoili Buckinghamin palatsin\nedustalla, ja he seisoivat siinä rinnatusten rakennuksia katsellen.\n»Se on ihan samannäköinen kuin tavallisesti», sanoi Lambone. »Ette kai\nodottanut, että hän muuttaisi sen ulkomuotoa?» sanoi Christina Alberta.\n»Jos hän olisi tehnyt häiriötä, olisivat he hommanneet hänet pois hyvin\nnopeasti. Tuo lippu kai tarkoittaa sitä, että Georgius Rex on kotona...\nAjattelen vain, mitä meidän nyt olisi tehtävä.»\n\nLambone oli jo melkein lopussa. Tämän avoimen paikan kiihottava\nilmapiiri oli ihan toisenlainen kuin hänen asuntonsa tai Lonsdalen\ntallien kiihottava ilmapiiri. Asunnossa ja talleissa oli hän tuntenut\nkutsua toimimaan, nyt tuntui hänestä siltä, että hän tekisi itsensä\nhuomiota herättäväksi. Hänellä oli kaikki säädyllisesti käyttäytyvän\nmiehen vaistot. Ohi kulki auto, komea, kiiltävä Napier, ja hänestä\ntuntui kuin siinä ajavat katselisivat häntä ja tuntisivat hänet. Hyvin\nmonet ihmiset olivat nykyään hänen tuttujaan ja saattaisivat tuntea\nhänet. Asunnossaan ja Lonsdalen talleissa hän saattoi neuvotella\nChristina Albertan kanssa ilman tunnonvaivoja, mutta nyt tällä hyvin\nnäkyvällä paikalla, tällä paljon ajatuksia herättävällä aukealla, hän\ntunsi hetkellisesti, että hän ja tyttö eivät oikein sopineet yhteen,\nhän, joka teki sen vaikutuksen, että oli uransa päättänyt, suuri,\nhieno, kypsä, esiintymään tottunut mies, ja toinen äärettömän nuoren\nnäköinen tyttö, lyhyine hameineen ja hattuineen, joka oli kuin lyhyeksi\nleikatun tukan päälle kumottu musta sieni. Ihmiset pitäisivät heitä\nkovin epätasaisena parina. Ihmiset saattaisivat ihmetellä, mikä heidät\non vienyt yhteen ja mitä suhteita hänellä oli tyttöön.\n\n»Luulenpa, että meidän täytyy kysyä joltakin», sanoi tyttö.\n\n»Keneltä?»\n\n»No, joltakin vartioista.»\n\n»Voiko noille vartioille puhua kadulla? Suoraan sanoen pelkään noita\npojan lurjuksia kivääreineen. Puhuttelisin mieluummin kaartilaisen\npatsasta Whitehallissa. Hän katselisi luultavasti pääni päällitse eikä\nsanoisi mitään. Ja me saisimme hiipiä tiehemme hänen alitseen. En\nsietäisi sitä, että...»\n\n»Mutta mitä meidän on tehtävä?»\n\n»Ei mitään hätiköityä.»\n\n»Meidän on kysyttävä joltakin! Tuolla Victorian patsaan vasemmalla\npuolella on sellaisia, jotka näyttävät todella sopivilta. Siellä on\nkaksi poliisia. Minä en pelkää poliiseja. En. Ja sitäpaitsi tuo mies\ntuolla kulmassa on siviilipuvussa. Kysytään siis häneltä.»\n\nLambone ei liikahtanutkaan. »Mutta jos hän ei olekaan ollut täällä?»\n\n»Tiedän, että hän on ollut.»\n\n»Otaksunpa, että jos hän ei ole ollut», sanoi Lambone, »pitäisi\nmeidän odottaa täällä, jos hän sattuisi tulemaan.» Hän tunsi jotakin\nsuuresti pakenemishalua muistuttavaa sillä hetkellä. »Täällä pitäisi\nolla istuinpaikkoja. Tule», jatkoi hän muuttuen äkkiä miehekkään\npäättäväiseksi. »Kysytään joltakin noista sotilaista tuonnimmaisen\nportin luona.»\n\n\n6.\n\nPortilla seisova poliisimies, jota he puhuttelivat, kuunteli totisena\nheidän kyselyjään vastaamatta heti paikalla. Hän kuului siihen suureen\nenglantilaisten puhujain enemmistöön, jotka harrastavat »kyllä» sanan\nkehittämistä. Hänen erikoistarkoituksenaan oli tehdä siitä pitkä ja\nvenytetty.\n\n»Kyllä», sanoi hän puhjeten äkkiä puhumaan. »Kyllä. Tääll’ oli\nsemmonen pikkanen, hatuton herra. Kyllä. Sill’ oli siniset silmät.\nViikset? Kyllä sill’ oli viikset, kun oikein muistelen. Aika suuret\nviikset. No, hän sanoi, että hän tahtoo puhutella kuningas Yrjöä\njokseenkin kiireellisessä asiassa. Nill’ on aina kiireellistä asiaa.\nEi milloinkaan 'hyvin’, aina 'jokseenkin’. Me vastattiin määräysten\nmukaan, että oli kirjallisesti pyydettävä pääsyä. 'Ehkä’, sanoi hän.\n'Ette tiedäkään, kuka olen?’ Ne sanoo kaikki sillä tavalla. 'Arvaan,\nettä ootte hyvinkin iso herra’, sanon mä. 'Eihän vain kaikkivaltias\nite?’ Mutta tääll’ oli viime viikolla toinen, joka ei tahtonu mennä\npois, ja se täytyi viedä väkisin autolla. Niin kattokaas, tääll’ oli\nsemmoinen vekkuli, tais’ olla torstaina tai perjantaina. En ny’ muista,\nminkälainen... mutta semmonen valkopartainen, ja tukka riippui selässä.\nSemmonen se tais’ olla. No, joku semmonen kun se teijänkin kupsahtanut\nherrasmiehenne. Jonkun nimen se kanss’ mutisi.»\n\n»Ei vain Sargon?» kysyi Christina Alberta.\n\n»Saattaa olla. ’Ei siinä mikään auta’, sanoin mä. 'Ei vaikka oisitte\nläheinen sukulainenkin. Me ei ajatella täällä. Me ollaan vain koneita.’\nHän seisoo siinä ja näyttää hölmääntyneeltä, vähän aikaa. 'Tämä\nkaikki on muutettava’, sanoo hän sitten matalalla, totisella äänellä.\n'Jokaisen kuninkaan velvollisuus on ottaa puheilleen kenet hyvänsä,\njoka päivä.’ Mää sanoin: 'Niinhän sen pitäis’ olla. Mutt’ ei meillä,\npoliiseilla, oo valtaa muuttaa sitä’, mää sanoin 'eikä muillakaan.’\nJa sitt’hän meni pois. Mää annoin merkin salapoliisille kulmassa, ja\nhän jäi katsomaan, kuinka se meni yli aukean ja muistopatsaan sivu ja\nseisattui kattelemaan ikkunoita. Ja sitte se puisteli hartioitaan ja\nhävis’. Enkä mä sitte oo nähny häntä.»\n\nLambone kyseli vielä.\n\n»Saattoipa mennä Piccadillyn tietä», sanoi poliisi, »ja saattoipa mennä\nTrafalgarinkin kautta. En mää häntä kattonu.»\n\nOli selvää, että keskustelu kulki loppuaan kohti.\n\n\n7.\n\n»Siinä sitä siis ollaan», sanoi Lambone. »Hän on yhä kadoksissa.»\n\nHän kiitti poliisia.\n\n»Ja nyt», sanoi hän sen näköisenä kuin aikoisi menestyksellisesti\nratkaista hyvin vaikean pulman, »on meidän miten kuten löydettävä\nhänet.»\n\n»Mutta mistä?»\n\n»Siinäpä se mutka juuri onkin.»\n\nHän kulki edellä Victorian patsaalle ja seisoi Christina Albertan\nrinnalla tuon Britannian valtakunnan täydellisen tunnuskuvan,\nkuningatar Victorian muistopatsaan vieressä. He tuijottelivat Pall\nMallia alaspäin kaukaista Amiraliteetin kaarta kohti, ja muutamaan\nhetkeen ei kumpikaan heistä virkkanut mitään. Oli lämmin ja kirkas\nlokakuun iltapäivä. Whitehallin kuvut ja Westminsterin molemmat tornit\nja raatihuoneen ruskea massa näkyivät paraiksi puitten yli oikealta,\niltapäivän hehkun kauniiksi lämmittäminä. Yorkin herttuan ja Nelsonin\nkorkeat pylväät kohosivat puitten ja rakennusten yli samalta suunnalta.\nOli hiljaisempi hetki ennen päivällistä ja teatteriliikenteen alkua,\nja vain eräät ajurinrattaat ja autot tehostivat ajotien tavatonta\nleveyttä. Puoli tusinaa Amiraliteetin ikkunaa paloi jo laskevan\nauringon loisteessa.\n\n»Arvelen hänen menneen tähän suuntaan», sanoi Lambone.\n\nChristina Alberta seisoi kädet lanteilla ja jalat hieman hajallaan.\n»Sitä minäkin luulen.»\n\nLeveä katu juoksi suoraan kaukaista Amiraliteetin kaarta kohti. Ja tuon\npienen kaukaisen aukon takana oli Trafalgar Square ja Charing Cross ja\nsieltä säteili teitä ja katuja leviten laajemmalle ja taaemmaksi ja\nkauemmaksi siniseen hämärään.\n\n»Mitä hän nyt mahtanee hommata?»\n\n»Taivas tietää. Olen ihan ymmällä. Minulla ei ole minkäänlaista\naavistustakaan.»\n\nKumpikaan ei puhunut vähään aikaan.\n\n»Hän on mennyt», sanoi tyttö, »juuri mennyt», ja tuo yksinkertainen ja\nsurullinen ajatus täytti hänen mielensä.\n\nMutta Paul Lambonen ajatukset olivat sekaisempia ja monimutkaisempia.\n\nHän tajusi, että hän oli joutunut vakavaan seikkailuun, ja että häntä\nvaadittiin panemaan kaikkensa liikkeelle. Hänet oli äkkiä kutsuttu\npois lämpimän teensä ja kakkujensa äärestä ajamaan takaa hiukan\nhassua, jokseenkin outoa ihmistä, ristiin rastiin Lontoossa. Hän\nhalusi tehdä sen, tehdä sen kunnollisesti, niin että se vaikuttaisi\nChristina Albertaan. Hänen älynsä sanoi hänelle, että olisi parasta\nseurata hänen luultavaa kulkutietään ja saavuttaa hänet, ennenkuin\nhän joutuisi turmioon — puuttua asioihin ja viedä hänet pois. Mutta\nsillä aikaa hänen paremmin harjoitettu alempi luonteensa kehoitti\nhäntä jättämään Christina Albertan jatkamaan takaa-ajoa yksin ja\npalaamaan mahdollisimman suoraan avaraan lepotuoliinsa, istuutumaan\nja ajattelemaan kaikki selväksi. Ja sitten menemään syömään paraaseen\nklubiin. Ja pääsemään todella rauhallisesti ja mukavasti tästä\nodottamattomasta ja väsyttävästä jutusta irti kerta kaikkiaan.\n\nSitten hän katseli Christina Albertaa ja tajusi, ettei hän voisi\ntehdä mitään sellaista. Hän ei saattanut jättää tyttöä. Hän katseli\ntytön kasvojen piirteitä, vakavan lapsen piirteitä, ja hänessä syntyi\nmelkein isällinen tunne. Tyttö katseli hätäisillä, hämmästyneillä\nsilmillä sinistä, rajatonta kaupunkia, joka oli niellyt hänen isänsä.\nNäyttämö oli yhä lämmin ilta-auringon hehkussa, mutta sininen hämärä\nkokoontui jo idän matalammalle taivaalle. Siellä ja täällä osoitti\nkeltainen täplä, että Lontoo alkoi valaista itseään. Tyttö ei voisi\nenää yksin kävellä kaduilla. Heidät oli sidottu yhteen omituisesti,\npääsemättömästi. Pyrkimys vapauttaa itsensä oli itsekkään harkinnan\naiheuttama, joka tuntui nopeasti karkoittavan kaiken onnen hänen\nelämästään ja jättävän rauhan ja ylellisyyden menneisyyteen. Tämä oli\ntoimintakutsu piilossa olevalle Paul Lambonelle. Vaikka otaksuisikin,\nettä tyttö olisi tavallinen, omituinen, pikkuinen perhonen, jonka hänen\nmielikuvituksensa oli tehnyt ystäväksi ja sankarittareksi, ei silti\nnäkynyt mitään keinoa, miksi hän ei auttaisi häntä tässä surussa, joka\noli kohdannut häntä.\n\nHän teki päätöksensä.\n\n»Hän ei saata palata vuosikausiin», sanoi hän kehitellen pulmaa.\n»Kukaan ei tekisi sitä sellaisena iltana kuin tämä.»\n\n»Ei», sanoi tyttö, »mutta en käsitä, että minä siitä saisin mitään\nohjetta, kuinka minun lähimpänä aikana on meneteltävä.»\n\n»Voimme pysyä yhdessä ja mennä Trafalgar Squarelle päin. Saatamme hakea\nThamesin rannaltakin. Kun väsymme, voimme syödä illallista jossakin.\nVoimme saada aterian melkein missä hyvänsä, arvelen. Ja me tulemme\nolemaan ruoan tarpeessa... Ehkäpä tämä ei olekaan niin toivotonta\nhommaa kuin aluksi näyttää. Aika hommaa se on, mutta ei toivotonta.\nHänenkin teoillaan on omat rajansa. Rajat itsessään, tarkoitan. En\nluule hänen menevän hiljaisimmille kaduille. Hänen tunteensa on —\nkatselemishaluista. On luultavinta, että hän pysyttelee tunnetuilla\npaikoilla ja lähellä huomattavia rakennuksia. Täten pääsemme suuresta\njoukosta katuja. Ja kauas itään hän ei mene. Jonkun ajan kuluessa\nalkavat kaupunkilaiset mennä kotiinsa ja valot syttyä. Hän kääntyy sitä\nkohti — länteenpäin.»\n\n»Riittääkö teiltä aikaa siihen?»\n\n»Minulla ei ole mitään tekemistä tänä iltana. Tarkoitukseni oli\npitää se kokonaan vapaana. Ja tämä puuha vetää minua puoleensa. On\nmielenkiintoista nähdä, missä määrin voimme päästä perille ja arvata\nhänen ajatuksensa. Se on omituista ajatusten harjoitusta... Tiedättekö,\nluulenpa melkein, että me löydämme hänet.»\n\nTyttö seisoi paikallaan muutaman hetken.\n\n»Teette kamalan kiltisti, kun tulette mukaan», sanoi hän.\n\n»Tulen yhdellä ehdolla... että et kävele liian kovaa. Emme ole\nmilloinkaan kävelleet paljon yhdessä, Christina Alberta, mutta tunnen\nsinut kylliksi tietääkseni, että sinä kävelet kamalan kovaa.»\n\n\n8.\n\nJokainen tuntee Neptunuksen kahvilan Piccadilly Circuksen luona ja\nsinne kokoontuvan sekalaisen seurakunnan. Siellä näette taiteilijoita\nja maalareita, jotka tuskin ovat taiteilijoita, runoilijoita ja\npelkkiä kynäilijöitä, taiteilijain malleja ja lääkkeitten vastustajia,\nfilosofian ja lääketieteen ylioppilaita, jotka eivät ole sen parempia\nkuin heidän täytyy olla, kirjapainoväkeä ja reippaita asianajajia,\nbolshevikeja ja valkoisia pakolaisia, amerikkalaisia turisteja, jotka\ntulevat tekemään pilaa ja joutuvat itse sen uhreiksi, eksyneitä\nylioppilaita Kaukaisesta Idästä ja juutalaisia, juutalaisia ja\njuutalaistyttöjä. Ja sinne tuli puolen kymmenen seudussa väsyneen\nnäköinen mies, jota seurasi viehättävä nuori neiti, lyhythameinen,\nleikkotukkainen, joka piteli suurta ja komeaa nenäänsä ylpeästi\npystyssä. He tunkeutuivat eteenpäin pöytien keskitse tupakansavun\ntäyttämän ilman läpi hakien sopivaa paikkaa. Sekavasta, huumaavasta\nhälystä tuli esiin mies, jolla oli punainen tukka, käänsi heitä kohden\npitkähköt kasvonsa ja kysyi äänekkäästi kuiskaten: »Oletteko löytäneet\nhänet?»\n\n»Emme jälkeäkään», vastasi Paul Lambone.\n\nFay Crumbin kasvot kurkistivat pöydän äärestä tupakkapilven keskeltä.\n\n»Emme mekään. Mekin olemme hakeneet.»\n\n»Yhtä hyvin täältä kuin muualtakin», sanoi paksu mies. »Mistä te olette\nhakeneet?»\n\n»Täältä», sanoi Harold, »ja näiltä seuduin. Tämä näytti sopivalta\nkohtauspaikalta.»\n\n»Me olemme kuljeskelleet loitolti ja laajalti», sanoi Lambone. »Olemme\nkävelleet maileja, loppumattomia maileja. Ja Christina Alberta on\nkieltänyt kaiken ravinnon sekä itseltään että minulta. Lopulta minun\npiti sanoa, että nyt minä joko istun paikalleni ja syön, taikka kaadun\ntähän ja kuolen. Saammeko ottaa nämä tuolit? Istu siihen, Christina\nAlberta. Tarjoilija! Nyt on kyseissä äärimmäinen väsymys. Ei tummaa\neikä vaaleaa. Minun täytyy saada shampanjaa. Bollinger 1914 tekee\nhyvää, mutta sen täytyy olla jääkylmää, mieluimmin liian kylmää, ja\nvoileipiä — aika joukko savustettuja lohivoileipiä. Niin, tusina. Ah!»\n\nHän laski ranteensa pöydälle. »Kun olen saanut jotakin juodakseni, alan\npuhua», supatti hän ja pysyi vaiti. »Milloin lähditte talleilta?» kysyi\nChristina Alberta Faylta.\n\n»Puoli yhdeksältä. Ei merkkiäkään hänestä.»\n\n»Oletteko olleet kaukana?» kysyi Harold Lambonelta.\n\n»Kaukana!» vastasi Lambone ja oli jonkun aikaa kykenemätön liikkumaan.\n\nHänen äänensä tuntui häipyvän etäisyyteen. »Kysyimme joka poliisilta\npientä, hatutonta miestä. Aikamoisten alojen läpi Lontoossa. Aina vain\neteenpäin — poliisin luota poliisin luo... Christina Alberta on hyvin\npäättäväinen nuori nainen. Jumala auttakoon sitä miestä, joka saavuttaa\nhänen rakkautensa! Ei yksikään sielu ole nähnyt häntä. Mutta en voi\nkertoa vielä...»\n\nHarold pyyhkeili hiljaa leukaansa pitkillä taiteilijansormillaan. »On\ntäysin mahdollista», sanoi hän, »että hän pistäytyi jonnekin ja osti\nitselleen uuden hatun.»\n\n»Tietysti hänen on täytynyt hankkia hattu», sanoi Fay.\n\n»Meidän kummankaan päähän ei pistänyt, että hän olisi voinut tehdä\njotakin niin järkevää.»\n\n»Meille ei pälkähtänyt mieleenkään kysyä hattukaupoista», sanoi\nChristina Alberta.\n\n»Onneksi», sanoi Lambone ja kääntyi toivottamaan virvokkeitaan\ntervetulleiksi. »Se olisi ollut viimeinen ruohonkorsi.»\n\n»Hyvin kauan olimme erään toisen hatuttoman miehen jäljillä», sanoi\nChristina Alberta. »Saimme hänet kiinni Essexin tiellä ajettuamme\nhäntä takaa koko Pentonvillen halki. Mutta hän oli vain parrakas,\npaljasjalkainen luonnonparantaja. Sitten saimme tiedon hatuttomasta\nmiehestä Britannian luona, mutta sekään ei vienyt minnekään. Hän näytti\njuuri tulleen ulos talostaan jostakin lähistöltä ostaakseen tuoretta\nkalaa katukauppiaalta.»\n\n»Omituista, kuinka väkeä tulee koolle, heti kun teet\nyksinkertaisimmankaan kysymyksen», sanoi Lambone suu täynnä voileipää.\n»Ja kuinka kiireellisen avuliaita he saattavat olla. He melkein ajoivat\nmeidät porraskäytävään tuon kalamiehen jälkeen, joka osoittautui\nhyvin taistelunhaluiseksi, epäilyttävän näköiseksi vekkuliksi.\nIhmisjoukko olisi tahtonut, että olisimme hakeneet juuri häntä, ja hän\nei näyttänyt ollenkaan haluavan, että häntä haettiin. Jollei päähäni\nolisi pälkähtänyt pelastavaa ajatusta, olisi tapahtunut jotakin\nepämiellyttävää. Sanoin vain: 'Ei, tämä ei ole se herra. Se on toinen,\nsamanniminen.’»\n\n»Mutta mitä hän sanoi?»\n\n»'Sitä parempi teille’, vastasi hän. Mutta se tyydytti kuitenkin\nihmisjoukkoa, niin että pääsimme ihan huoletta raitiovaunuun, joka vei\nmeidät Portland Roadin asemalle.»\n\nShampanja saapui jääastiassaan. »Se on tuskin vielä kyllin kylmää»,\nsanoi tarjoilija koetellen pulloa.\n\n»Nyt ei ole aikaa olla pikkumainen», sanoi Lambone ja otti kolmannen\nvoileivän. »Sinä et syö mitään, Christina Alberta. Ja minun mielestäni\ntäytyy sinun saada ainakin lasillinen tätä.»\n\nChristina Alberta joi hiukan ja söi koneellisesti.\n\n»Ihmettelenpä, saammeko nähdä häntä enää milloinkaan», sanoi Harold.\n»Lontoo on niin suuri. Niin laaja! Tunnen sen aina, kun näen jonkun\nmenevän jonnekin. Tarvitaan pelottavaa rohkeutta lähteä ulos. Lontoon\ntäytyy olla täynnä eksyneitä ihmisiä. Pelkäsin Lontoota, kunnes keksin\nmaanalaisen rautatien ja tubit. Minusta tuntui, että minut voitaisiin\njollakin syrjäkadulla saada viedyksi vaikka minne, ja jättää kiertämään\nkulmia yhä pitemmille kaduille iankaikkisesti. Uneksin viimeisestä\nkadusta — joka oli loppumaton. Mutta jos vain alan hermostua, kysyn\ntietä lähimmälle maanalaisen asemalle, ja siellä olen turvassa.»\n\n»Mutta hän on saattanut tällä aikaa palata atelieriin», sanoi Fay.\n\nPaul Lambone kurottautui ottamaan neljättä voileipäänsä ja joi\nkolmannen lasinsa shampanjaa hyvin nopeasti. Hän tuli puheliaammaksi\nnäistä virvokkeista.\n\n»Olen pahoillani», sanoi hän, »kun en tullut ajatelleeksi sitä\nmahdollisuutta, että hän ostaisi uuden hatun. Se on pannut kaikki\nlankani sekaisin. Katsokaas, olin kohdistanut ajatukseni siihen, mitä\ntapahtui hänen päänsä sisäpuolella, niin etten ollenkaan välittänyt\nsiitä, mitä sen ulkopuolella saattaisi tapahtua. Mutta hänenlaisensa\nsiisti- ja puhdastapainen mies — minkä hän on saavuttanut elettyään\nkoko elämänsä järjestyneissä oloissa — hankkii itselleen hatun melkein\nkoneellisesti... Olemme ehkä kulkeneet aivan hänen vieritseen, kun\nhänellä oli hattu päässä.»\n\n»Minä olisin tuntenut hänet», väitti Christina Alberta.\n\n»Mutta ennenkuin tuo Pentonvillen mies veti kiusallisen sillinsä\nverkkomme läpi, niin olen varma siitä, että olimme ihan hänen\nkantapäillään. Katsokaas, Christina Alberta vaati minua kysymään\njokaiselta poliisilta, mitä näimme — vieläpä liikennettä hoitavilta,\nliikaa työtä tehneiltä, kiukkuisilta, purevilta, raaoilta miehiltä\n— mutta minä valitsin joka tapauksessa suunnan, — minä päättelin,\nminne oli käännyttävä. Katsokaas, hyvä Watsonini», hän hymyili\nheikosti ja omahyväisesti Crumbille, »oleellista tällaisissa\nasioissa on asettaa itsensä asianomaisen asemaan, ajatella hänen\najatuksiaan omiensa asemasta. Sitä juuri minä koetin — sikäli kuin\nhengästymiseltäni saatoin — vaikuttaakseni Christina Albertaan. Se\non aivan selvää. Kyseessä on mies, joka on vakaantunut, kauniisti,\nkadehdittavasti vakaantunut siitä, että hän on maailman korkein herra,\nvielä tuntematon, tunnustamaton, mutta juuri ilmaantumisensa edellä.\nKulkeeko sellainen mies kaduilla yhtä herkästi kuin joku toinen? Ei\nollenkaan. Hän on komea, vaativa, korskea. No niin: hän tahtoo nousta\neikä laskeutua. Hän valitsee laajat pääkadut eikä ahtaita, ja pyrkii\nkeskemmälle katua...»\n\n»Eihän vain hänen ylitseen ole ajettu!» huudahti Christina Alberta\nterävästi.\n\n»Ei, ei. Hän välttää liikennettä sen vuoksi, että se häiritsee häntä ja\npienentää hänen arvokkuuttaan. Avoimet paikat vetävät häntä puoleensa.\nKorkeat talot, kirkkaat valot, kokousilmoitukset vetävät häntä\nvoimakkaasti puoleensa. Niinpä hän jokseenkin varmasti kulki suoraan\nTrafalgar Squaren yli Amiraliteetin kaarelta päin Coliseumin vetävää\nkutsua noudattaen... Käsitättekö menetelmäni?»\n\nHän ei odottanut Crumbin vastausta. »Mutta mitä enemmän ajattelen\nkadonnutta ystäväämme, sitä enemmän ihailen ja kadehdin häntä. Mitä\nsurkeita otuksia me olemmekaan! Tyydymme olemaan yksilöitä, ykkösiä,\npisteitä, nappuloita, vesitippoja, hiekkajyväsiä inhimillisen hyörinän\nmonivivahteisessa, tarkoituksettomassa sekasorrossa. Hän kohoaa sen\nyli. Hän kohoaa nyt sen yli. Hän hylkää sen jokapäiväisyyden ja\nvähäpätöisyyden suurenmoisella liikkeellä. _Hänen_ maailmansa! Kuinka\nse on suurenmoinen! Viettipä hän iltansa missä hyvänsä, ja tulkoonpa\nhänelle mikä kohtalo hyvänsä, niin hän on onnellinen mies. Ja me\nistumme täällä, istumme täällä juomassa. Tilaan toisen pullon viiniä,\nHarold, ja pyydän, että te ja rva Crumb jätätte lämpimän ja happamen\noluenne ja otatte osaa tähän. Tarjoilija! — Niin, yksi lisää, olkaa\nhyvä — Istumme tässä tungoksiin täynnä olevassa, savuisessa paikassa,\nsilloin kun hän suunnittelee maailman pelastusta, jonka me annamme\nmennä menojaan, ja kohottaa kuninkaallisen tahtonsa Jumalan eteen.\nMikä suurenmoinen innoitus! Otaksukaamme, että se liikuttaisi jokaista\nmeistä...»\n\nChristina Alberta keskeytti: »Luulen, että meidän pitäisi soittaa\nsairashuoneisiin. En tullut ennen ajatelleeksi sitä mahdollisuutta,\nettä hänen ylitseen olisi ajettu. Hän on aina ollut hiukan huolimaton\nmennessään katujen yli.»\n\nPaul Lambone kohotti kätensä kieltävästi ja haki aivoistaan jotakin\ntekosyytä saadakseen jäädä istumaan.\n\n»Hiukan myöhemmin», sanoi hän lyhyen vaitiolon jälkeen, »niin joutavat\nsairashuoneitten henkilökunnat paremmin vastaamaan. Siellä on tungos\nparaikaa... kymmenestä yhteentoista. Niin, juuri tungoksen aika...»\n\n\n9.\n\nTeddy Winterton ilmaantui tunkeutuen itsepäisesti istumassa pysyvän\nihmisjoukon läpi. Hän oli suunnannut silmänsä Christina Albertaan.\n\n»Halloo!» virkkoi Lambone tervehtien ei liian ystävällisesti, ja\nsilmäsi Christina Albertaan ja taas äsken tulleeseen.\n\nTeddy taisteli saadakseen vapaan tuolin, jolle eräs nainen oli pannut\nhylkeennahkaisen takkinsa, ja sieppasi sen pyytäen tuhannesti anteeksi\ntakin omistajattarelta ja tuuppasi sen pöydän päähän Haroldin ja Fayn\nväliin, jotka sulkivat häneltä tien Christina Albertan luo. »Säälikää\nyksinäistä miestä», sanoi hän hupaisesti ja koetti katsoa Christina\nAlbertaa silmiin.\n\n»Saatte lasin shampanjaa», sanoi Lambone hiukan pakollisesti lausuen\nvieraan tervetulleeksi.\n\n»Mitä kuuluu, Christina Alberta?» sanoi Teddy koettaen pakottaa hänet\nkiinnittämään huomiota itseensä.\n\nChristina kääntyi Fayn puoleen. »Haluatko lähteä pois minun kanssani\nnyt?» kysyi hän. »Takaisin atelieriin. Minun täytyy nyt soittaa\nsairashuoneisiin, että se tulisi tehdyksi.»\n\nFay katsahti häneen hiukan ällistyneesti. »Se on vakavaa», sanoivat\nChristina Albertan silmät, ja Fay nousi paikaltaan ponnistellen\nsaadakseen takin ylleen. Christina Alberta ei ollut riisunut\npäällystakkiaan ja oli valmis. »Kuule, Christina Alberta», sanoi Teddy,\n»haluaisin puhua sanan kanssasi.»\n\n»Mennään, Fay», sanoi Christina Alberta tuupaten hiukan ystävätärtään\ntakaapäin ikäänkuin ei olisi kuullut Teddyn puhetta.\n\nTeddy seurasi heitä Piccadillyn kivitykselle. »Vain sana», sanoi hän.\nFay aikoi vetäytyä hiukan syrjempään, mutta Christina Alberta ei\nsallinut sen tapahtua.\n\n»En tarvitse sanaakaan», sanoi hän.\n\n»Mutta tahtoisin auttaa sinua.»\n\n»Olisit voinut auttaa minua. Nyt se on liian myöhäistä. En tahdo enää\nmilloinkaan nähdä sinua.»\n\n»Anna minun edes yrittää.»\n\n»Olet saanut yrittää, ja olet tehnyt parhaasi.»\n\n»Voithan edes säilyttää kaiken ulkonaisesti entisellään», sanoi Teddy.\n\n»Minä välitän viisi ulkonaisista seikoista!» sanoi Christina Alberta.\n»Mennään, Fay.»\n\nHän tarttui ystävättärensä käsivarteen.\n\nTeddy jätettiin siihen tuijottamaan. Hän epäröi ja palasi sitten\nkahvilaan Crumbin ja Lambonen luo.\n\nMolemmat nuoret naiset jatkoivat vaieten matkaansa.\n\n»Onko jotakin tapahtunut?» kysäisi Fay.\n\n»Kaikki on lopussa», sanoi Christina Alberta. »Mahtaako meillä olla\nmahdollisuuden varjoakaan tavata isä atelierissä?»\n\nHe jatkoivat tietään Chelseahen puhumatta sen enempää. Fay ei ollut\nmilloinkaan ennen nähnyt Christina Albertaa väsyneenä.\n\nKun Fay avasi oven, syöksyi Christina Alberta huoneeseen hänen\nohitseen. »Isä!» huusi hän pimeään eteiseen. »Isä!»\n\nFay sytytti tulen. »Ei», sanoi Christina Alberta. »Tietysti hän ei ole\ntäällä. Hän on mennyt. Fay! Mitä minun pitää tehdä?»\n\nFayn siniset silmät pyöristyivät. Christina Alberta, tuo urhoollinen,\ntuo nykyaikainen, itki.\n\n»Kysytään sairaaloista», sanoi Fay koettaen parhaansa ollakseen reipas\nja hilpeä.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN KIRJA\n\nMAAILMA HYLKÄÄ SARGONIN, KUNINKAITTEN KUNINKAAN.\n\n\n\n\nEnsimmäinen luku.\n\nTUNTEMATTOMANA.\n\n\n1.\n\nHra Preemby on kadonnut Christina Albertan elämästä. Joksikin aikaa\ntäytyy hänen kadota melkein yhtä täydellisesti tästä kertomuksestakin.\nHra Preemby häipyy pois. Meidän on nyt kerrottava toisesta ja\nsuuremmasta henkilöstä, joka on lainannut hänen ulkonaisen olemuksensa,\nSargon ensimmäisestä, loistavasta, kaikkien kuninkaitten kuninkaasta,\nmaan perijästä.\n\nOn epäilemättä hyvin ihmeellistä ja suurenmoista huomata, että\nsen sijaan, että on ollut jokseenkin hämärä, pesulaitoksen\nomistajattaren leski, jolla ei ole mitään erikoisempaa tarkoitusta\ntässä maailmassa, yhtäkkiä onkin koko maailman herra, mutta se on\nsamalla omantunnontarkasta, oikeutta harrastavasta miehestä perin\nhäiritsevä ja painava huomio. Ja on luonnollista, että siinä ensiksi\ntäytyy olla jotakin mieltä hiukan hälyyttävää, tuossa suuressa ja\nsäteilevässä ajatuksessa. Se oli aate, joka toi mukanaan vapautuksen ja\nlaajentumisen tunteen. Tarkoituksista, jotka vielä olivat epäselvät,\noli häntä pidetty kuin häkissä olevaa eläintä tuossa rajoitetussa\nja syrjäytetyssä Preembyn elämässä. Hänen mielikuvituksensa oli\nkapinoinut sen päättyväisyyttä vastaan, joku syvä vaisto oli ilmaissut\nhänelle, että elämä oli vain harhakuva. Uneksimisen hetkinä, ja joskus\nvalvomisen ja nukkumisen välillä, oli hän nähnyt viittauksia valosta\nja suunnasta todellisuuden toiselta puolelta. Ja nyt äkkiä, ikäänkuin\nportti olisi avattu, ikäänkuin verhot olisi vedetty syrjään, tulvi tuo\nvalo häikäisevänä häntä vastaan. Hänen elämänsä ei enää ollut mikään\nyksityinen elämä, joka alkaa, loppuu ja menee ohi kuin tyhjänpäiväinen\nsävel. Hänen olemassaolonsa oli kuin rihma, joka kiilsi ja hävisi\nja palasi taas olemisen äärettömässä työpajassa, se olikin kudottu\njotakin tarkoitusta varten. Muinaisuudessa hän oli ollut Porg Klebin\nkaupungissa, ja hän oli ollut Sargon ja Belzasar. Moni muukin hän oli\nollut, mutta nuo muistot nukkuivat vielä unhotuksen mustien vesien\nalla. Mutta Sargonin muisto loisti kirkkaana. Palannut oli hänen\nSargon-minuutensa eikä mikään muu hänen minuuksistaan. Jostakin vielä\nhämärästä syystä tuo voima, joka ohjasi häntä, tahtoi häntä vielä\nkerran tulemaan Sargoniksi tässä nykypäivien surkeassa maailmassa.\nSargon oli aloittanut elämänsä nöyrästi, hyljättynä pikkulapsena, mutta\noli noussut luomaan uudelleen, hallitsemaan ja laajentamaan mahtavampaa\nvaltakuntaa kuin maailma oli milloinkaan ennen nähnyt. Sargon oli\nosoittanut eräitä ominaisuuksia (hrrump) ja näitten ominaisuuksien\ntakia tuo voima oli taas kutsunut häntä.\n\nKoko sarja muistoja aukeni hänen sielussaan. Merkillisen vakuuttavasti\nne muistuttivat hänen mieleensä hänen nuoruutensa, muistoja noilta\nkaukaisilta ajoilta Sumeriassa, jossa voima oli nostanut hänet\nkorkealle. Ne olivat niin kirkkaita ja miellyttäviä, että ne jo\nalkoivat työntää hänen muistelmansa Sheringhamista ja Woodford\nWellsistä taustalle, tehden hänen Preemby-minänsä varjomaiseksi. Hän\nei ollut milloinkaan pitänyt paljon noista viime kokemuksistaan, ei\nmilloinkaan palauttanut niitä mieleensä mielihyvällä. Mutta hänen äsken\npalanneisiin muistoihinsa kannatti kyllä pysähtyä. Niitten joukossa oli\nkuvia hänen aikaisimmasta elämästään, jolloin hän oli vain löytölapsi,\nsalaperäinen, edeltäjänsä hovissa löydetty lapsi. (Tämän edeltäjän\nnimeä hän ei vieläkään kyennyt muistamaan.) Nuori Sargon oli sievä,\nsinisilmäinen nuorukainen, mikä oli hyvin harvinaista Sumeriassa\nsyntyneille, ja hänet oli löydetty liukumassa virtaa alas pienessä,\nheikossa, kaisloista ja piestä tehdyssä veneessä, ja maan hallitsija\noli korjannut hänet ja ottanut hänet lapsekseen. Jo poikana hänet\nhuomattiin poikkeuksellisen viisaaksi, kykeneväksi tekemään kaikkea,\nmitä muut ihmiset eivät voineet tehdä: hänellä oli hallitsijan henki.\nHän ei suinkaan ollut hyvin kaunis, hyvin tietorikas tai voimakas.\nMonet hänen ympärillään voittivat hänet näissä vähäisemmissä asioissa —\ntietorikkaudessa ja muistin suuruudessa erikoisesti voitti hänet Prewm,\nsuurvisiirin poika — mutta hänellä oli oikea, kuninkaallinen viisaus\nennen heitä kaikkia.\n\n»Oikea, kuninkaallinen viisaus», sanoi hra Preemby-Sargon ääneen\nja törmäsi kovasti pitkään, mustaan herraan, joka kiiruhti St\nJamesin puistosta St Jamesin palatsia kohti. »Valitan!» huusi hra\nPreemby-Sargon.\n\n»Minun vikani», sanoi pitkä, musta mies. »Myöhästynyt kohtauksesta», ja\njatkoi matkaansa.\n\nOmituista. Missä oli hra Preemby — eli Sargon — ennen nähnyt nuo\nkasvot? Olikohan... jokin yhdisti ne hämärästi Sheringhamiin ja\nauringon paistamaan hiekkaan. Mutta sitten nousi Sumeria ylimmäksi, ja\npitkästä, mustasta miehestä tuli erämaaheimon päällikkö, hiekka-aavikon\nkeskellä elävän erämaaheimon.\n\nVeden rikkoutunut pinta tuli taas tyyneksi, ja tuo poika-aika\nSumeriassa sai jälleen peilimäisen kirkkautensa. Missä olimmekaan?\nJo noina aikaisina aikoina olivat miehet huomanneet nuorukaisen\nikäänsä vakavammaksi. Hän oli välttänyt poikien leikkejä. Koko\nikänsä hän oli välttänyt poikien leikkejä. Hän ei pelannut\ncricketiä Sheringhamissakaan. Vaatimattomasti, mutta pontevasti tuo\nnuorukainen oli kohottanut äänensä neuvostohuoneessa ja hänen sanansa\nhuomattiin viisaudeksi. Vanhat miehet olivat ihmetellen istuneet\nhänen ympärillään. »Hänessä on totuus», sanoivat he muinaisella\nsumerialaisella tavallaan. Totuuden sanoja. Häntä sanottiin myös\nnuoreksi tiennäyttäjäksi.\n\nEnnenkuin Sargon oli täyttänyt viittätoista, oli vanha, lapseton\nhallitsija, jota viholliset ahdistivat ja vehkeilijät kiusasivat,\nhuomannut hänet. »Tuo poika pelastaa valtakunnan.» Sitten kun hän\noli vasta muutaman päivän yli kahdeksantoista, oli hänelle annettu\ntehtäväksi sotaretken johto pohjoisten heimojen rauhoittamiseksi\nja heidän liittoutumisensa estämiseksi pohjoisrajan takana olevan\nvihollisen kanssa. Hän teki enemmän kuin häntä oli käsketty tekemään.\nHän retkeili vuoriston läpi niitten takaisille tasangoille, taisteli\npohjoisten vihollisten kanssa, löi ja tuhosi heidät ankarasti.\nSilloin käsittivät kaikki, että hänestä piti tulla Sumerian uusi\nherra ja hallitsija, vanhan käskijänsä seuraaja. Kaikki hyväksyivät\nsen vilpittömästi, paitsi Prewm taitava (jota jo silloin koristivat\nkomeat, tuuheat poskiparrat), sillä hän ilmaisi hyväksymisensä kateus\nsilmissään. Ja sitten tuli hallitusvaihdoksen päivä, ja haaremin\navaus, kauniita päiviä. Sitten kuninkaallisen prinsessan, hänen ainoan\nlapsensa syntymä, ja suuri sotaretki etelän erämaihin. Ja sitten lisää\nsotaretkiä, ja suurta lainsäädäntöä, viisaitten, yhä viisaampien\nlakien, ja riemuaan osoittavia ihmisjoukkoja, kiitollisia ihmisiä ja\nonnellisia kyliä. Elämä tuli onnelliseksi kaikkialla. Prewm vehkeili ja\nkapinoi ja hänet tuomittiin ajan yksinkertaisten menetelmien mukaan. Se\noli valitettava välttämättömyys, asia, jossa ei kannata viipyä. Rajat\nlaajenivat ja suuri rauha vahvistui: Venäjä, Euroopan Turkki, Persia,\nIntia, muinainen Egypti, Somalinmaa ja niin poispäin valloitettiin ja\ntehtiin onnellisiksi. Amerikka ja Australia ja Atlantiksen jäännökset,\nsillä se ei vielä siihen aikaan ollut kokonaan uponnut, löydettiin.\nNe unohdettiin taas myöhemmin, mutta ne löydettiin todella silloin ja\nmaksoivat veroa. Kansainliitto perustettiin.\n\nKoko maailma kertoi Sargonin hyvyydestä ja eli kultaisia päiviä.\nSillä Sargon hallitsi sydämessään piilevän oikeuden valon mukaan. Hän\nteki temppeliuhrit lempeämmiksi ja toi jonkunlaista protestantismia\nuskomuksiin ja menoihin. Kansa teki hänestä ylistyslauluja. Ohikulkevat\nnaiset ja miehet juoksivat hänen jäljessään saadakseen suudella hänen\nkättään. Eikä hän kieltäytynyt olemasta kansansa seurassa. Tämä\nluottavaisuus oli hänen turmansa. Tuli murhaaja tikareineen, musta\nmurhaaja, hullu, ulkomaalainen...\n\nIhmeellistä! Hän saattoi muistaa, kuinka hänen kansansa suri hänen\nkuoltuaan.\n\nHra Preemby-Sargonin rintaa painava poliisimiehen valkoinen hansikas\nesti hänet paraiksi joutumasta autobussin alle. Hän perääntyi\nnäppärästi. Hän oli Trafalgar Squarella, suuressa liikenneristeyksessä,\nahdingossa. Täällä, lämpimän lokakuun iltapäivän auringon alla, oli\nvielä suurempi kansanpaljous kuin Sumeriassa. Täällä hän halusi\ntarkastaa sitä. Se oli pimeää kansaa, kansaa hätäisin kasvoin. Hänen\npaluunsa vaikuttaisi siihenkin. Oli ollut suuri sota, paljon hävitystä,\nmaailma oli haavoittunut, eikä kyennyt parantumaan. Tämän ajan\nmitättömillä hallitsijoilla ja valtiomiehillä ei ollut viisautta, ei\nollut mitään vaistoa pohjimmaisesta oikeudesta. Vielä kerran vaadittiin\njohtajaa ja pelastajaa, sellaista, jolla oli tarvittava viisaus.\n\nNyt käveli Sargon Nelsonin patsaan leijonien kitojen alitse ja\nsuuntasi kulkunsa ohi Yrjö V:n patsaan aukeaa korkeammalle nousevalle\nsuojukselle. Siihen hän asettui pitkää tarkastelua varten. Hän\nkatseli Whitehalliin päin Parlamenttitalon korkeaa tornia kohti ja\nWhitehall oli täynnä kultaista auerta, jonka keskellä liikenne väreili.\nRaitiovaunujen, ajurien ja autojen jono aukeni sieltä sekaantuakseen\nNorthumberlandin kadulta ja Strandin avenuelta tulevaan virtaan,\nja niin yhtynyt jono jakaantui taas hänen vasemmalla puolellaan ja\noikealle, Pall Mallia pitkin, siellä olevan aukean yli. Katulyhtyjä ei\nvielä ollut sytytetty, mutta vasemmalla olevien talojen pyöristyvissä\njyrkänteissä syttyivät muutamiin ikkunoihin lämpimät tulet. Alhaalla,\naukean poikki, liikkui ohuita kävelijäin jonoja kuin rihmoja paikasta\ntoiseen, ja pieni, kyyristynyt maanalaisen asema nieli lakkaamatta\nkitaansa ihmisiä joukottani ja ryhmittäin. Jonkunlainen kokous oli\nkäynnissä Nelsonin patsaan juurella: ihmisjoukko, joka ei osoittanut\nerikoista innostusta. Valkeita ja punaisia laattoja kantavat miehet\njakoivat valkoisia paperilappuja ja helistelivät rahankeruulaatikoita.\nVälittömästi heidän jaloissaan juoksenteli muutamia köyhästi puettuja\nlapsia leikkien ja kirkuen...\n\nTämä oli vain pikkuinen läikkä yhdessä hänen kaupungeistaan. Sillä\nkatsokaas, ajan kuluessa ja hänen entisen valtakuntansa kehittyessä oli\nhän tämän ja kaikkien muidenkin maailman kaupunkien oikeutettu omistaja\nja hallitsija.\n\nJa hän oli tullut takaisin parantaakseen vilisevän maailman\nepäjärjestyksen ja palauttaakseen vielä kerran Sumerian syvän rauhan.\n\n\n2.\n\nMutta kuinka oli tuo tehtävä pantava alulle?\n\nSiinä oli vaikeus. Ei saanut olla mitään puolinaista saapumista. Hänen\noli nopeasti ja päättävästi käytävä käsiksi asioihin, tajusi hän, ja\nNational Galleryn korokkeelta näkyi irrallinen, hajanainen, laaja\nmaailma, jota hänen oli ruvettava hoitamaan. Se saattoi ponnistella\nholhousta vastaan. Jos hän alkaisi nyt, jos hän rupeisi huutamaan\ntältä korokkeeltaan, niin olisi enemmän kuin luultavaa, ettei kukaan\nvälittäisi hänestä. Hänen piti tarkasti ottaa vaari tilaisuudesta, eikä\ntehdä mitään erehdyksiä. Maailman herran ja parantajan ei sopinut tehdä\nerehdyksiä.\n\nNiin, esimerkiksi oli Buckinghamin palatsin juttu melkein ollut\nerehdys. Se oli mennyt myttyyn muitta mutkitta, mutta siitä olisi\nvoinut olla vakavampiakin seurauksia. Ihmiset eivät vielä tunteneet\nmestaria, heillä ei vielä ollut minkäänlaista aavistusta hänestä. »Ne\nolisivat voineet», sanoi Sargon langeten preembymäiseen kodikkuuteen,\n»panna minut putkaan. Ja silloin olisin ollut aika hölmön näköinen.»\n\nNyt ei enää saisi tapahtua sellaista hätäilyä.\n\nEi. Hänen tuli mieluummin odottaa ohjeita ylhäältä.\n\nVoiman, joka oli tuonut hänet takaisin maailmaan ja herättänyt hänet\ntuntemaan oikean olemuksensa ja tehtävänsä, sen saattoi odottaa\nlähettävän hänelle valistuneen kannattajan tai sellaisen — joka tuntisi\nhänet. Sillä täytyihän hänen tietysti olla sen hallitsijan näköinen,\njoka hän oli ollut — kuten Hocklebykin oli ollut Prewmin näköinen.\nHänen näitä harkitessaan etsivät sormet hänen viiksensä ja alkoivat\nkierrellä niitä miettivästi. Hän oli todellakin valepuvussa. Sillä\nvälin?... Sillä välin hänen täytyi saada nähdä kaikki, mitä voi, päästä\nperille ihmisten mielenlaadusta ja oppia tuntemaan heidän erikoiset\ntarpeensa ja puutteensa. Hän saattaisi kulkea kansansa keskuudessa\nkenenkään tietämättä... kuten Harun al Rashid, mutta viisaammassa\ntarkoituksessa...\n\n»Harun al Rashid», kuiskasi Sargon, katseli ylöspäin lordi Nelsonia\nkohti ja nyökkäsi hänelle ystävällisesti. »Harun al Rashid. Kun tämä\nlompakkoni vain olisi täynnä kultaa. Mutta siitä huomenna. Tuolla\nmiehellä — mikä hänen nimensä nyt olikaan? — Preembyllä, oli jossakin\npankkitili.»\n\nHän tunnusteli rintataskuaan. Lompakko oli yhä siellä.\n\nMaksuosoituksiin täytyi kirjoittaa »A. E. Preemby» — hullunkurista,\nmutta niin oli tehtävä. Tuo A. E. Preemby sai näytellä jonkunmoisen\nedustajan osaa. Hänen aarteensa pysyi tallessa.\n\n\n3.\n\nStrandilla Hänen Majesteettinsa näki itsensä vilaukselta myymälän\nikkunassa. Hänen tukkansa oli hieman sekaisin, ja hänestä oli\nepämieluista nähdä tukkansa epäjärjestyksessä. Hän meni hattukauppaan,\njoka sattui mukavasti tien varteen, ja osti itselleen hatun.\n\nHän otti esiin pienen setelikukkaronsa maksaakseen — hyvin rauhoittava\ntehtävä. Sillä siinä ei ollut vähempää kuin seitsemän punnanseteliä.\nHän laski ne tyytyväisenä. Maksettuaan laskun Tunbridgessä oli hän\ntaas nostanut rahaa pankistaan. Hän epäröi, antaisiko hän juomarahaa\nmyyjälle — eikä tehnyt sitä.\n\nNyt hän ei ostanutkaan mustanauhaista, harmaata huopahattua, vaan\nerikoisen, leveäreunaisen huopahatun, jollaisia taiteilijat tai\nkirjailijat olisivat voineet valita. Se ei ollut sellainen hattu,\njonka Albert Edward Preemby, tuo vaatimaton, tuo epäröivä mies, olisi\nostanut, se oli paljon enemmän Sargonin mallinen hattu. Mutta ei\nainoastaan sargonmainen, siinä oli jotakin naamiontapaista, jotakin\nselvemmin naamiomaista. Kauppojen ikkunoista ja satunnaisista peileistä\nsaattoi aina tuontuostakin nähdä, että noissa miettivissä sinisissä\nsilmissä oli nyt jotakin salaperäistä.\n\nHän jatkoi tietään itää kohti, Aldwychiin päin, ja poikkesi sitten\nKingswaylle katsellen milloin myymäläin ikkunoita, milloin ihmisten\nkasvoja.\n\nTänään hän oli Tuntematon. Tuskin yksikään ihminen katsahti\ntoistamiseen häneen. Mutta pian saapuisi paljastus, ja silloin koko\ntuo huolettomana puuhaileva joukko magnetisoituisi hänen astuessaan\nohi, tervehtisi, kuiskailisi ja ihailisi. Ja hänen oli oltava valmis\nheitä varten, valmis siitä lähtien johtamaan heidän kohtaloltaan. Ei\nkävisi päinsä olla neuvoton, jäädä kokoamaan ajatuksiaan ja kirkastaa\nkurkkuaan, »hrrump».\n\nHänen hartioillaan lepäsi pelottava vastuu! Mutta hän ei pudistaisi\nsitä pois. Millä sanoilla hän aloittaisikaan puheensa heille, kun\nilmestyksen hetki saapuisi? Ensiksi: »Olkoon rauha!» Parempia sanoja\nei kukaan voisi kuvitellakaan. Hän mutisi itsekseen: »Rauha eikä\nsota kansojen keskuudessa. Rauha eikä sota yksityisten kesken. Rauha\nkaduilla — työpajoissa, kaupoissa. _Rauha!_ Rakkaus ja rauha. Minä,\nSargon loistava, käsken niin. Minä, Sargon, olen palannut monien\nvuosisatojen jälkeen tuodakseni rauhan koko maailmalle.»\n\nHäntä veti puoleensa erään myymälän ikkuna. Se oli karttakauppa, ja\nsiinä oli selvästi näytteillä _Euroopan kartta Versaillesin rauhan\njälkeen: kaksi shillinkiä, kuusi penseä_. Hän jäi katselemaan sitä.\nKaikki tuo olisi taas muutettava. Se oli juuri osa hänen tehtävästänsä.\nSitten hän katseli mitä muuta ikkunassa oli. Euroopan kartan takana\nriippui koko maailman seinäkartta. Sellaista maailman karttaa hän\nsaattaisi tarvita. Ei voi hallita maailmaa ilman karttaa. Taikka sitten\nunohtuu laajoja maanosia. Olisiko pallokartta parempi? Seinäkartan\nsaattoi nähdä kerrallaan, ja sitäpaitsi sitä oli parempi liikutella.\nSitäpaitsi ei kaupassa näyttänyt olevan pallokarttoja, eikä hän\ntiennyt, mistä sellaisen saisi ostaa. Hän meni sisään, osti maailman\nkartan ja ilmaantui taas kadulle lyhyen hetken kuluttua kainalossaan\nneljän jalan pituinen käärö. Hän kantoi myöskin kekseliästä, pahvista\ntehtyä tähtikarttaa, joka oli sattunut hänen silmiinsä hänen\nseisoessaan myymäpöydän edessä. Se tuntui hänestä tarpeelliselta\nastrologisia tehtäviä varten.\n\nHän alkoi hämärästi ajatella vastaista asuinpaikkaansa. Minne hän oli\nmenossa?\n\nHän haki itselleen asuntoa, hän haki itseasiassa yksinäistä\nerakkomajaa. Hän oli karannut kuninkaallisen prinsessan parista,\njoka myös oli tullut takaisin — jokseenkin tarpeettomasti, arveli\nhän — tähän nykyaikaiseen maailmaan, koska hänelle oli välttämätöntä\nolla jonkun aikaa ihan yksin. Hänen oli vietettävä muutama päivä\ntai viikko henkisissä taisteluissa, mietiskelyssä ja sielullisissa\npuhdistuspyrkimyksissä, ennenkuin hänen ilmestymisensä tapahtuisi.\nTytärkään ei saisi palvella häntä sinä aikana. Hän oli altis, mutta\noli pahasti tiellä. Prinsessa ei ymmärtänyt häntä täydellisesti. Hänen\nhuomautuksensa ja kysymyksensä olivat yleensä häiriötä aiheuttavia\nja joskus suorastaan kiusallisia. Oli hyvinkin luultavaa, että\nmuodonvaihdosta ei tapahtuisi hänen läsnäollessaan. Ja sitäpaitsi\nkaikkien suurten profeettojen ja ihmeellisten paluiden tarinoissa\noli aina ollut tuo korpeen pakenemisen ja itsetutkimuksen alkuvaihe.\nBuddha, Muhamed, kaikki ne olivat aloittaneet sillä tavalla. Ehkäpä\nhänenkin täytyisi paastota. Ehkäpä paastoaminen olisi välttämätöntä.\nEhkäpä hänenkin luokseen tulisi taivaallinen sanansaattaja.\n\nHän olisi halunnut tietää enemmän paastoamisen tekniikasta. Täytyisikö\nmuitta mutkitta lakata syömästä, vai oliko noudatettava joitakin\nseremonioita ja varovaisuustoimenpiteitä? Mutta siitä myöhemmin.\nEnsiksi hänen tuli löytää rauhallinen huone, salainen kätkö lopullista\nvalmistautumista varten.\n\nSillä hetkellä hän huomasi olevansa Bloomburyn harmaassa puistikossa,\nja jokaisessa talossa, joitten ohi hän kulki, oli ikkunassa miellyttävä\npaperipalanen ilmoittamassa: »huoneistoja, yösijaa, aamiaista». Täällä\noli myös »yksityishotelleja», vieläpä tavallinen »täysihoitolakin»,\nniin, tänne hänen epäilemättä pitäisi jäädä. Yksinkertainen huone\nnäitten vilpittömien ihmisten luona, yksinkertainen, yksinkertaisesti\nkalustettu huone.\n\n\n4.\n\nMutta vaikka koko Bloombury, sen talojen alakerrosten ikkunoissa\nolevista tummanvihreistä ja hopeisista korteista päättäen, tarjosi\nsuojaa ja turvaa kodittomille ja vieraille, ei maailman uusi herra\nkuitenkaan nähnyt niinkään helpoksi löytää yksinkertaista huonetta\nomiksi tarpeikseen. Sillä jo enemmän kuin tunnin oli hän käynyt\nharmaasta talosta toiseen, kolkuttanut, seisonut kynnyksellä, astunut\nikuisella vahakankaalla verhottuihin eteisiin, pyytänyt nähdä\nvuokrattavaa huonetta, tarkastanut sitä, kysynyt hintaa ja — se kävi\nyhä paremmin selville — herättänyt epäluuloja. Ihmiset tuijottelivat\nhänen karttakääröään ja taivaskarttaansa ja näyttivät inhoavan\nniitä syvästi. Hän ei ollut odottanut, että häneltä niin jörösti\nvaadittaisiin tietoja. Hänen hämärä salaperäisyytensä työnnettiin\nsyrjään ja hän huomasi, että hänen oli vaikea selittää asioitaan. He\nhalusivat tietää, mitä tointa hän harjoitti ja milloin hän tahtoisi\nmuuttaa asumaan. Kukaan ei näyttänyt olevan valmis siihen, että hän\nmuitta mutkitta saisi heti paikalla huoneen haltuunsa. He odottivat,\nettä hän lähtisi hakemaan tavaroitaan. Hänen luottamustaan vähensi\nse, ettei hänen takanaan ollut mitään tavaroita. Kaikki nämä ihmiset,\nhuomasi hän yhä selvemmin, odottivat, että hän näyttäisi tavaransa, ja\nsaattoivat kiukustua, jos hän ei tehnyt niin. Valmis maksu etukäteen,\nkäsitti hän, ei näyttänyt riittävän heille.\n\nHän oli odottanut tapaavansa ystävällisiä, yksinkertaisia ihmisiä\nnäitten ovien takana, ihmisiä, jotka olisivat hyväksyneet hänet ja\npitäneet häntä arvossa heti ensi hetkestä saakka, ja ihmetelleet\nhäntä ja hänen taivaskarttaansa, mietiskelleet sen merkitystä ja\nvähitellen tunteneet ihmeellisen vieraan, joka oli tullut heille. Mutta\nihmiset, joita hän tapasi, eivät olleetkaan yksinkertaisia ihmisiä.\nUseimmat heistä olivat likaisia, viisastelevia ihmisiä. He tulivat\nulos kellareistaan epäilevän tarkkaavaisina, miehet paitahihasillaan,\nuseimmat jöröinä ja yleensä parta huonosti ajeltuna. Nuorissa naisissa\noli jotakin salakavalaa, kaikkea muuta kuin neitseellistä, vanhat\nolivat nälkäisen laihoja tai epäterveellisen lihavia. Eräällä oli\nkupumainen kasvannainen kaulassa. Ja kaikilla heillä oli tavassaan\njotakin puolustautuvaa.\n\nJa huoneet, joita hän näki, eivät olleet sen yksinkertaisempia kuin\nihmisetkään. Hänen tietoisuuteensa tunkeutui tunne siitä suuresta\nsiveellisestä muutoksesta, joka oli tapahtunut maailmassa siitä asti\nkuin hän oli hallinnut sumerialaisten maankastelijoiden valkopukuista\nrehellisyyttä. Silloin oli huoneessa ollut pöytä, tuoli tai pari,\nhylly muutamine pulloineen, kuva tai joku muu uskonnollinen esine,\nsavitaulu ja kirjoituspiirrin, ehkä, jos asukas oli oppinut. Mutta\nnämä huoneet olivat täynnä vastakohtia. Niissä oli ikkunat päästämässä\nvaloa sisään ja verhot pitämässä sitä poissa. Sargonin kätketty toinen\nnuoruus pesulaitoksessa oli tehnyt hänet hyvin araksi lialle, ja\nnäitten huoneitten pumpuliverhot olivat useimmiten hyvin likaiset.\nSähkövalo oli myös hyvin harvinainen huoneistoissa. Useimmiten\nniitä valaisivat katosta riippuvat kaasutuikut himmennetyn, hiotun\nlasipallon sisältä. Joka paikassa oli hyvin suuri pöytä keskellä\nhuonetta ja pari epämukavaa nojatuolia. Ja siellä oli rikkonaisia,\nkiiltävästä, maksankarvaisesta puusta tehtyjä kaappeja, ja epämukavia\nsohvia ja uskomattomia koristuksia. Joskus huoneissa, ja erikoisesti\nmakuuhuoneissa, vallitsi irstainen ilmapiiri ja rivous seinille\nripustettuine, luonnollisessa tilassa olevia naisia kuvaavine\nmezzotintoineen, jotka muka olivat esittävinään jotakin allegorista\ntaikka pikemminkin varakkaiden kuin hienostuneiden itämaalaisten\ntympeitten haaremien kylpyjä. Uunien etukomerot olivat erikoisen\nkoristeltuja, täynnä posliinikaluja, pieniä ruukkuja, pieniä,\nkultasiipisiä enkeleitä, punaisia paholaisia taikka rohkaisevilta\nnäyttäviä naisia kylpypuvuissaan, jotka olivat liian ahtaita heille.\nTavallinen koristelumuoto oli se, että seinille oli kiinnitetty\nlautasia, samalla lailla kuin tuholintuja naulataan ladon oven\nyläpuolelle.\n\nHyvin suuri osa näistä vuokrakodeista oli yhtä rääsyisiä kuin maantietä\nkiertelevät kulkurit. Eräs jäi hänen mieleensä värittömänä, tomuisena\nja harmaana ja nukkavieruna, kaiken mahdollisuuden ulkopuolella.\nHänen itseensäsyventyneeseen mielentilaansakin tunkeutui ihmettely\nsiitä, kuka voi asua ja kuka oli asunut moisissa majapaikoissa. Koko\nhänen elämänsä oli kulunut siistissä ja kirkkaassa ympäristössä,\noli harvinaista, että hän vilaukseltakaan olisi nähnyt Englannin\nkaupunkilaiselämän kuluneita ja lahonneita puolia, jossa kaikki on\nloppuun paikattua, mutta jossa harvoin on mahdollista parantaa tai\nkorjata jotakin ja uskomatonta, että mitään vaihdettaisiin uuteen.\nIlmakin noissa huoneissa tuntui periytyvän kaukaisilta ajoilta, ja\nkuninkaan tai muitten kuvien ruostuneissa kehyksissä olevat lasit\nnäyttivät entisaikaisten kärpästen likaamilta.\n\n»Asuuko täällä koskaan ketään?» kysyi Sargon murtuneen näköiseltä,\nhuoneita näyttävältä naiselta.\n\nHän ei tullut huomanneeksi kysymyksensä julmuutta, ennenkuin se oli\ntehty.\n\n»Viimeinen asukkaani pysyi täällä viisitoista vuotta», sanoi\nmurtuneen näköinen nainen. »Hän oli puhtaaksikirjoittaja. Hän kuoli\nsairashuoneessa kesäkuussa vesitautiin. Hänestä oli kaikki täällä hyvin\ntyydyttävää... hyvin tyydyttävää. En koskaan kuullut hänen valittavan.\nHän oli minun oikein hyvä ystäväni.»\n\nSargonin valtasi voimakas halu päästä raittiiseen ilmaan. »Kuinka\npaljon nämä huoneet maksavat?» kysyi hän. »Minun täytyy ajatella asiaa.\nAjattelen, ja ilmoitan teille sitten.»\n\nHän ilmoitti hintansa, tavallisen hinnan näillä main, mutta\nsaattaessaan vierastaan ovelle portaita alas sanoi hän: »Jos se on\nliikaa... Tarjotkaa te, herra.»\n\nHänen huolen kalventamista silmistään puhui epätoivo.\n\n»Minun täytyy miettiä sitä», sanoi Sargon ja oli taas ulkona.\n\nMikä saattoi ihmiset noin likaisiksi, surullisiksi ja murtuneiksi?\nVarmasti ei Sumeriassa milloinkaan ollut sellaisia olentoja. Se oli\nsaatava muuttumaan, kaikki tuo oli muutettava, kun kuningasten kuningas\nsaapuisi.\n\n\n5.\n\nKun hämärä sitten alkoi tummentua, löysi Sargon juuri sen rauhallisen\nhuoneen, jota hän tarvitsi. Se ilmaisi itsensä toivorikkaasti ei\ntuolla tavallisella painetulla kortilla, vaan käsin kirjoitetulla,\njossa oli luettavana »Huone vuokrattavana», ikkunassa, jossa ei ollut\npellavaverhoja, vaan punertavat uutimet, jotka pikemminkin ympäröivät\nkuin kätkivät avaran näköisen valkoisen huoneen, missä hupaisesti paloi\nroihuava valkea. Siellä oli pari maalausta — oikeita värimaalauksia —\nriippumassa valkoisella seinällä. Sargon kohotti jokseenkin väsyneesti\nkolkutinta ja lisäsi sen vaikutusta soittamalla sähkökelloa.\n\nEi tullut välitöntä vastausta, ja hän kolkutti vielä kerran, ennenkuin\novi aukeni. Kynnykselle ilmaantui hoikka nuori mies, joka piti\nhartioillaan pikku tyttöä. Tyttönen katseli Sargonia totisesti hyvin\ntummilla, harmaansinisillä silmillään.\n\n»Kaikki näyttävät menneen ulos», sanoi hoikka nuori mies miellyttävällä\näänellä. »Millä voin palvella teitä?»\n\n»Teillä on huone vuokrattavana», sanoi Sargon.\n\n»Niin, on kyllä, huone on vuokrattavana», sanoi hoikka nuori mies ja\nhänen arvostelevat tummat silmänsä tarkastelivat yksityiskohdittain\nhänen edessään seisovaa henkilöä.\n\n»Saanko katsoa sitä?»\n\n»Luulen, että annamme hänen katsoa sitä, Susan», sanoi nuori mies\nepäröiden pikku tytölle.\n\n»Tietysti herra saa katsoa sitä», sanoi pikku tyttö. »Jos rva\nRichman olisi täällä, niin näyttäisi hän sitä oikein kiireesti, sinä\ntyhmeliini.» Ja hän tukisti nuorta miestä — ystävällisesti, mutta aika\nkovasti.\n\n»Katsokaas», selitti nuori mies. »Rouva on ulkona. Älä nyt, Susan! Ja\nrouvan palvelijatar on myös ulkona. Kaikki ovat ulkona — ja meidät on\nnäin epävirallisesti jätetty jollakin lailla pitämään huolta asioista.\nOikeastaan minun ei olisi pitänyt avata ovea.»\n\n»Mutta käskinhän minä sinua avaamaan, tyhmeliini», sanoi pieni tyttö.\n\nNuori mies ei päättänyt sitä eikä tätä. Sen sijaan hän kysyi: »Karttako\ntuo on, jota te kannatte?»\n\n»Se on maailmankartta», vastasi Sargon.\n\n»Hyvin hyödyllinen kaiketikin, herra. Ja niinpä olette löytänyt tienne\ntänne. No niin, yläkerran huoneeseen, olkaa hyvä. Pidä lujasti kiinni,\nSusan, mutta älä koeta kuristaa minua.»\n\nHän lähti menemään edellä portaita ylös.\n\nSe oli ihan tavallinen porraskäytävä ja seinäpaperit jäljittelivät\njotakin hyvin visaista ja suurisyistä puuta. Kun he nousivat ylöspäin,\njoutui nuori neitonen vaaraan pudota sen takia, että oli päättänyt olla\nottamatta silmiään Sargonista ja hänen kartastaan. Hän kääntyi kokonaan\nympäri ja pakotti kantajansa pysähtymään ensimmäiselle portaalle ja\nasettamaan hänet paikalleen. »Jos vielä kerran kiskot tukkaani»,\nsanoi hoikka nuori mies, »niin lasken sinut maahan, enkä anna sinun\nmilloinkaan, milloinkaan enää ratsastaa. Seuraavassa kerroksessa, hyvä\nherra, olkaa hyvä, menkää edellä.»\n\nHuone näyttäytyi ilahuttavan vapaaksi tarpeettomista huonekaluista.\nSiellä oli pieni, siisti vuode, pöytä ikkunan alla, kaasu-uuni, seinät\noli paperoitu ruskealla paperilla, joka oli koristeltu tavallisilla,\nmutta virkistävillä japanilaisilla väripainoksilla. Toisella puolella\nuunia oli tyhjä hylly, joka oli maalattu siniseksi samoinkuin uunikin.\nNuori mies oli kiertänyt palamaan miellyttävästi verhotun sähkölampun.\n\n»Pidän siitä», sanoi Sargon. »En kaipaa mitään ylellisyyttä.»\n\n»Käytin sitä makuuhuoneenani», sanoi nuori mies, »mutta nyt asun\nruokasalissa yhdessä alakerroksen väen kanssa ja olen luopunut siitä.\nSe on melkein minun omallatunnollani...»\n\n»Alakerroksen väki, mitä alakerroksen väkeä? Ei siellä ole mitään väkeä\nalakerrassa. Hän tarkoittaa isää ja äitiä», sanoi pikku tyttö.\n\n»Se on lähinnä minun omallatunnollani», sanoi nuori mies, »että pyysin\nrva Richmania muuttamaan kaluston. Se ei ole kaikkien maun mukainen.»\n\n»Saanko kysyä», sanoi Sargon, »kuinka paljon huone maksaa?»\n\n»Kolmekymmentä shillinkiä, luullakseni», sanoi nuori mies,\n»aamiaisineen.»\n\nSargon laski karttansa ja taivaansa pöydälle. Hän tunsi, että hänen\npiti saada tämä huone taikka jäädä iäkseen tappiolle.\n\n»Olen halukas», sanoi hän, »ottamaan tämän huoneen. Maksan siitä\netukäteen ja jään tänne heti. Mutta, minun täytyy varoittaa teitä,\nasemani maailmassa on erikoinen. En anna mitään tietoja itsestäni, en\ntuo mitään tavaroita.»\n\n»Paitsi tietysti näitä karttoja», sanoi nuori mies. »Eikö teillä\nesimerkiksi ole hammasharjaa?»\n\nSargon mietti. »Ei. Kyllä minun täytyy hankkia itselleni hammasharja.»\n\n»Minusta se näyttäisi paremmalta», sanoi nuori mies.\n\n»Jos on tarpeellista», jatkoi Sargon, »niin maksan etukäteen kahdesta\nviikosta, ja hankin itselleni kaikki välttämättömät tavarat.»\n\nNuori mies katseli häntä ystävällisin ilmein. »Jos tämä olisi minun\nhuoneeni», sanoi hän, »olisin vuokrannut sen muitta mutkitta teille.\nMutta rva Richman on sen omistaja, ja hän on monessa suhteessa\ntoisenlainen kuin minä. Oletteko matkustanut kaukanakin, herra?»\n\n»En — paikkaan katsoen», sanoi Sargon.\n\n»Mutta ehkäpä ajassa?»\n\n»Ajassa kyllä. Mutta en tällä hetkellä haluaisi ruveta selittelemään.»\n\nNuoren miehen huvi ja mielenkiinto syveni. Hän päästi Susannen\njaloilleen. »Saanko katsella karttaanne?» hän kysyi.\n\n»Mielellänne», sanoi Sargon. Hän kiersi kartan auki pöydällä ja laski\nsormensa Lontoon päälle. »Tässä me olemme», sanoi hän.\n\n»Juuri niin», sanoi nuori mies auttaen häntä pitelemään karttaa\npöydällä, jolta se pyrki luisumaan pois.\n\n»Se on yhä maailman mukavin keskus», sanoi Sargon.\n\n»Melkein mihin tarkoitukseen hyvänsä», sanoi nuori mies.\n\n»Ja etenkin minun tarkoituksiini», sanoi Sargon.\n\n»Ja tuo tähtilaitos — siitä on kai suurta apua?»\n\n»On kyllä», sanoi Sargon.\n\n»Otaksun, että haluatte — tehdä työtä tässä huoneessa? Tarvitsetteko\nsen vain itsellenne? Ettei synny mitään ihmisten edestakaisin\nkulkemista?»\n\n»Ei mitään. Niin kauan kuin olen täällä, ei kukaan tunne minua.\nMyöhemmin mahdollisesti. Mutta se ei liikuta meitä nyt. Täällä minä\npysyn tuntemattomana.»\n\n»Tuntemattomana», toisti nuori mies, ikäänkuin harkiten sanaa.\n»Tietysti, luonnollisesti. Saanko muuten kysyä nimeänne. (Jos lyöt\nminua vielä, Susan, teen jotakin julmaa ja hirmuista sinulle.) Meidän\npitäisi saada tietää nimenne.»\n\n»Sopisiko... sopisiko toistaiseksi hra... hra Sargon.»\n\n»Tietysti», sanoi nuori mies, »toistaiseksi. Sargon... Eikös hän ollut\nJoku Assyrian kuningas, vai pettääkö muistini?»\n\n»Tässä tapauksessa ei ole kyseessä Assyrian Sargon vaan Sumerian\nSargon, hänen edeltäjänsä.»\n\n»Teidän ei tarvitse sanoa sanaakaan enempää, herra, ymmärrän jo. Olette\ntietysti väsynyt pitkän matkanne jälkeen ja antaisin teille mielelläni,\nhyvin mielelläni, tämän huoneen. Ai, Susan! Mene alakerrokseen! En voi\nsietää nipistämistä. Mene tiehesi. Mene alas omaan huoneeseesi ja laita\nniin ettemme tiedä mitään hullutuksistasi. Ala mennä!»\n\nSusan peräytyi seinän viereen ja valmistautui vastarintaan kynsin\nhampain. »En aikonut nipistää, Bobby», sanoi hän. »En aikonut nipistää.\nIhan totta. Koettelin vain housujasi. Älä lähetä minua alas, Bobby! Älä\nlähetä alas. Olen kiltti, olen kauhean kiltti. Seison tässä ja katselen\ntuota hupaista herraa. Jos viet minut alas, Bobby...»\n\n»Tahdotko tosiaan parantaa itsesi, Susan, kääntyä, muuttaa sydämesi?\nTahdotko todella olla kiltti pikku tyttö, niin annan sinulle anteeksi.»\n\n»Olen vaikka mitä, rakas Bobby, kun annat minun olla.»\n\n»No niin, älä sitten anna kuulua mitään itsestäsi ja minä annan\nsinulle anteeksi. Mitä tuo kiltti herra ajatteleekaan sinusta,\nSusan? Ja olet jo yli viiden vuoden. No niin. Mistä me puhuimmekaan,\nhra Sargon? Niin, minähän sanoin, että teidän pitäisi ottaa huone.\nMaksu etukäteen hyväksytään. Mutta se hammasharja. Ja muita pieniä\n— kuinka nyt sanoisinkaan — todellisuusarvoja. Omasta puolestani en\nvalittaisi siitä, mutta minähän olen vain edustaja, niin sanoaksemme.\nOikeastaan olen jonkunmoinen kirjailija. Oikeastaan minun pitäisi\nparaikaa kirjoittaa novellia, mutta kuten näette, on rva Richman\njättänyt talon käsiini, ja ystäväni alakerroksessa ovat jättäneet\ntämän viehättävän nuoren neidin hoitooni — Pistä kieli suuhusi heti,\nSusan. Epänaisellinen tyttö — ja tässä sitä ollaan. Mutta, kuten\nsanoin, on rva Richmanilla valta. Hänellä on omat mielipiteensä\nasukkaista. On hyödytöntä väitellä niistä. Hän tahtoo nähdä tavaroita.\nHän vaatii niitä. Mutta se ei ole mikään voittamaton vaikeus. Tämä —\npainakaa muistiinne nimi — on Midgardkatu, nro yhdeksän. Jos kuljette\nsitä pitkin ja käännytte vasempaan ja jatkatte suoraan eteenpäin,\ntulette pääkadulle, joka on täynnä autobusseja ja raitiovaunuja\nja liikettä ja valoa ja melua, ja kulmassa löydätte kaupan, jossa\nmyydään käytettyjä laukkuja ja arkkuja. Jos te siis ostatte vanhan,\nkuluneen, suurehkon laukun, ja menette sitten rohdoskauppaan ja ostatte\ntarpeelliset pesutarpeet... niin, varakauluksen tai jotain sellaista\nvaatetuskaupasta tuolta aivan vierestä... Tarvitsette varmasti\nsellaisia tavaroita... ymmärrättehän tarkoitukseni?»\n\nSargon seisoi kaasu-uunin edessä, jossa ei ollut tulta. »Mutta sehän on\nkuin pientä petkutusta.»\n\n»Mutta täytyyhän teillä olla puhtaita kauluksiakin kerran», selitteli\nnuori mies.\n\n»Se on totta», myönsi Sargon.\n\n»Ja sitten voitte asettua tänne ja kertoa minulle omista hommistanne.\nMuuten saatte vain kävellä ympäriinsä.»\n\n»Ehdotuksenne on todella hyödyllinen», sanoi Sargon ajateltuaan\ntarkemmin asiaa. »Hyväksyn sen.»\n\n»Mutta osaattehan takaisin?»\n\n»Miksi en osaisi?»\n\n»Numero yhdeksän. Midgardkatu.»\n\n»Muistan kyllä.»\n\n»Tämä maailma on kovin merkillinen», sanoi nuori mies. »Eikö olekin?\nMiksi jätitte nuo vanhat kansat siellä — Sumeriassa?»\n\n»Kansani oli onnellinen», sanoi Sargon.\n\n»Niin kyllä. Olen ollut siellä sen jälkeen. Ihan äsken. Mutta ilma ei\nollut hyvä, ja sainpa ruumiiseeni granaatinkappaleen ja vietin ikäviä\naikoja haavoittuneena vankina. Kuumaa. Ahdasta. Ei missään varjoa. Ei\nmitään kylmää juotavaa. Mutta teidän aikananne oli toisenlaista.»\n\n»Aivan toisenlaista», sanoi Sargon.\n\n»Ja nyt... mutta se helkkarin kattila kiehuu yli kaiken aikaa,\nSusan. Tulkaa minun huoneeseeni ja juodaan kuppi teetä kaikessa\nvaatimattomuudessa. Ja sitten voitte te mennä ulos ja toimittaa nuo\npikku järjestelyt ja niin sanoakseni asettua paikoillenne, ennenkuin\nrva Richman palaa. Tämä on muuten kaasumittarimme. Saatte kaasua\npanemalla shillingin lukkolaitokseen.»\n\n»Olette kovin avulias minulle», sanoi Sargon. »En unohda teitä, kun\naikani on tullut.»\n\n»Älkää siitä välittäkö. Jouduitte kuin sattumalta minun käsiini,\nniin sanoakseni. Ei, Susan, emme me siitä välitä. Mene nyt alas.\nNipistäminen on annettu anteeksi, mutta ei unhotettu. Voitte jättää\nkarttanne ja tuon tähtilaitoksen näkyviksi merkeiksi puuhistanne. Ei,\nSusan, kävele vain omilla jaloillasi.»\n\n\n6.\n\nNuoren miehen huone oli täynnä kirjoja ja jokseenkin suuressa\nepäjärjestyksessä, ja Susan oli rikkonut leikkikalujaan matolle:\nposliinipäinen nukke ja toinen keltaiseksi maalatusta puusta tehty\nnäyttivät olleen pääuhrit. Nukesta oli vuotanut aika lailla sahajauhoa.\nIkkunan eteen oli vedetty tummat verhot, ja vihreäverhoinen sähkölamppu\njätti varjoon koko muun osan huonetta paitsi permannon. Siellä\noli kaasu-uuni, ja kaasukeittiö, jonka päällä savusi kattila kuin\nkiukkuinen tulivuori. Siellä oli pöytä, jolla oli kasa Täti Susannalle\nWilkinsin Viikkolehteen osoitettuja kirjeitä, ja siellä oli suuri,\njärjestämätön kirjoituspöytä, jolla oli toinen kasa nähtävästi juuri\ntarkastuksen alaisia kirjeitä, ja keskellä pöytää paperilehtiö, jonka\npäällä putki juoksevaa liimaa ja puoleksi korjattu leikkikalu. Liima\nvuoti lehtiön ylimmälle liuskalle seuraavien, kauniilla, siistillä\nkäsialalla kirjoitettujen sanojen alle:\n\n     YLÖS JA ALAS\n\n  Romaani jalkamatkalta\n\n         Kirj.\n\n     ROBERT ROOTHING\n\n     Ensimmäinen luku.\n\n   Sankarimme esitellään.\n\nTämän pitemmälle ei romaani näyttänyt edistyneen.\n\nPitkäaikaisesta tottumuksesta johtuneella näppäryydellä Bobby valmisti\nteetä ja otti esiin rusinaleipää ja voita. Sillä välin hän piti\ntarkasti silmällä Susanea, joka oli istuutunut paperikorin viereen\nja repi paperia, ja vastaili huomattavan vieraansa huomautuksiin ja\nnäkökantoihin.\n\nSargon piti jo nyt tavattomasti nuoresta miehestä. Oli erittäin\nrauhoittavaa ja rohkaisevaa kohdata tuollaista ystävällistä\nhyväksymistä ja ymmärrystä edellisten tuntien kokemusten kylmyyden,\nepäilyksen ja kolkkouden jälkeen. Ja oli miellyttävää ja virkistävää\nsaada teetä. Jonkunmoinen harmaa epävarmuuden ja uhkaavan painostuksen\ntunne, joka oli vallannut hänen sielunsa, väistyi pois tässä\nystävällisessä ilmapiirissä. Kutistunut tuntemattomuus alkoi taas\nlaajeta. Sen alle kätketty salaisuus kasvoi taas rikkaaksi ja\nkokonaiseksi. Tämä nuori mies näytti olevan valmis uskomaan mihin\nhyvänsä. Sargon käveli edestakaisin kädet selän takana kuin syviin\najatuksiin uponneena. Hän olisi lausunut jonkun sanan sumeriaksi, mutta\njostakin syystä hän oli kokonaan unohtanut tuon unohtuneen kielen.\n\n»Te siis kirjoitatte kirjoja?» sanoi hän kuninkaallisesti.\n\n»Enpä juuri kirjoja», vastasi Bobby puoleksi olkansa yli juuri\nvoidellessaan rusinaleivän palasta. »En vielä kirjoja. Mutta... se\non naurettavaa, eikö olekin? — Minussa on hiukan runoilijan vikaa ja\nkaikenlaista sellaista, ja olen jonkunlainen sanomalehtimies. Vastaan\nparaikaa kirjeenvaihtajille. Työlästä, mutta se elättää.» Hän osoitti\nkirjekasaa sivupöydällä. »Mitä taas kirjoihin tulee — olen todella\naloittanut romaanin, se on tuossa pöydällä — mutta se tapahtui ihan\nnäinä päivinä. Ja on niin vaikeaa saada pikkuisen aikaa vain itseään\nvarten, että oikein pääsisi kiinni siihen.»\n\n»Innoitusta», sanoi Sargon ymmärtävästi.\n\n»Niin, täytyy päästä vähän irti, luulisin, ainakin aluksi. Mutta on\naina tiellä jotakin muuta, mitä pitäisi tehdä.»\n\n»Niin minullekin pyrkii käymään.»\n\n»Epäilemättä.»\n\n»Sen vuoksi minäkin», selitti Sargon, »vetäydyn tänne hiljaisuuteen.\nAion koota voimia. Sumeriassa oli aina semmoinen tapa, ennen kaikkia\nsuuria yrityksiä, että mentiin korpeen muutamiksi päiviksi.»\n\n»Jos minä menisin korpeen, niin tuntisin olevani kovin yksin illalla»,\nsanoi Bobby. »Shh! Se kuului ulko-ovelta.»\n\nHän meni porraskäytävään ja kuunteli.\n\n»Rva Richman», kuuli Sargon hänen sanovan.\n\n»Niin on», vastasi naisen ääni.\n\n»Täällä on toisen kerroksen vuokraaja.»\n\n»Olen ollut elävissä kuvissa», sanoi ääni ulkoa. »Mary ja Doug... se\noli suurenmoista.»\n\nNäkyviin tuli mustamyssyinen nainen huohottaen raskaasti. Hän läähätti\nmuutamia asiaan kuuluvia kysymyksiä, ja Bobby liikuskeli auttavasti\nSargonin vieressä estääkseen häntä tekemästä erehdyksiä. »Hän maksaa\netukäteen», sanoi Bobby.\n\n»Se on hyvä», sanoi rva Richman. »Milloin hän muuttaa tänne?»\n\n»Hän menee heti hakemaan tavaroitaan», sanoi Bobby.\n\n»Kaikki lienee siis niinkuin olla pitääkin», sanoi rva Richman.\n\n»Tunnen hänen sukulaisensa. Tunnen heitä ainakin vähän. Olen ollut\nsillä puolen maata. Voitte olla aivan varma siitä, että kaikki on\npaikallaan», sanoi Bobby.\n\n»Uskon, kun sanotte sen», virkkoi rva Richman. »Toivon, että tulette\nviihtymään hyvin, hra...»\n\n»Hra Sargon.»\n\n»Hra Sargon.»\n\nJa eräitten hyvin hämärien, säätilannetta koskevien viittausten jälkeen\nlähti rva Richman pois. »Ja nyt», sanoi Bobby, »siirrän Susannan\nhänelle ja tulen kanssanne tavaroita hakemaan. On kummallista, kuinka\npaljon ihmisiä eksyy Lontoossa nykyään.»\n\n\n7.\n\n»Olen vuokrannut toisen kerroksen huoneen hullulle miehelle», sanoi\nBobby kiiruhtaen kertomaan uutista alakerroksessa asuville ystävilleen,\nhra ja rva Malmesburylle.\n\n»Mutta Bobby, ja Susankin oli läsnä!» huudahti rva Malmesbury toruen.\n\n»Mutta hän on ihan vaaraton hullu, Tessy — ja pitihän hänen päästä\njonnekin asumaan.»\n\n»Mutta hullu!» sanoi rva Malmesbury.\n\n»Sanoin sen vain vaikuttaakseni teihin», jatkoi Bobby. »Hän on itse\nasiassa melkein sairaalloisen terve. En olisi antanut hänen mennä pois\nmillään ehdolla. Kun jonakin päivänä oikein pääsen kirjoittamaan tuota\nnovellia, pistän hänetkin siihen. Minun täytyy saada aineksia, Tessy.\nJa hän on ihmeellinen.»\n\nHän valmisti illallista Malmesburyille ja itselleen. Hän paistoi\nmakkaroita ja perunoita kaasukeittiössä. Sitä ennen oli Bobby tehnyt\nsuurimman osan työtä Susannea nukkumaan pantaessa, oli istunut ja\nkertonut hänelle satuja tavallisuuden mukaan, kunnes hän oli nukkunut\nsyvästi. Tessy Malmesbury ei voinut hyvin. Hänellä oli neuralginen\npäänkivistys ja Billy Malmesbury oli vienyt hänet kävelemään Regents\nParkiin ja hän oli tullut kotiin ihan nääntyneenä. Kaikki olisi mennyt\nhullusti, jollei Bobby olisi käynyt käsiksi kaikkeen.\n\nTessy ei milloinkaan voinut oikein hyvin näinä aikoina. Hän oli laiha\nja heikko, ja Susan oli ollut hurja ja vallaton lapsi kauan ennen\nsyntymäänsäkin. Pitkinä, kaukaisina päivinä ennen sotaa, kun Bobby oli\nnähnyt Tessyn ensimmäisen kerran, oli hän ollut kaikkein köykäisin,\nmiellyttävin, täydellisin olento, mitä kuvitella voi. Bobby oli\nverrannut häntä kukkalehteen, joka liitelee ilmassa auringonpaisteessa,\nja melkein kirjoittanut runonkin hänestä. Bobby oli rakastunut häneen\npelottavasti. Mutta hänestä tuntui mahdottomalta kosia niin erinomaista\nolentoa, ja Billy Malmesbury, joka ei ollut niin hienotuntoinen, oli\npäässyt edelle hänestä ja nainut tytön, eikä tämä ollut osannut antaa\narvoa toisen hienotunteisuudelle olla kosimatta häntä. Ja sitten tuli\nsota ja haavat, ja tässä he taas olivat kaikki, loppuun ajettuina ja\nlähempänä kolmeakymmentä, maailmassa, missä heidän pienet elinkorkonsa\nantoivat heille paljon vähemmän kuin lupasivat. Billy oli nuorempi\nosakas eräässä arkkitehtuuriliikkeessä ja hänellä oli paljon hommaa\npiirustuspöytänsä ääressä. Hän oli vahvarakenteinen nuori mies,\nkasvot suuret, pyöreät, miellyttävät ja hiukan hämmästyneen näköiset,\nhauskasti täplikkäät. Hän tunsi syvää suojelevaa ystävyyttä Bobbya\nkohtaan. Hän piirteli paraikaa uutta, työtä säästävää keittiötä ja\nantoi Bobbyn laittaa ruokaa tuntien vahvasti suojelevansa häntä.\n\n»Ja nyt voin kertoa teille kaiken», sanoi Bobby, kun kaikki kolme\nvihdoinkin istuivat pöydässä.\n\n»Hän on hyvin herttainen pieni hullu», sanoi hän, »jos hän on ollenkaan\nhullu.»\n\n»Toivon, ettei hän ole», sanoi Tessy.\n\n»Hän on hyvin huolellinen ulkoasustaan ja ihan johdonmukainen —\nsielullisesti johdonmukainen — eivätkä hänen silmänsä ole vähääkään\nhurjat. Hiukan liian kirkkaat ja avoimet ehkä. Mutta hän ajattelee,\nettä maailma kuuluu hänelle.»\n\n»Niin Susankin luulee», sanoi Billy.\n\n»Ja Billy myös», sanoi Tessy.\n\n»Mutta ei samanlaisen suurenmoisen vastuunalaisuuden vallassa.\nKatsokaas, hän luulee olevansa eräs mesopotamialainen hallitsija,\nnimeltä Sargon. Olen kuullut hänestä, koska meillä oli pikkuinen\nottelu turkkilaisten kanssa siellä hänen asuma-alueillaan ja niitten\nympärillä. Hän luulee, että hän on taas maailmaan jollakin lailla\npalannut Sargon — se seikka on vähän epäselvä — joka on jälleen tullut\nhallitsemaan koko maailmaa. Sargonhan toi maailmaan, nähkääs, kaikki\nnuo englantilaiset leijonat ja kotkat. Ja niinpä hän aikoo ottaa\nhaltuunsa tämän planeetan, joka on niin kamalassa tilassa...»\n\n»Kuulkaa, kuulkaa!» sanoi Billy.\n\n»Ja panna sen järjestykseen.»\n\n»Mikäs olisi yksinkertaisempaa?» sanoi Tessy.\n\n»Juuri niin. Miksi emme me kaikki ole tulleet sitä ajatelleeksi?» sanoi\nBilly.\n\n»Mutta mistä hän tulee?» kysyi Tessy.\n\n»Siitä ei ole merkkiäkään. Hän saattaa olla puutarhuri etukaupungista,\npieni kangaskauppias tai jotakin sellaista. En keksi hänelle paikkaa.\nEräät hänen käyttämänsä sanat viittasivat talonvälitykseen. Mutta hän\non saattanut lainata ne jostakin ilmoituksesta. Ja hänen ensimmäinen\ntehtävänsä — aivan järkevä — oli ostaa maailman kartta. Luonnollisesti,\njos lähdet hallitsemaan maailmaa, täytyy sinulla olla kartta siitä\nkäytettävissäsi.»\n\n»Onko hänellä rahaa?»\n\n»Kylliksi maksaakseen elantonsa. Hänellä oli pieni lompakko. Siinä\nsuhteessa näyttää kaikki olevan kunnossa. Kun olimme ostaneet\nhänelle laukun — hänellä ei ollut mitään matkatavaroita — ja pidin\nparhaana ostaa laukun tyydyttääksemme rva Richmania, istuimme yhdessä\nyläkerrassa ja puhelimme avomielisesti maailmasta ja siitä, mitä sille\nolisi tehtävä. Hyvin opettavaista.»\n\nBobby otti itselleen hiukan lisää paistetuita perunoita.\n\n»Ja mitä sille sitten pitäisi tehdä?»\n\n»Odottakaas», sanoi Bobby, »se on kokonainen hyvin viehättävä ohjelma.\nLähinnä se minun mielestäni muistuttaa työväenpuolueen suunnitelmia. Se\non vain yksinkertaisempi ja perinpohjaisempi. Rikkauden ja köyhyyden\nerotus on kerta kaikkiaan poistettava. Naiset on vapautettava kaikista\nepäkohdista. Sotaa ei saa käydä milloinkaan. Hän menee joka asian\nperustaan.»\n\n»Jos nuo ovat perustoja.»\n\n»Mutta eikö oikeastaan ole kysymys siitä, kuinka se on tehtävä?» kysyi\nTessy. »Emmekö me ole kaikki yhtä mieltä noista näkökohdista teoriassa?»\n\n»Kyllä, teoriassa», vastasi Bobby, »mutta ei toiminnassa. Jos jokainen\ntodella haluaisi poistaa erotuksen rikkaan ja köyhän väliltä, niin\nolisi mitättömän helppoa löytää keinotkin. Kaikkeen on aina olemassa\nkeinot, jos vain halutaan löytää ne. Mutta kukaan ei oikeastaan halua\ntehdä sellaista. Ei sillä tavoin kuin haluamme saada ravintomme.\nIhmiset toivovat kaikenlaista muuta, mutta vakavasti ei toivota,\nettei enää olisi köyhiä eikä rikkaita. Siihen nähden on olemassa vain\nhurskaita toiveita. Ja samoin on sodankin laita. Emme halua olla\nköyhiä, emmekä halua, että sota loukkaisi ja runtelisi meitä, mutta se\nei ole samaa kuin toivoa, että kaikki sellainen loppuisi. Hän haluaa\nlopettaa ne.»\n\n»Mutta kuinka hän aikoo ryhtyä asiaan?» kysyi Billy.\n\n»Se on vielä hieman hämärää. Arvelen, että hän aikoo laatia\njonkunmoisen julistuksen. Hän harkitsee sitä paraikaa yläkerroksessa.\nHän näyttää myös aikovan kutsua itselleen joukon opetuslapsia.\nSitten arvelen hänen menevän Westminsteriin, ottaakseen puhemiehen\npaikan »villasäkillä», taikka jotakin sellaista. Puhemieshän istuu\n»villasäkillä», vai kuinka? Vai lordikansleriko? Oli miten oli, niin\npitäisi tulla mielenosoituksia — suurenmoisia ja arvokkaita. Ihmiset\novat unohtaneet entiset, yksinkertaiset lait, sanoo hän. Hänkin oli\nunohtanut ne. Mutta hän on muistanut ne taas, ne ovat tulleet takaisin\nhänen mieleensä, ja kohta muistaa ne jokainen, kaikki nuo vanhat suuret\nkäsitykset oikeudesta, uskosta, tottelevaisuudesta, keskinäisestä\navuliaisuudesta. Niinkuin muinaisessa Sumeriassakin oli. Siinä\nhaavemaassa, muinaisessa Sumeriassa, tiedättehän. Tuolla rakkaalla\nkultakaudella. Hän on tullut muistuttamaan ihmisille, mikä elämässä\noikeastaan on suurinta — sitä, jonka kaikki ovat unohtaneet. Ja kun hän\non muistuttanut niistä heille, muistaa jokainen ne. Ja tulee hyväksi.\nJa siinä sitä sitten ollaan, Tessy. Toivon, että se vaikuttaisi\nSusanneenkin, mutta siitä en ole ollenkaan varma. Minusta tuntuu siltä\nkuin Susan kumoaisi jokaisen kulta-ajan, joka on pantu alulle, viidessä\nminuutissa, mutta minulla on ehkä ennakkoluuloja häneen nähden.»\n\n»Se on kuitenkin perin ihmeellistä», sanoi Billy.\n\n»Hän on todella ihmeellinen. Hän istuu tuolla ylhäällä, katselee sinua\npyöreillä, viattomilla silmillään ja kertoo sinulle kaikkea tällaista.\nJa jos myönnämme, että hän on maailman herra, on tuo kaikki ihan oikein\nja paikallaan. Hän istuu siinä maailman kartta avoinna pöydällään.\nTohdin huomauttaa, että hän tarvitsisi joukon alipäälliköitä ja\njohtajia. 'Niitä tulee kyllä’, sanoi hän. 'Oikea kansa vain saa tästä\nlähin hoitaa kaikkia virkoja ja tehtäviä. Oikeaa kansaa on liian kauan\nlyöty laimin. Antakaa jokaisen tehdä sitä, mihin hän paraiten sopii.\nSilloin tulee kaikki hyväksi’.»\n\n»Ja milloin pitäisi tämän kaiken alkaa?» kysyi Billy.\n\n»Milloin hyvänsä. En usko...» Bobbyn kasvojen ilme muuttui\nperusteellisesti harkitsevaksi. »En luule hänen tekevän mitään\nennenkuin vasta päivän tai parin perästä. Selitin hänelle, että hänen\ntuli suunnitella mielenosoituksensa hyvin huolellisesti, ennenkuin hän\nryhtyy niihin, ja hän näytti olevan samaa mieltä. Hän sanoi, että hän\njo oli tehnyt jonkun erehdyksen. En saanut selville, minkä. Hän lähtee\nnähtävästi huomenna tarkastelemaan Lontoota, rauhallisesti, mutta\nvakavasti, St Paulin kupoolista. Ja hän haluaa myöskin tarkastella\nalamaistensa käyttäytymistä kaduilla, asemilla ja kaikkialla, missä\nihmisiä on enemmälti koolla. Suomut ovat pudonneet hänen silmiltään,\nselittää hän, ja nyt kun hän tuntee olevansa maailman herra, käsittää\nhän, kuinka vaikeata ja epätyydyttävää jokaisen elämä on — vaikka he\neivät itse tietäisikään, että se on epätyydyttävää. Hänen oma elämänsä\noli pelottavasti epätyydyttävää, epätodellista ja hukkaan mennyttä,\nkunnes hän heräsi ja käsitti tehtävänsä suurenmoisuuden.»\n\n»Ja minkälaista tuo hänen elämänsä oli?» kysyi Tessy.\n\n»Koetin saada sen selville. Mutta luulen, että hän huomasi utelevan\nsävyn äänessäni ja sulkeutui kuoreensa kuin osteri. Se on ehkä kulunut\nkangaskauppiaan myymälässä, taikka maitokaupassa, en tiedä.»\n\n»Mutta Bobby», huudahti Billy moittivalla äänellä, niinkuin hurjaa\njärjettömyyttä toruen, »täytyyhän hänen tulla jostakin.»\n\n»Tietysti», vastasi Bobby. »Ja jonkun täytyy pitää huolta hänestä.\nMutta tällaisissa asioissa ei saa kiiruhtaa liikoja. Minusta on ehdoton\nvelvollisuutemme pitää häntä silmällä ja katsoa, ettei hän loukkaa\nitseään liikaa tai joudu vääriin käsiin... Kunnes joku ilmestyy... Älä\nnouse ylös, Tessy, olet väsynyt.»\n\nJa Bobby hyppäsi jaloilleen ja alkoi vaihtaa lautasia ja ruokia, kun\nBilly vaipui syvästi ajattelemaan heidän yläkerrassa asuvan naapurinsa\narvoitusta.\n\nSitten hän hymyili ja pudisti päätään lempeän moittivasti.\n\n»Tämä sopii Bobbylle mainiosti», sanoi hän Tessylle. »Aina kun hänen\npitäisi olla alhaalla omassa huoneessaan jatkamassa tuota romaaniaan,\nhän joutuukin toiseen kerrokseen juttelemaan tuon, — mikä hän nyt\nolikaan? — Sargonin kanssa.»\n\n»Kokoamaan aineksia», korjasi Bobby tarjoilupöydän äärestä, jossa hän\ntyhjensi persikkasäilykettä tinalaatikosta maljakkoon. »Kokoamaan\naineksia. Ei edes hämähäkkikään voisi kehrätä lankaa tyhjästä vatsasta.\nTessy, oletko yksinkertaisesti hukannut kerman, vai oletko pistänyt sen\njohonkin uuteen paikkaan, jota minun on liian vaikea arvata. Hyvä on,\nminä löysin sen jo.»\n\n\n8.\n\nMutta puhukaamme suoraan siitä: Sargonilla oli omat epäilyksensä.\n\nEi aina. Oli aikoja, jolloin hänen mielikuvituksensa eli rohkeasti ja\nkantoi hänet korkealle kaikkien epävarmuuden varjojen yli, ja hän oli\nkaikkea sitä mitä hän suinkin saattoi toivoa olevansa. Silloin hra\nPreemby oli melkein kokonaan unohtunut. Mutta oli hetkiä, oli kausia,\njolloin hän tunsi kuin kylmänä pohjavirtana tietoisuuden siitä, että\nhän kaikesta huolimatta oli juuri hra Preemby, entinen Kirkkaan Virran\npesulaitoksen omistaja, joka nyt uskotteli jotakin, ajoi jotakin, mutta\nehkä äkkiä ei kyennytkään toteuttamaan tehtäväänsä. Tämä epäilyksen\nkylmä virtaus voi pakottaa hänet tutkistelemaan itseään, pakottaa hänet\nlopullisesti ratkaisemaan asian itsekseen. Hän saattoi vilpittömästi ja\nlapsellisesti väitellä asiasta itsensä kanssa. Varmasti siinä ei ollut\nmitään petollista, siinä henkien manauksessa. »Ne kertoivat minulle\nsellaista, jonka vain minä itse saatoin tietää», toisteli hän. »Siihen\nminä luotan.»\n\nHän tiesi, ettei Christina Alberta ollut vakavasti uskonut sitä.\nJuuri tytön paljastavan epäilyksen vuoksi Sargon olikin paennut hänen\nluotaan. Hän oli tehnyt kysymyksiä, repiviä, leikkaavia kysymyksiä, ja\noli sanonut »hm». Ei ole sopivaa sanoa »hm» maailman hallitsijalle. Jos\nhän nyt paastoaisi ja joutuisi transsiin, niin oli hän varma siitä,\nettä tyttö taas tulisi, seisoisi hänen vieressään ja sanoisi »hm»,\nja pilaisi kaiken. No niin, hän pysyi erillään sellaisesta jonkun\naikaa. Mutta ei riittänyt olla poissa epäilyjen saavutettavista. Suuri\nkeksintö uhkasi levitä ihmisten tietoon. Sargon tarvitsi opetuslapsien\nlohdutusta. Hän kaipasi apua ja varmuutta.\n\nBobby oli lohduttanut häntä suuressa määrässä. Sargonin kulkiessa\nepäilyttävästä majapaikasta toiseen oli ihmiskunnan uuden pelastajan\nusko heikontunut suuressa määrässä. Mutta Bobbyn käytöksessä oli alusta\nalkaen jotakin erilaista, hän näytti ymmärtävän. Hänen kysymyksensä\nolivat tulleet yhä järkevämmiksi. Ehkäpä hänestä tulisi ensimmäinen\nheränneistä puoluelaisista. Ehkäpä Sargon jonkun ajan kuluttua tuntisi\nhänet joksikin uskolliseksi palvelijaksi tuossa yhä niin suureksi\nosaksi unohtuneessa menneisyydessä, uskotuksi kenraaliksi ehkä, taikka\njoksikin läheiseksi hovimieheksi.\n\nMutta silloin kun Sargon epäili, uskoi hän. Se on hyvin helposti\nkäsitettävä paradoksi. Hän tiesi selvästi, että Sargonina oleminen\noli todellisena olemista, se merkitsi jotakin ja sai koko maailman\nmerkitsemään, oli paluuta menneisyyteen ja ulottumista suoraan\ntulevaisuuteen, oli täydellistä pääsyä irti Preembyn elämän\nkutistuneesta merkityksettömyydestä. Sargonina olo ei ollut ainoastaan\nsuuruuden, vaan myöskin hyvyyden saavuttamista. Sargon saattoi\nantaa ja Sargon saattoi uskaltaa. Sargon saattoi uhmata leijonia ja\nkuolla kansansa hyväksi, mutta Sargon saattoi kiertää kolme peltoa,\noli kiertänytkin kolme peltoa, väistääkseen haukkuvan terrierin\nvihamielisyyttä. Preembyn sanat olivat tomua ja tuhkaa, tomujyväsiä\näärettömässä tilavuudessa, ja niissä ei ollut muuta elämää kuin\nalistuvaisuus. Preemby oli kuollut, Sargon oli uudesti syntynyt\nlaajojen näköpiirien maailmaan. Sargon sai itsensä vakuutetuksi näistä\ntosiasioista hiukan hämärästi, mutta hän tunsi ne kuitenkin koko\nolemuksessaan. Hänelle oli tapahtunut jotakin äärettömän arvokasta ja\ntotta, hänen oli tartuttava kiinni tuohon lahjaan, pidettävä sitä ja\npuolustettava sitä, taikka hän kaatuisi iäksi. Huolimatta Christina\nAlbertasta, huolimatta koko maailmasta.\n\nNiin hän asteli edestakaisin pienessä yläkerroksen huoneessaan\nMidgardkadulla ja kehitteli käsitystään uudesta osastaan koko maailman\nsuojelijana ja herrana. Hämärä muuttui yöksi, mutta hän ei kiertänyt\nvaloa palamaan. Hän piti ystävällisestä pimeydestä. Kaikki näkyvät\nesineet ovat rajoitettuja esineitä, mutta pimeys menee kaiken yli ja\nkaiken ohi Jumalan luo. »Minun on katseltava», sanoi hän. »Minun on\nvalvottava ja tarkattava. Mutta ei liian kauan. On olemassa toiminta.\nToiminta antaa elämää. Tuo Preemby parka saattoi kyllä tarkata asioita,\nmutta uskalsiko hän nostaa sormeaankaan? Ei! Joka paikassa vallitsee\nkärsimys, joka paikassa vääryys ja epäjärjestys, erämaa ja korpi\ntunkeutuu takaisin meihin, mutta hän ei tehnyt mitään. Jos joku ei\nkutsu, ei kutsu ääneensä, niin kuinka voi odottaa vastausta? Tässä\nmaailmassa, joka on laaja ja pelottava, on vain lakkoja... ryöstöjä...\nväärennyksiä... keinottelua... Ja kuitenkin oli kerran ihmisiä, jotka\ntekivät velvollisuutensa... ja jotka tekisivät sen vielä nytkin...\nKunhan vain kuulisivat kutsun: Herää! Muista! Käy velvollisuuden tietä!\nYksinkertaista kunniaa. Sargon kutsuu teitä... Hrrump!»\n\nHän pysähtyi verhottoman ikkunansa ääreen ja katseli ulos vastapäisen\ntalon sileää, litteää pintaa, jonka siellä täällä valaistu ikkuna\nlävisti. Useimmissa oli verhot laskettu alas, mutta juuri vastapäätä\ntyöskenteli nainen lampun valossa, pöydän ääressä, ommellen jotakin.\nHänen neulaa kuljettava kätensä kohosi tuontuostakin ylös, ja vieressä\nistuvan lukijan kirja ja toinen käsi ja hiha tuli myöskin kuvaan, lopun\njäädessä verhojen peittoon. Erään makuuhuoneen ikkunan vieressä oli\npeili, ja sen ääressä koetteli tyttö hattua ja kääntyili sen edessä.\nSitten hän äkkiä katosi, ja pienen hetken jälkeen sammui valokin.\n\n»Kaikki heidän hajalliset elämänsä», sanoi Sargon ojentaen käsiään\nhyväntahtoisella liikkeellä, »ommeltuina, vedettyinä yhteen viisauden\nja rakkauden avulla. Peräsin asetettuna ajelehtivaa maailmaa ohjaamaan.»\n\nOvelta kuului kolkutus. »Sisään», sanoi Sargon.\n\nBobby ilmaantui. »No, kuinka voitte, herra?» kysyi hän voittavalla,\nnöyrällä tavallaan. Hän sytytti sähkön ja tuli huoneeseen. (Hänellä\noli kalpeat, miellyttävät kasvot, muistan kai piankin, kuka hän oli.)\n»Ajattelin vain, ettekö tarvitsisi mitään ruokaa tänään?» kysyi hän.\n\n»Olen ihan unohtanut ravinnon», vastasi Sargon. »Ihan kokonaan. Sieluni\non tuskassa monien suurten asioiden vuoksi. Minun täytyy ajatella\npaljon, suunnitella paljon. Tulee myöhä. Aika on lähellä. Mahtaisikohan\npalvelustyttö...»\n\n»Vain aamiaista», sanoi Bobby. »Me annamme täällä vain vuoteen ja\naamiaisen. Lopun saa itse hankkia. Tällaista tapausta varten ei ole\nolemassa mitään niin hyvää kuin Rubikonin ravintola. Sen grill room\non avoinna hyvin myöhään. He laittavat teille kyllä palan paistia tai\nkyljyksen, taikka kinkkua ja munaa. Heillä on erinomaista kinkkua\nja munaa käristettynä. Menette ulos täältä, käännytte vasemmalle\nseuraavassa kulmassa ja menette Hampshiren katua pitkin, kunnes tulette\nsinne. Sitä ei ole ollenkaan vaikea löytää.»\n\nSana »käristetty» sai hänet tekemään päätöksensä.\n\n»Sitä käytänkin hyväkseni», sanoi Sargon.\n\n»Ja yhtä helppoa on löytää takaisinkin», sanoi Bobby hiukan\nlevottomuuden sävyä äänessään.\n\n»Älkää pelätkö, nuori mies», sanoi Sargon iloista varmuutta\nilmaisevalla äänellä. »Älkää pelätkö. Olen löytänyt tieni\nkaikenlaisissa ilmastoissa, kaikenlaisissa olosuhteissa — villissä\nvuoristossa, jäljettömissä erämaissa, ajassa ja tilavuudessa.»\n\n»Niin tietysti», sanoi Bobby. »Unohdin sen. Mutta Lontoo on sittenkin\ntoisenlainen.»\n\n\n9.\n\nSeuraavana päivänä noin puolen viiden ajoissa pieni, mutta\nsuuriviiksinen olento, silmissä välkkyvän sininen päättäväisyys, tuli\nulos St Paulin tuomiokirkosta ja seisoi portailla pääoven edessä\nseuraten Ludgate Hillin ja Churchyardin meluisaa liikennettä. Olennon\nasenteessa oli jotakin urheaa epävarmuutta, ikäänkuin hän olisi yhtä\npaljon päättänyt ryhtyä johonkin kuin ollut epävarma siitä, mitä\nhänen oli tehtävä. Hän oli katsellut Lontoota Muistomerkin huipulta\nja tuomiokirkon harjalta kristallikirkkaana lokakuun päivänä, ja se\noli osoittautunut epätavallisen miellyttäväksi ja suurenmoiseksi\nkultaisessa auringossa. Mutta se oli myöskin osoittanut olevansa liian\nlaaja, haaveellinen moninaisuus, johon hukkumasta voivat pelastua\nvain ne, jotka ovat päättäväisiä ja voimakkaita toiminnassaan. Se oli\nlevinnyt laajoiksi, auringon paistamiksi aloiksi, jotka näyttivät\nulottuvan näköpiiriin saakka, ja sitten sinisiksi, lyijynkarvaisiksi\nsumukoiksi, jotka osoittautuivat taloiksi, laivoiksi, kaukaisiksi\nkukkuloiksi. Vaunut ja ajopelit varjoisilla kaduilla olivat kuin\nleikkikaluja, ihmisillä oli hatut ja kiiruusti liikkuvat jalat ja\nkädet, omituisesti suhteelliset. Ja kaiken tuon yläpuolella kaartui\nhauskasti pilvien täplittämä, ääretön taivaankansi.\n\nHän käveli pienen rintavarustuksen ympäri kuvun alla ja mutisi:\n»Aarniometsä. Kaupunki, joka on unohtanut... Kuinka ihana se voisikaan\nolla! Kuinka suuri se voisikaan olla! Kuinka ihana ja suuri siitä\ntuleekaan!»\n\nJa nyt hän oli taas tullut alas korkeilta paikoilta, ja aika oli tullut\nkoota opetuslapset ja neuvojat ja panna alulle uusi maailma. Hänen oli\nkutsuttava heidät. Seuraajia hän ei saisi, jollei hän kutsuisi niitä.\nHe odottaisivat, että hän alkaisi toimia, tietämättä edes, mikä heitä\nodottaisi, kunnes hän olisi kutsunut heidät, mutta kun hän kutsuisi\nheitä, saapuisivat he varmasti.\n\nTietoisuudessaan tavaton tunne vaikutusvallastaan ihmisten\nkohtaloihin seisoi hän St Paulin portailla ja ajatteli, että\njuuri nytkin ehkä kulki ohi miehiä ja naisia, — noitten kiirettä\npitävien miesten joukossa, joita tunkeili kivityksellä, ihmisten\njoukossa raitiovaunuissa, tyttöjen joukossa, jotka naputtelivat\nkirjoituskoneitaan ylimmän kerroksen ikkunoiden edessä, — joitten\ntoimeliaitten, vähäpätöisten, yksitoikkoisten olemusten yllä liikkui\nhänen kutsunsa vaatimus. Tuolla kulki ehkä hänen Abu Bekrinsä, hänen\noikea kätensä, hänen uskollinen toverinsa. Antaa heidän odottaa\nhiukan lisää. Hän antoi liikenteen vyöryä eteenpäin tehden lempeästi\nrohkaisevan liikkeen. »Pian», sanoi hän, »hyvin pian. Menkää eteenpäin,\nkun voitte. Juuri nyt alkaa kohtaloiden arpominen.»\n\nHän seisoi vielä hetken liikkumattomana ja vaiti, kohtalon patsaana.\n»Ja nyt», hän kuiskasi, »ja nyt... Mutta ensiksi.»\n\nSe seikka, että hän oli unohtanut sumeriankielen, ei enää kiusannut\nhäntä. Yöllä hän oli saanut takaisin taidon puhua kielillä, hän oli\nmutissut omituisia sanoja pimeässä ja ymmärtänyt.\n\n»Hrrump», sanoi hän — monille kielille yhteinen sana, joka aukaisi\ntien viidentuhannen vuoden väliajan jälkeen unohtuneiden sointujen\npalaamiselle uudelleen käytettäviksi maailmassa.\n\n»Dadendo Fizzoggo Grandioso Magnificendodidodo, juuri niin», hän\nkuiskasi. »Näen verhojen putoamisen. Ensimmäinen ilmestys. Sitten he\nehkä näkevät.»\n\nJa hän astui hitaasti portaita alas silmien etsiessä Churchyardin\ntoisiinsa liittyvistä julkisivuista jotakin parturituvan merkkiä.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\nOPETUSLASTEN KUTSUMINEN.\n\n\n1.\n\nOn jo olemassa hyvin suuria eroavaisuuksia kuvauksessa ja mielipiteessä\nsiitä järjestyksestä ja niistä yksityiskohdista, joilla Sargon\nkutsui seuralaisiaan. Onneksi on meillä tilaisuus kertoa olosuhteet\nkaikella tarpeellisella tarkkuudella ja arvovallalla, joka jo\netukäteen kumoaa pahantahtoisen arvostelun. Sargon ilmestyi Cheapsiden\npuolelle tuossa puolen seitsemän tienoissa, ja päivän liikenne oli jo\nvähenemässä tuolla vilkkaalla Cityn liikenneuralla. Hänen kasvonsa\nolivat muuttuneet ja loistivat tuota valoisuutta, jonka vain kaikkein\nperinpohjaisin ja tarkin parranajo voi antaa. Ne olivat saaneet\nnuorekkaan sileyden. Kasvoharja, viikset, jotka olivat peittäneet\nsen niin monta vuotta ihmiskunnan katseilta, olivat kadonneet, ja\nmuuttuneet vain karvatukoksi parturin altaassa. Nyt olivat kasvot\nyhtä paljaat kuin nuoren Aleksanterin, vilpittömät, tuoreet kasvot,\njotka puhuivat selvästi, kun viikset eivät enää estäneet sanojen\nkaikua. Hänen kasvojaan punasikin luonnollinen jännitys, kun hän\nkulki Cheapsidea pitkin tutkien jalankulkijoiden naamoja tärkeän ja\nsalaperäisen hakemisinnon vallassa. Siniset silmät hienolta näyttävän\nhatun lierin alla paloivat. Oliko se tuo mies? Oliko se tämä?\n\n\n2.\n\nEnsimmäinen kutsuttu oli nuori mies Leytonstonesta, nimeltä Godley,\nnuori mies, jolla oli leveät ja hyvin vakavat kasvot ja niin harkitseva\ntapa lausua ajatuksensa, että se oli melkein puhevika. Hän kantoi\nmikroskooppia puisessa laatikossa. Hän opiskeli biologiaa harrastaen\nvarsinkin soluoppia ja oli luonnostaan hyvin kohteliaisuuteen ja\nhillittyyn sävyyn taipuva ollakseen tarkka ja varma kaikesta, mitä\nsanoi ja teki. Hän oli menossa Liverpoolin asemalta Birkbeckin\ntutkimuslaitokseen kiertotietä, koska hänellä oli aikaa melkein\ntunti, ennen hänen luentonsa alkamista. Hän seisoi pidellen itseään\ntasapainossa jalkakäytävän reunalla, odottaen kaksien vaunujen\nohimenoa, kun hän sai kutsun.\n\nHän huomasi vieressään hyvin totisen, paljaskasvoisen miehen, jonka\nsiniset silmät nopeasti tutkivat hänen kasvojaan ja joka sitten tarttui\nhänen käsivarteensa.\n\n»Arvelinkin», sanoi Sargon, »että te olette te.»\n\nHra Godley, jolta ei puuttunut huumorin tajua, koetti vastata, että\nhän tietysti oli hän, mutta tuo hänen osaksi luonnollinen, osaksi\nluulottelun suuresti kehittämä puhevikansa, pysäytti hänet sanaan\n»tietysti», ja hän sahasi yhä nenällään ilmaa, kun Sargon jatkoi\npuhettaan.\n\n»Tarvitsen apuanne», sanoi Sargon. »Suuri tehtävä on alulla.»\n\nHra Godley läpäisi ensimmäiset kouristukset selittämällä, että hänellä\noli suurin osa tuntia käytettävänään ja että hän oli valmis avustamaan\njokaisessa järkevässä yrityksessä edellyttäen, että ensiksi selitettiin\nhänelle tarkasti, mikä tuo yritys oli. Mutta hän saattoi auttaa vain\nrajoitetun ajan. Hänen tehtävänsä Birkbeckin luennoilla oli aivan\nvälttämätön. Sargon antoi paljon merkitystä erilaisille äänille, jotka\nhra Godley puri poikki tai nieli. Hän talutti vankiaan käsivarresta\nja selitti vapaata kättään ilmeikkäästi heilutellen kutsunsa oikeaa\nmerkitystä. »Arvelen, että te olette tieteellisiä asioita harrastava\nnuori mies», sanoi hän. »Teitä tarvitaan. En tiedä, tunnetteko\nminut — muistinne saattaa vielä olla epätäydellinen — mutta minä\nmuistan kasvonne, te entisen hovini tietäjien päällikkö. Niin juuri,\ntietäjiemme päällikkö.»\n\n»E-e-en o-ole tä-tä-täysin va-va-varma siitä, et-että kä-kä-kä-kä-sitän\nta-ta-tar-tarko-ko-koituksesenne», sanoi nuori mies. »Mi-minun ty-työni\non ve-ver-raten vä-hä-hän tu-tu-tunnettu vi-vielä.»\n\n»Tiedän sen», sanoi Sargon rohkeasti. »Tiedän sen. Olen hakenut\nteitä. Älkää pettykö, kun ette ollenkaan tunne minua. Uskokaa,\nettä minulla on pelottavia voimia takanani. Vähän ajan kuluttua\nkaikki ihmiset ymmärtävät. Sekaannuksen aika lähestyy loppuaan.\nMe olemme kaksi ensimmäistä tekijää, aivan ensimmäistä, suuressa\nkristallisoitumisessa...»\n\n»Mihi-hi-hinkä me oikeasta-ta-taan me-mennään?» kysyi nuori mies.\n\n»Luottakaa minuun», sanoi Sargon. »Pysykää mukanani.»\n\nNuori mies taisteli ilmaistakseen jonkun monimutkaisen kysymyksen.\nMutta nyt joutui kolme muuta miestä kutsun taikamaisen vaikutuksen\nalaisiksi, ja nuoren miehen kysymykset jäivät kuulumattomiksi\nsirpaleiksi. Nämä uudet uskonveljet olivat pieni ryhmä miehiä, jotka\nseisoivat korokkeella jokseenkin pienen ja melkein käheän posetiivin\nympärillä, johon oli kiinnitetty seuraava kirjoitus: »Tarvitsemme\ntyötä, emmekä armeliaisuutta. Mutta ei ole olemassa työtä meitä varten\nniin sanotussa sivistysvaltiossa.» He olivat puetut luopuneisiin\nkhakiunivormuihin, ja olivat kaikki alle viidenkolmatta ikäisiä\nnuorukaisia.\n\n»Katsokaapa tuota», sanoi Sargon. »On jo aika uuden kauden alkaa.»\n\nHän puhutteli miestä, joka seisoi posetiivin vääntäjän oikealla\npuolella.\n\n»Kaikki tämä on muutettava tästä hetkestä alkaen», sanoi hän. »Minulla\non työtä teille.»\n\n»Ohoh!» sanoi entinen sotamies hyvän kasvatuksen saaneen miehen\näänellä. »Minkälaista työtä?»\n\n»Me ollaan suoria poikia», sanoi posetiivin vääntäjä. »Me ruvetaan\nsiihen, jos se on sellaista, mitä osataan. Ei me olla kiertolaisia.\nMitä työtä se on?»\n\n»Shillinki tunnilta?» kysyi kolmas.\n\n»Enemmän, paljon enemmän kuin shillinki. Ja hyvin suurta ja\nvastuunalaista työtä. Sadonkorjuuta. Loistavaa satoa! Teistä tulee\nihmisten johtajia. Seuratkaa minua.»\n\n»Kauas?» kysyi mies, joka oli puhunut ensiksi.\n\nSargon teki liikkeen, joka itseasiassa peitti hänen omat puuttuvat\nsuunnitelmansa, ja lähti menemään edellä.\n\n»Käy edellä, Macbeth», sanoi posetiivin kiertäjä ja heitti\nkoneensa kantoasentoon olalleen. Toiset entiset sotilaat lausuivat\nmielipiteenään, että hyvä on ja että ainakin kannatti mennä katsomaan,\nmitä heille tarjottiin. Kävellen johtajansa rinnalla aloitti hra Godley\näärettömän ja hyödyttömän taistelun uudella kysymyksellä.\n\nSeuraava opetuslapsi ei ollut niinkään paljon kutsuttu kuin putosi\nsargonilaisten ryhmään, joka oli alkanut kasvaa. Hän oli pitkä\nmies, väriltään tumman ruskea, tukka villavan musta, ja hän hymyili\nkoko ajan suopeasti. Hän oli puettu jokseenkin vaaleaan, harmaaseen\nhännystakkiin, kravatti oli ruusunpunainen, jaloissa keltasuiset\nnappikengät ja päässä hattu, joka oli yhtä erikoinen kuin Sargoninkin.\nHän kantoi kädessään harmaata alpakkasateenvarjoa. Suuressa,\nmahonginruskeassa kädessään hän piteli paperipalaa ja hän lausuili\nhyvin runsaasti sanaa: »anteeksi.» Paperin yläreunaan oli painettu\nsanat: »Lean and Mackay, 329 Leadenhall Street E. C.», ja sen alle\nkirjoitettu musteella: »Hra Kama Mobamba.»\n\nSargon katseli hetken puhuttelijaansa ja tunsi hänet: »Elamin\nkuningas!» sanoi hän.\n\n»Ei osaa enklantia», sanoi musta herrasmies, »portukalia.»\n\n»Ei», sanoi Sargon ilmaisten liikkeellä tarkoituksensa, »sallimus.\nSeuraa minua.»\n\nMusta herra liittyi luottavasti saattoon.\n\n»Kuulkaapas!» huusi toinen entisistä sotilaista. »Tässä hommassa ei saa\nkäyttää värillistä työväkeä.»\n\n»Hiljaa», sanoi Sargon. »Pian selvenee teille kaikki.»\n\n»Mi-minun mi-mielestä-täni te-teidän ei pi-pipitä-tä-täisi jo-joh-taa\nihmisi-siä ha-harhaan», sanoi hra Godley, jota Sargonin puuha alkoi\nhuvittaa ja hämmästyttää.\n\nSargon kiiruhti käyntiään.\n\n»Tä-tämä he-herra ta-ta-tahtoi vain me-mennä lala-pussa\nma-ma-mainittu-tuun pa-paikkaan», sanoi hra Godley.\n\nInnoissaan saada Sargon käsittämään ajatuksensa hoiteli hän hiukan\nhuolimattomasti mikroskooppilaatikkoaan, joka äkkiä kolahti ankarasti\nvastaantulevan miehen, silkkihattuisen liikemiehen polveen. Uhri\nkirosi ääneensä hyvin äkäisesti ja jäi hyppelemään yhdellä jalalla\nkatukäytävällä pidellen polveaan kädellään. Sitten hän lankesi\nkiukkuisen mielijohteen valtaan ilmoittaakseen hra Godleylle, mitä\nhän todella ajatteli tämän käytöksestä, tavoista ja hänenlaisistaan\nihmisistä. Hän liittyi Sargonin kulkueeseen reippaasti ontuen ja sanoen\nsilloin tällöin »mitä!» hengästyneellä äänellä. Jokseenkin humalainen,\nsyvään surupukuun puettu mies oli ollut tapahtuman todistajana.\nHän kiiruhti, osaamatta ohjata kulkuaan oikein suoraan, vihaisen,\nsilkkihattuisen herran viereen.\n\n»Mokomakin tökerö lurjus», sanoi hän. »Inhottavaa! Jos tarvitsette\ntodistajaa, olen heti valmis!»\n\nHänen varsinainen tarkoituksensa oli astua edelleen silkkihattuisen\nherran vieressä, mutta hänen ruumiissaan olevat kemiallisesti eristävät\ntekijät veivät hänet aina syrjään. Tuloksena oli kompuroiva juoksu,\njoka silmänräpäystä myöhemmin sai hänet törmäämään appelsiinikärryihin\nkäytävän reunalla. Kosketus ei ollut pitkäaikainen eikä vakava, mutta\nsiitä johtui eräitten appelsiinien lentäminen katuojaan ja lisäsi\njoukkoon uuden aineksen, hyvin vihaisen hedelmäkauppiaan apulaisen,\njoka toruen ja vaatien korvausta liittyi Sargonin seuraajien yhä\nkarttuvaan joukkoon.\n\nSananlaskun opetus riippuu kokonaan siinä käytetystä kuvasta, ja\nvaikka vierivä kivi ei sammalta kasva, niin vierivä lumipallo kasvaa\nsiitä, minkä päällä se pyörii. Kiireinen ihmisjoukko Lontoon kadulla\non liikkuva, lumipallon kaltainen esine. Sen fysikaalinen vetovoima\non huomattava, se vetää puoleensa ihmisten uteliaisuutta ja kasvavaa\njoukkotoiminnan halua. Sinisilmäinen ja innostunut Sargon, vasemmalla\npuolellaan harras ja kaunopuheinen hra Godley ja oikealla hra Kama\nMobamba, pitkä, vaitelias mies, mustilla kasvoillaan hymyilevä\nvakaumus siitä, että hänet kohta vietäisiin hrojen Leanin ja Mackayn\nluo, johti joukkoa. Heidän takanaan kulkivat nuo kolme työtöntä\nentistä sotilasta, jotka nyt olivat kietoutuneet hämärään väittelyyn\nja selittelyihin silkkihattuisen herran kanssa, ja näppärä, mutta\njokseenkin hämillään oleva sanomalehden uutishankkija, joka oli saanut\näidinkielensä Oldhamissa ja oli juuri tullut Lontooseen koettamaan\nonneansa ja odotti nyt hätäisenä sen potkausta. Hän näytti odottavan,\nettä Sargon olisi hänen etsimänsä potkaus. Kaksi epäilyttävän näköistä,\nlippalakkista ja suurkravattista oliota oli myös liittynyt joukkoon,\nmahdollisesti epäkunniallisessa tarkoituksessa, nuori, kalpeakasvoinen\nkatutyttö, jolla oli päässään luopunut magenta-hattu, kysyi, mitä oli\ntekeillä, ja humalainen, surupukuinen mies selitti sitä hänelle niin\nsukkelasti ja hämärästi kuin suinkin. Siihen liittyi vielä pyrstöksi\ntappelevia katupoikia ja eräs Etonin oppilas. Hän oli hyvin nuori ja\ntuorekasvoinen, jonkun Englannin vanhimman ja paraan perheen vesa, ja\nvakautunut ja hurja kommunisti. Hän oli ollut erään toverinsa kanssa\nmatkalla tunnettuun konemallien näyttelyyn Holborneen, kun Sargon\noli kulkenut hänen ohitseen ja posetiiviin kiinnitetty kirjoitus oli\nsattunut hänen silmiinsä.\n\nHän oli aloitteissaan nopea poika ja hänen dramaattinen tajunsa oli\nhyvin elävä.\n\n»Valitan, hyvä veli», sanoi hän ystävälleen. »Mutta tunnen, että aika\non tullut. Jollen ole suuresti erehtynyt, niin on tämä pieni ryhmä\nyhteiskunnallisen vallankumouksen alkuunpanija, ja niin on minun\ntehtävä velvollisuuteni.»\n\n»Älä lörpötä, veikkonen», sanoi ystävä. »Mennään ensin ostamaan se\nhöyrylautan malli.»\n\n»Mikä sellainen höyrylautan malli on?» sanoi poika halveksivasti ja\nkääntyi seuraamaan Sargonia.\n\nHän oli ensiksi tahtonut puristaa nopeasti ja kovasti toisen kättä,\nmutta se on mahdotonta poikien kesken, joilla aina on molemmat kädet\nhousujen taskuissa. Hän lähti liikkeelle ja toveri seurasi kaikessa\nhiljaisuudessa uteliaana ja pahoillaan sellaisen matkan päässä, joka\nnäytti hänestä riittävältä erottamaan hänet kaikesta henkilökohtaisesta\nosallisuudesta yhteiskunnalliseen vallankumoukseen.\n\n»Minne me ollaan menossa?» kysyi nuori etonilainen, tavoittaessaan\njälkimmäisen työttömän entisen sotilaan.\n\n»Hän tietää», vastasi entinen, työtön sotilas viitaten Sargoniin.\n\n\n3.\n\nMutta sitäpä juuri ei rakas Sargonimme tiennytkään. Sillä hetkellä\nhän ei enää ollutkaan vakautunut ja täydellinen Sargon. Säikähtynyt,\nepäilevä ja vastusteleva Preemby pyrki tunkeutumaan etualalle hänen\nolemuksessaan.\n\nAina opetuslasten kutsumiseen saakka Sargon oli hallinnut omassa\nsielussaan varmana ja kilpailijattomana. Mutta hän oli odottanut, että\nhänen opetuslapsensa olisivat vastanneet hänen kutsuunsa, tunteneet\nhänet ja muistaneet, ymmärtäneet muitta mutkitta ja auttaneet häntä.\nKutsun olisi pitänyt ikäänkuin sytyttää lamppu heidän mielissään ja\nvalaista maailma heidän ympärillään. Hän ei ollut odottanut ainoastaan\nomaa selvää ja eittämätöntä vakuutustaan, vaan voimaa ja apua sille.\nJa niin olisi Sargonin valtakunnan ja ihmiskunnan nousu levinnyt\nsielusta sieluun. Sargon oli kokonaan valmistautumaton ottamaan\nvastaan opetuslapsia, jotka seurasivat oudosti heilutellen käsiään,\nsyljeskellen ja mutisten, päästäen suustaan hävyttömiä arvosteluja,\nopetuslapsia, jotka vaativat minimipalkkaa, ja opetuslapsia, jotka\nseurasivat huutaen »Hoi!» ikäänkuin hän olisi ollut ajuri.\n\nOliko hän kutsunut nämä opetuslapset liian hätäisesti? Oliko hän taas\nryhtynyt toimintaan liian aikaisin? Oliko hän taas erehtynyt?\n\nNämä olivat epämiellyttävän häiritseviä kysymyksiä mestarin\nratkaistaviksi, kun hän oli nopeasti menossa ei-minnekään neljän mailin\nvauhdilla tunnissa pitkin Holbornea seuraajien lisääntyessä hänen\nkantapäillään. Ehkäpä kaikki päällikkyys onkin jonkunlaista pakoa.\nEhkäpä jokaisessa ihmisten johtajassa piileekin pakolainen. Sargonissa\nse tällä hetkellä ei enää piillyt; se oli herännyt ja eloisa ja sen\nnimi oli Preemby.\n\nSenjälkeen kun ihmiskunta hitaassa nousussaan puhtaasta\neläimellisyydestä tuli profeettojen, suurten opettajien, johtajien\nvaikutusvallalle alttiiksi, lienee aina ollut olemassa jonkunlaista\nsisäistä ristiriitaa tehtävän suurenmoisuuden ja jonkun paljoa\nvähäpätöisemmän välillä, ja siinä lienee aina ollut tuollaista\nhankausta oppilaitten laadun ja toimintaperusteiden ja opettajan\nodotusten välillä. Itse oppilaiden kutsuminenkin näyttää viittaavan\njonkimmoiseen, heikkouteen profeetan puolella. Heidän kutsumisensa\nasettaa hänelle velvollisuuksia. He vetoavat siihen, tiesi hän, jos\nhän horjuu, syvät joukkovaistot vakuuttavat heille, ettei hän luovu\nheille antamastaan julistuksesta, vaikka pettäisikin itsensä. He\npettävät hänet — ehdottomasti. Koko maailman historiassa on vain yksi\nväsymätön, luottavainen opetuslapsi, Abu Bekr. Kaikki muut opetuslapset\npettivät ja jättivät mestarinsa pulaan ja johtivat hänet harhaan.\nHe hylkäsivät profeettansa ja veivät hänet, minne hän ei halunnut\nmennä. Samanlaiset suuret ja pienet asiat seuraavat samaa lakia. Sen\npienen liikkuvan kiilan edessä, joka kulki pitkin lamppujen valaisemaa\nHolbornea lokakuun hämärässä, asteli Sargon, ihmiskunnan herra ja\nsuojelija, uskon ja oikeuden palauttaja, loistava hallitsija, ja vaikka\nhän jo huomasikin tehneensä erehdyksiä ja joutuneensa vaaraan, oli hän\nedelleen päättänyt pelastaa suuren tapahtuman jollakin hämmästyttävällä\nliikkeellä onnettomuuden kourista. Mutta lähempänä häntä kuin varjo oli\nPreemby, melkein suunniltaan säikähtyneenä, valmiina epätoivoiseen,\npäättömään yritykseen pujahtaa ensimmäiselle sivukadulle, karata\nselityksistä, karata ponnistuksista, hypätä takaisin preembyläisyyteen\nja loputtomaan mitättömyyteen.\n\nÄkkiä kuuli Sargon kuitenkin rauhoittavan äänen, sellaisen äänen, joka\nkaikkein vähimmin näytti uskovan ja hyväksyvän.\n\nBobbyn ja Billin välillä oli vaihdettu eräitä mielipiteitä, ennenkuin\nBobby tuli juosten kadun yli. »Siinä hän menee», sanoi Bobby.\n\n»Ei tuo ole hän», sanoi Billy, »Missä hänen viiksensä ovat? Hänhän oli\nmelkein kokonaan viiksien vallassa.»\n\n»Ajeltu», sanoi Bobby. »Voisin vannoa, että se on hän. Hänen\nkäynnissään on jotakin omituista. Siinä on profeettamme, Billy, ja hän\non joutumassa selkkauksiin.»\n\n»On pikemminkin kilpa-ajokeinottelijan näköinen», sanoi Billy. »Mistä\nhän on saanut tuon elehtivän neekerin? Minulle tämä on hiukan liikaa,\nBobby. Pysy sinäkin erilläsi siitä. Tuolta tulee poliisi puuttuakseen\nasiaan.»\n\nBobby epäröi. »En voi päästää häntä menemään tuolla tavoin», sanoi\nhän ja hyökkäsi kadun toiselle puolelle, juuri kun neljä raitiovaunua\npeitti sargonistit Billyn silmiltä.\n\n»Suokaa anteeksi, mutta minne te olette menossa? sanoi Bobby kumartuen\npuhumaan Sargonin korvaan huolimatta hra Godleyn aikamoisesta\ntöytäyksestä.\n\n»Olen ilmaissut itseni», sanoi Sargon ja samalla hän taas varmistui.\nTämä oli ensimmäinen opetuslapsista, ja hän oli löytänyt tien herransa\nluokse. Sargon näki nyt aivan selvästi, mitä hänen oli tehtävä.\nNäille ensimmäisille seuraajille oli asia tehtävä selväksi. Opetus\noli alettava. Sitä varten oli heidät johdettava pois kadun melusta ja\nhälinästä. Sargonin silmien eteen ilmaantui pitkä, kirkkaasti valaistu\npöytä ja oppilasjoukko, joka kyseli ja tiedusteli, ja muistettavat\nvastaukset ja suuret lausunnot. Ja juuri vastapäätä, hehkuen ja\nloistaen valoa, jo nyt ystävänä, kohosi Rubikonin ravintolan kutsuva\nrakennus, sen suuren liikkeen alkuunpanija, jonka tarkoituksena oli\nhankkia loistoaterioita halpoihin hintoihin.\n\n»Tuolla», sanoi Sargon tehden laajan liikkeen kädellään, »lepäämme\nja istumme ruoan ääressä ja puhelemme, ja kaikki asiat saavat\nselityksensä.»\n\nKirkas näky siitä, kuinka hän piti puhetta kokoontuneille\noppilaille pöydän ääressä oli siinä määrin voimistuttanut Sargonin\nsuurenmoisuuden, että samalla hetkellä kun hän saavutti Rubikonin\noven, joka kutsuvana tähysteli kulmauksessa, oli hän kutsunut\nkaksi opetuslasta lisää. Toinen näistä oli tulitikkuja kauppaava\nkunnianarvoisan näköinen kerjäläinen, ja toinen hyvin älykkään\nnäköinen, noin viidenkymmenen ikäinen mies, hoikka ja vähäpartainen,\njoka kantoi Duhoborien liikettä käsittelevää kirjaa ja oli puettuna\nnahkahansikkaisiin ja mustaan huopahattuun — oudonmalliseen hattuun,\njoka muistutti veturin savusuojusta. Tämä viimeinen kannattaja\nhankittiin juuri ravintolan ovella.\n\n»Tulkaa sisään tänne», sanoi Sargon tarttuen häntä käsivarteen, »ja\naterioikaa kanssani. Minulla on kerrottavana teille sellaista, joka\nmuuttaa koko elämänne.»\n\n»Sepä tapahtuu kovin äkkiä», sanoi älykkään näköinen mies puhuen\nenglantilaisen oppineen ja herrasmiehen kovasti kielteisellä ja\nvastustavalla äänellä, kun hän suostui seuraamaan Sargonia.\n\n\n4.\n\nRubikonin ravintolan varsinainen valtaus tapahtui sekavasti ja\näkkiä. Sargonin mieli oli kirkas ja selvä nyt. Hänen oli saatettava\ntodellisuudeksi tuo valkoisen pitkän pöydän näkemyksensä, oppilaiden\nhänen ympärilleen kokoontuessa, taikka kärsittävä suuri tappio. Hänen\nseuralaisiaan elähytti erilaisten ja vähän verrannollisten perusteiden\nsekoitus, jollainen aina vallitsee kaikkien seuralaisten keskuudessa,\nja joukko oli nyt kasvanut lähes kolmeenkymmeneen — tarkan luvun\nmainitseminen on vaikeaa, koska äärimmäiset joukossa saattoivat yhtä\nhyvin olla perässäkulkijoita ja katselijoita — ja sen kasvu johtui\nsiitä, että vähimmin ansiokas kolmesta entisestä sotilaasta oli\nlausunut nuo taikasanat: »Vapaa ateria!» heti kun Rubikonin ravintola\noli tullut näkyviin.\n\nTärkeän tekijän, ovella seisovan vahtimestarin, huomio oli sattumalta\nkääntynyt autolla saapuviin ruokavieraisiin, kun sargonilaiset\nlähestyivät. He pääsivät sen vuoksi käytävän läpi kohtaamatta mitään\nvastarintaa, paitsi pyörivän oven, joka jakoi joukon yksityisiin\njäseniin ja kaksihenkisiin ryhmiin, ennenkuin sisähalliin päästiin.\nEhkäpä kaksikymmentä pääsi sisähalliin, marmorilla ja mahongilla\nkoristettuun huoneeseen, missä vaatteitten vartiat odottivat, ennenkuin\nsurupukuinen mies joutui ansaan pyörivässä ovessa epätäydellisen\nharjaantumisensa vuoksi tällaisia teknillisiä apukeinoja käyttämään,\nja hänet täytyi kohteliaasti harmistuneen ovenvartian vetää ulos taas,\nsen jälkeen kuin hedelmäkauppiaan apulainen oli hyödyttömästi koettanut\nhäntä auttaa. Polvensa koskettanut mies näytti pudonneen pois jo ennen\nkuin ravintolaan oli saavuttukaan, ja kalpeakasvoinen, magentahattuinen\nnainen oli mennyt tiehensä jollakin tuntemattomalla hetkellä.\n\nAvarassa, läikkyvässä ulkohallissa, jossa kaikki huomattiin, ilmaantui\npyrkimystä hajaantua. Posetiivia kantava työtön entinen sotilas, jonka\näkillinen ujouden puuska oli vallannut, kääntyi herrojen pukuhuoneeseen\nlaskeakseen sinne koneensa, mutta joutui väittelyyn tovereittensa\nkanssa. Molemmat epäilyttävän näköiset, hatuillaan ja kaulahuiveillaan\nhuomiota herättävät nuorukaiset näyttivät epäröivän huomatessaan paikan\nhienouden. Mutta Sargon piteli lujasti kiinni äsken pyydystämästänsä\nherrasmiehestä, ja arvokkaan näköinen tulitikkujen myyjä ei\nhalunnut joutua eroon suojelijastaan tässä kirkkaassa, ylellisessä,\nvaarallisessa paikassa. Hra Kama Mobamba, pitkänä, hymyilevänä ja\nloistavana, ojensi hattunsa ja sateenvarjonsa vahtimestarille ja\nseurasi isäntänsä kantapäillä varmana vakaumuksessaan, että nämä\nolivat kauan etsityn afrikkalaisen kauppahuoneen, Lean & Mackayn,\nkomeat eteishuoneet. Ja hra Godley, jonka intohimona oli saada kaikki\nselvitetyksi, ei tahtonut jättää Sargonia, ennenkuin oli saanut hänelle\naivan kirkkaasti selitetyksi, miksi hän ei saattanut seurata häntä\npitemmälle. Hän tuli heti äskenmainittujen jälkeen suureen ravintolaan\näännähdellen kuin rikkoutunut käkikello. Oldhamilainen reportteri pysyi\nmyös joukossa, vaikka suuresti epäillenkin, minkälainen uutinen tästä\nolisi kirjoitettava. Etonilainen koulupoika, joka nyt oli enemmän kuin\npuoleksi päässyt selville erehdyksestään ja oli siis myös taipuvainen\npääsemään irti, tuli ravintolaan jätettyään hattunsa ja sateenvarjonsa\neteiseen.\n\nBobby ei päässyt perille. Ovella saavutti ja pidätti hänet Billy. »Tämä\nei kuulu sinuun, Bobby», sanoi Billy. »Tämä ei mitenkään kuulu sinuun.»\n\n»En saa selville, mitä hän oikein haluaa», sanoi Bobby. »Hän joutuu\nväkisinkin pulaan.»\n\n»Mitäpä sillä on väliä.»\n\n»Mutta minusta on.»\n\n»Laitoksen johto ei ole mielissään siitä», sanoi Billy. »He ovat\nlähettäneet hakemaan poliisia. Ulkopuolelle kerääntyy väkeä.\nKatseleppa, kuinka ne tirkistelevät. Näetkö tuon pojan, joka katselee\nreiästä? On se hauskaa Tessystä ja Susanista, jos me saamme tekemistä\npoliisikamarissa.»\n\n»Mutta emmehän me voi jättää häntä pulaan tänne.»\n\n»Mutta kuinka voit auttaa häntä?»\n\n\n5.\n\nRavintolassa Sargon teki voimakkaan ja viimeisen ponnistuksensa,\nmutta kärsi nopean ja tuhoisan tappion. Missään tapauksessa hän ei\nkuitenkaan tahtonut juosta pois. Hän teki rintamahyökkäyksen maailmaa\nvastaan, jonka hän oli päättänyt kukistaa — Sargonina. Sargonina,\nvoittamattomana Sargonina, hän kärsi tappion.\n\nRubikonin ravintolan vierastulva ei vielä ollut ehtinyt alkaa. Mutta\nRubikonin ravintolassa ei olekaan niin vilkasta illalla kuin aamiaisen\naikaan, se on liian kaukana lännestä ja erityisesti aamiaispaikka.\nJa tavallisenkaan vilkkauden aika ei vielä ollut tullut. Vain siellä\ntäällä katkaisi joku vieras pienten, valkeiden pöytien soman jonon,\njoilla jokaisella oli lamppu ja kukkasia. Sirkukseen menossa oleva\nperhe, pieni seurue, joka pyrki kokoukseen Kingsway Halliin, kolme\ntai neljä ryhmää teatteriin aikovia iltapuvuissaan, kolme neljä noita\nomituisia pareja, joita näkee joka paikassa Lontoossa ja joihin\nkuuluu keski-ikäinen, jokseenkin kokemattoman näköinen liikemies ja\nvielä kokemattomampi nuori nainen, molemmat heikosti käsitetyissä\npäivällispuvuissa, ja sitten kolme liikemiestä pohjoisesta, puettuina\nsiistiin, harmaaseen pukuun ja syöden päivällistään päättäväisen\nperinpohjaisesti ryypystä likööreihin saakka. Siinä koko ravintolassa\nsinä iltana ollut yleisö. Alasalissa oli pari kolme vierasta, jotka\nnäkyivät hämärästi, yläsali oli pimeä. Ilmapiiri oli yhä arka ja kylmä.\nKolme pohjoisesta tulluttakin esitti kertomuksensa Lontoon ihmeistä ja\nylellisyydestä hiljaisesti, ikäänkuin salaa.\n\nPalveluskunnalla oli hyvin vähän tekemistä. Päätarjoilijat,\nviinitarjoilijat ja pöytätarjoilijat järjestelivät rauhattomasti\nliinoja ja laseja, taikka seisoskelivat siellä täällä kasvoillaan\ntuo tarjoilijoille niin tavallinen ihmettelevä ja alakuloinen ilme.\nSargonin saapumisen edellä kulki hiljainen sorina eteishallista ja\nlasin helinä pyörivältä ovelta sen rikkoutuessa surupukuisen miehen\nponnistaessa vielä viimeisen kerran päästäkseen sisään.\n\nJokainen katsahti heihin. Vieraat unohtivat ruokansa ja\nseurustelutapansa, tarjoilijat salaiset surunsa. Sargon saapui:\n— pieni, huomaamaton vartalo, hyvin valoisat kasvot, pyöreät,\nkirkkaat silmät. Toisella kädellään piti hän yhä kiinni viimeisestä\nopetuslapsestaan. Toisella hän työnteli pois niitä puheen sirpaleita,\njoita hra Godley yhä esitti hänelle. Suuret, odottelevat neekerinkasvot\nkohosivat hänen yläpuolelleen kuin norsunluinen ja mustapuinen kilpi.\nTaaempana olivat tulitikkukauppias ja muut seuralaiset vähemmän\nselvästi erotettavina.\n\nSargonia vastaan tuli hovimestari. Taaempana seisoi johtaja, ja\nvielä taaempana puuhaili hänen apulaisensa järjestellen hedelmiä\ntarjoilupöydälle.\n\nSargon päästi viimeisen saaliinsa irti ja astui eteenpäin.\n\n»Pankaa tähän pöytä», sanoi hän tehden komean liikkeen. »Pankaa tähän\npöytä suurelle seuralle. Olen kutsunut koolle väkeä, jonka kanssa\nhaluan neuvotella.»\n\n»Pöytä, hyvä herra», sanoi hovimestari. »Ja kuinka monelle, herra?»\n\n»Suurelle seuralle.»\n\n»Niin kyllä, herra», sanoi hovimestari katsahtaen pyytävästi isäntään,\n»mutta haluaisimme mielellämme tietää, kuinka monelle?»\n\nJohtaja tuli ottamaan selville, mistä oli kysymys, ja hänen apulaisensa\njätti hedelmät rauhaan ja tuli perästä avuliaan näköisenä. Sargon\nhuomasi, että hän kohtaisi vastarintaa, ja kokosi kaikki sisäiset\nvoimansa. »Se on suuri seurue», sanoi hän. »Sen pitäisi päästä tänne\nsyömään minun kanssani, ja minä pidän heille puheen. Ihmiset täällä\nvoivat mielellään liittyä meihin. Pankaa kaikki pöydät yhteen.\nErikoisten pöytien ja erikoiselämän päivät ovat ohi. Sallikaa\npöytienkin julistaa ihmisten veljeyttä. Meidän hallintomme alla. Pankaa\nne yhteen.»\n\nKuullessaan sanat »ihmisten veljeyttä» eräs pohjoisesta tulleista\nliikemiehistä tunsi äkkiä käsittävänsä. »Se on verellä tahrattu\nbolsheviki», sanoi hän — tai jotain siihen suuntaan. »Onpa hän löytänyt\npaikan, jonne tunkeutua.»\n\n»Sitä ei pitäisi sallia», sanoi hänen toverinsa. »Emmekö me missään saa\nolla rauhassa niistä!»\n\nEnsimmäinen liikemies ilmaisi yleisen vastenmielisyyden punaista\nbolshevismia vastaan ja söi edelleen leipäänsä kiireellisesti,\nvälinpitämättömästi ja kiukkuisesti. »Milloinka se kanamuhennos tulee?\nkysyi hän. »Ovat kai pudottaneet sen.»\n\nMutta johtajan huomiokyky oli ollut vielä nopsempi kuin liikemiehen.\nHeti Sargonin alettua puhua oli annettu nopea merkki. Poliisia hakemaan\nlähetetty tarjoilija oli jo sivuuttanut Billyn ja Bobbyn ja epäröivän\njoukon eteishallissa, joka nyt oli vetoisa ja epämiellyttävä, kun\nhumalainen mies oli rikkonut ruudun kierto-ovesta.\n\nMutta Sargon ei huomannut mitään tästä mykästä sivujuonesta. Hän pysyi\nvain siinä suunnassa, jonka hän edessään näki, ja sen tarkoituksena oli\nmurtaa häntä kohtaava vastarinta.\n\n»Emme pidä suuria päivällisiä tässä huoneessa, herra», sanoi johtaja\nkoettaen voittaa aikaa. »Sellaiset voitte pitää Syrian Hallissa,\nElysian Chamberissa, pienessä tai suuressa Vapaamuurarisalissa,\nkun olette tehneet asianmukaisen ilmoituksen, ja asiaankuuluvien\njärjestelyjen jälkeen, mutta tämä on vain yleinen ravintola. Ette voi\nmuitta mutkitta tarjota suuria päivällisiä täällä tuntemattomalle\nseurueelle tai joukolle. Siihen me emme rupea. Se ei käy päinsä.»\n\n»Se tapahtuu tänä iltana», sanoi Sargon siihen sävyyn, sellaisella\nkatsannolla ja sellaisilla liikkeillä, että ne olisivat saaneet koko\nunelmoidun Sumerian lankeamaan polvilleen.\n\nMutta eurooppalaisten ravintoloiden johtajat ovatkin nähtävästi\nkovempaa ainetta kuin vanhat sumerialaiset. »Pelkään kuitenkin, ettei\nniin käy, hyvä herra», sanoi hän ja pysyi kohteliaan kieltävällä\nkannallaan.\n\n»Tiedättekö», huusi Sargon, »kenen kanssa te nyt olette tekemisissä?»\n\n»Emme kenenkään tunnetun vieraamme ainakaan», sanoi johtaja\nvalittelevalla äänellä kuin mies, jonka on pakko käyttää väkivaltaa.\n\n»Kuulkaa», sanoi Sargon. »Tämä päivä on merkityksellinen. Tämä on\naikakauden alku ja loppu. Ihmiset tulevat pitämään täällä tarjoamiani\npäivällisiä uuden ajan päivännousun hetkenä. Olen Sargon, Sargon suuri,\nSargon rakentaja, joka on tullut ilmaisemaan itsensä. Tämä seuraajieni\njoukko täytyy ravita ja valaista täällä, ruokkia ruumiillisesti ja\nruokkia henkisesti. Pitäkää huolta siitä, että teidän osanne tulee\ntehdyksi.»\n\nHän teki puhuessaan liikkeen viitaten taaksepäin seuraajiinsa, mutta\nsiellä ei enää ollutkaan mitään seuraajia, paitsi tuo luottavainen\nja pettynyt afrikkalainen ja ällistynyt, mutta itsepäinen Oldhamin\nreportteri. Etonilainen oli nyt erottanut itsensä täydellisesti\njoukosta. Hän istui kaukana pöydässä, jossa hän oli tavannut\ntoverinsa ja he keskustelivat puoliääneen ja odottivat. Hra Godley\nmikroskooppeineen ja herrasmies, joka luki kirjaa duhoboreista, olivat\npoistuneet tästä kertomuksesta tällä hetkellä ja olivat menossa\npitkin Holbornea huudahdellen ja keskeytellen toistensa selityksiä ja\narveluita tästä merkillisestä tapahtumasta, joka niin odottamatta oli\nsaanut heidän korkean ja järkevän elämänsä kulun syrjäpoluille.\n\n»Voin vain o-o-ota-taksua, e-että tuo mies o-oli hu-hullu», sanoi hra\nGodley.\n\nSikäli kuin Sargonin kannattajamäärä oli vähentynyt, sikäli oli\njohtajan kasvanut. Hänen takanaan seisoi nyt kokonainen jono\nkaikenkaltaisia tarjoilijoita, ehkäpä kolme tusinaa erilaisia ja\nkuitenkin samanlaisia tarjoilijoita, pitkiä tarjoilijoita ja lyhyitä\ntarjoilijoita, lihavia ja laihoja, hiuspäisiä ja kaljupäitä, nuoria ja\nvanhoja, esiliinalla varustettuja ja paitahihasillaan esiintyviä.\n\n»Pelkäänpä, että te teette häiriötä täällä», sanoi johtaja. »Luulen,\nettä minun täytyy käskeä teitä poistumaan, herra.»\n\nPoistumaan? Ei milloinkaan!\n\n»Voi sinua, sinä kuurojen ja sokeitten sukukunta!» huusi Sargon\nkohottaen ääntänsä niin, että se kuuluisi harvojen päivällisvierasten\nkorviin tuon joutilaan, odottavan miesjoukon takana. »Ettekö tunne\nminua? Eikö teillä ole muistia eikä näkövoimaa? Ettekö kykene näkemään\nvaloa, joka tarjoutuu teille! Heräämisen hetki on tullut. Se on\ntänään, se on nyt. Teidän on lakattava olemasta tottumuksenne orjia\nja palvelijoita, ja teidän on tultava uudestisyntyneen maailman\nkäskijöiksi. Nyt! Tällä hetkellä! Tahtokaa minun kanssani, että muutos\ntapahtuu, niin se tapahtuu. Sargon kutsuu teitä, Sargon ikuinen ja\nmuinainen, viisas hallitsija ja urhoollinen johtaja, kutsuu teitä\nvaloon, jalouteen, vapauteen...»\n\n»Pelkään, ettemme voi antaa teidän puhua täällä», sanoi johtaja\nojentaen kättään.\n\n»Potkaiskaa se ulos», sanoi bolshevikeja vihaava liikemies nousten\nseisomaan ja puhuen kiukusta värisevällä ja jatkaessaan yhä kohoavalla\näänellä. »Ja tuokaa sitten kanamuhennokseni. Olemme odottaneet kymmenen\nminuuttia tuota kanamuhennosta.»\n\nSitten kuului ääni sanovan: »Mitä täällä tapahtuu?» ja äkkiä seisoi\npoliisi Sargonin vieressä ja tarkasteli häntä.\n\nHänen sielunsa läpi kulki kauhistuksen aalto, kauhistuksen aalto, joka\noli kokonaan Preembyä. Koko kunnollisen elämänsä aikana ei hän ollut\nmilloinkaan ollut tekemisissä poliisin kanssa. »Herra Jumala! Herra\nJumala!» huusi tuo kauhistus hänen sielussaan. »Mitä olenkaan tehnyt?\nNyt minut viedään putkaan.» Siniset silmät kävivät pyöreämmiksi,\nja hän haukkoi ilmaa, mutta kukaan siellä ei huomannut, kuinka\nlähelle häpeällistä sortumista hän joutui. Preemby värisi ja hävisi.\nSargon kohottautui ja sanoi sitten ylpeästi: »Mitä tämä tarkoittaa,\nkonstaapeli? Uskallatteko koskea kädellänne maailman herraan!»\n\n»Noudatan velvollisuuttani, jos hän tekee häiriötä», vastasi poliisi,\n»olipa hän herra tai ei.»\n\nHyvin nopeasti osasi Sargon mukautua tähän uuteen kohtalonsa\nvaiheeseen. Hän oli jäänyt tappiolle. Hänet vietäisiin pois. Niin,\nmutta hän oli sittenkin Sargon. Häntä hallitseva voima oli syössyt\nhänet tappioon, mutta se tapahtui kai vain hänen koettelemisekseen. Hän\nei ollut odottanut sitä tuolta voimalta, mutta kun kerran voima sitä\ntahtoi, täytyi sen tapahtua.\n\n»Tiedättekö tosiaan, konstaapeli, mitä nyt teette? kysyi hän mahtavasti\nja hiljaisesti.\n\n»Täydellisesti, herra. Toivon, ettei aikomuksenne ole aiheuttaa meille\nlisää vaikeuksia.»\n\nHän oli vankina. Tällaiseksi hän ei ollut ajatellut mestarin\nilmestymistä. Hän silmäsi viimeisen kerran rikasta koristelua suuressa\nravintolassa, jossa avajaisaterian olisi pitänyt tapahtua. Uutta\noikeuden ja veljeyden valtakuntaa ei siis julistettaisikaan täällä,\nvaan jossakin likaisessa raastuvanoikeudessa.\n\nHän pysyi vaiti ja lähti ulos poliisin rinnalla, rauhallisena, syvissä\najatuksissa.\n\n\n6.\n\nNiin päättyi Sargonin ensimmäinen yritys päästä valtakuntaansa,\njollemme laske hänen käyntiään Buckinghamin palatsissa ensimmäiseksi.\n\nMutta ennenkuin rupeamme kuvailemaan sitä odottamatonta ja pelottavaa\nkoettelemusta, joka nyt lankesi hänen osalleen, on meidän kerrottava,\npari pientä kohtausta häntä vangittaessa.\n\nToinen on hra Kama Mobamban käyttäytyminen. Hän seurasi loppukohtauksia\nravintolassa suurten, pronssisten kasvojen ilmaistessa kasvavaa\nällistystä. Oliko tuo pieni, sinisilmäinen mies kuitenkin johtanut\nhänet harhaan? Kun Sargon vihdoin kuljetettiin pois, liikahti hra\nMobamba, ikäänkuin hän yhä olisi halunnut seurata häntä. Sitten\nhän seisoi paikoillaan, rypisti miettivästi otsaansa ja haparoi\nrintataskuaan. Hiukan vaivalloisesti sai hän vedetyksi sieltä\npaperipalasen, joka näytti olevan hänen ainoa järjellinen yhdyssiteensä\nLontoon kanssa. Se oli nyt jokseenkin ryppyisessä tilassa. Silitellen\nsitä suurella kädellään lähestyi hän johtajaa ojentaen paperin hänelle.\n\n»Mikä tämä on?» kysyi johtaja.\n\nMusta herrasmies kumarsi sanomattoman sulavasti yhä ojentaen paperiaan.\n»En puhu enkelskaa», sanoi musta mies. »Portukalilainen. Lean ja Kay.\nLemonallkatu.»\n\nHäntä ei ollut helppo ohjata perille.\n\nSillä välin Bobby ravintolan oven edessä vaieten kielsi millään\nlailla tuntevansa Sargonia. Hän seisoskeli siellä yhä Billyn kanssa,\nomituisen, puoleksi äidillisen huolestumisen pidättämänä. Entiset\nsotilaat »väistyivät alta», käyttääksemme posetiivin vääntäjän\nilmeikästä sanontaa, poliisin ilmaantuessa. Surupukuinen mies ja hänen\nhäiriönsä oli selvitetty, mutta paikalla oli vielä koko joukko väkeä\nseisoskelemassa hämärän odotuksen vallassa, ja nuori reportteri koetti\nlöytää jonkun, joka ymmärtäisi Oldhamin harvinaista ja hämärää kieltä.\nJa sitten siellä oli vielä useita poliiseja, yksi nähtävästi korkeampi,\nkomean näköinen upseeri, jolla oli piikkikypärä ja nauhoitettu takki.\n\n»Tuossa hän tulee!» sanoi Billy, kun Sargon talutettiin ulos.\n\nKaikki vaikenivat hänen kulkiessaan eteisestä pyörivälle ovelle. Ja\nSargonissa, niin tuntui Bobbysta, oli jotakin tähän asti näkemätöntä\narvokkuutta. Hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle, ja hänen\nsilmänsä olivat tavattoman surulliset.\n\n»Mutta mitä ne hänelle tekevät?» kysyi Bobby.\n\n»Sattuisitteko tuntemaan hänet, herra?» kysyi upseeri äkkiä.\n\n»En ollenkaan», vastasi Billy ottaen vastauksen Bobbyn suusta. »En ole\nmilloinkaan ennen nähnyt häntä. Tulimme tänne vain katsomaan, mikä melu\ntäällä on.»\n\nVaikenemisellaan ilmaisi Bobby olevansa samaa mieltä.\n\n»Minulla ei ole mitään valtuuksia pyytää teitä liikkumaan täällä»,\nsanoi poliisiupseeri ja ilmaisi hymyillen Billylle, että hänen\nläsnäolonsa oli tarpeeton, ilmoittaen samalla komennettavilleen, että\nheidän tehtävänsä täällä oli päättynyt.\n\n»Meidän on parasta mennä kotiin», sanoi Billy tulkiten hymyilyn näin.\n\n\n7.\n\nNuo kolme ystävystä istuivat valkean ympärillä valkoisessa,\npunaverhoisessa huoneessa, ja Bobby ilmaisi valittelunsa siitä, että\noli kieltänyt Sargonin. »Ne veivät hänet mukaansa, Tessy», sanoi hän\nkolmannen kerran, »enkä tiedä, mitä ne aikovat tehdä hänelle».\n\n»Päästää hänet vapaaksi varoituksella», sanoi Billy piirustuslaatta\npolvillaan. »Hän ei ole tehnyt mitään erikoisempaa rikosta, sikäli kuin\nminä käsitän.»\n\n»Entä sitten», sanoi Bobby mietiskellen valkean ääressä. »Menen\npoliisikamariin ja koetan saada hänet käsiini jälkeenpäin, kun he ovat\npäästäneet hänet menemään», sanoi hän sitten äkkiä.\n\n»Parasta pysyä irti siitä», sanoi Billy.\n\nMutta Tessy istui nojatuolissaan Billyn ja tulen välillä ja katseli\nBobbyn miettiviä kasvoja sivulta hyvin lämpimästi, pehmeästä\nhämärästään. Eikä kukaan maailmassa nähnyt häntä.\n\n»He varoittavat häntä, ja hän tulee takaisin tänne omin päinsä, Bobby»,\nsanoi Tessy lohduttavasti.\n\n»Tietysti hän tulee takaisin», vahvisti Billy.\n\n»Hyvin mahdollista, Tessy», sanoi Bobby. »Mutta otaksupa, etteivät ne\npäästäkään.»\n\nHän nousi seisoalleen valkean ääreen. »Minun pitäisi mennä ylös\ntekemään jotakin työtä.»\n\n»Niin pitäisikin», sanoi Billy.\n\n»Kuinka romaanisi edistyy?» kysyi Tessy.\n\n»Sitä en ole vielä paljon tehnytkään», sanoi Bobby. »Profeetta on\nsekoittanut koko kirjoituspuuhan. Mutta olen oppinut koko joukon\nasioita, joista on hyötyä jonakin päivänä. Ja luonnollisesti täytyy\nminun käyttää kaikki täti Susanna-aiheeni. Täti Susanna tulee yhä\nsuositummaksi. Ette voi kuvitella, mitä kaikkea ne minulta kysyvät.\nSiitä kaikesta tulee aikanaan ainesta. Mutta — se vie aikaa ...\nPelkään, että ne ovat sulkeneet hänet johonkin ilkeään pikku komeroon\njonnekin. Ja hän ihmettelee, miksi ne eivät huomaa, että hän todella\non oikea, suuri, maailmaan palannut Sargon... Billy, maailma on\nvaarallinen paikka, vaarallinen, epäystävällinen paikka. Miksi eivät\nne voineet antaa hänen hiukan pitää ääntä? Ja hänen pieni, surkea koko\nmaailman karttansa yläkerrassa — hän sanoi sitä aina kokomaailmaksi —\nja hänen pieni paperinen tähtikoneensa, pieni tyhjä huone parkansa ja\npieni tyhjä vuode rukkansa.»\n\n»Nyt minä panen vastalauseeni», sanoi Billy työntäen piirustuspöytänsä\nsyrjään. »Sinä olet esimerkki sairaalloisen liikatunteellisuuden\nkasvamiskyvystä. Sinä edustat uutta tautia. Sinä olet bobbyismin\ntyypillinen ilmiö. Sekin jo on aika paha, että osoitat myötätuntoa\ntuolle pikku paholaiselle, Susanille, kun olen rangaissut häntä: teet\nsillä lailla turhaksi koko kasvatukseni. Sekin on aika paha, että\nteet jokseenkin kolmannen osan rva Richmanin töistä, sen vuoksi että\nhän tarvitsee valoa ja ilmaa. Saatan myös ymmärtää jotakin sinun\ntunteellisesta yhteydestäsi eräitten kulkukissojen ja kyyhkysten\nkanssa. Mutta kun olet suruissasi pienen, surkean kalustetun huoneen\nvuoteen takia, niin panen jo pisteen. Ihan varmasti, Bobby, panen\npisteen. Pieni, tyhjä vuode parka! Se on jo sairaalloista, Bobby.»\n\n»Mutta oikeastaanhan hän ajatteli Sargonia», sanoi Tessy. »Menetkö\nhuomenna poliisikamariin, Bobby?»\n\n»Menen, Billystä huolimattakin. En välitä, vaikka se olisikin\nsairautta. Olen suruissani pikku miehen takia. Olen peloissani. Hän on\nliian pyöreäsilmäinen tähän pahaan maailmaan.»\n\nJa seuraavana aamuna Bobby lähti. Hän meni Lemon Squaren asemalle ja\nistui siellä koko aamupäivän odottaen Sargonia, jota ei kuitenkaan\nilmaantunut. Hän näki kaikkien juoppojen ja muitten tulevan tuomiolle,\nseurasi juttua, jossa oli kysymys varastetusta soodavesipullosta,\nkahta riitaa aviollisesta erimielisyydestä ja kuuli tarinan suuren\nikkunaruudun ilkimielisestä rikkomisesta varastamisen tarkoituksessa,\nmutta ei mitään Sargonista. Virkamies meni pois ja tutkijat alkoivat\nhävitä. Hän kyseli poliisimiehellä, joka ei kuitenkaan ollut ikinään\nkuullut mitään Sargonista, eikä pienestä häiriöstä Rubikonin\nravintolassa. Oliko hän tullut oikeaan paikkaan? kysyi poliisi. Bobby\nkiiruhti päätä pahkaa Mintonkadun asemalle. Sielläkään ei nähtävästi\nollut kuultu mitään Sargonista. Bobbyn päähän ei pälkähtänytkään kysyä\nmuilta asemilta. Hän palasi kotiin ällistyneenä. Hän koetti hakea\njotakin Sargonista iltalehdistä, mutta niissä ei ollut sanaakaan\nhänestä eikä Rubikonista. Ehkäpä häntä ei ollut pantukaan syytteeseen!\nHän kiiruhti takaisin ja hyökkäsi toiseen kerrokseen täynnä toivovaa\nodotusta: huone oli tyhjä, ikkuna auki, maailman kartta permannolla.\nOliko Sargon loihdittu pois maailmasta?\n\nSeuraavana päivänä ei tullut Sargonia eikä uutisiakaan Sargonista.\nBobby valvoi koko yön.\n\nKolmen päivän jälkeen sanoi Billy, joka oli salaa tarkastellut\ntoveriaan, kuin ohimennen: »Miksi et mene kysymään poliisipäälliköltä,\nLemon Squaren poliisikamarilta, hänestä? Hän tietää siitä jotakin jos\nkukaan.»\n\nOhjattuna tarkastaja Mullinsin luo huomasi Bobby seisovansa saman\nkomean upseerin edessä, jonka hän oli nähnyt Rubikonin eteishallissa.\n»Te olette se nuori mies, joka ei sattunut tietämään mitään hänestä\nkolme päivää sitten», sanoi tarkastaja Mullins vastaamatta Bobbyn\nkysymykseen.\n\nBobby selitti tilanteen vilpittömästi.\n\n»Se ei auttane paljoakaan nyt», sanoi tarkastaja. »Mutta muuten\non kaikki järjestyksessä. Veimme hänet paraan käsityksemme mukaan\ntyölaitoksen sairasosastolle hänen henkisen tilansa tarkastamista\nvarten. Heitä pidetään siellä kolme kokonaista päivää. Sitten he joko\nsaavat todistuksen tai heidät päästetään menemään, taikka pannaan\nsyytteeseen.»\n\n»Saavat todistuksen?» kysyi Bobby.\n\n»Niin, mielipuolisuudesta», sanoi tarkastaja Mullins.\n\n»Ja kuinka hänen kävi?»\n\n»Niinkuin tavallisesti, otaksun. Hänen asiansa oli ihan selvä. Tällä\nhetkellä on hänet todistettu vastuuttomaksi, luullakseni, ja viety\nCummerdown Hilliin, taikka viedään juuri nyt. Taikka, jos sinne ei\nsovi, niin jonnekin muualle.»\n\n»Huh», virkkoi Bobby. »Sepä on nopeaa.»\n\nHän istui siinä hiukan hämillään. »Voinko mennä katsomaan häntä\nCummerdown Hilliin?» kysyi hän.\n\n»Luultavasti ette», sanoi tarkastaja Mullins, »koska ette ole\nsukulainen.»\n\n»Mutta otan osaa hänen kohtaloonsa.»\n\n»Se ei liikuta teitä.»\n\n»Ei kylläkään, mutta pidän hänestä. Enkä luule, että hän oikeastaan on\nhullu... Outoa hänen sukulaistensa puolelta... Tiedättekö mitään hänen\nsukulaisistaan? Menisin keskustelemaan heidän kanssaan hänestä.»\n\n»Se on kyllä mahdollista», sanoi tarkastaja. »En tiedä, missä he ovat.\nSaatte sen ehkä selville työhuoneen sairaalassa, taikka ne ilmoittavat\nteille sen Cummerdownissa. Minä en tiedä mitään. On hyvin mahdollista,\nettä hekään eivät tiedä, missä hänen sukulaisensa ovat. Maailmassa\non niin paljon kaikenlaisia kiertolaisia. Ehkäpä hänellä ei olekaan\nsukulaisia, tarkoitan sellaisia sukulaisia, jotka tahtovat pitää huolta\nhänestä. Minun vaikutelmani on sellainen, että kun kerran mies tai\nnainen on todistettu hulluksi, niin on ulkopuolella olevan hyvin vaikea\npäästä yhteyteen asianomaisen kanssa. Mutta kuten sanoitte, voittehan\nkoettaa. Valitan, etten voi avustaa teitä enempää. En itse nähnyt häntä\nollenkaan — paitsi silloin, kun hän kulki ohitseni. Asia ei kuulu\nminuun... Niin, tavallinen menetelmämme tällaisissa tapauksissa... Ei,\nei mitään vaivaa. Hyvästi.»\n\nBobby lähti poliisin luota, joka jäi istumaan siihen mahtavana,\nvälinpitämättömän ja säälimättömän lain ja asetusten edustajana.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\nSARGONIN MATKA ALAISIIN MAAILMOIHIN.\n\n\n1.\n\nEräässä aikaisemmassa luvussa on sanottu, että hra Preemby vaimonsa\nkuoleman jälkeen oli kuin siemen, joka itää ja erittää itsestään\nrohkeita ja tavattomia. Uusi vaihe tässä myöhästyneessä itämisessä\nalkoi, kun hän asteli Lontoon läpi hänet pidättäneen poliisimiehen\nrinnalla. Jos tämä olisi tapahtunut Preembylle, silloin kun hän oli\nvain hra Preemby, olisi se ollut vain pelottava, kauhea häpeä, häpeä.\nSe olisi ollut sietämätön kokemus, valitettava asia, joka olisi\nollut kestettävä ja kätkettävä ja, jos mahdollista, pyyhittävä pois\nmuistista ja mielestä. Jos se taas olisi tapahtunut Sargon-unelman\naikaisempina aikoina, olisi se antanut tilaisuuden mahtavaan,\ndramaattiseen näytökseen. Hän olisi ajatellut, minkä vaikutuksen se\ntekisi katselijoihin ja ohikulkijoihin, hän olisi ottanut asenteita\nja tehnyt mahtavia liikkeitä ja sanonut syviä, muistettavia sanoja.\nMutta jokin kasvamisen voima oli nyt ottanut hänet haltuunsa, eikä hän\ntehnyt mitään sellaista. Hän ei nyt näytellyt ulospäin maailmalle,\neikä sisäisesti itselleen. Melkein ensimmäistä kertaa elämässään hän\ntarkasteli suoraan itseään, mitä hän oli tehnyt ja mitä hänelle oli\ntapahtunut, ja hän oli niin ihmetyksen vallassa tästä lopullisesta\ntotuuden käsittämisestään, että hän kokonaan unohti koko kutomuksensa\nuskotteluja, kuviteltuja vastauksia ja vapaaehtoista itsepetosta,\njoihin hän oli takertunut tässä uudessa ilmestyksen vaiheessa. Hän\nasteli niin tyynesti valaistuja katuja, että vain tarkin havaitsija\nsaattoi huomata, että hänet oli pidätetty ja että poliisi toimitti\nvirkaansa. Muitten mielestä hän saattoi hyvinkin olla joku satunnainen,\nkotiin palaavan poliisin seuralainen.\n\nYksi päätös oli kasvanut tuossa uudelleensyntyvässä mielessä\nmerkillisen kirkkaana ja voimakkaana, nimittäin se, että hän ei\nollut, eikä milloinkaan olisi, tuo Albert Edward Preemby, joka oli\njohtanut hänet elämään. Hän oli olento, joka todellisuudessa oli\nnimeltään mikä hyvänsä, mutta tällä kertaa Sargon, Sargon, loistava\nkuningas. Ensimmäiset aineelliset näyt Sumeriasta ja hänen muinaisesta\nkunniastaan olivat jo painuneet taka-alalle hänen mielessään. Hän ei\nollut ollenkaan menettänyt uskoaan niihin, mutta ne olivat nyt vanhaa\nhistoriaa hänelle, ja paljastus täysihoitolassakin näytti olevan hyvin\nkaukana. Hänen ajatuksensa olivat matkanneet pitkiä välejä ja koonneet\npaljon kuluneella viikolla. Välittömän, suurenmoisen loiston odotus\noli karkeasti hajoitettu. Voima, joka oli kutsunut hänet, ihmetytti\nhäntä suuresti, mutta se ei ollut kukistanut häntä. Hän tiesi aivan\nselvästi, että hänen oli oltava Sargon, joka ei elänyt itseään, vaan\nkoko maailmaa varten, ja että siitä väistyminen tai sen hylkääminen\nolisi merkinnyt täydellistä tuhoutumista. Hänestä ei ollut näyttänyt\nvälttämättömältä, että hänen omaa uskoaan koeteltaisiin, mutta\nnähtävästi oli voima päättänyt, että sitä oli koeteltava. Ja nähtävästi\noli hänen kuljettava jonkun ankaran valmistuskauden läpi, ennenkuin\nhän pääsisi valtakuntaansa. Hänen olisi saatava tuntea, mikä vankila\noli, ja hän saisi kestää oikeudellisen tutkimuksen. Häntä vaadittaisiin\nkieltämään itsensä.\n\nMitä hän heille sanoisi? Minä en ole hän... taikka minä en ole, se...\nvai kuinka se kuuluikaan? Minä en ole se, jonka te otaksutte minun\nolevan. Hän mutisi sitä itsekseen.\n\n»Mitä?» kysyi poliisi.\n\n»Ei mitään. Onko se hyvin kaukana?» kysyi Sargon.\n\nSe oli juuri kulman takana. Sargon huomasi olevansa pienessä, kolkossa\nhuoneessa, jossa oli myös puoli tusinaa jokseenkin ystävällisiä, mutta\nhiukan pilanhaluisia miehiä univormuissa. Häneltä kysyi nimeä ja\nosoitetta eräs pöydän takana istuva. »Sargon», vastasi hän, »Sargon\nensimmäinen».\n\n»Eikö mitään ristimänimeä?»\n\n»Ennen Kristusta», vastasi Sargon.\n\n»Eikö mitään annettua nimeä, tarkoitan?» sanoi kysyjä.\n\n»Ei.»\n\n»Entä osoite?»\n\n»Ei mikään tällä hetkellä.»\n\n»Noinko vain missä hyvänsä?»\n\nTähän kysymykseen ei Sargon vastannut.\n\n»Giffordkadulle kuuluva tapaus», sanoi ääni hänen takanaan.\n\n»Muisti kadonnut tai jotakin sellaista», sanoi pöydän takana istuva.\n\n»Joka tapauksessa Giffordkadulle.»\n\n»Mikä Giffordkadulla on?» sanoi Sargon mietittyään.\n\n»Sairashuone, jossa saatte levätä ja olla rauhassa vähän aikaa.»\n\n»Mutta minä tahdon, että minut tutkittaisiin oikeudessa. En tarvitse\nlepoa ja rauhaa.»\n\n»Siitä saatte tiedon Giffordkadulla. Buxton, viekää hänet mukaanne.»\n\n»Mutta minä olen ihan terve. Mitä varten menisin sairashuoneeseen?»\n\n»Järjestyksen vuoksi, arvelen», sanoi pöydän takana istuva poliisi ja\nkiinnitti huomionsa muualle.\n\n\n2.\n\nKummallista! Mitä hän sairashuoneessa tekisi? Voima kohteli häntä kovin\nomituisella tavalla. Hänen oli alistuttava voiman tahtoon, hänen oli\npysyttävä Sargonina. Hän olisi vain toivonut selvempiä tietoja.\n\nHän oli nyt niin omissa mietteissään astellessaan siinä konstaapeli\nBuxtonin rinnalla, ettei hän kiinnittänyt huomiota katuihin, ei\nliikenteeseen, eikä ohikulkijoihin. Nyt he olivat jo oven edessä,\nkorkean muurin vierellä, jonka takana näytti olevan rakennuksia. Sitten\nhe tulivat pieneen toimistoon, ja suurikokoinen, harmaakasvoinen\novenvartia katseli häntä ja vaihtoi puoliääneen huomautuksia poliisin\nkanssa. Sitten he menivät laajan pihan yli ja suuresta ovesta\nkäytävään, missä oli joutilaat paarit ja pari kolme hoitajatarta\nvirkapuvuissaan. He tulivat pienelle lasiovelle, Sargonia pyydettiin\nistumaan penkille seinää vasten sillä aikaa kuin soitettiin\npuhelimella. Buxton käyskenteli käytävää poispäin ikäänkuin ajatellen,\nettä tehtävä oli suoritettu.\n\nSiihen tuli pieni, harmaapukuinen mies, joka katseli Sargonia.\nMuutaman hetken he tuijottivat vaieten toisiaan. »No?» sanoi pieni\nharmaapukuinen.\n\n»Nimeni on Sargon. En tiedä, miksi minut on tuotu tänne. Onko tämä\nsairaala? Käsitän, että se on. En ole sairas.»\n\n»Saatatte olla sairas tietämättänne.»\n\n»En.»\n\n»Me haluamme vain pitää teitä täällä jonkun aikaa tarkastaaksemme\nteitä.»\n\nSargon kohotteli hartioitaan.\n\nNyt ilmaantui sinne mies, jolla oli äärettömän leveät hartiat ja\nsuuret, sileiksi ajellut kasvot, joilla lepäsi hyvin voimakas\nitsetyytyväinen ilme. Hänellä oli leveä, ohuthuulinen suu,\nesiinpistävät harmaat silmät ja kovasti rasvattu, ja lopullisesti\nkukistettu hiekanvärinen tukka, jossa oli pyöriäinen otsalla.\n\n»Kiireellinen ilta», sanoi hän. »Tämä on jo numero kolme.»\n\n»Aika täyttä siis», sanoi pieni harmaapukuinen.\n\n»Liian täyttä», sanoi hra Jordan. »Ei tiedä, miten kaiken hoitaisi.\nOnko tämä se?» kysyi hän osoittaen Sargonia, kumartaen paksua niskaansa\nja painaen suupieliään häntä kohti.\n\n»Tämä», sanoi pieni harmaapukuinen Sargonille, »on hra Jordan. Hän\nnäyttää teille, minne teidän on mentävä ja mitä teidän pitää tehdä.»\n\nHeti, vaistomaisesti, tunsi Sargon vastenmielisyyttä hra Jordania\nkohtaan. Mutta hän nousi tottelevaisesti paikaltaan, koska hänen\najatuksensa alistumisesta voiman tahtoon näytti jollakin lailla\nkäsittävän ja sisältävän tämän uuden koettelemuksen. Hra Jordan\npäästi suustaan äänen, joka ilmaisi matalaa, rasvaista, vilpillistä\nystävällisyyttä: »Tulkaa mukaan, vanha veikko, minun kanssani», sanoi\nhän. »Teemme olonne oikein mukavaksi, jos te ette tee häiriötä.»\n\nHe kulkivat nurkan ympäri, ylös ilotonta, kivistä porraskäytävää\nja kääntyivät taas ympäri. He tulivat käänteeseen, jossa oli\nkaksinkertaiset ovet lasiruutuineen. Ne aukenivat hyvin pitkään,\npimeään käytävään, jota valaisi yksi ainoa, kaukainen lamppu. Ja äkkiä\ntuntui Sargonista siltä, että hänen takanaan, ja aivan selvästi, näkyi\nulkoinen vapauden maailma, kadut ja valot, edestakaisin liikkuvat\nihmiset ja esineet, merkilliset satunnaiset kohtaukset ihmisten kesken,\nsen elämän vaiheet ja näkemykset, johon voima oli lähettänyt hänet,\nmutta hänen edessään hyvin pimeää ja mustaa, pelottavia kokemuksia.\nMiksi kääntäisi hän vapaaehtoisesti selkänsä tuolle suurelle\nulkomaailmalle, jota hän oli tullut pelastamaan? Oliko tämäkin taas\nerehdys, jonka hän juuri oli tekemäisillään? Hän astui askeleen tai\npari poispäin Jordanista ja kääntyi häntä kohti.\n\n»Ei», sanoi hän. »En tahdo mennä pitemmälle tässä paikassa. En halua.\nAntakaa minun palata. Minun täytyy kutsua opetuslapsia ja toimittaa\npaljon.»\n\nJordanin kasvojen täysikuu ilmaisi epäuskoista hämmästystä, joka\nmuuttui kiukuksi. »Mitä?» huusi hän.\n\nHän piti pelottavan tauon tuon mitä-sanan jälkeen ja sanoi sitten\nhyvin nopeasti: »Ei mitään temppuja täällä, mokomakin vanha höperö.»\nÄkillisellä liikkeellä hänen tavaton, raaka, punainen kätensä tarttui\nSargonin käsivarteen. Hänen ohuet huulensa kapenivat, niin että hampaat\nnäkyivät, hänen silmänsä näyttivät pyrkivän ulos päästä. Hän tarttui\nSargonia käsivarteen ei pitääkseen häntä kiinni, vaan puristaakseen,\nja hän kaivoi kyntensä lihaksen ja luun väliin, niin että Sargon jäi\ntuijottamaan häneen laajentunein silmäterin ja päästi vaistomaisen,\nterävän tuskanhuudon.\n\nOte lieveni terävän tuskallisesta vain epämiellyttäväksi, ja suuret\nkasvot laskeutuivat Sargonin tasalle. Kävi selville, että hra Jordan\noli virkistänyt itseään juustolla ja kaakaolla. »Älkää yrittäkö\nuudelleen, te vanha hupsu! Älkää, saamari soikoon, yrittäkö uudelleen.\nOlipa se mitä hyvänsä, niin älkää yrittäkö toista kertaa täällä! Olette\nkylliksi järjissänne ymmärtääksenne, mitä minä sanon. Kuuletteko?\nTeidän on tehtävä juuri niinkuin täällä sanotaan. Juuri niinkuin\nsanotaan. Teidän on parasta olla yrittämättä vehkeillä, ja sitä\nestääkseni minäkin teen parhaani. Mutta jos yritätte temppuilla, niin\nJumala teitä auttakoon!»\n\nJa hän puristi taas käsivartta.\n\nSiniset silmät näyttivät myöntyvän.\n\n»Ja nyt eteenpäin, peeveli vieköön!» sanoi hra Jordan.\n\nAlakuloinen, ällistynyt, mutta ei vielä kokonaan surkea Sargon vietiin\nkosteaan ja siivottomaan kylpyhuoneeseen, jossa rikkinäinen tuoli,\nvesilammikot, veden räiskeet seinillä ja eräät rypistyneet pyyhinliinat\nnurkissa osoittivat, että täällä oli äsken tapahtunut ottelu. Siellä\nhänet pantiin riisuutumaan ja ottamaan haalea kylpy, kuivattiin\npyyhkeellä, jota jo oli käytetty, pistettiin harmaaseen yöpaitaan,\njoka oli puhtaudeltaan epäilyttävä, harmaaseen, karkeaan aamunuttuun,\njoka varmasti ei ollut puhdas, sai jalkaansa pari numeroa liian\nsuuret tohvelit. Näin varustettuna vei hänet hra Jordan, jonka nopea\ntottelevaisuus oli saanut hiukan lauhtumaan, siihen huoneeseen, jossa\nSargonin oli vietettävä yö.\n\nHeitä vastaan tuli punanaamainen mies, jonka kulmakarvat olivat hyvin\nvaaleat.\n\n»Tämä on hra Higgs», sanoi Jordan.\n\n»Olen valmistanut hänen vuoteensa», sanoi hra Higgs. »Kuinka paljon\nniitä vielä tulee?»\n\n»Niitä tulee ihan satamalla», sanoi hra Jordan.\n\n»Kolme», sanoi hra Higgs.\n\n»Hyvä on», sanoi hra Jordan. »Näkemiin.»\n\n»Näkemiin», sanoi hra Higgs.\n\nKumpikaan heistä ei suoranaisesti puhutellut koko maailman herraa. Hän\noli kuin käärö, joka siirtyy kädestä käteen.\n\n\n3.\n\nKun Sargon astui Giffordkadun sairaalan tarkastusosastolle, niin\nvahvistui tavattomasti hänen käsityksensä siitä, että hän oli jättänyt\ntavallisen, elävän elämän kauas taakseen, noitten harmaitten käytävien,\nportaikkojen, lasi-ikkunaisten ovien ja korkeitten muurien ja pienten\novien taakse. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt mitään niin tyhjää,\nkalpeaa ja ilotonta kuin tämä paikka. Huone oli sydämetön, suuri,\nepäsiisti, vihreän harmaina kalkittuine seinineen, joista väri oli\nsieltä täältä putoillut pois ja joilla paloi kolme riittämätöntä\nkaasuliekkiä antamatta oikeastaan valoa enempää kuin varjojakaan. Musta\nyö ja harmaasti valaistu tiilimuuri näkyi verhottomasta ikkunasta.\nPuolivälissä huonetta osoittivat entisen seinän esiinpistävät jätteet,\nettä kahdesta huoneesta oli tehty yksi. Permanto oli alaston ja\nkiillotettu. Kauempana oli seinää vasten asetettu pöytä, jolla oli\nparissa kolmessa läjässä rypistyneitä kuvalehtiä, ja peränurkassa\noli tyhjä uuni. Lähemmässä puolikkaassa oli molemmin puolin rivissä\nrautaisia vuoteita, yhteensä ehkä kaksi-, kolmekymmentä. Ilmassa oli\ntunkkainen haju, heikko, mutta kuitenkin kuvaamattoman vastenmielinen\nmädänneen haju, johon sekaantui voimakas suovan katku.\n\nVaikka siellä ei olisikaan ollut ketään, olisi tuo kylmä, suuri,\npahanhajuinen huone näyttänyt omituisen epäystävälliseltä Sargonista.\nSillä hra Sargonin osaksi oli tullut, hänen aikaisemman köyhyytensäkin\naikana, elää siististi, kävellä matoilla, vaikka ne olisivatkin olleet\nkuluneita, ja ympärillään joukko huonekaluja ja seinillä tyhmiä\nihmisten maalauksia, laitoksia ja esineitä. Tällaisessa karussa\nyksinkertaisuudessa tuntui siltä kuin ihmisten huoletonta, kokoilevaa,\nkotia luovaa mielikuvitusta ei olisi olemassakaan.\n\nMutta paikan omituinen, sieluton ilma olivat vain ensimmäisen hetken\nvaikutelma Sargonille. Sitä seurasi paljon elävämpi ja kauheampi\nhuomio: — tässä paikassa asui olentoja, jotka vain ensimmäisellä\nsilmäyksellä olivat ihmisiä. Sitten, kun heitä tarkemmin katsoi, kävi\nselville, että he oikeastaan eivät olleet ihmisiä, he eivät nostaneet\nsilmiään hänen huoneeseen tullessaan, niinkuin ihmisillä on tapana,\ntaikka he ilmaisivat huomanneensa hänet omituisilla, epäluonnollisilla\nliikkeillä. Eräät olivat vuoteissa, toiset olivat puetut kuluneisiin\nja epäsiisteihin vaatteisiin ja joko istuivat vuoteittansa reunoilla\ntaikka tuoleissa huoneen tuonnimmaisessa päässä. Yksi ainoa olento\noli liikkeellä: vakavakasvoinen nuori mies, joka käveli nähtävästi\ntarkan järjestelmällisesti sinne tänne yhä pienenevässä piirissä\nhuoneen kaukaisimmassa kulmassa. Toinen istui paikallaan ja näytti\nhäätävän alituisesti palaavaa hämähäkin verkkoa kasvoiltaan alituisesti\nuudistuvalla liikkeellä. Kaksi miestä oli ahtautunut pöydän ja\nseinän väliin, ja toinen heistä, lihava mies, jolla oli kiiltävän\npunainen naama ja kiharaa, punaista karvaa rinnallaan, teki kiivaita\nliikkeitä, takoi pöytää nyrkillään, puhui äänellä, joka nousi ja laski\nja joskus puhkesi kirouksiin, sillä välin kun toinen, likakasvoinen,\nruumiinkarvainen olio, näytti vaipuneen syvään epätoivoon. Eräässä\nlähellä olevassa vuoteessa istui nuori mies, jolla oli päässään suuri\nmusta tekotukka ja kasvoillaan heikkomielisen itsetyytyväinen ilme,\njoka draamallisen äkillisesti vaihtui riemuitsevan hurjaksi taikka\nmerkitsevän kirkkaaksi, elehti, sommitteli ja lausui loputonta runoa —\njotakin Browningin tapaan. Se juoksi tähän suuntaan:\n\n    »Herra on heitä lyövä\n    ja syövä,\n    he saattavat voittaa, mut Herra\n    voi heitä koittaa\n    ja polttaa ne atoomeiksi,\n    atoomeiksi!\n    Palaviksi atoomeiksi — juuri kuin tähdet. Kas!\n    tähdet tyhjyydessä ja maailman yllä,\n    sillä Jumala siunaa atoomeja, eikä kasvojaan näytä.»\n    (Riemuitsevan ilmeikkäästi.)\n    »Hän on kasvoton aivan.\n    Niin, niin juuri, pojat!\n    Ateistit on väärässä ja teoloogit myös,\n    niin selvästi, jyrkästi kaikki on väärässä!\n    Ja minä sanon heille:\n    Jumala on, muttei kasvoja hällä,\n    niin ettei voi kasvojaan näyttää.\n    Kas, siinä on temppu.\n    Ja jokainen tietysti miettii, ettei häntä ole,\n    mutta tässä on mies,\n    joka varmasti ties,\n    että hukassa ollaan\n    ja on jouduttu nollaan.\n    Ei kasvoja! Se on hauskaa!\n    Ma tyhjästä löysin herran,\n    naamiottoman, nolon.\n    Quod erat demostrandum X.L....»\n\n»Siinä on vuoteenne», sanoi hra Higgs Sargonin vieressä hieman\nnykäisten häntä.\n\nSargon liikahti hiukan vastahakoisesti hämmästynein silmin yhä\nkatsellen puhujaa.\n\n»Saatte kuunnella häntä kylliksenne, ennenkuin olette valmis, vanha\nveikko», sanoi hra Higgs. »Hypätkää vuoteeseen vain.»\n\nOsaksi hra Higgsin käden, osaksi oman mieliksiteko-halunsa johtamana\nmeni Sargon vuoteeseen. Hra Higgs avusti häntä kömpelön veljellisesti.\nMutta ennenkuin Sargon sai kootuksi vuodevaatteet ympärilleen, huomasi\nhra Higgs hänen olkansa yli silmätessään jotakin, mitä tapahtui huoneen\ntoisessa päässä. Sargon ei saattanut nähdä, mitä se oli.\n\nSilmänräpäyksessä hra Higgsin avulias arvovaltaisuus vaihtui raivoksi.\n»Sinä vanha, likainen saatana!» huusi hra Higgs, »joko sinä taas teet\npahojasi!»\n\nHän jätti Sargonin ja juoksi hyvin kiireesti yli huoneen. Sargon nousi\nistumaan vuoteessaan nähdäkseen, mitä tapahtui. Kolme tai neljä muuta\nsairasta teki samoin. Hra Higgs sieppasi käsiinsä hyvin likaisen vanhan\nmiehen, jonka kasvot kertoivat äärimmäisestä kurjuudesta, ja joka istui\nnojatuolissa, laski, kohotti ja löi häntä muutaman kerran. Sitten meni\nhra Higgs ulos ja palasi kohta, yhä mutisten uhkauksia, kädessään lapio\nja harja.\n\nSillä Higgsin tehtävänä ei ainoastaan ollut vartioida mielisairaita,\nvaan myöskin, säästäväisyyden takia, olla tarkastuslaitoksen lattian\npesijä ja yleinen siisteyden valvoja. Hän oli laivastossa harjaantunut\nnäkemään ihanteensa siinä, mikä oli kiiltävää ja tahratonta, ja hän\nteki puhdasta paremmin kuin vartioi.\n\n»Maatkaa paikallanne siellä!» huusi hra Higgs tullen permantoa pitkin\nluuta kädessään. »Se ei vähääkään liikuta teitä.»\n\nMaailman herra heittäytyi pitkäkseen.\n\n\n4.\n\nKatto oli perin vähän mielenkiintoinen katseltavaksi, paitsi ehkä sen\ntakia, että siinä oli ryhmä kellahtavia läikkiä, mutta oli kuitenkin\nparempi katsella kattoa jonkun aikaa kuin tarkastella liian kauan\nhuoneessa olevia surkeita olentoja. He olivat surkeita ja häiritseviä,\nja Sargon tiesi ehdottoman välttämättömäksi perehtyä huolellisesti\nomaan asemaansa, ennenkuin hänelle tapahtuisi mitään lisää. Kaikki\ntämä tapausten kiireinen syöksy oli ollut niin odottamatonta, niin\narvaamatonta ja hurjaa senjälkeen kun hän — muutama tunti sitten\n— oli katsellut Lontoota St Paulin harjalta ja päättänyt, että\nhetki oli tullut ottaa haltuunsa maailman herruus, — että hyvinkin\nsaattoi käsittää niiden pyörryttävän vaikutuksen. Kuinka kirkas ja\nkaukainen olikaan nyt tuo Lontoon näky, joka levisi kellahtavassa\nauringonpaisteessa kuultavien kukkuloiden ja kirkkaan virran välille,\ntummine laivaryhmineen ja mustine ihmisvirtoineen alhaalla. Siitä hän\noli nopeasti, vastustamattomasti, joutunut tähän kaikuvaan vankilaan.\nSillä nyt hän huomasi, että se oli vankila. Hän tiesi aivan hyvin,\nettä miehet hänen ympärillään olivat mielipuolia, ja että hänet\noli pidätetty hulluksi epäiltynä, mutta hän luuli, että työhuoneen\ntarkastusosasto, jossa hän oli, oli itse mielisairaala. Hurjimmissa\nhaaveissaankaan hän ei olisi uskonut, että tuo kaikkea hallitseva voima\nkohtelisi häntä näin. Hyvin lyhyen vankilassa vietetyn välikauden\nja ankaran, mutta voitollisen julkisen tutkinnon mahdollisuus oli\nkyllä ollut hänen mielessään, mutta ei se, että hänet suljettaisiin\npois kaikista sellaisista vetoumuksistakin. Hänen oli vielä kerran\ntarkastettava asemaansa saadakseen selville, mitä koko tämän tavattoman\nkokemuksen piti opettaa hänelle, ja mitä hänen olisi tehtävä\nhallitakseen tätä omituista tilannetta.\n\nSe oli vaikea tehtävä, silloin kun karhea ääni huoneen toisessa päässä\nkirkui karkeita syytöksiä vartiaa vastaan, suuri nyrkki iski pöytään\näkillisissä raivokohtauksissa, ja sitten tuo tasainen, aaltoileva,\nloppumaton lausunta lähempänä, tuo kosmillinen runoelma, milloin\nmelkein kuulumaton — niin että täytyi heristää korviaan kuullakseen\nsanat — milloin kimeän riemuisana helisevä. Pitkät matkat se oli vain\nhajanaista sekasotkua, ja Sargon saattoi olla kiinnittämättä huomiotaan\nsiihen jatkaessaan omien pulmiensa harkitsemista, mutta sitten se\nsaattoi yhtäkkiä tiivistyä sanoiksi, jotka tunkeutuivat hänen omiin\nsisimpiin ajatuksiinsa ja sekaantuivat niihin.\n\n    »Likainen luonto, joka ajat eelleen meitä\n    pitkin riemujen, tuskien teitä.\n    Ja palautat jälleen: ei minnekään,\n    on lähtö ja paluu: ei minnekään.\n    Tuskaa ja puutetta, tuskaa ja puutetta,\n    liasta likaan, ei missään muutetta.\n    Likaan meill’ on nälkä ja likaan meill’ on kaipuu,\n    likaa meill’ on ruokana, likaan lempi vaipuu.\n    Voitelet itsesi, kasvojasi maalaat, puhdasta kysyt,\n    yrität reippaasti eelleen: kuitenkin liassa pysyt.»\n\n»Onko tuo totta?» kysyi Sargon itseltään. Onko tuo totta? Lika? Mitä on\nlika? Mutta ei! Hänen ei pitänyt seurata tuota mielipuolista kirkunaa!\nMitä hän juuri oli ajatellutkaan? Hän oli kysynyt, miksi voima oli\nsyössyt hänet tähän kamalaan paikkaan? Kun tuo mies voisi edes lakata\nsepittelemästä runoaan vaikka vähäksi aikaa, että hän saisi tilaisuuden\najatella asemaansa! Miksi hänet oli jätetty Jordanin ja Higgsin\nvaltaan elämään mielipuolten keskuudessa ja — äkillinen fantastinen\nsivukysymys! — miksi he olivat tulleet hulluiksi?\n\nKun tuo runo edes loppuisi! Kun edes tuo ääni vaipuisi hiljaisuuteen!\nNyt se oli vain pelkkää sekasotkua ja roskaa, ikäänkuin ajatus olisi\nkatkaistu kirveellä, pantu työntökärryihin ja paiskattu rinnettä alas.\nÄlä kuuntele sitä, Sargon! Älä kuuntele! Keskitä ajatuksesi!\n\nPonnistellessaan ajatustensa keskittämiseksi Sargon unohti Higgsinkin.\nHän nousi istumaan vuoteessaan, veti polvensa leukansa alle ja ajatteli.\n\nHän oli Sargon. Se oli kaiken ydin. Hänen oli pysyttävä Sargonina.\nHän oli kai tässä kiusan ja vaivan paikassa sen ristiriidan vuoksi,\njoka vallitsi hänen Sargonina olemisensa ja mahdollisen Preembyksi\nkutistumisensa välillä. Voima oli kutsunut hänet olemaan Sargon,\nkärsimään ja palvelemaan koko maailman puolesta ja vihdoin hallitsemaan\nsitä, mutta se ei silminnähtävästi ollut mikään suoranainen,\nyksinkertainen kutsu. Oli olemassa jotakin hänen kutsumustaan\nvastustavaa, vastavoima, joka tahtoi painaa hänet takaisin Preembyksi\nja preembyismiin, olemaan pieni ja merkityksetön, elämään syrjässä ja\nhyödyttömästi ja tulemaan lopullisesti ja ratkaisevasti kuolleeksi. Tuo\nvastavoima oli sallinut, että hänet tuotiin tänne peloteltavaksi ja\nkidutettavaksi, työnsi mielipuolisia runoja hänen korviinsa, pakotti\nhänen siedettäväkseen yksitoikkoisen, itsepäisen äänen, sanomaan,\nettä hän oli likaa ja että Jumalalla ei ollut kasvoja, ja koko joukon\nmuita samanlaisia herjauksia. Mutta ne eivät olleet tosia. Vastavoima\nsai puhua niin paljon kuin halusi — suokoon Jumala, että saisi vähän\nhengähdysaikaa! — mutta totuus oli tämän paikan ulkopuolella ja\nsuurempi kuin tämä paikka ja käsitti sen kokonaan. Hän oli yksi,\nSargon oli yksi, ollut alusta saakka Sumeriassa, monissa maissa ja nyt\ntäällä, sama henki, sama palveleva hallitsija. Hän oli yksi, niinkuin\nLontoo on yksi, kun sitä katseli tuolta korkealta, loppumattoman\nmoninainen, mutta kuitenkin supistettu yhteen henkilöön. Ja niin oli\nkoko maailma yksi. Preembynä olo oli samaa kuin olla surkea, pieni talo\nsyrjäkadulla, joka hukkui yhteisvaikutukseen. Hän ei enää milloinkaan\nvoisi olla Preemby, vaikka tahtoisikin. Siitä juuri hänen oli pidettävä\nkiinni. Hän saattoi olla Sargon vain kieltämällä Preembyn — vaikka\nhäntä sitten uhkaisi kuolemanrangaistuskin.\n\nMutta koko ajan tuo vastavoima uhmaili elämää ja häntä itseään\nhullun runoilijan ja hänen lausuntansa avulla. Mies oli nyt vaipunut\ntenhoavan, mutta halveksittavan sanan vaikutuksen alaiseksi, jos\nsellaista voi sanaksi sanoa: »Tra-la-la.»\n\n    »Tra-la-la. Tra-la-la.\n    Siinä on laulun kärki,\n    selvitä sen syvin järki.\n    Tra-la-la. Tra-la-la.\n    Missä vain sinä kumajat,\n    nauravat kasvottomat Jumalat.\n    Tra-la-la, aurinko paistaa, tra-la-la.\n    Syö, juo, nauti ja suutele aina ja taas.\n    Tra-la-la. Tra-la-la.\n    Suutele, suutele aina ja taas,\n    aina ja taas.\n    Tra-la-la.»\n\nHän hankki vaihtelua lausuntaansa synnyttäen suullaan ja kämmenillään\npamahtelevia, kuuluvia ääniä.\n\n»Älkää toki pitäkö minua kyynillisenä», sanoi hän Sargonille. »Tämä on\nvain puhdasta elämäniloa.»\n\nSargon ei voinut sietää sitä kauemmin. Se oli tuomittavaa opetusta\nesitettynä ihmiskunnan oikealle uudistajalle. Hän kohotti yhtäkkiä\nopettavan sormensa. »Olette väärässä», sanoi hän terävästi.\n\nRunoilija tuijotti hetkisen ja sanoi tehden tervehtivän liikkeen:\n»Tra-la-la.»\n\n»Mutta minä sanon teille, että elämä on totuutta», huusi Sargon. »Elämä\non ääretön. Elämä on täynnä tarkoitusta ja järjestystä. Olen tullut\nsanomaan sen teille ja kaikille muillekin ihmisille.»\n\nRunoilija keskeytti hänet hymyillen ja kohteliaasti sanomalla:\n\n    »Tra-la-la,\n    tra-la-la.\n    Elämä on nokotusta, aivastusta vain,\n    elämä on mädänhaju tuulten tuoksuvain,\n    elämä on tyhjää täynnä — olkaa niinkuin tahdotte!\n    Tra-la-la. Tra-la-la.»\n\nHän jatkoi, mutta Sargon ei tahtonut kuunnella häntä. Hän korotti\näänensä hukuttaakseen siihen vastustajansa. »Sanon teille, te sielu\nparka, että olette äärimmäisen väärässä ja sokea», puhui hän. »Sillä\nvalo on tullut minulle ja ymmärrys on minun. Ette te ole se hukkaan\nmennyt ihminen, joksi itseänne luulette, taikka teidän ei ainakaan\npitäisi olla. Ei! Minä, minäkin olin tuollainen hukkaan mennyt,\nsellainen kuin te olette, jonkun aikaa sitten. Minäkin ajattelin\nolevani siemen, yksityiskohta, ei mitään merkitsevä seikka. Mutta\nkutsumus on tullut minulle, ja minut on kutsuttu kokoamaan toisia\nottamaan osaa uuteen heräämiseen. Minä olen nähnyt näyn, ja olen nähnyt\nmaailman sellaisena kuin pitkästä unesta herääjä sen näkee. Kaikki on\nyhdistetty yhteen ja toimii yhdessä, iankaikkisesti.»\n\nRunoilija rypisteli nenäänsä ja heilutteli kättään Sargonille ikäänkuin\nolisi torjunut jotakin haitallista. »Tra-la-la», huusi hän.\n\n»Kaikki asiat, sanon minä teille, ovat yhtyneet ja toimivat yhdessä...»\n\n»Tra-la-la», entistä äänekkäämmin.\n\n»Hiljaa siellä», huusi terveyden hra Higgsiin ruumiistunut voimakas ja\näkäinen ääni.\n\n»Saatte koko joukon lörpöttelemään muutamassa hetkessä», sanoi hra\nHiggs lähestyen Sargonia vakavan toruvana. »Olkaa hiljaa!»\n\nHiukan mietittyään koko maailman herra totteli.\n\nPerin arvokkaalla liikkeellä hän ilmoitti Higgsille, että hänen\nsivistymättömään pyyntöönsä oli suostuttu.\n\n»Se on oikein», sanoi Higgs. »Te voitte olla hiljaa, jos tahdotte. Niin\nonkin parempi. Mutta hän ei voi.»\n\nRunoilija jatkoi pehmeästi, ivallisesti, puoliääneen, tahraten Sargonin\nuskoa ja tehden pilaa siitä, ja kertana oli aina »Tra-la-la. Tra-la-la.»\n\n\n5.\n\nSargon istui nyt liikkumatta ja vaieten vuoteessaan kääntäen vain\nhitaasti päätään katsellakseen ympärillään olevia ihmisiä. Hänen\näskeinen purkauksensa oli hieman lievittänyt hänen kyllästymistään\ntuohon loppumattomaan lausuilemiseen. Sitä jatkui nyt milloin omituisen\nvakuuttavana, milloin kiihkeänä ja kiukkuisena, milloin pelkkänä\nsanojen höpinänä. Se virtasi yhä hänen ohitseen ja ylitseen, ja se\noli nyt mielenosoituksellisesti kohdistettu häneen, mutta hän kykeni\njo olemaan välittämättä siitä. Hän istui siinä ja ajatteli autioita,\npelottavia tunteja, jotka eittämättömästi olivat hänen edessään.\n\nHänen ajatuksensa eivät ulottuneet tulevan yön tuolle puolen. Jo sekin\ntuntui hänestä ikuisuudelta.\n\nHän tunsi, että tuo alaston sähkölamppu, joka tunki hänen\nsilmäluomiensa läpi, pitipä hän niitä kiinni kuinka tiukasti hyvänsä,\nhehkuisi koko yön, hän tiesi sen pantuaan merkille katseen, jolla\nHiggs oli silmäillyt hurjistunutta, punatukkaista miestä. Siinä\nsilmänräpäyksessä hän tunsi, että Higgs pelkäsi punatukkaista, jonka\npunertavat kasvot kiilsivät, eikä uskaltaisi millään sammuttaa valoa\nvartiohuoneessa, ei uskaltaisi jättää sitä hämäräänkään, olipa tapa tai\nsääntö sitten mikä hyvänsä. Ja hän käsitti myös, miksi Higgs alituiseen\nmeni ulos huoneen yläpäästä: hän tahtoi olla varma siitä, että Jordan,\ntaikka joku muu apulainen, oli äänenkantaman päässä. Niin, tuo valo\npalaisi varmasti koko yön, ja runoilija näytti myös aikovan jatkaa,\nja niin jyskyttäisi punatukkainen mies pöytää aina tuon tuostakin ja\nhuutaisi, ja toinen mies kirkaisisi myös kumeasti silloin tällöin.\nJa siellä olisi kaikenlaista epämukavuutta, melua ja tuloa ja menoa.\nNiinpä hän saattaisi yhtä hyvin istua valvomassa ja ajattelemassa\nkuin turhaan yritellä nukkua. Ajatellahan voi aina. Tietysti, jos oli\nliian väsynyt, saattoi lakata ajattelemasta eteenpäin, jäädä vain\najattelemaan kuin ympyrässä, mutta oli mahdotonta olla valveilla ja\najattelematta. Täällä ei voisi mitenkään nukkua. Silmät, korvat ja nenä\nkiusautuivat ihan liiaksi. Nukkuikohan täällä kukaan milloinkaan, olipa\nhän sitten terve tai sairas?\n\nHänellä ei ollut mitään muuta tekemistä kuin istua ja ajatella, istua\nja ajatella, ehkä torkahtaa hetkeksi ja ajatella itsensä uneen, kunnes\njoku odottamaton jymähdys tai mylvähdys palauttaisi ajattelemaan.\n\nPisimmänkin yön täytyy vihdoin päättyä,\n\nSilloin Sargon unen ja valvonnan välillä ollessaan näki jotakin\nkauheaa. Ainakin se vaikutti kauhealta hänen hermoihinsa. Kahden\nvuoteen päässä hänestä nukkui pelottavasti riutunut nuori mies,\njonka pää kohosi ylöspäin. Pielus ei tukenut sitä; se oli kuuden\ntuuman päässä siitä. Hän piti sitä ylhäällä asennossa, jota oli\ntuskallista katsella. Nuoren miehen kasvot ilmaisivat hiljaista,\nylpeää tyytyväisyyttä tähän jäykkyyteen. Se oli uskomatonta. Oliko\nolemassa sellaista kuin näkymätön pielus? Vai oliko se Sargonin silmien\nharhakuva valvovassa unessa?\n\nVuoteessa hänen vieressään makasi toinen mies valvovat kasvot häntä\nkohti. Hänen silmänsä kohtasivat Sargonin katseen. Kumpikaan ei sanonut\nmitään eikä liikahtanutkaan, mutta molempien mielen valtasi suuri\nlohdutus. Sillä silmät, jotka kohtasivat Sargonin, olivat yhtä terveet\nkuin hänen omansa, ja kumpikin tuki toistaan. Niin se on, sanoivat\nsilmät. Se on omituista, mutta silmänne eivät petä teitä. Se on nuoren\nmiehen taudin ilmiö.\n\nSargon nyökkäsi. Toinen terve mies nyökkäsi vastaan ja kääntyi sitten\ntoiselle kyljelleen vuoteessaan kuin rauhoittunut lapsi nukkuessaan.\nMutta voisiko hän nukkua?\n\nSargonin katse kiersi huoneen hakien uutta. Niin, eräitten toistenkin\ntäytyi olla terveitä — terveitä niinkuin hänen — Ja pidätettyjä\nniinkuin hän itsekin. Siellä oli toinen mies käytävän toisella\npuolella, jolla oli pieni parta, hyvin, hyvin surullinen mies, mutta\nhänelläkin oli terveet silmät.\n\nHuomenna oli Sargonin mentävä keskustelemaan noitten toisien kanssa\nja kerrottava heille itsestään ja neuvoteltava tästä pelottavasta\ntilanteesta, mutta ei nyt, sillä Higgs puuttuisi varmasti asioihin. Nyt\njo oli sattunut monta Higgsiä ärsyttävää seikkaa. Oli selvää, että hän\nolisi kiukkuinen, ja oli parasta olla ärsyttämättä häntä lisää. Nyt\ntäytyi vain istua paikallaan ja ajatella.\n\nMitä olivat nuo mielipuolet, ja mitä mielipuolisuus merkitsi?\n\nMiksi oli korkein voima nostanut hänet hänen jokapäiväisen elämänsä\ntavallisista toimista ja kuvitteluista kuolemattoman olemuksensa\ntuntemukseen, miksi hänelle oli näytelty päättymättömät kohtalot ja\nnäky hänen toimintapiirinään olevasta koko maailmasta, että hänet\nsitten herätettäisiin pois elämästä ja valosta ja vapaudesta tähän\nmielipuolisten harmaaseen, maanalaiseen maailmaan? Se ei ollut\nsaattanut tapahtua turhan takia. Sen täytyi merkitä jotain.\n\nJa sitten puhalsi toinen kysymys tuulen hänen sielunsa läpi. Se voima,\njoka oli kutsunut häntä, ja kutsunut häntä vain tuodakseen hänet tähän\npaikkaan, oli siis saattanut kaikki muutkin samaan kauhunpaikkaan.\nMiksi? Hänelle se saattoi olla koettelemus, mutta mitä se oli noille\nmuille, joiden sielut olivat todella hajonneet ja haihtuneet pois? Mitä\nvoima heillä teki?\n\nKoko asioitten järjestys alkoi häilyä ja haihtua Sargonin sielusta.\nJos voima ei ollut tehnyt sitä, niin silloin se oli vastavoiman työtä.\nTäytyi siis olla olemassa vastavoima, jokseenkin yhtä väkevä kuin\nvoima itsekin, kykenevä sieppaamaan ihmisiä elämästä sekaannukseen,\nhalpuuteen ja ikuiseen kuolemaan. Taikka muuten: — ei ollut olemassa\nmitään.\n\nHän istui ihan hiljaa leuka polviin nojaten silmien tuijottaessa\ntyhjästi viimeiseen mustaan mahdollisuuteen.\n\nOliko koko hänen kutsumuksensa ja tehtävänsä sittenkin vain\npettymystä ja harhaa? Oliko häntä petetty Tunbridge Wellsissä, kun\nkutsu ensimmäisen kerran tuli hänelle nousta ja herätä? Eivätkö nuo\nSumerian muistot olleetkaan muuta kuin unta. Oliko hän kuitenkin\njuuri — hassuksi tullut Albert Edward Preemby? Hassussa, kärjettömien\nsieluttomuuksien maailmassa? Jos niin oli, oli hän todella hupsuin\nkaikista elävistä ihmisistä. Hän oli luopunut mukavuudestaan ja\nvarmuudestaan joka oli tervettä, vaikka vähäpätöistä, oli juossut\npois rakkaan Christina Albertansa luota — totellakseen voimaa joka ei\nollut muuta kuin hänen oman mielikuvituksensa harhaa, ja seuratakseen\npäämäärää, joka oli vain haamu. Päiväkausia hän oli koettanut estää\nChristina Albertaa pääsemästä ajatuksiinsa: hän oli muka epäilijä ja\nvastavoiman liittolainen. Nyt hän palaisi, perin reippaana kiivaana,\nmutta sittenkin vain nuorena tyttönä. Hän oli jättänyt tyttärensä\nselviämään niinkuin itse taisi, jättänyt hänet omien muistutustensa\nja varoitustansa ulkopuolelle. Mitä hän teki? Kuinka monet vaarat ja\nvaikeudet saattoivat nytkin uhata häntä? Sargonin mieleen ei tähän\nmennessä ollut johtunut, että hänen katoamisensa saattaisi tuottaa\ntytölle murhetta ja vaaraa. Nyt hän näki selvästi, että niin kävisi.\n\nVihollinen tuli ja väitteli avoimesti hänen kanssaan. »Olet ollut\nhupsu, Albert Edward Preemby», sanoi se. »Olet johtanut itsesi hyvin\nvaaralliseen ja surkeaan asemaan, olet paennut omasta elämästäsi\ntyhjyyden kauheuteen. Palaa! Palaa, kun vielä on mahdollisuuksia\npalata!»\n\nMutta saattoiko hän palata?\n\nKyllä. Se kävisi kyllä päinsä. Hyvin helposti! Hän voisi sanoa\nsuoraan, että hän jo muisti oman nimensä. Hän voisi pyytää tavata\nlääkäriä tai johtajaa taikka mitä hyvänsä henkilöä, joka komensi\nHiggsiä, Jordania ja heidän tovereitaan, hän voisi ilmoittaa nimensä,\natelierin osoitteen, pankkinsa osoitteen, pesulaitoksen osoitteen ja\nniin poispäin. Puhuen hyvin suoraan ja selvästi hän saattoi myöntää\nkäyttäytyneensä omituisesti, mutta että se puuska oli nyt ohi, ja\nniin hän pääsisi näistä hirveistä varjojen maailmoista takaisin\npäivänvaloon. Se ilahuttaisi Christina Albertan sydäntä...\n\nHän muisteli tuota vilkasta, ystävällistä, hiukan vastahakoista\nolentoa. Jos hän vain voisi nyt saada nähdä tyttärensä! Tulemassa tänne\npitkää käytävää hänen luokseen auttamaan, pelastamaan...\n\nSitten hän olisi juuri Preemby taas elämänsä loppuun saakka, mukavasti\nPreemby, Preemby sivussaseisoja, Preemby syrjästäkatselija, toimeton,\nhiljainen mies meluisan atelierin perällä. Mutta eräänlaiset asiat\nolisivat kerta kaikkiaan lopussa. Hän ei enää milloinkaan saisi mennä\nmuseoon tai kaivelemaan kirjakauppojen pimeistä nurkista vanhoja,\ntomuisia, unohtuneita kirjoja, jotka kertoivat hävinneistä kaupungeista\nja arvoituksellisista ennusmerkeistä. Hän ei enää milloinkaan saisi\najatella Atlantiksen ihmeitä ja salaisuuksia, pyramiidien mittoja\neikä menneen ja tulevan ajan suuria arvoituksia. Hänen elämässään\nei sitten enää olisi ollenkaan mitään ihmeellistä, sillä hän oli\npyrkinyt ihmeeseen ja joutunut pettymykseen. Nuo asiat kaikki jäisivät\nvanhoiksi tarinoiksi ja kuvitteluiksi sellaisesta, mitä ei milloinkaan\ntapahtuisi. Menneisyys ja tulevaisuus olisi kuollutta hänelle. Päivät\nolisivat tyhjiä ja painostavia, tyhjempiä ja painostavampia kuin\nmilloinkaan ennen. Hänen elämänsä ydin vuotaisi kuiviin...\n\nJa toisella tiellä häntä odotti tuska, halpuus, raaka kohtelu, huono\nruoka, likaisuus, koettelemukset, jotka voisivat murtaa hänet — mutta\nvoima viittaisi häntä edelleen luokseen.\n\nHän ajatteli Sargonille kuuluvia asioita, voimaa, kaupunkeja, jotka\nolisivat kuin suuria yksityisiä olentoja, koko maailmaa, tähtien\nsalaperäisiä lupauksia, kaikkia noita asioita, joista hänen täytyisi\nluopua ja olla Preemby, Preemby suoraan ja selvästi, elämänsä loppuun\nsaakka, jos hän haluaisi lähteä pois tästä paikasta. Hän istui, kuten\nhänestä näytti, äärettömän ajan hiljaa ja miettivänä, vaikka vastaus\njo oli selvä hänen sielussaan. Ja viimein hän puhkesi puhumaan: »Ei»,\nsanoi hän käheällä äänellä, melkein huutaen: »Minä olen Sargon, Sargon\nJumalan palvelija, ja koko maailma on minun.»\n\n\n6.\n\nKauan jälkeen puolen yön istui Sargon yhä tuossa kalpeassa, likaisessa\nvalaistuksessa melun ja sekaannuksen vallitessa hänen ympärillään.\nHän oli menettänyt kaiken mahdollisuuden arvioida aikaa: kellokin oli\notettu pois häneltä. Jolloinkin pikku tunneilla hän rukoili. Ja silloin\ntällöin hän itki hiukan.\n\nHän rukoili. Joskus taas hän laati lauselmia ja kuiskaili niitä\nitsekseen, ja joskus eivät lauselmat ollenkaan päässeet sanoiksi,\nvaan kulkivat hänen sielunsa läpi kuin käärmeet syvässä, tummassa\nvedessä. »Suuri on se tehtävä, jonka olet päälleni laskenut. Näen,\netten ole kyllin arvokas, oi mestari, suorittamaan pienintäkään\nminulta vaatimaasi tehtävää. En ole kyllin arvokas. Olen mitätön\nmies ja tyhmä mies, ja kaikki, mitä tähän saakka olen tehnyt, on\nhulluutta. Mutta olet kutsunut minut tietäen hulluuteni. Anna anteeksi\nhulluuteni ja auta minua uskoon.» Hän istui hiljaa ja liikkumatta\npaikallaan kyyneleet poskipäillään. »Rankaise ja koettele minua tahtosi\nmukaan», kuiskasi hän sitten, »kunhan et vain hylkää minua ja katoa\nmaailmastani.»\n\nHän rukoili, että voima tekisi hänestä maailman palvelijan, ja lisäsi\nänkyttäen ja heikosti: »sellaisen kuin olin entisinä päivinä.»\n\nMutta oliko noita entisiä päiviä milloinkaan ollut olemassa? Sumeria\noli nyt hyvin kaukana hänestä, ja valkoiset kaupungit, siniset\nvirrat ja jokialukset olivat häipyneet pois, ja häntä kunnioittavat\nkansanjoukot olivat kuin haihtuva täplä hänen mielessään, eivät unen\nhaihtuvaa muistoa selvempiä. Hän ei sanonut vähään aikaan mitään, mutta\nlisäsi sitten ääneensä kuiskaten: »Auta sinä minun epäuskoani.»\n\nJoskus hän rukoili kuiskaten, joskus vaieten, ja joskus hän taas istui\nhiljaa ja rauhallisena. Higgs tuli kolme kertaa katsomaan häntä,\nmutta ei puuttunut hänen toimiinsa. Viereisessä vuoteessa jatkui runo\nyhä, mutta se oli nyt muuttunut vain rytmilliseksi virraksi herjaavia\nhävyttömyyksiä.\n\nHiukan senjälkeen kun Sargon oli lakannut rukoilemasta, oli hän kai\nnukkunut; hän oli kai nukkunut, koska heräsi aamunkoitteeseen. Se ei\ntapahtunut asteettain; hän heräsi siihen äkkiä.\n\nKylmä, varjoton valo täytti huoneen, ja sähkölamput, jotka olivat\nnäyttäneet niin kirkkailta, olivat vain valoisia, oranssinkeltaisia\nrihmoja. Higgs seisoi ovella tarkastellen kiihkeästi punatukkaista\nmiestä, joka lepäsi pää pöydällä, kuin unessa — mutta ehkä vain\nteeskennellen unta.\n\n\n7.\n\nSeuraavan päivän iltana tuli kaksi vierasta katsomaan Sargonia. He\nkutsuivat hänet luokseen ja hän puheli hiukan heidän kanssaan, ja\nsitten he keskustelivat enimmäkseen keskenään.\n\nKumpikaan herroista ei selittänyt, mitä asiaa heillä oli Sargonille.\nToinen heistä oli lyhyt, mustatakkinen mies. Hänellä oli kultaiset\nkellonvitjat ja kirjava kravatti jalokivineuloineen. Pienellä terävällä\nnenällään hänellä oli kultasankaiset silmälasit. Kasvot olivat lihavat\nja puhtaiksi ajellut, suu kuin vino lapionreikä taikinassa. Hän puhui\nkuin nyyhkytyksen ja sammaltamisen välimailla, ja hän näytti olevan\njokseenkin kiireissään ja harmissaan siitä, että hänet oli kutsuttu\nSargonin luo. Toinen oli iso, harmaa ja huolestuneen näköinen. Hän\nteki jollakin tavalla sen vaikutuksen Sargoniin, että hän oli lääkäri,\njolla oli yksityisiä vaikeuksia. Hän näytti pitävän itseään keskustelun\njohtajana ja neuvotteli satunnaisesti jostakin yksityiskohdasta\nsyrjässä seisovan Jordanin kanssa.\n\n»Sikäli kuin ymmärrän», sanoi taikinakasvoinen mies, »halusitte te\ntarjota päivälliset eräälle seurueelle, johon kuului kaikenlaisia\nihmisiä, Rubikonin ravintolassa, eikö niin? Otaksun, että tuo ajatus\njohtui mieleenne jokseenkin äkkiä?»\n\n»Aioin neuvotella eräitten henkilöitten kanssa», sanoi Sargon. »Se\nlienee ollut erehdys minun puoleltani.»\n\n»Epäilemättä se oli erehdys, hra... hra...»\n\n»Ei siihen tarvita herraa», sanoi Jordan syrjästä. »Se sanoo itseään\nSargoniksi.»\n\nTohtori tuli hyvin terävän näköiseksi. »Eikö se ole jonkunmoinen\nhistoriallinen nimi?» kysyi hän katsellen etsivästi syrjään.\n\n»On kyllä», sanoi Sargon.\n\n»Mutta tiedättehän, ettei se ole teidän nimenne.»\n\n»Ehkäpä ei... Tarkoitan... se on minun ainoa nimeni.»\n\n»Sepä on kummallinen vastaus», sanoi taikinakasvoinen mies, »todellakin\nkummallinen.»\n\n»Mutta mikä teidän oikea nimenne on?» kysyi lääkäri kehoittavasti.\n\n»Sargon.»\n\n»Ei siis A. E. Preemby.»\n\nSargon säpsähti ja jäi tuijottamaan silmien ilmaistessa jonkunmoista\nällistystä. »Ei, ei, Jumalan nimeen. Ei suinkaan», sanoi hän.\n\n»Onko se milloinkaan ollut Preemby?» kysyi lääkäri.\n\n»Se ei merkitse mitään nyt. Se ei ole ollenkaan tärkeää nyt.»\n\n»Taitaa se kuitenkin olla hieman tärkeää», sanoi taikinakasvoinen mies.\n\n»Ja nyt te olette kuningas ja herra tai jotakin sellaista, ja maailma\nkuuluu teille?» sanoi lääkäri.\n\nSargon ei vastannut. Hän ymmärsi olevansa verkossa.\n\nTohtori kääntyi Jordaniin päin ja kutsui hänet kuiskaten luokseen.\nSargon kuuli vain lauseen katkelman. »Higgs kuuli sen», sanoi Jordan.\n\n»Oletteko te Sargon Loistava?» kysyi lääkäri.\n\nSargon kumarsi päänsä suruissaan. »Parasta olisi sanoa minua Sargon\nArvottomaksi, sillä olen epäonnistunut monessa asiassa.»\n\nTaikinakasvoinen mies katseli lääkäriä. »Emmekö jo ole selvillä tästä?»\n\n»Päätelmäni ovat selvät», sanoi lääkäri. »Minulla onkin jo todistus\nvalmiina.»\n\n»Jos se riittää teille, tri Manningtree, niin riittää minullekin. Jos\nmenisin katsomaan toisia...»\n\n»Minulla on kaikki paperit huoneessani», sanoi lääkäri.\n\n»Erinomaista», sanoi taikinakasvoinen mies.\n\n»Oli erinomaisen hyvä, että tulitte tänään. Teillehän olisi ollut\nyhdentekevää tulla vaikka huomennakin, mutta meillä alkaa tosiaan olla\nliiaksi väkeä täällä. Eräs noista vekkuleista on varmasti vaarallinen.\nPalveluskunta täällä ei pidä hänen käyttäytymisestään. Teidän pitäisi\nhiukan silmätä häntä, taikka oikeastaan jokaista. Ne ovat kaikki selviä\ntapauksia, jotka kaipaavat vain yleistä siirtokäskyä.»\n\nHe puhelivat nyt niinkuin Sargon ei olisi ollutkaan läsnä, tai niinkuin\nhän olisi ollut eloton esine. Heille hän todella oli muuttunut\nsellaiseksi, hän oli jo siirtynyt pois ihmiskunnan piiristä.\n\n»Miksi te olette puhelleet minun kanssani?» kysyi Sargon äkkiä hämärän\npelon siitä, mitä hän oli sanonut ja tehnyt, kehittyessä hänen\nmielessään.\n\nLääkärin käytös muuttui. Hän puhui Sargonille kuin pienelle lapselle.\n»Te saatte nyt mennä takaisin vuoteeseen», sanoi hän. »Jordan!»\n\n»Mutta haluaisin tietää sen.»\n\n»Menkää Jordanin mukaan.»\n\n»Mitä ne paperit ovat, joista te puhuitte.»\n\nTohtori kääntyi selin Sargoniin vastaamatta mitään, ja taikinakasvoinen\nmies avasi oven lähteäkseen. Sargon otti askeleen heitä kohti, mutta\nJordan tarttui hänen käsivarteensa.\n\nJa kun Sargon pikemmin ankarasti kuin lempeästi jälleen vietiin\nvuoteeseen Jordanin taluttamana, niin tuomari ja lääkäri täyttivät ja\nvahvistivat asiapaperit, joita tarvittiin riistämään häneltä melkein\nkaikki inhimillisen olennon oikeudet. Sillä mielipuolisuuden syytteessä\nolevalle ei ole olemassa lautakunnan tutkintoa eikä mitään _habeas\ncorpus_ oikeutta. Hän ei saa tuomiota julkisessa oikeudessa, eikä ole\nmitään, mihin hän voisi vedota. Hän saattaa kirjoittaa valituksia,\nmutta mitä ei oteta huomioon. Jokaisen tylsän hoitajan todistus\npainaa enemmän kuin hänen kiivainkaan vaatimuksensa. Hänet siirretään\npuolisivistyneiden, huonopalkkaisten, huonosti ruokittujen ja työllä\nrasitettujen, melkein autokraattisten hoitajien vallan alaiseksi.\nHänestä näyttää jokainen päivä ja jokainen yö aluksi loppumattomalta,\nja sitten päivät ja yöt muuttuvat jonkunlaiseksi tyhjyydeksi, tulevat\nmerkityksettömiksi ja menevät menojaan yhä nopeammin. Häntä pidetään\naina ruumiillisen epämukavuuden tilassa, hän voi melkein aina pahoin\nhuonosti valmistetusta ja joskus pilaantuneesta ravinnosta, ja häneen\nvaikuttavat hyvin pahasti kaikenlaiset »rauhoittavat» lääkkeet ja\nvoimakkaat ulostusaineet. Risiiniöljy on ainoa, jota mielisairaaloissa\nkäytetään todella alttiisti. Hänellä on täysi syy pelätä monia\ntovereistaan ja osoittaa orjamaista tottelevaisuutta häntä hoitaville\nvartioille. Lääketieteellinen tarkastaja liikkuu kyllä taka-alalla:\nlääketieteellinen lautakunta, jolla ei ole mitään kokemusta\nmielisairauksista. He käyvät sairaaloissa määrättyihin aikoihin,\nvälttävät liikaa vaivaa, näkevät niin vähän kuin mahdollista.\n\nJa mitäpä he oikeastaan saattaisivat tehdä? He eivät saata lisätä\nruokamenoja, eivätkä korottaa hoitajien palkkoja. Heidät on määrätty\nsäästämään eikä tuhlaamaan veronmaksajien varoja. Hoitajat ovat\nyhteistoiminnassa ja suojelevat toinen toistaan. Heidän täytyy pysyä\nyhdessä, ja monet heistä saavat aina pelätä raivoisia sairaita.\nSatunnaisesti, siitä tarkoin ilmoitettuaan, tarkastava viranomainen\nsaattaa käydä sairaaloissa. Silloin pannaan kaikki parhaaseen\njärjestykseen. Ne hoidokit, joilla mahdollisesti on valittamisen syytä,\neivät pääse lähestymään häntä, taikka eivät tiedä, kuinka lähestyä\nsaadakseen valituksensa kuuluviin. Hoitajat ovat läsnä keskeyttämässä,\nselittelemässä, häiritsemässä. Niinpä onneton puolihullu, jolla ei ole\nmitään mahdollisuutta saada apua, joutuukin kärsimään huonoa kohtelua,\nsaa huonoa ruokaa, huonon vaatetuksen, eikä hänellä päivällä eikä yöllä\nole muuta seuraa kuin mielipuolet. On jo hyvin paha terveelle joutua\nkokemaan todella mielipuolien hullutuksia, raivoa, kyllästyttävää\nkoneellisuutta, sekavuutta, mutta mitä se vaikuttaakaan sellaiseen,\njonka ylitse on langennut tuon täydellisen pimeyden puolivarjo? He\neivät saa olla omissa oloissaan, eivät pääse eroon toisista, heillä ei\nole mitään rauhaa. Yhteiskuntamme kokoaa nuo onnettomat yhteen, pois\nnäkyvistä, rakentaa muurit heidän ympärilleen, kuluttaa heidän vuokseen\nniin vähän, että he eivät saa kunnollista ravintoa eikä kunnollista\nhoitoa, ja tekee urhoollisesti parhaansa unohtaakseen kaiken, mikä\nheitä koskee.\n\nJa meidän Sargonimme, joka ulkomaailmassakin käytäntöineen ja\nvapauksineen oli joskus hiukan hämillään, täytyi nyt mennä tuohon\nsynkkään alaiseen maailmaan. Sillä häntä pidetään vielä kaksi päivää\ntarkastuslaitoksessa odottamassa viranomaisten ratkaisua. Sitten\nhänet lähetetään neljän muun vangin kanssa vielä riemuttomampaan ja\nsurullisempaan vankeuteen Cummerdown Hillin rakennuksien, muurien ja\nristikoiden taakse.\n\nNiinpä hän nyt joksikin aikaa häviää tavallisten ihmisten näkyvistä,\nja katoaa hetkeksi tästäkin tarinasta. Olisi sietämätöntä kertoa\nlikimainkaan tarkoin hänen jokapäiväisten kärsimystensä ja alennuksensa\nvaiheita.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS KIRJA\n\nSARGONIN, KUNINKAITTEN KUNINKAAN, YLÖSNOUSEMUS.\n\n\n\n\nEnsimmäinen luku.\n\nCHRISTINA ALBERTA ISÄÄNSÄ ETSIMÄSSÄ.\n\n\n1.\n\nTähän asti Christina Alberta oli suhtautunut elämään rohkeasti,\nhalveksivasti ja menestyksellisesti. Toisten varovaisuus ja arvelut\neivät liikuttaneet häntä. Hän ei nähnyt mitään syytä, miksi olla\njärkevän epäröivä, noudattaa sovinnaisuuksia ja rajoituksia. Nyt hän\nensimmäistä kertaa tunsi kauhistuvansa. Hänen isänsä oli kadonnut\nmaailmaan, jonka hän äkkiä käsitti äärettömän julmaksi. Teddy oli\nkelvoton, niin täydellisesti kelvoton, että vain omiin tunteisiinsa\nkokonaan kietoutunut hupsu olisi voinut koskea häneen. Hän valvoi\nsuurimman osan yötä, joka seurasi hänen isänsä katoamista, pureskellen\nsormiaan ja kiroten Teddyä. Lambone, tuo suuri ystävä, oli veltto,\ntietämätön ja pintapuolinen. Harold ja Fay näyttivät jo hiukan\nkyllästyneen hänen onnettomuuteensa ja hiukan taipuvaisilta moittimaan\nhäntä siitä, että hän oli tuonut isänsä Lontooseen. Hänellä ei ollut\nketään muuta, jonka puoleen kääntyä. Hänelle ei jäänyt ketään — paitsi\nitse Christina Albertaa, — joka nyt tunsi olevansa hiukan ränsistynyt\nja aika tavalla peloissaan.\n\n»Mutta mitä minun on tehtävä?» kysyi hän yöllä yhä uudestaan\nnukkuessaan sekavassa, mutta taiteellisessa pikku huoneessaan.\n\nHänen asemaansa huononsi vielä sekin, ettei hänellä ollut täyttä\npuntaakaan selvää rahaa.\n\nOn merkittävä muistiin, että Christina Alberta ei kahteen päivään\nryhtynyt siihenkään itsestään selvään toimenpiteeseen, että olisi\nkääntynyt poliisin puoleen. Hänellä oli omituinen, vaistomainen tunne\nsiitä, että poliisin sekoittaminen asiaan oli vaarallista, ja että\nkoko yhteiskunnallinen järjestelmä ei oikein ollut edullinen hänen\nomituiseen pikku isäänsä nähden. Hänellä oli synnynnäinen epäluottamus\nihmisiin. Paul Lambone neuvoi häntä kääntymään poliisin puoleen. Hän\nosasi sentään olla häpeissään avuttomuudestaan, ja kahden kirkkaan\npäivän kuluttua hän tuli Lonsdalen talleille tarjoamaan vielä kerran\naltista, mutta hidasta apuaan. Hän saapui Christina Albertan juodessa\nteetä Fayn kanssa.\n\n»Christina Alberta», sanoi hän suurikokoisen, murhetta ilmaisevan\nkuvan näköisenä. »Olen ollut huolissani ja taas huolissani koko\ntämän ajan sinun takiasi. En osannut auttaa sinua kylliksi. Arvelin,\nettä hän tulisi takaisin ominpäinsä, ja että kaikki tuo hälinä oli\nennenaikaista. Oletko kuullut jotakin?»\n\nChristina Albertalla oli toiselta puolen suuri halu siepata hänen\npäänsä pois, ja toisekseen hän tunsi, että hän, omaan tapaansa, oli\nhänen todella vilpitön ystävänsä ja saattaisi olla suureksikin hyödyksi.\n\n»Puhu vain suoraan», sanoi Lambone. »Sinun tulee parempi olla, kun olet\nilmaissut kaiken, ja sitten me voimme keskustella siitä.»\n\nHäntä varmisti tytön hymy. Hän kirkastui silminnähtävästi. Hän oli sitä\nlajia ihmisiä, joista olisi vaikeaa tuntea edes torakan vihaavan heitä.\n»En halua istuutua siihen tuoliin, kiitos», sanoi hän Faylle. »Se on\nliian mukava. Voimmehan me millä hetkellä hyvänsä keksiä jotakin, ja\nsilloin minun täytyy kiiruhtaa toimimaan. Olen nyt spartalainen»,\nlisäsi hän istuutuen.\n\n»Mitä?» sanoi Fay.\n\n»Spartalainen. Lääkärini kehoittaa minua sanomaan tuon sanan aina\nennen aterioita ja etenkin ennen teetä. En tiedä, miksi. Hän koettaa\nkai taikatemppuja, Couén menetelmää tai sellaista... Ovatko nuo\nkokoskeksejä? Niin minä arvelinkin... Nepä ovat hyviä. Ja mitä meidän\nnyt on tehtävä, Christina Alberta?»\n\nHän tuli järkeväksi ja auttavaiseksi, muistutti yhä enemmän miestä,\njoka oli kirjoittanut teoksen: _Mitä on tehtävä sadassayhdessä\ntapauksessa_. Hän sai Christina Albertan tunnustamaan, että hänellä\nei ollut rahaa, ja ilmoitti hänelle, että tämän velvollisuutena oli\nottaa vastaan viidenkolmatta punnan laina. Sitten hän keskusteli\nsiitä, olisiko katoamisesta ilmoitettava poliisille, ja sai Christina\nAlbertan myöntymään siihen. Jos hra Preemby oli joutunut pahoihin\nkäsiin, niin oli sitä parempi, mitä pikemmin poliisi puuttui asiaan.\nHän ei kuitenkaan pitänyt pahinta luultavana. Hän oli paljon taipuvampi\najattelemaan, että Preemby oli aiheuttanut häiriötä ja että hänet oli\npidätetty. Hän arveli, että rikkomusta pidettäisiin mielenhäiriön\naiheuttamana. Hän oli kysynyt neuvoa hyödyllisiltä lakikirjoilta ja\n_Encyclopedia Britannicalta_, ja selitti, että hänellä oli erinomainen\nhenkinen sulatuskyky. Christina Alberta huomasi, että Lambonesta olisi\nsaattanut tulla oivallinen asianajaja.\n\nHän vei Christina Albertan autolla Scotland Yardille. »Täällä ne joko\nilmoittavat, missä hän on, taikka sanovat, mistä me saamme sen tietää»,\nselitti hän.\n\nFayhin vaikutti tämän ajatuksen alkuperäisyys. »Jos olisi kysymys\nkadonneesta sateenvarjosta», sopersi hän kiireissään, »niin\nymmärtäisin. Mutten ole tiennyt, että Scotland Yardilta voi hakea\nkadonnutta isää.»\n\nKello kuudelta oli Preembyn jälkiä saatu seuratuksi Giffordkadulle\nsaakka. Mutta häntä ei saanut puhutella siellä. Hänet oli todistettu\nmielenvikaiseksi ja hänet lähetettäisiin, hoitaja arveli, mutta ei\nollut aivan varma siitä, Cummerdown Hilliin. Paul Lambone koetti olla\narvokas ja tärkeä ja vaikuttaa hoitajaan saadakseen lisätietoja,\nmutta ei onnistunut. Vihdoin hän ja Christina Alberta lähtivät pois\ntietoisina hiukan enemmästä kuin yhdestä masentavasta tosiseikasta. He\neivät saisi nähdä hra Preembyä, eivätkä saisi tietää mitään oleellista\nhänestä, ennenkuin seuraavana käyntipäivänä, — milloin se sitten\nlieneekin, — Cummerdown Hillissä. Silloin, jos »hän olisi sellainen,\njonka luo päästettäisiin», saisivat he mennä häntä tapaamaan. Hoitaja\noli jyrkkä ilmoituksissaan ja näytti pitävän sekä Lambonea että\nChristina Albertaa jokseenkin vastenmielisinä henkilöinä.\n\nKun he lähtivät Giffordkadulta, huomasi Christina Alberta, että Lambone\noli vihainen. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt tätä vihaisena.\nSe oli kyllä hyvin ohimenevä vaihe. Hänen poskillaan oli tavallista\nsyvempi puna.\n\n»Mokomakin kartanokoira», sanoi hän. »On siinä vain tuottaakseen harmia\nihmisille. Odottaisihan... minun asemassani olevaa miestä kohtaan...\njonkunlaista käytöstapaa... jonkunlaista huomaavaisuutta... Kaikkialla\nmuualla maailmassa kunnioitetaan kirjailijoita.»\n\nChristina Alberta ilmoitti vaikenemisellaan olevansa samaa mieltä.\n\n»Tuollaisen julkisessa toimessa olevan miehen pitäisi ainakin osata\nkäyttäytyä.»\n\n»Hän oli mahdoton», sanoi Christina Alberta\n\n»Mutta minä en ole vielä käyttänyt kaikkia keinojani», sanoi Lambone.\n\nChristina Alberta odotti jatkoa.\n\n»Minun olisi heti pitänyt mennä Devizesin luo. Hän tietää enemmän\nmielisairauksista ja mielisairaita koskevasta lainsäädännöstä kuin\nkukaan Lontoossa. Ihmeellinen mies. Menen takaisin asuntooni, soitan\nhänelle ja sovin tapaamisesta. Sitten hän selittää meille koko asian.\nJa haluanpa, että sinäkin tapaisit hänet. Pidät varmasti hänestä.\nSattumalta tulen ajatelleeksi, että olet ihmeesti hänen näköisensä.»\n\n»Kuinka?»\n\n»Sinulla on elämän voima ja kaikki sellainen. Ja olet ruumiillisesti\nhänen näköisensä. Samanlainen nenä, jokseenkin samanlaiset piirteet.»\n\n»Tällainen nenä sopiikin paremmin miehelle», sanoi Christina Alberta.\n»Toivon, että se tyydyttää häntä.»\n\n»Se on helkkarin hyvä nenä, Christina Alberta», sanoi Lambone.\n»Se on urhoollinen nenä. Älä vain rupea olemaan vaatimaton siihen\nnähden. Nenäsi juuri kiinnitti ensimmäiseksi huomioni sinuun. Sinä\nsaat pyydystetyksi miehen sillä vielä, ja hän ihailee sitä ja seuraa\nsitä niinkuin sinäkin. Nykypäivinä naiset tahtovat olla vapaita ja\nyksilöllisiä, heillä pitää olla omat erikoispiirteensä. Kiharoitten,\njoutsenkaulan ja kalpean ihon aika on ohi. Ei silti, ettei sinulla\nolisi puhtain iho, mihin silmäni ikinä ovat sattuneet, Christina\nAlberta.»\n\n»Kertokaa minulle lisää Devizesistä», sanoi Christina Alberta.\n\n\n2.\n\nMutta Christina Alberta ei tavannut Devizesiä seuraavanakaan päivänä.\nHän lykkäsi kohtausta päivän ja kiiruhti Woodford Wellsiin hra Sam\nWidgeryn tärkeän kirjeen kutsumana.\n\nWidgeryt ja Preembyt eivät olleet varsinaisesti kirjeenvaihdossa,\npaitsi silloin kun hra Preembylle suoritettiin korkoja hänen Kirkkaan\nVirran pesulaitokseen kiinnittämälleen pääomalle. Yhtiön perustaminen\noli aiheuttanut jonkun verran hankausta, ja hra Widgery oli pysynyt\nnärkästyneenä, jota hän myös koetti osoittaa koettamalla esittää\nsanottavansa harkitun lyhyesti. Mutta nyt saapui seuraava, nti Chrissie\nPreembylle osoitettu kirje:\n\n »Rakas Chrissie», alkoi se.\n\n »Sehän on kamalaa, mitä isä raukallesi on tapahtunut. En voi sanoa\n sinulle, kuinka kauhistunut olen. Menin suoraan työhuoneelle, jonne\n olit jättänyt hänet, niin pian kuin ne kirjoittivat minulle ja\n lähettivät hänen kellonsa ja shekkikirjansa. Olipa hyvä, että ne\n löysivät osoitteeni hänen taskustaan, muuten otaksun, että minua,\n kuten tavallista, olisi pidetty tietämättömänä kaikesta tästä. Hän\n ei tuntenut minua ja kielsi oman nimensä, mutta sitten oli hän\n tuntevinaan minut kieroksi kauppavarkaaksi ja tahtoi, että minulta\n leikattaisiin korvat, ja uhkaili minua. Minut piti seivästää, en\n tiedä, mitä hän sillä tarkoitti. Olen ajatellut kaikkea tätä,\n ja kun sinä et vielä ole täysi-ikäinen, otaksun minä, että olen\n sinun jonkunlainen holhoojasi, ja että minun tulee valvoa etujasi\n pesulaitoksessa, joka ei kannata likimainkaan niin hyvin kuin isäsi\n sai minut uskomaan. Luulen, että hän jo silloin oli hiukan kummallinen\n eikä oikein ymmärtänyt, mitä hän teki, ja epäilen, että se, mitä\n hän oli saanut päähänsä etuoikeutetuista osakkeista, joita minä en\n milloinkaan oikein hyväksynyt, mutta joihin suostuin tehdäkseni\n hänelle mieliksi, olisi enää pätevää. Onneksi ei tällä kaikella ole\n mitään kiirettä, kun sinun ei tarvitse maksaa mitään hänestä, siellä\n missä hän on, sanoo hra Punter, niin kauan kuin annat kaiken olla\n sillään, ja muusta voimme puhua, kun olet päässyt ensimmäisestä\n säikähdyksestä isäsi sortumisesta. Vaimoni lähettää rakkaat terveiset\n ja lämpimän myötätuntonsa. Ole vain rauhallinen, äläkä anna kaiken\n tämän liikaa häiritä sinua, sillä useinhan se on perinnöllistä, eikä\n milloinkaan saata olla kyllin varovainen, niin että jätä kaikki minun\n hoitooni ja ole varma siitä, että olen\n\n                                             altis sukulaisesi\n                                              Sam Widgery.»\n\n»Sepä joltain kuuluu», sanoi Christina Alberta ja soitti heti\ntapaamisperuutuksen Paul Lambonelle ja Wilfred Devizesille ja kiiruhti\npois silmissään taistelunhaluinen tuli Liverpoolkadun maanalaiselle\nasemalle.\n\n\n3.\n\nKun Christina Alberta tuli Woodford Wellsiin, tuntui hänestä,\nettä pesulaitos oli hieman pienempi kuin ennen, ja että sinisten\nkuljetusvaunujen väri oli hieman ränsistynyt. Niitten hakaristi\noli peitetty paperipalasilla, joissa seisoi: »Kokonaan uusi johto.\nKääntykää kaikissa asioissanne toimitusjohtajan, hra Samuel Widgeryn\npuoleen. Määräyksen mukaan.»\n\nHän kulki puutarhakäytävää pitkin taloon, joka oli ollut hänen kotinsa\nmelkein koko hänen elämänsä ajan, ja oven avasi hänelle hra Sam Widgery\nitse, joka oli nähnyt hänen tulevan. »Tulitpa sentään tänne», sanoi\nhän ja näytti epäröivän päästäessään häntä sisään. Hän oli pitkähkö,\nkumara mies, kasvot rokon arpiset, alahuuli riippuva ja nenä leveä, ja\nhän veti usein ilmaa sen läpi hengittäessään ja hänen silmänsä olivat\nhyvin salakavalat ja ruskeat. Hän oli puettu tummaan, huonosti sopivaan\npukuun, jonka kaulus oli reunoista kulunut, ja hänellä oli kaulassa\nhyvin ränsistynyt, valmiiksi sidottu satiinikravatti. Hänen liivinsä\nolivat melkein auki, ja hän heilutteli lakkaamatta käsiään. Hän katseli\nChristina Albertaa, ikäänkuin olisi pitänyt tyttöä pelottavampana kuin\noli luullut.\n\n»Näittekö isän?» kysyi Christina Alberta käyden suoraan asiaan.\n\nHän puristi huuliaan yhteen ja heilutteli päätään puolelta toiselle\nikäänkuin olisi muistellut tuskallisia asioita.\n\n»Oliko hän huono? Oliko hän kummallinen vai... pelottava?»\n\n»Ei niin äänekkäästi, rakkaani», sanoi hänen käheä, kuiskaava äänensä.\n»Eihän jokaisen tarvitse kuulla sinun surujasi. Tule sisään tänne,\njossa voimme puhella rauhallisesti.»\n\nHän meni edeltä oleskeluhuoneeseen, jossa hänen isänsä vielä niin\näsken oli suunnitellut, kuinka pesulaitos muutettaisiin rajoitetuksi\nosakeyhtiöksi. Tutut huonekalut oli järjestetty ihan hämmästyttävästi,\nja suuri, musta pöytä oli asetettu ikkunan alle. Varovaisesti sulki Sam\nWidgery oven ja tuli häntä kohti. »Istu, Chrissie», sanoi hän, »äläkä\nraivostuta itseäsi. Pelkäsinkin, että päähäsi pälkähtäisi syöksyä tänne\ntäyttä kyytiä. Mutta olihan minun kirjoitettava sinulle.»\n\n»Näittekö hänet?» toisti tyttö.\n\n»Hullu kuin hullu», sanoi Widgery. »Sanovat, että hän oli aiheuttanut\nmellakan Rubikonin ravintolassa. Aikoi tarjota suuret päivälliset koko\nLontoon kerjäläisille.»\n\n»Näittekö hänet? Oliko hänen hyvä olla? Oliko hän onneton? Mitä ne ovat\nhänelle tehneet?»\n\n»Et saa ahdistaa minua kysymyksilläsi, Chrissie. Et saa antaa\najatustesi lentää sellaista kyytiä. Kerroin sinulle kirjeessäni, että\nmenin sinne tapaamaan häntä. He kutsuivat hänet ulos, ja hän tuli\nluokseni pieneen huoneeseen.»\n\n»Missä se oli? Missä tuo sairaala on?»\n\n»Joko sinä taas alat! Istu nyt paikallasi ja kuuntele rauhallisesti\nasioita, tyttöseni. En voi vastata kaikkiin kysymyksiin yhtaikaa.»\n\n»Missä näitte hänet? Giffordkadullako?\n\n»Missäs muualla? Ne valmistelivat juuri hänen siirtämistään muualle.»\n\n»Minne?»\n\n»Jonnekin hoitolaan, tietysti.»\n\n»Cummerdown Hilliinkö?»\n\n»Niin se taisi muistaakseni olla, Cummerdown Hill. Niin — ne sanoivat\n— Cummerdown Hill. Hän tuli ulos. Hän oli ihan tavallisen näköinen,\nehkäpä hiukan itseensä vaipuneempi kuin ennen, mutta kun hänen silmänsä\nsattuivat minuun, säpsähti hän ja sanoi: ’En tunne teitä. — Juuri\nniin.’»\n\n»No, sehän ei ollut hulluutta. Oliko hän hullun näköinen? Luulen, ettei\nhän halunnut puhella kanssanne — kaikkien niiden epämiellyttävien\nseikkojen jälkeen, mitä teidän välillänne on sattunut.»\n\n»Hyvin mahdollista. Sanoin hänelle kuitenkin: 'Mitä! Etkö tunne minua?\nEtkö tunne vanhaa sukulaistasi Sam Widgeryä, jonka niskoille jätit\npesulaitoksesi?’ Juuri niin, sillä tavalla laskin leikkiä hänelle.\nHyvin ystävällisesti, mutta — humoristisesti. ’En tunne teitä’,\nvastasi hän ja koetti mennä. 'Seis nyt!’ sanoin minä ja tartuin häntä\nkäsivarteen. 'Olette alhainen, inhottava roisto’, sanoi hän minulle\nja koetti työntää minut pois. ’Te saattaisitte joka pesulaitoksen\nvararikkoon’! sanoi hän — hän minulle, joka olen hoitanut pesulaitoksia\nkaksitoista vuotta aikaisemmin kuin hän meni naimisiin äiti parkasi\nkanssa. 'Mutta minun ei kuitenkaan ole käynyt niin kuin teidän’, sanoin\nminä, 'hra Albert Edward Preemby.’ Hän ikäänkuin jäykistyi. 'Sargum’,\nsanoi hän, 'olkaa hyvä...’»\n\n»Sargon», korjasi Christina Alberta.\n\n»Olkoon menneeksi. Minusta hän sanoi 'Sargum’. Ja 'Sargum’ tahtoi hän\nsanottavan. Hullukaan ei voi olla hullumpi. Koetin puhella, mutta mitä\nhyötyä puhumisesta oli? En voinut saada häntä sanomaan mitään selvää\ntai suoraa. Hän alkoi uhkailla minua 'batonadilla’, — mitähän sekin\non? Pyysin häntä hillitsemään kielensä. 'Olen jo saanut kyllikseni’,\nsanoi hän hoitajalle ja hoitaja vei hänet pois. Ja niin olemme selvät\nhänestä, Christina Alberta.»\n\n»Selvät hänestä!»\n\n»Selvät hänestä. Mitäpä siinä saattaisi tehdä?»\n\n»Vaikka mitä! Oliko hän hyvin onnettoman näköinen? Näyttikö hän\npelästyneeltä tai kohdeltiinko häntä huonosti?»\n\n»Miksi niin? He pitävät hänestä hyvää huolta, ja hänelle ei voi\ntapahtua mitään pahaa.»\n\n»Oletteko varma siitä, että hän näytti rauhalliselta?»\n\n»Ehkäpä hiukan alakuloiselta. Se johtuu kai kaikesta siitä, mitä hänen\nmielessään liikkuu. Mutta hän on siellä, missä hänen pitää ollakin,\nChrissie. Minä tunnen sen. Sikäli kuin Punter sanoo, on meidän\nannettava kaiken olla alallaan. Siellä hän on ja saa kaiken, mitä\nkaipaakin eläessään veronmaksajain rahoilla. Meidän on nyt pidettävä\nhuolta itsestämme. Meidän on harkittava tuota hänen hassua ajatustaan\netuoikeutetuista osakkeista, joilla hän on rasittanut liikettä. Se\non tärkeää. Se on melkein 400 punnan kuorma vuodessa asian tällä\nkannalla ollessa, siis melkein 10 puntaa viikossa. Lontoossa ei mikään\npesulaitos voisi kestää sitä.»\n\n»Minun täytyy päästä katsomaan isää», sanoi Christina Alberta.\n»En usko, että hänellä on niin hyvä olla. Olen kuullut kauheita\nmielisairaaloista. Minun on joka tapauksessa mentävä suoraan sinne\ntapaamaan häntä.»\n\n»Se ei käy päinsä, Chrissie», sanoi hra Widgery pudistaen suuria,\nharmaita kasvojaan puolelta toiselle ja tarkastellen puhuessaan tyttöä.\n»Eivät ne tahdo, että kävijät juoksevat hulluinhuoneessa pitkin\nviikkoa, aina kun mieli tekee. Se ei käy päinsä, ymmärräthän. Noita\nolento parkoja on pidettävä rauhassa, eikä heitä saa häiritä. Voisinhan\nantaa sinulle kirjeen ensi vieraspäiväksi...»\n\n»Te! Antaa minulle kirjeen!»\n\nHra Widgery pudisteli hartioitaan. »Se auttaisi sinua pääsemään sisään.\nMutta et sinä hyödy mitään hänestä, Chrissie, vaikka saisitkin tavata\nhänet. Ja sinun täytyy odottaa käyntipäivää. Sinun täytyy tehdä niin.»\n\n»Tahdon tavata hänet.»\n\n»Kyllä kai. Mutta säännöt ovat sääntöjä. Sitä ennen meidän on kuitenkin\nselvitettävä nämä sotkuiset liikeasiat. Niin kauan kuin hän on\nhoitolassa, arvelen, että meidän on annettava sinulle elatusrahaa,\nesimerkiksi viisi puntaa viikossa, ja säilyttää loppu siksi, kunnes\nsaamme jotakin järjestykseen. Taikka neljä. Taikka, kuten tahdot, —\nemme määrää summaa. En osaa sanoa. En ole vielä oikein ajatellut sitä.\nEthän millään muotoa voi tarvita kokonaista kymmentä puntaa viikossa,\nkun sinulla ei ole häntä hoidettavana. Sitten saatamme nähdä, kuinka\nasiat ovat, ja kaikki tulee taas kuntoon.»\n\nHän vaikeni, raapi partaansa ja silmäili häntä hiukan sivulta pienillä,\nviekkailla silmillään. »Eikö niin?» kysyi hän sitten ikäänkuin\ninnostuttaakseen tyttöä puhumaan.\n\nChristina Alberta katseli häntä hiljaisuuden vallitessa, joka tuli\nkiusalliseksi. Sitten nousi hän ja katseli häntä taas kädet lanteilla\nja kasvot kiihtyneinä.\n\n»Nyt minä ymmärrän», sanoi hän, »te kirottu vanha lurjus!»\n\nHra Widgeryllä oli vanha, soma käsitys nuorten naisten puhetavasta ja\nnuorista naisista yleensä. Hän ällistyi. »Mitä?» hän sanoi, »mitä?»\n\n»Sellainen olette aina ollut», sanoi Christina Alberta.\n\n»Sinun ei pidä sanoa sellaista, Chrissie. Sinun ei pidä käyttää\nsellaisia sanoja. Älä nyt saa väärää käsitystä tästä kaikesta. Mitä\nsinä tarkoitat! Vanha lurjus! Ja vielä jotakin sen edessä. Miksi?\nMinähän teen vain sen, mitä minun täytyykin. Sinä et todellakaan ole\nvielä täysi-ikäinen, olet vielä pelkkä lapsi, lain kannalta katsottuna,\nja minun, luonnollisesti, minun hänen lähimpänä sukulaisenaan niin\nsanoaksemme, on ryhdyttävä sellaisiin toimenpiteisiin kuin tämän asian\njärjestäminen edellyttää. Siinä kaikki. Et saa käsittää tätä väärin ja\nraivostua. Eikö niin?»\n\n»Sanoin, että olette», intti Christina Alberta, »kirottu vanha lurjus.»\n\nWidgery ei kyennyt katsomaan häntä silmiin. Hän puhui kuin olisi\npuhutellut kirjoituspöytää.\n\n»Ja mitä hyötyä sinulla on tuollaisten kamalain puhetapojen\nkäyttämisestä? Ja loukkaako se minua millään lailla? Ja muuttaako se\nmillään lailla sitä tosiasiaa, että minun on, tahdoinpa sitten tai en,\nhoidettava hänen omaisuuttaan ja pidettävä huolta siitä, ettet sinä\njoudu mihinkään onnettomuuteen tai vääryyttä kärsimään? Sekä minä että\ntätisi olemme ajatelleet tätä asiaa ja huomanneet, että juuri niin on\nmeneteltävä. Ja sitten sinä kieput ympärilläni kuin käärme ja käytät\nkieltä, joka...»\n\nHra Widgeryltä loppuivat sanat, ja hakien yhä tukea kirjoituspöydältä\nhän kohotteli olkapäitään ja levitteli käsiään.\n\n»Ette te ole hänen sukulaisensa», sanoi Christina Alberta. »Arvasin,\nkun luin kirjeenne, että teillä oli tekeillä jotakin sen tapaista.\nOlette tyytyväinen, kun olette saanut hänet pois tieltä, koska hän oli\nmies vaatimaan täsmällistä suoritusta. Luulette, että minä olen yksin,\narvelette, että minä olen vain tyttö, ja että voitte tehdä minulle mitä\nhyvänsä. Olette erehtynyt. Panen teidät maksamaan joka pennin, mitä\nolette velkaa pesulaitoksesta, ja pidän huolta siitä, että teette sen\nsäännöllisemmin kuin milloinkaan ennen. Ja miksi ette tehnyt mitään\nsaadaksenne hänet pois sieltä, heti kun saitte tietää, että hänet oli\npidätetty?»\n\n»No, älä nyt raivostu taas, Chrissie», sanoi hra Widgery. »Vaikka\nen olekaan hänen varsinainen sukulaisensa, olen kuitenkin sinun\nsukulaisesi. Olen sinun lähin sukulaisesi ja paras ystäväsi ja minun on\najateltava, mitä sinuun nähden on tehtävä. Minun on toimittava sinun\npuolestasi. Huolimatta pahoista puheista ja kaikesta muusta. Sanon\nsinulle, että hän on paikallaan ja turvassa siellä, missä hän on, enkä\nhalua tehtävän mitään sellaista, joka tuottaisi hänelle häiriötä. Ei\nmitään. Siellä hän on, ja sinne hänen on jäätävä, ja aion toimia,\nniinkuin hra Punter on neuvonut tekemään. Pidätän hänen osuutensa, kun\nne lankeavat maksettaviksi, ja maksan sinulle, mitä pidän parhaana\nsuorittaa sinun elannoksesi, ja panen sen hänen tililleen, ja sitten\npidän huolta siitäkin, että sinä vietät kunniallista elämää sekä nyt\nettä tulevaisuudessa, sellaista, josta serkku vainajani, Christina,\nolisi pitänyt. Sinä kierrät maailmaa ihan hävyttömällä tavalla ja olet\noppinut kiroilemaan ja puhumaan ruokottomasti. Sitä ei voi jatkua.\nSillä kannalla ovat asiat, Chrissie, ja mitä pikemmin sinä sen huomaat,\nsitä parempi.»\n\nNuori nainen seisoi ääneti niin kauan kuin hra Widgery esitti\nsuunnitelmiaan.\n\n»Missä rva Widgery on?» sanoi hän lopuksi osoittaen hämmästyttävää\nkykyä hillitä itseään.\n\n»Pesulaitoksessa valvomassa töitä. Ei ole mitään syytä vaivata häntä.\nOlemme puhuneet nämä asiat puhki täydellisesti, ja olemme täydellisesti\nyhtä mieltä niistä. Meillä on _oikeus_ holhota sinua, ja me olemme\nvastuunalaiset sinusta, ja me aiomme tehdä velvollisuutemme sinuun\nnähden, Chrissie, pidätpä sinä siitä tai et.»\n\nEpämiellyttävät ajatukset tunkeutuivat Christina Albertan mieleen. Hän\noli vielä kaksi kuukautta vailla yhdenkolmatta, ja oli täysin selvää,\nettä laki myönsi tuolle yrmeälle, rasvaiselle henkilölle kaikenlaisia\nennakko-oikeuksia puuttua hänen asioihinsa. Hänen luonteensa mukaista\noli kuitenkin käydä asioihin reippain mielin.\n\n»Kaikki tuo on puhdasta pötyä», sanoi hän. »Minä en salli, että isäni\npistetään syrjään noin vain, minun voimatta sanoa mitään siihen, ja\nminä en salli teidän keinottelevan omaisuudellani. Jokainen perheessä\ntietää, että te olette taitava veijari. Äitikin sanoi usein niin. Minä\npidän itse huolta hänestä, ja katson, että hänet viedään johonkin\nyksityiseen mielisairaalaan, jossa häntä hoidetaan kunnollisesti. Ja\nsitä juuri minä olen tullut sanomaan teille.»\n\nHra Widgeryn pienet silmät näyttivät ottavan mittaa hänestä ja\npunnitsevan häntä. »Osaatpa sinä käyttäytyä korskeasti ja mahtavasti,\nChrissie», sanoi hän hetken äänettömyyden jälkeen. »Tahdot tehdä sitä\nja tahdot tehdä tätä. Oletpa saanut väärän käsityksen siitä, mitä\n_sinä_ voit saada aikaan maailmassa. Sinulla ei ole yhtään rahaa eikä\nyhtään arvovaltaa, ja mitä pikemmin sinä tulet järkiisi, sitä parempi.»\n\nChristina Albertan mieli oli painumassa alakuloiseksi. Koettaessaan\nvastustaa sitä hän menetti itsehillintänsä. »Tiedän ihan hyvin, mitä\nminä voin tehdä ja mitä te», sanoi hän palavin kasvoin.\n\n»No, nyt sinä taas raivostut», sanoi hra Widgery. »Sinun ei ennen\nkaikkea pitäisi raivostua.»\n\n»Raivostua!» sanoi Christina Alberta valmistautuen vastaamaan, mutta\nsilloin hän, ilkeän ajatuksen valtaamana, pysähtyi siihen ja tuijotti\nnoita pieniä, pistäviä, ruskeita silmiä rokonarpisissa kasvoissa. Ne\nvastasivat mykästi hänen mykkään kysymykseensä. Hän oli käyttänyt\nkolmannen tai neljännen kerran sanaa »raivostua», ja nyt hän huomasi,\nminne hän tähtäsi. Hän tajusi äkkiä, mitä ajatuksia hänen isänsä\nsammuminen oli pannut pyörimään toisen päässä. Hänkin oli siis tutkinut\nmielipuolia koskevaa lainsäädäntöä — ja uneksi nyt omia uniaan.\n\n»Juuri niin», sanoi hra Widgery. »Olet aina ollut erikoisen luontoinen\ntyttö, Chrissie, ja viettämäsi hurja elämä ja nyt tämä tapaus on\nrasittanut sinua. Pakostakin rasittanut sinua. Sinulla ei ole muita\nuskollisia ystäviä kuin tätisi ja minä, eikä muuta rauhallista\nturvapaikkaa kuin tämä. Älä viitsi epäillä minua, Chrissie, tarkoitan\nparastasi. En aio maksaa sinulle rahaa, että voisit jatkaa elämääsi\nLontoossa. Niin! Saattaisit hankkia myrkkyä tai muuta. Sano vain minua\njoksikin lurjukseksi, jos haluat. Kiroile minulle, niinkuin olisit\nsuunniltasi. Se ei muuta sitä, mitä olen sanonut. Tahdon, että tulet\ntänne ja lepuutat itseäsi ja hermojasi jonkun aikaa, ja anna minulle\naikaa harkita, mitä... mitä sinuun nähden olisi tehtävä... Kiität minua\nsiitä kerran.»\n\nHänen suuret harmaat kasvonsa näyttivät laajenevan ja paisuvan tytön\nsilmissä, ja huone muuttui pienemmäksi ja pienemmäksi.\n\n»Minun velvollisuuteni on pitää huolta sinusta», sanoi hän. »Järkevä\nharkinta ei ole pahaksi sinulle eikä kellekään meistä.»\n\nTullessaan junassa Liverpoolin asemalta oli hän päättänyt kukistaa\nperin pohjin Sam Widgeryn, mutta asiat eivät ollenkaan näyttäneet\nkehittyvän siihen suuntaan.\n\n»Mitä vielä!» huudahti hän. »Luuletteko todella, että minä palaisin\ntänne?»\n\n»Se olisi parempi kuin joutua turmioon Lontoossa, Chrissie», sanoi\ntoinen. »Emme me voi sallia sinun kuljeksivan ympäriinsä Lontoossa\nsamalla tavoin kuin isäsi.»\n\nHän tunsi, että hänen oli nyt mentävä, mutta sekuntiin tai pariin ei\nhän voinut liikahtaa paikaltaan lähteäkseen. Hän ei voinut liikahtaa,\nkoska hän pelkäsi toisen tekevän jotakin pidättääkseen häntä, ja\njos hän olisi sen tehnyt, ei tyttö olisi tiennyt, kuinka hän olisi\nmenetellyt. Sitten hän kavahti seisaalleen.\n\n»No niin», sanoi hän astuen pari askelta hänen ohitseen ovelle päin,\nniin että toisen täytyi kääntyä ympäri. »Olen sanonut teille, mitä minä\nteistä ajattelen. Minun on nyt parasta palata Lontooseen.»\n\nHän näki Widgeryn silmissä aikeen tukahuttaa alkuunsa hänen\nyrityksensä. »Etkö halua jäädä syömään jotakin», sanoi mies, »ennenkuin\nlähdet?»\n\n»Minäkö söisin täällä!»huudahti hän ja pääsi ovelle.\n\nTytön kädet vapisivat niin, että hänen oli vaikea kääntää ripaa.\nWidgery seisoi liikkumattomana tuijottaen häntä alahuuli lerpallaan\nja epäilyksen ilme kasvoillaan. Näytti siltä kuin hän ei olisi ollut\noikein varma itsestään eikä menettelytavasta, jota hänen olisi\nseurattava. Menettelytapa, jota hän aikoi noudattaa, oli pelottavan\nselvä.\n\n\n4.\n\nChristina Alberta asteli arvokkaasti ulos avoimesta pääovesta ja pois\npitkin puutarhan tietä. Hän ei katsonut taakseen, mutta hän tiesi, että\nWidgeryn kasvot olivat painautuneet ruutuun ja että hän seurasi häntä.\nMilloinkaan elämässään ei hän ollut siinä määrin hätääntynyt. Hän olisi\ntahtonut juosta.\n\nKun juna oli lähtenyt, tunsi hän olevansa paremmin turvassa. »Kuinka\nihmeessä voi hän päästä kimppuuni?» sanoi hän ääneen autiossa\nvaunuosastossa.\n\nMutta hän ei ollut ollenkaan varma siitä, ettei hänen kimppuunsa\npäästäisi, ja hän huomasi jääneensä miettimään, kuinka paljon tukea\nja apua hän saisi lontoolaisilta ystäviltään. Voisiko hän esimerkiksi\nluottaa Paul Lamboneen? Jos rahojen suoritus lakkaisi, voisiko hän\nsaada jonkun toimen ja pitää itseään yllä niin kauan, että saisi\nisä parkansa selvitetyksi verkosta, johon tämä oli joutunut? Kuinka\nsuhtautuisivat asiaan Harold ja Fay, jotka olisivat ikuisessa pulassa,\njos rahojen lähetys lakkaisi? Ja sitten kai isä ihmetteli itsekseen,\nmiksi apua ei tullut — ällistyneenä siitä, mitä hänelle oli tapahtunut\nja luultavasti tullen yhä höperömmäksi.\n\nChristina Alberta kehittyi nyt nopeasti täysi-ikäiseksi. Kaiken\nhänen radikalisminsa ja kapinallisuutensa pohjalla oli aina tähän\nsaakka ollut usko, äänetön, alitietoinen luottamus yhteiskunnallisen\njärjestyksen oikeudenmukaisuuteen, varmuuteen ja ylläpitävään tarmoon.\nSe on olemassa melkein aina nuorison kapinahalun pohjalla. Hän\noli hyväksynyt sen, paljonkaan sitä ajattelematta, että sairaalat\nolivat mukavuuden ja ylellisyyden tyyssijoja, että lääkärit\nomistivat täydellisesti kaiken nykyaikaisen tieteen käyttökyvyn,\nettä vankilat olivat siistejä ja esikuvallisia paikkoja, että\nvaikka lait saattoivatkin olla epäoikeudenmukaisia, niin ei niiden\nsovelluttamisessa ilmennyt mitään vehkeitä tai välinpitämättömyyttä.\nHänellä oli sama luottamus yhteiskunnallisen elämän lopulliseen\noikeamielisyyteen kuin pienellä lapsella lastenkamarin ja kodin\nrikkumattomaan turvallisuuteen. Mutta nyt hän heräsi huomaamaan sen\ntosiasian, että maailma oli epävarma olinpaikka. Se ei johtunut siitä,\nettä se olisi ollut turmeltunut tai pahantahtoinen maailma, mutta\nsiitä, että se oli välinpitämätön ja satunnaisuuksien varassa. Se\nvältti häiriöntekijöitä. Se saattoi tehdä alhaisinta, vaarallisinta ja\njulminta päästäkseen moittijoiden painostuksesta, ja se olisi varmasti\nkieltäytynyt, jos sitä olisi kiusattu sellaisilla kärsimyksillä ja\nepäkohdilla, jotka se mahdollisesti saattaisi olla huomaamatta. Se\noli pelottava maailma, huolestuneiden ihmisten maailma, jonne saattoi\nhukkua ja eksyä vielä ollessaan elossa ja kärsiessään. Se oli maailma,\njossa ei ole hyvä olla yksin, ja Christina Alberta alkoi tuntea\nolevansa pelottavan yksin.\n\nHän ei ollut milloinkaan, mietti hän, välittänyt suuriakaan\nvanhemmistaan, mutta nyt hän huomasi, että perhe saattaa hajaantua\nliian aikaisin. Hän kaipasi muuria, johon nojaisi selkänsä, jos Sam\nWidgery kuitenkin rohkaisisi itsensä hyökkäykseen saakka, hän kaipasi\nsellaista, joka olisi todella oma, luotettavaa liittolaista, johon\nsaattaisi turvautua, jotakin lujempaa kuin laki ja tapa, jotakin, joka\nryhtyisi toimiin ja joka heti huomaisi, mitä hänelle olisi tapahtunut,\njos hän joutuisi onnettomuuteen, joka kieltäytyisi hyväksymästä hänen\nkaatumistaan, jotakin, joka huolehtisi hänestä enemmän kuin itsestään,\neikä helposti kääntyisi pois.\n\nMiestäkö, vai naista? Tietysti sellaista, joka rakasti häntä.\n\n»Hiisi vieköön Teddyn!» huudahti Christina Alberta ja pöläytti\ntomupilven vaunun istuimesta nyrkillään. »Hän pilaisi kaiken.»\n\n»Ja minä tiesin, minkälainen hän oli. Tiesin koko ajan, minkälainen hän\noli! Minun on hoidettava kaikki itse», jatkoi Christina Alberta. »Ja\nkukapa sitäpaitsi välittäisi minusta, kun minulla on tällainen nenä?\nJos nyt maailmassa edes olikaan rakastajia, jotka rakastaisivat sillä\ntavalla! Mutta tässä maailmassa on vain ihmisiä, jotka eivät välitä\nmistään. Likaläjä koko maailma!» sanoi Christina Alberta.\n\n\n5.\n\nHänen ajatuksensa alkoivat liidellä toisiin maailmoihin. Tarkkaan\najatellen, eikö siinä väitteessä, että hän oli... kummallinen,\nkuitenkin ollut jotakin epämiellyttävän oikeutettua? Tähän asti\nChristina Alberta oli aina pitänyt itseään terveyden ja sielullisen\nselvyyden esikuvana, jossa ei ollut mitään vikaa, paitsi ehkä tuo...\nnenä. Nyt tuo sana »kummallinen» pisti hänen mieltään kuin piikki, joka\noli sattunut paikalleen. Hän ei saanut sitä enää irti.\n\nHän oli aina, sen hän tiesi, ollut toisenlainen kuin muut. Hänellä oli\naina ollut oma tyylinsä.\n\nUseimmat hänen maailmassa kohtaamansa ihmiset olivat tehneet häneen\nvärittömän vaikutuksen, heikkoja puheessa ja toimissa, vältteleviä —\n»vältteleviä», niin juuri. He välttivät käyttää kaikenlaisia suoria\nsanoja, eivätkä tienneet, miksi. Christina Alberta sanoi mielellään\n»helkkari» ja »kirottu» ja muuta sellaista, kunnes joku sai hänet\nvakautuneeksi paremmasta syystä olla käyttämättä niitä kuin se, että\nne eivät olleet sopivia. Toiset eivät yleensä käyttäneet sellaisia\nsanoja, koska niitä yleensä ei sanottu, eivätkä tehneet tekoja, sen\nvuoksi, etteivät muut niitä tehneet. Mutta heillä oli oma pelokas\nmatkimishalunsa, jos tehtiin tai sanottiin jotakin, olipa se sitten\nmiten nurinkurista hyvänsä. He juuri elivät elämäänsä ja olivat siinä\nmäärin kuin mahdollista toistensa kaltaisia, kunnes kuolivat. Miksi\nsiis yleensä olla olemassa? Miksi ei väistyä pois ja jättää joku\nmuu ottamaan olemassaolo haltuunsa. Mutta oli miten oli: he vain\nkulkivat elämän läpi. He eivät joutuneet selkkauksiin. He tukivat\ntoinen toistaan. Ja toiselta puolen, entä jos et halunnutkaan väistyä?\nSaatoit toiset ihmiset hämmästymään itseäsi. Niin jouduit pois uralta.\nOlit kuin juna, joka joutuu kiskoiltaan ja koettaa päästä suoraan yli\nseudun. Törmäät... kaikkeen.\n\nOliko tämä välttelevä elämä, jota hän aina oli halveksinut, todella\ntervettä elämää? Oliko tuo väistymästä lakkaaminen epäterveyden merkki?\nLampailla, oli hän lukenut, oli tauti, jonka vallassa ne jättäytyivät\nyksikseen ja kuolivat. Oliko kaikki tämä erikoisuus ja oman itsensä\najatteleminen, kun ei kulkenut joukon mukana ja niin poispäin, tuo\nkaikki, josta hän oli ollut ylpeä ja varma, oliko se juuri poistumista\nterveestä elämästä? Erikoisuus, eksentrisyys, omituisuus, kummallisuus,\nhulluus, olisiko se vain samaa ominaisuutta nousevassa asteikossa?\n\nEikö hänen isänsä omituisuus ollut siinä, että hän, vietettyään\nvuosia mahdollisimman syrjässä, oli lopulta koettanut pyrkiä johonkin\ntodelliseen ja outoon? Ja oliko hän, Christina Alberta, omalla\ntavallaan pyrkinyt mihinkään muuhun? Oliko hänenkin sielunsa huonosti\ntasapainossa? Järkähtänyt ehkä useammillekin tahoille, mutta sittenkin\npoissa tasapainosta. Oliko hänenkin tavattomuuden harrastuksensa\nperittyä?\n\nHänen ajatuksensa kääntyi mielleyhtymän välityksellä kysymykseen,\noliko hän todella perinyt jotakin isältään. Oliko hänen omituisuutensa\nollenkaan samaa lajia? Sen pitäisi olla, koska he kerran olivat isä ja\ntytär.\n\nMutta kuinka erilaisia he olivatkaan? Kuinka erilaisia isäksi ja\ntyttäreksi?\n\nMutta olivatko he isä ja tytär? Mielikuvituksellinen ajatus, jonka\nhän tavallisesti tukahutti — ajatus, joka perustui mitä löyhimmille\narveluille, satunnaiseen lauseeseen, jonka hänen äitinsä oli sanonut\nkuolinvuoteellaan. Silloin tällöin olivat nämä nukkuvat mieleenjäämät\ntulleet ilmoille ja vallanneet hänen mielensä yllätyksellä, joutuakseen\nsitten heti halveksivasti torjutuiksi.\n\nTan-ta, tan-ta, tan-ta-taa. Junan tuttuun kolinaan yhtyi tuttu\ntoisinto. Christina Alberta oli tulossa Liverpoolkadun asemalle, ja\nhänen pulmansa olivat yhä vailla ratkaisua.\n\nVanha mielikuva kadotti juurensa ja haihtui. Mitä hyvää sellaisista\nunelmista oli? Hän oli saapunut perille.\n\n\n6.\n\nChristina Albertan ja Wilfred Devizesin kohtauksesta seuraavana päivänä\ntulikin paljon mielenkiintoisempi tapahtuma kuin tyttö tai vieras\nmilloinkaan oli odottanut.\n\nPaul Lambonen ohjeitten mukaan oli hän ottanut mukaan valokuvia ja\nisänsä kirjeitä ja valmistellut kaiken, mikä hänen omasta mielestään\noli tärkeää kerrottavaksi hänestä. Hän ajoi autolla Devizesin\ntaloon Cavendish Squarea pitkin, ja heidät vietiin heti odotus- ja\ntyöhuoneen läpi arvokkaaseen, pieneen oleskeluhuoneeseen, jossa leimusi\ntakkavalkea ja sen edessä pöytä teetarpeineen ja seinillä runsaasti\nkirjahyllyjä. Devizes tuli heti heidän luokseen.\n\nChristina Alberta oli hiukan hämmästynyt ajatellessaan, että tuota\nhonteloa, tummaa, pitkätukkaista miestä pidettiin hänen näköisenään.\nHän oli nuorempi kuin tyttö oli odottanut, nuorempi hänen mielestään\nkuin hänen isänsä tai hra Lambone, ja hänellä oli yllään pitkä,\nnapittamaton aamutakki. Hän piti nenäänsä pystyssä, ja hän oli todella\nkomean näköinen.\n\n»Päivää, Paul», sanoi hän hilpeästi. »Tämäkö on se nuori nainen, jonka\nisä on varastettu? Juodaanpa hiukan teetä. Hän on neiti...»\n\n»Neiti Preemby», täydensi Lambone, »mutta kaikki sanovat häntä\nChristina Albertaksi.»\n\nDevizes käänsi häneen katseensa, joka tottumuksen ja taipumuksen\nvuoksi oli tutkiva. Hän näytti hieman säpsähtävän ja läheni ja pudisti\nhänen kättään. »Kertokaa minulle siitä», sanoi hän. »Arvelette, että\nhän ei todella ole hullu, vaan ainoastaan jonkun verran erikoinen ja\nkummallinen. Eikö niin? Lambone sanoo minulle, että hän on terve. Se\non aivan mahdollista. Minun olisi parasta aluksi ottaa selkoa hänen\nmielentilastaan, ja voimme sitten myöhemmin keskustella hoitolasta.\nArvaan, että haluatte hänet oman hoitonne alaiseksi — pois sairaalasta.\nSe ei ole ollenkaan helppoa. Meidän on otettava selvä esteistä. Mutta\nsillä välin teetä... Minun on juuri täytynyt selvittää erään naisen\ntodella hirmuisia harhakäsityksiä, ja olen jokseenkin uupunut. Mutta\nkertokaa minulle kaikki ihan omalla tavallanne.»\n\n»Kerro hänelle», sanoi Lambone sovitellen olkapäitään nojatuoliin ja\nvalmistautuen keskeyttämään.\n\nChristina Alberta alkoi valmiiksi ajatellun kertomuksensa. Silloin\ntällöin keskeytti hra Devizes hänet kysymyksellä. Hän katseli koko ajan\ntyttöä, ja tuntui alusta alkaen, että nuo silmät ilmaisivat jotain\nmuutakin kuin pelkkää harrastusta hänen tarinaansa. Devizes katseli\nhäntä ikäänkuin olisi nähnyt hänet ennenkin eikä oikein muistaisi,\nmissä. Christina Alberta selitteli, mitä isä oli kertonut hänelle, kun\nhän vielä oli pikku tyttö, pyramiideista, kadonneesta Atlantiksesta\nja niin poispäin, ja siitä kummallisesta helpotuksen tunteesta ja\nuudistumisesta, joka oli seurannut hänen äitinsä kuolemaa. Hän kertoi\nspiritistisestä istunnosta ja Sargonin tulemisesta. Devizes oli hyvin\nutelias kuulemaan eri vaiheet Sargonin tarinassa. »Oli omituista, että\ntuo ilmoitus sopi niin hyvin Preembyn henkiseen vireeseen. Mitä tuo\nnuori mies oikeastaan toimitti? En oikein käsitä häntä.»\n\n»En tiedä. Luulen, että hän aivan sattumalta tuli puhuneeksi juuri\nsellaisesta aiheesta. Oli paha onni, että se sattui soveltumaan.»\n\n»Ehkäpä hänen tapansa oli tehdä ylioppilastepposiaan juuri sillä\nlailla?»\n\n»Niin kyllä, tepposiaan. Mutta hän olisi voinut sanoa Tutankhamen.»\n\n»Mutta sattuikin sanomaan Sargon.»\n\n»Hän oli kai sattunut lukemaan vanhan ajan historiaa.»\n\n»Ei kai hän tiennyt mitään isästänne?»\n\n»En luule. Arvelen vain, että isä hänen mielestään näytti hiukan\nvähäpätöiseltä ja omituiselta, ja ehkäpä hänen huumorin tajunsa\nmukaista oli erottaa hänet toisista ja tehdä hänestä suuri kuningas.\nOlisinpa mielelläni tahtonut puhua muutaman kovan sanan tuon nuoren\nmiehen kanssa.»\n\n»Kuten näette, Devizes, ei tässä ole kysymys harhaluulosta, vaan\npetetyksitulosta», sanoi Paul Lambone.\n\n»Puhuuko hän yleensä johdonmukaisesti?» kysyi Devizes.\n\n»Ottamatta lukuun hänen vakaumustaan, puhuu hän täysin\njohdonmukaisesti», sanoi tyttö.\n\n»Eikö hän joskus luule olevansa joku muu? Jumala tai miljoonamies tai\nsellainen?»\n\n»Ei. Hän uskoo sielunvaellukseen ja väitteisiin siitä, että ihmiset\nelävät monessa elämässä, mutta siinä kaikki.»\n\n»Tuhannet ihmiset uskovat samaa», sanoi Lambone.\n\n»Eikä kukaan ahdista häntä? Kukaan ei pidä melua eikä hätyytä häntä\ntaikka pyri hänen kimppuunsa X-säteillä, tai muuta sellaista?»\n\n»Ei ole merkkiä sinnepäinkään.»\n\n»Mies on terve. Paitsi, jollei hän tullut sairaaksi karatessaan\nystävienne atelieristä.»\n\n»Minä kannatan sitä, että hän on täysin terve», sanoi Lambone.\n»Toivon, että saisin tilaisuuden puhella hänen kanssaan. On olemassa\njotakin, mistä kaikki ihmiset nykyään puhuvat: heikkouden tunnon\nsairaalloisuudesta. No, eikö ole verraten tavallista, että ihmiset,\njotka ovat tottuneet siihen, että heitä pidetään alistetussa asemassa\nja petetään ja niin poispäin, ja jotka eivät ole tottuneet katsomaan\nelämää suoraan silmiin, vetäytyvät kuoreensa ja rupeavat kuvittelemaan\nolevansa joku muu? Ja jos yhdistämme hänen haaveilunsa, spiritistiset\nistunnot ja muut sellaiset, niin eiköhän tämä tapaus seuraa näitä\nviivoja?»\n\n»Tietääkö hän, että hän pohjimmaltaan kuitenkin on Preemby?» kysyi\nDevizes.\n\n»Häntä harmitti, jos sanoi sen hänelle», selitti Christina Alberta.\n»Luulen, että yksi syy siihen, että hän lähti pois, oli juuri se,\nkun minä ja ystäväni, rva Crumb, siellä atelierissä, jossa asuimme,\nkoetimme saada hänet tajuamaan sen. Se karkoitti hänet. Hän tietää\noikeastaan olevansa Preemby, ja se kiukuttaa häntä. Ja hän tietää, että\nkaikki muu on kuviteltua.»\n\nPaul Lambone puuttui puheeseen. »Minäkin olen samaa mieltä. Se on\nkaukana sairaalloisuudesta, ihan järkevää. Muuttuminen joksikin muuksi,\nsuuremmaksi kuin itse on; siinähän on kaikkien maailman uskontojen\ntoinen puoli. Kaikista mitralaisista tuli tavallisesti itse Mitra.\nSerapisteista, jos muistan oikein, tuli Osiris. Kaikki tahtoisimme\nsyntyä uudelleen. Jokainen, jolla on vähänkin tuntoa alhaisuudestaan,\ntekee niin. Pyrkii joksikin suuremmaksi. 'Kuka tahtoo pelastaa minut\ntämän kuolleen ruumiista?’ Juuri sen vuoksi Christina Albertan isän\ntapaus on niin kiintoisa. Hän on saanut mielikuvitusta, hän on saanut\nalkuperäisyyttä. Hän saattaa olla pieni, heikko mies, mutta hänellä on\noma ajatuksensa.»\n\n»Erikoisen mielikuvitusvoiman omistaminen ei ole sairaalloista», sanoi\nDevizes, »taikka sitten meidän pitäisi pistää kaikki runoilijamme ja\ntaiteilijamme mielisairaalaan.»\n\n»Mutta harvat heistä kykenisivät kuitenkaan saavuttamaan sellaista\ntasoa», sanoi Lambone. »Kunpa kykenisivätkin.»\n\nDevizes mietti. »Luulen, että olemme päässeet selville asioista.\nHän on johdonmukainen. Hän pukeutuu siististi. Häntä ei vainota.\nHän on epäitsekäs ajatuksissaan, romanttisen epäitsekäs. Hän ei ole\naivoiltaan lihava ja kömpelö, ja hänellä ei ole milloinkaan ollut\nmitään kohtauksia. Ei ole mitään hulluudentyyppiä, johon kunnollisesti\nalansa tunteva lääkäri voisi lukea hänet, mutta lääkäreillä ei ole\njuuri milloinkaan oikeita mielisairautta koskevia opintoja. Joku typerä\nlääkäri voisi pitää hänen mielikuvitustaan hilpeänä mielipuolisuutena,\ntaikka selittää hänen uppoamisensa unelmiin _dementia praecox_’iksi,\ntaikka luulla, että hän sairastaa salaista kaatuvaa tautia. Mutta\nkaikki nämä tapaukset kuuluvat mielisairauteen, ja isänne ei\nluultavasti ole ollenkaan sairas. Hän on sielullisesti häiriytynyt\nja siinä kaikki. Hänen ja oikean hullun välinen erotus on sama kuin\nkaadetun ja pilaantuneen hedelmäkorillisen. Kaadetut hedelmät saavat\nkolahduksia ja mädäntyvät helposti — mutta kaatuminen ei ole samaa kuin\nmädäntyminen. Minkä näköinen hän on?»\n\n»Christina Alberta on ottanut mukaansa valokuvia», sanoi Lambone.\n\n»Tahtoisin mielelläni nähdä niitä», sanoi Devizes ja hänelle annettiin\nyksi, joka kuvasi hra Preembyä pesijänä. »Ihan liian paljon viiksiä»,\nsanoi hän. »Onko teillä joku, jossa hänen kasvonsa ovat vähemmän\npeitossa? Tästä ei näe muuta kuin hänen silmänsä?»\n\n»Arvelinkin, että ajattelisitte niin», sanoi Lambone. »On olemassa\neräs kuva hra Preembystä nuorena miehenä, joka on otettu hiukan hänen\nhäittensä jälkeen rva Preembyn kanssa. Onko teillä se, Christina\nAlberta?... Siinä se onkin... Tässä on rva Preemby... tuolissa. Viikset\novat vasta tulossa.»\n\n»Menikö hän nuorena naimisiin?» kysyi Devizes Christina Albertalta.\n\n»Luulen hänen menneen», sanoi tyttö. »En oikein tiedä, kuinka vanha hän\noli. Äiti ei sanonut minulle milloinkaan sitä.»\n\nDevizes tarkasteli valokuvaa. »Omituista», sanoi hän ja näytti etsivän\njotakin muististaan. »Jotakin tuttua. Olen tavannut tämän näköisiä\nihmisiä.»\n\n»He olivat kai molemmat Lontoosta, vai kuinka?» kysyi hän sitten\nkatsellen tiukasti Christina Albertaa.\n\n»Woodford Wellsistä», sanoi tyttö.\n\n»Isäni oli syntynyt Sheringhamissa», lisäsi hän hiukan ajateltuaan.\n\n»Sheringhamissa! Se on kummallista.» Silminnähtävästi innostuneemmin\ntarkasteli hän nyt pariskuntaa, joka oli asetettu tuollaista, Victorian\naikuisten valokuvien rakastamaa taustaa vastaan. »Chrissy», toisteli\nhän itsekseen, »Chrissy, Christina Alberta. Se ei ole mahdollista.»\n\nMuutamaksi hetkeksi kääntyi herra Devizesin huomio pois vieraista, ja\nnämä tarkastelivat häntä tutkivasti. Hän koetti kiinnittää huomionsa\nnuoren miehen kasvoihin kuvassa, mutta maalaistuolilla istuva\nnuori nainen pyrki sittenkin enemmän kiinnittämään hänen mieltään.\nIhmeellistä, kuinka täydellisesti hän oli voinut unohtaa tämän kasvot,\nja kuinka ne nyt palasivat muistuttaen kyllä kovin vähän muistikuvaa\nhänestä, mutta kuitenkin hänen näköisinään. Hän muisti silmälasit,\nkaulan ja olkapäät. Ja niistä ilmeni hiukan jäykkää uhmaa. »Milloinka\näitinne ja isänne menivät naimisiin?» kysyi hän. »Kuinka kauan sitten?»\n\n»1899», vastasi tyttö.\n\n»Ja te synnyitte kohta jälkeenpäin?» Hän teki kysymyksensä\nteeskennellyn välinpitämättömästi.\n\n»Ei, kyllä siinä oli sopiva väliaika», vastasi Christina Alberta nolon\nkevyesti. »Minä synnyin 1900.»\n\n»Pieni, soma, sinisilmäinen mies, joka oli hiukan mietiskelyyn\ntaipuvainen. Tuntuu kuin näkisin hänet», sanoi Devizes ja katseli yhä\nvalokuvaa.\n\nKukaan ei puhunut melkein minuuttiin. »Herra Jumala!» kuiskasi Lambone\nitsekseen. Devizes joi hajamielisenä kupin teetä. »Omituista!» huudahti\nhän. »En olisi milloinkaan uneksinutkaan sellaista.»\n\n»Mikä on?»\n\nHänen vastauksensa seurasi sitä ajatusten juoksua, johon hän nyt\noli antautunut. »Christina Albertan ja äitini yhdennäköisyys on\nhämmästyttävä. Se on kiusannut minua aina siitä saakka, kun tulitte\nhuoneeseen. Se häiritsee ajatuksiani. Minulla on pieni kuva...»\n\nHän hyppäsi pystyyn ja lähti huoneesta. Ällistynyt, huolestunut\nChristina Alberta kääntyi kiivaasti Lambonea kohti. »Hän tunsi isäni ja\näitini», sanoi hän.\n\n»Nähtävästi», sanoi Lambone jotakin puolustelevaa äänessään.\n\n»Nähtävästi», toisti tyttö. »Mutta... hän tunsi heidät! Hän tunsi\nheidät hyvin. Ja... mitä hän ajattelee?»\n\nDevizes palasi pitäen kädessään pientä, kultakehyksistä maalausta.\n»Katsokaa tätä», sanoi hän ja ojensi sen Lambonelle. »Se saattaisi olla\nChristina Alberta. Näettekö, kuinka samannäköinen? Kun ei ota huomioon\nvanhanaikuista hiuskasaa pään päällä ja korkeakauluksista pukua.»\n\nHän ojensi kuvan Christina Albertalle ja katseli Lambonea hämmästyneen\nkysyvästi.\n\n»Saattaisinpa olla minä naamiaispuvussa», myönsi Christina Alberta\nkuva kädessään. Syntyi pitkä hiljaisuus. Tyttö kohotti silmänsä ja\nnäki ilmeen hänen kasvoillaan. Hänen mietteensä läksivät kiitämään\nmielikuvituksellista vauhtia, niin kiivaasti, että ne kohta kiersivät\ntakaisin lähtökohtaansa. Se oli kuin salama ja väläys pikimustassa\nyössä. Tyttö ponnisteli ankarasti saadakseen keskustelun kääntymään\noikealle tolalle, ollakseen, niinkuin hänen ajatuksensa eivät olisikaan\nkiitäneet. »Mutta mitä kaikella tällä on tekemistä isäni asiassa?»\nkysyi hän.\n\n»Ei suoranaisesti mitään. Äitini ja teidän yhdennäköisyytenne on\npelkkä sattuma. Pelkkä sattuma. Mutta se on mitä omituisin sattuma.\nSe on saattanut ajatukseni väärille urille. Minä arvelin, että jos on\nolemassa näin läheinen yhdennäköisyys, niin täytyy henkilöiden välillä\nmyös olla veren siteitä. Arvelen, että äitinne sukulaiset — mikä\nsanoittekaan, että heidän nimensä oli? — Hoskinko?»\n\n»Sanoinko? En muista. En olekaan sanonut. En ole. Hänen nimensä oli\nHossett.»\n\n»Juuri niin, Hossett. Otaksun, että pari kolme sukupolvea sitten\nHossettit ja Devizesit ovat solmineet avioliittoja keskenään. Ja siihen\nme siis tultiin! Me olemme... serkuksia, emme kylläkään tiedä, kuinka\nkaukaisia. Mutta tyypit häviävät perheissä, ja esiintyvät taas. Sehän\ntavallaan yhdistää meitä, vai kuinka, Christina Alberta? Se tekee\nasian minulle entistä tärkeämmäksi. Te ette enää ole minulle niinkuin\nkuka hyvänsä neuvonkysyjä. Taikka pikemmin, kuin Paulin ystävä. Tunnen\nolevani liittolaisenne. Siinä se. Mutta palatkaamme isäänne. Hänhän\nmeni naimisiin äitinne kanssa, juuri kun tuo vanha Etelä-Afrikan sota\nalkoi. Hän oli aina haaveileva, mitään huomaamaton olento, kuten\nsanoimme. Aivan alusta saakka...»\n\nHän keskeytti äkkiä.\n\n»Aina», sanoi Christina Alberta pitkän vaitiolon jälkeen.\n\n»Mutta kaikesta tuostahan olemme jo puhuneet», virkkoi Devizes ja\nvaikeni saamatta muutamaan minuuttiin sanaa suustaan. »Niin», sanoi hän\nvihdoin.\n\nTytön sydän kolkutti nopeammin ja hänen poskillaan oli jännityksen\npuna. Hänen nopea käsityskykynsä oli täyttänyt kaikki aukot. Hän\nymmärsi nyt, ja sitten kaikki taas katosi. Hän olisi tahtonut mennä\nheti pois ja ajatella tuota kaikkea. Mutta se ei kävisi päinsä. Hänen\ntäytyi olla välittämättä kysymyksistä, joita nousi hänen mieleensä.\nHänen ajatuksensa laukkasivat edelleen kuin pyörremyrskyyn joutunut\nitsepäinen matkustaja. Hänen äitinsä esimerkiksi. Hän koetti palauttaa\nmieleensä jotakin äidistään, sellaista, joka oli kauan sitten sinne\nhautaantunut. »Juoksi tiehensä ja jätti minut siihen, mitä se\noli? Juoksi tiehensä ja jätti minut siihen?» Hänen äitinsä lepäsi\nvuoteessaan ja houraili. Kuka oli jättänyt hänet ja mihin? Tuo pysyvä\narvoitus, tuo epäilys, tuo unelma. Mutta kuuntele häntä nyt, Christina\nAlberta, kuuntele! Hän tarkasteli Devizesiä kaikin voimin, mutta näytti\nkuitenkin olevan kuuro kaikelle, mitä tämä sanoi.\n\nDevizes selitti nyt olevansa yhtä mieltä heidän kanssaan siitä, että\nPreemby oli terve, ja että hän nyt saattoi nähdä, mitä heidän oli\ntehtävä. Preembyn tapaus oli taas tuo vanha, vanha juttu siitä, että\nterveestä ihmisestä tehtiin mielipuoli. (Hän toisti lauseensa sana\nsanalta nähtävästi huomaamatta sanoneensa sen kahdesti.) Kaikkia\nerikoisia ihmisiä uhkasi vaara tulla käsitetyiksi väärin, mutta\nsellainen tyyppi kuin Preemby, erikoinen ja kuitenkin kykenemätön\nfilosofisen menetelmän abstraktisiin ilmaisuihin, jolla oli taipumus\nhakea mielikuvituksellisia ilmauksia tunteilleen ja vaikutelmilleen,\noli erikoisen altis herättämään huomiota, epäluuloja, pelkoa ja\nvihamielisyyttä. Juuri tällaisia rajatapauksia hän oli koettanut\npelastaa hoitoloihin joutumasta, ja juuri sellaiset tapaukset\npyrkivät joutumaan sinne. Ja heitä juuri ei olisi pitänyt saattaa\nyhteyteen oikean mielipuolisuuden kanssa. »Palataksemme kuvaamme\nkorillisesta hedelmiä, jotka eivät ole mädäntyneitä, vaan ovat saaneet\nvammoja ja halkeamia, niin ne ovat epäjärjestyksessä ja sekaisin.\nSielua on hyvin helppo vahingoittaa. Se saattaa mädäntyä helposti,\nja sellainen sielu kuin teidän isällänne on, voi hyvin helposti\npilaantua hoitolan oloissa. Kaiken tämän pitkän saarnaamisen jälkeen\npääsemme siihen päätökseen, johon olemme aikaisemminkin saapuneet,\nettä meidän on saatava hra Preemby pois Cummerdown Hillistä ja niin\npian kuin mahdollista täysin rauhallisiin oloihin... Koska tahdomme\nsaada selville hänen erikoisen sielunelämänsä ja palauttaa hänet\ntaas toimiviin suhteisiin maailmassa. Olen aivan varma siitä, että\nvoimme tehdä sen jollakin tavalla, tehdä hänen tuntemattomuutensa\npysyväiseksi, tehdä hänestä maanpaossa olevan keisarin, palauttaa hänen\nentisen nimensä, järjestää hänelle jokapäiväisen, säännöllisen elämänsä\nja tuoda hänet vähitellen yhä paremmin puhdistuneeksi ja vapautuneeksi\nPreembyksi.»\n\nHän vaikeni.\n\n»Niin on tehtävä», sanoi Lambone heräten molempien edessään olevien\nmielenkiintoisten kasvojen kiinteästä tarkkailusta.\n\n»Se ei ole helppoa. Ei ole edes helppoa päästä hänen luokseen. Syntyy\nlykkäyksiä. Huolimaton virkamies ja tyhmä lääkäri voivat tehdä\nihmisestä mielipuolen viidessä minuutissa. Kuluu melkolailla aikaa,\nennenkuin sellainen saadaan irti.»\n\n»Juuri niin haluaisin meneteltävän», sanoi Christina Alberta.\n\n»Luonnollisesti», sanoi Devizes, »autan teitä.»\n\nHän selitti pari kolme mielisairaita koskevan lainsäädännön kohtaa,\nalkoi suunnitella menettelyohjeita, mietti, kelle hänen pitäisi\nkirjoittaa ja kenelle Christina Albertan pitäisi kirjoittaa, kuinka\npian olisi mahdollista päästä tapaamaan Preembyä ja lähettää\nhänelle rohkaiseva sana. Devizes oli jo pari kertaa törmännyt\nyhteen mielisairauksia koskevien säännösten kanssa, häntä pidettiin\nhäiritsevänä ja vaarallisena miehenä, jonka kanssa ylilääkäreitten ei\nollut hyvä olla tekemisissä. Se saattaisi herättää joko vihamielistä\nvastarintaa taikka sovinnollisuutta. Heidän täytyisi toimia varovasti.\n\nLambone puuttui tuskin ollenkaan puheeseen enää. Hänen suurin\nharrastuksensa Preembyä kohtaan oli jo hävinnyt, suljettu sinne\nkauas Cummerdowniin. Häntä ihmetytti vain hämmästyttävän ystävänsä\nitsehillintä. Hän koetti kuvitella, mikä pohjavirta outoa kiihkoa,\nomituisia ajatuksia ja sekavia liikutuksia mahtoikaan piillä tuon\nhyvin älykkään, hra Preembyn tapausta koskevan keskustelun pohjalla.\nHe kiinnittivät hyvin vähän huomiota kuuntelijaan. Christina Albertan\nkasvoilla oli heikko puna, ja hänen silmänsä hehkuivat: Devizes\noli melkein vähäpuheisempi kuin tavallisesti ja muistutti pikemmin\nyliopiston opettajaa keskustelussa etevän ylioppilaan kanssa.\n\nViimein oli aihe käsitelty loppuun, ja lähdön aika tuli. Devizes tuli\nsaattamaan heitä ovelle.\n\n»Älkää unohtako, että minä olen aina niin sanoakseni nurkan takana»,\nsanoi hän. »Nimeni on puhelinluettelossa. Älkääkä unohtako, Christina\nAlberta, että olen teidän kauan kateissa ollut serkkunne, ja aina\nvalmis palveluksiin.»\n\n»Sitä minä en unohda», sanoi Christina Alberta katsoen häntä silmiin.\n\nPieni hiljaisuus, ja sitten he pudistivat toistensa käsiä hiukan\njäykästi.\n\n\n7.\n\n»Olenko minä hullu?» sanoi Christina Alberta, heti kun hän ja Paul\nLambone olivat yhdessä kadulla. »Uneksinko?»\n\nLambone oli hämillään. »Hullu? Uneksitko sinä? Mitä?»\n\n»Älkää nyt olko olevinanne tyhmä. Hänhän on oikea isäni. Älkää\nvastustako, älkää vastustako. Onko hän vai ei?»\n\nLambone ei vastannut pieneen hetkeen. »Sinä olet näppärä liikkeissäsi\nkuin sisilisko. Kuinka se olisi mahdollista?»\n\n»Uskoitte siis samaa?»\n\n»Mutta, rakas Christina Alberta, eihän hän tiennyt sinua olevan\nolemassakaan, kunnes hänen silmänsä sattuivat sinuun. Olen varma siitä.»\n\n»Mutta sitten! Eikö ollut selvää, että hän tunsi heidät kummatkin?»\n\n»Devizes», sanoi Lambone, »on kymmentä vuotta minua nuorempi. Hän on\nnoin neljäkymmentä. Hän ei ole voinut olla juuri yli kahdeksantoista.\nKorkeintaan yhdeksäntoista. Se on hiukan vaikeaa.»\n\n»Se päinvastoin helpottaa ratkaisua. Ette tuntenut äitiäni. Jos he\nolivat molemmat nuoria...»\n\n»Se on kyllä mahdollista», myönsi Lambone, »sen voi selittää toisinkin.»\n\n»Mutta kuinka?»\n\n»En saata käsittää. Otaksun, että hän oli Sheringhamissa — ehkäpä\nlomalla — ja kohtasi äitisi. Mutta...»\n\n»Sen täytyi olla satunnaista, pelkkä vahinko. Äidillä oli\npäähänpistonsa... En ole milloinkaan oikein käsittänyt häntä. Hän\nkoetti hillitä minua ja ehkä hän koetti hillitä itseäänkin... Ja\nkuollessaan... hän sanoi jotakin... Joku oli jättänyt hänet siihen...\nTiedättekö, joskus... minulla oli omat epäilyni, kuvitteluni! Minusta\nnäytti siltä, kuin hän olisi luullut minun arvaavan. Niin tiedän...\narvasinkin. Se on uskomatonta. Ja se selittää satoja asioita.»\n\n»Mutta Devizes ei varmasti tiennyt mitään sinusta.\n\nHän on... ällistynyt.»\n\n»Ja mitä sitten tapahtuu?»\n\n»Lain mukaan sinä olet Preembyn tytär. Sitä ei mikään voi muuttaa.\nEivät mitkään yhdennäköisyydet ja sattumat maailmassa voi muuttaa sitä.»\n\n»Ja mitkään lait maailmassa eivät voi muuttaa tosiasioita. Ja..»\n\nHän kääntyi Lambonea kohti hehkuvin kasvoin. »Tiedättekö, miltä tuntuu\nolla hulluksi tuomitun tytär? Ja sitten huomata, ettei olekaan? Koko\nviime yön valvoin tuon sietämättömän ajatuksen vallassa.»\n\n»Koko yön... sinun iässäsi.»\n\n»Se tuntui koko yöltä. Viime yönä koetin kuvitella, että jotakin\ntällaista oli tapahtunut. Koetin... mutta en voinut. Koetin palauttaa\nmieleeni kaikki vanhat haaveet. Ja tässä sitä ollaan! Minun olisi\npitänyt tietää se. Tiesinkin, mutta en tahtonut tietää. Kertokaa\nminulle tästä oikeasta isästäni. En tiedä mitään hänestä. Onko hän hyvä\nmies? Onko hän paha ihminen? Onko hän naimisissa?»\n\n»Hän jumaloi vaimoaan, ja minä myös. Hän oli suloisimpia ja kauneimpia\nnuoria naisia, mitä milloinkaan olen nähnyt. Hän oli vahva ja hilpeä,\nmutta tuollainen mitätön henkitorven tulehdus sieppasi hänet pois\nviikossa. Tapaus musersi Devizesin. Heillä ei ollut lapsia, ja he\nolivat eläneet yhdessä vain neljä vuotta. Hän vetää puoleensa naisia,\nmutta en luule, että pitkään aikaan ilmestyy toista rva Devizesiä. En\nvoisi kuvitella sitä. Joku muu nainen! Koko talo on täynnä muistoja\nentisestä.»\n\n»Niin», sanoi Christina Alberta ja mietti hetkisen.\n\nHe joutuivat hetkeksi erilleen mennessään Bondkadun yli, ja käytävällä\noli liikaa väkeä ja Piccadillyllä oli liikaa liikettä, niin että he\neivät voineet aloittaa keskusteluaan uudelleen, ennenkuin pääsivät St\nJames-kadulle.\n\n»Minusta on nyt», sanoi Christina Alberta, »kuin isä olisi\nkymmenentuhannen mailin päässä. Mutta kunhan olen päässyt tästä\nhämmästyksestä, palaan kiltisti hänen luokseen. Mutta nyt hänen täytyy\nodottaa... jonkun aikaa.»\n\n»Tuletko sisään hetkeksi?» kysyi Lambone kadunkulmassa. »Tarjoisin\nsinulle hiukan päivällistä.»\n\n»Kiitos, en. Kävelen samaa vauhtia Chelseaan», sanoi Christina Alberta.\n»Minun täytyy päästä ajattelemaan itsekseni. Tahdon kävellä yksinäni\nnyt, kun ajatukset pyörivät päässäni, ja koetan hiukan vähentää niitten\nvauhtia. Elämäni on mennyt nurin narin. Taikka sitten se on ollut nurin\nnarin ja palannut jälleen paikoilleen, oikea puoli ylöspäin. En tiedä,\nkumminpäin se on. Oi, en tiedä yhtään mitään. Minun on taas aloitettava\nalusta.»\n\nHän ojensi vaieten kätensä. Lambone odotti, sillä nähtävästi tytöllä\noli vielä jotakin sanottavaa. Hän sai sen lopuksi huuliltaan.\n\n»Luuletteko, että hän piti minusta?»\n\n»Hän piti sinusta paljon, Christina Alberta. Älä sitä murehdi.»\n\n\n8.\n\nTämä tapahtui hiukan enemmän kuin kaksi päivää ennen sitä kuin\nChristina Alberta, hänen omia sanojaan käyttääksemme, »palasi kadonneen\nisänsä luo».\n\nNämä päivät olivat täynnä ääretöntä levottomuutta. Devizes oli\nihmeellisin tosiasia maailmassa. Christina Alberta räjähteli\nrakkaudesta häneen. Hänellä oli Devizesistä mitä elävin kuva: tumma ja\npitkä, jokseenkin totinen, tarkkaälyinen ja hämmästyttävän helposti\nkäsitettävä mies. Mutta niin elävä kuin hänen kokonaiskäsityksensä\nolikin, oli hän kuitenkin epävarma yksityiskohdista, ja hänen mielensä\nteki mennä takaisin Devizesin luo ja tarkistaa kaikki vaikutelmansa.\nHeidän keskinäisen ymmärryksensä laatu oli koko jutun ihastuttavimpia\nja uskomattomimpia puolia. Heidän aivonsa olivat epäilemättä erilaiset,\nniinkuin kahden yksilön aivojen täytyykin olla, mutta tuo erilaisuus\nei ollut vain pelkkää satunnaisten eroavaisuuksien kokoontumista, vaan\nsellaista erilaisuutta, joka on aiheena kahden muunnelman välillä.\nTyttö saattoi käsittää toisen tarkoitukset hänen sanojensa alta. Hänen\nsielunsa oli säpsähtänyt tämän huomion johdosta, ja hänen aivoissaan\ntäytyi olla kierteitä ja koukerolta, kierteitä ja koukeroita, jotka\njuuri aiheuttivat sen, että useimpien ihmisten oli vaikea päästä\nselville hänestä ja että hän tuntui heistä omituiselta, mutta joilla\noli tarkat vastineensa hänen aivoissaan. Hän ei uskonut, että hänen\najatuksissaan ja toimissaan oli mitään sellaista, joitten tuntemisesta\nja ymmärtämisestä toinen saisi aihetta hämmästyä.\n\nTietoisuus sukulaisuudesta ei milloinkaan ennen ollut vaikuttanut\nhäneen millään lailla lämmittävästi. Hän oli suhtautunut siihen\npikemminkin Samuel Butlerin ja Bernad Shawin hengessä, ja kuvitteli\nyleensä vanhempien suhteissaan lapsiinsa olevan hätääntyneitä\nteeskentelijöitä, joilla oli vaistomainen taipumus rajoittamaan ja\nsortamaan. Hän oli kyllä pitänyt omia vanhempiaan poikkeuksena. Isä oli\njoka tapauksessa ollut mainio ystävä, vaikka äiti useimmiten olikin\nollut keskitetty ja ruumiillistunut »ei saa». Mutta hän ei ollut\nmilloinkaan luullut, että veriyhteydessä olisi jotakin sisäisemmin\nkiinnostavaa. Nyt oli äkkiä auennut ovi, joku mies oli tullut\nhuoneeseen, istui paikallaan, jutteli hänelle ja hän huomasi, että\ntämä oli hänelle lähin maailmassa. Ja päinvastoin. Tyttö tahtoi mennä\nuudelleen hänen luokseen, tahtoi nähdä enemmän hänestä, olla hänen\nkanssaan. Mutta hän ei antanut viittaustakaan ja Christina Alberta\nei voinut keksiä sopivaa syytä mennä hänen luokseen. Hänen halunsa\ntavaton kiihkeys saattoi hänet kykenemättömäksi mennä muitta mutkitta\nhäntä tapaamaan. Hän kirjoitti ne kirjeet, joista he olivat sopineet,\nja päätti sitten ottaa selville kaiken mielisairasten hoitoa ja\nmielisairautta yleensä koskevan. Sitä ja hänen isänsä kohtaloa hän piti\nmuodollisena siteenä itsensä ja Devizesin välillä.\n\nHän lähti British Museumin lukuhuoneeseen, jonne hänellä oli\nylioppilaan pääsykortti, ja hän koetti upottautua kirjaan, jonka\nhän oli pyytänyt luettavakseen päästämättä ajatuksiaan harhailemaan\noudoimpiin unelmiin tuon ihmeellisesti löydetyn veriheimolaisen vuoksi.\nIllalla hän soitti Lambonelle pyrkien teelle ja aikoen oppia kaiken,\nmitä viisaalla miehellä olisi kerrottavaa Devizesistä, ja yleensä\nkeskustellakseen hänestä perin pohjin. Mutta Lambone ei ollut kotona.\nSeuraavana päivänä oli ikävä Devizesin luo voittamaton. Hän soitti.\n»Saanko tulla teelle?» kysyi hän. »Minulla ei ole paljonkaan teille\nsanottavaa, mutta tahtoisin tavata teidät.»\n\n»Kernaasti», vastasi Devizes.\n\nTullessaan hänen luokseen huomasi Christina Alberta olevansa ujo, ja\nDevizes oli samanlainen. Hiukan aikaa he keskustelivat kohteliaasti: —\nse olisi aivan hyvin saattanut olla kahden tavallisella vieraskäynnillä\nolevan ihmisen keskustelua maaseutukaupungissa. Devizes sanoi häntä\nChristina Albertaksi, ja hän käytti puhuttelutapaa »tri Devizes». Tämä\nkysyi häneltä, tanssiko ja soittiko hän, ja oliko hän milloinkaan ollut\nulkomailla. Tyttö istui nojatuolissa ja Devizes seisoi hänen takanaan\nuunin eteen levitetyllä matolla. Oli selvää, että ainoa keino päästä\ntuttavallisemmaksi oli puhua suoraan hänen isästään. Tyttö tunsi, että\njos tällaista seurustelua jatkuisi vielä muutaman minuutin, täytyisi\nhänen huutaa tai paiskata kuppinsa uuniin. Ja niin hän sukelsi asioihin.\n\n»Milloin te tutustuitte äitiini?»\n\nDevizesin ryhti jäykkeni ja hän hymyili hiukan tytön rohkeudelle.\n»Olin nuori ylioppilas Cambridgessa ja opiskelin luonnontieteellistä\nvirkatutkintoa, ja menin Sheringhamiin rauhassa lukemaan. Me... me\nlöysimme toisemme rannalla. Kuhertelimme salaisesti, pelokkaasti,\nepätoivoisesti, tietämättömästi. Ihmiset olivat yksinkertaisia noina\naikoina verrattuna siihen, mitä he nyt ovat.»\n\n»Isä ei ollut siellä.»\n\n»Hän tuli myöhemmin.»\n\nDevizes mietti hiukan. Hän päätti, ettei ollut kaunista pakottaa\ntyttöä kyselemään häneltä. »Isäni», selitti hän, »oli aika äkeä,\nvanha tyranni. Hän oli Sir Georges Devizes, joka keksi Devizesin\nkeksit ja paransi vanhan Alfonson, ja hänellä oli se maine, että hän\noli karkea potilaitaan kohtaan. Hän saattoi jyskyttää heitä vatsaan\nja sanoa, että he olivat pienen verenlaskun tarpeessa. Hän oli\naina valmis toimittamaan vatsan huuhtelun. Hän epäili minua hiukan\nhempeämieliseksi, vaikka en itseasiassa ollut sitä, ja hänellä oli\nyleensä taipumus hakea riitaa kanssani. Hän kohteli minua hyvin\nankarasti, eikä hän ollut erikoisen lempeä äidillenikään. Hän koetti\npäästä äidin kimppuun minun kauttani. Minä taas en tohtinut antautua\nmihinkään toraan. Pelkäsin häntä todella. Jos vain huomasin, että\nhänellä oli vähänkin halua tomuuttaa takkiani, juoksin tieheni.»\n\n»Ymmärrän kyllä.»\n\nDevizes jäi miettimään, mitä tuo »ymmärrän kyllä» oikein sisälsi. »En\nsuinkaan tarkoita, että juoksin pakoon jotakin määrättyä selkäsaunaa\nSheringhamiin», sanoi hän hyvin varovasti.\n\n»Miltä äitini vaikutti noihin aikoihin?»\n\n»Hänessä oli jonkunlaista alistunutta hurjuutta. Punakan lämpimät\nkasvot. Hän oli aika komea, tiedättekö, ja hyvin suora vartaloltaan. Ja\nkaikessa jäykkyydessään hän oli hyvin päättäväinen. Hänen toivomuksensa\nsaivat muodon hyvin nopeasti, ja sitten ei mikään saanut häntä\ntaipumaan.»\n\n»Tiedän sen.»\n\n»Luulenpa teidän tietävän.»\n\n»Hänellä oli silmälasit silloin?»\n\n»Niin oli.»\n\n»Oliko hän silloin hyvin vapaa? Oliko hän onnellinen?»\n\n»Hiukan liian hurja ollakseen onnellinen.»\n\n»Rakastitteko häntä milloinkaan?»\n\n»Siitä on nyt pitkä aika, Christina Alberta. Olihan siellä... sellaista\nrannikkokuhertelua. Miksi panette minut tällaiseen ristikuulusteluun?»\n\n»Tahdon tietää kaikki. Miksi», Christina Alberta säikähti hiukan omaa\nrohkeuttaan, »miksi ette mennyt naimisiin hänen kanssaan?»\n\nDevizes ei ilmaissut mitään suuttumisen merkkejä tämän kysymyksen\njohdosta. »Ei ollut mitään pakottavaa syytä, jonka vuoksi olisin\nmennyt naimisiin hänen kanssaan. Ei minkäänlaista. En saata kuvitella,\nmitä isäni olisi tehnyt, jos olisin palannut Sheringhamista kihloissa\nsatunnaisen naistuttavan kanssa. Ja miksi olisimme sitten tehneet\nsellaista?»\n\nHänen silmänsä uhmailivat Christina Albertaa. »Jätin hänelle\nosoitteeni», lisäsi hän. »Hänen piti kirjoittaa minulle, mutta sitä hän\nei milloinkaan tehnyt.»\n\n»Mutta onhan kirje voinut hukkua», sanoi Christina Alberta ja lisäsi\nkiireesti: »Mielikuvitukseni karkaa edelleni.»\n\nHän epäröi ja vapisi seuraavaa sanaa, jonka hän oli päättänyt lausua,\nmutta hän lausui sen kuitenkin pakotetun avoimesti: »Katsokaas, olen\nkuvitellut teitä isäkseni.»\n\nSe ei aiheuttanut mitään romahdusta. Devizes katseli häntä silmiin\nja hymyili. Tämän hymyn jälkeen tyttö ymmärsi, että he käsittivät\ntoisensa täydellisesti, ja hänestä oli hyvin miellyttävää ajatella\nsitä. »Mutta sen sijaan saatte ottaa minut serkuksenne», sanoi Devizes\nharkitsevasti. »Serkuksi, Christina Alberta. Niin on parasta. Meidän\non pantava päämme yhteen ja ajateltava isäänne. Hänen kohtaloaan\nharrastamme kumpikin. Tuo pieni mies kiinnittää mieltäni. Hän on\npuolustanut itseään kaikenlaisia seikkoja vastaan noilla unelmillaan.\nNe unelmat ovat saattaneet olla hyvinkin pettäviä. Kuka tietää? Mutta\nvarmasti suojelevia unelmia.»\n\nChristina Alberta ei puhunut pieneen aikaan. Hän nyökkäsi. Hän iloitsi\nsiitä, että he ymmärsivät toisensa täydellisesti, ja kuitenkin hän\noli pettynyt, vaikka hän ei olisikaan voinut sanoa itselleen, mitä\nmuuta hän oli odottanut. Tuo kyynärän päässä oleva mies oli hänen\nlähimpänsä maailmassa, ja nyt jäisi tuo näkymätön sulku ikuisesti\nheidän välilleen. Heitä yhdisti näkymätön side, ja heitä erotti\nkäsittämätön välttämättömyys. Milloinkaan tätä ennen elämässään ei\nhän ollut tiennyt, mitä rakkaus saattaisi olla. Hän tahtoi olla vapaa\nrakastaakseen häntä, hän tahtoi, että toinenkin häntä rakastaisi.\n\nChristina Alberta huomasi seisovansa äänetönnä paikoillaan ja että\nDevizes seisoi yhtä äänettömänä uunin edessä katsellen hänen kasvojaan.\nHänen suunsa ja silmänsä olivat ihan rauhalliset, mutta tytöstä tuntui\nkuin toinen olisi puristanut kätensä lujasti yhteen selkänsä takana.\nHänen oli toteltava tuota miestä. Hän ei voinut tehdä muuta kuin\nseurata hänen johtoaan.\n\n»Isä on yhteisen harrastuksemme esine», sanoi tyttö. »Luulen, että\nhuomenna voin odottaa vastauksia noilta ihmisiltä.»\n\n\n9.\n\nChristina Alberta palasi isänsä luo unessa.\n\nSe oli kummallinen uni. Hän oli kulkemassa maailmaa Devizesin\nseurassa, ja heidät oli köytetty yhteen sillä tavalla, että kumpikaan\nei milloinkaan voinut katsella toinen toistaan, mutta he olivat aina\nrinnatusten. Mutta unen suuremmoisessa sekavuudessa he olivat samalla\nkertaa suuria eboniittipatsaita ja istuivat jäykästi vieretysten\nkuin farao puolisoineen katsellen suurta maisemaa. He olivat todella\nhyvin suuria kuvapatsaita ja heidän kasvojensa piirteet olivat\nsamanlaiset. Koko unen aikana näyttivät Devizes ja hän itse mustilta.\nTilavuus heidän edessään oli milloin hiekkainen erämaa ja milloin\nharmaa, pilvinen kenttä. Silloin tuli äkkiä jotakin pyöreää ja\nvalkoista kierien tuon kentän keskelle ja muuttui pieneksi mieheksi,\ntutuksi, pieneksi sinisilmäiseksi mieheksi, joka oli köysillä\nköytetty kääröksi ja tuskallisesti silvottu ja joka kieriskeli ja\npotki ja ponnisteli päästäkseen vapaaksi. Oi, kuinka säälittävästi\nhän ponnisteli. Christina Albertan sydän kiisi häntä vastaan, ja hän\nnousi istuimeltaan, ja Devizes nousi hänen rinnallaan ja he astelivat\njäykästi eteenpäin. Hän ei voinut estää itseään, hän ei voinut hillitä\njalkojensa jäykkää liikuntoa. He kohottivat jalkojaan korkealle ja\nvoimakkaasti. Hänen äänensä ei juossut, vaikka hän koetti huutaa: »Me\ntallaamme hänet jalkoihimme! Me tallaamme hänet jalkoihimme!» mutta\nhän ei saanut kuuluville muuta kuin käheän, soinnuttoman kauhun äänen\nkurkustaan...\n\nHe olivat saapuneet hänen luokseen. Hän tunsi isänsä ruumiin\nheittelehtivän allaan. Se oli kuin ilmarakko. Hänen pehmeä, muodoton\nruumiinsa, jonka päällä hänen jalkansa olivat, taipuili ja notkahteli.\nHän unohti, että siinä oli joku muukin kuin hänen isänsä ja hän itse.\nKuinka hän oli kohdellut isäänsä tuolla tavoin? Devizes katosi. Isä\ntarttui hänen polviinsa, ja nyt ilmestyi joukko pelottavia olentoja,\njotka koettivat kiskoa häntä pois. »Pelasta minut, Christina Alberta»,\npyyteli hän, vaikka hän ei kuullut mitään ääntä. »Pelasta minut. Ne\nkiduttavat minua joka päivä.» Mutta ne kiskoivat hänet pois, eikä hän\nvoinut ojentaa käsiään isälleen, sillä hän oli veistetty eboniitistä ja\noli samaa lohkaretta kuin Devizes.\n\nSilloin joku lintu tai sfinksi, jolla oli Lambonen kasvot ja ääni,\nliittyi uneen. »Kuuntele isääsi», sanoi hän. »Älä halveksi häntä, äläkä\nvain sääli häntä. Hänellä on paljon opettamista sinulle. Maailma ei opi\nmitään, ennenkuin se tottuu ottamaan oppia naurettavilta ihmisiltä.\nKaikki ihmiset ovat naurettavia. Minäkin, minäkin olen naurettava.\nOpimme kärsimyksessä sen, mitä opetamme laulaen.» Hän näki, että hänen\nisänsä oli paennut sfinksin syliin ja että ilkiöt olivat kadonneet.\n\nHän alkoi voimakkaasti tuntea, että hänen unensa alkoi muuttua\nmahdottomaksi. Tähän asti ei mikään harmiton järjettömyys ollut\nloukannut häntä eikä hän ollut luullut tähän hetkeen saakka\nuneksineensa. Mutta nyt tunsi hän voimakasta painostusta sen johdosta,\nettä sfinksi oli vanha egyptiläinen ja klassillinen kuva ja että Sargon\noli vielä vanhempi sumerialainen. Uni alkoi sekaantua. Aikakaudet\nja sivistysmuodot menivät sekaisin. Hän huomautti siitä sfinksi\nLambonelle, ja tämä käänsi päätään vastatakseen hänelle, mutta silloin\npalasi heti ilkeä olento, joka käyttäen hyväkseen Lambonen huomion\nkääntymistä toisaalle kiskoi taas hänen isäänsä pois. Hän aikoi\nkiinnittää Lambonen huomiota siihen, mutta tämä vastasi, että heillä\nolisi ihan kylliksi aikaa pelastaa hänen isänsä, kunnes sfinksiä\nkoskeva kysymys olisi selvitetty. Hän ei ollut sfinksi, selitti hän,\nvaan siivekäs härkä. Hän ei ollut milloinkaan ollut sfinksi. Taikka\nmiksi hänellä olisi pitkä, kihara, kivinen parta? Tyttö koetti väittää,\nettä parta oli tekopeliä ja että hän juuri äsken oli pistänyt sen\nleukaansa. Ja kuitenkin oli ihan hänen tapaistaan äkkiä aloittaa\nhaitallinen keskustelu. Sillä välin hänen isänsä vaipuisi nopeasti\nkurjuuteen. Hän huomasi tämän nopeasti ja tuskallisesti. Siellä oli\nyhä hänen isänsä, mutta hänen ruumiinsa oli toisenlainen. Se ei enää\nollut ihmisen ruumis, vaan kaatunut hedelmäkori. Jollei hän tekisi heti\njotain, mätänisivät hedelmät ja olisivat iäksi pilalla.\n\nHän koetti huutaa lohduttavia ja vakuuttavia sanoja pienelle,\ntraagilliselle olento paralle ennen unen päättymistä, sillä nyt\nhän tiesi sen olevan unta. Hän kärsi tietysti hirmuisesti. Miksi\nen ole kirjoittanut tai sähköttänyt hänelle? Varmasti annettaisiin\nkirjeet tai sähkösanomat hänelle. Hänet valtasi syvä itsehalveksunta\nkyvyttömyytensä ja huolimattomuutensa takia ja suuri tuskan ja\njulmuuden pelko, ja hän heräsi keskellä pimeää yötä ja äärettömän\nalakuloisuuden vallassa pienessä, liian täydessä makuuhuoneessaan\nLonsdalen talleissa.\n\n\n10.\n\nMutta se vaikutelma, että hänen isänsä oli vaarassa hyljättynä ja\nmurtunein sydämin, pysyi hänen mielessään pelottavan elävänä. Se\ntarttui häneen. Hän nousi aamulla ylös tuskaisena ja painostuksen\nvallassa.\n\n»En tee kylliksi hänen puolestaan», sanoi hän. »Annan päivien kulua, ja\nhänelle ne ovat epätoivon päiviä.»\n\n»Eihäne hoitolat nii’ huonoiole», sanoi Fay. »Liioittelet varmasti.»\n\n»Mutta kun täytyy elää hullujen joukossa ja olla hullun kirjoissa!»\n\n»Niilon siell’ soittokuntia soittamassa. Foxhillin hoitolass’ oikein\nmainio soittokunta. Huvia ei puutu.»\n\nChristina Alberta pidättäytyi sanomasta mitään pahaa.\n\n»Tulet sairaaks’ tuost’ kaikest'», sanoi Fay. »Ei sun kannta olla\ntääll’ Lontooss’. Parempi mennä Shorehamiin. Siell’ on liikaa taloja.\nKunon näin kaunis ilma.»\n\nSillä lokakuun ilma pysyi tänä vuonna tavattoman kauan kauniina:\nperättäin tuli tyyniä, kultaisia päiviä, ja Crumbeille oli eräs tuttava\ntarjonnut pientä Shorehamissa olevaa majaa, jota hän käytti kaiken\nkesää. He tahtoivat mennä sinne, ennenkuin ilmat muuttuisivat, mutta\nlähtö olisi merkinnyt Christina Albertan jättämistä yksin atelieriin,\neivätkä he tahtoneet sitäkään. Mutta he aikoivat mennä Shorehamiin.\nKun Christina Alberta nyt oli löytänyt Devizesin, ei hän voinut sietää\najatusta olla kauempana kuin puhelimen soiton päässä hänestä. Lontoo,\nselitti hän, oli hänen oikea keskuksensa. Hän pääsisi Cummerdown\nHilliin tunnissa, hän pysyisi kosketuksessa kaiken kanssa. Crumbit\nsaisivat mennä, mutta hänen oli jäätävä.\n\nFay ei ottanut käsittääkseen. Hän oli kiusallinen.\n\nYhdentoista aikoihin Christina Alberta meni postitalon puhelinosastoon\nja soitti Devizesille.\n\n»Eikö mitään voisi tehdä, että kaikki kävisi nopeammin?» kysyi hän.\n»Isä vaikuttaa hermoihini. En voi kestää tätä hänen ajattelemistaan\npäivästä päivään. Olen uneksinutkin hänestä.»\n\n»Sureminen ei ole hyvä. Me... Minä olen saanut huonoja uutisia teille.\nOlkaa valmis kuulemaan.»\n\nHän vaikeni. Huolimatta kaikesta rakkaudestaan Devizesiä kohtaan täytyi\nChristina Albertan pakottaa itsensä rauhalliseksi, ettei huudahtaisi:\n»Mitä sitten?»\n\n»Eilen oli käyntipäivä. Hänen luonaan kävi eräs vieras. Arvelen, että\nse on tuo miellyttävä sukulainen, josta te kerroitte. Mikä hänen\nnimensä olikaan? Wiggleskö? Widgery! Mutta nyt ei isänne luo pääse\nkukaan ulkomaailmasta, ennenkuin viikon kuluttua. Ei ennen torstaita.»\n\n»Sepä harmillista!» huudahti Christina Alberta.\n\n»Juuri niin. Teen kaikkeni voidakseni järjestää ylimääräisen käynnin.\nMenin itse lääkintöhallitukseen. Mutta ne ovat kummallisia. Nähtävästi\nystävällisiä ja hyväntahtoisia, mutta he välttelevät. Eivät osaa\nvastata myöntävästi eikä kieltävästi. Kummallista! Olen vapaa tänään\niltapäivällä, mutta huomenna minulla on kutsut. Aioin mennä tänään\naamiaisen jälkeen tapaamaan häntä... ylilääkäriä tarkoitan. Mutta hän\nsanoi, että sopi paremmin päivän tai parin perästä. Toivon, ettei ole\ntapahtunut mitään pahaa, jota hän salaa minulta. Myöhemmin hän lupasi\nsoittaa minulle, ja sitten hän äkkiä lähti tiehensä. Niin että pitäkää\nitsenne valmiina. Mikä puhelinnumeronne on?»\n\n»Minulla ei ole puhelinta. Sähköttäkää.»\n\n»Taikka otan auton ja haen teidät. Valitan, että asia venyy tällä\nlailla, Christina Alberta.»\n\n»En välitä muusta, kunhan pääsemme lähemmäksi isää.»\n\n»Näkemiin sitten», ja ääni lakkasi kuulumasta.\n\nSähkösanoma saapui kahden tunnin kuluttua, kahden tunnin, jotka olivat\nkuluneet laajaan väittelyyn Fayn kanssa Shorehamin vaikeuksista. Se\nkuului seuraavasti. »_Onko isänne näyttäytynyt hän karkasi päivän\nnoustessa tänä aamuna sukat jalassa ja aamunuttu yllä eikä hänestä\nsen jälkeen ole näkynyt mitään jollei tullut tulkaa tapaamaan minua\nVictorian asemalle kaksi ja seitsemän soittakaa Cummerdown Gerrard 52\n47 jos tulette_.»\n\n\n11.\n\nMutta hra Preemby ei ilmaantunut minnekään.\n\nHän vain katosi.\n\nEpäuskoisen hämmästyksen vallassa tämän uuden katoamisen johdosta\nChristina Alberta lähti Devizesin kanssa Cummerdowniin. He tapasivat\nsiellä ylilääkärin, joka ei ollut likimainkaan niin paljon hämmästynyt\nkuin he. Sargonia oli kaivattu aamiaisen aikaan, ja kaikki näytti\nviittaavan siihen, että hän oli poistunut hoitolan alueelta. Sellaista\noli ennenkin tapahtunut. Se osoitti parin kolmen hoitajan uneliasta\nhuolettomuutta ja he saisivat moitteet. Mutta muuten ei ylilääkäri\nollenkaan ihmetellyt tapahtumaa. Mielipuolet koettavat usein paeta,\nja jolleivät he ole vaarallisia, eivät viranomaiset kiinnitä siihen\npaljonkaan huomiota. He pitävät siinä määrin kuin suinkin on\nmahdollista huolta siitä, ettei asia joudu sanomalehtiin.\n\n»Tämä paikka ei ole mikään rangaistusvankila», sanoi ylilääkäri.\n»He tulevat takaisin ominpäinsä. Annan heille päivän aikaa. Hän on\nkai jo palaamassa. Hän saattaa piileskellä jossakin mailin päässä.\nPelkään vain, että hän vilustuu. Mielisairaat kuolevat tavallisimmin\nkeuhkokuumeeseen. Mutta nyt on ihmeellisen lämmin täksi vuodenajaksi.\nEn ole milloinkaan nähnyt tällaista lokakuuta.»\n\nHän oli paljon halukkaampi juttelemaan Devizesin kanssa mielisairaita\nkoskevan lainsäädännön uudistuksesta ja vakuuttamaan hänelle olevansa\nmitä edistysmielisin ja kykenevin ylilääkäri, kuin keskustelemaan hra\nPreembyn erikoistapauksesta. »Teemme mitä voimme», sanoi hän, »mutta\ntoimintaamme rajoittaa äärimmäinen säästäväisyys, jota meidän täytyy\nnoudattaa. Hoitajilla ei ole erikoista kouluutusta, eikä heitäkään ole\nkylliksi. Yleinen välinpitämättömyys mielipuolten asiaa kohtaan on\ntavaton. Jokainen, sellaisetkin, joilla on sairaita omaisia, koettavat\nunohtaa kaiken heitä koskevan.»\n\n»Mutta kuinka on Preemby saattanut päästä ulos sairaalan alueelta?»\nkysyi Devizes. »Eikö se ole kokonaan aidattu?»\n\n»Samoin kuin mielipuolisuutta koskevassa lainsäädännössäkään ei tausta\nole yhtä ehyt kuin etupuoli. Mutta täällä meillä sentään on täydellinen\nmuuri koko alueen ympäri niin sanoakseni. Alkuperäinen rakennus oli\nyksityinen talo muurilla ympäröityine puistoineen. Jonkun aikaa,\n1700-luvulla, se oli poikakouluna.»\n\nHän näytti heille ikkunasta, eräitten ulkohuonerakennusten kattojen\nyli, takana olevan puiston ja viljelysmaan rajoja, jotka laskeutuivat\npientä jokea kohti ja joitten rajaa osoittivat tietä vasten oleva\nmuuri, vanhat hongat ja tammet. »Omasta puolestani», sanoi ylilääkäri,\n»myönnän, että hyvin perinpohjaiset uudistukset ovat tarpeen».\n\n»Mahtaakohan serkku Widgery osata mitenkään selittää tätä», sanoi\nDevizes.\n\n»Widgerykö?»\n\n»Hän kai täällä eilen kävi.»\n\n»Hänkö?» sanoi ylilääkäri, mietti ja meni pöytänsä luo ikäänkuin\njoitakin papereita katsomaan. »Luulen, että nimi oli aivan toinen —\njotakin sellaista kuin Goodchild. Ehkäpä olen sekoittanut nimet.»\n\n»Hra Sam Widgery», virkkoi Christina Alberta, »olisi viimeinen henkilö\nhaluamaan isän poispääsyä. Hän tuli kai ottamaan selville, ettei\nniin kävisi. Hän saattoi tulla vain saadakseen ilon tuijotella isää.\nSetä Widgery ei ole mikään kaunis sielu. Hän tahtoi ehkä vain ottaa\nselville, että muuri tosiaan kiersi koko laitosta.»\n\nYlilääkäri unohti epäilyksensä nimeen nähden ja kääntyi heitä kohti\nmielessään uusi ajatus. »Ette siis luule, että siinä oli mitään\nvihamielisyyttä? Eihän hän vain ole lähtenyt hra Widgeryä ahdistamaan?\nMissä tuo hra Widgery asuu?»\n\nMutta ei Devizes eikä Christina Alberta uskonut millään lailla\nmahdolliseksi, että hra Preemby olisi pyrkinyt takaisin Woodford\nWellsiin.\n\n»Hän on saattanut yhtä hyvin lähteä Canterburyyn tai Windsordiin,\ntaikka suoraa tietä Roomaan», sanoi Christina Alberta.\n\n»Tai Mesopotamiaan — tai British Museumiin», sanoi Devizes.\n\n»Taikka minne hyvänsä», sanoi Christina Alberta epätoivoisesti.\n\nHe palasivat Lontooseen aivan ymmällään. Christina Alberta aikoi lähteä\nCummerdownin poliisin puheille, että toimitettaisiin etsintä kaikissa\nkylissä ympäristöllä, mutta Devizes selitti, että siitä saattaisi olla\nenemmän pahaa kuin hyvää. Tähän saakka ei tyttö ollut tiennyt mitään\nEnglannin mielipuolia koskevan lainsäädännön hellästä suopeudesta,\nnimittäin siitä vapautuksesta, joka seuraa kahden viikon vapaana oloa.\nJos mielisairas pääsee pois hoitolasta ja pysyy sieltä poissa kaksi\nviikkoa, niin hän on lain mukaan taas terve, eikä häntä saa pidättää\nilman uutta tutkimusta ja uutta todistusta. Jos pantaisiin koko\npaikkakunta ajamaan Preembyä takaa, seuraisi siitä vain, että hoitolan\nviranomaiset saisivat hänet jälleen haltuunsa. Ja tapahtuipa mitä\nhyvänsä, niin siitä ei saisi tulla mitään sanomalehtiin.\n\n»Mutta sillä välin kuin me emme tee mitään, saattaa hän maata kuolleena\njossakin syrjätien ojassa», sanoi Christina Alberta.\n\n»Jos hän on kuollut, niin hän ei välitä, vaikka hänet löydettäisiin\nhiukan myöhemminkin», sanoi Devizes.\n\nEi, ei ollut muuta tekemistä kuin odottaa Lonsdalen talleilla,\nettä hän sattuisi palaamaan sinne. Crumbit menivät Shorehamiin, ja\nChristina Alberta jäi yksin atelieriin, mutta kun hän oli ollut siellä\nyhden loppumattoman päivän, muisti Paul Lambone erään käytännöllisen\nlaitoksen, joka hankki sopivia naishenkilöitä vapauttamaan yksinäisiä\nihmisiä ainaisesta odotuksesta.\n\nKului päivä, toinen, kolmas. Ei näkynyt merkkiäkään Sargonista, ei\nkuulunut mitään uusista opetuslapsien kutsumisista taikka pyrkimisistä\nkäymään kuninkaan luona. Hän oli haihtunut ilmaan. Christina\nAlbertan mielikuvituksessa syrjäytti pienen, kutistuneen ruumiin\nnäkeminen jossakin ojassa hoitolan kopissa olevan kiusatun olennon.\nMutta tietoisuus kieltäytyy säilyttämästä tuskallista kuvaa, joka\nei vie minnekään, ja Christina Albertan mielikuvitus lakkasi nyt\nkäsittelemästä isän kohtaloa, kunnes uusia aineksia olisi saatu. »Hän\nilmaantuu varmasti jonnekin.» Hän pelkäsi erikoisesti sitä, että hän\nilmaantuisi jossakin liian pelottavien otsakkeiden alla. Hän alkoi\nvarustautua kuin ensimmäiset kristityt toista tulemista varten. Hänen\nisänsä katoamisen arvoitus tuli pysyväiseksi hänen tietoisuudessaan,\ntuli ikäänkuin hänen jokapäiväisten toimiensa kehykseksi,\nnäyttämökaareksi. Sen ohella hän palasi miettimään tuota kummallista,\nhäntä itseään ja hänen suhdettaan Devizesiin koskevaa pulmaa.\n\n\n12.\n\nOli selvää, että Devizesiä askarrutti tuo molemminpuolinen huomio yhtä\npaljon kuin häntä itseäänkin. Sargonin mahdolliset edesottamukset,\njotka saattaisivat näyttää hyvinkin kummallisilta päivänvaloon\njoutuessaan, pysyivät kiireellisen tärkeinä molemmille, mutta ajatus\ntuosta merkillisestä sukulaisuudesta jätti sen kuitenkin varjoon.\nMolemmilla oli keskinäinen halu päästä yhteyteen toistensa kanssa,\nottaa selville, mikä taikamainen myötämielisyyden ja ymmärryksen voima\nsaattoi piillä heidän veriheimolaisuudessaan.\n\nIllalla apulaistädin saavuttua vei Devizes tytön päivälliselle pieneen\nitalialaiseen ravintolaan Sloan squaren kulmaan, ja palasi sitten\natelieriin hänen kanssaan, jossa he juttelivat lähes kello yhteen\naamulla. Devizes näytti olevan arasti halukas saamaan selville hänen\npäämääränsä ja pyrkimyksensä elämässä, ja mitä hän teki tai mitä\npitäisi tehdä, että hän pääsisi käyttämään kykyjään. Hän oli selvästi\ntaipuvainen ottamaan kantaakseen niin paljon isän vastuunalaisuutta\nkuin suinkin saattoi, sillä ehdolla, että kaikki ulkonaisesti pysyi\nentisellään ja että kadonneen Sargonin itsekunnioitus otettiin kylliksi\nhuomioon. Tyttö veti häntä puoleensa, ja hän piti tytöstä. Tytön\ntunteet häntä kohtaan olivat meluisammat, runsaammat ja loppumattomat.\nTyttö ei erikoisesti kaivannut hänen apuaan tai tukeaan. Ajatus, että\nolisi jollakin lailla hänestä riippuvainen, oli hänestä pikemminkin\nvastenmielinen kuin houkutteleva, mutta hän tahtoi olla hänen luonaan,\nmiellyttää ja ilahuttaa häntä, olla parempi kuin toinen oli odottanut\nja herättää hänen mielenkiintoaan uudella tavalla. Christina Alberta\ntahtoi, että toinen pitäisi hänestä — huolehtisi hänestä tavalla, joka\nolisi enempää kuin paljasta suvaitsemista. Hän kaipasi sitä innokkaasti\nja pelottavasti.\n\nHän piti siitä sulavasta ja huolettomasta tavasta, jolla hän kohteli\ntarjoilijoita ja autonajajia ja yleensä elämän jokapäiväisiä ilmiöitä.\nHän näytti tarkalleen tietävän, mitä ihmiset tekisivät, ja he näyttivät\ntarkalleen tietävän, mitä hän tekisi. Näissä asioissa ei ollut mitään\nhankausta, ei mitään hermostunutta yskähtelyä. Nämä tavalliset yleiseen\nvarakkuuteen liittyvät merkit olivat niin vähän hänen kokemustensa\nmukaisia, että ne näyttivät Devizesin erikoisominaisuuksilta, ja ne\nantoivat hänelle jonkunmoisen varman tietoisuuden siitä, mitä hän\nhommasi, ja että juuri Devizes se johti heidän keskustelujaan, vaikka\nhän todella oli yhtä utelias ja kokeileva ja tunteitten liikuttama\nkuin tyttökin. Silmät, jotka hänen puhuessaan katselivat häntä, olivat\nkiinteät, ystävälliset, harrastavat, tuttavalliset silmät, ja ne\nvoittivat täydellisesti hänen sydämensä.\n\nPäivällisen aikana puhuivat he ensiksi musiikista. Devizesin\nkasvatukseen ei musiikki ollut kuulunut, ja hän huomasi sen nyt.\nEräs hänen ystävänsä oli kuljetellut häntä konserteissa ja hän oli\nsaanut pianolan »ottaakseen asioista alustavasti selvän kotona».\nMutta Christina Albertan kasvatus oli myös jättänyt musiikin syrjään\neikä hän ollut vielä löytänyt sitä. Tämä aihe oli siis pian loppuun\nkäsitelty. Devizes koetti puhella hänelle maalauksesta, mutta sekään\nei erikoisemmin herättänyt hänen harrastustaan. Syntyi vähäinen\nhiljaisuus. Devizes katseli häntä pöydän yli ja hymyili.\n\n»Kysyisin teiltä mielelläni kaikenlaista, Christina Alberta», sanoi\nhän, »jos saisin.»\n\nHän punastui — nolosti. »Kaikkea, mitä vain haluatte», sanoi hän sitten.\n\n»Tavattomia kysymyksiä», sanoi Devizes. »Esimerkiksi: mitä noin yleensä\najattelette, että teidän olisi tehtävä?»\n\nHän ymmärsi heti, mitä toinen tarkoitti. Mutta hän oli niin\nvalmistautumaton vastaamaan, että hän vältteli.\n\n»Tehtäväkö!» sanoi hän voittaakseen aikaa. »Luulen, että haen\nkadonnutta isääni.»\n\n»Mutta mikä on yleinen tehtävänne? Mitä teette elämällänne? Minne\nolette menossa?»\n\n»Olen merellä», sanoi hän vihdoin. »Monet minun ikäisistäni ajelehtivat\nsamoin, luullakseni. Etenkin tytöt. Olette vanhempi kuin minä, minä\nolen vasta alussa. En halua olla nenäkäs, mutta kykenettekö te paremmin\nsanomaan, mihin te pyritte? Otaksukaapa» — hänen hiukan säikähtynyt\nvakavuutensa vaihtui rohkeaan hymyyn, jota Devizes piti hyvin\nmiellyttävänä — »mitä te panette peliin?»\n\nHän jäi miettimään sitä. »Ihan puhdasta peliä», sanoi hän. »Sanon\nkyllä. Ottakaa vielä oliiveja. Olen iloinen, kun pidätte oliiveista.\nMinäkin pidän niistä. Siitä on kauan, kun kukaan on pyytänyt minua\ntekemään selkoa itsestäni. Mikä minun pelini on? Se on suora kysymys.»\n\nMutta siihen ei nähtävästi ollut niinkään helppo vastata.\n\n»Luulen, että on mentävä ihan oman filosofiansa pohjaan saakka», sanoi\nhän. »Siitä tulee pitkä juttu. Mutta minähän tein ehdotuksen.»\n\nChristina Alberta oli kovasti mielissään siitä, että hän niin\nmenestyksellisesti oli välttänyt toisen kuulusteluaikeet. Sen sijaan\nettä hänen itsensä olisi pitänyt selittää, sai hän tarkastella\ntoveriaan. Hän katseli häntä pöydällä olevien kukkien yli, ja\ntarjoilijan oli nykäistävä häntä tahtoessaan tarjota hänelle fasaania.\n\n»Enpä oikein tiedä, kuinka aloittaisin», sanoi hän. Oliko hän kuullut\npragmatismista? Kyllä. Hän oli kai lukenut enemmän sellaisista\nasioista kuin Devizes itse. No niin, hän piti itseään jonkunlaisena\npragmatistina. Useimmat nykyaikaisesti ajattelevat, älykkäät ihmiset,\narveli hän, olivat pragmatisteja, sellaisena kuin hän sen käsitti.\nPragmatisteja? Sellaisena kuin hän sen käsitti? Devizes kohtasi tytön\nsilmät ja selitti. Siinä mielessä, selitti hän, ei kellään meistä ollut\ntäyttä käsitystä todellisuudesta, eikä kukaan milloinkaan ehkä pääsisi\npitemmälle kuin todellisuuden lähestymiseen. Se, mitä me käsitimme, oli\njuuri niin paljon todellisuutta kuin saapui luoksemme, meidän hyvin\npuutteellisten käsityskykyjemme kautta. »Tämä fasaani on oikein hyvin\nvalmistettua», keskeytti hän. »Meidän on myönnettävä sille kolmen\nminuutin aselepo. Tuntuuko teistä, että puhun käsitettävästi? Epäilen\nsitä hiukan.»\n\n»Seuraan mukana sikäli kuin kykenen», sanoi Christina Alberta.\n\n»Ehkäpä aloitin hiukan liian kaukaa.»\n\n»Fasaani...»\n\n»Palatakseni siis uskontunnustukseeni», sanoi hän kiireesti...\n»Muistakaa, Christina Alberta, että teidän on sitten tehtävä\ntunnustuksenne.»\n\n»En ole yhtä määritelty kuin te», sanoi tyttö. »Varastan eräitä teidän\nmielipiteitänne. Mutta jatkakaa... kertomustanne.»\n\n»No niin, seuratkaa mukana, Christina Alberta. Minusta tuntuu, että\ntulen yhtäkkiä epäröiväksi ja keskitetyksi yhtaikaa. En ole varma\nsiitä, mitä te tiedätte ja mitä ette. Jos sanon, että olen agnostikko\nluontoon ja maailman kaikkeuteen nähden, ja kuinka se alkoi ja minne se\npäättyy, niin jääkö siitä mitään teille?»\n\n»Sitä minä juuri ajattelinkin», sanoi Christina Alberta.\n\n»No niin.» Hän aloitti uudelleen, mutta joutui selittelyvaikeuksiin.\nJälkiruoka saapui keskeyttämään ja sallimaan uuden alun. Hän\nlevitteli psykologin näkökannan toisen silmien eteen, merkillisen\nja puoleensavetävän maailman. Devizes lausui ajatuksensa julki\nsielunelämän ja ymmärryksen termeillä. Tyttö taas oli tottunut\nkuulemaan kaiken ilmaistuna työn ja aineellisen välttämättömyyden\nsanonnoilla. Elämä, sanoi hän, oli yhtenäistä, kaikki elämä oli\nyhteenkuuluvaa. Hän koetti tehdä sen havainnolliseksi. Eräitten\nalempien eläinten elämä oli tarkasti yksilöllistä, sisilisko,\nesimerkiksi, oli pelkästään oma itsensä, oma itsensä vaistoissaan ja\nhaluissaan. Se ei saanut mitään opetusta, ei mitään perintätietoja,\nse ei jättänyt mitään jälkeensä lajilleen. Mutta korkeampia eläimiä\nopetettiin, kun ne olivat nuoria, ne oppivat ja opettivat muita ja\nolivat yhteydessä kaikkien muiden kanssa. Ihmiset vielä enemmän kuin\neläimet. Ihminen oli keksinyt kuvakirjoituksen, puheen, puheen kautta\nsiirtyvän perintätiedon, tieteellisen työn jatkuvaisuuden. Rodulla oli\nnyt oma yhteishenkensä, suuri ja kasvava tiedon ja selitysten aarre.\n\n»Sellaiset ihmiset kuin me itse olemme juuri tämän virran osia.\nYksilöllisesti saamme osamme siitä, vastustamme sitä, muutamme sitä\nhieman ja kuljemme mukana. Olemme vain ohimeneviä vaiheita tässä\nsuurentuvassa sielussa — joka saattaa olla, kaiken sen mukaan mitä\nvoimme varmuudella sanoa, kuolematon. Tuntuuko tämä teistä heprealta\ntai tyhjänpäiväiseltä?»\n\n»Ei», sanoi tyttö. »Luulen kyllä ymmärtäväni sen tarkoituksen.» Hän\nkatseli toisen lujia kasvoja. Hän ei ollenkaan puhunut hänelle kuin\nkorkeammalta, hän yritti vain ilmaista ajatuksensa niin hyvin kuin\nsuinkin saattoi. Hän piti tyttöä vertaisenaan. Ihan vertaisenaan.\n\nSiinä oli hänen filosofiansa yleinen pohja. Nyt hän oli tulossa häntä\nitseään koskeviin asioihin, sanoi hän. Hän näytti hyvin vakavalta\nkahvikuppien ja tuhka-astian takana, kun ruokatavarat oli korjattu\npöydästä. Hän teki käsillään selitteleviä liikkeitä hänelle. Hän koetti\nkaikin voimin ilmaista ajatuksensa niin selvästi kuin mahdollista. Hän\nnäki itsessään kaksi vaihetta, tai oikeastaan kaksi olemassaolon tasoa.\nYleisesti sanoen kaksi. Niillä oli kyllä siteitä ja välittäviä siltoja,\ntietysti, mutta ne saattoi jättää syrjään, kun itse perusajatus oli\nilmaistava. Kaikkein ensiksi oli hänkin tuollainen vanha vaistomainen\nyksilö, pelokas, ahnas, himokas, kateellinen, itsestään varma. Se\noli hänen alkuperäinen oma itsensä. Hänen oli otettava huomioon tuo\nalkuperäinen itseytensä, sen vuoksi, että se kannatti koko hänen muuta\nitseyttään, kuten ratsastajan täytyy pitää huolta siitä, että hänen\nhevosellaan on kauroja. Syvemmällä olivat yhteiskunnalliset vaistot ja\ntaipumukset, jotka johtuivat perhe-elämästä. Tämä oli toinen itseys,\nyhteiskunnallinen itseys. Ihminen, selitti hän, on olento, joka on\ntullut yhä tietoisemmin yhteiskunnalliseksi viimeisten kahden- tai\nkolmensadantuhannen vuoden aikana. Hän on pitentänyt elämäänsä, pitänyt\nlapsiaan luonaan yhä kauemmin, laajentaen yhteisyyden tunnettaan\nperheestä aina ryhmiin, heimoihin ja kansallisuuksiin saakka. Elämän\nsyvemmällä oleva yhtenäisyys alkoi tulla yhä selvemmäksi ja sai yhä\nmäärätympiä ilmauksia tämän ihmisen yhteiskunnallistumisen tapahtuessa.\nJonkun opettaminen, sanan oikeassa merkityksessä, oli samaa kuin\nsaattaa hänet yhä selvemmin huomaamaan tuo jatkuvaisuus. Tuon kiihkeän,\nkuumeisen yksilön tärkeys väheni siten ehtimiseen. Kasvatus oli\nitsensä alistamista suurempaan elämään, yhteiskunnalliseen itseyteen.\nAlkuperäisen itseyden luonnolliset vaistot ja rajoitukset olivat\nristiriidassa tämän laajemman virran kanssa: kasvatus, hyvä kasvatus,\npyrki korjaamaan niitä.\n\n»Tässä minä olen minä», sanoi Devizes, »sellaisena kuin me kaikki\nolemme, sisäisen ristiriidan tilassa oleva olento: nopeammat,\ntappavammat, kiivaammat vaistot ovat riidassa tyynempien, syvempien,\nvähemmän kirkkaasti valaistujen, mutta lopullisesti syvempien kanssa,\njotka ajavat meitä kohti kuolemattomia tarkoituksia. Ja minä olen —\nkuinka sen nyt sanoisinkaan? — minä omalta kohdaltani olen, parhaitten\nvoimieni mukaan, noitten syvempien vaistojen puolella. Taipumukseni,\nmielenlaatuni ja tilaisuus ovat vieneet minut ammattimaisesti\npsykologiaan. Teen työtä lisätäkseni inhimillisen tiedon paljoutta ja\nsielun toiminnan ymmärtämistä. Teen työtä valistusta varten. Erikoinen\ntehtäväni on tutkia ja parantaa sairastuneen mielen häiriöitä. Koetan\nselvittää niitä pulmistaan, yksinkertaistuttaa niitä ja valaista\nniitä. Ja ennen kaikkea minä koetan oppia niistä. Haen heidän\nhätänsä, sielullista tai fyysillistä syytä. Koetan saada kaiken ilmi\nniin selvästi ja helppotajuisesti kuin suinkin, ja koko ajan teen\nhuomioita ja opin. Se on minun tehtäväni. Se on päämääräni. Se antaa\nminulle elämäni yleiset suuntaviivat. Koetan alistaa kaiken puhtaasti\nyksilöllisen olemassaoloni aiheen tähän tarkoitukseen. En kuitenkaan\naina. Apina-minäni pääsee joskus irti ja kirkuu katoilla. Ja joskus se\non hyvää seuraa ja virkistystä työn rasituksessa. Turhamaisuudella ja\nitsetyytyväisyydellä on omat puolensa. Mutta nyt ei apinasta ole väliä.\nEn halua tulla huomattavaksi henkilöksi, tahdon vain olla oleellinen\nosa elämässä. Siinä on varsinainen uskontunnustukseni. Tahdon olla\nsellainen pyörä koneistossa, jota sanotaan asiantuntijaksi sielutieteen\nalalla. Niin hyvä pyörä kuin sellainen saattaa olla. Siinä se, mihin\nyleensä sanoen pyrin, Christina Alberta. Siinä se, mitä ajattelen\nolevani.»\n\n»Niin», sanoi Christina Alberta miettien syvästi. »Tietysti minä\nen osaa laatia sellaista selontekoa kuin te. Teidän systeeminne on\nvarmasti täydellinen.»\n\n»Ja valmis», sanoi Devizes. »Kertokaa nyt oma tarinanne omalla\ntavallanne. Teidän iällänne pitäisi kaikkien vakaumustenne juosta\navoimiin kysymyksiin.»\n\n»Enpä oikein luule, että voin kertoa teille mitään tarinaa.»\n\n»Koettakaa vain parastanne. Se on vain suoraa peliä.»\n\n»Niin on.»\n\nSyntyi vähäinen hiljaisuus.\n\n»On ihmeellistä puhua teille tällä tavalla», sanoi Christina Alberta.\n»On ihmeellistä, kun voi puhua kelle hyvänsä tällä tavalla.»\n\n»Tunnen, että te ja minä olemme ymmärtäneet toisemme.»\n\nHän katseli hetken toisen totisia silmiä. Hänessä häilähti kuin\nliikutuksen aalto. Hän ei voinut puhua. Hän ojensi vain kätensä\nkoskettaakseen Devizesin kättä, ja hetken olivat heidän kätensä\nyhtyneinä.\n\n\n13.\n\nChristina Alberta pääsi uskontunnustukseensa vasta atelierissä heidän\npalattuaan sinne ja päästettyään seuranaisen kotiin. Sielläkään he\neivät järjestäneet asiaa aivan heti. Devizes käveli edestakaisin ja\nkatseli Haroldin piirroksia, ja Christina Alberta ajatteli, että\nhän noista piirroksista johti Haroldin luonteen hyvin merkillisellä\ntavalla. Hän oli utelias tietämään, minkälainen Fay oli. »Minkänäköinen\non rva Crumb?» kysyi hän. »Näyttäkää minulle jotakin hänestä,\nsellaista, joka kuvaa häntä.»\n\nChristina Albertasta oli hyvin mieluista ajatella, että hän oli\nhieman arka hänen seurassaan. Hän tunsi, että se merkitsi hänen\ntasa-arvoisuutensa tunnustamista. Devizes kunnioitti häntä, ja se oli\nChristina Albertasta hyvin tärkeää.\n\nLopulta hän joutui ankkuriin hilpeästi maalattuun nojatuoliin\nkaasu-uunin ääreen, ja kun Christina Alberta oli jonkun aikaa\nkierrellyt huonetta, tuli hänkin sinne ja seisoi uunin edessä\nhyvin muodostuneet jalat hajallaan ja kädet selän takana asennossa\njoka olisi loukannut kaikkia hänen naispuolisia edeltäjiään monen\nsukupolven aikana. Mutta se ei loukannut Devizesiä, joka piti häntä yhä\nkiintoisampana katseltavana istuessaan siinä mukavasti ja seuratessaan\nhänen liikkeitään elävästi ihaillen. Useimmat meistä tottuvat\nasteettain tyttäriinsä. He kasvavat ja me kannamme ihailuamme heitä\nkohtaan niinkuin Milo kantoi härkää, eikä ole kovinkaan tavallista,\nettä mies yhtäkkiä saa tyttären, joka heti on yhdenkolmatta ikäinen.\n\nTyttö sanoi, ettei hänessä ollut paljoakaan metafysiikkaa: hän oli\nmaterialisti.\n\n»Ei rukouksia äidin polvilla? Isän tai äidin opettamaa uskontoa?\nRukouksia ja opetusta koulussa, kirkossa tai kappelissa?»\n\n»Se kaikki huuhtoutui pois ja haihtui, niin pian kuin se tuli\nsäännölliseksi.»\n\n»Ettekö ole pelännyt helvettiäkään? Suurin osa minun sukupolveani on\nkokenut helvetin pelon.»\n\n»En jälkeäkään siitä», sanoi Uusi Aika.\n\n»Mutta lienette kuitenkin kaivannut Jumalaa öisin?»\n\nChristina Alberta ei vastannut heti. »Olen kyllä», sanoi hän. »Se tulee\njoskus. En tiedä, onko se hyvin tärkeää, vai ihan merkityksetöntä?»\n\n»Se on osa», sanoi Devizes hitaasti, »jostakin, mikä pohjautuu haluun\nolla enemmän kuin pelkkä maan matonen — alhaisuuden pelosta ja sen\nsellaisesta.»\n\n»Niin. Tiedättekö enemmän siitä?»\n\nOmituista kyllä ei hän vastannut siihen. »Ja minkälaisiksi te käsitätte\nsuhteenne ihmisiin ja eläimiin ja tähtiin? Minkälainen velvoituksen\ntunne teillä on? Minkälaiseksi ajattelette tien, jota teidän on\nkuljettava?»\n\n»Hm», sanoi Christina Alberta. Hän arveli olevansa kommunisti, selitti\nhän, vaikka hän ei kuulunutkaan puolueeseen. Mutta hän tunsi eräitä\nnuoria ihmisiä, jotka kuuluivat puolueeseenkin. Hän esitti eräitä\nliikkeen ponsilauseita: »historian materialistisen käsittämisen» ja\nniin edespäin. Devizes sanoi, että hän ei oikein kyennyt käsittämään,\nja teki kerrassaan harmillisia kysymyksiä, vain kiusallaan, arveli\ntyttö. Hän ei aluksi huomannut, kuinka kaukana toisistaan heidän\nsanontatapansa oli. Heidän jatkaessaan keskusteluaan kävi se yhä\nselvemmäksi. Devizesillä ei näyttänyt olevan sanottavana mitään\nhyvää kommunistisista teorioista, sillä sehän ei suinkaan tarkalleen\nvastannut hänen omaa ajatustaan olla osana suuremmasta elävästä\nkokonaisuudesta, vaikka hänellä silti ei ollut kovin pahaa sanottavaa\nkäytännöllisestä kommunismista. Marxilainen kommunismi, sanoi hän, ei\nollut ollenkaan mikään rakentava liike, vaan päinvastoin hajoittava.\nsillä ei ollut mitään aatetta, ei mitään suunnitelmaa. Christina\nAlbertan täytyi asettua puolustavalle kannalle. »Innostus oikeaa\nkommunistista valtiota kohtaan», lausuili hän melkein virallisella\näänellä, »on melkein yhtä tärkeä kuin kysymys kommunistisen taktiikan\nkäyttämisestä mädänneessä yhteiskunnassa.» Sillä lailla puhuivat hänen\nnuoret, puolueeseen kuuluvat ystävänsä. Mutta kun hän tällä tavalla\npuhui hänelle, ei se näyttänyt kovinkaan vaikuttavalta. Hän ei tyytynyt\nvain lauseparsiin. Hän tahtoi tietää, mitä hän tarkoitti mädäntyneellä\nyhteiskunnalla, oliko milloinkaan ollut yhteiskuntaa, joka ei itse\nasiassa olisi ollut turmeltunut, tai yhtä hyvin nousun asteella,\nminkälainen hyvä taktiikka oli, jollei se ollut suhteessa strategiaan,\nja saattoiko olla olemassa mitään strategiaa ilman selvää sodan\npäämäärää? Tyttö vastaili pikemminkin kiivaasti kuin vaikuttavasti, ja\nheidän keskinäinen suhteensa muuttui väitteleväksi.\n\nHän tutki heidän mielipiteittensä erilaisuutta. Hänelle merkitsi\nkommunismi uutta henkeä, tieteellistä henkeä, joka järjestäisi maailman\nuudelleen kollektiivisten, tieteellisten suuntaviivojen mukaan, mutta\nkoko kommunistisen puolueen luonne oli nykyajan määräämä. Siihen\noli sekaantunut nyt olevien yhteiskunnallisten luokkien tunteita\nja ajatuksia köyhälistön luonnollisen katkeruuden rinnalla. Siinä\npiili epätoivoisten, otteestaan epävarmojen ihmisten kiukkuista\ndogmatismia. Se saattaisi tarvita enemmän luovaa itsensäunohtamisen\nintohimoa. Monet kommunistit, sanoi hän, olivat vain kääntyneitä\nkapitalisteja, kapitaalittomia egoisteja. He kaipasivat kostoa ja\nomaisuuden luovutusta, ja kun he olisivat saaneet sen suoritetuksi, ei\nheille jäisi muuta kuin yhteiskunnallinen raunio, ja kaikki olisi taas\nalettava alusta. He olivat epäluuloisia ja tietämättömiä, koska heiltä\npuuttui sisäinen varmuus. He eivät luottaneet parhaisiin ystäviinsä,\nomiin johtajiinsa, tiedemiehiin, sellaisiin kuin Keynes ja Soddy.\n\n»Keyneskö kommunisti!» huudahti Christina Alberta pilkallisesti.\n»Hänhän ei hyväksy ensimmäistä tieteellistä luokkasodan periaatetta.»\n\n»Se ei tunnukaan oikein tosiasialta — ei lainkaan perustavalta\ntieteelliseltä tosiasialta», vastasi Devizes. »Keynes rakentaa hitaasti\ntieteellisesti järjestettyä arvojen vaihdon menetelmää. Useimmat\nystävistänne Venäjällä eivät näytä kykenevän tajuamaan, että mikään\nsellainen on tarpeellistakaan.»\n\n»Tajuavatpa.»\n\n»Ovatko he osoittaneet sen?»\n\n»Mitä te tiedätte Venäjän bolshevikeista?»\n\n»Entä te? Tehän näette vain ne etiketit, joilla ihmiset merkitsevät\nitsensä. Ei ole mitään oikeaa ilman punaista nimikilpeä — ja kaikki on\noikeaa, jos se on paikoillaan.»\n\nTyttö sanoi, että toinen suhtautui asioihin »porvarilliselta» kannalta,\nja Devizes nauroi hilpeästi hänen yhteiskunnalliselle luokittelulleen.\nEnglannissa ei ole mitään porvareita, sanoi hän. Hän koetti käyttää\neräitä kyynillisyyksiä ja ivaa liikkeen varastosta, mutta häneltä\npuuttui merkillisessä määrässä vakuuttava kyky. Hänen oli helppoa\narvostella, sanoi tyttö, koska hän eli pääomansa koroilla.\n\n»Niin, se tekisi arvostelun helpommaksi», hymyili Devizes, »mutta\noikeastaan elän ansioistani.»\n\n»Mutta teillä on korkoa tuottavaa pääomaa.»\n\n»Jonkun verran, mutta en elä siitä.»\n\nHe olivat joksikin aikaa tyhjentäneet riidanalaisen kysymyksen. Kaiken\nkaikkiaan, tuumi tyttö, ei hän ollut niinkään huonosti suoriutunut\nottelusta, kun ottaa huomioon hänen ikänsä ja asemansa. Hetkellinen\nväittelyn kiivaus haihtui. He siirtyivät lähempiin asioihin, jotka\nkoskivat heitä kumpaakin, kysymykseen, mitä hänen oli tehtävä\nelämästään.\n\n\n14.\n\n»Me edistymme, Christina Alberta», sanoi Devizes, »mutta yleinen laki\non sellainen, että naisen elämän suunnan määrää hyvin suuressa määrässä\nkappaleen miehisen päähenkilön luonne ja toiminta. Onko teillä ollut\nmitään mahdollisuutta olla rakastunut tähän mennessä?»\n\nTytön mieli teki kertoa hänelle koko totuus itsestään, mutta eräitä\nasioita ei voi kertoa. Hän epäröi ja punastui kovasti. »Nykyään»,\naloitti hän, mutta pysähtyi siihen. »Minulla on hiukan mielikuvitusta.\nOlen kierrellyt kaikkialla Lontoossa. Kuvittelen ehkä...»\n\nHänen silmänsä olivat hetken hyvin kysyvät, mutta eivät epäystävälliset.\n\n»Olen rakastanut — tavallani», myönsi hän.\n\nHän nyökkäsi vaikuttaen siltä kuin hän käsittäisi kaiken pelottavan\nhyvin.\n\n»En halua viettää elämääni suhteessa johonkin mieheen», selitti hän.\n\n»Lahjakkaat tytöt eivät milloinkaan tee sitä. Yhtä vähän kuin etevät\nnuoret miehet haluavat kuluttaa elämänsä ihailemalla jumalaisolentoa.»\n\n»Missään tapauksessa en minä käsitä, että minusta voisi tulla\njonkunmoinen lapsia tuottava taloudenhoitajatar», sanoi tyttö.\n\n»Ei, vaikka menisitte naimisiinkin. En uskonutkaan, että kuuluisitte\nsiihen ryhmään. Mutta jos aiotte hylätä tuon mukavan keinon — sillä se\non mukava keino, huolimatta siitä, mitä ihmiset sanovat — jos aiotte\ntulla itsenäiseksi kansalaiseksi samassa merkityksessä kuin mies, niin\nsilloin otatte tehtäväksenne miehen työtkin, Christina Alberta. Ei jää\naikaa kuljeksia ympäriinsä ja vain näyttää kauniilta.»\n\n»Mitä te sillä tarkoitatte?» kysyi tyttö.\n\n»Niin, arvelen vain, ettette te sovi siihenkään. Ja siinä tapauksessa\ntarvitsisitte enemmän oppiakin. Olette etevä, mutta tietonne ovat myös\nhiukan hajanaiset.»\n\n»Olen kyllin hyvä ottaakseni paikan. Ja sitten opiskelen.»\n\n»Opiskella!» hän sanoi. »Sehän veisi teiltä yksinään kaiken ajan.\nMieluummin toivoisin meidän sopivan siitä, että opiskelisitte\nyliopistossa kaksi tai kolme vuotta enemmän. Teidän ei tarvitse\nhuolehtia mahdollisuuksista ja varoista. Te ja minä olemme samaa\nryhmää — ryhmää, johon kuuluu vain kaksi — ja minä olen päällikkö.\nAutan teidät läpi niinkuin olisitte poikani. Ja nyt, minkälaista\ntyötä haluatte? Lakitiedettä? Lääketiedettä? Yleistä opiskelua\nsanomalehtityötä tai liikealaa varten? Ovet ovat nykyään avoinna\nnaisille — uusia ovia joka päivä.»\n\nTähän Christina Albertalla oli hiukan enemmän sanottavaa. Hän oli\najatellut näitä asioita. Hän halusi tietää jotakin elämästä ja\nmaailmasta yleensä. Saisikohan tutkia vuoden fysikaalisia tieteitä,\npääasiallisesti biologiaa ja geologiaa ja sitten antropologiaa? Olisiko\nse mahdollista? Ja sitten, jos hän kelpaisi lääketieteelliseen työhön,\ntoinen vuosi psykiatriaa taikka politiikkaa tai yleishygieniaa? »Se\nkuulostaa vaateliaalta», sanoi hän.\n\n»Vaateliaalta! Sehän on kokonainen tietosanakirja yhdessä vuodessa.»\n\n»Mutta haluan tietää jotain kaikista näistä asioista.»\n\n»Luonnollisesti.»\n\n»Saisinko pitemmänkin ajan?»\n\n»Siihen täytyisi käyttää pitempi aika.»\n\n»Mutta tuntuu siltä kuin pyytäisin liikaa.»\n\n»Ei suinkaan, jos te olisitte housuissa. Olemme päättäneet olla\nottamatta huomioon sukupuoltanne siihen saakka. Miksi te olisitte\nvaatelias?»\n\n»Luuletteko, että voisin tehdä tieteellistä työtä, sitten, niinkuin\ntekin teette?»\n\n»Miksikä ette?»\n\n»Tällainen tyttökö?»\n\n»Teissä on samaa ainesta kuin minussakin, Christina Alberta.»\n\n»Luuletteko, että minä kerran... että minä kykenisin työskentelemään\nteidän kanssanne?»\n\n»Sukulaissielujen tulee noudattaa sukulaissuuntia», sanoi hän\ntunnustaen täydellisesti heidän sukulaissuhteensa. »Miksikä ei?»\n\nTyttö seisoi katsellen, häntä silmissään tumma kiihko, ja Devizesillä\noli hetkellinen tunne siitä, mitä kaikkea hän voisi olla tytölle. Tämä\noli reipas, nokkela ja kunnianhimoinen. Ihmeellinen elämä liittyisi\ntyhjyydestä nousten hänen omaansa. Ja tyttö arveli, että tuosta\nläheisestä suhteesta kasvaisi, niinkuin saattoikin kasvaa, jotakin\nhyvin suurta ja syvää heille molemmille.\n\nÄkillisesti aihetta muuttaen alkoi Devizes puhua erotuksesta mies- ja\nnaisylioppilaiden välillä työntekijöinä. »Te ette milloinkaan kulje\nmiesten rinnalla, te vapaat naiset, niin että älkää odottako sitä.\nTeidän on työskenneltävä uralla, joka vie samaan, mutta on muuten\nerilainen, erilainen perusteita myöten.» Hän selitti, että miehen koko\nrakenteessa oli toisia ominaisuuksia kuin naisen, ja päinvastoin, ihan\nlihasainekseen ja hermosäikeisiin saakka. On tuleva aika, jolloin\nme voimme panna veripisaran tai nahkapalasen mikroskoopin alle,\nlisätä jonkun voimakkaan reagentin ja sanoa, mitä sukupuolta se on.\n»Mies panee vastaan», sanoi hän. »Miehen kanssa ei voi neuvotella.\nHänellä on suurempi psyykillinen ja fyysillinen säilymiskyky. Hän\npysyy suunnassaan. Verrattuina naisiin ovat miehet itsepäisempiä ja\ntyhmempiä. Verrattuina miehiin ovat naiset näppärämpiä ja hupsumpia. Ne\neroavat toisistaan yhtä paljon kuin naskali ja neula.»\n\nHän kertoi omista opiskeluvuosistaan, jolloin lääketiedettä opiskelevat\nnaiset olivat uusia tunkeilijoita, ja siitä siirtyi hän isänsä\nennakkoluuloihin, kuinka isä kohteli hänen äitiään, ja poikavuosiinsa.\nNyt he uskoivat toisilleen pettymyksiään ja mielikuviaan lapsina. Tyttö\nunohti puheensa kiivaudessa, kuinka paljon vanhempi ja kokeneempi\ntoinen oli. Devizes kertoi hänelle itsestään, koska hän tunnusti\ntoisen oikeuden tietää mahdollisimman paljon hänestä. Hän kuunteli\nystävällisen hartaasti kaikkea, mitä hän halusi kertoa hänelle\nisästään, itsestään, vaikutelmistaan ja harvoista seikkailuistaan\nmaalta kotoisin olevana ylioppilaana Lontoossa. He olivat yhtä\nihastuneina Paul Lambonen lapsellisiin mahdottomuuksiin. Tytön mieleen\njuolahti tarjota Devizesille juotavaa. Crumbit olivat jättäneet sinne\npullon olutta ja kivennäisvettä. Mutta Devizes pyysi häntä keittämään\nteetä ja auttoi itse hänen puuhaillessaan kattilan ääressä. Heidän\nystävyytensä tuli rikkaammaksi ja syvemmäksi heidän puhellessaan. Hän\nei ollut milloinkaan kohdannut niin tuttavallista ja sydämellistä\nystävällisyyttä kuin nyt. Hänellä oli ennenkin ollut ystäviä, mutta ei\ntällaista ystävyyttä, hänellä oli ollut sulhanen, mutta ei milloinkaan\ntällaista läheisyyden tunnetta.\n\nKello oli yksi, kun he erosivat.\n\nPuhelu oli hidastunut. Hän istui hiljaa hetken verran. »Minun täytyy\nmennä», sanoi hän ja nousi. He seisoivat vastatusten ja tuntui kuin\nheiltä olisivat puuttuneet hyvästelysanat.\n\n»On ollut ihmeellistä puhella teidän kanssanne», sanoi tyttö.\n\n»On suurenmoista, että olen löytänyt teidät.»\n\nTaas hiljaisuus. »Se on hyvin tärkeää minulle», sanoi Christina Alberta\nhiljaa.\n\n»Juttelemme — hyvin usein», sanoi toinen.\n\nHän tahtoi sinutella Christina Albertaa, mutta merkillinen ujous esti\nhäntä. Ja tyttö huomasi sen.\n\nHän seisoi suorana hänen edessään eteisessä puna poskilla ja silmissä\nhehku, ja Devizes ihmetteli, miksei hän ollut huomannut hänen\nkauneuttaan alusta alkaen.\n\n»Näkemiin joksikin ajaksi», sanoi hän, hymyili hänelle totisesti,\ntarttui hänen käteensä ja piteli sitä hetkisen omassaan.\n\n»Hyvää yötä», sanoi tyttö epäröiden hetken. Sitten hän avasi vihreän\noven hänelle ja katseli, kun hän kulki poispäin pitkin tallien\nvierustaa.\n\nKadun kulmassa hän kääntyi ja heilutti kättään ennen katoamistaan.\n»Hyvää yötä», kuiskasi tyttö säpsähtäen ja katsellen ympärilleen,\nikäänkuin olisi pelännyt, että joku olisi kuullut hänen ilmaisemattomat\najatuksensa.\n\nIsä. Hänen isänsä.\n\nNiin siis saattaa jäädä seisomaan posket hehkuvina, kun oikea isä\nlähtee.\n\nHänen lähtiessään Christina Alberta oli jännittynyt kuin viulun kieli,\njolla jousi pysyy liikkumattomana. Mutta sitä isää, joka ei ollut hänen\nisänsä, olisi hän nyt syleillyt ja suudellut.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\nKUINKA BOBBY VARASTI HULLUN MIEHEN.\n\n\n1.\n\nMies saattaa olla asiantuntija sielutieteen alalla, mutta kuitenkin\nkykenemätön seuraamaan salapoliisin tutkimuksen kaikkein selvimpiäkin\nviittauksia. Cummerdown Hillin ylilääkäri oli epäillyt hetken, oliko\nSargonin luona käyneen vieraan nimi Widgery. Hänen mielestään se oli\nkuin Goodchild. Mutta koska Christina Albertan maailmassa ei ollut\nmitään tunnettua Goodchildia, ei hän eikä Devizes ollut vaivautunut\ntarkemmin harkitsemaan tätä satunnaista merkillisyyttä. He eivät\nmyöskään olleet miettineet, minkä vuoksi Widgery olisi uudistanut\nkäyntinsä serkkunsa luona. Hän ei ollut sitä tehnytkään. Paljon\nnuorempi mies oli käynyt Sargonin luona torstaina ja oli valheellisesti\nselvittänyt olevansa Sargonin sisarenpoika ja ilmoittanut nimekseen\nRobin Goodchild. Hänen oikea nimensä oli Robert Roothing. Ja hän oli\nsaapunut yksinomaisessa tarkoituksessa vapauttaa Sargon hoitolasta niin\npian kuin suinkin, koska hän ei voinut sietää ajatusta, että hän jäisi\nsinne.\n\nOlosuhteet olivat lisänneet Bobbyn luontaista taipumusta tuntea\nvastenmielisyyttä kaikkea ihmisten pakollista eristämistä vastaan.\nHänen äitinsä, kaunis, tumma olento, suuren, vaalean, välinpitämättömän\ntilanomistajan vaimo, oli kuollut hänen ollessaan kaksitoistavuotias,\nja hänet oli uskottu äreän, vanhanaikuisen tädin hoitoon — josta\nkaappi oli mainio kasvatusväline. Kun tämä huomasi, että kaappiin\nsulkeminen todella kidutti poikaa, koetti hän poistaa tämän\npelkuruuden käyttämällä kaappia hyvin runsaskätisesti, silloinkin\nkun Robert ei ollut tehnyt mitään pahaa. Hän joutui kouluun, jossa\nkuria pidettiin yllä karsserilla. Sota vei hänen isänsä, joka kuoli\näkkiä liikarasitukseen ilmalaivoja ampuvan patterin komentajana\nerään ilmahyökkäyksen aikana, ja sota vei Bobbynkin vaivalloisille\nsotaretkille Mesopotamiaan ja Kut el Amaran saarroksesta hyvin\nepämiellyttävään turkkilaiseen vankilaan. Hänestä olisi kai joka\ntapauksessa tullut mies, jolla oli hyvin voimakas vapaudenhalu, mutta\nnyt hän vihasi häkkejä siinä määrin, että tahtoi päästää vapauteen\nkanarialinnutkin. Hänestä olivat rauta-aidat puistojen ympärillä\nvastenmielisiä aivankuin aatteellisista syistä, ja hän kirjoitti\nartikkeleita niitä vastaan Wilkinsin Viikkolehteen ja muuanne vaatien\npuistojen vapauttamista, eikä hän matkustanut milloinkaan junassa, jos\nsuinkin saattoi olla matkustamatta, sen suljetun alueen vihan vuoksi,\njoka valtasi hänet rautatievaunussa. Hän ajoi mieluimmin polkupyörällä,\npaitsi pilkillä matkoilla, jolloin hän lainasi Billyn moottoripyörän.\nHän teki parhaansa, ettei hänen mieltymyksensä avoimeen ja vapaaseen\ntulisi liian silmäänpistäväksi taikka haitalliseksi muille ihmisille,\nmutta Billy ja Tessy ymmärsivät häntä ja tekivät parhaansa ollakseen\nhänelle mieliksi siinäkin suhteessa.\n\nMutta Bobbyn ei tarvinnut taistella ainoastaan claustrophobiaa vastaan.\nHänessä piili myös sisäinen ristiriita, joka ilmeni tahdottomuutena\nryhtyä toimintaan monissa tapauksissa, ja hän uskoi sen kehittyneen\nhänen sodanaikaisista kokemuksistaan. Joskus se tuntui hänestä vain\nvelttoudelta, joskus suorastaan pelkältä pelkuruudelta. Hän ei osannut\nselittää sitä. Hänellä oli kalvavana muistona eräs julmuuden tapaus\nvankileirin ajoilta, jolloin hän oli läsnä tekemättä mitään. Hän\nsaattoi joskus herätä kello kolmen vaiheilla aamulla ja sanoa ääneen\nitsekseen: »Olin läsnä enkä tehnyt mitään. Hyvä Jumala. Hyvä Jumala.»\nJa joskus saattoi hän kävellä edestakaisin työhuoneessaan toistellen:\n»Käy toimeen, sinä vetelehtijä, sinä piilotteleva jänis! Ulos\ntoimimaan!» Siitä huolimatta hän hoiti jokapäiväiset tehtävänsä ja teki\nsitä, mitä käsille sattui. »Täti Susannana» hän oli mainio, väsymätön,\nterävä, todella avulias. Wilkinsin Viikkolehti oli ylpeä hänestä. Hän\noli koko lehden tuki ja turva.\n\nJa nyt oli tämä Sargonin juttu saattanut hänet hyvin vaikeaan\nasemaan, kun hän samalla kertaa halusi vapauttaa pienen miehen, joka\noli vaikuttanut merkillisen syvästi hänen mielikuvitukseensa ja\ntunteisiinsa, ja tunsi tarkoin ne tavattomat voimat, joita vastaan\nhänen tulisi nousta, jos halusi jollakin lailla auttaa Sargonia.\nVasta taisteluaan ankarasti itsensä kanssa, kykeni hän menemään\npoliisin luo ja käymään Giffordkadun tarkastusasemalla. Hän pelkäsi\nepämiellyttäviä kysymyksiä, ja ennen kaikkea sitä, että hänet\npidätettäisiin. Tarkastusasema oli inhottava paikka, jossa oli korkeat\nmuurit, kivitetty piha ja joka vaikutti yleensä synkästi eristetyltä\nulkomaailmasta. Suurimman osan päivää Giffordkadulla käyntinsä jälkeen\nhän epäröi, ryhtyisikö hän mihinkään muuhun.\n\n»Bobby on kovin murheellinen», kertoi Susan Tessylle. »Hän on ihan\nhölmö. Istuu vain ja sanoo ’oo’, niinkuin miettisi jotakin. Mitä\nihmeitä hän tuumaa? Hän sanoi, että minun pitää taas mennä alas, niin\nolen kiltti... Hän tarkoitti sitä... Sanoi niin ... Työnsi minut pois.\nEn minä enää milloinkaan tykkää Bobbysta.»\n\nSuuri suru. Kyyneleitä virtanaan. Tessy oli suuresti myötämielinen.\n\nMutta juotuaan teetä oli Bobby paremmalla päällä, piirteli Susannalle\nNukku-Matin kuvia, tuli alas, istuutui hänen vuoteensa viereen ja\njutteli Susannan uneen niinkuin ennenkin, ja Tessykin huomasi, että\nsuurin osa Hobbyn murheesta oli ohi.\n\nIllallista syödessä Bobby selitti suunnitelmaansa.\n\n»Aion mennä huomenna Cummerdown Hilliin», sanoi hän muitta mutkitta.\n\n»Sargoniako katsomaan?» kysyi Tessy ymmärtäväisesti.\n\n»Jos vain pääsen. Mutta nyt ei kai ole käyntipäivä. Se on torstai. Aion\nvain katsella ympärilleni.»\n\nBilly kohotteli kulmiaan ja ojentautui ottamaan voita.\n\n»Mutta...» sanoi Tessy ja keskeytti lyhyeen.\n\n»Niin?» sanoi Bobby.\n\n»Et sinä pääse häntä tapaamaan. Et tiedä nimeä, jota hän käyttää.»\n\n»Häntä sanotaan kai hra Sargoniksi», arveli Billy.\n\n»Hänen nimensä on Preemby. Hän on pesuliikkeen omistaja. Sen ne\nkertoivat minulle tarkastusasemalla. Hänen sukulaisensa tahtovat pitää\nhäntä mielisairaalassa. En voi sietää sitä ajatusta», lisäsi hän lyhyen\nhiljaisuuden jälkeen.\n\n»En voi seurata ajatustasi», sanoi Billy.\n\n»Tuo soma pieni mieskö tehtäisiin hulluksi! Hän oli kuin pieni,\nsinisilmäinen lintu. Korkeat muurit. Isoja, kömpelöitä vartioita.\nSargon, kuninkaitten kuningas... Minun täytyy tehdä jotakin siinä,\ntaikka halkean.»\n\nHän näytti äkkiä heikolta ja epätoivoiselta. Tessy mietti. »Sinun on\nparasta mennä», sanoi hän.\n\n»Mutta mitä hyvää siitä on?» kysyi Billy, mutta vaikeni Tessyn\nkatsahdettua häneen.\n\n»Voitko lainata minulle vanhaa moottoripyörääsi sivuvaunuineen? Ethän\ntarvitse sitä tällä viikolla.»\n\n»Voithan ottaa sivuvaunun pois», sanoi Billy.\n\n»Saatan tarvita sitä», sanoi Bobby.\n\n»Luuletko!» sanoi Billy.\n\nBobby oli lähempänä räjähtämistä kuin milloinkaan.\n\n»Älä välitä siitä, mitä minä tarkoitan. Sanoinhan, että menen\nCummerdowniin katsomaan, minkälainen paikka se on. Olen epäilemättä\nhupsu aasi, mutta en voi olla menemättä sinne. Tuolla pienellä mies\nparalla ei ole ketään ystäviä. Hänen oma perheensä on ollut apuna hänen\npidättämisessään. Perheet saattavat olla sellaisia. Tämä on pirullinen\nmaailma. Minun täytyy tehdä jotakin. Vaikkapa vain säikyttäisin heitä.\nJos jään tänne vielä päiväksi, saatan ruveta lyömään Susannea.»\n\n»Jonkun pitäisikin kurittaa häntä», sanoi Billy.\n\n»Jos hän vain pysyy ulkona kaksi viikkoa, niin on kaikki selvää.»\n\n»Onko hän silloin vapaa?» kysyi Tessy.\n\n»Hänet on ainakin uudelleen todistettava hulluksi», sanoi Bobby.\n\n\n2.\n\nBobby huomasi, että Cummerdownin kylä on lähes kahden mailin päässä\nhoitolasta ja että se toimii menestyksellisesti siihen suuntaan, että\nsillä olisi hoitolan kanssa mahdollisimman vähän tekemistä. Se piilee\npuitten takana juuri Asfordista Hastingsiin vievän maantien varrella,\nja siellä on yksi ainoa ahdas majatalo, jossa Bobby sai surkean\nmakuuhuoneen ja sai panna moottoripyöränsä sivuvaunuineen avonaiseen\nvajaan, jossa ennestään oli kahdet rattaat, Ford ja kanakarja. Oli\nvielä aikaista, ja kun Bobby oli riisunut vanhan selkäreppunsa,\njossa hänellä oli tarvetavaransa, lähti hän kävelykeppi kädessään ja\nhajamielinen ilme kasvoillaan tutkimaan hoitolaa ja valmistelemaan\nsuunnitelmiaan Sargonin vapauttamiseksi. Suloista syysilmaa kesti yhä.\nMiellyttävä polku, jota hän seurasi päätielle päästäkseen, oli täynnä\nvihreitä ja kellastuneita pähkinäpuun lehtiä ja sen vierellä kasvavat\npuut viheriöitsivät auringossa. Päivä oli rauhoittava. Se rohkaisi\nhäntä. Se valtasi hänet ystävällisellä kirkkaudellaan ja hänestä tuntui\nsiltä, että hullujen pelastaminen hoitolasta oli tehtävä, jolle aurinko\nsaattoi paistaa ja jota luonto saattoi tervehtiä.\n\nLontoosta pääseminen oli kysynyt suuria ponnistuksia. Hänestä oli\ntuntunut siltä kuin hän olisi pieni hyttynen, joka lähtisi pistämään\ntaistelunhaluista maailmaa. Kiivaassa liikenteessä Croydonilla hän oli\njo puoleksi taipuvainen palaamaan, mutta hän tunsi, ettei hän voisi\nkatsoa Tessyä silmiin, ennenkuin olisi kärsinyt lopullisen tappion. Oli\nmiellyttävää tuntea, kuinka itseluottamus nousi hänen lähestyessään\nyrityksen paikkaa. Hän tunsi olevansa paljon enemmän niitten voimien\ntasalla, joitten kimppuun hän hyökkäsi. Mitä olivat oikeastaan lait\nja määräykset muuta kuin ihmisten, samanlaisten kuin hän, laatimia\nsäännöksiä? Mitä olivat vankilan muurit muuta kuin laiskojen muurarien\nja viekkaiden urakoitsijoiden hitaasti laatimia rakennuksia? Vartiat\nja hoitajat, ylilääkärit ja muut, joita hän aikoi petkuttaa, olivat\nyhtä erehtyviä kuin hän itsekin. Ja itse asia, tuon harmittoman, pienen\nintoilijan pidättäminen, tuo pelottava vankeus, oli tärkeä ja loukkaava\nluonteeltaan. Sitä vastaan oli taisteltava. Maailma olisi sietämätön,\njollei sellaisia vastaan taisteltaisi.\n\nTämä maailma oli kummallinen! Kuinka kauniita olivatkaan nuo puitten\nrungot, millainen loiste ilmassa, ja kuinka miellyttävästi kävelijän\njalka rapisikaan noissa lehdissä! Mutta kaikki se oli sivullista.\nElämän oikea tehtävä oli taistelu huonoutta vastaan.\n\nHän tuli ulos puitten alta, näki laajojen niittyjen leviävän edessään\nja hoitolan rajoitetut rakennukset leveine, alastomine ympäristöineen\nja muureineen, jotka loukkasivat silmää. Tämä oli hänen päämääränsä.\nJossakin tuossa paikassa oli Sargon, ja hänet oli vapautettava.\n\nHän istuutui sopivalle kivelle, katseli raskasta rakennusryhmää ja\nkoetti laatia suunnitelmaa. Tuo keskellä oleva valkoinen rakennus\noli kuin rappeutunut kuningas Yrjön aikuinen yksityistalo. Se oli\nkai koko laitoksen ydin. Sen lähellä näkyi kaksi heinää niittävää\nmiestä — ehkäpä potilaita. Muurit ja ristikot tien puolella näyttivät\nvoittamattomilta. Siellä oli kaksi kolkon näköistä ovenvartian\nkomeroa, joissa epäilemättä piili itsepäinen vartia, ja kaksi\nrautaporttia, joista toinen oli avoinna. Vaunut tulivat ulos sieltä,\nhuonekalukauppiaan vaunut. Kerran kiintyi Bobbyn ajatus siihen, että\nhänkin esiintyisi kauppiaana, joka jättäisi laitokseen kääröjä tai\nkokonaisen korin tavaraa... Sillä tiellä oli paljon vaikeuksia.\n\n»Mutta miksi suora hyökkäys?» sanoi Bobby kuin jotain keksien. Alue\nlaskeutui taaksepäin. Hän tahtoi tutkia, mitä takana oli. Jos hän\nmenisi oikealle pitkin avonaista tietä, pääsisi hän ehkä kukkulalle,\njosta näkisi koko parantolan alueen.\n\nTuntia myöhemmin Bobby istui kivikasalla pienemmän tien vieressä, joka\nkulki kohoavan maaperän yli hoitolan takana. Hän huomasi, että paikan\ntakaosa antoi paljon enemmän toiveita ja oli paljon mielenkiintoisempi\nkuin etuosa. Siellä oli peltoja, joilla joukko miehiä työskenteli,\nja eräällä paikalla rakennuksen lähellä näyttivät miehet kaivavan\nojaa työnjohtajan ohjaamina. Lähempänä taloa näytti olevan paljonkin\nliikettä. Jonkunlaisen avonaisen suojuksen alla eräät näyttivät\nharjoittelevan ruumistaan kävelemällä edestakaisin. Bobbya suututti\najatus, että joku heistä olisi Sargon. Kun hänellä edes olisi ollut\nniin paljon yksinkertaista järkeä, että olisi tuonut kiikarin mukaansa,\nmoitiskeli hän itseään, niin olisi hän kyennyt näkemään ystävä parkansa\npiirteet. »En osaa ajatella selvästi», kuiskaili hän. »En osaa päättää\nmitään.» Eräät noista ihmisistä näyttivät kuljeskelevan hyvin vapaasti\nkantaen puutarhakatuja ja muuta. Eräs heistä, huomasi hän, käveli\nitsekseen edes takaisin ja heilutteli käsiään kuin itsekseen puhellen.\nHän oli nähtävästi potilas, jota ei tarvinnut vartioida.\n\nTällä puolella hoitolaa kiertävä muuri ei ollut ollenkaan niin kolkko\nkuin etupuolella. Se näytti olevan vanha herraskartanon valli, jota\nuseissa paikoissa peitti muratti ja jonka ylle puut ojentelivat\noksiaan. Maa vietti oikealle. Siellä oli pieni joki, joka juoksi\nhoitolan alueelta matalimman nurkkauksen kohdalla. Tuota nurkkaa\nvarjostivat puut, ja se näytti olevan kokonaan puitten ja ruohon\nvallassa. Joki juoksi matalan kaaren alitse vallin läpi ja kaarteli\nlaajentuvan laakson läpi Lontoota kohti. Tämän nurkan eristetty asema\nja varjoisuus vaikutti Bobbyyn hyvin voimakkaasti. Se tuntui hänestä\nolevan juuri se paikka, josta Sargon oli saatava ulos. Hän päätti nyt\nhiipiä lähemmäksi ja tutkia sen mahdollisuuksia niin tarkkaan kuin\nsuinkin. Jos saisi Sargonin tulemaan sinne...\n\nHän huomasi yksityiskohtien järjestelyn vaikeaksi. Hän oli aikonut\nlaatia suunnitelmansa valmiiksi yksityiskohtia myöten ja ilmoittaa sen\nSargonille seuraavana käyntipäivänä, mutta oli hyvin vaikea saada sen\nosia liittymään toisiinsa... Hän ei tiennyt, milloin Sargonille olisi\nsopivinta yrittää päästä ulos, päivänvalossa vai yölläkö. Hän näki\nedessään koko joukon kysymyksiä ja epäileviä henkilöitä. »Kirottua!»\nsanoi Bobby, ja muutaman hetken aikoi hän taas luopua yrityksestä.\n\nMiksi ei saattanut mennä noitten porttien läpi ja sanoa urheasti ja\nhämmästyttävästi: »Teillä on täällä terve mies ja minä olen tullut\nhakemaan häntä pois?» Yli-ihminen voisi tehdä sen, taikka arkkienkeli.\nKuinka komeaa olisikaan olla joku arkkienkeli ja kiertävä ritari,\nsuuri, säteilevä, siivekäs ja voimakas olento, joka oikaisisi\nvääryyden, kukistaisi sortajat, vapauttaisi kaikki vangitut olennot.\nSilloin saattaisi toimittaa jotakin. Bobby vaipui lapselliseen uneen\navoimin silmin.\n\nMutta nyt hän herätti itsensä, nousi ja läksi sitä paikkaa kohti, jossa\njoki juoksi hoitolan alueelta... Hän huomasi, että muurin yli saattoi\nhyvin kiivetä — pieni vanhahko herrakin saattoi sen tehdä. Joki juoksi\nsolisten pienillä kivillä lyhyen tunnelin läpi. Hoitolan alueelta\nsaattoi päästä jokseenkin helposti muurin yli käyttämällä apunaan\nköynnöksiä taikka aukon läpi. Hän päätti tulla takaisin hämärissä ja —\nainakin vakuuttautuakseen omasta uskaliaisuudestaan — pyrkiä hoitolan\npihalle ja kävellä siellä hiukan.\n\nNiin. Sen hän tekisi.\n\nHän koetti kuvitella, kuinka hän auttaisi Sargonin muurin yli. Saattoi\nkiivetä muurin harjalle ja ojentaa hänelle kätensä. Raajarikkoinenkin\nvoisi tehdä sen. Moottoripyörä saisi jäädä odottamaan tielle. Ja\nsitten? Minne hän hänet veisi?\n\nTämä oli uusi harkinnan aihe. Joksikin aikaa Bobbyn ajatuskyvyn\nlaimensi ja säikytti hänen yrityksensä monimutkaisuus. Hän ei ollut\najatellut viedä häntä erikoisesti minnekään.\n\nPäivät ennen käyntipäivää tuntuivat äkkiä loppumattomilta ja pelottavan\nlyhyiltä yhtaikaa. Hän oli kesällä ollut Dymchurchissa Malmesburyjen\nkanssa, ja piti paljon asuntonsa emännästä. Hän oli sähköttänyt\nhänelle: »Voinko tulla teille erään sukulaiseni kanssa, joka ei ole\nsairas, mutta liiasta työstä väsynyt. Muistatte minut viime kesästä\nRoothing the Feathers Cummerdown», ja saanut vastauksen: »Otan vastaan\nmielelläni milloin hyvänsä.» Niin että se asia oli kunnossa. Mutta\nmuu osa suunnitelmaa oli hyvin vaikea panna toimeen. Hän kävi yöllä\nhoitolan alueella onnettomuuksitta.\n\nKäyntipäivän aamuna hänellä oli puolentusinaa suunnitelmia, mutta\nkaikissa oli aukkoja, eikä mikään näyttänyt paremmalta tai huonommalta\nkuin toisetkaan. Hän oli kiertänyt hoitolan alueen eri suuntiin hyvin\nvarovasti päivällä ja yöllä ottamatta lukuun pistäytymistä ja käyntejä\nmuilla tärkeillä paikoilla. Onneksi ovat hoitolat aina siksi uponneet\nomiin asioihinsa, etteivät jouda pitämään silmällä ulkopuolelta\nmahdollisesti tulevia vapauttajia.\n\nBobby teki lopullisen päätöksensä näistä vastakkaisista suunnitelmista\nsyödessään aamiaiseksi kinkkua. Päättävän kylmäverisenä, mutta\nhermot äärimmilleen jännittyneinä lähti hän hoitolaan tapaamaan\nSargonia ja aloittamaan tehtäväänsä pelastajana sillä tavoin kuin\noli suunnitellut. Hänen oli ensiksi saatava selville, kuinka paljon\nliikuntavapautta Sargonilla oli, kuinka hänen olisi mahdollista saada\nhänet nurkkaukseen, jossa puro juoksi, ja hänen oli päätettävä,\nmilloin he kohtaisivat toisensa siellä. Sitten hänen oli vielä\nharkittava muuta mahdollista aikaa, jos Sargonin ei onnistuisi ensi\nkerralla päästä pois. Bobby odottaisi muurin takana, ja moottoripyörä\nsivuvaunuineen olisi piilossa pensaikossa tien vierellä. Sargon pääsisi\nvilauksessa aidan yli. Sen jälkeen he nauraisivat takaa-ajajille. He\nlähtisivät Dymchurchiin ja siellä, kaikessa rauhassa ja suojassa,\nSargon pysyisi huoneessaan tarvittavat kaksi viikkoa, jolloin hänestä\ntulisi laillisesti yhtä terve mies kuin ennenkin. Sitten tapaisi Bobby\nSargonin sukulaiset ja neuvottelisi asiasta heidän kanssaan ja saisi\nasiat järjestetyksi oikeille perusteille. Niin suunnitteli Bobby.\n\nJuuri hoitolan portilla hän päätti käyttää väärää nimeä. Hän ei ollut\noikein selvillä siitä, miksi hän ei sanoisi omaansa, mutta otettu nimi\ntuntui hänestä paremmin seikkailun hengen mukaiselta.\n\n\n3.\n\nKun Sargonille ilmoitettiin, että joku Robin Goodchild tulisi\nhänen luokseen, oli hän alakuloisella tuulella. Hän ei osoittanut\nminkäänlaista yllätystä kuullessaan nimen. Se oli hänestä yhtä hyvä\nkuin joku muukin nimi. Se saattoi olla jonkun älykkään tiedustelijan\ntaikka mahdollisesti jonkun vapautuksen edelläkävijän nimi, jollaisen\ntuloa hän yhä toivoi. Hänen mielialansa parani. Hän antoi mielellään\ntutkia omaa persoonallista siisteydentilaansa, ja hän nyökkäsi\nmyöntävästi, kun häntä varoitettiin puhumasta jokaikisestä näkemästään\nasiasta.\n\nHänen mielialansa parani vielä, kun hän näki Bobbyn ystävälliset,\ntummat kasvot. Hän oli ainoa opetuslapsi, joka milloinkaan oli\nnäyttänyt uskovan häneen. Hän ojensi molemmat kätensä pienen\nliikutuksen puuskan vallassa. Olipa Bobby omasta mielestään minkälainen\nvätys hyvänsä, niin hän oli Sargonista ainakin tällä hetkellä voiman ja\ntoivon tuoja.\n\nHe tapasivat toisensa alakerran odotushuoneessa, sillä kukaan\nulkomaailmasta tuleva ei saa milloinkaan tunkeutua kammioihin\neikä nähdä hoitolan jokapäiväisen elämän surkeaa todellisuutta.\nOdotushuoneessa oli keskellä ruskealiinainen pöytä, musta\nhevosjouhinen sohva ja useita tuoleja. Siellä ei ollut ollenkaan\npieniä huonekaluja. Pöydällä oli aikataulu ja pari kolme kuvitettua\nviikkolehteä, ja seinillä ruskeita teräspiirroksia prinssi Albertista\nja kuningatar Victoriasta Skotlannin ylämailla ja Windsorin linnan\nkuva Thamesilta katsottuna. Siellä oli kolme neljä ihmisryhmää,\njokaisessa pari kolme henkeä, jotka keskustelivat päät yhdessä\nhienotunteisesti kuiskaillen. Siellä oli eräitä naisia ja pikkutyttö.\nKyynelsilmäinen, syvässä surupuvussa oleva rouva istui syrjempänä\ntulisijan ääressä kaiketi odottamassa jotakin potilasta. Kaksi vartiaa\nkoetti parastaan ollakseen sen näköisiä kuin he eivät kuuntelisi\nmahdollisimman tarkkaan keskusteluja ympärillään. Kaikki potilaat\nolivat terveimmässä kaudessaan, sellaisia, joitten luona sai käydä.\nMitään mielipuolisuutta ei ollut näkyvissä, korkeintaan hiukan\nhermostunutta omituisuutta. Bobby oli odotellessaan tarkastellut noita\nryhmiä, ja hän oli huomannut, että kaikkien olennossa oli jotakin\nsalattua pidättyväisyyttä. Tuon salaperäisyyden hän yhdisti vartioitten\nläsnäoloon. Toinen oli katselevinaan ikkunasta, toinen puoleksi istui\npöydän ääressä katsellen vanhaa kuvalehteä, mutta silloin tällöin\nheittivät he silmäyksen milloin mihinkin potilaaseen. Bobbyn mieleen\nei ollut juolahtanut, että hänen keskustelunsa Sargonin kanssa olisi\npuoleksi julkinen. Se oli lamaannuttava seikka, joka suuresti estäisi\nhäntä antamasta ohjeitaan.\n\nBobby näki heti, että Sargon oli paljoa laihempi kuin ottaessaan\nhuoneen Midgardkadulla. Hän näytti sairaalta ja väsyneeltä, ja sitä\nlisäsi vielä se seikka, että hänen partansa oli huonosti ajeltu ja että\nhänellä oli yllään huonosti sopivat vaatteet. Hänen silmänsä näyttivät\nsuuremmilta ja kulmien alle vaipuneilta, ja hänen otsansa ääriviivat\nentistä kovemmilta. Mutta vaikka hän näyttikin onnettomalta, tuntui\nhän samalla älykkäämmältä. Hän näytti paremmin tajuavan, mitä hänen\nympärillään tapahtui — vähemmän untanäkevältä.\n\n»Olen tullut katsomaan, voisinko millään lailla olla hyödyksi teille»,\nsanoi Bobby ojentaen kätensä. »Ystävänne ja oppilaanne ovat huolissaan\nvointinne takia.»\n\n»Oletteko tullut tapaamaan minua», sanoi Sargon ja katseli syrjästä\nkuuntelevaa vartiaa ja alensi ääntään... »minua, Sargonia?»\n\nBobby ymmärsi tuon epäilevän sävyn ja se suretti häntä. »Niin, teitä\nSargonia, menneisyyden kuningasta.»\n\n»He tahtoisivat, että kieltäisin sen», sanoi Sargon kuiskaten.\n\nBobby kohotti kulmiaan ja nyökkäsi päätään kuin sanoakseen: »Ne tekevät\nmitä hyvänsä.»\n\nPienen miehen käytöstapa muuttui. »Kuinka sen voi tietää?» sanoi hän.\n»Kuinka sen voi tietää?» Hän huokasi ja lisäsi: »Mikään ei näytä\nvarmalta nyt enää.»\n\n»Voimmeko istuutua jonnekin juttelemaan», sanoi Bobby. »Meillä on liian\npaljon sanottavaa toisillemme.»\n\nSargon katseli ympärilleen. Eräässä kulmassa oli kaksi tuolia, ja\nsiellä nurkassa he olisivat hiukan kauempana kuuntelijoista. »En voi\nkäsittää tätä hulluutta», sanoi Sargon, kun he istuutuivat. »En voi\nkäsittää tätä arvoitusta, joka on annettu ratkaistavakseni. Miksi\nsallii voima, miksi sallii Jumala, että ihmiset ovat hulluja? Kun he\novat hulluja, ovat he hyvyyden ja pahuuden toisella puolen. Mitä he\novat? Vieläkö ihmisiä? Mitä tulee oikeudesta, mitä tulee suoruudesta...\nkun ihmiset tulevat hulluiksi?» Hänen äänensä hiljeni. Hänen silmänsä\ntulivat hätäisiksi. »Täällä tapahtuu kamalia», kuiskasi hän. »Kamalia,\nhyvin kamalia.»\n\nHän vaikeni. Vähään aikaan ei hän eikä Bobby sanonut mitään.\n\n»Minä tahdon viedä teidät pois täältä», sanoi Bobby.\n\n»Tekevätkö ystäväni jotakin?» kysyi Sargon. »Mitä Christina Alberta\ntekee? Voiko hän hyvin?»\n\n»Hän voi mainiosti», sanoi Bobby arvaamalla. Tämä oli luultavasti yksi\nnoita petomaisia sukulaisia, jotka mielellään jättivät Sargonin tänne.\n»Tahdon, että kuuntelette minua», lisäsi hän.\n\nMutta Sargonilla oli paljon kerrottavaa. »Kaikki tässä paikassa\najattelevat vain sitä, mitä heidän ystävänsä ulkopuolella tekevät\nheidän puolestaan. Ihmisparat tulevat puhumaan huolistaan minulle.\nHe tietävät, että minä olen toisenlainen kuin he. He kirjoittavat\nkirjeitä, anomuksia. Sanon teille, että jos Jumala vapauttaa minut,\npidän heitä kaikkia mielessäni. Jotkut tekevät pilaa minusta. Heillä\non harhaluuloja. He luulevat olevansa kuninkaita, keisareita, rikkaita\nmiehiä tai suuria keksijöitä, ja että maailma on salaliitossa heitä\nvastaan... Muutamat ovat epäluuloisia ja julmia... Tummentuneita\nsieluja... Muutamilla on pelottavia tapoja. Et voi auttaa, katsella\nvain... Muutamat ovat hyvin alas vaipuneita — turmeltuneita...\näärettömästi... Se on hyvin tuskallista, hyvin tuskallista.»\n\nSiniset silmät tuijottivat kauhistuneina noitten epämiellyttävien\nmuistojen noustessa mieleen.\n\n»Ei voi olla epäilystäkään siitä, etten minä olisi Sargon», sanoi hän\näkkiä katsoen terävästi Bobbyyn.\n\nHetkellinen kiihko katosi heti. »Tuo Preemby-niminen mies ei ollut\nherännyt. Hän nukkui... tuskin osasi uneksiakaan elämästä. Mutta minä\nolen nähnyt! Olen katsellut maailmaa korkealta paikalta. Pimeästä\npaikasta myös... Sargon! Sargon on aivan eri henkilö... Mutta se on\nvaikeaa.»\n\nHän vaikeni taas.\n\nBobby huomasi, etteivät he pääsisi minnekään. Tätä keskustelua\nkuvitellessaan oli hän puhunut, ja Sargon oli kuunnellut. Eikä ketään\nollut kuuntelemassa. Mutta kaikki tämä oli odottamatonta. Kuitenkin oli\nsuunnitelma kerrottava, Sargonille oli annettava ohjeet. Hän katseli\nsalaa ihmisiä ympärillään. »Meidän keskuudessamme on monta», sanoi hän,\n»jotka tahtoisivat vapauttaa teidät. Tahdon kertoa teille...» Tällä\nhetkellä hän keksi, että oli käytettävä keinotekoista kieltä. »Kun\nminä puhun kaupungista Keski-Aasiassa, tarkoitan tätä paikkaa, tätä\nhoitolaa. Ymmärrättekö?»\n\n»Tämä paikka... Keski-Aasia, jos minä olen Sargon... Kaikki on\nmahdollista, kaikki muu... Mutta me olemme yhä Englannissa.»\n\n»Niin kyllä, mutta tahtoisin selittää sen teille.»\n\n»Niin, niin, selittäkää.»\n\n»Puhun suurista löydöistä Keski-Aasiassa. Se tarkoittaa tätä.»\n\nMahtoiko hän ymmärtää.\n\n»Vapautusta!» kuiskasi Bobby Sargonin korvaan, katseli vartiaa, kohtasi\nhänen silmänsä ja joutui hämilleen.\n\n»Kertokaa minulle niistä löydöistä», sanoi Sargon lyhyen hiljaisuuden\njälkeen, ikäänkuin hän ei olisi kuullut kuiskattua sanaa.\n\n»Se on tämän paikan symbooli», sanoi Bobby.\n\nSargon näytti pettyneeltä. Vartia katseli nyt heidän kasvojaan. Ehkäpä\nhänellä jo oli omat epäluulonsa. Bobby kävi punaiseksi ja alkoi äkkiä\nkertoa erään hämmästyttävän venäläisen miehen löydöistä, jolle hän\nantoi nimen Bobinski. Bobinski oli löytänyt muureilla varustetun\nkaupungin, josta ei millään päässyt ulos. Vartia katseli nyt poispäin.\n»Juuri sellaisen kuin tämä paikka», sanoi Bobby ja lisäsi selvemmin:\n»Tarkoitan tätä paikkaa.» Siellä virtasi joki kaupungin läpi, tuon\nsuljetun kaupungin, ja tuli ulos matalammalta puolelta. Siellä odotti\nauttaja. Siellä odottivat pelastajat. Siellä heidän piti odottaa.\nYmmärsikö hän? Siinä paikassa oli kolme puuta ja puro juoksi muurin\nalitse. Siellä he odottivat. He odottaisivat siellä siksi, kunnes\nvangittu kuningas tulisi heidän luokseen.\n\n»Se on merkillinen tarina», sanoi Sargon. »Mitä vangittua kuningasta\ntarkoitatte?»\n\n»Sillä tarkoitetaan teitä.»\n\n»Joki, josta puhutte, saattaa olla Eufrat», sanoi Sargon. »Uneksin\nusein Eufratista.»\n\nHän oli epäonnistunut. Sargon oli vielä omissa unelmissaan. Eufrat!\nMitä tekemistä Eufratilla on Keski-Aasiassa? Taikka hoitolassa?\n\n»Ei nyt sentään!» sanoi Bobby. »Sanoin... Tarkoitan paljoa pienempää\njokea. Tarkoitan vain puroa, tällä alueella. Ettekö ymmärrä?»\n\nPitkä, teräväkasvoinen nainen, jolla oli päässään musta olkihattu, tuli\nlähelle istumaan. Puhuessaan seuraili Bobby häntä silmäkulmallaan.\nOliko hän jonkun sairaan tuttava, vai mitä hän täällä teki? »Puhun\nkuvannollisesti», selitti Bobby yhä tarkkaillen naista ja ajatellen\nhäntä. »Tämä hoitola on teidän vankilanne.» Hän huomasi naisen\nvaihtavan katseen hoitajan kanssa, joka oli siirtynyt kyynärän tai\npari kauemmas huoneeseen. He siis tunsivat toisensa. Silloin hänenkin\ntäytyi olla vakooja. »En tahdo muuta vankilaa kuin tämän», sanoi Sargon\nsilminnähtävästi käsittäen kaiken väärin. »Yksikin vankila riittää.»\n\n»En minä sitä tarkoita», sanoi Bobby. »Saatteko kävellä täällä\nympäriinsä ihan vapaasti?»\n\n»En vapaasti», sanoi Sargon. »En.»\n\n»Voisitteko tulla muurin ulkopuolelle huomenna.»\n\nNainen käänsi pitkän, terävän nenänsä häntä kohti ja tuijotti häntä\njokseenkin tylsillä, vihreänsinisillä silmillä.\n\nBobbyn hermot olivat katkeamaisillaan. Hän pelkäsi yleensä naisia\nenemmän kuin miehiä. Tuo äkäisen näköinen, terävänenäinen nainen, joka\nkuunteli niin röyhkeästi ja vihamielisesti, sai hänet sekaantumaan.\nHän koetti keksiä tarinan kadotetuista ja jälleen valloitetuista\nkaupungeista, jonka olisi pitänyt olla kristallia Sargonille ja\nkuitenkin käsittämätön kuuntelijalle. Mutta hänen keksimiskykynsä ei\nkestänyt tätä vaikeaa tehtävää. Missä joki juoksi ulos kaupungista,\ntoisteli hän. Hän kiintyi tuohon ajatukseen. Missä oli puita ja\nmurattia, siellä odottivat uskolliset. Milloinka olisi mestarilla\notollinen hetki hiipiä ulos heidän luokseen? Kaikki oli valmiina.\nMilloin se saattaisi tapahtua? Milloin se olisi mahdollista?\nKappaleittain ja moniin asiaan kuulumattomin piirtein koetti Bobby\nsaada kuulijansa tajuamaan viittauksensa. Nyt, kun hänen olisi pitänyt\npuhua selvästi, nyt kun hän pelkäsi kuuntelijaa, puhui hän hajanaisesti\nja harhauttavasti. Hän saattoi antaa Sargonille käsityksen jostakin\nsalaperäisestä ja ihmeellisestä, mutta ei enempää. Aika kului. Bobby\nolisi saattanut katkaista niskat tuolta helvetilliseltä naiselta. Tämä\nsai kuulla yhä enemmän hänen epätoivoisia selityksiään. Hän perääntyi\nhajanaisesti takaisin lähtökohtaansa, Bobinskiin. »Ei ole olemassa\nsellaista henkilöä kuin Bobinski», selitti hän.\n\n»Mutta kuinka hän sitten saattoi tutkia tuota kaupunkia?» kysyi Sargon.\n\n»Hän on kuollut», selitti Bobby. »Hän oli vain naamio.»\n\n»Eräät ihmiset ovat naamioita.»\n\n»Älkää välittäkö Bobinskista. Voitteko tulla nurkkaan saakka? Ei, ei.\nHän katselee. Älkää vastatko.»\n\n»Minä en ymmärrä», sanoi Sargon.\n\nBobby huomasi, että hän vain pimitti Sargonia. Mutta mitä muuta hän\nvoisi tehdä? Hän olisi voinut lyödä itseään sen vuoksi, ettei ollut\ntuonut mukaansa pientä selostusta suunnitelmastaan paperipalalle\nkirjoitettuna, jonka hän olisi voinut pistää Sargonin käteen tai\ntaskuun. Sehän olisi ollut yksinkertaista. Hänellä olisi voinut olla\nmuassaan kartta ja piirros. Nyt oli liian myöhäistä.\n\nBobby joutui epätoivoon. Kaikki oli mennyt hullusti. Hän nousi\nlähteäkseen, mutta istuutui taas yrittääkseen uudelleen. Hän olisi\nvaikka tappanut tuon naisen, oli kiukuissaan itselleen, vieläpä\nhidasjärkiselle pikku Sargonillekin.\n\n»Oli kaunista tulla katsomaan minua», sanoi Sargon. »Miksi te tulitte?\nLuuletteko te, että jotakin saattaa tehdä puolestani? Tapaatteko te\nusein Christina Albertaa? Kun näin teidät ensimmäisen kerran, arvelin,\nettä teillä olisi minulle kerrottavana jotakin tärkeää. Täällä elää\naina sellaisessa toivossa. Täällä, kun ei ole ketään vieraita, ei\ntapahdu mitään, ei mitään miellyttävää. Ja niin joutuu surun valtaan...\nMinua huvitti suuresti kuulla noista Keski-Aasian kaupungeista, mutta\nse oli hiukan tyhjää. Tulitteko juuri niitten takia? Taikka vain minua\ntapaamaan?... Tulettehan takaisin. Kun pääsee tähän odotushuoneeseen,\non sekin jo tapaus...» Sitten nopeasti kuiskaten. »Ruoka on kamalaa.\nNiin huonosti valmistettua. Se inhottaa minua...»\n\n»Tuo nainen», sanoi Bobby poistuessaan, »tuo nainen on pilannut kaiken.\nEn voi sietää häntä.»\n\n»Tuoko nainen», sanoi Sargon seuraten Bobbyn katseensuuntaa. »Nais\nparka. Hän on kuuromykkä. Hän tulee tapaamaan veljeään. Koko perhe on\nvajavaisia tai mielipuolia.»\n\nKiukustunut Bobby palasi majataloon. Olisiko hänen luovuttava koko\njutusta? Sietämätön ajatus? Hänen oli tehtävä uusia suunnitelmia —\nkokonaan tuoreita suunnitelmia. Hänen täytyisi aloittaa kaikki alusta.\nPieni mies oli silminnähtävästi kurjassa tilassa. Mutta olikin paljon\nvaikeampaa saada hänet käsiinsä kuin Bobby oli luullut.\n\nBobby ei nukkunut sinä yönä.\n\n\n4.\n\nYöllä, juuri ennen auringon nousua, heräsi Sargon ja ymmärsi. Hän\nymmärsi ihan selvästi, mitä tuo nuori mies oli sanonut hänelle. Hän\noli sanonut »apua». Itse asiassa hän oli tarkoittanut karkaamista.\nKaupunki Keski-Aasiassa oli vain tunnuskuva. Hän oli sanonut senkin.\nHän oli kuvannut hoitolan nurkkauksen, tuon nurkan, josta joki juoksi\npelloille, ja pensaikot, jonne sairaitten ei arveltu koskaan menevän.\nHän oli kertonut ystävistä, jotka odottaisivat ulkopuolella. Hän oli\nkoettanut määrätä ajan, jolloin nuo ystävät tulisivat hänen luokseen.\nJa Sargon ei ollut ymmärtänyt. Hän nousi hyvin hiljaa istumaan\nvuoteessaan.\n\nAsiahan oli täysin selvä, mutta jonkunlaisen tylsyyden takia, joka\njoskus valtasi hänet, ei hän ollut yhtäkkiä ymmärtänyt tarkoitusta.\nNuori mies oli, luonnollista kyllä, hiukan harmistunut. Mitä hän nyt\ntekisi? Koettaisiko hän uudelleen? Odottivatko ystävät vieläkin?\n\nKuka tuo nuori mies oli? Sargon ei tiennyt hänen nimeään tai oli\nunohtanut sen kokonaan. Mutta hän uskoi. Hän oli sanonut: »En kutsu\nteitä millään muulla nimellä.» Sargon! Ja siellä olivat ystävät,\njoista hän oli puhunut ja jotka odottivat kuningastaan ulkopuolella.\nHeidänkin tuli tietää kaikki. Kuinka he tietäisivät, jos ei olisi\nmitään tiedettävää? Se ei kuitenkaan tainnut olla unta. Ehkäpä maailma\njo heräsi... Mutta hän oli pettänyt heidät. Hän ei ollut ymmärtänyt...\nHe olivat odottaneet turhaan...\n\nKuinka hiljaista kaikki oli! Outo, tavaton hiljaisuus. Oli kummallista,\nettä tällä paikalla vallitsi sellainen hiljaisuus. Oli pimeää\neikä kuitenkaan ihan pimeää. Huonetta valaisi hämärästi sinisellä\nvarjostettu lamppu. Kolmessa lähimmässä vuoteessa ei ollut ketään,\nja niitten toisella puolen mies, joka melkein koko ajan kääntyili ja\nmutisi, makasi tällä hetkellä aivan vaiti. Järjettömyyksiä lateleva\nmies oli kuollut kolme päivää sitten, mies, joka silloin tällöin\npäästeli hurjia, äänekkäitä huutoja, oli viety toiseen hoitolaan.\nAvoimen oven kautta näki porraskäytävän yli pieneen, keltaiseen\nhuoneeseen, jossa hoitaja Brand istui käsivarret ristissä, leuka\nrinnalla ja nukkui, pasianssikortit levällään edessään. Hän näytti\nolevan yksin ja saattoi kuitenkin nukkua noin syvästi. Missähän toinen\nvartia oli — uusi mies, jonka nimeä Sargon ei tiennyt? Ja nyt hän\ntunsi, että joku oli juuri äsken mennyt ulos.\n\nVerhottomista ikkunoista näkyi yö ulkona, pimeys, joka vähitellen tuli\nkuultavaksi, palanen hyvin mustaa pilveä ja muutamia kalpeita tähtiä.\nTämän suorakaiteen muotoisen taulun alta näkyi epäselvästi puitten\nlehviä ja pienen tammen pyöreä latva, jossa yhä oli lehdet, ja puut\nensimmäisen aitauksen takana. Nämä piirteet kävivät selvemmiksi, mitä\nenemmän hän niitä katseli. Se oli kuin valokuvauslevyn kehittämistä\npimeässä huoneessa. Tähdet sammuivat. Oliko niitä ollut viisi? Nyt\nniitä oli vain kolme, sillä kaksi muuta oli haihtunut kalpeaan,\nkasvavaan valoon.\n\nUskaltaisikohan mennä porraskäytävään? Jos Brand heräisi, voisi hän\nselittää kaiken jollakin luonnollisella tavalla. Hän oli hyvissä\nväleissä Brandin kanssa. Mutta toinen vartia?\n\nHänestä ei näkynyt jälkeäkään. Minne hän oli mennyt?...\n\nTee heti, mitä on tehtävä! Viisain elämänohjeista.\n\nSargon pujahti hyvin nopeasti vuoteesta ja pani ylleen aamupuvun ja\ntohvelit. Hssh! Mikä siellä?... Joku vain kuorsasi. Ei mitään muuta.\nHän lähti ja seisoi porraskäytävässä. Brand nukkui kuin kivi.\n\nKivinen porraskäytävä oli valoisa ja tyhjä, ja avoimesta ovesta\nvasemmalta alakerrasta kuului nukkujien käheä hengitys. Koko maailma\nnäytti yhtäkkiä nukkuneen, paitsi Sargonia ja noita ystävällisiä\nodottajia toisella puolen muurin. Kaukaa kuului ärjymistä ja\nlörpöttelyä, mutta niitä hillitsi välissä oleva ovi. Ne saattoivat vain\nhäntä ympäröivän hiljaisuuden vieläkin suuremmaksi.\n\nJokin liikahti, pieni, napsahtava ääni, joka sai Sargonin sydämen\nlyömään. Sitten kuului jymähtävä lyönti. Toinen lyönti. Se ei ollut\nmitään: kello alakerrassa löi kuutta.\n\nHän asteli alaspäin hyvin päättävästi, mutta varovasti. Sisäinen ääni,\nsisäinen vaisto veti häntä mukaansa. Hän pysähtyi ovella ja kosketti\nsitä. Se oli avoinna. Lukitsematon! Brandin toveri oli nähtävästi\nulkona omilla asioillaan. Vapauden kylmä henkäys puhalsi Sargonia\nkasvoihin.\n\nOvi aukeni ja sulkeutui pehmeästi, ja nyt seisoi Sargon hoitolan\nvasemman siiven portailla katsellen sumuista marraskuista maailmaa.\n\nOli pimeä, mutta näki kuitenkin: omituisen mustan maailman, jonka\nääriviivat olivat värittömät. Kaikki näytti siltä kuin piirteet olisi\npyyhkäisty pois märällä rievulla. Oli kylmä, mutta sellainen kylmä,\njohon ei sekaantunut tuulen kiukkua ja katkeruutta.\n\nHän meni soraisen pihan yli, pysähtyi ja katseli ympärilleen. Vasemman\nsiiven raskas ainesjoukko jätti hänet varjoon, musta möhkäle, joka\nkohosi taivaan kalpeampaa tummuutta vasten. Se väistyi taaemmas\nnäköpiirissä ja keskirakennuksen ryhmä taaemmalla oli kuin talon haamu.\nSiellä täällä oli oranssinvärisiä valaistuja ikkunoita, ja toisia,\nvaaleampia, heijastuvia valoja. Portinvartian kojussa portin vasemmalla\npuolella oli myös valoa. Mutta siellä, missä on hulluutta, ei ole\nmilloinkaan täydellistä lepoa.\n\nHoitola oli kuitenkin sinä aamuna niin hiljainen kuin hoitola suinkin\nsaattaa olla.\n\nHän katseli ja kuunteli. Ei askeltakaan. Ei olisi hyvä, jos toinen\nvartia löytäisi hänet täältä...\n\nMutta mies oli kauniisti poissa jossakin muualla. Kukaan muu ei\nkuljeskelisi ympäriinsä tässä kirpeässä ilmassa.\n\nMitä Sargonin olikaan muistettava?\n\nYstävät ja uskovaiset odottivat häntä. He odottivat nyt juuri. Missä\njoki juoksi ulos kaupungin muurien alta, merkitsi sitä paikkaa, missä\npuro urkeni pelloille. Sitä tietä hänen siis oli mentävä, vasemmalle,\nmissä maaperä laskeutui jokea kohti. Hän käveli nyt ruohikolla, sillä\nsorassa narskuivat hänen askeleensa liikaa. Ruoho suhahteli terävästi.\nSe oli raskasta valkoisesta kuurasta, ja hänen askeleensa jättivät\nläikkiä hopeiseen harmauteen.\n\nHän käveli hoitolan tumman ainesjoukon ohi pois kylmää ja avonaista\nvapauden ilmaa kohti. Hän aukaisi ja meni pienen rautaportin läpi\nsiitä rauta-aidasta, joka erotti hoidetun ruohokentän kaalimaasta.\nSen saranat kirskuivat hiukan, ja hän avasi ja sulki sen hyvin\nvarovaisesti. Hän lähti menemään peltojen yli. Polku hänen edessään\nupposi sumuun. Se ilmaantui sumusta hänen jalkojensa edessä ja upposi\ntaas sumuun hänen takanaan. Hänestä tuntui kuin se olisi kulkenut hänen\nohitseen ja kuin hän olisi astellut paikallaan. Hän ei muistanut, minne\npolku vei, eikä missä asemassa se oli hänen hakemaansa nurkkaan nähden.\nMutta joka hetki muuttui ilma kirkkaammaksi.\n\nJoka hetki esiintyivät esineet selvempinä. Taivaalla oli ollut jotakin\ntummaa ja uhkaavaa, joka riippui hänen yllään ja näytti vartioivan\nhäntä. Hän oli tehnyt parhaansa ollakseen näkemättä tuota outoa uhkaa,\nkoska hän pelkäsi omaa mielikuvitustaan. Mutta äkkiä hän näki, että\nne olivatkin vain sumun yli ulottuvia puiden latvoja. Puurivit, ne\nkaiketi juoksivat hoitolan seinien suuntaisena rivinä. Hänen piti mennä\npuurivin läpi päästäkseen kulkemaan alamäkeä. Hän jätti polun ja lähti\nhitaasti kulkemaan mäen huurteista rinnettä alaspäin. Hän kulki pitkien\nkaalinkantarivien ohi, jotka olivat mustia, rypistyneitä ja mehuttomia\nmuistuttaen hevosensa selästä laskeutuneita kasakoita. Ne kumartuivat\nkaikki häntä kohti ikäänkuin olisivat kuunnelleet hänen liikkumisensa\naiheuttamaa ääntä.\n\nTullessaan lähemmäksi puita ja pensasaitaa kuuli hän äänen kuin\nkääpiömäinen sotajoukko olisi ollut liikkeellä. Se oli vain kosteuden\nsäännöllistä tippumista puista.\n\nKaukana hänen takanaan kuului hänelle näkymättömän moottoripyörän ääni\nsen kiitäessä maantietä pitkin.\n\nHänen oli hiukan vaikeaa tunkeutua pensasaidan läpi, ja piikkiset\noksat raapivat hänen nilkkojaan. Hän sanoi itselleen, ettei ollut\nmitään kiirettä, koska ystävät odottivat. Pensasaidan takana maa taas\nlaskeutui, ja sumu tuli valkeammaksi ja tiheämmäksi. Päivänvalo oli jo\nsiksi voimakas, että sumu näytti valkealta kuin käärinliina. Se verhosi\ntäydellisesti puron.\n\nHän kulki hitaasti. Hänellä ei ollut minkäänlaista tunnetta siitä, että\nhäntä ajettaisiin takaa. Brand ei menisi sairashuoneeseen ainakaan\ntuntiin, ei kaipaisi häntä moneen aikaan...\n\nKuinka ihmeellistä onkaan aamun valkeneminen, ajatteli Sargon, ja\nkuinka harvoin sitä näkee. Joka päivä alkaa tuolla ihmeellisellä\nnäytelmällä ja me nukumme sen aikana ikäänkuin se ei vähääkään\nliikuttaisi meitä, ja nousemme jalkeillemme vasta valmiiseen\npäivään. Hiukan ennen oli maailma ollut vain musta piirros, mutta\nnyt se yhtäkkiä värittyi. Taivas oli sininen. Kaikki tähdet olivat\nsammuneet — ei kuitenkaan, ei kaikki! Yksi paistoi vielä, suuri,\nkalpea tähti, Sargonin tähti. Ja taivas sen ympärillä oli heikosti,\nsäteilevästi ruusunpunainen. Siellä oli kai itä, ja tuo tähti oli kai\naamutähti, joka riippui ulkorakennusten savupiippujen yläpuolella.\nNuo piiput olivat hyvin selväpiirteiset. Hoitolan seinä, joka äsken\noli ollut musta ja muodoton möhkäle, oli nyt muuttunut voimakkaasti\npurppuraiseksi neliöksi, jonka kirkkaus oli miellyttävä, ja jossa\nselvästi näkyivät raot ja halkeamat ja ikkunalaudat. Neljä ikkunaa\npaistoi kalpean oranssin värisinä, ja kaksi niistä välähti äkkiä ja\nsammui.\n\nMahtaisikohan joku katsoa noista ikkunoista ja nähdä hänet?\n\nSe ei merkinnyt mitään. Hän menisi vain hiljalleen virtaa kohti. Tuo\nystävällinen sumu peitti hänet.\n\nOli ihanaa olla tuossa valkoisessa sumussa, eikä kuitenkaan sen\nvangitsemana. Se oli aina hiukan matkan päässä hänestä. Se kasteli\nhänet kuitenkin. Kuinka haurasta kylmettynyt maa olikaan. Mutta kun\npotkaisi pois pinnan, oli se taas lämmintä ja pehmoista.\n\nHänen päänsä päällä voimistui sini, ja siellä näkyi jokunen hajanainen\npilvenhattara.\n\nHän upposi yhä syvemmälle pehmeään sumuun. Nyt hän käveli pitkin\nmärkää, näivettynyttä ruohoa. Kun hän kääntyi katsomaan hoitolaa, oli\nse jo hävinnyt sumuun.\n\n»Mitä se oli?» Puhuiko joku, vai löikö jonkun salaperäisen\nkeijukaisolennon sydän! Kuuntele! Tarkkaa! Ajattele!\n\nSe oli puro.\n\nNyt oli kaikki selvää ja helppoa.\n\nHän käveli puron viertä pitkin. Ihan likellä tuli näkyviin puita,\navuliaita puita sumua ympärillään, valkeiksi puettuja, ohjaavia\npuita. Paleltunutta ruohoa oli runsaammin täällä. Ja mitä tuo oli,\ntuo kiinteämpi, maata matava, tummempi sumu? Siinä oli muuri. Muurin\ntakana, siis jo huutomatkan päässä, odottivat ystävät ja uskovaiset.\nKuinka hiljaa he olivat! Ei kuiskausta, ei liikahdusta.\n\nHyvän aikaa seisoi Sargon liikkumattomana muurin alitse johtavan aukon\nvierellä. Viimein hän rohkaisi itsensä ja kiipesi muurin harjalle\nmurattien avulla ja ankarasti ponnistellen.\n\nEi kukaan odottanut. Joku hämärä nelijalkainen eläin kolisteli pakkasen\npuremassa puistikossa alempana, ja sitten oli hiljaista. Ei ollut\nmerkkiäkään odottajista eikä auttajista.\n\nMitäpä siitä! Oli Jumalan tahto, että he eivät olleet siellä.\n\nHän istui muurilla hyvin hiljaa. Hän ei tuntenut olevansa hyljätty eikä\nyksinään. Hän ei ollut vähääkään pahoillaan. Hän tunsi, että voima,\njoka oli herättänyt hänet, oli läsnä.\n\nHitaasti, mutta varmasti tuli päivä kirkkaammaksi. Pieni pilvi, joka\noli kuin liehuva höyhen, syttyi äkkiä ja sitten syttyivät muut. Suuri\nvalokeila, niinkuin valonheittäjän keila, vaikka paljon suurempi,\nilmestyi hulmuten pohjoisesta. Sitten ilmestyi kaukaisen kukkulan\nvalaanselän yli veitsenterän levyinen, häikäisevä valojuova, säteilevä\nkuin käyrän miekan terä, kuin päähine, kuin kupu, ja värisevä,\nsalamoiva tulensynty. Ja niin oli marraskuun aurinko noussut punaisena,\npyöreänä, kuin maasta irti reväistynä.\n\n\n5.\n\nPäivä paistoi nyt täydeltä terältä ja sumu oli hävinnyt. Nyt näkyivät\nhoitolan rakennusten katot mäen harjan yli kaikesta taikamaisesta\nriisuttuina, jokapäiväisinä ja kalpeina. Jossakin sillä suunnalla\nhaukkui koira.\n\nOli kummallista, ettei täällä ollut ketään. Tuo nuori mies, jonka nimeä\nhän ei ollut milloinkaan tiennyt, oli sanonut hyvin selvästi, että\nsiellä oli ystäviä odottamassa häntä. Ehkäpä he olivat menneet pois ja\npalaisivat pian.\n\nMutta se ei merkinnyt suuriakaan nyt. Joka tapauksessa hän oli nähnyt\nuskomattoman kauniin auringonnousun. Kuinka mainio aurinko olikaan!\nKaikista silminnäkyvistä esineistä se oli enimmän Jumalan kaltainen.\n\nEhkäpä täällä ei ollut avustajia ollenkaan. Ehkäpä hän oli käsittänyt\nväärin. Hän saattoi olla tyhmä. Hän käsitti väärin yhä useammin.\nEhkäpä vartiat jo tulisivat ottamaan hänet kiinni ja veisivät takaisin\nhoitolaan. Ehkäpä kaikki oli etukäteen määrätty sellaiseksi. Hän ei\nantaisi sen huolettaa itseään. Elämä oli täynnä koettelemuksia ja\npettymyksiä. Hän tunsi nyt, kuinka kylmä tunki luihin ja ytimiin ja\nkuinka hän oli niin väsynyt, että koko tarmo alkoi mennä. Säpsähtäen\nhuomasi hän, että rinteellä seisoi mies, joka tarkasteli hoitolaa.\nHän tunsi äkkiä tarmon puuskan palaavan. Tuo mies, joka seisoi\nliikkumattomana paikallaan, katseli tarkkaan hoitolaan päin. Oliko hän\njoku hakemaan lähetetty palvelija? Taikka joku luvatuista auttajista?\nJoku luvatuista auttajista!\n\nSargon ei ollut niin tyyni ja välinpitämätön kuin hän oli otaksunut.\nHän vapisi kiireestä kantapäähän. Hän ei tärissyt vilusta, vaan\nkiihkosta. Hän tunsi, että hänen täytyi päästä selville tavalla tai\ntoisella. Saisiko hän miehen huomion kiintymään itseensä? Hän huiskutti\nkättään. Sitten veti hän taskustaan likaisen nenäliinan ja alkoi\nheilutella sitä. Nyt! Nyt näytti siltä kuin mies katselisi suoraan\nSargonia kohti.\n\nHän lähti liikkumaan Sargoniin päin hitaasti, aivan kuin ei uskoisi\nsilmiään. Sitten hän vihelsi ja alkoi juosta.\n\nSargon istui liikkumatta paikoillaan. Hän tunsi koko ajan, että nyt\nhänet otettaisiin kiinni.\n\nSe olikin Bobby, aivan lähellä ja huutaen: »Sargon! Tekö siellä olette,\nSargon?» Sargon ei odottanut häntä. Hän kääntyi ympäri, horjahti ja\nputosi muurilta. He löivät kättä. »Oletteko tullut hakemaan minua?»\n\n»Olin epätoivoissani. En luullut teidän käsittäneen tarkoitustani.\nOlen aivan ällistynyt... Antakaas, kun ajattelen, mitä meidän nyt on\ntehtävä. Moottoripyöräni on majatalossa. Sepä vahinko. Niin, tulkaa\nmukaan. Minun täytyy kätkeä teidät jonnekin ja hakea se. Sitten mennään\npois. En luullut, että teillä ei olisi vaatteita. Vaatteita? Sitä ei\nkukaan nyt näe. Kylmä? Onko teillä kylmä? Haen peitteen. Minulla on\npeite sivuvaunussa.»\n\nHän ohjasi kulkua mäkeä ylös tarkastaen silloin tällöin hoitolan\naluetta. Sargon juoksi hänen rinnallaan, rauhallisena, luottaen\nauttajaansa ja Jumalaansa sellaisen henkilön rajattomalla\nkuuliaisuudella, joka voi uskoutua palvelijalleen.\n\n\n6.\n\nBobbyn mieli oli iloinen ja kirkas sinä aamuna. Hän oli lähtenyt\nkävelemään hoitolaa kohti vain sen vuoksi, ettei hän enää voinut\nmaata vuoteessa harminsa kourissa. Hänen merkillinen onnensa kohdata\nSargon oli palauttanut koko hänen itseluottamuksensa ja luottamuksen\nsiihen, että kaikki onnistuisi. Hän teki suunnitelmansa nopeasti ja\npäättävästi. Olisi mahdotonta viedä Sargon majataloon ja antaa hänelle\nkahvia. Heti kun hänen pakonsa huomattaisiin, tultaisiin häntä hakemaan\nkylästä. Ja jokainen huomaisi tuon omituisen pikku miehen, jolla oli\nyllään aamunuttu ja tohvelit. Hänen täytyi piilottaa Sargon jonnekin\nlähelle. Juuri mäen toisella puolen oli pieni metsäpalanen. Sääli, että\nhän oli niin heikosti puettu! Sitten piti hakea moottoripyörä niin pian\nkuin mahdollista.\n\nSargon oli täysin luottava ja tottelevainen. »Tiedän, että on kylmä»,\nsanoi Bobby, »mutta sille ei mahda mitään. Toivoisin, ettei täällä\nolisi niin paljon kuolleita lehtiä.»\n\n»Toimikaa vain nopeasti ja tuokaa apua», sanoi Sargon.\n\n»Älkää liikahtako täältä», sanoi Bobby.\n\nPiilopaikka ei ollut paras mahdollinen: oja, ryhmä havupuita keskellä\nalastonta pyökkimetsää, mutta siinä oli kaikki, mitä tällä tasangolla\nnäkyi. »Näkemiin», sanoi Bobby ja lähti nopeasti juoksemaan majataloon\nhakemaan moottoripyörää. Hän saapui sinne punakkana, hengästyneenä, ja\nhuomasi, että majatalossa oltiin kovin epäluuloisia ja vastahakoisia,\nkun hän ilmoitti haluavansa heti maksaa laskunsa, kieltäytyi juomasta\naamiaiseksi teetä ja voileipää, ja alkoi kääriä kokoon vähiä\ntavaroitaan. Hänestä näytti, että tehtävää riitti loppumattomiin,\nja että siihen meni tavattomasti aikaa. Sen lisäksi ei majatalossa\nvielä ollut vaihtorahaa harmillisten vastusten lisäksi ja sitä oli\nlähetettävä hakemaan kyläkaupasta. Billyn moottoripyörä, joka aina oli\noikullinen laitos, synnytti aika hajun lähdettäessä. Ja sillä välin\nSargon vapisi mudassa ja kuolleitten lehtien keskellä tippuvien puitten\nalla, taikka vieläkin pahemmin: hänet oli ehkä otettu kiinni ja viety\ntakaisin hoitolaan.\n\nKello oli jo lähes kahdeksan, kun Bobby tuli takaisin sivutietä pitkin\npienen pyökkimetsän kohdalle, ja hänen sydämensä hypähti, kun hän näki\nkahden raskaan sarjan miehen tulevan häntä kohti. Hän tunsi heidät\nheti hoitolaan kuuluviksi. Heissä oli tuo pettämätön käskynalaisen\narvovallan sävy, joka on ominaista vanginvartioille, entisille\npoliiseille, raitiotien tarkastajille ja mielisairaitten vartioille.\nKun hän kiisi heitä kohti, asettuivat he keskelle tietä ja käskivät\nhäntä merkeillä pysähtymään. »Helvetti!» pääsi Bobbylta, ja hän\npysäytti koneensa.\n\nHe tulivat luo näyttämättä erikoisia vihamielisyyden merkkejä.\n\n»Suokaa anteeksi, herra», sanoi toinen, ja Bobbyn tuli parempi olla.\n»Tuo suuri talo, jonka näette, on Cummerdownin mielisairaala. Ehkäpä\ntiedättekin sen, herra?»\n\n»En. Mikä on sairaala? Kaikkiko nuo rakennukset?» Bobby tunsi, että hän\ntuli todella kekseliääksi ja hänen tuulensa parani.\n\n»Niin on.»\n\n»Peevelin suuri laitos», sanoi Bobby.\n\n»Meiltä on yksi hoidokki karannut tänä aamuna. Harmiton pieni mies hän\noli, ja uskalsimme pysäyttää teidät ja kysyä, oletteko ehkä nähnyt\nhäntä?»\n\nHobbyn mielessä välähti. »Luulenpa melkein. Oliko hänellä yllään\njonkunmoinen ruskea viitta ja tohvelit jalassa eikä mitään päässä?»\n\n»Se on juuri hän. Missä näitte hänet?»\n\nBobby kääntyi ympäri ja osoitti suuntaan, josta hän oli tullut. »Hän\njuoksi poispäin pellon piennarta pitkin», sanoi hän. »Näin hänet...\nnäin hänet noin viisi minuuttia sitten. Ehkäpä mailin päässä täältä.\nHän juoksi. Aidan viertä vasemmalla — ei, oikealla, tarkoitan — ei kun\nvasemmalla sittenkin — tuon pähkinäpuuistutuksen luona.»\n\n»Hän se on varmasti, Jim. Missä sanoittekaan nähneenne hänet?»\n\nBobbyn hyvä tuuli parani. »Jos toinen teistä haluaa istuutua taakseni\nja toinen sijoittua tähän laitokseen — vähän raskas kuorma, mutta kyllä\nse menee — vien teidät takaisin juuri sille paikalle. Teen sen heti.»\n\nHän alkoi muitta mutkitta kääntää pyöräänsä. »Tämä on oikeata apua»,\nsanoi Jim.\n\n»Mitäpä siitä», sanoi Bobby.\n\nBobby oli nyt kaikkein parhaimmassa kunnossa. Hän upotti heidät\navuliaisiin sanoihin — pienemmänkin heistä oli jo vaikea sopia\nsivuvaunuun ja toinen istui kuin säkki tavaratelineellä — hän vei\nheidät takaisin noin puolentoista mailin päähän pähkinäpuitten\nluo, kunnes löysi kuvaukseensa sopivan aidan. Hän auttoi heidät\nhuolellisesti tielle, otti vastaan heidän kiireelliset, mutta\nsydämelliset kiitoksensa jalomielisellä liikkeellä ja lähetti heidät\nkiireesti juoksemaan pellon poikki. »Hän ei voi olla mailiakaan\nedellä», sanoi hän. »Eikä hän liikkunut kovinkaan nopeasti. Veteli\nhiukan jalkojaan perässään.»\n\n»Hän se on», sanoi Jim.\n\nBobby suuteli kättään jäähyväisiksi heille. »Siinä sitä mennään», sanoi\nhän. »Auttakoon Jumala teitä kumpaakin ja puhdistakoon sydämenne. Ja\nnyt Sargonia hakemaan.»\n\nHän kiisi takaisin paikalle, jonne oli jättänyt Sargonin, käänsi\ntaas koneensa ja katseli sitä metsän kulmaa ja tiheämpää kohtaa,\njossa Sargonin olisi pitänyt olla. Mutta siellä ei ollut merkkiäkään\ntirkistelevästä päästä. »Kummallista!» sanoi Bobby, juoksi paikalle,\njonne hän oli jättänyt Sargonin kyyristelemään ojaan. Siellä ei ollut\nmerkkiäkään hänestä. Bobby katseli ympärilleen säikähtyneenä ja\nällistyneenä. Kävisikö sittenkin, kaiken tämän jälkeen, vielä hullusti?\n\n»Sargon», huusi hän, ja sitten vielä kovemmin: »Sargon!»\n\nVastaukseksi ei tullut ääntä, ei kahahdusta.\n\n»Hän on piilossa! Olisiko hän voinut hiipiä pois ja pyörtyä jonnekin.\nHän oli ehkä perin nääntynyt.»\n\nPelko kosketti Bobbya kylmällä sormellaan. Oliko hän ehkä erehtynyt\npaikasta? Oliko Sargon lupauksestaan huolimatta hiipinyt pois, taikka\noliko hän kylmästä turtana ja surkeana ryöminyt takaisin lämpimän\nhoitolan suojaan? Bobby seurasi ojaa metsän reunaan saakka ja kääntyi\nsiitä ojaan oikealla. Siinä hän äkkiä huomasi pienen eukon, joka istui\nkumarassa pienellä kasalla kuivia heiniä ja nukkui syvässä unessa.\nHänellä oli päässään rutistunut olkihattu, jota koristi katkennut musta\nsulka ja yllään mustat liivit. Jalkojensa ympärille hän oli käärinyt\nsäkin ja heittänyt toisen kuin liinaksi hartioilleen. Hän oli niin\nkyyryssä, että hänen kasvonsa olivat piilossa, ja hänen takanaan maassa\noli kaksi ristinmuotoon yhteensidottua riukua. Bobbysta hän oli mitä\nhämmästyttävin ilmestys. Riittihän hämmästystä siinäkin, että Sargon\noli mennyt tiehensä. Oli vielä ällistyttävämpää nähdä hänellä tällainen\nsijainen.\n\nBobby seisoi epäröiden paikallaan puolen minuutin ajan. Pitäisiköhän\nhänen herättää eukko ja kysyä häneltä Sargonia, vai pitäisikö hänen\nmennä pois. Kysymällä, päätti hän, ei hän menettäisi mitään.\n\nHän meni aivan eukon luo ja rykäisi. »Suokaa anteeksi, rouva», sanoi\nhän.\n\nNukkuja ei herännyt.\n\nBobby rapisutteli lehtiä, yski äänekkäämmin ja pyysi taas anteeksi.\nNukkujalta pääsi puoleksi tuhahdettu haukotus, hän heräsi säpsähtäen,\nnosti silmänsä ja paljasti — Sargonin kasvot. Hän tuijotti Bobbya\nhetkisen tuntematta häntä, ja haukotteli sitten huikeasti.\nHaukotellessa hänen siniset silmänsä tulivat taas älykkäiksi ja\nkäsittäviksi. »Minun oli kovin kylmä», sanoi hän. »Otin nämä vaatteet\nvariksen pelättimeltä, ja ruoholla oli hyvä ja kuiva istua. Panemmeko\nkaiken paikalleen?»\n\n»Sepä oli mainio ajatus!» huudahti Bobby saaden taas takaisin koko\nhilpeytensä. »Noin olette hauskan eukon näköinen. Voitteko kävellä\nsäkki yllänne? Ei, meillä ei ole aikaa panna sitä takaisin. Pudistakaa\nse pois jaloistanne ja tulkaa mukaan. Sivuvaunu ei ole kahdensadankaan\nkyynärän päässä. Voitte pukeutua siihen siellä. Nyt me lähdemme, ja kun\nolemme saaneet kymmenen mailia itsemme ja hoitolan välille, pysähdymme\nja hankimme kuumaa kahvia ja jotakin syötävää.»\n\n»Kuumaa kahvia», sanoi Sargon silminnähtävästi kirkastuen, »ja kinkkua\nja munaa?»\n\n»Niin, kahvia, kinkkua ja munaa», sanoi Bobby.\n\n»Kahvi siellä on — hirveää», sanoi Sargon.\n\nBobby auttoi Sargonin sivuvaunuun, nosti suojuksen hänen päälleen,\nkohotti tuulilasin ja järjesteli hänet sinne. Hänestä tuli hyvin\nmukiinmenevä täti, kun ei tarkemmin katsonut. Seuraavalla hetkellä\nBobby oli polkaissut koneen kärsimättömästi pärisemään ja kiipesi\nsatulaan.\n\nHän tunsi nyt olevansa taitavin veikko, mikä milloinkaan on varastanut\nhulluja. Ei sen puolesta, ettei olisi ollut kovinkin mukava saada\njoku hullu käsiinsä. Kunpa tietäisitte... He hyppelivät ja tärisivät\nkapealla syrjätiellä kohti leveää Ashfordin-Folkestonen maantietä.\nVauhdin kiihdyttäjä sai tehdä parhaansa. »Hyvästi Cummerdown», lausui\nBobby, »hyvästi Cummerdown Hill!»\n\nPieni vanha moottoripyörä kiisi mainiosti.\n\n\n7.\n\nHe saivat aamiaista eräässä majatalossa postiaseman luona noin\nmailin päässä Offhamin tuolla puolen. Bobby jätti Sargonin\ntorkkumaan sivuvaunuun ja meni sähköttämään Dymchurchiin tulostaan.\nPostilaitoksessa kului hiukan aikaa, kun postineiti oli kadottanut\nsilmälasinsa. Bobbyn palatessa oli aamiainen melkein valmis ja hän\nauttoi Sargonin säkistään majatalon pieneen huoneeseen. Isäntä oli\nlyhyt, paksu mies, jolla oli hyvin totiset, tarkkaavaiset kasvot. Hän\nseurasi Sargonin nousua sivuvaunusta ja hänen siirtymistään valkoisen\npöytäliinan luo hiljaa ihmetellen. Sitten hän katosi hetkeksi, mutta\npalasi pieneen huoneeseen, jonne pöytä oli katettu. Hän katseli hetken\naikaa Sargonia. »Huh», sanoi hän vihdoin, kääntyi ympäri ja meni\nkeittiöön, jossa joku naisista näytti olevan keittopuuhissa. »Sepä on\nkumma mies», kuuli Bobby hänen sanovan ja oli siis valmis keskusteluun.\n\nKinkku, munat ja kahvi tarjottiin ja otettiin innokkaasti vastaan.\nIsäntä seisoi heidän luonaan seuraten heidän syöntiään. »Ette ole\ntainnut syödä vielä?» kysyi hän.\n\n»Emme ole», vastasi Bobby ottaen sinappia.\n\n»Tuletteko kaukaa?» sanoi isäntä mietteliään vaitiolon jälkeen.\n\n»Jokseenkin kaukaa», sanoi Bobby varovasti.\n\n»Kauasko matka?» yritti isäntä taas.\n\n»Niinkuin sen ottaa», vastasi Bobby.\n\nIsäntä kokosi voimansa suurta hyökkäystä varten. »Meillä on täällä\nvälistä hyvin kummallisia vieraita», sanoi hän.\n\n»Ne kai tykkäävät teistä», sanoi Bobby.\n\nSiihen ei isäntä osannut sanoa mitään. Hän kääntyi ympäri ja sanoi\ntarkoittavasti »huh».\n\n»Huh», sanoi Bobbykin täyttäen hänkin vastauksen määrätyllä\nmerkityksellä.\n\nIsäntä teki viekkaan yrityksen juuri heidän lähtiessään. »Toivon, että\naamiainen maistui hyvältä», sanoi hän. »En osaa oikein sanoa, onko\nseuralaisenne nainen vai mies... mutta...»\n\nBobbyn hilpeä mieliala oli sillä kertaa kaikkein korkeimmillaan. »Hän\non hermafrodiitti», sanoi hän tuttavallisesti kuiskaten ja jätti\nisännän siihen.\n\nMutta kun he olivat ajaneet muutaman mailin, sanoi hän Sargonille\npäättäneensä ostaa hänelle sukat, takin ja housut ensimmäisessä\nvastaantulevassa puodissa. »Tuon näköisenä olette liian kummallinen. Ja\nsitten jätämme tuon hatun ja liivit ja säkit tien vierelle, jos joku\nsattuisi niitä tarvitsemaan. Minun täytyy lähettää uusi sähkösanoma.\nErehdyin äsken.»\n\nBobbyn sieluntila muuttui yhä kuumeisemmaksi sikäli kuin he pääsivät\neteenpäin. Hän keksi ihmeellisen, yksityiskohtaisen jutun maatalosta\nja tulipalosta, ja kuinka hänen ystävänsä oli päässyt pelastumaan\nyllään vain kiireesti siepattuja vaatekappaleita. »Kaikki muu»,\nselitti Bobby, »paloi poroksi». He olivat menossa hakemaan suojaa\nsukulaisten luota, veljen, sedän, naimattoman tädin kotoa. Sikäli kuin\npäivää kului, tulivat tulipalon yksityiskohdat yhä moninaisemmiksi ja\nmerkillisemmiksi ja paon vaiheet yhä jännittävämmiksi. Bobby kertoi\njuttunsa hyvin uskottavasti ja totisesti. Ne olivat jonkunmoista\nvapautumista — todellisuudesta.\n\nSargon itse ei puhunut juuri mitään. Hänelle tämä seikkailu oli\npaljon suurempi kestävyyden näyte kuin Bobby silloin aavistikaan.\nSuurimman osan aikaa hän istui kyyristyneenä ja käärittynä kuomun ja\ntuulisuojuksen alla, taikka tärskyi ja tärisi maantietä kiidettäessä.\nTaikka sitten hän vaihtoi jotakin pukukappaletta tien varrella, taikka\nistui sivuvaunussa juoden jotakin virkistyksekseen, sillä välin kuin\nBobby selitteli selvästi, mutta hyvin ällistyttävästi ja tavallisesti\naivan tarpeettomasti, miten hänen laitansa oli.\n\n\n8.\n\nRva Plumer, Maresett Cottage, Dymchurch, oli hätäinen naisihminen.\nHänellä oli hellä, palvelevainen sydän, mutta se oli huolissaan\nmonesta asiasta. Hän oli melkein liiankin säästäväinen ja huolekas.\nHän vuokrasi useimmat huoneistaan kesällä ja joskus talvellakin\nmuille, mutta hänestä oli vaikeaa ajatella, mitä kaikkea huolimattomat\nvuokralaiset saattaisivat tehdä hänen huonekaluilleen. Hän näki\nmielellään kaiken hyvässä järjestyksessä, että hänen vuokralaisensa\nolivat hienomman näköisiä ja käyttäytyivät paremmin kuin rva Pringlen\ntai rva Mackinderin vuokralaiset. Hän oli mieltynyt Bobbyyn, koska hän\noli sopinut taloon niin mainiosti, kun hänellä oli vain yksi huone\nvapaana, ja koska hän ajoi partansa kylmällä vedellä, pyytämättä\nniinkuin kaikki muut vuokralaiset — talossa ei ollut soittokelloa —\nhuutamalla kuumaa. Hän jutteli myös niin hauskasti sisään tullessaan ja\nulos mennessään, eikä ottanut ruokia toista kertaa pöydässä.\n\nRouva oli hyvin mielissään, kun Bobby kirjoitti ottavansa hänen\nolohuoneensa alakerroksesta ja kaksi makuuhuonetta itselleen ja\nystävälleen kahdeksi viikoksi. Harvat ihmiset Dymchurchissa saivat\nhuoneitaan vuokratuiksi marraskuussa. He saattoivat saapua milloin\nhyvänsä torstain jälkeen.\n\nHän kertoi rva Pringlelle ja rva Mackinderille, että hän odotti\nkahta nuorta herraa ja antoi heidän otaksua, että vieraat jäisivät\npitkäksikin aikaa.\n\nPerjantaina hän oli levoton ja jokseenkin hämmästynyt saadessaan\nkokonaisen sarjan sähkösanomia Bobbylta. Ensimmäinen sanoi selvään\nja suoraan: »Saavun tädin kanssa neljän seudussa.» Se oli pettymys\nhänelle. Hän olisi paljon mieluummin ottanut kaksi nuorta herraa.\n\nMutta tunnin kuluttua saapui toinen sähkösanoma, jossa sanottiin:\n»Erehdys sähkösanomassa ei täti vaan setä pahoillani Roothing.»\n\nMitä tämä nyt tarkoitti?\n\nNyt oli postilaitoksen poika taas palannut.\n\n»Setä vilustunut tulta kuumaa vettä whiskyä.»\n\nSeuraava jännittävä sähkösanoma ilmoitti viivästymisestä: »Rengas puhki\ntullaan myöhemmin Roothing.»\n\nSitten sanottiin: »Jokseenkin varmasti kuudelta hyvä valkea olkaa hyvä\nRoothing.»\n\n»Onpa hyvä», tuumi rva Plumer, »että hän antaa tällä lailla tietoja.\nMutta toivon, ettei se vanha herra olisi liian vaikea hoidettava.»\n\nValkea alakerran olohuoneessa paloi kirkkaasti kuudelta, liedellä oli\nvesikattila, pöydällä ei ollut ainoastaan teetarpeita, vaan myöskin\nsokeria, whiskyä, laseja ja sitruunaa, ja molemmissa vuoteissa\nkuumat vesipullot odottamassa pakolaisten tuloa. Nähdessään Sargonin\nensimmäistä kertaa, tunsi rva Plumer selvää pettymystä. Hän oli antanut\najatustensa lentää kuvittelemaan hupaisaa, mukavaa setää, joka olisi\nvilustunut vain sen verran, että se paranisi whiskyllä, setää, joka\nolisi, joskohta ei kokonaan kullattu, niin ainakin kultareunuksinen.\nHän oli erityisesti liioitellut muistellessaan hra Roothingin\nrakastettavuutta. Heti kun hän oli avannut oven moottoripyörän rätinän\nja huudot kuullessaan, näki hän, että hänen taas olisi muutettava\nkäsityksiään. Kaikki oli hiukan epäselvää hämärissä, mutta hän saattoi\nnähdä, ettei Bobbylla ollutkaan tuota asiaankuuluvaa nahkapukua\nhansikkaineen ja silmälaseineen, jollaiseen oikea herrasmies olisi\nollut puettu tällaisessa tapauksessa, ja jota rva Pringle ja rva\nMackinder olisivat kunnioittaneet, ja että se olento, jonka hän veti\nesiin sivuvaunusta, ei ollutkaan sopivan kokoinen setä. Pikemminkin se\noli kuin suuri kana, joka nostettiin korista esille toripäivänä.\n\nKun Sargon astui valoon olohuoneessa, syventyi ja kasvoi hänen\npettymyksensä yhä. Hän oli harvoin nähnyt niin kummallista ja\nränsistynyttä oliota. Hänen siniset silmänsä tuijottivat säälittävästi\nkalpeista kasvoista, hänen tukkansa oli pahassa epäjärjestyksessä liian\nsuuren, mustan huopahatun alla. Hänellä oli yllään liian suuret housut,\njoita hän hermostuneesti tempoi saadakseen ne pysymään ylhäällä.\nAamunutun liepeet oli pistetty niitten sisään kuin täytteeksi. Hänen\nliian suuret valkoiset sukkansa lankesivat kuin säärykset hänen\nvanhojen tohveliensa päälle ja paljastivat hänen laihat nilkkansa.\nHän näytti pelokkaalta. Tuijotti häneen kuin olisi aavistanut\nepäystävällistä suhtautumista. Ja Bobbykin näytti, siinä hänen\nvieressään seisoessaan, karkealta ja työn kuluttamalta, eikä ollenkaan\nsellaiselta vaatimattomalta nuorukaiselta kuin hän muisti.\n\nKun Bobby näki, kuinka nopeasti rva Plumerin ilmeet vaihtelivat, tunsi\nhän, että heidän olonsa tässä miellyttävässä, tulen valaisemassa,\nrauhallisessa huoneistossa oli epävarmaa. Hän oli onneksi ajatellut\nvalmiiksi varavalheen, jota hän tähän asti ei ollut käyttänyt.\n\n»Eikö se ole hävytöntä!» huudahti hän. »Veivät häneltä kaikki vaatteet,\nvieläpä kengätkin!»\n\n»Siltä näyttää», sanoi rva Plumer. »Mutta ketkä ne veivät?»\n\n»Maantierosvot. Tällä puolen Ashfordin. Veivätpä minun suuren\nlaukkunikin.»\n\n»Entä mistä tuo herra sai nuo vaatteet, jotka hänellä nyt on yllään?»\nkysyi rouva. Hänen äänensä oli verraten epäilevä.\n\n»Vaihtoivat. Menin takaisin tietä pitkin hakemaan ilmapumppua, jonka\nolin pudottanut, ollenkaan ajattelematta, että sellainen olisi\nmahdollista englantilaisella maantiellä. (Tulkaa tulen ääreen, setä.)\nJa kun palasin, olivat he menneet, ja hän oli siinä kunnossa kuin\nnäette. Kuvitelkaapa hämmästystäni.»\n\n»Ettekä sähköttänyt mitään siitä!» sanoi rva Plumer.\n\n»Liian lähellä kotia. Minun oli ensiksi päästävä tänne, kaiketikin. No\nniin, meillä on ollut ihan kylliksi seikkailuja. En ole milloinkaan\ntehnyt mokomaa matkaa. Jumalan kiitos, että saamme teetä. Luulen,\nettä paras paikka sedälle on vuode — kunnes saamme hankituksi jotain\nvaatteita hänelle. Mitä te arvelette, rva Plumer?»\n\n»Kunhan hänet ensin on kunnollisesti pesty», sanoi rva Plumer. Hän\nepäili yhä, mutta jonkunlainen ystävällisyys oli tunkeutumassa\npinnalle. »Ettekö pelästynyt, kun ne hyökkäsivät kimppuunne?» kysyi hän\nsuoraan Sargonilta. Tämän siniset silmät pyysivät ohjeita Bobbylta.\n\n»Se oli ankara kolaus hänelle», sanoi Bobby, »ankara kolaus. Hän on\ntuskin vieläkään toipunut siitä.»\n\n»Tuskin toipunut siitä», sanoi Sargon vahvistaen.\n\n»Ottivatko ne teiltä kaikki vaatteet? Se on hävytöntä», sanoi rva\nPlumer, »ja nyt te olette vilustunut.»\n\n»Panemme hänet vuoteeseen. Tietysti, jos teillä on jotakin syötävää\nmeille, niin suorittaisimme sen ensiksi. Ehkäpä hiukan paistettua\njuustoa, tai juustovoileipää, taikka jotakin sellaista, ja kuuma grogi.\nEikö niin, setä?»\n\n»En juuri kaipaa ruokaa», sanoi Sargon, »en ollenkaan.»\n\n»En ole unohtanut niitä grogeja, joita laitoitte minulle, rva Plumer,\nkun olin joutunut sateeseen Hythestä tullessani.»\n\n»No niin, voinhan laittaa teille grogin», sanoi rva Plumer pehmeten\nhuomattavasti.\n\n»Mainiota», huudahti Bobby. »Se tekee hänestä uuden miehen. Mutta sillä\nvälin vien vanhan pyörän suojukseen. Saanko panna sen talliin? Onhan\nteidän hyvä olla täällä, setä?»\n\n»Olenko turvassa?»\n\n»Jokainen on turvassa rva Plumerin seurassa», sanoi Bobby ja piti ovea\nauki, että rva Plumer pääsisi hänen ohitseen huoneesta.\n\n»Kerron teille hänestä huomenna», sanoi Bobby leskelle tuttavallisesti\nohimennessään. »Hän on ihmeellinen mies.»\n\n»Onko hän ihan järjissään?» kysyi rva Plumer.\n\n»Niinkuin mies olla voi.»\n\n»Hän näyttää niin hajamieliseltä.»\n\n»Hän on runoilija», sanoi Bobby, »ja soittaa sen ohella hiukan\nviuluakin», ja siihen tyytyi rouva kerrassaan.\n\nMutta hänestä ei tuntunut tämä ihmeellinen päivä täysin tyydyttävältä,\nennenkuin hän oli saanut Sargonin kylvetetyksi, harjatuksi\nja pistetyksi lämpimästi rva Plumerin parhaaseen, kauniiseen\nmakuuhuoneeseen. »Nyt me ollaan ankkurissa», sanoi hän. Bobby meni\nomaan huoneeseensa ja istuutui hetkeksi keksiäkseen juttuja sedästään,\njos rva Plumer haluaisi tarkempia tietoja hänestä, kun hän laskeutui\nalas. Hän päätti sanoa »Hän on eksentrinen», hyvin vaikuttavalla,\nselittävällä tavalla. »Ja hyvin ujo.» Hän aikoi selittää, että hänen\nsetänsä kärsi liikarasitusta, joka johtui sankarirunon kirjoittamisesta\nWalesin prinssin matkan johdosta maailman ympäri. Hän kaipasi\ntäydellistä lepoa ja meri-ilmaa. Mitä enemmän hän pysyi sisällä ja\nhuoneessa, sitä parempi. Hän liitti tarinaan muutamia tarpeellisia\nyksityiskohtia, istui hetkisen liikutellen varpaitaan kengissään,\nnousi ja meni alakerrokseen. Hän oli varma siitä, että hän hoitaisi\nasian kunnollisesti, mitä rva Plumeriin tuli. Bobby tapasikin hänet\nodottamassa. Vaikein vastus, mitä hänellä oli voitettavana, oli se,\nettä rouva tahtoi välttämättä ilmoittaa poliisille ryöstöstä Ashfordin\nluona ja heti.\n\n»Hm», virkkoi Bobby ollen muutaman hetken neuvoton. Mutta sitten hän\nteki päätöksensä. »Johan minä olen ilmoittanutkin», sanoi hän.\n\n»Mutta milloin?»\n\n»Soitin eräältä autoilijain avustamisasemalta Ashfordin poliisille.\nSehän tapahtui heidän piirissään eikä täällä, Romney Marshissa. Teräviä\npoikia ne Ashfordin poliisit. Minun oli kuvattava vaatteet ja kaikki.\nNe eivät päästä juuri mitään käsistään.»\n\nSe meni kirkkaasti häneen. Tämän jälkeen oli kaikki muu helppoa.\n\n\n9.\n\nSeuraavana aamuna huomattiin, että Sargon oli pahoin vilustuttanut\nkurkkunsa ja rintansa. Hänellä oli pistoksia rinnassa, ja hänen\nposkensa hehkuivat, silmänsä paloivat ja hengitys läähätti. Bobby ei\nkutsunut lääkäriä. Hän luuli, että kaikki lääkärit olivat liitossa\npalauttaakseen karanneet mielipuolet vankiloihin. Hän kuvitteli,\nettä karkaamisesta oli lähetetty salaisia kiertokirjeitä koko\nammattikunnalle. Hän ajoi Hytheen ja hankki kiniinikapseleita,\nerilaisia rintapastilleja, kaksi jodivalmistetta kurkkua varten ja\nkaikenlaisia muita apteekkarin suosittamia kotilääkkeitä. Kun hän\npuolenpäivän tienoissa palasi, näytti sairas virkeämmältä ja vähemmän\nkärsivältä. Sen jälkeen kun Bobby oli antanut hänelle kiniiniä,\nhieronut hänen rintaansa ja hoidellut häntä kaikin tavoin, kykeni hän\nhalukkaasti puhumaankin.\n\n»Onko pielus paikoillaan?» kysyi Bobby.\n\n»On kyllä.»\n\n»Teidän pitäisi torkahtaa hiukan.»\n\n»Niin kyllä.»\n\nSargon mietti: »Eihän minun tarvitse enää palata siihen paikkaan?»\n\n»Toivoakseni ei.»\n\nKuumeiset kasvot tulivat hyvin vakaviksi. »Älkää luvatko. Älkää\nluvatko. En voisi kestää pettymystä.»\n\n»Ei teidän tarvitse olla hädissänne», sanoi Bobby. »Täällä te olette\nmainiossa turvassa.»\n\n»Eikö minun enää tarvitse mennä sivuvaunuunkaan?»\n\n»Ei.»\n\n»Eikö milloinkaan?»\n\n»Ei.»\n\n»Se tärisytti kamalasti... Missä on Christina Alberta?»\n\nBobby ei vastannut pieneen hetkeen.\n\n»Ehkäpä minun täytyy selittää. En tiedä, kuka Christina Alberta on.\nOtin teidät hoitolasta, koska en uskonut, että olitte mielisairas.\nPerheestänne en tiedä mitään. En tiedä yhtään mitään elämästännekään.\nEn voinut vain sietää ajatusta, että te olitte hoitolassa.»\n\nSargon makasi hetken vaiti siniset silmät Bobbyn kasvoihin kiintyneinä:\n»Olitte huolissanne minun vuokseni?»\n\n»Pidin teistä heti ensimmäisestä hetkestä, kun teidät näin\nMidgardkadulla.»\n\n»Pidätte minusta? Mutta tehän uskoitte, että minä olin Sargon,\nkuningasten kuningas?»\n\n»Itseasiassa», sanoi Bobby.\n\n»Ettepä uskonut. Enkä tainnut itsekään uskoa.»\n\nHarhailevat siniset silmät jättivät Bobbyn kasvot ja tuijottivat\nikkunasta taivaalle. »Pääni on ollut niin sekaisin», sanoi Sargon.\n»Vieläkään en voi ajatella selvästi. Mutta huomaan kyllä, että olen\nsekava. Christina Alberta on tyttäreni. Sanoin häntä kuninkaalliseksi\nprinsessaksi. Sumeriassa. Hän on hyvin kultainen, urhoollinen tyttö.\nHän on kaikki, mitä minulla on maailmassa. Läksin hänen luotaan ja\njätin hänet ja olen kai aiheuttanut hänelle paljon murhetta.»\n\n»Mutta silloin ei hän kai tiedä, missä olette ollut?»\n\n»Hän hakee minua luultavasti.»\n\n»Missä hän on?»\n\n»Olen koettanut muistaa. Se oli atelieri jossakin, ja siellä oli\nkummallisia maalauksia. En koskaan pitänyt noista maalauksista. Se\natelieri oli talleissa. Sillä oli nimi, mutta en muista sitä. Se\non tyhmää. Luultavasti Christina Alberta on siellä ystävineen, yhä\nihmetellen, mihin minä olen joutunut.»\n\n»Siellä, siellä... paikassa, missä te olitte, ne sanoivat, että teidän\nnimenne oli Preemby.»\n\n»Albert Edward Preemby... Kummallista.»\n\nHän makasi hetken miettien. »Muistan, että kauan aikaa sitten luulin\nolevani Albert Edward Preemby, pieni olento, pieni mies, joka eli\npientä elämää pesulaitoksessa. Pesulaitoksella oli suuret, siniset\nvaunut, ja hakaristi. Ette voi kuvitella, kuinka vähäpätöistä,\nmerkityksetöntä elämää tuo Preemby vietti. Ja sitten äkkiä tuli\nmieleeni, että mahdollisesti en olisikaan Preemby, ja että minulla\nkuitenkin olisi kuolematon sielu. Joko ei ollut olemassa Preembyä,\ntaikka sitten ei ollut Jumalaakaan. Molempia rinnakkain ei saattanut\nolla. Se tyrmistytti ja kiusasi minua kovasti. Koska oli olemassa —\nPreemby. Minä en ole hyvä ajattelemaan — kaikki ajatukseni karkaavat\njonkunlaisiksi unelmiksi. Ja kun sitten tuli todistus, joka näytti\npitävältä, niin tartuin ehkä liian kiihkeästi siihen, mitä minulle\nsanottiin. Mutta Sargon oli kai hyvin suuri kuningas, hyvin suuri\nkuningas, ja minä olen pieni ja heikko, enkä erikoisen älykäskään.\nKun poliisit ja vartiat haukkuivat minua ja kohtelivat minua pahoin,\nen käyttäytynyt niinkuin suuren kuninkaan olisi pitänyt, ja kun näin\nniitten tekevän pahaa toisille — toisille potilaille, en kyennyt\nkäymään väliin. Nyt ajattelin kuitenkin koko ajan, että olin jollakin\nlailla toisenlainen kuin tuo Albert Edward Preemby, joka ennen\nolin, jotakin suurempaa ja parempaa. Mutta joudun ihan hämilleni,\nkun ajattelen, kuka olen, ja olen nyt hyvin väsynyt. Ehkäpä kykenen\nparemmin ajattelemaan sitä, kun olen levännyt pari kolme päivää.»\n\nHeikentynyt ääni sammui. Siniset silmät jäivät yhä rauhallisesti\nkatselemaan taivasta.\n\nBobby ei sanonut mitään pieneen aikaan. Sitten hän virkkoi: »Olen\nminäkin nähnyt ihmisiä pideltävän pahoin.» Ja lisäsi sitten: »En ole\nniin voimaton kuin te.»\n\nHän ei sanonut enempää. Ei näyttänyt siltä kuin Sargon olisi kuullut,\nmitä toinen sanoi. Bobby nousi.\n\n»Teidän täytyy levätä. Olette täydessä turvassa täällä. Jos voimme\npysyä täällä piilossa kaksi viikkoa, on mahdotonta lähettää teitä\ntakaisin tuohon paikkaan. Onko teidän hyvä olla?»\n\n»Vuode on mainio», vastasi Sargon.\n\nMutta vaikka vuode olikin mainio, ei se voinut lieventää kipua Sargonin\nkipeässä rinnassa. Illalla hän näytti kovin uupuneelta. Yöllä hän alkoi\nyskiä niin surkeasti, että Bobby tuli hänen luokseen. Aamulla hän oli\nuupunut eikä tahtonut ruokaa. Bobby istui alhaalla ja järjesteli täti\nSuzannan kirjeenvaihtoa, jonka Billy oli lähettänyt hänelle sinne. Hän\noli puoleksi halukas kutsumaan Tessyn sinne auttamaan sairaan hoidossa,\nmutta talossa ei ollut mitään huonetta hänelle. Rva Plumer vaati, että\noli haettava lääkäri, mutta Bobby lykkäsi sitä aina.\n\nVihdoin hän omalla vastuullaan toi sinne nuoren lääkärin, joka\njuuri aloitteli toimintaansa paikkakunnalla. Bobby puhutteli häntä\nkauhistuneena, mutta nuori lääkäri ei herättänyt mitään epäluuloja. Hän\noli päinvastoin mitä rauhoittavin. Keuhkoissa oli vähäinen tulehdus,\nmutta ei mitään vaarallista. Sargonia oli pidettävä hyvin lämpimässä\nja hänen oli juotava erilaisia lääkkeitä. Hoitajatarta ei välttämättä\ntarvittu: lämmintä vain ja lääkkeitä.\n\nMyöhään illalla tuli Bobby sisään sanomaan hyvää yötä ja tapasi\nSargonin parempana ja puheliaampana.\n\n»Olen ajatellut Christina Albertaa ja tapaisin hänet mielelläni.\nTapaisin hänet mielelläni ja kertoisin hänelle, mitä olen ajatellut\nhänestä. Olen ajatellut hyvin merkillisiä asioita. Ehkäpä en\nmerkitsekään niin paljon hänelle kuin hän ehkä luulee. Mutta\nerikoisesti tahtoisin puhua hänelle eräästä nuoresta miehestä, josta en\npidä. Mikä hänen nimensä olikaan? Kun olin Lonsdalen talleissa, puhui\nse lurjus tyttäreni kanssa.»\n\n»Lonsdalen talleissa?»\n\n»Niin, olin unohtanut. Lonsdalen tallit, Lonsdalen tie 8, Chelsea.\nMutta ajatukseni ovat hyvin sekaisin, enkä tiedä, mitä sanoisin\nhänelle, jos hän tulisikin.»\n\nBobby kirjoitti heti muistiin osoitteen.\n\n»Ja tuo Christina Alberta on ainoa, jota te haluatte tavata?» kysyi hän.\n\n»Ainoa, mitä minulla on. Kaksikymmentä. Oikeastaan vielä lapsi. Minun\nei olisi milloinkaan pitänyt lähteä hänen luotaan. Mutta minun ylleni\nlankesi kuin ihme — niinkuin koko maailma olisi auennut. Se saattoi\nkaiken muun näyttämään hyvin vähäpätöiseltä.»\n\n\n10.\n\n»Minun ylleni laskeutui kuin ihme, niinkuin koko maailma olisi auennut.»\n\nBobby kirjoitti senkin muistiin. Ja hän istui hyvin myöhään valkean\nääressä alakerran huoneessa ajatellen sitä ja ajatellen, mitä hänen\ntäytyisi aamulla ilmoittaa Christina Albertalle. Huomenna hänen\ntäytyisi ilmoittaa itsensä ja selittää kummallinen käytöksensä\ntässä Preembyn jutussa. Se ei ollut likimainkaan selvää hänelle\nitselleenkään, ja huomenna täytyisi hänen selittää hyvin harmistuneelle\nnuorelle naiselle, kuinka hänen isänsä oli siinä määrin saavuttanut\nhänen myötätuntonsa ja vaikuttanut hänen mielikuvitukseensa, että hän\noli houkutellut hänet karkaamaan. Hän huomasi joutuneensa tekemään\nasioista selvää itselleenkin. Hän huomasi tutkivansa omia vaikutteitaan\nja omaa elämäntapaansa.\n\nHän tunsi ja ymmärsi niin mainiosti tuon tunteen: »niinkuin koko\nmaailma olisi auennut.» Vielä paremmin tunsi hän tuon kuolettavan\ntyhjyydentunteen elämässä, josta tuo toinen kohosi. Omalta kohdaltaan\nhän oli ajatellut, että tuo tavallinen tyytymättömyys jokapäiväiseen\npuuhaan, tuo pyrkimys jotakin uutta ja suurenmoisempaa kohtaan, riippui\nsiitä, että maailmansota oli tuhonnut kaikki hänen toiveensa elämästä,\nettä se oli subjektiivinen vaihe hermojen järkytyksessä, mutta tämän\nvähäpätöisen pesulaitoksen miehen tapauksessa ei sota suinkaan ollut\nsinä virikkeenä, joka oli lähettänyt hänet maailmalle, jonkinlaiseksi\nsiirtolaiseksi kotoansa, hakemaan jonkunlaista uneksittua, koko\nmaailman käsittävää valtakuntaa. Sen täytyi olla jotakin syvempää kuin\npelkkä sodan isku. Ihmisessä piili kai luontainen halu eristäytymiseen\nturvallisuudesta ja mukavuudesta.\n\nHän silmäili täti Suzannan kirjekasaa pöydällä ja seuraavaa Wilkinsin\nViikkolehden sivua, jonka hän oli selvitellyt siitä. Hän nousi\nnojatuolistaan ja palasi työhönsä viisaus virkistyneenä. »Niin pian\nkuin ihmisen alkeelliset tarpeet on tyydytetty ja hän on varma ruoasta,\nvaatetuksesta ja asunnosta, joutuu hän suuremman pakon alaiseksi: hän\nmenee hakemaan itselleen vaivaa. En tahdo sen vuoksi olla rohkaisematta\n»Croydonia» rupeamasta lähetyssaarnaajaksi Länsi-Afrikkaan huolimatta\nhänen uskonnollisista epäilyistään ja erikoisista tunteistaan mustia\nihmisiä kohtaan. Sellainen paikka kuin Sherborough Island saattaa ehkä\nhankkia hänelle milloinkaan pettämättömiä, jalostavia ja johdonmukaisia\nhuolia, jotka pitävät häntä vireessä. Valkoisella miehellä, joka kerran\non uhmannut Länsi-Afrikan salaisten seurojen vihamielisyyttä, on hyvin\nvähän aikaa sairaalloisiin tarkasteluihin. Hänellä on tuskin yhtään\nyksitoikkoista hetkeäkään...»\n\nHän keskeytti kirjoittamisen. »Tuntuu hiukan irooniselta», tuumi hän,\n»eikä mitenkään oikein täti Suzannan tapaiselta.»\n\nHän mietti. »Ajatukseni juoksevat joskus luotani. En ole vireessä\ntänään.»\n\nAinoa, jota lukijat eivät saaneet täti Suzannassa, oli juuri ironia.\nEi, se ei kävisi päinsä. Hän pyyhki pois nuo kuusi lausetta, jotka\nhän juuri oli kirjoittanut ja työnsi paperiliuskan kauemmaksi. Hän\notti toisen, jolle hän hyvin vaivalloisesti oli laatinut sähkösanomaa\nosoitteella Preemby, Lonsdale Mews 8 Chelsea. Hän luki sen sellaisena\nkuin se oli viimeisen yrityksen jälkeen: _»Isänne turvassa mutta\nankarassa kuumeessa Rootingin huolehdittavana Maresett Cottagessa\nDymchurchissa tahtoo tavata teitä varovaisuus hyvin välttämätön uusi\npidätys kohtalokas paras lähteä Hythestä ja vaunut odottavat siellä\njos sähkötätte ajoissa mutta ette tunne henkilökohtaisesti olen pitkä\nhoikka tumma Roothing.»_\n\nKaikki huomioonottaen oli se ihan paikallaan.\n\nHän koetti kuvitella, minkälainen tyttö tuo Christina Alberta olisi.\nHän olisi tietysti sinisilmäinen ja luultavasti hyvin vaalea,\nhiukan pitempi ja pyöreämpi kuin isänsä, pehmeä-ääninen ja hiukan\nuneksiva. Hän olisi kaino ja ystävällinen, hyvin lempeä ja kiltti\nja hiukan epäkäytännöllinen. Olisi ehkä hyvä mennä häntä vastaan\nHytheen, jos vain tietäisi, millä junalla hän tulisi. Vaunuilla ajo\nolisi ehkä vastenmielistä hänelle. Bobby saisi selittää hänelle,\nmitä olisi tehtävä. Hän oli saattanut itsensä huomattavassa\nmäärässä vastuunalaiseksi näitten molempien ihmisten kohtalosta. Ja\nhäntä miellytti se ajatus. Häntä miellytti ajatella, että ehkäpä\nnoista ihmisistä tulisi hänelle hyvinkin läheisiä, läheisempiä\nkuin Malmesburyt. Ollakseen aivan rehellinen itselleen oli hänen\ntunnustettava, että hän oli hiukan kuin viidentenä pyöränä Malmesburyn\nperheessä. He pitivät hänestä, he olivat hyvin kultaisia hänelle, mutta\nhe tulisivat toimeen hänettäkin. Tuo pieni veitikka Susankin tuli\ntoimeen ilman häntä. Lapsi piti hänestä ja hallitsi häntä, mutta Bobby\ntiesi, ettei hän ollut välttämätön hänelle. Tässä saattoi tosiaan olla\nkaksi ihmistä, jotka eivät tulisi toimeen hänettä, jotka hyvin suuressa\nmittakaavassa tulisivat läheisiksi hänelle.\n\nTietysti hänen tulisi näyttää siltä kuin hänellä olisi hiukan enemmän\nvoimaa ja päättäväisyyttä kuin hänellä oikeastaan oli. Hänen täytyi\nheidän takiaan pitää vireillä luottamusta itseensä, niin että kykenisi\nohjaamaan heitä heidän vaikeuksissaan.\n\nHän sanoisi tytölle — niin, mitä hän sanoisikaan? »Olen ollut hiukan\nhätäinen toimissani, mutta tiedän hiukan, minkälaisen pakon alaisina\nterveet potilaat ovat hoitoloissa. Minusta oli ensiksi saatava isänne\npois sieltä. Päähäni ei pälkähtänyt, että hän olisi hetkellisesti\nsaattanut unohtaa osoitteenne. Ehkäpä minun olisi pitänyt tulla\nluoksenne, ennenkuin ryhdyin toimintaan. Mutta mistäpä minä tiesin,\nettä te olitte olemassa? Kunnes hän kertoi siitä minulle. Usein ovat\nsukulaiset vastaan, kun kyseessä on mielisairaalasta vapauttaminen. On\npelottavaa myöntää se, mutta sellaista tapahtuu.»\n\nSitten hän jokseenkin humoristisesti ja vaatimattomasti kuvailisi\npakoa. Hän alkoi jo unohtaa käyntipäivän keskustelun epävarmuuden ja\nmonet satunnaiset seikat, jotka veivät heidän kohtaukseensa muurin\nluona. Mutta jokaisessa tarinassa riippuu taito juuri epäoleellisten\nseikkojen välttämisestä.\n\nSillä lailla hän selostaisi kaiken. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan,\nettä Christina Alberta saattaisi olla sellainen tyttö, joka\nkeskeyttäisi kertomuksen pyytämällä lisäselvityksiä.\n\nHän sytytti savukkeen, asteli edestakaisin huoneessa ja päätyi lopuksi\nseisomaan uunin eteen ja katselemaan hehkuviin hiiliin. Hän oli nyt\naivan varma siitä, että tyttö oli sinisilmäinen, hento, kaino, vaikka\nhänessä saattoikin piillä syvä huumorintaju. Hyvin luultavasti hänellä\nmyös oli taipumusta kirjoittamiseen. Ehkäpä jäisi hänen tehtäväkseen\nkeksiä ja kehitellä tuota lahjaa. He suojelisivat yhdessä Sargonia,\njoka jo oli melkein puoleksi parantunut unelmansa myrkytyksestä.\nHeidän olisi lievitettävä hänen täydellisen heräämisensä aiheuttamaa\npettymystä. Kuinka onnellista, jollei sanoisi ihan salliman suomaa,\nolikaan hänen puuttumisensa pelastamaan mies parkaa! Sillä muutenhan\nhän ei olisi milloinkaan tavannut Christina Albertaa, eikä voittanut\nhänen aran lempensä runsautta...\n\n»Mitä!»\n\n»Mutta tämähän on peevelin moista pötyä!» sanoi Bobby äkäisesti ja\npaiskasi savukkeensa tuleen. »Tämähän on hassua kuvittelua, kun vielä\nei ole nähnytkään tyttöä.»\n\nHän sytytti kynttilän, sammutti rva Plumerin öljylampun noudattaen\nkaikkia ohjeita ja neuvoja, jotka vastasivat tätä pimeitten aikojen\njäännöstä, ja meni vuoteeseen. Hän pysähtyi matkallaan kuuntelemaan\nSargonin oven takana. Sairas nukkui ja hengitti hiukan äänekkäästi\nsilloin tällöin heikosti yskäisten.\n\n»Olisinpa toivonut, että ilma olisi pysynyt lämpimänä», sanoi Bobby.\n\nKun hän avasi huoneensa oven, liehahti hänen kynttilänsä liekki\nvaakasuoraan, verhot hulmahtivat huoneeseen ja paperipala lensi maahan\npöydältä. Hän laski kynttilän pöydälle ja sulki ikkunan. Tuuli oli\nnoussut ja ruutua vasten kuului sadepisaroiden hieno rapina.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\nVIIMEINEN VAIHE.\n\n\n1.\n\nUseammista epätyydyttävistä seikoista Bobbyn ympäristössä johtui,\nettä hän oli perin altis sään vaihteluille. Tuo kaunis jälkikesä\noli nyt päättynyt, ja taivas, maa ja ilma alkoivat nyt meluta,\ntyöntää, kastella, kylmätä, pimetä, surettaa ja kiusata häntä. Paksut\npilviröykkiöt tulivat Dymchurchista päin Dungenessista ja Atlantilta,\nkouristuneina, kulmikkaina, pitkäksi venähtäneinä, ilmeiltään ilkeitä\nkuin noidat ja paholaiset vuodattaen raskasta sadetta. Niitten\nliepeitten alla tulivat aallot pitkinä, vyöryvinä riveinä, kaukaa\nuhaten, murtuen liian aikaisin vaahtoläikiksi, kooten taas voimia,\nkohoten viimeiseen, äärimmäiseen ponnistukseen rantalaitureita vastaan\nja kohahtaen taivasta kohti valkeina, kuohuvina vesisuihkuina.\n\n»Suhtaudu siihen kuin mies», sanoi Bobby. »Siedä vain. Sehän on vain\nluontoa. Jännitä voimasi. Ajattele tuota tyttö parkaa.»\n\nHän pakotti itsensä lähtemään aamukävelylle pitkin rantalaituria, ja\nhänen märät housunsa läiskyivät hänen jalkojaan vasten kuin liput\ntankoaan vasten.\n\n»Juhlallinen tuuli», kertoi hän Sargonille tullessaan häntä katsomaan.\n»Mutta toivoisinpa, että aurinko hiukan paistaisi.»\n\n»Kuuluuko Christina Albertasta mitään?» kysyi Sargon.\n\n»He ovat tuskin vielä ennättäneet vastata sähkösanomaani. Mutta hän\ntulee varmasti», selitti Bobby ja meni alas kuivaamaan jalkojaan tulen\nääressä.\n\nHän ei osannut odottaa pyyntöä tulla Hytheen hakemaan nuorta neitiä\nennenkuin puoli yhden tienoissa. Sillä välin hän meni talliin\nkatsomaan, oliko moottoripyörä kunnossa nopeaa matkaa varten. Kello\ntuli puoli yksi, tuli puoli kaksikin. Hän söi hiukan. Hän tuli hyvin\nlevottomaksi, nousi ja katsoi usein ikkunasta nähdäkseen, toisiko\npostityttö Christina Albertan sähkösanomaa. Mutta kahden ajoissa\nsuuri, hiljaa kulkeva, ylellisen näköinen Daimler-auto ilmaantui\nulkopuolelle pysähtyen rva Plumerin oven eteen. Ikkunasta näkyi\nhatuton, leikkotukkainen pää ja sanoi jotakin ajajalle, joka laskeutui\nvaunuista ja avasi oven. Autosta astui miellyttävän näköinen,\npäättäväinen, nykyaikaisen näköinen nuori nainen, ilman hattua ja\nlyhyissä hameissa, ja hoikka, tumma, varakkaalta näyttävä mies, joka\noli noin kahdeksanneljättä — neljänkymmenen ikäinen ja käytti sinistä\npukua ja harmaata huopahattua. Hän avasi tytölle pihaportin, ja tyttö\nkatseli ympärilleen lähestyessään taloa.\n\nBobby huomasi, ettei Christina Alberta pitänyt lupaustaan olla\nsinisilmäinen ja hento. Tyttö oli pettänyt hänet. Mutta huolimatta\nkaikesta petollisuudestaan oli hän rakentanut jonkunmoisen\nhenkilökohtaisen läheisyyden tunteen heidän välilleen, joka yhä pysyi\nhänessä. Bobby katseli hänen tuloaan levottomuuden vallassa, jota\nhänen oli vaikea hillitä. Hän ihmetteli, kuka kumma tuo musta mies\nsaattaisi olla. Joku serkku ehkä. Tyttö huomasi Bobbyn katselevan heitä\nikkunasta, ja heidän silmänsä kohtasivat toisensa.\n\n\n2.\n\nSillä vaistolla, joka nuorilla ihmisillä tällaisissa tapauksissa on,\nhuomasi Bobby, että Christina Alberta oli erittäin utelias häneen\nnähden. Hän puheli heidän kanssaan rva Plumerin pienessä huoneessa\nalakerroksessa. Hän puhui enimmäkseen tytölle. Devizesiä hän kohteli\ntoisarvoisena tekijänä, äänenä tytön takaa. »Hänen rintansa on ilkeästi\nvilustunut», sanoi Bobby. »Hän on kaivannut nti Preembyä...»\n\n»Christina Albertaa», sanoi Christina Alberta.\n\n»Christina Albertaa alituiseen. Mutta vasta eilen illalla sain tietää\nosoitteen häneltä. Hän oli unohtanut sen sillä välin. Olemme olleet\ntällä toista vuorokautta. Hän vilustui tänne tullessamme.»\n\n»Mutta kuinka te jouduitte tänne?» kysyi Devizes.\n\n»Moottoripyörällä», vastasi Bobby. »Mutta meidän täytyi odottaa\naikalailla, ennenkuin pääsimme lähtemään, ja aamu oli raaka ja kylmä,\neikä hänellä ollut yllään muuta kuin aamupukunsa ja tohvelit. On niin\nvaikea arvata kaikkea.»\n\n»Mutta kuinka tulitte auttaneeksi häntä?»\n\nBobby hymyili Devizesille: »Pitihän jonkun auttaa häntä.»\n\nHän puhui taas Christina Albertalle: »En voinut sietää ajatusta,\nettä hän oli lukkojen ja salpojen takana. Hän vuokrasi, katsokaas,\nhuoneen sieltä, missä minä asun, ja hänessä oli jotakin viatonta —\npuoleensavetävää. Minun heikko kohtani on tuollainen myötämielisyys\nomituisuuksia kohtaan... Teidän pitäisi mennä katsomaan häntä.»\n\n»Niin, olisi parasta mennä katsomaan häntä», myönsi Devizes.\n\n(Kuka peeveli tuo mies oli!)\n\nBobby osoitti holhousvaltaansa: »Christina Alberta ensiksi», sanoi hän.\n\nHän vei Christina Albertan isänsä luo ja sulki oven heidän\nsyleillessään lämpimästi toisiaan. »Ja nyt, hra Devizes, tai\nmikä teidän nimenne on», sanoi hän itsekseen porraskäytävässä,\n»nyt katsomme, mitä osaa teillä on tässä asiassa.» Hän laskeutui\nensimmäiseen kerrokseen ja tapasi Devizesin hyvin ärsyttävästi\nseisomassa hänen uunimatollaan hänen valkeansa ääressä. Hänen siinä\nseisoessaan saattoi huomata, että hän muistutti kaukaisesti Christina\nAlbertaa. Bobbylla oli jonkunmoinen epäselvä käsitys siitä, että\nDevizes oli vastuussa, jollakin hämärällä tavalla, siitä tosiasiasta,\nettä Christina Albertan silmät eivät olleetkaan siniset. Hän oli\nhiukan hidas sanomaan sitä, mitä aikoi, ja Devizes taas oli hyvin\naloitekykyinen. »Suokaa anteeksi kömpelö tunkeilevaisuuteni», sanoi\nhän, »mutta haluaisin tietää, kuka te olette?»\n\n»Olen kynänkäyttäjä», sanoi Bobby pidättyen tarkoin kääntämästä\nsilmiään täti Suzannan ainesläjään pöydällä.\n\n»Oletteko lopettanut aterianne?» kysyi Devizes välinpitämättömän\nkeskeyttävästi.\n\n»Saanko kysyä samaa teiltä?» virkkoi Bobby, »ja kuinka te olette\ntutustunut Preembyihin?»\n\n»Olen sukulainen», sanoi Devizes harkitusti. »Äidin puolelta.\nJonkunmoinen serkku. Samalla satun olemaan hermo- ja mielisairauksien\ntuntija. Se on tuonut minut tänne tänään.»\n\n»Ymmärrän», sanoi Bobby, »olette saanut tehtäväksenne viedä hänet\ntakaisin?»\n\n»En suinkaan. Me emme ole vihamiehiä, hra...»\n\n»Roothing.»\n\n»Olemme samalla puolella. Teitte oikein ottaessanne hänet pois. Me\nkoetimme tehdä samoin vähemmän alkuperäisesti menettelemällä. Olemme\nhyvin kiitollisia teille. Mielisairautta koskevat lait ovat hyvin\nkömpelö ja yleistävä koneisto. Mutta kuten luultavasti tiedätte, jos\nhän pysyy piilossa kaksi viikkoa, on heidän aloitettava kaikki alusta.\nHän saa takaisin terveytensä. Siinä asiassa olemme liittolaisia. Meidän\non opittava tuntemaan toisemme paremmin. Teidän asioihin puuttumisenne\n— joka hämmästytti meitä suuresti — on minusta samalla kertaa erikoinen\nja urhea. Toivoisin, että te kertoisitte minulle enemmän siitä: kuinka\ntapasitte hänet, kuinka ne saivat hänet kiinni, ja mikä sai teidät\najattelemaan karkaamista.»\n\n»Hm», sanoi Bobby, tuli luo ja vahvisti oikeutensa puoleen uunimatosta.\nHän oli jo ajatellut, kuinka hän kertoisi tarinansa — Christina\nAlbertalle — oikealle Christina Albertalle, jolla on siniset silmät.\nHän huomasi, että tuota ensimmäistä laitosta oli paljonkin korjattava,\nehkäpä kokonaan muutettava nykyisiä kuulijoita varten. Mies oli\nlääkäri, hermotautien erikoistuntija ja kaukainen sukulainen, ja hän\npuolsi Sargonin pitämistä poissa sairaalasta, ja se kaikki oli hyvään\npäin, mutta Bobbyn mielessä kaiversi yhä tunne, että Devizes oli tullut\npuuttuakseen luvattomasti asioihin. Kuitenkin hän teki kohteliaasti\ntilaa Bobbylle uunimatolla, ja hänen käytöksensä oli huomaavaista\nja kunnioittavaa. Bobby aloitti kertomalla Sargonin ensimmäisestä\nilmaantumisesta Midgardkadulle.\n\nDevizes osoitti olevansa tarkkaavainen ja älykäs kuuntelija. Hän\nkäsitti heti Sargonin suunnitelman nousta St Paulin harjalle.\n»Epäilemättä hän tekikin sen», sanoi Devizes. »En minäkään sitä\nepäile», vastasi Bobby, »vaikka en ole vielä kysynyt sitä häneltä.»\nHe sommittelivat kokoon todennäköisen selostuksen opetuslasten\nkutsumisesta ennen Bobbyn ja Billyn liittymistä joukkoon. »Se on\nliikuttavaa», sanoi Devizes, »ja suurenmoista.» Bobby hyväksyi nuo\nsanat.\n\n»Ymmärrättehän nyt, kuinka hän valloitti minut», sanoi Bobby.\n\nBobbyn mieleen hiipi vähitellen selvä ystävyyden vire Devizesiä\nkohtaan. Hänen selostustaan uhanneet vaikeudet hävisivät. Hänestä\ntuntui siltä, että tuo mies ymmärtäisi kaiken, mitä hänelle sanoisi.\nDevizes sai hänet luulemaan, että Sargonin varastaminen Cummerdownista,\nvaikka sen toimittikin ihan vieras ihminen, oli yksinkertaisin ja\nluonnollisin teko, mitä kuvitella voi. Bobby lämpeni kertoessaan,\nhänen huumorintajunsa pisti esiin, ja hän tuli suoraksi ja\nhuvittavaksi kertoessaan vaikeuksistaan käyntipäivänä. Kun hän kertoi\nterävänenäisestä kuuromykästä, palasi Christina Alberta alakerrokseen.\n\n»Hän pitää itsestään selvänä, että minä olen täällä», sanoi tyttö. »Hän\nnäyttää heikolta ja uupuneelta ja hänen rintansa on kovin kipeä.» Hän\npuhui välittömämmin Devizesille: »Teidän pitäisi tarkastaa häntä.»\n\n»Onko joku lääkäri ottanut hänet hoitoonsa?» kysyi hän Bobbylta.\n\nBobby selitti. Devizes mietti asiaa. Oliko Sargon unelias? Oli.\nAnnetaan hänen sitten nukahtaa hetkinen. Bobby, joka nyt koetti saada\nkertomuksensa vaikuttavammaksi, jatkoi tarinaansa. Christina Alberta\nsilmäili häntä ilmeisen hyväksyvästi.\n\nTeen aikana Bobby jo alkoi sopeutua Devizesin olemassaoloon ja\nChristina Albertan odottamattomaan ulkonäköön. Kaikki, mitä hänen\nodotuksen aikana miettimästään säilyi, oli ajatus, että hänen suhteensa\nChristina Albertaan tulisivat hyvin syviksi ja läheisiksi. Hän uskoi\nyhä, että jossakin häneen kätkettynä täytyi olla sinisilmäinen,\nmyöntyvä, todella naisellinen olento, mutta että se oli hyvin syvällä\npiilossa. Kuitenkin vaikutti häneen tuo valepuku miellyttävästi, se\noli vilkas, humoristinen, ystävällinen. Devizesiä hän myös piti yhä\nsuuremmassa määrässä etevänä, kykenevänä, ymmärtäväisenä henkilönä. Hän\noli nähnyt Devizesin tutkivan Sargonia, ja se oli taitavaa, luottamusta\nherättävää hoitoa. Hän sanoi, että Sargonin keuhkot olivat pahoin\ntulehtuneet, varsinkin vasemmalla puolella. Hän oli saamaisillaan\nkeuhkokuumeen, ja hänellä ei ollut paljon elinvoimaa voittaa sitä.\nHäntä oli pidettävä lämpimässä, mahdollisimman vähän vetoisessa\nhuoneessa ja hankittava hoitajatar. Rva Plumerilla ei ollut huonetta\nhoitajattarelle, ja tuskin tunnin automatkan päässä oli Paul Lambonen\nhyvin mukava kesähuvila Udimoressa. Hiukan mestarillista sähkötystä\nja soittamista ja huvila saatiin, makuuhuoneeseen sytytettiin valkea,\ntottunut hoitajatar oli aina läsnä, ja kaikki järjestettiin Sargonia\nvarten, joka kiedottiin lämpimiin peitteisiin ja vuode varustettiin\nlämpimillä vesipulloilla. Bobby huomasi olevansa vain pelkkä sivuseikka\ntässä asioitten uudessa järjestyksessä. Hänen piti tulla seuraavana\npäivänä Udimoreen moottoripyörällään, sillä siellä olisi tilaa heille\nkaikille Paul Lambonen huvilassa. Nähtävästi Paul Lambonen käsitykseen\nkesähuvilasta kuului talonhoitaja, useita palvelijoita ja neljä, viisi\nvierashuonetta.\n\nTuo ihmeellinen Devizes hoiti kaiken järjestelyn varmalla\nasiantuntemuksella, niin että Bobby ei saanut tilaisuutta osoittaa\nkuntoaan. Sargon, Christina Alberta ja Devizes lähtisivät viideltä ja\nsaapuisivat Udimoreen kuudelta, jolloin hoitajatarkin jo olisi siellä.\nSitten aikoi Devizes palata Lontooseen ja pyrkiä sinne niin ajoissa,\nettä ehtisi pukeutua häntä odottaville päivällisille. Lauantaiaamuna\nhänellä oli tekemistä Lontoossa, ja sitten hän palaisi Udimoreen\nkatsomaan, olisiko Sargon parantunut niin paljon, että sielullinen\nhoito voisi alkaa. Ehkäpä tuo tuntematon Paul Lambone myös tulisi\nsinne. Hän oli veltto mies, huomasi Bobby, Devizesin piti tuoda\nhänet sinne. Bobbyn piti jäädä Udimoreen muutamaksi päiväksi. Hän\nvastusteli vaatimattomasti. »Ei, te olette nyt mukana asiassa», sanoi\nDevizes hilpeästi ja silmäili Christina Albertaa. »Te olette Sargonin\nkannattajia, niinkuin me muutkin. Työskennelkää kanssamme.»\n\n»Teidän täytyy tulla», sanoi Christina Alberta.\n\nAinoa syy, jonka vuoksi Bobby vastusti kutsua, oli se, että hän olisi\ntullut liiankin mielellään.\n\n\n3.\n\nTuo Udimoren huvila, jonka Bobby huomasi todella hyvin kauniiksi ja\nmukavaksi nykyaikaiseksi taloksi, ja nuo kolme henkeä, Christina\nAlberta, Devizes ja Paul Lambone, jotka nyt ryhmittyivät Sargonin\nympärille, vaikuttivat häneen hyvin erikoisella tavalla. He olivat\nhänestä uusia ja itsenäisiä siinä määrin, ettei hän ollut tavannut\nsellaisia milloinkaan ennen, ja talokin oli tuore ja täydellinen\nrunsaassa, valkoisessa komeudessaan, enemmän kuin mikään hänen ennen\nnäkemänsä asumus. Se saattoi toiset talot, joita hän ennen oli nähnyt,\nnäyttämään satunnaisilta, jokapäiväisiltä ja toisluokkaisilta ja\nepätarkoituksenmukaisilta. Mutta tämä talo oli erään nuoren, taitavan\narkkitehdin työtä, joka oli harkiten tutkinut Paul Lambonea, ja sen\nvalkoiset, koristelemattomat seinät seisoivat kiinteinä kukkulan\nrinteellä ja silmäilivät vilpittömällä, syvällä ihailulla Ryeä,\nniittyjen tuolla puolen olevaa Winchelseata ja kaukaista, sinistä\nmerta. Siellä oli penkkejä ja majoja ja huvihuoneita istumapaikoiksi,\nja ylempänä rinteellä oli aidattu puutarha leveine käytävineen,\njoka näkyi talon lyijyruutuisista takaikkunoista. Saattoi ihailla\nauringonlaskua useilta mainioilta paikoilta, mutta aurinko ei päässyt\npaistamaan mihinkään huoneeseen väsyttävästi ja häikäisevästi.\nTalon ympärillä oli ystävällinen muuri suojelemassa ruusuja ja\ntulpaaneja lounaistuulelta ja antamassa tukea luumuille, päärynä- ja\nviikunapuille. Melkein koko alakerran täytti suuri, epäsäännöllinen\nhuone, jossa oli suuri komero ruokapöytää varten toisessa kulmassa.\nKun ovi oli avoin, yhtyi huone välittömästi pylväikköön. Siellä\noli juttelupaikkoja tulisijojen ja ikkunoiden ääressä, sikäli kuin\nvuodenaika vaati, ja ympäriinsä talossa oli pieniä työhuoneita, joihin\nvoi sulkeutua kirjoittamaan. Kirjahyllyjä kohoili niille sopivissa\npaikoissa, ja koko talossa oli mystillisen lämmintä lämpöjohtojen\ntakia, jotka olivat näkymättömät ja joita tuskin saattoi aavistaa\nolevankaan. Talo muistutti siinä määrin Paul Lambonea, ja Paul Lambone\noli siinä määrin osa taloa, että hän todellisuudessa oli vain kuin sen\nsilmä tai ääni.\n\nPaul Lambone oli ensimmäinen menestystä saavuttanut kirjailija,\nmitä Bobby oli milloinkaan nähnyt. Bobby tunsi koko joukon nuoria\nkirjailijoita, pitkätukkaisia kirjailijoita, epävarmoja kirjailijoita,\nmutta tämä oli ensimmäinen täysikasvuinen, tunnustettu ja raskaasti\nkypsyneeseen ikään päässyt kirjailija, mitä hän oli milloinkaan\ntuntenut. Mies vaikutti Bobbyyn hämmästyttävän varmalta, vapaalta ja\nvarakkaalta. Ja merkillisintä oli, ettei hän millään lailla ollut\ntuollainen suuri kirjailija kuin Dickens tai Scott tai Hardy. Hänen\nsaavutuksensa eivät Bobbyn omasta mielestä olleet niin kovinkaan\npaljon hänen omiensa yläpuolella. Olihan hän joskus aika hieno, aika\nterävä, ja siinä olivatkin pääerotukset. Bobbyn mielikuvituksessa oli\nkirjallisessa ja taiteellisessa elämässä tähän asti ollut kieltämätöntä\nsatunnaisen seikkailun tuoksua, huikeita vaikeuksia, hurjaa iloa\nja traagillista onnettomuutta. Swift, Savage, Goldshmidt, Carlyle,\nBalzac, Edgard Allan Poe olivat olleet hänestä tyypillisiä. Mutta tämä\nuusi valkea talo oli yhtä vakava ja mukava kuin mikä huvila hyvänsä,\nja Lambone istui siinä yhtä turvallisen arvokkaana kuin hän olisi\nollut joku maakuntapankkiiri tai kaivoksen omistaja tai jonkun suuren\nasianajoliikkeen vanhin jäsen. Häntä ei painostanut mikään pelko työnsä\nmenettämisestä taikka itsensä kirjoittamisesta tyhjiin. Hän sanoi ja\nteki juuri sitä, mitä piti sopivana, ja poliisi tervehti häntä hänen\nohikulkiessaan.\n\nJos tällaista voi kasvaa »Jokapäiväisen viisauden kirjasta» ja\nPaulin lauhkeista romaaneista, niin mitä tähän asti arvaamattomia\nmahdollisuuksia varakkuuden, varmuuden ja auttavaisuuden hankkimiseen\npiilikään täti Suzannan ystävällisessä neuvovaisuudessa? Bobbysta ei\nmilloinkaan ollut tuntunut uskottavalta, että tulisi päivä, jolloin hän\nvoisi olla varmalla paikallaan ja oma herransa, joka kykenisi torjumaan\noman vapautensa rajoittamisyritykset ja joka voisi vapauttaa muita\nihmisiä rajoituksista. Bobbyn koko elämä oli tähän saakka ollut täynnä\nmääräyksiä ja pakottavia velvollisuuksia. Hänet oli _lähetetty_ kouluun\nja lähetetty yliopistoon. Hän oli ollut vähällä tulla _määrätyksi_\nerään tuttavan tilanhoitajaksi, kun maailmansota oli iskenyt kyntensä\nhäneen ja muihin hänen ikäpolveensa kuuluviin ja käännellyt häntä\nmielensä mukaan ja lähettänyt hänet Mesopotamiaan. Ja sodan jälkeen\noli hänen ollut pakko tehdä jotakin täydentääkseen perin supistunutta\nperintöään. Hänen elämänsä oli joka suhteessa ollut niin määrätty\nja laitettu, hänen vanhempiensa elämä oli ollut siinä määrin luokan\nperintätietojen johtamaa, että Bobbyn mieli oli poikkeuksellisen hyvin\nvalmistettu ottamaan vastaan Lambonen vapauden vaikutelmia.\n\nOli omituista panna merkille, kuinka täydellisesti Paul Lambone\nerosi nykypäivien maailmasta, ja kuinka täydellisesti hän ei\nkuulunut siihen. Hänellä oli kaikki sen antamat edut ja hyvin vähän\nsen päävelvollisuuksista. Hän oli päässyt siitä pakoon enimmät sen\nhyvyyksistä tallessaan. Hänen ei tarvinnut mennä oikeudenistuntoihin,\nhänen ei tarvinnut mukautua seuraelämän kausiin eikä hoitaa mitään\nvirkaa. Oliko hän yksin poikkeus näissä olosuhteissa vai oliko\nenemmänkin ihmisiä, jotka pääsivät niinkuin hän pääsi, mukavasti ja\nonnellisesti, vanhasta ja rappeutuvasta yhteiskuntajärjestyksestä?\nKuuluiko hän tuohon omituiseen luokkaan uusia ihmisiä, joitten ei\ntarvinnut kuulua minnekään?\n\nBobby istui pengermällä katsellen penkkinsä selustan yli tuota täysin\nuutta, mutta hyvin näkyvää ja mukavaa Lambonen huvilaa, ja hänen\npäässään pyöri tuo uusi ajatus uudenlaisista ihmisistä, jotka pääsivät\neroon maailmasta ja elivät ilman suhdetta vanhaan asiain järjestykseen\nja muodostivat uusia elämäntapoja. Tämä talo näytti olevan tuon\najatuksen ruumiillistuma. Se oli uusi ja erikoinen, mutta ei millään\nlailla vaatimaton taikka kumouksellinen. Se tunkeutui vain esille\nkuin uusi muoti. Se syntyi vain kuin uusi vuosisata. Hän oli aina\notaksunut, että vallankumoukset tulivat alhaalta käsin eristettyjen ja\nperinnöttömien raivon seurauksena. Hän oli uskonut, että jokainen piti\nsitä todistettuna. Mutta otaksutaanpa, että vallankumoukset ovatkin\nvain romahduksia, joissa paljon lyödään rikki, mutta joilla ei missään\nsuhteessa ole paljonkaan tekemistä todellisen edistyksen kanssa, ja\nettä uusi aika koitti missä yhteiskunnassa hyvänsä, missä ihmisillä oli\nkylliksi vapautta valmistella uusia aatteita.\n\nUusia aatteita!\n\nSargon oli uusi, Paul Lambone oli uusi, Devizes uusi: ennen sotaa ei\nsellaisia ihmisiä olisi voinut olla olemassa. He olivat kasvaneet\nomasta entisestä itsestään, he erosivat yhtä paljon ennen sotaa\neläneistä ihmisistä kuin 1800-luvun ihmiset olivat eronneet 1700-luvun\nihmisistä. Uusin kaikista oli tuo Christina Alberta, joka oli työntänyt\nsyrjään sinisilmäiset edelläkävijänsä. Hän oli puheissaan niin suora ja\nvapaa, että hän sai Bobbyn tuntemaan omat ajatuksensa myssypäisiksi,\naamunuttuisiksi. Bobby oli kahdesti kävellyt hänen kanssaan, kerran\nBredeen ja kerran Ryeen, ja piti hänestä pelottavan paljon. Bobby ei\nvielä osannut sanoa, oliko hän rakastunut tyttöön. Häneen rakastuminen\nolisi kai jokaiselle joukko epäsovinnaisia, ennenkuulumattomia ja\nvaikeita harjoituksia, jotka eivät ollenkaan muistuttaisi tuota\nsyntymätöntä, tavallista juttua tuon olemattoman, sinisilmäisen tytön\nkanssa.\n\nChristina Alberta näytti pitävän hänestä, ja etenkin siitä, kuinka\nhänen tukkansa kasvoi hänen päässään. Hän puhui siitä kahdesti ja\ntukisteli sitä.\n\nOmituinen puoli asiassa oli arvoitus siitä, jäisivätkö tyttö, Sargon\nja hän itse Paul Lambonen vieraiksi Devizesin ollessa taustalla. Se\noli juuri piirre Paul Lambonen vapaudesta kaikkiin sääntöihin nähden,\nettä hän saattoi tarjota pyhätön Sargonille ja koota luokseen tämän\nepätasaisen lomaseurueen. Mutta Bobbysta tuntui siltä kuin joku\nyhdysosa puuttuisi ja joitakin avaimia olisi poissa. Devizes oli\ntietysti aivan luonnollinen vieras, hänhän oli Lambonen ystävä. Mutta\nheidän mielenkiintonsa Sargonia kohtaan oli suurempi kuin Bobby oli\nkuvitellut sen olevan. Hän oli hämillään, hän mietiskeli kaikenlaisia\nmahdollisuuksia hyvin varovasti. Virike oli kai aivan samaa sukua kuin\nhänen omansa, mutta ei kuitenkaan ihan samanlainen, ja se tuntui olevan\ntuon »sargonismin» pohjalla.\n\nBobby oli alussa ollut verraten vihamielinen Devizesiä kohtaan, koska\ntämä muka oli ulkoa tunkeutunut suhdesarjaan, joka olisi ollut perin\nmielenkiintoinen ilman häntäkin. Hän oli iloissaan, kun hänen oli\nperjantaina mentävä Lontooseen, eikä kovinkaan hyvillään siitä, että\nhänen lauantaina täytyisi palata. Sitten hän huomasi tunteittensa\nmuuttuneen uteliaaksi kunnioitukseksi, johon sekaantui melkein pelkoa\nmuistuttava, puolustava tekijä.\n\nDevizes tarkkasi ihmisiä enemmän kun Lambone. Hän katseli heitä,\nhänen huomionsa kiintyi heihin. Se oli tottumukseksi tullutta\nihmisiin suhtautumista. Hän otti osaa asioihin paljoa toimivammin\nja hyökkäävämmin kuin Lambone, ja paljon epäitsekkäämmin. Lambone\nhuomasi kylliksi lausuakseen kirkasmuotoisia mietelmiä, mutta Devizesin\ntutkimus tunki ihmisen läpi. Bobby huomasi usein oman itsensä\nkuormaksi, ja hän arvelikin, että monet ihmiset olivat kuormana\nitselleen, paitsi Devizes, joka silminnähtävästi ei sitä ollut. Hän oli\ntiedemies, jolle tieteellisyys oli muuttunut tavaksi. Bobby oli ennen\ntuntenut pari kolme tiedemiestä, jotka olivat jokseenkin eristäytyneet\ntavallisesta elämästä, mutta se mielenkiinto, joka eristi heidät,\noli samalla semmoinen, että se eristi heidät itsestäänkin: toinen\noli tutkinut etenkin lasin jännityssuhteita ja toinen hyönteisten\nmunimiskykyä. Oli kuin noita ihmisiä olisi katsellut selkäpuolelta ja\nhymyillyt heidän äärettömän tärkeille hommilleen. Mutta tuo Devizes\noli kääriytynyt ihmisten toiminnan virikkeisiin ja ajatuksiin. Hän ei\nkatsellut heistä poispäin, vaan katsoi heidän olemukseensa. Bobbyn\ntietoisuudessa kasvoi yhä voimakkaammaksi käsitys, että Devizesin\nkatseelta puuttui hienotunteisuutta.\n\nHän oli tullut maalle lauantaina puuhatakseen erikoisesti Sargonin\nkanssa. Hän meni Sargonin huoneeseen ja keskusteli siellä pitkälti\nhänen kanssaan. Hän »hoiti» Sargonia. Hän ei keskustellut Sargonin\nkanssa mies miestä vastaan, niinkuin Bobby olisi tehnyt. Hän piti\nSargonin kanssa jonkunmoisia henkisiä jiu-jitsu-harjoituksia\nnotkistaakseen häntä ja saadakseen hänet taipumaan uusiin asentoihin.\nDevizes oli jo sellaisenaankin pelottava, mutta vielä pelottavampi\nenteellisyydessään. Hän oli kaikin puolin kuin edelläkävijä, kaikkein\nväkevin edelläkävijä — hehän olivat kaikki edelläkävijöitä! — uudelle\nihmisten suhteitten muodolle, suhteille, joissa ei ollut hienotunteista\npidättyväisyyttä, ilman runsasta tunnekokoomusta vältettyjen\nmielenliikutusten ja sanomattomien sanojen suhteen. Bobbysta näytti\nsiltä, sillä hän ei hetkeäkään voinut arvata, missä määrin nuo ihmiset\nvälttivät itsensä paljastamista ja missä määrin he hillitsivät itseään.\nChristina Albertan ajatukset ja puheet näyttivät hänestä liikkuvan\nradallaan ilman rihmaakaan yllään, kuin ihmiset jossain kaameassa\nWellsin kuvittelemassa maailmassa. Hän ajatteli vertauskohtana sitä\nhienoa ymmärrysverkkoa, jonka hän ja Tessy olivat kutoneet välilleen.\n\n»Uusia ihmisiä», kuiskasi hän, ja katseli Paul Lambonen uutta taloa\nsuoraan silmiin. Hänelle he olivat ällistyttävän uusia, ääretön löytö.\nSota oli, sen hän huomasi, rasittanut häntä liikaa, ja jättänyt hänet\nliian väsyneeksi, että hän muutamaan aikaan kykenisi näkemään uusia\nasioita. Hän oli ollut tuossa laajassa moninaisuudessa yksi sellaisia,\njotka olivat päässeet sodasta odottaen harmaata ja kouraantuntuvaa\nvanhanaikaista tuhatvuotista valtakuntaa, ja jotka ilmaisivat\npettymyksensä selittäen, ettei ollut tapahtunut mitään lukuunottamatta\ntuhlausta ja köyhtymistä. Aluksi he olivat ihan liiaksi turtuneita\nhuomatakseen mitään muuta. Mutta nyt Bobby sai todella huomata, että\neurooppalainen maailma oli kulkenut eteenpäin yhä nopeammin, senjälkeen\nkun aseellinen rauha oli särkynyt v. 1914, ja nyt oli olemassa uusia\ntyyppejä, uusia tapoja ja uusia ajatuksia, uusia vastavaikutuksia,\nuutta moraalia ja uusia elämäntapojakin. Hän huomasi seisovansa uuden\najan kajastuksessa, uuden ajan, joka oli tulossa niin nopeasti, ettei\naina ollut aikaa siirtää syrjään entisen ajan muotoja ja laitoksia.\nNiitä ei kaadettu eikä tuhottu, niitä ei murskattu, vaan niistä ei\nyksinkertaisesti enää välitetty. Ja siinä oli juuri syy siihen, että\noli mahdollista päästä eteenpäin vuosi tai pari huomaamatta kaikessa\ntapahtuvia perinpohjaisia muutoksia.\n\n»Uusia ihmisiä.» Soveltuisiko se Sargoniin? Siinä oli Sargonin huone,\ntuo, jossa oli kaksi suurta ikkunaa tukipylväiden välissä. Merkitsikö\nSargonin pakokin oikeastaan pääsyä määrätystä järjestyksestä uuteen\nasioitten tilaan? Mikä oli tuon omituisen pikku miehen oikea merkitys\nhänen naurettavine maailmankarttoineen ja vielä naurettavimpine\ntaivaankarttoineen, hänen, joka tahtoi olla koko maailman herra?\n\n\n4.\n\nKun Bobby pääsi keskustelemaan Sargonin kanssa, tuntui hänestä siltä\nkuin Devizes olisi paloitellut tuon pikku miehen ja näyttänyt hänet\nhänelle itselleen hajanaisina kappaleina, Devizes palasi Lontooseen\nmaanantaina vieden Christina Albertan mukaansa autossaan, mutta Lambone\nsai houkutelluksi Bobbyn jäämään päiväksi, pariksi ilahuttamaan\nsairasta. Lambone näytti, sikäli kuin Bobby sai selvää hänen\nsuunnitelmistaan, aikovan jäädä Udimoreen viikoksi ja kauemmaksikin\ntekemään työtä. Bobby näki Christina Albertan lähtevän, muisteli\nhäntä tunnin, omisti lopun aamupäivästä täti Susannalle ja iltapäivän\nSargonille, ja Sargon, jonka vointi oli silminnähtävästi parempi, istui\nkahden pieluksen tukemana ja keskusteli omasta paloitellusta itsestään.\n\n»En ole yhtään väsynyt», sanoi Sargon. »Saan kohta jotakin vahvistavaa.\nAina kolmen tunnin kuluttua.»\n\nHän ajatteli muutaman hetken, mitä hän seuraavalla hetkellä sanoisi.\n»Kuka tuo Lambone on?» kysyi hän sitten. »Hän menettelee hyvin\nvieraanvaraisesti pitäessään meitä täällä. Hyvin vieraanvarainen,\nhrrump!... Onko hän teidän tuttavianne?»\n\n»Hän on tunnettu kirjailija. Hän on Christina Albertan ystävä.»\n\n»Hänellä on niin paljon ystäviä. Niinkuin kaikilla nuorilla ihmisillä\nnykyään. Entä kuka on tri Devizes?»\n\n»Hän on hermotautien erikoistuntija, ja hänen puoleensa käännyttiin...\nhänen puoleensa käännyttiin, että saataisiin teidät pois tuosta...\npaikasta.»\n\n»Hermotautien erikoistuntija. Hän on ihmeellinen juttelija — hyvin\nälykäs ja ymmärtäväinen. Minulla on omituinen tunne, että olen joskus,\njollakin tavalla, kohdannut hänet ennen. Tässä elämässä — tai toisessa.\nSe on kaikki hyvin hämärää, ja hänellä ei näytä olevan vastaavia\nmuistoja. Ei. Se on kai vain jonkunlainen sattuma.»\n\nBobby ei sanonut mitään tuosta sattumasta.\n\nSargon sulki silmänsä muutamaksi sekunniksi.\n\n»Puhelimme äskeisistä kokemuksistani», jatkoi hän.\n\n»Minun henkilöllisyyteeni nähden on ollut olemassa koko joukko\nsekaannusta. Se on nykyään paljoa tavallisempi vaiva kuin ennen\naikaan. Suurimman osan elämääni luulin olevani eräs Albert Edward\nPreemby niminen henkilö, hyvin rajoitettu, suuresti rajoitettu mies.\nMutta sitten pääsin valoon. Aloin käsittää, ettei kukaan oikeastaan\nvoinut olla sellainen kuin Albert Edward Preemby. Aloin etsiä itseäni.\nMinulla oli syytä uskoa — sitä on liian pitkä selittää — että minä olin\nSargon ensimmäinen, suuri sumerialainen, tämän maailman ensimmäisen\nvaltakunnan perustaja. Sitten... sitten tuli vaikeuksia. Näitte\nhiukan niistä. Koetin tarttua valtikkaan — eräänä iltana Holbornessa\n— kiivaasti. Siitä tuli hyvin tuskallinen juttu. Minut lähetettiin\nsiihen laitokseen. Niin. Se järkytti minua. Alennustila, kova kohtelu.\nTodellista... epäsiisteyttä. Aloin epäillä, enkö vain sittenkin ollut\ntuo pikkuinen Preemby. Inhimillinen kaniini. Uskoni horjui. Myönnän,\nettä se horjui.»\n\nHän mietiskeli tuskallisesti muutaman hetken, ja laski sitten\nvakuuttavasti kätensä Bobbyn ranteelle.\n\n»Minä olen Sargon», sanoi hän. »Keskustelu ystävänne Devizesin kanssa\non selvittänyt minulle paljon. Minä olen Sargon, mutta ihan toisella\ntavalla kuin olin kuvitellut. Preemby oli, kuten luulinkin, vain\nsatunnainen olomuoto. Mutta...»\n\nPienet kasvot liikahtelivat älyllisestä ponnistuksesta. »En ole\nyksinäni Sargon. Te, te ette ehkä ole... ole herännyt, mutta\ntekin olette Sargon. Hänen verensä virtaa suonissanne. Me olemme\nyhteisperijöitä. Se on ihan helppoa käsittää. Sargon oli kuningas,\nja hänellä oli luonnollisesti monta vaimoa. Se on poliittinen...\nbiolooginen välttämättömyys. Hänen jälkeläistensä lukumäärä on suuri.\nHeillä taas — edullisesta asemasta riippuen — oli paljon lapsia.\nSeuraavassa sukupolvessa vieläkin enemmän. Se on kuin voimakas,\nläpitunkeva säde älyllistä ja siveellistä voimaa. Sen voi todistaa\n— todistaa matemaattisesti. Tri Devizes ja minä laskimme sen\npaperipalaselle. Me polveudumme kaikki Sargonista, niinkuin me kaikki\npolveudumme Caesaristakin... niinkuin melkein kaikki englantilaiset\nja amerikkalaiset polveutuvat Wilhelm Valloittajasta. Harvat ihmiset\nhuomaavat sitä. Hiukan laskuja, ja asia on selvä kuin päivä. Me\nperimme kaikki jotakin. Emme ainoastaan häneltä, vaan kaikilta\nsuurilta hallitsijoilta, kaikilta jaloilta valloittajilta. Vieläpä\nkaikilta rohkeilta ja kauniilta naisiltakin. Kaikilta valtiomiehiltä,\nkeksijöiltä ja luojilta. Ja jollemme suoraan heiltä, niin ainakin\nheidän isiltään ja äideiltään. Kaikki tuo menneisyyden kuohuva viini\non minunkin suonissani. Ja minä kun luulin olevani juuri tuo Albert\nEdward Preemby. Ja Woodford Wellsissä läksin minä melkein joka ilta\ntyperälle kävelymatkalle kuusi penseä taskussani menetettävänä eikä\nmitään tehtävänä koko maailmassa. Kaksikymmentä vuotta! Se tuntuu\nuskomattomalta.»\n\nSiniset silmät hakivat Bobbylta vahvistusta, ja tämä nyökkäsikin.\n\n»Siellä minä sitten kävelin Eppingin metsässä puvussa, josta en\nmilloinkaan oikein pitänyt — hiukan liioitellussa urheilupuvussa\nleveine polvihousuineen, jotka vaimoni oli valinnut minulle — ja\nne tuntuivat käyvän yhä hassummiksi vuosi vuodelta — enkä tiennyt\nkerrassaan mitään siitä, että minä olin kaikkien vuosisatojen perijä,\nja että koko maailma keskipisteeseen saakka ja taivaan kanteen asti\noli minun. Ja se on teidänkin. Meidän. Minulla ei ollut minkäänlaista\ntietoisuutta velvollisuuksista sitä kohtaan, en ollut herännyt\nitsekunnioitukseen. En ollut ainoastaan Sargon, vaan jokainen mies ja\nnainen, joka on vaikuttanut jotakin maailmassa. Olin Jumalan ikuinen\npalvelija. Sen sijaan pelkäsin hevosia ja vieraita koiria, ja vaikka\nne tarkastelivat minua ja puhelivat minusta, en tiennyt, mitä olisin\ntehnyt käsilläni ja jaloillani ja jouduin ihan pulaan niistä.»\n\nHän vaikeni hymyilläkseen mokomalle muistolle.\n\n»On ollut hyvin hauskaa puhua teidän tri Devizesillenne tuon sokean\npienuuden kummallisuudesta ja rajoituksesta, jossa elin niin kauan.\nPuhuimme niistä suurista miehistä, jotka todella olivat minussa,\nsuurista miehistä, joita me todella olimme. Kaikki johtavia suuria\nmiehiä. Te ja minä, samaa sukujuurta. Sillä menneisyydessä te ja minä\nja hän olimme yhtä, ja tulevaisuudessa me taas saatamme yhtyä. Olemme\neronneet tarttuaksemme asioihin, niinkuin käsi jakaantuu sormiin ja\npeukaloon. Puhuimme siitä ajasta, jolloin meissä piilevä henki rakensi\nensimmäisen majan, laski vesille ensimmäisen aluksen ja ratsasti\nensimmäistä kertaa hevosella. Emme voineet muistaa noita suuria hetkiä\nvarsinaisina tapahtumina, mutta palautimme ne mieleemme noin yleisesti.\nMuistelimme hehkuvan kuumaa päivää, jolloin joukko miehiä kulki\nensimmäisen kerran hiekkaisen erämaan yli, ja jolloin mies ensimmäisen\nkerran seisoi vuorien jäätiköillä. Se oli — liukasta. Sitten muistin,\nkuinka kansani rakensi ensimmäisen kaupunkini multavalleja. Läksimme\nensimmäisten karjalaumojen ryöstäjiä vastaan. Sitten tri Devizes ja\nminä seisoimme mielikuvituksessamme jonkunlaisella komentosillalla ja\nkatselimme, kuinka miehemme liikuttelivat kaleerin raskaita airoja\nmatkalla Islantiin ja Viinimaahan. Me näimme heidät kumpainenkin.\nSuunnittelimme Kiinan suuria muureja, ja minä laskin latinalaiset\npurjeet suurella kanavallamme. Katsokaas, minä olen rakentanut\nmiljoonittain komeita temppeleitä ja laatinut lukemattoman joukon\nihania veistoksia, maalauksia, kultasepän töitä ja koristeita. Olin\nunohtanut sen, mutta sen olen kuitenkin tehnyt. Ja olen rakastanut\nbiljoonalla rakkaudella, ihan todella — joutuakseni tänne. Olemme\nkaikki rakastaneet. Keskustelimme siitä, teidän tri Devizesinne ja\nminä. En ole uneksinut miljoonattakaan osaa kaikesta siitä, mitä minä\nolen. Kun luulin, että olin yksin ja ainoastaan Sargon, en vielä\ntiennyt mitään suuresta perinnöstäni ja halvasta kohtalostani. Nytkin\nvasta alan nähdä... On hullunkurista ajatella, että minä, jolla on\ntakana kaikki tuo menneisyys ponnistuksia ja seikkailuja, että minä\nolisin tyytynyt käyskentelemään Woodford Wellsissä hullunkurisessa\nvillapuvussa ja nukkaisissa polvihousuissa, joka oli hyvin raskas ja\nepämukava, ne oikein kutkuttivat minua kuumina päivinä. Mutta niin\nminä kuitenkin tein... Tietämättä... Kuljin vain eteenpäin, kunnes en\nenää voinut sietää sitä, ja sitten minun täytyi pysähtyä ja raapia\npolviani...»\n\n»Tietysti minä silloin, kun sanoin itseäni Sargoniksi, kuninkaitten\nkuninkaaksi, ja pyrin hallitsemaan koko maailmaa, silloin — kuten tri\nDevizes sanoi — puhuin tunnusmerkillisesti. Itse asiassa jokainen on\nSargon, kuninkaitten kuningas, ja jokaisen olisi ruvettava pitämään\nhuolta maailmasta, pelastettava se ja hallittava sitä, niinkuin minun\non tehtävä.»\n\nHän oli päättänyt selityksensä. Hän oli levittänyt paloitellut\njäsenensä Bobbyn nähtäväksi, sellaisina kuin Devizes oli palauttanut ne\nhänelle.\n\n\n5.\n\n»Mutta mitä te sitten aiotte tehdä?» kysyi Bobby.\n\n»Olen paraikaa ajatellut sitä.»\n\nHän jatkoi miettimistään hetkisen.\n\n»Kaikki muuttuu toisenlaiseksi», sanoi hän, »kun huomaa, ettei olekaan\nainoa Sargon. Minä luulin, että minä olin suuri kuningas, suuri johtaja\njota muu maailma oli valmis seuraamaan. En tiedä, tunsinko ollenkaan\noikein kykeneväni sellaiseen hommaan, mutta en nähnyt muutakaan\nkeinoa ollakseni Sargon ja kuningas. Nyt minä tiedän. Tein parhaani,\nmutta juuri silloin kun menin Buckinghamin palatsiin, huomasin, että\ntehtävästä tulisi liian suuri minulle. Kerroin tri Devizesille, sanoin\nhänelle, että kun hän kerran oli Sargon ja kuningas ihan yhtä paljon\nkuin minä, ja kun kenestä hyvänsä voisi tulla Sargon ja kuningas, niin\nei enää ollutkaan kysymystä valtaistuimista ja palatseista, taikka\njulistuksista ja kruunauksista — sellaiset jutut olivat nyt liian\nvanhanaikuisia ja turhanpäiväisiä apukeinoja, tärkeintä oli olla vain\nkuninkaallinen henkilö ja toimia yhdessä kaikkien kuninkaallisten\nhenkilöitten kanssa maailmassa tehdäkseen maailman heidän korkean\nsukunsa veroiseksi. Jokainen, joka herää tietoisuuteen siitä, tulee\nkuninkaalliseksi henkilöksi. Voimme olla toimivia kuninkaita, vaikka\npysymmekin tuntemattomina. Saattaa hoitaa pesulaitosta, niinkuin\nminäkin Preembynä ollessani, ja olla ajattelematta muuta kuin voittoa,\ntarpeita, turhanpäiväistä ja huolia, niinkuin vähäpätöinen pesijä\nainakin ja kuinka tylsää kaikki tuo oli! — taikka sitten saattaa\nolla kuningas, kymmenien tuhansien kuninkaitten jälkeläinen; heidän\nja kaikkien inhimillisten asioiden haltia, vielä syntymättömienkin\nsukupolvien herra — vaikka elääkin maanpaossa pesulaitoksen hoitajana.»\n\nHän vaikeni taas.\n\n»Enin osa tuosta on totta», sanoi Bobby. »Se on... se on hyvin\nhoukuttelevaa.»\n\n»Niin pitkälle on kaikki päivänselvää. Mutta sitten alkavat vaikeudet.\nEi riitä, kun vain sanoo olevansa kuningas. Sinun on oltava kuningas.\nSinun on toimittava! Et voi olla kuningas ilman kuninkaallisia tekoja!\nMutta juuri siitä tri Devizes ja minä emme oikein päässeet selvyyteen.\nSiinä on koko lailla miettimistä. Mikä on minun kuninkaallinen\ntehtäväni? Tässä heikossa ruumiissa — ja mitä minä olen? En ole\nselvillä siitä. Mutta se pelkkä tosiseikka, että minä en ole selvillä\nkaikesta, osoittaa minulle selvästi, mistä minun on aloitettava. Minun\non päästävä selvyyteen. Minun on hankittava tietoja, selvitettävä\noma kuninkuuteni. Sehän on järkevää. Minun on opittava paremmin\ntuntemaan suuri perintöni, meidän suuri perintömme, sen vaiheet, sen\nmahdollisuudet, niitten miesten menettely, jotka käyttävät sitä väärin.\nMinun on opiskeltava kauppaa, taloutta ja raha-asioiden hoitoa, ja\nkun sitten näen kaiken selvästi, on minun ponnisteltava, tutkittava\nja työskenneltävä, ja minun on otettava selville, mitä erikoisia\nlahjoja minulla on ja kuinka voin paraiten käyttää ne kuningaskuntani\nhyväksi. Jokaisen kuninkaan tulee tehdä hallituskautensa suurenmoiseksi\nerikoisilla lahjoillaan. Siitä me pääsimme yksimielisiksi.\n\n»Nyt minä vielä en tunne erikoisia lahjojani. Tri Devizes sanoi, että\nmitä häneen tulee, on hänen tutkittava ihmisten toiminnan syitä ja\nkeskinäisiä suhteita. Hänen lahjansa ja luonnolliset taipumuksensa\nviittaavat sielutieteeseen. Hän on saanut osansa mitatuksi itselleen,\nkuninkaallisen tehtävänsä. Mutta minulla ei toistaiseksi ole tuota\nsuurta itsetuntemusta. Minun on aloitettava alempaa ja laajemmista\nkysymyksistä. Minun on opittava tuntemaan maailmaa ja koko tuon\nSargonien kuningaskunnan historia, ja kaikki se, mitä olen lyönyt\nlaimin unelmissani ja vähäpätöisyydessäni. Minun on taas mentävä\nkouluun. Opittava, kuinka oikein kiinteästi ajatellaan. En välitä\nvaivoista. Mutta olen kärsimätön. Kun ajattelen kaikkea, mitä edessäni\non: lukemista, tiedusteluja, käyntejä museoissa ja sellaisissa\npaikoissa, haluaisin heti päästä aloittamaan. Olen elänyt niin vähän\nhuomiokykyistä ja niin vastuutonta elämää, että olen ihmeissäni, kuinka\nvoin tehdä selkoa tuhlaamistani vuosista. Olen uneksinut ne pois.\nMutta olen iloinen, kun voin herätä kuninkuuteeni, ennenkuin on liian\nmyöhäistä.»\n\n»Olen vielä ihan nuori mies. Olen hiukan yli neljänkymmenen, mutta\nse ei merkitse mitään. Puolet siitä oli lapsuutta ja poika-aikaa, ja\nsuurin osa jäännöksestä tyhjyyttä. Kaikesta päättäen saatan vielä\nelää neljäkymmentä vuotta lisää. En ole vielä puolessakaan. Ja niistä\nsaattaa tulla paraat vuoteni, täysimmät vuoteni. Kolme tai neljä\nsaattaa mennä opiskeluun — opiskeluun kaikkialla maailmassa. Aloitan\nopiskeluni politiikalla ja ottaakseni selville, miksi naiset ja miehet\novat niin orjamaisia ja matalamielisiä. Koetan aluksi ottaa selville,\nkuinka voisin ulottaa suuren vapautukseni toisiinkin. Pääsen vähitellen\noikeaan, tunnustettuun elämään. Ihminen, jolla ei ole tunnustettua\nelämää, on kuin rotta laivassa, eikä kuin sitä ohjaava ihminen. Ja sen\nohessa koetan löytää oman, itsenäisen elämäni, erikoisen tehtäväni.\nSe on ehkä ennenaikaista, mutta minua viehättää suuresti hulluuden ja\nhoitoloiden arvoitus. En voi käsittää, mitä hulluus on. Se hämmästyttää\nja surettaa minua, ja tri Devizes on kanssani yhtä mieltä siitä, että\nkun joku kysymys hämmästyttää ja surettaa, niin on siitä koetettava\ntieteellistä tietä hankkia kaikki mahdolliset tiedot. Sitten se ei\nenää sureta: se vetää puoleensa ja viehättää. Ja kun olin... tuossa\npaikassa, puhuttelin eräitä noista onnettomista. Olin kovin pahoillani\nheidän takiaan. Lupasin auttaa heitä, kun pääsisin valtakuntaani. Ja\nnyt alan nähdä, minkälainen valtakuntani on, ja mitä tietä minun on\nkuljettava sinne päästäkseni. Ehkäpä minä oikeaan aikaan opin tuntemaan\nja levittämään tietoa hoitoloista, ja saan tehdyksi kaiken paremmaksi\nniissä, että niihin ei enää vain suljeta ihmisiä, vaan parannetaan ja\nautetaankin heitä.»\n\n»Se oli Devizesin ajatus, muistaakseni — taikka lienemme me kehitelleet\nsitä yhdessä — että hulluudessa on todellinen ja tärkeä tarkoituksensa.\nSe on jonkunmoinen yksinkertaistuminen, jonkunmoinen esteiden ja\nsalpojen poisto, ja jonkunmoinen luonnollinen koe. Sielun salaisuudet\npaljastuvat. Mutta jos kerran ihmisparkojen tulee kärsiä sellaista\nhankkiakseen tietoa muille, niin olisi heitä kohdeltava kunnollisesti,\nheitä pitäisi hemmotella ja kaikin puolin käyttää heitä hyväksi, eikä\njättää heitä sellaisten raakalaisten käsiin kuin meillä oli... En voi\nkertoa teille sitä. En vielä. Raakoja he olivat... Ja selvinä hetkinään\n— kaikilla hulluilla on selvät hetkensä — heitä pitäisi lohduttaa ja\nselittää heille kaikki.»\n\nPienet, omituiset kasvot versoavine viiksineen ja kalpeine, sinisine\nsilmineen tuijottivat Bobbyyn.\n\n»Kun näin teidät ensimmäisen kerran», jatkoi Sargon, »en ollenkaan\nvoinut käsittää, minkälainen suhteemme oikeastaan oli. Olin silloin yhä\nturhan kunnian tavoittelun vallassa, luulin olevani suuri profeetta,\nopettaja ja kuningas, ja että koko maailman tulisi totella minua.\nLuulin, että teistä tulisi ensimmäinen, paras ja läheisin oppilaani.\nMutta nyt tunnen itseni paremmin. Ja toiset ihmiset myös. He elävät,\neivät suinkaan ollakseen minun seuraajiani ja oppilaitani, vaan\nkuninkaita rinnallani. Meidän on työskenneltävä yhdessä kaikkien\nheränneiden kanssa kuningaskuntamme ja ihmiskunnan suuren edistymisen\nhyväksi.»\n\nHän jatkoi puhellen pikemmin itselleen kuin Bobbylle:\n\n»Olen aina tahtonut tietää paljon, mutta nyt minulla on oikea tahto\noppia tietämään. Minusta tulee nyt toisenlainen. Tuntuu uskomattomalta,\nettä vähän aikaa sitten huolehdin, miten saisin aikani kulumaan. Nyt\nminulla on vain kiire päästä käsiksi asioihin, ja olkoon elinaikani\nkuinka pitkä hyvänsä, niin tiedän, että se ainakin on täysi. Minua\nhämmästyttää se, että valtakunnassani on lennetty jo kaksitoista\nvuotta, mutta itse en ole vielä milloinkaan ollut lentokoneessa.\nMinun täytyy saada katsella maailmaa lentokoneesta. Ja ehkäpä minun\ntäytyy mennä Intiaan, Kiinaan ja muihin sellaisiin ihmeellisiin ja\nkummallisiin maihin, koska nekin ovat osa perintöäni. Minun täytyy\ntietää niistä jotakin. Ja viidakot ja erämaat meidän on vallattava,\nja minun on nähtävä nekin. Eläimet ovat meitä alempana. Meidän on\nhuolehdittava niistä tai hävitettävä ne armollisesti, sikäli kuin\nvaltakuntani edut vaativat. On hirveätä olla eläintenkin herra. Kaikki\neläimet, villit tai kesyt, ovat meidän valtamme alaisia. Ja sitten\ntiede. Kaikki se ihmeellinen työ, jota ihmiset tekevät laboratorioissa,\nja heidän merkilliset keksintönsä ovat meidän huolemme esineitä. Jollen\nymmärrä asioita, voin ehkä vaikuttaa häiritsevästi. Kuinka sokea\nolenkaan ollut elämäni loistolle! Kun ajattelen tätä kaikkea, voin\ntuskin sietää oloa tässä vuoteessa: olen niin kärsimätön pääsemään\nniihin käsiksi. Mutta luulen, että minun täytyy olla kärsivällinen\nnäitten vinkuvien keuhkojeni takia.»\n\n»Kärsivällinen», toisti hän.\n\nHän katseli rannekelloaan, mutta se oli pysähtynyt. »Voitteko sanoa,\npaljonko kello on? Seitsemältä minun pitäisi taas ottaa tuota mainiota\nvahvistavaa lääkettä. Se tekee ihmeitä minussa. Mutta ei, ei mitään\nhätää, hoitajatar kyllä muistaa sen... Se antaa minulle uutta elämää.»\n\n\n6.\n\nMutta Sargon ei enää elänyt neljääkymmentä vuotta, ei kolmea-, ei edes\nkahtakymmentäkään. Hän eli tasan päivää vaille seitsemän viikkoa tämän\nkeskustelun jälkeen. Hän pysyi vuoteessa pari päivää Bobbyn palattua\nLontooseen. Sitten lähti Lambonekin pois, ja silloin hän tuli vaikeaksi\nhoitaa. Kun hänen voimansa palasivat, vaati hän hoitajattarelta yhä\nenemmän kirjoja, joita hän ei saattanut nimittää eikä kuvailla, ja\nEncyclopedia Britannican niteitä, ja kun hoitajatar selitti, että\nseitsemän tämän mahtavan julkaisun nidettä oli varmasti kylliksi,\nmitä toipuva henkilö yhdellä kertaa tarvitsi, nousi hän vuoteestaan,\npuki ylleen karkean, pienen aamupukunsa ja laskeutui hoiperrellen\nalakerrokseen päättävästi yskähdellen, ja meni kirjastoon. Sen\njälkeen hän ei käynyt vuoteeseen kolmeen päivään. Siihen alakerroksen\nkulmaukseen, jossa oli enimmän kirjoja, laitettiin valkea ja ympärille\nasetettiin varjostimia, että hän pysyisi lämpimänä. Mutta vahvistava\nlääke kiihotti häntä, ehkäpä se oli liiankin vahvistava, eikä hän\nhalunnut pysyä suojatussa nurkassaan.\n\nSairaanhoitajatar näytti olleen heikko myöntyväinen luonne, jolla\nei ollut taipumusta käyttää voimakeinoja. Hän soitti Devizesille\nLontooseen mutta hänen ei onnistunut täydellisesti selvittää Sargonin\nhuonon käyttäytymisen vakavuutta. Hänen itsepäisyytensä nousi\nhuippuunsa, kun hän ei tahtonut mennä vuoteeseen seitsemältä, vaan\npistäytyi ulos talon edessä olevalle pengermälle yllään kylläkin\npäällystakki ja kaulahuivi, mutta jalassaan vaan tohvelit. Hänen\nalastomiin nilkkoihinsa ja sääriinsä puhalsi kylmä tuuli. Rannikon\nloiston hitaasti kiertyvät, toistuvat valot, jotka liitivät aavemaisina\nkukkuloita pitkin tähtien kirkkaassa valossa, olivat vietelleet hänet\nulos, tuo valonsäteinen kulkue loistavan valkoinen Sirius ja Orionin\nsilmiin sattuva, säihkyvä komeus. Oli kirkas marraskuun yö, ja pakkasta\nilmassa. Hoitajatar kuuli hänen yskivän ja syöksyi häntä hakemaan. Hän\nkatseli Siriusta Lambonen kenttäkiikarilla, ja hoitajattaren piti vetää\nhänet väkisin huoneeseen. Hän suuttui, ja siitä syntyi epämiellyttävä\npainiskelu.\n\nSeuraavana päivänä Sargon ei kyennytkään nousemaan vuoteestaan.\nKuitenkin hän puuhaili omiaan ja paljasti tulehtuneen rintansa\nkylmälle heikosti yritellessään lukea. »En tiedä mitään», valitteli\nhän. Joksikin aikaa parani hän taas hiukan, ja nyt on hyvin luultavaa,\nettä hän yöllä avasi ikkunan ja istui tuntikausia sen ääressä ihaillen\ntähtiä. Tätä seurasi sairauden uusiutuminen, ja kun hän oli kamppaillut\nviikon päivät ja sitten ruvennut hourailemaan, tuli hän perin heikoksi,\nja sitten, eräänä iltana, tuli kuolema. Hän oli kuollessaan ihan yksin.\n\nBobby ei ollut ollenkaan odottanut kuolemaa. Hän kuuli sen suureksi\nhämmästyksekseen Christina Albertalta. Hänelle ei ollut sanottu\nmitään siitä, että Sargon oli heikompi, eipä edes kerrottu hänen\ntottelemattomuudestaankaan. Bobby oli ajatellut häntä melkein kadehtien\nja luullen, että hän paranisi päivä päivältä ja nauttisi joka päivä\nonnellisena yhä suuremmasta huolenpidosta. Hän oli kuvitellut uutta\nkeskustelua ja uutta vaihetta tuon merkillisen myöhästyneen nuorukaisen\nelämässä. Tuntu siltä kuin jännittävä tarina olisi äkkiä jäänyt kesken,\nikäänkuin kaikki sen loppuluvut olisi kiivaasti ja järjettömästi\njätetty pois.\n\nTämä petetyn myötämielisyyden synnyttämä mieliala kesti yhä, kun\nSargonin ruumis poltettiin Golders Greenissä. Bobby meni katsomaan\nnoita outoja menoja. Hän saapui myöhään Billyn kanssa. Arkku, jossa\npieni ruumis oli, oli valmiina liukumaan ahjoon, korkeakirkolliset\nmenot olivat juuri alkaneet. Kappelissa oli hyvin vähän ihmisiä,\nChristina Alberta, yllään äidiltä peritty, musta puku, oli etualalla,\nvainajan lähimpänä sukulaisena, Paul Lambonen ja Devizesin välissä.\nHänen takanaan, vakavan ja tukevan näköisinä, olivat Harold ja Fay\nCrumb hämmästyttävän syvässä surupuvussa ja seuraten menoja tarkkaan\nkahdesta rukouskirjasta. Epämiellyttävän näköinen mies, jolla oli\npitkät, rokonarpiset lampaankasvot, pienet silmät ja jokapäiväisen\nnäköinen musta puku, kääntyi ympäri ja tuijotteli Bobbya hänen\nkappeliin tullessaan. Hänen seurassaan oli hyvin jykevä, vaalea rouva\nnäytti surupuvussaan nukkuneen vuoteen alla. Vainajan sukulaisiako?\nSukulaisuuden leima oli kieltämätön. Taustalla seisova nuori nainen\nja kaksi vanhaa naista näyttivät olevan mukana vain halusta seurata\nhautajaismenoja yleensä. Siinä oli koko seurue.\n\nChristina Alberta näytti merkillisen pieneltä ja varjossa olevalta\nkahden merkillisen miestuttavansa rinnalla. Päivä ulkona oli harmaa, ja\nyleinen vaikutelma tapahtumasta oli, että se oli pieni ja hajanainen,\nsumea ja kylmä. Urut soivat Bobbyn saapuessa, ja hän ei mielestään\nollut milloinkaan kuullut vähemmän musikaalista soittokonetta. Sitä\nmukaa kuin menot jatkuivat, tuntuivat ne yhä enemmän jokapäiväisiltä\nja teoloogisen teennäisiltä. Mikä vanha käytetty, kostea sadetakki\nEnglannin korkea kirkko onkaan pyrkivän sielun kannettavaksi, ajatteli\nBobby. Mutta mitä voi oikeastaan mikään uskonto maailmassa tehdä oikean\nkuoleman edessä? Teoloogiselta kannalta pitäisi iloita, kun kunnon\nmies kuolee, mutta millään noista uskonnoista ei ollut uskallusta\nsovelluttaa sitä käytäntöön. Kukaan ei voi vapauttaa itseään tuon\navoimen ja tyrmistyttävän arvoituksen vaikutuksesta. Oliko tuossa\narkussa mitään sellaista, mikä kuuli tai välitti vähääkään koko tästä\nsynkästä naamiopelistä?\n\nBobbyn ajatukset kietoutuivat tuohon hiljaiseen »johonkin», joka\noli arkussa. Pienillä kasvoilla olisi vähäinen, tavaton arvokkuus,\npyöreät, hullunkurisen uskolliset siniset silmät olisivat ummessa ja\nhiukan painuneet. Missä olivat nyt nuo toivomukset ja suunnitelmat,\njoita Bobby oli kuunnellut muutama viikko sitten? Sargon oli\npuhunut lentämisestä, matkasta Intiaan ja Kiinaan, jalojen töiden\nsuorittamisesta maailmassa. Hän oli sanonut, että hänellä on vielä\npuolet elämää edessään. Hän näytti aukeavan kuin kukka myöhästyneen\nkevään ensimmäisenä aurinkoisena aamuna, mutta tuo kaikki olikin\nharhaa: kuoleman ovi oli paukahtanut hänen jälkeensä ja oli nyt juuri\nkiertymäisillään lukkoon.\n\nNuo toiveet olivat varmasti olleet elämää. Niissä, jos missä, oli\njotakin sitä elämää, joka sykkii eikä voi kuolla. Mutta oliko se tullut\nmukaan? Ei. Tuo tuolla arkussa ei ollut muuta kuin valokuvauksellinen\nvaikutelma, pois heitetty puku, katkennut naula. Bobbyn aivoissakin\noli nyt enemmän Sargonia kuin tuossa kirstussa. Mutta missä Sargon\noli? Missä olivat nuo unelmat ja haaveet? Bobbyn korviin kuului menoja\ntoimittavan pappismiehen ääni, ääni, joka kierteli korkealla hänen\najatustensa juoksun yläpuolella kuin pakeneva lintu. »Mutta eräät\nsanovat: Kuinka saattavat kuolleet nousta ylös ja missä ruumiissa he\ntulevat? Sinä hullu, se mitä kylvät, ei tule eläväksi, ennenkuin se\non kuollut. Ja se mitä sinä kylvät, ei ole se ruumis, joka tuleva on,\nvaan pelkkä hyvä, olkoon se sitten vehnää tai jotakin muuta. Mutta\nJumala antaa sille ruumiin, sellaisen kuin hän tahtoo, antaa jokaiselle\njyvälle oman ruumiin.»\n\n»Kummallinen, sotkuinen ja kekseliäs mies tuo Paavali», jatkoi Bobby.\nMinne hän oikeastaan tässä pyrkii? Omituinen mies. Huonosti kasvatettu\nsen lisäksi sanoessaan »sinä hullu!» Jokseenkin keksitty vertaus tuo\n»turmeluksessa kylvetty jyvä». Kaiken kaikkiaan ne olivat puhtaimpia,\nelävimpiä aineenosia, mitä olla saattoi, ja ne oli kylvettävä\npuhtaaseen multaan. Kasvavia kasveja ehkä lannoitettiin, mutta ei\nsiemensäiliöitä. Mutta saarnassa korostettiin kummallisesti uuden\nelämän »erilaisuutta», sen puuttuvaa yhteyttä edelliseen. Se, mikä\nkasvaisi, olisi kokonaan toisenlaista kuin mitä oli kylvetty. Bobby\nei ollut milloinkaan ennen huomannut sitä, ei milloinkaan huomannut,\nkuinka ankarasti tehosi puhe siitä, ettei mikään ruumis, ei mikään\nmainen ruumis, ei mikään persoonallisuus milloinkaan tule takaisin.\n\n»Taivaisten loisto on toinen ja maailmassa elävien loisto toinen. On\nolemassa auringon loiste, toista on kuunloiste ja vielä toista tähtien\nloiste, ja jokainen tähti eroaa toisesta loisteessaan.»\n\nMinne sillä pyrittiin? Oliko se oikein käännetty? Mitä oli Paavalille\nKorintossa tapahtunut? Miksi ei kirkko kuitenkaan voinut puhua jokaisen\nsuurimmalle kaipuulle, sen sijaan että veti esiin nuo itämaiset\nponsilauseet? Ja tuo vertaus siemenistä, oliko se ollenkaan hyvä?\nKaiken, mikä siemenestä tulee, täytyy taas kuolla. Siemen ei ole sen\nkuolemattomampi kuin sitä ennen ollut kasvi. Pappi kulki liian nopeasti\neteenpäin, liian nopeasti, että häntä olisi voinut seurata läheltä.\nParempi ottaa rukouskirja kotona ja lukea uudelleen tuo kaikki.\n\n»Oi hauta, missä on sinun otasi? Oi kuolema, missä on sinun voittosi?\nKuoleman ota on synti ja synnin palkka on laki.»\n\nEi. Sitä ei voinut seurata. Se oli kuin tyhjää puhetta. Ei päässyt\nkäsittämään sitä, mitä sen alla oli. Tuntui siltä kuin olisi kuunnellut\npuhujaa, joka oli liian kaukana selvästi kuultavaksi, mutta joka teki\nkaunopuheisia liikkeitä ja päästi epämääräisiä ääniä.\n\nMenoissa syntyi nolo keskeytys. Jokainen oli liikkumatta, kuin vangittu.\n\n»Miehellä, joka on naisesta syntynyt, on vain lyhyt aika elää... Hän\nsyntyy ja hänet leikataan pois kuin kukkanen, hän pakenee kuin olisi\nhän ollut varjo.»\n\nNäkymättömien käsien liikkeellepanemana alkoi arkku liukua polttouunia\nkohti, jonka ovet aukenivat ottaakseen sen vastaan. Kuului syvää\nkohinaa kuin havisevista siivistä lähtevä ääni, alkuperäinen ja\nkaaosmainen jylinä...\n\nElämä on ohut, pienen planeetan pinnalle levitetty harso, mutta\nliekit kohisevat noin, ja mahtavat tuulet hyökkäävät ja pyörivät\nkaukaisimpienkin tähtien luo tilavuuden käsittämättömässä syvyydessä.\nTuo syvä, järjestymätön melu on elottoman aineen oikeata ääntä, ei\nkuolleen aineen, sillä se, joka ei ole milloinkaan elänyt, ei voi\nkuollakaan, vaan elottoman aineen, joka on elämän ulkopuolella, alla ja\nyllä.\n\nJokainen kappelissa näytti olevan vaiti, kumartunut, painettu ja\npuristettu pienimpiin mittoihinsa, kunnes uunin ovet oli jälleen\nsuljettu tukahuttamaan tuota sielutonta, riuduttavaa kohinaa.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\nKEVÄT UDIMORESSA.\n\n\n1.\n\nBobby unohti heti sen vaikutelman luonnonvoimista, jonka uunin ovien\navautuminen oli paljastanut hänelle, sillä sellaiset seikat eivät\nluonnollisestikaan pysy mielessä. Ne saattavat elämän epämukavaksi.\nMutta papin ääni, joka toisteli Paavalin lauseita, kohtaus krematoorion\nkappelissa pienine, iankaikkisuuteen lähtöä odottavine arkkuineen\nja muutamine hiljaisine, mustapukuisine surevineen, jotka olivat\nkuin täpliä keltaisten penkkien keskellä, palasi hyvin elävänä hänen\nmieleensä, kun Paul Lambone alkoi toistella ja selitellä noita tuttuja\nmietelmiään turmeltuneen ja turmeltumattoman välisistä vastakohdista ja\nesittää omaa, fantastista filosofiaansa. Bobby oli yhä aikonut lukea\nhautajaismenot uudelleen, hitaasti ja harkitsevasti mutta ei tullut\nmilloinkaan tehneeksi sitä ja oli siitä nyt hyvin pahoillaan. Hän ja\nTarsoksen Paavali jäivät siten kokonaan Paul Lambonen armoille, ja hän\ntiesi, että Paul Lambone mielellään siteerasi väärin hyvin näppärästi.\n\nOli hyvin lämmin, kirkas toukokuun ilta, ja Lambonen vieraat istuivat\nillallisen jälkeen hämärissä, eräät talon huoneissa ja toiset\nkenttätuoleilla pengermällä. He katselivat vetisten niittyjen ja\ntyynen meren yli. Taivas oli kuin syvän sinisen pallon sisäpuoli;\njossa syttyi aina suureneva joukko tähtiryhmiä. Rye ja Winchelsea\nkyyristelivät matalalla sen alla, tummina, litteinä täplinä, joissa\nkadut oli valaistu ja joku ikkuna silloin tällöin hetkisen välähti.\nMerelle pyrkimässä oli kirkkaasti valaistu matkustajalaiva. Nopean,\nsäännöllisen läheisen loiston valojuova kulki kaukaisen alangon yli,\nläheni, valaisi puhujien kasvoja, valaisi huoneita, kohotti esiin\njonkun kirkontornin tai puuryhmän, pudotti ne takaisin pimeään unohtaen\nkaiken ja kulkien ohi. Ja sitten se taas palasi: ohut, valkoinen\nvalojuova, joka kiiruhti kaukaa maaston yli.\n\nKun huomio siirtyi pois keskustelusta, huomasi satakielien paljouden.\nNe olivat äsken etelästä tulleita. Yksi tai ehkä kaksikin oli ihan\nlähellä, toiset, kauempana olevat, kutoivat harsokankaan heikkoja,\nsuloisia ääniä näkyväisen maailman yli.\n\nBobby istui portailla huoneen ja pengermän välillä selkä pylvästä\nvasten ja vieressään tyhjä kahvikuppi. Hän oli asettunut siihen\nChristina Albertan jalkojen juureen, joka istui syvässä nojatuolissa\nja oli hyvin hiljaa. Hänen kasvonsa olivat hämärissä, paitsi silloin\nkun hänen savukkeensa hehkui valaisten kasvoja omituisen vieraasti. Ja\nvielä tänä iltana nuo kasvot olivat olleet hänelle kaikkein tutuimmat.\nChristina Alberta oli suudellut häntä ja vetänyt häntä korvista, ja\nBobby oli suudellut hänen paljasta olkaansa ja painanut hänet syliinsä.\nDevizeskin oli vaiti ja mietteissään. Hän istui vastapäätä Christina\nAlbertaa toisella puolen huoneen ovea, ja hän oli niin varjossa, että\nBobby näki selvästi vain hänen kiiltävät kenkänsä ja sukkansa, paitsi\nsilloin, kun loiston valojuova sattui hänen kasvoihinsa. Oli ollut\naikoja, jolloin Bobby oli luullut Devizesin rakastuneen Christina\nAlbertaan, ja hän tunsi selvästi ja selittämättömästi, että Christina\nAlberta oli ollut jossain määrin rakastunut Devizesiin. Hänestä tuntui\nsiltä kuin heidän suhteessaan olisi jokin mittaamaton syvyys, mutta\nhän ei tiennyt, missä tuo syvyys oli. Jos Christina Alberta olisi\nrakastanut Devizesiä, olisi hän sanonut sen. Bobby ei tiennyt mitään\nsyytä, miksi hän ei olisi sanonut. Mutta tänään hän oli suudellut ja\nsyleillyt Bobbya, niin että oli mahdotonta uskoa hänen rakastavan\njotakin toista.\n\nHän oli kuitenkin seurustellut paljon Devizesin kanssa viimeisinä\nkolmena, neljänä kuukautena. Bobby oli huomannut hänen mielialansa\nvaihtelevan sen mukaan kuin hän keskusteli tuon miehen kanssa. Tyttö\ntoisteli usein hänen sanojaan ja puhui asioista aivan samalla tavalla\nkuin hänkin. Tämän miettiminen oli ollut Bobbylle suuri koetus ja\nhuoli. Sitten hän yhtäkkiä sai huomata, että Devizes ei ollenkaan ollut\nrakastaja eikä milloinkaan voisi olla sitä. Tämän hän oli saanut kokea\ntänä päivänä ihan täydellisesti. Nyt istui Bobby hänen jalkojensa\njuuressa jonkunlaisen ylpeyden ja orjuutuksen tunteen vallassa. Hän\nistui tytön jalkojen juuressa, ihan lähellä häntä. Devizes oli siinä\npimeän keskellä, hyvin kaukaisena, ainakin kolmen jalan päässä.\n\nOttamatta lukuun Lambonen alituista puhevirtaa ei seurue juuri ollut\npuhelias. Tänä iltana se oli vielä vaiteliaampi kuin milloinkaan\nmuulloin. »Tämä on liian täydellistä», oli Margaret Means huoahtanut.\n»En voi puhella. Kiitän vain Jumalaa siitä, että olen elossa», ja\nhän kyyristyi suureen kattotuoliinsa pengermällä. Hän oli se tyttö —\nsen oli Bobby äkkiä huomannut pari viikkoa sitten Lontoossa — jonka\nkanssa Devizes aikoi mennä naimisiin. Hän oli tullut näyttämölle kuin\ntuulenpuuska hävittämään Bobbyn mielikuvitusta vallassaan pitävää\nkolmiota. Hän oli soma, hento olento, ja hämärissä näytti hän ohuelta\nja tuoksuvalta kuin levkoja, ja hän oli ihmeellisen hyvä pianisti.\nEilen illalla hän oli soittanut kaksi tuntia. Paulin sisar, nti\nLambone, oli kutsuttu sinne jostakin Länsi-Englannista kihlautuneen\nparin vieraaksi. Bobby oli koettanut puhua Christina Albertalle\nMargaretista, mutta Christina Alberta ei ollut tahtonut puhella\nhänestä. »Katsokaas», sanoi Christina Alberta yleisesti, »hän on\navannut Devizesillä koko musiikin maailman. Sehän vei heidät yhteen.\nHän on taitava, selväpäinen ja taitava.»\n\n»En ollut kuullut hänestä milloinkaan, ennenkuin mainitsit heidän\nmenneen kihloihin.»\n\n»He ovat käyneet konserteissa yhdessä ja muualla. Devizes on tuntenut\nhänet paljoa kauemmin kuin minut.»\n\n»Milloin tapasit Devizesin ensimmäisen kerran?»\n\n»Niihin aikoihin kuin isä tuli Midgardkadulle. Niin äskettäin. Siitä\non tuskin kuutta kuukautta. Paul Lambone vei minut hänen luokseen\nkysyäksemme neuvoa isästä. Mutta he ovat seurustelleet ainakin vuoden.\nLuulin, että heitä kiinnitti vain musiikki. He näyttivät olevan\nystäviä. Ja arvelin, ettei Devizes enää menisi naimisiin. Hän teki\npäätöksensä hyvin äkkiä.»\n\nChristina Alberta jäi miettimään.\n\n»Juuri sellaista on elämä, Bobby. Asioita kasaantuu, ja sitten teet\näkkiä päätöksen.»\n\n»Oliko tyttö epäröinyt? Oliko hän antanut Devizesin odottaa?»\n\n»Ei tyttö», sanoi Christina Alberta merkillinen kovuus äänessään.\n\n»Ei tyttö», toisti hän. »Devizes ratkaisi asian.»\n\nHänestä näytti tuntuvan, että hänen vielä piti sanoa jotakin, ja\nlisäsi: »Devizes otti siis ohjakset käsiinsä.»\n\n\n2.\n\nTämä oli Bobbyn toinen vierailu Udimoressa. Paul Lambonen mielestä\noli yhtäkkiä ollut sopivaa saada seurue koolle, luultavasti Devizesin\nkihlauksen johdosta. Sillä välin Bobby oli tavannut Christina\nAlbertan monta kertaa ja tullut yhä varmemmin vakuutetuksi siitä,\nettä he kuuluivat yhteen. Tämä suhde täytti hänen elämänsä. Bobby oli\naina uneksinut hänestä siitä lähtien kuin hän oli kuvitellut häntä\nsinisilmäiseksi ja hentovartaloiseksi, ja hän sanoi aina sellaista ja\nteki kaikenlaista, mikä sai vain hänen unensa luhistumaan. Se teki\ntytön perin mielenkiintoiseksi. Bobby tuli yhä suuremmassa määrässä\nriippuvaiseksi hänestä. Tahtoi mennä naimisiin hänen kanssaan,\njollei muun vuoksi, niin ainakin sen takia, ettei menettäisi niin\nmielenkiintoista olentoa. Tyttö oli kahdesti kieltäytynyt, eikä\nollenkaan niin sulavasti kuin tilanne olisi edellyttänyt. »Älä pelkää,\nBobby», oli hän sanonut. »Se ei käy päinsä. En ole sellainen nainen,\njona minua pidät.»\n\n»Et olekaan», sanoi hän. »En välitä siitä.»\n\n»Sinä olet mitä parhain toveri», sanoi tyttö. »Pidän siitä tavasta,\nmillä tukkasi kasvaa.»\n\n»Miksi et sitten hanki sitä omaksesi ja pysy toverina ainaisesti.»\n\n»Mikään ei ole sen pelottavampaa», sanoi tyttö, ja siihen se kosinta\njäi.\n\nHe kävelivät yhdessä ulkona, he viettivät paljon joutoaikaansa\nyhdessä, paitsi noina surkeina hetkinä, jolloin Christina Alberta\näkkiä heitti hänet yli laidan mennäkseen teatteriin tai kävelemään\nDevizesin mukana tai mennäkseen juttelemaan Devizesin kanssa. Hän ei\nmilloinkaan epäröinyt jättää häntä Devizesin vuoksi. Kuitenkin sai\nBobby olla koko joukon hänen kanssaan. Christina Alberta ei tuntenut\npaljonkaan teattereita ja varieteita, ravintoloita, tanssipaikkoja\nja sellaisia, ja Bobby oli hienotunteisesti asiantuntija näissä\nsuhteissa. Malmesburyt tunsivat itsensä hyljätyiksi, ja Susan oli\nkostonhimoisen loukkaantunut siitä, että hän oli niin usein poissa\nhänen nukuttamismenoistaan. Tessy, selitti Bobby, oli edelleen hänen\nparhain ystävänsä, mutta koettaessaan kertoa hänelle kaikesta entiseen\ntapaan, joka tapahtui silloin, kun Christina Alberta oli poissa\nDevizesin kanssa, olisi hänen tietenkin ollut kerrottava hänelle\nkaikki Christina Albertasta. Mutta Tessy kieltäytyi mitä jyrkimmin\nkuuntelemasta mitään Christina Albertaa koskevaa. Bobby hämmästyi ja\npettyi pahoin huomatessaan, kuinka kykenemätön Tessy oli arvostelemaan\noikein Christina Albertan loppumatonta viehätystä ja ihmeellistä\nmielenkiintoisuutta. Se oli musta paikka hänen mielessään. Tessy näytti\notaksuvan, että Christina Alberta ei ollut likimainkaan niin hyvä\nkuin hänen olisi pitänyt olla, vaikka hän todella oli paljon parempi.\nSe vieroitti Bobbya ja Tessyä paljon toisistaan ja aiheutti Bobbylle\npaljon surua.\n\nSillä Christina Alberta oli hyvä ja viehättävä — siitä ei voinut\nolla eri mieltä. Hän kasvoi sielullisesti pelottavan nopeasti ja\nhänen elämäntuntemuksensa lisääntyi. Joka kerran, kun Bobby tapasi\nhänet, tuntui hän yhä enemmän henkilöltä, jolla oli rikkaammat,\ntäydellisemmät, hallitsevammat aatteet. Hän näytti elävän joka hetken\najastaan. Hän työskenteli nyt Macbridgen johdolla Royal College\nof Sciencessa. Hän kävi käsiksi uusiin opintoihinsa pelottavan\ninnokkaasti. Hän »rakasti» vertailevaa anatomiaa. Bobby oli aina\nluullut, että vertaileva anatomia oli kuivaa, ikävää juttua luista,\nmutta tyttö selitti, että se valaisi hänelle koko elämän historian. Se\nmuutti hänen ajatuksensa maailmasta ja hänestä itsestään, syvästi. »Se\non romanttisinta, mitä milloinkaan olen lukenut tai ajatellut», sanoi\nhän. »Se saa ihmiskunnan historian näyttämään hupsulta.»\n\nChristina Alberta vei hänet kolmesti South Kensingtonin\nLuonnontieteelliseen Museoon näyttääkseen hänelle jotakin niistä\nhienoista huomioista, jotka olivat vallanneet hänen mielensä. Tyttö\nselitti hänelle, kuinka siiven nikamat taikka kiven jättämät uurnat\nsaattoivat palauttaa mieleen kymmenen miljoonaa vuotta sitten\nvallinneet tuulet, auringonpaisteet ja intohimot.\n\nJa sitten ihan äkkiä noin viikko sitten oli Christina Alberta suostunut\nmenemään naimisiin Bobbyn kanssa. Hän oli peruuttanut molemmat\nkieltäytymisensä. Mutta tapa, jolla hän sen teki, oli niinkuin\nkaikki muukin hänessä, hämmästyttävää ja sekaannuttavaa. Hänen oli\ntunnustettava jotakin, ja jonkun aikaa — kunnes hän oli kunnollisesti\nsaanut harkituksi sitä — näytti tuo tunnustus selittävän täydellisesti\nhänen kieltäytymisensä ja selvittävän kaiken häneen nähden.\n\nTyttö pyysi häntä saattajakseen Hampton Courtiin. Mutta he eivät\nmenneetkään puistoon, koska he näkivät portilta, että Busheyn\npuistokadun kastanjat olivat täydessä kukassa. Sen vuoksi he kulkivat\npitkin lammikon reunaa hurjasti kukkivien oksien alla. Myöhästynyt\nkevät oli nyt tulossa kiireesti, lämpimänä ja säteilevänä. Puut olivat\nkomeimmillaan. Oli kuin olisi vihreän kuultava meri kuohuttanut\nlämmintä, punervaa vaahtoa ilmaan mereen rakeina putoilevien\ntykinluotien roiskeessa. Sininen taivas värisi valossa.\n\n»Kevät on saapunut nopeasti kerran alulle päästyään», sanoi tyttö.\n\nBobby tunsi, että hänellä oli jotakin sanottavaa ja odotti.\n\n»En ole milloinkaan tiennyt, Bobby — tänä vuonna vähemmän kuin koskaan\nennen — onko kevät onnellisin aika vuodesta vai surkeimman levoton.\nJokainen ja kaikki joutuu rakkauden valtaan.»\n\n»Minä en kuitenkaan odottanut kevättä», sanoi Bobby.\n\n»Mutta kuinka käy sammakoille, jotka eivät saa vettä?» kysyi Christina\nAlberta.\n\n»Siellä vettä, missä sammakoltakin», vastasi Bobby.\n\n»Jokainen menee naimisiin tai hankkii häitä», sanoi tyttö. »Luulin...\nluulin, että tri Devizes ainakin olisi lohduton leski. Mutta kevään\nvoimat ovat siepanneet hänetkin. Ne valtaavat jokaisen.»\n\n»Ovatko ne saaneet sinut valtaansa?»\n\n»En tiedä. Minun on paha olla, Bobby, olen levoton ja aina huolissani.»\n\n»Taivu sitten.»\n\n»Yksin on... paha olla.»\n\n»Mutta oletko sinä yksin?»\n\n»Kokonaan.»\n\n»Mutta olenhan minä olemassa.»\n\n»Bobby hyvä, mitä sinä minussa haet?»\n\n»Sinua. Olla sinun kanssasi. Olla sinun kanssasi kaikkialla. Ja saada\nsinun rakkautesi.»\n\n»Se on ystävällistä sinun puoleltasi.»\n\n»Roskaa! Ystävällistä!»\n\n»Kuulehan, Bobby», sanoi tyttö ja vaikeni kauaksi aikaa.\n\nKun hän sitten taas puhui, oli hänen äänensä saanut tavallisen\nkeskustelusävyn. »Uskotko sinä siveyteen Bobby? Rakastaisitko tyttöä,\njoka ei ole siveä?»\n\nBobby sävähti, ikäänkuin toinen olisi lyönyt häntä kasvoihin ruoskalla.\nHän tuli kalpeaksi. »Mitä tarkoitat?» kysyi hän.\n\n»Sitä mitä sanonkin», vastasi tyttö.\n\nVähään aikaan ei kumpikaan heistä sanonut mitään.\n\n»Sinullakin on ollut kokemuksesi», virkkoi tyttö vihdoin. »Ranskassa.\nNiinkuin kaikilla muillakin.»\n\nVähäksi aikaa oli valo Bobbyn maailmasta sammunut.\n\n»Rakastitko miestä?» kysyi hän.\n\n»En muista, rakastinko. Se oli -— uteliaisuutta, ja kasvamisen\nlevottomuutta, ja sitä sietämätöntä tunnetta, että se oli kiellettyä.\nEi, minä luulen, että olin ihan... kylmäverinen. Pidin hänen\nulkonäöstään. Ja sitten inhosin häntä... Siinä kaikki, Bobby. Sillä\nkannalla ovat asiat.»\n\nBobby punnitsi sanojaan. »Jos olisi kyseessä joku muu tyttö kuin sinä,\nniin välittäisin minä kyllä siitä. Sinä... sinuun nähden se on eri\nasia. Rakastan sinua. Se, mitä sinulle on tapahtunut taikka ei, ei\nmerkitse mitään. Ainakaan... ei merkitse paljon.»\n\n»Oletko varma siitä, ettei se merkitse paljon?»\n\n»Aivan varma.»\n\n»Ehdottomasti varma?»\n\n»Kyllä.»\n\n»Tästä hetkestä sinä unohdat, alat unohtaa, mitä minä olen kertonut\nsinulle? Niinkuin minäkin haluan unohtaa sen?»\n\n»Se käy hyvin pian, jos sinä itsekin haluat unohtaa sen. Se ei\nmerkitsekään kerrassaan mitään. Huomaan nyt, ettei se merkitse\nkerrassaan mitään. Mutta miksi ihmeessä sinä haluat mennä naimisiin\nminun kanssani, Bobby? Mitä minussa on? Olen ruma, kömpelö, ikävä,\nmitätön. Minussa ei ole puhtautta, ei alttiutta.»\n\n»Olet lakkaamatta viehättävä. Olet suora, näppärä ja loppumattoman\nkaunis.»\n\n»Todellako, Bobby! Siitäkö sinusta näyttää?»\n\n»Kyllä. Eikö käytökseni osoita...? Etkö tiedä?»\n\n»Niin», sanoi hän totisesti, »luulen tietäväni.»\n\nTyttö seisahtui hänen eteensä kädet selän takana. He seisoivat\npaikoillaan katsellen toisiaan, ja Bobby sävähti aivankuin olisi\nollut purskahtamaisillaan itkuun. Tytön kasvot olivat vakavat ja\ntuskaiset, mutta kun hän näki Bobbyn ilmeen, puhkesi hän hymyyn.\nHänen totisuutensa hävisi. Hän oli uudenlainen Christina Alberta. Hän\ntuli äkkiä niin hilpeäksi kuin suinkin ajatella voi, luottavaiseksi,\narkailemattomaksi.\n\n»Jos sinä suutelisit minua, juuri täällä, Busheypuistossa, niin\npistettäisiinköhän meidät putkaan?»\n\nBobbysta oli ihmeellistä painaa hänet syliinsä. Bobbylle ilmaantui ihan\nuusi Christina Alberta. Christina Alberta noin kuuden tuuman päästä\nkatsottuna, ällistyttävän kaunis Christina Alberta. Olisi saattanut\nluulla, ettei hän ollut elänyt muuta kuin Bobbyn rakkautta varten.\n\n»Saat nyt oppia», sanoi Christina Alberta pienen hetken jälkeen.\n»Teeppä se kaikki vielä kerran, Bobby. Kukaan ei näy katselevan...»\n\n\n3.\n\nEi Lambone eikä Devizes näyttänyt ollenkaan hämmästyneeltä heidän\nkihlauksensa johdosta. Kuitenkin tuntui heidän suhtautumisensa\ntapahtumaan, joka oli täydellisesti heidän odotustensa mukainen,\nmelkein painostavalta. Nuori pari oli tullut Udimoreen Devizesin ja nti\nMeansin kanssa nti Lambonen runsaan suojeluksen alaisena, ikäänkuin\nheidät olisi määrätty toisilleen jo aikojen alusta.\n\nMutta Udimoressa kohtasi Bobbya moni hämmästyttävä yllätys. Koko\nlauantain näytti Christina Alberta pikemminkin olevan pahalla tuulella\nkuin rakastunut. Häneen näytti paljon enemmän koskevan se seikka, että\nDevizes meni naimisiin nti Meansin kanssa, kuin se epäitsekäs alttius,\njota Bobby vuodatti hänen ylleen. Tyttö ei välittänyt hänen pienistä\nyrityksistään päästä olemaan kahden kesken hänen kanssaan. Molemmat\nparit pelasivat tennistä, kunnes oli aika pukeutua päivälliselle.\nChristina Alberta oli ihan harjaantumaton eikä näyttänyt ollenkaan\ntuntevan sääntöjä, ja Margaret pelasi niin näppärästi ja sulavasti,\nettä se harmitti Christina Albertaa siinä määrin, ettei Bobbykaan\nvoinut olla sitä huomaamatta hienolla tajuamiskyvyllään. Bobby oli\nhuomaavinaan, että Devizeskin tajusi tytön olevan huonolla tuulella,\nmutta nti Means ei onnensa keskellä nähnyt maailmassa mitään muuta kuin\nDevizesin.\n\nSunnuntaiaamuna Christina Alberta vei Bobbyn kanssaan retkelle Breden\nlinnanraunioille kellojen iloisesti kaukana helistessä. Siellä hän\nilmoitti, ettei hän aiokaan mennä naimisiin hänen kanssaan.\n\nBobby vastusteli: »Etkö sinä siis rakastakaan minua?»\n\n»Enkö minä ole suudellut sinua? Enkö ole syleillyt sinua? Enkö ole\npörröttänyt sinun tukkaasi?»\n\n»Mutta miksi sinä et sitten halua mennä naimisiin minun kanssani?»\n\n»En tahdo mennä naimisiin kenenkään kanssa. En rakasta ketään, paitsi\ntietysti sinua. Mutta en voi mennä naimisiin sinunkaan kanssasi.\nTahdon, että minua rakastetaan, Bobby. Niin. Mutta minä en tahdo mennä\nnaimisiin.»\n\n»Mutta miksi? Siitäkö vanhasta syystä?»\n\n»Ei. Annoithan sinä siitä kunniasanasi. Mutta en kuitenkaan voi mennä\nnaimisiin kanssasi, Bobby... Luulen sen johtuvan siitä, etten tahdo\nolla sidottu kenenkään muun elämään. En halua tulla vaimoksi. Tahdon\nolla vapaa ja itsenäinen oma itseni. Olen alkanut kasvaa. Siinä se on,\nBobby. Tahdon olla vapaa ja kasvaa.»\n\nBobby päästeli vastustelevia ääniä.\n\n»En halua, että kukaan näkisi minun kasvavan koko ajan. Sinä katselisit\nminua aina, Bobby. Tiedän, että sinä katselisit.»\n\nBobbyn oli turha väittää vastaan. Kyllä hän katselisi.\n\n»En uskonut, että asiat kääntyisivät tähän suuntaan, sitten kun olin\npäättänyt mennä naimisiin kanssasi. Tahdoin mennä naimisiin kanssasi,\nkun olin saanut itseni suostumaan siihen, vilpittömästi halusin.\nTahdoin silloin pelottavasti olla lähellä jotakin, niin lähellä kuin\nmahdollista, saada suutelolta ja kuulla sanottavan: 'Niin, kas niin!’\nja pysyä siinä. Se oli minusta ihanaa. Bobby. Sinä olet suuri autuus\nminulle, Bobby. Surisin itseni hulluksi ilman sinua. Mutta kuinka\nlähelle toisiamme tulemmekaan rakastaessamme, ja kuinka kaukana\nkuitenkin olemme koko ajan! Kuinka me voimme tuntea toisiamme, kun\ntuskin tunnemme itseämmekään? Kun emme uskalla tuntea itseämme? Sinä\nolet niin kultainen, Bobby. Olet niin lämmin ja hyvä, että tuntuu\nepäkiitolliselta, kun en anna sinulle molempia käsiäni. Mutta minä\nen voi. Ehkä minä en olekaan mikään tavallinen terve nainen. Taikka\nminulle on tietämättäni tapahtunut jotakin. Ehkäpä elämä on pettänyt\nminua jollakin tavoin... Voi, en tiedä Bobby. Kaipaan jotakin ihmistä\npelottavasti, kaipaan sinua pelottavasti ja kuitenkaan en ollenkaan\nhalua sinua. Minun pitäisi pikemminkin olla kuollut kuin tuollainen\nnaisellinen olento kuin Margaret Means. Jos tämä on avioliittoa...»\n\n»Mutta arvelin», virkkoi Bobby, »kaiken sen jälkeen, mitä on\ntapahtunut...»\n\n»Ei.»\n\n»Mutta minä odotan sinua kymmenen vuotta», sanoi Bobby, »jos sinä\nsattumalta muuttaisit mieltäsi.»\n\n»Sinä olet kultaisin lohduttaja», sanoi Christina Alberta, mutta\nvaikeni äkkiä...\n\nJa sitten hän laski käsivartensa Bobbyn hartioille, painautui häneen ja\npuhkesi hurjaan, intohimoiseen itkuun.\n\n»Kastelen vain sinut sen sijaan, että menisin naimisiin kanssasi»,\nnyyhkytti tyttö ja naurahti. »Voi, Bobby rakas, minun oma rakkaani.»\n\nHän riippui Bobbyn kaulassa jonkun aikaa. Sitten hän irroittautui ja\nseisoi hänen edessään pyyhkien silmiään, tuo sama Christina Alberta,\njonka Bobby niin hyvin tunsi; kyynelten jäljet vain olivat uudet. »Jos\nnaiset eivät voi paremmin hillitä tunteitaan», sanoi hän, »niin heidän\non palattava haaremeihin. Emme voi saada kumpaakin yhtaikaa. Mutta minä\nen mene naimisiin sinun kanssasi. Maailmassa ei ole sellaista miestä,\njonka kanssa voisin mennä naimisiin. Tahdon olla vapaa ja riippumaton\nnainen, Bobby. Tästä alkaen.»\n\n»Mutta minä en ymmärrä», sanoi Bobby.\n\n»Se ei tapahdu senvuoksi, etten minä tahtoisi sinun rakastavan minua.»\n\nBobby oli ällistynyt.\n\n»Bobby», kuiskasi hän ja näytti hehkuvan.\n\nBobby otti hänet taas syliinsä ja puristi häntä ja painoi hänen\nposkiaan ja korviaan itseään vasten, suuteli häntä, ja suuteli häntä\ntaas, ja hänestä tuntui hänen oman arvottomuutensa merkiltä, että hän\ntällaisella hetkellä saattoi ajatella, olisiko maailmassa ihanampia\nsuutelolta kuin kyynelten maustamat.\n\nJa tyttö ei kuitenkaan menisi naimisiin hänen kanssaan. Hän oli\nsiepannut itsensä pois häneltä ja oli kuitenkin hänen sylissään.\n\nBobby oli äärimmäisimmän ällistynyt siitä, mitä nyt oli tapahtunut,\nmutta oli ihan selvää, ettei hänen kihlauksensa loppu suinkaan\nmerkinnyt tämän rakastelemisen loppua. Rakkautta tässä kaikissa\ntapauksissa oli, ja selvää oli myös, että vuodenaika oli rakkauden\naikaa. Kuningatar Toukokuu hallitsi maailmaa. Heidän ympärillään\nuhkuivat ruusut kukkiensa valkeutta ja vanhemmatkin pensaat olivat\njuuri kukkaan puhkeamaisillaan.\n\n\n4.\n\nBobby istui hämärissä ystävineen ajatellen kaikkea, mitä hänelle oli\ntapahtunut tänään, ajatteli Christina Albertan suolaisia kyyneleitä\nja hänen käytöksensä ainaista, arvoituksellista outoutta. Hän oli\nyhä äärimmäisen hämmästynyt, mutta nyt laajalla, rauhallisella,\ntyytyväisellä tavalla. Christina Alberta ja hän eivät nähtävästi menisi\nnaimisiin, ja kuitenkin tyttö oli suudellut häntä ja syleillyt häntä,\nja hänellä oli vapaus istua hänen jalkainsa juuressa. Toistaiseksi\nhänen ei tarvinnut nöyryyttää itseään kertomalla muille, että hän\nei menisikään naimisiin Christina Albertan kanssa. Hän ei sanonut\nmitään. Hänen ajatuksiaan ja tunteitaan ei voinut ilmaista sanoilla.\nChristina Alberta oli myös suljetun vaiti. Jokainen näytti vaipuneen\nomiin ajatuksiinsa. Keskustelu näköalasta, tähdistä ja satakielten\nsaapumisesta ja muuttolinnuista juoksi hetken ja kuoli sitten.\n\nJokaisen mieli oli liian täynnä, että heitä olisi haluttanut puhella.\nHiljaisuus piteni. Bobby ihmetteli, mitä tapahtuisi, jos kukaan ei enää\npuhuisi. Hän ajatteli Christina Albertaa tuossa aivan lähellä, ja koko\nhänen olemuksensa alkoi väristä. Hiljaisuus alkoi käydä painostavaksi.\nHänestä tuntui, ettei hän enää kykenisi vaihtamaan asentoaankaan.\nKukaan ei liikahtanut. Vihdoin Lambone pelasti tilanteen.\n\n»Tänään on kulunut tasan kuusi kuukautta siitä kun Sargon kuoli\nyläkerroksessa», sanoi Lambone. Hän vaikeni ja näytti sitten vastaavan\nesittämättömään kysymykseen. »Emme tiedä tarkalleen, milloin hän kuoli.\nHän vain haihtui pois yöllä.»\n\n»Olisinpa tahtonut tuntea hänet», sanoi Margaret Means jokseenkin\npitkän väliajan jälkeen.\n\nBobbyn ajatukset kiersivät Sargoniin. Tuo vaitelias nuori nainen, joka\nistui pimeässä hänen takanaan, lakkasi vallitsemasta hänen ajatuksiaan.\nHänellekin tuli halu puhua ja hänen oli rykäistävä kirkastaakseen\nkurkkunsa.\n\n»Minusta on vastenmielistä ajatella, että minut poltettaisiin ja\nhajoitettaisiin», sanoi hän.\n\n»Se ei sentään ole niin vastenmielistä», sanoi nti Lambone, »kuin\nruumiin sulkeminen arkkuun mätänemään.»\n\n»Oi, älkää sanoko niin!» huudahti Bobby. »Minusta on vastenmielistä\najatella kuolemaa, kuolemaa yleensä. Nyt kun on kevät, kun koko\nmaailma on täynnä eloa, muistan, minkälainen hän oli, hänen toiveensa,\njotka hajosivat ja hävisivät. Ne ovat hajonneet ja hävinneet joka\ntapauksessa, niitä ei ole pistetty kirstuun, suljettu sinne ja\nhaudattu... Kun olin viimeksi täällä, oli hän kuin pieni poika, joka\non ensimmäistä kertaa kuullut maailmasta. Hän aikoi lähteä lentämään,\nIntiaan ja Kiinaan, aikoi oppia kaiken kaikesta ja sitten suorittaa\nkaikenmoista loistavaa. Mutta nuo inhottavat bakteerit toimivat\nhänen keuhkoissaan ja mursivat hänen voimansa, eikä tuosta kaikesta\nmilloinkaan tullut mitään... Kun kuulin, että hän oli kuollut, en\nosannut uskoa sitä.»\n\n_»Onko_ hän kuollut?» kysyi Paul Lambone.\n\nSiihen ei voinut vastata mitään.\n\nPaul sovitti lapaluunsa vielä mukavammin pienen syvän sohvan selkänojaa\nvasten, jossa hän istui. »Mitä enemmän ajattelen Sargonia, sitä\nvähemmän hän tuntuu minusta kuolleelta ja sitä tärkeämmäksi hän tulee.\nEn ole samaa mieltä kanssanne, Roothing. Hänen elämässään ei ollut\nmitään mitätöntä. Tarkoitan, että hän oli symboolisen täydellinen. Olen\najatellut häntä loppumattomiin.»\n\n»Ja puhunut», sanoi Devizes, »loppumattomasti.»\n\n»Ja antanut teille eräitä hyvin hyödyllisiä ohjeita ajatuksien\nhoitamismenetelmässä. Älkää olko kiittämätön. Luulette, että\nSargon on mennyttä, vaikka hän on vasta alussa. Olette muuttumassa\nmenestyksellisesti liian ammattimaiseksi, Devizes. Te alatte puuttua\nasioihin, tehdä ne valmiiksi ja jättää ne sitten mielestänne. Ette\nharrasta niitä jatkuvasti oppiaksenne. Ette istu paikallanne ja\najattele niitä, niinkuin minä. Minä ajattelen jatkuvasti Sargonia.\nSeurustelen yhä hänen kanssaan, koska hän on yhä elävä olento minulle.\nOlen saanut häneltä uuden uskon, sargonismin. Julistan hänet uuden\najatuskannan profeetaksi. Se on viimeinen uusin uskontoni. On aina\nolemassa uusia uskontoja, ja uudet uskonnot ne aina merkitsevät\njotakin. Uskonto on elävä olento, ja sen, mikä on elävä, täytyy yhä\nuudelleen kuolla ja uudelleen syntyä jälleen — erilaisena, mutta\nkuitenkin samana.»\n\n»Uskotte siis kuolemattomuuteen, hra Lambone» sanoi nti Means. »Minäkin\ntoivoisin voivani uskoa. Mutta kun yritän kuvitella sitä, ei järkeni\nriitä. Joskus tuntuu siltä kuin voisi tuntea, mitä se saattaisi olla.\nSellaisena iltana kuin tämä, ehkä...»\n\nHänen sievä äänensä häipyi hiljaisuuteen, niin kuin lentotähden ura\nhaihtuu pimeään.\n\nPaul, suuri, tumma möhkäle hämärän vaalealla sohvalla jatkoi\npuhettaan: »Kuolemattomuus on mysteerio. Siitä voidaan puhua vain\nhämärällä kuvakielellä. Kuinka me voimme uskoa, että jokaisen meidän\njokapäiväisellä elämällämme pitäisi olla iankaikkinen, jokapäiväinen\njatkuvaisuus? Se on uskomatonta pötyä. Mutta kuitenkin me elämme\nkuoleman jälkeen. Kun kuolemme, muutumme toiseksi. Kaikki viisaat\nopettajat ovat tehostaneet sitä. Meitä ei pistetä kirstuun, ei haudata,\neikä unohdeta, niinkuin Roothing sanoi. Oikea kuolemamme on väistynyt.\nMe väistymme pois ja tulemme — kuinka sanoittekaan? — hajoitetuiksi.\nIkuinen elämä on loppumatonta seurausta. Elämämme ovat kuin suuren\nrunon säkeitä. Se on päättymätön ja kuitenkin täydellinen runo. Säkeet\nalkavat ja loppuvat, mutta niiden on oltava siinä, ja kun ne kerran\novat siinä, pysyvät ne siinä iankaikkisesti. Ei seuraisi mitään, jos ne\neivät olisi paikallaan. Mutta jokainen tähti ei loista yhtä kirkkaasti.\nEräät elämät, eräät säkeet, pistävät silmään merkityksellisempinä\nkuin toiset. Ne aloittavat uuden vaiheen aineessa, ne avaavat uuden\nnäkökohdan, ne ilmaisevat jotakin tuoretta. Ne ovat neroja, ne ovat\nprofeettoja, ne ovat suurempia tähtiä. Sargon oli viimeinen, ihan\nviimeinen noista profeetoista, ja minä olen hänen Paavalinsa. Minua ei\nole turhan takia kastettu Paavaliksi.»\n\n»Tarsoksen Paavali», sanoi Devizes, »oli tarmon mies.»\n\n»Nämä vertaukset ontuvat aina vähäisen», sanoi Lambone.\n\n»Selitän teille oppini», jatkoi hän.\n\nHän alkoi puhua tuolla hänelle ominaisella pienoisäänellä, joka\nsuuresti muistutti hänen olentonsa vuoresta esiin juoksevaa pientä\nhiirtä; Sargonista ja hänen taisteluistaan yksilöllisyytensä kanssa ja\nkaikkien ihmisten kamppailusta yksityisen elämänsä ja jonkun, hänessä\nmyös piilevän, vielä suuremman välillä. Siinä, mitä hän sanoi, oli\nmielikuvituksen sävyä, hiukan burleskia hänen jatkuvasti käytellessään\nteoloogisia ja uskonnollisia lauselmia, ja kaikessa syvä vilpittömyys.\nJokaisessa ihmisolennossa, selitti hän, taistelee pieni pesulaitoksen\nomistaja Kuninkaitten Kuninkaan kanssa. Hän selvitteli ja laajenteli\naihettaan. Silloin tällöin puuttui Devizes hänen yksinpuheluunsa ja\npuhui hetkisen, ei niin paljon vastustaakseen kuin toistaakseen,\nparantaakseen ja syventääkseen sitä. Toiset sanoivat vähän. Margaret\nMeans hengähti pari kertaa pehmeän äänen, joka ilmaisi älyllistä\ntuntemiskykyä, ja kerran Christina Alberta sanoi: »mutta», hyvin\näänekkäästi ja sitten: »Mitäpä sillä on väliä. Jatkakaa!» ja vaipui\ntaas pitkäksi aikaa hiljaisuuteen, jonka saattoi tuntea. Bobby istui\npaikallaan, joskus tarkasti kuunnellen ja joskus antaen ajatustensa\nhajota kuin välinpitämättömän virran yhdenmukaisiin uriinsa. Itse\nväitettä oli hauska seurata, syrjässä siitä liikkui kysymys puhujan\nvilpittömyydestä. Kuinka paljon tuosta aiheesta oli todella Lambonen\najatuksen mukaista? Kuinka paljon siitä, mitä hän sanoi, oli yhteydessä\nhänen muun sivusta katselevan, itsetyytyväisen elämänsä kanssa, hänen\nelämänsä, joka oli kuin leikillinen selvitys syvästi kummallisesta\nmaailmankaikkeudesta?\n\nKuinka helposti Lambone leikkikään lauseilla ja ajatuksilla, joitten\ntakia monet ihmiset olivat eläneet ja kuolleet! Kuinka laajalti hän\nolikaan lukenut ja kuinka paljon ajatellut kootakseen yhteen niin\nmonenlaisia asioita! Hänen oppineisuutensa näytti hyvin vaikuttavalta.\nHänellä oli koko sosiologia kuin sormiensa päissä. Hän puhui puolen\ntusinan uskonnon palvelusmysteerioista, mitraismista rituaaliseen\nuhraamiseen saakka, erilaisista, ihmisen personallisuutta koskevista\nkäsityksistä, jotka olivat pitäneet vallassaan ja innostaneet ihmisiä\nFidji-saarilta Yukatanille saakka. Nyt hän oli esikristillisessä\nAleksandriassa ja sitten kiinalaisten filosoofien parissa. Hän selitti,\nettä Confuciuksen »korkeampi olento» oli vain esimerkki meidän\ntavastamme kääntää kaikki kiinalaiset lauseet niin naurettavasti kuin\nsuinkin. Se tarkoitti oikeastaan korkeampaa tai suurempaa ihmistä,\nyleisihmistä, johon alempi, itsekäs mies kokonaan upposi. Se oli\nheränneen pelastus joka suhteessa, se oli Paavalin kristinopin henkinen\nihminen. Kun hra Albert Edward Preemby vainaja kaatoi koko pienen\nolentonsa Sargonin, kuninkaitten kuninkaan persoonallisuuteen, teki hän\nuudelleen vain sen, mitä pyhät ja mystikot, uskonnolliset opettajat ja\nfanaatikot olivat tehneet kautta vuosisatojen. Hän oli juuri opettaja\nleipäpuun alla käännettynä Woodford Wellsin murteelle.\n\nSitten alkoi Devizes puhua. Devizes oli Lambonen suuri vastakohta.\nHän puhui erilaista kieltä. Hän ei näyttänyt Bobbysta ollenkaan\nniin selvältä ja taitavalta kuin Lambone, mutta hän vaikutti\nvilpittömyydellään ja vakaumuksensa varmuudella, joka Lambonelta\nmelkein puuttui. Hänen selityksensä saivat kaiken sen, mitä Lambone oli\nsanonut, näyttämään hurjalta ja maalaukselliselta parodialta jostakin,\nmitä ei muulla tavalla voinut ilmaista. Sekä hän että Lambone näyttivät\nheittävän sanaverkkoja jollekin totuudelle, joka yhä livahti heidän\nkäsistään. Ja kuitenkin näytti tuo niin kaukaisesti ja epätäydellisesti\nkäsitetty totuus olevan heille kaikkein tärkeintä maailmassa.\n\n»Jos siltä riisutaan teoloogiset korut», sanoi Devizes Lambonelle,\n»on uusi uskontonne vain vahvistusta seuraavalle väitteelle. Meidän\nrotumme on aikaisemmin ihaillut yksilöllisyyttä, mutta kääntyy nyt\nsynteesiä ja yhteistyötä kohti. Se saattaa palautua siihen, mitä te\nsanotte Sargoniksi, suureksi lainsäätäjäksi, ja se nielee kaikki\nyksilölliset, itsekylläiset ihmiset yhteisiin tarkoitusperiinsä,\nniinkuin tieteellinen työ jo on niellyt heidät. Taikka hyvä hallintotyö\ntai taide. Siinä se, mitä te väitätte.»\n\n»Juuri niin», sanoi Paul Lambone. »Jos puhumme teidän kieltänne eikä\nminun. Taide, tiede, yhteiskunnallinen toiminta, luova työ, ne ovat\nosia siitä, mitä te sanoisitte rodun sieluksi, osia rodun elämästä.\nJokainen jotain merkitsevä mies on tuore ajatus, tuore aate. Hän on\nyhä oma itsensä, se on kyllä totta, mutta totuus on se, että hän\nurkeutuu omasta menneisyydestään ja omista elinehdoistaan ja liukuu\neteenpäin tulevaisuuden ihmiseen. Tämä on se uusi käsitys, joka muuttaa\nkaikki inhimillisen elämän arvot. Se tapahtuu kaikkialla. Kirjoissakin\nja meidän päiviemme lukemisessa voimme nähdä sen tapahtuvan.\nHistoria tulee nyt tärkeämmäksi kuin biografia. Se, mikä loi elämän\nromanttisessa menneisyydessä, rakkauden tarina, kertomukset aarteista,\nedistyminen, pyrkimys eteenpäin, omaisuuden luominen, henkilökohtainen\nmainetyö ja voitto, uhraukset henkilökohtaisen ystävän, rakkauden tai\njohtajan hyväksi, kaikki tuo ei enää ole koko elämä, eikä väliin edes\nelämän pääharrastuskaan. Me siirrymme toiseen tapaan elää elämämme,\nuudenlaiseen elämään, uudenlaisiin suhteisiin. Maailma, joka jonkun\naikaa sitten näytti muuttumattomalta, muuttuu nyt hyvin nopeasti...\nhenkiseen ainekseensa nähden.»\n\n»Uudenlaisia ihmisiä», sanoi Bobby pehmeästi ja poistui kuuntelemasta\nLambonen kirkasta, pientä ääntä, toistelemaan vielä viimeisen kerran\nniitä hämmästyttäviä seikkoja, mitä Christina Alberta oli sanonut tai\ntehnyt sinä päivänä.\n\n\n5.\n\nBobbyn palautti keskustelun aineeseen liikahdus hänen takanaan olevassa\ntuolissa.\n\nLambonen sulava ääni selitteli:... »joten ei merkitse niin paljon se,\nmitä me saamme aikaan, kuin se, mitä me omalta osaltamme annamme. Tuo\nmieluisa persoonallinen elämä, jonka pyöristämiseksi, jalostamiseksi\nja täydelliseksi saattamiseksi miehet ja naiset taistelevat, katoaa\nkokonaisuuden tasolta. Yhä tärkeämmäksi tulee se työ, jota me teemme.\nJa yhä vähemmän tärkeäksi jää persoonallinen romantiikkamme ja\npersoonallinen kunniamme. Taikka oikeammin siirtyy kunniamme meiltä\ntyöhömme. Rakkausjuttumme, alttiutemme ja yksityiset intohimomme\nesimerkiksi alistuvat yhä enemmän tieteeseemme, taikka siihen, mitä\nme muuten harrastamme. Romantiikkamme, maineemme ja kunniamme jäävät,\nniinkuin paheemmekin, seikoiksi, joita me emme halua päästää esille.\nOli aika, jolloin ihmiset elivät kuollakseen kunnialla ja jättääkseen\njälkeensä kauniita ja suuria muistoja. Kohta on ihmiselle ja hänen\ntyölleen yhdentekevää tietää, että hän mahdollisesti joutuu, väärin\nymmärrettynä, makaamaan maantienojassa. Kunhan hän vain on saanut\ntyönsä tehdyksi.»\n\n»Eikä ole viimeistä tuomiotakaan antamassa hänelle oikeutta», sanoi\nDevizes.\n\n»Se ei merkitse hänelle kerrassaan mitään.»\n\n»Myönnän sen. Eräät meistä alkavat tuntea sen jo nyt.»\n\n»Vaikkapa joku ei olisi tehnyt mitään tekemisen arvoistakaan», sanoi\nPaul Lambone, ja hänen äänensä oli kuin sellaisen ihmisen heikko\nhuokaus, joka on saanut rakennetuksi hyvin vaikeatekoisen, mutta\nepävarman korttilinnan. »Vaikka Sargon olisi kuollut hoitolaansa\napua saamatta, ja koko maailma olisi pitänyt häntä hulluna, niin hän\nkuitenkin olisi päässyt pakoon, hänen mielikuvituksensa olisi päässyt\nkoskettamaan suuremman elämän mielikuvitusta.»\n\nSyntyi harras hiljaisuus ja sitten huokasi nti Lambone tyydytyksestä.\nHän ei yhtään ymmärtänyt, mitä hänen veljensä oikeastaan tarkoitti,\nmutta hän ihaili häntä hänen puhuessaan. Kukaan ei hänen mielestään\nollut milloinkaan puhunut sillä lailla, eikä osaisikaan puhua niinkuin\nhän. Hänen äänensä oli kirkas ja selvä kuin paras painotyö. Vain joskus\nolisi toivonut omaavansa silmälasit.\n\nMutta nyt sai nti Lambone kuin sysäyksen. Christina Alberta irtausi\näkkiä äänettömyydestään, jonka verhossa hän oli istunut.\n\n»En usko tuohon», sanoi Christina Alberta tuolinsa syvyydestä.\n\nBobby alkoi tuntea Christina Albertan ääntä oikein hyvin, ja hän\ntiesi, että tyttöä pelotti, kun hänen oli pakko puhua ja kun hän\nsamalla oli päättänyt saada jotakin sanotuksi. Hän tiesi senkin, että\ntyttö nyt puristi kovasti tuolinsa käsipuita. Hän silmäsi Devizesiin\njuuri silloin, kun loiston säde sattui hänen kasvoihinsa, ja näki,\nettä ne olivat hyvin tarkkaavaiset katsellessaan tarkasti Christina\nAlbertaa kuin unohtaen kaiken muun. Ne olivat tarkkaavaiset ja hellät\nja hellästi huolestuneet, vakavat ja hyvin kalpeat tuossa valkoisessa\nvalossa. Kun valo oli kulkenut ohi, oli Bobby yhä vielä näkevinään nuo\nkasvot, mutta ne olivat nyt tummat kuin mustapuu.\n\n»Minä en usko mihinkään tuollaiseen», sanoi Christina Alberta.\n\nHän vaikeni ikäänkuin järjestääkseen väitteitään. »Se on kai\nteologiaa», virkkoi hän. »Taikka mystiikkaa. Se on älyllistä\nleikittelyä, jota ihmiset leikkivät lohduttaakseen itseään. Miehet\npikemminkin kuin naiset. Siinä ei oikeastaan ole mitään eroa. Tragedia\non tragediaa, erehdys on erehdystä, kuolema on kuolemaa.»\n\n»Mutta onko milloinkaan täydellistä erehdystä?» kysyi Lambone.\n\n»Otaksukaapa», jatkoi Christina Alberta, »otaksukaapa, että mies\non heitetty vankilaan ja joutuu väärään valoon koko maailman\nsilmissä, otaksukaa, että hänet viedään pois ja pannaan kaivamaan\nomaa hautaansa, ammutaan sen ääressä, haudataan ja jää sitten sinne\nmakaamaan ja unohdetaan. Siinä ei ole murhattu rodun osaa, siinä ei\ntapahdu mitään ihmeellistä. Siinä on vain tapettu mies ja karkoitettu\ntieltä. Mystisisminne pyrkii juuri syrjäyttämään tällaisen tapahtuman\nsurullisuuden. Se ei kuitenkaan tee sitä. Sellaista on tapahtunut.\nSellaista tapahtuu tänä päivänäkin. Venäjällä... Amerikassa... joka\npaikassa. Ihminen pyyhkäistään vain pois, ruumiineen ja sieluineen,\ntoiveineen ja tahtoineen. Tuo mies ja hänen hämärä henkilökohtainen\nmaailmansa on lopussa ja poissa, ja hänen tehtävänsä on päättynyt.\nHänet on lyöty ja hävitetty, ja kaikki taitavat puheet mukavassa\nsohvassa lämpimässä hämärässä eivät muuta siitä pilkkuakaan. Se on\ntuhoa. Jos minut tuhotaan, olen tuhottu, jos minulla on haluja ja\nunelmia ja ne tuhotaan ja kuolevat, kuolen minäkin. On leikkimistä\nsanoilla, kun sanotaan, etten kuole, taikka että ne ovat muuttuneet ja\nherkistyneet ja johdettu joksikin paremmiksi.»\n\n»Rakkaani», sanoi nti Lambone nti Meansille, »eihän teillä vain\nole kylmä?» Hänen äänestään kuuli, että hän aikoi lakata hartaasti\nkuuntelemasta keskustelua, jos tuo tyttö riepu vielä puuttui asioihin,\nja että hän aikoi ruveta puuhailemaan pielusten, peitteiden ja muiden\nkanssa ja päättää keskustelun.\n\n»Minun on oikein hyvä olla», vastasi nti Means. »Toivoisin, että tätä\njatkuisi iankaikkisesti.»\n\nMutta Christina Alberta ei välittänyt nti Lambonen varoituksista.\nHänellä oli jotakin sanottavaa, ja mukana oli joku, joka tahtoi, että\nhän sanoisi sen, ei liian terävästi, ei liian selvästi.\n\n»Kaikki tuo teologia, tämä uskonto, nuo uudet uskonnot, ovat vain\nvanhoja, jotka on maalattu uudelleen...»\n\n»Uudestisyntyneet», sanoi Paul.\n\n»Maalatut uudelleen. Minä en kaipaa niitä. Mutta minä en halua puhua\nsiitä. Tahdon vain sanoa, että te olette väärässä isääni nähden,\nolette ihan väärässä. Hra Lambone on pukenut hänet omaan filosofiaansa\nsopivaksi. Hänellä oli tuo filosofia jo kauan ennenkuin hän tunsikaan\nisääni. Ja te puhuitte kehoittavasti isälle ja tungitte häneen hra\nLambonen ajatukset, kun hän oli lyöty ja murrettu, koska ne sopivat\nhänen tapaukseensa. Aikaisemmin ei niitä ollut siellä. Tunsin hänet ja\ntiesin tarkoin, mitä hän ajatteli. Kasvoin hänen rinnallaan. Hän puheli\nminulle enemmän kuin kellekään muulle. Ja on tyhjänpäiväistä puhua\nhänestä, hänen innostuksestaan, ikäänkuin se olisi ollut tuo suuri\nsielu, joka saapuu kuin vuoksen nousu pienen sielun tyyneen veteen.\nSellaisesta ei ollut puhettakaan. Sanoessaan, että hän oli maailman\nherra, tahtoi hän todella olla maailman herra. Hän ei ollenkaan\ntahtonut sulattaa itseensä muita ihmisiä, taikka joutua sulatetuksi.\nHän oli yhtä täydellisesti oma itsensä, kun hän oli Sargon, kuin\nollessaan Albert Edward Preemby. Enemmänkin... Ja minä uskon, että\nsellainen on meidän kaikkien laita.»\n\nHän puhui jokseenkin kiireesti, sillä hän tiesi, että oli olemassa\nvoimia, jotka halusivat saada hänet vaikenemaan.\n\n»Minä haluan olla oma itseni, enkä mitään muuta. Haluan maailman\nitselleni. Haluan olla jumalatar maailmassani. Se ei merkitse mitään,\nettä minä olen ruma tyttö, joka luonnostaan ei osaa käyttäytyä. Ei\nmerkitse mitään, että se on mahdotonta. Sitä tahtomaan minut on tehty.\nSilloin saa elää merkillisiä hetkiä. Kunnian hetki on parempi kuin ei\nmikään... Luulen, että te kaikki oikeastaan tahdotte sellaista. Te vain\nvakuutatte itsellenne, että te ette tahdo, ja sanotte sitä uskonnoksi.\nEn usko, että kukaan on milloinkaan uskonut uskontoon alusta alkaen.\nBuddhalaisuus, kristinusko, tuo hullunkurinen sargonismi, outo uskonto,\njonka te keksitte yhden illan keskustelun aiheeksi, ne ovat kaikki\njonkunmoista lohdutusta — siteitä puujaloissa. Epäilemättä ovat ihmiset\nkoettaneet uskoa sellaisiin uskontoihin. Murtuneet ihmiset. Mutta koska\nme emme voi tyydyttää sydämemme kaipuuta, niin miksi huutaisimme:\n'happamia marjoja’ niille. En halua palvella — en ketään, en mitään.\nKuljen ehkä tuhoa kohti, maailman kaikkeus saattaa olla vain tuhon\nmenetelmä, mutta se ei muuta sitä seikkaa, että tunnen sillä lailla\nsiihen nähden. Saatan jäädä tappiolle, saattaa olla varmaa, että\njään tappiolle — mutta mitä siihen tulee, että särjetty sydän on\npelastettava yleisestä haaksirikosta ja että se aloittaa taas alusta\npienenä osana yhdestä tai toisesta, — ei, tahdon vain olla vapaa.\nTiedän kyllä, että isken käteni seinään. Se ei ole minun vikani. Miksi\nme emme ota itse? Miksi emme uskalla mitään?»\n\nNti Lambone liikahteli ja hytisi.\n\nPimeys, joka oli Devizes, puhui Christina Albertalle, ja nti Lambone\noli hiljaa.\n\n»Me emme ota ja me emme uskalla», sanoi hän. »Me emme uhmaa lakeja ja\ntapoja, koska elämässämme, meissä itsessämme, muttei ulkopuolellamme,\non muita tekijöitä, jotka ovat meille tärkeämpiä. Siitä se johtuu.\nPaulia miellyttää pukea ajatuksensa näistä asioista vanhoihin,\nmystillisiin lauseisiin, mutta se, mitä hän sanoo, on itseasiassa\nepätieteellinen tapa esittää sielutieteellisiä tosiasioita. Ajattelette\nolevanne yksinkertainen, mutta itseasiassa olette kovin monimutkainen.\nOlette yksilö, mutta te olette myös rotu. Se on teidän luontonne, minun\nja jokaisen. Mitä enemmän älymme herää, sitä paremmin tunnemme sen.»\n\n»Mutta juuri erotus on ratkaiseva minuun nähden, eikä asian yleinen\npuoli. Rotu minussa ei ole minulle sen enempää kuin tanner, jota\npolen. Minä olen Christina Alberta, enkä nainen tai ihminen. Christina\nAlbertana minä haluan, haluan ja haluan. Ja kun ovi paiskautuu kiinni\nmielikuvieni edessä, silloin päästän huudon vastalauseeksi. Miksi\nluopuisin tarkoituksestani, kun en voi saavuttaa sitä? Miksi ylpeillä\nluopumisesta ja välinpitämättömyydestä? Vihaan uhrautuvaisuuden\naatetta. Mitä hyvää on tulla maailmaan Christina Albertana vain sen\ntakia, että saa uhrata sen olemalla Christina Alberta? Mitä hyvää on\nolla erilainen kuin muut, jollei elääkseen erilaista elämää?»\n\nNti Lambone puuttui odottamatta puheeseen. »Naisen koko elämä on pitkää\nuhrautumista», sanoi hän.\n\nSyntyi hiljaisuus.\n\n»Mutta onhan meillä nyt äänioikeus», sanoi Christina Alberta jokseenkin\najattelemattomasti. »Miksi naisen elämä on uhrautumista?»\n\n»Ajatelkaa lapsia, joita synnytämme», sanoi nti Lambone tukahtuneella\näänellä.\n\n»Kaikkea!» sanoi Christina Alberta ja tukahutti jonkun sopimattoman\nhuomautuksen.\n\n»Merkillisin ilmiö meissä», puuttui hän taas puhumaan hiljaisuuden\njälkeen, »merkillisin seikka naisessa, sellaisena kuin hän kerran\non, on se, että tuskin kukaan meistä näyttää haluavan lapsia.\nSuuri osa meistä ei haluakaan. Nyt kun olen alkanut oppia jotakin\nbiologiasta, huomaan, kuinka merkillistä se on. Olentoina, joitten\nerikoistehtävänä on lasten synnyttäminen, meitä pitäisi jäytää halun\nsaada lapsia. Itseasiassa useimmat nykyaikaiset naiset tekevät\nkaikkensa, etteivät saisi lapsia. Me uneksimme niistä. Minusta ne\novat kuin parvi kätkettyjä kääpiöitä, jotka ovat valmiit hyökkäämään\nkimppuuni ja tekemään lopun koko olemassaolostani. Se ei johdu vain\nsiitä, etten halua niitä, vaan siitä, että suorastaan pelkään niitä.\nRakkautta me haluamme, ehkä. Monet meistä haluavat, hurjasti. Tahdomme\nrakastaa ja tahdomme, että meitä rakastetaan — päästä jonkun lähelle,\njonkun luo. Sekin on petosta, pelkään minä. Joku luonnon ilkeistä\npiloista. Se on kaikki petosta. Hän katoaa — hän ei ole milloinkaan\nollut täällä. Entisissä olosuhteissa sillä oli etunsa, luonto sai\ntarvitsemansa lapset. Mutta me emme ajattele lapsia. Me emme halua\najatella niitä. Siinä se on! Ja kuitenkaan ei lapsi riistä naiselta\nhänen itseharrastustaan, se vain laajentaa ja voimistaa sitä. Olen\ntuntenut älykkäitä nuoria naisia, jotka ovat menneet naimisiin ja\nsaaneet lapsia, mutta kun lapsi tuli, haihtui heidän järkensä. Heistä\ntuli vaisto-olentoja, jotka puuhailivat riepujen parissa. Saattaisin\nkirkaista sellaista ajatellessani. Niin, olen yksinkertaisesti ja\npelkästään egoisti. Olen Christina Alberta yksistään ja ainoastaan. En\nole Sargon. Kieltäydyn ehdottomasti tuosta joku- ei kukaan-pelistä.»\n\n»Mutta tuo saattaa kuitenkin olla vain rajoitettu kausi\nkehityksessänne», sanoi Devizes.\n\n»Se on ainoa, jonka minä tiedän.»\n\n»Se on selvää. Mutta vakuutan teille, Christina Alberta, että tuo\nteidän kumouksenne ja kapinanne on vain kehityskausi. Te puhutte\nkapinasta ja itsekkyydestä ja anarkismista niinkuin terve lapsi huutaa\nsaadakseen ilmaa keuhkoihinsa ja päästäkseen vanhasta, tukahtuneesta.\nLapsi ei tiedä, miksi se huutaa, ja sen aivoissa saattaa ollakin joku\npikkuinen suru.»\n\n»Jatkakaa», sanoi Christina Alberta, »kurittakaa minua, kurittakaa.»\n\nBobbysta tuntui siltä kuin hänen äänessään olisi ollut kyyneleitä.\n\n»Mutta te olette niin nuori, rakkaani», sanoi Devizes.\n\nRakkaani!\n\n»En niinkään nuori. En ollenkaan niin nuori», huudahti Christina\nAlberta. »Vaikka eläisin kahdeksankymmenen ikäiseksi, niin kykenenkö\nsittenkään tuntemaan enempää kuin nyt tunnen? Miksi tahdotte nykyään\naina kohdella minua lapsena?»\n\n»Tunne ei ole ainoa mittapuu», vastasi Devizes. »Nytkin, tänä\niltana, te puhutte sellaista, jota ette usko. Te ette ole itsekäs\nseikkailijatar. Te katselette monia asioita yksipuolisesti. Väitätte\nesimerkiksi olevanne kommunisti.»\n\n»Niin, vain lyödäkseni jotakin kappaleiksi», sanoi Christina Alberta,\n»vain lyödäkseni kaikki kappaleiksi.»\n\n»Ettepä. Sanotte niin minulle tänään, mutta puhuitte aikaisemmin\ntoisin. Tahdotte päinvastoin säilyttää maailman. Haluatte auttaa\nyhteistä asiaa eteenpäin. Teillä on intohimoinen halu tietää\ntieteellinen totuus. No niin, tiede ja yleiset asiat eivät auta\nteitä puolustamaan omaa yksilöllisyyttänne. Te olette pakostakin\nkokonaisuuden osa ja ette voi olla kokonaisuus yksinänne. Huomaatte\njo nyt, että te ette voi olla erillänne mainitsemistani asioista. Ne\nottavat teidät valtoihinsa yhä suuremmassa määrässä, pidättepä siitä\ntai ette, koska ajan henki on sellainen. Niin meille kaikille käy.\nPakoon ette pääse. Menneisyytemme, työmme, on etualalla elämässämme.\nSiihen täytyy ylpeyden ja seikkailuhalun alistua. Meidän on suljettava\nja lukittava ovet kaikilta henkilökohtaisilta intohimoilta, jotka\npyrkivät turmelemaan työmme. Panna salvat eteen ja jättää ne pois\nmielestämme, jättää ne toisarvoisiksi asioiksi. Tehkää työtä. Antakaa\nelämän suurten päämäärien ottaa teidät haltuunsa.»\n\n»Tuo kaikki on hyvin kaunista.»\n\n»Siinä onkin kaikki.»\n\n»Mutta kuinka ne voisivat tavoittaa minut?» kuului Christina Albertan\nsuusta itsepäisesti ja päättävästi. »Tiedän, että tuo on teidän\nuskonne», jatkoi hän. »Olette aina puhunut minulle siitä.» Bobbyn\nherkkä korva huomasi muutoksen hänen äänessään. »Muistatteko, kun\nensimmäisen kerran juttelimme yhdessä? Muistatteko keskustelumme\nLonsdalen talleissa? Silloin kun söimme yhdessä siinä italialaisessa\nravintolassa? Sinä iltana. Juuri sen jälkeen kun olimme löytäneet\ntoisemme.»\n\nLöytäneet toisemme?\n\n»Mutta silloin en saattanut käsittää, että uskonne tarkoitti kaikkea\ntuota rajoittumista, uhrautuvaisuutta ja hienotuntoisuutta, kuten\nminusta nyt näyttää. Luulin, että se oli jotakin voimakasta ja\nrohkeaa. En käsittänyt sen — luonteenlaatua. Mutta sen jälkeen\nolemme väittelemistämme väitelleet näistä asioista. Sinä iltana\nKewin puistossa, sinä iltana, kun veitte minut kävelemään Shereen.\nSilloin puhuimme kaikki valmiiksi. Miksi meidän taas pitäisi väitellä?\nMinä myönsin — mitä muuta voin tehdä kuin myöntää? — ja pian olen\nsargonilainen niinkuin tekin ja Paul. Mutta en tänä kesänä. En vielä.\nTänä iltana — tänä ihmeellisenä ensimmäisenä kesäiltana. Tänä iltana\nkapinoin minä kaikkea luopumista vastaan, kaikkea yksilön oikeuksien\nrajoittamista vastaan toisenkäden asioilla. Tulen mahdottomaksi ja\nkummalliseksi. Viimeistä kertaa. Haluan maailman tähdistä alkaen aina\nmerenpohjaan saakka itselleni, omalle nälkäiselle itselleni. Ja kaiken\nniitten välillä, kaiken kauniin niitten välillä. Rakkauden... Siinä\nkaikki.»\n\nBobbyn sielun peiliin ilmestyi kysymyksiä ja katosi taas. Mistä\nChristina Alberta oli luopunut? Mistä hän aikoi luopua? Olivatko hänen\nkorvansa pettäneet hänet, vai oliko Devizes sanonut hänelle »rakkaani»?\nMargaret Meansin ja kaikkien olosuhteiden edessä tuntui Bobbysta siltä,\nettä Devizes olisi viimeinen henkilö, jonka pitäisi sanoa Christina\nAlbertalle »rakkaani». Ja mitä tuo yksilön oikeuksien rajoittaminen\ntarkoitti. Oliko se vain kielenkäytön häpeämätöntä selvyyttä, hirmuinen\ntunnustus, tai jotakin sellaista, mitä hän ei käsittänyt?\n\nNti Lambone liikahteli levottomasti.\n\nNäytti siltä kuin Christina Alberta olisi ollut pahan hengen vallassa.\n»Helkkariin kaikki luopuminen», sanoi hän katkeran ivallisesti.\n\nHe näyttivät istuvan jonkun hetken syvässä hiljaisuudessa, ja sitten\nalkoi satakieli laulaa hyvin kuuluvasti.\n\n\n6.\n\n»Minusta tuntuu, että alkaa tulla hiukan kylmähkö», sanoi nti Lambone\nkesken hiljaisuutta.\n\n»Täällä on niin kaunista», sanoi nti Means, jolla oli lämmin nti\nLambonen huivin sisällä. »Hyvin kaunista.»\n\n»Kuinka te voitte puhua tuhoutumisesta...» sanoi hän, mutta jätti\nlauseensa kesken.\n\n»Minä taidan mennä sisään sytyttämään kynttilöitä», sanoi nti Lambone.\n»Yö on liian ihana, että voisi sytyttää sähköt, liian ihana. Sytytämme\nvain kynttilät ja valkean takkaan. Ja ehkäpä soitatte meille jotakin\nkaunista. Nämä uunit ovat niin mainiot, että tuli syttyy niihin heti\npaikalla. En tiedä, oletteko huomannut niitä — uutta lajia. Tuli palaa\nkokonaan liedellä — ei mitään vetoa alhaalta päin, mutta takaseinän\nmuoto vetää tulta ylös.»\n\n»Pidän takkavalkeasta», lisäsi nti Lambone, huokasi ja nousi paikaltaan\nhitaana ja kookkaana.\n\n\n7.\n\nKaksi päivää myöhemmin Bobby tuli pieneen työhuoneeseen Paul Lambonen\nhuvilaan puiston puolelle. Paul oli huomannut, että Bobby tarvitsi\nmuutaman päivän aikaa saadakseen häiriytymättä ajatella romaaninsa\nalkua, ja oli pyytänyt häntä jäämään, kun muut vieraat olivat palanneet\nLontooseen. Se oli mainio huone Bobbyn kaltaiselle kirjailijalle.\nSiellä oli matala kirjoituspöytä juuri pieniruutuisen ikkunan alla, ja\nikkunalla oli hopeinen maljakko, jossa oli lemmikkejä ja tulpaaneja.\nPieni, lasilla varustettu ovi vei puutarhaan, niin ettei tarvinnut\nmennä takaisin koko talon läpi. Kirjoituspöydällä oli kaikkea, mitä\nhemmoiteltu kirjoittaja suinkin saattoi vaatia: hauska paperiteline ja\nsuulakkaa, oikeita säiliökyniä ja paljon tilaa kyynärpäille. Tuoli,\njossa hän istui, oli perin mukava, mutta ei ylellinen nojatuoli, joka\nei sopinut lepoon, mutta tuki vilpittömästi siinä istuvaa työntekijää.\nPolku juoksi mäkeä alas ikkunaan päin, ja sen reunoilla kasvoi ihmeen\ntiheässä kukkia. Kukkien molemmin puolin oli ruusupensaita, ja vaikka\nnuppuja ei vielä näkynytkään, niin vihreät lehdet, jotka vivahtivat\nruosteen ruskealta, olivat hyvin somia täydessä valossa.\n\nBobby seisoi paikoillaan katsellen mäkeä ylös hiukan aikaa, istuutui\nsitten ja veti lehtiön luokseen. Hän otti yhden noita mainioita\nsäiliökyniä, totesi kärjen notkean taipuisuuden ja kirjoitti kaikkein\nsiisteimmällä ja kauneimmalla käsialallaan:\n\n     YLÖS JA ALAS\n\n  Romaani jalkamatkalta\n\n         Kirj.\n\n     ROBERT ROOTHING\n\n     Ensimmäinen luku.\n\n   Sankarimme esitellään.\n\nHän kirjoitti sen hyvin reippaasti, sillä se oli hänelle tuttua. Ajan\nvarrella hän oli kirjoittanut sen aina uudelle paperiliuskalle puolen\ntusinaa kertaa.\n\nSitten hän pysähtyi yhtäkkiä ja kumarsi päänsä toiselle puolelle, ja\nkorjasi sitten hyvin siististi »sankarimme» sanaksi »sankari».\n\nSiitä oli nyt kulunut lähes kaksi vuotta, kun hän tällä tavalla pani\nalulle romaaninsa, ja hän oli yhä epävarma tavasta, jolla hänen\nsankarinsa esiteltäisiin. Hänen alkuperäinen suunnitelmansa romaaniin\nnähden leijui yhä miellyttävästi hänen sielunsa sinessä. Hän ajatteli\nonnellista sarjaa hauskoja, erilaisia ja viehättäviä seikkailuja, jotka\nolisi kerrottu kevyesti ja hyväntuulisesti, nuoren, vaatimattoman,\nei liiaksi, mutta kyllin rohkean miehen vaiheita hänen matkallaan\nmaailmassa, elääkseen sitten onnellisena viehättävän nuoren naisen\nkanssa. »Pikareski» oli hänen taikasanansa. Mikään näistä seikkailuista\nei ollut vielä saanut varmaa muotoa hänen mielessään. Hän tiesi,\nettä se kyllä lopullisesti tulisi jonakin päivänä. Kun istui ja\nmietiskeli, niin näki ne jo puoleksi, ja siinä oli kyllin varmuutta\nhänelle. Ja kun hän sitten oli siististi ja kauniisti kirjoittanut\nuudelleen nimilehden, vaipui hän avosilmin uneksimaan ja ajatteli taas\nlakkaamatta Christina Albertaansa, niinkuin kunnon sankarin tuleekin.\n\nChristina Alberta aiheutti aina Bobbylle yllätyksiä. Mutta Bobby\nsai aina kuulla jotakin, mikä selitti kaiken, ja sitten häntä taas\nkohtasi yllätys. Mutta nyt hän näytti tuntevan, että hän todella tiesi\nsen viimeisen tärkeän tosiasian, joka hänen oli tiedettävä hänestä.\nEdellisenä iltana oli Paul Lambone kertonut, kuinka hän oli vienyt\ntytön Devizesin luo saamaan neuvoja, ja kuinka he sattumalta olivat\njoutuneet tietämään, kuka hänen oikea isänsä oli. Hän kertoi tarinansa\nhyvin, niin kuin kirjailijan tuleekin, hän antoi sille dramaattisen\nkärjen. Hän kertoi silminnähtävästi kaiken tarkan harkinnan jälkeen,\nkoska jo oli aika Bobbyn tietää asian oikea laita. Lambone oli selvillä\nChristina Albertan kihlauksesta. Hän ei tiennyt, eikä sitä tiennyt\nkukaan muu kuin Bobby, että hän ei milloinkaan aikonut mennä naimisiin.\nMutta juuri se, arveli Bobby, teki mahdolliseksi hänen asemansa\nymmärtämisen, selitti Devizesin kasvojen odottavan hellyyden silloin,\nkun valo sattui niihin, ja hänen vaistomaisen »rakkaani»-sanontansa,\nselitti hänen asemansa, ikäänkuin hän kuuluisi asiaan Devizesin ja Paul\nLambonen yhteydessä, eikä ollutkaan jokseenkin satunnainen vieras,\nantoi anteeksi hänen kiivaan mustasukkaisuutensa Margaret Meansia\nkohtaan, koska hän silminnähtävästi oli alkanut voimakkaasti pitää\nisäänsä täydellisesti omanaan ja oli ehkä odottanut kiitollisuutta\nsiitä, että oli hyvin paljon hänen kanssaan. Epäilemättä Margaret\nMeans oli tuon läheisyyden tiellä. Oli luonnollista, että Christina\nAlberta halusi olla Devizesin kanssa ja työskennellä hänen johdollaan,\nja luonnollista myös, että hän epäili, oli kateellinen ja vihainen\nväliin tunkeutuvalle henkilölle. Ottamatta lukuun sukulaisuutta, oli\nluonnollista, että kaksi sellaista älykästä ja lahjakasta henkilöä\nvetivät voimakkaasti toisiaan puoleensa. Se ei tuottanut mitään\nvaikeuksia Bobbylle, että Devizes yhtäkkiä oli päättänyt mennä\nnaimisiin Margaret Meansin kanssa, sillä hän ei ajatellut kovinkaan\ntarkkaavasti Devizesiä. Margaret Means oli kyllä niin sievä, että kuka\ntahansa olisi mennyt naimisiin hänen kanssaan. On hetkiä, sen tiesi\nBobby, jolloin tuollainen viehättävä sulous voi ampua ihmisen maahan\nkuin nuoli. Se oli selvästi kaatanut ja voittanut Devizesin. Ja melkein\nainoa seikka, joka vielä sai Bobbyn miettiväiseksi, mutta vain toisessa\nsijassa, oli Christina Albertan vaihtelevaisuus. Miksi suostui hän\nmenemään naimisiin Bobbyn kanssa ja sitten muutti mieltään niin pian ja\nlopullisesti ja kuitenkin piti hänet rakastettunaan?\n\nTuo päätös olla menemättä naimisiin näytti kaikesta päättäen olevan osa\nhänen nykyaikaisuudestaan. Sillä tuossakin »uusien ihmisten» ryhmässä,\njossa Bobby oli hänet tavannut, näytti hän olevan kaikkein uusin. Hän\noli reippain yritys koko elämään nähden, mitä Bobby oli milloinkaan\nnähnyt. Hänen nälkäisen yksilöllisyytensä leimahdus hurmasi hänet.\nMinne hän oli menossa tässä elämässä? Pääsisikö hän voitollisesti\nläpi tuohon uuteen persoonalliseen elämään, jota hän kaipasi, vai\neikö hänen onnistuisi löytää toiminnalleen kohdetta ja jäisikö hän\npettyneenä yksinäisyyteen niinkuin joku uraltaan eksynyt olento? Mitä\nBobbyyn itseensä tulee, niin oli maailma saanut hänet kauhistumaan, se\nkauhistutti häntä vielä enemmän, kun hän ajatteli, että tuo heikko,\npieni olento lähtisi uhmailemaan sitä.\n\nBobby oli luonnostaan, perinnöllisesti, pelokas: hän kaipasi\npikemminkin turvallisuutta, suojelua, hellyyttä ja apua. Hän riippui\nkiinni »Täti Suzannan» puuhassaan taloudelliseksi turvallisuudekseen.\nHän ei uskonut, että Christina Alberta tunsi kymmenettäkään osaa\nhäntä uhkaavista vaaroista, häväistyksestä, tappioista, alennuksesta,\nvälinpitämättömyydestä, väsymyksestä ja yksinäisyyden hädästä.\nHänen mielikuvituksensa piirteli tuskallisia kuvia hänestä yksinään\npimeässä, sekavassa, äärettömässä ja välinpitämättömässä Lontoossa.\nHän näytti perin hennolta, astunnassaan kevyeltä, tukka leikattuna,\nkädet lanteilla, tietämättömänä pelottavista, salaisista vaaroista.\nNyt kun hän alkoi ymmärtää tyttöä, alkoi hän myös ymmärtää monia,\nkirkassilmäisiä, seikkailunhaluisia, vaikeasti johdettavia nuoria\nnaisia, joita hän oli tavannut muutamina viime vuosina, ja hän\ntajusi ensimmäisen kerran, mitä tarkoitti tuo syvä, laaja liike\nnaisten keskuudessa, joka oli hankkinut heille äänioikeuden ja joukon\naavistamattomia etuja.\n\nMonet noista nuoremmista naisista tekivät työnsä ja olivat omia\nherrojaan, niinkuin miehetkin. He maalasivat ja piirustivat kuin\nmiehet, kirjoittivat arvosteluja kuin miehet, sepittivät näytelmiä ja\nnovelleja kuin miehet, johtivat liikkeitä, tekivät tieteellistä työtä,\nnäyttelivät osaansa politiikassa. Niinkuin miehet? Asiaa tarkemmin\najatellessa — ei aivan. Ei. He pysyivät kuitenkin erilaisina. Mutta\nhe eivät hoitaneet tehtäviään, joita jotenkin olisi voinut sanoa\nnaiselliseksi, lisäämättä sanaan outoja, uusia merkityksiä. Heidän\nkirjoittamansa romaanit kiinnittävät tavattomasti hänen mieltään.\nSellaiset kuin Stella Benson kirjoittivat kirjoja, jotka olivat kuin —\nkenen hyvänsä kirjoittamia. Hänen teoksestaan ei voinut huomata, oliko\nhän mies vai nainen. Tuo kaikki oli taas uutta. George Elliot ehkä\noli heidän edeltäjiään. Ehkä. Nuo aikaisemmat naisten kirjat olivat\nhyvin somia »kiltin tädin kirjoja», jolleivät ne kuvanneet »kaunista\nitseäni». Saattoi kuulla hameiden suhisevan joka sivulla.\n\nOlivatko nuo uudet naiset sukupuolettomia? Bobby punnitsi sanoja.\nAikaisemman sukupolven naiset, jotka halusivat olla emansipoitua,\nsorrettua sukupuolta, sorsivat sukupuoltaan niin ankarasti, että sen\nkielteisyys tuli johtavaksi tekijäksi heidän elämässään. He lakkasivat\nolemasta myönteisiä naisia, heistä tuli kummallisia kielteisiä\nnaisia. Mutta nämä uudet eivät niin paljon sortaneet kuin unohtivat\nsukupuolensa, välittivät siitä hyvin vähän. Christina Albertassa\nei tavallaan ollut mitään sukupuolestaan, ei sen vuoksi, että hän\nolisi taistellut sitä vastaan, mutta käsittelemällä sitä kevyesti,\nniinkuin itseään saattaa käsitellä kevyesti — niin että se alistui\nhänen tilapäisiin tuuliinsa ja mielialoihinsa — ja hän saattoi siirtyä\nkokonaan muihin asioihin.\n\nSiirtyä kokonaan muihin asioihin. Hänen mielikuvituksensa palasi tuohon\npieneen olentoon, joka oli päättänyt valloittaa maailman itselleen\nuhmaten kaikkea perintätietoa.\n\nHän tunsi suurta kiirettä lähteä Lontooseen hakemaan tyttöä, olla hänen\nläheisyydessään, puuttua asioihin, suojella häntä ja kantaa hänet\npois turvaan. Hän tiesi, että hän ei varmasti antaisi kellekään lupaa\ntehdä sitä. Hänen oli oltava vain hänen ystävänsä ja toverinsa, olla\nkäytettävissä ja auttaa häntä, jos hänelle sattuisi joku onnettomuus.\n\nOli omituista, että hän halusi seista tuon sukupuolettoman nuoren\nnaisen rinnalla. Se oli juuri sitä, jota kukaan ei voisi jättää\nlaskuista pois, se saattoi ehkä olla osa ajan suurista bioloogisista\nmuutoksista. Muinaisuudessa oli lajin etu vaatinut, että puolet lajista\nerikoistui lapsia kantaviksi ja kasvattaviksi. Nyt se selvästi ei enää\nvaatinut sitä. Pelottava ja kunnioitettava äidin ja puolison arvo ei\nenää houkutellut kaikkia naisia. Eräälle osalle heistä se ehkä vielä\nolisi jotakin pyrkimyksen arvoista, jos se heitä huvitti. Mutta suuri\njoukko naisia syntyi nyt olemaan sitä vailla. Muutamista saattoi tulla\nsomia vahinkoeläimiä, jotka pian lakkaisivat olemasta somia, rakkauden\nja äitiyden kunnioituksen loiseläimiä, roskaa, varjoja. Toiset taas\nraivaisivat tiensä täydelliseen yksilölliseen elämään — kolmanneksi\nsukupuoleksi. Ehkäpä uudessa maailmassa ei enää olisikaan vain\nsukupuolia, siellä olisi tunnustettuja muunnelmia ja alajaksoja. Niin\nmietti Bobby. Sillä aivan niinkuin oli olemassa naisia, jotka eivät\nhalunneet synnyttää lapsia, niin oli myös olemassa miehiä, jotka eivät\nhalunneet olla mukana vaimon ja lasten herroina.\n\nMutta rakkautta he kuitenkin kaipasivat. Jokainen yhteiskunnallisen\nlajin jäsen kaipasi rakkautta. Tämän kaipauksen puuttuminen\noli samaa kuin paeta yhteiskunnallisesta elämästä yksinäiseen\ntyhjänpäiväisyyteen. »Molemminpuoliseksi lohdutukseksi», toisteli\nBobby. Menneisyydessä oli Bobbykin uneksinut lasten rakkaudesta. Nytkin\nhän muisti tosiasiana, että hän oli uneksinut erikoisesti pienestä,\nomasta tyttösestä, jota hän saisi suojella ja tutkiskella. Mutta nyt\noli ajatus ja kiintymys Christina Albertaan pyyhkinyt pois kaiken\nsellaisen. Hänestä oli merkillistä ajatella, missä määrin hän oli tytön\nvallassa. Hän ei voinut ajatella mitään elämänsuunnitelmaa juuri nyt\nottamatta Christina Albertaa mukaan sen tärkeimpänä tekijänä. Mutta\nBobbysta ei olisi hänelle mitään hyötyä, jollei tyttö kunnioittaisi\nhäntä. Hän ei voinut ajatella olevansa toisen alainen, yhtä vähän\nkuin hän saattoi kuvitella olevansa hänen herransa. Jälkimmäisessä\ntapauksessa tyttö nousisi kapinaan, edellisessä halveksisi häntä.\nHeidän oli seistävä rinnakkain. Ja kun tyttö oli etevä, kykenevä\nja valmis kovaan työhön, täytyi Bobbynkin tehdä ankarasti työtä ja\nsiten myös kunnostautua. Hänen oli oltava toisen vertainen, oltava ja\npysyttävä hänen vertaisenaan...\n\nJuuri sen takia hänen nyt pitäisi kirjoittaa suuri romaani — ei vain\nromaania, mutta _suuri_ romaani.\n\nHän silmäili taas siististi kirjoitettua sivua. »Alas ja ylös», luki\nhän. »Romaani jalkamatkalta.»\n\nHänelle selvisi, että tuossa kaikessa oli jotakin perin kieroa.\n\nSiitä olisi pitänyt tulla tarina kiertämisestä ympäri maailmaa\nsellaisena kuin se on, jutelma hyvin järjestetyn sielun onnellisista\nseikkailuista hyvin järjestetyssä asioitten piirissä. Mutta Bobby alkoi\nhuomata, että ei ole olemassa, eikä milloinkaan ole ollut, sellaista\npysyväistä maailmaa. On vain maailma, joka on ollut, ja maailma, joka\ntulee. »Uusia ihmisiä», kuiskasi Bobby, pisti kynän musteeseen ja\nlaittoi joukon täpliä nimen ympärille. Sitten hän yhtäkkiä pyyhki pois\nnuo kolme sanaa »Alas ja ylös» ja kirjoitti sijalle: »Uusia maita.»\n\n»Se saattaisi olla jotakin merkitsevän romaanin nimi», sanoi Bobby.\n\nHän mietti ankarasti. Sitten hän kirjoitti alaotsikoksi:\n»Löytöretkeilijän tarina.»\n\nHän raaputti pois sanan löytöretkeilijä.\n\n»Matkustaja vastoin tahtoaan», virkkoi Bobby.\n\nLopuksi hän kuitenkin palasi nimeen: »Romaani jalkamatkalta...»\n\nSilloin kuuli hän säännöllistä, terävää napsutusta, ja seuratessaan\nääntä hän näki rastaan, joka koetti rikkoa etanan koteloa hiekkaisella\ntiellä. Mutta tie oli liian pehmeä ja taipuisa ollakseen vakavana\nalustana takomiselle. »Tuon tyhmän linnun pitäisi löytää joku tiili\ntai astian kappale», virkkoi Bobby ja mietti. »Luulen, että kaikki\nkukkaruukut on suljettu aittaan... En pidä siitä, että lintu menettää\naamunsa ja pettyy... Siihen ei mene minuuttiakaan...»\n\nHän nousi, meni ulos pienestä lasiovesta ikkunan vieressä löytääkseen\nkivenkappaleen. Pienen ajan kuluttua hän palasi sellainen kädessään.\n\nMutta hän ei palannutkaan työhuoneeseen, sillä etsiessään kiveä oli hän\nnähnyt pienen rastaanpoikasen, joka oli joutunut mansikoita peittävän\nverkon alle ja oli nähtävästi säikähtynyt suunniltaan, tuo tyhmä lintu.\nHän palasi auttamaan rastaanpoikasta. Minuutit kuluivat, ja häntä\nei kuulunut huoneeseen. Ehkäpä hän oli löytänyt uuden hädänalaisen\nolentotoverin.\n\nNyt puhalsi heikko tuulenhenki huoneeseen avoimeksi jääneestä\nlasiovesta, kohotti paperipalasen, jossa sankarimme piti esitellä, ja\nlennätti sen pehmeästi ja somasti uunissa oleville sytyttämättömille\nhaloille. Siinä se lepäsi pitkän aikaa.\n\n\n\n"]