[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fhh_cBvZHjfmPE24baGYYxECztfVrTmeOZLTVKx3atv4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},269,"Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta","Krohn, Julius",1835,1888,"269-krohn-julius-kalevala-katsottuna-kaunotieteen-kannalta","269__Krohn_Julius__Kalevala_katsottuna_kaunotieteen_kannalta",null,"runous",[14],"kansanperinne",[],"fi",1884,28374,189343,false,7000,[23],"Finnish poetry",[25,26],"Mythology, Legends & Folklore","Poetry","\"Kalevala\" by Elias Lönnrot is a compilation of epic poetry published in 1849. Drawing from Finnish, Karelian, and Ingrian folklore, it tells of Earth's creation and the fierce conflicts between the peoples of Kalevala and Pohjola. At the center lies the Sampo, a mythical wealth-making machine whose construction and theft drive the narrative. This national epic shaped Finnish identity and influenced writers worldwide, including J.R.R. Tolkien. Its verses preserve ancient oral traditions that may stretch back three thousand years. (This is an automatically generated summary.)",[],1560,"Krohnin teos tarkastelee Kalevalaa kaunotieteellisestä ja kirjallisuushistoriallisesta näkökulmasta. Se analysoi eepoksen rakenteellista yhtenäisyyttä sekä syventyy keskeisten hahmojen, kuten Väinämöisen, Ilmarisen ja Lemminkäisen, runolliseen kuvaukseen.","Julius Krohnin 'Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 269. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KALEVALA KATSOTTUNA KAUNOTIETEEN KANNALTA\n\nKirj.\n\nJulius Krohn\n\n\n\nSuomal. Kirjall. Seuran kilpapalkinnon saanut teos.\n\n\nOsakeyhtiö Weilin & Göös Aktiebolag, Helsinki, 1908.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEsipuhe\nJohdatus\nKalevala katsottuna kaunotieteen kannalta\n   I. Kalevalan yhtenäisyys\n  II. Kalevalan runollinen kauneus ylimalkaan\n III. Wäinämöinen\n  IV. Ilmarinen\n   V. Pohjolan neito\n  VI. Lemminkäinen\n VII. Kullervo\nVIII. Aino\nViiteselitykset\n\n\n\n\nEsipuhe\n\n\n_Lukuvuonna 1874-5 pidin Helsingin nais-akatemiassa luentoja\nsuomalaisen kirjallisuuden historiasta. Näitä varten olin tarkemmin\ntutkinut Kalevalaa niin hyvin sen kaunotieteelliseen arvoon kuin myös\nsyntymisen historiaan nähden. Edellinen tutkimus on ollut ensimmäisenä\nalkuna nyt yleisön eteen astuvaan kokeesen, jälkimmäinen vielä tekeillä\nolevaan teokseen. Akatemian hajottua täytyi tämän mielityöni monien\nmuitten tointen tähden väistyä syrjään, niin että siihen ainoasti\nharvoina lomahetkinä saatoin palata. Vasta 1880, sen jälkeen kun Suom.\nKirj. Seura oli palkintonsa haettavaksi julistanut, ryhdyin jälleen\nsiihen täydellä voimalla. Näin valmistui määrä-ajan kuluessa nyt\nkäsillä oleva kaunotieteellinen katsahdus ynnä joku osa tieteellisestä\ntutkimuksesta. Palkinnon saatuani oli tietysti minun velvollisuuteni\nmitä pikimmin toimittaa koko teos valmiiksi; mutta kova taudinkohtaus\nsyksyllä 1881 esti minut kaikista kirjallisista toimista koko vuoden\najaksi. Sen jälkeen on työ taas jatkunut, mutta hitaasti, aineen\näärettömän laveuden ja vaikeuden tähden. Nyt huomatessani, etten\nvieläkään ennen kuin myöhemmin talvella 1884 voi saada loppua\nkäsistäni, olen siis päättänyt päästää kaunotieteellisen osan erikseen\njulkisuuteen, täten toki edes osaksi suorittaakseni velkaani Suom.\nKirj. Seuralle.\n\nSe seikka, että nämät arkit jo ovat maanneet kaksi vuotta valmiiksi\npainettuna, lienee jonakuna selityksenä ja puolustuksena siihen, eitä\nmielipiteeni parista kohdasta on muuttunut. -- --\n\nYhtenäisyyden todisteitten seassa näet on s. 15 mainittu, että kotka,\njota varten Wäinämöinen 2:ssa runossa oli jättänyt puun kaskeensa,\nsitten kiitollisuudesta kantaa hänet Pohjolaan. Tätä paikkaa nyt\nepäilen, koska kaikissa käsikirjoituksissa tuuli ajaa Wäinämöisen\nrantaan. -- -- Huomautus s. 89, että Ilmarin emännän luonnoton kovuus\nKullervoa vastaan on orjuuden ainaisia vaikutuksia, on otettu\nCygnaeus'en tunnetusta teoksesta, josta sen arvattavasti olin lukenut,\nvaikka sitten lähteen unohtanut ja luullut omaksi ajatuksekseni.\n\nViimein saan ilmottaa noudattaneeni sitä peri-ajatusta, että Kalevala\non kaunotieteelliseltä kannalta katsottava nykyisessä muodossansa,\nsemmoisena, miksi sen Lönnrot on kokoonpannut. Tosin yksi ja toinen\npikkuseikka, esim. Lemminkäisen vakuutus, ettei hän omasta puolestaan\nhuoli, kun vaan neidot hyvin elää -- taikka se osa Pohjolan neidon\nvastauksesta kosivalle Wäinämöiselle, jossa hän kertoo rastaalta\nkuultuja neuvoja -- y.m.s. ei löydy epillisissä runoissa, niinkuin\nkansa niitä laulaa. -- Mutta ne ovat kuitenkin kansanrunoista, jos\nkohta lyyrillisistä, otetut, ja Lönnrot'illa on ollut siinä sama oikeus\nkuin talonpoikaisillakin laulajoilla, sillä niistäkin moni pistää\naineesen alkuaan kuulumattomia palasia toisista runoista sekaan, joita\ntoiset laulajat eivät laula siinä yhteydessä.\n\nMenköön nyt tämä koe ulos Suomen yleisöön ja sytyttäköön se, kuinka\npuutteellinen muuten lieneekin, toki siihen pannun rakkauden kautta\nnuoreen sukupolveen samallaista rakkautta tähän aineeseen, niin että\npian saataisiin suuremmalla kaunotieteellisellä opilla ja taidolla\ntehtyjä valaistuksia kansamme jaloimmalle hengentuotteelle.\n\nHelsingissä, Marrask. 14 p. 1883.\n\nJ. Krohn._\n\n\n\n\nJohdatus.\n\n\nAlkaessani tämän kertomuksen suomenkielisen kirjallisuuden vaiheista,\ntiedän kyllä, että sitä monelta haaralta on kohtaava joku epäileväinen\nuteliaisuus. Mistäs tässä oikeastaan nyt tulee puhetta? Missä on se\nsuomalainen kirjallisuus, josta sopisi kirjoittaa koko kirja? Nämät\nkysymykset varmaankin tunkeutuvat esiin monenkin mielessä, kun hän\ntämän teoksen ottaa käsihinsä. Tiedänpä minä sen itsekin hyvin,\nliiankin hyvin, että minulla tässä ei tule tarjottavaksi monta suurten,\nkuuluisain teosten, monta jaloin, mainioin miesten nimeä, nimeä\nsemmoista, joiden paljas mainitseminenkin jo kohottaa henkeämme\nja herättää haluamme enempää tiedustamaan. Monta kertaa tulee\notettavaksi esiin teoksia sitäkin laatua, jotka tavallisesti seisovat\nkirjallisuudenhistorian rajain ulkopuolella; monta pitkää aikakautta\nläpi olisi se, mitä nimitän _kirjallisuuden_ historiaksi, kenties\npikemmin _kurjallisuuden_ historian nimeä ansaitseva.\n\nMikäs sitten minulle yhtähyvin antaa sen rohkeuden, että uskallan\nkehoittaa lukijoitani seuraamaan minua tälle nyt astuttavalle polulle?\n-- Luonnonrakastaja, kun Pohjan äärimmäisillä perillä, sitä myöten kuin\nlumi sallii, huomaa matalan vaivaiskoivun, tai meren luodoillakin, sitä\nmyöten kuin aaltoin hyrsky rauhaa suopi, näkee sammalia ja karpeita\nkallioin peitteenä, ihmettelee näissä heikoissa kasvullisuuden aluissa\nluonnon uupumatonta voimaa, joka, huolimatta kaikista vastuksista,\nkoettaa saada aikaan niin paljon kuin siinä paikassa ja tilassa on\nmahdollista. Luonnonrakastaja, silloin kun maa kaikki on katettu\nvalkoisella hikiliinalla ja pakkanen on sulkenut virratkin kahleisinsa,\nkallistaa korvansa likemmäksi jääkohvaa ja kuultelee ilolla sen alta\nkuuluvaa hiljaista kohinaa; sillä hän tietää siitä, että luonto\nkuitenkaan ei ole kuollut, vaan, kovan ajan loputtua, on jälleen\nvirkoava uuteen eloon. Samoin ihmisrakastajan silmissä on huomion ja\nsuosion arvoinen jokainen vähäinen ilmiö, joka todistaa, että\nihmishenki köyhimmissäkin oloissa ponnistelee elinvoimaansa,\nahtaimmassakin tilassa rohkenee tulevaisuutta toivoa ja valmistaa.\nKuinka siis voisin pelätä, että suomalainen lukija kylmällä sydämellä\non ylenkatsova niitä yritelmiä, joskin kuinka heikkoja, joita tässä\ntuodaan hänen silmiensä eteen! Onhan niissä, kurjimpinakin aikoina,\nilmautuva suomalaisen kansallishengen hiljainen sydämentykytys,\ntodistaen, että\n\n    Ei loppu viel', uus päiv' on koittava!\n\nAivan vailla sitä nautintoa, jota kirjallisuudenhistoria voi tarjota\njaloin nerontuotteiden kauneuden tarkemmalla esiintuomisella, likempään\ntuttavuuteen johdattamisella, emme ole kuitenkaan tälläkään tiellä\njäävät. Kohoaahan jo kohta alussa edessämme _Kalevala_ satalatvaisena,\npilviä pidättävänä, maailman yli varjoaan levittävänä tammena;\nlemahtaahan meille jo kohta alussa vastaan _laulu_-runojemme ihana\nkukkasketo.\n\n\n\n\n\n\nKALEVALA KATSOTTUNA KAUNOTIETEEN KANNALTA.\n\n\n\n\nI. Kalevalan yhtenäisyys.\n\n\nOlen verrannut Kalevalan runoston jaloon, korkealle ja laajalle\nhaarauneesen tammi-puuhun. Onko tämä vertaus ainoasti paljas\nrunollinen korukuva, vai onko siinä samassa myös jotain todellisempaa,\nKalevala-runoston itse luonnetta osoittavaa? Onko, toisin sanoen, vanha\nkansanrunoelmamme yhtenäinen, elimellinen, elävä kokonaisuus, vai\nainoasti ryhmä erinäisiä runoja, ilman muuta yhdistys-sidettä\nkeskenänsä, paitsi sitä, että ne ovat yhteisellä nimellä kootut yhteen\nkirjaan? Tämä kysymys on meille erittäin tärkeä, sillä vastauksesta\nriippuu suuressa määrässä Kalevalan arvo runollisena teoksena ja meidän\nkunniamme siitä. Epillisiä eli kertoma-runoelmia on näet sangen\nmonellakin kansalla, mutta juuri harvalla on ollut kykyä kehittämään ja\nmuodostamaan suurta, yhtenäistä eposta.\n\nSaksalainen _Steinthal_,[1] joka syvimmältä on tutkinut kertovaisen\nkansanrunouden luonnetta, jakaa siihen kuuluvat teokset kolmeen\neriluokkaan: _erinäisiin, liitännäisiin_ sekä _yhtenäisiin_ epoksiin.\nErinäisissä laulaa jokainen runo jonkun erityisen sankarityön tai\njumalaistarun, ilman mitään yhteyttä samassa kansassa muuten\nsyntyneitten samallaisten runoin kanssa. Tähän laatuun kuuluvat esim.\nSerbialaisten kauniit laulut taisteluista perintövihollistaan\nTurkkilaista vastaan, useimmat venäläiset runot Kiev'in ja Novgorodin\nurhoollisista sankareista, Skotlannin Gaelein synkät valitukset\nkadonneesta onnen-ajasta, sekä Skandinavien jylhänjalot jumalaistarut\nEddassa. Tässä viimeksimainitussa on kuitenkin jo jonkinlainen\nyhteensulaumisen alku huomattavissa. Vaikka joka runo on aivan erinänsä\nitsekseen, häämöittää kuitenkin yksi yhteinen ajatus niiden kaikkien\npohjalta; tämä peri-ajatus on suuri maailman draama: jumalain ja\nmaailman synty, jumalain teot ja syyt, sekä viimein jumalia ja tätä\nmaailmaa kohtaava hävitys. Liitännäisissä epoksissa ovat runot myöskin\nvielä ilman sisällistä yhteyttä keskenänsä, mutta ne kuvaavat kuitenkin\nkaikki yhden ja saman kuuluisan sankarin töitä ja toimia ulkonaisessa\nluonnonjärjestyksessä, syntymästä kuoloon asti. Etevimmiksi siinä\nlajissa ovat mainittavat Espanjalaisten romansit Cid'istä, niinkuin\nmyös ne venäläiset laulut, jotka vanhan Ilja Muromilaisen elämäkerran\nesiintuovat. -- Mutta ylimmällä kertomarunouden kehityskannalla ovat\nvasta ne runoelmat, joilla ei ole ainoasti jonkun yhteisen uroon nimi\ntai joku silloin tällöin hämärästi esiinkajastava peri-ajatus\nhöllänä yhdistys-siteenä, vaan joissa yksi päätapaus, monellaisten\nsyrjäseikkain ja sivutapausten yhteisenä ytimenä, edistyy asian luonnon\nkautta määrätystä alusta samaten määrättyyn loppuun saakka, kiinnittäen\nkaikki sivutapaukset keskuspisteesensä, ja joissa sen lisäksi runoelman\neri-osat yhä viittailevat toisiinsa, muistutellen tästä yhteydestään.\nErinäiset kertomarunot, vertauskuvaa käyttääksemme, ovat niinkuin\nsikinsokin ympäriviskattuja ja hajoitettuja langanpäitä; liitännäisissä\novat nämät langat järjestetyt ja yhteisellä siteellä kootut\nyhdeksi kimpuksi; mutta yhtenäisessä epos-runoelmassa on niistä\nkudottu täydellinen kangas, missä päätapaus on läpikäyvänä loimena,\nsyrjätapaukset taas vaihettelevana, kirjavana kuteena. Tämmöisiä\ntäydellisiä kertomarunoja ovat etupäässä Kreikkalaisten Iliadi ja\nOdysseia, ynnä sitten vielä Saksalaisten Niebelungen-runo (osaksi jo\nvanhimmassa, Eddan kautta säilyneessä muodossansa) sekä Ranskalaisten\nlaulu Rolandista.\n\nMihinkä noista kolmesta luokasta meidän sankarirunoelmamme olisi\nluettava, siitä ovat oppineitten mielet olleet ja ovat nytkin vielä\naivan erillänsä. Castrén[2] arveli sangen vaikeaksi keksiä mitään\nyhteistä aatetta, joka Kalevalan eriosat yhdistäisi taiteelliseksi\nkokonaisuudeksi. Erittäin sanoi hän tämän tuomion koskevan uutta, niin\nsuuresti enentynyttä laitosta. Ainoasti kosiorunot, nekin vaan\n\"kentiesi\", olivat hänen mielestänsä kuuluvat yhteen Kalevalan\npää-osan, Sampo-runoin kanssa. Mieluimmin tahtoi hän kuitenkin nekin\nvielä erottaa erinäiseksi jaksoksi. Kolmanneksi runostoksi pani hän\nsitten laulut Kullervosta, neljänneksi ne, jotka Joukahaisesta ja hänen\nsisarestaan kertovat, viidenneksi luomistarut. Vielä pitemmälle menee\nvapaaherra v. Tettau,[3] eräs saksalainen tutkija, sillä hän silpoo\nKalevala-parkaamme yhtä julmasti kuin Tuonen-poika Lemminkäistä,\npaloittaen sen kahdeksitoista kappaleeksi. -- Toiselta puolen taas on\nLönnrot, kansanrunoutemme paras tuntija ja epillisten laulujemme\nmestarillinen kokoonluoja, puolustanut Kalevalan yhteyttä, sen\nläpikäyväksi periajatukseksi osoittaen kertomuksen siitä, \"kuinka\nKalevala vähitellen vaurastui Pohjolan vertaiseksi ja viimein pääsi\nvoitolle\".[4] Tarkemmin syillä ja esimerkeillä varustettuna sekä\nestetikan tieteellisiin perusteisin nojaumalla on sama mielipide sitten\nesitetty R. Tengström'in kirjoituksessa: Kalevala.[5] Viimein on\nnykyään professori Steinthal[6] asettanut Kalevalan yllämainittuin\nvalittuin runoteosten rinnalle kertomarunouden ylimmäiseen luokkaan, ja\ntäällä Suomessa lehtori Godenhjelm[7] otaksunut Wäinämöisen työt Suomen\nkansan hyväksi epoksemme koossapitäväksi ytimeksi. -- Paitsi näitä\nperinvastakkain seisovia mielipiteitä on myös joskus ilmaantunut\nvähemmin jyrkkiä, välittäviä. V. 1841 pidetyissä luennoissansa[8]\nCastrénkin lausui yllämainitusta hiukan eroavan käsityksen asiasta. Hän\npiti tosin siinäkin kiinni siitä, että muka Kalevalassa ei ole\nläpikäyvää yhteyttä, vaan myönsi kuitenkin, erirunoin \"osaksi kutouneen\ntoisihinsa, joka seikka niiden nykyiseen (kokoonpantuun) muotoon antaa\nsyytä\". Juuri saman ajatuksen on niin-ikään nykyänsä N. af Ursin tuonut\nesiin, osoittaen tätä yhteenkutoumista monilla esimerkeillä itse\nrunoelmasta.[9]\n\nMinkälainen käsitys asiasta sitten on niillä, joiden kautta vanha\nsankarirunoelmamme on säilynyt, kulkien polvikunnasta polvikuntaan\npyhänä perintönä? Mitä tietävät, mitä sanovat Kalevalan laulajat itse\nyhteydestä näissä runoissansa? Hyvin merkillisen todistuksen siinä\nsuhteessa olemme saaneet Vironmaalta. Siellä ovat epilliset runot\nylimalkaan pahasti kuluneet, katkeuneet, niin ettei niissä itsessään\nsuinkaan näe paljon yhteyden merkkiä, mutta yhtähyvin Pinkovan läänin\nkreikan-uskoiset Virolaiset aina vakuuttavat, että kaikki heidän\nlaulamansa katkelmat ovat yhden \"vanhan, sangen pitkän laulun sanoja\"\n(vana, väga pika laulu sonad).[10] Meidän Kalevalaamme tämä vakuutus\nkuitenkin ainoasti tavallansa koskee, sillä joskin suuri osa\nvirolaisista epillisistä runoista, niinkuin vasta saamme nähdä, onkin\nyhtä luuta ja lihaa meidän runojemme kanssa, niin ovat ne yhtähyvin\nsittemmin liittyneet siellä uusiin, meille vieraisin yhdistyksiin, ja\nPihkovalaisten lausunto siis tarkoittanee tätä myöhemmin syntynyttä\nyhteyttä. Suomalaisista runoista taas ei näy kukaan keräilijä kuulleen\nsamallaista nimenomaista, yleistä todistusta laulajien suusta;\nkumminkaan ei semmoista ole muistoon pantu. Päinvastoin näkyy se seikka\npuhuvan Kalevalan paloittajien puolesta, että \"paraimmiltakaan\nlaulajoilta ei saada kovin monta runoa yhteen jaksoon\".[11] Useimmiten\nlauletaan runot yksitellen taikka ainoasti pari, kolme yhdessä, silloin\ntavallisesti paljoa lyhyemmässä, paljoa laihemmassa muodossa, kuin\nmeille painettuna tutussa. Mutta sitä vastaan taas \"on sangen harvoja\nrunoja, joita ei yksi ja toinen laulaja laulaisi jossakin yhteydessä\nyhden tai useampain toisten kanssa\",[12] jossa seikassa toki luulisi\nilmaantuvan edes jotain hämärää tuntoa, vaikkei selvää tietoa, runojen\nolemisesta yhden kokonaisuuden jäseninä. Ja yhden tai toisen runon\nyhteenkuulumisesta suurempain jaksoin kanssa antavat laulajatkin\nvakuutuksen suorilla sanoilla. Merkillistä kyllä koskevat nämät\nvakuutukset juuri niitä opettavaisia tai lyyrillisiä runoja, häävirsiä\nja loitsulukuja, jotka näyttäisivät enimmin irtonaisilta\nkokonaisuudessa. Puheena-olevat runot jätetään näet tavallisesti\nkerääjälle laulamatta, mutta, niiden kohdalle tultuansa, lisäävät\nlaulajat välistä viittauksen: \"siitä se lähtee tavallista raudanluvun\njälkeä\", taikka: \"siitä tulee häävirret laulettavaksi, jotka te saatte\nnaisilta\".[13]\n\nRistiriitaiset, niinkuin oppineitten, ovat siis laulajainkin\ntodistukset Kalevalan runojen yhtenäisyydestä. Suurempaan selvyyteen ja\nvarmuuteen päästäksemme ei ole niin muodoin meillä mitään muuta keinoa\njäljellä, kuin uudestaan tarkastaa niitä perus-sääntöjä, jotka tiede on\nhavainnut kaikissa kertomarunoelmissa yhteisiksi, ja niiden valossa,\ntutkia, mitä Kalevala-runosto lukumme alussa esiintuotuun kysymykseen\nitse vastaa.\n\nKertomarunoelmassakin, sanoo Vischer,[14] aikamme etevin kaunotieteen\ntutkija, pitää olla yksi täydellinen teko keskuksena; mutta tämä teko\non, _kertoma-runon_ luonteen vaatimuksesta, _tapahtunut teko_, siis\nesitettävä olevaisen maailman osana kaikkein edelläkäyväin syittensä ja\njälkeentulevaisten seuraustensa yhteydessä. Samasta perus-säännöstä\njohtuu vielä, että tuon teon tekijä, runoelman sankari, myöskin on\nvälttämättömästi esitettävä jäsenenä maailmankokonaisuudessa: siitä\nsyystä ei saa kuvata häntä yksinään seisovaksi, vaan keskellä koko\njoukkoa vähempiä sankareita. Tästä henkilöin paljoudesta seuraa taas\nluonnollisesti sivupyrintöjen ja tekojen monellaisuus. Henkilöin ja\nheidän tekojensa ohessa sisältää olevaisuus paitsi sitä suuren\nhengettömäin muotojen paljouden: pukuja, aseita, asumuksia y.m., jotka\nmyös samassa tunkeuvat esiin; viimein vielä vaatii luontokin, niin\nelävä kuin elotonkin, itsellensä sijaa sekä huomiota. Täten kuuluu\nkertomarunon luonteesen, että se leviää laveaksi, täydelliseksi\nkuvaelmaksi kokonaisen kansan, kokonaisen aikakauden elämästä kaikissa\nsen kirjavissa ilmauksissa. Omituista tälle runouden lajille on siis,\nettä se syrjäseikoissakin viivähtelee, että se suopi verrallisen\nitsenäisyyden eri-osille, ja että se sallii välikertomusten laveutua\njokseenkin laajoiksi. Syrjäseikkoihin poikkeeminen ei ole epoksissa\noikeutettu ainoasti niissä tilaisuuksissa, jolloin ne päätoimintaa\njollakin lailla edistävät, vaan myöskin silloin, jos ne tuon\ntarkoitetun kokonaiskuvan kansan elämästä täydentävät jollakin\npiirteellä, joka muuten jäisi ilmitulematta. Draamassa on toiminnan\nastuminen, oikealle tai vasemmalle poikkeematta, suoraa viivaa pitkin;\nkertomarunoelmassa se leviää valtavana tulvana avaran tasangon ylitse.\nYhteys tässä kirjavassa moninaisuudessa pidetään ainoasti sillä keinoin\nvoimassa, että pääkuvaelmat vedetään näyttämön edustaan, niin että\nnäkyvät selvempinä, suurempina; syrjäseikat sitä vastaan lykätään\ntaemmaksi, hämärämpään valoon. Sen lisäksi tulee päätapauksen,\nmäärätyllä alullansa, keskellänsä ja lopullansa, sulkea syrjätapaukset\nikäänkuin yhteisiin kuvanpuitteisin.\n\nOnkos Kalevalassa, niin kysymme nyt, semmoista päätapausta, jonka voipi\nsanoa koko runoelman keskukseksi ja joka luonnollisesti vetää\nsyrjätapaukset laajaan piirihinsä? Onpa kyllä -- semmoinenhan on\nsilminnähtävästi _Sammon synnyttäminen ja saattaminen Suomen kansan\nomaisuudeksi. Alkuna_ tämän tapauksen kehinnässä on Kalevalaisten\npyrintö saada Pohjolan kaunis impi puolisokseen, joka pyrintö viimein\nyhdelle heistä onnistuukin, mutta ainoasti sillä kalliilla hinnalla,\nettä täytyy sepittää tuo ijän-ikuinen onnen tuoja Pohjan kansaa varten.\nTämä vaihtokauppa on tosin aivan vapaaehtoisesti tehty; molemmat puolet\nnäkyvät olevan tyytyväiset osahansa, ja suloinen sovinto vallitsee\nKalevalan sekä Pohjolan välillä. Mutta tämä kaikki on vaan näennäistä;\nse on korea kukkas-kuori tulivuoren päällä. Niin pian kun Ilmarin\nkaunis emäntä on kuollut, niin onkin samassa tuo ohukainen, silmiä\nkääntäväinen kuori sulanut, ja sen alla piillyt molemminpuolinen\nsalaviha leimahtaapi esiin. Vaikkei Ilmarinen olekaan millään lailla\nsyypää vaimonsa kuolemaan, soimaa häntä Pohjolan emäntä kuitenkin kohta\ntylyimmillä sanoilla tyttärensä surmaajaksi, eikä tahdo enään antaa\nhänelle toista tytärtänsä. Ilmarinen puolestaan kohta ryhtyy julkiseen\nväkivaltaan, ilmeiseen vihollisen-työhön ja ryöstää pois Pohjolan\ntoisen immen. Mutta siinä teossa ei ilmau vielä kaikki, mitä sillä\nhetkellä kuohuu hänen sydämensä pohjassa. Hylätyn kosijan vimman alla\npiilee vielä toinenkin, luultavasti siinä jo kauan salaa kyteväinen\ntunne -- kateus Pohjolan rikkaudesta ja voimasta. Kotiin tulleen\nvastaan-ottaa Wäinämöinen kahdella kysymyksellä: miksi veli on niin\nsynkällä mielellä, Pohjolasta tullessansa, ja miten Pohjola elävi?\nSilloin syöksee Ilmarisen mieltä painava tunne ilmi hillitsemättömällä\nvoimalla tuossa katkerassa vastauksessa:\n\n    Mi on Pohjolan eleä,\n    Kun on Sampo Pohjolassa!\n    Siin' on kyntö, siinä kylvö,\n    Siinä kasvu kaikellainen,\n    Siinäpä ikuinen onni!\n\nTässä olemme nyt saapuneet päätapauksen _keskustaan_, käännekohtaan,\njoka määrää toiminnan koko kulun tästä lähtien; sillä välittömänä\nseurauksena tuosta veljesten puheesta keskenänsä on päätös lähteä\nSammon ryöstöön. _Loppuna_ on sitten Sammon vieminen Pohjolasta ja\nkumminkin osittainen tuonti Kalevalan asunnoille, sekä sen kautta\nalkaneen vaurastuksen ja onnen suojaaminen Louhen koston-hankkeilta.\n\nEposrunoelman yhtenäisyys vaatii, niinkuin näimme, yhtä, suurta,\ntäydellistä päätekoa; mutta tämä teko taas välttämättömästi vaatii\nsuurta, kuuluisaa tekijäänsä. Senvuoksi ovatkin kaikki suuret\nkertomarunoelmat oikeastaan _sankari-runoelmia_. Useimmissa\n(Odysseiassa, Rolandin laulussa) on jo kansan aisti osoittanut sen itse\nniiden nimellä; mutta sama on myös kaikkein muitten epoksien laita,\nvaikkei nimi sitä heti paikalla ilmoita. Iliadi sopivammin olisi\nAchilleiaksi sanottava; sillä se on vaan välillisesti kuvaelma Troijan\nsodasta yleensä, mutta etupäässä Achilleen vimman aikaansaamista\nturmioista, ensin omille kansalaisille, sitten Troijan asukkaille.\nSamaten on Niebelungenlied'issä Siegfried päätoimintaa kannattavana\nhenkilönä, ensin elävänä sankarina, sitten kuoltuansa kostoa huutavana\nhaamuna. Niin-ikään on myös Kalevalan nimi tosin tavallansa oikeutettu,\nkoska tämä runoelma samassa on kuvaus Kalevan kansan elämän ja\nmaailmankatsannon kokonaisuudesta; mutta, suuremmalla syyllä vielä\nolisi sille nimi \"Wäinämöinen\" voinut tulla, sillä tämän mahtavan\nlaulu- ja loitsumestarin työt ja toimet ovat kuitenkin siinä pääaineena\nja hänen kauttaan onnistunut Sammon ryöstö kaiken toiminnan ytimenä.\nTämä Wäinämöisen suhde päätapaukseen selittää meille luonnollisella\ntavalla monen sivutapauksen lisäänliittymisen. Pintapuolisesti katsoen\nvoisi esim. näyttää tarpeettomalta, että runotar saattaa tuon\nkunnian-arvoisen vanhuksen kosintansa kautta hiukan pilkan-alaiseksi.\nOlisihan Ilmarinen ilman sitäkin voinut suoraan mennä Pohjolan tuville,\ntakoa Sammon ja tuoda Louhen kuuluisan kaunottaren kotihinsa. Vielä\ntarpeettomammalta runoelman kokonaisuudelle näyttää Wäinämöisen yritys\nsaada Joukahaisen sisar omaksensa. Vaan kuitenkin on näillä molemmilla\nsivutapauksilla syvä ja tärkeä tarkoituksensa. Wäinämöinen oli luotu\nsuurta kansallista työtä varten; mutta semmoiseen työhön hän oli\nainoasti silloin kykenevä, jos hän jakamatta pyhitti siihen kaiken\nvoimansa, koko henkensä. Kypsyäksensä tähän tehtävään, piti hänen nähdä\nyksityisonnen etsimisen käyvän turhaksi, piti hänen vastoinkäymisen\nkoulussa oppia luopumaan kaikesta itsekkäisyydestä. Sitten vasta oli\nhän mahdollinen tulemaan onnentuottajaksi sadoille polvikunnille. --\nSamallainen valmistavainen tarkoitus on myös luomis-runoilla. Se uros,\njonka tuli saada niin suuri, vaikea työ tehdyksi, jonka tuli ihmisiä\nsyövästä, urohia upottavasta, mahtavasta Pohjolasta ryöstää sen\nkallehin aarre, ei voinut olla tavallinen kuoleman-alainen, hänen piti\nolla, jos ei jumala, niin kumminkin jumalallista sukuperää. Mutta\nepillisen runouden luonne vaati, ettei tuo synty tulisi vaan sivumennen\nmainituksi parilla sanalla, vaan esitetyksi monihaaraisella\nkertomuksella, ja tämän kuvauksen samassa myös piti täydentää\nkokonaiskuvaa Kalevan kansan maailmankatsannosta. Tämä tarve synnytti\nensimmäisen luomis-runon. Siihen sitten toinenkin liittyy aivan\nlikeisesti; sillä se näyttää meille kuinka tuo jumalista lähtenyt\nsankari myös kohta, vaikka kyllä vielä nuoruuden heikommin voimin,\nottaa osaa tämän korkean sukuperän vertaisiin töihin, maan\nkaunistamiseen ja valmistamiseen ihmis-asunnoille sopivaksi. Nämät\nainoasti sankarin luonnetta ja olentoa kuvaavat tapaukset käyvät tosin\npäätapauksen ensimmäisenkin alun edellä; ne näkyvät siis olevan\nulkopuolella noita yhteisiä kuvanpuitteita, joiden pitäisi sulkea\nkaikki sivuseikat sisällensä. Mutta ei ole tuommoinen valmistavainen\njohdatus toisissakaan kertomarunoelmissa aivan outo. Iliadi ja Odysseia\ntosin saattavat meidät kohta _in medias res_, keskelle niitä oloja,\njoissa päätapaus on määrätty liikkuvaksi. Mutta Niebelungenlied'issä\nsitä vastaan on myöskin yksi runo Siegfriedin synnystä ja kasvatuksesta\nennen kertomuksen varsinaista alkua. -- Samoin myös ei ole Kalevalan\nloppuruno mikään asiaan kuulumaton joutava lisäke, vaikka tosin\npäätapauksen päättymisen jälkeinen ja vaikka vasta myöhemmin\nsyntynyt. Epillinen runotar ei mielellään jyrkästi lopeta lauluansa\nloppukohtauksen ratkaisevaan jyrähdykseen; se tahtoo sen jälkeen vielä\nkerran kepeämmin \"huoahtaa\", ja jatkaa sentähden monesti vielä hiukan\nvarsinaisen lopunkin perästä. Tämmöisenä loppuhuoahduksena on esim.\nIliadissa kuvaus Patroklon komeista hautajaisista. Samoin myös\nWäinämöiseen, hänen suurten sankaritöittensä kautta, kiintynyt\nmielihalu ei henno vielä luopua hänestä, vaikka hänen tehtävänsä\noikeastaan jo on lopussa. Se raottaa vielä silmänräpäykseksi vastaisen\najan esirippua, ja utelee, mikä kohtalo on tuleva osaksi tuolle\nmainiolle, niin rakkaaksi käyneelle sankarille.\n\nYhtä luonnollinen on toistenkin sivutapausten yhteys pää-jakson kanssa.\nTaannoin, kun oli puhe Wäinämöisen kosimisesta Pohjolassa, saatettiin\nilmi se side, joka sen liittää Sampo-runoin jälkimmäiseen osaan. Mutta\nlöytyypä paitsi sitä vielä toinenkin syy tähän kosimiseen, joka jo\nsitoo sen kiinteästi itse Sammon syntyrunoon. Kalevalan mahtavinkin,\ntaitavinkin uros turhaan pyytää Pohjan neittä puolisoksensa; sen kautta\nrunotar meille tahtoo näyttää, kuinka yleiseen rakastettu, kuinka\nsuuressa arvossa pidetty ja kuinka vaikea saada tuo neito oli; sen\nkautta se tahtoo antaa meille täyden käsityksen, kuinka oli\nmahdollista, että tämän neidon lunnaiksi suostuttiin antamaan vaikka\nmaailman kallein tavara, ainokainen lajiansa. Saman vaikutuksen\nenentämiseksi täytyy vielä Lemminkäisenkin tulla kosijain joukon\nlisäksi. Eipä ole hänkään, itse kaunis Kaukomieli, joka kaikin\npaikoin pani naisten päät pyörälle, kyllin viehättävä, voidakseen ilman\ntuota verratonta vastalahjaa saada Louhen kuuluisaa tytärtä omaksensa.\nNäin on siis myöskin Lemminkäinen aivan alusta alkain päätapauksen\npiiriin kiinnitetty. Hänen toinen Pohjolan-retkensä on taas toinen side\nhänen ja Sampo-runojen välillä. Ylempänä on jo esitetty, kuinka\nhetken-aikuinen sovinto Pohjolan ja Kalevalan välillä ainoasti oli\nulkokuorta, joka sitten molemmin puolin hyvin helposti rikottiin. Jos\nen erehdy, on runotar tahtonut tuota salavihaa kuvata vielä\ntoisellakin, enemmän silmäänpistävällä tavalla, siinä käyttäen\nvälikappaleena Lemminkäistä. Hän on, jatkaakseni Pohjolan ja Kalevalan\nsilloisesta välistä jo käytettyä vertausta, se sininen savu, joka aina\ntupruileepi lepäävänkin tulivuoren kidasta, varoittavaisena merkkinä\nsiitä, mitä sisässä liikkuu, vaikka lepytetty jättiläinen tosin nyt\nhetkiseksi on antanut sitoa itsensä ruusu-kahleilla. Molemmat käynnit\nSaaressa kyllä ei yhtä välittömästi kajoa Sampo-runoihin; mutta ne taas\novat välttämättömät Lemminkäisen luonteen kuvaamiseksi, josta ilman\nniitä puuttuisi sangen tärkeitä ja omituisia piirteitä. -- Mitä taas\nKullervo-jaksoon tulee, on mahdoton arvata, kuinka on voinut olla\nsilmänräpäyksenkään aikaa puhetta sen lohkaisemisesta erillensä. Onhan\nainakin se osa siitä, joka jo löytyy vanhassa Kalevalan laitoksessa\nvälttämättömän tarpeellinen päätoiminnalle. Kullervon surmatyö\nIlmarisen kodissa, sehän juuri on käännekohta, joka kerrassaan\npuhkaisee Pohjolan ja Kalevalan todellista mieli-alaa peittävän kuoren.\nIlman tätä välitapausta ei olisi päätapauksen loppupuoli missään\nyhteydessä alkupuolensa kanssa. Se olisi juuri samaa, kuin jos\nPatroklon kuolon pyyhkisi pois Iliadista. Mutta Ilmarisen emännän\npahateko ei olisi häntä kohtaavan kauhean koston vertainen, jos emme\ntietäisi tuon kiveen katkenneen veitsen surullista historiaa; ei myös\nniin julma, väkivaltainen kostonhimo olisi aivan luonnollinen nuoren\npojan sydämessä, jos ei saman jakson toisten runoin kautta Kullervon\nluonne kuvautuisi silmiemme eteen koko mahtavassa jylhyydessään.\n\nOsoitettava olisi nyt viimein vielä hää-lauluin ja loitsulukuin sija ja\nmerkitys Kalevala-runostossa. Edelliset eivät millään lailla edistä\ntoiminnan kulkua, jälkimäiset sitä laveudellaan joskus tuntuvasti\nestävät. Mutta kuitenkin on niilläkin tähdellinen, tuiki tarpeellinen\ntehtävänsä. Toiset täydentävät kuvauksen Kalevan kansasta niin tärkeään\nsuhteesen kuin perhe-elämähän nähden; toiset taas, enemmän kuin mikään\nmuu runoelman osa, avaavat silmiemme eteen Suomalaisten muinaisen\nylimaailman. Hennoisikohan todella joku ylentarkka kriitikko suuremman\nyhtenäisyyden hyväksi repiä pois häävirsien ihanat, suloisinta,\nhienointa sydämenhellyyttä esiintuovat kotikuvat? Tahtoisiko hän\nkaikkineen antaa pois loitsurunot, joissa kansamme jumalais-maailma\nilmautuu koko kirjavassa loistossansa -- tuo jumalais-maailma, jonka\noloa rinnakkain ihmis-maailman kanssa ja vaikutusta tähän jälkimmäiseen\nVischer katsoo niin välttämättömän tarpeelliseksi todellisessa\nepoksessa ja jonka puutetta hän niin kipeästi kaipaa saksalaisessa\nNiebelungenlied'issä? Rohkenisiko joku kriitikko kieltää sijaa noilta\njylhänjaloilta, syviltä synnyiltä, joissa Suomen kansa juuri on\nilmoittanut henkensä sisimmän salaisuuden, uskonsa sanan, hengen\nkaikkivaltiaaseen voimaan?\n\nSisällistä yhtenäisyyttänsä on Kalevala paitsi sitä vielä monin paikoin\nvahvistanut ulkonaisillakin siteillä, viittauksilla runosta runoon,\njotka selvästi osoittavat, että toista runoa sepitettäessä on samassa\nollut mielessä myöskin toinen, vaikka käsillä-olevasta aineesta\nkaukaisempi. Näiden viittausten kautta ovat runot \"kudotut toisiinsa\",\nCastrén'in sanaa käyttääksemme; niiden kautta syntyy _se_ yhteys, jota\nyksi ja toinen tutkija on väittänyt ainoaksi, Suomen kansan epoksessa\nlöytyväksi. Ottakaamme nyt tarkasteltaviksi muutamat näistä\nviittauksista.\n\nTietotaistelussaan Joukahaisen kanssa muistuttaa Wäinämöinen nimenomaan\nosallisuudestansa luomiseen;\n\n    \"Omat on meret kyntämäni,\n    Kalahauat kaivamani,\n    Mäet mullermoittamani,\n    Kivet luomani kokohon.\n    Olin ma miesnä kolmantena\n    Ilman pieltä pistämässä,\n    Taivon kaarta kantamassa,\n    Taivoa tähittämässä.\"[15]\n\nSittemmin, kun hän on menettänyt hevosensa Joukahaisen nuolen kautta ja\njoutunut aaltojen ajeltavaksi, auttaa hänet kotka pois tästä vaikeasta\ntilasta. Lintujen kuningas, niinkuin itse sanoo, tahtoi osoittaa\nkiitollisuuttansa siitä, että Wäinämöinen, kaskea kaataissansa, oli\njättänyt yhden koivun\n\n    \"Lintujen lepeämiksi,\n    Kokon ilman istuimiksi!\"[16]\n\nNäin ovat molemmat luomisrunot liitetyt niihin, jotka Joukahaisesta\nkertovat. Näiden ja Aino-runoin välillä on taas Joukahaisen lupaus\nselvänä yhdisteenä. Jälkimmäisen yllämainitun viittauksen kautta on\nmyös samassa silta rakennettu luomis-runojen ja sen kosiorunon välille,\njossa ensiksi tulee puhe Sammosta, sillä Pohjolaan oli Wäinämöinen\nsilloin ollut menossa, koska kotka hänet tapasi merestä. Lohdutus,\njonka Wäinämöinen Ainon kuolon jälkeen saapi äidiltänsä, sitoo\ntaas Aino-runot Sampo-runoin alkuun; sillä tämä lohdutus sisältää\nsen kehoituksen, että hän menisi Pohjolaan toisen morsiamen\nkatsontahan.[17] Ensimmäisessä Sampo-runossa löytyy sitten tavallansa\nvielä yksi viittaus luomis-taruun. Kun Pohjolan emäntä näet Ilmariselta\nkysyy, osaisiko hän Sammon takoa, vastaa kuuluisa seppä siihen\nylpeästi:\n\n    \"Saattanen Sammon takoa,\n    Kun olen taivoa takonut,\n    Ilman kantta kalkutellut!\"[18]\n\nTämä hänen kerskauksensa ei kuitenkaan koske luomis-runoin nykyistä\nmuotoa, vaan jotakin jo kadonnutta vanhaa taruamme.\n\nLemminkäis-jakso taasen alkaa merkillisellä lauseella: \"Aika on Ahtia\nsanoa\". Mitäs tämä lause tarkoittaisi, jos ei sitä, että nyt tulevat\nrunot eivät ole katsotut erinänsä olevaksi, itsenäiseksi jaksoksi,\nvaan keskeyttävät suuremman kokonaisuuden, jossa ne sivutapauksina\novat jäsenenä? Toisen merkillisen viittauksen tapaamme taas\nSammonryöstö-runossa. Kesken tappelua näet huutaa Louhi hänen päälleen\nhyökkäävälle Lemminkäiselle:\n\n    \"Oi sie lieto Lemminpoika!\n    Pettelit oman emosi:\n    Sanoit et käyväsi sotoa\n    Kuunna kymmennä kesänä\n    Kullankana tarpehella,\n    Hopeankana halulla.\"[19]\n\nTämä nuhde viittaa siihen ehtoon, jonka Lemminkäisen äiti pani\npojallensa, ennen kuin hänelle Pohjolan isännän surman jälkeen neuvoi\nturvapaikkaa; näin muodoin näkyy, että toinen käynti Saaressa ei ole\nerinäinen katkelma.\n\nMutta me voimmekin nyt jo keskeyttää näiden viittausten luettelemisen;\nsillä ei ollutkaan mitään täydellisyyttä tarkoitettu, oli vaan tahdottu\nosoittaa itse runoelmassa ilmitulevaa tietoa erinäisemmiltäkin\nnäyttäväin runoin kuulumisesta yhteen jaksoon Sampo-runon kanssa. Tässä\nesiin tuodut seikat lienevät riittäväisenä todisteena siitä, että\nKalevala on yhtenäinen runoelma, jonka kaikkien sivutapauksien läpi\nkäypi yhden, niiden keskuskohtana olevan päätapauksen ajatus.\nYhtähyvin on meidän myöntäminen, että suunnitelman toimeenpano\nsankarirunoelmassamme on monin paikoin puutteellinen, niin että tämä\nyhtenäisyys ei aina astu silmiemme eteen täydellä selvyydellä. Täten\nKalevala todellakin antaa jonkunlaista syytä niille, jotka siltä\nkieltävät läpikäyvän aatteen, koossa-pitävän yhteyden. Nämä puutteet\ntoimeenpanossa ovat kolmea laatua: _ristiriitaisuudet, samojen asiain\nkertominen pari kertaa_ ja viimein _osien liika paisuminen\nkokonaisuuden suhteen_.\n\n_Ristiriitaisuuksista_ ovat useammat sangen tuntuvia ja haitallisia.\nEnsimmäisessä runossa esim. on Wäinämöisen äiti Ilman impi,\njumalallinen olento ja siis arvattavasti kuolematon; yhtähyvin saa\nWäinämöinen Ainon kuolon jälkeen, 5:ssä runossa, lohdutuksen haudassa\nlepäävältä äidiltänsä; ja 47:ssä runossa taas tulee hänelle Ilman impi\nvastaan ja antaa hyviä neuvoja, mutta silloin ei mistään näy heidän\nsukulais-suhteensa, eipä edes minkäänlainen tuttavuus heidän\nvälillänsä. Vielä pahempi lapsus calami ilmautuu Kullervo-runoissa.\nUntamon väki surmaa kaiken Kalervon kansan, paitsi yhden neidon, joka\nsitten synnyttää Kullervon. Kuitenkin tapaa sittemmin Kullervo myös\nisänsäkin elossa ja hyvässä terveydessä. Täten olisi oikeastaan pääsyy\naiottuun kostoretkeen Untamoa vastaan poistettu; mutta yhtähyvin lähtee\nKullervo sotaan ja rankaisee Untamon väkeä surmasta, joka ei ole\ntapahtunut.\n\nSangen tiheässä on myös niitä paikkoja, joissa sama tapahtuma on\nkerrottu toistamiseen, ainoasti hiukan vaihtelevassa muodossa. Jonkun\nsemmoisen on kokoonpanija poistanut, esim. kuvauksen Wäinämöisen\ntoisesta retkestä Tuonelaan, silloin kun häneltä, häistä palatessa,\nreki meni rikki ja hän tämän korjaamista varten kävi sieltä oraa\nnoutamassa.[20] Mutta on samallaisia seikkoja kuitenkin vielä\npainetussakin Kalevalassa yltäkyllin jäljellä. Niinpä ovat esim.\nLemminkäisen molemmat käynnit Saaressa nähtävästi vaan toisintoja\nsamasta runosta. Kullervon uhkatyöt, joissa hän kaikki pilaa, tulevat\nesiin kahdessa paikassa, ensin Untamon palveluksessa, sitten isän\nkodissa. Tarpeettomasti on Wäinämöisen kanteleen soitto ja sen vaikutus\nkerrottu kahdessa runossa, jotka helposti olisi voinut sulattaa yhteen\nyhdeksi. Lemminkäisen uinti meressä Saaresta paetessa ja pääsö\nrantataloon, josta hänelle annetaan kulkuneuvot kotiin,[21]\nsilminnähtävästi matkii Wäinämöisen ensimmäistä käyntiä Pohjolassa.\nKoivun jättäminen kotkan istuimeksi on samassa runossakin taas\nuudelleen kerrottu, sillä pienellä vaihdoksella, että se nyt tehdään\nkäen hyväksi.[22] Näiden lisäksi voisi vielä tuoda esiin monta\ntoistamista, joissa, vaikka ne nähtävästi ovat alkuansa yhden runon\nvaihdoksia, aine kuitenkin jo on muodostunut erilaisemmalla,\nitsenäisemmällä tavalla. Tämmöinen on esim. kertomus siitä, kuinka\naurinko, Lemminkäisen äidin käskystä, nukutti Tuonen väen, niin ettei\ntämä voinut vartioida surmatun sankarin ruumista,[23] sillä melkein\naivan samalla tavalla menettelee Wäinämöinenkin Pohjolassa, silloin kun\ntahtoo Sammon ryöstää.[24] Likeistä sukua niinikään ovat toisella\nkerralla Sammon, toisella auringon ja kuun sulkeminen Pohjolan\nvaskivuoreen.[25] Nämä jälkimmäiseen laatuun kuuluvat yhtäläisyydet\neivät tosin enää loukkaa kaunotieteellistä aistia; ne ovat päinvastoin\nrikastuttaneet ja laajentaneet alkuperäistä runoelmaa. Mutta yhtähyvin\novat nekin silminnähtävä todistus, että suunnitelma ei aina ole kaikin\npaikoin johdonmukaisesti toimeen pantu.\n\nHaitallisin kaikesta runolliselle nautinnolle ja siis vaarallisin\nKalevalan arvolle taideteoksena on kuitenkin osien liikanainen laveus.\nTosin sallii kertomarunouden luonne, niinkuin näimme, osille sangen\nsuuren vallan itsenäisesti versoa; mutta se sallii sen kuitenkin\nainoasti jonkunlaisen suhteellisuuden ehdolla. Sivutapausten tulee\nkuitenkin aina muistaa sijansa ja arvonsa, olla päätapaukseen verraten\nvähemmin laveita. Jos syrjäseikat ottavat niin suunnattomasti\nrehoitellakseen, että oksillansa peittävät itse pääseikan vähemmin\nnäkyväksi, niin on kohdallisuuden sääntö, yksi kauneuden laeista,\ntuntuvasti rikottu. Tätä mielessä pitäen, ei voi kieltää, että\nKalevalan suunnitelman toimeenpano sekä kokonaisuudessaan että myös\nuseammissa osissaan antaa sangen suurtakin syytä moitteesen.\nPäätapauksen alku- ja keskiosa valmistavin sivutapauksineen eivät näet\nole oikein taiteellisessa suhteessa loppu-osansa, koko teoksen\ntärkeimmän keskipisteen kanssa. Edelliset täyttävät koko 40 runoa, vaan\nSampo-retki ynnä sen jälkeinen lopputaistelu on saanut ainoasti\nkymmenen osaksensa.[26] Sama kummallinen suhde taas ilmautuu myös itse\ntässä jälkimmäisessä osassa. Pohjolan retken valmistuksiin ja matkan\nvaiheisin on pantu kolme runoa, Sammon ryöstöön ja meritappeluun ei\nmene muuta kuin kaksi. Kullervo-runoissa, jos emme jotakuta\nristiriitaisuutta lukuun ota, on ylimalkaan suunnitelma taiteellisesti\ntoimeen pantu; mutta siinäkin näemme kuitenkin yhtä sivutapausta\nkuvaavassa 36:sa runossa, kuinka Kullervon valmistukset kostoretkeen\nUntamoa vastaan, sotalaulut, hyvästijätöt sekä viimeiset käskyt\nkerrotaan 242:ssa värssyssä; itse tuo koko runojakson alusta yhä\nennustettu ja näin perinpohjin varustettu sota sitä vastaan suoritetaan\n8:lla, sanoo kahdeksalla värssyllä.[27] Hyvin oudon vaikutuksen\ntekee tämä kertomisen tapa; me näemme puuhattavan, pauhattavan,\nvalmistettavan, varustettavan täydellä innolla ja voimalla; odotus tätä\nnähdessä jännittyy kireimmilleen; mutta kun viimein vihdoin tuohon\nkauan hankittuun suureen työhön päästään, on koko voima jo hankkeisin\nuupunut, into laimistunut, ja meitä syötetään parilla laihalla sanalla!\nVielä oudommalta tuntuu, jos, niinkuin Kalevalassa joskus tapahtuu,\nnoilla suurilla puuhilla valmistettu pääteko ei olekaan mikään\ntodellinen, suuri sankarityö, niinkuin se toki oli yllä esiintuoduissa\nesimerkeissä, vaan aivan tavallinen, arkipäiväinen askare. Oikeinpa\nnauruksi esim. käypi, kun näemme Wäinämöisen ensin ruumiinsa kaikella\nvoimalla kolkuttavan kirvestä, niin hirmuisella innolla, ettei hän\nhuomaa, iskeekö puuhun vaiko lihaan; kun näemme hänen sitten samoin\nponnistavan parasta hengenmahtiansa, hakien lisä-apua Tuonelan tuvilta\nja Manalan majoilta, sanalla sanoen panevan maan ja taivaan liikkeelle\nkoko kolmea pitkää runoa myöten ja vähän neljättäkin päälliseksi\n(haavanparannus-runo siihen luettuna); luulisipa vähintään uuden\nmaailmanrakennuksen nyt olevan tekeillä, vaan viimein syntyy kaikesta\nsiitä puuhasta -- _ridiculus mus!_ -- tavallinen vene! -- Tietysti ei\nnäin ole laita kaikissa Kalevalan osissa, ei edes useimmissa; mutta\nyhtähyvin on tämä epäsuhteellisuus liian usein tavattava ja sangen\narveluttava vika epillisessä runoudessamme, sitä haitallisempi, koska\nse myös on koko runoelman yhteisessä suunnitelmassa tehnyt tuhojansa.\n\nMuutamat tässä huomautetuista puutteista ovat yhteiset ja\nluonnon-omaiset kaikissa kertovissa kansanrunoelmissa; ne ovat\nvälttämätön seuraus näiden syntymis- ja leviämis-tavasta.\n_Interdum dormitat ipse Homeros!_ oli jo muinais-ajalla yleisenä\nlauseena. Hänenkin nimellänsä meille säilyneitten jaloin\nrunoelmain suunnitelmassa ovat nyky-ajan tutkijat keksineet\nristiriitaisuuksia;[28] vertauksissa näemme niin-ikään joskus samoja\nkuvia käytettynä aina kymmeneenkin kertaan. Kuinka voisikaan käydä\ntoisin lauluissa, jotka vuosisatoja kulkevat polvesta polveen ainoasti\nsuullisena perintönä ja jotka sen lisäksi ovat levinneet äärettömille\naloille, niinkuin esim. Kalevalaa vieläkin lauletaan Riian lahdesta\naina Pohjoispiiriin saakka. Yksi seikka kehkiää laveammaksi täällä,\ntoinen tuolla, paikallisten olojen vaikutuksesta; joku taru voi\nkokonaan haihtua muistosta, toinen sekaantuu sille alkuansa outoon\nyhteyteen. Paikoittain unohtuu päätapauskin ja joku muu runoelman\nosa tulee uudeksi keskukseksi, jonka ympärille suuri osa hajonneen\nvanhan kokonaisuuden pilstareita liittyy yhteen. Kuinka paljon\ntilaisuutta on siinä sattumuksen vehkeisin; onpa viimein silloinkin,\nkun semmoista kansanrunoelmaa ruvetaan keräilemään ja muistoon\nkirjoittamaan, satunnaista, mitkä sen muodostukset tulevat keräilijän\nja kokoonsovittajan käsiin. Vaikka kuinka tarkasti kaikki paikat hakisi\nläpi, on aina mahdollista, että joku arvollinen, kenties kaunein\ntoisinto jostain runoelman osasta ijäksi jääpi piiloon saloin kätköön\nja unhotuksen peiton alle. Voihan yksin sekin seikka jo vaikuttaa\nsangen paljon, kerätäänkö semmoinen runoelma jotakuta miespolvea ennen\ntai myöhemmin. Kuinka paljoa laihemmat, vaikka tosin saman-aineiset,\novat 1870-luvun alussa kokoonsaadut toisinnot, kuin ne, jotka Lönnrot\nja hänen apumiehensä toivat mukaansa samoilta seuduilta, parailta\nrunopaikoilta Venäjän Karjalassa. Asian näin ollen tulisi pikemmin\nihmetellä tuossa kirjavuudessa vaikuttavaa yhteydenhengen voimaa, joka\nkuitenkin siihen määrään pää-asiallisesti kykenee pitämään kaikki\nkoossa.\n\nMutta kolmanteen ja pahimpaan vikaansa nähden ei Kalevala voi edes\nvetää puolustuksekseen muiden kansassa syntyneitten täydellisten\nsankarirunoelmain tapaa. Niin hyvin Iliadissa ja Odysseiassa kuin myös\nNiebelungenlied'issä on taiteellista suhteellisuutta verrattomasti\nparemmin pidetty silmällä. Osaksi tosin siihen lienee se seikka\nluonnollisena selityksenä, että mainitusta runoelmasta jälkimmäinen\ntiettävästi,[29] edelliset nähtävästi ovat olleet yhden viimeistävän\nvaikutuksen alaisina. Meidän Kalevalassamme sitä vastaan ovat\nkansanrunot ainoastaan kokoonpanijan kädellä kokoonsovitetut, eivät\nrunoilijan hengellä yhteensulatetut. Eipä myös, se tulee vielä lisäksi\npitää mielessä, ollut runollinen tarkoitus tuossa kokoonsovituksessa\nainoana eikä edes ylinnä silmämääränä. \"_Hyvin muistaen, että ne\ntulevat olemaan vanhimpana omituisena jälkimuistona Suomen kansalle ja\nkielelle_, kunnes niitä maailmassa löytyy, on niitä kaikella\nmahdollisella huolella ja ahkeruudella pyydetty sovitella ja liittää\ntoinen toisiinsa niin hyvästi, kuin vaan on osattu, ja _ko'ota niihin\nkaikki, mitä runot sen-aikuisesta elämästä, tavoista ja vaiheista ovat\ntiedoksi säilyttäneet_\".[30] Näillä sanoilla kuvaa Lönnrot työtänsä\nKalevalan kokoonsommituksessa; siinä on _kansatieteellinen_ tarkoitus\nollut ylimpänä silmämääränä. Tämä seikka, joka toiselta puolen on\nKalevalan suurin ansio, on toiselta puolen taas joskus ollut\nsankarirunoelmamme taiteellisuudelle haitallinen, niin että yhtä ja\ntoista on pantu sekaan, joka tarpeettomasti on enentänyt laveutta.\nYhtähyvin ei olisi osien epäsuhtaista laveutta sittenkään ollut\nmahdollista saada luonnollisiin rajoihin, vaikka olisikin kokoonpanossa\nnoudatettu yksistään kauneuden vaatimusta. Tapauksen yhtenäistä kulkua\nenimmin estävät lyyrilliset laulut ja loitsuluvut ovat, niinkuin yllä\njo sanottiin, enimmäksi osaksi sitä laatua, ettei niitä saattaisi\ntukkunaan poistaa kokonaiskuvausta rikkomatta. Sama on myös monen\nvälitapauksen, esim. Kullervo-runoston laita, jota ei ilman\nperinjuurista ja sen yksityistä kauneutta peräti hävittävää\nuudestaan-valamista olisi voitu saada suhteellisempaan, lyhyempään\nmuotoon.\n\nPää-asiallisesti ei siis sivutapausten ylellinen laveus ole luettava\nkokoonpanijan syyksi, vaan sillä on juurensa paljon syvemmällä, itse\nkansanrunoelmamme omassa luonteessa. Ja jos perinpohjin tutkimme, niin\n_ei olekaan Kalevalassa oikeastaan sivutapauksille suotu liian paljon\nsijaa, vaan päätapauksen loppu-osa, keskuspiste koko runoelmassa, on\nsuhteellisesti liian niukasti kuvattu_. Mutta päätapauksen alkupuoli,\njoka laveimmat välikertomukset sisältää, ja loppupuoli edustavat\nerinäisiä kertomarunouden haaroja, edellinen idylliä, joka\nyksityis-pyrinnöitä, koti- ja perhe-onnea, kansan elämää tavallisina\nhetkinä kuvailee, jälkimmäinen sankarirunoelmaa, jonka aineena ovat\nsuuret, yhteiset kansalliset yritykset, loistavat juhlahetket kansan\nhistoriassa. Kreikan runotar erotti nämät epoksen molemmat haarat\ntoisistansa ja muodosti kumpaisenkin erinäiseksi kuvaelmaksi,\nOdysseiaksi ja Iliadiksi. Sama on myös tavallansa laita\nSaksalaisten molemmissa suurissa kertomarunoelmissa, Gudrun'issa ja\nNiebelungenlied'issä, jos nimittäin yksistään niiden perustuksena\nolevaa periajatusta katsomme. Suomalaiset ovat nämät molemmat puolet\nsulattaneet yhteen. Tämä ei olisikaan itsessänsä vielä ollut mikään\nmahdottomuus; siinä olisi saattanut menetellä kahdella tavalla. Joko\nolisi idylli voinut saada määräävän ylivallan; sankarirunoelma olisi\nsitten saanut sijan taustassa, niinkuin uhkaava taikka myös\nohitsemennyt musta ukonpilvi, joka muistuttaa, ettei ihmis-elämässä\nole ainoasti rauhanhetkiä, taikka että se kansa, jonka nyt\narkipäiväisessä askareissansa näemme, myös on suurempiin töihin\nkykenevä. Esimerkkeinä tämmöisestä menetystavasta ovat meillä\nomassa nykyisessä kirjallisuudessamme Runebergin Joulu-aatto ja\nHirvenhiihtäjät. Taikkapa myös on sankari-elämä tehtävä pää-aineeksi\nja kuvaelmat kodin suloisesta rauhasta ainoasti pantava sekaan\nvälitapauksiksi, joiden kautta päätapauksen jalo kauneus tulee sitä\nloistavammaksi. Mutta Suomen runotar ei ole valitettavasti valinnut\nkumpaakaan näistä keinoista. Se on tehnyt suuren sankarityön, Sammon\nryöstön, epoksensa sydämeksi, mutta yhtähyvin on se suunnitelmansa\ntoimeenpanossa suonut idyllille oman lapsen runsaan osan, jättäen\nsankarirunoelmalle, niinkuin lapsipuolelle, ainoasti ylijääneen\nkannikan.\n\nNäin erilaisesti kuvautuu kansojen luonne heidän hengentuotteissansa.\nKoko maailmaa tasa- ja kaikenpuolisella rakkaudella käsittävä\nKreikkalainen on elämän molemmat suuret puolet kuvannut yhtä\nsuurella huolella. Sitä vastaan Saksalaisen idyllikin, vaikka sen\nperi-ajatuksena onkin uskollinen rakkaus, rehoittelee tappelutanterilla\nitäneenä, verillä kastettuna kukkana. Suomalainen puolestaan melkein\nnäkyy kammoovan tappelujen, veritöitten kuvaamista. Me näemme esim.\nkuinka Pohjolan emäntä, Kalevalaisten tultua Sammon ryöstölle,\n\n    Kutsui Pohjolan kokohon,\n    Nuoret miehet miekkoinensa,\n    Urohot asehinensa\n    Pään varalle Wäinämöisen.[31]\n\nLuulisi tästä nyt nousevan suuren sodan, saavamme kuulla jaloista\nurotöistä, -- mutta Wäinämöinen nukuttaa vihollisensa laululla. Samoin\nkäypi, koska Sammon jo tultua viedyksi, Louhi ajaa ryöstäjiä takaa. Hän\n\n    Pani joukon jousihinsa,\n    Laittoi miehet miekkoihinsa;\n    Latoi miehet laivahansa,\n    Sata miestä miekallista,\n    Tuhat jousella urosta.[32]\n\nMutta kaikki nuot sadat, nuot tuhannet miehet, samoinkuin myös\nWäinämöisen laivassa oleva suurilukuinen urhoväki, jäävät sitten aivan\nkäyttämättä, joutavaksi runolliseksi koristeeksi. Samasta ilmiöstä\nKullervo-jaksossa on jo tullut huomautetuksi. Osaksi on tosin näissä\nnyt esiintuoduissa esimerkeissä syynä Suomen kansan alkuperäinen ja\nluonteenomainen taipumus loitsimiseen. Mutta ei se luullakseni yksin\nvoi olla täydesti riittävänä selityksenä. Onhan toiselta puolen\nKalevalassa sangen monta paikkaa, joista näkyy, että muinoin, vaikka\nhengenvoimaa pidettiinkin ylimmässä arvossa, ei myöskään senvuoksi\nhalveksittu miekanmittelyä. Katsokaamme esim. Lemminkäisen\njäähyväis-keskustelua äitinsä kanssa,[33] Kullervon sotariemua,[34]\nWäinämöisen iloa uudesta miekastansa,[35] viimein vielä veneenkin\nikävöimistä sotaan.[36] Kenties olikin vanhempina aikoina\nSampotaistelun ja ylimalkain sotaisten töitten kuvaus Kalevalassa\ntäydellisempi kuin tätä nykyä. Yhden Kantelettaren runon toisinnoissa\non meillä hyvä esimerkki siitä, kuinka alkuaan sankari-aikaa kuvaava\nlaulu voi muuttua pelkäksi idylliksi. Tässä laulussa[37] -- sen nimi on\nKalevalan neiti -- kiroo kosija ne lahjat, jotka on tytön sukulaisille\nturhaan antanut naimislunnaiksi. Muun muassa lausuu hän esim.: \"Isosi\nsoti-oronen sotitielle sortukohon!\" Mutta eräässä toisinnossa[38]\ntapaamme näiden rivien sijasta: \"vaollensa vaipukobon kyntö-aikana\nparasna!\" Sitä vastaan kirous veljen osasta: \"veljesi veno punainen\nkohti juoskohon kiveä soutu-aikana parasna!\" kuuluu siinä: \"veljesi\nsotivenonen kohti juoskohon kiveä parasna sotikesänä!\" Sattumus vaan on\nnäissä tapauksissa säilyttänyt sotaisen, epäilemättä muinaisemman\nmuodon. Hyvin siis on mahdollista, että samoin, ja paljon suuremmassa\nmäärässä, on käynyt Kalevalan runoissa. Semmoinen muutos olisi vaan\nollut luonnollinen vaikutus historiallisista vaiheista. Suomen kansa\nmenetti itsenäisyytensä. Se soti senkin jälkeen paljon, soti\nurhoollisesti velvollisuuden ja uskollisuuden vaatimuksesta. Mutta se\nsoti ja ylimalkaan toimi valtiollisella alalla pääasiallisesti toisen\nkäskyläisnä. Koko tämä ala sen kautta menetti sen perikuvallisen\nloisteen, sen innostuttavan voiman, jota runo vaatii. Kansan henki haki\nparhaan tyydytyksensä koti- ja perhe-elämän piiristä, jossa se yhä\nedelleenkin sai itsenäisesti luoda luomiansa. Siitä oli luonnollinen\nseuraus, että idylli rupesi versomisessaan voittamaan sankarirunoelman.\n\nLieneekö todella, niin kuin tässä on koeteltu osoittaa mahdolliseksi,\nKalevalan eri-osain suhde muinoin ollut toisellainen, vai lieneekö\nsuunnitelma alkuperäisestikin jo ollut yhtä epäsuhtainen, niin voi\nmeillä arvostelussamme tietysti ainoasti Kalevalan nykyinen olevainen\nmuoto olla esineenä. Ja siinä meidän, vaikka pidämme kiinni Kalevalan\nyhtenäisyydestä, todistaen yhden ajatuksen käyvän koko runoelman läpi,\nsamassa kuitenkin täytyy myöntää, että tämä ajatus ei ole kohdallisesti\ntoimeen pantu ja että siis Kalevalan suunnitelmasta puuttuu\ntaiteellinen, kaikki kohdat hallitseva täydellisyys.\n\n\n\n\nII. Kalevalan runollinen kauneus ylimalkaan.[39]\n\n\nOsaksi suunnitelmasta puuttuvan täydellisyyden palkitsee kuitenkin\nKalevala taiteellisuudellaan ja puhtaalla epillisyydellään toisissa\nsuhteissa. Tämä on ulkomaalaisiinkin tutkijoihin tehnyt syvän\nvaikutuksen.\n\n\"Tässä virtaa\", lausui Grimm,[40] \"edessämme runoelma, joka, jos\nmikään, on puhdas epos, esitystavaltaan koreilemattomana ja sen kautta\nsitä vaikuttavampana, sisältäen suuren aarteen ennen tuntemattomia\ntaikka myös toisiin tunnettuihin liittyviä taruja, vertauskuvia ja\nlauseparsia. Erittäin vielä tahdon huomauttaa tässä ilmautuvaa elävää,\nmielekästä luonnontajuntaa, jonka vertaista tuskin voi tavata missään\nmuualla paitsi Indian runoissa.\"\n\nSamoin on Rosencrantz'in Runouden historiassa luettavana:[41] \"Entäs\naineen suoritus! Se on niin erinomainen, ettei voi olla suomatta\nkorkeinta kunnioitustaan kansalle, jonka kuvausvoima on niin\nmonimuotoinen. Esitys on täydesti objektivinen, noudattain puhtainta\nkertomarunollista henkeä; se ei piirusta ainoasti haamuntapaisia\nrajaviivoja, vaan maalaa yksilöitä luovalla voimalla elävän\ntodellisuuden kaikkia haaroja. Itämeren pohjois-rannikkoin salot,\nelävät ja ihmiset eivät ole missään muualla kuvatut niin\nveistokuvantapaisella selvyydellä, niin heleillä väreillä. Pohjan perän\nasukkaitten omituinen mielenlaatu, joka yhdistää hellyyden\npienimpiinkin ja mielihalun suuruuteen, summattomuuteen asti, on tässä\nniin hyvin sankarein luonteissa kuin myös tapauksissa kaikin puolin\nesiintuotu\".\n\nEnemmän rajoitettu, mutta sen kautta juuri vielä luotettavampi\nkiitoksessaan, on Max Müller'in lausunto.[42] \"Vanhusten suusta\", sanoo\nhän, \"on tullut kerätyksi kertomarunoelma, joka pituudeltaan ja\ntäysinäisyydeltään on Iliadin kaltainen, vieläpä, jos hetkeksi voisimme\nunohtaa kaiken, mitä me lapsuudessa opimme pitämään kauniina, ei\ntuntuisi vähemmän kauniilta kuin Homeron laulu. Suomalainen ei ole\ntosin mikään Kreikkalainen, Wäinämöinen ei mikään Homeros, mutta jos\nmaalari saa ottaa värinsä häntä ympäröivästä luonnosta, jos hänen on\nlupa kuvata ne ihmiset, joiden keskellä elää, niin on Kalevalallakin\nIliadin vertaiset ansionsa ja se voi vaatia itselleen sijaa maailman\nviidentenä kansan luomana sankarirunoelmana Jonian laulujen, Indian\nMahábháratan, Persian Shánamen ja Saksan Niebelungenlied'in\nrinnalla.\"[43]\n\nEtevin niistä ominaisuuksista, jotka Kalevalan puoleen ovat vetäneet\ntämän asiantuntijain yleisen ihastuksen, on epäilemättä sen selvä,\nelävä, todellisia muotoja luova kuvausvoima, suuri lahja kaikessa\nrunoudessa, mutta erittäinkin päävaatimus epoksessa, jolla on runouden\nkokonaisuudessa sama sija, mikä kuvanveistolla ja maalauksella\ntaiteessa ylimalkaan. Täyden käsityksen meidän Kalevalamme\nmestariudesta tässä suhteessa saapi ainoasti se, jolla on tilaisuutta\nverrata sitä useimpain muiden kansain kokeisin tällä alalla. Ossianein\nlauluissa hapuilemme aina ikään kuin sakeassa vuorisumussa; sankarien\nluonne ja muoto, tapaukset ja tapausten tanteret näkyvät vaan hämärinä\nhaamuina, niin ettemme tiedä, näemmekö jotain maan päällä tapahtuvaa\nvai kuvitteleeko edessämme tuommoinen tyhjä, lihaton, veretön aaveparvi\nkuin Kreikkalaisten Hadeksessa. Eddalla on se omituisuus, ettei mikään\ntapaus ole kuvattu täydessä laajuudessansa, vaan ainoasti joku erittäin\nliikuttava seikka siitä, sekin enimmiten vaan keskinäispuheitten\nkautta. Näiden puheitten välinen kertomus tapahtuneista asioista on\naivan lyhyt, enimmiten vaan muutamia rivejä sisältävä, sangen usein\nsuorasanainen, monestipa aivan poisjätetty. Ulkonainen muoto ja luonto\novat melkein kokonaan kuvaamatta. Tässä ytimekkäässä, kaiken voimansa\nyhteen kohtaan kokoovassa muodossansa, niinkuin myös tarujensa\nperus-aatteitten syvyyden kautta, tekevät tosin Eddan laulut mahtavan\nvaikutuksen, mutta koko tämä kuvaamistapa on pikemmin draamallinen kuin\nepillinen ja tuntuu kovin katkonaiselta. Todellisemmin epilliset ovat\nVenäläisten ja Serbialaisten runoelmat, etenkin jälkimmäiset, jotka\nelävässä kuvauksessa vetävät vertaa vaikka mille mestariteokselle;\nmutta kumpikaan näistä kansoista ei ole yhtähyvin luonut muuta kuin\nerinäisiä pikkukuvasia; heiltä puuttuu täydellinen, koko kansan elämän,\nkoko maan luonnon käsittävä kokonaiskuvaelma. Siitä vaillinaisuudesta\nei sovi suinkaan moittia saksalaista Niebelungenlied'iä; se luopi\nkokonaisen, kaikinpuolisen kuvan etehemme; siinä ei ole mitään\nkatkonaisuutta, mitään hämäryyttä piirteissä; päinvastoin on kaikki\nmaalattu leveimmällä pensselillä. Mutta tämä pensseli enimmiten ei ole\ntaidemaalaajan, vaan seinämaalarin. Vaikka itse läpikäyvä aate on niin\nsyvästi runollinen, vaikka toimivain henkilöin luonne on niin jalosti\nesitetty, on toiselta puolin koko kertomis- ja kuvaamistapa\nrunollisuutta vailla. \"Se on tavallisesti\", käyttääksemme saksalaisen\ntutkijan Vischer'in sanoja, \"sanaton, riimitön, kuvaton kurjimpaan\nköyhyyteen asti, vaan samassa lavea ja ikävä suunnattomuuteen\nsaakka\".[44] -- Kuinka ihan toista on tuon hämäryyden, katkonaisuuden,\nosinaisuuden tai ikävystyttävän laveuden rinnalla kreikkalaisten\nkertomarunoelmain selvä, kirkas, täysinäinen, kaikinpuolinen, mutta\nlaveimpanakin melkein aina kauneuden rajain sisällä pysyvä kuvaus!\nKaikki on niin ilmi-elävää -- me näemme silmillämme, me kuulemme\nkorvillamme koko tuon ihanan kreikkalaisen maailman, niinkuin se on\nollut, mutta kuitenkin samassa kirkastettuna runouden ihmevalon kautta.\n\nTässä lumoavassa kuvausvoimassansa ovat Homeron nimellä tutut\nlaulut ainoina, verrattomina runouden historiassa; silmitöntä\nkansallis-ylpeyttä olisi, jos tahtoisimme asettaa Kalevalamme kaikin\npuolin noiden kertomarunouden ikuisten perikuvain rinnalle. Mutta\nmeidän kansallemme on kuitenkin epäilemättä tuleva se kunnia, että se\nyksin on tässä suhteessa päässyt runottaren suosikkeja Kreikkalaisia\nsangen lähelle, jättäen kauas taaksensa kaikkein muitten kansain\njaloimmatkin teokset. Tämä paikoittainen heikommuus niinkuin myös\nylimalkainen etevyys on astuva esiin nyt seuraavasta eriseikkain\ntarkastuksesta.\n\nKertomus Kalevalassa edistyy enimmiten, oikean epillisyyden luonteen\nmukaan, niinkuin kirkas, tyyni virta, läpikuultavassa vedessään\nnäyttäen tekoin pohjana olevat tunteet sekä mielihalut, ja pinnassaan\nselvästi kuvaellen kaikkea, jonka ohitse se kulkee. Ei tapaa\nKalevalassa mitään tyhjää koreilemista, mitään teeskelevää pöyhkeilyä.\nMutta joskus, jos aine niin vaatii, tämä tyyni virtakin kiihtyy, ja\nsilloin se kuohahtaa mahtavaksi koskeksi.\n\nKertomuksessa taistelusta Wäinämöisen ja Joukahaisen välillä esim. on\nvanhan mestarin laulu kuvattu seuraavilla voimakkailla lauseilla:\n\n    Lauloi vanha Wäinämöinen:\n    Järvet läikkyi, maa järisi,\n    Vuoret vaskiset vapisi,\n    Paaet vahvat paukahteli,\n    Kalliot kaheksi lenti,\n    Kivet rannoilla rakoili.[45]\n\nYhtä mahtava on myös sen myrskyn kuvaus, jonka Ukko Louhen pyynnöstä\nnosti Sammon ryöstäjiä vastaan:\n\n    Nousi tuulet tuulemahan,\n    Säät rajut rajuamahan;\n    Kovin läikkyi länsituuli,\n    Luoetuuli tuikutteli,\n    Enemmän etelätuuli,\n    Itä inkui ilkeästi,\n    Kauheasti kaakko karjui,\n    Pohjoinen kovin porasi.\n    Tuuli puut lehettömäksi,\n    Havupuut havuttomaksi,\n    Kanervat kukattomaksi,\n    Heinät helpehettömäksi;\n    Nosti mustia muria\n    Päälle selvien vesien.[46]\n\nOlkoon vielä kolmantena esimerkkinä Kalevalaisten hurja soutu, koska\nLouhen laiva alkoi tulla lähemmäksi:\n\n    Souti seppo Ilmarinen,\n    Souti lieto Lemminkäinen,\n    Souti kansa kaikenlainen:\n    Lyllyivät melat lylyiset,\n    Hangat piukki pihlajaiset,\n    Vene honkainen vapisi;\n    Nenä hyrski hylkehenä,\n    Perä koskena kohisi,\n    Vesi kiehui kelloloissa,\n    Vaahti palloissa pakeni.[47]\n\nJoskus on tämmöisessä kuvaamisessa käytetty ainoasti muutamia rivejä,\nmutta ne niin mahtipontisia, että vaikuttavat yhtä paljon kuin koko\nkirja. Niin esim. kerrotaan, kuinka Kalevan kansassa oli liikkumassa:\n\n    Tautia tavattomia,\n    Nimen tietämättömiä;\n    Alta lattiat lahovi,\n    Päältä peite märkänevi.[48]\n\nSamoin Kullervo, koska häntä oli käsketty tarpomaan koko voimallansa:\n\n    Ve'en velliksi seoitti,\n    Tarpoi nuotan tappuroiksi,\n    Kalat liivaksi litsotti.[49]\n\nToisin paikoin ei kuvaus ole eikä aineen laadun mukaan voikaan olla\nnäin voimakkaaksi tarkoitettu, vaan tulee sen sijaan hilpeytensä kautta\neläväksi. Semmoisen paikan esim. tapaamme siinä, missä Pohjolan neiti\nkutoo, istuen taivaan kaarella:\n\n    Suihki sukkula piossa,\n    Käämi käessä kääperöitsi,\n    Niiet vaskiset vatisi,\n    Hopeinen pirta piukki,\n    Neien kangasta kutoissa,\n    Hopeista huolittaissa,[50]\n\nSamaa laatua ovat myös tavallisesti matkain kuvaukset, esim.:\n\n    Laski virkkua vitsalla,\n    Helähytti helmisvyöllä;\n    Virkku juoksi, matka joutui,\n    Reki vieri, tie lyheni,\n    Jalas koivuinen kolasi,\n    Vemmel piukki pihlajainen.[51]\n\nMonesti on mahtivaikutusta vielä pyydetty enentää sillä, että ensin\naletaan hiljemmalta, vaan sitten pannaan yhä suurempaa voimaa\nliikkeelle. Sampo-retkellään asetti Wäinämöinen ensiksi vaan tavallisia\nihmislapsia airoille, niistäkin aluksi heikommat, sitten väkevämmät:\n\n    Pani vanhat soutamahan,\n    Nuoret päältä katsomahan;\n    Vanhat souti, päät vapisi,\n    Eipä matka eistykänä.\n    Pani neiot soutamahan,\n    Sulhot ilman istumahan;\n    Neiot souti, sormet notkui,\n    Eipä matka eistykänä.\n    Pani sulhot soutamahan,\n    Neiot ilman istumahan;\n    Sulhot souti, airot notkui,\n    Eipä matka eistykänä.\n\nViimein istuihe jumalallinen uros Ilmarinen soutamahan:\n\n    Jopa joutui puinen pursi,\n    Pursi juoksi, matka joutui;\n    Loitos kuului airoin loiske,\n    Kauas hankojen hamina.[52]\n\nIlmarinenkin, Sampoa takoessansa, ensin vaan käytti tavallisia orjia\npalkeen painajina; mutta niiden avulla saadut kalut eivät tyydyttäneet\nhänen mieltänsä. Silloin hän vihdoin pani tuulet lietsomahan,\nväkipuuskat vääntämähän, niin että\n\n    Tuli tuiski ikkunasta,\n    Säkehet ovesta säykkyi,\n    Tomu nousi taivahalle,\n    Savu pilvihin sakeni.\n\nja silloin sai hän kalujen kalun, ihmeitten ihmeen kuvaumaan.[53]\n\nEnennystä vähän toisessakin muodossa näemme käytettynä monessa\npaikassa, niin nimittäin, että antaakseen oikein syvää käsitystä jonkun\nasian suuruudesta, ei olla tuntevinaan sitä ensikerralla, tunnustellaan\nvasta aste asteelta yhä selvemmin. Näin esim. Louhen veneen vielä\nollessa kaukana, Lemminkäinen ainoasti näkee \"pienen pilven\npohjosessa\"; sitten jonkun ajan päästä jo hänelle:\n\n    Saari kaukoa näkyvi,\n    Etähältä haamottavi;\n    Havukoita haavat täynnä,\n    Koivut kirjakoppeloita.\n\nViimein vihdoin hän selittää lähenevän vaaran koko sen uhkaavassa\nsuuruudessa:\n\n    \"Jo tulevi Pohjan pursi,\n    Satahanka hakkoavi;\n    Sata on miestä soutimilla,\n    Tuhat ilman istumassa\".[54]\n\nToisin paikoin on sisällinen, yhä kiihtyvä mielihalu mestarillisesti\nkuvattu muutosten kautta ulkonaisessa olopaikassa. Kostoa himoova\nJoukahainen kauan aikaa turhaan odottaa Wäinämöistä tulevaksi. Hän\nodottaa häntä ensin, katsellen ulos tupansa ikkunoista; mutta siellä ei\nlevottomuutensa antanutkaan hänen viihtyä; hän rupesi vartioimaan\nvajain päässä. Pihasta hän pian siirsi itsensä kujan suuhun, sieltä\nvainiolle; viimein hän malttamattomuudessansa juoksi vielä ulommaksi,\ntulisen niemen nenään, tulikaiskun kainaloon.[55]\n\nVaikka monesti näin mahtava kuvauksissaan ja aina elävä kertomisessansa\nei Kalevala tässä tapausten ja tekoin esittämisessä kuitenkaan voi\nasettautua kreikkalaisten laulujen rinnalle. Suomalaisessa epoksessa on\nkaikki paljoa lyhyemmin, laihemmin esiintuotu, ei tapaus haaroineen\nastu niin kaikenpuolisesti eikä siis niin ilmielävänä esiin kuin noissa\nkaiken kertomarunouden esikuvissa. Menettääpä Kalevalassa joskus\nkerrottu tapaus kokonaan itsenäisen arvonsa ja alenee ainoasti\nvälikappaleeksi luonteen kuvaukselle; tapahtuu joskus, ettei sillä\nolekaan muuta tarkoitusta, kuin antaa tekijänsä näyttää jotakin\nomituisuuttansa. Tässä tapauksessa supistuu tavallisesti teon kuvaus\nmitä vähimmäksi mahdollista, välistä pariksi riviksi, semmoisiksi kuin\n\"sanoi ja nimesi\" y.m. -- jopa katoovat toisinaan nämätkin lyhyet\nvälilauseet, ja toiminta muuttuu, samoinkuin Eddassa, aivan\ndraamalliseen muotoon, osoittautuen ainoasti puheissa. Tämmöisistä\npaikoista ovat Lemminkäis-runot yli muiden rikkaat (esim. molemmat\npuheet Lemminkäisen ja hänen äitinsä välillä, samoin, vaikka vähemmässä\nmäärässä, Lemminkäisen pilkallinen käytös Pohjolassa). Kaikkein enimmin\nilmautuu tämä omituisuus Kullervon jäähyväisissä, ennen kuin hän sotaan\nlähtee, niin kuin myös enimmässä osassa Karhunpyynti-runoa. Tämä\nviimeksimainittu onkin laillansa vanhin suomalainen näytelmä, jota jo\nvuosisatoja on jaetuin rollein näytetty karhunpeijaisjuhlissa, jopa\nmonesti muulloinkin, ilman ulkonaista syytä, \"ilveilty\" kansan huviksi.\n\nSyynä tässä huomautettuun ilmiöön, että teko joskus alenee ainoasti\nvälikappaleeksi, on epäilemättä haettava Suomen kansan sisäänpäin\nkääntyneestä mielenlaadusta. Se ei tyydy asiain ulkopintaan, vaan\ntahtoo tunkeutua niiden ytimeen, niiden henkeen. Tästä tulee myös, että\nrunollinen kuvausvoima Kalevalassa on kaikkein suurin toimivain\nhenkilöin luonteitten esiintuomisessa. Tässä suhteessa eivät\nKreikkalaistenkaan mestariteokset voi täydesti vetää vertaa meidän\nrunottaremme luomille. Homeron lauluissa on tavallisesti yksi ainoa\nomituisuus luonteessa tai pari semmoista pantu joka sankarin merkiksi.\nAgamemnon on ylpeä ja väkivaltainen, Nestor laveasuinen, Hektor\nurhokas, Paris hempeä, pelkurimainen naisten viekoittaja; muuta heistä\nei meille annetakaan tiedoksi. Sen lisäksi ovat luonteen-eroitukset\nsangen useitten välillä niin pienet, että heidät tuskin voi erottaa\ntoisistansa. Diomeeden teot aivan hyvin sopisivat Ajaxinkin tehtäviksi\nj.n.e. Ainoasti Achilles ja Odysseys ovat saaneet monipuolisemman\nkuvauksen osaksensa, erittäin jälkimmäinen Odysseiassa. Kalevalassa\nsitä vastaan tapaamme paljon useampia, toisistaan tarkkaan erotettuja\nluonteita; ei olisi mahdollista panna Kullervon nimeä Joukahaisen\ntöihin, tai asettaa Ainoa Pohjolan neidon sijaan. Vielä vähemmin voipi\nhetkeksikään sekoittaa Wäinämöisen, Ilmarisen ja Lemminkäisen\nkeskenänsä. Suomalainen runotar ei näet ole tyytynyt yhteen ainoaan\npiirteesen, vaan kuvaa luonteet kaikilta puolilta, monilla\neripiirteillä, vieläpä osoittaa hienolla sielutieteellisellä aistilla\nsaman luonteen vaihtumisia eritiloissa. Verrallisesti ovat siis\nkreikkalaiset luonteet enemmän ainoasti mallikuvia, tyyppejä,\nsuomalaiset sitä vastaan kaikista kaltaisistansakin eroavia\nyksilöitä.[56]\n\nLikeisessä yhteydessä luonteitten kuvauksen kanssa on pari Homeron\nlauluilta puuttuvaa muutakin seikkaa Kalevalassa, jotka erinäistä\nhuomiota ansaitsevat. Toinen niistä on Kalevalassa ilmautuva syvä\ntunteellisuus, joka tosin sangen usein heltyy hempeätuntoisuuteen asti.\nTämä pohjoisten kansain ja uudemman ajan omituisuus oli varsinkin\njälkimmäisessä muodossansa aivan outo Kreikan kansalle; Kalevalassa\ntaas on tämä tunteellisuus luonut monta ihmeen ihanata, herttaisen\nsuloista kuvaelmaa. Semmoisia saattaisi tuoda esiin vaikka kuinka\npaljon, etenkin häärunoista, mutta me voimme tässä nyt tyytyä muutamiin\nharvoihin esimerkkeihin, koska niitä edempänä, luonteenkuvausten ja\nvälitapausten tarkastuksessa kylläksi saamme ihaella.\n\nVoikos esim. muutamilla ainoilla sanoilla antaa syvempää, suloisempaa\nkuvausta nuoren tytön haaveksimisesta, kuin se, jonka tapaamme toisessa\nrunossa kanteleen synnystä!\n\n    Istui immikkö aholla,\n    Nuori neitonen norolla;\n    Ei se impi itkenynnä,\n    Ei varsin iloinnutkana;\n    Ilman lauloi itseksensä,\n    Lauloi iltansa kuluksi,\n    Sulhon toivossa tulevan,\n    Armahansa aikehessa.[57]\n\nVastakohtana tälle tulevan rakkauden toivolle on Ilmarisen suru\nkadonneesta rakkauden-onnesta:\n\n    Sanoi seppo Ilmarinen:\n    \"En tieä poloinen poika,\n    Miten olla, kuin eleä;\n    Istun yön eli makoan,\n    Äijä on yötä, tunti tuhma,\n    Vaivoja, matala mahti.\n    Ikävät on iltaseni,\n    Apeat on aamuseni;\n    Ei ole iltoja ikävä,\n    Ei apea aamujani:\n    Ihanaistani apea,\n    Apeainen armaistani,\n    Mure mustakulmaistani.\n    Jo vainen ijällä tällä\n    Use'in minun utuisen\n    Keski öisissä unissa\n    Koura tyhjeä kokevi,\n    Käsi vaalivi valetta\n    Kupehelta kummaltakin!\"[58]\n\nVielä syvempiä, kaunihimpia kuvauksia kuin miehen ja vaimon välisestä\nrakkaudesta, sisältää Kalevala hellästä tunteesta äidin ja lapsen\nkesken. Nähtyänsä veren vuotavan suasta, puhkee Lemminkäisen äiti\nliikuttaviin valituksiin; mutta kuinka heikko on näiden sanojen\nvaikutus vielä sitten seuraavan etsimisen kuvauksen rinnalla:\n\n    Pian juoks' matkan pitkän,\n    Pian juoksi, jotta joutui:\n    Mäet mätkyi mennessänsä,\n    Norot nousi, vaarat vaipui,\n    Yiähäiset maat aleni,\n    Alahaiset maat yleni.[59]\n\nMikä vastus voisi estää äidin rakkautta; sen voiman edessä sulaa\nkaikki, mitä ikinä tungeikse sen etehen. Ja millä tarkalla\nhuolellisuudella hän sitten hakee jättämättä pienimpääkään paikkaa:\n\n    Kivet syrjähän sysäsi,\n    Kannot käänti kallellehen,\n    Risut siirti tien sivuhun,\n    Haot potki portahiksi.[60]\n\nEi voi mikään vaarakaan peloittaa äidin sydäntä. Syvälle Tuonen\nkuohuvaan koskeen uskaltaa hän astua, eikä heitä, eikä väsy, ennenkuin\non saanut poikansa ruumiin sieltä ylös, ennenkuin on saanut hänet\njälleen virkoamaan kuoleman unesta.\n\nHuomatkaamme, kuinka hellä rakkaus ilmautuu Ainonkin äidin surussa\ntyttärensä kuolemasta, vaikka hänen sydämensä, täynnä maallisia\nluvunlaskuja, oli näyttänyt olevan niin kylmä elävän lapsen tuskalle.\nKuinka herttaisesti esiytyy myös Pohjolan emäntä häälauluissa. Mutta\nsyvempi kaikkia näitä, syvin kenties kaikesta, mitä ikinä mikään runous\non osannut luoda tämän pyhän välin kuvaamiseksi, on kertomus siitä,\nkuinka Kullervon äiti kohtelee julmimpaan, luonnottomimpaan rikokseen\nsyypääksi tullutta poikaansa. Kun kaikki muut kääntyvät hänestä pois\ninholla ja kammolla, ja hän, epätoivo sydämessä, viimein vielä kysyy:\n\n    \"Äitiseni, armaiseni,\n    Minun kaunis kantajani!\n    Itketkös sinä minua,\n    Koska kuulet kuolleheksi?\"\n\nSilloin hänelle tulee vastaan tuo sisimpiä ytimiäkin liikuttava\nvastaus:\n\n    \"Et älyä äidin mieltä,\n    Arvoa emon sydäntä!\n    Itkenpä minä sinua,\n    Kun sun kuulen kuolleheksi;\n    Lumet itken iljeniksi,\n    Iljenet suliksi maiksi,\n    Sulat maat vihottaviksi,\n    Vihottavat viereviksi.\n    Mit'en itkeä ilenne,\n    Itkeä inehmisissä,\n    Itken saunassa saloa,\n    Saunan lauat lainehille!\"[61]\n\nTätä rajatonta äidin rakkautta lapsellensa vastaa myös, kumminkin\njohonkin määrään, lapsen rakkaus äitiinsä. Kullervonkin, tuon paatuneen\nihmisvihaajan sydän aina heltyy, niin pian kun hänen äidistänsä tulee\npuhe. Lemminkäinenkin, tuo kevytmielinen liehuja, on aina uskollinen\nrakkaudessaan äitiänsä kohtaan. Kauniisti on Kalevala myös tätä lasten\npyhää velvollisuutta kuvannut häärunoissa, morsiamelle annetussa\nviimeisessä neuvossa:\n\n    \"Kuules vielä, kun sanelen,\n    Kerran toisen kertoelen!\n    Kun menet talosta tästä,\n    Tulet toisehen talohon,\n    Emoa elä unoha!\n    Emopa sinun elätti,\n    Imetti ihanat rinnat\n    Ihanasta itsestänsä;\n    Monet yöt unetta vietti,\n    Monet atriat unohti,\n    Tuuvitellessa sinua,\n    Vaaliessa pienoistansa\".[62]\n\nMuullakin tavalla ilmaantuu tämä sydämen hellyys monessa paikassa, niin\nesim. siinä kun Wäinämöinen, kaskea kaataissansa, jättää yhden koivun\nseisomaan lintusille lepo- ja laulupaikaksi. Samaa sukua on myös\nyleensä Kalevalan läpi käyvä lempeys ja humanisuus eli ihmisellisyys.\nEmme tapaa tässä koskaan tuommoisia barbarisia julmuuksia, kuin esim.\nGermanein taruissa tuo \"kotkan piirustaminen\" vihollisen selkään,[63]\ntai kaatuneitten vihollisten veren juominen, lihan syöminen. Emme edes\nkohtaa tuommoisia vähemmin julmia, mutta kuitenkin ilettäviä\nraakuuksia, kuin esim. Kreikan runoissa kaatuneen vihollisen ruumiin\nlaahauttaminen loassa tai syöttäminen susille ja kotkille.[64]\nSuurimmaksi osaksi on tämä ihmisellisyys epäilemättä seuraus siitä,\nettä meidän Kalevalamme on kerätty kansan suusta vasta myöhempinä\naikoina, jolloin kristin-usko jo oli kerinnyt siihen tuntuvasti\nvaikuttaa. Näemmehän me myös saksalaisessa Niebelungenlied'issä, joka\n12:lla vuosisadalla, täydesti kristityssä yhteiskunnassa sai lopullisen\nmuotonsa, noiden alkuperäisten julmuuksien (Gudrun'in lapsenmurhan\npuolisolleen kiusaksi ja Gunnar'in surmaamisen käärmekuopassa)\nkadonneen ja jättäneen sijansa lauhkeammille koston muodoille. Mutta\ntappelusta janostuneet Niebelungit yhtähyvin tässäkin juovat\nkaatuneitten verta. Johonkin määrään mahtaa siis Kalevalan\nhumanisuudessa kuvautua Suomen kansan lempeämpi alkuluonne.\n\nSangen usein menee kuitenkin tämä syvätunteisuus luonnollisten\nrajojenkin yli ja muuttuu itkusuiseksi hempeämielisyydeksi. Ei ole\nyhtään Kalevalan uroista, joka ei joskus itkisi ja parkuisi kurjimmalla\ntavalla. Tosin ei ole Kreikan sankarienkaan sydän niin rautainen kuin\nmuinaisten Germanien; hekin itkevät ja valittavat sangen usein, vaan\neivät he koskaan kuitenkaan mene siinä miehuuden rajan yli. Sitä\nvastaan on yhtä surkeaa kuin naurattavaa kuulla Wäinämöisen voivotuksia\nPohjolan rannalla:\n\n    \"Onpa syytä itkeäni,\n    Vaivoja valittoani;\n    Kauan oon meriä uinut,\n    Lapioinut lainehia.\n    Tuota itken tuon ikäni,\n    Kun ma uin omilta mailta\n    Näille ouoille oville;\n    Kaikki täällä puut purevi,\n    Kaikki havut hakkoavi,\n    Joka koivu koikkoavi,\n    Joka leppä leikkoavi;\n    Yks on tuuli tuttuani,\n    Päivä ennen nähtyäni\".[65]\n\nSamaa laatua ovat myös Tieran ja Lemminkäisen uikutukset heidän\nyhteisellä Pohjolan-retkellänsä[66] ja johonkin määrään myös Kullervon\nvalitus yksinäisyydestänsä, sen jälkeen kun hän oli paennut Ilmarisen\ntalosta.[67] Osaksi on kuitenkin tämä rumentava ylellisyys\nsilminnähtävästi myöhemmin tunkeunut, oikeastaan toiseen tarkoitukseen\nsepitetyistä, lyyrillisistä lauluista.\n\nToiselta puolen on taas Kalevalassa ansio, josta ei Homeron lauluissa\nnäe paljon ollenkaan jälkeä, nimittäin leikillisyys ja humorillinen\npilanteko.[68] Tämä osoittautuu meidän runoissamme kahdessa\nerimuodossa: ensiksi tavassa, jolla runotar joskus kohtelee\nsankareitansa, toiseksi näiden omissa lauseissa. Vaikka esim.\nWäinämöinen ylimalkaan on runottaren lemmikki, tehdään hänestä\nkosioretkillä nähtävästi sangen usein pientä pilaa. Sama on myös\nLemminkäisen laita, kun hän, ajattelemattomasti, hurjasti kulkien, ajaa\nrekensä kumoon ja joutuu Saaren naisten nauruksi, taikka kun hän\nPohjolan retkellä, suurta haukea tavoittaessaan, putoo mereen ja\nvedetään tukastansa ylös. Vielä paljoa tiheämmässä näemme samaa humoria\ntoimivain henkilöin omissa puheissa. Erittäin on semmoinen leikillinen\nveitikkamaisuus omituinen Pohjolan neidolle ja Lemminkäiselle.\nEsimerkkejä siitä ei kuitenkaan tässä nyt tuoda esiin, koska niillä on\nsoveliaampi paikka itsekunkin henkilön vastaisessa erityisessä\nluonteenkuvauksessa.\n\nAika onkin meidän nyt vuorostaan ottaa tarkasteltavaksi tapaa, jolla\nKalevala ulkonaisia kohtia: henkilöinsä ulkonäköä, vaatteusta, aseita,\nasuntoja y.m. kuvaa. Ensiksimainitussa suhteessa käy meidän runoelmamme\njokseenkin kreikkalaisen rinnalla, toisissa sitä vastaan ei voi\nkieltää, että sen kuvaus, vaikka kyllä sangen eläväinen, on vähemmin\ntäydellinen, laihempi kreikkalaista. Kumpasetkin yhtähyvin, noudattaen\ntodellisen kertomarunouden vaatimusta, yhdistävät tämmöiset\nulkoseikkain kuvaukset melkein aina johonkuhun tekoon, taikkapa myös\nliittävät sen henkilön nimeen lyhyenä, mutta ytimekkäänä, vakinaisena\nmainesanana tai mainelauseena, samalla tavalla kuin myös joskus\nluonteen osoituksia. Näin on Lemminkäinen veitikka \"verevä\", Kullervo\non \"hivus keltainen korea\", Tuonen ukko on \"kolmisormi\", Tuonen akka\n\"koukkuleuka\", Manalan tyttö, \"matala ja musta\". Toiselta puolen taas\nsaamme tietää Ilmarisen tukan värin silloin, kun hän panee kypärän\n\"kultaisille kutrisille\", samoin että hänen silmänsä ovat \"meren vaahen\nvalkeuiset, meren ruo'on ruskeuiset\", silloin kun Pohjolan emäntä,\nhänen sulhasena astuissansa tupaan, niitä tarkastaapi. Minkä karvainen\nLemminkäisen parta oli, sen näemme siitä, kun hän suutuksissaan \"mursi\nmustoa haventa\".\n\nSama on myös vaatteuksen ja aseitten y.m. ulkoseikkain kuvauksen laita.\nIlmarisen puku esim. tuodaan meille silmien eteen siinä tilaisuudessa,\nkun hän panee kappaleen toisensa jälkeen yllensä, hankkiessaan\nkosiomieheksi. Pohjolan neidon koristeet luetellaan meille yksitellen,\nsitä myöten kuin hän niillä somistaa itseänsä Ilmarisen tullessa Sammon\ntaontaan. Ainon kalleudet niin-ikään opimme tuntemaan ensiksi, koska\nhän ne harmissaan heittää maahan, ja sitten kun hän pukeikse äidiltä\nsaatuihin uusihin. Lemminkäisen sotavarukset ja aseet kuvataan meille\nsitä myöten kuin hän niitä, Pohjolaan lähtiessä, käsiinsä ottaa ja\nkoettaa. Joukahaisen jousi, Wäinämöisen miekka ja Tieran keihäs ovat\nkoko komeudessaan kuvattuna, osaksi kun ne taotaan (samoin kuin\nIliadissa Achilleen kilpi), osaksi kun ne tarvittaessa otetaan alas\nseinältä. Me näemme kuinka esim. viimeinmainittu astala oli\nkuvapiirroksilla kaunistettu:\n\n    Heponen sulalla seisoi,\n    Varsa vaapui lappealla,\n    Susi ulvoi suoverolla,\n    Karhu karjui naulan tiessä.[69]\n\nToiselta puolen myös ei puutu lyhyitä, nimen lisäksi aina pantuja,\nvaatteuksen kuvauksia. Tapio esim. on \"havuhattu, naavaturkki\", hänen\npuolisonsa Mimerkki \"siniviitta, punasukka\"; Kullervo on \"sinisukka\",\n\"kullan solki\", \"kengän kanta kaunokainen\". Joskus harvoin vaan on\nulkonäkö ja vaatteus laveammin kuvattu, mihinkään tekoon liittämättä.\nNiin esim. ovat muutamassa painamattomassa toisinnossa yllä\nesiintuodut, jo itsessään tavallista pitemmät maineet Kullervosta vielä\njatketut sanoilla:\n\n    Tinatuppi, vyö hopea,\n    Parta kullan palmikoissa,\n    Pää kullan ripalehissa.[70]\n\nToinen esimerkki samasta menettelytavasta on merestä noussut vaskimies,\njoka sitten tammen kaatoi. Syy näihin poikkeuksiin on kuitenkin\nsilminnähtävä: edellisessä tahtoo runotar näyttää sotaan lähtevän\nKullervon täydessä, entisestä orjan halpuudesta eroavassa\nsankariloistossansa; jälkimmäisessä taas osoittaa, ettei tuo\nkääpiöjättiläinen ollut nykyisemmän rauta-ajan miehiä.\n\nVielä edelleen samaa ainetta tutkien saamme kilpakosinta-retken\nhankkeissa täydellisen käsityksen Wäinämöisen komeasta laivasta:\n\n    Pani haalien haljakkahan,\n    Punaisehen pursipuolen,\n    Kokat kullalla kuvasi,\n    Hopealla holvaeli.\n    Nosti päälle purjepuunsa,\n    Veti puuhun purjehia,\n    Veti purjehen punaisen,\n    Toisen purjehen sinisen.[71]\n\nSamassa tilaisuudessa Ilmarisen orja, kosiorekeä varustaissaan:\n\n    Pani kuusi kukkulaista,\n    Seitsemän sini-otusta\n    Vempelille viekumahan,\n    Rahkehille raukumahan.\n    Kantoi tuohon karhun taljan,\n    Istuaksensa isännän,\n    Toip on toisen turskan taljan\n    Kirjokorjan katteheksi.[72]\n\nPohjolan tuvan näöstä taas on meille laveasti kerrottu, silloin kun se\nvalmistetaan häitä varten.[73]\n\nMerkillinen seikka on se, että runotar aseitten ja huonekalujen\nkuvauksissa niin tuhlaavaisesti käyttää kalleita aineita.\nKarhunpeijaisissa esim. karhun liha keitetään kullatussa kuparissa, ja\nkeitto sitten syödään kultaveitsillä, hopealusikoilla: Pohjolan\npidoissa sulhasen oritkin syötetään koropasta kultaisesta; Wäinämöisen\nverikin noidan talossa otetaan vastaan kultakannuun, hopeatuoppiin;\njopa näemme joskus hongissakin hopeaoksia, kuusissa kulta-omenia.\nSamoin ovat silkki ja sametti sangen tavallisia aineita ihmisten\npukimissa ja sänkyvaatteissa, niin myös hevosten päitsissä y.m. Melkein\nvoittavat Suomen runot tässä ylellisyydessä kreikkalaisetkin, vaikka\ntodellisuudessa kullat näillä meidän poloisilla Pohjan perillä\nenimmiten mahtoivat olla \"Kuuttaren kutomat\", hopeat \"Päivättären\nkehreämät\".\n\nKertomarunouden luonteesen näimme viimein myöskin kuuluvan ympäröivän\nluonnon kuvaamisen. Tässä on Kalevala menetellyt samalla taidolla kuin\nKreikan laulut, ainoasti vähän eriävällä tavalla. Iliadissa ilmautuu\nluonnon kuvauksia melkein yksistään vertauksissa. Me näemme niiden\nkautta elävästi edessämme Kreikan ja Vähän-Aasian maisemat korkein\nvuorineen, kuohuvin merineen, leijonineen, metsäkarjuineen,\nmetsäkauriineen y.m. Odysseiassa tulee näiden lisäksi vielä tarkkoja,\nluultavasti todenmukaisia kuvauksia erinäisten maakuntien ja seutujen\nluonnosta. Tämmöisiä paikalliskuvauksia on Kalevala kokonansa vailla;\nsen tapausten tanner ei ole sovitettu mihinkään määrättyyn, todelliseen\nseutuun; mutta sitä vastaan astuu Suomenlahden rannikkoin ylimalkainen\nluonto tässä eteemme melkein vielä elävämpänä kuin Kreikan luonto\nHomeron lauluissa. Etelä-Suomen meri ja järvet, sen kuusikot, hongikot\nyhdessä harvinaisempain tammien ja vaahterain kanssa; sen karhut ja\nhirvet, sen kotkat ja käet ovat tässä kaikki kuvattuna. Samoin myös\nPohjolan eli Lapin puuttomat tunturit peuroinensa. Osaksi ilmautuvat ne\nKalevalassakin vertauksissa, vaan vielä useammin jonkun teon\nyhteydessä. Niin esim. Pellervoisen kylväessä metsiä, tuodaan jokainen\ntärkeämpi puulaji esiin soveliaan kasvinpaikkansa ohella. Pohjolan\nneiden hyvästijätössä kodilleen ovat kuvatut kaikki lähiseudun paikat\nomituisessa puvussansa, omituisin asukkaineen. Enimmiten ovat nämät\nluonnonkuvaukset, niinkuin oikein onkin, ainoasti lyhyet, tehdyt\nmuutamilla harvoilla piirteillä. Joskus näemme kuitenkin myös vähän\nlaveampia, täydellisempiä. Onpa meille häärunoissa yhdessä paikassa\ntarjona kokonainen pikkukuva perisuomalaisesta maisemasta:\n\n    Ohoh kultaista kyläistä!\n    Nurmet alla, pellot päällä,\n    Keskellä kylä välillä,\n    Kylän alla armas ranta,\n    Rannassa rakas vetonen;\n    Se sopivi sorsan uia,\n    Vesilinnun vieretellä.[74]\n\nRunoelmassa esiintyvät luontokappaleet ovat enimmiten myös kuvatut\nainoasti muutamilla ainoilla, vaikka omituisuutta osaavasti näyttävillä\npiirteillä; vaan joskus tapaamme niistäkin laveamman kuvauksen, joka\nsilloin on tehty metsissä ikänsä eläneen koko tarkalla tuntemisella ja\ntaidolla. Sanomaa Ainon kuolosta tuova jänis astuu esim. ilmi-elävänä:\nristisuuna, paltsasilmänä, pitkäkorvana ja vääräsäärenä etehemme. Vielä\ntäydellisemmin ja osaavammin on karhu kuvattuna:\n\n    Kasvoi otso kaunihiksi,\n    Yleni ylen ehoksi:\n    Lyhyt jalka, lysmä polvi,\n    Tasakärsä talleroinen,\n    Pää levyt, nenä nykerö,\n    Karva kaunis röyhetyinen.[75]\n\nNiinkuin äsken sanottiin, on Homeron lauluissa luonto kuvattu etenkin\nvertauksissa. Mutta vertaukset kreikkalaisten kertomalauluissa eivät\nole sitä vastaan suinkaan kaikki otetut luonnosta; suuri osa, jos ei\nsuurin, on ottanut kuvansa ihmisten jokapäiväisistä askareista,\npaimenen ja maanviljelijän elämästä. Sama ei ole laita Kalevalan\nvertauksissa, jotka juuri harvoin hakevat vastinettansa ihmisen käden\nkautta muuttuneen luonnon piiristä. Esimerkkinä tämmöisistä olkoon\nkuitenkin vertaus raudan kiehumisesta Ilmarisen ahjossa:\n\n    Rauta _vellinä_ viruvi,\n    Venyi _vehnäisnä tahasna_,\n    _Rukihisna taikinana_.[76]\n\nMutta melkein aina kääntyy Suomen runotar vertauksissansa\nviljelemättömän luonnon esineisin ja ilmiöihin. Näitä kuvaannollisia\nlauseita on muuten Kalevalassa tosin paljoa harvemmassa kuin Homeron\nlauluissa, tiheämmältä ainoasti lyyrillisissä häävirsissä. Mutta se\npuute on yltäkyllin palkittu niissä ilmautuvan hienon ja syvän\nluonnonkäsityksen tai omituisen keksintövoiman tai ihanan suloisuuden\nkautta. Kääntäkäämme hetkiseksi huomiomme muutamiin esimerkkeihin\nsemmoisista. Vipusen laulaessa vanhoja luottehia Wäinämöiselle:\n\n    Kieli laski lausehia,\n    Kuin on sälkö sääriänsä,\n    Ratsu jalkoja jaloja.[77]\n\nMorsiamen kutomista kehutaan häävirsissä:\n\n    Niin sen piukki pirran ääni,\n    Kuin käki mäellä kukkui;\n    Niin sen suihki sukkulainen,\n    Kuin on portimo pinossa;\n    Niin sen käämi käännähteli,\n    Kuin käpy oravan suussa.[78]\n\nVieraitten vaatteuksesta on häälauluissa sanottu:\n\n    Kaikk' on kansa haljakassa,\n    Niinkuin metsä huutehessa,\n    Alta niinkuin aamurusko,\n    Päältä niinkuin päivän koite.[79]\n\nItse morsian puolestansa:\n\n    On kuin puola puolikypsi,\n    Niinkuin mansikka mäellä,\n    Tahi kuin käkönen puussa,\n    Pieni lintu pihlajassa,\n    Koivussa koreasulka,\n    Valorinta vaahterassa.[80]\n\nSaajanaisen kauneutta taas ylistetään myöhemmin näillä sanoilla:\n\n    Saajanaisen sirkut silmät,\n    Niinkun tähet taivahalla;\n    Saajanaisen kuulut kulmat,\n    Kuni kuu meren-ylinen.[81]\n\nAino onnettomuudessansa vertailee toisten oloa ja omaansa:\n\n    Niin on mieli miekkosien,\n    Autuaallisten ajatus,\n    Kuin on vellova vetonen\n    Eli aalto altahassa;\n    Niinpä on poloisten mieli,\n    Kuin on hanki harjun alla,\n    Vesi kaivossa syvässä.[82]\n\nSukua näille vertauksille ovat myös ne kuvaannolliset lempisanat,\njoissa erittäin nuoria tyttöjä mainitaan kaikellaisilla rakasten\nelävien ja kasvien nimillä, esim. näädiksi, sinisotkiksi, alleiksi,\nperhosiksi, kukiksi, lehdiksi, mansikoiksi y.m. Joskus harvoin on\ntämmöinen nimi otettu ihmiskäden kautta muuttuneesta luonnosta, koska\nesim. neitoa puhutellaan sametiksi tai veran nukaksi. Hyvin harvoin\nniin-ikään ovat tämmöiset mielistys-sanat käytetyt miehistä; silloin\nheitä mainitaan heille sopivalla tavalla haukoiksi tai kotkiksi; pieni\nJesus poikanen viimeisessä runossa taas on nimitetty kultaomenaksi.\nMuutamat näistä nimityksistä ovat kuitenkin sivistyksen kautta kovin\naristuneelle korvallemme hiukan oudot. Naurattaa esim. tahtoo meitä,\nkun näemme tyttösen mainittuna kanaksi tahi hanheksi. Mutta raittiista\nluonnon-ihmisestä eivät semmoiset sanat tunnu loukkaavilta. Vertaahan\nKreikankin runous, naurua pelkäämättä, sankareitansa milloin aaseiksi,\nmilloin pässeiksi.\n\nJos ihmiset näissä mielistysnimissä muutetaan järjettömän, jopa\nhengettömänkin luonnon valtakuntaan, niin on myös Kalevalassa sen\nsijaan tämä luonto vielä useammin tehty ihmisen kaltaiseksi,\nvertaiseksi, mielelliseksi ja kielelliseksi. Kaikilla elävillä on\ntunteensa, ajatuksensa ja siveellinen käsityksensä. Ihminen heitä\npuhuttelee ja he vastaavat hänelle; jopa tapahtuu välistä, että he\nsangen tärkeinä hetkinä antavat ihmiselle ratkaisevia neuvoja. Näin\nosoittaa esim. tianen Wäinämöiselle, kuinka maa on raivattava pelloksi,\nkyntörastas vaikuttaa Pohjolan neidon käsitykseen avio-elämästä, varis\nherättää kostontuumat Kullervon sydämessä. Eikä siinä kyllä, vaan\nsamoin myös tuntevat, ajattelevat ja puhuvat kaikki puut ja kivet, jopa\nmyös ihmisen itsesepittämät kalutkin, miekat, veneet, y.m. Ihminen\nKalevalassa vielä elää kreikkalaisesta maailmankatsannosta jo aikaa\nkadonneessa lapsellisessa, puoleksi itsetajuttomassa yhteydessä luonnon\nkanssa. Tämä käsitystapa, vaikka tietysti meidän sivistyskannallemme\nvielä oudompi kuin kreikkalaiselle, miellyttää kuitenkin sangen usein\nnaivisuutensa kautta ja on paitsi sitä synnyttänyt useampia mitä\nsuloisimpia luonnon-idyllejä, jotka kuuluvat Kalevalan kalleimpihin\nhelmiin. Semmoinen on varsinkin koivun valitus elämästänsä toisessa\nkanteleensynty-runossa. Etsiessään ainepuuta kanteleeksi, kuulee\nWäinämöinen koivun itkevän ja kysyy siltä:\n\n    \"Mit' itket, ihana koivu,\n    Puu vihanta vierettelet,\n    Vyöhyt valkea valitat?\"\n\nSiihen vastaa surullinen koivu:\n\n    \"Vajauttani valitan,\n    Kun olen osaton raukka,\n    Tuiki vaivainen varaton\n    Näillä paikoilla pahoilla.\n      Osalliset, onnelliset\n    Tuota toivovat alati:\n    Kesän kaunihin tulevan,\n    Suven suuren lämpiävän.\n    Toisin vaivainen varoan:\n    Kuoreni kolottavaksi,\n    Lehtivarvat vietäväksi.\n      Useinpa minun utuisen,\n    Usein utuisen raukan\n    Lapset kerkeän keväimen\n    Luokseni lähenteleikse,\n    Veitsin viisin viiltelevät\n    Halki mahlaisen mahani;\n    Paimenet pahat kesällä\n    Vievät vyöni valkeaisen,\n    Ken lipiksi, ken tupeksi,\n    Kenpä marjatuohiseksi!\n    Use'in minun utuisen,\n    Use'in utuisen raukan\n    Tytöt allani asuvat,\n    Lehvät päältä leikkelevät,\n    Varvat vastoiksi sitovat!\n      Use'in minä utuinen,\n    Use'in utuinen raukka\n    Kaadetahan kaskipuiksi,\n    Pinopuiksi pilkotahan;\n    Kolmasti tänä kesänä\n    Miehet allani asuivat,\n    Kirvestänsä kitkuttivat\n    Mun poloisen pään menoksi,\n    Heikon henkeni lahoksi.\n      Se oli ilo kesästä,\n    Riemu suuresta suvesta;\n    Ei ole talvi sen parempi,\n    Lumen aika armahampi.\n      Jopa aina aikaisehen\n    Mure muo'on muuttelevi,\n    Pääni painuvi pahaksi,\n    Kasvot käypi kalveaksi,\n    Muistellessa mustat päivät,\n    Pahat ajat arvellessa.\n      Siitä tuuli tuskat tuopi,\n    Halla huolet haike'immat;\n    Tuuli vie vihannan turkin,\n    Halla kaunihin hamehen;\n    Niin minä vähävarainen,\n    Minä koito koivu raukka\n    Jään aivan alastomaksi,\n    Varsin vaattehettomaksi\n    Vilussa värisemähän,\n    Pakkasessa parkumahan.\"[83]\n\nTähän kuvausten elävyyteen ja tuoreuteen liittyy viimein vielä\nKalevalassa yhtä elävä, raikas, kuvaavista sanoista ja muodoista rikas\nkieli. Mikä voima esim. on noilla lukemattomilla, niin monellaisia\nluonnon-äänten vivahduksia, jopa myös ulkomuotoa tai yhtä ja toista\nfysikallista ominaisuutta osoittavilla onomatopoetisilla sanoilla!\nNiissä on mahtava kuvauskeino, jota viljelyksen kautta enemmin kuluneet\nkielet, yksinpä tuo rikas, sointuva Kreikan kielikin, kipeästi\nkaipaavat. Voihan Suomessa yksi ainoa sana jo ilmi-elävästi tuoda\netehemme työn koko tavan tai esineen päälaadun. Hyvin sopiva\nkertomarunoelman luonteesen on myös tuo Suomen runouden koriste, jota\najatuskerroksi nimitetään. Kun näet sama asia on sanottava toistamiseen\ntoisilla sanoilla, tulee se sen kautta katsotuksi useammilta haaroilta,\nkokonaisuudessaan. Kuitenkin on myönnettävä, että tämä ajatuskerto\ntoisinaan, etenkin jos liian monta kertovärssyä peräkkäin asetellaan,\non haitallinen tapauksen luonnolliselle kululle ja synnyttää\npitkäveteisyyttä.\n\nKreikkalaisten kuusimitta-värssy on pituutensa ja sointuisuutensa\ntähden sekä vaihtelevaisuutensa kautta erijaloissa epäilemättä\nsoveliain epilliseen runouteen. Meidän vanha runomittamme on kovin\nlyhyt, josta osaksi mahtaa tulla kuvausten lyhyys kreikkalaisiin\nverraten; sillä, koska jokainen lyhyt värssy on kerrottava, venyisi\npitempi kuvaus helposti ikäväksi. Toiselta puolen kuitenkin on\nmyönnettävä, että juuri tämä runomitta on erin-omaisen luonteva Suomen\nkielen koko sointuisuutta esiintuomaan. Tässä mitassa näet sanojen\ntavallinen puhekorko ja värssyjalkojen paino enimmiten eivät satu\nyhteen. Tällä tavoin \"runomitan tahti ja kieli väliin yhdistyvät,\nväliin erkanevat toisistansa, taistelussaan juuri sitä selvemmin\nnäyttäen yhteyttänsä. Ne ovat niinkuin kaksi rakastavaista, jotka\nriitaantuvat ja jälleen sopivat, tässä leikissä ilmoittaen liittonsa\nluonnetta, joka on vapaata vapauden uhraamista\".[84] Tämän kautta saapi\nvanha runomittamme suuren, vaihtelevaisen moninaisuuden, josta tähän\nasti tehdyt ruotsalaiset ja saksalaiset käännökset eivät anna\nvähintäkään käsitystä; ne ovat näet väärentäneet mitan yksitoikkoiseksi,\nsäännölliseksi trokeiseksi, joka koko runoelmaan painaa mitä\nväsyttävimmän ikävyyden merkin.[85]\n\nMe olemme näin nyt uudestaan ihaelleet Kalevalan monipuolista\nkauneutta; me olemme vertailemalla muiden kansain luomiin samalla\nalalla, etenkin kreikkalaisiin, vakauneet siitä, että tämä ihastuksemme\nei ole sokean kansallisen yksipuolisuuden vaikuttama; me olemme vielä\nnähneet, että useammat etevimmät ulkomaalaisetkin tutkijat innokkailla\nlausunnoilla ottavat osaa meidän ihastukseemme. Mutta me olemme\nkuitenkin samassa nähneet, että yksi näistä tutkijoista on rajoittanut\nylistyslausuntonsa sangen ankaralla lisäyksellä. Max Müller myönsi\nKalevalan vertaisuuden Homeron lauluin kanssa ainoasti sillä kovalla\nehdolla, että ensin piti unohtaa kaikki, mitä lapsuudesta on oppinut\nkatsomaan kauniiksi. Mikä on tähän tylyyn tuomioon voinut antaa syytä?\nKuvaustapaa ei hän voinut tarkoittaa, sillä se on, niinkuin olemme\nnähneet, jokseenkin samallainen kuin Kreikkalaisten epoksissa. Vähempi\ntaiteellisuus yhdessä tai toisessa suhteessa tietysti ei vielä oikeuta\npäätöstä, joka nähtävästi tarkoittaa jotain yleistä perus-vikaa. Tuskin\nmyös mahtoi Kalevalan suunnitelma olla hänellä mielessä; sillä tämäkin,\nvaikka niin suuresti epäsuuntainen, ei kuitenkaan perilaadultaan eriä\nmuissa samanlaatuisissa teoksissa yleisestä. Müller nähtävästi\ntarkoittaa jotakin omituisuutta Kalevalan koko maailmankatsannossa,\njoka on aivan vierasta niin hyvin muinais-kreikkalaiselle\nkäsityskannalle kuin myös Euroopan nykyiselle, ja joka niin muodoin\noutoutensa kautta estää epoksemme kauneuden nauttimista. Tämä läpikäyvä\nvieras aine ei voi olla mikään muu kuin se, jonka Rosencrantz on\nkatsonut meidän kertomarunoillemme niin luonteen-omaiseksi, että hän on\nkeksinyt Kalevalalle nimen \"_loitsu-epos_\". Yliluonnollisuuksia ja\nloitsimista tapaamme tosin joskus muidenkin kansain kertomarunoelmissa,\nyksinpä myös Homeron lauluissa. Muistakaamme Iliadissa Chimaera\nlohikäärmettä, jonka Bellerophontes oli saanut hengiltä; muistakaamme\nOdysseiassa suunnatonta Polyphemos jättiläistä, ja Kirkeä, joka loitsi\nuseampia Odysseyn kumppaleita \"alakärsiksi\". Mutta kaikki nämä ihmeet\novat kuitenkin muissa epoksissa ainoasti harvinaisina poikkeuksina ja\nmoni niistä kerrotaan ammoin jo menneinä aikoina tai kaukaisissa\ntuntemattomissa maissa tapahtuneeksi. Mutta Kalevalassa ovat\nyliluonnolliset eriskummallisuudet aivan jokapäiväisiä ilmiöitä ja\nloitsimiseen perustuu suuri ja tärkeä osa itse toiminnasta.[86]\n\nAika- ja paikka-suhteilla leikittelee Kalevala monesti semmoisella\nmielikuvituksen rohkeudella, jolla ainoasti Indian runoudessa on\nvertaisensa. Wäinämöinen, ennen kuin syntyi, venyi vuotta\nseitsemänsataa, yheksän uroon (yrön) ikää äitinsä kohdussa. Häätupa\nPohjolassa taas on niin avara, että:\n\n    Kukko kun laessa lauloi,\n    Ei sen ääni maahan kuulu;\n    Penin haukunta perässä\n    Ei kuulu ovelien asti.[87]\n\nVielä suunnattomampi oli samoja häitä varten lihoitettu härkä:\n\n    Hämehessä häntä häilyi,\n    Pää keikkui Kemijoella;\n    Päivän lenti pääskyläinen\n    Härän sarvien väliä;\n    Kuun juoksi kesä-orava\n    Häpähältä hännän päähän,\n    Eikä päähän päässytkänä,\n    Ensikuussa ennättänyt.[88]\n\nSamallaisia jättiläis-eläviä tapaamme useampia, esim. kotkia ja haukia.\nHeidän sukuunsa kuuluu myös tuo summaton tammi, joka pilviä pidätti,\npäivän pimensi; niinikään ensin niin pikkuinen tammen kaataja, ja\nAntero Vipunen, jonka suonia myöten Wäinämöinen souteli veneellä, jonka\nvatsaan rakensi pajan. Huomattava on kuitenkin, ettei tämä ruumiin\nko'on suunnattomuus ilmau muissa kuin eläimissä ja ihmiskunnan\nulkopuolella seisovissa jättiläisissä. Itse sankareitaan kuvatessaan\npysyy Suomen runotar aina kohtuuden ja kauneuden rajoissa.[89] Onpa\nmyös paikkoja, joissa tuolla suunnattomuudellakin, jos kerran luovumme\ntodennäköisyyden vaatimuksista, on kauneutensa kuvauksen\nyliluonnollisessa mahtivaikutuksessa. Katsokaamme esim. Ilmarisen\ntakoman kotkan ja Tuonen hau'in suurenmoista taistelua.[90] Tuon\njättiläislinnun lentäessä:\n\n    Yksi siipi vettä viisti,\n    Toinen taivasta tapasi;\n    Kourat merta kuopaeli,\n    Nokka luotoja lotaisi.\n\nHau'illa taas oli:\n\n    Kieli kahta kirvesvartta,\n    Hampahat haravan varren,\n    Kita kolmen kosken verta,\n    Selkä seitsemän venehen.\n\nVaihtelevaisen taistelun jälkeen, joka läpitsensä on mestarillisesti\nkuvattu, kotka\n\n    Kivastihe vielä kerran --\n    Siivet välkkyi valkeana,\n    Silmät selvänä tulena --\n    Saipa hau'in kynsihinsä,\n    Nosti suuren suomuhau'in\n    Alta aaltojen syvien.\n\nMutta heidän ottelunsa kautta koko luonnossa aikaansaatu hämminki ei\nvielä asettunut samassa:\n\n    Ei vesi ve'elle tullut\n    Hau'in suuren suomuloista;\n    Ilma ei ilmalle hajaissut\n    Kokon suuren höyhenistä.\n\nVielä oudompi meille, vielä häiritsevämpi Kalevalan kauneuden\nnautinnolle on usein loitsiminen, varsinkin kun se toimitetaan\nulkonaisilla taikatempuilla. Koska esim. Lemminkäinen höyhentä\nhieromalla synnyttää teeriparven, villan untuvasta lammaslauman,\nsyötiksi Pohjolan tiellä vastaantulevalle tuliselle kotkalle sekä\nporttia vartioivalle karhulle ja sudelle; taikka koska Wäinämöinen\nviskaamalla taulapalasen mereen luopi karin, johon Pohjolan laiva\nrikkoutuu -- niin nämä teot eivät nykyaikana voi huvittaa muualla kuin\nlapsikamarissa. Sama on laita, koska Kalevalan urhot tai Pohjolan\nemäntä muuttavat itsensä kyiksi, haukoiksi, kyyhkysiksi y.m. Paljoa\nparempi ei myös ole sanoilla loitsimisen, \"laulamisen\", vaikutus hyvin\nuseassa tapauksessa, erittäin jos tuolla yliluonnollisella keinolla\npyydetään saada aikaan aivan tavallisia askareita taikkapa myös jos se\nkäytetään jonkun odotetun sankariteon asemesta. Koska esim. Wäinämöinen\npanee kaiken noitavoimansa liikkeelle tavallisen veneen rakentamiseen,\nOsmotar samaten tavallisen oluen keittoon; koska Lemminkäinen ja\nPohjolan isäntä, ennen kuin miehuulliseen, rehelliseen tappeluun\nryhtyvät, ensin pitkät ajat laulavat esille kaikellaisia otuksia\ntoisillensa kiusaksi, taikka koska Wäinämöinen, suurelle kansalliselle\nsankariretkelle lähteissään, ei kerää laivaansa todellista kansaa, vaan\ntäyttää teljot \"laulamallansa\", siis olemattomalla väellä -- niin\nmenettää koko tapaus todennäköisyytensä ja samassa enimmän osan\nviehättäväisyydestään.\n\nSitä vastaan löytyy kuitenkin myös sangen monta kohtaa, joissa\nloitsiminen ei ollenkaan vähennä runollista nautintoamme, vaan\npäinvastoin jylhänjalolla mahtavuudellaan nostaa ihmetteleväistä\nihastusta, niin että unohdamme, mitä siinä on luonnotonta. Semmoinen on\nse voimallinen laulu, jolla Wäinämöinen rankaisee röyhkeätä\nJoukahaista,[91] semmoiset Lemminkäisen varous-sanat[92] ja raudan\nmanaus.[93] Samoin myös on laita, koska loitsiminen pikemmin on\njumalain avun rukoilemista. Tätä laatua esim. ovat Lemminkäisen\nmetsäluvut,[94] Ilmarisen emännän karjaluvut[95] y.m. m. Tässä\njälkimmäisessä tapauksessa onkin yliluonnollisuus oikeastaan poistettu,\nedellisessä kumminkin saanut puhtaasti henkisen ilmestymismuodon ja on\npaitsi sitä sovitettu niin mahtavan keinon vertaiseen suureen\ntehtävään.\n\nOikeastaan, \"jos voisimme unohtaa, mitä me lapsuudessa olemme oppineet\npitämään kauniina\", ei pitäisi Kalevalan loitsimisen laajemmassakaan\nkäsityksessä kovin loukata ja oudostuttaa meitä. Eikö tapahdu\nIliadissakin sekä Odysseiassa paljon yliluonnollista, silloin kun\njumalat, niinkuin yhä tekevät, ilmautuvat sen tai sen syrjähenkilön\nmuodossa, vaikuttaen päätöksiin ja ottaen osaa tappeluihin, torjuen\npois peitsiä ja nuolia, jotka heidän lemmikeitänsä uhkaavat, ja\noikaisten näiden omain aseitten suuntaa vihollisille vahingoksi? Se on\nheissä aivan luonnollista, vastattaneen siihen, koska he ovat\nyliluonnollisia olentoja. Aivan oikein, niin on laita kreikkalaisen\nkäsityksen mukaan; mutta Suomalaisten muinainen usko se asetti taas\nihmisten käsiin suurimman yliluonnollisen vallan. Perinjuurinen erotus\non näet Kreikkalaisten ja Pohjan kansain maailmankatsannossa.\nEteläläiset kumartuivat nöyrästi jumalain vallan alle, jopa siihenkin\nmäärään, että käsittivät kaikki tärkeimmät tuumansa ja päätöksensä,\nsamoin kuin hankkeittensa menestyksen, jumalien antamiksi. Aivan toinen\noli ihmisten ja jumalain väli täällä Pohjan perillä. Skandinavian\nvikingi ylpeydessään, rajattomassa rohkeudessaan sangen vähän huoli\njumalain avusta; hän luotti omaan ruumiinvoimahansa, oman rautapaitansa\nvahvuuteen, oman miekkansa terävyyteen. Samaa itsevaltaista\nperiluonnetta oli myös hänen suomalainen naapurinsa: erotus oli vaan\nsiinä, että tämä enemmän luotti sanansa tenhoon kuin miekkansa terään,\nenemmän henkensä mahtiin kuin ruumiinsa väkevyyteen. Olipa hän, jos\nperinpohjin tutkimme, vieläkin ylpeämpi, vieläkin varmempi voimastansa,\nvieläkin itsenäisempi kuin Skandinavian sankari. Vikingi kuitenkin\ntunnusti jumalain olevan häntä itseään voimakkaampia, vaikka kyllä hän\nuseinkin uhallaan vastusteli heidän tahtoansa, pelkäämättä syösten\nitsensä siitä hänelle välttämättömästi tulevaan turmioon. Mutta\nsuomalainen noita katsoi oman voimansa vielä jumalainkin voimaa\nsuuremmaksi; hän katsoi heidät ainoasti välikappaleiksi kädessänsä.\nJumalat Kalevala-runostossa eivät sekaannu asioihin omatakeisesti,\nitsenäisesti; jos Kalevalan urhot heitä lähettävät Pohjolata vastaan,\nniin he rientävät sille tuottamaan vahinkoa; jos Pohjolan emäntä heitä\nKalevalan turmioksi nostaa, he tottelevat yhtä hyvin hänenkin\nkäskyjään. Heidän apunsa tai vastustuksensa ei ole koskaan mitään\nhurskauden palkitsemista tai pahuuden rankaisemista; hyvän ja pahan\nerotus ei ole ylimalkaan vielä kehittynyt selväksi suomalaisessa\nmuinaisessa käsitystavassa. Hyvin harvoin jumalille edes tarjotaan\nuhreja heidän suosionsa taivutukseksi; heidän vaan täytyy, niinkuin\norjain, ilman omaa ehtoansa, ilman palkinnon toivoa, täyttää annettu\nkäsky. He ovat vaan jonkunlaisia, tavallista tehokkaampia taikakaluja,\njoita taitava loitsija käyttää, miten hänen tarpehensa vaatii.[96]\n\nTältä muinais-suomalaisen maailmankatsannon kannalta katsoen ei\nloitsiminen olekaan mitään luonnotonta, sillä loitsijat ovat taitonsa\nkautta yliluonnollisia olentoja. Ja miksikä ei voisi katsoa tätä\nyhtähyvin suomalaisen muinaisuskonnon kannalta kuin Kreikan jumalain\nsekaantumista asioihin kreikkalaiselta? Miksikä? -- siinäpä asia\njuuri onkin! -- siksi että emme ole lapsuudesta asti semmoiseen\nkatsantotapaan tottuneet; siksi että me siis tosin älyllämme voimme\nsemmoisen katsantotavan käsittää, vaan että koko kasvatuksemme kautta\nmuodostunut kauneudenaistimme sitä oudoksuu, sitä vieroo. Tämä on,\nsuunnitelman toimeenpanon vaillinaisuuden ohessa, syynä siihen, ettei\nKalevala ensilukemisella annakaan meille niin suurta ja puhdasta\nrunollista nautintoa, kuin mitä se kuitenkin oikeastaan sisältää. Itse\ntapaus monin eriskummallisuuksineen vetää ensiksi huomiomme puolehensa;\nvasta sitten, koska, useammin kerroin luettua, noiden ulkonaisten\nseikkain vaikutus on tylstynyt, aukeaa silmämme yhä enemmän ihailemaan\nniiden välillä ja alla piilevää ikuista kauneutta. Kalevalan lukeminen\non siinä aivan kuin matkustus meidän Suomen-niemellämme. Meidän täytyy\nsangen paljon kulkea kuivia kankahia taikka autioita louhikoita, jotka\nviljelykseen tottunutta silmää oudoksuttavat ja kammoksuttavat. Mutta\nyht'äkkiä kimaltaa sitten taas vastahamme joku sinisilmä järvi sadoin\nsaarineen, tuhansin niemineen, vihreäin lehtojensa, visertäväin\nlintujensa, taivaan rannalla sinertäväin, korkeain honkaharjujensa\nkeralla -- ja meille on siinä tarjona nautinto, jonka vertaa saa hakea\nkaukaa avarasta maailmasta, nautinto, johonka päästäksemme me toiste\nmielellämme kuljemme noiden sulottomainkin seutuin läpi.\n\nSangen moneen näistä Kalevalan ihanuuksista olemme jo likemmin\ntutustuneet tässä yleisessä katsauksessa; mutta sangen monta, ja\njuuri kaikkein viehättäväisimmät, ovat vielä esiin tuomatta. Lähin\ntehtävämme on nyt tutustuminen toimivain henkilöin luonteenkuvauksiin,\njotka, niinkuin jo ylempänä viitattiin, ovat aivan verrattomat\nkansan-epillisyyden alalla, ja sitten viimein meidän on kääntäminen\nhuomiomme kahteen välitapaukseen, jotka puhtaassa ihmisellisyydessään,\nmistä vanha taikamaailma jo on melkein kokonaan haihtunut, sekä\nmuutenkin syvien peri-aatteittensa ja taiteellisen kokoonpanonsa\npuolesta ovat runottaremme jaloimmat luomat.\n\n\n\n\nIII. Wäinämöinen.\n\n\nPääsankarissaan Wäinämöisessä on Suomen kansa tahtonut luoda perikuvan\nsiitä luonteensa puolesta, johon se itse on aina suurimman arvon\npannut. Hänessä on personoitu suomalainen syvä-aatteisuus ja\nrunollisuus, suomalainen mielihalu henkisiin pyrintöihin ja luottamus\nhengen voimaan.\n\nWäinämöinen keksii Suomen soiton, kanteleen, ja ihastuttaa sillä koko\nluonnon. Hän on samassa suurin tietäjä; hän osaa laulaa\n\n    Noita syntyjä syviä,\n    Muinaisia muisteloita,\n    Joit'ei laula kaikki lapset,\n    Ymmärrä yhet urohot.\n\nHän ilmoittaa myös viisautensa neuvoillaan ja varoituksillaan, joita\njokaisen tärkeämmän tapauksen johdosta lausuu kansallensa.[97] Joskus\nilmautuu tämä viisaus kuitenkin muodossa, joka ei ole aivan suora, jota\nme pikemmin sanoisimme viekkaudeksi. Valhe livahtaa sangen liukkahasti\nhänen kieleltänsä, jos se tarkoitukseen sopii. Katsokaamme esim. kuinka\nhän kiertävillä selityksillään pyytää saada Ilmarisen sisaren[98] sekä\nTuonen neidon[99] petetyksi, ja kuinka hän kavalasti viekoittaa\nIlmarisen Pohjolan matkalle. Hänessä me näemme siis Kreikkalaisten\nviisaan Nestorin ja kiveräneuvoisen Odysseyn yhdistettynä yhdeksi ja\nsamaksi personaksi.\n\nTämmöinen on ja sinä pysyy hänen luonteensa perustus kaikissa\nvaiheissa. Mutta muut piirteet, jotka hänen kuvaansa täydentävät,\neivät olekaan yhtä vakinaiset: toinen on Wäinämöinen monin puolin\nluomis-runoissa, toinen kosiohankkeissansa, toinen viimein\ntaistelussaan Pohjolan kansaa vastaan. Olisiko tässä, niinkuin muutamat\nväittävät, lisätodistus Kalevalan yhteyttä vastaan? Vai olisiko se\nluettava noihin vaillinaisuuksiin suunnitelman toimeenpanossa, joista\non ollut puhe? Vai olisiko joku muu selitys mahdollinen, joka\nluonnollisesti sovittaisi erilaisuudet tapauksen omaan kehittymiseen?\nLuullakseni eriseikkojen tarkempi tutkimus, vaikka tosin tuokin ilmi\nyhtä ja toista selittämätöntä ristiriitaisuutta, on pääasiallisesti\nvahvistava viimeksi esiintuodun mielipiteen.\n\nLuomis-runoissa, niiden nykyisessä muodossa, ei näy Wäinämöinen vielä\nilmauvan täydessä taidossansa, voimassansa. Päästyään niemelle\nnimettömälle, manterelle puuttomalle, elelee hän siellä monta vuotta,\nennen kuin havaitsee tarpeelliseksi, että maa tulisi verhotuksi\nvihriäisellä kasvivaipalla. Eipä hän sittenkään itse ryhdy tähän\ntärkeähän työhön; sen toimittaa Pellervoinen, eikä runo ilmoita,\ntapahtuuko se Wäinämöisen käskystä vai itsenäisellä tavalla, ainoasti\nhänen pyynnöstänsä. Muiden puitten jo rehoittaissa, on vielä tammi\ntaimimatta; senkin kasvattaminen viimein ei ole Wäinön vaikuttama, vaan\nmerestä noussut Tursas kylvää tammen terhon polttamiensa heinäin\ntuhkaan. Yhtä vähän myös kykeni Wäinämöinen tuota liian suureksi\nkasvanutta tammea maahan kaatamaan; hänellä ei ole tässä työssä muuta\nosaa, kuin että äitinsä, veden emo, hänen pyynnöstään lähettää\nkaatajan. Meren rannalta löydettyin ohran siementen kylväminen on\nensimmäinen työ, johon Wäinämöinen itse ryhtyy; mutta tässäkin saapi\nhän vasta tiasen neuvon kautta tietää, että maa sitä varten on\nraivattava, kaski kaadettava. Samoin ei hän sitten itse osaa sytyttää\nkaskeaan; kotka, ilman lintu, iskee hänelle siihen tulta. Vasta\nkylvönsä jälkeen lausuu hän ensimmäiset loitsulukunsa viljan kasvua\nvaurastuttaakseen; kuitenkin ovat nämät vielä vasta puoleksi tietäjän\nmahtikäskyjä luonnon voimille, toiseksi puoleksi rukousta. Näyttää siis\nsiltä, kuin olisi runotar tässä tahtonut kuvata nuoren neron\noppivuodet, kotkanpojan ensimmäiset lento-yritykset vielä\nkeskenkasvamattomilla siivillään.[100]\n\nTästä hyppäämme nyt sitten kerrassaan pitkän ajanjakson yli.\nKolmannessa runossa me jo näemme Wäinämöisen vanhana, mutta samassa\nperi-oppineena, kuuluisana tietäjänä, joka\n\n    Laulelevi, taitelevi\n    Noita syntyjä syviä,\n    Muinaisia muisteloita,\n    Joit' ei laula kaikki lapset,\n    Ymmärrä yhet urohot.\n\nTämä hänen syvä oppinsa ja mahtava taitonsa kuvaellaan meille\nverrattuna tavallisten ihmis-lasten viisauteen. Nuori Joukahainen\nlähtee hänen kanssaan kilpataisteluun, ylpeillen omista tiedoistansa ja\nvarmana voitosta. Röyhkeänä hän Wäinölle ajaa vastaan, tietä antamatta,\nja särkee häneltä reen pirstoiksi. Vanhus luulee tämän teon\nsatunnaiseksi, taitamattomuudesta lähteneeksi, ja moittii nuorukaista\ntyynesti, huomauttaen, että nuoremman toki sopisi vähää enemmän väistyä\nsyrjään vanhemman edestä. Mutta Joukahainen nyt ilmoittaa röyhkeytensä\nja ylenkatseensa myöskin sanoilla: --\n\n    \"Vähä on mielien nuoruuesta,\n    Nuoruuesta, vanhuuesta;\n    Kumpi on tieolta parempi,\n    Sep' on tiellä seisokahan,\n    Toinen tieltä siirtykähän!\"\n\nHänen vaatimukseensa kilpailemiseen opilla vastaa Wäinämöinen yhä vielä\ntyynesti, nöyrästi, kuitenkin jo pienellä salaisella pilalla:\n\n    \"Mitäpä minusta onpi\n    Laulajaksi, taitajaksi?\n    Ain' olen aikani elellyt\n    Kotipellon pientarilla\".\n\nSamassa hän yhtähyvin ilmoittaa suostuvansa tuohon mielen mittelöön.\nJoukahainen nyt ensiksi ottaa tietovarastostaan esille kaikellaisia\nseikkoja luotuis-tieteen, maatieteen ja kansatieteen alalta. Mutta\nvanha Wäinämöinen arvostelee tämän havainto-opin sangen halvaksi:\n\n    \"Lapsen tieto, naisen muisti,\n    Ei ole partasuun urohon;\n    Sano syntyjä syviä!\"\n\nJoukahainen tietääkin todella enemmän, paitsi tuommoista alkeis-oppia.\nHän selittää nyt luontokappalten jakaantumisen sukuihin ja heimoihin,\nluettelee muutamain luonnon-aineitten pää-ominaisuudet, ja tutkii\nviimein vielä näitten ynnä muutamien toistenkin alkuperää sekä syntyä.\nNäin tuopi hän esiin luonnonjärjestelmän kokeen, sen lisäksi fysikansa\nja muinaistieteensä. Mutta vaikka tämä oppi jo nähtävästi on\nkorkeammalla kannalla, miettivän älyn piiriin kuuluva, ei se sittenkään\ntyydytä Wäinämöistä:\n\n    \"Muistatko vielä enemmin,\n    Vai jo loppuivat lorusi?\"\n\nViimeisenä hätävaranansa kantaa Joukahainen tuosta näytteelle\ngeologillisenkin oppinsa, selittäen koko maapallon sekä\nmaailmanrakennuksen synnyn ja muodostumisen; paneepa hän, paremman\nvaikutuksen vuoksi, hiukan omiakin sekaan, kehuen olleensa osallisna\nmaailman luomisessa. Mutta nytpä Wäinämöisen kärsivällisyys, jonka\närtymistä edellisetkin vastaukset jo olivat osoitelleet, vihdoin loppuu\nkokonansa, ja hän julistaa nuorukaisen viimeisen lisäyksen hävyttömäksi\nvalheeksi. Näin voitettuna opissa, toivoo Joukahainen kuitenkin vielä\nvoivansa korvata tuota tappiota miekkailulla. Tottapa hän, vahva\nnuorukainen, on siinä asiassa voittava vanhuksen:\n\n    \"Kun ei lie minulla mieltä,\n    Kysyn mieltä miekaltani.\n    Oi sie vanha Wäinämöinen,\n    Lähe miekan mittelöhön!\"\n\nMutta Wäinämöinen kovin halveksii vastustajaa, joka on vailla sekä\ntodellista oppia että miehen suoruutta; hän ei tahdo semmoiselle suoda\nniin suurta kunniaa, että ryhtyisi tappeluun hänen kanssansa:\n\n    \"En noita pahoin pelänne,\n    Miekkojasi, mieliäsi,\n    Tuuriasi, tuumiasi;\n    Vaan kuitenkin, kaikitenkin\n    Lähe en miekan mittelöhön\n    Kerallasi, kehno raukka!\"\n\nTästä ylenkatseesta vimmastuneena uhkaa Joukahainen laulaa Wäinämöisen\nalakärsäksi siaksi. Se oli varomaton, turmiollinen sana, jonka hän saa\nmaksaa kalliilla hinnalla! Puolestansa on nyt Wäinämöinenkin kiihtynyt\nalkuperäisesti ylenkatseellisesta tyyneydestään. Mitä toinen vaan\nkykeni uhkaamaan, sitä kykenee mahtava loitsija Wäinämöinen\ntoimeensaamaan. Hän, kun nyt loihe laulamahan, niin lauloi Joukahaisen\nsuohon suonivöistä, kankahasen kainaloista. Tässä hengenhädässä\nmasentuu koko Joukahaisen röyhkeys; nöyrästi rukoilee hän Wäinämöistä\nperuuttamaan tuota ankaraa tuomiota ja lupaa jos jotakin lunnaiksensa,\nvihdoinpa oman kauniin sisarensa. Tämä viimeinen lupaus oli ainoa, joka\nWäinämöisen sydämeen vaikutti; hän siitä \"ihastui ikihyväksi\" ja päästi\nJoukahaisen jälleen irti.\n\nNäin olivat siis vanhuuden viisaus, taito ja nero saaneet loistavan\nvoiton opissansa vaillinaisesta, ajattelemattomasta, itseensä liian\nluottavasta nuoruudesta; mutta tämä voitto oli samassa, paha kyllä,\nPyrrhon voitto vanhalle Wäinämöiselle, josta hänelle nyt alkaa pitkä\nhäväistysten, pilkkailemisten ja mielenmasennusten jakso. Joukahaisen\nlupaus on hänessä sytyttänyt rakkaudenkipinän; tämä on hänessä syttynyt\nsangen myöhään, mutta leimahtaa nyt sitä hillitsemättömämmäksi tuleksi,\nsamoin kuin kulovalkea loppupuolella kesää, jolloin jo lehti puussa,\nruoho maassa on menettänyt tuoreutensa, pahemmin rajuaa, kuin mehuisan\nkevään aikana. Ukko-parka ei tästä lähtien voi nähdä yhtään\n\"hienohelmaa\", ettei hänen sydämensä kohta paikalla kosiotuumiin helly.\nHän pyytää Ainoa omaksensa, sitten Pohjolan tytärtä kaksi kertaa,\nvieläpä Ilmarisenkin sisarta, kesken kosiomatkaansa Pohjolaan. Ihmepä\nvaan, ettei hän myös rakastu Tuonelan matalaan, mustaan neitoon, joka\nhänet jokensa yli saattaa! Tämä onneton himo tekee hänen koko mielensä\naivan hölläksi; hän, tuo vakava, taitava mies, tulee itkusuiseksi,\nhäilyväiseksi, saamattomaksi. Siinä ei tosin vielä ole moittimista,\nettä hän katkerasti itkee kauniin Ainon kuoloa; mutta jo tuntuu\njokseenkin imelältä, äitelältä, kun tuo vanha, parrakas uros, Ainon\nonkimisen merestä käytyä tyhjäksi, surkeimmalla tavalla ruikuttelee,\nkuikuttelee, viimein hakien lohdutusta äidiltänsä, niinkuin pikku\npiimäsuu. Itse onkimisessaankin on hän jo myös osoittanut, kuinka\nkaikki hänen tietonsa on hämmennyksissä. Hän ei enää tiedä missä\nWellamon neidot asuvat, joiden joukkoon Aino on mennyt. Ja kun Aino\nhänen onkeensa on tarttunut, ei hän tunnekaan kallista saalistansa,\nvaan tahtoo sitä veitsellä leikata, jolloin taas on niin kömpelö, että\npäästää kalan veteen takaisin luiskahtamaan. Vielä kurjempi on hänen\nkäytöksensä ensimmäisellä Pohjolan-retkellä. Menetettyään hevosensa\nJoukahaisen nuolen kautta ja jäätyään aaltojen ajeltavaksi, ei hänellä\nole muu kuin itku ja parku neuvoksi. Hän, joka pienenä, vastasyntyneenä\nuiskenteli meressä niinkuin omassa elementissään, siksi kun kahdeksan\nvuoden kuluttua maalle pääsi, on nyt jo muutamien päivien jälkeen\nvaipunut viimeiseen epätoivoon. Hän, joka on maailman kuuluisin\nloitsija ja osaa laulullaan luoda vaikka mitä, ei nyt osaa hankkia\nitselleen edes pölkynpäätä, jonka nojassa kulkea vesillä:\n\n    \"Enkä tuota tunnekana,\n    Arvoa, älyäkänä,\n    Kumpi kuoloksi tulevi:\n    Nälkähänkö nääntyminen,\n    Vai vetehen vaipuminen!\"[101]\n\nTästä kykenemättömyydestä ei hän toinnu silloinkaan, kun jo kotka on\nhänet pelastanut merestä ja Pohjolan rantaan vienyt. Wäinämöinen on nyt\nsiinä maassa, mihin hänen matkansa piti, mutta ei muista ollenkaan mikä\naikomus hänellä lähtiessään oli. Hän nyt vaan ikävöitsee kotihinsa, ja\nitkee, parkuu sitä, kun ei muka osaa tietä -- hän, tuo kaikkitunteva\ntietäjä! Hänen itkunsa kuuluu kauas, aina Pohjolan tuville, josta\nemäntä viimein rientää apuun, viepi ukon kotiinsa, syöttää, juottaa,\nkohtelee mitä suurimmalla kunnialla, jopa viimein tarjoo hänelle oman\nkauniin tyttärensä, jos hän osaisi takoa Sammon Pohjolan hyväksi. Mutta\nei tällä tarjouksella nyt ole mitään viehättävää voimaa; Wäinämöinen\nvaan yhä edelleen itkee kotiansa, ja lupaa vihdoin, jos hänet sinne\nviedään, lähettää veljensä Ilmarisen Sampoa sepittämään ja tyttöä\nkosimaan.\n\nLuultavasti ei olisi hän kuitenkaan puhunut sillä lailla, jos Pohjan\nneito olisi ollut kotona; sillä matkalla nähtyänsä tämän kaunottaren,\nkosii hän heti paikalla ja tekee kaikki, mitä oikullinen tyttö, hänestä\npilkkaa läskein, käskee. Hätäillessään iskee hän viimein suuren haavan\njalkahansa. Itsessään ei olisi tämä vahinko vielä ollut niin kovin\nvaarallinen taitavalle tietäjälle, satojen parannus-lukuin tuntijalle.\nMutta kas ihmettä! Wäinämöisen pää on nyt niin aivan pyörällä, ettei\nhän muistakaan kaikkia niin tavalliseen loitsuun kuuluvia sanoja!\nMuualta, kaukaa täytyy hänen mennä etsimään apua! -- Haavan tuska on\nmyös nyt jälleen haihduttanut kosiotuumat hänen mielestänsä; kotiin\ntultuaan lähettää hän Ilmarisen sijastansa Pohjolaan. Vaan eipä\naikaakaan, niin jo lemmen tuima tuli hänessä jälleen nähdään vireillä;\nhän rupeaa rakentamaan venettä kosiomatkaa varten. Tässä työssä hän\ntaaskin osoittaa kummallisinta hajamielisyyttä; hän ei muista kaikkia\nsiihen tarpeellisia sanoja, eipä edes ilman paimenen neuvomatta olisi\nosannut mennä hakemaan niitä vanhalta Vipuselta. Kaikki nämät hankkeet\novat kuitenkin aivan turhat; Ilmarinen saapi työllänsä ansaitun Pohjan\nkaunottaren. Nyt viimeinkin huomaa Wäinämöinen rakkauden puuhain olevan\nsopimattomain hänen ijällensä;\n\n    Siinä kielsi Wäinämöinen,\n    Epäsi Suvantolainen\n    Vanhan nuorta noutamasta,\n    Kaunista käkeämästä.[102]\n\nRauhoittuneena, vakautuneena ottaa hän ilman mitään kateutta osaa\nonnellisen kilpakosijansa häihin Pohjolassa, kaunistaen juhlaa\nlaulullaan. Eipä hän edes anna enää silmänräpäykseksikään viekoittaa\nitseänsä, silloin kun Ilmarinen hänelle takomaansa kultamorsianta\ntarjoilee.\n\nJoskus harvoin vaan oli tuolla pitkällä heikkouden ajalla Wäinämöisen\ntodellinen vankka miehuus pilkoittanut esille, nimittäin noilla\nvaarallisilla retkillä Tuonelaan ja Vipusen luokse. Vaikka Tuonen akka\nsuoraan ilmoittaa, ettei hänen valtakunnastaan ole enään koskaan\npääsemistä, ei Wäinämöinen antaukaan pitkiin, akkamaisiin\nvaikeroimisiin, vaan muuttaa itsensä neuvokkaasti kyyksi ja pujahtaa\npois Tuonen verkkojen lomitse. Samoin myös ei hän hätäänny siitä, kun\nVipunen on hänet niellyt kitanansa, rohkeasti ryhtyy hän kaikellaisiin\nkeinoihin, tehdäkseen olonsa jättiläiselle niin vaivaloiseksi, että\ntämän täytyy päästää hänet irti.\n\nTämmöisenä ja vielä paljon urhoollisempana, lujempana ilmautuu\nWäinämöinen nyt tästä lähtien aina niissä runoissa, jotka kertovat\nSampo-taistelusta. Yksityiset onnenpyyntönsä on hän jättänyt; hän\non pyhittänyt koko elämänsä, kaikki ajatuksensa ja tunteensa\nisänmaalle. Siitä palkitseekin runotar häntä runsaasti, ottaen hänet\nyksin-omaiseksi mielisankariksensa. Muut urhot, joita se siihen asti\noli Wäinämöisen rinnalla ylistellyt, joille joskus oli suonut\nparemmankin suosionsa, jäävät nyt aivan syrjään; jos heidät tuodaankin\nesiin, niin se tapahtuu yksistään siinä tarkoituksessa, että\nWäinämöisen etevyys, heihin vertaamalla, loistaisi sitä kirkkaammin.\nWäinämöisestä lähtee ensiksi Sammon ryöstämisen tuuma, ja jyrkäksi\nvastakohdaksi hänen rohkeudelleen on pantu Ilmarisen epäilys sekä\nmerimatkan pelko. Jalosti on sitten vielä Wäinämöisen sotahalu kuvattu\nretken valmistusten kautta. Saatuansa uuden kauniin miekan Ilmarilta,\nhän sitä sylkyttelee, koettelee ihastuksella, niinkuin nuorukainen:\n\n    \"Jo minä terällä tällä\n    Vaikka vuoret poikki löisin,\n    Kalliot kaha jakaisin\".[103]\n\nMestarillisella tavalla on sitten näytetty, kuinka tämä pääsankarin\ntulinen into myös innostuttaa, tulistuttaa kaikkea hänen ympärillään\nolevaa. Wäinämöinen kuulee laivansa itkevän rannalla. Mitä se itkee,\nmitä se valittaapi? Se vaikeroipi ikävissään:\n\n    \"Laulettihin laitettaissa\n    Saatavan sotivenettä,\n    Tuovan täyteni eloa,\n    Alustani aartehia;\n    Ei ole sotahan saatu,\n    Eloteillen ensinkänä\".[104]\n\n\"Muut purret, pahemmatkin\", jatkaa pursi vielä, \"saavat yhä sotaa\nkäydä. Minä satalautainen tässä vaan jouten lahoon, ainoasti ilkeitten\nsammakkoin ja lintuin asuntona!\" Voisiko osaavammin, elävämmin kuvata\nkoko kansan yht'-äkkiä herännyttä innostusta suureen, jaloon\nyritykseen!\n\nKansa nyt samassa ilmautuukin todella ensikerran tapauksen tanterelle;\nWäinämöinen laulaa laivansa täyteen väkeä, sekä nuorta että vanhaa,\nsekä miehiä että naisia. Tähän-astisissa runoissa ovat Pohjola ja\nKalevala meille ilmautuneet ainoasti kahtena perhekuntana, vaikka\nkyllä nämät perhekunnat ovat käsitettävät Suomen muinaisella\npatriarkallisella tavalla, lapset ja lastenkin lapset piiriinsä\nsulkeviksi satahenkisiksi väkijoukoiksi. Nyt sitä vastaan on\nkatsantokanta silminnähtävästi laajennut; nyt seisoo kaksi kansaa\nvastakkain, valmiina taistelemaan ylimmäisestä onnesta ja vallasta.\nTähän seikkaan ovat useammat tutkijat loukkautuneet ja vetäneet sen\ntodisteeksi kosio- ja Sampo-runoin yhteenkuulumista vastaan. Mutta\ntodenteolla ei olekaan siinä mitään ristiriitaisuutta. Kosiorunoissa\novat aineenakin yksityiset pyrinnöt, Kalevalan päällikköin toive saada\nitselleen puolisoa Pohjolasta. Tätä yksityistä asiataan ajavat he aivan\nluonnon mukaan yksityisesti; he eivät siihen tarvitse eivätkä huoli\napua kansaltansa. Nyt sitä vastaan asianlaita on peräti muuttunut; nyt\non koko kansan vaurastus tai raukeaminen puheena; nyt on siis oikea\nhetki kansan astua esiin ja ottaa osaa työhön. Kuitenkin on nytkin tämä\nosan-otto sangen vähäinen; Kalevalassakin, samoin kuin Iliadissa,\nkerrotaan sankarien tekoja melkein yksin-omaisesti; muu nimetön,\ntuntematon joukko on enimmiten vaan jonkunlaisena dekoratsionina.\nYhteisen kansan kuvaus tarkoittaa enimmiten ainoasti sitä, että muiden\nheikkouden rinnalla sankarien voima ilmautuisi sitä suurempana,\njalompana.\n\nEnnen on jo ollut puhe siitä, kuinka Wäinämöinen ensin soudatti\nlaivansa kansalla; mutta koko se väen paljous ei ollut riittäväinen\nkulun jouduttamiseen. Vasta kun Ilmarinen airoihin käsin kävi, silloin\nkiihtyi pursi täyteen vauhtihinsa. Pian sen jälkeen saamme yhtähyvin\nnähdä taitavan sepän, niinkuin myös sillä välin lisään saapuneen\nLemminkäisenkin, voiman riittämättömäksi. Laiva sattuu meressä\nhirmuiseen haukeen ja seisahtuu kesken kulkunsa. Silloin Lemminkäinen\nensiksi sivaltaa haukea miekallansa, mutta ei saa sattumaan, ja\nloiskahtaa samassa itse veteen. Ilmarinen vetää hänet tukasta sieltä\nylös ja lausuu pilkkaellen:\n\n    \"Kaikk' on mieheksi kyhätty,\n    Pantu parrankantajaksi,\n    Lisäksi sataluvulle!\"[105]\n\nMutta eipä häneltä itseltäänkään onnistu paljoa paremmin; hänen\nsivaltaissaan\n\n    Miekka murskaksi mureni,\n    Eipä hauki tiennytkänä.\n\nVasta kun Väinämöinen itse työhön ryhtyi, tuli siitä täysi tosi.\n\nHauin päästä veisti sitten vanhus kanteleen ja tarjosi sitä ensin\nkumppaneilleen helistettäväksi.\n\n    Soitti nuoret, soitti vanhat;\n    Nuoret soitti, sormet notkui,\n    Vanhat soitti, päät vapisi;\n    Ei ilo ilolle noussut,\n    Soitto soitolle ylennyt.[106]\n\nLemminkäinen pilkkaa tuota taitamatonta joukkoa:\n\n    \"Oi te pojat puol'älyiset,\n    Tekin tyttäret typerät,\n    Sekä muu katala kansa,\n    Ei ole teissä soittajata!\"\n\nMutta eipä käy soitto häneltä itseltäänkään paremmin. Laitettiin kannel\nvielä Pohjolaankin koetteeksi; mutta sieltä vasta kuului oikein ilkeä\nräminä:\n\n    Kielet kierohon kävivät,\n    Jouhet parkuivat pahasti,\n    Soitto julmasti sorisi.[107]\n\nTällä tavoin kuvattuansa kaikkein muitten kykenemättömyyden, runotar\nvasta antaa kanteleen itse keksijälle käsiin. Hänen runolliseen,\nkaikkea kauneutta ihailevaan luonteesensa on jo aivan runoelman alusta\ntullut viitatuksi. Muistakaamme, kuinka hän kaskea kaataissansa jätti\nyhden koivahaisen seisomaan lintujen lepäämäpuuksi, ja kuinka\nrunollisilla sanoilla hän kutsui käkösen sinne kukkumaan.[108] Nyt on\nhänen runolahjansa kehittynyt täydelliseksi taiteeksi. Kun hän\nsormiensa pesemisellä on valmistanut itsensä tähän pyhään työhön ja\nhelähyttää soittonsa kieliä, silloin\n\n    Jo kävi ilo ilolle,\n    Tuntui soitto soitannalle,\n    Laulu laululle tehosi.[109]\n\nEi ollut sitä elävää, ei metsässä, ei vedessä, ei ilmassa, joka ei\nolisi rientänyt sinne kuulemaan, ihailemaan; ei ollut myös sitä\njumalaa, joka ei olisi jättänyt kesken kaikkia askareitansa,\nvoidaksensa nauttia tästä ihmeestä. Samoin ihmistenkin sydämet olivat\nsyvästi liikutetut; ei ollut yhtään,\n\n    Kellen ei itkuksi käynyt,\n    Kenen syäntä ei sulannut,\n    Kun oli ääni kummanlainen,\n    Ukon soitanto suloinen.[110]\n\nItsepä Wäinämöisen silmistä vieri vieremistään kirkkaita kyyneleitä; ne\nvierivät meren selvihin vesihin. Sieltä poimi ne sitten sininen sotka\nWäinämöisen käskystä, ja katsos! ne olivatkin sillä välillä jo muiksi\nmuuttunehet,\n\n    \"Helmiksi heristynehet,\n    Kuningasten kunnioiksi,\n    Valtojen iki-iloiksi\".[111]\n\nVoikos ajatella ihanampaa, jalompaa kuvausta laulun jumalallisesta\nlahjasta!\n\nPaluumatkalla Pohjolasta ryöstetyn Sammon kanssa pyytää viisas\nWäinämöinen kaikin tavoin hillitä varomatonta Lemminkäistä, joka jo\nennen aikojaan tahtoisi viettää voittoa laululla. Kun sitten turmio on\nkuitenkin tapahtunut ja unestaan herätetty Louhi nostaa kaikellaisia\ntuhojansa ryöstäjiä vastaan, on Wäinämöinen ainoa, joka osaa torjua\nvaarat. Koska Iku-Turso on kohottanut aallot kuohuille, niin Ilmarinen\nsäikähtyy pahanpäiväiseksi, kykenemättömäksi; mutta Wäinämöinen\npelottomasti tarttuu tuohon kummitukseen kiinni ja pakoittaa hänet\nijäksi päiviksi pakenemaan meren syvyyteen. Koska sen jälkeen, hirveän\nrajumyrskyn päälle hyökätessä, Ilmarinen ei osaa muuta kuin parkua ja\nvoivotella, niin Wäinämöinen asettaa elementtein raivon mahtavalla\nloitsullaan.\n\nIlmautuupa viimein Louhi itse taivaanrannalle, kiitäen perästä suuressa\nsotalaivassansa, jossa on sata miestä miekallista, tuhat jousella\nvarustettua urosta. Vaaran suuruuden täydesti arvaten, kehoittaa nyt\nWäinämöinen kumppaleitansa:\n\n    \"Soua, seppo Ilmarinen,\n    Soua, lieto Lemminkäinen,\n    Soutakatte, kansa kaikki,\n    Jotta juoksisi venonen,\n    Pursi eestä ennättäisi!\"[112]\n\nHuomattava on, että hän tässä myöskin kansan puoleen kääntyy; runotar\non nähtävästi tahtonut huomauttaa sitä ikivanhaa totuutta, että\nmahtavatkin herrat, jos ei muulloin, niin toki viimeisessä hädässänsä\nmuistavat _kansassa_ piilevän voiman. Tällä kertaa eivät kuitenkaan\nyhteisetkään ponnistukset voi kyllin jouduttaa pakoa; Louhi saavuttaa,\nkun saavuttaakin, ryöstäjät. Tappelun aloittaa Lemminkäinen sillä, että\nmiekallansa tavoittaa kotkaksi muuttunutta Pohjolan emäntää, mutta\nturha on hänen iskunsa. Silloin Wäinämöinen paljon huonommalla aseella,\npaljaalla melalla, sivaltaa mereen Louhen kaikin tuhansin urhoineen.\n\nVoitettu Pohjolan emäntä, kotiin kääntyissänsä, vielä uhkaa nostaa\nkaikellaisia turmioita Kalevalan uuden onnen hävitykseksi; mutta\nWäinämöinen vastaa hänelle pelästymättä, vakavalla, jalolla\nmiehuudella. Ja sitten kun nuot uhkaukset ovat muodostuneet\ntodellisiksi vaaroiksi, torjuu hän ne pois kansastansa yhtä suurella\ntaidolla kuin myös urhoudella. Pohjolasta lähetetyt taudit parantaa hän\ntehokkailla luvuilla; Pohjolan nostaman karhun kaataa hän keihäällänsä;\nja kun viimein Louhi on auringon ja kuun sulkenut vaskiseen vuorehensa,\nmenee Wäinämöinen yksin tappeluhun Pohjan poikain kanssa, liistäin\npäitä poikki niinkuin nauriin napoja. Tosin ei hän tällä retkellänsä\nvielä voi saada kadonneita taivaan valoja takaisin entisille\npaikoillensa; mutta hän on kuitenkin Pohjolaisissa nostanut niin suuren\npelästyksen, että Louhi lentää tiedustamaan, mitä uusia vaarallisia\nhankkeita vielä mahtanee olla tekeillä Kalevalan urhoilla, ja että hän\nsitten paljaasta uhkauksesta säikähtyneenä päästää vankinsa jälleen\nulos maailmalle, niin että Wäinämöinen saattoi laulaa päivä-kullalle\ntuon tunnetun ihanan tervehdyksensä.[113]\n\n\n\n\nIV. Ilmarinen.\n\n\nPaljoa vähemmällä huolella, vähemmällä laveudella on runotar kuvannut\nPohjolan neidon onnellisen kosijan, sitten puolison, seppä Ilmarisen.\nSinne tänne piroitetuista piirteistä voimme kuitenkin myös hänestä\nsaada jotenkin selvän kuvan. Luonteessansa edustaa hän sitä\nsuomalaisuuden muotoa, joka ulkomaalaisen silmään ennen muita pistää,\nantaen aihetta tavallisiin sekä ylistyksiin että moitteisin.\n\nIlmarinen on hidas ajatuksissaan, aikomuksissaan, niin että joskus\noikea hetki häneltä pääsee käyttämättä käsistä. Itsepä Annikki, hänen\noma sisarensa, moittii tätä, tuodessaan hänelle sanaa Wäinämöisen\nlähdöstä kosioretkelle:\n\n    \"Takoa yhä taputat,\n    Ajan kaiken kalkuttelet,\n    Talven rautoja rakennat,\n    Kesän kengität hevosta,\n    Kulkeaksesi kosihin,\n    Päästäksesi Pohjolahan;\n    Jo nyt vievät viekkahammat,\n    Ottavat sinun omasi!\"[114]\n\nSamasta ominaisuudesta peräisin on myös hänessä niin usein ilmauva\nhaluttomuus uusiin, outoihin asioihin. Häntä arveluttaa, tokko toivottu\nvoitto voi tulla vaivan ja vaaran arvoiseksi; häntä epäillyttää, tokko\ntuo hankittu työ ylimalkain lienee mahdollinen. Koska Wäinämöinen häntä\nkehoittaapi Pohjolaan, Sammon taontaan, ei se tuuma Ilmarista ollenkaan\nmiellytä:\n\n    \"En sinä pitkänä ikänä,\n    Lähe Pohjolan tuville,\n    Miesten syöjille sijoille!\"[115]\n\nEipä auta sekään, vaikka Wäinämöinen koreimmilla sanoilla kuvailee ja\nkehuu palkaksi luvatun Pohjolan neidon ihanuutta. -- Koska sittemmin\nWäinämöinen ilmoittaa aikovansa lähteä saamaan mahtisanoja Antero\nVipuselta, Ilmarinen jyrkästi epää häntä, sanoen sen turhaksi,\nmahdottomaksi yritykseksi:\n\n    \"Viikon on Vipunen kuollut;\n    Et sieltä sanoa saane,\n    Et sanoa puoltakana!\"[116]\n\nSama on taas laita, koska Wäinämöinen nostaa puheeksi yhteisen\nPohjolan-retken Sammon anastamiseksi. Ilmarisen mielestä se on ihan\nmahdotonta, koska Sampo muka on yhdeksän lukon takana -- todellakin\nkummallinen seikka _sepän_ epäilyksen syyksi. -- Sitten, kun\nSampo-retkellä hauki on saatu ja Wäinämöinen siitä tahtoo jotain\nteettää, Ilmarinen hänelle lujasti vakuuttaa:\n\n    \"Ei tule tyhjästä mitänä,\n    Kalan ruotasta kalua,\n    Ei seponkana pajassa,\n    Luona taitavan takojan.\"[117]\n\nHuomattava asia, joka ei suinkaan voi olla pelkkää sattumusta, on\nsekin, että Ilmarinen varsin harvoin rupeaa tavallisiakaan kaluja\nsepittämään ilman toisen kehoitusta. Kaksi kertaa vaan näemme hänen\nryhtyvän suurempiin yrityksiin, joihin tuuma oli lähtenyt hänen omasta\npäästänsä, mutta -- molemmat menivätkin aivan tyhjäksi. Toinen niistä\non nimittäin kultaisen morsiamen takominen, toinen jälkimmäinen\nkosioretki Pohjolaan, ensimmäisen vaimon kuoltua.[118]\n\nIlmarisessa nähtävästi ei ole alkuunpanijata; kerran liikkeelle\npantuna, työn alkuun päästyänsä, osoittaa hän aina, varsinkin jos asia\nliikkuu hänen oman ammattinsa piirissä, mitä suurinta taitoa, mitä\nuupumattominta kestävyyttä, mitä huolellisinta tarkkuutta. Jos onkin\n_alku_ hänelle vaikea, vastahakoinen, niin onpa _keskenheittäminen_\nvaata oikein mahdotonta. Vaikka hän vasten tahtoansa, väkisin\nlennätettiin Pohjolaan, ei hän, perille päästyänsä, siellä enää yhtään\nepäile käydäksensä Sammon taontaan, tuohon työhön, joka todellakin oli\nnäköjänsä niin peräti mahdoton. Eipä hän edes siitäkään vielä säikähdy,\nkun ei Pohjolassa tapaa pajaa, ei paljetta, sanalla sanoen, ei mitään\nsepän asetta.\n\n    \"Akatpa epäelköhöt,\n    Herjat kesken heittäköhöt;\n    Eipä mies pahempikana,\n    Uros untelompikana!\"[119]\n\nNäin hän lausuu jalolla miehuudella. Useat kerrat täytyy hänen särkeä\nja uudestaan sulattaa ahjosta ilmauvat kalut, jotka eivät tarkoitusta\ntäytä; vaan ei hän uuvu, ei hän heitä, ennen kuin on saanut Sammon\ntaotuksi. Samoin sitten, koska Annikki sisar on hänet tuumista tekoon\nherättänyt ja koska Pohjolan neito on hänelle antanut neuvonsa,\nsuorittaa hän vaaditut ansiotyöt yhtä suurella taitavuudella kuin myös\nkylmäverisellä pelottomuudella. Rohkeasti astuu hän kähisevien kyitten\nsekaan, rohkeasti lähtee Tuonen karhuin, susien ja hauin pyyntiin.\n\nMutta, vaikka näissä töissä miehuullinen, ei Ilmarinen kuitenkaan\nylimalkaan ole mikään sotasankari. Oikein esim. hämmästymme\nnähdessämme, ettei vaimonsa murhaajan rankaiseminen miekalla, ettei\nverinen kosto verisestä työstä hänelle ollenkaan johdu mieleen. Kenties\nsopisi tosin tässä puolustukseksi muistuttaa hänen hitauttansa; kenties\nei hän kerinnyt vielä tointua hämmästyksistään, ennen kuin Kullervo jo\noli teille tietymättömille kadonnut. Mutta mahdoton kaunistella ainakin\non hänen käytöksensä Sampo-retkellä, sillä siellä on hän useassa\ntilaisuudessa sangen kurja pelkuri. Meritaistelussa Louhta vastaan\nistuu hän aivan jouten, sormeakaan nostamatta, ainoasti \"heitäksen\nJumalahansa\", rukoileepi Ukolta apua. Myrskyssä, jonka Louhi sitä ennen\noli lähettänyt, vaaleni hän kalmankarvaiseksi ja peitti itsensä\nvaipalla, ettei tuota lähenevätä turmiota olisi tarvis silmin nähdä.\nNäyttääpä ylimalkaan siltä, kuin olisi Ilmarinen perinyt jonkunlaisen\nvesikauhun hänen ammattiinsa kuuluvalta elementiltä, tulelta. Kohta\nSammon ryöstöä tuumittaissa hän jo kaikin mokomin vastusteli meriretkeä\nPohjolaan:\n\n    \"Lempo menköhön merelle!\n    Siellä tuuli turjuttaisi,\n    Saisi sormet soutimiksi,\n    Kämmenet käsimeloiksi.\"[120]\n\nIlmarinen on kokonansa ja yksistänsä kelpo työmies, teollisuuden\nharjoittaja; hän ei ole eikä tahdo olla mitään muuta. Hän ei ole edes\nsukua uljaalle Perthin sepälle Walter Scott'in tunnetussa romaanissa,\njoka oli yhtä halukas särkemään kuin takomaankin rautakypäriä. Hän oli\npikemmin viime-aikuisen teollisuuden edusmies, tietysti ennenkuin\nyleinen asevelvollisuus oli alkanut vaikutustansa. Mutta, vaikka ei\nsankari, on Ilmarinen sen sijaan omassa työssään, ammatissaan\nverrattoman taitava, kuuluisa siitä ympäri koko maailman. Missä vaan\njotakin kalua on tarvis, Pohjolassa niinkuin Kalevalassa, Sammosta\ntavalliseen miekkaan, jopa haravaankin saakka, käännytään aina, joka\nkerta hänen puoleensa. Ja varsin merkillistä on se, että hän töissänsä\nmelkein aina vaan käyttää käsivoimaa, ei loitsua niinkuin muu Kalevala\nsekä Pohjola. Lyhyet sanat ja rukoukset, joita hän joskus lausuu, ovat\ntuskin sanottavatkaan loitsuiksi. Yhden ainoan kerran vaan näemme hänen\ntodenteolla ryhtyvän noitakeinoon, nimittäin silloin kun hän,\nryöstettyyn morsiameensa suuttuneena, laulaa hänet kalalokiksi.[121]\nSangen taitavasti muuten on kuvattu, kuinka hän aina töitten vaikeutta\nmyöten sovitti sepityskeinonsa. Tavallisia kaluja takoissansa lietsotti\nhän tulta orjillaan; mutta kultaneitoa valmistaissa ei hän tyytynytkään\nsiihen apuun; hän lietsoi omilla käsillänsä. Vielä vähemmin tietysti\nvoi hän silloin, koska Sampo oli synnytettävä, tulla toimeen orjien\nvoimalla, vaikka he tosin lietsoivat niin, että\n\n    Kivet kasvoi kantapäihin,\n    Vahat varvasten sijoille.\n\nItse taivaan tuulet täytyi siinä tärkeässä tilaisuudessa panna\nlietsojiksi.\n\nYhtä vähän kuin sankariutta on Ilmarisessa myöskään runoutta; siinäkin\non hän arkipäiväisen käsityön edusmies. Silloin kun kantele on\nvalmistunut, koko Kalevan kansa, vanhat ja nuoret, miehet ja naiset,\nkaikki koettavat soittaa sitä, jopa itse Pohjolakin toki hiukkasen\nyrittää. Ilmarinen yksin ei siihen sormellaankaan koske. Sama\nrunollisen mielikuvituksen puute paistaa niin-ikään läpi hänen\nepäilemisestään, koska jotain outoa ehdoitellaan.\n\nIlmarisen mieli on kokonaan todellisuudessa, olevissa oloissa, siihen\nmäärään, ettei hän aavistakaan toisten voivan sanoissansa siitä\npoiketa. Tämän rehellisen viattomuutensa kautta on hän niin kovin\nhelppo pettää. Koska hänen lähettämänsä mehiläisen sijasta herhiläinen,\nHiiden lintu, tuopi kähynsä raudankarkaisu-aineeksi, ei Ilmarinen\nollenkaan huomaa petosta, ei tuojaa ollenkaan epäile. Samoin saapi\nWäinämöinen hänet kohta uskomaan, että valekuu ja valepäivä kuusen\nlatvassa ovat oikeat taivaan valot.\n\nKaikessa arkipäiväisyydessänsä hänellä oli kuitenkin hiukkanen\nlystikästä humoria. Sen jo näimme siinä, kun hän tarjoo kultaneitoansa\nliian naimiskiihkoiselle Wäinämöiselle; ampaiseepa hän samassa myös\npienen pistoksen koko kaunista sukupuolta vastaan, kun tarjotessaan\nkehuu, että _tämä_ neitonen\n\n    Ei ole suuri suun piolta,\n    Kovin leu'oilta leveä.[122]\n\nSamaa veitikkamaisuutta ilmoittaa hän myös jäähyväissanoillaan, joilla\nPohjolan häissä katkaisee nuorikkonsa loputtomat lähtö-itkut.[123]\n\nMutta vaikka hän Pohjolan neidon liikaa herkkätunteisuutta pilkkaa ja\nvaikka hän ylimalkaan on ulkonaisen todellisuuden harrastaja, ei\nIlmarinen kuitenkaan millään lailla ole vailla sydäntä. Tämä puhkee\nsangen usein ilmi tuon arkipäiväisyyden kuoren alta. Kun hän esim.\nAnnikin kautta on saanut tiedon Wäinämöisen kosioretkestä, joka kenties\nvoi tehdä kaikki hänen omat toiveensa tyhjiksi, niin koskee se sanoma\nkovin kipeästi hänen sydämeensä:\n\n    Tunkihe sepolle tuska,\n    Rautiolle raskas tunti;\n    Kirposi pihit piosta,\n    Vasara käestä vaipui.[124]\n\nSyvä, liikuttava on myös hänen surunsa nuoren, kauniin vaimonsa\npois-menosta:\n\n    Se on seppo Ilmarinen,\n    Yöt itki unettomana,\n    Päivät einehettömänä;\n    Eipä kääntynyt käessä\n    Vaskinen vasaran varsi,\n    Kuulunut pajasta kalke\n    Yhen kuuhuen kululla.[125]\n\nHuomaammepa hänessä kerran yli luonnollistenkin rajain menevää,\noikein uuden-aikuista hempeämielisyyttä. Koska hän näet, Sammon\nvalmistettuaan, kuitenkin saa Pohjolan neidolta sen epätietoisen\nvastauksen, että tämä muka vielä miehelään ei jouda tulla, vaipuu seppä\nparka Werther'in-kaltaiseen epätoivoon ja huudahtaa:\n\n    \"Sinne mieleni tekisi:\n    Kotihini kuolemahan,\n    Maalleni masenemahan!\"[126]\n\nTässä, samoin kuin myös Annikin tuodessa sanomansa, ilmaantuu\nsentimentalisuuden puuskain yhteydessä samassa myös Ilmarisen\nperiluonteelle omituinen saamattomuus ensihetkenä. Näin liittää runotar\ntaitavalla kädellä nekin piirteet, jotka näennäisesti ovat muista\npoikkeevia, taas yhteen antamansa yleisen luonteensuunnan kanssa.\n\n\n\n\nV. Pohjolan neito.\n\n\nMinkälainen sitten on Pohjolan neito, tuo \"maan kuulu, veden valio\"\nkaunotar, joka sytyttää kaikkein Kalevalan urhoin sydämiin niin tulisen\nrakkauden, että he hänen tähtensä rientävät vaikeimpiinkin,\nvaarallisimpiinkin ansiotöihin, että he hänen tähtensä mielellään\nuhraavat maailman kalleimmankin ihmekalun? Runotar on koettanut\nloistavimmilla väreillänsä kuvata hänen ihanuuttansa, antaaksensa\nmeille täyden selityksen tuosta kaikkivoittavasta lumousvoimasta:\n\n    Kuuhut paistoi kulmaluilta,\n    Päivä rinnoilta risoitti,\n    Otavainen olkapäiltä,\n    Seitsentähtinen selältä.[127]\n\nTämmöisenä huikaisee hän Wäinämöisen silmät, koska tämä ensimmäiseltä\nonnettomalta Pohjolan retkeltänsä on kotiin menossa.[128] Kummako siis,\njos ukko heti paikalla ihastuu, seisahduttaa hevosensa ja rukoileepi:\n\"tule, neiti, korjahani!\"\n\nMutta Pohjolan neiti on viekas veitikka. Hän teeskelee itsensä aivan\nviattomaksi, ei ole ymmärtävinäänkään pyynnön oikeata tarkoitusta. Hän\nkysyy vaan: \"miksi neittä korjahasi?\" Jopa näkee nyt ukko Wäinämöinen,\nettei puolet sanat tässä mitään auta; hän uudistaa kosimisensa suoraan,\npeittämättä, vaikka kyllä koristetulla lauseella. Hän pyytää neittä:\n\n    \"Mesileivän leipojaksi,\n    Oluen osoajaksi,\n    Joka lautsan laulajaksi,\n    Ikkunan iloitsijaksi\n    Noilla Väinölän tiloilla\".\n\nMutta neito ei annakaan yhtä suoraa vastausta. Hän vaan kertoo, kuinka\nhän edellisenä iltana kävi mataramaalla ja kuinka siellä kuuli rastaan\nlaulavan naimattoman tytön ja naidun miniän erilaisesta elämästä. Ja\nnäin oli kuulunut rastahaisen laulu:\n\n    \"Valkea kesäinen päivä,\n    Valkeampi neitivalta;\n    Vilu on rauta pakkasessa,\n    Vilumpi miniävalta.\n    Niin on neito taattolassa,\n    Kuin marja hyvällä maalla;\n    Niin miniä miehelässä,\n    Kuin on koira kahlehissa;\n    Harvoin saapi orja lemmen,\n    Miniä ei milloinkana!\"[129]\n\nNämät rastaan raksutukset väittää Wäinämöinen tyhjiksi loruiksi; juuri\npäinvastoinhan:\n\n    \"Lapsi on tytär kotona,\n    Vasta neiti naituansa!\"\n\nHän uudistaa taas kosimisensa ja samassa, siksi että neito oikein\nkäsittäisi hänelle tarjotun avion suuren arvon, huomauttaa:\n\n    \"En ole mitätön miesi,\n    Uros muita untelompi\".\n\nTähän kehumiseen iskee nyt neito kiinni; hän on Wäinämöisen vakuutusta\nepäilevinänsä ja saa sillä taaskin varsinaisen kysymyksen kierretyksi.\nHän määrää kaksi mahdotonta työtä; jos Wäinämöinen kuitenkin ne saisi\ntoimeen:\n\n    \"Sitten sun mieheksi sanoisin,\n    Urohoksi arvoaisin\".[130]\n\nWäinämöinen saa todellakin ehdot täytetyksi, ja nyt neito jo heittää\nepäilykset. Hän määrää kyllä taaskin kaksi mahdotonta työtä, mutta\nantaa kuitenkin samassa Wäinämöiselle hiukkasen toivoa. Hän sanoo\n\"ehkä\" tulevansa hänelle puolisoksi, jos ukko tekisi nekin ihmeet.\nMitäs muuta! Kuuluisalta loitsijalta valmistuvat vaaditut työt heti\npaikalla, ja tämä rajattoman taidon osoitus näkyy viimein taivuttaneen\ntytön sydämen. Hän nyt varmaan lupaa tulla sen omaksi, joka hänen\nkehrävartensa muruista veistäisi veneen ja ilman ruumiin voimain\nponnistuksetta työntäisi sen vesille. Se oli melkein samaa kuin täysi\nsuostumus; sillä nyt määrätty ehto oli edellisiin nähden paljoa\nvähemmän mahdoton. Kumma kyllä jääpi yhtähyvin juuri tämä\nveneenrakennus, väliinsattuneen vahingon tähden, Wäinämöiseltä kesken,\ntäyttämättä.\n\nIlmaantuupa sillä välin kopealle Pohjolan immelle toinenkin kosiomies,\nkuuluisa seppä Ilmarinen. Hänen lähetessään käskee Louhi tytärtänsä\npukeumaan mitä parahimpiin koruihin. Semmoista käskyä olisi tuskin\nollutkaan tarvis lausua, sillä tyttö on nähtävästi itsestäänkin hyvin\nhalukas näyttämään kauneuttansa kaikkein kirkkaimmassa loistossaan.\nPohjolan neito\n\n    Viitiseikse, vaatiseikse,\n    Pääsomihin suoritseikse.\n\nNäin koristettuna tulee hän tupaan\n\n    Silmistänsä sirkeänä,\n    Kasvoiltansa kaunihina.\n    Poskilta punehtivana;\n    Kullat riippui rinnan päällä,\n    Pään päällä hopeat hohti.[131]\n\nLuonnon suoman lahjan on hän tehnyt vielä viehättävämmäksi kaikilla\nmahdollisilla taitokeinoilla; onpa hän äidin neuvon mukaan \"poskensakin\npunottanut\", ottaen siis avukseen tualettikonstin, jota ei olisi\nuskonut tutuksi Kalevalan aikuisille Eevan tyttärille. Kaikesta näkyy,\nettä hän tätä nyt tullutta mieleistä kosijaa tahtoo kaikin tavoin\nihastuttaa.\n\nMutta mitenkäs hän yhtähyvin vastaa, silloin kun Ilmarinen, Sammon\ntaottuaan, pyytää häntä lähtemään hänen kanssansa? \"Kukapa\", kysyy\ntyttö veitikka puolestansa:\n\n    \"Käkiä kukutteleisi,\n    Lintusia laulattaisi,\n    Jos minä menisin muunne,\n    Saisin marja muille maille?\n    Kaikkipa käet katoisi,\n    Ilolinnut liikahtaisi\n    Tämän kunnahan kukulta![132]\n\n\"Paitsi sitä\", lisää hän vielä, \"en joudakaan kesäisiltä kiireiltäni:\n\n    Marjat on maalla poimimatta\n    Lahen rannat laulamatta,\n    Astumattani ahoset,\n    Lehot leikin lyömättäni!\"\n\nMitähän Pohjolan neito tarkoittaa näillä sanoilla? Nähtävästi siinä\nilmautuu juuri samallainen, veitikkamainen keikaileminen, samallainen\nkokettisuus, kuin Wäinämöisellekin annetuissa vastauksissa. Mutta\nyhtähyvin on tällä kertaa neidon sydän salaa taipuvainen, vaikka neidon\nylpeys ei vielä salli sen heikkouden tunnustusta. Mikä arvo muka sitten\nolisi tytön rakkaudella, jos sen kohta ensipyytämällä saisi? Kuuluuhan\nse juuri nimenomaan kuuluisain kaunotarten maineesen, etteivät he liian\nhelposti \"suostu sulhasihin, mielly miehi'in hyvihin\". Yhtähyvin on tuo\nleikillinen kielto niitä hienoja harsikoita, joista suloinen suostumus\nkuultaa läpi; se on silminnähtävästi tuommoinen miettimis-aika, jonka\njälkeen ei mikään \"ei!\" tule masentamaan rakastajan toivoa.\n\nTämä kaikki tulee aivan selväksi, silloin kun molemmat kosijat 18:ssa\nrunossa toistamiseen ja yhtä-aikaa saapuvat Pohjolan tuville. Heidän\nlähetessään Louhi tyttäreltään kysyy:\n\n    \"Kummallenko mielit mennä,\n    Kun tulevat tahtomahan\n    Ikuiseksi ystäväksi,\n    Kainaloiseksi kanaksi?\"\n\nItse äiti neuvoo häntä Wäinämöiselle; sillä tämä\n\n    \"Tuopi laivalla eloa,\n    Aluksella aartehia\",\n\njota vastaan Ilmarinen vaan\n\n    \"Tuopi tyhjeä valetta,\n    Korjan täyden luottehia!\"\n\nMutta neidolla on toinen mieli kuin äidillä; hän ilmoittaa rohkeasti,\nettei hän huoli osan (s.o. varojen) hyvyydestä eikä myös mielen (s.o.\nviisauden) hyvyydestä; hän valitsee otsan hyvyyden, koko varren\nkauneuden. Turhaan koettaa vielä äiti varoittaa, osoitellen sepän\nemännän muka vaivaloista elämää:\n\n    \"Ohoh lasta lampahutta!\n    Menet seppo Ilmarille,\n    Vaahti-otsalle varaksi,\n    Sepon hurstin huuhtojaksi,\n    Sepon pään pesettimeksi!\"[133]\n\nMutta tähänkin sukkela tyttö kohta keksii osaavan vastauksen; kuvattua\nvaivaa vastaan asettaa hän toisen vaivan, vieläkin suuremman, syystä,\nettei siitä olisi mitään palkintoa:\n\n    \"Mene en Wäinölän ukolle,\n    Ikivanhalle varaksi!\n    Vaiva vanhasta tulisi,\n    Ikävä iällisestä\".[134]\n\nSillä onkin nyt asia ratkaistu; äiti, vaikka muuten valtava, ei\nkoetakaan pakoittaa tytärtänsä.\n\nKoska sitten Wäinämöinen ensiksi ennättää perille ja pyytää Pohjolan\nneitoa \"ikuiseksi ystäväksi\", muistuttaa tämä veitikkamaisesti heidän\nedellistä yhtymistänsä ja silloin kesken jäänyttä ehtoa:\n\n    \"Jokos sä venosen veistit,\n    Joko laait laivan suuren\n    Kehrävarteni muruista,\n    Kalpimeni kappaleista\"?[135]\n\nWäinämöinen viittaa rannalla seisovaan komeaan alukseensa, vaikka se ei\nollutkaan oikeastaan kokoonpantu määrätyistä aineista. Mutta nytpä\nneiti heittää kaiken leikin sikseen ja ilmoittaa peittelemättä, ettei\ntule ikinä hänen omakseen. Hienosti ja arkatuntoisesti ei hän\nkuitenkaan kieltonsa oikeata syytä, Wäinämöisen liikaa ikää, puhu ilmi.\nHän vastaa vaan, ettei merimiehen ammatti ole hänelle mielenmukainen;\ntällä lailla välttää hän taitavasti tuon arvokkaan, vaikka\nvastenmielisen kosijansa tarpeettoman loukkaamisen. Ihan toisella\ntavalla, suotuna sulhasena, otetaan sitten Ilmarinen vastaan, koska\nhänkin vähää myöhemmin saapuu sinne. Tosin täytyy hänen vielä,\nennenkuin toivojensa perille voi päästä, tehdä kaikellaisia suuria\nurhotöitä. Sen, joka tahtoi tulla vaimon mieheksi, piti, vanhain\nSuomalaisten jalon tavan mukaan, ensin todella todistaa, että hänessä\noli _miehen_ urhous ja _miehen_ voima. Mutta näiden ansiotöitten\ntoimeensaamisessa on Pohjolan neiti aina älykkäillä neuvoillansa\nsulhasensa uskollisna apuna.\n\nJa nyt alkaa Pohjolan mainioitten häitten kuvaus, esiytyen meille\nlaveudella, joka ei ole tavallinen kertomarunoelmassamme. Herkullista\nruokaa ja juomaa on yltäkyllin; laulu ja soitto vielä enentävät yleistä\nriemua. Ei ollut kuitenkaan ilo aivan yksinvaltiaana noissa komeissa\npidoissa. Ovathan tosin häät täällä maan päällä suurin riemujuhla;\nmutta on niissä kuitenkin ilon pikarissa aina myös pisara katkeruutta\npohjassa. Voisihan, vaikka se oudolta kuuluu, sanoa häät kuoleman\nlikimmäiseksi heimoksi. Kumpaisetkin vievät meidät toivottuun parempaan\nelämään; mutta kumpaisissakin tilaisuuksissa tekee ero entisistä\ntutuista ja rakkaista oloista sekä levottomuus vielä yhtähyvin hämärän\ntulevaisuuden tähden tuon päättävän hetken sangen vaikeaksi. Tätä\nhää-juhlan ja ylimalkaan koko avio-elämän totista puolta tuovat nyt\nseuraavat Kalevalan runot esiin hienoimmalla ihmis-sielun tuntemisella\nsekä erin-omaisella, lyyrillisellä kauneudella. Emme siis voi mennä\ntämän uhkuavan runouden-lähteen ohitse, ammentamatta siitä ko'ommalta,\nkuin mitä aineena oleva Pohjolan neidon luonteen kuvaaminen yksistään\nvaatisi.\n\nÄiti ensiksi lausuu toivonsa, ettei se ole \"kaduttu kauppa, ijän kaiken\nitkettävä\", jonka tytär tässä on tehnyt, muistuttaen että entinen\nsuruton, kepeä elämä nyt on muuttuva paljon huolta vaativaksi:\n\n    \"Mi oli sinun eleä\n    Näillä taattosi tiloilla!\n    Kasvoit kukkana kujilla,\n    Ahomailla mansikkana;\n    Ei ollut huolta ollenkana,\n    Annoit huolla honkasien,\n    Surra suolla suo-petäjän;\n    Itse liehuit lehtysenä,\n    Pyörähtelit perhosena\".[136]\n\nMutta uudessa talossa, vieraassa perheessä:\n\n    \"Toisin siellä, toisin täällä;\n    Toisin siellä torvet soivat,\n    Toisin ukset ulvaisevat,\n    Toisin vierevät veräjät,\n    Sanovat saranarauat.\n    Et osaa ovissa käyä\n    Talon tyttären tavalla,\n    Et tunne puhua tulta\n    Talon miehen mieltä myöten\".[137]\n\nTätä kuvausta täydesti käsittääksemme, pitää meidän tuntea vanhain\nSuomalaisten patriarkallinen asuintapa. Uudet, nuoret pariskunnat eivät\neronneet eri-taloksi, vaan asuivat edelleen yhdessä ja samassa talossa\nlankoin, kälyin ja niiden lasten kanssa. Usein karttui tämmöinen suku\n60:n-100:n hengen lukuun, joilla oli kaikki talous, melkeinpä kaikki\nomaisuuskin yhteinen, ja kaikilla ylitsensä yhteinen vanhan talon\nvaarin ja muorin valta. Tavallisissakin avio-oloissa on aina ensialussa\nyhtä ja toista tasoittamista, yhteensulattamista tarvis puolisoin\nvälillä, jotka kumpikin tuovat kotoa omat tapansa, omat tottumuksensa.\nTämän yhteensulamisen tekee kuitenkin rakkaus helpoksi; puolelta kuin\ntoiseltakin myönnytään, mukaannutaan mielellänsä oman armaan tähden.\nMutta toista oli noissa suurissa, lukuisissa suku-perheissä. Siellä\nkohtasi miniä valmiin, vakautuneen, taipumattoman talontavan, johon\nhänen oli pakko mukaantua. Ei edes rakastavainen miehensäkään voinut\nlievittää sitä pakkoa millään omalla myönnytyksellään; sillä hänkin oli\nsaman ankaran patriarkka-vallan alla. Tämä seikka selittää, miksi\nminiän oloa on Suomen runoissa niin usein verrattu orjan elämään.\nKuinka hienosti on tässäkin paikassa tuo nuorikolle outo tapa\nmiehelässä kuvattu sillä, että kaikki hengettömätkin kappaleet uudessa\nkodissa antavat toisen äänen kuin tuttavat omassa kodissa!\n\nTämä kohtalonsa muutos kuvautuu nyt selvästi morsiamenkin silmäin\neteen. Hän huokailee, henkäilee; hän sanoo ennen aina arvelleensa:\n\n    \"Äskenpä olisit neiti\n    Miehelähän mennessäsi;\n    Oisit päätäsi pitempi,\n    Kun ois jalka kynnyksellä,\n    Toinen korjassa kosijan\".\n\nTätä hän oli toivonut kaiken ikänsä:\n\n    \"Toivoin kuin hyveä vuotta,\n    Katsoin kuin kesän tuloa\".\n\nNyt on hänen toivonsa toteen käynyt, mutta yhtähyvin:\n\n    \"En mä tuota tunnekana,\n    Mikä multa muutti mielen!\n    En lähe ilolla mielin,\n    Lähen hoikka huolissani,\n    Kuin syksyisen yön sylihin,\n    Kevähisen kierän päälle!\"\n\nMuilla onnellisilla on toinen mieli-ala, toinen hällä. Heidän mielensä\non:\n\n    \"Kuin keväinen päivän nousu,\n    Kevät-aamun aurinkoinen\".\n\nMutta morsiamen oma sydän on nyt:\n\n    \"Kuin pimeä pilven ranta,\n    Kuin syksyinen yö pimeä,\n    Talvinen on päivä musta;\n    Viel' on mustempi sitäkin!\"[138]\n\nEräs talon palkkavaimo vielä enentää morsiamen surua. Hän sanoo\nkylläkin varoittaneensa neitoa, ettei suostuisi sulhasen viekoituksiin\neikä menisi orjuuteen. Mutta:\n\n    \"Et sinä sitä totellut;\n    Käeten kävit tulehen,\n    Tieten tervan keittehesen\".\n\nTämä akkakin vertaa toisiinsa tytön sekä miniän elämää:\n\n    \"Niin neito ison kotona,\n    Kuin kuningas linnassansa,\n    Yhtä miekkoa vajoa.\n    Toisin tuon miniä raukan;\n    Niin miniä miehelässä,\n    Kuin vanki Venäehellä,\n    Yhtä vahtia vajoa\".[139]\n\nKotona oli tyttö ollut kaikkein lemmikki:\n\n    \"Iso kutsui kuutamaksi,\n    Emo päivän paisteheksi,\n    Veikkosi vesivaloksi,\n    Siskosi siniveraksi\".[140]\n\nUudessa talossa ei hänelle anneta hyvää sanaa, vaikka hän tekisi mitä\nhyvänsä. Silloin vaan hän kenties kelpaisi uutten sukulaistensa\nmielestä, jos hän töissänsä:\n\n    \"Utuna ulos menisi,\n    Savuna pihalle saisi,\n    Lehtisenä lenteleisi,\n    Kipunoina kiiättäisi\".\n\nVaan sehän on mahdotonta:\n\n    \"Et ole lintu lentäjäksi,\n    Etkä lehti liehujaksi,\n    Et kipuna kiitäjäksi,\n    Savu saajaksi pihalle\".[141]\n\nNuori neito kasvaessaan muka oli aina luullut:\n\n    \"Huolet loppui, työt väheni,\n    Tämän illan istuimilla.\"\n\nMutta nythän:\n\n    \"Vasta valvoa pitääpi,\n    Vasta huolta hoivatahan;\n    Äsken huntu huolta tuopi.\n    Liina liikoja suruja\".[142]\n\nKovin tulee tästä morsian paran sydän raskaaksi; hän itkee ja valittaa\nkatkerasti:\n\n    \"Toisin tiesin, toisin luulin,\n    Toisin toivoin tuon ikäni:\n    Käkesin käkenä käyä,\n    Kukahella kukkuloilla,\n    Näille päivin päästyäni.\n    Enpä nyt käkenä käyne,\n    Kukahelle kukkuloilla;\n    Olen kuin alli aallokossa,\n    Tavi laajalla lahella,\n    Uiessa vilua vettä,\n    Vettä jäistä järkyttäissä!\"[143]\n\nNyt neuvotaan morsianta, kuinka hänen pitäisi taitavasti menetellä,\nettä noissa tulevissa arkaluontoisissa ja vaikeissa oloissansa voisi\ntulla toimeen ja taivuttaa puolelleen uutten sukulaisten suosion. Tapa\non nyt uusi otettava:\n\n    Ajatellen astuminen,\n    Tuumitellen toimiminen;\n    Ei kuin taaton tanterilla\n    Laaksoloissa laulaminen,\n    Kujilla kukahteleminen.[144]\n\nKaikki tyttö-ajan laulut, tyttö-ajan huimuus on kotiin jätettävä;\nsillä:\n\n    Tapoja talo kysyvi,\n    Tapoja talo hyväkin;\n    Mies se mieltä koittelevi,\n    Mies mieltä ani paraskin.[145]\n\nSenvuoksi varoitetaan neittä:\n\n    \"Piä herkät hiiren korvat,\n    Terävät jalat jäniksen;\n    Niska nuori notkuttele,\n    Kaunis kaula kaarruttele,\n    Kuni kasvava kataja\n    Tahi tuore tuomen latva!\"[146]\n\nAikaiseen aamulla, ennen kaikkia muita, tulee miniän nousta. Tulta\npuhuttua pitää mennä karjaa hoitamaan, lempeästi elukoita kohdellen; ei\nedes sioille saa sinkua vihaisella äänellä. Navetasta pitää sitten\n\"tuiskuna\" rientää tupaan, josta jo kuuluu oman pienokaisen itku:\n\n    Eikä lausu lapsi parka,\n    Saata kieletön sanoa:\n    Onko vilu, vaiko nälkä,\n    Vaiko muu tapahtumainen,\n    Ennen kuin tulevi tuttu,\n    Kuulevi emonsa äänen.[147]\n\nSen jälkeen lattioita pestessä ja laastessa tulee miniän varoa, ettei\nviskaa vettä lasten päälle:\n\n    \"Nähnet lapsen lattialla,\n    Jos kohta kälynkin lapsen,\n    Nosta lapsi lautsaselle,\n    Pese silmät, pää silitä,\n    Anna leipeä kätehen,\n    Vuole voita leivän päälle;\n    Kun ei leipeä talossa,\n    Anna lastunen kätehen!\"[148]\n\nMikä hellyys, mikä syvä lapsen mielen käsitys näissä sanoissa!\n\nSuoritettuaan nuot likaiset aamutyöt, pitää nuorikon siivosti pukea\npäällensä:\n\n    \"Älä liiku liinasetta,\n    Älä kengättä kehaja!\n    Tuosta sulho suuttuneisi,\n    Mies nuori nuristuneisi\".[149]\n\nEnnenkuin hän sitten taas toisiin askareisin ryhtyy, pitää ensin\nlempeästi kysyä anopilta, kuinka ne talon tavan mukaan ovat tehtävät.\nEi edes vaivaloisimmassa työssä, jauhamisessa käsikivellä, saa\npuhkailla, ei ähkäillä:\n\n    \"Ettei appi arveleisi,\n    Anoppi ajatteleisi,\n    Ä'issäsi ähkeävän\".[150]\n\nVettä noutaessa ei saa kovin kauan viipyä, ettei luultaisi:\n\n    \"Kuvoasi katselevan,\n    Itseäs ihastelevan,\n    Kauneuttas kaivosehen\".[151]\n\nVieraan tullessa taloon, tulee häntä kohteliaasti ottaa vastaan:\n\n    \"Käske vieras istumahan,\n    Lausuttele laaskavasti,\n    Syötä vierasta sanoilla,\n    Kunnes keitto kerkiävi\".[152]\n\nVaan kohteliaisuudessakin on joku varovaisuus noudatettava, ettei nosta\noman miehen mustasukkaisuutta:\n\n    \"Taas kun lähtevi talosta,\n    Jäähyväiset jättelevi,\n    Ällös viekö vierastasi.\n    Ulkopuolelle ovea!\n    Tuosta sulho suuttuneisi,\n    Kaunosi kamaltuneisi\".[153]\n\nJoskus itse kylässä käydessään, ei saa miniä moittia uutta kotiansa,\nvarsinkaan ei anoppia:\n\n    \"Kysyvät kylän miniät:\n    Antoiko anoppi voita,\n    Kuin ennen emo kotona? --\n    Sano aina annettavan\n    Kapustalla kannettavan,\n    Jos kerran kesässä saanet,\n    Senkin toisen talvellista\".[154]\n\nMutta vaikka vaimolta näissä runoissa vaaditaan hyvin paljon, ei sitä\nvaadita kuitenkaan yksipuolisesti; suomalainen vaimo ei ole Kalevalassa\nkuvattu halvaksi orjaksi, jolla ei olisi omaa arvoansa; häntä pidetään\npäinvastoin melkein miehen vertaisena. Erittäin osoittavat lapset,\nyksinpä suurimmat sankaritkin äidillensä syvää kunnioitusta; myöskin on\nhuomattava Pohjolan emännän, Louhen, suuri valta talossansa, jopa\nkansassansa. Tämän vuoksi ei teroitetakaan häärunoissa velvollisuuksia\nyksistään nuorikolle, vaan myös sulhanenkin saapi nyt opetuksista\nosansa. Ja vertaillessamme noita toiselle ja toiselle tulevia neuvoja\nkeskenänsä, havaitsemme, että ne ovat jaetut samalla syvällä\nihmisluonteen tuntemisella kuin Raamatussa. Kaikista niistä\nmonellaisista opetuksista, joita nuorikolle annettiin, kaikui\nvastanamme yksi läpikäyvä perus-sävel: \"nöyryys, nöyryys!\" Vaan miehen\nvelvollisuudeksi puolisoansa kohtaan teroitetaan sitä vastaan yhä\nuudestaan ja eri muodoissa: \"lempeys, lempeys!\" Sulhasta kehoitetaan,\nettei hän uudessa kodissa saattaisi vaimoansa\n\n    Nurkkihin nuhajamahan,\n    Soppihin sohajamahan.\n\nNuorikko on isän kodissa tottunut kunniasijoihin:\n\n    Aina istui ikkunoissa,\n    Keikkui keskilattioilla.[155]\n\nÄlköön myös sulhanen häntä:\n\n    \"Ikävällä itketelkö!\n    Jos tulisi tuhma tunti,\n    Saisi neiollen ikävä,\n    Pistä valko valjasihin,\n    Tuo neito ison kotihin,\n    Emon tuttavan tuville!\"[156]\n\nEi saa mies olla liian yksinvaltias talossa, niin ettei yhteisissä\nasioissa sallisi vaimolleenkin äänen sijaa:\n\n    \"Ällös liinalintustasi\n    Oletelko orjanasi;\n    Älä kiellä kellarista,\n    Älä aitasta epeä!\"[157]\n\nViimein vielä suojelkoon hän vaimoansa kaikissa tilaisuuksissa:\n\n    \"Seiso seinänä e'essä,\n    Äl' anna anopin lyöä,\n    Äläkä apen torua,\n    Talon toisen soimaella!\"\n\nJa jos he käskevät häntä itseään pieksemään nuorikkoa,\n\n    \"Ethän raahi raukkaistasi,\n    Ethän henno herttaistasi!\"[158]\n\nMutta jos ilmaantuu vaimossa joku vika:\n\n    \"Neuvo, sulho, neitoasi,\n    Opeta oven takana;\n    Yksi vuosi suusanalla,\n    Toinen silmän iskennällä,\n    Kolmas on jalan polulla!\"\n\nVasta neljäntenä vuonna, jos ei vaimo varoituksista ottaisi\ntotellakseen, tuokoon mies vitsan kotiin, vaan:\n\n    \"Tuopa turkin helman alla,\n    Talon toisen tietämättä!\"\n\nEi nytkään ensi-aluksi pitäisi muuta kuin uhkailla: vasta kun se keino\nnähdään riittämättömäksi, kurittakoon mies vaimoansa, mutta salaa:\n\n    \"Neuvo nelisnurkkaisessa,\n    Älä nurmella nukita!\n    Kuuluisi kumu kylähän,\n    Naisen itku naapurihin\".\n\nEi myös saa sivaltaa kasvoille, ettei jäljet jäisi näkyviksi:\n\n    \"Nauraisi kyläiset naiset:\n    Onko tuo sodassa ollut?\n    Vai susiko sulhasena,\n    Karhu kanssakumppalina?\"[159]\n\nKoska näin molemmat aviopuolisot ovat saaneet tarpeelliset neuvot ja\nvaroitukset ohjeekseen elämän tielle, ei ole enää muuta kuin lähtö\nedessä:\n\n    Erotuopit tyhjettynä,\n    Kohti korjat käännettynä,\n    Päin ulos, perin tupahan.\n\nHellästi kiittää nyt morsian jäähyväisissään kotiväkeä, erittäinkin\nvanhempiansa, kaikesta hänelle osoitetusta rakkaudesta. Tänä tärkeänä\nhetkenä valtaa hänet myös muisto kaikista noista rakkaista\nkasvinpaikoista, joilla hän on lapsena leikkinyt, joita impenä\nihastellut. Vielä viimeisen jäähyväis-sanan heittää hän niille,\njokaista erittäin mainiten nimeltänsä:\n\n    \"Jää nyt, pirtti, terveheksi,\n    Pirtti lautakattoinesi!\n    Jääpä piha terveheksi,\n    Piha pihlajaisinesi!\n    Jätän kaikki terveheksi\n    Maat ja metsät marjoinensa,\n    Kujavieret kukkinensa,\n    Kankahat kanervinensa,\n    Järvet saoin saarinensa,\n    Syvät salmet siikoinensa,\n    Hyvät kummut kuusinensa,\n    Korpinotkot koivuinensa!\"[160]\n\nOdottavalle Ilmariselle käypi kuitenkin tämä sydämen kyllyydestä\nvirtaava tunteitten tulva jo pitkäksi. Väkevällä kädellä koppaa hän\nnuorikon rekeensä, helähyttää virkkua helmiruoskalla ja matkii\nmorsiamen sentimentalisia jäähyväisiä pienellä, mestarillisesti\nhumorillisella pilapuheella:\n\n    \"Jää hyvästi, järven rannat,\n    Järven rannat, pellon penkat,\n    Kaikki maassa marjan varret,\n    Marjan varret, heinän korret,\n    Pajupehkot, kuusen juuret,\n    Lepän lehvät, koivun kuoret!\"\n\nTähän päätämme nyt tämän muutamien mielestä kenties jo myös liian\npitkäksi venyneen esityksen häärunojen kauneuksista. Sallittakoon\nlopuksi ainoasti vielä huomauttaa yhtä seikkaa. Tuo vakava, tuo\nhelläsydäminen, jopa liiankin hempeä-tunteinen morsian, voiko se olla\nsama henkilö kuin kosiorunojen hilpeä, veitikkamainen, vallaton\nPohjan neito? Eiköhän tässä lienee kyhätty yhteen kahta aivan\nerilaista luonnetta, eikö liene sulattamatta pantu yhteen kahta\nerillänsä kasvanutta runojaksoa? Eikö tämäkin liene niitä monia\nristiriitaisuuksia, joihin Kalevalan syntymis-tapa, niinkuin\nkerrottiin, on syynä -- taikkapa, toisten selityksen mukaan, todistus\nKalevalan puuttuvaisesta yhtenäisyydestä? Minun mielestäni ei tässä ole\nmitään ristiriitaisuutta, vaan päinvastoin hieno, sielutieteellisesti\ntodellinen kuvaus. Onhan meillä nykyisessäkin kirjallisuudessamme\nsamallainen mielenmuutos kuvattuna. Kuka ei muistaisi Runebergin\nHanna-runoelmasta kertomusta Hannan veljen morsiamesta, kopeasta,\nitsevaltaisesta, oikullisesta Mariasta, joka yht'äkkiä muuttui\nhiljaiseksi, helläksi, koristelemattomaksi. Yhtä todellisesti kuin\ntaiderunoilija Runeberg on käsittänyt tämän sielutieteellisen salauden,\nyhtä todellisesti myös kansanrunous Pohjolan neidon kuvassa. Me\nnäemme siinä vaan rakkauden kaikkivoittavan voiman, joka ylpeyden\npoissulattaa, vallattomuuden muuttaa nöyräksi antaumiseksi, pilaa\ntekevän veitikkamaisuuden syvätunteiseksi hellyydeksi; me näemme\nrakkauden voiman, joka, käyttääksemme runomme omia sanoja, \"vasta tekee\nneidon oikein täydeksi neidoksi\".\n\nMutta Kullervo-runoissa ilmaantuu Pohjolan neito Ilmarisen vaimona\nvielä kolmannessakin muodossa. Voiko myös tuo armoton, niin\nperkeleellisesti ivaavainen emäntä, joka orja paran eväskakkuun kiven\nleipoo, olla sama kuin tämä hellä morsian tässä, taikka edes kuin\ntuo ylempänä kuvattu veitikkamainen, mutta kuitenkin aina niin\nhienotunteinen Louhen tytär? Voipi kyllä, sen on valitettavasti\ntodellisuus todistanut liiankin monta kertaa. Onhan se orjuuden\nainainen kauhea kirous, että se paaduttaa niin hyvin sortajainkin kuin\nsorrettuin sydämet. Olemmehan me vielä nykyään meidänkin aikoinamme\nkuulleet siitä, kuinka Amerikan Yhdysvaltain etelävaltioissa hienosti\nsivistyneet, hellätunteiset rouvat ja neidot, joiden sydän oli säälistä\npakahtua, jos heidän lempikoiransa astui puikon jalkahansa, joiden\nsilmät vettä tulvailivat liikuttavaa romaania lukiessa, kuitenkin\nkylmällä mielellä, kivenkovalla sydämellä määräsivät ja katselivat\norjainsa ruoskimista veriin asti. Ihmis-sydän on niin täynnä\nsalasopukoita, että ristiriitaisimmiksikin näyttävät tunteet voivat\nsiitä ilmi tulla, jos vaan ulkonaiset kohdat niiden kehkiämiselle\nsuovat tilaisuutta.\n\n\n\n\nVI. Lemminkäinen.\n\n\n    \"Aik' on Ahtia sanoa,\n    Veitikkata vieretellä!\"\n\nNäillä sanoilla nyt Suomen runotar itse tuopi etehemme omituisimman\nkaikista luomistansa. Ja edessämme onpi uljas sankari, jonka mieli yhä\npalaa retkille ja taisteluihin, niinkuin rohkeimman Skandinavian\nvikingin, sekä samassa kevytmielinen neitoin viekoittaja, jonka mieli\nyhä palaa impien iloihin, kassapäiden karkeloihin, täysi Don Juan'in\nhengenheimolainen; -- edessämme on suurisuinen kerskailija,\najattelemattomin hurjapää, joka, seurauksista huolimatta, niinkuin\npuolikasvuinen poikanen, syöksee sinne, tänne, minne häntä hetken oikku\najaa, sekä samassa mahtava loitsija, joka tiedossaan, taidossaan\nmilt'ei on vanhan, viisaan Wäinämöisen vertainen; edessämme on iloinen\nveitikka, joka vaikka kuinka vaikeissa, vaarallisissa tiloissa ei voi\nolla leikkiä laskematta, sekä samassa syvätunteinen sydän, joka\nrakastaa äitiänsä totisimmalla, hellimmällä rakkaudella.\n\nSodan- ja rakkauden-halun yhdistys ei vielä yksinään olisi mitään\nharvinaista. Onhan meillä omassakin uudemmassa kirjallisuudessamme\nesimerkki siitä Kulnev'issa, joka tappeluin jälkeen kohta laittoi\ntanssit ja joi kauniimman tytön maljan hänen kengästään. Jos\nhurjapäisyyden lisäämme kolmanneksi ominaisuudeksi, niin saamme\nkreikkalaisen Alkibiadeen kuvan. Mutta siinä onkin vasta _puoli_\nLemminkäistä; toisen puolen on ainoasti Suomen runotar osannut\nharavoida runouden monimuotoisesta virrasta; ainoasti hän on osannut\nliittää nämät näennäisesti niin ristiriitaiset piirteet yhteen ja\npuhaltaa elävän hengen luomaansa.\n\nKaikesta näkyykin selvästi, että tämä lapsi on suomalaisen runottaren\noikea lemmikki. Aina kun uusi Lemminkäis-runoin jakso alkaa taikka\nloppuu, lausuu hän pari tervehdys- tai jäähyväis-värssyä, jota ei\nhänelle muissa tilaisuuksissa satu mieleen tehdä. Tähän suosittuun\ntuhlataan myös niin hyvin nimiä kuin myös kehuvia mainesanoja\nmonenmoisella tavalla. Milloin sanotaan häntä Ahdiksi ja siis ikään\nkuin tehdään mieli-elementtinsä hallitsijaksi, milloin Kaukomieleksi,\nkauas pyrkivän seikkailuhalunsa kuvaukseksi, milloin taas\nLemminkäiseksi tai Lemmin pojaksi, rakastavan ja rakkautta sytyttävän\nluonteensa osoitteeksi. Välistä mairitellaan häntä \"kauniiksi\", välistä\n\"veitikaksi vereväksi l. punaveriseksi\", ylistellen hänen sekä\nulkomuotoansa että avujaan. Sanalla sanoen, Lemminkäinen on \"mies mitä\nparahin\", vaikka tosin \"tuli vähän vialle\", koska liian paljon tahtoi\nelää \"impien iloissa\", kassapäiden karkeloissa. Tässä, niinkuin\nmuulloin, kun moite on välttämätön, antaa sen runotar juuri samalla\ntavalla, kuin hemmoitteleva äiti, jonka suu kyllä lausuu nuhteita\nvallattomalle pojalle, mutta samassa kuitenkin hymyllään osoittaa, että\näidin sydän salaa hyppelee ilosta samassa vallattomuudessa ilmauvasta\nhilpeydestä ja uljuudesta.\n\nTämä runottaren rakkaus onkin paras todistus, että Lemminkäisen luonne\nei ole muodostettu jonkun vieraan kansanluonteen perikuvan mukaan, vaan\non Suomen kansan omaa luuta sekä lihaa. Tosin eroittaikse se suuresti\nsiitä hitaasta, rehellisestä, vakavasta Suomalaisluonteesta, joka on\nIlmari sepässä kuvattu. Mutta voiko toiselta puolen retkeilijä-halu\nolla mahdoton kansalle, joka, vikingein merirosvousten lakattua, teki\nSkandinavian niemimaan kaikki itäiset ja eteläiset rannat\nrauhattomiksi, jopa poltti mainion Sigtunan kaupungin tuhkaksi ihan\nRuotsin sydämessä? Voikos sitä sanoa mahdottomaksi sille kansalle,\njosta sitten siirtolaisjoukkoja läksi suurin määrin Vermlannin vuorille\nja Ruijan vuonoille, sekä molemmista näistä paikoista vieläkin\nkauemmaksi valtameren taakse? Voikos kukaan Suomen kansan likeisessä\ntuttavuudessa ollut kieltää siltä leikkisyyttä, humorillisuutta? Eikö\nviimein, paha kyllä, tilastotieteemme liiankin selvästi todista, että\nDon Juan'in tulinen sydän voi syttyä Pohjolan polttavassa pakkasessa\nyhtä hyvin kuin Etelän polttavassa päivänpaisteessa?\n\nLempiretkellä me tietysti tutustumme Lemminkäiseen kaikkein ensiksi.\nSaaressa kasvaa Kyllikki, \"Saaren neiti, Saaren kukka\", jota Päivä ja\nKuu ja Tahtikin olivat turhaan kosioineet. Siinäpä oli jotakin\nLemminkäisen mieltä myöten; siinä ei ollut joku noista helpoista\nvoitoista, joihin hän oli muualla tottunut:\n\n    Kunnepäin on päätä käänsi,\n    Siinä suuta suihkatahan;\n    Kunne kättänsä ojensi,\n    Siinä kättä käpsätähän.[161]\n\n\"Korea\" Kyllikki oli lujempaa luonnetta; hän oli osoittanut, ettei hän\n\"suostu sulhasihin, mielly miehi'in hyvihin\". Tässä oli voitto\nvoitettava, joka vaivaa vaati ja vaivan maksoi.\n\nLemminkäinen suoriutuu siis kosiomieheksi. Turhaan epää häntä äiti,\nhuomauttaen, että Saaren suku on korkeampaa arvoa; siihen kenties ei\nsuvaitakaan halvempiarvoista. Mutta Lemminkäinen pöyhkeilee\nkauneudellaan:\n\n    \"Jos en oo koiltani korea,\n    Suvultani aivan suuri,\n    Mä valitsen varrellani,\n    Otan muilla muo'oillani!\"[162]\n\nSaareen tultuansa palkkautuu Lemminkäinen paimeneksi ja on pian\nmuuttanut naisten ensihetkisen naurun tulisimmaksi rakkaudeksi. Ei\nollut Saaressa naista, ei naitua, ei naimatonta, joka ei hänen tähtensä\nolisi unohtanut kaikkia muita siteitä. Yksin vaan Kyllikki vastaa hänen\nkosimisiinsa ylenkatseella. Lemminkäinen ei saanut tätä neittä\nsuostumaan, ainoata, josta hän todentotta huoli. Silloin vikingi\nhänessä voittaa Don Juan'in; hän ryöstää Kyllikin väkisin, keskeltä\nleikkiketoa. Tyttö hänen reessänsä itkee sekä parkuu; varsinkin hän\nsuree sitä, että hän nyt on joutuva puolisoksi mitättömälle,\narvottomalle miehelle, joka ei ole rikkaan, vankan talon omistaja, vaan\nainoasti ympärikulkeva soturi. Lemminkäinen puolestaan häntä\nlohduttelee, suosittelee maireimmilla sanoillansa:\n\n    \"Kyllikki, syänkäpyni,\n    Minun maire marjueni,\n    En sua pahoin pitäne:\n    Sylissäni syöessäni,\n    Käsissäni käyessäni!\"[163]\n\nRikkautta hän ei tosin voi luvata vaimollensa; mutta hän osaa kuitenkin\npeittää sen puutteen humorisella sanaleikillä, tehden metsän marjat\nmuka lehmiksensä:\n\n    \"Ällös olko milläkänä!\n    Mont' on lehmeä minulla:\n    Yks on suolla Muurikkinen,\n    Toinen mäellä Mansikkinen,\n    Kolmas Puolukka palolla.\n    Ne on syömättä soreat;\n    Ei ole illoin kytkemistä,\n    Eikä aamuin laskemista,\n    Heinävihkon heittämistä.\"[164]\n\nJa kun sitten hänen halpa sukuperänsä tulee puheeksi, lisää hän arvonsa\ntuntevan miehuuden jalolla ylpeydellä:\n\n    \"Jos en oo suvulta suuri,\n    Enkä korkea ko'ilta,\n    On mulla tulinen miekka,\n    Se onpi sukua suurta,\n    Onpi Hiiessä hiottu,\n    Jumaloissa kirkastettu;\n    Sillä suurennan sukuni!\"[165]\n\nViimein vihdoin täytyykin ryöstetyn neidon myöntyä välttämättömään\nkohtaloonsa. Ehdoksi hän vaan vaatii sen, että Lemminkäinen luopuisi\nkaikesta sodankäynnistä; hän itse puolestaan vannoo pysyvänsä kotona,\nkäymättä enää kylän kisoissa. Vaan näin väkinäisellä tavalla aloitettu\navioliitto ei voinut tietysti olla pitkällinen. Kyllikki ei kauan\ntyytynyt uuteen kotiinsa, joka hänelle alusta oli ollut niin\nvastahakoinen ja sen lisäksi mahtoi olla hyvinkin yksinkertainen.\nKahdestoista runo alkaa sillä, että Kyllikki taas kerran juoksee ulos\nkylän leikkeihin. Tämä itsessään ei vielä kovin vaarallinen seikka[166]\nmuuttaa äsken niin palavasti rakastavan Lemminkäisen jääkylmäksi,\nväliäpitämättömäksi. Olisiko liikaa arvata, että hän, tuo \"lieto\",\nvaihtelevainen veitikka, jo oli kerinnyt kyllästyä kauniisen\nsaaliisensa ja varsin mielellään tarttui kiinni ensitilaisuuteen päästä\nhänestä irti kunniallisella tavalla?\n\nLemminkäinen ilmoittaa lähtevänsä sotaan Pohjolan kansaa vastaan.\nTurhat tietysti ovat Kyllikin epäämiset, turhat myös äidinkin\nrukoukset. Sattuvasti kuvautuu Lemminkäisen vastauksissa hänen\nhillitsemätön ikävänsä kaukaisille retkille, vaarallisiin seikkoihin.\nHän pyytää, että tuotaisiin hänen sotivaatteensa:\n\n    \"Mieleni minun tekevi\n    Juomahan soan olutta,\n    Soan mettä maistamahan!\"[167]\n\nTurhaan muistuttaa äiti, että olutta on kotonakin yltäkyllin, vaikka\nkaiken päivää juoda. Lemminkäinen tuota ylenkatsoo:\n\n    \"En huoli koti-oloista!\n    Ennen juon joesta vettä,\n    Melan tervaisen terältä;\n    Makeamp' on juoakseni,\n    Kuin kaikki kotoiset kaljat!\"[168]\n\nPaitsi sitä ei olekaan oikeastaan oluenjuonti hänellä mielessä tällä\nretkellä, vaan kullan, hopean ryöstäminen. Turhaan muistuttaa äiti,\nettä kotona on\n\n    \"Aittaan salvattu satoja,\n    Tuhansia tukkueltu\".\n\nLemminkäinen ei niitä pidä minkään-arvoisina:\n\n    \"En huoli koti-eloista!\n    Jos markan soasta saanen,\n    Parempana tuon pitelen,\n    Kuin kaikki kotoiset kullat,\n    Auran nostamat hopeat!\"[169]\n\nNyt vasta hän ilmoittaakin oikean tarkoituksensa, mennä omin silmin\nkatsomaan:\n\n    \"Onko neittä Pohjolassa,\n    Jok' ei suostu sulhasihin,\n    Mielly miehi'in hyvihin!\"[170]\n\nÄiti kokee nyt kumminkin estää tämän kamalan, siveyttä syvästi\nloukkaavan päätöksen täyttämistä; siksi hän kuvailee pojallensa\nPohjolan noitien suurta mahtavuutta. Mutta Lemminkäinen ei näistä\nvaroituksista ole milläänkään. Hän sanoo noitien ennenkin jo yritelleen\ntehdä hänelle turmiota:\n\n    \"Senpä hyötyivät minusta,\n    Min kirves kivestä saapi,\n    Järky jäästä iljanesta,\n    Tuoni tyhjästä tuvasta!\"[171]\n\nVaikka näin ylenkatseellinen vihollisia vastaan, ei hän kuitenkaan\nlähtiessään laimiinlyö mitään varouskeinoja. Hän pukeupi lujiin\nrautavaruksiin. Näissä on hän nähtävästi oikeassa elementissään;\niloisella ylpeydellä hän lausuu:\n\n    \"Mies on luustossa lujempi,\n    Rautapaiassa parempi,\n    Teräsvyössä tenhoisampi!\"[172]\n\nSamoin hän sitten ottaa käteen kuuluisan, tuliteräisen miekkansa,\n\n    Jok' oli Hiiessä hiottu,\n    Jumaloissa kuuraeltu.\n\nNäiden ulkonaisten varustusten lisään tulee sitten vielä sisällisiä,\nhenkisiä. Hän laulaa mahtavia, tenhokkaita loitsulukuja kaikkein\nmahdollisten vastustajien varalle. Myöskin perille tultuansa,\nPohjolassa, on hän yhtä varovainen. Luulo oli näet vanhaan aikaan\nsemmoinen, että oli vaarallista tulla huomatuksi, ennen kuin itse\ntoisen näki; saattoihan vihollinen käyttää tuon ensisilmäyksen\nturmiollisiin loitsuihin. Senvuoksi Lemminkäinen ensiksi katsahti\nsisään seinän raon kautta ja pujahti sitten sitä tietä tupaan äkkiä,\nkenenkään arvaamatta.\n\nRohkeasti vaatii hän nyt Pohjolan emännältä parasta hänen\ntyttöparvestaan. Hänelle määrätään silloin ansiotyöksi Hiiden hirven\npyytäminen. Se on Lemminkäisen mielestä sangen helppo tehtävä.\nSaatuansa uudet sukset alleen lähtee hän hiihtämään ja huudahtaa\nuhitellen:\n\n    \"Eipä ilmalla Jumalan,\n    Tämän taivon kannen alla,\n    Löytyne sitä metsässä\n    Jalan neljän juoksevata,\n    Kut' ei näillä yllätetä,\n    Kainuilla Kalevan pojan,\n    Liukuimilla Lemminkäisen!\"[173]\n\nVielä suuremmalla itseensäluottamuksella kerskailee hän sitten vähäistä\nmyöhemmin, päästyänsä hirven jäljille. Hän jo edeltäpäin, ennen kuin\nedes vielä on otuksensa silmin nähnyt, käskee rohkeasti:\n\n    \"Mi lienee Lapissa miestä,\n    Kaikki hirven kannantahan;\n    Mi lienee Lapissa naista,\n    Kaikki kattilan pesohon;\n    Mi lienee Lapissa lasta,\n    Kaikki lastun poimintahan;\n    Mi Lapissa kattilata,\n    Kaikki hirven keitäntähän!\"[174]\n\nTämä uhka-ylpeys ei kuitenkaan vie Lemminkäistä hänen toivonsa perille;\nvasta kun hän on rukoillut metsän haltijain apua, onnistuu hänen saada\npyydetty saalis käsihinsä. Loitsulukuin lukemisella, jumalain avulla\nhän sitten myös ottaa kiinni Hiiden varsan; mutta kolmas ansiotyö,\nTuonen joutsenen ampuminen, tuottaa surman hänelle itselleen. Toisessa\npaikassa on jo huomautettu Lemminkäisen äidin liikuttavaa,\nvoimallisesti kuvattua rakkautta. Tässä tahdomme siis ainoasti vielä\nlisäksi osoittaa yhtä piirrettä äidin luonteessa, joka antaa meidän\naavistaa, että yksi ja toinen Lemminkäisen ominaisuuksista mahtoi olla\nsukuperintöä. Pohjolan emännän kiertävään vastaukseen: että kaivattu\noli hänen talostaan lähtenyt matkalle ja kenties joutunut petoin\nsaaliiksi, vastaa sankarin äiti sanoilla yhtä uhkaylpeillä, kuin jos ne\nolisivat Kaukomielen omasta suusta tulleet:\n\n    \"Susi ei syö minun sukua,\n    Karhu ei kaada Lemminkäistä;\n    Sormin sortavi sutoset,\n    Käsin karhut kaatelevi!\"[175]\n\nSaatuaan viimein vihdoin poikansa jälleen eheäksi ja eläväksi, kysyy\nsitten äiti: olisiko hänellä vielä mitään vajaa? Varmaankin toivoo hän\nlemmittyiseltään saavansa kuulla pari lämmintä kiitos-sanaa, pari\nsanaa, jotka ilmoittaisivat halua mennä äidin kanssa täst'edes\nrauhallista elämää kotona viettämään. Mutta siinäpä äiti parka\nsurkeasti pettyy! Hänen \"veitikkansa\" on sekä ruumiin että hengenkin\npuolesta kokonaan vironnut \"evillensä entisille\".\n\nSanoi lieto Lemminkäinen:\n\n    \"Viel' olen äijeä vajoa!\n    Tuollapa syämykseni,\n    Tuolla tuntoni makaapi,\n    Noissa Pohjan neitosissa,\n    Kaunoisissa kassapäissä.\n    Homekorva Pohjan eukko\n    Eipä anna tyttöänsä,\n    Joutsenen osoamatta\n    Tuosta Tuonelan joesta!\"[176]\n\nSen verran vaan hän hillitsee vallatonta luonnettansa, että nyt\nensi-aluksi lähtee kotiin äitinsä luokse ja siellä jonkun aikaa\nlepäilee suuren vaaransa perästä.\n\nMutta yhtenä päivänä nähdään laaja ja paksu savu pohjosessa.\nLemminkäinen sitä tähystelee, tarkastelee ja saapi sen vakuutuksen,\nettä se nousee Pohjolan summattomista pitovalmistuksista.\n\n    Siinä Kauko katselevi;\n    Silmä karsas Kaukon päässä,\n    Silmä karsas, toinen kiero,\n    Suu vähiten väärällänsä.\n    Virkki viimein katsellessa:\n    \"Oi armas anoppiseni,\n    Pohjan ehtoisa emäntä,\n    Laitapa olutta paljon,\n    Keitä kaljat kelvolliset\n    Juotavaksi joukon suuren,\n    Lemminkäisen liiatenkin\n    Noissa häissänsä omissa\n    Kera nuoren tyttäresi!\"[177]\n\nEi hän kuitenkaan vielä kohta lähde sinne, asiaa tarkemmin tutkimaan.\nYlpeydessänsä hän ei uskokaan mahdolliseksi, että Pohjolan neito\nvoitaisiin antaa kellekään muulle, sen jälkeen kun _hän_ oli käynyt\nkosjomassa. Mutta yhtenä päivänä kuuluu pohjosesta tavaton jumu sekä\nmelu. Sen kuulee Lemminkäinen, ja nyt hänelle vasta se \"tuuma aivohon\nosasi\", että viimeinen kumma, tuo mahdottomaksi luultu seikka oli\nyhtähyvin tapahtunut, että Pohjola on pitänyt neidollensa häät toisen\nmiehen kanssa! Se on jo itsessään mitä hirvein häväistys! Mutta ei\nsiinä vielä kaikki -- olipa Lemminkäistä niinkin halveksittu, ettei\nedes kutsuttu vieraaksi. Se oli häväistys, jota ei muu kuin veri voinut\npois huuhtoa! Lemminkäinen\n\n    Murti suuta, väänti päätä,\n    Murti mustoa haventa;\n    Veret vierähti pahaksi\n    Poloisilta poskipäiltä.[178]\n\nPaikalla jättää hän työnsä kesken ja varustaa itsensä kiireesti\ntoiselle Pohjolan retkelle.\n\nTurhaan koettaa äiti taas varoittaa, evätä hurjaa poikaansa; hän\nhuomauttaa:\n\n    \"Ei sua kutsuttu sinne,\n    Ei tarkoin tahotakana!\"\n\nMutta sillä hän ainoasti kaataa öljyä tulen sekaan. Lemminkäisen\nsankariluonne on nyt liikkeellä, ja se, ettei häntä tahdota nähdä\nnoissa häissä, on hänelle juuri uusi lisäsyy lähteä Pohjolan pitoihin:\n\n    \"Kurjat kutsuen menevi;\n    Hyvä ilman hyppeleikse!\".[179]\n\nJa jos ken uskaltaisi vaatia häneltä selitystä, millä oikeudella hän\nkutsumatta sinne tuli, niin on\n\n    \"Tuossa kutsut kuun-ikuiset,\n    Airuhut alin-omaiset,\n    Miekassa tuliterässä,\n    Säilässä sakenevassa!\"[180]\n\nTurhaan myös äiti koettaa peloittaa häntä matkalla vastaan tulevain\nsurmain luettelemisella. Lemminkäinen siihen vastaa rohkeasti,\nylpeästi:\n\n    \"Ain' on surmia akoilla,\n    Kaikin paikoin kuolemia;\n    Ei uros hätäille noita.\n    Ei varsin varannekana!\"[181]\n\nHän ottaa nyt esille isältä perityt vankat, luotettavat sota-aseensa.\nMiekkaa hän kaikkein ensiksi koettaa permantoon:\n\n    Miekkanen käessä kääntyi,\n    Kuni tuore tuomen latva\n    Tahi kasvava kataja.[182]\n\nIlolla katselee sitä sankari ja kehuu:\n\n    \"Tuskin on Pohjolan tuvissa,\n    Sariolan salvoksissa\n    Tämän miekan miettijäistä,\n    Tämän kalvan katsojaista!\"[183]\n\nSamoin hän sitten sivaltaa jalon jousensa seinältä ja kerskaa:\n\n    \"Sen mä mieheksi sanoisin,\n    Urohoksi arveleisin,\n    Joka jouseni vetäisi,\n    Kiveräni kiinnittäisi\n    Noilla Pohjolan tuvilla,\n    Sariolan salvoksilla!\"[184]\n\nÄiti näkee nyt, ettei mikään voima, ei maallinen, ei taivaallinen, voi\nhillitä nuoren sankarin sotahalua eikä estää tätä vaarallista retkeä.\nViimeisessä tuskassansa hän silloin kumminkin varoittaa huimapäätään,\nettä tämä Pohjolassa itse nöyrästi, siivosti käyttäytyisi ja näin\ntavoin kenties kuitenkin välttäisi siellä uhkaavan turmion. Äiti\nrukoilee liikuttavimmalla hellyydellä:\n\n    \"Poikueni, ainueni,\n    Lapseni, vakauteni!\n    Jos sä jou'ut juominkihin,\n    Juopa puoli tuoppiasi,\n    Anna toisen toinen puoli,\n    Pahemman pahempi puoli;\n    Mato maljassa venyvi,\n    Toukka tuopin pohjukassa!\n    Istu puolella sijoa,\n    Astu puoli-askelella,\n    Anna toisen toinen puoli,\n    Pahemman pahempi puoli!\"[185]\n\nNämät varoitukset olivat kuitenkin tuuleen lausutut, sillä Lemminkäinen\njo silloin istui reessänsä ja iski virkkua vitsalla. Ainakin ne menivät\nkorvasta sisään, toisesta jälleen ulos. Pohjolassa ei sankarimme\nsuinkaan osoita nöyryyttä eikä puoleen kunniaan tyytymistä. Hän astuu\nuhkarohkeasti keskilattialle, vieläpä niin kovalla, mahtavalla jalan\npoljennalla, että\n\n    Silta liekkui lehmuksinen,\n    Tupa kuusinen kumahti.[186]\n\nKun ei kukaan virka hänelle tervehdystä, tervehtii hän itseänsä itse:\n\n    \"Terve tänne tultuani,\n    Terve tervehyttäjälle!\"[187]\n\nHänen ylpeytensä kohtaa kuitenkin samallaista ylpeyttä. Kysymykseensä,\nolisiko talossa sijaa, saapi hän kyllä myöntäväisen, vaan samassa\npahasti loukkaavaisen vastauksen:\n\n    \"Jos olet siivolla tuvassa,\n    Oven suussa seisomassa,\n    Oven suussa, orren alla,\n    Kahen kattilan välissä,\n    Kolmen koukun koskevilla.\"[188]\n\nTähän orjille, kerjäläisille sekä naisille[189] määrättyyn halpaan\nsijaan ei voi tietysti ylimielinen Kauko tyytyä. Hän astuu rohkeasti\nvielä edemmäksi ja asettaa itsensä omin luvin korkeimpaan arvopaikkaan\ntuvassa:\n\n    Siitä siirtihe ylemmä,\n    Pyörähtihe pöyän päähän,\n    Istuihe rahin nenähän,\n    Petäjäisen penkin päähän.[190]\n\nJa samoin kuin hän äsken oli uhallaan astunut niin kovasti, hän nyt\nmyös istahti koko voimallansa, että:\n\n    Rahi vastahan rasahti,\n    Petäjäinen penkki notkui.\n\nAina vielä istuu kuitenkin isäntäväki liikkumatta; ei ole pienintäkään\nmerkkiä, että olisi aikomus suoda mitään vieraan varaa. Senvuoksi\nLemminkäinen nyt rohkeasti itse muistuttaa heitä siitä velvollisuudesta:\n\n    \"Enpä liene lempivieras,\n    Kun ei tuotane olutta\n    Tulevalle vierahalle!\"[191]\n\nVihaisen sanataistelun jälkeen tuodaan viimein ruokaa, tuodaan juomaa,\nmutta minkälaista!\n\n    Luut lihoista, päät kaloista,\n    Vanhat naatit naurihista,\n    Kuoret leivistä kovista.[192]\n\nOlut-tuopissa taas on toukkia pohjassa, matoja äärillä. Ja kun\nLemminkäinen vaatii parempia vieraanvaroja, saa hän sen suoran, tylyn\nvastauksen:\n\n    \"Mitä sie tulitkin tänne;\n    Ken sinua koolle kutsui?\"\n\nSilloin vaatii Lemminkäinen kumminkin rahallaan saada ostaa juomaa.\nNämä sanat olivat kovin loukkaus, pahin häväistys talon kunnialle; se\noli moite siitä, että isäntäväki ahneuden tähden ei ollut tahtonut\ntäyttää pyhää velvollisuuttaan matkalaista kohtaan. Kauemmin ei\nmaitakaan Pohjolan isäntä nyt kärsiä vierahansa röyhkeyttä; hän käskee\nhänet ulos suorilla sanoilla:\n\n    \"Ei tässä piot parane,\n    Jos ei vierahat vähene;\n    Talo työlle, vieras tielle,\n    Hyvistäkin juomingista!\"[193]\n\nJa kun ei tule tästäkään mitään apua, tempaa Pohjolainen aseensa\nseinältä ja käskee vierasta miekanmittelyhyn, joka temppu aina oli\nsuoritettava ennen kahdentaistelua. Siihen kehoitukseen vastaa\nLemminkäinen teeskellyllä nöyryydellä, josta kuitenkin sankarin ylpeys\nselvästi paistaa läpi:\n\n    \"Mitä minun on miekastani,\n    Kun on luissa lohkiellut,\n    Pääkasuissa katkiellut!\n    Vaan kuitenkin, kaikitenkin,\n    Kun ei nuo piot parane,\n    Mitelkämme, katselkamme,\n    Kumman miekka mieluhumpi!\"[194]\n\nTappelussa sivaltaa Pohjolan isäntä silmittömässä vimmassaan ohitse,\njosta kohta myrkyllinen pilkka livahtaa Lemminkäisen suusta:\n\n    \"Min teki pahoa orret,\n    Kamana tihua työtä,\n    Jotta orsia osoitat,\n    Kamanata kapsuttelet?\"[195]\n\nVihollisensa surmattuaan, Lemminkäinen kiusaksi kiinnittää hänen päänsä\nyhteen aituuksen seipääsen. Sitten hän menee tupaan ja sanoo emännälle:\n\n    \"Tuo vettä, vihainen piika,\n    Käsiäni pestäkseni\n    Veristä pahan isännän,\n    Häijyn miehen hurmehista!\"[196]\n\nNäiden sanain kautta tuli pilkan ja häväistyksen mitta niin\nkukkuroilleen täytetyksi, että nyt kosto voi joka silmänräpäys\nryöpsähtää siitä esiin kaikki tuohoovana koskena. Rohkean\nLemminkäisenkin sydän ahdistuu, hänen miettiessään kaikkien tekojensa\nvälttämätöntä seurausta. Hän pakenee kiireesti kotiinsa, jossa äiti\nneuvoo, että hän muutamaksi ajaksi menisi Saareen piiloon.\n\nMutta tuon veitikan vallattomuuden kautta muuttuu pian tää\nturvapaikkakin vaarapaikaksi, tää pelastusneuvo uudeksi hengenhädäksi.\nHän rupeaa täälläkin taas kevytmielisesti pitämään iloa Saaren neitoin\nja vaimoin kanssa. Hänen kauneutensa, hänen leikillisyytensä, hänen\nlaulutaitonsa täälläkin taas lumoovat kaikki sydämet. Mutta tämä\nsuunnaton suosio kauniilta sukupuolelta tietysti ja luonnollisesti\nnostaa yhtä rajattoman vihan ja vimman hylätyissä sulhasissa,\npetetyissä aviomiehissä. Lemminkäisen täytyy viimein paeta pois\nSaaresta. Kuinka olisi yksi ainoa mies, vaikka kuinka rohkea sankari,\nsaattanut pitää puoltansa\n\n    Päälle saadessa satojen,\n    Tuhansien tunkiessa.\n\nTällä erohetkellä kuvaa runotar vielä oikein elävästi lemmikkinsä\nvastaanseisomatonta viehätystä. Katkerasti itkevät hänen lähtöänsä\nSaaren immet; he kysyvät:\n\n    \"Mitä läksit, Lemminkäinen?\n    Läksitkö piikojen pyhyyttä,\n    Vaiko vaimojen vähyyttä?\"[197]\n\nNähtävästi hävettää Lemminkäistä lausua ilmi oikeata syytä pakohonsa;\nolisihan pelko, vaikka suuressa vaarassa, sopimaton tunne sankarin\nsydämessä. Liian selvä valhe taas olisi naisten kysymykseen myöntämällä\nvastaaminen. Hänen täytyy siis keksiä toinen, uskottavampi este:\n\n    \"Lähe en piikojen pyhyyttä,\n    Enkä vaimojen vähyyttä;\n    Saisin jos satakin naista,\n    Tuhat piikoa piellä;\n    Vaan tuli kova ikävä,\n    Ikävä omia maita,\n    Oman maani mansikoita,\n    Oman niemen neitosia!\"[198]\n\nYksin jäivät siis Saaren neidot, ja he itkivät katkerasti:\n\n    Sini itki Saaren immet,\n    Niemen neiet voikerrehti,\n    Kunnes purjepuu näkyvi,\n    Rautahankki haimentavi;\n    Ei he itke purjepuuta,\n    Rautahankkia haloa,\n    Itki purjepuun alaista,\n    Hankkinuoran haltijata.[199]\n\nKotipaikalleen palattuaan Lemminkäinen hämmästyksellä näkee oudon näön.\nPoltettu on talo, viidakko kasvamassa pelloilla. Pohjola oli hänen\npoissa-ollessansa käynyt kostamassa. Ja hän hyrähtää itkuun, itkee\nkatkerasti. Kauniisti, vienosti ilmoittaa runotar suurimman syyn hänen\nsuruunsa:\n\n    Ei hän itkenyt tupoa,\n    Eikä aittoa halannut;\n    Itki tuttua tuvassa,\n    Aitallista armastansa.[200]\n\nAinoa, jota tuo lieto, häilyväinen rakastelija todellisesti ja\npysyvästi oli rakastanut, on nyt kadonnut, on saanut surmansa\nvihollisen kädestä, saanut surmansa oman poikansa teon kostoksi! Tämä\najatus on niin katkera, että se silmänräpäykseksi masentaa Lemminkäisen\nkoko miehuuden. Hän kiroo nyt sielunsa ylintä, suurinta iloa, tuota\nsotahaluansa, joka ennen aikaa on saattanut hellän äidin Tuonelan\nsynkille tuville. Hän vaikeroipi:\n\n    \"Jo olet kuollut, kantajani,\n    Mennyt, ehtoinen emoni!\n    Kostohon minäkin koito,\n    Kostohon kova-osainen\n    Mittaelin miekkojani\n    Noilla Pohjolan tuvilla,\n    Surmaksi oman sukuni,\n    Kateheksi kantajani!\"[201]\n\nJuuri tuimimmassa tuskassa ollessaan keksii hän kuitenkin hitusen\njälkiä ja löytää, niitä myöten käyden, äitinsä korvesta, salaisesta\npiilopirtistä, johon hän sodan tullen oli ottanut pakonsa. Tämä\narvaamaton ilo palauttaa hetipaikalla Lemminkäisen tavallisen\nrohkeuden. Hän lupaa rakentaa uudet tuvat, paremmatkin entisiä; hän\nuhkaa lähteä uuteen sotaan Pohjolata vastaan ja kostaa kaikki\nvihollisen pahanteot. Jopa pilkistää veitikkakin jälleen kyynelten\ntakaa hänen silmistänsä. Äidin kysymykseen, miltä elämä oli tuntunut\nSaaressa, vastaa hän hullunkurisimmalla leikkipuheella, peittäen\nvoittoriemunsa ja ylpeytensä läpikuultavalla nöyryyden verholla:\n\n    \"Hyvä oli siellä ollakseni,\n    Armas aikaellakseni;\n    Siitä oli paha elämä:\n    Pelkäsivät piikojansa,\n    Luulivat lutuksiansa\n    Pahasti piteleväni.\n    Minä piilin piikasia,\n    Varoin vaimon tyttäriä,\n    Kuin susi sikoja piili,\n    Havukat kylän kanoja!\"[202]\n\nKostoretkelle lähtiessään päättää Lemminkäinen toiseksi miehekseen\nviedä kanssansa vanhan, monissa yhteisissä otteluissa koetetun\nsotakumppaninsa Tieran. Hän kehoittaa häntä näillä sanoilla:\n\n    \"Tokko muistat muinaistamme,\n    Entistä elämätämme,\n    Kun ennen kahen kävimme\n    Suurilla sotatiloilla?\n    Ei ollut sitä kyleä,\n    Kuss' ei kymmenen taloa,\n    Ei ollut sitä taloa,\n    Kuss' ei kymmenen urosta,\n    Ei ollut sitä urosta,\n    Eikä miestä melkeätä,\n    Kuta emme kaatanehet\n    Ja kahen kapistanehet!\"\n\nJa, Tiera, vaikka äsken nainut, ei voi vastustaa tätä houkuttelevaa\nSireni-laulua. Nuot sotakumppanin herättämät muistot muinaisista\nmainepäivistä ei suo hänelle mitään rauhaa, ei viihtymystä hiljaisessa\nkodissa. Hän hyppää ylös, niin kiireesti, että jo kiukaalla panee\nkengän jalkahansa, toisen pankolla, veräjällä vasta vyöteleikse. Hän\ntempaa myös jalon keihäänsä nurkasta ja koettaa voimiansa, vieläkö ne\non entisellään:\n\n    Sylkytteli keihoansa,\n    Sylkytteli, nyrskytteli,\n    Sylen syöksi keihäsvartta\n    Peltohon saviperähän.\n\nEntinen voima on entisen halun kanssa yhä vielä tallella; Tiera siis\nkohta rientää Lemminkäiselle \"sodan avuksi\".[203]\n\nMikä elävä kuvaus muinaisesta, myöskin meidän kansassamme aikanaan\nelävästä retkeilijähengestä, kuvaus, joka ei tässä enää rajoitu yhteen\nainoaan sen hengen personoitumaan, Lemminkäiseen, vaan antaa meidän\nvilahdukselta nähdä, että se oli yleinen, kaikille yhteinen.\n\nAiottu Pohjolan retki päättyy kuitenkin kesken sangen surkeasti. Uroot\neivät saakaan tilaisuutta koettaa kalpojensa terää kaltaisiinsa\nvihollisiin. Pohjolan emännän lähettämä pakkanen jäätää heidät kiinni\nmeren selän keskelle. Siinä ei auta Lemminkäisen voittoisa miekka,\nsiinä ei Lemminkäisen mahtava loitsutaito. Välttämätön kuolo näkyy nyt\nolevan edessä, kuolo pakkasen tai nälän kautta, kummassakin tapauksessa\nmaineheton, sankareille sopimaton surma. Tiera tästä puhkee surkeihin\nvaikeroimisiin; Lemminkäinen myöskin hetkiseksi masentuu ja valittaa.\nMutta eipä hän edes tässä vihoviimeisessäkään tuskassa voi unohtaa\nnoita \"kaunokaisia\", jotka vuoroin tasapäitten tappelujen kanssa ovat\nkaiken hänen ikänsä vallinneet veitikan sydämessä:\n\n    \"Vaan en huoli huolimahan,\n    Suuresti sureksimahan,\n    Jos immet hyvin eläisi,\n    Naiset kaikki naurusuulla,\n    Mesimielin morsiamet!\"[204]\n\nJa tämä muisto näkyy samassa yht'äkkiä antaneen hänen hengelleen\ntakaisin koko sen kadotetun pontevuuden! Uljaasti huudahtaa hän taasen:\n\n    \"Viel' ei meitä noiat noiu,\n    Noiat noiu, näe näkijät\n    Näille teille kuolevaksi,\n    Matkoille masenevaksi!\"[205]\n\nJa samassa hän keksii keinon, joka heidät pelastaa hädästä. Tähän\nvoimmekin me nyt päättää tämän Lemminkäisen luonteen tarkastuksen.\nTosin ilmautuu hän vielä Kalevalan sankarien yhteisellä Sampo-retkellä;\nmutta hän on siinä, niin kuin olemme nähneet, lykätty taemmaksi\nsyrjähenkilöksi, jonka tähden ei myös runotar enää ole lisännyt monta\nsilmäänpistävämpää piirrettä hänen kuvaansa.\n\n\n\n\nVII. Kullervo.\n\n\nKalevalan kaikkein suurin kauneus, niinkuin jo ennen sanottiin, on\nsiihen punoutuneessa kahdessa erinäisessä, pienemmässä runojaksossa:\nKullervo- ja Aino-lauluissa. Näissä molemmissa ilmautuu täydellinen,\nmelkein taiderunouden mestariuteen kohoava yhtenäisyys, näissä ovat\nluonteet vielä elävämmin ja tarkemmin kuvatut, niissä on läpikäyvä\nperiajatuskin verrattomasti syvempi kuin muissa kertomarunomme osissa.\nIhmekö siis, jos kaunotieteellinen tarkastus niihin kaikkein ensiksi on\nluonut silmänsä. Jo v. 1853 painatti professori Cygnaeus nerokkaan\nselityksensä Kullervosta kirjoituksessaan \"tragillisesta aineesta\nKalevalassa\".[206] Nykyisimpinä aikoina on sitten ylimääräinen\nprofessori Fr. Perander uudestaan tutkinut Kullervon luonteen ja\nsen lisäksi vielä kirjoittanut syvälle tunkeuvan selityksen\nAino-runoista.[207] Näiden molempien tutkijoitten jälkien parsiminen\nolisi samaa, kuin jos elonleikkuun jälkeen menisi sänkipellolle\nkarisseita jyviä kokoonpoimimaan. Siitä syystä on nyt seuraava tarkastus\nnäistä molemmista runojaksoista melkein kokonaan lainattu\nyllämainituista teoksista.\n\nKullervon kohtalon tragilliseksi perisyyksi arvelee Cygnaeus sen, että\nluonto hänet on aikonut sankariksi, mutta kova onni tehnyt orjaksi. Hän\non syntyissänsä saanut jättiläisvoiman ja tulisen halun tätä voimaansa\ntäydellä innolla käyttää sitä vastaaviin urostöihin; mutta hän on\nsamassa myös syntynyt orjuuden ahtaisin oloihin, ja orjan halvassa\npakkotyössä tuo mahtava sankari-into muuttuu kaikki turmelevaksi\nviaksi. Hänellä on kaikkein jaloin sydänten palava ikävöiminen saada\nrakastaa ja nauttia rakkautta; mutta maailma raatelee hänen sydäntänsä\narmottomimmalla tylyydellä. Hänellä on kaikkein jaloin sydänten\nheltymätön vaatimus saada kunnioitusta, saada suuri arvonsa täydesti\nkäsitetyksi; mutta tähän vaatimukseen vastataan jääkylmällä ivalla, ja\nkoko miehen ei arvioida maksavan enempää kuin\n\n    Kaksi kattilarania,\n    Kolme koukun puoliskoa,\n    Viisi viikatekulua,\n    Kuusi kuokan kuoliota.[208]\n\nKohta kolmantena ikäpäivänänsä Kullervo jo näyttää synnynnäistä\nyliluonnollista voimaansa sillä, että repäisee kapalovyönsä, särkee\nkätkyensä. Nämät aikaiset, paljoa lupaavat ponnistukset olisivat\nympärillä olevissa nostaneet iloa ja ylpeyttä, jos pojalla olisi ollut\nsukua ja isänmaata. Mutta sotavangissa, orjassa nähtynä ne vaan\nherättävät voitonpyynnön himoa, niinkuin vastasyntyneen varsan tai\nvasikan huomattu kunto. Untamo toivoo\n\n    Tätä tästä kasvavaksi,\n    Mieltyväksi, miestyväksi,\n    Oikein urostuvaksi,\n    Saavaksi sataisen orjan,\n    Tuhantisen turpuvaksi.[209]\n\nMutta pojallakin puolestaan on jo tulevaisuuden toiveensa:\n\n    Jopa kuuna kolmantena,\n    Poika polven korkeuisna\n    Alkoi itse arvaella:\n    \"Kunpa saisin suuremmaksi,\n    Vahvistuisin varreltani,\n    Kostaisin isoni kohlut,\n    Maksaisin emoni mahlat\".[210]\n\nTämän kuulee Untamokin ja säikähtyy; hän huudahtaa:\n\n    \"Tästä saa sukuni surma,\n    Tästä kasvavi Kalervo!\"\n\nKoko Untamon suku, naiset niinkuin miehet, nyt yksissä tuumin\nneuvoittelevat, mitenkä tuo vaarallinen poika saataisiin hyvissä ajoin\nhävitetyksi. He koettavat jos joitakin surmakeinoja. Viimein he\nhirttävät hänet puuhun, mutta siinäkin hän huoleti piirustelee kuvia\ntammen tyveen:\n\n    Siinä miehet, siinä miekat,\n    Siinä keihä'ät sivulla.[211]\n\nTässäkin tilassa siis osoittaa hän selvästi sielunsa sisimmän halun:\nsuuriin sotiin, tasapäihin tappeluihin, mainioihin miehen töihin!\n\nNyt lakataan noista turhista surma-yrityksistä Kullervon ruumista\nvastaan; sen sijaan koetetaan tästä lähtein masentaa, surmata hänen\nsankarihenkeänsä halvoilla, hänelle sopimattomilla askareilla.\nNäihinkin panee hän koko luontaisen voimansa ja intonsa, mutta turmelee\nvaan sillä kaikki, mihin koskee. Hänen työstään ei ole mitään\nsiunausta, ainoasti häviötä. Sanomattoman tragilliset ovat nämät\nhalvennetun orjan yliluonnolliset voimanponnistukset! Hän niillä\nlakkaamatta ikään kuin huutaa isäntäväellensä: \"osoittakaa minulle\nkorkea tarkoitusperä, minä siihen itseni kohotan -- antakaa minulle\nsuuri tehtävä, minä sen perille saatan!\" Mutta hänen kova kohtalonsa\ntekee kaikki semmoiset pyrinnöt ja työt mahdottomiksi. Hänellä ei ole\nomaa kansaa, jonka puolesta taistelia; hänellä ei ole isänmaata, jonka\nhyväksi elää ja kuolla. Yksi tarkoitusperä, yksi tehtävä hänelle vaan\non mahdollinen -- se on _kosto_.\n\nTuskastuneena kelvottomaan orjaansa, joka \"kaikki tuhmin turmelevi\",\nmyöpi hänet viimein Untamo yllämainittuun mitättömään hintaan\nIlmariselle. Tämä onnenvaihde olisi samassa voinut olla onnenvaihdos\nKullervon elämässä. Jos joku, niin kuuluisa seppä, joka on itse taivaan\nkannenkin takonut ja Sammon sepittänyt, olisi ollut mies johtamaan\neriskummallisen orjansa työ-intoa töihin, joissa tämä ainaisen halunsa\nmukaan olisi saanut panna liikkeelle voimansa \"tarmonsa takaa\". Mutta\nnoihin moniin sielutieteellisesti ihmeen todenmukaisesti kuvattuihin\nseikkoihin Kullervo-runoissa kuuluu sekin, että kaikki, jotka orjan\nkanssa tekemisiin sattuvat, hänelle ovat tylyt ja sydämettömät.\nIlmarinen ei viitsi tutkia uuden osto-orjansa mahdollista salaista\nkuntoa; hän kai pitää hänet, entuudesta päättäin, ainoasti halvimpiin\ntöihin kelpaavana. Siksi hän antaa hänet kokonaan vaimonsa käskyin\nalle. Tämän määräyksen olisi myös luullut päivänsäteen kajastamiseksi\nKullervon elämän sysimustalta pilvitaivaalta. Hän on tullut hellän,\nsuloisen Pohjolan neidon, Ilmarisen emännän vallan ja hoidon alle. Tämä\nolisi luultavasti paremmin kuin kukaan muu saanut orjan ynseän luonteen\ntaipumaan, talttumaan, jos hän vaan olisi pysynyt omassa luonteessansa.\nLempeyshän on voima, joka paatuneimmankin sydämen vielä voi sulattaa.\nMutta orjalle ei häneltäkään tule muuta kuin armottomuutta, muuta kuin\ntylyyttä, muuta kuin ilkeätä ivaa osaksi.\n\nIlmarisen emäntä lähettää Kullervon metsään karjansa paimeneksi. Tämä\nvirka on vielä alentavaisempi, halvempi kaikkia, jotka orjalla oli\nUntamon kodissa. Tässä ei ole edes tilaisuutta väärinkäyttämisellä,\nturmelemisella näyttää suurta voimaansa. Helppo on arvata, kuinka\nkatkeraksi Kullervon mieli käy tästä uudesta häväistyksestä. Ja aution\nsalon häiritsemättömässä yksinäisyydessä on hänellä yltäkyllin aikaa\nmiettiä, märehtiä kaikkea häntä kohdannutta sortoa.\n\nEnsi-silmänräpäyksessä on hänessä alennuksen tunne niin masentavainen,\nettä hän menettää koko tavallisen rohkeutensa ja puhkeaa valituksiin,\nvaikeroimisiin:\n\n    \"Voi minä poloinen poika!\n    Jo minä johonkin jou'uin,\n    Jou'uin joutavan jälille,\n    Härän hännän paimeneksi,\n    Joka suon on sotkijaksi,\n    Maan pahan matelijaksi.\"[212]\n\nJonkun hetken kuluttua alkaa hänen ponteva henkensä kuitenkin jälleen\ntointua. Mutta tointumisen ensimmäinen osoite on samassa myös osoite\nKullervon sydämessä alkaneesta turmeltumisesta, joka on sorron ja\norjuuden välttämätön kirous. Kaiken jalouden juurta kaluava,\nkarsas-silmäinen kateus on hänessä saanut vallan. Näin hän laulaa\nauringolle:\n\n    \"Paistapa Jumalan päivä\n    Poloiselle paimenelle,\n    Älä Ilmarin tuville,\n    Emännälle ensinkänä.\n    Emäntä hyvin elävi,\n    Vehnäsiä viiltelevi,\n    Voita päälle vuolaisevi;\n    Paimen parka kuivan leivän,\n    Kuivan kuoren kurskuttavi,\n    Petäjäisen peiputtavi,\n    Veen lipillä luikkoavi,\n    Märän mättähän nenästä.\"[213]\n\nHän nyt istahtaa maahan, vihannalle turpehelle ja ottaa halvan eväänsä\nesihin. Epäluulolla hän sitäkin tarkastelee, sillä kenties se on\nvieläkin halvempi, kuin mitä ulkonäkö näyttää. Hän katselee, kääntelee\nleipäänsä ja virkkaa:\n\n    \"Moni on kakku päältä kaunis,\n    Kuorelta kovin sileä,\n    Vaan on silkkoa sisässä,\n    Akanoita alla kuoren.\"[214]\n\nEpäluuloisuus on taas toinen sorrosta syntyneen sydämenturmeluksen\nmerkki.\n\nMutta todellisuus olikin vielä paljoa pahempi, kuin mitä orja-paran\nepäluuloinen mieli oli osannut itsellensä kuvitella. Hän oli\npelännyt tapaavansa hätäleipää, olkia ja akanoita, kakkunsa sisästä;\nmutta siihen olikin kivi pantu, johon Kullervon puukko, ainoa\nvanhemmilta hänelle jäänyt perintö, nyt katkeaa. Tätä oikein\nperkeleellistä ilkeyttä ja pilkantekoa ei olisi edes Kullervo,\nvaikka jo armottomuuteen kyllin tottunut, voinut ennalta arvata.\nEnsi-silmänräpäyksessä suru siitä, että hän nyt on menettänyt ainoan\nkotimuistonsa, vielä valtaa hänen sydämensä niin täydellisesti, ettei\nsiinä ole sijaa muille tunteille. Hän itkee katkerasti ja valittaa:\n\n    \"Yksi oli veitsi veikkoutta,\n    Yksi rauta rakkautta.\"[215]\n\nMutta seuraavassa silmänräpäyksessä nähdäänkin jo, että todella ainoa\nrakkauden, ainoa veljeyden side, joka Kullervon vielä oli sitonut\nihmiskuntaan, nyt on veitsen kanssa katkennut. Kosto, kosto on nyt\nhänessä ainoana intohimona! Hän surmaa Ilmarisen emännän ja lähtee pois\ntalosta, ääneensä ilkkuen siitä työstä.\n\n    Läksi soitellen seposta,\n    Ilon lyöden Ilman mailta.[216]\n\nMutta illan tullen, yön pimeten, raukeaa jälleen tuo vimman\naikaan-saama luonnoton mielenkiihtymys. Hän käsittää nyt vajonneensa\nvielä alemmaksi entistäkin tilaansa. Paimenellakin, orjallakin toki on\nvielä kotinsa ja perheellinen olonsa; mutta pilttualla murhamiehellä on\nvaan korpi kotina, metsän pedot seurakumppalina. Sydäntä vihlaisevalla\nkatkeruudella valittaa hän nyt sitä, että hän on niin luonnottomassa\ntilassa, niin aivan armotonna:\n\n    \"Mikä lie minunkin luonut,\n    Kuka kurjaisen kuvannut,\n    Kuuksi, päiväksi kululle,\n    Ijäkseni ilman alle!\n    Kotihinsa muut menevät,\n    Majoillensa matkoavat;\n    Mull' on korvessa kotini,\n    Tuulessa tulisijani!\n    Päivä pääskyille tulevi,\n    Ilo ilman lintusille,\n    Ei minulle milloinkana,\n    Ei ilo sinä ikänä!\n    Iso kuoli, äiti kuoli,\n    Kuoli mun sukuni suuri,\n    Jätti jäisille jälille,\n    Pyöriville portahille,\n    Joka suohon sortumahan\n    Likahan litistymähän.\"[217]\n\nPian kuitenkin hänen luja, miehuullinen periluonteensa taaskin\nponnistaikse ylös tästä alakuloisuudesta,  huudahtaa kohta jälleen\nylpeästi ja rohkeasti:\n\n    \"Vaan en vielä jouakana\n    Silloiksi likasijoille,\n    Enkä sinnes suohon sorru\n    Kunnes kannan kahta kättä,\n    Viittä sormea viritän!\"[218]\n\nHänelle juohtuu mieleen tuo vanha, mutta vielä toimeenpanematon\npäätöksensä: kostaa Untamolle,\n\n    \"Kostoa sukuni surma,\n    Ison kohlut, maammon mahlat.\"[219]\n\nMutta juuri kun hän tälle veriretkellensä lähtee, saapi hän sen\narvaamattoman sanoman, että hänen isänsä ja äitinsä eivät olekaan\njoutuneet surman omiksi Untamon sodassa, vaan päässeet pakoon pieneen\npiilopirttiin, jylhän korven sydämeen. Nyt Kullervon synkkä kohtalo\nnäkyy kerrassaan kokonaan valjenneen. Hänelle tarjoutuu, mitä hän on\näsken niin katkerasti kaivannut, oma koti! Hän, joka nykyisin vielä\nluuli olevansa aivan armoton, ypö-yksin maailmassa, kohtaa nyt äidin\nsydämen, niin sanomattomasti rikkaan rakkaudesta, kuin vaan äidin sydän\nyksin täällä maan päällä voipi olla. Mutta kaikki tämä onni tulee nyt\n-- liika myöhään. Orjuudessa, sorron alla on Kullervon sydän jo liian\nvilliynyt, raivoutunut, viihtyäksensä, sopiaksensa enää kodin\nrauhaisiin hiljaisiin oloihin. Paitsi sitä ei hänen suurta, korkealle\npyrkivää sankariluonnettansa täällä kotonakaan käsitetä paremmin kuin\nulkona vieraassa maailmassa. Hän on altis vaikka mihin työhön kodin\nhyväksi. Mutta kun hän nuotalla oltaessa, soutamaan tai tarpomaan\nruvetessa, kysyy:\n\n    \"Veänkö väen mukahan,\n    Tarvonko olan takoa,\n    Panenko miehuuen nojassa,\n    Vai panen asun mukahan,\n    Tarvon tarpehen takoa?\"[220]\n\nniin sukulaiset, jotka eivät ymmärrä hänessä piilevää jättiläisen\nvoimaa, käskevät vaan panemaan koko mahtinsa liikkeelle, arvellen\nsitäkin kyllin tarvittavan. Silloin hän loukatun sankari-ylpeyden\nvallattomuudessa vetää kaikki airot poikki, tarpoo nuotan tappuroiksi.\nSuuttuneena pojan kelvottomuudesta koti-askareissa, lähettää nyt isä\nhänet ulos kaukaiselle, vaaralliselle retkelle. Hänen pitää mennä\nverorahaa viemään.[221]\n\n    \"Lienet matkassa parempi,\n    Taipalella taitavampi\",\n\narvelee isä; kenties oli hänellä myös sydämensä pohjassa se salainen\ntoivomus, että tuo epämukava jättiläispoika on sille tielle jäävä\npalaamattomiin. Mutta tämä toimi oli ensimmäinen \"miehen mukainen\",\njonka Kullervo vielä oli saanut, ja sen hän toimittaakin kohta kunnon\ntavalla. Iloisena siitä ajaa hän jälleen kotiin päin; mutta tällä\nmatkalla onkin juuri kaikkein julmin hänen kovan onnensa kohtauksista\nhänet saavuttava.\n\nHän tapaa tiellä nuoren, kauniin neidon, jonka viettelee kultiensa,\nhopeittensa avulla. Neidon kysyessä hän ilmaisee sukuperänsä ja\ntiedustelee myös puolestansa neidon sukuperää; silloin hän saapi sen\nkauhistavan tiedon, että vietelty tyttö on hänen oma sisarensa, josta\njo äiti hänelle oli kertonut, kuinka se oli marjatielle eksynyt ja\nkadonnut. Molempiin syyllisiin tekee tämä keksintö sydäntä\npakahduttavan vaikutuksen.\n\nNeito kohta paikalla hyppää lähellä olevan kosken palavaan pyörteesen:\n\n    Löysi turvan Tuonelassa,\n    Armon aaltojen seassa.\n\nKullervokin, samaten, vaikka maailman kovassa koulussa paatunut,\npuhkeaa julminta tuskaa ja omantunnon vaivaa ilmaiseviin parkumisiin:\n\n    \"Voi, poloinen, päiviäni,\n    Voipa, kurja, kummiani!\n    Voi isoni, voi emoni,\n    Minnekä minua loitte,\n    Kunne kannoitte katalan?\n    Parempi olisin ollut\n    Syntymättä, kasvamatta,\n    Ilmahan sikiämättä!\"[222]\n\nKomea korjarekensä on hänelle tässä mielentilassa kauhistus; se\nmuistuttaa hänelle liian elävästi tuota luonnotonta rikosta. Hän jättää\nsen siis sinne ja rientää ratsain kotiin. Tässä hän, näöltänsä\nsemmoisena, \"kuin jos Tuonelta tulisi\", kertoo äidilleen sen kamalan\ntapauksen. Nyt on hänellä vaan kuolo ainoana keinona, jonka sisar-parka\njo on valinnutkin; sitä vaan hän sanoo epäilevänsä, mihinkä kuoloon hän\nmenisi. Mutta äidin rakkaus ei kammoksu kirotuimmankaan pahantekijän\nnäköä, jos se on hänen oma kantamoisensa; hän ei voi käsittää, ei\nmyöntää, että tämäkään on semmoinen kuolemansynti, joka kaiken\nanteeksi-annon toivon olisi ulos-sulkenut. Hän epää poikaansa surmaan\nmenemästä; hän kehoittaa Kullervoa piilemään pahantekoansa korvessa\nvuotta viisi, kuusi tai yhdeksän,\n\n    Kunnes aika armon tuopi,\n    Vuoet huolen huojentavi.\n\nTämä lohduttava osoitus, että elämä vielä on mahdollinen, on siis\nkuitenkin katkeroittu sillä lisäyksellä, että semmoinen häpeän-alainen\nelämä ainoasti on mahdollinen piilossa, kaukana ihmisten silmistä.\nLoukatun ylpeyden tunto nyt Kullervossa taas voittaa omantunnon tuskan.\nHän päättää elää, vaan ei häpeän tähden piileskellen; hän päättää\npäinvastoin nyt vasta oikein astua esiin kuuluville, nähtäville; hän\npäättää tuon kirouksenalaisen nimensä nyt vasta oikein antaa soida\nihmisten korvissa, mutta yhdistettynä suureen sankarityöhön, joka tuon\nilkityön unohduttaisi; hän päättää verillä pestä maineensa puhtaaksi.\nHän huutaa:\n\n    \"Enkä lähe piilemähän,\n    En paha pakenemahan!\n    Lähden surman suun esille,\n    Suurille sotasijoille,\n    Miesten tappotanterille!\n    Viel' on Unto oikeana,\n    Mies katala kaatamatta,\n    Kostamatta taaton kohlut,\n    Maammon mahlat maksamatta,\n    Itseni hyvin piännät\".[223]\n\nTurhaan kuvaelee lemmikkinsä surmaa pelkäävä hellä äiti hänelle kaikkia\nsodan hirmuja. Uljaasti vastaa hän jalolla ylistyksellä soturin\nkuolemasta:\n\n    \"En mä silloin suohon sorru,\n    Enkä kaau kankahalle,\n    Korppien kotisijoille,\n    Variksien vainioille,\n    Kun sorrun sotatiloille,\n    Vaivun vainotanterille!\n    Somap' on sotahan kuolla,\n    Kaunis miekan kalskehesen:\n    Äkin poika pois tulevi,\n    Potematta pois menevi,\n    Laihtumatta lankeavi!\"[224]\n\nTurhaan myös äiti huomauttaa, minkälainen suru tulisi koko suvulle\nhänen kuolostansa. Silloinkin kun hellä kantaja kysyy:\n\n    \"Mitä jääpi maammollesi\n    Vanhan päivänsä varaksi?\";\n\nhän vaan jääkylmästi vastaa:\n\n    \"Kuolkohon kupo sylihin,\n    Läävähän läkähtyköhön!\"[225]\n\nTämä luonnoton tylyys sulaa kuitenkin jäähyväishetkellä kokonaan.\nHellästi kysyy hän isältä, veljeltä sekä siskolta: tokko he\nsurisivat häntä, jos hän kaatuisi? Mutta he ovat hänen äskeisistä\nylenkatseellisista sanoistansa, niinkuin koko hänen edellisestä\nkäytöksestään, suutuksissa ja vastaavat puolestansa myös\nkylmäkiskoisesti, kieltämällä. Ahdistuneella sydämellä kääntyy nyt\nlähtevä Kullervo myös äidin puoleen samalla kysymyksellä. Me tunnemme,\nkuinka paratiisin autuus tai helvetin ikuinen kadotus hänelle riippuu\nvastauksesta; me tunnemme, kuinka ainoa hellä ja puhdas, heikosti vaan\nkytevä kipuna tuon turmeltuneen, paatuneen miehen kivenkovassa\nsydämessä pelolla vapisee, tuleeko sen ijäksi sammua vai voikos se\nkenties vielä eloon viritä. Ja hän saapi silloin tuon ikään kuin\ntaivaan autuailta asunnoilta tulleen vastauksen, josta jo tässä on\nennen huomautettu.[226]\n\nSen kautta oli vuotanut niin ylenmääräinen lohdutus Kullervon sydämeen,\nettä koko hänen entinen uhkauljuutensa ja vallattomuutensa jälleen\npalaa. Hän lähtee sotaan yhtä meluavalla ilolla, kuin tuonnoin Ilmarin\ntalosta poismennessään. Tämä ilo ei vähääkään masennu siitä, kun hänen\njälkeensä tulee sanoma isän kuolosta.\n\n    \"Jos on kuollut, kuolkahansa!\n    On meillä kotona ruuna,\n    Millä maahan vietäkähän.\"[227]\n\nYhtä tylysti vastaa hän myös sanomiin veljensä ja sisarensa kuolemasta.\nTuodaan viimein vielä tieto äidinkin pois-menosta. Tässä on Suomen\nrunotar mennyt runollisen kauneuden äärimmäiselle rajalle asti; vielä\nyksi askel, niin tämä sen luoma olisi ollut kauneuden rajan\nulkopuolella. Jos Kullervo tähänkin sanomaan olisi vastannut samalla\ntylyydellä, samalla ylenkatseellisella yhtäkaikkisuudella, niin olisi\nhän muuttunut luonnottomaksi hirviöksi, jonka edempiä kohtaloita\nkatselemasta silmä olisi inholla poiskääntynyt. Mutta tämä viimeinen\nsanoma sulattaakin jään hänen rinnassansa. Hän virkkaa ja nimeää:\n\n    \"Voi minä poloinen poika,\n    Kun kuoli emo minulta,\n    Enk' ollut luona luopuessa,\n    Läsnä hengen lähtiessä.\n    Lie kuollut kovin viluhun,\n    Vaiko leivän puuttehesen!\"[228]\n\nHellästi antaa hän käskynsä vainajan hautaamisesta kaikella\nmahdollisella kunnialla. Itse ei hän kuitenkaan jouda sinne\nhautajaisiin mennä; hänellä on nyt vaan kosto Untamolle mielessä, joka\nviimeinkin on suoritettava.\n\nJa se suoritetaankin täysin mitoin, täysin määrin. Kullervo kaataa\nkaiken tuon vihatun kansan:\n\n    Joukon Untamon hävitti,\n    Tuvat poltteli poroksi,\n    Kivet jätti kiukahista,\n    Pitkän pihlajan pihoista.[229]\n\nNäin perinjuurisen voiton saatuansa palautuu hän kotitaloon takaisin.\nHän oli kyllä jo sotaan mennessään kuullut kaikkein asukkaitten siitä\nkuolleen sukupuuttoon; mutta ei hän sitä kuitenkaan näy vielä voineen\noikein käsittää. Vasta kun hän kädellänsä on koettanut hiilosta ja\nhavainnut sen kylmäksi; kun hän on katsellut lattiaa ja nähnyt sen\nsiivoomattomaksi; kun hän on käynyt valkamassa, siinä venettä\ntapaamatta, vasta silloin hän täysin tajuaa, mitä hän on tässä\nmenettänyt. Nyt hän jo käsittää myös noiden rauhan askareitten arvon,\njoita hän tähän asti oli pitänyt niin ylen halpoina. Hän on nyt päässyt\ntoivonsa perille, hän on saanut loistavan voiton, saanut perinjuurisen\nkoston, mutta ei siitä ole hänelle nyt mitään iloa. Hän tuntee, että\nihmisen sydän muutakin ravintoa tarvitsee, paitsi vihollisen veriä ja\nkyyneleitä; hän tuntee, kuinka heikko se on, joka on erottanut itsensä\nerilleen muusta ihmiskunnasta.\n\nJa hän \"loihe itkemään\", itkee päivän, itkee toisen, yli muiden hän\näitiänsä itkee. Tuskassansa on hänellä aina vaan äitinsä mielessä; hän\nei voi uskoa, ettei hänen hellä kantajansa olisi poismennessään\njättänyt hänelle toki jotain lohdutusta. Hän huudahtaa:\n\n    \"Oi on ehtoinen emoni,\n    Mitäs mulle tänne heitit,\n    Eläessä tällä maalla?\"[230]\n\nSamassa kuitenkin hänelle tämän kysymyksen turhuus juohtuu mieleen.\nOnhan äiti kuollut; mitä hän voi tietää elävien huolista?\n\n    \"Et kuule emo minua,\n    Jos ma silmillä sinerrän\n    Eli kulmilla kujerran!\"\n\nMutta kas ihmettä! hänen ensihetkinen lapsellinen\nsydämen-luottamuksensa onkin toteen osannut paremmin kuin tuo\nsittemmäinen järjen päätelmä. Äiti tosin on kuollut, nukahtanut\nhautaan, mutta äidin rakkaus ei ole suomalaisen käsityksen mukaan\nkuollut haudankaan syvyyteen; se valvoo sielläkin ja pitää hellää\nhuolta rakkaasta lapsesta. Nurmen alta vastaa hänelle ääni ja käskee\nhakemaan uskollista Mustia, jonka äiti on jättänyt onnettomalle\norpopojallensa kumppaliksi, lohdutukseksi ja avuksi.\n\nTämän ainoan ystävänsä kanssa kahden kesken lähtee nyt Kullervo\nmetsälle, aikoen pyytää itselleen sen otuksia elatukseksensa.\nHuomaamatta vievät hänet askelensa silloin sille paikalle, missä hänen\nrikoksensa sisaren kanssa oli tapahtunut. Kuinka syvällä tunteella\nkuvaa Suomen runotar sen kauhunpaikan näköä! Koko luonto siellä yhä\nvielä itki tuota luonnotonta tekoa.\n\n    Siin' itki ihana nurmi,\n    Aho armahin valitti,\n    Nuoret heinät hellitteli,\n    Ruikutti kukat kanervan\n    Tuota piian pillamusta,\n    Emon tuoman turmelusta;\n    Eikä noussut nuori heinä,\n    Kasvanut kanervan kukka,\n    Tuolla paikalla pahalla.[231]\n\nTämän luonnon surun näkö herättää vähän aikaa nukuksissa olleet\nRaivottaret Kullervon povessa. Viaton luonto ei enää voi elää tällä\nkammottavalla paikalla, jossa hänen rikoksensa oli tapahtunut. Kuinka\nsiis itse rikoksentekijä saisi edelleen elää tään maan päällä, joka\nhänen työnsä tähden on kirottu, hengehtiä tätä ilmaa, jonka hän on\nmyrkylliseksi saastuttanut?\n\nKullervo ymmärtää, mitä hänellä on tässä tehtävää: hän tempaa miekkansa\ntupesta, kääntelee, katselee sitä, ja kysyy viimein:\n\n    \"Tokko tuon tekisi mieli\n    Syöä syyllistä lihoa,\n    Viallista verta juoa?\"[232]\n\nJa miekka isäntänsä mielen käsittää; se vastaa:\n\n    \"Miks' en söisi mielelläni,\n    Söisi syyllistä lihoa,\n    Viallista verta joisi?\n    Syön lihoa syyttömänkin,\n    Juon verta viattomankin\".[233]\n\nSe on muistutus kostajalle, että hän silmittömälle kostonhimollensa oli\nuhrannut syyllisten kanssa myöskin ihan syyttömät, oli tuhonnut koko\nUntamon kansan vaimoinensa, lapsinensa!\n\nKullervo syöksee itsensä miekkansa kärkeen ja hiljaa tulee kaikki hänen\nympärillään, hiljaa, niinkuin tappelutanterella, josta voittajat ovat\nriemuiten pois lähteneet, jättäen kaatuneet yksin jäljelle veriselle\nmaalle. Voittajana tässä taistelussa on ihmiskunnan siveyden laki,\njoka, saatuansa ijanikuisen oikeutensa jälleen järkähtämättömästi\nvahvistetuksi, iloitsee voitostansa, samassa kuitenkin säälien ja\nsurren kaatuneen sankarin kohtaloa, jonka syyllisyys niin suureksi\nosaksi oli toisten syytä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin nerokkaana kuin tämä selitys Kullervo-runoista esiytyykin meille,\nniin kauniisti ja taitavasti kuin se meille viittaakin pienimpiä\nhaaroja myöten kansamme jaloimman runotuotteen ihanuuksia, on siinä\nyhtähyvin yksi sangen suuri puute, nimittäin, ettei se kuitenkaan ole\noikein osannut Kullervon luonteen ytimeen, hänen kohtalonsa\npäävaikuttimeen. Sillä se ei ole muuta kuin _verikosto_. Tämä koston\nhalu ei synny vasta silloin, kun Kullervo näkee synnynnäisen voimansa\nja jaloutensa väärin käsitetyksi ja halveksituksi -- niinkuin\nprofessori Cygnaeus selittää -- se jo on syntynyt hänen kanssansa; se\nei olekaan ainoasti personallinen kosto, vaan peritty sukukosto. Tämän\nKullervo-runoin todellisen peri-ajatuksen keksiminen on luettava\nprofessori Perander'in ansioksi.\n\nKullervon kohtalo, selittää hän, syntyy siitä, että hän on kostaja,\nettä kosto on hänen elämänsä tarkoitus. Hänen kohtaloonsa, hänen\nsurmaansa ei ole luonnon jokapäiväinen katoovaisuus syynä; ulkopuoliset\nvaarat, elämän onnettomat tapaukset eivät häntä turmele. Koston himo,\njoka on hänen sydämensä ainoa himo, koston työ, joka on hänen elämänsä\npäätarkoituksena, hänet turmelee. Kosto on kostajan omakin surma,\nhäviönsä syy on hänen omassa rinnassaan.\n\nKullervo kätkyessä rikkoo kapalonsa. Se ei osoita, niinkuin\ntavallisesti käsitetään, mitään erin-omaista, hänessä olevaa\nruumiillista voimaa. Se osoittaa vaan, että siveydellisen maailman\njärjestys, jonka Untamo julmalla veljensurmalla on rikkonut, vaatii\nvälttämätöntä kostoa. Kun muita kostajia ei löydy, oppii pikku lapsi jo\nkätkyessä koston sanan, ilman kasvattajan opetuksettakin; hän rikkoo\nkapalonsa ja kypsyy jo ennen aikaa tuohon kauheaan virkaansa. Hänen\ntäytyy rikkoa luonnon tavallinen järjestys, hän ei saa nauttia\nlapsuuden tyventä, viattomuuden rauhaa. Rikos on tapahtunut; kosto ei\nsaa viipyä. Kullervo ei itse päätä ruveta kostajaksi, hän ei tätä\ntointa itsellensä valitse; hän on siihen ja sitä varten syntynyt.\n\nSamoin sitten myös tuo hänelle määrättyin töitten turmeleminen,\ntyökalujen pilaaminen ei tarkoita tuommoista ylenmääräistä urhovoimaa,\njoka ei muka voi hillitä itseänsä. Kullervo on luotu yksistään\nkostontyöhön; koko hänen luonteensa, kaikki hänen avunsa, kaikki\nluonnon antamat lahjansa ovat niin ankarasti suunnitetut tähän yhteen\nainoaan päätarkoitukseen, että kaikki muu jää hänelle oudoksi ja hän\nsiihen kykenemättömäksi. Niissäkin toimissa, jotka eivät kohdastansa\nole missään yhteydessä koston kanssa, hän ainoasti menettää ja\nturmelee. Myöskin päästyänsä isän kotiin, äidin huomaan pysyy hänen\nkohtalonsa samallaisena. Sielläkin hän vastoin mieltänsä ja tahtoansa\nkaikki pilaa, menettää, turmelee. Äitinsä ja sisarensa onneen jättää\nhän syntisen olentonsa jäljet.\n\nYksi toimi vaan Kullervolta onnistuu. Hän lähtee Untamolle sukunsa\nsurmaa kostamaan. Siihen työhön hän kelpaa; sen hän viepi perille;\nsiinä toimessa aseet tottelevat hänen kättänsä.\n\nPahanteko näin on saanut kostonsa, mutta kostaja itsekin on\nkostontyössään tullut syylliseksi; senvuoksi hänen nyt lopuksi täytyy\nitselleenkin kostaa tämä syynsä. Näin on näkyväinen maailma rauennut,\nhimojen nautintoa ei enään ole, vaan oikeus itsessään riemuitsee.\n\nTäten ilmautuu, sanoo professori Perander, Kullervo-runoissa korkeampi\nkäsitys kuin muissa Kalevalan osissa. Niissä ei enään etsitä ulkonaisia\ntaikakoneita, onnen tuottajia. Sampo, kohtalo on ihmisen omassa\nrinnassa. Tässä on siis Suomen runotar kohonnut luonnollisesta\nkäsityksestä henkiseen.\n\n\n\n\nVIII. Aino.\n\n\nProfessori Cygnaeus oli kirjoituksessaan lausunut, että\nKullervo-runoissa ei ilmau ainoastaan joku yksityinen tragillinen\nkohtaus ihmis-elämästä, vaan itse tragillisuus, ihmiselämän tragillinen\npuoli yleensä. Tähän professori Perander huomauttaa, ettei kuitenkaan\nkoko ihmiselämän tragillisuus ole käsitetty Kullervon elämässä. Siinä\non ainoasti _miehen_ tragillinen kohtalo kuvattuna. Mutta Kalevala ei\nolekaan tyytynyt tähän yksipuoliseen tragillisuuden kuvaamiseen; se on\nmeille _Aino_-runoissa myös luonut kuvauksen _neitsyen_ tragillisesta\nkohtalosta. Kuinka hienosti on kansamme runoaisti keksinyt molempien\nsukupuolten omituiset ja erilaiset luonteet! Kullervo koston töissä,\nelämän myrskyisellä merellä, itse elämän toiminnossa joutuu tragillisen\nsurman alaiseksi. Hän viimein tuottaa itselleen omalla kädellään elämän\nlopun. Ainon kohtalo on hänen omassa sydämessään, hänen tunteissaan.\nSydämen surun sortamana vaipuu hän tosi-naisena ilman omaa tekoaan\nkohtalonsa valtaan. Hänen tragillinen loppunsa valmistuu siten, että\nhänen sydämensä joutuu epäsointuun ulkomaailman kanssa, kun tämä\nleppymättömästi vaatii, mitä neidon sydän ei voi sallia.\n\nHänen veljensä, nuori Joukahainen, on lunnaikseen luvannut sisarensa\nvanhalle Wäinämöiselle puolisoksi. Näin on Ainon kohtalo määrätty hänen\nsuostumattansa, tietämättänsä. Tähän uhkaavaan siteesen liittyy pian\ntoinen vieläkin lujempi. Äiti, jolle Joukahainen surullisesti kertoo\nlupauksestaan, ei siitä ollenkaan säikähdy; hän päinvastoin ihastuu\nsiitä toivosta, jonka sanoo jo kauan kyteneen salaa sydämessään: että\nhän nimittäin vävykseen saisi Wäinämöisen, sukuhunsa niin suuren\nmiehen. Inhimillinen heikkous saattaa äidin ainoasti ajattelemaan,\nkuinka suuri kunnia ja maine on suvulle tuleva liiton kautta tuon\nkuuluisan laulajan kanssa. Näin asettuu Ainoa vastaan toinenkin\nulkopuolinen voima, vaatien saada määrätä hänen sydämensä kalliimmista\nasioista, ja tää voima on vielä edellistä suurempi, sillä se on äidin\ntahto, jota on tyttären luonnollinen velvollisuus totella.\n\nAino, kun saa kuulla kenelle hänet on määrätty, hyrähtää katkeraan\nitkuun. Hän ei katso tarjotun liiton etuja samoilla silmillä kuin\näitinsä. Wäinämöinen on tosin mainio laulaja, kansansa arvokkaimpia\nmiehiä, mutta hän ei ole Ainon sydämen valittu. Kaikki vanhuksen maine\nja varallisuus ei voi nuorelle neidolle palkita palavan nuoruuden\nrakkauden tarvetta. Sydämensä laki vaatii, ettei hän mene miehelle,\njota hän ei rakasta. Se laki vaatii, että hän puolustaisi sydämensä\nneitseellistä puhtautta kaikkea pakoitusta vastaan. Tämä velvollisuus\non yhtä pyhä kuin kuuliaisuus äidin tahdolle. Näin ovat nämät molemmat\nvelvollisuudet tragillisessa ristiriidassa.\n\nAino nyt lähtee lehtoon vastaksia taittamaan. Siellä hänet kohtaa\nWäinämöinen. Ukko ei kysykään neidon omaa suostumusta kihlaukseen; hän\npitää sitä jo päätettynä asiana, tehtynä kauppana. Tämän mielipiteensä\nhän ilmoittaa selvillä, vaikka sievillä sanoilla:\n\n    \"Äläpä muille, neiti nuori,\n    Kuin minulle, neiti nuori,\n    Kanna kaulan helmilöitä,\n    Rinnan ristiä rakenna,\n    Pane päätä palmikolle,\n    Sio silkillä nivusta!\"[234]\n\nLoukkaantuneena tästä vastaa Aino, ettei hän korista itseänsä\nWäinämöistä eikä ketään muutakaan varten. Samassa hän tempaa pois\nkaikki koristeensa, viskaa ne maahan ja lähtee itkien kotiin.\nEnsisilmäykseltä näyttää tämä koristeitten poisviskaaminen mitättömältä\nseikalta, tyhjältä oikulta; mutta silläkin on salainen, syvä\nmerkityksensä. Wäinämöisen käsky, ettei hän saisi muita kuin häntä\nvarten pitää nuot korut, tekee ne neidolle inhottaviksi. Ne ovat hänen\nmielestään saastuneet sen kautta, että Wäinämöinen niihin oli\nyhdistänyt rohkean, muka omistus-oikeutta ilmoittavan puheensa. Ne\neivät Ainon silmissä ole enään yhtä kirkkaita, yhtä puhtaita kuin\nennen; senvuoksi hän ei niitä enää voi kärsiä.\n\nKun hän itkien tulee kotiin, ja isä, veli, sisar kysyvät syytä siihen,\nhän vaan sanoo surevansa korujensa katoomista:\n\n    \"Kirpoi kullat kulmiltani,\n    Hopeat hivuksiltani,\n    Sinisilkit silmiltäni,\n    Punanauhat pääni päältä.\"\n\nNiin huolellisesti koettaa arka naisen sydän muilta salata tilaansa.\nAino mainitsee koristeittensa menettämisen tapaturmaisen kohtauksen\nmuodossa, sillä lailla välttääksensä enempiä kysymyksiä. Ainoasti\näidilleen hän rohkenee suoraan ja mutkailematta selittää asian\ntodellisen laidan; että hän itse on riistänyt ristin rinnaltansa,\nkaristanut helmet kaulaltansa, ja mikä siihen oli ollut syynä.\n\nMutta eipä äitikään käsitä tätä surun syytä sen paremmin. Hän luulee\nAinon ainoasti hetkisestä, pian haihtuvasta mielipahasta menettäneen\nkoristeensa. Hän katsoo mahdolliseksi poistaa surun toisten korujen\nhankkimisella. Hän käskee sentähden tyttärensä mennä aittaan ja ottaa\nsieltä ne vielä kauniimmat, Kuuttaren kutomat, Päivättären kehräämät\nkoristeet, jotka äiti itse eräänä onnen hetkenä oli saanut Lemmen\nlahden liepehellä. Tämä äidin erhetys on tragillisesti hyvin kaunis\nkohta. Se ei tule rikoksellisesta mielestä; päinvastoin äidillinen\nhyvyys ja lempeys siinä täydesti osoittaikse, vaan samassa myös tämän\nmaailman asukkaalle usein omituinen sokea lyhytmielisyys. Lieneekö\nmissään muussa runossa äidin rakkauden erhetys kuvattu yhtä hellässä,\nyhtä hienossa, yhtä liikuttavassa, yhtä sattuvassa muodossa? Äiti\ntahtoo antaa tyttärellensä kaikki, mitä hänellä on kauneinta, yksinpä\nitse Luonnottarilta saamansa kauniit ihmelahjat. Mikä olisi liian\nkallista äidin rakkaudelle!\n\nPian näkee kuitenkin äiti, ettei siitä loistavasta lohdutuksesta ole\napua. Aino yhä vaan itkee ja valittaa:\n\n    \"Mieli ei tervoa parempi,\n    Syän ei syttä valkeampi.\n    Parempi minun olisi,\n    Parempi olisi ollut\n    Syntymättä, kasvamatta,\n    Suureksi sukeumatta\n    Näille parville pahoille,\n    Ilmoille ilottomille!\n    Öisin kuollut kuusi-öisnä,\n    Kaonnut kaheksan-öisnä!\"[235]\n\nViimein, kun äiti yhä vielä tiedustelee syytä tuohon lakkaamattomaan\nsuruhun, sanoo tytär:\n\n    \"Sitä itken impi rukka,\n    Kaiken aikani valitan:\n    Kun annoit minun poloisen,\n    Oman lapsesi lupasit,\n    Käskit vanhalle varaksi,\n    Ikäpuolelle iloksi!\n    Oisit ennen käskenynnä\n    Alle aaltojen syvien\n    Sisareksi Siikasille,\n    Veikoksi veen kaloille!\"[236]\n\nNämät sanat jo ovat turmion enteitä Ainon suussa: ne aavistavat sitä\nsurmaa, johon hänen sydämensä suru hänet on saattava. Tässä ei ole\nmitään itsemurhan päätöstä; hänen neitsyellinen luonteensa ei sallisi\nsemmoista. Ainon kohtalo, joka jo on itsenäiseksi voimaksi varttunut,\nvalmistuu vaan itsestänsä onnettoman tytön rinnassa.\n\nAinon sielu nähtävästi on sumuun peittynyt, hurmautunut. Nyt, kun\nsurman enteet jo hänen mielessään liikkuvat, kun hän jo on kuoleman\nomaksi joutumaisillaan, kun hän elämän tiellä horjuessaan ei enää\nselvästi tiedä mitä tekee, noudattaa hän vihdoin äitinsä käskyä ja\npukee itsensä äidin tarjoomiin juhlavaatteisin.\n\n    Siitä astui aittamäelle,\n    Astui aittahan sisälle,\n    Aukaisi parahan arkun,\n    Kannen kirjo kimmahutti:\n    Löysi kuusi kultavyötä,\n    Seitsemän sinihametta.\n    Ne hän päällensä pukevi,\n    Varrellansa valmistavi,\n    Pani kullat kulmillensa,\n    Hopeat hivuksillensa,\n    Sinisilkit silmillensä,\n    Punalangat päänsä päälle.[237]\n\nOliko uusi onnen toivo nyt syttynyt Ainon sydämeen? Oliko hän nyt\nvalmis häihin rientämään? Hän hohtaa kullalta ja hopealta; hän on\nomalla kädellään kaunistanut itsensä Kuuttaren ja Päivättären\nlahjoilla. Hän on koristettu kuin morsian, ja hän onkin morsian, mutta\n-- kuolon morsian. Kuinka liikuttava on tämä vastakohtaisuus loistavan\nulkomuodon ja sysimustan sydämen välillä!\n\nTässä riemupuvussa lähtee nyt Aino astuskelemaan, itsekään tietämättä\nminne.\n\n    Läksi siitä astumahan\n    Ahon poikki, toisen pitkin,\n    Vieri soita, vieri maita,\n    Vieri synkkiä saloja.\n    Itse lauloi mennessänsä,\n    Virkkoi vieriellessänsä:\n    \"Syäntäni tuimelevi,\n    Päätäni kivistelevi,\n    Eikä tuima tuimemmasti,\n    Kipeämmästi kivistä,\n    Jotta koito kuolisinkin,\n    Katkeaisinkin katala\n    Näiltä suurilta suruilta,\n    Ape'ilta miel'-aloilta.\n    Jo olisi minulla aika\n    Näiltä ilmoilta eritä;\n    Ei mua isäni itke,\n    Ei emo pane pahaksi,\n    Ei kastu sisaren kasvot,\n    Veikon silmät vettä vuoa,\n    Vaikka vierisin vetehen,\n    Kaatuisin kalamerehen,\n    Alle aaltojen syvien,\n    Päälle mustien murien.\"[238]\n\nAinon harhaileminen ilmoittaa hänen levottomuuttansa, jota ei hän enää\nvoi henkensä voimilla hallita. Hän ei erämaasta mitään etsinyt, hänellä\nei siellä ollut mitään askaretta toimitettavana. Raivoisena,\nepätoivoisena mielessänsä hän vaan harhailee ilman mitään tarkoitusta.\nTämä ei ole tavallista eksyksissä kulkemista; henkensäkin on eksynyt,\nei ainoasti jalkansa. Hänen sielunsa valo on pimentynyt. Luonnon\nhaltijain valta hänen ylitsensä yhä kasvaa suuremmaksi yön pimeydessä,\noudolla matkalla. Näin hän saapuu meren rannalle. Siellä hän aamulla\nnäkee:\n\n    Kolme oli neittä niemen päässä,\n    Ne on merta kylpemässä;\n    Aino neiti neljänneksi.[239]\n\nKun hengen valo surun kautta on sumuun peittynyt, ei ihmisellä enään\nole itsessään tukea; hän joutuu ulkopuolisten valtimusten valtaan. Nuo\nmeressä kylpevät neidot, nuot luonnon lapset, jotka viettävät elämäänsä\nilman surua, ilman rakkautta, ilman vaivaa, ilman muistoa, ilman\ntoivoa, ne oudosti viekoittavat epätoivoon vajonnutta neitoa. Hän\nheittää vaatteensa rannalle ja uipi kullanpaistavalle paadelle vedessä.\nMutta tämä paasi petti:\n\n    Kilahti kivi vetehen,\n    Paasi pohjahan pakeni;\n    Neitonen kiven keralla,\n    Aino paaen palleassa.[240]\n\nTätä Ainon loppua ei suinkaan saa käsittää paljaaksi tapaturmaiseksi\nhukkumiseksi. Näin runottomalla tavalla ei ole kansa luomaansa\npilannut. Nuo neitoset sekä tuo paistava kivi meressä nähtävästi vaan\novat pidettävät hourion valhehaamuina, jotka viekoittavat Ainon veteen.\nNeidon hengenvoima on sortunut, hukkunut suruun ja tuskaan,\nsiveydellisen maailman ristiriitaisuuteen, ennenkuin ruumiinsakin\nhukkuu. Toinen valmistaa toista. Mikä henkisesti on rauennut, se myös\nraukenee ruumiillisesti tragillisen kohtalonsa voimasta.\n\nSana Ainon kuolosta viedään hänen kotiinsa. Nyt äiti huomaa suuren,\nturmiollisen erhetyksensä ja suree kaiken ikänsä sitä, että oli\nyrittänyt pakoittaa lastansa vasten sen omaa mieltä miehelään. Kuinka\nhellästi on Suomen runotar kuvannut tätä surua! Äidin itkemistä vesistä\nkasvaa kolme jokea, joka jokeen kolme koskea, joka koskeen kolme\nluotoa, joka luodon partaalle kultainen kunnas, joka kunnaalle koivu ja\nsen latvaan kolme kultaista käkeä.\n\n    Sai käköset kukkumahan.\n    Yksi kukkui: lemmen, lemmen!\n    Toinen kukkui: sulhon, sulhon!\n    Kolmas kukkui: auvon, auvon!\n    Kuka kukkui lemmen, lemmen!\n    Sepä kukkui kuuta kolme\n    Lemmettömälle tytölle,\n    Meressä makoavalle.\n    Kuka kukkui: sulhon, sulhon!\n    Sepä kukkui kuusi kuuta\n    Sulholle sulottomalle,\n    Ikävissä istuvalle.\n    Kuka kukkui: auvon, auvon!\n    Se kukkui ikänsä kaiken\n    Auvottomalle emolle,\n    Ijän kaiken itkevälle.\n    Näin emo sanoiksi virkki,\n    Kuunnellessansa käkeä:\n    \"Älköhön emo poloinen,\n    Kauan kuunnelko käkeä!\n    Kun käki kukahtelevi,\n    Niin syän sykähtelevi,\n    Kyynärän ikä kuluvi,\n    Vaaksan varsi vanhenevi,\n    Koko ruumis runnahtavi,\n    Kuultua kevätkäkösen.\"[241]\n\nKuinka ihanasti on tässä luonnon ääni käytetty ihmissydämen surun\nilmoitukseksi. Tuo kevätkäkösen ääni, jonka valitus meitä niin oudosti\nliikuttaa metsissämme, vaan jonka syy ja synty näyttää meille olevan\ntuntematon, se ei osoitakaan käen omaa murhetta, se osoittaa äidin\nsurua, joka on erehtynyt, miettiessään lapsellensa hyvää, määrätessään\ntyttärensä kohtaloa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäissä molemmissa välitapauksissa on Suomen runotar, samassa kun se\nniille on antanut tuon syvän, suurenmoisen, liikuttavan peri-ajatuksen,\nastunut niin likelle kuin mahdollista kertomarunouden alan äärimmäisiä\nrajoja. Tässä on taistelu suureksi osaksi siirretty henkilöin omaan\nsisustaan, omaan sydämeen; ja ulkonaisessa käytöksessään he käyvät\nlujaan vastarintaan olevia oloja vastaan, siitä seuraavaa kuolemaakaan\nkammomatta. Tämä tragillinen itsenäisyys ja suuruus on oikeastaan\ndraamalliseen runoilemislajiin kuuluva. Mutta samoin kuin saksalainen\nNiebelungenlied,[242] jonka peri-ajatus on yhtä tragillinen, on\nSuomenkin runo osannut tehdä tämän, todellisen epoksen luonteesta\nluopumatta. Ei ilmau näet Kullervo- eikä Aino-runoissa kuitenkaan vielä\n\"tuota aivan itsetietoista periajatusten taisteloa, ja kohtalon kulkua\nviivyttävät monet laveat väliseikat\". Kullervossa vaikuttaa peritty\nverikosto pikemmin luonnonvoiman kuin oma-ehtoisen päätöksen tavalla.\nKoston Ilmarisen emännälle, johon hänellä on personallinen aiheensa,\nhän kyllä päättää itse, tieten, taiten; mutta sen toimeenpanemisen\ntavan kuitenkin hänelle vasta lintu neuvoo. Hänen suurin syynsä\ntoiselta puolen, sisaren turmelus, on tietämättä tehty teko, eikä siis\ntäydeksi syyksi luettava. Kuoloon hän tosin menee täydellä päätöksellä,\nmutta tämän päätöksen on hänessä satunnainen ulkonainen seikka,\nrikoksen tapahduspaikan näkö, vaikuttanut. -- Samoin Aino tosin\nitsenäisesti vastustaa hänelle ulkoa määrättyä luonnotonta kohtaloa ja\npakenee, sen täyttymistä paeten, vesihaudan turviin. Mutta hänen\nitsemurhansa tapahtuu kuitenkin mielenhäiriössä, aivan vaistomaisesti.\n\nHuomattava on viimein vielä näiden molempien tragillisten luonteitten\nperinjuurinen vastakohtaisuus Lemminkäisen ja Pohjolan neidon kanssa.\nTäten on Suomen runotar osannut personoida kahteen suureen haaraansa\njakauneen Kauneuden molemmat olomuodot, vieläpä esittäen kumpaisetkin\nsekä miehen että naisen omituisessa luonteessa ja luoden näin ihmeesti,\nmestarillisesti täydellisen, kokonaisen kuvan.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Zeitschrift für Völkerpsyohol. u. Sprachwissensch. R. 5.\n\n[2] Litteraturbl. 1850 s. 36-8.\n\n[3] Ueb. die ep. Dicht. d. finn. Völker, besond. d. Kalevala.\n\n[4] Esipuhe Kalevalan uuteen laitokseen § 9.\n\n[5] Fosterländskt Album I.\n\n[6] Ennen mainitussa paikassa.\n\n[7] Kirjall. Kuukauslehti 1879 N:o 5 ja 7.\n\n[8] Tillfäll. uppsatser s. 71.\n\n[9] Den homeriska frågan s. 55 y.m.m. paikkaa.\n\n[10] Verhandl. d. gelehrt. Estn. Gesellschaft zu Dorpat, B. V. H. 4,\ns. 16.\n\n[11] Lönnrotin esipuhe uuteen Kalevalan laitokseen, § 1.\n\n[12] Lönnrot, Anmärkn. t. d. nya Kalevala-upplagan, Litteraturblad 1849\ns. 16.\n\n[13] Esipuhe uut. Kalevalaan, § 5.\n\n[14] Vischer, Aesthetik, die Dichtkunst §§ 865-870.\n\n[15] Vanhan Kalevalan runo 30, v. 84-94. Uudessa laitoksessa on\nkäytetty siitä poikkeeva toisinto; mutta vertaus Viron runoihin\ntodistaa, että tähän otettu muoto on alkuperäinen, sillä maailman\nalku-aineitten järjestyskin, samoin kuin kasvikunnan luominen, kuului\nKalevan _poikien_ tehtävään.\n\n[16] R. 7, v. 89; vertaa myös r. 2, v. 279.\n\n[17] R. 5, v. 230.\n\n[18] R. 10, v. 270.\n\n[19] R. 43, v. 233.\n\n[20] R. 25 v. 711.\n\n[21] R. 29 v. 413, 452.\n\n[22] R. 2 v. 265, 361.\n\n[23] R. 15 v. 230.\n\n[24] R. 42 v. 75.\n\n[25] R. 10, v. 423. r. 47, v. 21.\n\n[26] Tässä ovat kuitenkin molemmat Wäinämöisen soitannon toisinnot\nluetut yhdeksi runoksi.\n\n[27] Huomattava yhtähyvin on, että eräs inkeriläinen toisinto sisältää\nhauskan lisäyksen kostoretkeen. Siinä nimittäin Kullervo perille\ntultuaan tervehtii: \"Terve, selkeä setäni, Selkeät setäni lapset,\nSelkeä sedän miniä!\" Toiset eivät häntä tunne; silloin hän taas lausuu:\n\"Etkö muista murtovuotta, Tai et tappelukevättä, Kun tapoit minun\ntaloni, Tapoit tarkat vanhempani, Vain et tappanut minua? Ei olis\npaljoa pitänyt; Vaaksan ois vaatetta pitänyt, Kaksi laudan kappaletta.\nNyt miusta kasvoi valmis kaiho, Ja viipyi vihan pitäjä!\" Länkelän\nkeräelm.. Inkeristä, Soikkulasta, vihko P VIII toisinto 23.\n\n[28] Vertaa meidän kirjallisuudessamme: N. af Ursin, Den Homeriska\nfrågan.\n\n[29] Niebelungenlied'in nykyiseen muotoonsa valajaksi arvellaan erästä\nKürnberger nimistä runoniekkaa 12:lla vuosisadalla; kuitenkin on\nhuomattava, että saksalaisten kansanrunoelmain syvä tutkija Simrock\ntätä arvelua jyrkästi vastustaa.\n\n[30] Esipuhe uuteen Kalevalaan, § 1.\n\n[31] R. 42 v. 61.\n\n[32] R. 43 v. 3-12.\n\n[33] R. 12 v. 59-118.\n\n[34] R. 36 v. 25.\n\n[35] R. 39 v. 51-61, 109-114.\n\n[36] R. 39 v. 167.\n\n[37] Kanteletar III, 21.\n\n[38] Lönnrotin Mehiläinen v. 1837 Tammikuun numero.\n\n[39] Vertaa tästä, niinkuin myös Kalevalaa läpikäyvästä ajatuksesta,\nmyös Tengström'in kirjoitusta _Kalevala_, Fosterl. Album I.\n\n[40] Ueber d. finn. Epos, A. Höfers Zeitschrift f. d. Wissensch. d.\nSprache, 1846 I, 1, S. 13.\n\n[41] Rosencrantz Geschichte d. Poesie s. 287.\n\n[42] Vorlesung. üb. d. Wissensch. d. Sprache I s. 269.\n\n[43] Niinkuin tästä näkyy, on hänen käsityksensä täydellisen\nkansan-eposten nimeä ansaitsevista runoelmista toinen kuin\nSteinthal'illa, onpa hän joukkoon pannut Sháname'nkin, joka on\ntaiderunoilijan tekemä.\n\n[44] Aesthetik, III, d. Dichtkunst § 876.\n\n[45] R. 3 v. 295.\n\n[46] R. 42 v. 469.\n\n[47] R. 43 v. 83.\n\n[48] R. 45 v. 187.\n\n[49] R. 35 v. 56.\n\n[50] R. 8 v. 11.\n\n[51] R. 10 v. 7. -- Katso paitsi näitä vielä esim. hääpitojen kuvausta\nr. 25 v. 383-404, Louhen sotavalmistustä r. 43 v. 1-22 y.m.\n\n[52] R. 39 v. 299. Painetussa Kalevalassa ei järjestys ole oikein\nluonnollinen; tässä on käytetty asianmukaisempaa, johon useat\ntoisinnotkin antavat syytä.\n\n[53] R. 10 v. 311-408.\n\n[54] R. 43 v. 41-74.\n\n[55] R. 6. v. 65.\n\n[56] Huomattava on kuitenkin, että Kalevalan jumalat, aivan toisin kuin\nkreikkalaiset, ovat kaikkea omituista luonnetta vailla; se tulee niiden\nitsenäisyyttä puuttuvasta asemasta Suomen loitsu-uskonnossa, niinkuin\ntässä luvussa vähän myöhemmin tulee esitettäväksi.\n\n[57] R. 44 v. 207.\n\n[58] R. 37 v. 13.\n\n[59] R. 15 v. 51.\n\n[60] R. 15 v. 123.\n\n[61] R. 36 v. 126-155.\n\n[62] R. 23 v. 447.\n\n[63] Kylkiluut hakattiin irti elävän vangin selkäpiistä ja väännettiin\nsitten ulospäin ikäänkuin siiviksi.\n\n[64] Tosin löytyy toisinto Ilmarisen toisesta kosintoretkestä, jossa\nhän silpoo rinnat ryöstetyltä morsiamelta ja viepi ne paistettuina\nanopille syötäväksi.\n\n[65] R. 7 v. 247.\n\n[66] R. 30 v. 363-438.\n\n[67] R. 34 v. 43-86.\n\n[68] Thersiteen kuvaus Iliadissa ei ole viatonta pilaa, vaan katkerata\npilkkaa; kertomus ontuvasta Hefaistosta on ainoa humorillinen.\n\n[69] R. 30 v. 103-106.\n\n[70] Saxbäck'in keräelm. Inkeristä N:o 474.\n\n[71] R. 18 v 9-12, 19-22.\n\n[72] R. 18 v. 409-416.\n\n[73] R. 21 v. 153-174.\n\n[74] R. 25 v. 375.\n\n[75] R. 46 v. 399.\n\n[76] R. 9 v. 161.\n\n[77] R. 17 v. 560.\n\n[78] R. 24 v. 35.\n\n[79] R. 25 v. 663.\n\n[80] R 25 v. 283.\n\n[81] R. 25 v. 631.\n\n[82] R. 4 v. 199.\n\n[83] R. 44 v. 84.\n\n[84] Vischer, Aesthetik, Die Dichtkunst § 858.\n\n[85] Prof. Ahlqvist on ainoa, joka on Ruotsiksi kääntänyt kappaleen\nKalevalasta vaihtelevalla ja sen kautta juuri alkuperäistä enemmän\nvastaavalla runomitalla.\n\n[86] Niebelungenlied on jo melkein jättänyt syrjään\neriskummallisuuksien maailman, jota vastaan niillä vielä Eddan\nsankarilauluissakin on tärkeä sija (esim. Fafner-lohikäärme,\nliekkipiirissä nukkuva Sigrdrifa). Venäläisten \"vanhempain sankarein\"\ntöissä on loitsimisella sangen suuri osa, \"nuorempien\" seikkailuissa se\non harvinaisempi, vaikkei kuitenkaan vielä peräti kadonnut.\nSuunnattomia jättiläisiä y.m.s. nähdään kumpaisissakin. Mutta yhtähyvin\nei ole loitsu näiden runoin koko henkeen niin kiintynyt kuin\nKalevalaan.\n\n[87] R. 20 v. 123.\n\n[88] R. 20 v. 21.\n\n[89] Ainoa poikkeus siitä on tavallansa Wäinämöisestä lähtevä ääretön\nveritulva, joka täytti seitsemän venettä. R. 9 v. 17.\n\n[90] R. 19 vv. 203-288.\n\n[91] R. 3 vv. 285-330.\n\n[92] R. 12 vv. 253-296.\n\n[93] R. 9 vv. 271-392.\n\n[94] R. 14 vv. 31-78, 106-230.\n\n[95] R. 32 vv. 49-158. 207-314, 493-542.\n\n[96] Ainoat itsenäisemmät jumalat ovat metsänhaltijat. Jokapäiväinen\nkova kokemus oli nähtävästi suomalaiselle metsäkansalle todistanut,\nettei Tapion saloilla aina oma voima auta.\n\n[97] Katso esim. r. 9 v. 579, r. 16 v. 401, r. 36 v. 351, r. 37 v. 241.\n\n[98] R. 18 vv. 111-160.\n\n[99] R. 16 vv. 181-226.\n\n[100] Tämä nuoruuden kuvaus on kuitenkin vasta myöhempää syntyä;\nalkuaan, niinkuin vanha Kalevala näyttää, oli Wäinämöinen kohta\nsyntymisensä jälkeen järjestänyt Kaos'en maailmaksi; niin myös\nvirolaisten toisintoin mukaan Kalevin poika, joka tässä arvattavasti on\nWäinämöinen, itse istuttaa puut ja kasvit, ilman Pellervoisen avutta.\nHän oli siis ajateltu syntymästä asti kaikkiviisaaksi.\n\n[101] R. 7 v. 83.\n\n[102] R. 19 v. 511.\n\n[103] R. 39 v. 112.\n\n[104] R. 39 v. 178.\n\n[105] R. 40 v. 141.\n\n[106] R. 40 v. 259.\n\n[107] R. 40 v. 307.\n\n[108] R 2 v. 366.\n\n[109] R. 41 v. 23.\n\n[110] R 41 vv. 175, 176, 183, 184.\n\n[111] R. 41 v. 263. Toinen toisinto, jonka 44:s runo sisältää, kuvaa\nkanteleen synnynkin hyvin runollisella tavalla. Wäinämöinen kuulee\nkoivun itkevän kovaa kohtaloansa, lohduttaa sitä ja veistää siitä\nkanteleen kopan. Kielet sai hän tuon immen hiuksista, joka ei itkenyt,\nei iloinnut, ainoasti lauleli, ikävöiden sulhoansa. Senvuoksi Suomen\nlyyrillisessä runoudessa heliseekin \"murhe, mutta murhe ruusun\npunertava!\"\n\n[112] R. 43 v. 78.\n\n[113] R. 49 v. 403.\n\n[114] R. 18 v. 247.\n\n[115] R. 10 v. 107.\n\n[116] R. 17 v. 43.\n\n[117] R. 40 v. 216.\n\n[118] Unohtaa tosin ei saa, että Ilmarinen omin päin keksii raudan ja\nettä hän ilman tiettyä käskyä on kuun sekä auringon valmistanut; mutta\nnämät molemmat nähtävästi kuuluvat aikaisempaan runojemme muotoon.\n\n[119] R. 10 v. 291.\n\n[120] R. 39 v. 35.\n\n[121] R. 38 v. 279.\n\n[122] R. 37 v. 209.\n\n[123] R. 24 v. 467.\n\n[124] R. 18 v. 267.\n\n[125] R. 37 vv. 1-34.\n\n[126] R. 10 v. 480.\n\n[127] R. 10 v. 89.\n\n[128] R. 8.\n\n[129] R. 8 v. 71.\n\n[130] R. 8 v. 93.\n\n[131] R. 10 v. 245.\n\n[132] R. 10 v. 441-462.\n\n[133] R. 18 v. 650.\n\n[134] V. 657.\n\n[135] V. 679.\n\n[136] R. 22 v. 75.\n\n[137] V. 99.\n\n[138] R. 22 vv. 137-183.\n\n[139] V. 314.\n\n[140] R. 22 v. 249.\n\n[141] V. 263-272,\n\n[142] V. 295-311.\n\n[143] V. 403.\n\n[144] R. 23 v. 29.\n\n[145] R. 23 v. 83.\n\n[146] V. 231.\n\n[147] V. 169.\n\n[148] V. 185.\n\n[149] V. 217.\n\n[150] R. 23 v. 291.\n\n[151] V. 313.\n\n[152] V. 419.\n\n[153] V. 423.\n\n[154] V. 437.\n\n[155] R. 24 v. 107-116.\n\n[156] V. 140.\n\n[157] V. 148.\n\n[158] V. 199.\n\n[159] R. 24 vv. 211-264.\n\n[160] Vv. 443-462.\n\n[161] R. 29 v. 227.\n\n[162] R. 11 v. 75.\n\n[163] R. 11 v. 247.\n\n[164] V. 261.\n\n[165] V. 277.\n\n[166] Yksi toisinto (Lönnr. keräelm. A. II 6) Ven. Karjalasta kuitenkin\nlisää: Miehen toisen tarpehella.\n\n[167] R. 12 v. 62.\n\n[168] R. 12 v. 75.\n\n[169] V. 100.\n\n[170] V. 115.\n\n[171] V. 151.\n\n[172] V. 221.\n\n[173] R. 13 v. 97.\n\n[174] R. 13 v. 203.\n\n[175] R. 15 v. 75.\n\n[176] R. 15 v. 612.\n\n[177] R. 20 v. 485.\n\n[178] R. 26 v. 15.\n\n[179] R. 26 v. 91.\n\n[180] V. 93.\n\n[181] V. 107.\n\n[182] V. 345.\n\n[183] V. 349.\n\n[184] V. 357.\n\n[185] R. 26 v. 393-412.\n\n[186] R. 27 v. 19.\n\n[187] V. 23.\n\n[188] V. 36.\n\n[189] Niin oli vielä tämän vuosisadan alussa tapa kumminkin Wiipurin\nläänissä. Katso Raussin kertomusta Vehkalahden pitäjästä Kirjall.\nSeuran käsikirjoitus-kokoelmassa.\n\n[190] V. 61.\n\n[191] R. 27 v. 68.\n\n[192] V. 134.\n\n[193] V. 259.\n\n[194] R. 27 v. 284.\n\n[195] 319.\n\n[196] V. 401.\n\n[197] R. 29 v. 359.\n\n[198] V. 365.\n\n[199] V. 387.\n\n[200] R. 29 v. 479.\n\n[201] R. 29 v. 501.\n\n[202] R. 29 v. 589.\n\n[203] R. 30 vv. 55-116.\n\n[204] R. 30 v. 439.\n\n[205] R. 30 v. 447.\n\n[206] Afhandlingar i populära ämnen II.\n\n[207] Tragililsesta peri-aatteesta Kullervossa, Kaikuja Hämeestä I, ja\nKalevan Aino-runosta, saman kalenterin II vihkossa.\n\n[208] R. 31 v. 369.\n\n[209] V. 100.\n\n[210] R. 31 v. 106.\n\n[211] R. 31 v. 191.\n\n[212] R. 33 v. 7.\n\n[213] V. 19.\n\n[214] V. 77.\n\n[215] R. 33 v. 91.\n\n[216] R. 34 v. 11.\n\n[217] R. 34 vv. 45-86.\n\n[218] R. 34 v. 87.\n\n[219] V. 119.\n\n[220] R. 35 v. 17.\n\n[221] Tässä on runo, vaikka kaikki toisinnot asian yhtäpitävästi\nkertovat, epäilemättä muuttunut ja turmeltunut. Kullervo lähetettiin\ntietysti veroa vaatimaan, ei viemään. Edellinen yksin oli vaarallinen\nyritys, johon isä voi luulla hänen hukkuvan. Tämän arvelun todistaa\nsekin, että Kullervolla _palatessaan_ on arkkunsa _täynnä_ kultaa,\nhopeata.\n\n[222] R. 35 v. 271.\n\n[223] R. 35 v. 361.\n\n[224] R. 36 v. 25.\n\n[225] 36 v. 45.\n\n[226] S. 37: Et älyä äidin mieltä j.n.e.\n\n[227] R. 36 v. 171.\n\n[228] R. 36 vv. 213-222.\n\n[229] V. 246.\n\n[230] R. 36 v. 278.\n\n[231] R. 36 v. 307.\n\n[232] R. 36 v. 324.\n\n[233] V. 330.\n\n[234] R. 4 v. 15.\n\n[235] R. 4 v. 215.\n\n[236] V. 235.\n\n[237] R. 4 v. 255.\n\n[238] V. 267.\n\n[239] R. 4 v. 305.\n\n[240] V. 323.\n\n[241] R. 4 v. 489.\n\n[242] Vischer, Aesthetik, d. Dichtkunst § 876.\n\n\n\n"]