Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit I
Charles Dickens (1812–1870)
Dickensin esikoisromaani seuraa herra Pickwickin ja hänen kerhotovereidensa humoristisia matkoja ja seikkailuja 1830-luvun Englannissa. Kerhon jäsenet raportoivat havaintojaan ja kohtaamisiaan kirjeitse, joutuen usein koomisiin väärinkäsityksiin ja yhteiskunnallisiin kommelluksiin.
Charles Dickensin Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit I'' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2690. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Sirkku-Liisa Häyhä-Karmakainen ja Projekti Lönnrot.
PICKWICK-KERHON JÄLKEENJÄÄNEET PAPERIT I
Kirj.
Charles Dickens
Suomentanut
Eino Palola
Porvoo • Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1932.
ENSIMMÄINEN OSA
1. luku.
PICKWICKILÄISET.
Ensimmäinen pimeyden hälventävä valonsäde, joka muuttaa häikäiseväksi hohteeksi sen hämäryyden, johon kuolemattoman Pickwickin julkisen uran aikaisemmat vaiheet näyttävät olleen verhoutuneina, loistaa lukijalle Pickwick-kerhon pöytäkirjojen seuraavasta kohdasta. Näiden papereiden julkaisija tuntee mitä suurinta iloa saadessaan asettaa ne lukijoittensa eteen todisteiksi siitä huolellisesta tarkkuudesta, väsymättömästä ahkeruudesta ja terävästä arvostelukyvystä, joka on johtanut häntä tässä hänelle uskottujen moniluontoisten asiakirjojen tutkimisessa.
"Istunto toukokuun 12. p:nä 1827. Puhetta johti hra Joseph Smiggers,
P.V.P.M.P.C.[1] Seuraavat päätökset tehtiin yksimielisesti:että yhdistys on, sekoittumattomaksi tyydytyksekseen ja verrattomalla suosiolla, kuullut luettavan tutkielman, jonka seuralle on jättänyt herra Samuel Pickwick, G.C.M.P.C.[2] ja jonka nimenä on: Tutkimuksia Hampsteadin lammikoiden[3] lähteistä sekä eräitä huomautuksia rautakaloja koskevasta teoriasta. Yhdistys lausuu täten lämpimimmät kiitoksensa mainitulle Samuel Pickwickille G.C.M.P.C.:
että samalla kuin yhdistys on syvästi tietoinen niistä eduista, joita tieteen asialle tuottaa tutkielma, johon juuri olemme viitanneet, yhtä paljon kuin herra Samuel Pickwickin G.C.M.P.C. väsymättömät Hornseyssa, Highgatessa, Brixtonissa ja Camberwellissa suorittamat tutkimukset, sen täytyy olla elävästi tietoinen niistä arvaamattomista eduista, joita ehdottomasti tarjoutuu tietojen edistämiselle ja opin levittämiselle, jos tämä oppinut mies pääsee jatkamaan niitä laajemmassa mittakaavassa, jos hänen matkansa ulottuvat kauemmaksi ja jos hänen havaintopiirinsä siitä laajenee:
että yhdistys on äsken mainitussa tarkoituksessa ottanut vakavasti harkitakseen ehdotusta, jonka on tehnyt juuri mainittu herra Samuel Pickwick G.C.M.P.C. sekä kolme muuta pickwickiläistä, joiden nimet mainitaan myöhemmin, perustaakseen Yhtyneiden Picwickiläisten uuden haaraosaston, jonka nimeksi tulee Pickwick-kerhon kirjeenvaihtajayhdistys:
että sanottu ehdotus on saavuttanut yhdistyksen hyväksymisen ja vahvistuksen:
että täten on Pickwick-kerhon Kirjeenvaihtajayhdistys perustettu ja että herra Samuel Pickwick G.C.M.P.C, herra Tracy Tupman M.P.C, herra Augustus Snodgrass, M.P.C. ja herra Nathaniel Winkle, M.P.C. nimitetään ja vahvistetaan sen jäseniksi. Heidän tehtävänään on silloin tällöin lähettää Pickwick-kerholle Lontooseen väärentämättömiä tietoja matkoistaan ja tutkimuksistaan, huomioistaan, luonteista ja tavoista ja kaikista seikkailuistaan niiden kaikkien tarinoiden ja muistelmien ohella, joihin paikalliset nähtävyydet tai niihin liittyvät muistot saattavat antaa aihetta:
että yhdistys tunnustaa lämpimästi sen periaatteen, että Kirjeenvaihtajayhdistyksen jokainen jäsen itse suorittaa matkakustannuksensa ja että sillä ei ole mitään sitä vastaan, että yhdistyksen jäsenet jatkavat tutkimuksiaan kuinka kauan hyvänsä samoilla ehdoilla:
että samalla saatetaan täten kaikkien sanotun Kirjeenvaitajayhdistyksen jäsenten tietoon, että yhdistys on harkinnut heidän ehdotustaan itse suorittaa postimaksut kirjeistään ja lähetystensä kuljetuksesta ja että yhdistys pitää tätä ehdotusta sen tekijöiden jalomielisyyden arvoisena ja ilmoittaa täten täydellisesti suostuvansa siihen."
Satunnainen tarkastelija — lisää sihteeri, jota saamme kiittää seuraavasta selonteosta — ei ehkä olisi huomannut mitään merkillistä siinä kaljussa päässä ja niissä pyöreissä silmälaseissa, jotka olivat kiinteästi suuntautuneet hänen (sihteerin) kasvojaan kohti edellä esitettyä pöytäkirjaa luettaessa. Niille, jotka tiesivät, että herra Pickwickin jättiläisaivot työskentelivät tuon otsan alla ja että herra Pickwickin ilmeikkäät silmät välähtelivät noiden lasien takana, oli näky mielenkiintoinen. Siinä istui mies, joka oli seurannut Hampsteadin mahtavia lammikolta niiden lähteille saakka ja herättänyt kiihtymystä tieteellisessä maailmassa rautakalateoriallaan, istui yhtä tyynenä ja liikkumattomana kuin noiden lammikoiden syvät vedet pakkaspäivänä tai ehkä paremminkin kuin rautakalayksilö saviastian syvyyksissä. Mutta kuinka paljon mielenkiintoisemmaksi näky muuttuikaan, kun jatkuvan "Pickwick! Pickwick!"-huudon kajahtaessa tuo kuuluisa mies nousi eloisana ja vilkkaana seisomaan Windsor-tuolilleen, jolla hän äsken oli istunut, ja alkoi puhua kerholle, jonka hän itse oli perustanut. Minkälainen aihe tuo mieltäylentävä näky olisikaan ollut taiteilijalle! Siinä seisoi kaunopuheinen Pickwick, toinen käsi sirosti takin hännyksen alla, toinen ilmassa viittilöiden tehostamassa hänen hehkuvaa lausuntaansa. Hänen korkea asemansa toi näkyviin ruumiinmukaiset housut ja säärykset, jotka olisivat jääneet huomaamatta, jos olisivat pukeneet tavallista miestä, mutta jotka nyt, kun Pickwick puki niitä — jos niin saamme sanoa — vaistomaisesti herättivät pelkoa ja kunnioitusta. Hänen ympärillään olivat miehet, jotka olivat vapaaehtoisesti ottaneet jakaakseen hänen matkojensa vaarat ja joitten kohtaloksi oli tuleva päästä osallisiksi hänen löytöjensä tuottamasta kunniasta. Hänen oikealla puolellaan istui herra Tupman, ylen herkkä Tupman, jossa kypsyneen iän viisauteen ja kokemukseen liittyi pojan innostus ja kiihko ihmisen kaikkein mielenkiintoisimpaan ja anteeksiannettavimpaan heikkouteen, rakkauteen. Aika ja ravinto olivat paisuttaneet tuon herran romanttisen vartalon. Mustat silkkiliivit olivat laajenemistaan laajentuneet, tuuma tuumalta olivat niiden alaosassa komeilevat kultaiset kellonvitjat kadonneet Tupmanin katseen näköpiiristä, ja asteittain oli laaja leuka levittäytynyt valkean kauluksen reunojen yli. Mutta Tupmanin sielu ei ollut yhtään muuttunut: kauniimman sukupuolen ihailu oli yhä sen vallitseva intohimo. Suuren johtajan vasemmalla puolella istui runollinen Snodgrass ja hänen vieressään urheilija Winkle, edellinen runollisesti kietoutuneena salamyhkäiseen siniseen viittaan, jossa oli kaniininnahkainen kaulus, kun taas jälkimmäinen antoi lisäloistoa uudelle, vihreälle metsästyspuvulle, skotlantilaiselle kaulaliinalle ja ruumiinmukaisille, harmaille housuille.
Herra Pickwickin tässä tilaisuudessa pitämä puhe ja sitä seurannut keskustelu on merkitty kerhon pöytäkirjoihin. Molemmat muistuttavat läheisesti muissa kuuluisissa yhdistyksissä tapahtuneita keskusteluja, ja koska aina on mielenkiintoista vertailla suurten miesten menetelmiä, jäljennämme niitä koskevan kohdan tähän.
"Herra Pickwick lausui (sanoo sihteeri), että kunnia on kallis joka ihmisen sydämelle. Runoilijakunnia oli kallis hänen ystävälleen Snodgrassille, hurmaajan maine yhtä kallis hänen ystävälleen Tupmanille, ja se maine, joka saavutetaan urheilulla, kentillä, ilmassa ja vedessä, oli kaikkein korkeimmalla paikalla hänen ystävänsä Winklen ajatuksissa. Hän (herra Pickwick) ei halunnut kieltää, että inhimillisillä intohimoilla, inhimillisillä tunteilla oli vaikutusta häneenkin (hyvä!), ehkäpä inhimillisillä heikkouksillakin (voimakkaita huutoja: Ei! ei!), mutta sen hän tahtoi sanoa, että jos milloin itserakkauden tuli puhkeaisi hänen rinnassaan, halu tehdä hyvää ihmiskunnalle sammuttaisi sen heti kokonaan. Ihmiskunnan kiitos oli hänen kannustimensa, ihmisystävällisyys hänen vakuutustoimistonsa. (Voimakkaita hyvä-huutoja.) Hän oli tuntenut jonkinmoista ylpeyttä — hän tunnusti sen mielellään ja salli vihamiestensä käyttää sitä parhaansa mukaan hyväkseen — hän oli tuntenut jonkinmoista ylpeyttä esittäessään maailmalle teoriansa rautakaloista. Se saattoi olla mainio tai huono. (Huudetaan: Se on hyvä — ja: Hyvä, hyvä!) Hän hyväksyi sen kunnon pickwickiläisen vakuutuksen, jonka ääni äsken kuului. Teoria oli jo kuuluisa. Mutta jos tuon tutkielman maine leviäisi tunnetun maailman kaukaisimmillekin rajoille saakka, ei se ylpeys, jota hän tuntisi tuon tuotteen luojana, olisi mitään verrattuna siihen ylpeyteen, jota tuntisi katsellessaan ympärilleen tänä hänen elämänsä kauneimpana hetkenä. (Hyvä, hyvä!) Hän on vain vähäpätöinen yksilö. (Ei, ei!) Mutta silti hän kykenee käsittämään, että yhdistys oli valinnut hänet suorittamaan kunniakkaan, joskin hiukan vaarallisen työn. Matkustusolot olivat kurjat, ja kyytimiesten keskuudessa oli havaittavissa kuohuntaa. Luokoot kuulijat silmänsä mannermaalle ja katselkoot kaikkea, mitä siellä tapahtuu! Kyytivaunuja kaatuilee joka puolella, hevosia pillastuu, laivoja uppoaa ja höyrykattiloita räjähtää. (Hyvä, hyvä, — yksi ääni: Ei!) Eikö! (Hyvä, hyvä!) Se kunnon pickwickiläinen, joka niin äänekkäästi huusi 'ei', astukoon esiin kumoamaan sanani, jos kykenee. (Hyvä, hyvä!) Kuka huusi 'ei'? (Innostuneita hyvähuutoja.) Oliko se joku turhamainen, pettynyt mies (hän ei tahtonut sanoa poroporvari), joka kateellisena siitä kunniasta, jota ehkä ansiottomasti oli osoitettu hänen (herra Pickwickin) tutkimuksille, ja ärtyneenä siitä ankarasta arvostelusta, joka oli kohdannut hänen omia, heikkoja kilpailuyrityksiään, nyt käytti tuota alhaista ja loukkaavaa keinoa..."
Herra Blotton (Algatesta) vaati puheenvuoroa. Tarkoittiko arvoisa pickwickiläinen häntä. (Huutoja: Asiaan, asiaan! Puheenjohtaja: Ei! Jatkakaa! Jo riittää! j.n.e.)
Herra Pickwick ilmoitti, ettei hän aikonut antaa melun keskeyttää puhettaan. Hän oli tarkoittanut tuota arvoisaa herraa. (Suurta kiihtymystä.)
Herra Blotton tahtoi vain sanoa, että hän torjuu arvoisan herran väärät ja kierot syytökset niitä syvästi halveksien. (Voimakkaita hyvä-huutoja.) Arvoisa herra oli suuri humpuukimestari. (Tavatonta hälinää ja äänekkäitä huutoja: Istukaa! Järjestykseen!)
Herra Snodgrass nousi vaatimaan palaamista asiaan. Hän otti itse puheenvuoron. (Kuulkaa!) Hän halusi tietää, aiottiinko sallia tämän epämiellyttävän riidan kahden kerhon jäsenen välillä jatkua. (Kuulkaa, kuulkaa!)
Puheenjohtaja oli varma siitä, että arvoisa pickwickiläinen itse peruuttaisi äsken käyttämänsä sanat.
Herra Blotton lausui syvän kunnioituksensa puheenjohtajalle ja sanoi, ettei hän sitä tee.
Puheenjohtaja piti ehdottomana velvollisuutenaan kysyä arvoisalta herralta, käyttikö hän äsken lausumaansa sanaa siinä merkityksessä, mikä sillä tavallisesti on.
Herra Blotton ei ollenkaan epäillyt vastata kieltävästi; hän oli käyttänyt sanaa pickwickiläisessä merkityksessä. (Kuulkaa, kuulkaa!) Hän katsoi velvollisuudekseen tunnustaa, että hän henkilökohtaisesti tunsi mitä suurinta kunnioitusta ja ystävyyttä arvoisaa herraa kohtaan. Hän oli vain väittänyt häntä humpuukimestariksi pickwickiläisessä merkityksessä. (Kuulkaa, kuulkaa!)
Herra Pickwick lausui, että hänen arvoisan ystävänsä vilpitön ja suora selitys täydellisesti tyydytti häntä. Hän pyysi ottamaan huomioon, että hänenkin huomautuksensa oli tehty täysin pickwickiläisessä mielessä. (Hyvä, hyvä!)
Tähän päättyy pöytäkirja, emmekä ollenkaan epäile, ettei keskustelulle käynyt samoin, kun kerran oli päästy vain perin tyydyttävään ja selvään päätökseen. Meillä ei ole mitään virallisia tietoja niistä tosiasioista, jotka lukija löytää muistiin merkittyinä seuraavassa luvussa, mutta ne on huolellisesti koottu kirjeistä ja muista käsinkirjoitetuista todistuskappaleista, jotka ovat niin varmasti alkuperäisiä, että niiden kertominen yhtäjaksoisesti on täydellisesti oikeutettua.
2. luku.
ENSIMMÄISEN PÄIVÄN MATKAT JA ENSIMMÄISEN ILLAN SEIKKAILUT SEURAUKSINEEN.
Kaiken maailman täsmällinen palvelija, aurinko, oli juuri noussut ja alkanut valaista toukokuun kolmannenkymmenennen päivän aamua vuonna kahdeksantoistasataa kaksikymmentäseitsemän, kun herra Samuel Pickwick kohahti valveille kuin toinen aurinko, avasi huoneensa ikkunan ja katseli alhaalla edessään leviävää maailmaa. Goswell-katu oli hänen jalkojensa alla, Goswell-katu oli hänestä oikealla, niin pitkälle kuin silmä kantoi, Goswell-katua jatkui hänen vasemmalla puolellaan, ja Goswell-kadun toinen puoli oli häntä vastapäätä. "Tällaisia", tuumi herra Pickwick, "ovat niiden filosofien ahtaat näköpiirit, jotka tyytyvät tarkastelemaan vain heidän näkyvissään olevia asioita eivätkä etsi niiden taakse kätkeytyneitä totuuksia. Yhtä hyvin voisin minä tyytyä ikuisesti katselemaan Goswell-katua." Ja päästettyään ilmoille tämän ylevän ajatuksen herra Pickwick ryhtyi toimiin pannakseen olemuksensa vaatteisiin ja vaatteitaan matkalaukkuun. Suuret miehet ovat harvoin turhan tarkkoja ulkoasunsa suhteen. Parranajo, pukeutuminen ja kahvin nauttiminen oli nopeasti suoritettu, ja jo seuraavalla tunnilla herra Pickwick oli saapunut matkalaukku kädessä, kiikari päällystakin taskussa ja muistikirja liivin taskussa valmiina ottamaan vastaan kaikki muistiinmerkitsemisen arvoiset löydöt ja havainnot St Martin's-le-Grandin ajuriasemalle.
"Ajuri!" huusi herra Pickwick.
"Tääll' ollaan, herra", vastasi omituinen ihmisrodun yksilö, jolla oli yllään säkkikankainen virkapuku ja samasta aineesta tehty esiliina ja jonka kaulassa riippuva messinkinen numerolevy sai hänet näyttämään siltä kuin hänet olisi luetteloitu johonkin harvinaisten tavarain kokoelmaan. Mies oli hevostenjuottaja. "Täällä on, herra. Hei, nokimmainen pirssissä!" Ja kun pirssin ensimmäinen ajuri oli saatu haetuksi kapakasta, missä hän istui poltellen aamupiippuaan, työnnettiin herra Pickwick matkalaukkuineen ajoneuvoihin.
"Golden Cross", sanoi herra Pickwick.
"Vain shillingin reisu, Tommy!" huusi ajuri äreästi tiedoksi ystävälleen hevostenjuottajalle, kun vaunut lähtivät liikkeelle.
"Kuinka vanha on hevosenne, hyvä ystävä?" kysyi herra Pickwick hieroen nenäänsä shillingillä, jonka oli varustanut kyytirahaksi.
"Kahden viidettä", vastasi ajuri katsoen syrjinkarin herra Pickwickiä.
"Mitä!" pääsi herra Pickwickiltä, ja hän kopeloi kädellään muistikirjaansa. Ajuri toisti äskeisen ilmoituksensa. Herra Pickwick silmäili tarkoin miehen kasvoja, mutta tämän piirteet pysyivät liikkumattomina, niin että hän muitta mutkitta kirjoitti asian muistiin.
"Ja kuinka kauan pidätte sitä yhtä mittaa ulkona?" kysyi herra Pickwick janoten lisää tietoja.
"Kaksi tai kolme viikkoa", selitti mies.
"Viikkoa!" sanoi herra Pickwick ällistyneenä ja tarttui taas muistikirjaansa.
"Niin, sen koti on Pentonvillessä, kun se on tallissa", selitti ajuri tyynesti, "mutta ei sitä juuri viedä kotiin, kun se on niin heikko."
"Heikkouden takia", toisteli yhä ällistyneempi herra Pickwick.
"Se kaatuu aina, kun se riisutaan valjaista", jatkoi ajuri. "Mutta kun se on niissä, pidetään ohjakset kireällä, ettei se pääse kaatumaan. Ja meillä on tavallisen suuret pyörät, niin että kun hevonen kerran lähtee liikkeelle, ne pyörivät sen perässä ja sen täytyy vain mennä eteenpäin eikä mahda mitään."
Herra Pickwick kirjoitti selityksestä joka sanan muistikirjaansa aikoen saattaa sen kerhonsa tietoon merkillisenä esimerkkinä hevosen hengen sitkeydestä vaikeissa olosuhteissa. Hän oli juuri pääsemässä valmiiksi, kun saavuttiin Crossille. Ajuri hyppäsi pukiltaan maahan, ja herra Pickwick kömpi vaunuista. Herra Tupman, herra Snodgrass ja herra Winkle, jotka olivat huolestuneina odottaneet kuuluisan päällikkönsä tuloa, tunkeutuivat tervehtimään häntä.
"Tässä on maksu", sanoi herra Pickwick ojentaen shillinkiä ajurille.
Kuinka suuri olikaan oppineen miehen hämmästys, kun ajuri paiskasi rahan katuun ja kuvarikasta puhetapaa käyttäen vaati iloa saada tapella hänen kanssaan sen arvosta.
"Oletteko hullu", sanoi herra Snodgrass.
"Tai humalassa", lisäsi herra Winkle.
"Tai kumpaakin", jatkoi herra Tupman.
"Käykää päälle!" sanoi ajuri, jonka käsivarret heiluivat ilmassa kuin kellon osoittimet. "Käykää päälle vain, kaikki neljä yhtaikaa!"
"Hei, tulee tappelu!" innostui puoli tusinaa ajureita. "Käy työhön, Sam!" ja he kokoontuivat kovasti riemuissaan ryhmän ympärille.
"Mistä riita, Sam?" kysyi herrasmies, jolla oli mustat karttuunihihat.
"Mistäkö riita?" vastasi ajuri. "Helkkariako hän minun numerollani teki."
"En minä tarvitse numeroanne", sanoi hämmästynyt herra Pickwick.
"No, miksi sen sitten otitte?" kysyi ajuri.
"En minä sitä ottanut", sanoi herra Pickwick harmissaan.
"Uskooko kukaan", jatkoi ajuri puhuen koko joukolle, "uskooko kukaan, että tuollainen nuuskija nousee kärryihin eikä muka merkitse numeroa muistiin, vaikka kirjoittaa kirjaansa joka sanan, jonka toinen sanoo?" (Herra Pickwickin aivoissa välähti valo; mies tarkoitti muistikirjaa.)
"Uskooko kuka?" kysyi toinen ajuri.
"Kyllä se otti numeron", vastasi ensimmäinen. "Ja sitten kun se ärsyttää minut kimppuunsa, se ottaa vielä kolme todistajaa mukaansa. Mutta annanpa hänelle täyden rahan arvosta, vaikka siitä tulisi kuusi kuukautta. Tulkaa päälle vain!"
Ajuri paiskasi hattunsa maahan ilmaisten siten huoletonta välinpitämättömyyttä omaa yksityisomaisuuttaan kohtaan ja lennätti menemään herra Pickwickin silmälasit, jatkoi hyökkäystä antamalla iskun herra Pickwickin nenään, toisen herra Pickwickin rintaan, kolmannen herra Snodgrassin silmään ja neljännen vaihteen vuoksi herra Tupmanin liiveihin. Sitten hän hyppäsi keskelle katua ja sitten taas takaisin jalkakäytävälle, ja lopuksi hän iski herra Winklen ruumiista kaiken siinä sillä kertaa olleen ilmavaraston; kaikki tapahtui puolessakymmenessä sekunnissa.
"Missä on poliisi?" sanoi herra Snodgrass.
"Pistäkää ne pumpun alle", ehdotti lämpimien piiraiden kauppias.
"Tästä te joudutte vastuuseen", huohotti herra Pickwick.
"Urkkijoita", huusi väkijoukko.
"Tulkaa päälle!" huusi ajuri, joka kaiken aikaa oli lakkaamatta heilutellut nyrkkejään ilmassa.
Väkijoukko oli tähän asti pysynyt kohtauksen toimettomana katselijana, mutta kun sen keskuuteen levisi tieto, että pickwickiläiset olivat urkkijoita, se alkoi huomattavan vilkkaasti pohtia kuumien piirakoiden kauppiaan ehdotuksen soveltamista käytäntöön, ja on vaikea sanoa, mihin väkivallan työhön se olisi ryhtynyt, jollei erään uuden henkilön väliintulo olisi odottamatta keskeyttänyt koko metakkaa.
"Mikä hätänä?" kysyi pitkänpuoleinen, hoikka, vihreäpukuinen nuori mies, joka äkkiä astui ulos odotushuoneesta.
"Urkkijoita!" huusi joukko taas.
"Eikä olla!" kirkui herra Pickwick sellaisessa äänensävyssä, että puolueeton kuuntelija saattoi huomata siinä piilevän vakaumuksen.
"Ettekö ole? Ihanko varmasti?" kysyi nuorukainen vedoten herra Pickwickiin ja tunkeutuen joukon läpi pettämättömän menetelmän avulla: horjuttamalla kyynärpäillään joukon keskinäistä yhteyttä.
Muutamalla kiireellisesti lausutulla sanalla oppinut mies selitti asioiden oikean laidan.
"Tulkaa mukaan sitten", sanoi vihreätakkinen vetäen oppinutta perässään väkivoimin ja puhellen kaiken aikaa. "Tässä, numero 924, ottakaa kyytirahanne ja painukaa tiehenne! Kunnon mies, tunnen hänet hyvin... älä puhu roskaa... tätä tietä, herra, missä ovat toverinne?... Kaikki on väärinkäsitystä, huomaan... Älkää välittäkö... vahinkoja voi sattua... parhaitenkin järjestetyissä perheissä... Rohkeutta vain... älä hellitä... Nuttu nurin, onni oikein... Vetäkää oikeuteen... pistäköön piippuunsa, jos tuoksun sietää... Hemmetin lurjukset." Ja päästellen yhtä mittaa samanlaisia katkonaisia lauselmia tavattoman kielevästi vieras eteni matkustajien odotushuonetta kohti, jonne herra Pickwick ja hänen opetuslapsensa seurasivat hänen kintereillään.
"Viinuri, hoi!" huusi vieras soittaen kelloa hurjan voimakkaasti. "Lasit kaikille... konjakkia ja vettä... kuumaa ja väkevää ja makeaa ja paljon... Silmäänkö sattunut, herra?... Viinuri, raaka pihvi herran silmälle. Ei mikään ole niin hyvää loukkaantumalle kuin raaka pihvi; hyvä on kylmä lyhtypylväskin, mutta epämukava... kirotun noloa seisoa avoimella kadulla puoli tuntia silmä lyhtypatsasta vasten, eikö niin, haha, ha ha!" Ja pysähtymättä henkeä vetämään vieras nielaisi yhdessä kulauksessa puoli mittaa höyryävää totia ja heittäytyi tuoliin niin mukavasti kuin ei mitään tavatonta olisi tapahtunut.
Sillä aikaa kuin herra Pickwickin kolme toveria innokkaasti kiittelivät uutta tuttavaansa, oli mestarilla itsellään tilaisuus tarkastella tuntemattoman pukua ja ulkonäköä.
Mies oli keskikokoa, mutta vartalon hoikkuus ja jalkojen pituus saattoi hänet näyttämään paljon pitemmältä. Vihreä takki oli ollut pääskyspyrstömuodin aikana hieno vaatekappale, mutta oli nähtävästi niinä aikoina koristanut paljon pitempää miestä kuin vieras, sillä haalistuneet ja tahraantuneet hihat ulottuivat tuskin hänen ranteisiinsakaan. Se oli napitettu leukaan saakka, niin että selkämys uhkasi revetä millä hetkellä hyvänsä, ja hänen niskaansa koristi vanha pinkokauluri, mutta paidankauluksesta ei näkynyt jälkeäkään. Hänen ahtaissa mustissa housuissaan näkyi siellä täällä tuollaisia kiiltäviä läiskiä, jotka kertovat pitkästä palveluksesta, ja ne oli alushihnalla pingotettu hyvin tiukasti paikattujen ja korjattujen kenkien yli ihan kuin kätkemään likaisia valkeita sukkia, jotka kuitenkin näkyivät selvästi. Hänen pitkä musta tukkansa valui huolimattomina suortuvina esiin molemmin puolin vanhaa, kuhmuista hattua, ja hänen hansikkaittensa ja takkinsa hihojen reunusnauhojen välistä näkyivät vilahdukselta paljaat ranteet. Kasvot olivat laihat ja harmaan kalpeat, mutta koko miehestä uhkui selittämätöntä kevytmielisen hävyttömyyden ja täydellisen itsensähallitsemisen tuntua.
Sellainen oli mies, jota herra Pickwick katseli kakkuloittensa läpi (ne olivat onneksi löytyneet) ja jolle hän ryhtyi lausumaan, kun hänen ystävänsä olivat tyhjentäneet sanavarastonsa, valituin sanoin lämpimiä kiitoksia äskeisestä avusta.
"Mitäs siitä!" sanoi vieras lopettaen puheen hyvin lyhyeen. "Riittää jo... ei mitään enää. Aika poika tuo ajuri... käytteli hyvin nyrkkejään... Mutta jos minä olisin ollut tuo ystävänne, jolla on vihreä metsästyspuku... Helkkari!... Vasten kuonoa... kuin leikillä!... piirasmiehelle myös... valehtelematta."
Tämän ihmeen yhtenäisen puheen keskeytti Rochesterin ajurin saapuminen ilmoittamaan, että Commodore oli valmis lähtemään.
"Commodore", sanoi vieras hypäten pystyyn, "minun vaununi... paikka tilattu... katolla. Maksakaa viina ja vesi... pitäisi vaihtaa viitonen... huonoa rahaa... Birminghamin nappeja... ei kelpaa... eivät käy... häh?" Ja hän pudisti päätään hyvin tietäväisen näköisenä.
Nyt sattui niin, että herra Pickwick ja hänen kolme toveriaan olivat päättäneet myös ensiksi pysähtyä Rochesterissa ja ilmoitettuaan äsken saamalleen tuttavalle, että heillä oli matka samaan kaupunkiin, he järjestivät niin, että saivat vaunujen takaistuimen, jossa kaikki saattoivat istua yksissä.
"Ylöspäin vain!" huusi vieras auttaen herra Pickwickiä katolle niin kiireesti, että tämän herrasmiehen ryhdin arvokkuus oli joutumaisillaan hyvin perusteellisesti pois tasapainosta.
"Onko tavaroita?" kysyi ajaja.
"Kenellä, minullako? Ruskea paperikääry täällä... siinä kaikki. Muut tavarat menneet vesitietä... tavaralaatikoita... kiinni naulatuita... suuria kuin talot... raskaita, raskaita, kirotun raskaita", selitti vieras, työntäen taskuunsa kaikin voimin mahdollisimman suuren osan ruskeasta käärystä, jonka ulkonäkö hyvin epäilyttävästi ilmaisi, että se sisälsi paidan ja nenäliinan.
"Varokaa, varokaa... varokaa päätänne!" huusi vieras, kun he tulivat
matalan holvin alle, josta vaunut siihen aikaan saapuivat vaunupihaan.
"Vaarallinen paikka... vaarallinen rakennus... Eräänä päivänä... viisi
lasta... äiti... pitkä nainen... söi voileipiä... unohti holvin...
rrats, muksis... Lapset katselevat ympärilleen... Äidin pää poissa...
voileipä kädessä... ei suuta minne pistää... Perheen pää poissa...
kamalaa, kamalaa! Katselette Whitehallia, herra?... Hieno paikka...
pienet ikkunat... joku muu menettänyt päänsä siellä... Eipä ollut
hänkään ollut varuillaan... häh, herra, mitäh?"[4]"Mietiskelinpä juuri", sanoi herra Pickwick, "ihmiselämän tavatonta muuttuvaisuutta."
"Niin, ymmärrän kyllä... palatsin ovesta sisään tänään, ulos ikkunasta huomenna. Filosofiko, herra?"
"Inhimillisen luonteen tarkastelija", selitti herra Pickwick.
"Aha! niin minäkin. Sellaisia ovat useimmat ihmiset, kun heillä on vähän tekemistä ja vielä vähemmän voitettavaa. Runoilijako, herra?"
"Ystävälläni, herra Snodgrassilla, on suuret runolliset taipumukset", sanoi herra Pickwick.
"Niin on minullakin", sanoi vieras. "Eepillinen runo... kymmenentuhatta säettä... heinäkuun vallankumouksesta... itse paikalla sepitetty... Mars päivällä... Apollo yöllä... jyrisytän kenttätykkiä... helskytän harppua."
"Olitteko läsnä tuossa juhlallisessa tapahtumassa, herra?" kysyi herra Snodgrass.
"Läsnäkö! Olinpa kyllä.[5] Ammuin musketilla... ammuin aate mielessä...
Hyökkäsin viinitupaan... kirjoitin muistiin... taas takaisin... pum,
pam... Toinen aate... taas viinitupaan... kynää ja mustetta... taas
takaisin... isku ja humaus... Ylevää aikaa! Urheilijako, herra?" kysyi
hän äkkiä Winkleen kääntyen."Hiukan sinnepäin", vastasi tämä.
"Hienoa hommaa, herra... hienoa hommaa... Koiria?"
"Ei juuri tällä hetkellä", vastasi herra Winkle.
"Ei! kyllä teidän tulisi pitää koiria. Hienoja eläimiä... älykkäitä luontokappaleita... Minulla itselläni oli koira... pointteri... hämmästyttävä vainu... Olin kerran metsällä... tulen aitaukseen... vihellän... Koira pysähtyi... vihelsin taas: Ponto!... turhaan; paikallaan kuin seiväs... Huusin sitä: Ponto, Ponto!... ei tahtonut liikkua... kivettynyt koira... tuijotti ilmoitustaulua... Katselin sinne ja näin kirjoituksen... 'Metsänvartijalle on annettu käsky ampua kaikki tässä aitauksessa tavatut koirat'... Se ei tahtonut tulla aitaukseen... Ihmeellinen koira... arvokas koira... perin arvokas."
"Omituinen seikka tuo", sanoi herra Pickwick. "Sallitteko minun merkitä sen muistiin?"
"Olkaa hyvä, herra, olkaa hyvä... satoja muita juttuja samasta eläimestä... Komea tyttö, herra", jatkoi mies kääntyen herra Tracy Tupmaniin päin, joka tuontuostakin heitti hyvin epä-pickwickiläisiä silmäyksiä nuorelle tytölle tien varteen.
"Aika komea", sanoi herra Tupman.
"Englantilaiset tytöt eivät ole niin komeita kuin espanjalaiset... jaloja olentoja... hiukset kuin hiili... mustat silmät... suloiset muodot... hempeitä olentoja... kauniita."
"Oletteko ollut Espanjassa?" kysyi Tracy Tupman.
"Elänyt siellä ihmisiän."
"Paljon valloituksia?" kysyi herra Tupman.
"Valloituksia! Tuhansittain. Don Bolaro Fizzig... grandi... Ainoa tytär... donna Kristina... huikaiseva olento... Rakasti minua hulluuteen saakka... Isä kateellinen... tytär jalomielinen... kaunis englantilainen... Donna Kristina joutuu epätoivoon... ottaa sinihappoa... Minulla vatsapumppu matkalaukussa... Suoritan puhdistuksen... Vanha Bolero innoissaan... suostuu liittoomme... kädet yhtyvät ja kyyneleet virtaavat... Romanttinen juttu... hyvin romanttinen."
"Onko lady nyt Englannissa?" tiedusteli herra Tupman, johon naisen sulojen kuvaus oli tehnyt voimakkaan vaikutuksen.
"Kuollut, sir... kuollut", vastasi vieras painaen oikealle silmälleen hyvin vanhan batistinenäliinan vähäiset jätteet. "Hän ei koskaan toipunut vatsapumpun käytöstä... Elimistö heikontunut... sortui sen uhrina."
"Entä isä?" kysyi runollinen Snodgrass.
"Omantunnon tuskat ja kurjuus", vastasi vieras. "Katosi äkkiä... koko kaupunki puhumaan... etsittiin kaikkialta... ei löydy... Suihkulähde suurella aukealla lakkaa äkkiä suihkuttamasta... Viikkoja kuluu... yhä tukossa... Työmiehet koettivat puhdistaa... Vesi laskettiin pois... Appeni löydetään pää työnnettynä avarimpaan putkeen ja täysi tunnustus oikeassa saappaassaan... Vedimme hänet ulos, ja lähde suihkusi taas, yhtä hyvin kuin ennenkin."
"Sallitteko minun kirjoittaa muistiin tämän pienen romaanin?" kysyi herra Snodgrass syvän liikutuksen vallassa.
"Kyllä, kyllä, herra... viisikymmentä lisää, jos haluatte kuunnella... Minun elämäni on kummallinen... hyvin merkillinen tarina... ei ihmeellinen, mutta omituinen."
Tätä vauhtia, jonka kuin sulkumerkkinä keskeytti muutama olutlasi ajajan vaihtaessa hevosia, vieras jutteli, kunnes he saapuivat Rochesterin sillalle. Silloin sekä Pickwickin että Snodgrassin muistikirjat olivat täynnä hänen valituita seikkailujaan.
"Suurenmoiset rauniot", sanoi herra Augustus Snodgrass koko hänelle ominaisella runollisella innolla, kun vanha, kaunis linna tuli näkyviin.
"Millainen aihe muinaistutkijalle", olivat herra Pickwickin omilta huulilta lennähtäneet sanat, kun hän asetti kiikarin silmilleen.
"Näin kaunis paikka", sanoi vieraskin, "juhlallinen röykkiö... uhkaavia valleja... horjuvia kaaria... pimeitä soppia... kierteleviä portaita... Onpa vanha katedraalikin... maan hajua... portaat kuluneet pyhiinvaeltajien askeleista... pienet saksilaiset ovet... rippituolit kuin lippuluukut teatterissa... Omituista väkeä nuo munkit... paaveja ja veronkantajia ja kaikenlaisia vanhoja veikkoja, suuri punainen naama ja katkennut nenä, jollaisia kaivetaan maasta joka päivä... puhvelinnahkaisia takkeja myös... piilukkopyssyjä... ruumisarkkuja... Mainio paikka... myös vanhoja tarinoita... kummia tarinoita, hämmästyttäviä, suurenmoisia", ja vieras jatkoi yksinpuheluaan, kunnes saavuttiin pääkadulle "Härän" ravintolaan, jonka edustalle vaunut pysähtyivät.
"Aiotteko asettua tänne?" kysyi Nathaniel Winkle.
"Tännekö?... en... Mutta teidän on parempi täällä... hyvä talo... somat vuoteet... Wrightin hotelli vieressä, kallis... hyvin kallis... puoli kruunua laskuun, jos silmäättekään viinuria... Saatte maksaa enemmän, jos syötte tuttavienne luona ettekä hotellin ruokasalissa... Kummallisia veitikoita... hyvin kummallisia."
Herra Winkle kääntyi herra Pickwickin puoleen ja kuiskasi muutaman sanan. Kuiskaus kulki herra Pickwickiltä Snodgrassille, Snodgrassilta Tupmanille, ja hyväksyviä nyökkäyksiä vaihdettiin. Herra Pickwick puhutteli vierasta:
"Teitte meille hyvin tärkeän palveluksen tänä aamuna", sanoi hän. "Sallitteko meidän antaa vaatimattoman merkin kiitollisuudestamme ja pyytää teitä hyväntahtoisesti syömään päivällistä kanssamme?"
"Mielihyvin... En halua määrätä, mutta käristettyä lintua ja herkkusieniä... mainioita ruokia, vai mitä?... Mihin aikaan?"
"Katsotaanhan", sanoi herra Pickwick silmäillen kelloaan.
"Lähes kolme. Sanotaanko viideltä?"
"Sopii mainiosti", sanoi vieras. "Tasan viideltä... siihen asti pitäkää huolta itsestänne." Nostaen käyrälieristä hattuaan muutaman tuuman päälaeltaan ja asettaen sen huolimattomasti takaisin hyvin kallelleen vieras käveli reippaasti pihan yli ja kääntyi pääkadulle ruskean paperikääryn pistäessä puoliksi esiin hänen taskustaan.
"Nähtävästi monessa maassa käynyt matkustaja ja terävä ihmisten ja asioiden tarkkaaja", sanoi herra Pickwick.
"Tahtoisinpa mielelläni nähdä hänen runonsa", sanoi herra Snodgrass.
"Olisinpa mielelläni nähnyt tuon koiran", sanoi herra Winkle.
Herra Tupman ei sanonut mitään, mutta hän ajatteli donna Kristinaa, vatsapumppua ja suihkulähdettä ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.
Hankittuaan yksityisen ruokasalin, katseltuaan makuuhuoneita ja tilattuaan päivällisen matkailijat lähtivät ulos katselemaan kaupunkia ja sen ympäristöä.
Emme saata huomata suoritettuamme tarkan tutkimuksen neljää kaupunkia, Stroudia, Rochesteria, Chathamia ja Bromptonia, koskevista herra Pickwickin muistiinpanoista, että hänen vaikutelmansa niiden olemuksesta eroaisi missään oleellisissa kohdin samalla maaperällä liikkuneiden matkailijoiden huomioista. Hänen kuvauksensa pääkohdat sisältyvät hyvinkin seuraavaan:
"Näiden kaupunkien päätuotteina", — sanoo herra Pickwick — "näyttävät olevan sotilaat, merimiehet, juutalaiset, liitu, äyriäiset, upseerit ja veistämöväki. Katujen varsille näytteille asetetut tavarat ovat pääasiallisesti laivanvarusteita, laivakorppuja, omenoita, kampeloita ja ostereita. Kadut näyttävät eläviltä ja vilkkailta, minkä erikoisesti aiheuttaa sotaväen hyvätuulisuus. Ihmisystävällisen luonteen on tosiaan mieluista nähdä noiden urheiden miesten hoippuroivan kaduilla sekä henkisten että aineellisten virkistysjuomien yltäkylläisyyden vaikutuksesta, etenkin jos otamme huomioon, että heidän seuraamisensa ja pilkkaamisensa suo halpaa ja viatonta huvia poikaväestölle. Ei mikään (lisää herra Pickwick) voita heidän hyvää tuultaan. Päivää ennen saapumistani oli erästä heistä hyvin karkeasti loukattu ravintolassa. Tarjoilijatar oli ehdottomasti kieltäytynyt antamasta miehelle lisää juotavaa, josta syystä tämä oli (aivan leikillään) ottanut pistimensä ja haavoittanut tyttöä olkapäähän. Ja kuitenkin tuo oiva nuorukainen heti seuraavana aamuna ihan ensimmäisenä kiiruhti ravintolaan ja ilmaisi olevansa valmis katselemaan kaikkea sormiensa läpi ja unohtamaan tapahtuman."
"Tupakan käyttö näissä kaupungeissa (jatkaa herra Pickwick) on nähtävästi hyvin yleistä, ja kaduille leviävä haju on kai hyvin suloinen niille, joille tupakoiminen on erikoisen mieluista. Pintapuolinen matkailija moittisi ehkä likaa, joka on niiden ominaisin luonnepiiri, mutta sellaisista, joista se todistaa vain liikenteen vilkkautta ja kaupallista varakkuutta, se on todella mieluista."
Tasan kello viisi vieras saapui ja kohta senjälkeen päivällinenkin. Mies oli eronnut ruskeasta paperikäärystään, mutta ei ollut millään lailla muuttanut pukuaan, ja oli, jos mahdollista, vielä puheliaampi kuin ennen.
"Mitä se on?" kysyi hän, kun tarjoilija kohotti vadin kantta.
"Kampelaa, herra."
"Kampelaa...! Mainio kala... kaikki Lontoosta... Antavat poliittisia päivällisiä... kuormallinen kampeloita... tusinoittain koreja... sukkelia poikia. Lasi viiniä, herra?"
"Mielihyvin", sanoi herra Pickwick, ja vieras joi maljan, ensin hänen kanssaan, sitten herra Snodgrassin, sitten herra Tupmanin ja sitten herra Winklen ja lopuksi koko seurueen kanssa yhtaikaa, jokseenkin yhtä nopeasti kuin puhuikin.
"Pirunmoinen hälinä tuolla porraskäytävässä, tarjoilija!" sanoi vieras. "Penkkejä viedään ylös, puuseppiä tulee alas... lamppuja, peilejä, harppuja. Mitä siellä tapahtuu?"
"Tanssiaiset, herra", sanoi tarjoilija.
"Jonkin seuranko?"
"Ei, herra, ei seuran. Tanssiaiset pidetään hyväntekeväisyystarkoituksessa."
"Tiedättekö, onko kaupungissa paljon kauniita naisia?" kysyi herra Tupman innostuneena.
"Ihania... loistavia. Kent, herra... Jokainenhan tuntee Kentin... omenia... kirsikoita... humalaa ja naisia. Lasi viiniä, herra?"
"Erittäin mielellään", vastasi herra Tupman. Vieras täytti ja tyhjensi lasin.
"Menisinpä mielelläni sinne", sanoi herra Tupman palaten tanssiaiskysymykseen, "hyvin mielelläni."
"Lippuja on saatavana kassasta, herra", selitti tarjoilija, "puoli guineaa kappale."
Herra Tupman ilmaisi taas vakavan halunsa olla läsnä juhlassa, mutta kun hän ei enää saanut vastausta herra Snodgrassin sumentuneista silmistä eikä herra Pickwickin epämääräisestä katseesta, antautui hän innokkaasti nauttimaan portviiniä ja jälkiruokaa, joka juuri oli kannettu pöydälle. Tarjoilija poistui, ja seurue jäi yksin nauttimaan niistä kodikkaan hauskoista tunneista, jotka seuraavat päivällistä.
"Suokaa anteeksi", sanoi vieras, "pullo seisoo paikoillaan... lähettäkää kiertämään... myötäpäivään... Ei meri juomalla vähene!" Hän tyhjensi lasinsa, jonka oli täyttänyt pari minuuttia sitten, ja kaasi tottuneesti uuden.
Viini kiersi, ja uutta tilattiin. Vieras jutteli ja pickwickiläiset kuuntelivat. Herra Tupmanin halu mennä tanssiaisiin kasvoi joka hetki. Herra Pickwickin olemuksesta uhosi ylimaallista ihmisystävyyttä; ja herrat Winkle ja Snodgrass vaipuivat syvään uneen.
"Ne aloittavat jo siellä ylhäällä", sanoi vieras. "Kuulkaa, kuinka ne kolisevat... viuluja viritetään... nyt soi harppu... ja nyt se alkoi." Erilaiset alakerrokseen tiensä löytäneet äänet ilmoittivat ensimmäisen katrillin alkaneen.
"Voi, kuinka mielelläni menisin sinne!" huokasi herra Tupman taas.
"Niin minäkin", yhtyi vieras... "peevelin matkatavarat!... kelvottomat laivanrojot... ei minkäänlaista sopivaa pukua... eikö ole hullua?"
Pickwickiläisen opin yhtenä pääpiirteenä oli yleinen hyväntahtoisuus, eikä kukaan ollut niin huomattavan innokas noudattamaan tuota ylevää periaatetta kuin Tracy Tupman. Yhdistyksen pöytäkirjoissa on mainittu melkein uskomaton määrä tapauksia, jolloin tuo erinomainen mies oli lähettänyt avunpyytäjiä toisten jäsenten luo saamaan käytetyitä vaatteita tai rahallista avustusta.
"Olisin onnellinen, jos voisin lainata teille vaatekerran tähän tarkoitukseen", sanoi herra Tracy Tupman, "mutta te olette laihan puoleinen ja minä..."
"Lihavahko... täysikasvuinen Bacchus... Leikannut köynnökset... laskeutunut tynnyriltä... vetänyt vaatetta ylleen, hahah! Selvä ja sakia: kirkas ja makia... ha ha!... Viiniä tänne."
Oliko herra Tupman hieman harmissaan tuosta vieraan siekailemattomasta äänensävystä tämän kehoittaessa ojentamaan viiniä, jonka hän taas sukkelasti veti liiviinsä, vai oliko hän syystä kyllä suuttunut siitä, että Pickwick-kerhon vaikutusvaltaista jäsentä kursailematta verrattiin tynnyriltään laskeutuneeseen Bacchukseen, on seikka, jota ei vielä ole täysin selvitetty. Hän ojensi viinipullon, yskäisi kahdesti ja katseli vierasta muutaman sekunnin ankaran kiinteästi. Mutta kun tuo olio kuitenkin näytti hänen tutkivasta katseestaan täysin kykenevältä hoitamaan itsensä ja ihan rauhalliselta, hänen katseensa ankaruus lieveni vähitellen ja hän alkoi taas puhua tanssiaisista.
"Aioin huomauttaa", sanoi hän, "että vaikka pukuni olisikin liian laaja, niin ehkä ystäväni Winklen vaatekerta sopisi teille paremmin."
Vieras otti silmillään mittaa herra Winklestä, ja hänen piirteensä kirkastuivat tyydytyksestä hänen huudahtaessaan: "Sopii mainiosti."
Herra Tupman katseli ympärilleen. Viini, joka oli saattanut herrat Snodgrassin ja Winklen nukuttavan vaikutuksensa alaiseksi, oli pettänyt herra Pickwickinkin aistit. Tuo herra oli asteittain kokenut kaikki ne eri olotilat, jotka käyvät päivällisen ja sen seurauksien synnyttämän horroksen edellä. Hän oli kokenut tavalliset väliasteet hilpeyden korkeuksista synkeyden syvyyksiin ja synkeyden syvyyksistä hilpeyden korkeuksiin. Kuten kadulla kaasulyhty, jonka putkeen tuuli on tunkeutunut, hän oli eräinä hetkinä säteillyt luonnottomasti ja sitten vaipunut tuskin huomattavaksi tuikkeeksi. Lyhyen väliajan jälkeen hän oli taas leimahtanut loistaakseen hetken, sitten värissyt epävarmana, häilähtelevänä valona ja lopuksi sammunut kokonaan. Hänen päänsä oli painunut rinnalle, ja tuon suuren miehen läsnäolon ainoana kuuluvana todisteena oli tasainen kuorsaus, jonka lyhyt nikotus joskus keskeytti.
Kiusaus päästä tanssiaisiin ja luomaan ensimmäiset käsitykset kentiläisten naisten kauneudesta ahdisti raskaasti herra Tupmania. Kiusaus ottaa vieras mukaansa oli myös ankara. Hän ei ollenkaan tuntenut paikkaa eikä sen asukkaita, ja vieraalla näytti olevan molemmista niin tarkka käsitys, kuin hän olisi elänyt siellä lapsuudestaan saakka. Herra Winkle nukkui, ja herra Tupman oli kylliksi kokenut tällaisissa asioissa tietääkseen, että sinä hetkenä, jolloin hän heräsi, hän tavallista luonnonlakia noudattaen laahautuisi raskaasti vuoteeseen. Hän epäröi silti. "Täyttäkää lasinne ja antakaa pullo tänne", sanoi väsymätön vieras.
Herra Tupman menetteli kuten pyydettiin ja tämän viimeisen lasin suoma lisävirkistys sai hänet tekemään päätöksensä.
"Herra Winklen makuuhuone avautuu minun huoneeseeni", sanoi herra Tupman. "En saisi häntä käsittämään, mitä haluan, jos herättäisin hänet nyt, mutta tiedän, että hänellä on vaatekerta käsilaukussaan, ja edellyttäen, että puette sen yllenne tanssiaisiin ja riisutte sen palattuanne, saattaisin panna sen taas paikoilleen häiritsemättä häntä ollenkaan tällä asialla."
"Oivallista", sanoi vieras. "Mainio suunnitelma... kirotun kiero tilanne... neljätoista pukua matka-arkuissa ja pakko käyttää toisen miehen vaatteita... Oikein hyvä ajatus tuo, oikein hyvä."
"Meidän täytyy ostaa liput", sanoi herra Tupman.
"Ei kannata särkeä guineaa", sanoi vieras. "Lyödään rahalla arpaa, kumpi maksaa molempien puolesta... Minä sanon... te heitätte... Ensimmäinen kerta... nainen... nainen... hurmaava nainen." Kultaraha putosi pöydälle ja päällimmäiseksi kääntyi lohikäärme, jota kohteliaisuudesta sanottiin naiseksi.
Herra Tupman soitti kelloa, osti liput ja käski viemään kynttilöitä huoneeseensa. Seuraavan neljännestunnin kuluttua vieras oli sonnustautunut Nathaniel Winklen pukuun.
"Se on uusi puku", sanoi herraTupman, kun vieras ilmeisesti mielissään katseli itseään seinäpeilistä. "Ensimmäinen, johon on pantu meidän kerhomme napit", ja hän kiinnitti toverinsa huomiota suuriin kullattuihin nappeihin, joissa oli keskellä herra Pickwickin muotokuva ja kirjaimet P.C. sen molemmin puolin. "P.C", sanoi vieras... "vaikea selittää... vanhan herran naamataulu ja P.C.... Mitähän P.C. tarkoittaa?... ehkäpä peculiar coat?" (kummallinen puku).
Pidättäen suuttumustaan ja hyvin tärkeänä herra Tupman selitti salaperäisten kirjainten merkityksen.
"Takki on hiukan lyhyt vyötäisiltä, eikö niin?" kysyi vieras taivuttaen ruumistaan voidakseen peilistä nähdä lantionapit, jotka nousivat hänen selkänsä puoliväliin. "Tämähän on kuin postiljoonien päällysmiehen puku... ne ovat merkillisiä pukuja, ne... tehdään urakalla, ilman mittaa... sallimuksen salaperäisyyteen luottaen... Kaikki pitkät miehet saavat lyhyet ja kaikki lyhyet pitkät takit." Tällä lailla lörpötellen herra Tupmanin uusi toveri järjesteli pukuaan tai oikeammin herra Winklen pukua ja lähti sitten, herra Tupmanin seuraamana, portaita ylös tanssisaliin.
"Nimenne, olkaa hyvä!" sanoi ovenvartija. Tracy Tupman astui askeleen eteenpäin lausuakseen omansa, kun vieras ehätti hänen edelleen. "Ei mitään nimiä", ja sitten hän kuiskasi herra Tupmanille: "Nimet eivät kelpaa... tuntemattomia... tavallaan oikein hyviä nimiä, mutta ei suuria... loistavia nimiä pienessä seurassa, mutta eivät vaikuta suuressa joukossa... Menemme incognito... se on parasta... Herroja Lontoosta... hienoja ulkomaalaisia... mitä hyvänsä." Ovi lensi auki, ja Tracy Tupman ja vieras astuivat tanssisaliin.
Se oli pitkä huone, jossa oli punaisella kankaalla peitetyt penkit ja vahakynttilöitä lasisissa kynttiläjaloissa. Soittajat oli asetettu turvaan permantoa korkeammalla olevaan komeroon, ja kaksi tai kolme ryhmää tanssi katrilleja järjestelmällisesti alusta loppuun. Viereiseen pelihuoneeseen oli asetettu kaksi korttipöytää, ja kaksi paria vanhoja rouvia ja vastaava määrä lihavia herroja pelasi siellä whistiä.
Loppuvuoron päätyttyä tanssijat kävelivät edestakaisin huoneessa, ja herra Tupman tovereineen asettui nurkkaan tarkastelemaan seuruetta.
"Ihastuttavia naisia", sanoi herra Tupman.
"Odottakaa hetkinen"! kehoitti vieras. "Kohta tulee hauskaa, suuruudet eivät vielä ole saapuneet... omituinen paikka... Korkeamman asteen veistämöväki ei ole tuntevinaan alemman asteen veistämöväkeä... Alemman asteen veistämöväki ei tunne pieniä maalaisherroja... maalaisherrat eivät tunne liikemiehiä... Hallituksen edustaja ei tunne ketään."
"Kuka on tuo pikku poika, jolla on vaalea tukka, punertavat silmät ja naamiopuku?" kysyi herra Tupman.
"Hiljaa, olkaa hyvä... punertavat silmät... naamiopuku... pieni poika... roskaa... Sehän on 97. rykmentin vänrikki, arvoisa Wilmot Suipe... suurta sukua... Suipet... jaloa sukua."
"Sir Thomas Clubber, lady Clubber ja neidit Clubber", huusi ovenvartija ukkosäänellä. Salissa syntyi aika kohina, kun sisään astui siniseen, kiiltävänappiseen pukuun pukeutunut pitkä herra, kookas rouva, jolla oli sininen satiinihame, ja kaksi saman mallin mukaista nuorta neitiä, joilla oli hieno, samanvärinen muotipuku.
"Valtion edustaja... veistämön päällikkö... mahtava mies, hyvin mahtava mies", kuiskutti vieras herra Tupmanin korvaan, kun hyväntekeväisyysyhdistyksen johtokunta saattoi sir Thomas Clubberin perheineen salin yläpäähän. Arvoisa Wilmot Suipe ja muut arvohenkilöt kiiruhtivat kunnioittamaan tervehdyksellään Clubberin neitejä, ja sir Thomas Clubber seisoi paikoillaan komean suoraselkäisenä, luoden mustan kaulahuivinsa yli majesteetillisia katseita koollaolevaan seuraan.
"Herra Smithie, rouva Smithie ja neidit Smithie", kuului seuraava esitys.
"Kuka on herra Smithie?" kysyi Tracy Tupman.
"Jokin veistämön herra", vastasi vieras. Herra Smithie kumarsi kunnioittavasti sir Thomas Clubberille, ja tämä vastasi tervehdykseen alentuvasti. Lady Clubber silmäili rouva Smithietä ja perhettä lorgnettinsa läpi kuin jostakin äärettömästä kaukaisuudesta, ja rouva Smithie puolestaan tarkasteli rouva "ketä hyvänsä", jonka mies ei ollut missään tekemisissä veistämön kanssa.
"Eversti Bulder, everstinrouva Bulder ja neiti Bulder" saapuivat sitten.
"Varusväen päällikkö", sanoi vieras vastaukseksi herra Tupmanin kysyvään katseeseen.
Clubberin neidit ottivat neiti Bulderin lämpimästi vastaan, ja
everstinrouva Bulderin ja lady Clubberin tervehdykset olivat mitä
sydämellisimmät. Eversti Bulder ja sir Thomas Clubber tarjosivat
toisilleen nuuskaa ja olivat kuin kaksi Alexander Selkirkiä[6] "kaiken
heidän silmiinsä näkyvän yksinvaltiaita".Kun paikkakunnan ylimystö — Bulderit, Clubberit ja Suipet — täten saattoivat arvokkuutensa turvaan salin yläosaan, muut yhteiskuntaluokat jäljittelivät heidän esimerkkiään huoneen muissa osissa. Vähemmän aristokraattiset, 97. rykmentin upseerit lyöttäytyivät veistämön vähemmän tärkeiden virkailijoiden perheiden seuraan. Asianajajain ja viinikauppiaiden rouvat olivat omien ryhmiensä etunenässä (oluenpanijan rouva kävi Buldereitten luona) ja rouva Tomlinson, postimestarin rouva, näytti keskinäisellä sopimuksella valitun kauppapuolueen johtajattareksi.
Kaikkein suosituimpia henkilöitä omassa piirissään oli pieni lihava mies, jolla oli pystyssä törröttävä musta tukkarengas päälaen ympärillä ja laaja kalju kenttä sen huipulla: tohtori Slammer, 97. rykmentin lääkäri. Tohtori nuuskasi jokaisen kanssa, jutteli jokaisen kanssa, nauroi, tanssi, laski leikkiä, pelasi whistiä, teki kaikkea ja oli kaikkialla. Näiden moninaisten puuhien lisäksi pienellä tohtorilla oli vielä tehtävä, joka oli tärkeämpi kuin mikään muu: hän osoitti väsymättömästi mitä uupumattominta ja alttiinta huomiota pienelle vanhalle leskelle, jonka upea puku ja korujen runsaus todisti, että hän oli mitä toivottavin lisä niukkoihin tuloihin.
Sekä herra Tupmanin että hänen toverinsa silmät olivat kauan seuranneet tohtoria ja leskeä, kun vieras keskeytti hiljaisuuden.
"Rahaa kuin roskaa... vanhapiika... komea tohtori... ei hullumpi ajatus... hyvä juttu", kuuluivat hänen huuliltaan lähteneet selvästi ymmärrettävät mietelmät. Herra Tupman katseli häntä kysyvästi kasvoihin.
"Aion tanssia tuon lesken kanssa", sanoi vieras.
"Kuka hän on?" kysyi herra Tupman.
"En tiedä... en ole eläessäni nähnyt... Tohtori lyödään laudalta... eteenpäin!" Näin sanoen vieras kulki salin yli ja alkoi uuniin nojaten katsella pienen vanhan naisen lihavaa olemusta kunnioittavan ja surumielisen ihailun ilmein. Herra Tupman töllisteli häntä mykkänä hämmästyksestä. Vieras edistyi nopeasti: Pieni tohtori tanssi toisen naisen kanssa; leski pudotti viuhkansa, vieras otti sen ylös ja ojensi sen hänelle, hymyili, kumarrus, niiaus, muutama sana puheen aluksi. Vieras kulki taas rohkeasti salin poikki ja palasi huvien ohjaaja mukanaan. Pieni esittelypantomimi, sitten rouva Budger ja vieras asettuivat paikoilleen katrilliin.
Vaikka herra Tupmanin hämmästys hänen seuratessaan tätä mutkatonta menettelyä olikin suuri, ei se kuitenkaan vetänyt vertoja tohtorin rajattomalle ällistykselle. Vieras oli nuori, imarteli leskeä. Leski ei välittänyt vähääkään tohtorin kohteliaisuuksista, eikä tämän suuttumus vaikuttanut mitään järkkymättömään kilpailijaan. Tohtori Slammer oli aivan kuin kivettynyt. Hän, tohtori Slammer, 97. rykmentin lääkäri oli syrjäytetty käden käänteessä ja sen oli tehnyt mies, jota kukaan ei ollut ennen nähnyt eikä kukaan nytkään tuntenut. Tohtori Slammer, 97. rykmentin lääkäri! Mahdotonta! Se ei saattanut olla totta! Mutta oli kuitenkin totta, aivan ilmeisesti. Mitä? Vieras esittelee ystävänsä! Saattoiko hän uskoa silmiään? Hän katsoi uudelleen, ja hänen oli pakko tuskallisesti tunnustaa näkimiensä puhuvan totta. Rouva Budger tanssi herra Tracy Tupmanin kanssa; siitä ei saattanut erehtyä. Siinä oli tuo leski hänen edessään omassa persoonassaan hyppimässä sinne tänne, tavattoman ketterästi. Ja herra Tracy Tupman hyppeli rinnalla kasvojen ilmaistessa mitä tiivistyneintä juhlallisuutta, tanssien (kuten hyvin monet ihmiset) ihan kuin katrilli ei olisikaan leikin asia, vaan ankara koetus tunteille, joiden kestämiseen tarvitaan taipumatonta päättäväisyyttä.
Tohtori sieti kaiken tämän hiljaa ja kärsivällisesti, vieläpä sitä seuranneen kuumennetun viinin tarjoamisen, lasien kuljettelemisen, keksien juoksuttamisen ja keimailunkin. Mutta muutamaa sekuntia myöhemmin vieras oli kadonnut saattamaan rouva Budgeria tämän vaunuihin, ja silloin tohtori kiiti nopeasti salista hänen tähän saakka hyvin korkitun suuttumuksensa kuohuessa kaikista hänen kasvojensa osista intohimoisena hikenä.
Vieras palasi juuri ja herra Tupman hänen kanssaan. Hän puhui kuiskaten ja nauroi. Pieni tohtori janosi hänen henkeään. Vieras riemuitsi. Hän oli voittanut.
"Herra", sanoi tohtori kauhistuttavalla äänellä ottaen esiin nimikorttinsa ja vetäytyen käytävän nurkkaan. "Nimeni on Slammer, tohtori Slammer, 97. rykmentistä, Chathamin kasarmista. Tässä on korttini, herra, tässä korttini." Hän olisi sanonut enemmänkin, mutta suuttumus tukahdutti äänen.
"Vai niin", sanoi vieras kylmästi. "Slammer... nöyrin palvelijanne... kiitos hienosta kohteliaisuudestanne... En ole nyt sairas, Slammer... mutta kun tulen sairaaksi, kolkutan ovellenne."
"Te... te olette veijari, herra!" läähätti raivostunut tohtori, "pelkuri, jänishousu... valehtelija... ja... ja... Eikö mikään saa teitä antamaan korttianne minulle!"
"Aha! Nyt käsitän", sanoi vieras puoleksi itsekseen. "Kuuma viini liian voimakasta täällä... antelias isäntä... hyvin varomatonta... hyvin... Limonadi paljon parempaa... Liian kuumat huoneet... vanhahko herra... kärsii siitä huomenaamuna — julmaa — julmaa", ja hän astui pari askelta eteenpäin.
"Asutte tässä talossa", sanoi kiukkuinen pikku mies. "Nyt olette humalassa, mutta saatte kuulla minusta huomenna. Minä otan teistä kyllä selvän, otan varmasti."
"Kunhan ensin itse selviätte", vastasi järkähtämätön vieras.
Tohtori Slammer loi häneen sanomattoman julmistuneen katseen pistäessään vihaisesti niskaansa nytkäyttäen hatun päähänsä, ja vieras ja herra Tupman kiiruhtivat jälkimmäisen makuuhuoneeseen palauttamaan lainatut höyhenet mistään tietämättömälle Winklelle.
Tämä oli syvässä unessa, ja palautus tapahtui nopeasti. Vieras oli hyvin lystikäs, ja herra Tupmanistakin, jonka pää oli pyörällä viinistä, totista, valoista ja naisista, tuntui koko juttu mainiolta pilalta. Hänen uusi ystävänsä lähti, ja hän itse sai kokea hiukan vaikeuksia löytääkseen yömyssystään aukon, joka alkuaan oli tarkoitettu päästämään sisään hänen päänsä. Kaadettuaan lopulta näissä ponnisteluissaan kynttiläjalkansa Tracy Tupman hankkiutui vuoteeseen, tehden sinne päästäkseen sarjan monimutkaisia liikkeitä, ja vaipui lopulta lepoon.
Kello oli tuskin lakannut lyömästä seitsemää seuraavana aamuna, kun herra Pickwickin kaikki ymmärtävä mieli heräsi tajuttomuuden tilasta, johon uni oli sen hukuttanut, huoneen ovelta kuuluvaan ankaraan kolkutukseen.
"Kuka siellä?" kysyi herra Pickwick kavahtaen istualleen vuoteessa.
"Lähetti."
"Mitä asiaa?"
"Olkaa hyvä ja sanokaa, kenellä herralla seurassanne on vaaleansininen puku ja kultaiset napit, joissa on P. C?"
"Se on kai annettu harjattavaksi", ajatteli herra Pickwick, "eikä mies muista, kenen se on. — Herra Winklellä", huusi hän, "kolmas ovi täältä oikealle."
"Kiitoksia, herra", huusi lähetti ja meni tiehensä.
"Mistä on kysymys?" huusi herra Tupman, kun ankara kolkutus herätti hänet unohdusta antavasta unesta.
"Saanko puhutella herra Winkleä?" vastasi lähetti ulkopuolelta.
"Winkle... Winkle!" huusi herra Tupman sisempään huoneeseen.
"Hoi!" vastasi heikko ääni vuodevaatteiden sisältä.
"Sinua kysytään... joku on ovella..." ja pakotettuaan itsensä lausumaan niin paljon Tracy Tupman käänsi kylkeä ja nukahti taas sikeästi.
"Minua kysytään!" virkkoi herra Winkle nopeasti hypäten vuoteesta ja heittäen ylleen muutamia vaatekappaleita. "Minua kysytään, näin kaukana Lontoosta. Kuka kumma minua kysyy?"
"Herra odottaa kahvihuoneessa", selitti lähetti, kun herra Winkle aukaisi oven ja seisoi hänen edessään. "Herra sanoo, ettei hän pidätä teitä kauan, mutta hän ei hyväksy minkäänlaista kieltävää vastausta."
"Tämä kummallista!" sanoi herra Winkle. "Olen kohta alhaalla."
Hän kääri nopeasti ympärilleen matkahuivin ja aamunutun ja laskeutui portaita alas. Vanha nainen ja pari tarjoilijaa puhdisti parastaikaa kahvilahuonetta, ja kenttäpukuinen upseeri katseli ulos ikkunasta. Hän kääntyi herra Winklen tullessa ja nyökkäsi päätään. Käskettyään muita poistumaan hän sulki oven hyvin huolellisesti ja sanoi: "Herra Winkle, luullakseni?"
"Nimeni on Winkle, sir."
"Ette kai hämmästy, kun ilmoitan teille, että tulin luoksenne näin aikaisin ystäväni tohtori Slammerin, 97. rykmentin lääkärin, puolesta?"
"Tohtori Slammerin!" ihmetteli herra Winkle.
"Tohtori Slammerin juuri. Hän pyysi minua ilmaisemaan mielipiteenään, että käytöksenne eilen illalla oli sen luontoista, ettei kukaan kunnianmies voi sitä sietää, ja", hän lisäsi, "sellaista, ettei herrasmies milloinkaan käyttäydy sillä tavoin toisia kohtaan."
Herra Winklen hämmästys oli liian aitoa lajia ja liiaksi silmäänpistävä jäädäkseen tohtori Slammerin ystävältä huomaamatta. Tämä jatkoi senvuoksi: "Ystäväni, tohtori Slammer, pyysi minua lisäämään olleensa varmasti vakuuttunut siitä, että olitte juovuksissa osan illasta ettekä ehkä selvästi tajunnut, kuinka tavaton oli se loukkaus, johon teitte itsenne syypääksi. Hän pyysi minua sanomaan, että jos käytätte sitä käytöksenne selityksenä, hän on valmis hyväksymään kirjallisen anteeksipyynnön, joka teidän on kirjoitettava minun saneluni mukaan."
"Kirjallisen anteeksipyynnön!" toisti herra Winkle, ja hänen äänensä ilmaisi mitä tehostetuimmin mahdollisimman suurta hämmästystä.
"Muussa tapauksessa tunnette vaihtoehdon", virkkoi vieras kylmästi.
"Oletteko saanut tuotavaksenne tiedon minulle, minun nimiselleni henkilölle?" kysyi herra Winkle, jonka älynlangat tämä merkillinen keskustelu oli toivottomasti sekoittanut.
"En ollut henkilökohtaisesti läsnä tilaisuudessa", selitti vieras, "ja kun jyrkästi kieltäydyitte jättämästä korttianne herra Slammerille, hän pyysi minua ottamaan selville, kenellä oli hyvin epätavallinen puku: vaaleansininen hännystakki, jossa oli kullatut napit ja niissä korkokuva ja kirjaimet P. C."
Herra Winkle oikein hätkähti hämmästyksestä, kun kuuli omaa pukuansa niin tarkkaan kuvattavan. Tohtori Slammerin ystävä jatkoi:
"Tiedustelujen avulla sain äsken ovenvartijalta varmuuden siitä, että tuon puvun käyttäjä saapui tänne eilen iltapäivällä kolmen herrasmiehen seurassa. Lähetin heti kysymään asiaa siltä herralta, jota kuvattiin seurueen johtohenkilöksi, ja hän neuvoi kääntymään teidän puoleenne."
Jos Rochesterin linnan päätorni olisi yhtäkkiä lähtenyt kävelemään perustuksiltaan ja asettunut vastapäätä kahvilahuoneen ikkunaa, ei herra Winklen hämmästys olisi ollut mitään verrattuna siihen syvään ällistykseen, jonka vallassa hän oli kuunnellut tätä puhetta. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että hänen pukunsa oli varastettu.
"Sallitteko, että viivytän teitä hetken?" pyysi hän.
"Olkaa hyvä", vastasi hänen kaikkea muuta kuin tervetullut vieraansa.
Herra Winkle hyökkäsi kiireesti portaita ylös ja avasi matkalaukkunsa vapisevin käsin. Siellä oli puku tavallisella paikallaan, mutta jos sitä läheltä tarkasteli, saattoi selvästi huomata, että sitä oli käytetty edellisenä iltana.
"Niin kai se sitten on", tuumaili herra Winkle päästäen puvun putoamaan käsistään. "Join liiaksi viiniä illallisen jälkeen ja minulla on hämärä muisto siitä, että sitten kävelin kadulla poltellen sikaria. Olin todella aika lailla päissäni... Vaihdoin kai pukua... menin jonnekin ja loukkasin jotakuta... Epäilemättä on käynyt niin, ja vieraan tuoma tieto ilmaisee peloittavat seuraukset." Näissä mietteissä herra Winkle suuntasi askeleensa kohti kahvilahuonetta sen synkän ja peloittavan päätöksen vallassa, että hän hyväksyy sotaisan tohtorin vaatimuksen ja odottaa siitä mahdollisesti johtuvia pahimpiakin seurauksia.
Tähän päätökseen herra Winkleä ajoivat monenlaiset vaikuttimet, joista ensimmäinen oli hänen maineensa kerhon keskuudessa. Häntä oli aina pidetty hyvin arvovaltaisena henkilönä asioissa, jotka koskivat ajanvietettä ja ruumiinharjoituksia, olivatpa ne sitten hyökkäävää, puolustavaa tai viatonta laatua, ja jos hän, kun hänen ensimmäistä kertaa piti antaa todistus itsestään, olisi välttänyt koetta ihan johtajansa silmien edessä, olisi hänen nimensä ja maineensa ikuisesti mennyttä. Sen ohella hän muisti kuulleensa tällaisia asioita tuntevilta, että todistajien keskinäisestä sopimuksesta pistooleja harvoin panostettiin luodilla. Sitä paitsi hän ajatteli, että jos hän pyytäisi Snodgrassia todistajakseen ja hehkuvasti kuvailisi hänelle koko vaaran, tämä mahdollisesti tunnustaisi kaiken herra Pickwickille, joka varmasti viipymättä ilmoittaisi tapahtuman paikkakunnan viranomaisille ja siten pelastaisi seuralaisensa joutumasta tapetuksi tai silvotuksi.
Sellaiset olivat hänen ajatuksensa, kun hän palasi kahvilahuoneeseen ja ilmoitti aikovansa hyväksyä tohtorin haasteen. "Haluatteko nimittää minulle jonkun ystävänne, jonka kanssa järjestämme kohtauksen ajan ja paikan?" sanoi upseeri.
"Aivan tarpeetonta", vastasi herra Winkle. "Ilmoittakaa ne minulle, niin hankin jälkeenpäin avustavan toverin."
"Sanoisimmeko... auringon laskiessa tänä iltana?" kysyi upseeri välinpitämättömällä äänellä.
"Hyvä on", virkkoi herra Winkle ajatellen mielessään, että se oli hyvin paha.
"Tunnetteko Pittin linnakkeen?"
"Kyllä; näin sen eilen."
"Jos haluatte vaivautua niitylle vallihaudan tuolle puolen, kääntyä vasemmalle polkua pitkin, kun saavutte linnakkeen kulmaan, ja kulkea sitten suoraan, kunnes näette minut, saatan teidät yksinäiseen paikkaan, jossa asia voidaan toimittaa pelkäämättä keskeytystä."
"Pelkäämättä keskeytystä!" ajatteli herra Winkle.
"Luullakseni ei olekaan mitään muuta järjestettävää", sanoi upseeri.
"En minä ainakaan huomaa mitään muuta", vastasi herra Winkle. "Hyvästi!"
"Hyvästi!" Upseeri vihelsi hilpeää säveltä poistuessaan. Tunnelma aamiaisella oli sinä päivänä raskas. Herra Tupman ei kyennyt nousemaan vuoteestaan edellisen illan tavallista hurjemman huvittelun jälkeen; herra Snodgrass näytti murjottelevan runollisen mielenahdistuksen vallassa ja myös herra Pickwick osoitti outoa harrastusta hiljaisuutta ja sodavettä kohtaan. Herra Winkle odotti kärsimättömästi tilaisuutta saadakseen selvittää asiansa, eikä sitä tarvinnutkaan odottaa kauan. Herra Snodgrass ehdotti, että lähdettäisiin katsomaan linnaa, ja herra Winkle oli ainoa seurueen jäsen, jolla oli halua kävellä. He lähtivät yhdessä ulos.
"Snodgrass, rakas ystävä", sanoi herra Winkle, kun he olivat päässeet pois vilkasliikkeiseltä kadulta, "saatanko luottaa vaiteliaisuuteesi?" Näin sanoessaan hän vakavasti ja hartaasti toivoi, ettei voisi niihin luottaa.
"Voit kyllä", vastasi herra Snodgrass. "Vannon!..."
"Älä vanno", keskeytti herra Winkle kauhistuen ajatusta, että hänen toverinsa saattaisi tietämättään sitoutua olemaan kertomatta mitään. "Älä vanno, älä veikkonen vanno! Se on ihan tarpeetonta."
Herra Snodgrass antoi kätensä vaipua, vaikka hän äsken puhuessaan olikin runollisesti kohottanut sen pilviä kohti ja oli odottavan näköinen.
"Tarvitsen apuasi, hyvä veli, kunnia-asiassa", selitti herra Winkle.
"Saat sen varmasti", vastasi herra Snodgrass kättä lyöden.
"Tohtori Slammerin, 97. rykmentin lääkärin kanssa", jatkoi herra Winkle toivoen saavansa asian tuntumaan niin juhlalliselta kuin suinkin. "Minulla on kaksintaistelu upseerin kanssa, jonka todistajana on toinen upseeri, auringon laskiessa tänä iltana, yksinäisellä niityllä, Pittin linnakkeen takana."
"Minä tulen todistajaksesi."
Herra Snodgrass oli hämmästynyt, mutta ei mitenkään säikähtynyt. Omituista, kuinka kylmiä kaikki muut osanottajat, paitsi päähenkilö, osaavat olla tällaisissa tapauksissa! Herra Winkle oli unohtanut sen. Hän oli arvostellut ystävänsä tunteita omiensa mukaan.
"Seuraukset saattavat olla peloittavat", sanoi herra Winkle.
"Toivon päinvastaista", sanoi herra Snodgrass.
"Luulen, että tohtori on hyvin hyvä ampuja", sanoi herra Winkle.
"Niinhän useimmat sotilashenkilöt ovat", huomautti herra Snodgrass kylmästi, "mutta olethan sinäkin hyvä ampuja, vai mitä?"
Herra Winkle vastasi myöntävään suuntaan ja huomaten, ettei ollut tehnyt toveriaan kyllin levottomaksi, muutti menetelmää.
"Snodgrass", sanoi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä, "jos kaadun, löydät käärystä, jonka jätän haltuusi, kirjeen — isälleni."
Tämäkin hyökkäys epäonnistui. Herra Snodgrass oli liikuttunut, mutta otti tehtäväkseen kirjeen toimittamisen perille yhtä mielellään kuin jos hän olisi ikänsä ollut tavallinen kirjeenkantaja.
"Jos minä kaadun", jatkoi herra Winkle, "tai jos tohtori kaatuu, niin sinut, hyvä ystävä, haastetaan oikeuteen rikostoverinamme. Onko minulla oikeutta saattaa ystäväni siihen vaaraan, että hänet ehkä elinkaudeksi karkoitetaan maasta?"
Tästä herra Snodgrass hiukan säpsähti, mutta hänen sankaruutensa oli voittamaton. "Kun ystävyys on kyseessä", huudahti hän tulisesti, "uhmaan kaikkia vaaroja."
Kuinka herra Winkle mielessään sadattelikaan toverinsa altista ystävyyttä, kun he ääneti kulkivat muutaman minuutin eteenpäin, rinnatusten, molemmat omiin mietteisiinsä vaipuneina! Aamu kului, ja herra Winkle huolestui yhä pahemmin.
"Snodgrass", sanoi hän pysähtyen äkkiä, "älä petä minua tässä asiassa, älä ilmoita mitään paikallisille viranomaisille, älä mitenkään vaadi järjestyksenvalvojien apua pidättämään minua tai tohtori Slammeria, 97. rykmentin lääkäriä; rykmentti on nyt majoitettuna Chathamin kasarmeihin, ja siten estämään kaksintaistelua. Minä sanon: älä mitenkään yritä!"
Herra Snodgrass tarttui lämpimästi ystävänsä käteen ja vastasi innostuneesti: "En mistään hinnasta."
Väristys karsi herra Winklen ruumista, kun hänen mieleensä tulvahti voimakkaasti tietoisuus siitä, että hänellä ei ollut mitään odotettavissa ystävänsä pelosta ja että hänet oli määrätty joutumaan toisen eläväksi maalitauluksi.
Kun hän oli selittänyt herra Snodgrassille tarkoin asian yksityiskohdat ja kun he olivat vuokranneet Rochesterin asekaupasta kaksintaistelupistoolit ja riittävästi ruutia, luoteja ja nalleja, palasivat molemmat ystävykset majataloon: herra Winkle miettimään lähestyvää taistelua ja herra Snodgrass järjestämään sota-aseita ja panemaan ne kuntoon kohta tapahtuvaa käyttöä varten.
Oli harmaa ja raskas ilta, kun he lähtivät ulos oudolle asialleen. Herra Winkle oli kääriytynyt suureen viittaan, jottei häntä tunnettaisi, ja herra Snodgrass kantoi tuhovälineitä päällystakkinsa alla.
"Onko sinulla kaikki mukana?" kysyi herra Winkle hätääntyneellä, levottomalla äänellä.
"Kaikki", vastasi herra Snodgrass, "aikalailla ampumatarpeita, jos luodeilla ei olisi tarkoitettua vaikutusta. Laatikossa on ainakin neljännesnaula ruutia ja taskuuni pistin kaksi sanomalehteä tulpiksi."
Tämä oli sellainen ystävyyden osoitus, josta jokaisen pakostakin täytyi olla mitä kiitollisin. Saattaa otaksua, että herra Winklen kiitollisuus oli liian voimakas ilmi-lausuttavaksi, sillä hän ei sanonut mitään, vaan jatkoi kulkuaan eteenpäin — hitaanpuoleisesti.
"Tulemme parhaaseen aikaan", sanoi herra Snodgrass heidän kiivetessään ensimmäisen niityn aidan yli. "Aurinko menee juuri mailleen." Herra Winkle loi katseensa päivän vaipuvaan kehrään ja ajatteli kiusaantuneena sitä mahdollisuutta, että hänen itsensä ehkä piankin oli "mentävä mailleen".
"Tuolla on upseeri", huudahti herra Winkle heidän käveltyään muutaman minuutin.
"Missä?" kysyi herra Snodgrass.
"Tuolla... tuo siniviittainen herra." Herra Snodgrass katseli sinnepäin, mihin hänen toverinsa osoitti, ja näki sillä lailla pukeutuneen olennon kuin toinen oli selittänyt. Upseeri ilmaisi huomanneensa heidät kevyesti kättään heilauttamalla, ja molemmat ystävykset seurasivat häntä pienen matkan päässä hänen poistuessaan.
Ilta hämärtyi hetkestä hetkeen, ja autioiden peltojen yli puhalteli surumielinen tuuli kuin kotikoiraansa kaukana viheltelevä jättiläinen. Maiseman murheellisuus antoi herra Winklen tunteille synkän vivahduksen. Hän pysähtyi heidän kulkiessaan vallihaudan ohi. Se näytti jättiläismäiseltä haudalta.
Upseeri kääntyi yhtäkkiä polulta, ja kiivettyään paaluvarustuksen poikki ja hypättyään toisen aidan yli he saapuivat yksinäiselle niitylle. Heitä odotti siellä kaksi herraa: toinen pieni, lihava mustatukkainen mies, toinen — arvokkaan näköinen henkilö, jolla oli nauhoilla reunustettu pitkätakki — istui ihan rauhallisena kenttätuolilla.
"Toinen asianomainen ja lääkäri kai", sanoi herra Snodgrass. "Otapa pieni kulaus konjakkia." Herra Winkle tarttui ystävänsä tarjoamaan taskumattiin ja kulautti pitkän ryypyn riemastuttavaa nestettä.
"Ystäväni, herra Snodgrass", esitteli herra Winkle, kun upseeri tuli lähemmäksi. Tohtori Slammerin toveri kumarsi ja otti esiin samanlaisen lippaan kuin se, joka herra Snodgrassella oli kainalossaan.
"Meillä ei kai ole enempää sanomista toisillemme", huomautti hän kylmästi avatessaan lippaan. "Anteeksipyynnöstähän kieltäydyttiin jyrkästi."
"Ei mitään, hyvä herra", sanoi herra Snodgrass, joka myös alkoi tuntea olonsa koko lailla epämukavaksi. "Haluatteko ryhtyä toimeen?" kysyi upseeri. "Kyllä", vastasi herra Snodgrass. Välimatka mitattiin ja alkutoimitukset järjestettiin.
"Saatte nähdä, että nämä ovat paremmat kuin teidän", sanoi vastustajan todistaja ottaen esiin pistoolinsa. "Näitte minun panostavan ne. Onko teillä mitään niiden käyttämistä vastaan?"
"Ei suinkaan", vastasi herra Snodgrass. Tarjous vapautti hänet suuresta pulasta, sillä hänen tähänastiset käsityksensä pistoolien lataamisesta olivat hyvinkin epäselvät ja epämääräiset.
"Sitten voimme sijoittaa miehet paikoilleen", huomautti upseeri yhtä välinpitämättömästi kuin jos asianomaiset olisivat olleet shakkinappuloita ja todistajat pelaajia.
"Niin kai", vastasi herra Snodgrass, joka oli suostuvainen mihin ehdotuksiin hyvänsä, koska hänellä ei ollut minkäänlaista asiantuntemusta. Upseeri meni niityn yli tohtori Slammerin luo, ja herra Snodgrass lähestyi herra Winkleä.
"Kaikki on valmista", sanoi hän pistooleja ojentaen. "Anna minulle viittasi."
"Saithan kääryn, hyvä ystävä?" kysyi Winkle parka. "Sain kyllä. Ole tyyni ja höyhennä hänet!" Herra Winklestä tuntui, että neuvo muistutti suuresti sitä, jonka katselijat tavallisesti antavat pienimmälle pojalle katutappelussa, nimittäin: "Käy päälle ja anna selkään!" Mainio neuvo kylläkin, kunhan asianomainen vain tietää, kuinka se käy päinsä. Hän riisui kuitenkin ääneti viittansa — siihen kului hyvin pitkä aika — ja tarttui pistooliin. Todistajat väistyivät syrjään, kenttätuolilla istuva herrasmies menetteli samoin, ja taistelijat lähestyivät toisiaan.
Herra Winkle oli aina tunnettu äärimmäisestä ihmisystävyydestään. On päätelty, että hänen haluttomuutensa loukata tässäkään tapauksessa lähimmäistään tahallisesti oli syynä siihen, että hän sulki silmänsä saapuessaan kohtalokkaalle paikalle; samoin on päätelty, että se seikka, että hänen silmänsä olivat kiinni, esti häntä näkemästä tohtori Slammerin hyvin omituista ja selittämätöntä käytöstä. Tämä herra säpsähti, jäi tuijottamaan, astui askeleen taaksepäin, hieroi silmiään, tuijotti yhä ja huudahti lopuksi: "Seis! seis!"
"Mitä tämä merkitsee?" ihmetteli tohtori Slammer, kun hänen toverinsa ja herra Snodgrass juoksivat paikalle. "Ei tämä ole oikea mies!"
"Eikö ole oikea mies?" kysyi tohtori Slammerin todistaja.
"Ei ole oikea mies?" sanoi herra Snodgrass.
"Ei ole oikea mies?" sanoi se herra, jolla oli kenttätuoli kädessään.
"Varmasti ei", vastasi pieni tohtori. "Tämä ei ole se mies, joka loukkasi minua eilen illalla."
"Hyvin kummallista", huudahti upseeri.
"Hyvin kummallista", sanoi kenttätuolia kantava herra. "Kysymys on vain siitä, eikö tätä herraa, kun hän kerran on taistelupaikalla, olisi muodollisuutta kunnioittaen pidettävä sinä henkilönä, joka loukkasi ystäväänne, tohtori Slammeria eilen illalla, olipa hän sitten todella tuo henkilö tai ei." Lausuttuaan tämän ehdotuksen hyvin viisaan ja salaperäisen näköisenä kenttätuolimies otti hyppysellisen nuuskaa ja katseli syvämietteisenä ympärilleen kuten ainakin arvovaltainen henkilö tällaisissa asioissa.
Nyt herra Winkle oli avannut silmänsä ja lisäksi korvansakin, kun hän sai kuulla vastustajansa ehdottavan vihollisuuksien keskeyttämistä, ja vaistoten siitä, mitä viimeksi oli sanottu, että oli ehdottomasti tapahtunut jokin erehdys, hän heti käsitti sen maineen lisäyksen, joka hänelle ehdottomasti koituisi, jos hän salaisi varsinaisen syyn tänne saapumiseensa. Senvuoksi hän astui rohkeasti eteenpäin ja sanoi:
"En ole oikea henkilö. Tiedän sen."
"Silloin se", sanoi kenttätuolimies, "on loukkaus tohtori Slammeria kohtaan ja riittävä syy ryhtyä heti toimiin."
"Pysypä aisoissa, Payne", sanoi tohtorin todistaja. "Miksi ette kertonut minulle asian oikeata laitaa tänä aamuna?"
"Niinpä niin, niinpä niin..." toisteli kenttätuoliherra harmistuneesti.
"Pyydän teitä olemaan hiljaa, Payne", sanoi upseeri. "Saanko toistaa kysymykseni, herra?"
"Siksi, hyvä herra", sanoi Winkle, jolla oli ollut aikaa miettiä vastaustaan, "siksi, että kuvasitte humalaisen ja törkeän miehen yllään puku, jota minulla ei ole ainoastaan kunnia käyttää, vaan joka on minun keksimänikin: Lontoon Pickwick-kerhon ehdotettu virkapuku. Katsoin velvollisuudekseni puolustaa tämän puvun kunniaa ja hyväksyin sen vuoksi muitta mutkitta haasteenne."
"Hyvä herra", sanoi pieni, hyväntuulinen tohtori lähestyen käsi ojennettuna. "Kunnioitan urhoollisuuttanne. Sallikaa minun sanoa, että suuresti ihailen käytöstänne ja olen hyvin pahoillani siitä, että olen tuottanut teille vaivaa tällä hyödyttömällä kohtauksella."
"Pyydän, älkää välittäkö siitä", sanoi herra Winkle.
"Olisin ylpeä tuttavuudestanne, herra", sanoi pieni tohtori.
"Minä olisin suuresti iloissani, jos saisin tutustua teihin", vastasi herra Winkle. Sitten tohtori ja herra Winkle puristivat toistensa kättä, ja sitten herra Winkle ja luutnantti Tappleton (tohtorin todistaja) ja herra Winkle ja kenttätuolimies ja lopuksi herra Winkle ja herra Snodgrass pudistivat toistensa käsiä — viimeksimainittu ylenpalttisen ihastuksen vallassa sankarillisen ystävänsä jalon käytöksen johdosta.
"Luulenpa, että voimme lähteä pois", sanoi luutnantti Tappleton.
"Voimme kyllä ", lisäsi tohtori.
"Paitsi", keskeytti kenttätuolimies, "paitsi jos herra Winkle katsoo haasteen loukkaukseksi itselleen, jossa tapauksessa hänellä on oikeus vaatia hyvitystä."
Suurta itsekieltäytymistä osoittaen herra Winkle selitti jo olevansa täysin tyydytetty.
"Taikka ehkä", jatkoi kenttätuolimies, "herra todistaja tuntee jonkun minun lausumani huomautuksen loukanneen häntä tämän kohtauksen alkaessa? Jos asianlaita on sellainen, olen onnellinen, jos voin antaa hänelle hyvityksen heti."
Herra Snodgrass kiiruhti sanomaan tuntevansa suurta kiitollisuutta viimeksi puhuneen herran ystävällisen tarjouksen johdosta, mutta hän saattoi vain vastata kieltävästi, koska hän oli perin tyytyväinen asioiden kulkuun. Molemmat todistajat järjestivät lippaansa, ja koko seurue lähti niityltä paljon vilkkaampana kuin sinne tullessaan.
"Viivyttekö kauankin täällä?" kysyi tohtori Slammer herra Winkleltä heidän kävellessään rinnatusten mitä parhaimpina ystävinä.
"Luulen, että lähdemme täältä ylihuomenna", kuului vastaus.
"Toivon, että minulla olisi ilo nähdä teidät ja ystävänne kotonani ja viettää hauska ilta kanssanne tämän ikävän erehdyksen jälkeen", sanoi pieni tohtori. "Oletteko vapaa tänä iltana?"
"Meillä on eräitä tuttavia täällä", selitti herra Winkle, "enkä haluaisi jättää heitä tänä iltana. Ehkäpä te ja ystävänne liitytte seuraamme Härän ravintolassa?"
"Erittäin mielellämme", vastasi pieni tohtori. "Onko kello kymmenen liian myöhäistä pistäytyä luoksenne puoleksi tunniksi?"
"Ei suinkaan", sanoi herra Winkle. "Olen hyvin iloinen saadessani esitellä teidät ystävilleni, herroille Pickwickille ja Tupmanille."
"Se tuottaa varmasti minullekin suurta iloa", sanoi tohtori lainkaan aavistamatta, kuka herra Tupman oli.
"Tulettehan varmasti?" kysyi herra Snodgrass.
"Aivan varmasti."
Näin puhellen he olivat tulleet tielle. Sydämelliset jäähyväiset otettiin, ja sitten seurue hajosi. Tohtori Slammer tovereineen palasi kasarmiin, ja herra Winkle lähti majataloon ystävänsä Snodgrassin seurassa.
3. luku.
UUSI TUTTAVA. ILVEILIJÄN TARINA. ILKEÄ KESKEYTYS JA EPÄMIELLYTTÄVÄ
KOHTAUS.
Herra Pickwick oli tuntenut kahden ystävänsä epätavallisen poissaolon johdosta hiukan levottomuutta, jota heidän salaperäinen käyttäytymisensä aamupäivällä ei millään tavoin ollut omiansa vähentämään. Sen vuoksi hän tavallista suurempaa mielihyvää tuntien nousi tervehtimään heitä, kun he taas astuivat sisään, ja tavallista kiinnostuneempana tiedusteli, mikä tapahtuma oli pidättänyt heitä poissa hänen seurastaan. Vastaukseksi hänen tätä kohtaa koskeviin kyselyihinsä oli Snodgrass antamaisillaan historiallisen selostuksen äsken esitetyistä tapahtumista, kun hänet yhtäkkiä keskeytti se huomio, ettei huoneessa ollut läsnä ainoastaan herra Tupman ja heidän eilinen vaunutoverinsa, vaan toinenkin yhtä omituisen näköinen vieras. Tämä oli huolien vanhentamalta näyttävä mies, jonka harmaat kasvot ja syvälle painuneet silmät teki vieläkin pistävämmiksi suora musta tukka, mikä riippui takkuisena sykermänä puoliväliin hänen kasvojaan. Hänen silmänsä olivat luonnottoman kirkkaat ja läpitunkevat, poskiluut korkeat ja terävät, ja hänen leukansa oli niin pitkä ja laiha, että katselija olisi saattanut otaksua hänen hetkeksi tahallaan vetävän sisäänpäin poskilihojaan lihaskouristuksen vaikutuksesta, jollei hänen puoliavoin suunsa ja liikkumaton ilmeensä olisi todistanut, että hän aina oli sen näköinen. Kaulassa hänellä oli vihreä liina, jonka leveät solmunpäät laskeutuivat rinnalle näkyen silloin tällöin hänen liiviensä suuriksi kuluneista napinrei'istä. Sen päällä hänellä oli vanha musta pitkätakki, jonka alta näkyivät leveät palttinahousut ja isot, hajoamistilassa olevat kengät.
Tähän kummallisen näköiseen henkilöön kiintyivät herra Winklen silmät, ja häntä kohti ojensi herra Pickwick kätensä sanoessaan: "Uuden ystävämme ystävä. Huomasimme tänä aamuna, että ystävämme oli täkäläisen teatterin palveluksessa, vaikkei hän toivokaan, että se yleisesti tiedettäisiin, ja tämä herra on saman ammattikunnan jäsen. Hän aikoi juuri kun te tulitte sisään ilahduttaa meitä pienellä tarinalla omasta elämänpiiristään."
"Joukoittain juttuja", sanoi eilispäivän vihreäpukuinen vieras lähestyen herra Winkleä ja puhuen matalalla ja tuttavallisella äänellä. "Lystillinen veikko... tekee karkeat työt... ei ole näyttelijä... kumma mies... kaikenlaista kurjuutta... Kiertueella sanomme häntä 'Synkäksi Jemmyksi'." Winkle ja Snodgrass toivottivat kohteliaasti tervetulleeksi vieraan, jota hienosti sanottiin 'Synkäksi Jemmyksi', ja tilaten viinaa ja vettä kuten koko muukin seurue he istuutuivat pöytään.
"Nyt, hyvä herra", sanoi herra Pickwick, "halunnette ilahduttaa meitä esittämällä, mitä aiotte kertoa?"
Synkkä olio kaivoi taskustaan likaisen paperikääryn ja sanoi kääntyen herra Snodgrassin puoleen, joka oli ottanut esiin muistikirjansa, kumealla äänellä, mikä hyvin vastasi hänen ulkonaista olemustaan: "Tekö olette runoilija?"
"Olenhan vähän yritellyt sillä alalla", vastasi herra Snodgrass kysymyksen äkillisyydestä hämmentyen.
"Niin, runous vaikuttaa elämässä samaa kuin valo ja musiikki näyttämöllä: Ota toiselta sen valekorut ja toiselta sen harhat, niin mitä jää kummastakaan jäljelle sitä todellista, jonka puolesta kannattaisi elää ja huolehtia?"
"Se on hyvin totta, herra", vastasi Snodgrass.
"Istua näyttämön etupuolella", jatkoi synkkä mies, "on samaa kuin katsella suuria hovimenoja ja ihailla silkkisiä pukuja ja komeata menoa. Olla sen takana merkitsee, että kuuluu niihin, jotka valmistavat nuo hienoudet, niihin joista ei välitetä ja joita ei tunneta, vaan jotka jätetään uppoamaan tai pysyttelemään pinnalla, kuolemaan nälkään tai elämään, miten milloinkin sattuma tahtoo."
"Niinhän se on", sanoi herra Snodgrass, sillä synkän miehen kuoppasilmät olivat kiintyneet häneen ja hänestä tuntui välttämättömältä sanoa jotakin.
"Käy asiaan, Jemmy!" sanoi Espanjan-matkustaja, "äläkä ruikuta... alhaallahan tässä ollaan... älä vaaku... puhu selvästi... ole iloisen näköinen!"
"Haluatteko toisen lasin ennen kuin aloitatte?" kysyi herra Pickwick.
Synkkä mies hyväksyi tarjouksen, ja sekoitettuaan lasin viinaa ja vettä ja nielaistuaan hitaasti puolet siitä hän avasi paperikääryn ja alkoi puoleksi lukea, puoleksi kertoa seuraavaa tapahtumaa, jonka tapaamme muistiin merkittynä kerhon pöytäkirjoista otsakkeella:
Kiertävän näyttelijän tarina.
"Siinä, mitä nyt aion kertoa, ei ole mitään ihmeellistä", sanoi synkkä mies. "Ei edes mitään tavatontakaan. Puute ja sairaus ovat liian tavallisia tässä maailmassa, jotta niihin tarvitsisi kiinnittää enempää huomiota kuin yleensäkään ihmiselämän tavallisimpiin vaiheisiin. Olen kerännyt nämä muutamat muistelmat, koska tunsin hyvin niiden kohteen useiden vuosien aikana. Seurasin hänen kulkuaan alaspäin, askel askeleelta, kunnes hän lopulta saavutti kurjuuden äärimmäisen aallonpohjan, josta hän ei enää milloinkaan noussut.
"Mies, josta puhun, oli pantomiiminäyttelijä, ja kuten monet muut hänen luokkaansa kuuluvat, parantumaton juoppo. Parempina päivinään, ennenkuin hän oli heikentynyt nautinnoistaan ja laihtunut nälästä, hänellä oli ollut hyvä palkka, joten hän olisi saanut, jos olisi ollut huolellinen ja järkevä, nauttia elämästä vielä muutaman vuoden — ei monta. Sillä nämä ihmiset joko kuolevat aikaisin tai luonnottomasti tuhlaamalla ruumiinvoimiaan menetettävät ennen aikojaan ne fyysilliset kyvyt, jotka ovat heille välttämättömät elatuksen ansaitsemiseen. Hänen helmasyntinsä sai hänet kuitenkin siinä määrin valtoihinsa, että oli aivan mahdoton käyttää häntä niissä tehtävissä, joissa hän todella saattoi hyödyttää teatteria. Kapakka viehätti häntä niin suuresti, ettei hän voinut sitä vastustaa. Toivoton sairaus ja toivoton köyhyys odotti häntä yhtä varmasti kuin kuolema, jos hän jatkoi samaan suuntaan. Hän pysyi itsepäisesti tiellään ja tuloksen saattaa arvata. Hän ei voinut saada minkäänlaista paikkaa ja oli ilman leipää.
"Jokainen, joka vähänkin tuntee teatterielämää, tietää, millainen joukko rappeutuneita, köyhyyden jäytämiä ihmisiä aina ympäröi suurta näyttämöä: ei säännöllisesti palkatuita näyttelijöitä, vaan balettiväkeä, kulkueissa tarvittavia avustajia, temppuilijoita ja sellaisia, jotka palkataan pantomiimin tai pääsiäisnäytelmän ajaksi, ja he saavat sitten olla työttä, kunnes jonkin suuren näytelmän esittäminen taas kysyy heidän palvelustaan. Tällaiseen elämänlajiin oli miehen nyt pakko turvautua, ja esiintymällä joka ilta jossakin mitättömässä teatterissa hän ansaitsi lisää muutaman shillingin viikossa, mikä taas soi hänelle mahdollisuuden tyydyttää vanhaa taipumustaan. Lopulta tämäkin ansio loppui. Hän oli niin epäsäännöllinen, ettei hän tälläkään lailla kyennyt ansaitsemaan niitä surkeita ruoka-annoksia, joita hänen muuten olisi ollut mahdollista hankkia. Hän joutui siten todella asemaan, joka lähenteli nälänhätää, ja sai vain silloin tällöin jonkin pikku summan lainaamalla joltakin entiseltä toverilta tai pääsemällä esiintymään johonkin kaikkein alhaisimman asteen teatteriin. Mutta kun hän ansaitsi jotakin, hän tuhlasi sen entisellä tavallaan.
"Tähän aikaan, kun hän oli elänyt noin vuoden päivät kenenkään oikeastaan tietämättä kuinka, minä olin lyhyeksi aikaa kiinnitettynä Surreyn puolella Lontoossa olevaan teatteriin. Siellä tapasin tuon miehen, jonka olin kadottanut näkyvistäni joksikin aikaa, sillä olin kierrellyt maaseudulla, hän taas vetelehtinyt Lontoon kaduilla ja puistoissa. Olin näytännön jälkeen pukeutunut lähteäkseni pois ja kuljin näyttämön poikki mennäkseni ulos, kun hän löi minua olalle. En koskaan unohda sitä vastenmielistä näkyä, joka kohtasi minua kääntyessäni. Hän oli pukeutunut pantomiimia varten ilveilijän puvun kaikkiin mahdottomuuksiin. Eivät kuolemantanssin kummitukset, kaameimmat hahmot, mitä etevin maalari milloinkaan on kuvannut kankaalle, ole koskaan olleet niin aavemaisen näköisiä. Hänen kuivettunut ruumiinsa ja kutistuneet jalkansa, joiden muodottomuuden kummallinen puku lisäsi satakertaiseksi, lasimaiset silmät, jotka olivat peloittavana vastakohtana hänen kasvojaan peittävälle valkealle maalille, oudot koristeet päässä, joka vapisi halvauskohtauksen jälkeen, ja pitkät, nahkeat kädet, joihin oli hierottu valkeata liitua — kaikki tuo teki hänet hirvittävän ja luonnottoman näköiseksi, niin että sitä ei saata tarkasti kuvata. Sitä muistellessani minua värisyttää vielä tänä päivänäkin. Hänen äänensä oli ontto ja vapiseva, kun hän veti minut syrjään ja kertoi murtuneella äänellä pitkästä sairauksien ja puutteiden sarjasta päätyen, kuten tavallisesti, kiihkeästi pyytämään lainaksi pientä rahasummaa. Pistin muutaman shillingin hänen käteensä, ja kun käännyin pois, kuulin naurun tyrskeen, joka seurasi hänen hyppyjään näyttämöllä.
"Muutamaa päivää myöhemmin työnsi eräs poika kouraani likaisen paperilipun, johon oli lyijykynällä tuherrettu joitakuita sanoja. Niissä mainittiin, että mies oli vaikeasti sairaana ja pyysi minua näytännön jälkeen käymään luonaan asunnossaan jonkin kadun varrella — en muista nimeä tällä hetkellä — teatterin läheisyydessä. Lupasin mennä heti kun pääsisin lähtemään, ja kun väliverho oli laskeutunut, kiiruhdinkin surulliselle asialleni.
"Surkean näköinen nainen, miehen vaimo, otti minut vastaan portailla ja vei kertoen, että mies juuri oli vaipunut jonkinmoiseen horrostilaan, minut hiljaa sisään ja asetti minulle tuolin vuoteen ääreen. Sairas makasi kasvot seinään päin, ja koska hän ei huomannut läsnäoloani, minulla oli aikaa tarkastella paikkaa, jossa olin.
"Hän makasi vanhassa vuoteessa, jonka saattoi kääntää ylös päiväksi. Vuoteen pääpuolen ympäri oli kääritty ryysyisen peitteen jäännökset suojaksi tuulelta, joka kuitenkin löysi tien kurjaan huoneeseen oven monista raoista ja puhalsi sisään lakkaamatta. Kituva hiilivalkea paloi ruostuneen, irtonaisen uunin ristikon takana; vanhalla, kolmijalkaisella, tahraisella pöydällä, jossa oli muutamia lääkepulloja, seista törrötti rikkinäinen peili, ja sen eteen oli ladottu muutamia harvoja talouskaluja. Pieni lapsi nukkui tilapäisessä vuoteessa, joka oli valmistettu permannolle, ja vaimo istui tuolilla sen vieressä. Seinällä oli hylly, jossa oli muutama lautanen, kuppi ja malja, ja sen alla riippuivat näyttämökengät ja pari florettia. Ottamatta lukuun pieniä rääsyläjiä ja kääryjä, joita oli huolimattomasti heitelty huoneen nurkkiin, ne olivat ainoat tavarat koko huoneessa.
"Minulla oli aikaa painaa mieleeni nämä pienet yksityisseikat ja huomata sairaan miehen hengityksen raskaus ja jäsenten kuumeiset nytkähdykset, ennen kuin hän tajusi läsnäoloni. Lakkaamatta ponnistellessaan löytääkseen päälleen sopivan lepoasennon hän heilahdutti kätensä vuoteen ulkopuolelle, niin että se sattui käsivarteeni. Hän hypähti pystyyn ja tuijotti kiivaasti kasvoihini.
"'Herra Hutley, John', sanoi hänen vaimonsa; 'herra Hutley, jota lähetit hakemaan illalla, muistathan.'
"'Ah niin', sanoi sairas pyyhkäisten kädellään otsaansa. 'Hutley, Hutley... Kuinka se olikaan?' Hän näytti muutaman hetken koettavan koota ajatuksiaan ja sanoi sitten tarttuen kiivaasti ranteeseeni: 'Älä jätä minua... älä jätä minua, vanha veikko! Hän tahtoo tappaa minut. Tiedän, että hän tahtoo!'
"'Onko hän ollut kauankin tuollainen?' kysyin itkevältä vaimolta.
"'Eilisillasta saakka', vastasi hän. 'John, John, etkö tunne minua?'
"'Älä anna hänen tulla lähelle!' sanoi mies värähtäen, kun vaimo kumartui hänen puoleensa. 'Aja hänet pois! En voi sietää häntä lähelläni.' Hän katsahti hurjasti vaimoonsa, silmissä murhaava epäluulo, ja kuiskasi sitten korvaani: 'Pieksin häntä, Jem, pieksin häntä eilen ja monta kertaa ennen. Olen antanut hänen ja pojan nähdä nälkää, ja nyt olen heikko ja avuton, hän tahtoo tappaa minut, tiedän, että hän tahtoo. Jos olisit kuullut hänen huutavan, kuten minä, tietäisit sen itsekin. Pidä häntä loitolla!' Hänen otteensa herpautui ja hän vaipui uupuneena tyynylle.
"Tiesin liiankin hyvin, mitä tuo kaikki merkitsi. Jos olisin sitä vähänkin epäillyt, olisi silmäys vaimon kalpeihin kasvoihin ja kuihtuneeseen ruumiiseen selittänyt täydellisesti asian todellisen laidan. 'Teidän on parempi olla syrjässä', sanoin onnettomalle olennolle. 'Ette saata tehdä hänelle mitään hyvää. Ehkäpä hän olisi rauhallisempi, jollei näkisi teitä.' Vaimo poistui miehensä näköpiiristä. Tämä avasi muutaman hetken kuluttua silmänsä ja katseli hätäisesti ympärilleen.
"'Menikö hän?' kysyi hän kiivaasti.
"'Meni, meni', vastasin, 'hän ei voi tehdä sinulle pahaa.'
"'Kerron sinulle jotakin, Jem', sanoi mies hiljaa. 'Hän aikoo tehdä minulle pahaa. Hänen silmissään on jotakin, mikä herättää mielessäni niin hurjaa pelkoa, että se tekee minut hulluksi. Koko viime yön hänen suuret tuijottavat silmänsä ja kalpeat kasvonsa olivat aivan kasvojeni lähellä. Jos milloin käännyin, kääntyivät nekin, ja jos milloin heräsin unestani, hän oli vuoteen luona katselemassa minua.' Sairas veti minua lähemmäksi itseään ja sanoi kuiskaten käheästi ja pelokkaasti: 'Hän on pahahenki, Jem, hän on paholainen. Huh! Tiedän sen. Jos hän olisi ollut nainen, hän olisi kuollut kauan sitten. Mikään nainen ei olisi voinut kestää sitä!'
"Minua kammotti. En osannut vastata mitään, sillä kukapa olisi saattanut tarjota lohdutusta tai toivoa edessäni olevan kaltaiselle kurjalle olennolle?
"Istuin siellä melkein kaksi tuntia, jona aikana hän vääntelehti sinne tänne valitellen tuskissaan ja kärsimättömyyttään heittelehtien kurottaen levottomasti käsiään milloin minnekin ja kääntyillen tuon tuostakin kyljeltä toiselle. Lopulta hän vaipui siihen puolittaisen tajuttomuuden tilaan, jossa ajatukset tuskaisesti vaeltavat kohtauksesta kohtaukseen ja paikasta toiseen järjen niitä hillitsemättä, mutta kuitenkin kykenemättä irroittautumaan kärsimyksen kuvaamattomasta tunteesta. Huomattuani hänen sekavasta hourailustaan, että asianlaita oli niin, ja tietäen, ettei kuume otaksuttavasti tulisi pahemmaksi lähiaikoina, lähdin pois, luvaten hänen vaimoparalleen, että palaisin seuraavana iltana ja valvoisin sairaan vieressä koko yön, jos se olisi välttämätöntä.
"Pidin lupaukseni. Kuluneet neljäkolmatta tuntia olivat aiheuttaneet sairaassa peloittavan muutoksen. Vaikka silmät olivatkin raskaat ja syvälle vajonneet, niistä loisti kiilto, jota oli kamala katsella. Huulet olivat pykineet ja halkeilleet useasta paikasta. Kuiva, kova iho hehkui polttavaa kuumuutta, ja miehen kasvoilla oli melkein ylimaailmallinen hurjan pelon ilme, joka puhui selvemmin kuin mikään muu taudin tuhosta. Kuume oli korkeimmillaan.
"Istuuduin samalle tuolille kuin edellisenäkin iltana ja pysyin siinä tuntikausia kuunnellen ääniä, jotka olisivat koskeneet syvästi paatuneimmankin miehen sydämeen: kuolevan ihmisen kamalaa korinaa. Siitä, mitä olin kuullut lääkärin sanovan, tiesin, ettei hänellä enää ollut mitään toivoa: istuin hänen kuolinvuoteensa ääressä. Näin laihtuneiden jalkojen, jotka vähän aikaa sitten olivat vääntelehtineet meluavan parvekeyleisön huviksi, nyt tekevän samoin polttavan kuumeen kidutuksesta, kuulin ilveilijän kimeän naurun sekaantuvan kuolevan miehen hiljaiseen valitukseen.
"Tuntuu liikuttavalta nähdä sielun viipyvän terveydenajan tavallisissa toimissa ja puuhissa, kun ruumis makaa heikkona ja avuttomana. Mutta kun nuo toimet ovat mahdollisimman vastakkaisia sellaisille, jotka tavallisesti yhdistämme vakaviin ja juhlallisiin ajatuksiin, on vaikutus vieläkin voimakkaampi. Teatteri ja kapakka olivat miesparan hourailujen pääpaikat:
"Oli ilta, niin hän kuvitteli. Hänen piti näytellä osansa sinä iltana. Oli myöhä, ja hänen täytyi heti lähteä kotoa. Miksi häntä pidätettiin ja estettiin lähtemästä? Hän menettäisi rahansa, hänen täytyi päästä menemään. Ei, häntä ei tahdottu päästää lähtemään. Hän peitti kasvonsa polttaviin käsiinsä ja valitteli hiljaa omaa heikkouttaan ja ahdistajiensa julmuutta. Lyhyt väliaika, ja hän lausui huutamalla eräitä hassuja säkeitä — viimeiset, jotka oli oppinut. Hän kohottautui vuoteessa, nosteli riutuneita jalkojaan ja kierteli niitä omituisiin asentoihin: hän näytteli, hän oli olevinaan teatterissa. Minuutin hiljaisuus; sitten hän mutisi jonkin meluisan laulun kertosäettä. Hän oli lopultakin päässyt tähän vanhaan taloon, mutta kuinka kuuma huone olikaan! Hän oli ollut hyvin sairas, hyvin sairas, mutta nyt hän oli terve ja onnellinen. Täytä lasit! Kuka sieppasi lasin hänen huuliltaan? Sama vainooja, joka äskenkin oli ahdistanut häntä. Hän vaipui taas tyynylleen ja valitti ääneen. Lyhyt unohduksen hetki, sitten hän vaelsi matalaholvisten huoneiden synkissä sokkeloissa; joskus ne olivat niin matalat, että hänen täytyi ryömiä käsien ja polvien varassa päästäkseen eteenpäin. Oli kylmä ja pimeä, ja kääntyipä hän minne hyvänsä, hänen tiellään oli aina este. Siellä oli eläimiä, kamaloita matelevia otuksia, joiden silmät tuijottivat häneen ja täyttivät ilman hänen ympärillään säkenöiden peloittavasti paikan tummassa pimeydessä. Seinät ja katot olivat täynnä käärmeitä. Holvi laajeni tavattoman suureksi... peloittavia hahmoja lennähteli sinne tänne... ja hänen tuntemiensa ihmisten kasvoja, jotka pilkallinen irvistely teki hirveän näköisiksi, kurkisteli niiden välistä. Ne kärvensivät häntä hehkuvilla raudoilla ja sitoivat hänen päänsä ympärille köysiä, kunnes veri valui ja hän taisteli raivokkaasti kuin mielipuoli henkensä puolesta.
"Tällaisen kohtauksen jälkeen, kun minulla oli ollut suuri työ pitää häntä paikoillaan vuoteessa, hän vaipui näköjään uneen. Valvonnan ja väsymyksen vallassa suljin silmäni hetkeksi, kun tunsin voimakkaan sysäyksen olkapäässäni. Heräsin heti. Hän oli kohottautunut omin voimin vuoteessa istualleen, hänen kasvoissaan oli tapahtunut peloittava muutos, mutta tajunta oli palannut, sillä hän nähtävästi tunsi minut. Lapsi, jota hänen hourailunsa oli kauan kauhistuttanut, nousi pikku vuoteestaan ja juoksi isäänsä kohti huutaen säikähdyksestä. Äiti otti pojan nopeasti syliinsä peläten, että mies vahingoittaisi lasta houretilassaan, mutta jähmettyi vuoteen viereen pelästyneenä hänen piirteittensä muuttumisesta. Mies kouristi kovasti olkaani ja iskien toisella kädellään rintaansa koetti epätoivoisesti saada äänensä kuuluville. Mutta se oli turhaa. Hän ojensi käsivartensa vaimoaan ja lastaan kohti ja ponnisteli vielä kerran epätoivoisesti. Kurkusta kuului korisevaa ääntä... silmät sävähtivät... lyhyt tukahtunut korina... sitten hän vaipui vuoteeseen... kuolleena."
Meille tuottaisi mitä suurinta mielihyvää, jos saattaisimme toistaa herra Pickwickin mielipiteen tästä tarinasta. Olemme melkein varmat siitä, että meidän olisi ollut mahdollista esittää se lukijoillemme, jollei väliin olisi tullut mitä onnettomin sattuma.
Herra Pickwick oli asettanut pöydälle lasin, jota hän eräiden kertomuksen viimeisten lauseiden aikana oli pitänyt kädessään, ja oli juuri valmistautunut puhumaan, vieläpä — sen todistaa meille arvovaltaisesti herra Snodgrassin muistikirja — hän oli todella avannut suunsa, kun tarjoilija tuli sisään ja sanoi:
"Siellä on muutamia herroja, sir."
On otaksuttu, että herra Pickwick oli lausumaisillaan eräitä huomautuksia, jotka olisivat kirkastaneet maailmaa, joskaan ei Thames-jokea, kun hänet tällä tavoin keskeytettiin, sillä hän silmäili tarkasti tarjoilijaa päästä jalkoihin ja katseli sitten koko seuruetta yleensä kuin etsien tietoja uusista tulokkaista.
"Vain eräitä ystäviäni", sanoi herra Winkle kohottautuen. "Käskekää heidät sisään. Hyvin hauskoja miehiä", lisäsi herra Winkle tarjoilijan mentyä, "97. rykmentin upseereja, joihin tutustuin tänä aamuna hiukan oudolla tavalla. Pidätte heistä varmasti hyvin paljon."
Herra Pickwickin mielen tasapaino oli siten palautunut. Tarjoilija palasi ja saattoi huoneeseen kolme herrasmiestä.
"Luutnantti Tappleton", sanoi herra Winkle. "Luutnantti Tappleton, herra Pickwick — tohtori Payne, herra Pickwick — herra Snodgrass, hänet olette jo tavannut. Ystäväni herra Tupman, tohtori Payne — tohtori Slammer, herra Pickwick — herra Tupman, tohtori Siam..."
Tässä herra Winkle äkkiä pysähtyi, sillä herra Tupmanin ja tohtorin kasvoilla näkyi voimakkaan mielenliikutuksen merkkejä.
"Olen tavannut tämän herran ennenkin", sanoi tohtori huomattavasti korostaen sanaa tämän. "Todellako", sanoi herra Winkle.
"Ja... ja tuon henkilön myös, jollen erehdy", sanoi tohtori luoden tutkivan katseen vihreäpukuiseen vieraaseen. "Luulenpa antaneeni tuolle herralle hyvin kiireellisen haasteen eilen illalla, mutta hän katsoi parhaaksi kieltäytyä." Näin sanoen tohtori silmäsi uhkaavan halveksivasti vierasta ja kuiskasi jotakin toverilleen luutnantti Tappletonille.
"Olisikohan todella niin?" sanoi luutnantti kuiskailun päätyttyä.
"Kyllä varmasti", vastasi tohtori Slammer.
"Teidän täytyy lyödä hänet paikalla kuoliaaksi", mutisi kenttätuolimies hyvin mahtipontisesti.
"Pysykää siivolla, Payne", esteli luutnantti. "Sallitteko minun kysyä teiltä", jatkoi hän puhutellen herra Pickwickiä, joka oli perin ihmeissään tästä kumman epäkohteliaasta erikoiskohtauksesta, "sallitteko minun kysyä teiltä, kuuluuko tämä herra seurueeseenne?"
"Ei", vastasi herra Pickwick, "hän on vain vieraamme."
"Hän on kai kerhonne jäsen, vai olisinko erehtynyt?" sanoi luutnantti kysyvästi.
"Ei suinkaan", vastasi herra Pickwick.
"Eikä koskaan käytä kerhonne nappeja?" kyseli luutnantti yhä.
"Ei... ei milloinkaan", vastasi hämmästynyt herra Pickwick.
Luutnantti Tappleton käännähti ystäväänsä tohtoriin päin tuskin huomattavasti kohauttaen olkapäitään, ihan kuin ilmaistakseen epäilevänsä hänen muistinsa luotettavuutta. Pieni tohtori näytti vihaiselta, mutta ällistyneeltä, ja herra Payne katseli julman näköisenä asiaa käsittämättömän Pickwickin hyväntahtoista olemusta.
"Hyvä herra", sanoi tohtori äkkiä puhutellen herra Tupmania äänellä, joka sai tämän herrasmiehen säpsähtämään aivan kuin olisi nuppineulalla ilkeästi pistetty hänen polvitaipeeseensa, "olitteko tanssiaisissa eilen illalla?"
Herra Tupmanilta pääsi heikko myöntymystä ilmaiseva ääni, ja hän katseli koko ajan hyvin kiinteästi herra Pickwickiä.
"Tämä henkilö oli kanssanne?" sanoi tohtori osoittaen yhäti liikkumatonta vierasta.
Herra Tupman myönsi, että asianlaita oli sellainen.
"Nyt, herra", sanoi tohtori vieraalle, "kysyn teiltä vielä kerran näiden herrojen läsnäollessa, annatteko mieluummin minulle korttinne ja haluatteko nähdä itseänne kohdeltavan kunnon miehenä, vai pakotatteko minut henkilökohtaisesti kurittamaan teitä heti paikalla?"
"Seis, hyvä herra!" sanoi herra Pickwick, "en todellakaan saata sallia tämän asian kehittyvän ilman selityksiä. Tupman, kerro kuinka asiat ovat!"
Tämän juhlallisen vetoomuksen johdosta selosti herra Tupman tapahtuman muutamin sanoin, kosketti kevyesti puvun lainaamista ja selitteli laajasti, että se tapahtui "päivällisen jälkeen", osoitti hiukan katumusta omalta osaltaan ja jätti vieraan selviytymään parhaan taitonsa mukaan.
Vieras aikoi nähtävästi yrittää samanlaista selittelyä, kun luutnantti Tappleton, joka oli katsellut häntä hyvin uteliaasti, sanoi huomattavan halveksivasti: "Enköhän ole nähnyt teitä teatterissa?"
"Olette kyllä", vastasi hämmentymätön vieras. "Hän on kiertävä näyttelijä", sanoi luutnantti halveksivasti. "Hän näyttelee kappaleessa, jonka 52. rykmentin upseerit esityttävät Rochesterin teatterissa huomenna. Ette voi jatkaa tätä juttua, Slammer, ette millään."
"Ette millään", sanoi arvokas Payne.
"Valitan, että olen saattanut teidät epämielyttävään asemaan", sanoi luutnantti Tappleton herra Pickwickille, "sallikaa minun neuvoa, että paras keino välttää tällaisten kohtausten uudistumista on valita paremmin seuralaisensa. Hyvää yötä, sir!" Ja luutnantti lähti jyrisevin askelin huoneesta.
"Ja sallikaa minun sanoa", virkkoi kuumaverinen tohtori Payne, "että jos minä olisin ollut Tappleton tai jos olisin ollut Slammer, olisin nykäissyt teitä nenästä, herra, ja jokaista koko seurassanne. Niin olisin tehnyt — joka miestä. Payne on nimeni, herra — tohtori Payne 43. rykmentistä. Hyvää yötä, herra!" Päätettyään puheensa ja lausuttuaan kolme viimeistä sanaa kovassa äänilajissa hän marssi juhlallisesti ystävänsä perästä kintereillään tohtori Slammer, joka ei sanonut mitään, vaan tyytyi murskaamaan seurueen katseellaan.
Kasvava kiukku ja äärimmäinen ällistys olivat nostattaneet herra Pickwickin jaloa rintaa tämän loukkaustulvan kestäessä niin, että hänen liivinsä olivat vähällä haljeta. Hän seisoi siinä jähmettyneenä, katsellen tyhjäksi jäänyttä paikkaa. Mutta oven sulkeminen sai hänet taas heräämään. Hän hyökkäsi eteenpäin katseessa hurjuus ja silmät palaen. Hänen kätensä oli oven rivassa ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän olisi joi ollut tohtori Paynen, 43. rykmentin lääkärin kurkussa,; jollei herra Snodgrass olisi saanut kunnioitettua johtajaansa kiinni takin liepeestä ja vetänyt häntä taaksepäin.
"Pidättäkää häntä", huusi herra Snodgrass, "Winkle! Tupman! Hän ei saa saattaa arvokasta henkeään vaaraan tällaisen asian vuoksi."
"Päästäkää!" sanoi herra Pickwick.
"Pitäkää häntä lujasti kiinni", huusi herra Snodgrass, ja koko seurueen yhteisin ponnistuksin herra Pickwick pakotettiin nojatuoliin.
"Antakaa hänen olla", sanoi vihreäpukuinen vieras. "Vettä ja konjakkia... mainio vanha herra... suurenmoinen sisu...; nielkääpä tästä... mainio juoma." Koeteltuaan etukäteen synkeän miehen laittaman tuutingin vaikutusta vieras asetti lasin herra Pickwickin suulle, ja loput sen sisällöstä hävisi pian.
Syntyi lyhyt hiljaisuus. Viina ja vesi oli tehnyt vaikutuksensa, ja herra Pickwickin ystävälliset piirteet saivat nopeasti takaisin tavallisen ilmeensä.
"He eivät ole huomionne arvoisia", sanoi synkeä mies.
"Olette ihan oikeassa", vastasi herra Pickwick, "eivät ole. Olen häpeissäni, kun annoin ärsyttää itseni moiseen kiihtymyksen tilaan. Vetäkää tuolinne pöydän ääreen."
Synkeä mies totteli mielellään. Pöydän ympärille kokoonnuttiin jälleen, ja sopusointu palasi taas. Jonkinmoinen pysyvä pahantuulisuus näytti löytäneen tyyssijan herra Winklen rinnassa, ja sen aiheutti luultavasti hänen pukunsa satunnainen poissaolo — vaikka tuskin lieneekään järjellistä väittää, että niin vähäinen seikka voi synnyttää edes ohimenevää kiukun tunnetta pickwickiläisen sydämessä. Tätä poikkeusta lukuunottamatta heidän hyvä tuulensa oli täydellisesti palannut, ja ilta loppui yhtä hupaisesti kuin oli alkanutkin.
4. luku.
LEIKKISODASSA. LISÄÄ UUSIA YSTÄVIÄ. KUTSUT MAALLE.
Monet kirjailijat osoittavat vallan turhanpäiväistä, jopa suorastaan
kieroa haluttomuutta tunnustaa, mistä lähteestä he ovat saaneet
hyvinkin arvokkaita tietoja. Meitä ei sellainen tunne vaivaa. Me
päinvastoin koetamme vilpittömästi täyttää julkaisijan tehtävästämme
johtuvat velvollisuudet, ja vaikka olisimme muissa olosuhteissa
tunteneet minkälaista halua hyvänsä vaatia näiden muistelmien tekijän
oikeutta, estää totuudenrakkaus meitä menemästä pitemmälle kuin
vaatimaan itsellemme sitä ansiota, mitä lähteiden taitava järjestely
ja tapausten puolueeton kertominen antaa. Pickwick-kerhon paperit ovat
kuin tuntematon joki, ja meitä voi verrata tuon joen liikenteelle
avaajaan. Toisten työt ovat päästäneet meidät käsiksi tavattoman
runsaaseen tärkeiden tosiasioiden varastoon. Me vain sovellamme niitä
ja siirrämme ne kirkkaana ja miellyttävänä virtana näiden lehtien[7]
mukana maailmalle, joka janoaa pickwickiläistä tietoa.Toimien tässä hengessä ja pitäen rohkeasti kiinni päätöksestämme, että tunnustamme velkamme niille arvovaltaisille kirjallisille lähteille, joihin olemme nojanneet, sanomme suoraan, että meidän on kiittäminen herra Snodgrassin muistikirjaa tässä ja seuraavissa kappaleissa kerrotuista tapahtumista, joita alamme, kun nyt olemme keventäneet omaatuntoamme, esittää enemmittä selittelyittä.
Koko Rochesterin ja läheisten kaupunkien väestö nousi vuoteeltaan aikaisin seuraavana aamuna äärimmäisen kiireen ja kiihkon vallassa. Harjoituskentällä oli määrä pitää suuri sotaväenkatselmus. Ylikomentajan kotkansilmän oli määrä tarkastaa puolenkymmenen rykmentin taisteluharjoituksia, väliaikaisia linnoituksia oli rakennettu, linnaa vastaan tehtäisiin hyökkäys ja miina räjähdytettäisiin.
Herra Pickwick oli, kuten lukijamme lienevät huomanneet hänen Chathamin kuvauksensa lyhyestä otteesta, innokas armeijan ihailija. Ei mikään olisi ollut hänestä ihastuttavampaa, ei mikään olisi ollut niin täydessä sopusoinnussa hänen tovereittensa tunteiden kanssa kuin tuo näky. Sen vuoksi he olivatkin pystyssä ja kävelemässä toimintapaikkaa kohti, jonne ihmisjoukkoja jo riensi kaikilta suunnilta.
Harjoituskentällä viittasi kaikki siihen, että lähestyvästä katselmuksesta oli tuleva mitä suurin ja merkillisin. Sinne oli asetettu vartijoita pitämään kenttää vapaana joukkoja varten ja tykistöaliupseereja varaamaan paikkoja naisille. Toisia aliupseereja juoksenteli edestakaisin pergamenttikantiset kirjat kainalossa, ja eversti Bulder oli täydessä juhlapuvussa hevosen selässä laukkuuttaen milloin yhtäänne, milloin toisaanne, peruuttaen ratsunsa yleisön joukkoon, antaen sen vuoroin kavahtaa pystyyn, vuoroin keveästi tepastella, huutaen mitä peloittavimmalla tavalla ja tehden äänensä mahdollisimman käheäksi ja karkeaksi ja naamansa punoittavaksi ilman mitään huomattavaa syytä tai perustetta. Upseereja juoksenteli edestakaisin ensin keskustellen eversti Bulderin kanssa, sitten jakaen käskyjä aliupseereille ja lopuksi juosten kokonaan tiehensä. Itse sotamiehetkin silmäilivät kiilloitettujen pyssynpiippujensa takaa salaperäisen ja juhlallisen näköisinä ilmaisten siten selvästi tilaisuuden erikoista luonnetta.
Herra Pickwick ja hänen kolme seuralaistaan asettuivat ihmisjoukon eturiviin ja odottivat kärsivällisesti juhlallisuuksien alkamista. Tungos lisääntyi joka hetki, ja ponnistukset, joita heidän oli pakko tehdä säilyttääkseen saavuttamansa aseman, kiinnittivät yllin kyllin heidän huomiotaan kahden seuraavan tunnin aikana. Joskus töytäistiin äkkiä takaapäin, jolloin herra Pickwick sinkosi eteenpäin muutaman kyynärän osoittaen sellaista nopeutta ja notkeutta, joka ei ollut ollenkaan sopusoinnussa hänen käytöksensä tavallisen arvokkuuden kanssa, joskus taas komennettiin rintamasta käsin yleisöä pysymään loitommalla, jolloin pyssynperä joko pudotettiin herra Pickwickin varpaille käskyn vahvistukseksi tai työnnettiin hänen rintaansa vasten takeeksi siitä, että käskyä noudatettiin. Sitten tunkeutui eräitä iloisia herrasmiehiä vasemmalla puolella yhtenä ryhmänä sivullepäin, ja puristeltuaan herra Snodgrassia niin paljon kuin ihmisruumis suinkin saattoi sietää he halusivat kysyä, mitä hän oikeastaan tarkoitti tuuppimisellaan, ja kun herra Winkle tämän aiheettoman hyökkäyksen todistajana ilmaisi voimakkaan paheksumisensa, joku hänen takanaan huvitteli lyömällä hänen hattunsa hänen silmilleen ja pyytämällä saada ilon pistää hänen päänsä taskuunsa. Nämä ja muut kouraantuntuvat kujeet ja herra Tupmanin selittämätön poissaolo (hän oli äkkiä kadonnut eikä häntä löytynyt mistään) teki heidän asemansa yleensä pikemmin ilkeäksi kuin miellyttäväksi ja kadehdittavaksi.
Vihdoin kulki ihmisjoukon läpi tuo monien äänien hiljainen kohina, joka tavallisesti ilmaisee jonkun kauan odotetun saapuvan. Kaikkien silmät kääntyivät nyt hyökkäysporttia kohti. Vielä muutamia hetkiä innokasta odotusta, sitten liehuivat värikkäät liput iloisesti tuulessa, aseet välkkyivät kirkkaasti auringossa, osasto toisensa jälkeen ilmestyi kentälle. Joukot pysähtyivät ryhmiin, komentosanat kaikuivat rivistä riviin. Kuului yleistä aseidenkalinaa, kun tehtiin kunniaa pyssyillä, ja ylikomentaja karautti rintaman eteen eversti Bulderin ja useiden muiden upseerien seuraamana. Sotilassoittokunnat rupesivat soittamaan yht'aikaa, hevoset nousivat kahdelle jalalle, perääntyivät ja heiluttivat häntäänsä kaikkiin suuntiin. Koirat haukkuivat, väkijoukko huusi, joukot nostivat kiväärit olalle, eikä kummallakaan puolella näkynyt silmänkantamiin mitään muuta kuin pitkä rivi punaisia takkeja ja valkeita housuja, kaikki paikoillaan, liikkumattomina.
Alituinen eteenpäin tuuskahtaminen ja itsensä hevosten jaloista ihmeellisellä tavalla selvittäminen oli tähän asti kiinnittänyt herra Pickwickin huomiota siinä määrin, ettei hänelle ollut jäänyt kylliksi tilaisuutta katsella edessään tapahtuvaa näytelmää, ennenkuin se muodostui juuri äsken kuvatun näköiseksi. Kun hän lopuksi kykeni seisomaan lujasti jaloillaan, oli hänen tyydytyksensä ja riemastuksensa rajaton.
"Voiko mikään olla kauniimpaa tai miellyttävämpää?" kysyi hän herra Winkleltä.
"Ei mikään", vastasi tämä herra, jonka molemmilla jalkaterillä viimeisen neljännestunnin aikana oli seisonut paksu mies.
"Todella ylevä ja loistava näky", sanoi herra Snodgrass, jonka rinnassa runouden liekki oli nopeasti leimahtamassa, "nähdä maansa urheat puolustajat asetettuina komeaan riviin rauhallisten kansalaisten eteen, heidän kasvojensa loistaessa sotaisen hurjuuden asemesta sivistynyttä hyväntahtoisuutta, heidän silmiensä säihkyessä ryöstön ja koston kaamean tulen sijasta ihmisyyden ja älyn lempeää valoa."
Herra Pickwick oli täydellisesti samaa mieltä tämän ylistyksen henkeen nähden, mutta hän ei saattanut ihan sanasta sanaan toistaa sen muotoa, sillä älyn lempeä valo paloi hyvin heikosti sotilaiden silmissä, etenkin kun komento: Katse eteenpäin! oli lausuttu ja kaikki katselijat näkivät edessään useita tuhansia suoraan eteenpäin suunnattuja silmäteriä, joissa ei ollut mitään ilmettä.
"Meillä on nyt oivalliset paikat", sanoi herra Pickwick katsellen ympärilleen. Väkijoukko oli vähitellen loitonnut heidän lähimmästä naapuruudestaan, ja he olivat melkein yksin.
"Oivalliset", toistivat herrat Snodgrass ja Winkle.
"Mitä ne nyt aikovat tehdä?" kysyi herra Pickwick asetellen silmälasejaan.
"Mi... minä melkein luulen", sopersi herra Winkle kalveten, "minä... minä melkein luulen, että ne aikovat ampua."
"Lörpötystä", sanoi herra Pickwick kiireesti.
"Mi... minäkin luulen, että ne aikovat ampua", liitti herra Snodgrass hiukan hätäisenä.
"Mahdotonta!" sanoi herra Pickwick. Tuskin hän oli saanut sen sanan sanotuksi, kun kaikki puolitusinaa rykmenttiä kohottivat kiväärinsä ikään kuin heillä kaikilla olisi ollut vain yksi ja sama maali, juuri pickwickiläisemme, ja päästivät kamalimman ja peloittavimman yhteislaukauksen, mikä milloinkaan on järisyttänyt maata sen keskipistettä myöten.
Juuri tässä uhkaavassa tilanteessa, samalla kertaa alttiina paukkupanosten tulelle ja sotilaiden liikkeiden häiritsemänä, kun uusi osasto alkoi asettua asemiin vastaiselle puolelle, herra Pickwick osoitti tuota täydellistä kylmäverisyyttä ja itsehillintää, jotka kumpikin ovat jalon sielun eroamattomia seuralaisia... Hän tarttui herra Winkleä käsivarteen ja asettuen tämän herran ja Snodgrassin väliin pyysi heitä vakavasti muistamaan, että lukuunottamatta sitä mahdollisuutta, että paukkeesta saattoi tulla kuuroksi, ei ampumisesta ollut mitään muuta suoranaista vaaraa.
"Mutta... mutta otaksukaapa, että jollakin miehellä olisi erehdyksestä pyssyssään kova panos", vastusteli herra Winkle, kalveten tästä otaksumasta, minkä itse näin oli tuonut ilmi. "Kuulin jonkin juuri viheltävän ilmassa... hyvin terävästi... juuri korvani ohi."
"Meidän olisi kai paras heittäytyä vatsallemme maahan?" arveli herra Snodgrass.
"Ei! ei! Se on jo ohi", sanoi herra Pickwick. Hänen leukansa saattoi vavista ja hänen poskensa ehkä vaalenivat, mutta ei yhtään pelon ilmausta päässyt tuon kuolemattoman miehen huulilta.
Herra Pickwick oli oikeassa: ampuminen lakkasi. Mutta hänellä oli tuskin aikaa onnitella itseään huomionsa tarkkuudesta, kun riveissä alkoi näkyä nopeaa liikettä. Karheita komentosanoja kaikui pitkin rintamaa, ja ennen kuin kukaan seurueesta ehti arvata tämän uuden liikkeen tarkoitusta, hyökkäsivät kaikki puolikymmentä rykmenttiä pistimet tanassa juoksumarssia juuri sitä paikkaa kohti, mihin herra Pickwick ja hänen ystävänsä olivat asettuneet.
Ihminen on vain kuolevainen, ja on raja, jonka yli inhimillinen rohkeus ei voi uloittua. Herra Pickwick katseli hetken silmälasiensa läpi lähestyviä joukkoja ja käänsi sitten hyvin kauniisti selkänsä; emme tahdo sanoa pakeni; ensiksikin sen vuoksi, että sana on sopimaton, ja toiseksi, koska herra Pickwickin olemus ei millään lailla ollut sovelias sellaiseen perääntymistapaan. — Hän vain riensi pois niin nopeasti kuin hänen säärensä suvaitsivat häntä kuljettaa, niin kiireesti todella, ettei hän täydellisesti ehtinyt huomata tilanteen naurettavuutta ennen kuin se oli liian myöhäistä.
Vastapuolen joukot, joiden asioihin puuttuminen muutamaa sekuntia aikaisemmin oli lyönyt hämmästyksellä herra Pickwickin, oli asetettu paikoilleen torjumaan linnoituksen näennäisten piirittäjien hyökkäystä, ja seurauksena oli, että herra Pickwick ja hänen toverinsa huomasivat äkkiä olevansa suljettuna kahden hyvin pitkän rintaman väliin, joista toinen eteni ripein askelin, toinen järkkymättä odotti vihollisvoimien hyökkäystä.
"Hoi, hoi!" huusivat lähestyvän rintaman upseerit. "Pois tieltä!" huusi paikoillaan seisovan osaston komentaja. "Minne meidän pitää mennä?" huusivat hätääntyneet pickwickiläiset.
"Hoi, hoi, hoi!" oli ainoa vastaus.
Seurasi äärettömän sekaannuksen hetki, jalkojen raskasta töminää, ankara yhteentörmäys, puoleksi tukahdutettu naurahdus; sitten nuo puolikymmentä rykmenttiä olivat jo puolentuhannen kyynärän päässä ja herra Pickwickin kenkien pohjat kohollaan taivasta kohti.
Herrat Winkle ja Snodgrass olivat suorittaneet pakollisen kuperkeikan huomattavan notkeasti, ja ensimmäinen esine, joka sattui edellisen silmiin hänen istuessaan maassa tukkien keltaisella silkkinenäliinalla nenästään pursuavaa elämänvirtaa, oli hänen kunnioitettu johtajansa juoksemassa jonkin matkan päässä hattunsa perässä, joka iloisesti hyppeli pois kaukaisuuteen.
On harvoja hetkiä ihmisen elämässä, jolloin hän kokee niin paljon naurettavaa hätää ja saa osakseen niin vähän säälivää surkuttelua kuin omaa hattuaan takaa ajaessaan. Hyvin voimakas annos kylmäverisyyttä ja erikoinen määrä arvostelukykyä on tarpeen hattua pyydystettäessä. Ei saa kiirehtiä liikaa, sillä silloin juoksee hatun ohi, ei myöskään saa syöksyä toiseen äärimmäisyyteen, sillä silloin sen menettää kokonaan. Paras tapa lienee pysyä täsmällisesti takaa-ajamansa esineen rinnalla, olla varovainen ja tarkka, ottaa visusti huomioon tilaisuus, mennä asteittain ohi, tehdä nopea sukellus, tarttua hatun päälakeen ja pistää se lujasti päähän hymyillen miellyttävästi koko ajan, ikään kuin itse pitäisi juttua yhtä hyvänä pilana kuin kuka tahansa toinen.
Puhalteli lauha, leppoisa tuuli, ja herra Pickwickin hattu pyöri leikkisästi sen mukana. Tuuli puhalsi, herra Pickwick puhalteli, ja hattu vieri eteenpäin iloisesti kuin vallaton pyöriäinen korkeassa aallokossa, ja se olisi kai vierinyt ties kuinka kauas, herra Pickwickin saavuttamattomiin, jollei sattuma olisi ehkäissyt sen kulkua juuri kun mainittu herra oli jättämäisillään sen kohtalonsa valtaan.
Herra Pickwick oli siis, kuten sanoimme, ihan lopussa ja luopumaisillaan koko ajosta, kun tuuli lennätti hatun verraten kiivaasti eräitten ajopelien pyöriä vasten; niitä oli siinä rivissä puolikymmentä juuri hänen askeltensa poikkisuuntaan. Huomaten saavuttamansa edun herra Pickwick hypähti reippaasti eteenpäin, tarttui omaisuuteensa, asetti sen päähänsä ja pysähtyi vetämään henkeä. Hän oli tuskin ollut paikallaan puolta miinuuttia, kun hän kuuli äänen, jonka tunsi herra Tupmanin ääneksi, innokkaasti lausuvan hänen nimeään, ja katsahtaessaan ylöspäin hän näki näyn, joka täytti hänen mielensä hämmästyksellä ja mielihyvällä.
Avonaisissa vaunuissa, joiden hevoset oli riisuttu valjaista, jotta ajopelit paremmin sopisivat olemaan ihmistungoksessa, seisoi lihavahko vanha herra, yllään sininen, kiiltävänappinen puku, korderoihousut ja kaulussaappaat, kaksi nuorta naista hartiahuivit olkapäillä, nuori herra, joka selvästi oli rakastunut toiseen hartialiinaiseen nuoreen neitiin, iältään epämääräinen rouva, luultavasti edellämainitun täti, ja herra Tupman, niin kotiutuneena kuin hän olisi kuulunut perheeseen aikaisimmasta lapsuudestaan saakka. Vaunujen taakse oli sidottu hyvin laajasisältöinen laatikko, sellainen laatikko, joka aina herättää mietteliäässä sielussa kylmään lintupaistiin, kieleen ja viinipulloihin kohdistuvan ajatusyhtymän, ja laatikolla istui uneliaisuuden tilassa lihava ja punaposkinen poika, jota johdonmukaisiin ratkaisuihin tottunut henkilö ei olisi saattanut hetkeäkään katsella pitämättä selviönä, että hän oli edellämainitun laatikon sisällyksen virallinen jakelija, kun sen nauttimisen hetki oli lyönyt.
Herra Pickwick oli ehtinyt luoda nopean katseen kaikkiin noihin mielenkiintoisiin yksityiskohtiin, kun hänen uskollinen oppilaansa taas tervehti häntä:
"Pickwick, Pickwick", sanoi herra Tupman. "Tulkaa tänne ylös! Pitäkää kiirettä!"
"Tulkaa ylös, sir! Olkaa hyvä, tulkaa ylös", sanoi paksu herra. "Joe! Kirottu poika, hän nukkuu taas! Joe, laske astuin alas!" Lihava poika pyöri hiljalleen alas laatikolta, laski astuimen ja piti vaunujen ovea kutsuvasti auki. Herrat Winkle ja Snodgrass ilmestyivät samalla hetkellä paikalle.
"Täällä on tilaa kaikille herroille", huusi paksu mies. "Kaksi sisälle ja yksi ulos. Joe, tee tilaa yhdelle herralle ajajan penkillä. Olkaa hyvä, tulkaa vain tänne!" ja paksu herra ojensi kätensä ja nosti ensin herra Pickwickin ja sitten Snodgrassin vaunuihin yhdellä nykäyksellä. Herra Winkle nousi ajajan paikalle, paksu poika kiipesi entiselle lepopuulleen ja nukahti heti syvään uneen.
"No niin, hyvät herrat", sanoi paksu mies, "olen hyvin iloinen teidät nähdessäni. Tunnen teidät hyvin, hyvät herrat, vaikkette taida muistaa minua. Vietin muutaman illan kerhossanne viime talvena. Sain tänä aamuna käsiini ystäväni Tupmanin ja olin hyvin iloinen hänet tavatessani. No niin, sir, kuinka voitte? Näytätte minusta erittäin hyvinvoivalta."
Herra Pickwick kiitti kohteliaisuudesta ja pudisti sydämellisesti kaulussaappaisen paksun herran kättä.
"Entä kuinka on teidän laitanne?" sanoi paksu herra kääntyen isällisen huolestuneena Snodgrassin puoleen. "Eikös kelpaa? No, no, hyvä on, hyvä on. Ja kuinka te voitte, sir? (Herra Winklelle.) Hauska kuulla, että sanotte jaksavanne hyvin. Hyvin hauskaa, totisesti! Tyttäreni, hyvät herrat. Minun tyttöjäni nämä ovat, ja tämä on sisareni, neiti Rachel Wardle. Hän on neiti, hän, vaikk'ei siltä näytä, he he..." Ja paksu mies pisti leikillisesti kyynärpäänsä herra Pickwickin kylkiluitten väliin ja nauroi sydämensä pohjasta.
"Herra jee, mitä sinä puhut, hyvä veli", sanoi neiti Wardle anovasti hymyillen.
"Niin se on, niin se on", sanoi paksu herra. "Kukaan ei voi kieltää sitä. Pyydän anteeksi, hyvät herrat... Tämä tässä on ystäväni Trundle. Ja kun te nyt kaikki tunnette toisenne, ollaan huolettomia ja onnellisia ja katsotaan, mitä nyt tapahtuu. Se on minun mielipiteeni." Paksu herra asetti kakkulat nenälleen, herra Pickwick nosti kiikarin silmälleen ja kaikki nousivat seisoalleen vaunuissa ja katselivat toinen toisensa olan yli sotaväen liikkeitä.
Siellä suoritettiinkin todella hämmästyttäviä temppuja, kun toinen rivi ampui toisen päiden yli ja juoksi sitten tiehensä. Seuraava rivi pamahdutti taas toisen päiden yli ja juoksi vuorostaan tiehensä. Ja sitten muodostettiin neliöitä, upseerit keskellä, laskeuduttiin juoksuhautoihin tikapuita pitkin ja samalla tavalla noustiin ylös toisella puolella, vallattiin ja revittiin koreista tehtyjä varustuksia ja käyttäydyttiin sanalla sanoen mitä urhoollisimmin. Sitten syntyi aika puuha patterin jykevien tykkien panosten sisään työntämisestä kojeilla, jotka muistuttivat mahdottomia harjoja, oli kaikenlaisia valmisteluja ennen kuin ne laukaistiin, ja niiden pamahtaessa kuului sellainen jyrinä, että ilma kaikui naisten kirkunasta. Nuoret Wardlen neidit säikähtivät niin, että herra Trundlen todella oli pakko tukea toista herra Snodgrassin pidellessä toista, ja herra Wardlen sisaren hermot joutuivat niin peloittavaan levottomuuden tilaan, että herra Tupman huomasi ehdottoman välttämättömäksi pujottaa käsivartensa hänen vyötärönsä ympärille, jotta neiti jollakin lailla pysyisi pystyssä. Kaikki olivat ankarassa mielenjännityksessä paitsi lihava poika, joka nukkui niin rauhallisesti kuin tykkien jyrinä olisi ollut hänen tavallinen kehtolaulunsa.
"Joe, Joe!" huusi paksu herra, kun linnoitus oli vallattu ja voittajat ja voitetut istuutuivat yhteiselle päivälliselle. "Hemmetin poika, hän nukkuu taas. Nipistäkää häntä jalasta herra, olkaa hyvä! Mistään muusta hän ei herää. Kiitos! Ota laatikko, Joe!"
Lihava poika, jonka todella herätti se seikka, että osa hänen jalkaansa joutui puristukseen herra Winklen peukalon ja etusormen väliin, pyöri taas alas istuimeltaan ja alkoi irroittaa ja avata laatikkoa paljon innokkaammin kuin mitä olisi voinut odottaa hänen äskeisen velttoutensa perusteella.
"No niin, nyt meidän täytyy istua ahtaalla", sanoi paksu herra, ja monen leikkisanan jälkeen naisten hihojen rypistymisestä ja heidän monesti punastuttuaan leikillisen hilpeistä ehdotuksista, että naisten olisi istuuduttava herrojen syliin, koko seurue saatiin ahdetuksi vaunuihin. Paksu herra rupesi siirtämään tavaroita vaunujen sisälle lihavalta pojalta, joka tässä tarkoituksessa oli kiivennyt vaunujen taakse.
"Hei, Joe, veitsiä ja haarukoita." Veitset ja haarukat saatiin vaunuihin, ja naiset ja herrat sisällä ja herra Winkle ajurin istuimella varustettiin kaikki näillä tarpeellisilla välineillä.
"Lautasia, Joe, lautasia!" Samanlainen menetelmä seurasi juoma-astioiden jaossa.
"Ja nyt lintupaistit, Joe! Hemmetin poika, nukkuu taas! Joe, Joe!"
Kun lihavaa poikaa oli muutaman kerran kopautettu päähän kepin nupilla, saatiin hänet, vaikka vähän vaikeasti, herätetyksi horroksestaan.
"Lähetä tänne ruokatarpeet!"
Viime sanan soinnussa oli jotakin, mikä täydellisesti herätti tuon lihavuuttaan kiiltävän miehenalun. Hän hyppäsi pystyyn, ja hänen lyijynraskaat silmänsä, jotka räpyttelivät paisuvien poskien välissä, tirkistelivät nyt ihan avoimina kiihkeän himokkaasti hänen korista nostelemiaan ruokavaroja.
"No, pidä kiirettä!" komensi herra Wardle, sillä poika jäi kaihoisasti katselemaan salvukukkoa, josta eroaminen näytti hänestä mahdottomalta. Poika huokasi syvään ja silmäiltyään vielä ahnaasti linnun pyöreitä muotoja ojensi sen vastahakoisesti isännälleen.
"Hyvä on, hoida asiasi! Nyt kieli — ja kyyhkyspiirakka. Varo vasikanpaistia ja liikkiötä! Muista hummerit, ota vihannekset ruokaliinan sisältä. Tänne pöytäliina!" Sellaisia olivat herra Wardlen huulilta lähtevät kiireelliset käskyt, kun hän ojenteli mainittuja tavaroita ja työnsi lukemattomia lautasia jokaisen käsiin ja jokaisen polville.
"No, eikö tämä ole oivallista?" kysyi tuo muhoileva henkilö, kun hävitystyö oli pantu alulle.
"Aivan erinomaista", sanoi herra Winkle, joka nakerteli lintua ajurinistuimella.
"Haluatteko lasillisen viiniä?"
"Mielihyvin."
"Olisi kai parasta, jos teillä olisi oma pullo siellä ylhäällä, vai mitä?"
"Niin, paljon kiitoksia."
"Joe!"
"Mitä herra?" Poika ei ollut tällä kertaa unessa, sillä hänen oli juuri onnistunut näpistää kyyhkyspiirakka.
"Pullo viiniä herralle ajurin istuimelle! Hauska tavata."
"Paljon kiitoksia." Herra Winkle tyhjensi lasinsa ja asetti pullon viereensä penkille.
"Suotteko minulle kunnian?" sanoi herra Trundle Winklelle.
"Hyvin mielelläni", vastasi herra Winkle. Sitten molemmat herrat joivat maljan, ja sitten kaikki, naiset ja muut, joivat yhteisen maljan.
"Katsos, kuinka Emily kuhertelee tuon vieraan herran kanssa!" kuiskasi vanhapiikatäti oikea vanhanpiian kateus äänessään veljelleen, herra Wardlelle.
"No, mitä vielä", sanoi hyväntahtoinen vanha herra. "Kaikki on hyvin luonnollista, minun mielestäni. Ei mitään tavatonta. Hiukan viiniä, herra Pickwick?" Herra Pickwick, joka oli syventynyt tutkimaan kyyhkyspiirakan sisällystä, suostui mielellään.
"Emily, hyvä ystävä", sanoi vanhapiikatäti neuvovaan sävyyn, "älä puhu niin kovalla äänellä, rakkaani."
"Voi tuota tätiä!"
"Täti ja pieni vanha herra tahtovat kaiken hyvän itselleen", kuiskasi Isabella Wardle sisarelleen Emilylle. Nuoret neidit nauroivat sydämensä pohjasta, ja vanhapiika koetti näyttää hyvin ystävälliseltä, mutta se ei onnistunut.
"Nuoret naiset ovat niin vilkkaita", sanoi neiti Wardle herra Tupmanille hyväntahtoisesti osaaottavaisen näköisenä, ikäänkuin luontainen vilkkaus olisi sotakieltotavaraa ja sen luvaton omistus valtiorikos tai maanpetos.
"Niinhän ne ovat", sanoi herra Tupman vastaamatta täydellisesti sillä tavalla kuin häneltä oli odotettu. "Se on hyvin viehättävää."
"Hym", sanoi neiti Wardle hiukan kaksimielisesti.
"Suotteko minulle kunnian?" sanoi herra Tupman makeimmalla äänellään koskettaen ihastuttavan Rachelin rannetta toisella kädellään ja kohottaen toisella viinipulloa. "Sallittehan minun...?"
"Oi, hyvä herra!" Herra Tupman oli hyvin kehoittavan näköinen, ja Rachel ilmaisi pelkäävänsä, että tykkejä laukaistaisiin vieläkin, jossa tapauksessa hän tietysti taas tarvitsisi tukea. "Ovatko rakkaat veljentyttäreni teistä sieviä?" kuiskasi helläluontoinen täti herra Tupmanille.
"Olisivat kyllä, jollei heidän tätinsä olisi läsnä", vastasi kekseliäs pickwickiIäinen täynnä tunteellisuutta.
"Voi teitä ilkeää miestä! Mutta totta puhuen, jos heidän ihonsa olisi hiukan parempi, niin ettekö arvele, että he olisivat sievännäköisiä tyttöjä — kynttilänvalossa?"
"Kyllä, luulenpa niin", vastasi herra Tupman välinpitämättömän näköisenä.
"Senkin veitikka! Tiedän kyllä, mitä aioitte sanoa."
"Mitä sitten?" kysyi herra Tupman, joka ei oikeastaan ollut aikonut sanoa yhtään mitään.
"Aioitte sanoa, että Isabellalla on huono ryhti. Tiedän, että aioitte sanoa niin. — Te miehet olette niin tarkkanäköisiä. Niin hänellä onkin, sitä ei voi kieltää, ja jos mikä saa tytön näyttämään rumalta, niin juuri huono ryhti. Sanon hänelle usein, että kun hän tulee hiukan vanhemmaksi, hän on ihan kamalan näköinen. Näettekö, että olette oikea veitikka!"
Herra Tupmanilla ei ollut mitään sitä vastaan, että hän sai maineen lisäystä niin halpaan hintaan. Niinpä hän rupesikin hyvin tietäväisen näköiseksi ja hymyili salaperäisesti.
"Millainen sarkastinen hymy!" sanoi ihaileva Rachel. "Sanonpa, että melkein pelkään teitä."
"Pelkäätte minua!"
"Oi, te ette voi peittää minulta mitään. Tiedän mainiosti, mitä tuollainen hymy merkitsee."
"No mitä?" kysyi herra Tupman, jolla itsellään ei ollut siitä pienintäkään käsitystä.
"Te ajattelette", sanoi ystävällinen täti hiljentäen ääntään vielä enemmän, "ettei Isabellan kumaruus ole yhtä paha kuin Emilyn nenäkkyys. Niin, hän on julkea ja nenäkäs. Ette voi uskoa, kuinka onnettomaksi se joskus tekee minut. Vakuutan, että itken sen takia tuntikausia. — Veljeni on niin hyvä, ei lainkaan epäluuloinen, ei hän milloinkaan huomaa sitä. Jos hän sen huomaisi, olen varma siitä, että se murtaisi hänen sydämensä. Kunpa voisin uskoa, ettei se ole muuta kuin ulkonainen tapa — toivon, että niin olisi."
Tällöin tuo hellä sukulainen huokasi syvään ja pudisteli alakuloisesti päätään.
"Olen varma siitä, että täti puhuu meistä", kuiskasi Emily Wardle sisarelleen. "Siitä olen ihan varma. Hän on niin pisteliään näköinen."
"Tosiaanko?" kuiskasi Isabella. "Kuulkaa, täti rakas!"
"Niin, rakkaani."
"Pelkään niin, että vilustutte, täti! Sitokaa silkkiliina vanhan, rakkaan päänne ympärille. Teidän pitäisi ehdottomasti pitää huolta itsestänne — teidän iällänne."
Kuinka ansaittu tämä kostotoimenpide liekin ollut, se oli purevin, mitä suinkin saattoi keksiä. Sen vuoksi ei saata arvata, missä muodossa tädin suuttumus olisi purkautunut, jollei herra Wardle olisi vaistomaisesti vaihtanut puheenaihetta huutamalla kiivaasti Joea.
"Helkkarin poika", sanoi vanha herra. "Se on taas nukahtanut!"
"Hyvin merkillinen poika", sanoi herra Pickwick, "nukkuuko hän aina tuolla tavalla?"
"Nukkuuko!" selitti vanha herra. "Hän nukkuu aina. Hän käy asioilla syvässä unessa ja kuorsaa pöydässä tarjoillessaan."
"Se on tosiaan kummallista", sanoi herra Pickwick.
"Niin, todella kummallista", vastasi vanha herra. "Mutta olen ylpeä tuosta pojasta. En eroaisi hänestä millään. Hän on luonnonihme. Tänne, Joe, tänne! Ota pois nämä tavarat ja avaa uusi pullo, kuuletko?"
Lihava poika nousi, avasi silmänsä, nielaisi suuren piiraspalan, jota oli uneen vaipuessaan mutustellut, ja totteli hitaasti isäntänsä käskyä luoden kaihoisan silmäyksen aterian tähteisiin, kun hän korjasi astiat ja pani ne takaisin laatikkoon. Uusi pullo tuotiin ja tyhjennettiin nopeasti, kori sidottiin vanhalle paikalleen, lihava poika nousi jälleen istumaan ajurin pukille, silmälasit ja kiikarit suunnattiin taas ja sotaväen liikkeet jatkuivat. Tykit alkoivat taas sähistä ja jyristä, naiset säpsähdellä, ja sitten räjähdytettiin miina kaikkien mieliksi. Ja kun miina oli lentänyt ilmaan, noudattivat sotilaat ja seurueemme esimerkkiä ja menivät myös pois.
"Muistakaa nyt", sanoi vanha herra puristaen herra Pickwickin kättä keskustelun päättäjäisiksi, jota oli käyty keskeytyksittäin taisteluharjoitusten loppuaikoina, "että saavutte kaikki huomenna meille."
"Aivan varmasti", vastasi herra Pickwick.
"Tiedättehän osoitteemme?"
"Manor Farm, Dingley Dell", sanoi herra Pickwick silmättyään muistikirjaansa.
"Aivan niin", vahvisti vanha herra. "Mutta muistakaa, etten päästä teitä pois koko viikkoon, ja takaanpa, että saatte nähdä kaiken, mikä on näkemisen arvoista. Jos olette lähtenyt liikkeelle näkemään maalaiselämää, niin tulkaa meille, ja annan teille sitä kuinka paljon hyvänsä. Joe, helkkarin poika, se nukkuu taas! Joe, auta Tomia valjastamaan hevoset."
Hevoset valjastettiin, ajaja nousi paikoilleen, lihava poika kiipesi hänen viereensä, hyvästit heitettiin ja vaunut vierivät pois. Kun pickwickiläiset kääntyivät ympäri luodakseen siihen vielä viimeisen silmäyksen, loi laskeva aurinko runsaan hohteensa vaunuissa istuvien kasvoille ja valaisi lihavan pojan vartaloa. Hänen päänsä oli vaipunut rinnalle, ja hän nukkui taas.
5. luku,
JOKA ON LYHYT JA OSOITTAA MUUN MUASSA, KUINKA HERRA PICKWICK YRITTI
AJAA HEVOSTA JA HERRA WINKLE RATSASTAA JA KUINKA HE MOLEMMAT
SUORIUTUIVAT.
Taivas oli kirkas ja heleä, ilma tuoksui ja kaikki esineet näyttivät kauniilta, kun herra Pickwick seisoi kumartuneena Rochesterin sillan kaidepuun yli katsellen luontoa ja odottaen aamiaista. Näköala olikin sellainen, että se olisi viehättänyt paljon vähemmänkin mietiskelyyn taipuvaa mieltä kuin sitä, jonka silmien eteen se nyt aukeni.
Katselijan vasemmalla puolella oli monesta kohdin raunioksi sortunut varustus, joka kuitenkin muutamin paikoin kohosi ahtaan laakson penkereiltä raskaina ja karkeina möhkäleinä. Korkeita, toisiinsa kietoutuneita meriheinätupsuja riippui esiinpistävillä, särmikkäillä kivillä väristen joka tuulenhenkäyksestä, ja muratti kietoutui synkänvihreänä mustien muurinraunioiden ympärille. Niitten takana kohosi ikivanha linna. Sen tornit olivat katottomat, paksut muurit murenivat murenemistaan, mutta kertoivat omasta mahdistaan ja voimastaan yhä ylpeästi kuin seitsemänsataa vuotta sitten, jolloin ne olivat kaikuneet aseitten kalskeesta tai kajahdelleet juhlien ja vallattomien pitojen melua. Kahden puolen ulottuivat Medwayn rannat, joita peittivät viljapellot ja laitumet ja jossa siellä täällä kohosi tuulimylly tai kaukainen kirkko, niin kauas kuin silmä kantoi. Niitten luona maisema oli rikas ja vaihteleva, ja sen yli kulkevat varjot tekivät sen vielä kauniimmaksi, kun ohuet, melkein läpikuultavat pilvet uivat omia teitään aamuauringon valaistuksessa. Joki, joka kuvasteli taivaan kirkasta sineä, säkenöi ja leimahteli äänettömästi eteenpäin vieriessään, ja kalastajien airot upposivat veteen kirkkaasti ja heleästi loiskahdellen raskaiden, merkillisen muotoisten venheiden liukuessa hitaasti virtaa alas.
Herra Pickwickin herätti mieluisasta haaveilusta, johon kaunis aamumaisema oli hänet vaivuttanut, syvä huokaus ja kosketus olkapäähän. Hän kääntyi katsomaan. Hänen vieressään seisoi synkeä mies.
"Katselitte näköalaa?" sanoi synkeän näköinen mies.
"Niin", vastasi herra Pickwick.
"Ja onnittelitte kai itseänne, että olitte noussut ylös niin aikaisin?"
Herra Pickwick nyökkäsi myöntävästi.
"Niin. Ihmisten olisi noustava aikaisin nähdäkseen auringon kaikessa loistossaan, sillä sen kirkkaus kestää harvoin koko päivän. Päivän aamu ja ihmisiän aamu ovat liiankin samanlaiset."
"Puhutte totta, hyvä herra", myönsi Pickwick.
"Kuinka sattuva onkaan sananlasku: ’Aamu on liian kaunis kestääkseen kauan'. Kuinka hyvin sen voikaan sovittaa jokapäiväiseen elämään! Hyvä Jumala, mitä uhraisinkaan saadakseni jälleen lapsuuteni päivät taikka kyetäkseni unohtamaan ne ikuisesti!"
"Olette kai saanut kärsiä paljon?" sanoi herra Pickwick osaaottavasti.
"Niin olen", myönsi synkeä mies innokkaasti. "Enemmän kuin ne, jotka nyt näkevät minut, uskoisivat mahdolliseksi."
Hän oli vaiti hetkisen ja jatkoi sitten äkkiä:
"Onko mieleenne koskaan juolahtanut, tällaisena aamuna kuin tämä, että hukkuminen toisi rauhaa ja onnea?"
"Jumalan nimessä, ei suinkaan!", sanoi herra Pickwick loitoten hiukan kaiteen äärestä, kun hänen mieleensä välähti sangen voimallisena mahdollisuus, että synkeä mies, noin vain kokeeksi, koettaisi heittää hänet sen yli virtaan.
"Olen usein ajatellut sitä", sanoi synkeä mies huomaamatta toisen liikettä. "Tyyni, viileä vesi näyttää minusta kuiskivan kutsua lepoon ja rauhaan. Hyppäys, loiskahdus, lyhyt kamppailu. Hetkeksi ilmestyy pyörre, se vaihtuu vähitellen vienoksi väreilyksi, aallot sulkeutuvat pään päällä ja maailmakin sulkeutuu ikuisesti, tuskat ja onnettomuudet häipyvät."
Synkeän miehen syvälle painuneet silmät säihkyivät kirkkaasti hänen puhuessaan, mutta hetkellinen leimu sammui pian, ja hän kääntyi tyynesti pois sanoessaan:
"Kylliksi siitä! Tarkoitukseni oli puhua kanssanne toisesta asiasta. Pyysitte minua eilen illalla lukemaan sen paperin ja kuuntelitte tarkkaavasti kertomustani."
"Niin kyllä", sanoi herra Pickwick, "ja arvelin todella..."
"En pyytänyt minkäänlaista arvostelua", keskeytti synkeä mies, "en tarvitse minkäänlaista. Te matkustelette huviksenne ja opiksenne. Otaksukaapa, että luovuttaisin teille erään merkillisen käsikirjoituksen, mutta huomatkaa: se ei ole merkillinen sen vuoksi, että se olisi seikkailurikas ja uskomaton, vaan siksi, että se on lehti todellisesta elämäntarinasta. Haluaisitteko silloin antaa sen tiedoksi kerhollenne, josta olette puhunut niin usein."
"Varmasti", myönsi herra Pickwick, "jos niin haluatte. Se otetaan yhdistyksen asiakirjoihin."
"Saatte sen kyllä", jatkoi synkeä mies. "Mikä on osoitteenne?"
Kun herra Pickwick oli ilmoittanut, mitä teitä he luultavasti matkustaisivat, synkeä mies merkitsi sen tarkasti rasvaiseen muistikirjaan ja kieltäytyen herra Pickwickin innokkaasta aamiaiskutsusta jätti hänet majataloon ja käveli hitaasti matkoihinsa.
Herra Pickwick tapasi kolme toveriaan jalkeilla ja odottamassa häntä aloittaakseen aamiaisen, joka oli valmis ja katettu varsin houkuttelevaksi. He istuutuivat aterialle, ja käristetty liikkiö, munat, tee, kahvi ja pikkuleivät alkoivat kadota vauhtia, joka osoitti ravinnon erinomaisuutta ja aterioitsijoiden ruokahalua.
"Puhutaanpa nyt Manor Farmista", sanoi herra Pickwick.
"Kuinka me sinne menemme?"
"Lienee paras tiedustella tarjoilijalta", sanoi herra Tupman, ja tarjoilija kutsuttiin.
"Dingley Dell, hyvät herrat... Sinne on viisitoista mailia. Suoraa tietä... Haluatteko kyytihevosen?"
"Kyytihevoseen sopii vain kaksi", sanoi herra Pickwick. "Aivan oikein, herra... Suokaa anteeksi. Saatte kauniit, nelipyöräiset vaunut. Kaksi sopii taakse ja yksi eteen, ajamaan. Ai, suokaa anteeksi, herrat... Sittenkin sopii vain kolme."
"Mitä siis olisi tehtävä?" kysyi herra Snodgrass. "Ehkäpä joku herroista mielellään ratsastaa?" ehdotti tarjoilija katsellen herra Winkleä. "Saatavissa on oikein hyviä ratsuhevosia. Joku herra Wardlen rengeistä tuo sen takaisin Rochesterissa käydessään."
"Niin, aivan niin", sanoi herra Pickwick. "Winkle, haluatko päästä hevosen selkään?"
Nyt oli asianlaita niin, että herra Winkle kai tunsi sydämensä syvimmissä kätköissä huomattavia epäilyksiä ratsastustaitoonsa nähden, mutta kun hän ei millään muotoa suonut kenenkään sellaista aavistavan, hän vastasi muitta mutkitta hyvin rohkeasti:
"Kyllä. Minusta se on hyvin hauskaa."
Tarjoilija poistui, aamiainen päättyi, ja matkailijat menivät kukin omaan makuuhuoneeseensa järjestääkseen vaatekertansa suunnitellulle retkelle.
Herra Winkle oli heittäytynyt kohtalonsa valtaan, ei ollut mitään perääntymisen mahdollisuutta.
"Käskekää vaunut ovelle kello yksitoista!" määräsi herra Pickwick.
"Hyvä on, herra", vastasi tarjoilija.
Herra Pickwick oli päättänyt alkuvalmistelunsa ja katseli nyt kahvilahuoneen ikkunansuojustimien yli kadulla kävelijöitä, kun tarjoilija tuli ilmoittamaan, että rattaat olivat tulleet, jonka tiedon ajopelit itse vahvistivat ilmestyen samassa mainitun kahvilahuoneen ikkunoiden eteen.
Tuo vehje oli omituinen, neljän pyörän varaan asetettu pikkuinen laatikko kuin viininkuljetusarkku. Takana oli matala istuin kahdelle hengelle ja edessä korkea jakkara yhdelle. Sitä veti mahtava ruskea hevonen, jonka luusto oli hyvin tasasuhtainen. Vieressä seisoi tallirenki pidellen suitsista toista isoa hevosta, nähtävästi rattaiden eteen valjastetun läheistä sukulaista, joka oli valmiiksi satuloitu herra Winkleä varten.
"Katsos mokomaa", sanoi herra Pickwick heidän seisoessaan katukäytävällä sillä aikaa kuin tavaroita sälytettiin rattaille, "katsos mokomaa... Kuka ajaa? Sitä en yhtään tullut ajatelleeksi."!
"Te tietenkin", sanoi herra Snodgrass.
"Minäkö!" huudahti herra Pickwick.
"Älkää yhtään pelätkö", sanoi tallirenki. "Se on varmasti säyseä ja rauhallinen. Sylilapsikin kykenisi ajamaan sitä."
"Säikkyyköhän se?" kysyi herra Pickwick.
"Säikkyykö? Se ei säikähtäisi, vaikka vastaan tulisi koko kuormallinen apinoita kuuma hiili hännän alla."
Tämä viimeinen todistus oli vastaansanomaton. Herrat Tupman ja Snodgrass istuutuivat taakse, herra Pickwick kiipesi ajajan paikalle ja sovitti jalkansa laudalle, joka oli asetettu istuimen eteen sitä varten.
"No niin, Kiiltävä Ville, anna nyt ohjakset herralle!" sanoi tallirenki apulaiselleen. Ville, jota luultavasti sanottiin "kiiltäväksi" hänen kuin nuollun tukkansa ja muutenkin öljyisen ulkonäkönsä vuoksi, asetti ohjakset herra Pickwickin vasempaan käteen, ja tallirenki työnsi ruoskan hänen oikeaansa.
"Ptruu, ptruu!" huusi herra Pickwick, kun iso nelijalkainen ilmaisi selvää halua peruutua kahvilahuoneen ikkunasta sisään.
"Ptruu, ptruu!" toistivat herrat Snodgrass ja Tupman laatikosta.
"Se leikittelee vain", sanoi tallirenki rohkaisevasti. "Pitelepä sitä vähäsen, Ville!"
Poika sai eläimen hillityksi, ja tallirenki itse kiiruhti auttamaan herra Winkleä ratsun selkään. "Toiselta puolelta, olkaa hyvä!"
"Saamari soikoon, herra meinasi nousta selkään väärältä puolelta!" kuiskasi irvistelevä kyytipoika tarjoilijalle, jota kohtaus suuresti huvitti.
Saatuaan tällaiset ohjeet herra Winkle kiipesi satulaan niin kömpelösti kuin olisi ollut kavuttava pitkin ensiluokan sotalaivan kylkeä.
"Onko kaikki kunnossa?" kysyi herra Pickwick, tuntien sisimmässään, että kaikki oli päin mäntyyn.
"Kaikki hyvin", vastasi herra Winkle heikosti. "Antaa mennä!" huusi tallirenki. "Tiukatkaa ohjaksia, herra", ja niin ajopelit lähtivät liikkeelle ja ratsuhevonen myös, herra Pickwick edellisen ajajana ja herra Winkfe jälkimmäisen selässä, koko pihan iloksi ja riemuksi.
"Mikähän sen saa menemään noin syrjittäin?" sanoi herra Snodgrass rattailta herra Winklelle.
"En voi ymmärtää", vastasi herra Winkle. Hänen hevosensa kulki tietä eteenpäin mitä merkillisimmällä tavalla, kylki edellä, pää tien toista, häntä toista ojaa kohti.
Herra Pickwickillä ei ollut aikaa kiinnittää huomiota tähän enempää kuin muihinkaan yksityisseikkoihin, sillä kaikki hänen kykynsä olivat keskitetyt ohjaamaan rattaiden eteen valjastettua pekunaa. Se ilmaisikin monenlaisia erikoisia ominaisuuksia, jotka olisivat suuresti huvittaneet katselijaa, mutta eivät olleet likimainkaan yhtä hauskoja siitä, joka istui sen vedettävänä. Paitsi sitä, että se alituiseen heitteli päätään ylös alas hyvin epämiellyttävällä ja ilkeällä tavalla ja kiskoi ohjakset niin tiukalle, että herra Pickwickillä oli täysi työ pidellä niitä, oli sillä vielä merkillinen taipumus aina tuon tuostakin syöksyä tien syrjään, seisahtua äkkiä ja sitten kiitää eteenpäin joitakin minuutteja vauhtia, jota oli mahdoton säännöstellä.
"Mitä kummaa se saattaa tuolla tarkoittaa?" ihmetteli herra Snodgrass, kun hevonen oli kahdennenkymmenennen kerran tehnyt samanlaisen tempun.
"En tiedä", vastasi herra Tupman. "Se muistuttaa suuresti säikkymistä, eikö niin?"
Herra Snodgrass oli juuri vastaamaisillaan, kun herra Pickwickin huuto keskeytti hänet.
"Ptruu, ptruu", äänsi hän: "Piiska putosi."
"Winkle!" huusi herra Snodgrass, kun ratsastaja saapui hölköttäen korkealla hevosellaan hattu korvissa ja surkeasti kiireestä kantapäähän täristen ihan kuin liikkeen voima olisi pyrkinyt riepoittamaan hänet pieniksi palasiksi, "ota piiska ylös maasta, niin olet kiltti."
Herra Winkle veti suurta hevostaan suitsista, kunnes hän oli ihan mustanpuhuva kasvoiltaan, ja saatuaan sen vihdoin pysähdytetyksi laskeutui maahan, ojensi ruoskan herra Pickwickille ja aikoi suitsiin tarttuen jälleen nousta satulaan.
Halusikohan iso hevonen luonteensa leikkisän laadun mukaan vain viattomasti kujeilla herra Winklen kanssa vai juolahtikohan sen mieleen, että se saattoi tehdä matkan yhtä hauskasti ilman ratsastajaa kuin ratsastaja selässään, se ei ole meidän lopullisesti ja pätevästi ratkaistavissamme. Lienevät hevosen perustelut olleet mitkä hyvänsä, varmaa on vain, että herra Winkle oli tuskin koskettanut suitsiin, kun hevonen päästi ne päänsä yli ja hyppäsi taaksepäin niin pitkälle kuin pääsi.
"Polle-parka", sanoi herra Winkle tyynnytellen, "Polle-parka. Hyvä kiltti hevonen." Mutta "Polle-parka" ei välittänytkään maanittelusta. Mitä enemmän herra Winkle koetti lähestyä sitä, sen kauemmas se väistyi syrjään. Kaikista hyväilynimistä ja maanitteluista huolimatta herra Winkle ja hevonen pyörivät ympäri ainakin kymmenen minuuttia, joiden kuluttua molemmat olivat toisistaan ihan yhtä pitkän matkan päässä kuin aloittaessaankin, seikka, mikä on epätyydyttävä kaikissa olosuhteissa, mutta etenkin yksinäisellä tiellä, missä ei voi saada minkäänlaista apua.
"Mitä minun on tehtävä?" huusi herra Winkle, kun pyörimistä oli jatkunut hyvän aikaa. "Mitä on tehtävä? En minä pääse sen selkään."
"Sinun on paras taluttaa sitä, kunnes pääsemme jollekin veräjälle", huusi herra Pickwick kärryistä.
"Mutta se ei tahdo tulla", huusi herra Winkle vastaan. "Tulkaa pitämään sitä paikoillaan."
Herra Pickwick oli ruumistunut lempeys ja ihmisystävyys. Hän heitti ohjakset hevosen selkään ja noustuaan istuimeltaan talutti sen rattaineen varovaisesti tien syrjään, jotta se ei olisi kenenkään vastaantulijan tiellä, ja lähti sitten auttamaan hädässä olevaa seuralaistaan jättäen herrat Snodgrassin ja Tupmanin ajopeleihin.
Tuskin hevonen oli huomannut herra Pickwickin tulevan sitä kohti pitkä ruoska kädessä, kun se vaihtoi tähän asti harjoittamansa pyörinnän perääntymiseksi niin päättäväisesti, että se äkkiä tempasi herra Winklen, joka yhä piteli suitsien päistä, jonkin verran nopeammin kuin kiivaasti kävellen siihen suuntaan, mistä he juuri olivat tulleet. Herra Pickwick juoksi hänen avukseen, mutta mitä kovemmin herra Pickwick juoksi eteenpäin, sitä nopeammin hevonen perääntyi. Siinä alkoi ankara jalkojen laahaus ja tomun tuprutus, ja lopulta herra Winkle, jonka käsivarret olivat vähällä kiskoutua irti olkapäistä, hellitti kiltisti otteensa. Hevonen pysähtyi, tuijotti eteensä, pudisti päätään, kääntyi ympäri ja lähti lönkyttämään rauhallisesti kotiinsa Rochesteriin jättäen herrat Winklen ja Pickwickin katselemaan toisiaan synkän alakuloisuuden vallassa. Pienen matkan päästä kuuluva ratiseva ääni herätti heidän huomiotaan. He silmäsivät sinnepäin.
"Katsos mokomaa!" huudahti tuskaantunut herra Pickwick. "Nyt juoksee toinenkin hevonen tiehensä!"
Se oli liiankin totta. Hevonen oli säikähtänyt melua, ja ohjakset oli heitetty sen selkään. Seurauksen saattaa arvata. Se lähti laukkaamaan nelipyöräiset rattaat perässään ja herrat Snodgrass ja Tupman nelipyöräisillä rattailla. Menoa ei kestänyt kauan. Herra Tupman heittäytyi rattailta pensaikkoon, herra Snodgrass noudatti hänen esimerkkiään, hevonen iski nelipyöräisensä puisen sillan käsipuita vastaan, erotti pyörät laatikosta ja peräistuimen ajurin penkistä ja pysähtyi lopuksi liikkumattomana katselemaan aikaansaamaansa hävitystä.
Molempien vahingoittumattomien herrojen ensimmäinen tehtävä oli selvittää onnettomat toverinsa pensasaidasta, toimenpide, joka soi heille sen sanomattoman tyydytyksen, että he huomasivat, etteivät he olleet kärsineet mitään vahinkoa paitsi eräitä vaatteiden repeämiä ja useita pensaiden piikkien ihoon viiltämiä naarmuja. Seuraava tehtävä oli hevosen riisuminen valjaista. Kun tämä monimutkainen toimitus oli suoritettu, lähti koko seurue kävelemään hitaasti eteenpäin taluttaen hevosta keskellään ja jättäen vaunut kohtalon huomaan.
Tunnin kävely toi matkailijat tien varrella olevan pienen ravintolan kohdalle, jonka edessä kohosi kaksi lehmusta, hevosten juoma-allas ja tienviitta, takana pari, kolme rumaa heinäsuovaa, keittiötarha sivulla ja ympärillä kaikkialla lahonneita aittoja ja rapistuneita ulkohuoneita omituisessa sekamelskassa. Kasvitarhassa puuhaili punatukkainen mies, ja hänelle herra Pickwick äänekkäästi huusi:
"Hoi mies!"
Punatukkainen oikaisi selkäänsä, varjosti silmiään kädellään ja katseli pitkään ja kylmästi herra Pickwickiä ja hänen tovereitaan.
"Hoi mies!" toisti herra Pickwick.
"Hoi, hoi", kuului punatukkaisen vastaus.
"Kuinka pitkälti on Dingley Delliin?"
"Seitsemän mailin vaiheilla."
"Onko tie hyvää?"
"Ei ole."
Lausuttuaan tämän lyhyen vastauksen ja itse ilmeisesti tyytyen toiseen seuruetta tutkivaan silmäykseen punatukkainen ryhtyi jälleen työhönsä.
"Haluaisimme jättää tämän hevosen tänne", sanoi herra Pickwick. "Otaksun, että se käy päinsä?"
"Jaa, että haluaisitte jättää hevosen tänne?" toisti punatukkainen mies nojaten lapioonsa.
"Niin kyllä", vahvisti herra Pickwick, joka sillä välin oli; edennyt hevosta suitsista pidellen puutarhan veräjälle saakka.
"Emäntä!" huusi punatukkainen mies tullen esiin kasvitarhasta ja katsellen hevosta hyvin tarkkaan. "Emäntä!"
Pitkä, luiseva nainen, joka oli ihan yhtä paksu ylhäältä alas saakka ja jolla oli yllä lyhyt sininen röijy, jonka miehusta oli tuuman tai parin päässä hänen kainaloistaan, vastasi kutsuun.
"Saammeko jättää tämän hevosen tänne, hyvä emäntä?" kysyi herra Tupman lähestyen ja puhuen kaikkein houkuttelevimmalla äänellään. Nainen katseli hyvin tuimasti koko seuruetta, ja punatukkainen mies kuiskasi jotakin hänen korvaansa.
"Ette saa", sanoi nainen hiukan mietittyään. "En uskalla."
"Ette uskalla!" huudahti herra Pickwick. "Mitä te pelkäätte?"
"Siitä tuli meille vain ikävyyttä viime kerralla", sanoi nainen kääntyen jälleen taloon, "enkä halua tietää siitä mitään toista kertaa."
"Kummallisin juttu, mitä minulle elämässäni on sattunut", sanoi ällistynyt herra Pickwick.
"Mi... minä to... todella luulen", änkytti herra Winkle, kun kaikki kokoontuivat hänen ympärilleen, "että nuo luulevat meidän saaneen hevosen jollakin epäkunniallisella tavalla."
"Mitä!" huusi herra Pickwick myrskyisän suuttumuksen vallassa. Herra Winkle toisti vaatimattomasti arvelunsa.
"Hoi, mies!" huusi vihainen herra Pickwick. — "Luuletteko meidän varastaneen hevosen?"
"Olen varma siitä", vastasi punatukkainen irvistäen niin, että hänen suunsa leveni kuuloelimestä toiseen. Niin sanottuaan hänkin meni rakennukseen ja paiskasi oven jäljessään kiinni.
"Tämähän on kuin unta!" huudahti herra Pickwick, "kamalaa unta. Kuvitelkaa, että mies saa kulkea koko päivän mukanaan hirvittävä hevonen, josta hän ei pääse eroon."
Alakuloiset pickwickiläiset kääntyivät synkkinä tielle, ja iso nelijalkainen, jota kohtaan he tunsivat täydellistä inhoa, seurasi hitaasti heidän jäljessään.
Myöhään iltapäivällä neljä ystävystä ja heidän nelijalkainen toverinsa kääntyivät syrjätielle, joka vei Manor Farmille, ja vielä nyt, kun he olivat näin lähellä määräpaikkaansa, himmensi tuntuvasti iloa, jota he muuten olisivat tunteneet, ajatus kuinka kummallisen näköisiä ja miten hullunkurisessa asemassa he olivat. Vaatteet olivat rikki, kasvot naarmuilla, kengät tomuiset, katseet väsyneet, ja ennen kaikkea tuo hevonen! Voi kuinka herra Pickwick kirosi koko pekunaa! Hän oli silloin tällöin luonut tuohon jaloon eläimeen vihaa ja kostonhalua ilmaisevan katseen, useammin kuin kerran hän oli miettinyt, kuinka paljon tulisi maksamaan, jos leikkaisi poikki sen kurkun, ja nyt kiusaus tuhota se tai heittää se turvattomaksi kaikkeen maailmaan, iski hänen mieleensä kymmenkertaisin voimin. Hänet herätti näiden julmien kuvittelujen pohtimisesta se seikka, että tien mutkasta ilmestyi näkyviin kaksi henkilöä, herra Wardle ja hänen uskollinen seuralaisensa, lihava poika.
"Missä ihmeessä te olette olleet?" sanoi vieraanvarainen vanha herra. "Olen odottanut teitä koko päivän. Olettepa tosiaankin väsyneen näköisiä. Mitä? Naarmuja! Eihän vain suurempaa vahinkoa? Erittäin hauskaa kuulla, ettei ole, erittäin hauskaa. Vai olette kaatuneet? No, mitäpä siitä! Tavallinen vahinko näillä seuduilla. Joe, joko sinä taas nukut! Joe, ota herrojen hevonen ja vie se talliin."
Lihava poika kömpi hitaasti heidän jälkeensä hevosta taluttaen, ja vanha herra näytti vierailleen tietä keittiöön lohdutellen heitä sydämellisillä sanoilla päivän seikkailuista — niin monista kuin he katsoivat hyväksi ilmoittaa hänelle.
"Nyt saatte laittaa itseänne hiukan kuntoon täällä", sanoi vanha herra, "ja sitten vien teidät toisten luo seurusteluhuoneeseen. Emma, tuo kirsikkaviinaa, Jane hanki rihmaa ja neula, vettä ja pyyhkeitä, Mary! Pitäkää kiirettä, tytöt!"
Kolme, neljä pirteää tyttöä lähti kiireesti hankkimaan vaadittuja tavaroita, kun taas pari leveäpäistä, pyöreäkasvoista miestä nousi istuimiltaan takan äärestä —sillä vaikka olikin toukokuun ilta, oli heidän kiintymyksensä pystyvalkeaan yhtä syvä kuin jos olisi ollut joulu — ja sukelsi johonkin pimeään piiloon, josta he nopeasti toivat esiin rasian kiilloitusainetta ja puolitusinaa harjoja.
"Pitäkää kiirettä!" sanoi vanha herra taas, mutta kehoitus oli ihan tarpeeton, sillä yksi tytöistä kaatoi jo kirsikkaviinaa lasiin ja toinen toi pesutarpeet. Yksi miehistä tarttui äkkiä herra Pickwickin sääreen saattaen hänet välittömään vaaraan menettää tasapainonsa, ja hankasi hänen kenkiään, kunnes arvon herran varpaat olivat tulikuumat. Sillä aikaa toinen hieroi raskaalla vaateharjalla herra Winkleä ilahduttaen itseään tämän toimenpiteen kestäessä viheltämällä samalla tavoin kuin tallirengit hevosia sukiessaan.
Kun herra Snodgrass oli peseytynyt, hän katseli huonetta seisten selin takkaan ja hörppien kirsikkaviinaa sydämestään tyytyväisenä. Hän kuvaili keittiön laajaksi huoneeksi, jossa oli punainen tiilipermanto ja avara uuni. Katto riippui täynnänsä hanhenpaisteja, liikkiönpuolikkaita ja nauhoihin pujotettuja sipuleita. Seinät oli koristettu monilla metsästyspiiskoilla, muutamalla suitsiparilla, satulalla ja vanhalla ruostuneella piilukkopyssyllä. Sen alla oli kirjoitus, joka ilmoitti, että se oli "ladattu" niin kuin se, saman lähteen mukaan, oli ollut jo viisikymmentä vuotta. Vanha, viikoittain vedettävä kello, jonka käynti oli juhlallista ja säveää, naksutti vakavasti nurkassa, ja hopeinen taskunauris, joka oli yhtä vanha, riippui eräästä niistä monista koukuista, jotka koristivat astiakaappia.
"Valmiit?" sanoi vanha herra kysyvästi, kun hänen vieraansa olivat pestyt, paikatut, harjatut ja viinan virvoittamat.
"Aivan valmiit", vastasi herra Pickwick.
"Tulkaa mukana sitten", ja kun seurue oli kulkenut useiden pimeitten käytävien läpi ja kun siihen oli liittynyt herra Tupman, joka oli jättäytynyt jäljelle varastaakseen Emmalta suutelon, josta hän oli saanut asianmukaiseksi palkkioksi monta töytäystä ja kynnenjälkeä, he saapuivat kaikki seurusteluhuoneen ovelle.
"Tervetuloa!" sanoi vieraanvarainen isäntä työntäen oven auki ja kulkien edellä ilmoittamaan heidän tuloaan. "Tervetuloa, hyvät herrat, Manor Farmille!"
6. luku.
VANHANAIKAINEN PELISEURUE. PASTORIN RUNO. KERTOMUS RANGAISTUSVANGIN
PALUUSTA.
Vanhaan seurusteluhuoneeseen kokoontuneet lukuisat vieraat nousivat tervehtimään herra Pickwickiä ja hänen tovereitaan heidän astuessaan sisään, ja niin kauan kuin esittelymenot kaikkine asianomaisine muodollisuuksineen kestivät, herra Pickwickillä oli tilaisuus tutkistella häntä ympäröivien ihmisten ulkonäköä ja arvailla heidän luonteensa ja elämänsuhteittensa laatua, — taipumus, jonka valtaan hän, kuten useat muutkin suurmiehet, mielellään antautui.
Hyvin vanha rouva, jolla oli korkea myssy ja kauhtunut silkkihame — ei mikään vähäisempi henkilö kuin herra Wardlen äiti — istui kunniapaikalla uunin oikeanpuoleisessa kulmauksessa, ja monet todistukset siitä, että hän nuorena oli saanut hyvän kasvatuksen ja kulkenut velvollisuuden tietä eikä poikennut siltä vanhanakaan, koristivat seiniä vanhojen merkkuuliinojen ja yhtä vanhojen ommeltujen maisemakuvien sekä uudempien silkille ommeltujen punaisten teekattilaliinojen muodossa. Täti, molemmat nuoret neidit ja herra Wardle, jotka kaikki kilpailivat keskenään osoittaakseen altista ja väsymätöntä palvelevaisuutta vanhalle rouvalle, kokoontuivat hänen lepotuolinsa ääreen. Yksi piti kuulotorvea, toinen appelsiinia ja kolmas hajuvesipulloa, samalla kuin neljäs toimekkaasti puuhaili järjestellen ja pehmitellen tyynyjä, joitten oli määrä tukea vanhusta. Vastakkaisella puolella istui kaljupäinen vanha herra, jolla oli hyväntuuliset, hyväntahtoiset kasvot — Dingley Dellin pastori — ja hänen vieressään hänen vaimonsa, lihava, kukoistava vanha rouva, joka näytti siltä kuin hän ei olisi ainoastaan ollut hyvin perehtynyt kotitekoisen liköörin salaiseen valmistustaitoon toisten ihmisten tyydytykseksi, vaan myöskin niiden maistelemiseen silloin tällöin omaksikin ilokseen. Pieni, pyöreäpäinen mies, jolla oli kasvot kuin rilstonelainen omena, keskusteli nurkassa lihavan, vanhan herran kanssa, ja pari kolme vanhahkoa herraa ja pari kolme vanhahkoa naista istui liikkumattomina ja jäykkinä tuoleillaan tuijottaen kiinteästi herra Pickwickiä ja hänen matkatovereitaan.
"Herra Pickwick, äiti", huusi herra Wardle kaikkein kimeimmällä äänellään.
"Voi", sanoi vanha rouva päätään pudistellen, "en kuule mitään."
"Herra Pickwick, isoäiti", huusivat molemmat nuoret neidit yhtaikaa.
"Äh", huudahti vanha rouva taas. "Mitäpä sillä on väliä. Ei hän välitä tällaisesta vanhasta naisesta kuin minä, se on varma."
"Vakuutan teille, rouva", sanoi herra Pickwick tarttuen mummon käteen ja puhuen niin kovaa, että ponnistus sai hänen hyväntahtoiset kasvonsa purppuranpunaisiksi, "vakuutan teille, ettei mikään ilahduta minua enemmän kuin nähdä teidän ikäisenne nainen näin erinomaisen perheen päänä ja vielä niin nuoren ja terveen näköisenä."
"No niin", sanoi vanha rouva hiukan vaiti oltuaan, "tuo kaikki on tietenkin hyvin kaunista, mutta en kuule, mitä hän sanoo."
"Isoäiti on nyt hiukan pahalla tuulella", sanoi neiti Isabella hiljaa, "mutta hän juttelee kyllä kohta kanssanne."
Herra Pickwick ilmaisi nyökäten saattavansa hyvin käsittää vanhuuden heikkouksia ja ryhtyi yleiseen keskusteluun seurueen muiden jäsenten kanssa.
"Tavattoman kauniilla paikalla tämä maatila", sanoi hän.
"Tavattoman kauniilla", kertasivat herrat Snodgrass, Tupman ja Winkle.
"Niin minustakin", sanoi herra Wardle.
"Koko Kentissä ei ole parempaa peltomaata", sanoi omenanaamainen, pyöreäpäinen mies; "ei ole, siitä olen ihan varma."
Pyöreäpäinen mies katsoi riemuitsevasti ympärilleen, ikään kuin joku olisi ankarasti vastustanut häntä ja hän olisi lopultakin kumonnut vastaväitteet.
"Koko Kentissä ei ole parempaa peltomaata", sanoi pyöreäpäinen mies taas lyhyen vaitiolon jälkeen.
"Paitsi Mullins' Meadows", huomautti lihava mies juhlallisesti.
"Mullins' Meadows!" toisti toinen hyvin halveksivasti.
"Niin, niin, Mullins' Meadows", toisti lihava mies.
"On se koko hyvää maata", pisti toinen lihava mies väliin.
"On ihan varmasti", sanoi kolmas lihava mies.
"Jokainen sen tietää", sanoi ruumiikas isäntä.
Pyöreäpäinen mies katseli epäilevästi ympärilleen, mutta huomatessaan jääneensä vähemmistöön kävi sääliväisen näköiseksi eikä sanonut enää mitään.
"Mistä ne puhuvat?" kysyi vanha rouva toiselta poikansa tyttäreltä hyvin kuuluvalla äänellä, sillä, kuten monet muutkin kuurot, hän ei milloinkaan näyttänyt luottavan siihen mahdollisuuteen, että muut kuulisivat, mitä hän sanoi.
"Pelloista, isoäiti."
"Mitä pelloista? Mikä pelloilla on?"
"Ei mikään. Herra Miller vain sanoi, että meidän peltomme ovat paremmat kuin Mullins' Meadowin."
"Mistä hän sen tietää?" kysyi vanha rouva harmistuneesti. "Miller on typerä narri, ja kerro hänelle, että minä sanoin niin." Tämän sanottuaan vanha rouva ihan tietämättömänä siitä, että oli puhunut kovemmin kuin kuiskaamalla, oikaisi selkäänsä ja loi pyöreäpäiseen mieheen katseita, jotka olivat teräviä kuin leikkuuveitset. "No niin, no niin", sanoi isäntä kiireesti, koettaen tietenkin hätäisesti kääntää keskustelua toisiin asioihin. "Mitä sanoisitte whististä, herra Pickwick?"
"Pitäisin siitä tavattomasti", vastasi tämä herra, "mutta pyydän, ettette vaivaudu siihen minun vuokseni."
"Ei suinkaan, vakuutan, että äitini pitää paljon whististä", sanoi herra Wardle, "ettekö pidäkin, äiti?"
Vanha rouva oli paljon vähemmän kuuro tässä asiassa kuin missään muussa ja vastasi myöntävästi.
"Joe, Joe!" huusi vanha herra. "Joe... kirottu poika... mutta siinä hän onkin. Laita kuntoon korttipöydät!"
Unelias nuorukainen rupesi ilman mitään lisäherätystä järjestelemään kahta korttipöytää, toisen "paavia", toisen whistiä varten. Whistiä pelasivat vanha rouva ja herra Pickwick, herra Miller ja lihava mies. Toiseen peliin otti osaa koko muu seurue.
Whistiä pelattaessa noudatettiin kaikkea sitä käytöksen vakavuutta ja liikkeiden hillittyä arvokkuutta, joka on ominaista whistiksi nimitetylle toiminnalle, noille juhlallisille menoille, joille, kuten meistä näyttää, "pelin" nimi on annettu hyvin epäkunnioittavasti ja halventavasti. Seurapelipöydässä sen sijaan pidettiin sellaista melua ja iloa, että se todella häiritsi herra Milleriä hänen harkinnassaan, niin että kun hän ei päässyt syventymään peliin siinä määrin kuin olisi pitänyt, teki itsensä syypääksi moneen maankavallukseen ja majesteettirikokseen, jotka taas kiihoittivat lihavan miehen kiukkua äärimmilleen ja nostattivat vastaavassa määrässä vanhan rouvan hyvää tuulta.
"Katsokaas", sanoi rikollinen Miller riemuitsevalla äänellä, kun hän pelin lopussa sai ylimääräisen tikin. "Tätä ei olisi voinut pelata paremmin, vaikka minä sen itse sanon. Kukaan ei olisi voinut saada yhtä tikkiä lisää."
"Millerin olisi pitänyt ottaa ruutu valtilla", sanoi vanha rouva.
Herra Pickwick nyökkäsi myöntävästi.
"Olisiko pitänyt?" sanoi onneton katsellen epäröivästi vastapelaajaansa.
"Olisi, hyvä herra", sanoi tämä kaamealla äänellä.
"Olen kovin pahoillani", sanoi nolattu Miller.
"Mitä se auttaa", murisi lihava mies.
"Maalaan kaksi hönööriä, niin että olemme kahdeksassa", sanoi herra Pickwick.
Taas jaettiin lehdet.
"Onko teillä yksi?" kysyi vanha rouva.
"On kyllä. Pari, yksi ja koko peli."
"En ole nähnyt mokomaa onnea?" sanoi herra Miller.
"Enkä moisia kortteja", lisäsi paksu herra.
Syntyi juhlallinen hiljaisuus. Herra Pickwick oli leikillinen, vanha rouva toimessaan, lihava herra äreä ja herra Miller arka ja pelokas.
"Toinen pari", sanoi vanha rouva voitonriemuisesti, pistäen tämän tapauksen muistoksi kuusi pennyä ja kuluneen puolen pennyn rahan kynttiläjalan alle.
"Taas pari! Hyvä herra", sanoi herra Pickwick.
"Olen täysin selvillä siitä", vastasi paksu herra terävästi.
Toisen pelin lopussa, jonka tulos oli samanlainen, onneton Miller jätti tunnustamatta väriä, minkä vuoksi lihava herra, joutui ankaran kiihkon valtaan, ja sitä kesti pelin päättymiseen saakka, jolloin hän vetääntyi nurkkaan ja pysyi ihan mykkänä tunnin ja seitsemänkolmatta minuuttia. Sen ajan kuluttua hän luopui eristäytymisestään ja tarjosi herra Pickwickille hyppysellisen nuuskaa sen näköisenä kuin olisi taivuttanut mielensä kristilliseen anteeksiantamukseen kärsittyään vääryyttä. Vanhan rouvan kuulo parani huomattavasti, ja onneton Miller tunsi olevansa yhtä kaukana omasta elementistään kuin pyöriäinen vartiokopissa.
Sillä välin seurapeli jatkui hyvin hilpeästi. Isabella Wardle ja herra Trundle olivat toisella, Emily Wardle ja herra Snodgrass toisella puolen, vieläpä vanhapiikatäti ja herra Tupmankin olivat perustaneet pelimerkki- ja imarteluyhtymän. Vanha herra Wardle oli parhaimmalla tuulellaan ja oli niin hauska johtaessaan peliä ja vanhat rouvat olivat niin voitonhimoisia, että koko pöytä oli ainaisessa naurun ja hilpeyden pauhussa. Toisella vanhalla rouvalla oli aina puoli tusinaa kortteja, joista hänen täytyi maksaa, ja sille kaikki nauroivat säännöllisesti joka kierroksella, ja kun vanha rouva oli harmistuneen näköinen, kun hänen täytyi maksaa, he nauroivat vielä enemmän. Siitä vanhan rouvan piirteet vähitellen kirkastuivat, niin että hän itse lopulta nauroi äänekkäämmin kuin kukaan muu. Kun sitten naimaton täti sai "puolison", nauroivat nuoret neidit taas ja täti näytti jo happamen tuulen merkkejä, mutta kun hän tunsi herra Tupmanin käden puristavan omaansa pöydän alla, hänkin kirkastui ja oli niin merkitsevän näköinen kuin ei puoliso olisikaan niin kaukana kuin eräät luulivat. Sille kaikki taas nauroivat, etenkin vanha herra Wardle, joka piti leikistä yhtä paljon kuin seuran nuorinkin. Herra Snodgrass taas kuiskaili vain runollisia mietelmiä toverinsa korvaan, mikä sai erään vanhan herran tekemään leikillisiä vihjauksia pelitovereista ja elämän tovereista ja sai saman vanhan herran vielä jatkamaan huomautuksia tämän johdosta ja liittämään niihin joukon merkitseviä silmäniskuja ja hymyilyjä, jotka kaikki saattoivat seuran ja etenkin vanhan herran vaimon hyvälle tuulelle. Ja herra Winkle esitti vitsejä, jotka olivat hyvin tuttuja kaupungissa, mutta ihan tuntemattomia maalla, ja kun jokainen nauroi niille oikein sydämensä pohjasta ja sanoi, että ne olivat erinomaisia, niin herra Winkle oli suuressa loistossa ja kunniassa. Hyväntahtoinen pastori katseli mielissään tätä menoa, sillä onnelliset kasvot saivat tuon vanhan kelpo miehen tuntemaan itsensä onnelliseksi, ja vaikka hilpeys olikin sangen meluisaa, se lähti sydämestä eikä huulilta, ja sellainen on sentään sitä oikeaa lajia hilpeyttä.
Ilta kului nopeasti näissä iloisissa ajanvietteissä, ja kun runsas, vaikkakin kotoinen illallinen oli syöty ja pieni seura kokoontui hupaisaan ryhmään takan ääreen, herra Pickwick oli sitä mieltä, ettei hän eläessään ollut tuntenut itseään niin onnelliseksi eikä milloinkaan niin alttiiksi nauttimaan kuluvasta hetkestä ja iloitsemaan siitä mahdollisimman paljon.
"Juuri tällaisesta", sanoi vieraanvarainen isäntä, joka istui kunniapaikalla vanhan rouvan nojatuolin vieressä käsi lujasti hänen kädessään, — "juuri tällaisesta minä pidän. Elämäni onnellisimmat hetket ovat kuluneet tämän vanhan takan ääressä, ja olen niin kiintynyt siihen, että pidän liekitsevää tulta siinä joka ilta, kunnes tulee niin lämmin, ettei sitä enää voi sietää. Vanhan rakkaan äitinikin oli tapana istua tämän lieden ääressä, tuolla pienellä tuolilla, kun hän oli nuori tyttö, eikö niin, äiti?"
Kyynel, joka pyytämättä nousee silmään, kun muistot vanhoista ajoista ja monien vuosien takainen onni äkkiä palaavat mieleen, kieri pitkin vanhan rouvan kasvoja, kun hän pudisti päätään surumielisesti hymyillen.
"Suokaa anteeksi, että puhun tästä vanhasta paikasta", sanoi isäntä herra Pickwickille lyhyen äänettömyyden jälkeen, "mutta rakastan sitä hellästi enkä tunne mitään muuta. Vanha talo ja pellot tuntuvat minusta eläviltä tovereilta kuten pieni kirkko muratteineen, joista, sivumennen sanoen, oivallinen ystävämme tässä laati laulun heti pariimme muuttaessaan. Onko teillä mitään lasissanne, herra Snodgrass?"
"Aivan kylliksi, kiitos", vastasi tämä herra, jonka runollisen uteliaisuuden isännän viimeinen huomautus oli saanut vilkkaasti vireille. "Suokaa anteeksi, mutta puhuittehan laulusta muratille?"
"Kysykää vastapäätänne olevalta vanhalta ystävältämme", sanoi isäntä, viitaten päätään nyökäyttäen merkitsevästi pastoriin.
"Minusta olisi hyvin mieluista saada kuulla se, hyvä herra", sanoi herra Snodgrass.
"Se on itse asiassa kovin vaatimaton", sanoi pastori, "ja ainoa selitys, millä voin puolustaa sitä, että lainkaan olen sen sepittänyt, on se, että silloin olin ihan nuori. Jos haluatte, saatte kuitenkin kuulla sen sellaisena kuin se on."
Vastaukseksi kuului tietysti uteliasta sorinaa, ja vanha pastori alkoi lausua, hänen vaimonsa paikka paikoin kuiskuttaessa, pyydettyjä säkeitä. "Runon nimi on", hän sanoi:
Murattiköynnös.[8]
On muratti mieletön herkkusuu,
jota vuodet ei voi lyödä:
hän loukkoihin lietoihin piiloutuu,
yhä tahtoen herkkuja syödä.
Hän vanhaa muuria murentaa,
makeammalle jotta se maistuis,
ja hän tomua, tomua kokoaa,
se jotta leiväksi paistuis.
Kun elämä lähtee, hän yksin jää.
Iät kaiket muratti vihertää!
Hän vuotensa kantaa kuin nuori ois,
hän lentää siipiä vailla.
Hän nousee tammien kylkiä pois,
kun helle on hehkuva mailla.
Toki ryömiikin, kun kannattaa,
on hällä kestävä mieli,
hän kaikkea ruoaksi kannattaa,
on aina alttiina kieli.
Hän kuoleman veljenä viilettää.
Iät kaiket muratti vihertää!
On vuossadat kalvaiksi kuihtuneet,
ne on pyyhitty pois maan päältä,
mut hälle on avoinna elämän veet:
ne aina hän suojaa jäältä.
Hänen elonsa on elo ikuinen,
hän kunnian merkeissä kulkee,
luo linnoihin, torneihin kattehen
ja ne voimansa vangeiksi sulkee.
Moist' ei ajan valtikan perijää.
Iät kaiket muratti vihertää!Samalla aikaa kuin vanha pastori lausui säkeensä toisen kerran, jotta herra Snodgrass saisi kirjoitetuksi ne muistiin, herra Pickwick tutki hänen kasvonpiirteitään hyvin innokkaasti. Kun vanha herra oli päättänyt sanelemisensa ja herra Snodgrass pistänyt muistikirjan taskuunsa, sanoi herra Pickwick:
"Suokaa anteeksi, pastori, että näin lyhyen tuttavuuden jälkeen uskallan puhua tällaisesta asiasta, mutta sellainen henkilö kuin te on varmasti nähnyt monta muistamisen arvoista kohtausta ja tapahtumaa toimiessaan evankeliumin julistajana?"
"Olen kyllä ollut monenlaisten seikkojen todistajana", vastasi vanha herra, "mutta tapahtumat ja henkilöt ovat olleet yksinkertaista ja tavallista laatua, koska toimintapiirini on hyvin ahdas."
"Mutta kirjoitittehan jotakin muistiin John Edmundsista, eikö niin?" virkkoi herra Wardle, joka näytti suuresti haluavan, että hänen ystävänsä esiintyisi vieraitten valistukseksi.
Vanha pastori nyökäytti hieman päätään myöntymyksen merkiksi ja aikoi muuttaa puheenaihetta, kun herra Pickwick sanoi:
"Pyydän anteeksi, sir, mutta sallikaa minun kysyä, kuka John Edmunds oli?"
"Juuri sitä minäkin aioin kysyä", sanoi herra Snodgrass.
"Nyt olette kiinni", sanoi hyväntuulinen isäntä. "Teidän on ennemmin tai myöhemmin tyydytettävä näitten herrojen uteliaisuutta, joten teidän on paras ottaa vaari tästä oivallisesta tilaisuudesta ja tehdä se heti."
Vanha pastori hymyili leppoisasti ja työnsi tuoliaan lähemmäksi. Muutkin lykkäsivät tuolejaan lähemmäksi toisiaan, varsinkin herra Tupman ja ikäneitotäti, jotka mahdollisesti olivat hiukan huonokuuloisia, ja kun vanhan rouvan kuulotorvi oli laitettu asianmukaiseen kuntoon ja herra Miller — joka runon lausumisen aikana oli vaipunut uneen — hätkähti hereille, kun hänen entinen pelitoverinsa, juhlallinen paksu herra oli varoittavasti nipistänyt häntä pöydän alitse, aloitti vanha pastori enemmittä esipuheitta seuraavan kertomuksen, jolle olemme ottaneet vapauden antaa nimen
Rangaistusvangin paluu.
"Kun ensiksi asetuin asumaan tähän kylään", aloitti vanha pastori, "siitä on nyt tasan viisikolmatta vuotta, oli seurakuntani huomiota herättävin jäsen Edmunds-niminen mies. Hän oli pienen tilan vuokraaja tässä läheisyydessä, jörö, kovasydäminen, ilkeä mies, laiska ja epäsäännöllinen tavoissaan, julma ja raaka mieleltään. Lukuunottamatta eräitä kevytmielisiä maankiertäjiä, joitten parissa hän kulutti aikaansa pelloilla tai ryypiskeli kapakassa, hänellä ei ollut yhtään ystävää eikä tuttavaa. Kukaan ei huolinut puhutella miestä, jota monet pelkäsivät ja kaikki halveksivat — häntä karttoivat kaikki.
Tällä miehellä oli vaimo ja poika, joka minun tullessani tänne oli noin kahdentoista ikäinen. Kukaan ei saata luoda itselleen tarkkaa käsitystä tuon vaimon kärsimyksistä, kuinka lempeästi ja kärsivällisesti hän ne kantoi, kuinka hätäisen huolellisesti hän kasvatti poikaansa. Suokoon taivas anteeksi otaksumani, jos se on säälimätön, mutta uskon varmasti ja sieluni syvyydestä, että mies monen vuoden aikana koetti murtaa hänen sydämensä. Vaimo kesti kuitenkin kaiken lapsensa takia, ja kuinka oudolta monesta näyttäneekään, sen isänkin tähden, sillä vaikka tämä olikin raaka ja kohteli häntä julmasti, vaimo oli kuitenkin rakastanut häntä. Ja muisto siitä, mitä mies oli hänelle ollut, herätti hänen rinnassaan kärsimyksen alla lempeyden ja suvaitsevaisuuden tunteita, jotka ovat tuntemattomia muille Jumalan luomille paitsi naisille.
He olivat köyhiä, eikä muuten voinut ollakaan niin kauan kuin mies jatkoi moista elämäntapaa, mutta vaimon lakkaamattomat ja väsymättömät ponnistelut, aikaisin ja myöhään, aamulla, päivällä ja yöllä, säästivät heidät varsinaista puutetta kokemasta. Nämä vaivat saivat kuitenkin vain pahan palkkion. Ihmiset, jotka kulkivat paikan ohi illalla, välistä myöhään yölläkin, kertoivat kuulleensa epätoivoisen naisen nyyhkytyksiä, valittelua ja lyöntien läiskettä, ja hyvin usein, kun puoliyö jo oli ohi, poika kolkutti hiljaa naapuritalon ovelle, jonne hänet oli lähetetty säästyäkseen luonnottoman isänsä juopuneen-raivolta.
Koko tänä aikana, jolloin naisparalla usein oli pahoinpitelyn ja väkivallan merkkejä ruumiissaan, hänen saattamatta niitä täydellisesti salata, hän kävi säännöllisesti pienessä kirkossamme. Joka sunnuntai, aamu- ja iltapäivällä, hän istui samalla paikalla poika vieressään, ja vaikka he kumpikin olivat vaatimattomassa puvussa, paljon vaatimattomammassa kuin monet naapurit, jotka olivat huonommassa asemassa, he olivat aina puhtaat ja siistit. Jokaisella oli ystävällinen nyökkäys tai lempeä sana 'rouva Edmunds paralle', ja joskus, kun hän pysähtyi vaihtamaan muutaman sanan naapurin kanssa jumalanpalveluksen jälkeen pienellä lehmuskujalla, joka vei kirkon portille, tai jäi taemmaksi katsellakseen ylpeästi ja hellästi reipasta poikaansa, kun tämä käveli hänen edellään jonkun pikku toverinsa kanssa, hänen surun uurtamat kasvonsa saattoivat kirkastua ilmaisemaan sydämellistä kiitollisuutta ja hän saattoi näyttää, jollei juuri iloiselta ja onnelliselta, ainakin rauhalliselta ja tyytyväiseltä.
Viisi tai kuusi vuotta kului, ja pojasta oli varttunut roteva ja komea nuorukainen. Aika, joka oli voimistanut lapsen hennon vartalon ja kehittänyt hänen heikot jäsenensä voimakkaaseen miehuuteen, oli köyristänyt hänen äitinsä ryhdin ja heikentänyt hänen askeleensa, mutta se käsivarsi, jonka olisi tullut tukea häntä, ei ollutkaan enää suljettuna hänen käteensä, ja ne kasvot, joitten olisi pitänyt ilahduttaa häntä, eivät enää katselleetkaan äidin kasvoja. Äiti istui yhä vanhalla paikallaan, mutta hänen vieressään oli tyhjä sija. Raamattua säilytettiin yhtä tarkoin kuin ennenkin, lauseet olivat merkittyinä ja avattuina kuten ennenkin, mutta ei ollut ketään lukemassa niitä hänelle, ja kyyneleet putoilivat raskaina ja lukuisina kirjalle ja peittivät sanat hänen silmiltään. Naapurit olivat yhtä ystävällisiä kuin olivat tottuneet vanhastaan olemaan, mutta hän väitteli heidän tervehdyksiänsä kääntäen pois päänsä. Nyt hän ei enää viivytellyt vanhassa lehmuskujassa, hänellä ei enää ollut mitään iloista onnea odotettavana. Tuo hylätty, vanha nainen painoi päähineensä syvemmäksi kasvoilleen ja käveli nopeasti pois.
Onko minun tarpeellista kertoa teille, että nuori mies, joka ei saattanut, jos hän katseli taakseen lapsuutensa aikaisimpiin päiviin niin pitkälle kuin muisti ja tietoisuus ulottui, muistaa mitään, joka ei olisi ollut jollakin lailla yhteydessä pitkään vapaaehtoiseen kieltäytymiseen, johon hänen äitinsä oli alistunut hänen takiaan, loukkauksiin ja pahoinpitelyyn ja väkivaltaan, joka kaikki oli kärsitty hänen tähtensä; onko minun tarpeellista kertoa teille, että hän oli välittämättä vähääkään äidin sydämen murtumisesta ja jörösti ja itsekkäästi unohtaen kaiken, mitä äiti oli tehnyt ja kärsinyt hänen takiaan, liittynyt turmeltuneisiin heittiöihin ja kulki mielettömänä pyörryttävää uraa, joka lopulta tuottaisi kuoleman hänelle ja häpeää äidille? Voi ihmisluonteen pahuutta! Te olette arvanneet sen jo aikoja sitten.
Onnettoman naisen kurjuuden ja vastoinkäymisten mitta oli täyttymäisillään. Lähistössä oli tapahtunut useita rikoksia, niiden tekijöitä ei saatu selville, ja heidän rohkeutensa kasvoi. Vihdoin peloittava ja kammottava ryöstö sai vartioinnin valppaammaksi ja etsinnän ankarammaksi, mitä rikolliset eivät olleet odottaneet. Nuorta Edmundsia ja hänen kolmea toveriaan epäiltiin; hänet pidätettiin, pantiin vankeuteen, tutkittiin ja tuomittiin — kuolemaan.
Korvissani soi yhä naisen äänen hurja ja läpitunkeva kirkaisu, joka kajahti oikeussalissa, kun tuomio juhlallisesti julistettiin. Tuo huuto iski kauhistuttavana syytetyn sydämeen, jota ei tutkinto, ei tuomio eikä edes itse kuoleman lähestyminenkään ollut saanut hereille. Huulet, jotka jäykkä katkeruus tähän saakka oli pitänyt suljettuina, vavahtivat ja aukenivat vaistomaisesti, kasvot valahtivat tuhkanharmaiksi ja kylmä hiki pusertui joka huokosesta, rikollisen vahvat jalat vapisivat ja hän horjui syytettyjen aitauksessa.
Sielunsa ensimmäisessä tuskassa heittäytyi kärsivä äiti polvilleen eteeni ja rukoili kiihkeästi Kaikkivaltiasta, joka tähän saakka oli tukenut häntä kaikissa hänen koettelemuksissaan, päästämään hänet tästä tuskan ja kurjuuden maailmasta ja säästämään hänen ainoan lapsensa hengen. Sitä seurasi surun purkaus ja kova kamppailu, jollaisessa minun toivoakseni ei enää tarvitse olla läsnä. Tiesin, että hänen sydämensä tästä hetkestä saakka oli murtumassa, mutta en milloinkaan kuullut valituksen tai napinan sanaa hänen huuliltaan.
Oli säälittävää nähdä tuon vaimon kulkevan vankilan pihalla päivästä päivään koettaen innokkaasti ja kiihkeästi pehmittää paatuneen poikansa kovaa sydäntä rakkaudella ja rukouksilla. Turhaan. Poika pysyi jörönä, itsepäisenä ja järkkymättömänä. Ei edes hänen tuomionsa lievennys neljäntoista vuoden karkoitukseksi pehmentänyt hetkeksikään hänen olemuksensa paatunutta jäykkyyttä.
Mutta alistumisen ja kärsivällisyyden henki, joka oli niin kauan pitänyt äitiä pystyssä, ei voinut vastustaa ruumiillista heikkoutta ja uupumusta. Hän tuli sairaaksi. Hän raahautui väsyneine jäsenineen vuoteesta nähdäkseen poikansa vielä kerran, mutta hänen voimansa pettivät ja hän vaipui hervottomana maahan.
Nyt joutui nuoren miehen kerskaileva kylmyys ja välinpitämättömyys todella kovalle koetukselle, ja hänen hartioilleen raskaana lankeava vastuu oli tehdä hänet mielipuoleksi. Kului päivä, hänen äitiään ei kuulunut, kului toinen, eikä äiti tullut hänen luokseen, koitti kolmas ilta, mutta hän ei ollut vieläkään nähnyt äitiään, ja neljänkolmatta tunnin kuluttua pojan oli erottava hänestä — ehkä iäksi. Oi, kuinka kauan sitten unohtuneitten päivien muistot kuohahtivat hänen mieleensä, kun hän melkein juosten töytäili edestakaisin ahtaalla pihalla — ikään kuin tietoja äidistä olisi voinut saapua sitä pikemmin mitä enemmän hän kiiruhti — ja kuinka katkerana tunne äidin avuttomuudesta ja yksinäisyydestä tulvikaan hänen sieluunsa, kun hän sai kuulla totuuden! Hänen äitinsä, ainoa omainen, mitä hän milloinkaan oli tuntenut, oli sairaana, mahdollisesti kuolemaisillaan, mailin päässä siitä paikasta, missä hän seisoi! Jos hän olisi ollut vapaa ja kahleeton, hän olisi muutamassa minuutissa ollut äitinsä luona. Hän hyökkäsi portille ja tarttuen rautaristikkoihin epätoivon vimmassa pudisteli niitä, niin että ne helisivät, ja heittäytyi paksuja muureja vasten ikään kuin raivatakseen väkisin tien, läpi kivien, mutta vahva rakennus pilkkasi hänen heikkoja yrityksiään, ja hän löi kätensä ristiin ja itki kuin lapsi.
Vein hänelle vankilaan äidin siunauksen ja anteeksiannon ja toin äidin sairasvuoteen ääreen hänen juhlallisen katumuslupauksensa ja kiihkeän anteeksipyynnön. Kuulin säälien ja täynnä myötätuntoa, kuinka katuva mies suunnitteli tuhansia pikku aikeita äidin mukavuudeksi ja lohdutukseksi sitten kun hän palaisi, mutta tiesin, että monta kuukautta ennen kuin hän vielä olisi saapunut karkoituspaikkaansa, olisi hänen äitinsä jo muuttanut pois tästä maailmasta.
Poika vietiin pois yöllä. Muutamia viikkoja myöhemmin vaimo paran sielu nousi, niin toivon, luottavasti ja hartaasti uskon, ikuisen rauhan ja levon maille. Toimitin hänen maallisten jäännöstensä hautauksen. Hän lepää pienessä kirkkotarhassamme. Hänen haudallaan ei ole mitään kiveä. Ihmiset tunsivat hänen surunsa, Jumala hänen hyveensä.
Ennen kuin rangaistusvangin lähtöhetki oli määrätty, oli sovittu, että hän kirjoittaisi äidilleen heti, kun saisi siihen luvan, ja että kirje osoitettaisiin minulle. Isä oli ehdottomasti kieltäytynyt näkemästä poikaansa siitä saakka, kun hänet oli pidätetty, ja hänestä oli ihan yhdentekevää, oliko tämä elävä vai kuollut. Meni monta vuotta minun kuulematta hänestä mitään, ja kun enemmän kuin puolet hänen karkoitusajastaan oli kulunut enkä ollut saanut mitään kirjettä, päätin, että hänkin oli kuollut, kuten muutoin todella toivoinkin.
Edmunds oli kuitenkin lähetetty hyvin kauas maan sisäosiin hänen saapuessaan rangaistussiirtolaan, ja siitä kai johtui se seikka, että vaikka hän oli lähettänyt useita kirjeitä, niistä ei yksikään saapunut käsiini. Hän jäi samaan paikkaan koko neljäksitoista vuodeksi. Rangaistusajan loputtua hän yhä uskollisena vanhalle päätökselleen ja lupaukselle, jonka oli antanut äidilleen, matkasi takaisin Englantiin lukemattomia vaikeuksia kokien ja palasi jalkaisin syntymäpaikalleen.
Eräänä kauniina sunnuntai-iltana John Edmunds astui jalkansa kylään, josta hän häpeällä ja kunniattomana oli lähtenyt seitsemäntoista vuotta sitten. Hänen lähin tiensä kulki kirkkotarhan kautta. Miehen sydän paisui, kun hän astui portin kynnyksen yli. Vanhat, korkeat lehmukset, joiden oksien lomitse laskeva aurinko valoi kirkkaita säteitään sinne tänne varjoisalle polulle, herättivät hänen mielessään muistoja varhaisimmista lapsuusajoista. Hän kuvitteli itsensä sellaiseksi, jollainen hän silloin oli, äitinsä kädestä kiinni pitäen, rauhallisesti kävelemässä kirkkoon. Hän muisti, kuinka hänen oli ollut tapana luoda silmänsä äidin kalpeihin kasvoihin ja kuinka äidin silmät välistä vettyivät hänen katsellessaan poikansa piirteitä kyynelten putoillessa kuumina hänen otsalleen, kun äiti pysähtyi suutelemaan häntä, ja saivat hänetkin itkemään, vaikka hän ei silloin juuri tiennytkään, kuinka katkeria nuo kyyneleet olivat. Hän muisteli, kuinka usein hän oli iloisesti juossut polkua pitkin jonkun lapsellisen leikkitoverinsa kanssa katsahtaen yhä uudelleen taakseen nähdäkseen äitinsä hymyn, ja silloin hänestä tuntui kuin olisi verho nostettu pois hänen muistojensa edestä ja palkitsemattomat hellyyden sanat, halveksitut varoitukset ja rikotut lupaukset tulvivat hänen tajuntaansa, kunnes hänestä tuntui, että hänen sydämensä särkyisi eikä hän voisi kestää enempää.
Hän astui kirkkoon. Iltajumalanpalvelus oli päättynyt, sanankuulijat hajaantuneet, mutta kirkkoa ei ollut vielä suljettu. Hänen askeleensa herättivät matalassa rakennuksessa kumean kaiun, ja häntä melkein peloitti olla yksin, niin hiljaista ja rauhallista siellä oli. Hän katseli ympärilleen. Mikään ei ollut muuttunut. Paikka näytti pienemmältä kuin ennen, mutta siellä olivat vanhat hauta-patsaat, joita hän tuhansia kertoja oli katsellut lapsellisen kauhun vallassa, pieni saarnatuoli haalistuneine pieluksineen, alttariparras, jonka edessä hän oli niin monesti toistanut lapsuudessa kunnioittamiaan, mutta miehenä unohtamiaan käskyjä. Hän lähestyi äitinsä entistä istuinta, se näytti kylmältä ja hylätyltä. Ehkäpä sen istuimen kangasta oli vaihdettu, eikä raamattu enää ollut paikallaan. Ehkäpä hänen äidillään nyt olikin vaatimattomampi paikka tai ehkä oli muori käynyt vanhaksi ja heikoksi eikä enää jaksanut kävellä kirkkoon. Hänet valtasi outo kylmä tunne, ja hän vapisi kovasti pois kääntyessään.
Juuri kun hän oli saapunut eteiseen, tuli sinne vanha mies. Edmunds peräytyi säpsähtäen, sillä hän tunsi tulijan hyvin. Hän oli monesti nähnyt ukon kaivavan hautoja kirkkomaalla. Mitähän hän sanoisi palanneelle rangaistusvangille?
Vanhus katsahti vierasta kasvoihin, sanoi 'hyvää iltaa' ja käveli hitaasti pois. Hän oli unohtanut nuorukaisen.
Edmunds käveli kumpua alas kylän läpi. Ilma oli lämmin, ihmiset istuivat oviensa edustalla hänen ohikulkiessaan tai käyskentelivät pienissä puutarhoissaan nauttien illan kirkkautta ja lepoa työstä. Monet katseet kääntyivät häntä kohti, ja hän loi sivulleen monta epäröivää silmäystä nähdäkseen, tunsiko joku hänet ja välteltiinkö häntä. Melkein joka talossa oli outoja kasvoja, eräät niistä hän tunsi jonkun vanhan koulutoverin reheviksi piirteiksi — he olivat olleet poikia, kun hän oli viimeksi nähnyt heidät. Nyt heitä ympäröi hilpeä lapsijoukko. Toisissa taloissa hän taas näki lepotuoleissa istumassa talojen ovilla heikkoja ja iän riuduttamia vanhuksia, jotka hän muisti päivettyneinä, ripeinä, työtä tekevinä miehinä, mutta kaikki olivat unohtaneet hänet, ja hän kulki tuntemattomana tietään.
Laskevan auringon viimeinen pehmeä valo oli langennut maahan luoden kirkkaan loisteensa viljan keltaisille tähkille ja pidentäen hedelmäpuiden varjoja, kun hän seisoi vanhan talon, lapsuutensa kodin kohdalla, jota hänen sydämensä oli kaivannut kuvaamattomalla tunteen voimalla läpi surun ja vankeuden pitkien ja raskaiden vuosien. Aitaus oli matala, vaikka hän hyvin muisti sen ajan, jolloin se oli tuntunut hänestä korkealta vallilta, ja hän katseli sen yli vanhaan puutarhaan. Siellä oli enemmän kasveja ja kirjavia kukkia kuin ennen, mutta siellä olivat vielä vanhat puut, samat puut, joiden varjossa hän oli levännyt tuhannet kerrat väsyneenä leikittyään auringonpaisteessa, ja hän tunsi lapsuutensa pehmeän, lempeän unen hiipivän hiljaa ylleen. Talosta kuului ääniä, mutta ne kaikuivat outoina hänen korviinsa, hän ei tuntenut niitä. Ne olivat sen lisäksi hilpeitä, ja hän tiesi hyvin, ettei hänen vanha äitiparkansa voinut olla iloinen hänen poissaollessaan. Ovi aukeni, ja joukko pieniä lapsia hyökkäsi ulos huutaen ja hypellen. Ovelle ilmestyi mies, pieni poikanen käsivarrellaan, ja kaikki kokoontuivat isän ympärille taputtaen hentoja käsiään ja vetäen häntä ulos ottamaan osaa heidän riemuisiin leikkeihinsä. Rangaistusvanki muisteli, kuinka monta kertaa hän oli tällä samalla paikalla vavahtanut pelosta nähdessään isänsä. Hän muisti, kuinka usein hän oli piilottanut vapisevan päänsä vuodevaatteisiin ja kuullut tylyt sanat ja kovat lyönnit ja äitinsä valituksen, ja vaikka hän lähtiessään paikalta nyyhkytti ääneen kovassa sieluntuskassaan, olivat hänen kätensä nyrkissä ja hän puri hammasta ankaran mielenkuohun vallassa.
Tällainen oli hänen paluunsa, joka oli kangastanut monta raskasta vuotta näköpiirissä ja jonka takia hän oli alistunut niin moniin kärsimyksiin. Ei ainoitakaan kasvoja, jotka olisivat toivottaneet hänet tervetulleeksi, ei yhtään anteeksi antavaa katsetta, ei yhtään taloa vastaanottamassa, ei yhtään kättä häntä auttamassa; ja tämä kaikki hänen vanhassa kotikylässään! Mitä oli hänen yksinäisyytensä tiheissä, villeissä aarniometsissä, missä ihmistä ei milloinkaan näkynyt, tähän verrattuna!
Hän tunsi, että hän oli tuolla kaukaisessa orjuuden ja häpeän maassa ajatellut syntymäseutuaan sellaisena, jollainen se oli hänen lähtiessään, ei sellaisena kuin se hänen palatessaan olisi. Synkkä todellisuus pisti kylmästi häntä sydämeen, ja hänen rohkeutensa alkoi lannistua. Hän ei uskaltanut tiedustella mitään eikä näyttäytyä sille ainoalle ihmiselle, joka ehkä olisi ottanut hänet vastaan, osoittaen hyvyyttä ja myötätuntoisuutta. Hän asteli hitaasti eteenpäin ja vältellen teitä kuin pahantekijä hän kääntyi niitylle, jonka hän hyvin muisti, ja heittäytyi ruohikkoon peittäen kasvonsa käsillään.
Hän ei ollut huomannut, että lähellä häntä, ojan reunalla, makasi mies. Hänen vaatteensa kahisivat, kun hän kääntyi ympäri katsomaan äsken tullutta, ja Edmunds nosti päätään.
Mies oli noussut istumaan. Hänen vartalonsa oli hyvin kumara, hänen kasvonsa ryppyiset ja keltaiset. Puku ilmaisi hänet köyhäinhuoneen hoidokiksi. Hän näytti hyvin vanhalta, mutta se tuntui johtuvan pikemmin irstailuista ja sairaudesta kuin vuosien paljoudesta. Hän tuijotti tiukasti vierasta, ja vaikka hänen silmänsä aluksi olivat loisteettomat ja raskaat, näytti niissä syttyvän luonnoton ja kiihkeä palo, kun ne olivat vähän aikaa katselleet toista, kunnes ne lopulta näyttivät pyrkivän ulos kuopistaan. Edmunds nousi vähitellen polvilleen ja katseli yhä vakavammin vanhusta kasvoihin. He katselivat nyt ääneti toisiaan.
Vanha mies oli peloittavan kalpea. Hän kohottautui väristen ja hoippuen jaloilleen. Edmundskin nousi pystyyn. Hän astui pari askelta taaksepäin. Edmunds läheni.
'Anna minun kuulla äänesi', sanoi vanki käheällä, murtuneella äänellä.
'Väisty kauemmas!' huusi vanhus peloittavasti kiroten. Vanki läheni yhä häntä.
'Väisty!' kirkui vanhus. Hurjana kauhusta hän kohotti keppinsä ja löi Edmundsia kovasti kasvoihin.
'Isä, paholainen!' sähisi vanki hampaittensa välistä. Hän hyökkäsi hurjasti eteenpäin ja tarttui vanhaa miestä kurkkuun, mutta mies oli hänen isänsä, ja pojan kädet vaipuivat voimattomina sivuille.
Vanha mies päästi äänekkään kirkaisun, joka kaikui yksinäisten peltojen yli kuin pahanhengen huuto. Hänen kasvonsa mustenivat, veri pursui hänen suustaan ja nenästään ja värjäsi ruohon tummalla, synkällä punalla, kun hän horjahti ja kaatui. Jokin verisuoni oli haljennut, ja hän oli kuollut, ennen kuin hänen poikansa ehti nostaa hänet pystyyn."
"Siinä kirkkomaan kulmauksessa", sanoi vanha pastori jonkin hetken kestäneen äänettömyyden jälkeen, "siinä kirkkomaan kulmassa, josta olen aikaisemmin puhunut, lepää haudattuna mies, joka oli palveluksessani kolme vuotta tämän tapahtuman jälkeen; hän oli todella murtunut, katuvainen ja nöyrä, niin kuin ihminen suinkin voi olla. Ei kukaan muu kuin minä tiennyt tuon miehen eläessä, kuka hän oli ja mistä: hän oli John Edmunds, kotiin palannut rangaistusvanki."
7. luku.
KUINKA HERRA WINKLE SEN SIJAAN, ETTÄ OLISI AMPUNUT KYYHKYSTÄ JA
TAPPANUT VARIKSEN, AMPUIKIN VARISTA JA HAAVOITTI KYYHKYSTÄ. KUINKA
DINGLEY DELLIN KRIKETTIKERHO PELASI MUGGLETONIA VASTAAN, JA KUINKA
MUGGLETON SÖI PÄIVÄLLISTÄ DINGLEY DELLIN KUSTANNUKSELLA, SEKÄ MUITA
MIELENKIINTOISIA JA OPETTAVAISIA ASIOITA.
Päivän väsyttävät seikkailut tai pastorin kertomuksen nukuttava sävy vaikuttivat niin voimakkaasti herra Pickwickin unenlahjoihin, että hän vähemmässä kuin viidessä minuutissa sen jälkeen kuin hänet oli saatettu mukavaan makuuhuoneeseen, vaipui terveelliseen ja unennäkyjen häiritsemättömään lepoon, josta hänet herätti vasta huoneeseen kirkkaita säteitään moittivasti lähettävä aamuaurinko. Herra Pickwick ei ollut suinkaan vetelys, ja niin hän syöksyi kuin tulinen sotilas teltastaan, ts. vuoteestaan.
"Ihana, ihana seutu", huokaili tuo haltioitunut herra avatessaan pieniruutuisen ikkunansa. "Kukapa voisi elää katsellen päivästä päivään tiiliseiniä ja liuskekattoja, kun kerran on saanut tuntea tällaisen näköalan vaikutuksen? Kukapa voisi jatkaa olemassaoloaan siellä, missä ei ole muita kukkia kuin mitä ruukuissa kasvaa, muuta Pania muistuttavaa kuin panimot, muita huippuja kuin huiputtajat? Kukapa jaksaisi laahata elämäänsä sellaisessa paikassa? Kuka, kysyn minä, voisi sietää sellaista?" Kuulusteltuaan täten sangen pitkälti yksinäisyyttä kaikkein arvokkaimpien esikuvien mukaan herra Pickwick pisti päänsä ulos ikkunasta ja katseli ympärilleen.
Heinärukojen voimakas, makea lemu nousi hänen huoneensa ikkunaan, alapuolelta pienestä kukkatarhasta lähtevät sadat tuoksut täyttivät ilman, syvänvihreät niityt välkkyivät aamun kasteessa, joka kimmelsi joka lehdellä niiden värähdellessä lempeässä aamutuulessa, ja linnut lauloivat, ikään kuin jokainen säihkyvä pisara olisi ollut niille innoituksen lähteenä. Herra Pickwick vaipui viehättävään ja suloiseen haaveiluun.
"Hohoi!" kajahti huuto, joka herätti hänet.
Hän katsoi oikealle, mutta ei nähnyt ketään, hänen silmänsä vaelsivat vasemmalle ja tutkivat maisemaa, hän katsoi taivasta kohti, mutta sielläkään häntä ei kysytty, ja silloin hän teki niin kuin jokapäiväinen luonne olisi heti tehnyt, silmäsi puutarhaan ja näki herra Wardlen.
"Mitä kuuluu?" kysyi tuo hyväntuulinen henkilö, jonka henkeä salpasi tulevien ilojen esimaku. "Eikö ole kaunis aamu? Hauska nähdä teidät pystyssä näin aikaisin. Tulkaa kiireesti alas ja tänne ulos. Odotan teitä täällä."
Herra Pickwick ei kaivannut toista kutsua. Kymmenen minuuttia riitti hänen pukunsa täydentämiseen, ja tämän ajan päätyttyä hän oli vanhan herran rinnalla.
"Hohoi!" huudahti herra Pickwick vuorostaan nähdessään, että hänen toverinsa oli varustautunut pyssyllä ja että toinen pyssy oli ruohikossa. "Mitä nyt on tekeillä?"
"Ystävänne ja minä lähdemme vain ampumaan variksia ennen aamiaista", vastasi isäntä. "Hän kuuluu olevan oikein hyvä ampuja."
"Olen kuullut hänen kehuvan itseään ihan erinomaiseksi", sanoi herra Pickwick, "mutta en ole milloinkaan nähnyt hänen tähtäävän mitään."
"Hyvä on", tuumi herra Wardle, "toivoisinpa, että hän jo tulisi. Joe, Joe!"
Lihava poika, joka aamun piristävän vaikutuksen ansiosta näytti olevan vain kolmeneljännestä ja pikkuista enemmän unessa, tuli esiin rakennuksesta.
"Mene kutsumaan herraa ja sano hänelle, että hän tapaa minut ja herra Pickwickin variksenpesän luona. Näytä herralle tietä tänne, kuuletko?"
Poika lähti toimittamaan asiaansa, ja isäntä, jolla oli molemmat pyssyt olalla kuin toisella Robinson Crusoella, kulki edellä pois puutarhasta.
"Tässä se paikka on", sanoi vanha herra pysähtyen noin viisi minuuttia käveltyä puistokujalle. Ilmoitus oli muutoin tarpeeton, sillä vaaraa aavistamattomien varisten ainainen vaakkuminen ilmaisi riittävän selvästi niiden läheisyyden.
Vanha herra laski toisen pyssyn maahan ja panosti toisen.
"Tuolla he ovatkin", sanoi herra Pickwick, ja hänen puhuessaan näkyivät herrojen Tupmanin, Snodgrassin ja Winklen hahmot jonkin matkan päästä. Lihava poika, joka ei ollut oikein varma siitä, ketä herroista hänen piti kutsua, oli hyvin älykkäästi ja välttääkseen kaikki erehdyksen mahdollisuudetkin kutsunut heidät kaikki.
"Tulkaa tänne", huusi vanha herra Winklelle. "Sellaisen ampujan kuin te olisi pitänyt olla pystyssä jo kauan sitten, vaikkakin vain tällaista halpaa hommaa varten."
Herra Winkle vastasi väkinäisesti hymyillen ja otti maasta hänelle varatun pyssyn sen näköisenä, jollaiseksi saattaisi otaksua pikaista väkivaltaista loppua aavistelevaa metafyysillistä varista. Se saattoi olla innostusta, mutta se muistutti huomattavasti epätoivoa.
Vanha herra antoi merkin, ja kaksi ryysyistä poikaa, jotka oli asetettu paikalle, alkoi heti kiivetä kahteen puuhun.
"Mitä noilla pojilla on tekemistä?" kysyi herra Pickwick äkkiä. Hän oli hiukan huolissaan, kun hän ei ollut aivan varma siitä, eikö maalaisten hädänalainen asema, josta hän oli kuullut paljon puhuttavan, ollut saattanut noita turpeeseen sidottuja pikku poikia ansaitsemaan epävarmaa ja vaarallista toimeentuloa asettumalla harjaantumattomien urheilijoiden maalitauluiksi.
"Ne vain panevat pelin alkuun", vastasi herra Wardle nauraen.
"Mitä he tekevät?" kysyi herra Pickwick.
"Peloittavat varikset lentoon, puhtaalla englanninkielellä sanoakseni."
"Aha! Eikö muuta?"
"Oletteko tyytyväinen?"
"Olen kyllä."
"Hyvä on. Aloitanko minä?"
"Olkaa hyvä", virkkoi herra Winkle iloiten pienestä lykkäyksestä.
"Väistykää sivulle sitten! Aloittakaa siellä!"
Poika kirkui ja pudisteli oksaa, jolla oli pesä. Puoli tusinaa nuoria variksia lensi ulos innokkaasti keskustellen kysyäkseen, mikä oli hätänä. Vanha herra ampui vastaukseksi. Yksi lintu putosi maahan, muut lensivät pois.
"Korjaa se, Joe", sanoi vanha herra.
Nuorukaisen kasvoille levisi hymy, kun hän lähti liikkeelle. Hänen mielikuvituksessaan väikkyi epämääräisiä varispiirakan kuvia. Hän nauroi poistuessaan lintuineen, joka oli sangen suuri ja lihava.
"Nyt on teidän vuoronne, herra Winkle", sanoi isäntä panostaen taas pyssynsä. "Antaa paukkua!"
Herra Winkle astui lähemmäksi ja kohotti pyssyään. Herra Pickwick ystävineen kumartui vaistomaisesti säilyäkseen vahingoittumattomana siltä raskaalta varissateelta, jota he pitivät välttämättömänä seurauksena toverinsa tuhoisan tuliluikun pamauksesta. Syntyi juhlallinen hiljaisuus, kuului huuto, siipien räpytystä ja naksahdus.
"Mitä nyt?" kysyi vanha herra.
"Eikö laukea?" tiedusteli herra Pickwick.
"Ei sytyttänyt", selitti herra Winkle ihan kalpeana, luultavasti harmista.
"Omituista", sanoi vanha herra ottaen pyssyn. "Ei se milloinkaan ennen ole pettänyt. Mitä, eihän siinä ole nalliakaan."
"Voi helkkari", sanoi herra Winkle. "Kas, kun unohdin nallin!"
Pieni laiminlyönti korjattiin. Herra Pickwick kyyristyi taas, herra Winkle astui eteenpäin päättäväisen lujatahtoisen näköisenä, ja herra Tupman kurkisteli puun takaa. Poika kirkaisi. Neljä lintua lensi ilmaan, herra Winkle laukaisi. Kuului ikäänkuin ihmisen, ei variksen, ruumiillista tuskaa ilmaiseva parkaisu. Herra Tupman oli pelastanut lukemattomien viattomien lintujen hengen ottamalla osan haulipanosta vasempaan käsivarteensa.
Tätä seuranneen sekaannuksen kuvaaminen olisi mahdotonta. Kuinka herra Pickwick tunteittensa ensi kuohunnassa sanoi herra Winkleä "lurjukseksi", kuinka herra Tupman makasi pitkänään maassa ja kuinka herra Winkle kauhun valtaamana oli polvillaan hänen vieressään, kuinka herra Tupman tajuttomuudessaan huuteli erästä naisen etunimeä ja avasi ensin toisen silmänsä ja sitten toisen ja kaatui lopuksi selälleen ja sulki molemmat — kaikkea tuota olisi yhtä vaikea kertoa yksityiskohtaisesti kuin kuvata onnettoman miehen asteittaista toipumista, hänen käsivartensa sitomista nenäliinoilla ja hänen hitaasti ja pysähdyksittäin tapahtunutta kotiinkuljettamistansa levottomien ystävien käsivarsien tukemana.
Kulkue lähestyi hiljalleen rakennusta. Naiset olivat puutarhan veräjän ääressä odottamassa herrojen paluuta ja aamiaista. Ikäneito-täti näyttäytyi ja viittaili heitä tulemaan nopeammin. Oli selvää, ettei hän tiennyt mitään onnettomuudesta. Naisparka! On hetkiä, jolloin tietämättömyys on todellinen siunaus.
Herrat tulivat lähemmäksi.
"Voi, voi! Mitä pienelle, vanhalle herralle on tullut?" kysyi Isabella Wardle. Täti ei kiinnittänyt huomiota kysymykseen, sillä hän arveli sillä tarkoitetun herra Pickwickiä. Hänen silmissään Tracy Tupman oli nuorukainen, hän silmäili tämän ikävuosia pienentävän lasin läpi.
"Älkää säikähtykö", virkkoi vanha isäntä peläten säikyttävänsä tyttäriään. Pieni seurue oli kokoontunut niin tiheään herra Tupmanin ympärille, että naiset eivät voineet nähdä onnettomuuden laatua.
"Älkää säikähtykö", sanoi isäntä taas.
"Mikä hänelle on tullut?" huusivat naiset.
"Herra Tupmanille on sattunut pieni tapaturma, siinä kaikki."
Ikäneito-täti päästi läpitunkevan kirkunan, purskahti hysteeriseen nauruun ja kaatui taaksepäin veljensä tyttären syliin.
"Kaatakaa kylmää vettä hänen päälleen", sanoi vanha herra.
"Ei! ei!" mutisi täti. "Voin jo paremmin. Bella, Emily!. Kutsukaa lääkäri! Onko hän haavoittunut? Onko hän kuollut? Ha, ha, ha!"
Tässä ikäneito purskahti toisen kerran hysteeriseen nauruun, johon sekaantui kirkaisuja.
"Rauhoittukaa!" sanoi herra Tupman heltyen melkein kyyneliin huomatessaan, että hänen kärsimyksiinsä otettiin niin syvästi osaa. "Paras neiti Wardle, rauhoittukaa toki."
"Se on hänen äänensä", huudahti ikäneito ja samalla ilmeni voimakkaita kohtauksen numero kolmen enteitä.
"Älkää toki kiihoittako itseänne noin, pyydän teitä, paras neiti", sanoi herra Tupman rauhoittavasti. "Olen varmasti hyvin vähän vahingoittunut."
"Silloin te ette olekaan kuollut", huudahti hysteerinen täti. "Oi, sanokaa, että ette ole kuollut!"
"Älä ole narri, Rachel", keskeytti herra Wardle tylymmin kuin olisi oikein sopinut kohtauksen runolliseen luonteeseen. "Mitä peevelin hyötyä on siitä, että hän sanoo, ettei hän ole kuollut?"
"En, en ole kuollut", sanoi herra Tupman. "En tarvitse kenenkään muun kuin teidän apuanne. Sallikaa minun nojata käsivarteenne." Ja hän lisäsi kuiskaten: "Oi, neiti Rachel."
Hätäytynyt nainen läheni ja tarjosi käsivartensa. He menivät aamiaishuoneeseen. Tracy Tupman painoi hellästi hänen kätensä huulilleen ja vaipui sohvalle.
"Pyörryttääkö teitä?" kysyi levoton Rachel.
"Ei pyörrytä", vastasi herra Tupman. "Ei se ole mitään. Voin kohta paremmin."
Hän sulki silmänsä.
"Hän nukkuu", kuiskasi ikäneito-täti. (Tupmanin silmäluomet olivat olleet ummessa melkein kaksikymmentä sekuntia.) "Rakas, rakas herra Tupman!"
Herra Tupman hypähti pystyyn: "Oi, sanokaa nuo sanat vielä kerran!"
Täti säpsähti. "Ettehän vain kuullut mitään", virkkoi hän ujosti.
"Kuulin, kuulin!" vastasi herra Tupman. "Toistakaa ne! Toistakaa ne, jos toivotte minun paranevan!"
"Hyss", virkkoi täti, "veljeni tulee!"
Herra Tupman asettui entiseen asentoonsa, ja herra Wardle tuli huoneeseen haavuri mukanaan.
Käsivartta tutkittiin, haava sidottiin ja selitettiin hyvin vähäpätöiseksi. Kun koko seurueen mielet oli täten saatu tasapainoon, alkoivat kaikki tyydyttää ruokahaluaan, ja heidän kasvoilleen levisi taas hilpeyden leima. Herra Pickwick yksin pysyi hiljaisena ja umpimielisenä. Hänen kasvonsa ilmaisivat epäilystä ja epäluuloa. Hänen luottamuksensa herra Winkleen oli järkkynyt — syvästi järkkynyt tämänaamuisen kohtauksen johdosta.
"Pelaatteko krikettiä?" kysyi herra Wardle mestariampujalta.
Muissa olosuhteissa herra Winkle olisi vastannut myöntävästi. Nyt hän tunsi asemansa arkaluontoisuuden ja vastasi vaatimattomasti: "En."
"Entä te, sir?" kysyi herra Snodgrass.
"Kerran eläessäni pelasin sitä kyllä", vastasi isäntä, "mutta olen jättänyt sen. Olen kyllä täkäläisen kerhon jäsen, mutta en pelaa."
"Tänäänhän on suuret kilpailut, vai kuinka?" kysyi herra Pickwick.
"Niin on", myönsi isäntä. "Haluatte tietenkin mennä niitä katsomaan."
"Minua miellyttävät suuresti kaikki sellaiset urheilut", selitti herra Pickwick, "joihin voi turvallisesti ottaa osaa ja joissa harjaantumattomien henkilöiden kelvottomat saavutukset eivät saata ihmishenkeä vaaraan."
Herra Pickwick vaikeni ja katsoi tiukasti herra Winkleä, joka lysähti kasaan johtajansa tutkivan katseen painosta. Muutaman hetken kuluttua suuri mies käänsi silmänsä toisaalle ja lisäsi:
"Onko meillä oikeutta jättää haavoittunut ystävämme naisten hoitoon?"
"Ette voi jättää minua parempiin käsiin", sanoi herra Tupman.
"Emme mitenkään", vahvisti herra Snodgrass.
Sen vuoksi päätettiinkin, että herra Tupman jätetään kotiin naisväen hoiviin ja että muut vieraat lähtevät herra Wardlen johdolla paikalle, missä tapahtuisi se taidon koetus, joka oli saanut koko Muggletonin heräämään horroksestaan ja tartuttanut Dingley Delliin innostuksen kuumeen.
Heidän matkansa, joka oli noin kahden mailin pituinen, kävi varjoisia kujia ja yksinäisiä polkuja, ja keskustelu kääntyi ihaniin maisemiin, jotka ympäröivät heitä joka puolella. Sen tähden herra Pickwick melkein katui, että oli pidetty kiirettä, kun hän sitten huomasi olevansa Muggletonin kaupungin pääkadulla.
Jokainen, jolla on topografisia taipumuksia, tietää erinomaisesti, että Muggleton on maaseutukaupunki, jossa on pormestari, valtuusto ja äänioikeutettuja porvareita, ja jokainen, joka on perehtynyt pormestarin porvaristolle pitämiin puheisiin tai porvariston pormestarille tai molempien valtuustolle tai kaikkien kolmen parlamentille pitämiin, saattaa oppia niistä, mitä hänen olisi pitänyt jo aikaisemmin tietää, nimittäin, että Muggleton on vanha ja uskollinen maaseutukaupunki, jossa kristillisten periaatteiden innokkaaseen puoltamiseen liittyy harras kiintymys kauppaoikeuksiin. Sitä osoittaakseen ovat pormestari, valtuusto ja muut asukkaat laatineet eri aikoina kokonaista tuhatneljäsataakaksikymmentä anomusta neekeriorjuuden jatkumisen lopettamiseksi ulkomailla ja yhtä monta jokaista kotimaiseen, teollisuusjärjestelmään kajoamista vastustavaa, kahdeksanseitsemättä kirkollisten virkojen myymisen puolesta ja kuusikahdeksatta katukaupan lakkauttamiseksi sunnuntaina.
Herra Pickwick seisoi tämän mainion kaupungin pääkadulla ja katseli ympärilleen tuntien mielenkiinnonsekaista uteliaisuutta. Siinä oli avoin neliö kauppatorina ja sen keskellä suuri majatalo, jonka edustalla oli pylvääseen kiinnitetty merkkikiipi. Se esitti esinettä, joka on hyvin tavallinen taiteessa, mutta jota luonnossa harvoin tapaa: sinistä leijonaa, jolla on kolme taivutettua käpälää ilmassa ja joka pysyy tasapainossa neljännen käpälänsä keskimmäisen kynnen kärjellä. Siinä oli näkömatkan päässä huutokaupanpitäjän ja palovakuutusasioimiston toimistot, viljakauppa, kangaskauppa, satulasepän ja tislaajan työpajat, siirtomaantavarakauppa ja suutariliike, joka viimeksimainittu toimi samalla myös hattujen, myssyjen, vaatteiden, puuvillasateenvarjojen ja hyödyllisten tietojen levittämispaikkana. Siinä oli punainen tiilitalo, jonka edessä oli pieni, kivetty piha ja jonka jokainen saattoi nähdä kuuluvan asianajajalle, ja lisäksi toinen punainen tiilitalo, jossa oli vihreät ikkunaluukut ja ovessa suuri, messinkinen nimikilpi, jossa oli hyvin selvästi luettavana ilmoitus, että se kuului lääkärille. Muutamia poikia oli juuri menossa krikettikentälle, ja pari, kolme kauppiasta, jotka seisoskelivat kauppojensa ovilla, olivat sen näköisiä kuin heitäkin olisi haluttanut lähteä samaan paikkaan, minkä he kyllä kaikesta päättäen olisivat saattaneet tehdäkin aiheuttamatta silti suurtakaan vahinkoa liiketoiminnalleen. Herra Pickwick oli pysähtynyt tekemään nämä huomiot, jotka hän aikoi kirjoittaa muistiin sopivamman hetken tullen, ja nyt hänelle tuli kiire tavoittaa ystävänsä, jotka olivat poikenneet pääkadulta ja olivat jo saaneet urheilukentän näkyviinsä.
Krikettiveräjät oli jo asetettu paikoilleen ja kentälle oli pystytetty eräitä telttoja kilpailevien puolien lepo- ja virkistyspaikoiksi. Peli ei ollut vielä alkanut. Eräät muggletonilaiset ja dingleydelliläiset huvittelivat heittelemällä juhlallisen näköisinä palloja huolettomasti kädestä toiseen, ja useita muita herroja, joilla oli yllä samanlainen asu kuin heillä — olkihattu, flanellitakki ja valkoiset housut, jossa asussa he suuresti muistuttivat muurarin ammatin harrastajia, seisoskeli siellä täällä teltoissa. Herra Wardle ohjasi seurueensa yhtä sellaista kohti.
Monet kymmenet "kuinka voitte"-huudot tervehtivät vanhan herran tuloa, ja seurasi yleinen olkihattujen heilutus ja flanellitakkien eteenpäin kallistuminen, kun hän esitteli vieraansa lontoolaisina herroina, jotka hyvin mielellään halusivat katsella päivän ottelua, mikä taas — sitä hän ei vähääkään epäillyt — suuresti ilahduttaisi heitä.
"Teidän on kai paras mennä telttaan, niin arvelen", sanoi hyvin paksu herra, jonka jalat ja ruumis muistuttivat suurta, kahden ilmatyynypilarin varaan pystytettyä flanellikääryn puolikasta.
"Teidän on siellä paljon mukavampaa", virkkoi toinen paksu herra, joka ankarasti muistutti edellämainitun flanellikääryn toista puolikasta.
"Olette kovin ystävällinen", sanoi herra Pickwick.
"Tätä tietä", jatkoi ensimmäinen puhuja. "Täällä merkitään tulokset, se on paras paikka koko kentällä", ja puuskuttaen kulki kriketti-intoilija edellä telttaan.
"Suurenmoista peliä... hienoa urheilua... mainiota ruumiinharjoitusta... erinomaista", olivat ensimmäiset sanat, jotka sattuivat herra Pickwickin korviin hänen astuessaan telttaan. Ja ensimmäinen, johon hänen katseensa sattui, oli heidän vihreäpukuinen ystävänsä Rochesterin vaunuista, joka kertoi juttuja Muggletonin valioedustajien oivallisessa piirissä heidän suureksi ilokseen ja mielenylennyksekseen. Hänen pukunsa oli hiukan parantunut, ja hänellä oli jalassa oikeat saappaat, mutta hänestä ei silti voinut erehtyä!
Vieras tunsi heti ystävänsä ja syöksyen eteenpäin ja tarttuen herra Pickwickin käteen hän veti tätä oppinutta istumaan tavalliseen kiihkeään tapaansa puhuen koko ajan, ikäänkuin koko homma olisi ollut hänen erikoisen johtonsa ja suojeluksensa alainen.
"Tätä tietä... tätä tietä... Mainio tilaisuus... suunnattomasti olutta... härkätynnyreitä... pihvivuoria... monta härkää; sinappia... vaunulasteittain... suurenmoinen päivä... Painakaa puuta... olkaa kuin kotonanne... Hauska nähdä teitä... hyvin hauskaa."
Herra Pickwick istuutui niin kuin häntä oli pyydetty, ja herrat Winkle ja Snodgrass noudattivat myös salaperäisen ystävänsä johdatusta. Herra Wardle katseli heitä äänettömän ihmetyksen vallassa.
"Herra Wardle... ystäväni", esitteli herra Pickwick.
"Teidän ystävänne!... Hyvä herra, kuinka voitte?... Minun ystäväni ystävä... antakaa minulle kätenne", ja vieras tarttui herra Wardlen käteen niin kiihkeästi kuin olisi ollut vuosikausia hänen läheinen tuttavansa ja astui sitten taaksepäin askeleen tai pari tarkastellakseen hänen vartaloaan ja kasvojaan. Sitten hän pudisti uudelleen toisen kättä, mahdollisesti vieläkin lämpimämmin kuin edellisellä kerralla.
"Mutta kuinka olette tullut tänne?" kysyi herra Pickwick hymyillen hyväntahtoisuuden vielä sekaantuessa hämmästykseen hänen ilmeessään.
"Tullutko tänne?" vastasi vieras. "Asetuin Kruunuun... Kruunuun Muggletonissa... Tapasin seurueen... flanellitakit... valkoiset housut... anjovisvoileipiä... paistettuja pippurimunuaisia... Mainioita poikia... loistavaa."
Herra Pickwick oli kylliksi perehtynyt vieraan pikakirjoitusjärjestelmään, saadakseen hänen nopeasta ja hajanaisesta selostuksestaan selville, että hän oli jollakin tavoin solminut muggletonilaisten kanssa tuttavuuden, jonka hän oli kehittänyt, hänelle ominaisilla keinoilla siihen määrään hyvää toveruutta, että se helposti johtaa mukanaolo-kutsuun. Hänen uteliaisuutensa oli sen vuoksi tyydytetty, ja pistäen kakkulat nenälleen hän valmistautui seuraamaan juuri alkavaa peliä.
Muggletonilaisten vuoro oli olla ensiksi sisällä, ja mielenkiinto kasvoi äärimmilleen, kun Dumkins ja Podder, tämän erinomaisen kerhon kuuluisimmat jäsenet, astuivat maila kädessä kumpikin veräjälleen. Luffeyn, Dingley Dellin mainioimman koristeen, oli pelattava peloittavaa Dumkinsia vastaan, ja Struggles oli valittu tähän asti voittamattoman Podderin vastustajaksi. Useita pelaajia oli asetettu "tähystämään" eri paikoille kentälle, ja jokainen asettui tavanomaiseen asentoon nojaten kätensä polviinsa ja kumartuen niin kuin he olisivat kumartuneet "pukiksi" aloittelevalle hyppääjälle. Kaikki oikeat pelaajat menettelevät näin, ja todella ollaankin yleisesti sitä mieltä, ettei muusta asennosta kunnolla saatakaan tähystää.
Erotuomarit oli asetettu veräjien taa, maahan vedettiin viivat juoksumatkojen merkeiksi ja kaikki jäivät odottamaan henkeään pidätellen. Luffey perääntyi muutaman askeleen puolustavan Podderin veräjän taakse ja nosti pallon oikean silmänsä kohdalle muutamaksi sekunniksi. Dumkins odotti asiastaan varmana pallon tuloa, tarkaten Luffeyn jokaista liikettä.
"Selvä!" huusi pallonheittäjä samassa. Pallo lensi hänen kädestään suoraan ja nopeasti veräjän keskimmäistä keppiä kohti. Varovainen Dumkins oli varuillaan, pallo sattui kartun kärkeen ja lensi kauas tähystäjien päiden yli, jotka olivat juuri kumartuneet kyllin alas laskeakseen sen lentämään ylitseen.
"Juokse, juokse... Toinen... Nyt, heitä se ylös... heitä ylös... seis siinä... Toinen... ei... kyllä... ei. Heitä ylös... heitä se ylös!" Sellaisia olivat huudot, jotka seurasivat lyöntiä, minkä jälkeen Muggleton oli saanut kaksi pistettä. Eikä Podderkaan jäänyt takapajulle niittäessään laakereita itsensä ja Muggletonin koristukseksi. Hän pysähdytti epävarmat pallot, antoi huonojen mennä, otti hyvät ja lähetti ne lentämään kaikille suunnille kentällä. Tähystäjät olivat palavissaan ja väsyneinä, pallonheittäjiä vaihdettiin, ja he heittivät, kunnes heidän käsivarsiaan pakotti, mutta Dumkins ja Podder pysyivät voittamattomina. Jos vanhahko herra koetti pysähdyttää pallon, se vieri hänen jalkojensa väliin tai luiskahti hänen sormistaan. Jos laiha mies koetti ottaa sitä kiinni, se sattui hänen nenäänsä ja kimposi iloisesti pois kahta nopeammin, samalla kuin laihan miehen silmät tulivat vettä täyteen ja hänen vartalonsa vääntelehti tuskaisesti. Jos se heitettiin suoraan veräjää kohti, Dumkins oli siellä ennen palloa. Sanalla sanoen, kun Dumkins lopulta oli saatu ansaan ja Podder pois pelistä, Muggleton oli voittanut viisikymmentäneljä pistettä, ja Dingley Dellin taulukko oli yhtä valkea kuin heidän kasvonsa. Etumatka oli liian suuri tasoitettavaksi. Turhaan kiihkeä Luffey ja innokas Struggles ponnistivat parhaan taitonsa ja kykynsä voittaakseen jälleen Dingley Dellin kamppailussa menettämän maaperän; siitä ei ollut mitään hyötyä. Ja jo voittopelin alussa Dingley Dell luopui ja myönsi Muggletonin etevämmyyden.
Vieras oli sillä välin syönyt, juonut ja puhunut lakkaamatta. Jokaisen hyvän lyönnin ohella hän ilmaisi tyydytyksensä ja hyväksymisensä pelaajalle kaikkein suopeimmalla ja suojelevimmalla tavalla, joka ei saattanut olla tuntumatta hyvin mieluiselta asianomaiselle puolueelle, kun hän taas pallon kiinnioton epäonnistuessa tai sen pysäyttämisen mennessä myttyyn ilmaisi henkilökohtaisen tyytymättömyytensä päin silmiä asianomaiselle sellaisilla huudoilla kuin: "Äh! Tomppeli!... Senkin mämmikoura... hölmö... tylsää!" jne. Huudahdukset näyttivät yhä vahvistavan ympärillä seisovien mielipidettä, että hän oli kaikkein parhaimpia ja eittämättömimpiä tuomareita koko jalon krikettipelin taidossa ja salaisuuksissa.
"Loistava ottelu... mainiosti pelattu... eräät lyönnit ihmeteltäviä", sanoi vieras, kun molemmat puolueet kokoontuivat telttaan kilpailun päätyttyä.
"Oletteko pelannut sitä?" kysyi herra Wardle, jota hänen puheliaisuutensa suuresti huvitti.
"Pelannutko! Kyllä kai... tuhansia kertoja... En täällä... Länsi-Intiassa... Rasittavaa... kuumaa hommaa... kovin kuumaa."
"Kyllä kai se onkin aika lämmintä hommaa sellaisessa ilmanalassa", huomautti herra Pickwick.
"Lämmintä!... Tulisen kuumaa... polttavaa... hehkuvaa! Kilpailin kerran... yksi ainoa veräjä... ystäväni eversti, Thomas Blazon kanssa... kuka saisi useampia juoksuja... Voitin arvanlyönnissä... sain aloittaa... kello seitsemän aamulla... Kuusi alkuasukasta tähystäjinä... Pääsin sisään... pysyin sisällä... Tavaton kuumuus... kaikki alkuasukkaat pyörtyivät... vietiin pois... Uudet puolitusinaa... pyörtyivät myös... Blazo heitti palloa kahden alkuasukkaan tukemana... Ei saanut minua ulos... pyörtyi myös... eversti kannettiin pois... Ei tahtonut antaa myöten... Uskollinen palvelija... Quanko Samba... viimeinen mies jäljellä... Aurinko surkean kuuma... maila täynnä rakkoja, pallo mustaksi kärventynyt... Viisisataa seitsemänkymmentä juoksua... melkein lopussa... Quanko keräsi viimeiset voimansa... osui veräjääni... Otin kylvyn ja menin päivälliselle."
"Mutta kuinka kävi... mikä hänen nimensä olikaan?" kysyi vanha herra.
"Blazolleko?"
"Ei, sille toiselle herralle?"
"Quanko Samballe?"
"Niin."
"Quanko parka. Ei koskaan toipunut siitä. Pelasi edelleen minun hyväkseni, pelasi omaksi vahingokseen... kuoli, hyvä herra."
Tässä vieras upotti kasvonsa ruskeaan tuoppiin, emmekä voi sanoa, kätkeäkseenkö omaa liikutustaan vai juodakseenko tuopin sisällön. Tiedämme vain, että hän vaikeni äkkiä, veti henkeä pitkään ja syvään ja katseli levottoman näköisenä, kuinka kaksi Dingley Dellin kerhon etevintä jäsentä lähestyi herra Pickwickiä ja sanoi:
"Aiomme järjestää yksinkertaiset päivälliset 'Siniseen Leijonaan' ja toivomme, että te ja ystävänne tulisitte mukaan."
"Ja tietysti luemme ystäviimme", sanoi herra Wardle, "herra...?" hän katseli vieraaseen päin.
"Jingle", sanoi tuhattaitoinen mies ottaen heti varteen viittauksen.
"Alfred Jingle, esq.[9] Pilvilinnan herra, Tuulenmaasta.""Olisin todella hyvin iloinen", sanoi herra Pickwick. "Niin minäkin", sanoi herra Alfred Jingle pistäen toisen kätensä herra Pickwickin ja toisen herra Wardlen kainaloon samalla kuiskutellen tuttavallisesti edellisen herran korvaan:
"Helkkarin hyvä päivällinen... kylmä, mutta oivallinen... Tirkistin huoneeseen tänä aamuna... Lintupaistia ja piirakoita ja kaikkia laatuja... Hauskoja veikkoja nämä... kunnon väkeä myös, kovin kunnon väkeä."
Kun ei enää ollut muita valmistuksia tehtävänä, lähti koko seurue kaupunkiin pieninä kahden, kolmen hengen ryhminä, ja neljännestunnin kuluttua istuivat kaikki Muggletonin "Sinisen Leijonan" suuressa salissa. Herra Dumkins toimi puheenjohtajana, herra Luffey hänen varamiehenään.
Siinä syntyi aikamoinen puheensorina ja veitsien, haarukoiden ja lautasten kalina. Kolme paksupäistä viinuria sai aika lailla juoksennella ympäri, ja jähmeät ravintoaineet katosivat hyvin nopeasti pöydältä. Tähän kolmenlaiseen meluun ja sekamelskaan sukkelapuheinen herra Jingle lisäsi ainakin yhtä paljon kuin kaksitoista tavallista miestä. Kun jokainen oli syönyt niin paljon kuin vatsaan suinkin mahtui, korjattiin liina pois, pöydälle asetettiin pulloja, laseja ja jälkiruokaa, ja tarjoilijat poistuivat "korjaamaan tähteitä", toisin sanoen käyttämään omaksi hyödykseen ja voitokseen kaikki ne syötävän ja juotavan jäännökset, joihin heidän onnistui päästä käsiksi.
Ilonpidon ja juttelun yleisen kohinan keskellä, joka seurasi tätä toimenpidettä, oli pieni pulloposkinen mies, jolla oli kasvoillaan tuollainen "älä-sano-minulle-mitään-tai-väitän-vastaan"-ilme ja joka pysyi hyvin hiljaisena, katsellen vain silloin tällöin ympärilleen, kun keskustelu laimeni, ikään kuin olisi ollut aikeissa sanoa jotakin hyvin tärkeää ja päästäen vain joskus lyhyen, perin suurta arvokkuutta ilmaisevan yskähdyksen. Lopulta tuo pieni mies, kun jonkinmoinen hiljaisuus vallitsi, lausui hyvin kovalla, juhlallisella äänellä:
"Herra Luffey!"
Kaikki vaipuivat mitä suurimpaan hiljaisuuteen, kun nimeltään mainittu henkilö vastasi:
"Sir!?"
"Haluaisin lausua teille muutaman sanan, jos olette hyvä ja kehoitatte näitä herroja täyttämään lasinsa."
Herra Jingle antoi kuulua hyväksyvän "kuulkaa, kuulkaa", johon muukin seura yhtyi, ja kun lasit oli täytetty, otti varapuheenjohtaja mitä suurimman tarkkaavaisuuden vallitessa syvämielisen ilmeen ja sanoi:
"Herra Staple puhuu."
"Hyvä herra", aloitti pieni mies nousten seisomaan. "Haluan osoittaa sen, mitä minulla on sanottavana, teille, enkä arvoisalle esimiehellemme, koska arvoisa esimiehemme on jossakin suhteessa... minun piti sanoa suuressa määrässä... sen kohteena, mitä minulla on sanottavaa, tai niin sanoakseni..."
"Esitettävää", ehdotti herra Jingle.
"Niin, esitettävää", myönsi pieni mies. "Haluan kiittää kunnon ystävääni — jos hän sallii minun sanoa häntä siksi — (neljä 'kuulkaa, kuulkaa', joista yksi varmasti herra Jinglen) — hänen ehdotuksestaan. — Hyvä herra, olen delliläinen, dingley-delliläinen (hyvä!). En voi vaatia itselleni kunniaa kuulua Muggletonin väestöön, enkä, hyvä herra, myönnän sen suoraan, janoakaan sitä kunniaa, ja kerronpa teille, minkä takia. (Kuulkaa!) Myönnän Muggletonille alttiisti kaiken sen maineen ja kunnian, mitä se oikeuden mukaisesti saattaa vaatia — sitä on liian runsaasti ja se on liian hyvin tunnettua, että minun tarvitsisi ryhtyä sitä selostamaan. Mutta, hyvä herra, muistellessamme, että Muggleton on synnyttänyt miehiä sellaisia kuin Dumkins ja Podder, ei meidän kuitenkaan ole unohdettava, että Dingley Dell saattaa ylpeillä sellaisista kuin Luffey ja Struggles. (Äänekkäitä hyvähuutoja.) Tätä ei pidä ymmärtää siten, että haluaisin jollakin tavoin vähentää molempien ensiksimainittujen herrojen ansioita. Kadehdin heitä niistä tunteista, joista he tällä hetkellä nauttivat. (Hyvä!) Kaikki läsnäolevat herrat tuntevat kai vastauksen, minkä muuan henkilö, joka, jokapäiväistä puheenpartta käyttääksemme — 'retkotti tynnyrissä', antoi keisari Aleksanterille: 'Jollen olisi Diogenes', sanoi tämä, 'haluaisin olla Aleksanteri'. Saatan hyvin kuvitella näiden herrojen sanovan: 'Jollen olisi Dumkins, haluaisin olla Luffey; jollen olisi Podder, tahtoisin olla Struggles'. (Innostusta.) Mutta, hyvät herrat muggletonilaiset, ovatko teidän kaupunkilaisenne eteviä ainoastaan kriketissä? Ettekö milloinkaan ole kuulleet puhuttavan Dumkinsista ja tahdonvoimasta? Ettekö milloinkaan ole ajatelleet rinnastaa Podderia ja luotettavuutta? (Innokkaita suosionosoituksia.) Ettekö ole milloinkaan taistellessanne oikeuksienne, vapauksienne ja etujenne puolesta joutuneet, vaikkapa vain hetkeksikin, epäluottamuksen ja epätoivon valtaan? Ja kun olette olleet tuollaisessa ahdistuksessa, niin eikö Dumkinsin nimi ole sytyttänyt rinnassanne uudelleen sitä tulta, joka juuri oli sammumaisillaan, ja eikö yksikin sana tuon miehen huulilta taas saanut sitä palamaan niin kirkkaasti, kuin jos se ei olisi milloinkaan sammunut? (Voimakkaita hyvähuutoja.) Hyvät herrat, pyydän teitä ympäröimään kaikuvien hyvähuutojen loistavalla kehällä Dumkinsin ja Podderin nimet."
Tähän pieni mies lopetti, ja tässä seurue aloitti äänten koroittamisen ja pöytiin koputtamisen, jota kesti vähäisin väliajoin koko loppuillan. Uusia maljoja juotiin. Herrat Luffey ja Struggles, Pickwick ja Jingle joutuivat kukin vuorostaan vilpittömien kiitospuheiden kohteiksi, ja jokainen kiitti asiaankuuluvalla tavalla osoitetusta kunniasta.
Syvästi innostuneina siihen jaloon tehtävään, johon olemme antautuneet, olisimme tunteneet suurempaa ylpeyttä kuin mitä saatamme ilmaista ja saaneet tietoisuuden siitä, että olemme tehneet jotakin kuolemattomuuden arvoista, mitä meiltä nyt puuttuu, jos olisimme saattaneet esittää näiden puheiden hajanaisimmatkin hahmopiirteet innokkaille lukijoillemme. Kuten tavallista, laati herra Snodgrass nytkin joukon muistiinpanoja, jotka epäilemättä olisivat sisältäneet mitä tarpeellisimpia ja arvokkaimpia tietoja, jollei sanojen palava kaunopuheisuus tai viinin tulistuttava vaikutus olisi tehnyt tuon herran kättä niin perin epävakaiseksi, että hänen käsialansa on melkein mahdotonta lukea ja hänen tyylinsä kokonaan käsittämätön. Kärsivällisen tutkimuksen avulla olemme kuitenkin kyenneet tulkitsemaan eräitä merkkejä, jotka hämärästi muistuttavat puhujien nimiä, ja myös olemme saaneet selville erään (otaksuttavasti herra Jinglen esittämän) laulun alun, jossa sanat "pikari", "säkenöivä", "rubiini", "kirkas" ja "viini" toistuvat lyhyin välimatkoin. Luulemme myös voivamme näiden muistiinpanojen loppupäässä erottaa eräitä epäselviä viittauksia "papusalaattiin" ja sitten sanat "kylmä" ja "ilman", mutta koska kaikkien niihin rakentuvien otaksumien pakostakin täytyy jäädä pelkkien epävarmojen johtopäätösten varaan, emme tunne halua antautua mihinkään päätelmiin, joihin ne saattaisivat antaa aihetta.
Palaamme sen sijaan herra Tupmanin luo, lisäten vain, että muutamaa minuuttia ennen keskiyötä sinä yönä saattoi kuulla Muggletonin ja Dingley Dellin yhtyneiden merkkihenkilöiden laulavan hyvin tunteikkaasti ja ilmeikkäästi kaunista ja mieltäylentävää kansallislaulua:
Me tänne jäämme aamuun,
me tänne jäämme aamuun,
me tänne jäämme aamuun
ja kukonlauluhun.8. luku,
JOKA SELVÄSTI VALAISEE VÄITETTÄ, ETTEI USKOLLISEN RAKKAUDEN RATA OLE
SUINKAAN RAUTATIE.
Rauhallinen yksinäisyys Dingley Dellissä, niin monen kauniimpaan sukupuoleen kuuluvan läsnäolo ja se huolenpito ja levottomuus, jota he häneen nähden osoittivat, olivat kaikki suotuisia niiden hellien tunteiden kasvamiselle ja kehittymiselle, jotka luonto oli istuttanut syvälle herra Tupmanin sydämeen ja jotka nyt näyttivät kohtalon määräyksestä keskittyvän yhteen ainoaan suloiseen kohteeseen. Nuoret neidit olivat sieviä, heidän käytöstapansa viehättävä, heidän luonnonlaatunsa moitteeton, mutta vanhapiikatädin ilmeessä oli sellaista arvokkuutta, hänen käynnissään sellainen "älä-koske-minuun"-ilme, hänen silmissään sellainen majesteellisuus, jota nuoret neidit eivät nykyisessä elämäniässään voineet vaatiakaan ja joka erotti hänet kaikista muista herra Tupmanin tätä ennen näkemistä naisista. Oli ilmeistä, että heidän molempien luonteessa oli jotakin läheistä, jotakin sukulaisuutta heidän sieluissaan, jotakin salaperäisesti myötämielistä heidän sydämissään. Hänen nimensä lähti ensimmäisenä herra Tupmanin huulilta tämän maatessa haavoittuneena ruohikossa, ja hänen hysteerinen naurunsa sattui ensimmäisenä herra Tupmanin korviin, kun täti talutettiin taloon. Mutta oliko neidin levottomuus aiheutunut lempeästä, naisellisesta myötätunnosta, joka olisi yhtä herkkä joka tapauksessa, vai oliko sen synnyttänyt tulisempi ja intohimoisempi tunne, jonka hän, yksin kaikkien elävien miesten joukossa, oli kyennyt herättämään? Nämä epäilykset kiusasivat herra Tupmanin aivoja hänen lojuessaan sohvalla, nämä arvelut hän päätti kerta kaikkiaan ja ikuisiksi ajoiksi poistaa.
Oli ilta. Isabella ja Emily olivat lähteneet kävelylle herra Trundlen kanssa, kuuro, vanha rouva oli vaipunut tuolissaan uneen, lihavan pojan kuorsaus tunkeutui kuuluviin hiljaisena ja yksitoikkoisena kaukaisesta keittiöstä, iloluontoiset palvelijattaret seisoivat sivuovella nauttien iltahetken miellyttävyydestä ja riemuiten ensiasteellaan olevasta lemmenleikistä eräiden kömpelöiden taloon kuuluvien olentojen seurassa, ja siinä siis istui mielenkiintoinen parimme, kenenkään siitä välittämättä ja se itse kenestäkään välittämättä sekä uneksien vain itsestään. Siinä he nyt istuivat, sanalla sanoen, kuin huolellisesti kokoon kääritty hansikaspari, kokonaan toisiinsa vajonneina.
"Olen unohtanut kukkaseni", sanoi täti.
"Kastellaan ne nyt", sanoi herra Tupman kehoittavasti.
"Te vilustuisitte illan viileydessä", väitti täti hellästi.
"En toki", sanoi herra Tupman nousten. "Se tekee minulle vain hyvää. Sallikaa minun tulla kanssanne."
Täti oli vaiti korjatessaan sidettä, joka kannatti nuorukaisen vasenta käsivartta, tarttui sitten hänen oikeaan käsivarteensa ja vei hänet kukkatarhaan. Sen kaukaisimmassa kolkassa oli lehtimaja, johon oli kietoutunut elämänlankoja, jasmiineja ja köynnöksiä: — juuri tuollainen suloinen soppi, joita helläsydämiset ihmiset laittavat hämähäkkien mukavuudeksi. Täti otti suuren ruiskukannun, joka oli lehtimajan kulmassa, ja oli juuri lähtemäisillään pois, mutta herra Tupman pidätti häntä ja veti hänet istumaan viereensä.
"Neiti Wardle", aloitti hän.
Ikäneito värisi, niin että eräät sattumalta ruiskukannuun joutuneet kivet kalisivat kuin lapsen helistin.
"Neiti Wardle", sanoi herra Tupman, "te olette enkeli."
"Herra Tupman!" huudahti täti lehahtaen yhtä punaiseksi kuin ruiskukannu.
"Niin", sanoi kaunopuheinen pickwickiläinen, "tiedän sen liiankin hyvin."
"Kaikki naiset ovat enkeleitä, sanotaan", mutisi täti veitikkamaisesti.
"Mutta mikä te sitten olette tai mihin saattaisinkaan verrata teitä arvoanne alentamatta?" vastasi herra Tupman. "Missä on koskaan nähty teidän vertaistanne naista? Mistä muualta voisin löytää niin harvinaisen yhtymän kauneutta ja täydellisyyttä? Missä muualla voisin koettaa... Oi!" Tässä herra Tupman vaikeni ja puristi kättä, joka piteli perin onnellisena ruiskukannun sankaa.
Täti käänsi päänsä syrjään.
"Miehet ovat sellaisia pettureita", kuiskasi hän pehmeästi.
"Niin ovat! Niin ovat!" huudahteli herra Tupman, "mutta eivät kaikki! On olemassa ainakin yksi olento, joka ei milloinkaan saata muuttua... yksi olento, joka mielellään omistaisi koko olemassaolonsa teidän onnellenne... joka elää vain teidän katseittenne ulottuvilla... joka hengittää vain teidän hymyilyssänne... joka kantaa elämän raskasta kuormaakin vain teidän takianne."
"Mahtaisiko sellaisen olennon löytää?" kysyi täti.
"Kyllä hänet voi löytää", sanoi tulinen Tupman keskeyttäen. "Hänet on löydetty. Hän on tässä, neiti Wardle."
Ja ennenkuin täti oli päässyt perille hänen aikomuksistaan, oli herra Tupman vaipunut polvilleen hänen eteensä.
"Herra Tupman, nouskaa ylös!" huusi Rachel.
"En koskaan!" kuului urhea vastaus. "Oi Rachel." Hän tarttui tädin hervottomaan käteen, ja ruiskukannu putosi maahan, kun hän painoi huulensa sitä piteleviin sormiin. "Oi, Rachel! Sanokaa, että rakastatte minua!"
"Herra Tupman", sanoi vanhapiikatäti pää syrjään käännettynä. "Saatan tuskin lausua noita sanoja, mutta en ole aivan välinpitämätön teihin nähden."
Tuskin oli herra Tupman kuullut tämän tunnustuksen, kun hän ryhtyi siihen, mitä hänen haltioituneet tunteensa vaativat ja mitä, sikäli kuin tiedämme, (sillä tunnemme vain niukasti tällaisia asioita) ihmisten tällaisissa olosuhteissa on tapana tehdä. Hän hyppäsi pystyyn ja kietoen kätensä ikäneidon kaulaan painoi hänen huulilleen lukuisia suuteloita, jotka tämä, asiaan kuuluvasti vastusteltuaan ja rimpuiltuaan otti vastaan niin hervottomana, ettemme voi sanoa, kuinka paljon herra Tupman olisi jaellut niitä, jollei täti äkkiä olisi sävähtänyt hyvin teeskentelemättömästi ja huudahtanut pelästyneellä äänellä:
"Voi, herra Tupman, meidät on nähty, meidät on yllätetty!"
Herra Tupman katseli ympärilleen. Siinä oli lihava poika, ihan liikkumattomana, suuret pyöreät silmät suunnattuina lehtimajaan, mutta hänen kasvoillaan ei ollut pienintäkään merkkiä, jonka kokeneinkaan kasvonilmeiden tutkija olisi saattanut asettaa hämmästyksen, uteliaisuuden tai minkään muun tunnetun ihmisrintaa värisyttävän tunteen yhteyteen. Herra Tupman katseli lihavaa poikaa, ja lihava poika tuijotti häntä, ja mitä kauemmin herra Tupman tarkasteli pojan kasvojen täydellistä ilmeettömyyttä, sitä vakuuttuneemmaksi hän tuli siitä, että tämä joko ei ollut nähnyt tai ei ollut ymmärtänyt mitään siitä, mitä oli tapahtunut. Tässä mielessä hän sanoi hyvin varmasti:
"Mitäs te täällä teette?"
"Illallinen on valmis, herra", kuului nopea vastaus.
"Tulitteko juuri nyt tänne?" kysyi herra Tupman luoden häneen läpitunkevan katseen.
"Juuri äsken", vastasi lihava poika.
Herra Tupman katseli häntä vielä kerran tarkkaan, mutta pojan silmät eivät rävähtäneet eivätkä hänen kasvonsa värähtäneet.
Herra Tupman tarjosi käsivartensa vanhapiikatädille ja käveli taloa kohti. Lihava poika kulki heidän jäljessään.
"Hän ei tiedä mitään siitä, mitä on tapahtunut", kuiskasi herra Tupman.
"Ei mitään", vahvisti täti.
129
Heidän takanansa kuului ääntä, joka oli kuin vaivoin tukahdutettu hihitys. Herra Tupman kääntyi kiivaasti katsomaan. Ei, lihava poika ei nauraja saattanut olla! Koko hänen kasvoissaan ei näkynyt ilmeen jälkeäkään, vain ruumiillisen hyvinvoinnin merkkejä.
"Hän oli kai syvässä unessa?" kuiskasi herra Tupman.
"Sitä en vähääkään epäile", vastasi vanhapiikatäti.
He nauroivat molemmat sydämensä pohjasta.
Herra Tupman oli kuitenkin väärässä. Lihava poika oli kerrankin ollut valveilla. Hän oli valveilla, täysin tietoinen siitä, mitä oli tapahtunut.
Illallinen kului kenenkään yrittämättä saada syntymään yleistä keskustelua. Vanha rouva oli mennyt vuoteeseen, Isabella Wardle omisti koko huomionsa herra Trundlelle, vanhapiikatädin mielenkiinto oli varattu herra Tupmanille, ja Emilyn ajatukset näyttivät keskittyneen johonkin kaukaiseen esineeseen — ehkäpä ne seurailivat poissaolevaa Snodgrassia?
Kello oli lyönyt yksitoista, kaksitoista, yksi, mutta herrat eivät vielä olleet palanneet. Levottomuus ilmeni jokaisen kasvoilla. Olikohan heidät houkuteltu ansaan ja ryöstetty? Olisikohan lähetettävä miehiä lyhdyt mukana etsimään joka suunnalle, mistä heidän saattaisi otaksua pyrkivän kotiin? Tai tulisikohan...? Hys! Siinä he jo olivat! Mikähän oli pidättänyt heitä niin kauan? Joukossa kuului vieraskin ääni. Kenenhän se oli? He hyökkäsivät keittiöön, jonne kuhnustelijat olivat menneet, ja saivat heti nähdä enemmän kuin vilahduksen asiain todellisesta laidasta.
Herra Pickwick, kädet taskussa ja hattu painuneena kokonaan vasemman silmän yli, nojasi tarjoilupöytään pudistellen päätään puolelta toiselle ja saaden huulensa jatkuvasti hymyilemään kaikkein miellyttävimmällä ja hyväntahtoisimmalla tavalla, vaikk'ei tuohon hymyyn saattanut nähdä mitään tajuttavaa syytä eikä perustetta. Vanha herra Wardle, jonka kasvot punoittivat kovasti, puristeli vieraan herran kättä mutisten ikuisen ystävyyden valoja. Herra Winkle pysytteli pystyssä kaappikelloa vasten ja heikolla äänellä uhkasi tuhoavansa ne perheen jäsenet, jotka uskaltaisivat ehdottaakaan, että hänen olisi mentävä nukkumaan, ja herra Snodgrass oli vaipunut tuoliin ilmeikkäitten kasvojensa piirteissä kaikkein hylätyimmän ja toivottomimman kurjuuden merkit, mitä ihmismieli saattaa kuvitella.
"Onko jotakin tapahtunut?" kysyivät nuo kolme naista.
"Ei mitään", vastasi herra Pickwick. "Me... me ollaan... ihan kunnossa. Minä sanon... Wardle, että me... ollaan ihan kunnossa... vai mitä?"
"Niinpä toki luulisin", vastasi hyväntuulinen isäntä. "Hyvät ystävät, tässä on kunnon ystäväni, herra Jingle, herra Pickwickin ystävä, tullut pienelle vieraskäynnille."
"Vaivaako herra Snodgrassia jokin?" kysyi Emily hyvin hätääntyneesti.
"Ei kerrassaan mikään, rouva", vastasi vieras. "Krikettipäivälliset... mainio seura... hauskoja lauluja... vanhaa portviiniä... klaretia... hyvää... oikein hyvää... viiniä... rouva... viiniä..."
"Eihän se ollut viini!" mutisi herra Snodgrass murtuneella äänellä. "Lohi sen vaikutti." (Syystä tai toisesta ei viini tällaisissa tapauksissa koskaan vaikuta mitään.)
"Eiköhän heidän olisi paras mennä nukkumaan, rouva?" sanoi Emma. "Kaksi miestä kyllä kantaa herrat yläkertaan."
"Minä en mene nukkumaan", sanoi herra Winkle jyrkästi.
"Ei yksikään elävä ihminen saa kantaa minua", sanoi herra Pickwick reippaasti ja jatkoi entistä hymyilyään.
"Eläköön!" äänsi herra Winkle heikosti.
"Eläköön!" toisti herra Pickwick ottaen hatun päästään, iskien sen permantoon ja heittäen tylsästi silmälasinsakin keskelle keittiön lattiaa. Tälle humoristiselle teolle hän nauroi täyttä kurkkua.
"Otetaan... vielä... yksi pullo", huusi herra Winkle aloittaen hyvin korkealta ja äänekkäästi, mutta päätyen hyvin matalaan ja kaiuttomaan ääneen. Hänen päänsä vaipui rinnalle, ja mumisten kumoamattoman päätöksensä olla menemättä nukkumaan ja verenhimoisen valittelunsa siitä, että "hän ei ollut lopettanut ukko Tupmania aamulla", hän vaipui syvään uneen. Tässä kunnossa kaksi nuorta jättiläistä kantoi hänet hänen huoneeseensa lihavan pojan toimiessa henkilökohtaisesti ylijohtajana, jonka suojelevaan huolenpitoon herra Snodgrass jonkin ajan kuluttua jätti oman olemuksensa. Herra Pickwick tarttui herra Tupmanin tarjoamaan käsivarteen ja hävisi rauhallisesti näkyvistä hymyillen enemmän kuin milloinkaan, ja herra Wardle, joka otti perheeltään niin hellät jäähyväiset kuin jos hänet olisi tuomittu suoraa päätä vietäväksi mestauslavalle, soi herra Trundlelle kunnian saattaa hänet yläkertaan ja meni huoneeseensa tehden perin onnistumattomia yrityksiä näyttää juhlalliselta ja arvokkaalta.
"Miten vastenmielinen näky", sanoi vanhapiikatäti.
"Inhoittava!" huudahtivat nuoret neidit.
"Kamala... oikein kamala", sanoi Jingle hyvin vakavan näköisenä, ja kuitenkin hän oli juonut ainakin puolitoista pulloa enemmän kuin muut. "Hirveä kohtaus... kovin hirveä!"
"Miten miellyttävä mies", kuiskasi täti herra Tupmanille.
"Ja kauniskin", kuiskasi Emily Wardle.
"Niin onkin", vahvisti vanhapiikatäti.
Herra Tupman muisteli Rochesterin leskeä, ja hänen mielenrauhansa häiriytyi. Seuraava puolentunnin keskustelu ei ollut omiaan tyynnyttämään hänen henkensä levottomuutta. Uusi vieras oli puhelias, ja hänen juttujensa luvun voitti vain hänen kohteliaisuuksiensa määrä. Herra Tupman tunsi, että mikäli Jinglen suosio kasvoi, sikäli hän itse joutui yhä enemmän varjoon. Hänen naurunsa oli väkinäistä, hänen hilpeytensä teeskenneltyä, ja kun hän lopulta painoi kivistävän päänsä tyynyjen väliin, hän ajatteli kamalaa mielihyvää tuntien tyydytystä, minkä hänelle tuottaisi se, että hänellä sillä hetkellä olisi herra Jinglen pää höyhen- ja aluspatjan välissä.
Väsymätön vieras nousi seuraavana aamuna aikaisin, ja vaikka muu seura yhä makasi vuoteessa edellisen illan ilonpidosta nääntyneenä, hän erittäin menestyksellisesti yritti pitää hilpeyttä yllä aamiaispöydässä. Hänen ponnistuksistaan oli sellainen tulos, että vanha rouva pyysi saada pari, kolme hänen parasta pilajuttuaan kerrotuksi itselleen kuulotorveen, ja hänkin alentui lausumaan naimattomalle tädille sen mielipiteen, että "hän (nimittäin Jingle) oli hävytön nuori vekkuli", mielipide, johon hänen kaikki läsnäolevat sukulaisensa täydellisesti yhtyivät.
Vanhan rouvan oli kauniina kesäaamuina tapana mennä lehtimajaan, jossa herra Tupman jo oli niin kauniisti kunnostautunut, seuraavia menoja ja tapoja noudattaen: ensiksi lihava poika haki naulasta vanhan rouvan makuuhuoneen oven takaa paksun, mustan satiinimyssyn, lämpimän pumpulihuivin ja paksun, isokoukkuisen kepin, sitten vanha rouva nojasi, otettuaan myssyn päähänsä ja huivin ylleen liikoja kiirehtimättä, toisen kätensä keppiin ja toisen lihavan pojan olkaan ja käveli hiljalleen lehtimajaan, jonne lihava poika jätti hänet nauttimaan raikasta ilmaa puolen tunnin ajaksi. Sen kuluttua poika palasi ja ohjasi vanhan rouvan jälleen kotiin.
Vanha rouva oli hyvin täsmällinen ja tarkka, ja kun näitä menoja oli noudatettu kolmena kesänä poikkeamatta vähäisintäkään perinnäisestä muodosta, ei hänen hämmästyksensä suinkaan ollut pieni, kun hän näki lihavan pojan sensijaan, että tämä olisi lähtenyt lehtimajasta, astuvan muutaman askeleen sen ulkopuolelle, katselevan huolellisesti ympärilleen joka suunnalle ja palaavan häntä kohti varovasti hiipien, kasvoilla mitä syvimmän salaperäisyyden leima.
Vanha rouva oli herkkä pelästymään kuten useimmat vanhat naiset, ja hänen ensimmäinen vaikutelmansa oli se, että pullea nuorukainen aikoi tehdä hänelle törkeää ruumiillista väkivaltaa ottaakseen haltuunsa hänen pikkurahansa. Hän aikoi huutaa apua, mutta ikä ja heikkous olivat jo aikoja sitten riistäneet häneltä huutamiskyvyn, minkä vuoksi hän vain seurasi pojan liikkeitä tavattoman kauhun vallassa, jota suinkaan ei vähentänyt se, että poika tuli ihan hänen viereensä ja huusi hänen korvaansa kiihkeällä, ja, kuten hänestä tuntui, uhkaavalla äänellä:
"Emäntä! Emäntä!"
Nyt sattui niin, että Jingle oli kävelyllä puutarhassa, tällä hetkellä ihan lehtimajan luona. Hänkin kuuli huudon "emäntä" ja pysähtyi kuullakseen enemmän. Hänellä oli kolme syytä tällaiseen menettelyyn. Ensiksikin hän oli toimeton ja utelias, toiseksi hän ei ollut millään lailla hienotunteinen, ja kolmanneksi ja viimeiseksi hän oli eräiden kukkivien ruusupensaiden kätkössä. Siis hän seisahtui paikalleen, ja siinä hän kuunteli.
"Emäntä!" huusi lihava poika taas.
"No niin, Joe", sanoi vapiseva vanha rouva. "Olen varmasti ollut hyvä emäntä sinulle, Joe. Sinua on aina kohdeltu hyvin hellästi, sinulla ei ole ollut milloinkaan liiaksi tekemistä ja sinulla on aina ollut kylliksi ruokaa."
Viimeinen kohta oli vetoomus lihavan pojan kaikkein herkimpiin tunteisiin. Hän näyttikin olevan mielenliikutuksen vallassa vastatessaan painokkaasti:
"Niin on ollut."
"Mitä sitten tahdot minusta nyt?" kysyi vanha rouva, jonka rohkeus palasi.
"Kylmät väreet karsimaan selkäpiitänne", vastasi poika.
Moinen tapa osoittaa kiitollisuutta tuntui kovin verenhimoiselta, ja kun vanha rouva ei oikein ymmärtänyt, millä menetelmällä sellainen tulos saavutettaisiin, palasi koko hänen entinen kauhunsa taas.
"Mitä luulette minun nähneen tässä lehtimajassa eilen illalla?" kysyi poika.
"Siunatkoon! Mitä?" huudahti vanha rouva pojan juhlallisen puhetavan säikähdyttämänä.
"Vieras herra... jonka käsi on haavoittunut... suuteli ja syleili..."
"Ketä, Joe? Ei ketään palvelijattarista toivoakseni."
"Pahempaa", kiljui lihava poika vanhan rouvan korvaan.
"Jotakuta poikani tyttäristä?"
"Pahempaa."
"Vieläkö pahempaa, Joe?" sanoi vanha rouva, joka oli pitänyt tätä inhimillisen hirmuisuuden äärimmäisenä rajana. "Kuka se oli, Joe. Minun täytyy saada tietää se."
Lihava poika katseli varovasti ympärilleen ja päätettyään tarkastuksensa huusi vanhan rouvan korvaan:
"Neiti Rachelia."
"Mitä?" kysyi vanha rouva kimeällä äänellä. "Puhu kovemmin!"
"Neiti Rachelia", kiljui poika.
"Minun tytärtäni?"
Se nyökkäysten sarja, jolla lihava poika ilmaisi myöntymyksensä, sai hänen poskensa tutisemaan kuin hyytelö.
"Ja hän salli sen tapahtua!" kirkaisi vanha rouva.
Irvistys levisi pojan kasvoille hänen vastatessaan:
"Suuteli vielä häntä takaisin."
Jos herra Jingle piilopaikastaan olisi saattanut nähdä sen ilmeen, joka tämän paljastuksen johdosta levisi vanhan rouvan kasvoille, olisi luultavasti äkillinen naurunpuuska ilmaissut, kuinka lähellä huvimajaa hän oli. Hän kuunteli innokkaasti. Vihaisten lauselmien osia, kuten: "Minun luvattani!" "Hänen iällään!"
"Voi minua vanhaa naisparkaa!"
"Olisihan hän voinut odottaa, kunnes olen kuollut" jne. kantautui hänen korviinsa, ja sitten hän kuuli soran ratisevan lihavan pojan kantapäiden alla, kun tämä poistui ja jätti vanhan rouvan yksin.
Oli ehkä merkillinen yhteensattuma, mutta joka tapauksessa tosiasia, että herra. Jingle viiden minuutin kuluttua siitä kun hän oli Manor Farmiin saapunut, oli itsekseen päättänyt ryhtyä viipymättä piirittämään vanhapiikatädin sydäntä. Hän oli kyllin terävä huomioidentekijä nähdäkseen, että hänen avomielinen käytöstapansa ei millään lailla ollut epämiellyttävä hänen hyökkäystensä kukoistavalle kohteelle, ja hänellä oli enemmän kuin vahva epäilys, että täti omisti kaikkein halutuimman kaikista lisätarpeista: riippumattoman varallisuuden. Pakottava välttämättömyys voittaa kilpakosija millä keinoin hyvänsä välähti heti hätien mieleensä, ja hän päätti oitis ryhtyä erinäisiin toimenpiteisiin tässä tarkoituksessa ja aikeessa minuuttiakaan viivyttelemättä. Fielding kertoo meille, että mies on tuli ja nainen tappurat, ja Pimeyden Ruhtinas pistää niihin tulen. Herra Jingle tiesi, että nuoret miehet ovat ikäneidoille samaa kuin palava kaasu ruudille, ja hän päätti hetkeäkään menettämättä koettaa, minkä vaikutuksen räjähdys tekisi.
Pää täynnä tuumia tämän tärkeän päätöksen johdosta hän hiipi pois piilopaikastaan ja lähestyi taloa äsken mainituiden ruusupensaiden suojassa. Onni näytti päättäneen suosia hänen aikeitaan. Herra Tupman ja muut vieraat poistuivat puutarhan sivuportista juuri samalla hetkellä, kun hän sai talon näkyviinsä, ja hän tiesi, että nuoret neidit olivat jo aamiaisen jälkeen lähteneet kahden kävelemään. Tie oli selvä.
Aamiaishuoneen ovi oli raollaan. Hän kurkisti sisään. Vanhapiikatäti istui neulomassa. Jingle yskäisi, täti katsahti ylös työstään ja hymyili. Epäröiminen ei ollut Alfred Jinglen luonteen piirteitä. Hän pani salaperäisen näköisenä sormen suulleen, astui sisään ja sulki oven.
"Neiti Wardle", sanoi Jingle teeskennellen vakavuutta, "suokaa anteeksi tungettelevaisuuteni... lyhyt tuttavuus... ei aikaa juhlallisiin menoihin... Kaikki on tullut ilmi."
"Hyvä herra!" sanoi täti kokolailla hämmästyneenä toisen odottamattomasta näyttäytymisestä ja hiukan epäillen hänen mielentilansa terveyttä.
"Hiljaa!" sanoi Jingle kuiskaten kuin näyttämöllä, "lihava poika... kasvot kuin kuu... pyöreät silmät... aika roisto." Tässä hän ilmeikkäästi pyöritti päätään, ja naimaton täti vapisi levottomuudesta.
"Otaksun, että tarkoitatte Josephia?" kysyi neiti ponnistaen kaikki voimansa näyttääkseen tyyneltä.
"Niin juuri... kirottu Joe... petturi koira! Joe... kertoi vanhalle rouvalle... vanha rouva kiukuissaan... hurjana... raivoaa... Lehtimaja... Tupman... syleilyjä ja suuteluja... kaikenlaista... Vai mitä, neiti?"
"Herra Jingle", sanoi vanhapiikatäti, "jos olette tullut tänne solvaamaan minua..."
"En suinkaan... ei millään muotoa", vastasi häkeltymätön herra Jingle, "kuulin jutun... tulin varoittamaan teitä vaarasta... tarjoamaan palveluksiani... estämään hälinää. Ei mitään väliä — pitäkää solvauksena... lähden tieheni." Ja hän kääntyi kuin täyttääkseen uhkauksensa.
"Mitä minun on tehtävä?" sanoi ikäneitoparka purskahtaen itkuun. "Veljeni suuttuu kauheasti."
"Niin hän kyllä tekee", sanoi Jingle pienen ajan kuluttua, "suuttuu julmasti."
"Voi herra Jingle, mitä minun on sanottava?" huudahti täti toisen epätoivon puuskan kynsissä.
"Sanokaa, että poika näki kaiken unissaan", vastasi herra Jingle kylmästi.
Lohdutuksen säde pilkisti tädin mieleen hänen kuullessaan tämän neuvon. Herra Jingle huomasi sen ja päätti käyttää hyväkseen saavuttamaansa etua.
"Hyh, hyh... ei mikään helpompaa... se pojanlurjus... suloinen nainen... lihava poika saa selkäänsä... teitä uskotaan... juttu lopussa... kaikki hyvin."
Emme tiedä, oliko mahdollisuus suoriutua tuosta onnettomasta paljastuksesta ikäneidosta ilahduttava vai pehmensikö hänestä itsestään käytetty sanonta "suloinen nainen" hänen surunsa ankaruutta. Hän punastui hieman ja loi Jingleen kiitollisen katseen.
Tunkeileva herrasmies huokasi syvään, kiinnitti katseensa muutamaksi minuutiksi ikäneidon kasvoihin, vavahti melodramaattisesti ja käänsi äkkiä katseensa pois.
"Te näytätte onnettomalta", sanoi täti surkuttelevalla äänellä. "Saanko osoittaa kiitollisuutta avustanne kysymällä, mikä onnettomuuteenne on syynä, jos mahdollisesti saisin tilaisuuden poistaa sen?"
"Haa!" huudahti herra Jingle, taas säpsähtäen. "Poistaa, poistaa onnettomuuteni, kun rakkautenne on annettu miehelle, joka on tunteeton sen siunauksellista vaikutusta kohtaan... joka tälläkin hetkellä tuumailee, kuinka päästä sen henkilön sisarentyttären tunteitten herraksi, joka... mutta ei, hän on ystäväni... En tahdo kuuluttaa hänen paheitaan. Jääkää hyvästi, neiti Wardle."
Tämän kaikkein yhtenäisimmän puheen jälkeen, mitä on milloinkaan kuultu hänen pitäneen, herra Jingle painoi silmilleen ennen mainitun nenäliinan jäännökset ja kääntyi ovea kohti.
"Seis, herra Jingle!" sanoi täti painokkaasti. "Olette vihjannut herra Tupmaniin, selittäkää, mitä tarkoitatte."
"En koskaan", huudahti Jingle ammattinsa mukaisella teatraalisella äänellä. "En koskaan!"
Ja osoittaakseen, ettei hän halunnut vastata enempiin kyselyihin, hän työnsi tuolin ihan lähelle tädin tuolia ja istuutui.
"Herra Jingle", jatkoi täti, "vaadin, rukoilen teitä selittämään, onko herra Tupmanilla jokin peloittava salaisuus."
"Voinko minä", sanoi Jingle luoden silmänsä tädin kasvoihin, "voinko nähdä... suloinen olento... uhrataan sydämettömän ahneuden alttarille?"
Hän näytti muutaman sekunnin taistelevan ristiriitaisten, vastakkaisten vaikutelmien kanssa, sitten hän sanoi hiljaisella syvällä äänellä:
"Tupman haluaa vain rahojanne."
"Se lurjus!" huusi ikäneito ankaran kiukun vallassa.
(Herra Jinglen epäilykset olivat voitetut: tädillä oli rahaa.)
"Ja vielä pahempaakin", jatkoi Jingle, "rakastaa toista."
"Toista!" kirkaisi ikäneito. "Ketä?"
"Lyhytkasvuinen tyttö... mustat silmät... veljentytärtänne... Emily."
Syntyi lyhyt hiljaisuus.
Jos koko maailmassa oli ketään, jota kohtaan täti tunsi katkeraa ja syvälle juurtunutta mustasukkaisuutta, se oli juuri sama veljentytär. Puna oikein hulmahti hänen kasvoilleen ja kaulaansa, ja sanomatta sanaakaan hän heilahdutteli niskojaan sanomattoman halveksivan näköisenä. Vihdoin hän karkaisi luontonsa, puraisi ohuita huuliaan ja sanoi:
"Se ei ole mahdollista. En voi uskoa sitä."
"Pitäkää heitä silmällä!"
"Pidän kyllä", sanoi täti.
"Seuratkaa hänen katseitaan."
"Seuraan kyllä."
"Hänen kuiskutuksiaan!"
"Kyllä."
"Hän istuutuu tytön viereen pöytään."
"Antaa istuutua."
"Imartelee häntä."
"Antaa imarrella."
"Osoittaa hänelle mitä suurinta huomaavaisuutta."
"Antaa osoittaa."
"Hän ei ole näkevinäänkään teitä."
"Ei näkevinään minua!" kirkaisi vanhapiikatäti. "Hän ei ole näkevinäänkään minua, uskaltaako hän?" ja hän vapisi kiukusta ja pettymyksestä.
"Saatte itse varmuuden siitä", sanoi Jingle.
"Tahdon saada."
"Te ilmoitatte hänelle ajatuksenne?"
"Ilmoitan kyllä."
"Ettekö huoli hänestä myöhemminkään?"
"En milloinkaan."
"Tahdotteko ottaa jonkun muun?"
"Tahdon."
"Niin tapahtukoon."
Herra Jingle vaipui polvilleen, pysyi siinä viiden minuutin ajan ja nousi ylös vanhapiikatädin hyväksyttynä kosijana, sillä ehdolla, että Tupmanin valapattoisuus tulisi ilmeiseksi ja todistetuksi.
Todistusten kuorma lepäsi nyt herra Jinglen hartioilla, ja hän esitti todisteensa jo samana päivänä päivällispöydässä. Täti tuskin uskoi silmiään. Herra Tracy Tupman oli istuutunut Emilyn viereen silmäillen häntä, hymyillen ja kuiskutellen hänelle herra Snodgrassin harmiksi. Hän ei suonut silmäystä, ei sanaa, ei katsettakaan edellisen illan sydämenvalitulleen.
"Peevelin poika!" tuumi herra Wardle itsekseen. Hän oli kuullut äidiltään koko jutun. "Peevelin poika! Hän on ollut unissaan. Kaikki on kuvittelua."
"Petturi", ajatteli vanhapiikatäti. "Tuo hyvä herra Jingle ei narrannutkaan minua. Uh, kuinka vihaan tuota lurjusta!"
Seuraava keskustelu selvittänee lukijoillemme tämän ulkonaisesti selittämättömän muutoksen herra Tupmanin käytöksessä. Aika oli ilta, paikka puutarha. Syrjäpolulla käveli kaksi olentoa, joista toinen oli paksunpuoleinen ja lyhyt, toinen pitkähkö ja laiha. Ne olivat Tupman ja Jingle. Paksu olento aloitti keskustelun.
"No, kuinka näyttää menevän?" kysyi hän. "Loistavaa... mainiota... en osaisi itsekään näytellä paremmin... teidän tulee harjoitella lisää huomenaamuna... joka ilta siksi, kun annan uusia ohjeita."
"Toivooko Rachel sitä yhä?"
"Itse asiassa... ei toivo... mutta on tehtävä... johtaa epäluulot harhaan... Pelkää veljeään... sanoo, ettei sille mitään voi... Muutamia päiviä vielä... Kun vanhat sokeita... saavutatte onnen."
"Eikö mitään terveisiä?"
"Rakkautta... hellintä rakkautta... hellimpiä silmäyksiä... muuttumatonta tunnetta. Sanonko jotakin puolestanne?"
"Rakas ystävä", vastasi pahaa aavistamaton herra Tupman lämpimästi tarttuen "ystävänsä" käteen: "ilmaiskaa syvin rakkauteni, sanokaa, kuinka vaikealta teeskenteleminen minusta tuntuu... Sanokaa jotakin hellää ja ystävällistä, mutta lisätkää, kuinka hyvin ymmärrän hänen tänä aamuna teidän välityksellänne tekemänsä ehdotuksen välttämättömyyden. Sanokaa, että ihailen hänen viisauttaan ja ihmettelen hänen hienotunteisuuttaan."
"Sanon kyllä. Onko vielä jotakin?"
"Ei mitään, mutta lisätkää vielä, kuinka hartaasti kaipaan sitä hetkeä, jolloin saan sanoa häntä omakseni ja jolloin kaikki teeskentely on tarpeetonta."
"Aivan varmasti. Vieläkö jotakin?"
"Voi, hyvä ystävä!" sanoi herra Tupman parka tarttuen taas toverinsa käteen, "ottakaa lämpimimmät kiitokseni vilpittömästä hyvyydestänne ja antakaa minulle anteeksi, jos milloinkaan, vaikka ajatuksissani, olen tehnyt teille vääryyttä luullen, että voisitte asettua tielleni. Voi, rakas ystävä, voinko milloinkaan palkita tätä teille?"
"Ei puhuta siitä", vastasi herra Jingle. Hän keskeytti lyhyeen, ikään kuin äkkiä muistaisi jotakin, ja sanoi: "Sivumennen sanoen... Voitteko lainata kymmenen puntaa... hyvin kiireellinen tarve... maksan kolmen päivän perästä."
"Luulenpa kyllä voivani", vastasi herra Tupman täydestä sydämestään. "Kolmen päivän kuluttua, niinkö sanoitte?"
"Vain kolmen päivän... kaikki ohi silloin... ei enää vaikeuksia."
Herra Tupman luki rahat toverinsa kouraan, joka pisti ne kappale kappaleelta taskuunsa, kun he kulkivat taloa kohti.
"Olkaa varovainen", sanoi Jingle, "ei katsettakaan!"
"Ei vihjaustakaan", vahvisti Tupman. "Ei tavuakaan!"
"Ei yhtään kuiskausta."
"Koko huomionne veljentyttärelle... tädille mieluimmin tyly... Ainoa keino eksyttää vanhukset."
"Koetan olla varuillani", selitti herra Tupman.
"Ja minä myös", sanoi herra Jingle itsekseen, ja he astuivat sisään.
Edellisen illan kohtaus toistui iltapäivällä ja kaikkina kolmena seuraavana iltapäivänä ja iltana. Neljäntenä oli isäntä hyvin hyvällä tuulella, sillä hän oli saanut varmuuden siitä, ettei herra Tupmania voinut syyttää mistään. Samanlaisella tuulella oli herra Tupmankin, sillä Jingle oli kertonut hänelle, että asia pian ratkeaisi. Niin oli herra Pickwickkin, sillä hän oli harvoin pahalla tuulella. Mutta toisin oli herra Snodgrassin laita, sillä hän oli mustasukkainen Tupmanille. Hyvällä päällä oli vanha rouvakin, sillä hän oli voittanut whistissä, ja samoin oli herra Jinglen ja neiti Wardlenkin laita niin tärkeistä syistä tämän tapauksista rikkaan tarinan kulussa, että niistä täytyy kertoa toisessa luvussa.
9. luku.
PALJASTUS JA TAKAA-AJO.
Illallinen oli valmiiksi katettu, tuolit asetettu pöydän ympärille ja lasit järjestetty tarjoilupöydälle. Kaikki osoitti, että koko vuorokauden hupaisin hetki oli lähestymässä.
"Missä on Rachel"? kysyi herra Wardle.
"Ja missä Jingle?" lisäsi herra Pickwick.
"Hyvänen aika", sanoi isäntä, "ihme, etten ole kaivannut häntä aikaisemmin. Luulenpa melkein, etten ole kuullut hänen ääntään ainakaan pariin tuntiin. Emily hyvä, soitapa kelloa."
Kelloa soitettiin, ja lihava poika tuli sisään.
"Missä on neiti Rachel?" Poika ei tiennyt.
"Entä herra Jingle?" Hän ei tiennyt sitäkään.
Jokainen näytti hämmästyneeltä. Oli jo myöhä — kello yli yhdentoista. Herra Tupman nauroi partaansa. He kai viivyttelivät jossakin puhuen hänestä. Ha, ha, ha! Mainio keksintö tuo, oikein hupainen.
"Samantekevää", sanoi herra Wardle lyhyen vaitiolon jälkeen, "luulenpa heidän kohta ilmestyvän. En odota milloinkaan ketään illalliselle."
"Se on mainio elämänohje", sanoi herra Pickwick, "ihailtava."
"Olkaa hyvä ja istuutukaa", sanoi isäntä.
"Kernaasti", sanoi herra Pickwick, ja he istuutuivat. Pöydässä oli aikamoinen kimpale kylmää häränpaistia, ja herra Pickwickille varustettiin siitä iso palanen. Hän oli kohottanut haarukan huulilleen ja oli juuri aukaisemaisillaan suunsa ottamaan vastaan lihapalan, kun keittiöstä äkkiä alkoi kuulua monien äänten sorinaa. Hän pysähtyi kesken puuhaansa ja laski alas haarukan. Herra Wardlekin pysähtyi ja irroitti kätensä vaistomaisesti leikkuuveitsestä, joka jäi paistiin törröttämään. Hän silmäili herra Pickwickiä, ja herra Pickwick katseli häntä.
Käytävästä kuului raskaita askeleita, ruokasalin ovi aukeni äkkiä, ja sama mies, joka oli puhdistanut herra Pickwickin saappaat hänen saapuessaan taloon, hyökkäsi huoneeseen lihavan pojan ja kaikkien palvelijoiden seuraamana.
"Mitä helkkaria tämä tarkoittaa?" huudahti isäntä.
"Onko keittiön uunissa nokivalkea, Emma?" kysyi vanha rouva.
"Taivas, isoäiti! Ei!" huusivat molemmat nuoret neidit.
"No, mikä nyt on?" ärjyi talon haltija.
"Ne ovat menneet, isäntä... hävinneet kokonaan!"
Tässä asiain käänteessä nähtiin herra Tupmanin laskevan syrjään veitsensä ja haarukkansa ja kovasti kalpenevan.
"Ketkä ovat menneet?" sanoi herra Wardle vihaisesti.
"Herra Jingle ja neiti Rachel. Kyytivaunuissa, Muggletonin 'Sinisen Leijonan' vaunuissa. Olin siellä, mutta en voinut pidättää heitä ja juoksin tänne kertomaan."
"Ja minä suoritin hänen matkakulunsa!" sanoi herra Tupman raivoissaan pystyyn hypähtäen. "Hän on saanut minulta kymmenen puntaa. Ottakaa hänet kiinni! Hän on petkuttanut minua! En aio suvaita sitä. Tahdon oikeutta, Pickwick! En aio sietää tätä!"
Ja päästellen samanlaisia hajanaisia huudahduksia tuo onneton mies kierteli ympäri huonetta ihan raivoissaan.
"Herra meitä varjelkoon!" huudahti herra Pickwick seuratessaan ystävänsä käyttäytymistä peloittavan hämmästyksen vallassa. "Hän on tullut hulluksi. Mitä on tehtävä?"
"Tehtävä!" sanoi urhokas vanha isäntä, joka kiinnitti huomionsa ainoastaan lausunnon viimeiseen sanaan. "Valjastakaa hevonen kiesien eteen. Otan vaunut Leijonasta ja seuraan heitä heti. Missä", huudahti hän, kun mies juoksi toimittamaan käskyä, "missä se Joe lurjus on?"
"Tässä olen, mutta en ole lurjus", vastasi ääni. Se oli lihavan pojan.
"Kunpa vain pääsisin häneen käsiksi!" huusi Wardle, kun hän syöksyi kovaonnisen pojan kimppuun. "Hän on antanut sen Jingle lurjuksen lahjoa itsensä saattamaan minut väärille jäljille kertomalla mahdottoman jutun sisarestani ja ystävästänne, herra Tupmanista." (Tässä herra Tupman vaipui tuoliinsa.) "Kun vain saan hänet käsiini!"
"Älkää antako hänen mennä", huusivat naiset, joiden kirkunan läpi lihavan pojan nyyhkytykset selvästi kuuluivat.
"Minua ei saa pidätellä!" huusi vanha herra. "Sormet pois, herra Winkle! Antakaa minun mennä, herra Pickwick!"
Tänä myrskyn ja sekasorron hetkenä oli kaunista nähdä herra Pickwickin kasvojen tasainen ja filosofinen ilme, vaikka ne olivatkin hiukan punakoituneet ponnistuksesta, kun hän seisoi siinä kädet lujasti kietoutuneina lihavan isännän laajan vartalon ympäri siten hilliten hänen vihansa hirmuisuutta, kun taas kaikki huoneeseen kokoontuneet naiset työnsivät ja tuuppivat lihavan pojan ulos. Hän oli tuskin hellittänyt otteensa, kun mies jo tuli ilmoittamaan, että ajopelit odottivat.
"Älkää päästäkö häntä menemään yksin!" kirkuivat naiset. "Hän tappaa pian jonkun."
"Minä lähden hänen kanssaan", sanoi herra Pickwick. "Olette kunnon mies, Pickwick", sanoi isäntä tarttuen hänen käteensä. "Emma, anna herra Pickwickille huivi kaulan ympärille, pidä kiirettä!... Pitäkää huolta isoäidistä, tytöt, hän on pyörtynyt! No, niin, oletteko valmis?"
Kun herra Pickwickin suu ja leuka oli nopeasti verhottu suureen huiviin, hattu pantu hänen päähänsä ja päällystakki heitetty hänen käsivarrelleen, hän vastasi myöntävästi. He hyppäsivät kieseihin.
"Anna mennä, Tom!" huusi isäntä, ja he lähtivät pitkin ahdasta kujaa täristen sinne tänne raiteissa ja törmäillen pensasaitaan molemmin puolin, joka hetki vaarassa mennä kappaleiksi.
"Kuinka paljon he ovat edellä?" huusi herra Wardle, kun he ajoivat 'Sinisen Leijonan' oven eteen, jonka luo oli kerääntynyt pieni ihmisryhmä, vaikka olikin myöhäistä.
"Ei enempää kuin kolmeneljännestuntia", vastasi joku joukosta.
"Heti vaunut ja nelivaljakko. Pankaa kiesit myöhemmin suojaan."
"Pitäkää kiirettä, pojat!" huusi majatalon hoitaja. "Kärryt nelivaljakon eteen, kiireesti, jalat alle!"
Tallirengit ja pojat kiitivät pois. Lyhdyt loimottivat miesten juoksennellessa sinne tänne, hevosten kaviot kopisivat pihan epätasaisella kivityksellä, kärryt jyrisivät, kun ne vedettiin ulos vajasta, ja kaikkialla oli melua ja liikettä.
"No, saadaanko nuo vaunut tänä iltana?" huusi Wardle.
"Tulevat juuri pihan poikki, herra", vastasi tallirenki.
Ja niin ne tulivatkin. Hevoset aisoihin, kyytimiehet, matkustajat sisään.
"Muistakaa, seitsemän mailin kyytiväli vähemmässä kuin puolessa tunnissa!" huusi herra Wardle.
"Antaa mennä!"
Kyytimiehet käyttivät kannuksia ja ruoskaa, tarjoilijat huusivat, rengit hurrasivat, ja herrat kiitivät matkaan nopeasti, hurjaa kyytiä.
"Kaunis tilanne!" tuumi herra Pickwick, kun hänellä oli ollut aikaa miettiä hetkinen. "Kauniissa asemassa on nyt Pickwick-kerhon puheenjohtaja. Kosteat vaunut, vieraat hevoset, viisitoista mailia tunnissa, ja kello on kaksitoista yöllä."
Ensimmäisten kolmen, neljän mailin aikana ei kumpikaan herroista puhunut sanaakaan, sillä molemmat olivat liiaksi syventyneet omiin ajatuksiinsa lausuakseen mietteitään toisilleen. Mutta kun he olivat jättäneet niin paljon matkaa taakseen ja lämminneet hevoset alkoivat ravata oikein oivallisesti, liikunnan nopeus virkisti herra Pickwickiä siinä määrin, ettei hän enää voinut pysyä mykkänä.
"Saammehan varmasti kiinni heidät", sanoi hän.
"Toivottavasti", vastasi hänen toverinsa.
"Kaunis yö", sanoi herra Pickwick katsellen kuuta, joka paistoi kirkkaasti.
"Sitä pahempi", vastasi Wardle, "sillä he ovat voineet käyttää hyväkseen kuutamoa saadakseen meistä etumatkaa, kun me taas pian menetämme sen. Se laskee jo tunnin kuluttua."
"Mutta eikö tällaista vauhtia ajaminen pimeässä ole jokseenkin epämiellyttävää?" kysyi herra Pickwick.
"Niin taitaa olla", vastasi hänen toverinsa yksikantaan.
Herra Pickwickin satunnainen innostus alkoi jo hiukan laimeta, kun hän ajatteli retken varjopuolia ja vaaroja, joihin hän niin ajattelemattomasti oli antautunut. Näistä mietteistä hänet herätti etumaisen hevosen selässä ratsastavan kyytimiehen kovaääninen huuto:
"Hoi, hoi, hoi", huusi tämä.
"Hoi, hoi, hoi", jatkoi toinen.
"Hoi, hoi, hoi", huusi vanha Wardle itsekin hyvin virkeästi pää ja puoli ruumista ulkona vaunujen ikkunasta.
"Hoi, hoi, hoi", huusi herra Pickwickkin tarttuen huudon tahtiin, vaikk'ei hänellä ollut pienintäkään aavistusta sen tarkoituksesta tai päämäärästä. Kaikkien neljän hoilottaessa vaunut pysähtyivät.
"Mikä hätänä?" kysyi herra Pickwick.
"Tässä on sulkupuomi", selitti vanha Wardle. "Saamme kuulla jotakin pakolaisista."
Viiden minuutin kuluttua, jotka olivat menneet yhtämittaiseen kolkuttamiseen ja huutamiseen, ilmestyi veräjänvartijan talosta vanha mies vain paita ja housut yllään ja aukaisi puomin.
"Kuinka kauan sitten kyytivaunut menivät tästä ohi?" kysyi herra Wardle.
"Kuinka kauanko sitten?"
"Niin."
"Enpä osaa oikein sanoa. Ei siitä pitkää aikaa ole, eikä lyhyttäkään, ehkä juuri keskivälillä."
"Onko tästä yleensä mennyt mitään kiesejä?"
"Kyllä, kyllä ne tästä menivät."
"Kuinka kauan sitten, ystäväni", ryhtyi herra Pickwick välittämään, "tuntiko?"
"Luulenpa, että tunti", vastasi mies.
"Vai kaksi tuntia?" kysyi sivuhevosen ohjaaja.
"Saattaapa olla niinkin", vastasi vanhus epäröivästi.
"Antaa mennä eteenpäin, pojat", huusi kiivas vanha herra. "Ei toimita menettää aikaa sen vanhan hölmön takia."
"Vai hölmö", toisti ukko seisoessaan irvistellen keskellä tietä puoleksi suljetun puominsa ääressä ja katsellen vaunuja, jotka vähitellen hävisivät välimatkan kasvaessa. "Eipä sentään ihan hölmöjä olla! Menetit kymmenen minuuttia tässä ja sait mennä yhtä viisaana kuin tulitkin. Jos jokainen mies kyytivälillä on ansainnut guinean puoleksikaan niin kunniallisesti kuin minä, niin etpä saavuta toisia vaunuja tällä puolen Mikkelin päivän, mokomakin vanha möhömaha!" Ja vielä kerran leveästi irvistellen ukko sulki puomin, palasi koppiinsa ja löi oven kiinni jälkeensä.
Sillä välin kiesit jatkoivat matkaansa kyytivälin loppua kohti vauhdin vähääkään hiljenemättä. Kuten herra Wardle oli sanonut, laski kuu nopeasti, raskaat, tummat pilviröykkiöt, jotka olivat vähitellen alkaneet levitä taivaalle, kokoontuivat nyt yhteen kasaan heidän yläpuolelleen, ja suuret sadepisarat, jotka aina silloin tällöin rapsahtelivat vaunujen ikkunoihin, tuntuivat varoittavan kulkijoita myrskyisen yön lähestymisestä. Tuulikin puhalsi suoraan vastaan, kiiti hurjina puuskina kapeaa tietä pitkin ja ulvoi kaameasti tietä reunustavien puitten latvuksissa. Pickwick kietoi päällystakkinsa tiukemmin ympärilleen, painautui mukavammin vaununnurkkaan ja vaipui syvään uneen, josta hänet herättivät vasta ajopelien pysähtyminen, tallirengin kellon ääni ja kova huuto: "Hevosia heti paikalla!"
Tässä syntyi toinen viivytys. Kyytimiehet nukkuivat niin salaperäisen sikeässä unessa, että tarvittiin viisi minuuttia henkeä kohden, ennen kuin heidät saatiin hereille. Tallirenki oli jollakin ihmeellisellä tavalla hävittänyt tallin avaimen, ja vielä kun se löydettiinkin, pani kaksi uneliasta auttajaa hevosille väärät valjaat, niin että koko valjastuspuuha oli aloitettava uudelleen. Jos herra Pickwick olisi ollut yksin, olisivat nämä monenlaiset esteet tehneet kerta kaikkiaan lopun takaa-ajosta, mutta ukko Wardlea ei lannistettu niin helpolla. Hän auttoi kaikessa niin innokkaan hyväntahtoisesti — tuupaten tuota miestä, työntäen tätä, kiristi soikea tuolla, sitoi solmun täällä — niin että vaunut olivat valmiit paljon lyhyemmässä ajassa kuin niin monissa vaikeuksissa olisi kohtuuden nimessä voinut odottaa.
He jatkoivat nyt matkaansa, mutta heidän toiveensa eivät olleet suinkaan millään lailla rohkaisevia. Kyytiväli oli viisitoista mailia, yö pimeä, tuuli ankarasti ja satoi kuin kaatamalla. Ei ollut mahdollista kulkea nopeasti niin moninaisten esteiden pidätellessä. Kello oli jo yksi, ja kesti melkein kaksi tuntia, ennen kuin he pääsivät kyytivälin päähän. Täällä ilmestyi heidän eteensä kuitenkin esine, joka taas sytytti heidän toiveensa ja elähdytti heidän lannistunutta rohkeuttaan.
"Milloin nuo vaunut saapuivat?" huusi vanha Wardle hypäten ajopeleistä maahan ja osoittaen toisia, loan ja kuran peittämiä, jotka seisoivat kujalla.
"Tuskin neljännestunti sitten, herra", vastasi tallirenki, jolle kysymys oli tehty.
"Herra ja nainen?" tiedusteli Wardle hengityksen melkein pysähtyessä jännityksestä.
"Niin juuri."
"Pitkä herra... hännystakissa... jalat... hontelo ruumis?"
"Niin, herra."
"Vanhahko nainen, laihat kasvot, pelkkää luuta ja nahkaa, niinkö?"
"Aivan niin, herra."
"Taivasten tekijä, se on se pariskunta, Pickwick!" huudahti vanha herra.
"He olisivat olleet täällä aikaisemmin", selitti tallirenki, "mutta rahje oli katkennut."
"Ne ne ovat", innostui Wardle, "niin ovat, helkkari vieköön! Heti vaunut ja nelivaljakko. Saamme heidät kiinni, ennen kuin he ehtivät seuraavaan majataloon. Punta juomarahaa, pojat! Pitäkää kiirettä, heilukaa vikkelään, juuri sillä lailla!"
Tällaisia kehoituksia huudellen vanha herra kiiti edestakaisin pihalla ja hyppeli sinne tänne sellaisen kiihkon vallassa, että se tarttui herra Pickwickiinkin. Samaisen vaikutuksen alaisena tämä herra sotkeutui perin pahasti valjaisiin ja sekoitti koko valjastuspuuhan mitä hämmästyttävimmin siinä lujassa uskossa, että hän muka huomattavasti joudutti valmistuksia.
"Hypätkää vaunuihin! Hypätkää vaunuihin!" huusi ukko Wardle kiiveten ajopeleihin, nostaen astuimen ylös ja paiskaten oven kiinni jäljessään. "Tulkaa tänne! Kiireesti, kiireesti!"
Ja ennen kuin herra Pickwick oikein tiesi, mitä oli tekeillä, hän huomasi, että vanhan herran tempaus ja tallirengin tuuppaus oli työntänyt hänet sisään toisesta ovesta, ja niin he taas lähtivät.
"Jopa taas ollaan liikkeellä", sanoi vanha herra innoissaan. Ja liikkeellä he olivatkin, kuten herra Pickwickille todistivat alituiset törmäykset joko vaunujen puuosiin tai vieressä olevaan seuralaiseen.
"Pää pystyyn!" sanoi reipas, vanha Wardle, kun herra Pickwick taas pää edellä syöksyi hänen laajoihin liiveihinsä.
"En ikinä ole kokenut tällaista tärinää", sanoi herra Pickwick.
"Välipä sillä", vastasi hänen toverinsa, "se on pian lopussa. Pysytelkää vain vakavana."
Herra Pickwick painautui nurkkaansa niin lujasti kuin suinkin saattoi, ja rattaat kiitivät eteenpäin nopeammin kuin milloinkaan.
Kun he tällä tavoin olivat matkanneet kolmisen mailia, vetäisi herra Wardle, joka oli parin, kolmen minuutin ajan katsellut ulos ikkunasta, sisään kurasta täplikkäät kasvonsa ja huudahti henkeä salpaavan innoissaan:
"Tuolla ne ovat!"
Herra Pickwickkin pisti päänsä ikkunasta ulos. Niin juuri. Lyhyen matkan päässä heidän edessään oli nelivaljakko, joka kiiti eteenpäin täyttä laukkaa.
"Eteenpäin, eteenpäin!" vanha herra melkein kirkui. "Kaksi puntaa mieheen, pojat! Älkää antako niiden voittaa meitä! Seuratkaa, seuratkaa!"
Edelläkulkevien vaunujen hevoset laukkasivat minkä kavioista lähti, ja herra Wardlen hevoset panivat parastaan niiden perässä.
"Näen hänen päänsä", huudahti kiivasluontoinen vanha herra. "Saakeli soikoon, näen hänen päänsä!"
"Minäkin näen", sanoi herra Pickwick. "Hän se on."
Herra Pickwick ei ollut erehtynyt. Herra Jinglen kasvot, jotka olivat yltäänsä pyörien roiskuttaman lian tahraamat, olivat selvästi näkyvissä vaunujen ikkunassa, ja hänen kätensä liikkeet, kun hän hurjasti heilutti niitä kyytimiehiä kohti, osoittivat, että hän kehoitti heitä yhä kovempiin ponnistuksiin.
Jännitys oli ankara. Pellot, puut ja pensasaidat näyttivät kiitävän heidän ohitseen pyörretuulen vauhtia, niin kiivasta oli kulku. He olivat jo aivan edellisten vaunujen rinnalla. Jinglen ääni kuului jo selvästi pyörien jytinänkin läpi, kun hän kiihoitti kyytimiehiään. Ukko Wardle oikein kuohui raivoaan ja kiivauttaan. Hän päästeli "roistoja ja ryöväreitä" tusinoittain, puristi kätensä nyrkkiin ja heristeli sitä ilmeikkäästi vihansa kohteelle, mutta Jingle vain hymyili halveksivasti ja vastasi hänen uhkauksiinsa riemuhuudoin, kun hänen hevosensa kannusten ja ruoskan tehostetun käytön voimasta porhalsivat yhä nopeampaan laukkaan ja jättivät seuraajat jälkeensä.
Herra Pickwick oli juuri vetänyt päänsä sisään ja huutamisesta väsynyt herra Wardle oli tehnyt samoin, kun peloittava jysähdys singotti heidät eteenpäin vaunujen etuosaa kohti. Seurasi ilkeä nytkähdys, äänekäs rasahdus: pyörä irtausi akselista, vieri pois, ja vaunut kaatuivat.
Muutaman sekunnin kestäneen ällistyksen ja sekaannuksen jälkeen, jolloin ei kuulunut mitään muuta kuin hevosten puuskutusta ja särkyvän lasin kilinää, herra Pickwick tunsi, että hänet voimakkaasti vedettiin esiin vaunujen raunioista, ja heti kun hän oli taas päässyt jaloilleen ja saanut päänsä esiin päällystakkinsa liepeiden alta, jotka oleellisesti estivät häntä käyttämästä näköelimiään, hänen silmiensä eteen avautui onnettomuus koko täydellisyydessään.
Vanha herra Wardle seisoi hänen vieressään hatuttomin päin ja vaatteet repeytyneinä useista kohdin, ja vaununkappaleita oli huiskin haiskin heidän jaloissaan. Ajomiehet, joiden oli onnistunut katkaista hihnat, seisoivat hevosten päitten kohdalla loan tuntemattomiksi tahrimina ja vaatteet epäjärjestyksessä ankaran ratsastuksen jälkeen. Noin sadan kyynärän päässä näkyivät toiset vaunut, jotka olivat pysähtyneet kuullessaan heidän kaatumisensa rytinän. Sen kyytimiehet, molempien kasvot leveässä irvistyksessä, katselivat kilpailijoitaan hevostensa selästä, ja herra Jingle silmäili vaunun hylkyä silminnähtävästi tyytyväisenä omiensa ikkunasta. Päivä oli juuri valkenemassa ja koko kohtaus näkyi selväpiirteisenä aamun harmaassa valossa.
"Hohoi!" huusi häpeämätön Jingle. "Ei kukaan vahingoittunut?... Vanhahkoja herroja... koko lailla painoa... vaarallista hommaa... kovin vaarallista!"
"Te olette roisto!" ärjyi Wardle.
"Ha haa", nauroi Jingle vastaan ja lisäsi sitten viekkaasti silmää iskien ja viitaten peukalollaan vaunun sisäosaan: "Hän voi oikein hyvin... sanoo terveisiä... pyytää, ettette vaivautuisi... Parhaat terveiset Tuppylle... Ettekö halua nousta seisomaan taakse? Antaa mennä."
Kyytimiehet suoristautuivat satulassa, ja vaunut ratisivat tiehensä. Herra Jingle huiskutti ivallisesti valkoista nenäliinaa vaunujen ikkunasta.
Ei mikään koko seikkailussa, ei edes rattaiden kaatuminenkaan, ollut häirinnyt herra Pickwickin mielentilan tyyntä ja rauhallista juoksua. Mutta tuo halpamaisuus, että ensin lainaa rahaa hänen uskolliselta seuralaiseltaan ja sitten lyhentää hänen nimensä Tuppyksi, oli enemmän kuin hän jaksoi kärsivällisesti sietää. Hän veti syvään henkeä ja karahti punaiseksi aina silmälasiensa kehyksiä myöten, kun hän sanoi hitaasti ja painokkaasti:
"Jos vielä kerrankin tapaan tuon miehen, niin..."
"Hyvä, hyvä", keskeytti herra Wardle, "tuo kaikki on kyllä oivallista, mutta sillä välin kuin me seisomme tässä, he ehtivät hankkia naimaluvan ja vihityttää itsensä Lontoossa."
Herra Pickwick pysyi vaiti, pisti kostonhimonsa pulloon ja korkin suulle.
"Kuinka pitkälti on seuraavaan majataloon?" kysyi Wardle eräältä kyytimieheltä.
"Kuusi mailia, eikö niin, Tom?"
"Pikemmin vähän enemmän."
"Pikemmin vähän enemmän kuin kuusi, herra."
"Sille ei mahda mitään", sanoi Wardle, "meidän on käveltävä tuo matka, Pickwick!"
"Minkäs sille voi", vastasi tuo todella suuri mies.
Lähetettyään sitten toisen kyytimiehen ratsastamaan takaisin ja hankkimaan uudet vaunut ja hevosia ja jätettyään toisen paikalle pitämään huolta särkyneistä, herrat Pickwick ja Wardle lähtivät miehekkäästi kävelemään eteenpäin sidottuaan ensin huivinsa kaulan ympäri ja painettuaan hattunsa syvälle päähän suojellakseen sen kuin voivat itseään siltä vedenpaisumukselta, jonka sade taas lyhyen tauon jälkeen raskaana lähetti heidän niskaansa.
10. luku
POISTAA KAIKKI EPÄILYKSET (MIKÄLI NIITÄ KENELLÄKÄÄN ON OLLUT) HERRA
JINGLEN LUONTEEN VILPITTÖMYYDESTÄ.
Lontoossa on useita vanhoja majataloja, jotka olivat kuuluisien postivaunulinjojen pääasemia niihin aikoihin, jolloin vaunut suorittivat matkansa vakavammalla ja juhlallisemmalla tavalla kuin nykyään, mutta jotka nyt ovat alentuneet melkeinpä vain maaseutuvaunujen odotus- ja lipunmyyntipaikoiksi. Lukija hakisi turhaan näitä vanhoja majataloja niiden "Kultaristien" ja "Härkien" ja "Koirien" joukosta, jotka nyt kohottelevat komeita päätyjään Lontoon parannettujen katujen varsilla. Jos hän haluaa löytää jonkin tällaisen vanhan paikan, hänen on ohjattava askeleensa kaupungin tuntemattomimpiin osiin, ja siellä, jossakin kaukaisessa nurkassa, hän vielä voi keksiä jonkun niistä törröttämässä jonkinmoisen jörön itsepäisyyden voimalla uudisrakennusten paljouden keskellä.
Varsinkin Southwarkissa on vielä puolisen tusinaa noita vanhoja majataloja, jotka ovat säilyttäneet ulkonaiset piirteensä muuttumattomina ja jotka ovat samalla säilyneet julkisten parannusten raivolta ja yksityisen keinottelun tunkeilulta. Ne ovat isoja, rappeutuneita, omituisia, vanhoja taloja, joissa on parvekkeita ja käytäviä ja portaita, kyllin tilavia ja kyllin vanhanaikaisia antamaan aineksia satoihin kummitusjuttuihin, jos joskus joutuisimme niin surkeaan asemaan, että meidän olisi pakko sepittää sellaisia tai jos maailma pysyisi pystyssä niin kauan, että olisi mahdollista käydä läpi nuo lukemattomat, totuudenmukaiset kertomukset, joita liittyy vanhaan London Bridgeen ja sen lähimmän Surreyn puoleiseen naapuristoon.
Erään tällaisen majatalon — ei minkään vähemmän kuuluisan kuin "Valkoisen Kauriin" pihalla, — puuhaili mies innokkaasti puhdistellen likaa kenkäparista varhain edellisessä luvussa kerrottujen tapahtumien jälkeisenä aamuna. Hänellä oli leveäraitaiset liivit, joissa oli mustat kalikoo-hihat ja siniset lasinapit, vaalean ruskeat polvihousut ja säärykset. Kirkkaan punainen huivi oli höllästi miten kuten kietaistu kaulaan ja vanha valkoinen hattu huolimattomasti kallellaan päässä. Hänen edessään oli kaksi kenkäläjää: toiset kiilloitettuja, toiset kuraisia, ja joka kerran, kun hän lisäsi puhdistettujen lukua, hän keskeytti työnsä ja katseli ilmeisesti tyydytyksekseen sen tuloksia.
Pihalla ei näkynyt jälkeäkään siitä kiireestä ja hyörinästä, joka yleensä kuuluu suuren majatalon tunnusmerkkeihin. Kolmet tai neljät tavaravaunut, jokaisessa niin korkea tavaraläjä leveän suojuskankaan alla, että se olisi ulottunut tavallisen talon toisen kerroksen ikkunoihin, oli pantu suojaan laajan katoksen alle, joka ulottui pihan toisen reunan yli, kun taas toiset vaunut, joiden luultavasti oli määrä aloittaa matkansa samana aamuna, oli vedetty avoimelle pihalle. Kaksinkertainen rivi makuuhuoneen-parvekkeita, joissa oli vanhat, kömpelöt ristikot, kulki pitkin epäsäännöllisen aukean kahta sivua, ja vastaava määrä kelloja, joita suojelivat sateelta pienet teräväharjaiset katokset, riippui oven yllä, joka vei baariin ja kahvilahuoneeseen. Parit, kolmet rattaat ja kaksipyöräiset kiesit oli vedetty erillisten pienten suojusten ja sadekattojen alle; ja vaunuhevosen satunnainen raskas polkaisu tai ketjun räminä pihan tuonnimmaisessa päässä ilmaisi jokaiselle, joka välitti siitä tiedosta, että talli oli sillä suunnalla. Kun vielä lisäämme, että eräitä puseropukuisia poikia makasi unessa olkikuvot aluksina raskailla kääryillä, villasäkeillä tai muilla tavaroilla, joita oli hajallaan siellä täällä, olemme niin täydellisesti kuin tarve vaatii kuvailleet "Valkoisen Kauriin" majatalon pihan High Streetin varrella, Southwarkissa, tänä erikoisena kyseenalaisena aamuna.
Kellon kimeästi soidessa ilmestyi ripeä siivoojatar ylemmälle makuuhuoneitten käytävälle ja kolkutettuaan erääseen oveen ja kuultuaan vastauksen sisältä huusi kaiteen yli:
"Sam!"
"Hoi!" vastasi valkohattuinen mies.
"Numero kaksikymmentä pyytää kenkiään."
"Kysy numerolta, haluaako se ne heti vai odottaako, kunnes saa!" kuului vastaus.
"Älä hupsuttele!" sanoi tyttö suostuttelevasti, "herra tahtoo kenkänsä heti."
"Niin, kyllähän sinun kanssasi kestiin lähtisi", sanoi kenkien puhdistaja. "Katseles näitä kenkiä — niitä on yksitoista paria, ja sitten yksi pariton, joka kuuluu numero kuuden puujalkaiselle. Nuo yks'toista paria pitäisi olla valmiina puoli yhdeksäksi ja pariton yhdeksäksi. Kukas on numero kaksikymmentä kaksi, jotta paiskaisi kaikki muut syrjään? Ei! ei! Järjestys se olla pitää, sanoi pyöveli, kun ripusti miehiä riippumaan. Valitan, herra, että saatte odottaa, mutta olen kohta valmis palvelemaan teitä."
Näin sanottuaan valkohattuinen mies rupesi entistä innokkaammin hankaamaan kaulussaapasta.
Taas kuului kimeä helähdys, ja "Valkean Kauriin" puuhakas emäntä näyttäytyi vastapäisellä käytävällä.
"Sam", huusi emäntä. "Missä se laiska lurjus on? Hoi, Sam! Siinähän sinä olet. Miksi et vastaa?"
"Eihän passannut vastata, kun te puhuitte", virkkoi Sam jurosti.
"Puhdista heti nämä kengät numero seitsemälletoista ja vie ne yksityishuoneeseen numero viisi ensimmäiseen kerrokseen."
Emäntä heitti pihalle naisen kengät ja kiiruhti tiehensä.
"Numero viisi", tuumi Sam ottaen liitupalan taskustaan ja piirtäen muistiin määräpaikan pohjiin. "Naisen kengät ja yksityishuone. Ei kai hän tullut vankkureissa?"
"Hän tuli aikaisin tänä aamuna", sanoi tyttö, joka yhä nojasi kaiteeseen, "vuokravaunuissa, erään herran kanssa. Se herra juuri tahtoo kenkiään, ja sinun on paras laittaa ne valmiiksi, ettäs tiedät."
"Miksi et sanonut sitä ennemmin?" tuumi Sam kovin harmissaan siepaten kyseessä olevat kengät edestään röykkiöstä. "Minusta hän näytti kaikesta päättäen ihan tavalliselta kymmenenpennin herralta. Yksityinen huone ja vielä rouvakin! Jos hän on vähääkään herrasmiehen sorttinen, niin shillinki ja päivä, asiallakäynnit tietenkin erikseen."
Tämän innoittavan ajatuksen kannustamana herra Samuel harjasi nyt niin sydämensä pohjasta, että muutaman minuutin kuluttua sekä saappaat että kengät niin kiiltävinä, että ne olisivat herättäneet kateutta ystävällisen herran Warrenin sielussa, — sillä "Valkoisessa Kauriissa" käytettiin vain Day & Martinin saapasrasvaa — olivat saapuneet numero viiden ovelle. "Sisään", vastasi miehen ääni Samin kolkutukseen. Sam teki parhaan kumarruksensa ja astui aamiaispöydässä istuvan herran ja naisen näköpiiriin. Asetettuaan huolellisesti herran kengät hänen jalkojensa oikealle ja vasemmalle puolen ja naisen kengät samoin vastaavalle paikalle hän perääntyi ovea kohden.
"Kuulkaahan, kiilloittaja!" sanoi herra.
"Mitä haluatte", sanoi Sam sulkien oven ja pitäen kättään rivassa.
"Tiedättekö — mikä se nyt onkaan — Doktors’ Commons?"
"Tiedän kyllä, herra."
"Missä se on?"
"Paavalin kirkkotarhan luona. Matala porttikäytävä kadun puolella, kirjakauppias toisessa kulmassa, hotelli toisessa ja keskellä kaksi miestä, jotka vaanivat naimaluvan hakijoita."
"Vaanivat naimaluvan hakijoita!" ihmetteli herra.
"Vaanivat naimaluvan hakijoita", toisti Sam. "Kaksi vekkulia, joilla on valkoinen esiliina — nostavat hattua, kun astutte sisään. 'Naimalupaako tarvis? Naimalupaako?' Omituista joukkoa ne ovat, ja heidän isäntänsä myös, herra. Old Baileyn asianajajia, ihan vissiin."
"Mitä ne tekevät?" kysyi herra.
"Mitäkö tekevät! Nähkääs, herra, se ei ole vielä kaikkein hulluinta. Ne ajavat vanhojen herrojen nuppiin tuumia, joista nämä eivät olisi uneksineetkaan. Isäni on ajuri. Hän oli leskimies ja eri lihava — ihan hurjan lihava. Hänen muijansa kuoli ja jätti hänelle neljäsataa puntaa. Hän menee Commonsiin tapaamaan notaaria ja nostamaan pennoset. Hyvin komeana, kaulussaappaat jalassa, kukka napinlävessä, leveälierinen silkkihattu, vihreä kaulahuivi, ihan täysi herra. Menee portista tuumien, mihin rahansa kiinnittäisi. Vaanija tulee vastaan, nostaa hattua: 'Lupakirja, herra, lupakirja?' — 'Mikä se on?' kysyy isä. 'Ka, lupakirja, herra', sanoo toinen. — 'Mikä se lupakirja on?' sanoo isä. — 'Naimalupa', sanoo vaanija. — 'Juokse järveen', sanoo isä. 'Mitäs minä sillä?' — 'Luulin teidän tarvitsevan', sanoo vaanija. Isä seisahtuu ja tuumii pikkusen. — 'Ei', sanoo hän sitten. 'Olen liian vanha ja monta tuumaa liian paksu'. — 'Ette yhtään', sanoo toinen. — 'Äläs luule', tuumaa isä. — 'Varmasti ette', vakuuttaa kärkkyjä. 'Viime maanantaina naitimme teitä kahta vertaa paksumman.' — 'Tosiaanko?' kysyy isä. — 'Ihan vissisti naitimme', sanoo vaanija. 'Te olette vauva hänen rinnallaan. Tätä tietä, herra! 'Tätä tietä'. — Ja niin isä marssi sen perässä kuin kesy apina posetiivin jäljessä, pieneen virastoon, jossa toinen veitikka istui likaisten paperien keskellä koettaen uskotella, että hänellä oli kiire. 'Olkaa hyvä, istukaa, kunnes kirjoitan luvan', sanoo kirjuri. — 'Suurkiitos, herra', tuumaa isä, ja hän istuutuu ja töllistelee silmät pullollaan ja suu ammollaan nimiä seinälaatikoista. 'Mikä on nimenne?' kysyy kirjuri. — 'Tony Weller', vastaa isä. — 'Mistä seurakunnasta?' kysyy kirjuri. — 'Belle Savage', sanoo isä, sillä siihen majataloon hänen oli tapana pysähtyä, eikä hän tiennyt mitään seurakunnasta. 'Ja mikä on naisen nimi?' kysyy kirjuri. Isä on kuin ukkosen lyömä. 'Helkkaristako minä sen tietäisin', sanoo hän. — 'Ettekö tiedä?' kysyy kirjuri. — 'En sen enempää kuin te', selittää isä, 'mutta eikös sitä voi panna sinne jälkeenpäin?' — 'Ei mitenkään', sanoo kirjuri. — 'No hyvä', sanoo isä-, tuumattuaan vähän. Pankaa sinne rouva Clarke.' — 'Mikä Clarke?' kysyy kirjuri kastaen kynän musteeseen. — 'No, Susan Clarke, osoite 'Granbyn Markiisi', Dorking', sanoo isä. 'Hän ottaa minut, jos pyydän, se on varma. En ole milloinkaan sanonut hänelle mitään, mutta kyllä hän ottaa, — minä tiedän. Naimalupa tehtiin, ja leski tahtoi hänet, ja, mikä on vielä hullumpaa, leski on saanut hänet nyt, enkä minä ole nähnyt yhtään noista neljästäsadasta punnasta, sen pahempi. Pyydän anteeksi, hyvä herra", sanoi Tom lopetettuaan, "mutta kun tuo onnettomuus pälkähtää päähäni, liikkuu kieleni kuin hyvin rasvattu työntökärryn pyörä."
Sanottuaan näin ja oltuaan hetken vaiti odottaen, tarvittaisiinko häntä vielä, Sam lähti huoneesta.
"Puoli yhdeksän... paras aika... heti liikkeelle", sanoi herra, jota meidän tuskin tarvinnee esitellä Jingleksi.
"Aika... mihin?" kysyi ikäneitotäti.
"Naimalupa... rakkain enkeleistä... Ilmoittaa papille... sanot minua omaksesi huomenna", selitti herra Jingle, kun hän puristi tädin kättä.
"Naimalupa!" sanoi Rachel punastuen.
"Naimalupa", toisti Jingle.
"Kiireesti kimppuun naimaluvan
ja sitten tänne takaisin.""Kuinka sukkela sinä olet", sanoi Rachel.
"Sukkela... Mitäs sitten hetket, päivät, viikot, vuodet, kun ollaan yhdessä... kiitävät... lentävät... syöksyvät... haihtuvat... höyrykone... tuhat hevosvoimaa... ei mitään tähän verrattuina."....
"Em... emmekö voi vihityttää itseämme ennen kuin huomisaamuna?" kysyi Rachel.
"Mahdotonta... ei käy päinsä... kuulutus kirkossa... lupakirja tänään... häät huomenna."
"Minua niin peloittaa, että veljeni löytää meidät", sanoi Rachel.
"Löytää... roskaa!... Liian pahasti tärähtänyt kaatuessaan... sitä paitsi... suurta varovaisuutta... Jätimme kyytihevoset... kävelimme eteenpäin... otimme ajurin... tulimme Southwarkiin... Viimeinen paikka maailmassa, jonne hän silmäisi... Ha, haa... mainio keksintö, ihan mainio!"
"Älä viivy kauan poissa", sanoi ikäneito armaasti, kun Jingle pisti lerppareunaisen hatun päähänsä.
"Kauanko poissa sinun luotasi, julma tenhotar?" ja herra Jingle hyppeli leikillisesti tädin luo, painoi siveän suudelman hänen huulilleen ja tanssi ulos ovesta.
"Rakas mies", sanoi ikäneito, kun ovi oli sulkeutunut.
"Hassu vanhapiika", sanoi Jingle kulkiessaan eteisen läpi.
On tuskallista jäädä ajattelemaan sukukuntamme uskottomuutta, sen vuoksi emme haluakaan seurata pitemmälti Jinglen ajatuksenjuoksua, kun hän ohjasi askeleensa Doktors' Commonsiin. Tarkoitukseemme riittänee, kun sanomme, että hän vältettyään valkeaesiliinaisten lohikäärmeiden viettelykset, jotka vartioivat tuon loihditun paikan ovea, saapui täysin hengissä pastorinkansliaan ja hankittuaan sieltä hyvin imartelevan pergamenttikirjeen Canterburyn arkkipiispalta "hänen uskolliselle ja rakastetulle Alfred G. Jinglelleen ja Rachel Wardlelle, tervehtien" pisti huolellisesti salaperäisen paperin taskuunsa ja ohjasi taas riemumielin askeleensa Southwarkia kohti.
Hän oli par'aikaa matkalla "Valkoiseen Kauriiseen", kun pihalle ilmestyi kaksi paksua ja yksi hoikka herra ja alkoi katsella ympärilleen hakien jotakuta asiantuntevaa henkilöä, jolle he olisivat voineet esittää muutamia kysymyksiä. Herra Samuel Weller sattui sillä hetkellä puuhaamaan punasuisen saapasparin kimpussa, jotka olivat erään maamiehen mieskohtaista omaisuutta ja joiden omistaja parastaikaa virkistäysi yksinkertaisella aamiaisella: kahdella, kolmella naulalla kylmää häränlihaa ja kahdella tai kolmella portterituopilla, Soutwarkin markkinoitten rasituksista. Hoikka herra kääntyi siis suoraan Samin puoleen.
"Päivää, hyvä ystävä", sanoi hoikka herra.
"Aha! Siinä on sellainen, joka pyytää tietoja ilmaiseksi", ajatteli Sam. "Muuten se ei olisi niin hurjan ystävällinen heti paikalla." Mutta hän sanoi vain: "Mitä herra tahtoo?"
"Hyvä ystävä", sanoi hoikka herra sovittavasti yskähtäen, "onko teillä tätä nykyä paljon matkustavaisia? Paljon hommaa, vai mitä?"
Sam katsahti kysyjää syrjäsilmällä. Tämä oli pieni, perin kuivettunut mies, jolla oli tummat, kokoonkäpertyneet kasvot, pienet, levottomat mustat silmät, jotka räpyttelivät ja liikahtelivat hänen pienen, kysyvän nenänsä molemmin puolin, ihan kuin ne alituisesti olisivat leikkineet piilosilla tämän elimen kanssa. Hän oli pukeutunut kokonaan mustiin ja hänen kenkänsä kiilsivät samalla tavalla kuin hänen silmänsäkin; edelleen oli hänellä kapea, valkoinen kaulaliina ja puhdas paita, jossa oli nauharuusu. Kultaiset kellonvitjat koristeineen riippuivat hänen taskustaan. Hän piti mustia hansikkaitaan kädessään, ja puhuessaan hän pisti ranteensa pukunsa hännysten alle kuin mies, joka on tottunut ratkaisemaan hyvinkin visaisia pulmia.
"Paljon hommaa vai?" sanoi pieni mies.
"Riittäähän tuota, herra", vastasi Sam. "Emme aio tehdä konkurssia emmekä kokoa rikkauksiakaan. Syömme keitettyä lammasta ilman kaprista emmekä välitä piparjuuresta, kun saamme pihviä."
"Tepä näytte olevan aika koiranhammas", sanoi pieni mies.
"Vanhinta veljeäni vaivasi se vika", sanoi Sam. "Se taitaa olla tarttuvaa; nukuimme samassa vuoteessa."
"Tämäpä on mielenkiintoinen vanha talo", sanoi pieni mies katsellen ympärilleen.
"Jos olisitte ilmoittanut tulostanne, olisimme korjauttaneet sen", virkkoi häkeltymätön Sam.
Pieni mies näytti joutuvan hiukan hämilleen näistä jatkuvista letkauksista, ja hänen ja kahden paksun herran välillä syntyi lyhyt neuvottelu. Sen päätyttyä pieni mies otti hyppysellisen nuuskaa soikeasta hopearasiasta ja näytti aikovan aloittaa keskustelun uudelleen, kun toinen paksuista herroista, jolla hyväntahtoisen ilmeen ohella oli nenällään kakkulat, puuttui asiaan.
"Asianlaita on sellainen", sanoi hyväntahtoinen herra, "että tämä ystäväni tässä" (hän osoitti toista paksua herraa) "antaa teille puoli guineaa, jos haluatte vastata pariin kolmeen..."
"No, no, hyvä herra, paras herra", sanoi pieni mies. "Sallikaa minun, hyvä herra... Ensimmäinen noudatettava periaate on tämä: Jos jätätte asian ammattimiehen käsiin, teidän ei pidä millään lailla puuttua asian kulkuun, vaan teidän tulee osoittaa hänelle ehdotonta luottamusta. Tosiaankin, herra" (tässä pieni mies kääntyi toisen paksun herran puoleen ja sanoi): "olen unohtanut ystävänne nimen."
"Pickwick", sanoi herra Wardle, sillä hän ei ollut kukaan muu kuin tuo hupainen henkilö.
"Ai niin, Pickwick, niin juuri herra Pickwick. Suokaa anteeksi, hyvä herra. Minun on hyvin mieluista saada teiltä jokin henkilökohtainen neuvo, amicus curiaena, mutta huomannette itsekin sopimattomaksi puuttua menettelyyni tässä tapauksessa, sellaisella ad captandum argumentilla kuten puolen guinean tarjoaminen. Se ei käy päinsä, hyvä herra, ei käy päinsä."
Ja pieni mies otti väitteensä vahvistukseksi hyppysellisen nuuskaa ja näytti hyvin syvämietteiseltä.
"Ainoa toivomukseni oli", sanoi herra Pickwick, "saattaa tämä ikävä asia niin pikaiseen päätökseen kuin suinkin."
"Aivan oikein, aivan oikein", sanoi pieni mies.
"Siinä tarkoituksessa", jatkoi herra Pickwick, "käytin keinoa, jonka ihmistuntemukseni on osoittanut suotuisimmaksi kaikissa tapauksissa."
"Niin, niin", sanoi pieni mies. "Hyvä, oikein hyvä, tosiaankin. Mutta teidän olisi pitänyt ehdottaa sitä minulle. Hyvä herra, en saata uskoa, ettette tietäisi, missä määrin tulee luottaa ammattimiehiin. Jos jokin todistus on tässä asiassa tarpeen, hyvä herra, niin sallikaa minun viitata hyvin tunnettuun Barnwellin juttuun ja..."
"Helkkariin George Barnwell!" keskeytti Sam, joka oli pysynyt ihmettelevänä kuuntelijana tämän lyhyen vuoropuhelun aikana. "Jokainen tietää, minkälaatuinen hänen juttunsa oli, vaikka minun mielipiteeni aina on ollut, ottakaa se huomioon, että se nuori vaimoihminen jouti paljon paremmin riippumaan kuin hän. Mutta viis' siitä! Tahdotte saada minut ottamaan puoli guineaa. Hyvä on, olen siihen halukas enkä osaa sanoa mitään kauniimpaa, vai mitä?" (Herra Pickwick hymyili.) "Seuraava kysymys on sitten: mitä piruja te minusta tahdotte, sanoi mies, kun näki kummituksen?"
"Tahtoisimme tietää..." aloitti herra Wardle.
"Ei! ei! Hyvä herra, hyvä herra", keskeytti puuhakas pieni mies.
Herra Wardle kohotteli olkapäitään ja vaikeni.
"Tahtoisimme tietää", sanoi pieni mies juhlallisesti, "ja kysymme sitä teiltä, jottemme herättäisi epäluuloja tuolla sisällä, tahtoisimme tietää, ketä täällä nykyään on?"
"Ketäkö täällä!" virkkoi Sam, jonka ajatuksissa vieraita aina edusti se erikoinen heidän vaatetuksensa osa, joka joutui hänen suoranaisen huolenpitonsa alaiseksi. "Siellä on puujalka numero kuudessa, pari hesseniläistä numero kolmessatoista, kaksi paria puolikenkiä vierashuoneessa, nämä punasuiset kamarissa tarjoiluhuoneen takana ja viisi paria muita kaulussaappaita kahvilassa."
"Eikö muita?" kysyi pieni mies.
"Odottakaa vähän", sanoi Sam muistin äkkiä kirkastuessa. "Niin, siellä on jokseenkin kulunut wellingtonilaiskenkäpari ja yhdet naistenkengät numero viidessä."
"Minkälaiset kengät?" kysyi Wardle kiireesti, joka, samoin kuin Pickwick oli vaipunut ihmetykseen tämän merkillisen vieraskirjan ääressä.
"Maalla tehdyt", sanoi Sam.
"Tekijän nimi?"
"Brown."
"Mistä?"
"Muggletonista."
"Ne ne ovat", selitti Wardle. "Herra nähköön, olemme löytäneet heidät!"
"Hiljaa", sanoi Sam. "Wellingtonilaiset ovat menneet Doctors' Commonsiin."
"Eihän?" sanoi pieni mies.
"Kyllä, hakemaan naimalupaa."
"Tulimme ajoissa", huudahti Wardle. "Näytä meille huone! Emme saa kadottaa hetkeäkään."
"Pyydän, hyvä herra, pyydän", sanoi pieni mies. "Varovasti, varovasti."
Hän otti taskustaan punaisen silkkikukkaron ja katseli Samia hyvin tiukasti ottaessaan esille punnan rahan.
Sam irvisteli ilmeikkäästi.
"Vie meidät huoneeseen heti ilmoittamatta meitä", sanoi pieni mies, "niin tämä on sinun."
Sam paiskasi punasuiset nurkkaan ja saattoi vieraat pimeää käytävää myöten ja avaroita portaita ylös. Hän pysähtyi toisen käytävän päähän ja osoitti kädellään.
"Tässä se on", kuiskasi asianajaja pistäessään rahan oppaan käteen.
Hän astui muutaman askeleen eteenpäin molempien ystävysten ja heidän lainopillisen neuvonantajansa seuraamana. Hän pysähtyi ovelle.
"Onko se tämä huone?" mutisi pieni herra.
Sam nyökkäsi myöntävästi.
Ukko Wardle avasi oven, ja kaikki kolme astuivat sisään juuri sillä hetkellä, jolloin Jingle, joka oli palannut hiukan ennen, näytti vanhapiikatädille naimalupaa.
Ikäneito päästi kimeän kirkaisun, peitti kasvonsa käsillään ja heittäytyi nojatuoliin. Herra Jingle kääri paperin kokoon ja pisti sen takkinsa taskuun. Kutsumattomat vieraat astuivat keskilattialle saakka.
"Te... te olette roisto", huusi herra Wardle, jolta kiivastus salpasi hengityksen.
"Hyvä herra, hyvä herra", äänteli pieni mies laskien hattunsa pöydälle. "Hillitkää toki itsenne, minä pyydän. Kunnianloukkaus — korvausvaatimus. Rauhoittukaa, hyvä herra, rauhoittukaa..."
"Kuinka uskallatte kuljettaa sisareni pois talostani?" sanoi vanha herra.
"Ahah, oikein hyvä", sanoi pieni herra, "sitä saatte kyllä kysyä. Kuinka uskallatte, herra?"
"Kuka peeveli te olette?" kysyi Jingle niin jyrkällä äänellä, että pieni herra vaistomaisesti perääntyi askeleen tai pari.
"Kukako hän on, senkin lurjus!" huusi Wardle väliin. "Hän on asianajajani, herra Perker, Gray's Innistä. Tahdon, että tämä vekkuli vedetään oikeuteen, pannaan syytteeseen, tuomitaan pannaan, minä tahdon... tahdon tuhota hänet. Ja sinä", jatkoi herra Wardle kääntyen sisarensa puoleen, "sinä, Rachel, mitä sinä ajattelet, sinun iälläsi, jolloin pitäisi olla enemmän järkeä päässä, lähteä karkuun maankiertäjän kanssa, tuottaen häpeää suvullesi ja tehden itsesi onnettomaksi? Pane hattu päähäsi ja tule mukaan! Hoi, te siellä! Hankkikaa ajuri heti ja tuokaa tämän naisen lasku. Kuuletteko? Kuuletteko?"
"Kyllä, sir", vastasi Sam, joka oli, herra Wardlen hurjasti soitettua kelloa, rientänyt paikalle niin nopeasti, että se olisi näyttänyt ihmeelliseltä jokaisesta, joka ei olisi tiennyt, että hänen silmänsä oli koko kohtauksen aikana sijainnut avaimenreiän suulla toisella puolella ovea.
"Pane hattu päähäsi", käski Wardle.
"Älä tee mitään sellaista", neuvoi Jingle. "Lähtekää pois tästä huoneesta, sir... Ei mitään tekemistä täällä... Neiti vapaa toimimaan niinkuin haluaa... yli kahdenkymmenenyhden."
"Yli kahdenkymmenenviiden", huudahti Wardle. "Yli neljänkymmenenyhden."
"Enkä ole", sanoi täti, jonka suuttumus voitti hänen päätöksensä pyörtyä.
"Oletpahan", sanoi Wardle, "olet viidenkymmenen tai et tuntiakaan."
Tässä vanhapiikatäti päästi kimeän kirkaisun ja menetti tajuntansa.
"Lasi vettä", sanoi ihmisystävällinen herra Pickwick kutsuen emäntää.
"Lasi vettä!" virkkoi kiivas herra Wardle. "Tuokaa koko ämpäri ja kaatakaa se hänen niskaansa. Se tekee hänelle hyvää, ja sen hän täydellisesti ansaitseekin."
"Uh, tuota julmuria", sanoi helläsydäminen emäntä. "Ihmisparka!" Ja kehoitellen: "No niin, olkaa nyt kiltti, juokaa tästä pikkusen... se tekee hyvää... älkää ottako sitä niin kovasti sydämellenne, rauhoittukaa nyt hiukan", alkoi emäntä siivoojattaren avulla hieroa etikalla tädin otsaa, taputellen hänen käsiään, kutkutella hänen nenäänsä ja avata hänen liivejään ja käyttää kaikkia sellaisia virkistyskeinoja, joita säälivät naiset tavallisesti keksivät sellaisille, jotka yrittävät kiihoittaa itsensä hysteeriseen kohtaukseen saakka.
"Vaunut ovat valmiit", huusi Sam raottaen ovea.
"Mennään", huusi herra Wardle. "Kannan hänet rappuja alas."
Tämän ehdotuksen jälkeen hysteerinen kohtaus taas uusiutui peloittavan voimakkaana.
Emäntä aikoi panna hyvin ankaran vastalauseen tällaisen menettelyn johdosta ja oli jo päästänyt ilmoille hyvin kiukkuisen kysymyksen, pitikö herra Wardle itseään luomakunnan herrana, kun herra Jingle asettui väliin.
"Tarjoilija", sanoi hän, "hanki tänne poliisi!"
"Seis! seis!" virkkoi pieni herra Perker. "Ottakaa huomioon, herra, ottakaa huomioon..."
"Minä en ota mitään huomioon", vastasi Jingle. "Hän on oma herransa... tahtoisin nähdä, kuka vie hänet pois... jollei hän tahdo."
"Minä en tahdo, että minut viedään pois", sanoi täti. "En tahdo."
(Tässä taas kohtaus uudistui peloittavana.)
"Hyvät herrat", sanoi herra Perker hiljaisella äänellä vieden herrat Pickwickin ja Wardlen syrjään. "Hyvät herrat. Olemme hyvin omituisessa asemassa. Asia on hyvin ikävä, hyvin ikävä, en tiedä toista ikävämpää, mutta itse asiassa, hyvät herrat, meillä ei ole mitään oikeutta rajoittaa tämän neidin toimintavapautta. Sanoinhan teille jo, ennen kuin tulimme, hyvät herrat, ettei tästä päästä muuten kuin sovittelulla."
Syntyi lyhyt hiljaisuus.
"Minkälaista sopimusta suosittelisitte?" kysyi herra Pickwick.
"Minkälaista? Ystävänne, hyvä herra, on perin epämieluisessa asemassa... hyvin epämieluisessa. Meidän on alistuttava kärsimään jokin taloudellinen uhraus."
"Alistun mihin hyvänsä pikemmin kuin siihen, että antaisin hänen, niin hupsu kuin hän onkin, tulla onnettomaksi koko iäkseen", sanoi Wardle.
"Luulen kyllä, että se käy päinsä", sanoi hommakas pieni mies. "Herra Jingle, haluatteko tulla hetkeksi mukaamme viereiseen huoneeseen?"
Jingle suostui, ja kaikki neljä menivät tyhjään huoneeseen.
"No niin, herra", sanoi pieni mies suljettuaan huolellisesti oven, "onko mitään mahdollisuutta sopia tämä juttu? Tulkaapa tänne ikkunaan hetkeksi, täällä saamme olla kahden. No niin, herra, no niin, istuutukaapa! No niin, hyvä herra, näin meidän kesken, tiedämme vallan hyvin, että pakenitte tuon naisen kanssa rahojen vuoksi. Älkää rypistäkö otsaanne, herra, älkää! Sanonhan: te ja minä, me sen tiedämme. Olemme kumpikin maailmanmiehiä ja tiedämme erinomaisesti, että nuo ystävämme eivät ole sellaisia, vai kuinka?"
Herra Jinglen piirteet tasoittuivat vähitellen, ja jotakin kuin silmäniskun tapaista välähteli hetken hänen vasemmassa silmäkulmassaan.
"Hyvä on, hyvä on", sanoi pieni mies tarkastellen aiheuttamaansa vaikutusta. "Asianlaita on nyt sellainen, että lukuunottamatta eräitä satasia ei neidillä ole mitään, tai hyvin vähän, ennen kuin hänen äitinsä, se hieno vanha rouva, kuolee."
"Vanha!" sanoi Jingle lyhyesti, mutta painokkaasti.
"Niinpä kyllä", sanoi asianajaja lyhyesti yskäisten. "Olette oikeassa, hyvä herra, hän on jokseenkin vanha. Mutta hän polveutuu suvusta, joka, hyvä herra, on joka suhteessa vanha. Tämän suvun perustaja tuli Kentiin Julius Caesarin vallatessa Britannian, ja vain yksi sen jäsenistä on kuollut ennen kuin on täyttänyt kahdeksankymmentäviisi, ja hänet mestasi joku Henrikeistämme. Vanha rouva on vasta seitsemänkymmentäkolme, hyvä herra."
Pieni mies vaikeni ja otti hyppysellisen nuuskaa.
"Entä sitten?" huusi Jingle.
"Entä sitten, hyvä herra, ettekö nuuskaa? No, sitä parempi. Kallis tapa. Niin, hyvä herra, olette kunnon nuori mies, maailmanmies. Kykenette kyllä hankkimaan omaisuuden, jos teillä olisi pääomaa."
"Entä sitten?" sanoi Jingle taas.
"Ymmärrättekö tarkoitukseni?"
"En ihan."
"Ettekö usko, hyvä ystävä, jätän sen ajateltavaksenne, ettekö usko, että viisikymmentä puntaa ja vapaus on parempi kuin neiti Wardle ja odotus."
"Ei riitä... puoleksikaan!" sanoi Jingle nousten.
"Ei! ei! Hyvä herra", kiisti pieni asianajaja, tarttuen hänen nappiinsa. "Hyvä, pyöreä summa. Teidänlaisenne mies tekisi sen kolminkertaiseksi vähässä ajassa. Viidelläkymmenellä punnalla tekee paljon, hyvä herra."
"Sadallaviidelläkymmenellä tekee paljon enemmän", sanoi Jingle kylmästi.
"Hyvä on, rakas ystävä, ei tuhlata aikaa hiuksia halkomalla", päätteli pieni mies, "sanotaan seitsemänkymmentä."
"Ei riitä", sanoi Jingle.
"Älkää menkö pois hyvä herra, älkää pitäkö kiirettä", sanoi pieni mies. "Kahdeksankymmentä. Tulkaa, kirjoitan maksuosoituksen heti."
"Ei riitä", sanoi Jingle.
"Hyvä on", sanoi pieni mies, yhä pidellen häntä, "sanokaa sitten, mikä riittää."
"Kallis juttu", selitti Jingle. "Kaikki rahat taskusta...Kyyti yhdeksän puntaa... lupakirja kolme... yhteensä kaksitoista... Korvaus sata... satakaksitoista... Sanan rikkominen... neidin menetys..."
"Jaha, hyvä herra, jaha", sanoi pieni mies ymmärtäväisesti hymyillen. "Älkää välittäkö kahdesta viimeisestä kohdasta. Siis satakaksitoista. Sanotaan sata, tulkaa..."
"Sata ja kaksikymmentä", sanoi Jingle.
"No, no. Kirjoitan teille osoituksen", sanoi pieni mies ja istahti pöydän ääreen siinä tarkoituksessa.
"Asetan sen maksettavaksi ylihuomenna", sanoi pieni mies katsahtaen herra Wardleen, "ja saamme sillä välin viedä neidin pois."
Herra Wardle nyökkäsi hyväksyvästi.
"Sata", sanoi pieni mies.
"Ja kaksikymmentä", sanoi Jingle.
"Mutta hyvä herra!" yritteli asianajaja.
"Antakaa ne hänelle", puuttui herra Wardle puheeseen, "ja antakaa hänen livistää."
Pieni herra kirjoitti osoituksen, ja Jingle pisti sen taskuunsa.
"Ja nyt heti ulos tästä talosta", sanoi herra Wardle hypäten pystyyn.
"Hyvä herra, hyvä herra!" tyynnytteli pieni mies.
"Ja muistakaa", lisäsi Wardle, "ettei mikään olisi saanut minua tekemään tätä sopimusta, ei edes huolenpito perheestäni, jollen tietäisi, että siitä hetkestä, jolloin saatte nuo rahat taskuunne, menette helvettiin nopeammin, jos mahdollista, kuin ilman niitä..."
"Hyvä herra", kehoitteli pieni mies taas.
"Ole hiljaa, Perker", lopetti Wardle. "Menkää ulos, herra!"
"Menen heti", sanoi häkeltymätön Jingle. "Mutta, ohimennen, Pickwick."
Jos joku puolueeton tarkastelija olisi nähnyt sen kuuluisan miehen ilmeen, jonka nimellä on pääpaino tämän teoksen otsakkeessa, keskustelun viimeisen osan aikana, hänen olisi melkein täytynyt ihmetellä, etteivät hänen silmiensä kiivaat leimahdukset sulattaneet hänen kakkuloittensa laseja, niin majesteetillinen oli hänen vihansa. Hänen sieraimensa laajenivat ja hänen nyrkkinsä puristuivat vaistomaisesti, kun hän kuuli lurjuksen puhuttelevan häntä. Mutta hän hillitsi taaskin itsensä. Hän ei musertanut toista tomuksi.
"Kas tässä", sanoi tuo paatunut petturi heittäen lupakirjan herra Pickwickin jalkoihin. "Muuttakaa nimi... viekää nainen kotiin... kelpaa Tuppylle."
Herra Pickwick oli filosofi, mutta filosofitkin ovat ihmisiä. Nuoli oli sattunut häneen, tunkeutui hänen filosofisen panssarinsa läpi suoraan hänen sydämeensä. Raivonsa kiihkeydessä hän heitti mustepullon päättömästi eteenpäin ja seurasi itse perässä. Mutta Jingle oli hävinnyt, ja herra Pickwick löysi itsensä Samin sylistä.
"Heipä hei", sanoi tämä erikoisluontoinen virkailija. "Tavarat taitavat olla halpoja siellä, mistä te tulette! Itsekirjoittavaa mustetta tämä täällä, on kirjoittanut nimensä seinään, vanha herra. Pysykää paikallanne, sir! Ei kannata juosta miehen perään, joka on saavuttanut onnensa ja on jo kaupunginosan toisessa päässä."
Herra Pickwickin sielu oli, kuten kaikkien suurten miesten, altis järkisyille. Hänen ajatuskykynsä oli nopea ja voimakas, ja hetken harkinta riitti selvittämään hänelle raivon voimattomuuden. Se hävisi yhtä pian kuin oli syntynytkin. Hän haukkoi henkeään ja katseli hyväntahtoisesti ympärillään olevia ystäviä.
Onko meidän kerrottava ne valitukset, joita seurasi, kun neiti Wardle huomasi petollisen Jinglen jättäneen hänet? Onko meidän jäljennettävä herra Pickwickin mestarillinen kuvaus tästä sydäntäsärkevästä kohtauksesta? Hänen osaaottavan ihmisyyden kyynelten liottama muistikirjansa on avoinna edessämme. Sana vain, niin se joutuu kirjanpainajan käsiin. Mutta ei! Pysymme päätöksessämme. Emme tahdo kiduttaa lukijoittemme sydäntä sellaisten kärsimysten kuvauksella.
Hitaasti ja väsyneinä molemmat ystävykset ja hylätty täti palasivat seuraavana päivänä Muggletonin postivaunuissa kotiin. Hämärinä ja sumeina olivat kesäillan tummat varjot langenneet ympäristöön, kun he taas saapuivat Dingley Delliin ja seisoivat Manor Farmin oven edessä.
11. luku
KERTOO UUDESTA MATKASTA JA MUINAISLÖYDÖSTÄ, MAINITSEE HERRA PICKWICKIN
PÄÄTÖKSEN OLLA LÄSNÄ PARLAMENTTIVAALEISSA JA SISÄLTÄÄ VANHAN PASTORIN
KÄSIKIRJOITUKSEN.
Yön rauhallinen lepo Dingley Dellin syvässä hiljaisuudessa ja tunnin kestävä oleskelu seuraavana aamuna raikkaassa ja tuoksuvassa ilmassa saivat herra Pickwickin täydellisesti toipumaan edellisen päivän ruumiillisten ponnistusten ja sielullisen tuskan seurauksista. Tämä kuuluisa mies oli ollut erossa ystävistään ja seuralaisistaan kaksi kokonaista päivää, ja hän asteli niin ylevän riemun ja mielihyvän vallassa, ettei jokapäiväinen mielikuvitus kykene sitä tarkoin tajuamaan, tervehtimään herroja Winkleä ja Snodgrassia, kun hän kohtasi heidät palatessaan aikaiselta kävelyltään. Mielihyvä oli molemminpuolinen, sillä kukapa voisi milloinkaan katsahtaa herra Pickwickin säteileviin kasvoihin joutumatta tuon tunteen valtaan? Mutta hänen tovereittensa pään päällä näytti kuitenkin uhkaavan pilvi, jota tuo suuri mies ei saattanut olla havaitsematta, vaikk'ei hän millään lailla saattanut selittää sen olemassaolon syytä. Molemmissa oli jotakin salaperäistä, mikä harvinaisuutensa takia oli levottomuutta herättävää.
Puristettuaan seuralaistensa käsiä ja vaihdettuaan lämpimät tervetuliaiset herra Pickwick kysyi:
"Entä kuinka voi Tupman?"
Herra Winkle, jolle kysymys erikoisesti oli suunnattu, ei vastannut. Hän käänsi päänsä pois ja näytti murheellisiin mietteihin vaipuneelta.
"Snodgrass", sanoi herra Pickwick vakavasti: "Kuinka on ystävämme laita, onko hän sairas?"
Herra Pickwick pysähtyi ja katseli vuoronperään molempia ystäviään.
"Ei", vastasi herra Winkle, ja kyynel värisi hänen tunteellisissa silmäripsissään kuin sadepisara ikkunan kehyksessä, "ei, ei hän ole sairas."
"Winkle, Snodgrass", sanoi herra Pickwick, "mitä tämä merkitsee? Missä ystävämme on? Puhukaa, pyydän teitä, vaadin, ei: käsken puhumaan!"
Herra Pickwickin käytöstavassa oli sellaista juhlallista arvokkuutta, jota ei voinut vastustaa.
"Hän on mennyt pois", sanoi herra Snodgrass.
"Mennyt pois!" huudahti herra Pickwick, "mennyt?"
"Mennyt", toisti herra Snodgrass.
"Minne?" huudahti herra Pickwick.
"Saatamme vain arvata sen tästä tiedonannosta", jatkoi herra Snodgrass ottaen taskustaan kirjeen ja pistäen sen ystävänsä käteen. "Kun eilen aamulla saapui herra Wardlen kirje, jossa ilmoitettiin, että tulisitte kotiin hänen sisarensa kanssa illalla, huomattiin alakuloisuuden, joka oli painostanut ystäväämme koko edellisen päivän, suuresti lisääntyvän. Hiukan sen jälkeen hän katosi. Hän oli kateissa koko päivän, ja illalla toivat Muggletonin 'Kruunun' kyytimiehet tämän kirjeen. Se oli jätetty heidän huostaansa aamulla, ja samalla oli ankarasti määrätty, ettei sitä saanut toimittaa perille ennen iltaa."
Herra Pickwick levitti kirjeen auki. Se oli hänen ystävänsä käsialaa ja kuului seuraavasti:
"Paras Pickwick!
Te, hyvä ystävä, olette korkealla monien inhimillisten heikkouksien
ja puutteiden yläpuolella, joita tavalliset kuolevaiset eivät
voi voittaa. Ette tiedä, miltä tuntuu, kun yhdellä iskulla jää
rakastettavan ja viehättävän olennon hylkäämäksi ja joutuu sellaisen
lurjuksen vehkeiden uhriksi, joka kätkee kavaluuden ivahymyn
ystävyyden naamion alle. Toivon, ettei teidän milloinkaan tarvitsisi
sitä kokea!
Kaikki kirjeet, jotka osoitetaan minulle "Nahkapulloon", Cobham, Kent,
toimitetaan käsiini — jos enää olen olemassa. Kiiruhdan pois maailman
näkyvistä, joka on käynyt minulle inhoittavaksi. Jos kiiruhtaisin
kokonaan pois siitä, niin säälikää, antakaa anteeksi! Elämä, rakas
Pickwick, on käynyt minulle sietämättömäksi. Henki, joka palaa meissä,
on kuin kantajan olkaviileke, jonka varassa maisten surujen ja huolien
raskas kuorma lepää, ja kun tuo henki pettää, on kuorma liian raskas
kannettavaksi. Me sorrumme sen alle. Sanokaa Rachelille... Oi, tuo
nimi!
Tracy Tupman.""Meidän täytyy heti lähteä täältä", sanoi herra Pickwick taas taittaessaan kokoon kirjeen. "Meidän ei olisi sopivaa jäädä tänne missään tapauksessa sen jälkeen, mitä on tapahtunut, ja meidän on nyt lähdettävä ystäväämme hakemaan."
Täten sanoen hän alkoi ensimmäisenä astella taloa kohti.
Hänen aikomuksensa ilmoitettiin nopeasti. Viipymispyynnöt olivat hartaat, mutta herra Pickwick pysyi taipumattomana. Asiat, sanoi hän, vaativat hänen läsnäoloaan muualla.
Vanha pastori oli läsnä.
"Oletteko tosiaan lähdössä?" kysyi hän vieden herra Pickwickin syrjään.
Herra Pickwick toisti aikaisemman päätöksensä.
"Tässä olisi", sanoi vanha herra, "pieni käsikirjoitus, jonka olisin mielelläni itse tahtonut lukea teille. Löysin sen erään ystäväni, lääkärin, kuoltua, joka palveli tämän kreivikunnan mielisairaalassa, — sekalaisten paperien joukosta, joiden säilyttäminen tai hävittäminen oli kokonaan jätetty minun valtaani. En voi hevin uskoa, että käsikirjoitus on oikea, vaikka on ihan varmaa, että se ei ole ystäväni käsialaa. Mutta oli miten oli, olipa se jonkun mielipuolen alkeellinen tuote tai perustuipa se jonkun onnettoman olennon hourailuihin, (mitä pidän luultavimpana) lukekaa se kuitenkin ja arvostelkaa itse!"
Herra Pickwick otti käsikirjoituksen ja lausui hyvästit hyväntahtoiselle vanhalle herralle ilmaisten monella tavalla ystävyyden ja kunnioituksen tunteensa.
Paljon vaikeampaa oli erota Manor Farmin asukkaista, joilta hän oli saanut osakseen niin paljon vieraanvaraisuutta ja ystävällisyyttä. Herra Pickwick suuteli nuoria neitejä — olimme vähällä sanoa niin kuin he olisivat olleet hänen omia tyttäriään, mutta kun hän mahdollisesti pani hiukan enemmän lämpöä suudelmiin, ei vertaus oikein sovi — syleili vanhaa rouvaa sydämellisesti kuin oma poika ja taputteli naispuolisten palvelijoiden punaisia poskia kaikkein patriarkaalisimmalla tavalla ja sujahdutti jokaisen kouraan tuntuvamman osoituksen tyytyväisyydestään. Vielä sydämellisempää ja pitempiaikaista oli parhaiden toivotusten vaihto heidän erinomaisen, vanhan isäntänsä ja herra Trundlen kanssa, ja vasta sitten, kun herra Snodgrassia oli monta kertaa huudettu ja kun hän lopulta ilmestyi pimeästä käytävästä Emilyn seuratessa heti jäljessä (tytön kirkkaat silmät näyttivät merkillisen sumeilta), kykenivät nuo kolme ystävystä riistäytymään irti ystävällisestä isäntäväestään. He loivat taakseen monta silmäystä hitaasti kävellessään poispäin, ja herra Snodgrass lähetti monta lentosuukkosta vastaukseksi johonkin naisen nenäliinan tapaiseen, jota liehutettiin yläkerroksen ikkunasta, kunnes puistokujan mutka kätki talon heidän katseiltaan.
Muggletonissa he vuokrasivat vaunut Rochesteriin. Heidän saapuessaan viimeksimainittuun paikkaan oli heidän murheensa voima sen verran lieventynyt, että he saattoivat nauttia erinomaisen, aikaisen päivällisen, ja saatuaan tiestä tarpeelliset tiedot ystävykset lähtivät iltapäivällä kävelemään eteenpäin Cobhamia kohti.
Kävelymatka oli erittäin viehättävä, sillä oli miellyttävä kesäkuun iltapäivä ja heidän tiensä kulki syvän ja varjoisan metsän läpi. Hiljainen, viileä tuuli suhisi hauskasti sakeassa lehvikössä, ja metsää elähdytti oksilla piilevien lintujen liverrys. Muratti ja sammal kiipeilivät paksuina kimppuina pitkin vanhojen puitten runkoja, ja pehmeä, vihreä ruoho peitti maan kuin silkkinen vaippa. Vihdoin heidän eteensä aukeni puisto, jossa oli Elisabetin aikaiseen tyyliin rakennettu vanha ja soma huvimaja. Pitkiä komeiden tammien ja lehmusten reunustamia lehtokujia aukeni joka puolelle, suuret saksanhirviparvet söivät raikasta ruohoa, ja silloin tällöin kiiti säikähtynyt jänis pitkin maata nopeasti kuin varjot, joita pienet pilvet loivat kulkiessaan aurinkoisen maiseman yli kuin kesän haihtuva henkäys.
"Jos tämä", sanoi herra Pickwick katsellen ympärilleen, "olisi se paikka, jonne kaikki vaivoja potevat ystävämme saapuisivat, luulen, että heidän vanha kiintymyksensä tähän maailmaan palaisi hyvin pian."
"Niin minäkin uskon", sanoi herra Winkle. "Ja todella", jatkoi herra Pickwick, kun puolen tunnin kävely oli tuonut heidät kylään, "tämä on todella ihmisvihaajan valitsemaksi kaikkein kauneimpia ja miellyttävimpiä olinpaikkoja, mitä milloinkaan olen nähnyt."
Tähän mielipiteeseen ilmoittivat sekä Snodgrass että Winkle yhtyvänsä, ja kun heidät oli osoitettu "Nahkapulloon", kylän siistiin ja mukavaan oluttupaan, astuivat kolme matkailijaamme sisään ja kysyivät heti Tupman-nimistä herraa.
"Vie vieraat vierashuoneeseen, Tom!" sanoi emäntä.
Tukeva maalaispoika aukaisi käytävän päässä oven, ja ystävykset astuivat pitkään, matalaan huoneeseen, joka oli kalustettu eriskummallisen muotoisilla korkeaselkäisillä, nahalla päällystetyillä tuoleilla ja jota koristi suuri joukko muotokuvia ja kömpelösti väritettyjä vanhahkoja kuparipiirroksia. Huoneen yläpäässä oli valkealla liinalla peitetty pöytä kukkuroillaan paistettua lintua, liikkiötä, olutta jne., ja pöydän ääressä istui herra Tupman näyttäen mahdollisimman vähän sellaiselta mieheltä, joka on heittänyt hyvästit tälle maailmalle.
Ystäviensä sisään tullessa tämä herra laski käsistään veitsen ja haarukan ja tuli heitä tervehtimään murheellisen näköisenä.
"En odottanut tapaavani teitä täällä", sanoi hän puristaessaan herra Pickwickin kättä. "Tämä on hyvin ystävällistä."
"Oi", virkkoi herra Pickwick pyyhkien otsaltaan kävelyn nostattaman hien. "Lopettakaa päivällisenne ja tulkaa ulos kanssani. Haluan puhutella teitä kahden kesken."
Herra Tupman menetteli toivomuksen mukaan, ja virkistettyään itseään runsaalla siemauksella olutta herra Pickwick odotteli, kunnes hänen ystävänsä olisi päättänyt syöntinsä. Tämä panikin sen luistamaan nopeasti, ja he menivät yhdessä ulos.
Puolen tunnin ajan saattoi nähdä heidän hahmonsa liikkuvan edestakaisin kirkkotarhassa herra Pickwickin kaikin voimin koettaessaan taivuttaa ystäväänsä luopumaan päätöksestään. Olisi turha toistaa hänen todistelujaan, sillä millainen kielenkäyttö voisi antaa niille sitä tarmoa ja voimaa, joka johtui niiden suuren lausujan esitystavasta? Joko herra Tupman jo oli väsynyt eristäytymiseensä tai ihan kykenemätön vastustamaan häneen kohdistettuja kaunopuheisia kehoituksia, joka tapauksessa hänen oli lopulta mahdoton jatkaa vastarintaansa.
Hänestä oli melkein yhdentekevää, sanoi hän, missä hän kituisi elämänsä surkean loppuajan, ja kun kerran hänen ystävänsä antoi niin paljon arvoa hänen vaatimattomalle seuralleen, hän oli valmis ottamaan osaa hänen seikkailuihinsa.
Herra Pickwick hymyili, he puristivat toistensa käsiä ja palasivat seuralaistensa luo.
Tällä hetkellä herra Pickwick teki sen kuolemattoman löydön, joka on ollut hänen ystäviensä ylpeyden ja kerskailun kohteena ja jokaisen tämän ja kaikkien muiden maiden muinaistutkijoiden kateuden aiheena. He olivat astuneet ulos majatalon ovesta ja kävelleet pienen matkan kylään päin, kun he' saapuivat juuri sille paikalle, missä se esine oli. Kun he kääntyivät, sattui herra Pickwickin katse pieneen, rapautuneeseen kiveen, joka oli osaksi maan sisään vaipuneena erään majan oven edessä. Hän pysähtyi.
"Tämä on hyvin omituista", sanoi herra Pickwick. "Mikä on omituista?" kysyi herra Tupman katsellen tarkasti lähiympäristöä, lukuunottamatta tuota oikeaa esinettä. "Herra siunatkoon, mistä on kysymys?"
Tuo viimeinen huudahdus johtui hillittömästä hämmästyksestä, kun herra Pickwick löydöstä innoissaan vaipui polvilleen pienen kiven eteen ja alkoi pyyhkiä siitä tomua nenäliinallaan. "Tähän on jotakin kirjoitettu", sanoi herra Pickwick. "Onko se mahdollista?" kysyi herra Tupman. "Eroitan jo", jatkoi herra Pickwick hangaten kiveä kaikin voimin ja tirkistellen tiukasti silmälasiensa läpi, "saatan eroittaa ristin, ja sitten tulee B ja sitten T. Tämä on tärkeää", sanoi hän hypäten pystyyn. "Tämä on jokin hyvin vanha kirjoitus, joka ehkä on ollut olemassa kauemmin kuin kylän muinainen köyhäintalo. Se ei saa joutua hukkaan."
Hän kolkutti majan ovelle. Kynnykselle ilmestyi työmies.
"Tiedättekö, kuinka tämä kivi on joutunut tähän, hyvä ystävä?" kysyi hyväntahtoinen herra Pickwick.
"En voi tietää, herra", vastasi mies kohteliaasti. "Se on ollut tässä kauan ennen kuin minä tai kukaan muu meistä oli syntynytkään."
Herra Pickwick silmäili voitonriemuisena tovereitaan.
"Ettehän liene erikoisesti kiintynyt siihen?" kysyi herra Pickwick vavisten liikutuksesta. "Onko teillä mitään sen myymistä vastaan?"
"Kukapa tuon haluaisi ostaa?" kysyi mies kasvoillaan ilme, joka kai oli tarkoitettu hyvinkin ovelaksi.
"Annan teille siitä heti kymmenen shillinkiä", sanoi herra Pickwick, "jos tahdotte kaivaa sen esiin."
Saattanee helposti kuvitella pienen kylän hämmästystä, kun herra Pickwick, — kun pieni kivi ensin oli nostettu maasta yhdellä lapion nykäyksellä — suurin mieskohtaisin ponnistuksin kantoi sen omin käsin majataloon ja pestyään sen huolellisesti asetti sen pöydälle.
Pickwickiläisten riemastuksella ja ilolla ei ollut rajoja, kun heidän kärsivällisyytensä ja intonsa, raaputtamisensa ja pesemisensä johti tuloksiin. Kivi oli epätasainen ja paikoitellen murtunut, ja kirjaimet olivat koukeroisia ja epäsuhtaisia, mutta seuraava kirjoituksen katkelma oli selvästi luettavissa:
† BILST UM PSIN M.E.R. KKI
Herra Pickwickin silmät säihkyivät ilosta hänen istuessaan tuijottaen löytämäänsä aarretta. Hän oli saavuttanut yhden kunnianhimonsa suurimmista päämääristä. Kreivikunnassa, joka oli tunnettu aikaisten aikojen jäännösten runsaudesta, kylässä, jossa vieläkin oli säilynyt eräitä muistoja entisajoista, oli hän, hän, Pickwick-Kerhon puheenjohtaja, löytänyt omituisen ja mielenkiintoisen kirjoituksen, jonka vanhuus oli kiistämätön ja joka oli jäänyt huomaamatta kaikilta niiltä monilta oppineilta miehiltä, jotka olivat käyneet täällä ennen häntä. Hän saattoi tuskin uskoa aistimiensa todistusta.
"Tämä, tämä", sanoi hän, "saa minut tekemään päätökseni. Palaamme huomenna kaupunkiin."
"Huomenna!" huudahtelivat hänen ihailevat seuralaisensa.
"Huomenna!" sanoi herra Pickwick. "Tämä aarre on heti saatava säilöön sellaiseen paikkaan, missä se voidaan tarkkaan tutkia ja oikein tulkita. Minulla on toinenkin syy tähän askeleeseen. Muutaman päivän perästä ovat vaalit Eatanswillen kaupungissa, jossa Perker, muuan herra, jonka äsken tapasin, on erään ehdokkaan asiamies. Saamme nähdä ja tarkoin seurata tuota jokaiselle englantilaiselle niin mielenkiintoista näytelmää."
"Niin teemme", kuului kolmen äänen eloisa huuto.
Herra Pickwick katseli ympärilleen. Hänen seuralaistensa kiintymys ja alttius sytytti hänessä oikean innostuksen liekin. Hän oli heidän johtajansa, ja hän tunsi sen.
"Vietetään tätä onnellista sattumaa toverillisesti lasin ääressä!" ehdotti hän.
Tämäkin ehdotus, kuten edellinen, otettiin vastaan yksimielisesti hyväksyen. Ja pistettyään itse tärkeän kiven pieneen puulaatikkoon, jonka hän oli ostanut majatalon emännältä, hän istuutui nojatuoliin pöydän päähän, ja koko ilta omistettiin juhlimiselle ja keskustelulle.
Kello oli jo yli yhdentoista — hyvin myöhäinen hetki Cobhamin pienessä kylässä — kun herra Pickwick vetäytyi makuuhuoneeseen, joka oli valmistettu ottamaan hänet vastaan. Hän aukaisi ristikkoikkunan ja asetettuaan kynttilän pöydälle vaipui miettimään kahden edellisen päivän nopeasti toisiansa seuranneita tapahtumia.
Sekä aika että paikka olivat sopivat mietiskelyyn, ja herra Pickwick heräsi siitä vasta kun kirkon kello löi kaksitoista. Tunnin ensimmäinen lyönti soi juhlallisesti hänen korvissaan, mutta kun kello oli lopettanut, tuntui hiljaisuus sietämättömältä — hänestä oli melkein kuin hän olisi kadottanut toverin. Hän oli hermostunut ja kiihtynyt ja paneutui vuoteeseen riisuuduttuaan kiireesti ja asetettuaan kynttilän uunin reunalle.
Jokainen on tuntenut tuon epämiellyttävän mielentilan, jolloin ruumiillinen väsymys turhaan taistelee unettomuutta vastaan. Sellainen oli herra Pickwickin tila tällä hetkellä. Hän heittelehti ensin toiselle, sitten toiselle kyljelleen ja sulki itsepäisesti silmänsä ikään kuin siten narratakseen itsensä uneen. Se ei hyödyttänyt mitään. Olivatko siihen syynä hänen ruumiilliset ponnistuksensa vai kuumuus vai totilasit vai outo vuode — oli miten oli, hänen ajatuksensa palasivat hyvin epämiellyttävästi hänen alakerrassa näkemiinsä kömpelöihin muotokuviin ja niihin vanhoihin kertomuksiin, joihin ne illan kuluessa olivat antaneet aihetta. Kieriskeltyään edestakaisin puolen tuntia hän pääsi siihen epätyydyttävään päätökseen, ettei kannattanut yrittää nukkua. Niinpä hän nousi ja pukeutui osittain. Mikä hyvänsä muu, tuumi hän, oli parempaa kuin maata siinä ja kuvitella kaikenlaisia kamaluuksia. Hän katseli ulos ikkunasta: oli hyvin pimeä. Hän käveli edestakaisin huoneessa: oli hyvin yksinäistä.
Hän oli kävellyt muutaman kerran oven ja ikkunan väliä, kun pastorin käsikirjoitus ensimmäisen kerran juolahti hänen mieleensä. Se oli hyvä ajatus. Jos sekään ei kiinnittäisi hänen mieltään, hän nukkuisi varmasti. Hän otti sen esiin takkinsa taskusta, veti pienen tuolin vuoteensa viereen, niisti kynttilän, pani silmälasit nenälleen ja valmistautui lukemaan. Käsiala oli omituista ja paperi hyvin likaista ja tahraista. Otsake sai hänet äkkiä säpsähtämään, eikä hän voinut olla luomatta tutkivaa katsetta ympärilleen. Ajatellen, kuinka mieletöntä oli antaa valtaa sellaisille tunteille, hän niisti taas kynttilää ja luki seuraavaa:
"Mielipuolen käsikirjoitus.
Niin, mielipuolen. Kuinka tuo sana olisikaan pistänyt sydämeeni monta vuotta sitten! Kuinka se olisikaan herättänyt kauhua, joka välistä pyrki valtaamaan mieleni, pannen veren kohisten ja suhisten kiertämään suonissani, kunnes tuskan kylmä hiki helmeili suurina pisaroina ihollani ja polveni tutisivat vastakkain pelosta. Nyt pidän siitä kuitenkin. Se on kaunis nimi. Näyttäkää minulle ruhtinas, jonka vihasta rypistynyttä otsaa on milloinkaan pelätty niin suuresti kuin mielipuolen silmien kiiltoa — jonka köysi ja mestauskirves olisi ollut puoleksikaan yhtä varma kuin mielipuolen kuristus. Ho, hoo! On suurenmoista olla mielipuoli! Olla katseltavana kuin villi leijona rautaristikon takana, irvistellä ikeniään ja ulvoa läpi pitkän, hiljaisen yön raskaan kahleen hilpeästi kilistessä ja viereksiä ja pyöriskellä oljissa sellaisen uljaan musiikin innostamana! Eläköön hulluinhuone! Se on ihana paikka!
Muistan vielä ne päivät, jolloin pelkäsin tulevani hulluksi, jolloin usein säpsähdin valveille unestani ja vaivuin polvilleni ja rukoilin, että säästyisin sukuni kohtalolta, jolloin syöksyin pois katselemasta hilpeyttä tai onnea ja piilouduin pimeään paikkaan ja vietin raskaita hetkiä tarkastellen aivojani jäytävän kuumeen edistymistä. Tiesin, että mielipuolisuus oli sekaantunut itse vereeni ja luitteni ytimeen, että yksi sukupolvi oli poistunut tuon ruton ilmenemättä sen keskuudessa ja että minä itse olin ensimmäinen, jossa se taas heräsi. Tiesin, että niin täytyi olla, että aina oli ollut niin ja että aina olisi niin oleva, ja kun kyyristelin ihmisiä täynnä olevan huoneen pimeässä nurkassa ja näin ihmisten kuiskailevan, osoittelevan minua ja suuntaavan katseensa minuun, tiesin, että he kertoivat toisilleen mielipuolisuuteen tuomitusta, ja pujahdin taas pois hautomaan synkkiä ajatuksiani yksinäisyydessä.
Näin menettelin vuosikausia; ne olivat pitkiä, pitkiä vuosia. Yöt ovat täällä joskus pitkät, hyvin pitkät, mutta ne eivät ole mitään silloisten levottomien öitten ja peloittavien unennäköjeni rinnalla. Minua kylmää niitä ajatellessani. Suuret sumeat kauhuolennot, pilkalliset, ivailevat kasvot väijyilivät huoneen nurkissa ja kumartuivat yöllä vuoteeni yli houkutellen minua mielipuolisuuteen. Ne kertoivat minulle hiljaa kuiskaten, että vanha permanto vanhassa talossa, jossa isoisäni kuoli, oli hänen oman verensä tahraama, jonka hänen omat kätensä olivat hulluuden raivopuuskassa vuodattaneet. Työnsin sormet korviini, mutta nuo kummitukset huusivat päähäni, kunnes huone kaikui siitä, että minun edelläni eläneessä miespolvessa mielipuolisuus uinui, mutta että minun isoisäni oli elänyt vuosikausia kädet permantoon kahlittuina, jottei pääsisi repimään itseään palasiksi. Tunsin, että ne puhuivat totta, tiesin sen hyvinkin. Olin saanut sen selville jo vuosia ennen, vaikka sitä oli koetettu salata minulta. Ha, haa! Olin liian viekas heidän hallittavakseen, vaikka he pitivätkin minua mielipuolena!
Vihdoin se saavutti minut, ja ihmettelin, kuinka olin milloinkaan saattanut pelätä sitä. Nyt saatoin mennä ulos maailmaan ja nauraa ja huutaa parhaiden ilonpitäjien kanssa. Tiesin olevani hullu, mutta he eivät edes epäilleetkään sitä. Kuinka usein onnittelinkaan itseäni mielihyvin, kun ajattelin, miten mainion kepposen heille tein, kun he kauan olivat osoitelleet minua sormillaan ja katsoneet minuun kieroon, kun en vielä ollut hullu, vaan ainoastaan pelkäsin kerran sellaiseksi tulevani. Ja kuinka minun olikaan tapana nauraa ilosta yksin ollessani ja ajatellessani, kuinka hyvin säilytin salaisuuteni ja kuinka äkkiä hyvät ystäväni olisivat luopuneet minusta, jos olisivat tienneet totuuden. Olisin saattanut huutaa ääneen ihastuksesta, aterioidessani kahden kesken jonkun remuavan veikon kanssa, kun ajattelin, kuinka kalpeaksi hän olisi valahtanut ja kuinka nopeasti hän olisi juossut tiehensä, jos hän olisi tiennyt, että rakas ystävä, joka istui hänen vieressään teroittaen kirkasta, välkähtelevää veistä, oli mielipuoli, jolla oli tarpeeksi voimaa ja puolittain tahtoakin iskeä se hänen sydämeensä. Se oli hilpeää elämää!
Rikkauksia tuli omakseni, varallisuutta kerääntyi ympärilleni, ja kieriskelin huvituksissa, jotka hyvin kätketyn salaisuuteni tietoisuus teki minulle tuhat kertaa arvokkaammiksi. Sain suuren perinnön. Laki, kotkansilmäinen lakikin, oli antanut pettää itsensä ja oli siirtänyt riidanalaisia tuhansia mielipuolen käsiin. Missä oli tervesieluisten, teräväkatseisten miesten järki? Missä oli nyt noiden lakimiesten taito, jotka terävästi keksivät pienimmänkin rikkeen? Mielipuolen viekkaus oli voittanut heidät kaikki.
Minulla oli rahaa. Kuinka minua imarreltiinkaan! Menetin sitä tuhlaavasti. Kuinka minua ylistettiinkään! Kuinka nuo kolme ylpeää, ylenkatseellista veljeä nöyrtyivätkään edessäni. Vanha, valkopäinen isäkin: — millaista suvaitsevaisuutta, kunnioitusta, millaista altista ystävyyttä — kuinka he jumaloivatkaan minua! Vanhalla miehellä oli tytär ja nuorukaisilla sisar, ja kaikki viisi olivat köyhiä. Minä olin rikas, ja kun menin naimisiin tytön kanssa, näin voitonriemuisen hymyn leikkivän hänen puutetta kärsivien omaistensa kasvoilla, kun he muistelivat hyvin sommiteltuja suunnitelmiaan ja oivallista saalistaan. Heidän mieleensä ei juolahtanutkaan, että he olivat naittaneet tytön mielipuolelle.
Seis! Jos he olisivat tienneet sen, olisivatko he pelastaneet hänet? Sisaren onni hänen miehensä kultaa vastaan! Kevein höyhen, jonka puhallan ilmaan, vartaloani nyt koristavan hilpeän ketjun rinnalla!
Yhdessä asiassa kuitenkin petyin kaikesta oveluudestani huolimatta. Jollen olisi ollut mielipuoli — sillä vaikka me hullut olemmekin hyvin teräväjärkisiä, erehdymme sentään joskus mekin, — minun olisi pitänyt tietää, että tyttö olisi mieluummin antanut laskea itsensä kylmänä ja jäykkänä pimeään lyijykirstuun kuin suonut, että hänet kannettaisiin kadehdittuna morsiamena rikkaaseen, loisteliaaseen talooni. Minä olisin tiennyt, että hänen sydämensä kuului sille mustasilmäiselle pojalle, jonka nimen kerran kuulin hänen lausahtavan rauhattomassa unessaan, ja että hänet oli uhrattu minulle lievittämään vanhan, valkotukkaisen ukon ja ylpeiden veljien köyhyyttä.
En enää muista muotoja enkä kasvoja, mutta tiedän, että tyttö oli kaunis. Tiedän sen, sillä kirkkaina kuutamoisina öinä, kun säpsähdän valveille unestani ja kaikki ympärilläni on hiljaista, näen hennon ja riutuneen olennon, tämän kammion nurkassa hiljaa ja liikkumatta seisovan olennon, jonka hartioille valuvaa pitkää mustaa tukkaa ei mikään maallinen tuuli leyhyttele ja jonka silmät tuijottavat minuun milloinkaan rävähtämättä ja sulkeutumatta.
Veri hyytyy sydämessäni, kun kirjoitan näitä rivejä — tuo olento on hän. Kasvot ovat hyvin kalpeat ja silmät lasimaisen kirkkaat, mutta tunnen ne hyvin. Tuo olento ei milloinkaan liikahda, se ei milloinkaan näytä uhkaavalta eikä ilkkuvalta, kuten muut, jotka joskus ilmestyvät sen paikalle. Mutta se on minusta paljon peloittavampi kuin nekin hornan henget, jotka kiusasivat minua monta vuotta sitten — se tulee suoraan haudasta ja muistuttaa liiaksi kuolemaa.
Lähes vuosi sitten näin noiden kasvojen muuttuvan kalpeammiksi, lähes vuosi sitten näin kyynelten hiipivän suruisia poskia pitkin, mutta en milloinkaan tiennyt syytä siihen. Lopulta keksin sen kuitenkin. He eivät voineet salata sitä minulta kauemmin. Hän ei ollut milloinkaan pitänyt minusta, enkä minäkään koskaan ollut uskonut sitä. Hän halveksi varallisuuttani ja vihasi loistoa, jossa hän eli. Sitä en ollut odottanut. Hän rakasti toista. Sitä en ollut milloinkaan tullut ajatelleeksi. Oudot tunteet valtasivat mieleni, ja ajatukset, jotka jokin outo voima ajoi päähäni, pyörivät vinhaa vauhtia aivoissani. En vihannut häntä, vaikka vihasinkin sitä nuorta miestä, jonka takia hän yhä itki. Säälin, niin, minä säälin sitä onnetonta elämää, johon hänen kylmät ja itsekkäät sukulaisensa olivat tuominneet hänet. Tiesin, ettei hän eläisi kauan, mutta ajatus, että hän ennen kuolemaansa saattaisi synnyttää onnettomuuteen tuomitun olennon, joka olisi määrätty siirtämään mielipuolisuuden jälkeläisilleen, sai minut tekemään päätökseni. Päätin tappaa hänet.
Monet viikot ajattelin myrkkyä, sitten hukuttamista ja lopulta tulta. Suurenmoinen näky: hullun miehen talo tulessa ja hullun miehen vaimo tuhkaksi riutumassa. Ja miten mainio pila olisi, että luvattaisiin suuri palkinto ja että joku viisas, tervejärkinen mies saisi heilua hirressä sellaisen teon vuoksi, jota hän ei milloinkaan ollut tehnyt — ja kaikki mielipuolen oveluuden vuoksi. Mietin sitä usein, mutta luovuin siitä kuitenkin. Voi sitä iloa, kun sai teroittaa partaveistä päivästä päivään, tuntea terän purevuuden ja ajatella ammottavaa haavaa, jonka tuo ohut, kirkas terä viiltäisi!
Vihdoin nuo entiset henget, jotka niin usein olivat olleet kanssani, kuiskasivat korvaani, että aika oli tullut, ja pistivät avatun partaveitsen käteeni. Tartuin siihen lujasti, nousin hiljaa vuoteesta ja kumarruin nukkuvan vaimoni puoleen. Hänen kasvonsa olivat kätketyt hänen käsiinsä. Työnsin he hiljaa syrjään ja ne vaipuivat äänettömästi hänen rinnalleen. Hän oli itkenyt, sillä kyynelten jäljet olivat yhä kosteina hänen poskillaan. Kasvot olivat tyynet ja rauhalliset, ja vielä kun katselin niitä, valaisi hiljainen hymy hänen kalpeita piirteitään. Laskin käteni pehmeästi hänen olalleen. Hän säpsähti — se oli vain haihtuva uni. Kumarruin taas eteenpäin. Hän kirkaisi ja heräsi.
Vain käden liikahdus, niin hän ei olisi enää milloinkaan päästänyt huutoa eikä ääntä. Mutta minä säikähdin ja vetäydyin pois. Hänen silmänsä olivat kiintyneet silmiini. En tiedä, mikä sen vaikutti, mutta ne herättivät minussa pelkoa ja kauhua ja lannistivat minut. Hän nousi vuoteesta katsellen minua yhä kiinteästi ja lakkaamatta. Vapisin. Veitsi oli yhä kädessäni, mutta en saattanut liikahtaakaan. Hän pyrki ovea kohti. Kun hän läheni sitä, hän kääntyi ja irroitti katseensa kasvoistani. Taikavoima oli lakannut. Hyökkäsin eteenpäin ja tartuin häntä käsivarteen. Päästäen huudon toisensa jälkeen hän vaipui maahan.
Nyt olisin voinut tappaa hänet kamppailutta, mutta huudot olivat hälyttäneet talon. Kuulin askeleiden kaikua porraskäytävästä. Pistin partaveitsen sen tavalliseen koteloon, aukaisin oven ja huusin äänekkäästi apua.
Ihmisiä tuli. He nostivat hänet maasta ja kantoivat vuoteeseen. Hän lepäsi siinä useita tunteja tajuttomana, ja kun henki, näkö- ja puhekyky palasi, hän oli menettänyt järkensä ja houraili hurjasti ja raivokkaasti.
Lääkäreitä kutsuttiin — eteviä miehiä, jotka ajoivat oveni eteen mukavissa vaunuissa hyvillä hevosilla koreat palvelijat takana. He olivat viikkokausia hänen vuoteensa ääressä. He pitivät suuren kokouksen ja neuvottelivat keskenään hiljaisella ja juhlallisella äänellä toisessa huoneessa. Yksi heistä, taitavin ja kuuluisin kaikista, vei minut syrjään, pyysi minua varustautumaan pahimpaan ja ilmoitti minulle — minulle mielipuolelle — että vaimoni oli tullut hulluksi. Hän seisoi ihan vieressäni avoimen ikkunan ääressä, hänen katseensa viipyi kasvoillani ja hänen kätensä oli laskeutunut käsivarrelleni. Yhdellä ainoalla ponnistuksella olisin voinut singahduttaa hänet kadulle. Se olisi ollut harvinaisen hauska pila, mutta salaisuuteni olisi ollut vaarassa, ja niin päästin hänet menemään. Muutaman päivän kuluttua he sanoivat minulle, että minun oli asetettava vaimoni valvonnan alaiseksi, että minun oli hankittava hänelle hoitaja! Minun! Menin aukeille kedoille, jossa kukaan ei voinut kuulla minua, ja nauroin, kunnes ilma kaikui huudoistani.
Vaimoni kuoli seuraavana päivänä. Valkopäinen vanha herra saattoi häntä hautaan, ja ylpeät veljet vuodattivat kyyneleen sen nyt tunteettoman ruumiin takia, jonka kärsimyksiä he hänen eläessään olivat katselleet rautaisin sydämin. Kaikki tämä oli ravintoa salaiselle riemulleni, ja minä nauroin valkoisen nenäliinani suojassa, jota pidin kasvoillani kotiin palatessamme, kunnes kyyneleet tulivat silmiini.
Mutta vaikka olinkin saavuttanut tarkoitukseni ja tappanut vaimoni, olin sentään levoton ja häiriytynyt ja tunsin, että salaisuuteni tulisi ennen pitkää tiedoksi. En saattanut salata sitä hurjaa riemua ja iloa, joka kuohui minussa ja sai minut kotona yksin ollessani hyppimään ja lyömään käsiäni yhteen, tanssimaan ympäri huoneissa ja ulvomaan ääneen. Kun lähdin ulos ja näin ihmisjoukkojen touhuissaan kiiruhtavan pitkin katuja tai teatteriin ja kuulin soiton säveleitä ja näin ihmisten tanssivan, valtasi minut sellainen riemastus, että mieleni teki syöksyä heidän parveensa, repiä heidät kappaleiksi jäsen jäseneltä ja ulvoa ihastuksesta. Mutta purin hammasta, iskin jalkani permantoon ja painoin terävät kynteni kämmeneeni. Sain kaiken pysymään alallaan, eikä kukaan vielä tiennyt, että olin hullu.
Muistan — vaikka se onkin ihan viimeisiä seikkoja, joita kykenen muistamaan, sillä nyt sekoitan tosiasiat uniin, ja koska minulla on täällä paljon tekemistä ja aina kiire, ei minulla ole aikaa erotella molempia siitä omituisesta sekavasta vyyhdestä, joksi ne ovat kietoutuneet — muistan, kuinka lopultakin päästin sen irti. Ha, haa! Minusta on kuin näkisin vieläkin nuo säikähtyneet katseet ja tunnen, miten helposti sinkosin heidät luotani ja iskin nyrkkini heidän kalpeihin kasvoihinsa ja sitten pakenin kuin tuuli jättäen heidät huutamaan ja meluamaan kauas jälkeeni. Saan jättiläisen voimat tuota muistellessani. Katsos, kuinka rautainen kanki taipuu hurjasta tempauksestani! Voisin taittaa sen kuin vitsan, mutta edessäni olisi vielä pitkiä käytäviä ja monia ovia, niin etten luule löytäväni teitä, ja vaikka löytäisinkin, tiedän, että edessä on vielä rautaisia portteja, jotka pidetään suljettuina ja teljettyinä. He tietävät, millainen ovela hullu olen ollut, ja he ovat ylpeitä saadessaan pitää minua täällä näyteltävänä.
Malttakaas! Niin, olin ollut ulkona. Oli myöhäinen yö, kun saavuin kotiin ja tapasin ylpeimmän ylpeistä veljeksistä odottamassa minua: tärkeitä asioita, sanoi hän. Muistan sen hyvin. Vihasin tuota miestä koko mielipuolen vihan voimalla. Monta monituista kertaa oli sormiani syyhyttänyt: saada repiä hänet kappaleiksi! Minulle sanottiin, että hän odotti. Juoksin nopeasti portaita ylös. Hänellä oli minulle sana sanottavana. Lähetin palvelijat pois. Oli myöhäistä ja olimme kahden ensimmäistä kertaa.
Aluksi varoin huolellisesti katselemasta häntä, sillä tiesin, mitä hän tuskin aavistikaan — ja olin ylpeä tiedostani —että hulluuden tuli hohti silmissäni kuin liekki. Istuimme vaiti muutaman minuutin. Lopulta hän rupesi puhumaan. Viimeaikaiset huvitukseni ja omituiset huomautukset, joita olin lausuillut niin pian hänen sisarensa kuoleman jälkeen, olivat loukkauksia hänen muistoaan kohtaan. Yhdistellen mielessään useita seikkoja, jotka aluksi olivat jääneet häneltä huomaamatta, hän päätteli, etten ollut kohdellut vaimoani hyvin. Hän halusi tietää, oliko hän oikeassa otaksuessaan, että tahdoin tahrata hänen maineensa ja loukata hänen perhettään. Hänen oli upseerinpukunsa vuoksi pyydettävä näitä selityksiä.
Tällä miehellä oli armeijassa upseerin paikka, joka oli ostettu minun rahoillani ja hänen sisarensa onnettomuudella. Tämä mies oli ollut ensimmäinen suunnittelemassa minun pyydystämistäni ja omaisuuteni anastamista. Tämä mies oli ollut voimakkaimpana välikappaleena pakottamassa sisartaan ottamaan minut, vaikka hyvin tiesi, että tytön sydän kuului toiselle. Velvollisuus, velvollisuus upseerinpukua kohtaan! Hänen alennuksensa virkapuvulle! Käänsin silmäni häneen, en voinut estää sitä — mutta en sanonut sanaakaan.
Näin, kuinka hänen kasvojensa ilme äkkiä muuttui minun häntä katsellessani. Hän oli rohkea mies, mutta väri haihtui hänen kasvoiltaan, ja hän veti tuolinsa taaksepäin. Vedin omaani perässä, ja kun nauroin — olin hyvin hilpeällä päällä — näin hänen värisevän. Tunsin, kuinka hulluus kohosi minussa. Hän pelkäsi minua.
'Piditte paljon sisarestanne, kun hän eli', sanoin, 'hyvin paljon.'
Hän katseli hyvin ahdistuneen näköisenä ympärilleen ja näin hänen kouristavan tuolin selustaa, mutta hän ei sanonut mitään.
'Te kurja!' huusin. 'Olin kyllä selvillä teistä. Keksin salaiset vehkeenne. Tiedän, että tytön sydän oli kiintynyt johonkuhun toiseen ennen kuin pakotitte hänet ottamaan minut. Tiedän sen, tiedän sen!'
Hän hypähti yht'äkkiä tuolistaan, heilutti sitä ilmassa ja käski minun pysyä kauempana, sillä pidin huolta siitä, että puhuessani pääsin yhä lähemmäksi häntä.
Huusin pikemmin kuin puhuin, sillä tunsin hurjien intohimojen kuohuvan suonissani, ja entiset henget kuiskuttivat ja kiusasivat minua repimään häneltä sydämen rinnasta.
'Piru teidät periköön!' huusin hypäten pystyyn ja syöksyen hänen kimppuunsa. 'Minä tapoin hänet. Olen hullu. Lyön teidät maahan. Verta, verta! Minä tahdon sitä.'
Yhdellä iskulla löin syrjään tuolin, jolla hän kauhuissaan koetti iskeä minua, ja tartuin häneen, ja kovasti rymähtäen kaaduimme kumpikin permannolle.
Se oli komea kamppailu, sillä hän oli pitkä, vahva mies, joka taisteli henkensä hädässä, ja minä olin väkevä mielipuoli ja janosin hänen tuhoaan. Tiesin, ettei mikään voima vetänyt vertoja minulle, ja olin oikeassa. Taas oikeassa, vaikka olin hullu! Hänen vastarintansa kävi heikommaksi. Polvistuin hänen rinnalleen ja tartuin kovasti hänen jäntevään kurkkuunsa molemmin käsin. Hänen kasvonsa kävivät punaisiksi, hänen silmänsä pyrkivät ulos kuopistaan ja esiinpistävällä kielellään hän näytti pilkkaavan minua. Puristin entistä ankarammin. Ovi murrettiin äkkiä auki kovasti paukkuen, ja huoneeseen syöksyi joukko ihmisiä huutaen äänekkäästi toisilleen, että mielipuoli on otettava kiinni.
Salaisuuteni oli paljastunut, ja taisteluni koski nyt vapautta. Olin pystyssä, ennenkuin ainoakaan käsi oli koskenut minuun, tunkeuduin ahdistajieni joukon läpi ja avasin tieni vahvoilla käsivarsillani ikään kuin minulla olisi ollut kirves kädessäni ja kaadoin heidät maahan tieltäni. Saavuin ovelle, hyppäsin kaiteen yli, vilahduksessa olin kadulla.
Juoksin nopeasti suoraan eteenpäin, eikä kukaan uskaltanut pysäyttää minua. Kuulin askelten kapseen takaani ja kiidin kahta nopeammin. Melu kuului heikommin ja häipyi lopulta kokonaan, mutta syöksyin vain eteenpäin yli soiden ja rämeiden, yli aitojen ja ojien, päästellen hurjia huutoja, joita toistelivat ympärilleni joka puolelle kerääntyneet oudot olennot koventaen ääntä niin, että se tärisytti ilmaa. Nuo hornan henget kantoivat minua käsivarsillaan kiitäen eteenpäin tuulen varassa, pyyhkäisten tieltään kummut ja aidat ja pyörittäen minua lakkaamatta sellaista vauhtia, että päätäni huimasi, kunnes lopulta hellittivät minusta äkkiä, niin että kaaduin raskaasti maahan. Kun heräsin, huomasin olevani täällä, tässä harmaassa kammiossa, jonne auringonvaloa harvoin tulee ja pilkistelee kuu, jonka säteet vain paljastavat minua ympäröivät pimeät varjot ja tuon äänettömän olennon entisessä nurkassaan. Kun makaan valveilla, kuulen joskus outoja huutoja ja kirkunaa tämän paikan kaukaisista komeroista. En tiedä, mitä nuo huudot ovat, mutta ne eivät lähde tuosta kalpeasta olennosta eivätkä näytä sitä koskevankaan. Hämärän ensimmäisistä varjoista aamun aikaisimpaan sarastukseen saakka se seisoo yhä liikkumattomana paikallaan kuunnellen rautaisten kahleitteni soittoa ja katsellen kieriskelyäni olkivuoteella."
Käsikirjoituksen loppuun oli toisella käsialalla kirjoitettu seuraava huomautus:
"Se onneton mies, jonka houreet edellä on kerrottu, oli surullinen esimerkki nuoruuden aikana väärään johdetun toimintahalun turmiollisista seurauksista ja niin pitkälle jatketuista irstailuista, ettei niiden seurauksia enää voinut korjata. Hänen nuoruutensa ajattelemattomat hurjistelut, nautinnot ja paheet johtivat kuumeeseen ja mielisairauteen. Jälkimmäisten ensimmäisenä seurauksena oli se omituinen, tunnettuun yhtä ankarasti puolustettuun kuin vastustettuunkin lääketieteelliseen teoriaan perustuva luulo, että hänen perheessään oli perinnöllistä mielipuolisuutta. Se aiheutti taas synkän raskasmielisyyden, joka ajan oloon kehittyi sairaalloiseksi heikkomielisyydeksi ja päättyi lopulta raivohulluuteen. On syytä luulla, että hänen kertomansa vaiheet ovat todella tapahtuneet, vaikka ne ovatkin hänen sairaan mielikuvituksensa värittämiä. Jotka tuntevat hänen nuoruutensa paheet, ihmettelevät vain, ettei hänen intohimonsa, kun järki ei enää hillinnyt sitä, johtanut häntä tekemään vieläkin peloittavampia hirmutöitä."
Herra Pickwickin kynttilä oli juuri sammumaisillaan jalassaan, kun hän sai vanhan pastorin käsikirjoituksen luetuksi loppuun ja kun valo äkkiä sammui ollenkaan etukäteen lepattamatta ja varoittamatta, se sai hänen kiihoittuneet hermonsa aika lailla värähtämään. Riisuen kiireesti ne vaatekappaleet, jotka hän oli pukenut ylleen noustessaan unettomasta vuoteestaan, ja luoden pelokkaita katseita ympärilleen hän kiipesi taas nopeasti lakanoiden väliin ja nukahti pian syvään uneen.
Hänen herätessään paistoi aurinko kirkkaasti huoneeseen ja aamu oli jo pitkälle kulunut. Painostus, joka oli vaivannut häntä edellisenä yönä, oli kadonnut maisemaa peittäneiden mustien varjojen mukana, ja hänen ajatuksensa ja tunteensa olivat yhtä valoisat ja kirkkaat kuin itse aamu. Tukevan aamiaisen syötyään nuo neljä herraa lähtivät jalan Gravesendiin, jonne heitä seurasi löydettyä kiveä kantava mies. He pääsivät kaupunkiin kello yhden vaiheilla (heidän tavaransa oli lähetetty Cityyn Rochesterin kautta), ja kun heidän oli onnistunut saada paikat vaunujen katolla, he saapuivat Lontooseen saman päivän iltapuolella terveinä sekä ruumiiltaan että sielultaan.
Kolme, neljä lähintä päivää kuluivat valmistuksiin, jotka olivat välttämättömiä Eatanswillen matkaa varten. Koska kaikki tiedot tästä perin tärkeästä yrityksestä vaativat erikoisen lukunsa, käytämme ne muutamat rivit, jotka ovat jäljellä tämän päättämiseksi, kertoaksemme hyvin lyhyesti muinaislöydön historian.
Kerhon keskustelupöytäkirjoista käy selville, että herra Pickwick luennoi löydöstä Kerhon yleiskokouksessa, joka oli kutsuttu koolle heidän paluunsa jälkeisenä iltana, ja että hän esitti koko joukon älykkäitä ja oppineita otaksumia kivessä olevan kirjoituksen merkityksestä. Selville käy myöskin, että taitava taiteilija laati tuosta harvinaisesta esineestä huolellisen piirroksen, joka monistettiin kivipainossa ja jätettiin "Kuninkaalliselle Muinaismuistoyhdistykselle" sekä muille tieteellisille seuroille, että asiasta johtuvat ristiriitaisuudet synnyttivät sanomattoman määrän kateellisuutta ja pahaa tahtoa ja että herra Pickwick itse sepitti lentokirjasen, joka sisälsi yhdeksänkymmentäkuusi hyvin tiheään painettua sivua ja seitsemänkolmatta eri tulkintaa kirjoituksesta. Sitten käy vielä selville, että kolme vanhaa herraa hylkäsi vanhimman poikansa antamatta heille perinnöksi shillinkiäkään, koska nuorukaiset olivat uskaltaneet epäillä kiven ikää, että eräs innostunut yksilö hylkäsi epätoivoissaan ennen aikojaan oman elämänsä, kun ei kyennyt tulkitsemaan kirjoituksen tarkoitusta, että herra Pickwick valittiin seitsemäntoista koti- ja ulkomaisen yhdistyksen kunniajäseneksi tuon löydön johdosta ja ettei yksikään noista seitsemästätoista yhdistyksestä käsittänyt samaisesta kirjoituksesta yhtään mitään, vaikka kaikki olivatkin yksimielisiä siitä, että se oli hyvin merkillinen.
Herra Blotton — olkoon hänen nimensä tuomittu kaikkien niiden kuolemattoman halveksimisen kohteeksi, jotka antavat arvoa kaikelle salaperäiselle ja suurenmoiselle — niin, tuo herra Blotton uskalsi alhaisen sielun tavallisen epäily- ja moittimishalun vallassa esittää asiassa yhtä arvottoman kuin naurettavan mielipiteen. Herra Blotton, jonka halpamaisena tarkoituksena oli Pickwickin kuolemattoman nimen loiston himmentäminen, lähti päivänä muutamana henkilökohtaisesti Cobhamiin ja palattuaan huomautti ivallisesti kerhossa pitämässään puheessa, että hän oli tavannut miehen, jolta kivi oli ostettu, että mies väitti itse kiven olevan hyvin vanhan, mutta kielsi juhlallisesti kirjoituksen vanhuuden, lähinnä sillä perusteella, että sanoi itse kaivertaneensa sen kömpelösti siihen joutohetkinään esittämään kirjaimia, joiden tarkoituksena ei ollut merkitä enempää eikä vähempää kuin yksinkertaista lausetta: — "BILL S T U MP S IN MERKKI", ja että herra Stumps, joka ei ollut suurinkaan harjaantunut omintakeisten kirjoitelmien laatimisessa ja oli tottuneempi noudattamaan sanojen ääntämistä kuin oikeinkirjoituksen ankaroita lakeja, oli jättänyt pois etunimensä lopusta L-kirjaimen.
Pickwick-kerho suhtautui, kuten niin valistuneelta laitokselta saattaa odottaakin, tähän esitykseen niin halveksivasti kuin se ansaitsikin, erotti suuriluuloisen ja pahansuovan Blottonin kerhosta ja äänesti herra Pickwickille kultasankaiset silmälasit luottamuksen ja kunnioituksen osoitukseksi, mistä vastalahjaksi herra Pickwick maalautti oman kuvansa ja ripusti sen kerhon huoneistoon — jota muotokuvaa hän, ohimennen sanoen, ei halunnut hävitettäväksi, kohta kun hän oli tullut muutamaa vuotta vanhemmaksi.
Herra Blotton oli erotettu kerhosta, mutta ei kukistettu. Hänkin kirjoitti siis lentokirjasen, joka oli osoitettu noille seitsemälletoista tieteelliselle seuralle. Se sisälsi saman selostuksen, jonka hän jo oli esittänyt kerholle, sekä hiukan enemmän kuin puolinaisen vihjauksen siihen suuntaan, että nuo seitsemäntoista tieteellistä seuraa olivat pelkkiä humpuukilaitoksia. Kun noiden seitsemäntoista tieteellisen seuran suuttumus tästä kuohahti, ilmestyi joukko uusia lentokirjasia. Ulkomaiset tieteelliset seurat vaihtoivat kirjeitä kotimaisten tieteellisten seurojen kanssa, kotimaiset tieteelliset seurat käänsivät ulkomaisten tieteellisten seurojen lentokirjaset englanniksi, ulkomaiset tieteelliset seurat käänsivät kotimaisten tieteellisten seurojen lentokirjaset kaikille mahdollisille kielille, ja siten alkoi tuo kuuluisa tieteellinen väittely, jonka kaikki ihmiset hyvin tuntevat Pickwick-riidan nimisenä.
Mutta tuo halpamainen yritys loukata herra Pickwickiä sattuikin sen hävyttömän alullepanijan omaan nilkkaan. Kaikki seitsemäntoista tieteellistä seuraa julistivat yksimielisesti omahyväisen Blottonin tietämättömäksi raukaksi ja alkoivat kirjoittaa tutkielmia vielä enemmän kuin ennen. Ja näihin päiviin saakka on kivi säilynyt selittämättömänä todisteena herra Pickwickin suuruudesta ja pysyvänä voitonmerkkinä hänen vastustajiensa pienuudesta.
12. luku
KUVAILEE HYVIN TÄRKEÄÄ HERRA PICKWICKIN OTTAMAA ASKELTA, JOKA EI
AIHEUTA KÄÄNNETTÄ AINOASTAAN HÄNEN OMASSA ELÄMÄSSÄÄN, VAAN MYÖS TÄSSÄ
KERTOMUKSESSA.
Herra Pickwickin huoneistossa Goswell-kadun varrella, oli kylläkin huoneiden luku verraten pieni, mutta se ei ollut ainoastaan hyvin siisti ja mukava laadultaan, vaan myöskin mainion sopiva niin nerokkaalle ja niin terävä-älyiselle miehelle kuin hän. Hänen salinsa oli ensimmäisessä kerroksessa, kadun puolella, makuuhuoneensa toisessa ja myös kadulle päin, joten hän istuessaan työpöytänsä ääressä salissa tai seisoessaan suuren peilinsä edessä makuuhuoneessa saattoi yhtä hyvin tarkastella ihmisluonnetta kaikissa sen monissa vivahteissa tuolla yhtä taajaväkisellä kuin kansanomaisella kadulla. Hänen taloudenhoitajattarensa, rouva Bardell — tullipäällikkö vainajan leski ja ainoa perillinen — oli hyväluontoinen, puuhakas, ulkoasultaan miellyttävä nainen. Hänellä oli luontaiset ruoanlaittotaipumukset, jonka lahjan harjoitus ja pitkäaikainen kokemus olivat kehittäneet loistavaksi taituruudeksi. Talossa ei ollut lapsia, ei palvelijoita eikä siipikarjaa. Sen muut asukkaat olivat iso mies ja pieni poika, edellinen vuokralainen, jälkimmäinen rouva Bardellin tuotetta. Iso mies oli aina kotona kello kymmeneltä illalla, jolla hetkellä hän aina ahtautui takahuoneessa pieneen ranskalaiseen vuoteeseen, ja nuoren Bardellin lapselliset urheilu- ja voimisteluharjoitukset rajoittuivat täydellisesti läheisille kaduille ja vesikouruihin. Siisteys ja rauha vallitsi koko talossa, ja herra Pickwickin tahto oli siellä lakina.
Jokaisesta, joka tunsi tämän laitoksen kotoisen järjestyksen pykälät ja oli tutustunut herra Pickwickin luonteen erinomaiseen täsmällisyyteen, olisi hänen käytöksensä ja ulkonäkönsä sen päivän aamuna, jolloin lähtö Eatanswilleen oli määrätty tapahtuvaksi, näyttänyt perin salaperäiseltä ja selittämättömältä. Hän käveli kiireisin askelin edestakaisin huoneessa, pisti päänsä ulos ikkunasta joka kolmas minuutti, katsoi alituisesti kelloaan ja ilmaisi monta muuta hänelle oudon kärsimättömyyden todistetta. Oli selvää, että hänellä oli jotakin erikoisen tärkeää harkittavana, mutta ei edes rouva Bardellkaan olisi kyennyt keksimään, mitä tuo erikoinen oli.
"Rouva Bardell!" sanoi herra Pickwick vihdoinkin, kun tuo miellyttävä nainen alkoi päästä pitkän tomutusurakkansa päähän.
"Mitä, herra?" kysyi rouva Bardell.
"Pikku poikanne on kovin kauan ulkona!"
"Niin on, mutta Southwarkiin onkin hyvin pitkä matka", selitti rouva Bardell.
"Niinpä on, niin on", sanoi herra Pickwick, "se on totta."
Herra Pickwick vaipui taas äänettömyyteen, ja rouva Bardell sai tomuttamisensa päätökseen.
"Rouva Bardell", sanoi herra Pickwick muutaman minuutin kuluttua.
"Mitä, herra Pickwick?" kysyi rouva Bardell taas. "Luuletteko, että kahden hengen elättäminen tulee paljon kalliimmaksi kuin yhden?"
"Voi herra Pickwick!" huudahti rouva Bardell punastuen päähineensä reunoja myöten, sillä hän kuvitteli huomaavansa vuokralaisensa silmissä avioliittoon tähtäävän välähdyksen. "Voi, herra Pickwick, minkälainen kysymys!"
"Niin, mutta mitä mieltä olette?"
"Se riippuu...", sanoi rouva Bardell lähestyen tomuhuiskuineen hyvin likelle herra Pickwickin kyynärpäätä, joka nojasi pöytään. "Se riippuu, ymmärrättehän, suureksi osaksi asianomaisesta henkilöstä, onko hän säästäväinen ja huolellinen ihminen."
"Se on aivan totta", sanoi herra Pickwick, "mutta sille henkilölle, joka minulla on näköpiirissäni" (tässä hän katseli hyvin kiinteästi rouva Bardelliin), "on luullakseni suotu nuo lahjat, ja hänellä on sen ohessa huomattava annos maailmantuntemusta ja aika terävä äly, josta saattaa olla arvaamatonta hyötyä minulle."
"Voi, voi, herra Pickwick", sanoi rouva Bardell, ja puna tavoitti taas hänen myssynsä reunan.
"Uskon sen", sanoi herra Pickwick ja alkoi käydä tarmokkaaksi tapansa mukaan, kun oli puhe asiasta, joka kiinnosti hänen mieltään. "Uskon sen todella, ja kertoakseni teille totuuden, rouva Bardell, olen jo tehnyt päätöksenikin."
"Voi hyvä Jumala, herra!" huudahti rouva Bardell.
"Teistä ehkä tuntuu nyt hiukan omituiselta", sanoi ystävällinen herra Pickwick hyväntahtoisesti silmäillen emäntäänsä, "etten milloinkaan ennen ole keskustellut kanssanne tästä asiasta enkä milloinkaan edes viitannut siihen, kunnes tänä aamuna lähetin pikku poikanne ulos... Vai mitä?"
Rouva Bardell kykeni vastaamaan vain katsein. Hän oli kauan etäältä jumaloinut herra Pickwickiä, ja nyt hänet yhtäkkiä nostettiin korkeuksiin, jonne hänen hurjimmat ja kaikkein uskaliaimmatkaan toiveensa eivät olisi milloinkaan uskaltaneet pyrkiä. Herra Pickwick aikoi kosia... oli suunnitellutkin sitä... lähettänyt hänen pikku poikansa Southwarkiin saadakseen hänet pois tieltä... kuinka huolellista, kuinka hienotunteista!
"No?" sanoi herra Pickwick, "mitä ajattelette?"
"Voi, herra Pickwick", sanoi rouva Bardell vapisten mielenliikutuksesta, "olette kovin hyvä."
"Säästäisin kai teiltä paljon puuhaa?" kysyi herra Pickwick.
"En minä milloinkaan ole ajatellut vaivojani", vastasi rouva Bardell, "ja tietysti näkisin silloin paljon enemmän vaivaa kuin milloinkaan ollakseni teille mieliksi. Mutta teette kovin ystävällisesti ajatellessanne niin paljon minun yksinäisyyttäni."
"Niin, se on totta", sanoi herra Pickwick, "sitä en tullut ajatelleeksi. Kun olen ulkona, olisi teillä aina joku seurananne. Niin, niin teillä olisi."
"Olen varma siitä, että minusta tulisi hyvin onnellinen nainen", sanoi rouva Bardell.
"Ja teidän pikku poikanne..."
"Jumala häntä siunatkoon", keskeytti rouva Bardell äidillisesti huoaten.
"Hänelläkin olisi sitten toveri", päätti herra Pickwick, "oikein vilkas toveri, joka varmasti opettaisi hänelle viikossa enemmän temppuja kuin hän muuten oppisi vuodessa."
Ja herra Pickwick hymyili lempeästi.
"Voi, te rakas...", sanoi rouva Bardell. Herra Pickwick säpsähti.
"Voi, te kiltti, hyvä, leikkisä, rakas ihminen", sanoi rouva Bardell, ja muitta mutkitta hän nousi tuoliltaan ja kiersi käsivartensa herra Pickwickin kaulaan kyynelten valuessa koskena ja huokausten humistessa.
"Herra varjelkoon!" huudahti ällistynyt herra Pickwick.
"Rouva Bardell, hyvä rouva... Hyvä Jumala, millainen tilanne... ottakaa huomioon! Rouva Bardell... älkää... jos joku tulisi..."
"Antaa tulla!" huudahti rouva Bardell hurjasti. "En koskaan luovu sinusta, rakas, hellä, hyvä mies."
Ja näin sanoen rouva Bardell kietoutui häneen vielä lujemmin.
"Herra armahtakoon!" sanoi herra Pickwick ankarasti kamppaillen. "Joku tulee portaita ylös. Älkää, hyvä ihminen, älkää!"
Mutta kehoitukset ja pyynnöt eivät auttaneet rahtuakaan, sillä rouva Bardell oli pyörtynyt herra Pickwickin syliin, ja ennen kuin hän oli ehtinyt laskea lesken tuolille, astui huoneeseen nuori Bardell tuoden mukanaan herrat Tupmanin, Winklen ja Snodgrassin.
Herra Pickwick oli kuin puulla päähän lyöty, sanaton ja liikkumaton. Hän seisoi suloinen taakka sylissään töllistellen tylsästi ystäviensä kasvoihin, tekemättä pienintäkään tuntemis- tai selittämisyritystä. Toiset tuijottivat puolestaan häntä, ja nuori Bardell töllisteli vuorostaan jokaista.
Pickwickiläisten hämmästys oli niin kaikki nielevä ja herra Pickwickin ällistys niin täydellinen, että he kai olisivat jääneet samaan asemaan, kunnes rouvan pyörtymys olisi loppunut, jollei hänen nuori poikansa olisi osoittanut mitä kauneinta ja liikuttavinta näytettä lapsen kiintymyksestä. Puettuna hyvin ruumiinmukaiseen, erikoisen suurilla messinkinapeilla koristettuun korderoi-pukuun, hän seisoi aluksi ovella hämillään ja epävarmana, mutta vähitellen se vaikutelma, että hänen äitinsä oli kärsinyt henkilökohtaista vahinkoa, tunkeutui hänen osittain kehittyneeseen sieluunsa, ja pitäen herra Pickwickiä tuon vahingon aiheuttajana hän päästi peloittavan, miltei epäinhimillisen kirkunan, syöksyi eteenpäin pää ojossa ja alkoi hyökätä tuon kuolemattoman herrasmiehen säärien ja takaliston kimppuun nipistellen ja puristellen häntä niin kovaa kuin hänen käsivarsiensa voima ja hänen kiivastuksensa kiukku suinkin salli.
"Korjatkaa pois tuo pikku lurjus!" sanoi epätoivoinen herra Pickwick, "hän on hullu!"
"Mistä on kysymys?" sanoivat kaikki kolme kahlekielistä pickwickiläistä.
"En tiedä", vastasi herra Pickwick ärtyisästi. "Ottakaa poika pois!"
Nyt herra Winkle kantoi mielenkiintoisen, kirkuvan ja potkivan pojan huoneen kaukaisimpaan nurkkaan.
"Auttakaa minua nyt viemään tämä nainen alakertaan."
"Oh, minun on jo parempi olla", sanoi rouva Bardell heikosti.
"Sallikaa minun taluttaa teidät alakertaan", sanoi aina kohtelias herra Tupman.
"Kiitos, herra, kiitos", huudahti rouva Bardell hysteerisesti.
Niinpä hänet sitten vietiin alakerrokseen hänen rakkaan poikansa seuratessa mukana.
"En saata käsittää", sanoi herra Pickwick, kun hänen ystävänsä palasivat. "En saata käsittää, mikä naiselle tuli! Ilmoitin hänelle vain tarkoituksenani olevan ottaa miespalvelijan, kun hän sai tuon merkillisen kohtauksen, jonka vallassa hänet tapasitte. Hyvin kummallinen seikka."
"Hyvin kummallinen", sanoivat toverukset.
"Saattoi minut mahdottomaan asemaan", jatkoi herra Pickwick.
"Kovin mahdottomaan", oli hänen seuralaistensa vastaus, mutta he yskähtelivät hiljakseen ja katselivat epäilevästi toisiaan.
Tämä ei kuitenkaan jäänyt herra Pickwickiltä huomaamatta. Hän näki heidän epäuskonsa. He ilmeisesti epäilivät häntä.
"Eteisessä on juuri eräs mies", sanoi herra Tupman.
"Juuri hän, josta puhuin", sanoi herra Pickwick. "Lähetin hakemaan häntä tänä aamuna Southwarkista. Ole hyvä ja kutsu hänet tänne, Snodgrass."
Herra Snodgrass täytti pyynnön, minkä jälkeen herra Samuel Weller ilmestyi paikalle.
"Muistatte kai minut?" kysyi herra Pickwick. "Taidanpa muistaa", vastasi Sam suojelevasti silmää iskien. "Kiero juttu, se siellä, mutta hän oli teille liian ovela, vai mitä? Aina ketunhäntä kainalossa."
"Jätetään se asia", 'sanoi herra Pickwick kiireesti. "Tahdoin puhua jostakin muusta. Istuutukaa."
"Kiitoksia, herra", sanoi Sam. Ja hän istuutui enempää kursailematta asetettuaan kuitenkin ensin vanhan, valkoisen hattunsa portaille oven toiselle puolen. "Ei sillä juuri komeilla", jatkoi Sam, "mutta se on helkkarin mukava päässä, ja ennen kuin lierit lähtivät irti, se oli aika komeakin. No, kevyempihän on ilman niitä, ja sekin on hyvä, ja jokaisesta reiästä pääsee ilmaa sisään — oikein hyvä ilmanvaihto."
Tämän mielipiteen esitettyään herra Weller hymyili miellyttävästi kaikille pickwickiläisille.
"Ja nyt asiaan, jonka vuoksi minä näiden herrojen myöntymyksellä lähetin teitä hakemaan", sanoi herra Pickwick.
"Siinähän se solmu onkin", pisti Sam väliin. "Ulos sen on tultava, sanoi isä pojalleen, joka oli niellyt kuparirahan."
"Ensiksikin haluamme tietää", aloitti herra Pickwick, "onko teillä mitään syytä olla tyytymätön nykyiseen asemaanne?"
"Ennen kuin vastaan siihen kysymykseen", selitti herra Weller, "olis' ensiksi mukava tietää, onko teillä aikomuksena hankkia mulle parempi?"
Hyväntahtoisuuden auringonsäde valaisi herra Pickwickin kasvoja, kun hän sanoi: "Olen vähän tuuminut ottaa teidät omaan palvelukseeni."
"Oikeinko totta?" kysyi Sam.
Herra Pickwick nyökkäsi vahvistavasti.
"Palkka?" kysyi Sam.
"Kaksitoista puntaa vuodessa", vastasi herra Pickwick.
"Vaatetus?"
"Kaksi pukua."
"Työ?"
"Palvella minua ja matkustella minun ja näiden herrojen kanssa."
"Ottakaa kyltti pois", sanoi Sam painokkaasti. "Olen pestattu yksityiselle herrasmiehelle ja suostun ehtoihin."
"Otatte siis paikan vastaan?" kysyi herra Pickwick.
"Varmasti", vastasi Sam. "Jos vaatteet sopivat minulle puoleksikaan niin hyvin kuin paikka, niin ne kelpaavat."
"Onhan teillä kai todistuksia?" kysyi herra Pickwick.
"Kysykää 'Valkoisen Kauriin' emännältä", vastasi Sam.
"Voitteko tulla tänä iltana?"
"Sukellan pukuun tällä hetkellä, jos se on täällä", sanoi Sam hyvin innokkaasti.
"Tulkaa kysymään kello kahdeksan illalla", sanoi herra Pickwick, "ja jos saan tiedusteluihini tyydyttävän vastauksen, tulevat vaatteet kyllä."
Lukuunottamatta rakastettavaa lörpöttelynhalua, johon siivoojattaren aputyttö oli yhtä paljon syyllinen, oli herra Wellerin käytös, todistuksen mukaan, ollut niin moitteetonta, että herra Pickwick katsoi olevansa täysin oikeutettu päättämään sitoumuksen jo samana iltana. Osoittaen sellaista nopeutta ja tarmoa, joka ei ollut luonteenomaista ainoastaan tämän harvinaisen miehen julkiselle toiminnalle vaan myös hänen yksityisillekin teoilleen, hän ensiksi saattoi uuden palvelijansa tuollaiseen mukavaan varastopaikkaan, mistä saa ostaa miesten uusia ja toisen käden vaatteita ja joissa päästään mitan ottamisen häiritsevästä ja epämukavasta toimituksesta, ja ennenkuin ilta oli kulunut loppuun, oli herra Wellerille hankittu harmaa puku P. C.-nappeineen, musta hattu röyhelöineen, punaviiruiset liivit, vaaleat polvihousut ja säärykset ja koko joukko muita välttämättömiä vaatekappaleita, joiden luetteleminen kävisi liian pitkäksi.
"Hm!" sanoi tuo äkkiä uudistettu henkilö, kun hän asettui paikalleen Eatanswillen matkavaunujen katolle seuraavana aamuna. "Ihmettelenpä, pitäisikö minun esittää lakeijaa, ratsupalvelijaa, metsästäjää vai siemenkauppiasta? Näytän siltä kuin olisin kaiken tuon sekasotku. Välipä tuolla, saanpahan ilmanalan muutosta, paljon nähtävää ja vähän tekemistä, ja kaikki se sopii minulle kuin nyrkki silmään, niin että kauan eläköön Pickwick!"
13. luku.
KUVAUS EATANSWILLESTÄ. PUOLUEIDEN SIKÄLÄINEN ASEMA JA KUINKA SIELLÄ
VALITTIIN JÄSEN PARLAMENTTIIN EDUSTAMAAN TÄTÄ VANHAA, USKOLLISTA JA
ISÄNMAALLISTA KAUPPALAA.
Tahdomme suoraan tunnustaa, että aina siihen hetkeen saakka, jolloin ensimmäistä kertaa syvennyimme Pickwick-kerhon paksuihin paperilajiin, emme koskaan olleet kuulleet mitään Eatanswillestä, ja yhtä avomielisesti myönnämme, että olemme turhaan hakeneet todisteita tämän paikan todellisesta olemassaolosta nykypäivinä. Kun kuitenkin tiesimme, kuinka ehdottoman uskottavana jokaista herra Pickwickin muistiinpanoa ja tietoa on käsiteltävä ja kun emme tohtineet asettaa omaa muistiamme tämän suuren miehen kirjoitettuja selityksiä vastaan, olemme tarkastaneet kaikki tätä asiaa koskevat lähteet, joihin suinkin saatoimme vedota. Olemme tutkineet jokaisen nimen luetteloissa A ja B, tapaamatta Eatanswilleä, olemme yksityiskohtaisesti tarkastaneet joka sopen kreivikuntakartoissa, joita mainiot kustantajamme ovat julkaisseet yhteiskunnan hyödyksi, ja tällöinkin on tutkimuksemme johtanut samaan tulokseen. Meillä on sen takia syytä otaksua, että herra Pickwick hartaassa pyrkimyksessään olla loukkaamatta ketään ja sen hienotunteisuuden ohjaamana, joka, kuten tietävät kaikki ne, jotka tunsivat hänet hyvin, oli hänelle niin erikoisen luonteenomaista, tahallaan asetti keksityn nimityksen sen paikan oikean nimen sijaan, jossa hän teki huomioitaan. Meitä vahvistaa tässä uskossa eräs pieni seikka, joka sinänsä näyttää vähäpätöiseltä ja mitättömältä, mutta joka tältä näkökannalta on huomion arvoinen. Herra Pickwickin muistikirjassa voimme juuri ja juuri erottaa merkinnän, että hän ja hänen seuralaisensa olivat ostaneet paikat Norwichin vaunuista, mutta tämä merkintä on myöhemmin pyyhitty pois, aivan kuin se suuntakin, missä kauppala sijaitsi, tahdottaisiin pitää salassa. Emme niinollen halua ryhtyä arvailemaan, mistä paikasta on puhe, vaan jatkamme kertomusta tyytyen niihin aineksiin, jotka sen toimivat henkilöt ovat meille hankkineet.
Näyttää siltä, että Eatanswillen kuten monen muunkin pienen kaupungin väestö piti itseään perin mahtavana ja tärkeänä ja että jokainen Eatanswillen asukas tunsi, tietoisena siitä merkityksestä, joka hänen esimerkillään oli, olevansa velvollinen kaikesta sielustaan ja mielestään yhtymään toiseen niistä suurista puolueista, jotka jakoivat kaupungin kahtia: sinisiin tai keltaisiin. Siniset eivät lyöneet laimin yhtään tilaisuutta vastustaakseen keltaisia, eivätkä keltaiset yhtään tilaisuutta asettuakseen sinisiä vastaan, ja seurauksena oli, että missä ikinä siniset ja keltaiset sattuivat yhteen julkisissa kokouksissa, kaupungintalossa, torilla tai markkinoilla, heidän välillään syntyi riita ja vaihdettiin vihaisia sanoja. Tämän erimielisyyden johdosta on melkein tarpeetonta mainita, että Eatanswillessä muuttui kaikki puolueasiaksi. Jos keltaiset ehdottivat uusien ikkunoiden hankkimista kaupungintaloon, pitivät siniset julkisia kokouksia ja julistivat toimenpiteen turmiolliseksi; jos siniset ehdottivat uuden pumpun hankkimista Suurkadulle, keltaiset nousivat yhtenä miehenä vastustamaan moista kuulumatonta vaatimusta. Siellä oli sinisten kauppoja ja keltaisten kauppoja, sinisiä majataloja ja keltaisia majataloja, jopa kirkossakin oli sininen puoli ja keltainen puoli.
Tietystikin oli oleellisesti ja ehdottomasti välttämätöntä, että kummallakin mahtavalla puolueella oli oma äänenkannattajansa ja edustajansa, minkävuoksi kaupungissa olikin kaksi sanomalehteä: "Eatanswillen Uutiset" ja "Eatanswillen Riippumaton"; edellinen ajoi sinisiä periaatteita, jälkimmäinen taas toimi puhtaasti keltaisella pohjalla. Ne olivat mainioita lehtiä! Miten suurenmoisia pääkirjoituksia, miten henkeviä hyökkäyksiä! "Meidän mitätön aikalaisemme 'Uutiset'" — "Tuo epärehellinen ja karkea painotuote 'Riippumaton'" — "Tuo alhainen ja parjaushaluinen juorukello 'Uutiset', — tällaisia ja muita henkeä virkistäviä tuomioita oli kylvetty runsaasti molempien palstoille joka numerossa, ja ne herättivät kaupungin väestön mielessä joko mitä voimakkaimman mielihyvän tai suuttumuksen tunteita."
Tavallista huomiokykyään ja terävänäköisyyttään osoittaen herra Pickwick oli valinnut erikoisen sopivan hetken käynnilleen. Milloinkaan ennen ei oltu nähty moista vaalitaistelua. Kunnianarvoisa Samuel Slumkey, Slumkey Hallista, oli sinisten ehdokas, ja herra Horatio Fizkin, Fizkin Lodgesta, läheltä Eatanswilleä, oli ystäviensä kehoituksesta suostunut rupeamaan keltaisten ehdokkaaksi. "Uutiset" selittivät Eatanswillen valitsijoille, etteivät ainoastaan Englannin, vaan koko sivistyneen maailman silmät olivat suuntautuneet heihin, ja "Riippumaton" halusi käskevästi kysyä, olivatko Eatanswillen valitsijat vielä samoja uljaita miehiä, joina se aina oli heitä pitänyt, vai halpoja ja orjamaisia välikappaleitako, jotka ansaitsivat englantilaisen nimen yhtä huonosti kuin vapauden siunauksen. Ei milloinkaan ennen ollut sellainen jännitys kuohuttanut kaupunkia.
Myöhään illalla herra Pickwick ja hänen seuralaisensa Samin avustamina laskeutuivat maahan Eatanswillen vaunujen katolta. Suuret, siniset silkkiliput liehuivat "Kaupungin Vaakunan" majatalon ikkunoista, ja kaikkiin ikkunanpieliin oli kiinnitetty vaalijulistuksia, jotka jättiläismäisin kirjaimin ilmoittivat, että Slumkeyn vaalilautakunta kokoontui siellä joka päivä. Kadulle oli kokoontunut joukko tyhjäntoimittajia katselemaan käheää parvekkeella seisovaa miestä, joka nähtävästi puhui kasvonsa punaisiksi herra Slumkeyn puolesta, mutta jonka väitöslauseiden voimaa ja iskevyyttä jonkin verran vähensi neljän suuren rummun pärinä, jotka herra Fizkinin komitea oli asettanut kadun kulmaan. Hänen rinnallaan oli vielä puuhakas pieni mies, joka aina tiettyjen väliaikojen kuluttua otti hatun päästään ja antoi joukolle merkin, että nyt oli hurrattava. Niin joukko tekikin hyvin innokkaasti, ja kun punanaamainen mies jatkoi puhumistaan, kunnes oli punaisempi kasvoiltaan kuin konsanaan, näytti se vastaavan hänen tarkoitustaan yhtä hyvin kuin jos joku olisi kuullut hänen sanansa.
Pickwickiläiset olivat tuskin ehtineet nousta vaunuista, kun heidät ympäröi ryhmä tuota kunniallista ja riippumatonta väkeä, joka heti päästi kolme korviahuumaavaa eläköönhuutoa. Kun joukon pääosa sitten vastasi siihen (sillä joukkojenhan ei ollenkaan tarvitse tietää, mille ne oikeastaan hurraavat), se paisui peloittavaksi voiton kirkunaksi, joka sai punakasvoisen miehen parvekkeella vaikenemaan.
"Eläköön!" huusi joukko vielä kerran.
"Vielä yksi eläköön", huusi pieni avustaja parvekkeelta, ja taas joukko huusi, ikään kuin sen keuhkot olisivat olleet valuraudasta ja teräsvivuilla varustetut.
"Eläköön Slumkey!" huusi tuo vilpitön ja riippumaton joukko.
"Eläköön Slumkey!" vastasi herra Pickwick ottaen hatun päästään.
"Alas Fizkin!" kirkui joukko.
"Alas! alas!" huusi herra Pickwick.
"Eläköön!" Ja sitten syntyi sellainen meteli kuin eläintarhassa, kun elefantti on soittanut ruokakelloa.
"Kuka on Slumkey?" kuiskasi herra Tupman.
"Mistä minä sen tiedän?" vastasi herra Pickwick samalla tavalla. "Hiljaa! Ei saa kysellä! Tällaisissa tapauksissa on aina paras menetellä samoin kuin joukkokin."
"Mutta otaksutaanpa, että on olemassa kaksi eri joukkoa?" sanoi herra Snodgrass.
"Huutakaa suuremman mukana", selitti herra Pickwick.
Paksut niteet eivät olisi voineet sanoa enempää.
He menivät taloon, ja joukko väistyi oikealle ja vasemmalle antaakseen heille tilaa ja huutaen äänekkäästi. Ensimmäinen huomioon otettava seikka oli asunnon hankkiminen yöksi.
"Voimmeko saada yösijan täältä?" kysyi herra Pickwick tarjoilijalta.
"En tiedä, herra", vastasi mies. "Pelkään, että kaikki on täynnä. Menen kysymään."
Hän lähti tiehensä tässä tarkoituksessa, ja hän palasi pian kysymään, olivatko herrat "sinisiä".
Koska herra Pickwickillä ei ollut enempää kuin hänen tovereillaankaan mitään oleellista harrastusta kummankaan ehdokkaan asiaan, oli kysymykseen verraten vaikea vastata. Tässä pulassa herra Pickwick muisti uuden ystävänsä Perkerin.
"Tunnetteko erään Perker nimisen herran?" kysyi herra Pickwick.
"Kyllä, herra. Hän on juuri kunnianarvoisen herran Samuel Slumkeyn asiamies."
"Hän on kai sininen?"
"Tietysti, herra."
"Sitten mekin olemme sinisiä", sanoi herra Pickwick, mutta huomatessaan, että mies näytti koko epäilevältä tämän sovittelevan vastauksen johdosta, hän antoi tälle korttinsa ja pyysi häntä viemään sen heti herra Perkerille, jos tämä sattuisi olemaan talossa. Tarjoilija lähti ja palasi melkein heti tuoden vastaukseksi pyynnön, että herra Pickwick seuraisi häntä. Mies saattoi heidät suureen ensimmäisen kerroksen huoneeseen, missä herra Perker istui pitkän, kirjoja ja papereita peittonaan olevan pöydän ääressä.
"Hm, tekö, hyvä ystävä", sanoi herra Perker tullen vastaanottamaan. "Olen hyvin iloinen tavatessani teidät, hyvin iloinen! Olkaa hyvä ja istuutukaa! Siispä olette tehnyt totta aikeestanne. Olette tullut tänne katselemaan vaaleja, eikö niin?"
Herra Pickwick vastasi myöntävästi.
"Vilkas vaalitaistelu, hyvä herra", sanoi pieni mies.
"Hauskaa kuulla", sanoi herra Pickwick hieroen käsiään. "Näen mielelläni ylvästä isänmaanrakkautta, ilmetköön se millä puolella hyvänsä. Vai ovat vaalit kiihkeät?"
"Niin ovat", sanoi pieni mies, "oikein kiihkeät tosiaankin. Olemme ottaneet haltuumme kaikki paikkakunnan ravintolat ja jättäneet vastustajillemme vain oluttuvat. Mestarillinen poliittinen leikkaus, eikö todellakin?"
Pieni mies hymyili hyvillään ja otti suuren annoksen nuuskaa.
"Ja mitkä ovat taistelun todennäköiset tulokset?" kysyi herra Pickwick.
"Hyvin epävarmat, hyvä herra", sanoi pieni mies, "hyvin epävarmat toistaiseksi. Fizkinin väki on saanut teljetyksi kolmekymmentä valitsijaa 'Valkoisen Hirven' vaunuvajaan."
"Vaunuvajaan!" huudahti herra Pickwick koko lailla hämmästyneenä tästä toisesta poliittisesta 'leikkauksesta'.
"He pitävät heitä arestissa siksi kunnes tarvitsevat heitä", selitti pieni mies. "Siitä seuraa, kuten arvannette, että meidät estetään saamasta heitä puolellemme, ja vaikka heidät saisimmekin, ei siitä olisi mitään hyötyä, sillä he pitävät heitä siinä tarkoituksessa kovassa humalassa. Fizkinin asiamies on hyvin näppärä poika, todellakin hyvin näppärä."
Herra Pickwick vain tuijotteli eikä sanonut mitään.
"Siitä huolimatta olemme hyvin toiveikkaita", sanoi herra Perker hiljentäen äänensä melkein kuiskaukseksi. "Meillä oli eilen illalla täällä pienet teekutsut — neljäkymmentäviisi naista, hyvä herra — ja annoimme heille kaikille vihreän päivänvarjon, kun he lähtivät."
"Päivänvarjon!" huudahti herra Pickwick.
"Niin juuri, hyvä herra, niin juuri. Neljäkymmentäviisi vihreää päivänvarjoa, kuusi shillinkiä seitsemän pennyä kappale. Kaikki naiset pitävät korutavaroista, ja noilla päivänvarjoilla on ollut mainio vaikutus. Valtasimme puolellemme kaikki heidän miehensä ja puolet heidän veljistään. Sellainen tavara lyö laudalta sukat ja flanellit ja kaikenlaisen muun sellaisen tavaran. Ajatus oli minun, hyvä herra, kokonaan minun. Satoipa rakeita tai vettä tai paistoipa aurinko, ette voi kävellä kuutta metriä kadulla tapaamatta puoltakymmentä vihreää päivänvarjoa."
Tässä pieni mies joutui ilonpuuskan valtaan, jonka keskeytti vasta kolmannen henkilön saapuminen.
Tämä oli pitkä, hoikka mies, jonka hiekanvärinen kallo kallistui kaljuuteen, ja kasvot, joilla juhlallinen arvokkuus sekaantui pohjattoman syvämielisyyden ilmeeseen. Hänellä oli yllään pitkä, ruskea takki, mustat verkaliivit ja harmaat housut. Kaksinkertaiset silmälasit riippuivat liiveillä, ja päässä oli leveälierinen, hyvin matalakupuinen hattu. Uusi tulokas esiteltiin herra Pickwickille herra Pottiksi, "Eatanswillen Uutisten" toimittajaksi. Muutamia johtavia huomautuksia tehtyään herra Pott kääntyi herra Pickwickin puoleen ja sanoi juhlallisesti:
"Tämä taistelu herättää kai suurta huomiota pääkaupungissa?"
"Luulen kyllä", sanoi herra Pickwick.
"Ja minulla on syytä otaksua", sanoi herra Pott katsellen herra Perkeriä kuin kannatusta saadakseen, "minulla on syytä otaksua, että viimelauantainen pääkirjoitukseni on jossakin määrin vaikuttanut siihen."
"Sitä ei voi vähääkään epäillä", virkkoi pieni mies.
"Sanomalehdistö on mahtava ase", jatkoi Pott.
Herra Pickwick ilmaisi täydellisen yksimielisyytensä siinä asiassa.
"Mutta uskon", sanoi herra Pott, "etten ole koskaan käyttänyt väärin sitä tavatonta voimaa, joka minulla on vallassani. Olen varma siitä, hyvä herra, etten ole koskaan tähdännyt tuota käsiini annettua jaloa asetta yksityiselämän pyhään helmaan enkä yksityisen maineen heikkoon rintaan. Uskon, hyvä herra, että olen omistanut tarmoni... pyrkimyksille... olivatpa ne kuinka vaatimattomia tahansa... ja vaatimattomia ne ovatkin... teroittaakseni periaatteita... jotka... ovat..."
Kun "Eatanswillen Uutisten" toimittaja näytti tässä kohdassa joutuvan harhateille, kiiruhti herra Pickwick hänen avukseen sanomalla:
"Aivan niin."
"Mutta minkälainen, hyvä herra", sanoi Pott taas, "minkälainen, sallikaa minun kysyä teiltä, puolueettomalta henkilöltä, on yleinen mielipide Lontoossa taisteluuni nähden 'Eatanswillen Riippumattoman' kanssa?"
"Epäilemättä hyvin kiihtynyt", pisti herra Perker väliin silmässä — kai satunnainen — viekkauden välähdys.
"Taistelua", sanoi Pott, "jatketaan niin kauan kuin minulla on terveyttä ja voimia ja ne vaatimattomat lahjat, jotka minulle on suotu. Kaikki tästä taistelusta, hyvä herra, vaikka se saattaisikin ihmisten mielet pois tasapainosta ja kiihoittaisi heidän tunteitaan, ja tekisi heidät kykenemättömiksi hoitamaan tavallisen elämän jokapäiväisiä toimia, niin, tästä taistelusta, hyvä herra, en luovu, ennen kuin olen tallannut 'Eatanswillen Riippumattoman' jalkojeni alle. Toivon, että Lontoon väestö ja tämän maan asukkaat saavat tietää, että he voivat luottaa minuun, että minä en hylkää heitä, että olen valmis seisomaan heidän rinnallaan viimeiseen saakka."
"Käytöksenne on hyvin jaloa, hyvä herra", sanoi herra Pickwick, ja hän puristi suurisieluisen Pottin kättä.
"Huomaan, hyvä herra, että olette arvostelukykyinen ja suurilahjainen mies", virkkoi herra Pott melkein läähättäen isänmaallisen julistuksensa voimakkuudesta. "Olen hyvin onnellinen, että olen päässyt sellaisen miehen tuttavaksi."
"Minä puolestani", vastasi herra Pickwick, "tunnen teidän ilmaisemanne mielipiteen itselleni kunniaa tuottavaksi. Sallikaa minun, hyvä herra, esitellä teille matkatoverini, toiset saman kerhon kirjeenvaihtajajäsenet, jonka perustamisesta olen ylpeä."
"Se ilahduttaisi minua suuresti", sanoi herra Pott.
Herra Pickwick lähti ja palasi ystäviensä kanssa, jotka hän asianomaisia muotoja noudattaen esitteli "Eatanswillen Uutisten" päätoimittajalle.
"Nyt, hyvä Pott", sanoi pieni herra Perker, "on kysymys siitä, minne sijoitamme nämä ystävämme?"
"Voimme kai jäädä tähän taloon?" kysyi herra Pickwick.
"Täällä ei ole yhtään vapaata vuodetta, hyvä herra, ei yhtä ainoata."
"Hyvin ikävää", sanoi herra Pickwick.
"Kovin ikävää", vahvisti hänen matkatoverinsa.
"Minulla on tässä asiassa suunnitelma", virkkoi herra Pott, joka luullakseni voidaan menestyksellisesti toteuttaa. "'Riikinkukossa' on kaksi vapaata vuodetta, ja rouva Pottin puolesta voin rohkeasti luvata, että hän mielihyvin majoittaa asuntoonsa herra Pickwickin ja jonkun hänen ystävistään, niin hyvin kuin se on mahdollista, jollei toisilla herroilla ja palvelijallanne ole mitään 'Riikinkukkoon' asettumista vastaan."
Herra Pottin uudistettua kehoituksensa ja herra Pickwickin yhä uudelleen toisteltua, ettei hän millään lailla halunnut tuottaa vaivaa eikä häiritä hänen ystävällistä rouvaansa, päädyttiin lopulta kuitenkin siihen, että tällainen järjestely oli ainoa mahdollinen. Niin siis tehtiin, ja syötyään yhdessä päivällisen "Kaupungin Vaakunassa" ystävykset erosivat. Herrat Tupman ja Snodgrass lähtivät "Riikinkukkoon", herrat Pickwick ja Winkle herra Pottin asuntoon. Sen ohessa järjestettiin asiat jo etukäteen siten, että he kaikki kokoontuvat aamulla "Vaakunaan" ja ottavat osaa kunnianarvoisan Samuel Slumkeyn vaalikulkueeseen.
Herra Pottin perhepiiri rajoittui häneen itseensä ja hänen vaimoonsa. Kaikilla miehillä, jotka voimakas henki on nostanut ylväälle paikalle tässä maailmassa, on tavallisesti jokin pieni heikkous, mikä näyttää sitä tuntuvammalta sen vastakohdan vuoksi, jona se on heidän yleiseen luonteeseensa verraten. Jos herra Pottilla oli heikkous, se piili siinä, että hän oli melkein liian alistuvainen vaimonsa hiukan halveksivaan holhoukseen ja komentoon. Emme katso olevamme oikeutettu erikoisesti tehostamaan tätä tosiasiaa, koska tässä tapauksessa rouva Pott oli pannut liikkeelle kaikki miellyttävimmät ominaisuutensa ottaakseen vastaan nuo kaksi herrasmiestä.
"Rakkaani", sanoi herra Pott, "herra Pickwick... herra Pickwick Lontoosta".
Rouva Pott otti vastaan herra Pickwickin isällisen kädenpuristuksen viehättävän suloisesti, ja herra Winkle, jota ei ollut ollenkaan esitelty, kumarteli ja pokkuroi huomaamattomana pimeässä nurkassa.
"Rakas Pott...", sanoi rouva Pott.
"Kultaseni", sanoi herra Pott.
"Ole hyvä, esittele toinenkin herra."
"Suokaa tuhannesti anteeksi", sanoi herra Pott. "Sallikaa minun... rouva Pott, herra..."
"Winkle", täydensi herra Pickwick.
"Winkle", toisti herra Pott; ja esittelymenot olivat täytetyt.
"Pyydämme tuhannesti anteeksi, hyvä rouva", sanoi herra Pickwick, "että näin muitta mutkitta tulemme häiritsemään kotoisia puuhianne."
"Pyydän, älkää puhuko siitä", vastasi naispuolinen Pott vilkkaasti. "Minusta tuntuu oikein todella virkistävältä nähdä uusia kasvoja, kun elän päivästä päivään ja viikosta viikkoon tällä ikävällä paikkakunnalla näkemättä ketään."
"Etkö näe ketään, rakkaani!" huudahti herra Pott veitikkamaisesti.
"En ketään muita kuin sinut", vastasi rouva Pott kuivasti.
"Te ymmärrätte", sanoi isäntä selittääkseen vaimonsa valitteluja, "olemme jossakin määrin loitolla monista huvituksista ja nautinnoista, joihin muuten saattaisimme ottaa osaa. Julkinen asemani 'Eatanswillen Uutisten' toimittajana, se merkitys, mikä tuolla lehdellä on tällä seudulla, ainainen sukeltautumiseni politiikan pyörteisiin..."
"Mutta rakas Pott..." keskeytti rouva.
"Kultaseni..." sanoi toimittaja.
"Koettaisit keksiä jonkin muun keskusteluaiheen, johon nämä herratkin tuntevat järjellistä mielenkiintoa."
"Mutta, rakkaani", sanoi herra Pott hyvin nöyrästi. "Nämä asiat kiinnostavat suuresti herra Pickwickiä".
"Hyvä hänelle, jos kiinnostavat", sanoi rouva Pott painokkaasti. "Olen näännyksiin väsynyt sinun politiikkaasi ja riitoihisi 'Riippumattoman' kanssa, ja koko pötyyn. Minua suorastaan hämmästyttää, että sinä tuolla tavalla vedät esille naurettavuutesi."
"Mutta, rakkaani...", yritti herra Pott.
"Älä lörpöttele minulle!" sanoi rouva Pott. "Pelaatteko écartéta, sir?"
"Olen hyvin onnellinen, jos saan oppia sen johdollanne", vastasi herra Winkle.
"No, hyvä on, vetäkää tuo pöytä ikkunan luo ja päästäkää minut kuulemasta tuota iankaikkista politiikkaa."
"Jane", sanoi herra Pott palvelijattarelle, joka toi kynttilöitä, "menepä toimitukseen ja tuo minulle 'Uutisten' vuosikerta 1828. Aion lukea teille", lisäsi toimittaja kääntyen herra Pickwickin puoleen, "eräitä pääkirjoituksia, jotka laadin siihen aikaan keltaisten vehkeiden johdosta, kun täällä haettiin uutta veräjänvartijaa. Luulen, että ne huvittavat teitä."
"Kuuntelisin niitä todella hyvin mielelläni", sanoi herra Pickwick.
Vuosikerta tuli, ja toimittaja kävi istumaan ja herra Pickwick hänen viereensä.
Olemme turhaan silmäilleet läpi herra Pickwickin muistikirjan lehdet toivoen tapaavamme yleiskatsauksen näihin ihaniin sepitelmiin. Meillä on täysi syy otaksua, että tyylin voima ja tuoreus valtasi hänet kokonaan, ja herra Winkle on todella pannut muistiin sen tosiasian, että hänen silmänsä olivat ummessa koko lukemisen ajan ikään kuin ylenpalttisesta mielihyväntunteesta.
Ilmoitus, että illallinen on valmis, teki lopun sekä écartésta että "Eatanswillen Uutisten" kauneuksien kertaamisesta. Rouva Pott oli mitä vilkkaimmalla ja miellyttävimmällä tuulella. Herra Winkle oli jo hyvin suuressa määrin saavuttanut hänen suosionsa, eikä rouva empinyt kertomasta hänelle luottavaisesti, että herra Pickwick oli "hurmaava pikku ukkeli". Tähän lausuntoon sisältyy sellainen ilmaisutavan tuttavallisuus, että vain harvat, jotka olivat tuon jättiläishengen läheisiä tuttavia, olisivat tohtineet käyttää sitä. Me olemme kuitenkin säilyttäneet sen antaaksemme samalla kertaa vakuuttavan ja liikuttavan todisteen siitä arvonannosta, mitä hän nautti kaikkien yhteiskuntaluokkien keskuudessa ja siitä, kuinka helposti hän raivasi tiensä heidän sydämiinsä ja tunteisiinsa.
Hyvin myöhäisellä iltahetkellä — kauan sen jälkeen kuin herrat Tupman ja Snodgrass olivat vaipuneet uneen "Riikinkukon" kaikkein syvimmissä komeroissa, molemmat ystävykset lähtivät levolle. Uni valtasi pian herra Winklen aistimet, mutta hänen tunteensa olivat joutuneet kiihdyksiin ja hänen ihailunsa herännyt, ja vielä monta tuntia sen jälkeen kuin aineellinen maailma oli häipynyt hänen tajunnastaan, ilmestyivät viehättävän rouva Pottin kasvot ja vartalo yhä uudelleen hänen harhailevaan mielikuvitukseensa.
Aamulla alkava melu ja hälinä riitti kyllä karkoittamaan kaikkein romanttisimmankin uneksijan mielestä kaikki muut ajatusyhtymät paitsi ne, jotka välittömästi liittyivät lähestyviin vaaleihin. Rumpujen pärinä, torvien toitotus ja räikkien räminä, ihmisten huuto ja hevosten tömistely kaikui ja kajahteli kaduilla päivänkoitosta alkaen, ja pieni satunnainen molempien puolueiden partioiden yhteenotto vain elähdytti valmisteluita ja aiheutti miellyttävän muutoksen niiden luonteessa.
"No, Sam", sanoi herra Pickwick, kun hänen palvelijansa näyttäytyi makuuhuoneen ovella juuri kun hän oli viimeistelemässä pukeutumistaan, "kaikki taitavat olla tänään jalkeilla?"
"Peli parhaassa menossa, sir", vastasi Sam Weller. "Meidän väki kokoontuu 'Kaupungin Vaakunan' luo ja huutaa par'aikaa ääntään käheäksi."
"No näyttävätkö he innostuneilta puolueensa asiaan, Sam?"
"Enpä ole eläessäni nähnyt sellaista innostusta."
"Ovatko tarmokkaita?" kysyi herra Pickwick.
"Huikean tarmokkaita", vastasi Sam. "En ole milloinkaan ennen nähnyt ihmisten syövän ja juovan niin paljon. Ihmettelen, kun ne eivät pelkää halkeavansa."
"Se on täkäläisten tilanomistajain väärinkäsitettyä hyväntahtoisuutta", selitti herra Pickwick.
"Saattaa olla", virkkoi Sam lyhyesti.
"Näyttävät olevan komeita, reippaita, pirteitä poikia", sanoi herra Pickwick katsellen ulos ikkunasta.
"Hyvin pirteitä", sanoi Sam, "minä ja kaksi 'Riikinkukon' tarjoilijaa pumppusimme vettä riippumattomien valitsijoiden niskaan, jotka söivät siellä eilen illallista."
"Vettä riippumattomien valitsijoiden niskaan!" huudahti herra Pickwick.
"Niin", sanoi hänen palveleva henkensä, "joka mies nukkui siihen, mihin kaatuikin. Raahasimme ne tänä aamuna yksitellen ulos, pistimme ne pumpun alle, ja nyt ne ovat ihan täydessä tohinassa. Vaalilautakunta maksoi shillingin päätä kohti."
"Voiko sellainen olla mahdollista!" huudahti tyrmistynyt herra Pickwick.
"Jumala siunatkoon sydäntänne, herra!" sanoi Sam. "Missä kummassa teidät oikein on kastettu? Eihän se ollut mitään, ei yhtään mitään!"
"Eikö mitään?" kysyi herra Pickwick.
"Ei yhtään mitään, herra", vastasi Sam. "Viime vaalien aattoiltana vastapuolue lahjoi 'Vaakunan' baaritytön maustamaan neljäntoista äänestäjän tuutingit, kun ne olivat siellä ryypyllä."
"Mitä sinä tarkoitat tuutingin 'maustamisella?'" kysyi herra Pickwick.
"Siihen pistettiin unilääkettä", selitti Sam. "Juoksenpa järveen, jollei niitä saatu nukkumaan kahtatoista tuntia yli vaalien. Yhden miehen ne kokeeksi kantoivat paareilla vaalipaikalle, täydessä unessa, mutta se ei auttanut mitään. Hänen ei annettu äänestää, ja niin hänet kannettiin takaisin ja pantiin taas vuoteeseen."
"Kummallisia menetelmiä nuo", sanoi herra Pickwick puoleksi puhuen itselleen, puoleksi Samille.
"Ei niinkään kummallisia kuin se ihmeellinen juttu, joka sattui omalle isälleni vaaliaikana tässä samassa paikassa", alkoi Sam kertoa.
"Mitä hänelle sitten sattui?"
"Niin katsokaas, se oli sillä tavalla, että hän ajoi kerran vuokravaunuja täälläpäin", kertoi Sam. "Vaaliaika oli tulossa, ja toinen puolue oli vuokrannut hänen vaununsa tuomaan tänne äänestäjiä Lontoosta. Iltaa ennen kuin hänen piti lähteä, lähetti toisen puolueen vaalilautakunta kaikessa hiljaisuudessa häntä hakemaan, ja hän seurasi lähettiä, joka vei hänet suureen saliin. Siellä oli paljon herroja, suuria paperikasoja, kyniä ja mustetta ja kaikkea sellaista. 'Kas, herra Weller', sanoi herra nojatuolissa, 'hauska nähdä teitä, mitä kuuluu?'. — 'Oikein hyvää, kiitos vain', vastaa isä. 'Toivonpa, että teilläkin hurisee hyvin'. — 'Siinähän tuo menee, siinähän tuo menee', vastaa se herra, 'istuutukaa, herra Weller, painakaa puuta'. No, isä istuutuu, ja hän ja herrat katselevat toisiaan hyvin tarkkaan. 'Ette taida muistaa minua?' sanoo se herra. — 'En voi väittää muistavani', tuumaa isä. — 'Minäpä tunnen teidät, olen tuntenut pienestä pojasta lähtien', väittää herra. — 'Voi olla, mutta en minä teitä muista', inttää isä. 'Sepä on kumma', sanoo herra. — 'Kummapa hyvinkin', vastaa isä. — 'Teillä taitaa olla huono muisti, herra Weller?', tuumaa herra. — 'Niin on, helkkarin huono', myöntää isä. — 'Sitä minäkin arvelin', virkkaa herra. Ja sitten ne kaasivat hänelle lasin viiniä ja kehuivat hänen ajamistaan ja laittoivat hänet hemmetin hyvälle tuulelle, pistivätpä lopuksi kahdenkymmenen punnan setelin hänen käteensä. — 'Tästä Lontooseen on hyvin huono tie', sanoivat herrat. — 'Onhan se, raskasta tietä, siellä ja täällä', vastaa isä. — 'Etenkin siinä kanavan luona', sanoo herra. — 'Se on huono palanen, se siellä', myöntää isä. — 'No niin, herra Weller', sanoo se herra, 'tehän olette mainio ajaja ja saatte hevoset minne haluatte. Pidämme teistä kaikki hyvin paljon, herra Weller, ja jos teille sattuisi jokin onnettomuus, kun kuskaatte niitä äänestäjiä tänne, ja jos sattuisitte kaatamaan ne sinne kanavaan loukkaamatta niitä, niin raha on teidän', sanoivat ne taas. — 'Herrat ovat hyvin ystävällisiä', tuumi isä, 'ja juon toisen lasin viiniä terveydeksenne'. Niin hän tekikin, pisti rahat taskuunsa ja kumarteli ja lähti tiehensä. Uskotteko", jatkoi Sam katsellen isäntäänsä hyvin häpeämättömän näköisenä, "että juuri samana päivänä kun hän ajoi tänne äänestäjineen, hänen kärrynsä kaatuivat ihan sillä paikalla ja joka sorkka molskahti kanavaan."
"Mutta pääsiväthän he sieltä pois?" kysyi herra Pickwick kiireesti.
"Jaa", vastasi Sam hyvin hitaasti. "Luulen melkein, että yksi vanha herra jäi löytämättä. Tiedän kyllä, että hänen hattunsa löytyi, mutta en ole ihan varma, oliko hänen päänsä sen sisässä vai ei. Mutta se minun mielestäni on kummallinen ja outo sattuma, että isäni vaunujen piti kaatua juuri sillä paikalla, missä tuo herra sanoi, ja samana päivänä."
"Se on tosiaankin hyvin merkillinen tosiseikka", sanoi herra Pickwick. "Mutta harjaapa nyt hattuni, sillä kuulen herra Winklen kutsuvan minua aamiaiselle."
Näin sanoen herra Pickwick laskeutui saliin, missä hän näki aamiaisen katetuksi ja koko perheen koolla. Aterioiminen suoritettiin nopeasti. Molempien herrojen hatut koristettiin suurella sinisellä röyhelöllä, jonka rouva Pottin omat kauniit kädet olivat solmineet, ja kun herra Winkle oli luvannut saattaa rouvan talon katolle, joka oli ihan vaalilavan lähellä, lähtivät herrat Pott ja Pickwick kahden "Vaakunaan", jonka peräikkunasta eräs Slumkeyn vaalilautakunnan jäsen parastaikaa piti puhetta kuudelle pienelle pojalle ja yhdelle tyttörievulle kunnioittaen heitä joka toisessa lauseessa vaikuttavalla nimellä "Eatanswillen miehet", jolle mainitut pikkupojat suunnattomasti hurrasivat.
Takapihalla näkyi eittämättömiä merkkejä Eatanswillen sinisten kunniasta ja voimasta. Siellä oli aivan metsänään sinisiä lippuja, toisissa yksi, toisissa kaksi tankoa, ja tilaisuuteen sopivat kultaisin, neljän jalan korkuisin ja suhteellisesti yhtä lihavin kirjaimin piirretyt tunnuslauseet. Siellä oli suuri joukko torven-, basson- ja rummunsoittajia, jotka oli asetettu nelimiehisiin riveihin ja ansaitsivat rehellisesti palkkansa, niin hyvin kuin ihminen konsanaan sen ansaitsee, etenkin rummunlyöjät, joilla oli hyvin voimakkaat lihakset. Siellä oli ryhmissä airuita sinisine sauvoineen, kaksikymmentä vaalilautakunnan miestä sinisine voineen ja suuri joukko äänestäjiä siniset merkit hatuissa. Siellä oli valitsijoita hevosen selässä ja valitsijoita jalan, nelivaljakko kunnianarvoista Samuel Slumkeyta varten ja neljä kaksivaljakkoa hänen ystävilleen ja kannattajilleen. Ja liput liehuivat ja soittokunnat soittivat ja airueet kiroilivat, ja lautakunnan kaksikymmentä jäsentä riitelivät ja väkijoukko huusi ja hevoset potkivat ja kyytimiehet hikoilivat, ja kaikki elolliset ja elottomat sinne kokoontuneet olivat palvelemassa Slumkey Hallin herran Samuel Slumkeyn erikoista tarvetta, kunniaa ja mainetta, joka Samuel Slumkey oli Eetanswillen kaupungin toisena ehdokkaana yhdistyneen kuningaskunnan Parlamentin alahuoneeseen.
Äänekkäinä ja keskeytymättä kaikuivat suosionhuudot, ja mahtavasti hulmusi sininen lippu, johon oli kirjoitettu "Sanomalehdistön vapaus", kun kansanjoukko huomasi herra Pottin hiekanvärisen pään ikkunassa, ja peloittava oli innostus, kun kunnianarvoisa Samuel Slumkey itse, jalassaan kaulussaappaat ja kaulassa sininen huivi, lähestyi ja tarttui mainitun Pottin käteen ja melodramaattisesti viittoillen todisteli joukolle katoamatonta kiitollisuuttaan "Eatanswillen Uutisille".
"Onko kaikki valmiina?" kysyi kunnianarvoisa Samuel Slumkey herra Perkeriltä.
"Aivan kaikki", vastasi pieni mies.
"Mitään ei ole toivoakseni lyöty laimin?" kysyi kunnianarvoisa Samuel Slumkey taas.
"Ei mitään ole jätetty tekemättä, hyvä herra, ei minkäänlaista. Portin luona on kaksikymmentä pestyä miestä puristamassa kättänne ja kuusi sylilasta, joita teidän on taputettava päähän ja tiedusteltava ikää. Muistakaa ennen kaikkea lapsia, sellainen tekee aina erittäin hyvän vaikutuksen."
"Koetan muistaa", sanoi kunnianarvoisa Samuel Slumkey. "Ja ehkäpä", sanoi huolekas pieni herra, "ehkäpä, jos voisitte... en tahdo sanoa, että se on välttämätöntä, mutta jos voisitte taipua suutelemaan jotakuta niistä, se tekisi ihmisiin hyvin voimakkaan vaikutuksen."
"Mutta eikö vaikutus olisi yhtä hyvä, jos ehdottajani tai kannattajani tekisi sen?" kysyi kunnianarvoisa Samuel Slumkey. "Pelkäänpä, ettei olisi", vastasi asiamies. "Jos itse teette sen, luulen että tulette hyvin suosituksi."
"Hyvä on", sanoi herra Slumkey perin alistuvan näköisenä, "sitten se on tehtävä. Onko siinä kaikki?"
"Järjestäkää kulkue!" huusivat lautakunnan kaksikymmentä jäsentä.
Kokoontuneen väkijoukon suosiotaan osoittaessa asettuivat soittokunta, airuet, lautakunnan jäsenet, äänestäjät, kyytimiehet, hevoset ja vaunut paikoilleen. Jokaiseen kaksivaljakkoon ahdettiin niin paljon väkeä kuin niihin suinkin mahtui seisomaan, herra Perkerille kuuluvaan asettuivat herrat Pickwick, Snodgrass, Tupman ja puolikymmentä lautakunnan jäsentä lisäksi.
Syntyi hirveä jännitys, kun kulkue odotti kunnianarvoisan Samuel Slumkeyn nousua vaunuihinsa. Äkkiä väkijoukko alkoi äänekkäästi huutaa eläköötä.
"Hän on tullut ulos", sanoi pieni herra Perker suuresti kiihdyksissään, etenkin kun heidän asemansa esti näkemästä, mitä tapahtui.
Toinen eläköön ja vielä äänekkäämpi.
"Hän on puristanut miesten käsiä", huusi pieni asiamies.
Vielä kiljuvampi eläköön.
"Hän on taputtanut vauvojen päätä", sanoi herra Perker vavisten levottomuudesta.
Oikea suosion karjunta tärisytti ilmaa.
"Hän on suudellut yhtä niistä", huudahti ihastunut pieni mies.
Toinen kiljunta.
"Hän on suudellut toista", huohotti kiihtynyt järjestelijä.
Kolmas kiljunta.
"Hän on suudellut niitä kaikkia", huudahti innostunut pieni herra. Ja joukon huumaavien huutojen saattamana lähti kulkue liikkeelle.
Kuinka ja millä tavalla se sekaantui toiseen kulkueeseen ja kuinka se saatiin selvitetyksi tästä johtuneesta sekamelskasta, — se on enemmän kuin mitä me saatamme ryhtyä kuvailemaan, etenkin kun töytäys keltaisten lipputangosta jo ihan alussa löi herra Pickwickin hatun hänen silmiensä, nenänsä ja suunsa yli. Hän kertoo itse, että kun hän sai silmätyksi näytelmää, ympäröivät häntä joka puolelta uhkaavat kasvot, laaja tomupilvi ja tiheä, tappeleva joukko. Hän sanoo, että jokin näkymätön voima pakotti hänet vaunuista maahan ja että hän henkilökohtaisestikin joutui ottamaan osaa nyrkkitaisteluun, mutta hän ei kykene ollenkaan sanomaan, kenen kanssa, kuinka tai minkä vuoksi. Sitten hän tunsi, että joku pakotti takaapäin hänet nousemaan puuportaille, ja kun hän sai hattunsa paikoilleen, hän huomasi olevansa ystävien ympäröimänä juuri keskellä äänestystavan vasenta sivua. Oikea puoli oli varattu keltaisten puolueelle ja keskusta pormestarille ja hänen virkailijoilleen, joista yksi — Eatanswillen lihava kuuluttaja — soitti suunnatonta kelloa vaatien siten hiljaisuutta, kun herra Horatio Fizkin ja kunnianarvoisa Samuel Slumkey käsi sydämellä kumarsivat mitä ystävällisimmin levottomalle päämerelle, joka aaltoili heidän edessään avoimella paikalla ja josta nousi ilmoille sellainen myrskyisä kirkuna, huuto, kiljunta ja kiroilu, että se olisi tuottanut kunniaa maanjäristyksellekin.
"Tuolla on Winkle", sanoi Tupman vetäen toveriaan hihasta.
"Missä?" kysyi herra Pickwick asettaen nenälleen lasit, jotka hän onneksi oli tähän saakka säilyttänyt taskussaan.
"Tuolla", sanoi Tupman, "tuon talon katolla!"
Ja siellä, tiilikattoisen talon lyijyisen vesikourun äärellä istuivat tosiaankin rouva Pott ja herra Winkle mukavasti nojatuoleissa ja heiluttelivat nenäliinojaan tuntemisen merkiksi — kohteliaisuus, johon herra Pickwick vastasi suutelemalla omaa kättään rouvan kunniaksi.
Vaalitoimitus ei vielä ollut alkanut, ja kun toimettomalla joukolla yleensä on taipumusta pilantekoon, oli tämä hyvin viaton tapahtuma riittävä herättämään sen halun laskea leikkiä.
"Katsos tuota kelvotonta vanhaa lurjusta", huusi ääni, "katseleeko sekin tyttölapsia?"
"Onpas siinä autuaan näköinen syntinen", huusi toinen.
"Pistää rillit nenälleen toisen akkaa katsoakseen", sanoi kolmas.
"Katsos kun se iskee naiselle silmää vanhoilla riettailla näkimillään", huomautti neljäs.
"Pidä huoli vaimostasi, Pott!" neuvoi viides, ja sitten muuttui koko hälinä naurun remakaksi.
Kun näitä piloja seurasi vielä herra Pickwickin olemuksen vertailu vanhaan vuohipukkiin ja muita samanluontoisia sukkeluuksia ja kun ne sen ohessa lähinnä pyrkivät aiheuttamaan viattoman naisen kunnialle käypiä huomautuksia, oli herra Pickwickin suuttumus huipussaan. Mutta kun juuri silloin vaadittiin hiljaisuutta, hän tyytyi rankaisemaan roskajoukkoa sen harhaan johdettuun mieleen kohdistuvalla säälivällä katseella, jolle tämä nauroi vieläkin meluavammin.
"Hiljaa!" huusivat kaupunginpalvelijat.
"Whiffin, käske niitä olemaan hiljaa", sanoi pormestari korkeata asemaansa vastaavin ylväin ilmein. Totellen tätä käskyä kuuluttaja antoi toisen konsertin kellollaan, jonka jälkeen eräs herra joukosta huusi: "Lämmintä leipää!" mikä taas aiheutti naurunrähäkän.
"Hyvät herrat", aloitti pormestari kuuluvimmalla äänellä mihin hän suinkin saattoi pakottaa kurkkunsa, "hyvät herrat, Eatanswillen kaupungin valitsijat ja veljet! Olemme kokoontuneet tänne tänään valitsemaan edustajaa kuolleen..."
Tässä ääni joukosta keskeytti pormestarin huutamalla:
"Eläköön pormestari! älköön hän milloinkaan jättäkö naula- ja pataliikettään, jolla hän on ansainnut rahansa!"
Tämän viittauksen puhujan yksityisammattiin otti vastaan oikea hilpeyden myrsky, joka kellon säestäessä teki lopun hänen puheestaan kuulumattomaksi, lukuunottamatta päätöslauselmaa, jossa hän kiitti kuulijoitaan siitä kärsivällisestä huomiosta, jota he olivat osoittaneet kuuntelemalla häntä loppuun saakka — kiitollisuuden ilmaisu, joka herätti uuden, noin neljännestunnin kestävän ilonpurkauksen.
Sen jälkeen pyysi pitkä, hoikka herra, jolla oli hyvin kankea valkoinen kaulaliina, kun yleisö oli monta kertaa kehoittanut häntä "lähettämään pojan kotiin katsomaan, eikö hän ollut unohtanut ääntään tyynyn alle" — saada ehdottaa sopivan ja kykenevän henkilön edustamaan kaupunkia parlamentissa. Ja kun hän sanoi, että tällainen henkilö oli herra Horatio Fizkin, Fizkin Hallista, Eatanswillen lähistöltä, taputtivat fizkiniläiset käsiään, mutta slumkeyläiset mörisivät niin äänekkäästi ja niin kauan, että hän ja hänen avustajansa olisivat puhumisen asemesta voineet laulaa hullunkurisia lauluja kenenkään tulematta siitä hullua hurskaammaksi.
Kun Horatio Fizkinin ystävät siten olivat saaneet tehdä aloitteen, astui pieni, kiivasluontoinen, punakasvoinen mies vuorostaan esiin esittääkseen toisen sopivan ja kykenevän henkilön edustamaan Eatanswillen valitsijoita parlamentissa, ja punakasvoinen herra olisi suoriutunut tehtävästään koko helposti, jollei hän olisi ollut liian kiivas voidakseen ymmärtää joukon kujeiluhalua. Mutta muutamien siron kaunopuheisten lauseiden jälkeen samainen punakasvoinen herra siirtyi niitten haukkumisesta, jotka yleisön joukosta keskeyttivät hänet, vaihtamaan uhkauksia lavalla seisovien herrojen kanssa. Tästä syntyi sellainen metakka, että se pakotti hänet ilmaisemaan tunteensa vain ankarin liikkein. Niin hän tekikin ja luovutti sitten lavan avustajalleen, joka lausui puolen tunnin pituisen kirjoitetun puheen antamatta minkään pysähdyttää itseään, sillä hän oli jo lähettänyt sen kokonaisuudessaan "Eatanswillen Uutisille" ja "Eatanswillen Uutiset" olivat jo painattaneet sen sanasta sanaan.
Sitten Horatio Fizkin, Fizkin Lodgen herra, Eatanswillen läheltä, esittäytyi aikoen puhua valitsijoille, mutta hän ei ollut ehtinyt aloittaakaan ennen kuin jo kunnianarvoisan Samuel Slumkeyn palkkaama soittokunta alkoi soittaa niin voimallisesti, että aamuinen ponnistus oli ollut vain lapsenleikkiä sen rinnalla. Kostoksi tästä keltaisten joukko alkoi peitota sinisten päitä ja hartioita, jonka jälkeen sininen joukko koetti päästä eroon epämiellyttävästä naapuristaan, keltaisesta joukosta, ja siitä seurasi tuuppimista, tappelua ja torailua, jolle me emme voi tehdä sen enempää kuin pormestarikaan, vaikka hän antoi ankaran käskyn kahdelletoista poliisille ottaa kiinni pahimmat pukarit, joita saattoi olla luvultaan kaksisataaviisikymmentä tai niille seuduin. Kaikesta tästä hälinästä Horatio Fizkin, Fizkin Lodgen herra, ja hänen ystävänsä kävivät yhä katkerammiksi ja vihaisemmiksi, kunnes vihdoin Horatio Fizkin, Fizkin Lodgen herra, pyysi kysymään vastustajaltaan, kunnianarvoisalta Samuel Slumkeylta, Slumkey Hallista, esiintyikö soittokunta hänen toimestaan. Tähän kysymykseen kunnianarvoisa Samuel Slumkey kieltäytyi vastaamasta, minkä johdosta Horatio Fizkin, Fizkin Lodgen herra pui nyrkkiään kunnianarvoisan Samuel Slumkeyn nenän edessä. Tästä syystä taas kunnianarvoisa Samuel Slumkey, jonka veri rupesi kiehumaan, vaati herra Horatio Fizkinin kaksintaisteluun elämästä ja kuolemasta. Tämän kaikkien tunnettujen sääntöjen ja perintätapojen loukkauksen johdosta pormestari komensi taas soittamaan fantasian kellolla ja selitti haastavansa eteensä vastaamaan sekä Horatio Fizkinin, Fizkin Lodgen herran, että kunnianarvoisan Samuel Slumkeyn, Slumkey Hallista, ja velvoittavansa heidät säilyttämään rauhan. Tämän peloittavan uhan johdosta asettuivat molempien ehdokkaiden kannattajat välittämään, ja kun molempien puolueiden ystävät olivat riidelleet keskenään parittain kolmeneljännestuntia, herra Horatio Fizkin kosketti hattuaan kunnianarvoisan Samuel Slumkeyn kunniaksi, ja kunnianarvoisa Samuel Slumkey kosketti hattuaan herra Horatio Fizkinin kunniaksi. Soitto keskeytettiin, väkijoukko rauhoittui osittain ja herra Horatio Fizkin sai luvan jatkaa puhettaan.
Niin paljon kuin molempien ehdokkaiden puheet kaikissa muissa suhteissa erosivatkin toisistaan, annettiin niissä kuitenkin mitä kaunein tunnustus Eatanswillen valitsijoiden ansioille ja korkealle arvolle. Molemmat ilmaisivat sen mielipiteen, että niin itsenäistä, niin valistunutta, niin vilpitöntä, siinä määrin yhteiskunnallisia asioita harrastavaa ja jaloluontoista ihmisryhmää kuin ne, jotka olivat luvanneet äänestää häntä, ei koko maailmassa ollut milloinkaan ollut. Molemmat vihjasivat myös hämärästi sinnepäin, että vastakkaisia etuja edustavilla valitsijoilla oli eräitä rumia ja likaisia varjopuolia, jotka tekivät heidät sopimattomiksi niihin tärkeihin velvollisuuksiin, joita heidät oli kutsuttu täyttämään. Fizkin ilmaisi olevansa halukas tekemään kaiken, mitä hänen tahdottiin tekevän, Slumkey taas sanoi päättäneensä, että hän ei tee mitään muuta kuin mitä häneltä pyydetään. Molemmat sanoivat, että Eatanswillen kauppa, teollisuus ja menestys olisi aina kalliimpi heidän sydämelleen kuin mikään muu maallinen seikka, ja molemmat katsoivat voivansa mitä varmimmin vakuuttaa, että juuri hän oli se mies, joka oli valittava.
Sitten äänestettiin käsiä kohottamalla. Pormestari ratkaisi vaalin kunnianarvoisan Samuel Slumkeyn, Slumkey Hallista, hyväksi, mutta Horatio Fizkin, Fizkin Lodgen herra, vaati lippuäänestystä, ja lippuäänestykseen tietysti suostuttiin. Sitten äänestettiin kiitokset pormestarille hänen taitavasta puheenjohtajan tuolin hoidostaan vaalien aikana, ja pormestari kiitti puolestaan lausuen sen hurskaan toivomuksen, että lavalla olisi todella ollut tuoli — hän oli näet saanut seisoa koko vaalien ajan. Kulkueet järjestäytyivät jälleen, vaunut vierivät hitaasti joukon läpi ja joukko kiljui ja huusi niiden jälkeen niin kuin sen tunteet ja oikut osuivat käskemään.
Koko lippuäänestyksen ajan oli kaupunki jatkuvassa kuumeisen kiihkon tilassa. Kaikkea hoidettiin mitä vapaamielisimmällä ja hauskimmalla tavalla. Myymisveron alaiset tavarat olivat hyvin halpoja kaikissa kapakoissa, ja joustimilla varustettuja vaunuja vieri kaduilla niiden mukavuudeksi, jotka mahdollisesti saisivat satunnaisen pyörtymiskohtauksen — kulkutauti, joka liikkui valitsijain keskuudessa vaalitaistelun aikana suurta levottomuutta herättävässä määrässä, niin että heitä näkyi usein sen vallassa makaamassa katukivityksellä täysin tajuttomina. Pieni joukko valitsijoita antoi äänensä vasta ihan viime hetkellä. He olivat laskevia ja harkitsevia henkilöitä, joita kummankaan puolueen väitteet eivät vielä olleet saaneet vakuutetuiksi, vaikka he usein olivatkin neuvotelleet näiden kanssa. Tuntia ennen äänestyksen loppua herra Perker pyysi kunniaa saada keskustella henkilökohtaisesti näiden älykkäiden, jalojen ja isänmaallisten henkilöiden kanssa. Siihen suostuttiin. Hänen todisteensa olivat lyhyitä, mutta tyydyttäviä. He tulivat yhdessä joukossa äänestämään, ja kun he palasivat, oli kunnianarvoisa Samuel Slumkey, Slumkey Hallista, valittu parlamenttiin.
14. luku
SISÄLTÄÄ LYHYEN KUVAUKSEN "RIIKINKUKKOON" KOKOONTUNEESTA SEURUEESTA
SEKÄ KAUPPAMATKUSTAJAN KERTOMUKSEN.
Poliittisen elämän riitojen ja melun seuraamisesta on miellyttävää siirtyä yksityiselämän rauhalliseen lepoon. Vaikk'ei herra Pickwick erikoisesti ollut kummankaan puolueen kannattaja, oli herra Pottin innostus tarttunut häneenkin siinä määrin, että hän omisti koko aikansa ja mielenkiintonsa niihin toimituksiin, joista edellinen luku sisältää hänen omien muistelmiensa pohjalla laaditun kuvauksen. Hänen puuhatessaan näissä asioissa ei herra Winklekään ollut toimeton, sillä koko hänen aikansa oli omistettu miellyttäviin kävelymatkoihin ja lyhyihin huviretkiin, jotka tehtiin maaseudulle rouva Pottin seurassa, joka ei milloinkaan, kun tilaisuus tarjoutui, jättänyt hakematta vaihtelua siihen ikävään yksitoikkoisuuteen, jota hän aina valitti.
Näiden molempien herrojen täydellisesti kotiutuessa päätoimittajan
taloon olivat herrat Tupman ja Snodgrass suureksi osaksi jääneet
omien mahdollisuuksiensa varaan. Koska heidän mielenkiintonsa
yleisiin asioihin oli hyvin vähäinen, he viettivät aikaansa
parhaasta päästä sellaisissa huvituksissa, joita "Riikinkukossa" oli
tarjolla. Ne rajoittuivat ensimmäisen kerroksen yksinäiseen pieneen
bagatelle-peliin[10] ja takapihan keilarataan. Näiden molempien pelien
hienouksien tuntemisessa ja taitamisessa, jotka ovat paljon salatummat
kuin tavalliset ihmiset luulevatkaan, heitä asteittain opasteli herra
Weller, joka tunsi täydellisesti sellaiset ajanvieton muodot. Siten he
saivat, huolimatta siitä, että heiltä suuressa määrässä puuttui herra
Pickwickin seuran hupaisuus ja edut, kuitenkin aikansa kulumaan, niin
ettei ikävä päässyt heitä liikaa painostamaan.Mutta varsinkin iltaisin oli "Riikinkukolla" sentään vetovoima, joka saattoi molemmat ystävykset vastaamaan kieltävästi lahjakkaan, mutta arkipäiväisen herra Pottin kutsuihin. Juuri illalla seurusteluhuoneeseen kokoontui seurapiiri, jonka tapoja ja käytöstä herra Tupman mielihyvin tarkkaili ja jonka lausunnot ja puuhat herra Snodgrass tavallisesti merkitsi muistikirjaansa.
Useimmat tietänevät, minkälaisia majatalojen seurusteluhuoneet yleensä ovat. "Riikinkukon" seurusteluhuone ei oleellisesti eronnut muista samantapaisista, se oli näet avara, vähän alastoman näköinen huone, jonka kalusto epäilemättä oli ollut uudempana parempi. Keskellä oli laajapintainen pöytä ja nurkissa koko joukko pienempiä pöytiä. Siellä oli vielä merkillinen kokoelma erimallisia tuoleja ja vanha turkkilainen matto, joka oli jokseenkin samassa suhteessa huoneen kokoon kuin naisen nenäliina vartiokopin lattiaan. Seiniä koristi pari, kolme suurta karttaa ja pitkässä naularivissä nurkassa riippui muutamia ilmanpuremia, karkeita päällystakkeja, joissa oli monimutkaiset kaulukset. Uuninkomeron somisteena oli puinen kirjoitusteline, jolla oli kynänpätkä ja lakkatangon puolikas, aikataulu matkaohjeineen, kanneton kreivikunnan historia ja lohenmullon maalliset jäännökset lasisäiliössä. Ilma tuoksui tupakansavulta, josta oli jäänyt koko huoneeseen ja etenkin tomuisiin, ikkunoita varjostaviin punaisiin uutimiin likainen vivahdus. Sivupöydälle oli heitetty yhteen läjään joukko erilaisia tavaroita, joista huomattavimmat olivat hyvin tummentuneet kalakastikepullot, ajurinhansikkaat, kaksi tai kolme ruoskaa ja yhtä monta matkahuivia sekä tarjotin, jolla oli veitsiä ja haarukoita ja sinappiastia.
Täällä Tupman ja Snodgrass istuivat samana iltana jona vaalit olivat päättyneet, tupakoiden ja maljoja maistellen eräiden talon satunnaisten asukkaiden seurassa.
"Kuulkaas, herrat", sanoi lihava, hyvinvoipa, noin nelikymmenvuotias henkilö, jolla oli vain yksi silmä — hyvin kirkas, tumma silmä, joka säteili hiukan viekkaasti sukkeluutta ja hyvää tuulta: "malja omalle, jalolle itsellemme! Esitän aina seuralle tämän maljan, mutta juon itse Maryn terveydeksi. Eikö niin, Mary?"
"Menkää suolle, senkin mörkö!" sanoi tarjoilijatar, joka ei kuitenkaan näyttänyt olevan kovin pahoillaan kohteliaisuudesta.
"Älkää menkö pois, Mary!" pyysi mustasilmäinen.
"Antakaa minun olla, senkin...!" sanoi tyttö.
"Välipä tuolla", tuumi yksisilmäinen mies puhutellen yhä tyttöä tämän lähtiessä huoneesta. "Minäkin tulen piakkoin ulos, Mary. Älä ole pahoillasi, kullanmuru."
Tällöin hän suoritti tempun, joka ei ollut erikoisen vaikea: hän vilkutti seurueelle ainoalla silmällään. Temppu ilahdutti ihmeesti erästä vanhahkoa henkilöä, jolla oli likaiset kasvot ja suussa liitupiippu.
"Merkillisiä otuksia nuo naiset", sanoi harmaakasvoinen mies lyhyen vaitiolon jälkeen.
"Niin, siinä on kyllä perää", sanoi hyvin punakka mies sikarinsa takaa.
Tämän filosofisen palasen jälkeen syntyi taas hiljaisuus.
"On niitä kummempiakin asioita maailmassa kuin nainen, sen saatte uskoa", sanoi yksisilmäinen mies täyttäen hitaasti suurta hollantilaista piippua, jossa oli hyvin avara pesä.
"Oletteko naimisissa?" kysyi likainen mies.
"En voi sanoa olevani."
"Sitä juuri luulinkin."
Tässä likanaamainen mies joutui innokkaan ilon valtaan oman vastauksensa johdosta, ja häneen yhtyi mies, jolla oli lempeä ääni ja rauhalliset kasvot ja joka aina piti asianaan kannattaa jokaista.
"Naiset ovat kuitenkin", sanoi tunteikas herra Snodgrass, "elämämme suuri tuki ja lohdutus."
"Niin ovat", sanoi hiljainen herra.
"Kun ovat hyvällä tuulella", lisäsi likanaama.
"Totisesti hyvin totta", sanoi hiljainen herra.
"En hyväksy tuota ehtoa", sanoi herra Snodgrass, jonka ajatukset nopeasti kiitivät Emily Wardlen luokse. "Hylkään sen halveksien — vihaa tuntien. Näyttäkää minulle mies, joka sanoo jotakin naista vastaan hänen naisellisuutensa vuoksi, niin väitän lujasti, että hän ei ole mikään mies."
Ja herra Snograss otti sikarin suustaan ja iski lujasti nyrkkinsä pöytään.
"Se on hyvä ja terve väite", sanoi rauhallinen mies.
"Mutta se sisältää ajatuksen, jota en hyväksy", pisti likainen mies väliin.
"Teidän huomautuksessanne on hyvin paljon totta, hyvä herra", sanoi rauhallinen henkilö.
"Terveydeksenne, herra", sanoi yksisilmäinen kauppamatkustaja nyökäten hyväksyvästi herra Snodgrassille.
Herra Snodgrass kiitti kohteliaisuudesta.
"Kuuntelen aina mielelläni hyvää väittelyä", jatkoi kauppamatkustaja, "sellaista terävää niinkuin tämä. Se tekee aina hyvää. Mutta tuo pieni väite naisista toi mieleeni tarinan, jonka olen kuullut vanhalta enoltani, ja tuo muisto sai minut juuri sanomaan, että maailmassa joskus kohtaa kummempiakin olentoja kuin naiset."
"Kuulisinpä mielelläni tuon tarinan", sanoi punakka, sikaria polttava mies.
"Niinkö?" kuului kauppamatkustajan lyhyt vastaus, kun hän yhä kiivaasti jatkoi polttelemistaan.
"Kuulisin minäkin", sanoi herra Tupman avaten suunsa ensimmäistä kertaa. Hän oli aina innokas rikastuttamaan kokemusvarastoaan.
"Vai niin? Vai tekin? No, sitten kerron sen. Mutta en sittenkään! Luulen, että ette uskoisi sitä", sanoi ovelasilmäinen mies pannen näköelimensä näyttämään viekkaammalta kuin milloinkaan.
"Jos vakuutatte, että se on tosi, niin tietysti uskon sen", sanoi herra Tupman.
"No, sillä ehdolla voin kyllä kertoa sen", vastasi matkustaja. "Oletteko koskaan kuullut mainittavan Bilson ja Slumin suurta kauppahuonetta? Mutta eihän se kuitenkaan vaikuta asiaan, tunnetteko sen vai ette, sillä he luopuivat liikkeestä jo monta aikaa sitten. Siitä on jo kahdeksan vuotta, kun tämä tapaus sattui eräälle sen talon matkustajalle, mutta hän oli enoni erikoinen ystävä, ja enoni kertoi tarinan minulle. Nimi on omituinen, mutta se on hänen antamansa:
Kauppamatkustajan kertomus,
ja hänen oli tapana kertoa sitä jokseenkin tähän tapaan:
Kerran talvi-iltana kello viiden tienoissa, juuri kun alkoi tulla hämärä, olisi saattanut nähdä miehen kieseissään hoputtavan väsynyttä hevostaan tiellä, joka vie Marlborough Downsin kautta Bristoliin päin. Sanon, että hänet olisi saattanut nähdä, enkä ollenkaan epäile, ettei häntä olisi nähty, jos joku, paitsi sokea, olisi sattunut kulkemaan tätä tietä. Mutta ilma oli niin ruma ja yö niin kylmä ja märkä, ettei ulkona ollut muuta kuin vettä, ja niinpä matkustaja ajaa laahusti eteenpäin keskellä tietä, yksinäisenä ja synkkänä, niin että riitti. Jos joku kauppamatkustaja olisi sinä päivänä saanut näkyviinsä nuo pienet, hoippuvat ajoneuvot, joissa oli liidunvalkea kori ja punaiset pyörät, ja rimpuilevan, äksyn, nopeakulkuisen ruskean tamman, joka oli kuin teurastajan konkarin ja huonon ponin sekasikiö, hän olisi heti tiennyt, ettei tuo matkustaja voinut olla kukaan muu kuin Tom Smart, Bilson ja Slumin suuresta kauppahuoneesta, Cateaton Street, City. Kun nyt kuitenkaan ei ollut ketään katselemassa kauppamatkustajaa, ei kukaan tiennyt yhtään mitään asioista, ja niinpä Tom Smart ja hänen liidunväriset, punapyöräiset kiesinsä ja äkäinen nopeajalkainen tamma jatkoivat yhdessä matkaansa säilyttäen salaisuutensa omanaan, eikä kukaan tullut hullua hurskaammaksi.
Tässä synkässä maailmassa on miellyttävämpiäkin paikkoja kuin Marlborough Downs kovalla tuulella, ja jos siihen lisäätte vielä synkkenevän talvi-illan, likaisen ja märän tien ja pieksävän, raskaan sateen ja kokeilette, mikä vaikutus sillä on teihin itseenne, niin tunnustatte kyllä tämän huomautuksen täysin päteväksi.
Tuuli puhalsi — ei takaa eikä vastaan, mikä sekin saattaa olla hyvin ilkeää — vaan suoraan tien poikki lähettäen sateen maahan vinosti kuin viivat, joita koulussa piirretään kirjoitusvihkoihin, jotta pojat saisivat kirjaimiinsa sopivan kaltevuuden. Se saattoi hetkeksi asettua ja matkustaja alkaa tuudittautua siihen uskoon, että se äskeisestä vimmastaan väsyneenä oli laskeutunut rauhallisesti lepäämään, kun hän — huu! sai taas kuulla sen roiskuvan ja viheltävän matkan päässä, ja niin se taas tulla tuuversi yli kukkuloiden harjojen kiitäen kenttiä pitkin, kooten ääntä ja voimaa lähestyessään, kunnes taas raskaina ryöppyinä iski hevosta ja miestä vasten ajaen teräviä pisaroita heidän silmiinsä ja märkää viimaa luihin ja ytimiin saakka. Ja kun se sitten oli päässyt heistä ohi, se taas vonkui kaukana, kaukana huumaavasti ärjyen, ikään kuin nauraen heidän heikkoudelleen ja riemuiten omasta voimastaan ja vallastaan.
Ruskea tamma lönkytti eteenpäin loan ja veden läpi korvat riipuksissa, silloin tällöin heittäen päätään ikään kuin ilmaistakseen inhonsa tätä elementtien kovin epäkohteliasta käyttäytymistä kohtaan, mutta siitä huolimatta liikutellen jalkojaan nopsasti, kunnes tuulenpuuska, äkäisempi kuin kaikki tähän saakka sen kimppuun hyökänneet, sai sen äkkiä pysähtymään ja painamaan kaikki neljä jalkaansa voimakkaasti maahan estääkseen tuulen viemästä sitä mukanaan. Oli erinomainen onni, että se menetteli niin, sillä jos tuuli todella olisi temmannut sen mukaansa, olisivat, koska äksy tamma itse oli niin kevyt ja kiesit kevyet ja Tom Smartkin kaiken päällisiksi kovin kevyt, he varmasti kaikki vierineet yhdessä eteenpäin, kunnes olisivat saavuttaneet maailman ääret tai kunnes tuuli olisi lakannut, ja molemmissa tapauksissa olisi ollut luultavaa, ettei äksyä tammaa, liidunvärisiä punapyöräisiä kiesejä eikä Tom Smartia enää olisi voinut käyttää mihinkään.
'Piru periköön vyöni ja partani', sanoi Tom Smart. (Tomilla oli joskus paha taipumus kiroilemiseen.) 'Piru vieköön vyöni ja partani', sanoi Tom, 'jollei tämä ole hauskaa, niin puhalla pois'."
Aiotte kai kysyä minulta, miksi Tom taas toivoi joutuvansa samaan leikkiin, vaikka tuuli oli häntä jo liiaksikin tuiverrellut. En osaa vastata kysymykseen, kaikki mitä tiedän sisältyy siihen, että Tom Smart sanoi niin — tai ainakin hän aina kertoi enolleni sanoneensa niin, ja sehän on ihan sama asia.
'Puhalla pois vain!' sanoi Tom, ja tamma hirnui aivankuin se olisi ollut ihan yhtä mieltä.
'Rohkeutta vain, muori hyvä', sanoi Tom taputtaen tammaa niskaan ruoskansa päällä. 'Eipä maksa puskea eteenpäin tällaisena yönä. Poikkeamme ensimmäiseen tielle osuvaan taloon, ja mitä nopeammin ravaat, sitä pikemmin pääset. No niin, muori hyvä, sillä lailla, sillä lailla'.
Lieneekö äksy tamma tuntenut kyllin hyvin Tomin äänen vivahdukset ymmärtääkseen hänen tarkoituksensa vai lieneekö huomannut kylmemmäksi seisoa paikallaan kuin juosta, sitä en todella osaa sanoa. Mutta sen tiedän, että Tom oli tuskin lakannut puhumasta, kun hevonen höristi korviaan ja lähti eteenpäin sellaista kyytiä, että liidunväriset kiesit ratisivat kuin jok'ainoa punainen puolapuu olisi yrittänyt lähteä lentämään Marlborough Downsin mättäille, eikä Tomkaan voinut, niin taitava hevosmies kuin olikin, pysähdyttää eikä hillitä sitä, ennen kuin se omasta aloitteestaan pysähtyi majatalon kohdalle tien oikealla puolella neljännesmailin verran Downsin loppupäästä.
Tom silmäsi nopeasti talon yläkerrosta heittäessään ohjakset tallirengille ja pisti ruoskan säilöön. Rakennus oli vanha ja omituinen, rakennettu jonkinmoisista päreistä, jotka oli naulattu kiinni ristikkohirsiin. Siinä oli päädyillä varustetut ikkunat, jotka ulkonivat aivan jalkakäytävän yli, ja matala ovi ja pimeä eteinen, josta pari jyrkkää porrasta vei sisälle taloon, mutta alaspäin, kun taas nykyaikaisessa taloissa tusinan verta askelmia johtaa ylöspäin. Se oli kuitenkin hyvin kodikkaan näköinen paikka, sillä tarjoiluhuoneen ikkunasta paistoi voimakas, iloinen tuli, joka lähetti kirkkaan säteen tielle saakka valaisten sen toisella puolen kohoavaa pensasaitaakin. Ikkunasta sitä vastapäätä näkyi taas punainen, häilähtelevä valo, joka joskus oli vain vaivoin erotettavissa, mutta jo seuraavalla hetkellä välähteli voimakkaasti alaslaskettujen uudinten läpi, ilmaisten, että sisällä paloi räiskyvä valkea. Pannen merkille nämä pienet seikat tottuneen matkamiehen silmällä Tom nousi vaunuista niin kiireesti kuin hänen puoleksi kohmettuneet jäsenensä sallivat ja meni sisään.
Ennen kuin oli kulunut viisi minuuttia oli Tom päässyt turvaan baaria vastapäätä olevaan huoneeseen, samaan huoneeseen, jossa hän oli kuvitellut tulen palavan — todellisen aineellisen räiskyvän takkavalkean eteen, jossa paloi melkein kapallinen kivihiiliä ja niin paljon puuta, että siitä olisi hyvinkin tullut puolikymmentä kunnollista karviaismarjapensasta. Kaikki oli pinottu täyttämään uunin pesän puoliväliin savutorvea, ja liekit kohisivat ja räiskyivät niin, että jo pelkkä äänikin olisi saattanut lämmittää jokaisen järkevän ihmisen sydäntä. Tämä oli jo kodikasta, mutta siinä ei vielä ollut kaikki, sillä sieväpukuinen tyttö, jolla oli kirkkaat silmät ja sirot nilkat, laittoi par'aikaa hyvin puhdasta valkoista liinaa pöydälle, ja kun Tom istui siinä nojaten tohveleihin pistettyjä jalkojaan uunin reunukseen ja selkä avointa ovea kohti, hän näki peilistä uunin etuseinästä viehättävän kuvan baarihuoneesta: miellyttäviä rivejä vihreitä pulloja, joissa oli kultaiset etiketit, piklessi- ja säilykerasioiden parissa, juustoa, keitettyjä liikkiöitä ja pihvejä, jotka oli järjestetty hyllyille mitä houkuttelevimmalla ja maukkaimmalla tavalla. Niin, tämä oli kodikasta, mutta siinäkään ei ollut kaikki, sillä baarissa istui teetä juomassa mitä sievimmän pikku pöydän ääressä, joka oli katettu mitä loistavimman pienen takkavalkean ääreen, punaposkinen, noin neljänkymmenenkahdeksan vaiheilla oleva leski, jonka kasvot olivat yhtä kodikkaat kuin baarikin. Hän oli nähtävästi majatalon pitäjä ja kaikkien näiden miellyttävien asioiden ylimmäinen hoitajatar. Kuvan kauneutta vähensi ainoastaan yksi seikka: musta- ja kiharatukkainen, hyvin pitkä mies, jolla oli yllään ruskea, kiiltävänappinen takki, ja leuassa musta poskiparta. Hän istui teetä juomassa ikkunan alla ja, seikka, jonka arvaamiseen ei tarvittu suurtakaan terävä-älyisyyttä, koetti parhaillaan taivuttaa leskeä jättämään leskeytensä ja luovuttamaan hänelle etuoikeuden istua baarissa koko luonnollisen elämänratansa loppupäivät.
Tom Smart ei suinkaan ollut helposti ärsyttyvä eikä kateellinen henkilö, mutta jollakin tavalla tuo pitkä ruskeatakkinen, kiiltonappinen mies herätti hänessä piilevän pienen kiukun määrän ja saattoi hänet tuntemaan ankaraa närkästystä sitäkin helpommin, kun hän silloin tällöin saattoi huomata istuessaan tuolissaan peilin ääressä lesken ja miehen vaihtavan keskenään pieniä ystävällisiä tuttavallisuuden osoituksia, jotka todistivat, että miehen saavuttama suosio oli yhtä suuri kuin hänen kokonsakin. Tom piti kuumasta punssista — uskaltanen sanoa, että hän piti siitä paljon ja kun hän oli nähnyt äksyn tammansa joutuneen hyvään hoitoon ja oli syönyt viimeistä palaa myöten kuuman illallisen, jonka leski omin käsin asetti hänen eteensä, tilasi punssia pikarillisen, noin vain kokeeksi. Jos oli olemassa koko keittotaidon alalla seikkaa, jonka leski osasi paremmin kuin muut, se oli juuri kuuman punssin valmistus, ja ensimmäinen lasi soveltui niin erikoisen hyvin Tom Smartin makuun, että hän tilasi toisenkin mitä pikimmin. Kuuma punssi on hyvin miellyttävää ainetta, hyvät herrat, oikein miellyttävää ainetta kaikissa olosuhteissa, mutta tässä siistissä vanhassa huoneessa, räiskyvän tulen ääressä, kun tuuli kohisi ulkona niin, että vanhan talon jokainen hirsi natisi, Tom Smart huomasi sen perin ihanaksi. Hän pyysi vielä lasin ja sitten vielä yhden — en ole ihan varma siitä, pyysikö hän tämän jälkeen vielä yhden — mutta mitä enemmän hän joi kuumaa punssia, sitä enemmän hän johtui ajattelemaan pitkää miestä.
'Helkkarin hävytön mies', sanoi Tom itsekseen. 'Mitä hänellä on tekemistä näin sievässä baarissa? Ja tuollainen inhottava lurjus päällepäätteeksi', tuumi hän. 'Jos leskellä olisi vähänkään makua, hän ottaisi varmasti paremman miehen kuin tuo.'
Tässä Tomin silmät kiersivät uunin reunustalla olevasta peilistä pöydällä olevaan lasiin, ja kun hän vähitellen huomasi käyvänsä yhä tunteellisemmaksi, hän joi loppuun neljännen lasinsa ja tilasi viidennen.
Tom Smartia oli ravintolanpito aina erikoisesti viehättänyt. Hän oli kauan halunnut saada seisoa ihan omassa baarissaan, yllään vihreä puku, polvihousut ja kaulussaappaat. Hän osasi oivallisesti isännöidä yhteisillä illallisilla, ja hän oli usein ajatellut, kuinka hyvin johtaisi keskustelua omassa huoneessaan ja miten erinomaisen taitavasti näyttäisi vieraille esimerkkiä juomisessa.
Kaikki nämä ajatukset risteilivät nopeasti Tom Smartin aivoissa, kun hän istui juoden kuumaa punssia räiskyvän valkean ääressä, ja hän tunsi ihan oikeutettua ja perusteltua suuttumusta siitä, että pitkä mies oli hänen tiellään pyrkimässä tällaisen mainion talon pitoon, kun hän, Tom Smart, oli siitä kauempana kuin konsanaan. Niinpä hän vihdoin, mietittyään kahden viimeisen pikarin aikana, eikö hänellä olisi täysi oikeus haastaa riitaa pitkän miehen kanssa sen vuoksi, että tämä oli yrittänyt pyrkiä komean lesken suosioon, pääsi siihen tyydyttävään tulokseen, että hän oli henkilö, jota oli hyvin pahoin kohdeltu ja vainottu ja että hänen oli parasta mennä nukkumaan.
Leveätä, vanhaa porraskäytävää pitkin soma palvelustyttö saattoi Tomia varjostaen kynttilän liekkiä kädellään suojellakseen sitä tuulen henkäyksiltä, joilla tällaisessa kummallisessa vanhassa talossa olisi ollut yllin kyllin tilaa temmeltää sammuttamatta kynttilää, vaikka ne sammuttivat sen kuitenkin siten antaen vihamiehille tilaisuuden väittää, että hän, eikä tuuli, oli puhaltanut kynttilän sammuksiin ja että hän yrittäessään muka saada siihen jälleen tulta oli itse asiassa suudellut tyttöä. Olkoon sen asian laita kuinka hyvänsä, uusi tuli saatiin ja Tom saatettiin huonesarjan läpi ja koukertelevia käytäviä häntä vastaanottamaan valmistettuun huoneeseen, jossa tyttö toivotti hänelle hyvää yötä ja jätti hänet yksikseen.
Huone oli hyvä ja suuri. Siinä oli syvät vaatekomerot ja vuode, johon olisi sopinut kokonainen täyshoitola, puhumattakaan kahdesta tammikaapista, joihin olisi mahtunut pienen armeijan varusteet. Enimmän vaikutti kuitenkin Tomin mielikuvitukseen omituinen, merkillisen näköinen, korkeaselkäinen tuoli, joka oli leikelty mitä kummallisimmalla tavalla. Siinä oli kukikas damastityyny ja sen jalkojen pyöreät pallot oli päällystetty punaisella kankaalla, ikäänkuin sillä olisi ollut leini varpaissaan. Jokaisesta muusta eriskummallisesta tuolista Tom olisi vain ajatellut, että se oli totisesti ihmeellinen tuoli, ja koko juttu olisi päättynyt siihen, mutta tässä erikoisessa tuolissa oli jotakin, hän ei voinut sanoa mitä, niin outoa ja niin jokaisesta muusta hänen näkemästään huonekalusta eroavaa, että se näytti ihan lumoavan hänet. Hän istuutui tulen ääreen ja tuijotti vanhaa tuolia puolisen tuntia. Piru periköön tuolin! Se oli niin kummallinen vanhanaikainen kappale, ettei hän saanut silmiään siitä irti.
'No niin', tuumaili Tom riisuutuen hitaasti ja katsellen koko ajan vanhaa tuolia sen seistessä salaperäisen näköisenä hänen vuoteensa vieressä. 'En ole ikänäni nähnyt tuollaista kummaa kapinetta. Hyvin merkillistä', sanoi Tom, joka oli tullut varsin viisaaksi kuuman punssin vaikutuksesta, 'hyvin merkillistä'.
Tom pudisteli päätään syvästi viisaan näköisenä ja katseli taas tuolia. Hän ei kuitenkaan saanut siitä mitään tolkkua, minkä vuoksi hän pujahti vuoteeseen, peitti itsensä lämpimästi ja nukkui.
Noin puolen tunnin kuluttua Tom heräsi säpsähtäen sekavasta unesta, jota hän oli nähnyt pitkistä miehistä ja punssipikareista, ja ensimmäinen esine, joka ilmaantui hänen heräävään tajuntaansa, oli omituinen tuoli.
'En tahdo enää katsella sitä', sanoi Tom itsekseen. Hän puristi silmäluomiaan yhteen ja koetti vakuuttautua siitä, että hän nukkuisi taas. Se ei hyödyttänyt vähääkään. Hänen silmiensä edessä tanssi pelkkiä kummallisia tuoleja, jotka heittelivät jalkojaan, hyppelivät toistensa selustan yli ja pitivät kaikenlaista muuta peliä.
Yhtä hyvin voin katsella yhtä todellista tuolia kuin paria, kolmea tusinaa olemattomia, sanoi Tom, pistäen päänsä esiin peitteitten välistä. Siinä se oli selvästi ja näytti takkatulen loimussa mahdollisimman ärsyttävältä.
Tom silmäili tuolia, ja äkkiä, kun hän sitä tarkkaan katseli, näkyi siinä tapahtuvan mitä merkillisin muutos. Selustaa koristavat piirrokset saivat vähitellen ryppyisten ihmiskasvojen piirteet ja muodon, damastityynystä tuli vanhanaikuiset, isotaskuiset liivit, pallot kasvoivat punaisiin tohveleihin työnnetyiksi jaloiksi ja koko tuoli näytti hyvin rumalta, viime vuosisadan aikaiselta mieheltä, joka piteli käsiään lanteillaan. Tom nousi istumaan vuoteessaan ja hieroi silmiään karkoittaakseen harhanäyn. Ei: tuoli oli ruma vanha herra, ja vielä enemmän: se iski silmää Tomille.
Tom oli luonnostaan hurjapäinen, säikkymätön veitikka, ja hänellä oli kaupan päällisiksi viisi pikaria kuumaa punssia liiveissään, niin että vaikka hän aluksi hiukan hämmästyikin, häntä rupesi melkein suututtamaan nähdessään vanhan herran iskevän silmää ja viittovan hänelle niin julkean näköisenä. Lopuksi hän päätti, ettei suvaitse sitä, ja kun vanhat kasvot yhä vielä vilkuttivat yhtä kiihkeästi kuin ennenkin, sanoi Tom hyvin äkäisellä äänellä:
'Mitä pirua te minulle silmää iskette'.
'Siksi, että se huvittaa minua, Tom Smart', sanoi tuoli — tai vanha herra, tai miksi haluaa häntä nimittää. Se lakkasi kuitenkin silmiään räpyttämästä, kun Tom puhui ja alkoi irvistellä kuin yli-ikäinen apina.
'Mistä te tiedätte nimeni, mokomakin vanha pähkinänsärkijänaama?' kysyi Tom Smart hiukan ällistyneenä, vaikka olikin olevinaan välinpitämätön.
'No, no, Tom!' sanoi vanha herra. 'Tuolla lailla ei sovi puhutella todellista espanjalaista mahonkia. Te ette, totta vie kohtele minua sen kunnioittavammin kuin jos olisin vain faneeria.'
Sanoessaan näin vanha herra oli niin raivostuneen näköinen, että Tomia alkoi peloittaa.
'Aikomukseni ei ollut kohdella teitä epäkunnioittavasti, herra', sanoi Tom paljon nöyremmällä äänellä kuin alkaessaan puhua.
'Hyvä on, hyvä', sanoi vanha vekkuli, 'ehkä ei, ehkä ei...'.
'Mitä, herra?...'
'Tiedän teistä kaiken, ihan kaiken. Olette hyvin köyhä!'
'Niin olen', myönsi Tom Smart. 'Mutta mistä olette saanut sen tietoonne?'
'Välipä sillä', sanoi vanha herra. 'Pidätte ihan liiaksi punssista'.
Tom Smart oli juuri väittämäisillään, että hän ei ollut maistanut tippaakaan viime syntymäpäivistään saakka, mutta kun hänen katseensa kohtasi vanhan herran silmät, oli niiden ilme niin tietävän näköinen, että Tom punastui ja pysyi vaiti.
'Tom', jatkoi vanha herra. 'Leski on mainio nainen — ihan erinomainen nainen, vai mitä?'
Tässä se vanha veitikka siristi silmiään, nosti toista näivettynyttä jalkaansa ja näytti yleensä niin epämiellyttävän rakastuneelta, että Tomia ihan inhotti hänen käytöksensä kevytmielisyys: että vielä tuossa iässä!
'Olen hänen holhoojansa.'
'Todellakin?' kysyi Tom Smart.
'Tunsin hänen äitinsä', vastasi vanha veitikka, 'ja hänen isoäitinsäkin. Hän piti paljon minusta, teki minulle nämä liivit.'
'Vai niin?' pääsi Tomilta.
'Ja nämä kengät', sanoi vanhus, kohottaen toista kääryään, 'mutta älkää puhuko siitä kenellekään! En halua, että tulisi tiedoksi kuinka kiintynyt hän oli minuun. Se saattaisi aiheuttaa epämiellyttäviä tapauksia perheessä.'
Noin sanoessaan tuo vanha lurjus näytti niin perin hävyttömältä, että Tom Smart olisi, kuten hän myöhemmin kertoi, voinut istuutua sen päälle tuntematta lainkaan omantunnonvaivoja.
'Olen aikanani ollut suuri naisten suosikki', jatkoi kevytmielinen vanha naissankari. 'Sadat kauniit naiset ovat tunti kausia istuneet sylissäni. Mitäs siitä arvelette?'.
Vanha herra aikoi juuri kertoa jonkin nuoruutensa mainetyön, mutta silloin hän sai niin ankaran natisemiskohtauksen, ettei kyennytkään jatkamaan.
'Se on oikein sinulle, ukkoseni', ajatteli Tom Smart, mutta ei virkkanut mitään.
'Ohhoh', sanoi ukko paha, 'tämä kiusaa minua aikalailla nykyään. Olen tulemassa vanhaksi, ja olen kadottamaisillani kaikki tukilistani. Minut on leikattukin — piti pistää pieni lisäpala selkääni — ja se oli mielestäni vaikea koetus'.
'Sen minä kyllä uskon', sanoi Tom.
'Mutta tämähän ei oikeastaan kuulu asiaan', sanoi vanha herra. 'Tahtoisin teidän menevän naimisiin lesken kanssa'.
'Minunko, sir?'
'Juuri teidän', sanoi vanha herra.
'Jumala siunatkoon harmaita hiuksianne', sanoi Tom. (Ukolla oli vain muutama harva harjas jäljellä.) 'Jumala siunatkoon harmaita hiuksianne; ei hän minusta huoli.'
Ja Tom huokasi vaistomaisesti tarjoiluhuonetta ajatellessaan
'Eikö hän tahdo?' kysyi vanha herra lujasti.
'Ei! ei!' sanoi Tom. 'Siellä näkyy jo olevan joku töinen edellä. Pitkä mies, kirotun pitkä, jolla on musta poskiparta.'
'Häntä leski ei ota milloinkaan.'
'Eikö ota?' ihasteli Tom. 'Jos te seisoisitte baarissa, vanha herra, niin puhuisitte ihan toisin.'
'Pyh', äänsi vanha herra, 'tunnen kyllä kaikki sellaiset asiat'.
'Mitkä sitten?'.
'Suutelemiset oven takana ja sellaiset', sanoi ukko. Ja nyt hän taas loi tuollaisen häpeämättömän silmäyksen, joka sai Tomin suuresti kiukustumaan, koska — kuten te kaikki tiedätte — on hyvin epämiellyttävää kuulla vanhan miehen, jolla pitäisi olla enemmän älyä, puhuvan sellaisista asioista. Ei mikään ole sen epämiellyttävämpää.
'Ymmärrän kaiken tuollaisen', sanoi vanha herra. 'Olen nähnyt sellaista tehtävän hyvin monesti ikäni kuluessa, useampien henkilöiden kesken kuin haluan teille kertoa, mutta siitä ei kuitenkaan ole tullut sen kummempaa.'
'Olette kai nähnyt koko joukon merkillisiä asioita?' sanoi Tom tutkiva katse silmissään.
'Niin voi sanoa', vastasi vanha veitikka hyvin monimerkityksellisesti silmää iskien. 'Olen sukuni viimeinen', lisäsi hän surumielisesti huoahtaen.
'Oliko se hyvinkin suuri?' kysyi Tom Smart.
'Meitä oli kaksitoista', sanoi vanha herra, 'hienoja, suoraselkäisiä, miellyttäviä poikia, joita oli ilo katsella. Ei yhtään nykyaikaista epäsikiötä — kaikilla käsivarret ja kaikki niin kiilloitettuja, että pelkkä katseleminen, vaikka joudunkin kehumaan itseäni, olisi tehnyt hyvää sydämellenne.' 'Miten muiden on käynyt, hyvä herra?' kysyi Tom. Vanha herra nosti kyynärpäänsä silmilleen ja vastasi: 'Ne ovat poissa. Meillä oli raskas palvelus, eikä kaikilla ollut minun rakennettani. He saivat luuvalon jalkoihinsa ja käsiinsä ja joutuivat keittiöihin ja muihin köyhäinhuoneisiin, ja yksi heistä, pitkäaikaisen palveluksen ja ankaran kohtelun murtamana, menetti järkensä — tuli niin hulluksi että hänet piti polttaa. Kamalaa, todellakin kamalaa'.
'Hirveää', myönsi Tom Smart.
Ukkopaha oli vaiti muutaman minuutin nähtävästi taistellen liikutustaan vastaan ja jatkoi sitten:
'Mutta olenpa taas poikennut asiasta. Tuo pitkä mies on lurjus ja seikkailija. Samana hetkenä, jolloin hän menisi naimisiin lesken kanssa, hän myisi kaikki tavarat ja livistäisi sitten tiehensä. Mitä olisi seurauksena? Leski olisi hylätty ja joutuisi turmioon, ja minä saisin kuolla kylmyyteen jonkun romukauppiaan loukossa.'
'Niin, mutta…’
'Älkää keskeyttäkö minua', sanoi vanha herra. 'Teistä, Tom, minulla on ihan toinen käsitys, sillä tiedän, että kun te kerran asetutte ravintolaan, ette lähde sieltä, niin kauan kuin sen seinien sisällä on jotakin juotavaa.'
'Olen hyvin kiitollinen suosiollisesta mielipiteestänne', sanoi Tom Smart.
'Sen vuoksi', päätti vanha herra käskevällä äänellä', tulee teidän saada leski, eikä hänen.'
'Mutta mikä voisi estää häntä siitä?' sanoi Tom innokkaasti.
'Ilmoitus, että mies jo on naimisissa.'
'Kuinka minä sen todistan?' sanoi Tom hypähtäen puoleksi vuoteesta.
Vanha herra irroitti kätensä kyljestään ja, osoitettuaan yhtä tammista vaatekaappia, laski sen jälleen entiseen asentoon.
'Hän ei osaa aavistaa', sanoi ukko, 'että hän on jättänyt tuossa kaapissa olevien housujensa oikeaan taskuun kirjeen, jossa häntä vaaditaan palaamaan lohduttoman vaimonsa ja — huomatkaa tarkoin, Tom! — kuuden lapsen luo, jotka kaikki ovat pieniä.'
Kun vanha herra oli juhlallisesti lausunut nämä sanat, kävivät hänen piirteensä vähitellen yhä epäselvemmiksi ja hänen kasvonsa yhä hämärämmiksi. Tom Smartin silmien eteen laskeutui kuin verho. Ukko näytti vähitellen sulavan yhteen tuolin kanssa, damastiliivit muuttuivat tyynyksi ja punaiset tohvelit pyöreiksi kangaspalloiksi. Valo sammui hiljalleen, Tom Smartin pää vaipui tyynylle ja hän nukkui taas.
Aamu herätti Tom Smartin siitä horroksentapaisesta unesta, johon hän oli vaipunut vanhan miehen kadotessa. Hän nousi istumaan vuoteessaan ja koetti muutaman minuutin ajan turhaan palauttaa mieleensä edellisen yön tapahtumia. Äkkiä ne sitten selvenivät hänelle. Hän silmäili tuolia. Se oli kyllä kummallisen ja oudon näköinen huonekalu, mutta vain erikoisen kekseliäs ja vilkas mielikuvitus olisi saattanut löytää yhtäläisyyttä sen ja vanhan herran välillä.
'Mitäs kuuluu, vanha veikko?' sanoi Tom. Hän oli, kuten useimmat ihmiset, rohkeampi päivän valossa.
Tuoli pysyi liikkumattomana virkkamatta sanaakaan.
'Surkea aamu', virkkoi Tom. Ei vastausta. Tuoli ei halunnut ryhtyä keskusteluun.
'Voisittehan sanoa minulle edes, mitä kaappia tarkoititte', pyysi Tom. Mutta, hyvät herrat, se saamarin tuoli ei halunnut virkkaa sanaakaan.
'Eipähän tuon avaamisesta suurtakaan vaivaa ole', tuumi Tom nousten hyvin päättäväisesti vuoteesta. Hän meni yhden kaapin ovelle. Avain oli lukossa, hän kiersi sitä ja aukaisi oven. Kaapissa oli housupari. Hän pisti kätensä niiden taskuun ja veti esiin juuri saman kirjeen, josta vanha herra oli kertonut.
'Kumma juttu tämä', tuumi Tom Smart silmäillen ensin tuolia ja sitten vaatekaappia, sitten kirjettä ja sitten taas tuolia. 'Hyvin kummallinen'. Mutta kun kumpaisessakaan ei ollut mitään, joka olisi lieventänyt kummallisuutta, hän arveli, että hän yhtä hyvin voisi pukeutua ja selvittää heti pitkän miehen asian päästääkseen hänet kerta kaikkiaan surkeasta asemastaan.
Tom katseli huoneita, joitten läpi hän matkallaan ensimmäiseen kerrokseen kulki talonomistajan tarkastelevin silmin; eihän ollut ihan mahdotonta, että huoneet ja niiden sisällys todella piankin olisivat hänen omaisuuttaan. Pitkä mies seisoi siistissä tarjoiluhuoneessa kädet selän takana, ihan kuin kotonaan. Hän irvisteli epämääräisesti Tomille. Pintapuolinen katselija olisi ehkä sanonut hänen menettelevän niin ainoastaan näytelläkseen valkeita hampaitaan, mutta Tom Smartista tuntui, että voitonriemun tietoisuus kulki sen paikan läpi, missä pitkän miehen ymmärrys olisi piillyt, jos hänellä olisi ollut sellaista. Tom nauroi hänelle vasten kasvoja ja huusi emäntää.
'Hyvää huomenta, rouva', sanoi Tom Smart sulkien pienen vierashuoneen oven lesken astuessa sisään.
'Hyvää huomenta, herra', sanoi leski. 'Mitä haluatte aamiaiseksi?'
Tom ajatteli, kuinka hän pääsisi alkuun, niin että häneltä jäi vastaamatta.
'Meillä on mainiota kinkkua', jatkoi leski, 'ja erinomaista täytettyä kylmää kanaa. Lähetänkö sitä teille, herra?'
Nämä sanat herättivät Tomin ajatuksistaan. Hänen ihailunsa leskeä kohtaan kasvoi tämän puhuessa. Huolekas olento! Mainio emäntä!
"Kuka on tuo herra tarjoiluhuoneessa?" kysyi Tom.
'Hänen nimensä on Jinkins, herra', sanoi leski hiukan punastuen.
'Hän on pitkä mies', virkkoi Tom.
'Hän on hyvin hieno mies', sanoi leski, 'ja hyvin kunnollinen herra'.
'Vai niin', sanoi Tom.
'Haluatteko ehkä vielä jotakin?' kysyi leski koko lailla ymmällä Tomin käytöstavan vuoksi.
'Kyllä niinkin', sanoi Tom. 'Olkaa hyvä ja istuutukaa hetkeksi, hyvä rouva'.
Leski näytti hyvin hämmästyneeltä, mutta hän istuutui, ja Tomkin istuutui, hyvin lähelle hänen viereensä. En oikein tiedä, kuinka se tapahtui, hyvät herrat — ja enoni oli tapana kertoa, ettei Tom Smart itsekään osannut sanoa, miten kaikki kävi — mutta tavalla tai toisella Tomin kämmen laskeutui lesken kädenselälle ja pysyi siinä niin kauan kuin hän puhui.
'Paras rouva', aloitti Tom Smart — hänellä oli aina suuri taipumus esiintyä rakastettavasti. — 'Hyvä rouva, te ansaitsisitte oikein hyvän miehen, ihan totta.'
'Jestas, hyvä herra', huudahti leski, mihin hänellä olikin täysi syy, sillä Tomin tapa aloittaa keskustelu oli hyvinkin tavaton, jollemme sanoisi hämmästyttävä, etenkin kun ottaa huomioon, ettei hän ollut milloinkaan ennen tavannut leskeä edellistä iltaa lukuunottamatta. 'Jestas, hyvä herra!'
'Halveksin imartelua, paras rouva', jatkoi Tom Smart. 'Ansaitsette hyvin ihailtavan miehen, ja olkoon hän mistä hyvänsä, hän on hyvin onnellinen mies'.
Tomin näin sanoessa hänen silmänsä vaistomaisesti siirtyivät lesken kasvoista heidän ympärillään oleviin mukaviin esineisiin.
Leski näytti vieläkin hämmästyneemmältä kuin ennen ja yritti nousta seisomaan. Tom puristi hellästi hänen kättään ihan kuin häntä pidättääkseen, ja leski jäi istumaan. Lesket, hyvät herrat, eivät yleensä ole arkalasta kotoisin, kuten enoni oli tapana sanoa.
'Olen todella hyvin kiitollinen teille, hyvä herra, hyvistä ajatuksistanne', sanoi pullea emäntä puoleksi nauraen, 'ja jos milloin menen uudelleen naimisiin, niin...'
'Jos', sanoi Smart silmäillen häntä hyvin veitikkamaisesti vasemman silmänsä oikean kulman alitse, 'jos'...
'No niin', sanoi leski nauraen tällä kertaa täyttä kurkkua. 'Kun menen naimisiin, niin saan toivoakseni niin hyvän miehen kuin sanotte.'
'Ei ainakaan Jinkinsin kanssa', sanoi Tom.
'Jessus!' huudahti leski.
'Älkää väittäkö vastaan, tunnen hänet', sanoi Tom.
'Olen varma siitä, ettei kukaan, joka tuntee hänet, tiedä hänestä mitään pahaa', sanoi leski, nostaen nenäänsä, kun Tom puhuessaan käytti niin salaperäistä sävyä.
'Hm', virkkoi Tom.
Leski rupesi ajattelemaan, että oli jo aika ruveta itkemään, niin että hän otti esiin nenäliinansa ja kysyi, halusiko Tom loukata häntä, pitikö hän kunnon miehelle sopivana puhua pahaa toisesta tämän selän takana, ja miksi hän, jos hänellä oli jotakin sanottavaa, ei sanonut sitä miehelle itselleen, kuten miesten tapa on, vaan säikytti mokomalla tavalla heikkoa naisparkaa, jne.
'Sanon sen kyllä hänelle aikanaan', virkkoi Tom, 'mutta haluan, että te saatte kuulla sen ensiksi'.
'Mitä se sitten on?' kysyi leski katsellen tutkivasti Tomia kasvoihin.
'Se hämmästyttää teitä', vastasi Tom pistäen käden taskuunsa.
'Jos tarkoitatte, että hän tarvitsee rahaa, niin tiedän sen jo, ja senvuoksi teidän ei tarvitse häiriytyä'.
'Roskaa!' sanoi Tom Smart. 'Minäkin tarvitsen rahaa. Ei se sitä ole.'
'Voi, hyvä herra, mitä se sitten on?' huudahti leskiraukka.
'Älkää säikähtäkö!' rauhoitti Tom Smart. Hän otti hitaasti kirjeen esille ja levitti sen. 'Ettehän huuda?' kysyi hän.
'En, en', vakuutti leski. 'Näyttäkää se minulle.'
'Ettekö pyörry tai tee muita tyhmyyksiä?' kysyi Tom.
'En, en', vakuutteli leski hätäisesti.
'Ettekä juokse tiehenne ja löylytä häntä?' jatkoi Tom. 'Sillä teen sen teidän puolestanne, ja teidän on parempi olla rasittamatta itseänne.'
'Hyvä on', sanoi leski. 'Näyttäkää se minulle!'
'Kyllä', virkkoi Tom, ja näin sanoen hän asetti kirjeen lesken käteen.
Hyvät herrat! Olen kuullut enoni sanovan, että lesken valitukset, kun hän käsitti paljastuksen, olisivat särkeneet kivisenkin sydämen. Tomilla oli itse asiassa hyvin hellä sydän, ja valitukset tunkeutuivat sen sisimpään saakka. Leski huojutteli ruumistaan sinne tänne ja väänteli käsiään.
'Voi miehen petollisuutta ja alhaisuutta!' itki hän.
'Se on peloittavaa, paras rouva, mutta rauhoittukaa toki', lohdutteli Tom.
'Minä en voi rauhoittua', huusi leski. 'En milloinkaan tapaa toista, jota voisin rakastaa yhtä paljon.'
'Oi, tapaatte kyllä, rakas sielu', sanoi Tom Smart päästäen putoamaan oikean kuuron kaikkein suurimpia kyynelpisaroita sääliessään lesken onnettomuutta. Myötätuntonsa voiman vallassa Tom Smart oli kiertänyt kätensä lesken vartalon ympärille, ja murheensa liikutuksessa leski oli tarttunut Tomin käteen. Hän katseli ylös Tomin kasvoihin ja hymyili kyyneltensä läpi. Tom katseli alas lesken kasvoja ja hymyili oman itkunsa läpi.
En ole koskaan saanut selville, hyvät herrat, suuteliko Tom leskeä vai ei tällä erikoisella hetkellä. Hän kertoi enolleni, että hän ei suudellut, mutta minulla on siitä omat epäilyni. Meidän kesken sanottuna, hyvät herrat, olen pikemmin sitä mieltä, että hän suuteli.
Joka tapauksessa Tom heitti miehen ulos pääovesta puolta tuntia myöhemmin ja meni kuukauden päästä naimisiin lesken kanssa. Ja taas hän ajeli pitkin maita liidunvärisissä, punapyöräisissä kieseissään, äksyn, nopeajalkaisen, keltaisen tamman perässä, kunnes hän monta vuotta myöhemmin luopui kauppa-asioista ja muutti vaimoineen Ranskaan. Senjälkeen vanha talo purettiin."
"Sallitteko minun kysyä", sanoi utelias vanha herra, "kuinka tuolin kävi?"
"Niin tosiaankin", vastasi kauppamatkustaja. "Sen kuultiin natisevan hyvin lujasti hääpäivänä, mutta Tom Smart ei voinut varmasti sanoa, johtuiko se ilosta vai ruumiillisesta heikkoudesta. Hän piti jälkimmäistä luultavampana, etenkin kun se sen jälkeen ei enää milloinkaan puhunut."
"Ja jokainen uskoi jutun, eikö niin?" kysyi likanaamainen mies, täyttäen taas piippunsa.
"Paitsi Tomin vihamiehet", selitti kauppamatkustaja. "Muutamat sanoivat Tomin keksineen kaiken, ja toiset sanoivat, että hän oli juovuksissa, kuvitteli kaiken ja sai käsiinsä erehdyksestä väärät housut ennen kuin kävi nukkumaan. Mutta kukaan ei välittänyt siitä, mitä he sanoivat."
"Väittääkö Tom kaikkea todeksi?"
"Joka sanan."
"Entä enonne?"
"Joka kirjaimen."
"He olivat kai hyvin kunnon miehiä kumpainenkin", sanoi likanaamainen mies.
"Niin olivatkin", vakuutti kauppamatkustaja. "Oikein kunnollisia miehiä."
15. luku
SISÄLTÄÄ USKOLLISEN KUVAUKSEN KAHDESTA ETEVÄSTÄ HENKILÖSTÄ JA TARKAN
KUVAUKSEN HEIDÄN TALOSSAAN JA PUISTOSSAAN PIDETYISTÄ JULKISISTA
AAMIAISISTA, JOTKA JOHTAVAT VANHAN TUTTAVAN TAPAAMISEEN JA UUDEN LUVUN
ALKUUN.
Herra Pickwickin omatunto oli alkanut hieman soimata häntä siitä, että hän viime aikoina oli lyönyt laimin "Riikinkukossa" asuvat ystävänsä, ja hän oli juuri aikeissa lähteä tapaamaan heitä kolmantena aamuna vaalin päättymisen jälkeen, kun hänen uskollinen palvelijansa pisti hänen käteensä kortin, johon oli painettu seuraava kirjoitus:
Rva LEO HUNTER Luola, Eatanszvill.
"Odottaa", sanoi Sam epigrammaattisesti.
"Kysyykö hän minua?" tiedusteli herra Pickwick.
"Mies kysyy teitä erikoisesti, eikä ketään muuta, kuten paholaisen yksityissihteeri sanoi temmatessaan mukaansa tohtori Faustin", selitti herra Weller.
"Mies? Onko hän herra?" kysyi herra Pickwick.
"Ellei herra, niin hyvin hyvä jäljennös ainakin", vastasi herra Weller.
"Mutta tämähän on naisen kortti", sanoi herra Pickwick.
"Sain sen kuitenkin mieheltä", vastasi Sam, "ja hän odottaa salissa, sanoi odottavansa vaikka koko päivän saadakseen tavata teitä."
Kuullessaan tämän päätöksen herra Pickwick laskeutui saliin, jossa istui jäyhän näköinen mies. Tämä nousi seisoalleen hänen sisään astuessaan ja sanoi syvästi kunnioittavalla sävyllä:
"Herra Pickwick, luullakseni?"
"Juuri hän."
"Suokaa minulle, hyvä herra, kunnia puristaa kättänne, antakaa minulle lupa puristaa sitä", sanoi jäyhä mies.
"Mielelläni", vastasi herra Pickwick.
Vieras puristi ojennettua kättä ja jatkoi sitten:
"Olemme kuulleet puhuttavan maineestanne, sir. Muinaislöytönne herättämä melu on saapunut rva Leo Hunterin, vaimoni, korviin; minä olen herra Leo Hunter."
Vieras vaikeni ikään kuin odottaen, että paljastus tekisi voimakkaan vaikutuksen herra Pickwickiin, mutta huomatessaan, että tämä pysyi täysin rauhallisena, hän jatkoi:
"Vaimoni, rouva Leo Hunter, on ylpeä saadessaan mainita tuttavinaan kaikki, jotka ovat tehneet itsensä kuuluisiksi töillään ja lahjoillaan. Sallikaa minun, hyvä herra, kirjoittaa näkyvälle paikalle luetteloon herra Pickwickin ja hänen veljellisten tovereittensa nimet, jotka kuuluvat hänestä nimensä johtavaan kerhoon."
"Olen hyvin onnellinen saadessani tehdä sellaisen naisen tuttavuutta", vastasi herra Pickwick.
"Te saatte kyllä", vakuutti jäyhä mies. "Huomenna aamupäivällä meillä on julkiset aamiaiset — puistojuhlat — monille henkilöille, jotka ovat tehneet itsensä kuuluisiksi töillään ja lahjoillaan. Suokaa rouva Leo Hunterille se tyydytys, että hän saa nähdä teidät Luolassa."
"Erittäin mielelläni", vastasi herra Pickwick.
"Rouva Leo Hunter tarjoaa usein tällaisia aamiaisia", jatkoi herra Pickwickin uusi tuttavuus, "järjen juhlia, sielun virtoja, kuten eräs, joka kirjoitti sonetin rouva Leo Hunterille ja hänen aamiaisilleen, on tunteellisesti ja omaperäisesti lausunut."
"Oliko hänkin kuuluisa töistään tai lahjoistaan?" kysyi herra Pickwick.
"Oli kyllä", selitti jäyhä herra. "Kaikki rouva Leo Hunterin tuttavat ovat kuuluisia. Hänen kunnianhimonaan ovat ainoastaan sellaiset tuttavat."
"Se on hyvin jalo kunnianhimo", huomautti herra Pickwick.
"Kun kerron rouva Leo Hunterille, että tuo huomautus tuli teidän huuliltanne, hän on siitä ylpeä", virkkoi jämerä mies. "Teillä on luullakseni seurassanne henkilö, joka on sepittänyt monta kaunista pikku runoa."
"Ystävälläni Snodgrassilla on suuret runolliset taipumukset", vastasi herra Pickwick.
"Niin on rouva Leo Hunterillakin. Hän haaveilee vain runoudesta, hän jumaloi sitä. Saatan sanoa, että hänen sielunsa ja mielensä on kietoutunut ja uponnut siihen. Hän on itsekin kirjoittanut eräitä viehättäviä runoelmia. Olette kai lukenut hänen 'Oodinsa kuolevalle sammakolle', hyvä herra?"
"Sitä en saata muistaa", sanoi herra Pickwick.
"Hämmästytätte minua, hyvä herra", sanoi herra Leo Hunter. "Se on herättänyt suunnatonta huomiota. Siinä oli nimimerkkinä L ja kahdeksan tähteä ja se ilmestyi alkuaan 'Naisten lehdessä'. Se alkaa näin:
Maassa makaat läähättäen,
vatsallasi värjöttäen.
Noinko henkes lähdön näen.
Kuoletko,
sammakko?"Kaunista", sanoi herra Pickwick.
"Hienoa", sanoi herra Leo Hunter, "ja niin yksinkertaista."
"Niin on", vakuutti herra Pickwick.
"Seuraava säkeistö on vielä liikuttavampi. Lausunko senkin?"
"Olkaa hyvä!" pyysi herra Pickwick.
"Se kuuluu näin", sanoi jäyhä mies yhä jäyhemmin:
Pojatko ne kirkuen
rikkoi kera koirien
suosi rauhan riemuisen?
Kuoletko,
sammakko?"Hienosti ilmaistu", sanoi herra Pickwick.
"Hyvin sattuvaa, hyvin sattuvaa, sir", sanoi herra Leo Hunter, "mutta teidän pitäisi kuulla rouva Leo Hunterin itsensä lausuvan sitä. Hän vasta osaa päästää sen täysin oikeuksiinsa. Hän lausuukin sen erikoisessa puvussa huomisaamuna."
"Erikoisessa puvussa?"
"Niin, Minervana. Mutta unohdinkin sanoa, että ne ovat naamiais-aamiaiset."
"Voi sentään!" huudahti herra Pickwick omaa vartaloaan silmäillen. "Minä en mitenkään voi..."
"Ettekö voi, sir, ettekö voi!" huudahteli herra Leo Hunter. "Salomon Lucasilla, Pääkadun juutalaisella, on tuhansittain naamiopukuja. Ajatelkaahan, kuinka moni naamio onkaan avoin valinnallenne: Platon, Zenon, Epikuros, Pytagoras — kaikki kerhojen perustajia."
"Tiedän sen", sanoi herra Pickwick, "mutta kun en voi ruveta kilpailemaan noiden suurten miesten kanssa, en myöskään tohdi käyttää heidän pukuaan."
Jäyhä mies tuumaili syvästi muutaman sekunnin ajan ja sanoi sitten:
"Kun asiaa oikein ajattelee, niin eiköhän rouva Hunterille tuottaisi suurempaa iloa, jos hänen vieraansa näkisivät niin kuuluisan miehen kuin te mieluummin omassa puvussanne kuin lainatussa? Luulen uskaltavani luvata, että teihin nähden tehdään poikkeus, niin, olenpa ihan varma siitä, että uskallan niin menetellä rouva Leo Hunterin nimessä."
"Siinä tapauksessa tulen erittäin mielelläni", sanoi herra Pickwick.
"Mutta minähän tuhlaan kallista aikaanne", sanoi jäyhä herra ikäänkuin äkkiä kooten ajatuksensa. "Tiedän sen arvon, sir. En tahdo pidättää teitä. Saan siis kertoa rouva Leo Hunterille, että hän varmasti voi odottaa teitä ja kuuluisia ystäviänne? Hyvästi, sir. Olen ylpeä, kun olen saanut nähdä niin etevän miehen. Ei askeltakaan, sir, ei sanaakaan."
Ja antamatta herra Pickwickille aikaa sanoa vastaan tai kieltäytyä herra Leo Hunter asteli vakavasti tiehensä.
Herra Pickwick otti hattunsa ja lähti "Riikinkukkoon", mutta herra Winkle oli jo ennen häntä tuonut sinne sanan naamiaisista.
"Rouva Pott tulee mukaan", kuuluivat ensimmäiset sanat, joilla hän tervehti johtajaansa.
"Tuleeko?" sanoi herra Pickwick.
"Apollonina", selitti herra Winkle, "vaikka Pott ei pidäkään kreikkalaisesta tunikasta."
"Hän on oikeassa, hän on täydellisesti oikeassa", sanoi herra Pickwick painokkaasti.
"Niin, ja sen takia rouva pukeutuukin valkoiseen, kultahelyillä koristettuun silkkipukuun."
"Mutta tuskinpa kukaan silloin tietää, ketä hän esittää", tuumi herra Snodgrass.
"Kyllä he sentään tietävät", sanoi herra Winkle närkästyneenä. "Näkeväthän ne hänen lyyransa!"
"Se on totta; unohdin sen", myönsi herra Snodgrass.
"Minä pukeudun rosvoksi", keskeytti herra Tupman.
"Mitä?" kysyi herra Pickwick kovasti säpsähtäen.
"Rosvoksi", vastasi herra Tupman lempeästi.
"Ei kai ole tarkoituksenne", sanoi herra Pickwick katsellen juhlallisen ankarasti ystäväänsä, "ei kai ole tarkoituksenne sanoa, että aikomuksenne on pukeutua vihreään samettitakkiin, jossa on kahden tuuman pituiset hännät?"
"Se on todella aikomukseni, sir", vastasi herra Tupman kiihkeästi. "Ja miksi en pukeutuisi siihen?"
"Koska te, hyvä herra", sanoi herra Pickwick ilmeisesti kiivastuneena, "koska te olette liian vanha."
"Liian vanha!" huudahti herra Tupman.
"Ja jos lisää vastasyitä tarvitaan", jatkoi herra Pickwick, "olette liian paksukin."
"Hyvä herra!" sanoi herra Tupman kasvojensa peittyessä punaiseen hehkuun, "tuo on loukkaus!"
"Sir", vastasi herra Pickwick samaan sävyyn, "se ei ole puoleksikaan niin suuri loukkaus kuin minulle teidän ilmestymisenne minun seuraani yllänne vihreä samettitakki, jossa on kahden tuuman pituiset hännät."
"Sir, te olette narri!"
"Sir", sanoi herra Pickwick, "te olette samoin."
Herra Tupman läheni pari askelta ja tuijotti uhkaavasti herra Pickwickiä. Herra Pickwick vastasi tuijotuksella, jonka hänen silmälasinsa kokosivat polttopisteeksi, ja huokui uljasta uhmaa. Herrat Snodgrass ja Winkle katselivat syrjästä kuin kivettyneinä nähdessään moisen kohtauksen kahden sellaisen miehen välillä.
"Sir", sanoi herra Tupman lyhyen äänettömyyden jälkeen hiljaisella, syvällä äänellä. "Te olette sanonut minua vanhaksi."
"Niin", vastasi herra Pickwick.
"Ja paksuksi."
"Toistan sanani."
"Ja narriksi."
"Sellainen te olettekin."
Syntyi kammottava hiljaisuus.
"Kiintymykseni henkilöllisyyteenne, hyvä herra", sanoi herra Tupman puhuen liikutuksesta vapisevalla äänellä käärien hihojaan, "on suuri, hyvin suuri, mutta samaiselta henkilöllisyydeltä täytyy minun nyt muitta mutkitta vaatia hyvitystä."
"Käykää kimppuun, sir!" vastasi herra Pickwick. Keskustelun kiihoittavan luonteen ärsyttämänä tuo sankarillinen mies todella asettui paralyyttiseen asentoon, jonka molemmat läsnäolijat luottavaisesti tulkitsivat puolustusasennoksi.
"Mitä!" huudahti herra Snodgrass äkkiä saaden takaisin puhelahjansa, jonka äärimmäinen ällistys oli hetkeksi riistänyt häneltä, ja syöksyi molempien väliin antautuen suoranaiseen vaaraan, että saisi iskun ohimoonsa molemmilta. "Mitä! Te, herra Pickwick, johon maailman silmät ovat kiintyneet! Te, herra Tupman, joka saatte, kuten me muutkin, loisteenne hänen kuolemattomasta nimestään! Hävetkää, herrat, hävetkää!"
Ne oudot viivat, joita hetkellinen vihanpuuska oli piirtänyt herra Pickwickin kirkkaisiin ja avoimiin kasvoihin, häipyivät vähitellen näkymättömiin hänen ystävänsä puhuessa, niinkuin mustan lyijykynän jäljet kumin lievittävän vaikutuksen alaisina. Hänen piirteensä olivat saaneet tavallisen hyväntahtoisen ilmeensä, ennen kuin toinen oli lopettanut.
"Kiivastuin suotta", sanoi herra Pickwick, "ihan suotta. Tässä käteni, Tupman."
Musta varjo hälveni herra Tupmanin kasvoilta, kun hän lämpimästi puristi ystävänsä kättä.
"Minäkin kiivastuin suotta", sanoi hän.
"Ei, ei", keskeytti herra Pickwick, "syy oli minun. Haluatte siis pukeutua vihreään samettinuttuun?"
"En! en!" sanoi herra Tupman.
"Teettehän niin minun mielikseni", esitti herra Pickwick.
"Siinä tapauksessa kyllä", myöntyi herra Tupman.
Siispä päätettiin, että herrat Tupman, Snodgrass ja Winkle esiintyisivät kaikki naamioituneina.
Siten herra Pickwick hyvän sydämensä lämmön vuoksi joutui antamaan hyväksymisensä menettelylle, jota hänen järkensä arvostelu olisi vastustanut. Vaikuttavampaa esimerkkiä hänen sopuisasta luonteestaan saattaisi tuskin keksiäkään, vaikka näillä sivuilla kerrotut tapaukset olisivatkin olleet kokonaan kuviteltuja.
Herra Leo Hunter ei suinkaan ollut liioitellut Salomon Lucasin mahdollisuuksia. Hänen vaatevarastonsa oli runsas, hyvin runsas, vaikk'ei ehkä ihan tarkasti klassillinen eikä ihan uusi, eikä siihen myöskään sisältynyt yhtään vaatekappaletta, joka olisi tarkalleen vastannut jonkin ajan tai aikakauden kuvia, mutta kaikki oli enemmän tai vähemmän paljeteilla varustettua, ja mikä voisikaan olla somempaa kuin paljetit. Saattaa kyllä huomauttaa, että ne eivät sovi päivänvaloon, mutta jokainen tietää, että ne olisivat välkkyneet, jos olisi ollut lamppuja, ja onhan selvääkin selvempää, että jos ihmiset pitävät naamiaisia päivällä eivätkä puvut näytä yhtä hyviltä kuin näyttäisivät illalla, syy on vain niiden, jotka pitävät naamiaisia, eikä sitä millään lailla voi sysätä paljettien niskoille. Sellainen oli herra Salomon Lukasin vakuuttava todistelu, ja sellaisten ponsilauseiden vaikutuksesta herrat Tupman, Snodgrass ja Winkle lupasivat laittautua niihin pukuihin, joita hänen makunsa ja kokemuksensa saattoi hänet suosittelemaan ihanteellisen sopiviksi tilaisuuteen.
Pickwickiläisten mukavuudeksi vuokrattiin "Vaakunasta" vaunut ja samasta varastosta tilattiin rattaat kuljettamaan herra ja rouva Pott rouva Leo Hunterin puistoon, jonka herra Pott oli, hienotunteiseksi kiitokseksi kutsusta, 'Eatanswillen Uutisissa' ennustanut muodostavan vaihtelevan ja tenhoavan näyn — säihkyvää kauneutta ja neroutta, altista ja tuhlaavaista vieraanvaraisuutta — ja ennen kaikkea, suurenmoista loistoa mitä kehittyneimmän maun hillitsemänä, täydellisen sopusoinnun ja hienostuneen käytöstavan jalostamaa koristeellisuutta, jonka rinnalla Idän kaukomaiden satumainen ihanuus näyttäisi verhotulta yhtä mustiin ja homeisiin väreihin kuin sen äreän ja epämiehekkään olennon mieli, joka tohtii koettaa oman kateutensa myrkyllä tahrata niitä valmisteluja, jotka on tehnyt se jalo, loistavalahjainen nainen, jonka alttarille tämä vaatimaton ihailun uhri vuodatetaan." — Loppuosa oli purevan ivallinen isku 'Riippumattomalle', joka oli senjohdosta, ettei sitä oltu kutsuttu juhlaan, neljässä peräkkäisessä numerossa ollut pilkkaavinaan koko tilaisuutta, käyttäen kookkaimpia kirjakkeitaan ja painattaen kaikki adjektiivit isoilla alkukirjaimilla.
Tuli aamu. Oli hauska katsella herra Tupmania täydessä rosvon puvussa, jonka takki oli hyvin tiukka ja kiristyi kuin neulatyynyksi hänen hartioilleen ja selkäänsä. Hänen sääriensä yläosa oli tiukasti verhottu samettisiin polvihousuihin, alaosa taas kiedottu monimutkaisiin hihnoihin, joihin kaikki rosvot ovat erikoisesti kiintyneet. Oli miellyttävää nähdä hänen avointen ja vilpittömien kasvojensa varustettuina peloittavilla viiksillä ja noettuina pistävän esiin avoimesta paidankauluksesta ja silmäillä hänen sokerikekohattuaan, joka oli koristeltu jos jonkin värisillä nauhoilla ja jota hänen täytyi pitää sylissään, koska se ei mahtunut minkäänlaisten tunnettujen ajoneuvojen katon ja miehen pään väliin. Yhtä hauska ja miellyttävä oli herra Snodgrasskin esiintyessään sinisissä, leveissä satiinihousuissa ja takissa, valkeissa silkkisukissa ja kengissä, päässä kreikkalainen kypärä, puvussa, jonka jokainen tietää (ja jollei tiedäkään, niin herra Salomon Lucas tietää kyllä) olleen trubaduurien tavallisena, oikeaperäisenä ja jokapäiväisenä pukuna aina siihen saakka, kunnes he katosivat maan pinnalta. Kaikki tämä oli hyvin miellyttävää, mutta se ei ollut mitään verrattuna kansanjoukon huutoihin, kun vaunut ajoivat esiin herra Pottin rattaiden perässä, jotka rattaat taas pysähtyivät herra Pottin ovelle, joka ovi aukeni ja näytti suuren Pottin itsensä pukeutuneena venäläiseksi santarmiupseeriksi peloittava solmuruoska kädessään: — aistikas tunnuskuva "Eatanswillen Uutisten" ankarasta ja mahtavasta voimasta ja niistä peloittavista läimäyksistä, joita sillä annettiin yhteiskunnan turmelijoille.
"Hyvä!" huusivat herrat Tupman ja Snodgrass kadulta nähdessään tuon vaeltavan vertauskuvan.
"Hyvä!" kuului herra Pickwick huutavan kadulta.
"Hei, hei, Pott, eläköön!" huusi väkijoukkokin.
Näitten tervehdysten keskellä herra Pott nousi rattaille hymyillen tuollaiseen alentuvan arvokkaaseen tapaan, joka selvästi osoitti hänen tuntevan voimansa ja tietävän, kuinka sitä oli käytettävä.
Sitten urkeni talosta esiin rouva Pott, joka olisi hyvin suuresti ollut Apollonin näköinen, jollei hänellä olisi ollut hametta. Häntä saattoi herra Winkle, jota kirkkaan punaisesta takista tuskin olisi voinut luulla muuksi kuin urheilijaksi, jollei hän olisi yhtä suuresti muistuttanut tavallista kirjeenkantajaa. Kaikkein viimeksi saapui herra Pickwick, jolle pojat osoittivat suosiota yhtä äänekkäästi kuin kaikille muillekin, varmaankin siinä luulossa, että hänen ahtaat polvihousunsa ja sääryksensä olivat jäännöksiä kaukaisilta ajoilta, ja sitten molemmat ajopelit lähtivät vierimään kohti rouva Leo Hunterin asuntoa, herra Weller (jonka piti avustaa tarjoilussa) niiden vaunujen kuskipukilla, joissa hänen isäntänsä istui.
Kaikki miehet, naiset, pojat, tytöt ja sylilapset, jotka olivat kokoontuneet katselemaan naamiaisvieraita, huusivat riemuissaan ja innoissaan, kun herra Pickwick kulki, rosvo toisessa ja trubaduuri toisessa käsipuolessaan, juhlallisesti sisäänkäytävää kohti. Ei milloinkaan ole kuultu sellaisia huutoja kuin ne, jotka tervehtivät herra Tupmania, kun hän ponnisteli asettaakseen sokerikeon päähänsä, jotta olisi puutarhaan tullessaan täydessä loistossaan.
Valmistelut oli tehty mitä ilahduttavimman mittakaavan mukaan, ne vastasivat täydellisesti profeetallisen Pottin ennusteluja, kun hän puhui Idän satumaiden loistosta, ja samalla musertavasti kumosivat myrkyllisen "Riippumattoman" ilkeämieliset tiedot. Puisto oli yli tynnyrinalan ja neljänneksen laajuinen ja ihan täynnä ihmisiä! Ei milloinkaan ole nähty niin häikäisevää kauneuden ja hienon kirjallisen maailman loistoa. Siellä nähtiin se nuori nainen, joka kirjoitti runot "Eatanswillen Uutisiin", pukeutuneena sulttaanittareksi ja nojaten nuoren miehen käsivarteen, samoin se, joka hoiti katsausosastoa ja oli sopivasti sonnustaunut sotamarsalkan virkapukuun jalkineita lukuunottamatta. Siellä oli koko joukko tällaisia neroja, ja jokainen järkevä henkilö olisi pitänyt kunnianaan tavata heitä. Mutta kaiken tämän lisäksi siellä oli puolikymmentä Lontoon leijonaa, kirjailijoita, oikeita kirjailijoita, jotka olivat kirjoittaneet kokonaisia kirjoja ja painattaneetkin ne sitten, ja täällä saattoi nähdä heidän kävelevän kaikkialla ihan kuin tavalliset ihmiset, hymyillen, jutellen, niin, jutellen, vieläpä koko joukon hölynpölyä, epäilemättä siinä hyväntahtoisessa mielessä, että tavalliset ihmiset kykenivät ymmärtämään heitä. Sitten siellä oli soittokunta, miehillä päässä paperilieriset hatut, neljä jonkinmoista kansanlaulajaa kotiseutunsa puvuissa ja tusina palkattuja tarjoilijoita oman kotiseutunsa — hyvin tahrautuneissa — puvuissa. Mutta ennen kaikkea siellä oli rouva Leo Hunter Minervaksi pukeutuneena ottamassa vastaan vieraita ja uhkuen ylpeyttä ja tyydytystä nähdessään saaneensa kokoon sellaisen erinomaisen etevän joukon yksilöitä.
"Herra Pickwick, rouva", sanoi palvelija, kun tämä herra lähestyi johtavaa jumalatarta hattu kädessä ja rosvo ja trubaduuri käsikoukussa.
"Kuka, missä?" huudahti rouva Leo Hunter hypähtäen pystyyn teeskennellyn hämmästyksen vallassa.
"Tässä", sanoi herra Pickwick.
"Onko mahdollista, että todella saan ilon nähdä herra Pickwickin itsensä?" huudahti rouva Leo Hunter.
"Juuri hänet", vastasi herra Pickwick kumartaen hyvin syvään. "Sallikaa minun esitellä ystäväni: herra Tupman, herra Winkle, herra Snodgrass, 'Kuolevan sammakon' tekijättärelle."
Hyvin harva ihminen, joka itse ei ole koettanut, tietää, kuinka vaikea on kumartaa pukeutuneena vihreihin samettihousuihin ja tiukkaan takkiin ja korkea hattu päässä, tai sinisiin hamehousuihin ja valkeihin silkkisukkiin, tai polvihousuihin ja kaulussaappaisiin, jotka eivät ole tehdyt käyttäjälleen, vaan vedetty hänen ylleen ottamatta lainkaan lukuun puvun ja hänen mittasuhteitaan. Ei milloinkaan ole nähty sellaista vääntelyä kuin herra Tupmanin vartalon liikkeet, kun hän koetti näyttää vapaalta ja sirolta, enempää kuin niitä kekseliäitä asentoja, joissa hänen naamiopukuiset ystävänsä esiintyivät.
"Herra Pickwick", sanoi rouva Leo Hunter, "minun täytyy pyytää teitä lupaamaan, ettette väisty rinnaltani koko päivänä. Täällä on sadoittain ihmisiä, joille minun ehdottomasti täytyy esitellä teidät."
"Olette kovin ystävällinen!" vastasi herra Pickwick.
"Ensiksikin ovat tässä pikku tyttöni. Olin melkein unohtaa heidät", sanoi Minerva huolettomasti osoittaen kahta täysikasvuista nuorta neitoa, joista toinen saattoi olla kahdenkymmenen ikäinen, toinen vuotta tai paria vanhempi. Molemmilla oli lasten puku; lieneekö sitten ollut tarkoituksena saada heidät itsensä näyttämään nuorilta vai heidän mammansa nuoremmalta kuin mitä hän oli — siitä herra Pickwick ei anna meille tarkkaa tietoa.
"He ovat hyvin kauniita", sanoi herra Pickwick, kun neidit poistuivat esittelyn jälkeen.
"He ovat hyvin äitinsä näköisiä, sir", sanoi herra Pott majesteetillisesti.
"Voi te häijy ihminen!" huudahti rouva Leo Hunter lyöden toimittajaa leikillisesti viuhkalla (Minervalla viuhka!).
"Mutta, hyvä rouva Hunter", sanoi herra Pott, joka oli Luolan ylitorvensoittaja, "tiedättehän, että kun muotokuvanne oli Kuninkaallisen Akatemian viimevuotisessa näyttelyssä, jokainen kysyi, kuvasiko se teitä vai nuorinta tytärtänne, sillä te olette niin yhdennäköisiä, että oli mahdoton sanoa, mitä teissä on eroa."
"No vaikka niin olisikin, niin mitä teidän tarvitsee kertoa siitä vieraiden kuullen?" sanoi rouva Leo Hunter taas näpsähdyttäen viuhkallaan "Eatanswillen Uutisten" nukkuvaa leijonaa.
"Kreivi! kreivi!" huusi rouva Leo Hunter komeapartaiselle herralle, jolla oli ulkomainen sotilaspuku ja joka juuri kulki ohi.
"Huusitteko minua?" sanoi kreivi kääntyen takaisin.
"Haluaisin esitellä toisilleen kaksi hyvin kuuluisaa henkilöä", sanoi rouva Leo Hunter. "Herra Pickwick, minulla on suuri ilo esitellä teidät kreivi Smorltorkille." Ja hän lisäsi kiireesti kuiskaten herra Pickwickille: "Kuuluisa ulkomaalainen... kokoaa aineksia suureen Englantia käsittelevään teokseensa... hm! Kreivi Smorltork, herra Pickwick."
Herra Pickwick tervehti kreiviä osoittaen kaikkea niin suurelle miehelle tulevaa kunnioitusta, ja kreivi otti taskustaan lehtiön.
"Kuinka te sano, rouva Hunt?" kysyi kreivi armollisesti hymyillen
ihastuneelle rouva Leo Hunterille. "Pig Vig, vai Big Vig... niinkuin
te nimittee teiden tuomarit... eikö niin? Ah mine ymmertää, Pig Vig se
on."[11]Ja kreivi alkoi merkitä herra Pickwickiä lehtiöönsä tuomarikuntaan kuuluvana henkilönä, joka oli johtanut nimensä ammatistaan, kun rouva Leo Hunter puuttui asiaan.
"Ei, ei kreivi", sanoi hän, "Pick-Wick."
"Ah, ah. Nyt mine ymmerren", vastasi kreivi. "Piik — ristimenimi; Wiiks — sukunimi. Hyve on, ärittein hyve! Piik Wiiks! Mite kuulu, Wiiks?"
"Kiitos, oikein hyvää", vastasi herra Pickwick suopeaan tapaansa. "Oletteko ollut kauan Englannissa?"
"Pitke — pitke aika — kaksi viikko — enemmän.”
"Viivyttekö täällä vielä kauankin?"
"Yksi viikko."
"Sitten teillä on aika lailla tekemistä", sanoi herra Pickwick hymyillen, "kootaksenne kaikki ainekset, mitä tarvitsette."
"Ne olevat jo koossa", sanoi kreivi. "Todellako?" kysyi herra Pickwick.
"Ne olevat täällä", lisäsi kreivi taputtaen merkitsevästi otsaansa. "Suuri kirja kotona — tenne muistiinpanot, musiikki, maalaus, tiede, runous, polistikka, kaikki."
"Politiikka-sanaan", huomautti herra Pickwick, "sisältyy jo sinänsä varsin monipuolinen ja vaikea tutkimusala."
"Ah", sanoi kreivi ottaen taas lehtiönsä esille. "Äritein hyvä — ärinomainen sana alkaa luku. Luku neljekymmenteseitsemen: Polistikka. 'Polistikka', yllettee, ihmetyttee..."
Ja sinne meni herra Pickwickin huomautus kreivi Smorltorkin lehtiöön varustettuna sellaisilla lisäyksillä ja muunnelmilla, jollaisia kreivin pursuava mielikuvitus kuiskaili hänen korvaansa ja hänen vaillinainen kielitaitonsa aiheutti.
"Herra kreivi", sanoi rouva Leo Hunter.
"Rouva Hunt", vastasi kreivi.
"Tässä on herra Snodgrass, herra Picwickin ystävä ja runoilija."
"Seis!" huudahti kreivi taas tarttuen lehtiöönsä. "Osa: runous, luku: kirjallisia ystevie — nimi: Snowgrass, ärittein hyve. Esitetty Snowgrassille — suuri runoilija, Piik Wiikin ysteve — esittelyt rouva Hunt, joka kirjoitti toinen sievä runo — mike nimi olikaan? Niin, Sammaka — Kuoleave sammaka. Hyve — äritten hyve!"
Ja kreivi pisti lehtiön taskuunsa ja lähti pois monesti kumarrellen ja kiitellen täysin varmana siitä, että oli saanut mitä arvokkaimpia lisiä tietovarastoonsa.
"Ihmeellinen mies tuo kreivi Smorltork", sanoi rouva Leo Hunter.
"Oikea filosofi", virkkoi Pott.
"Selväpäinen, lujaluontoinen henkilö", lisäsi herra Snodgrass.
Ympärillä olevien kuoro liittyi kreivi Smorltorkin ylistyslauluun, pudisteli päätään viisaan näköisenä ja huusi yhteen ääneen: "Erittäin!"
Koska innostus kreivi Smorltorkiin kuohui hyvin korkeana, hänen ylistystään olisi veisattu aina juhlallisuuksien loppuun asti, jolleivät nuo neljä jonkinmaalaista laulajaa olisi kokoontuneet pienen omenapuun eteen näyttääkseen maalauksellisilta ja alkaneet laulaa kansanlaulujaan, joissa ei näyttänyt olevan mitään teknillisiä vaikeuksia, etenkin kun koko esityksen suuri salaisuus tuntui piilevän siinä, että kolme laulajista mörisi neljännen ulvoessa. Kun tämä mielenkiintoinen esitys oli päättynyt koko seurueen äänekkäisiin kättentaputuksiin, alkoi nuori poika kietoutua tuolin pienoihin, hyppiä sen yli, ryömiä sen alle ja kaatua sen mukana ja tehdä kaikkea muuta, paitsi istua sillä; sitten hän rupesi tekemään kaulanauhaa jaloistaan ja kietomaan sen kurkkunsa ympärille ja lopuksi osoittamaan, kuinka helposti ihmisolennon saa näyttämään pullistuneelta sammakolta, jotka kaikki temput tuottivat suurta iloa ja tyydytystä kokoontuneille katselijoille. Tämän jälkeen kuultiin rouva Pottin heikosti piipittävän jotakin, mikä kohteliaasti selitettiin lauluksi ja mikä oli hyvin klassillista ja täydellisesti naamion mukaista, koska Apollon itsekin oli säveltäjä ja säveltäjät osaavat hyvin harvoin laulaa omaa musiikkiaan, eivätkä juuri muidenkaan. Häntä seurasi rouva Leo Hunter, joka itse esitti kuuluisan oodinsa "Kuolevalle sammakolle". Se toistettiin kerran ja olisi kai vaadittu vieläkin uudelleen, jollei suurin osa vieraista, joiden mielestä jo oli aika saada jotakin suuhunsa, olisi sanonut, että oli ihan hävytöntä käyttää väärin rouva Hunterin hyväntahtoisuutta. Kun rouva Hunter siis selitti olevansa täysin valmis esittämään oodinsa vielä kerran, hänen hellät ja huolekkaat vieraansa eivät tahtoneet millään ehdolla kuulla puhuttavankaan sellaisesta, ja kun virvokehuoneen ovi lopulta avattiin, ryntäsivät kaikki ihmiset, jotka olivat olleet tällaisissa kutsuissa ennen, sisään mahdollisimman nopeasti, sillä rouva Leo Hunterin tavallinen tapa oli lähettää kutsukortit sadalle ja hankkia aamiaista viidellekymmenelle, toisin sanoen: ruokkia vain tunnustetut leijonat ja jättää pienemmät otukset oman onnensa nojaan.
"Missä on herra Pott?" kysyi rouva Hunter kootessaan edellämainitut leijonat ympärilleen.
"Täällä olen", sanoi toimittaja huoneen kaukaisimmasta sopesta, kaukana kaikista ruoansaannin toiveista, jollei emäntä tekisi jotakin hänen puolestaan.
"Ettekö halua tulla tänne?"
"Oi, olkaa hyvä, älkää huoliko hänestä", sanoi rouva Pott kaikkein kohteliaimmalla äänellään. "Vaivaatte itseänne turhaan ihan liiaksi, rouva Hunter! Sinunhan on oikein hyvä olla siellä, eikö niin rakkaani?"
"On kyllä, kultaseni", vastasi onneton Pott happamesti hymyillen.
Solmuruoskaparka! Tuo jäntevä käsi, joka heilutteli sitä julkisessa elämässä jättiläismäisin voimin, herpaantui kerrassaan rouva Pottin käskevän katseen vaikutuksesta.
Rouva Leo Hunter katseli voitonriemuisena ympärilleen. Kreivi Smorltork touhusi innokkaasti kirjoitellen muistiin vatien sisältöä, herra Tupman tarjoili hummerisalaattia eräille naarasleijonille niin sulavasti, ettei ainoakaan rosvo ole milloinkaan vetänyt vertoja hänelle. Syrjäytettyään sen nuoren herran, joka arvosteli kirjallisuutta "Eatansvrillen Uutisissa" oli herra Snodgrass joutunut innokkaaseen keskusteluun sen nuoren neidin kanssa, joka kirjoitti lehteen runoja, ja herra Pickwick miellytteli kaikkia. Mitään ei näyttänyt puuttuvan valitun seuran täydellisyydestä, kun herra Leo Hunter, jonka hallintopiirinä näissä tilaisuuksissa oli seistä ovella ja puhella vähemmän tärkeiden henkilöiden kanssa, yhtäkkiä huudahti:
"Täällä on herra Charles Fitz-Marshall, rakas ystävä!"
"Voi, hyvä ystävä", sanoi rouva Leo Hunter, "kuinka kiihkeästi olenkaan odotellut häntä. Olkaa hyvä ja tehkää tietä, että herra Fitz-Marshall pääsee tulemaan. Sano herra Fitz Marshallille, rakkaani, että hän tulisi suoraan luokseni saamaan toruja kun tulee näin myöhään!"
"Olen tulossa, rakas rouva", huusi ääni, "niin nopeasti kuin suinkin voin!... Paljon kansaa... tungosta... aika lailla puuhaa... aika lailla."
Herra Pickwickiltä putosi veitsi ja haarukka käsistä. Hän tuijotti pöydän yli herra Tupmania, joka myös oli pudottanut veitsensä ja haarukkansa ja oli sen näköinen kuin hän juuri olisi vaipumassa maan alle ilman edelläkäypää varoitusta.
"Oh!" huusi ääni, kun sen omistaja avasi itselleen tietä viimeisten viidenkolmatta turkkilaisen upseerin, ritarin ja Kaarle II:n keskitse, jotka vielä olivat hänen ja pöydän välillä, "Oikea mankeli... Bakerin patentti... ei ryppyäkään puvussani tämän puristuksen jälkeen... Olisinpa saanut alusvaatteenikin silitetyksi tänne tunkeutuessa... Ha, haa!... Ei hullumpi ajatus... saada kaikki kaulatuksi yllään, vaikka... vaikea prosessi... kovin vaikea..."
Näin puhuen tunkeutui tuo meriupseeriksi pukeutunut nuori mies pöytää kohti ja esiintyi ällistyneille pickwickiläisille herra Alfred Jinglen muodossa ja hahmossa.
Tuo rikollinen ehti paraiksi tarttua rouva Leo Hunterin ojennettuun käteen, kun hän kohtasi herra Pickwickin närkästyneen katseen.
"Ohoh", sanoi Jingle, "aivan unohdin... ohjeet kyytimiehelle... annan heti... palaan minuutin kuluttua."
"Joko palvelija tai herra Hunter toimittaa sen kyllä heti, herra Fitz-Marshall", sanoi rouva Leo Hunter.
"Ei! ei... toimitan itse... ei kestä kauan... heti täällä takaisin", vastasi herra Jingle.
Näin sanoen hän katosi ihmisjoukkoon.
"Sallitteko minun kysyä, hyvä rouva", virkkoi kiihtynyt herra Pickwick nousten tuoliltaan, "kuka tuo nuori mies on ja missä hän asuu?"
"Hän on varakas mies, herra Pickwick", selitti rouva Leo Hunter, "jolle mielellämme tahtoisimme esitellä teidät. Kreivi varmasti ihastuu häneen."
"Niin, niin", sanoi herra Pickwick kiireesti. "Missä hän asuu...?"
"Hän asuu nykyään 'Enkelissä', Buryssa."
"Buryssä?"
"Bury St. Edmundsissa, vain muutamia maileja täältä. Mutta hyvä herra Picwick, ettehän toki aio jättää meitä, ettehän millään muotoa voine ajatella lähteä nyt jo?"
Mutta jo kauan ennen kuin rouva Leo Hunter oli lakannut puhumasta oli herra Pickwick tunkeutunut ihmispaljouden läpi ja päässyt puutarhaan, jossa häneen hetkeä myöhemmin liittyi herra Tupman seurattuaan ystävänsä kintereillä.
"Ei toimita mitään", sanoi herra Tupman, "hän on mennyt."
"Tunnen hänet", vastasi herra Pickwick, "ja aion seurata häntä."
"Minne?" kysyi herra Tupman.
"'Enkeliin', Buryyn", vastasi herra Pickwick puhuen hyvin nopeasti. "'Ties', ketä hän aikoo huiputtaa siellä? Hän petti kerran kunnon miehen, ja me olimme välillisesti syynä siihen. Hän ei saa tehdä sitä uudelleen, jos minä voin sen estää. Minä paljastan hänet. — Sam! Missä palvelijani on?"
"Täällä ollaan, herra", sanoi herra Weller ilmestyen yksinäisestä paikasta, jossa hän oli ollut seurustelemassa madeirapullon kanssa otettuaan sen aamiaispöydästä tuntia tai paria aikaisemmin. "Tässä on palvelijanne, herra. Ylpeä arvonimestään, sanoi Elävä Luuranko, kun sitä näytettiin."
"Seuraa minua heti!" käski herra Pickwick. "Tupman, jos jään Buryyn, niin tulkaa luokseni, kun kirjoitan. Hyvästi siihen asti."
Vastaväitteet olivat turhia. Herra Pickwick oli kiihtynyt ja oli tehnyt päätöksensä. Herra Tupman palasi seuralaistensa luo, ja tunnin kuluttua hän jo oli hukuttanut kaikki muistot Alfred Jinglestä eli Charles Fitz-Marshallista elähdyttävään katrilliin ja samppanjapulloon. Sillä välin herra Pickwick ja Sam Weller istuivat matkavaunujen katolla ja jättivät jokaisena toistaan seuraavana minuuttina yhä vähemmän tietä itsensä ja Bury St. Edmundsin vanhan kunnon kaupungin välille.
16. luku.
LIIAN TÄYNNÄ SEIKKAILUJA LYHYESTI SELOSTETTAVAKSI.
Ei ole ainoaakaan kuukautta vuodessa, jolloin luonto olisi kauniimpi kuin elokuussa. Kevät on kaunis monella tavalla, toukokuu raikas ja kukoistava, mutta tämän vuodenajan viehätyksiä lisää niiden vastakohtaisuus talveen nähden. Elokuulla ei ole mitään sellaisia etuja. Se saapuu silloin, kun emme muista mitään muuta kuin kirkkaan taivaan, vihreät niityt ja suloisesti tuoksuvat kukat — kun mielikuvat lumesta, jäästä ja kylmästä tuulesta ovat kadonneet mielestämme yhtä tarkoin kuin ne itse ovat hävinneet maan päältä; ja kuitenkin: miten miellyttävä kuukausi elokuu onkaan! Puutarhoissa ja viljapelloilla soi työn humu, puut kumartuvat hedelmiensä runsauden painosta, jotka taivuttavat niiden oksat maahan saakka, ja vilja, joka on koottu somille kuhilaille tai aaltoilee jokaisessa sen yli henkäilevässä vienossa tuulenleyhkässä ikään kuin kaipaisi sirppiä, värittää maisemat kultaisella välkkeellä. Lempeä pehmeys näyttää lepäävän kaiken yllä. Vuodenajan vaikutus näyttää ulottuvan vaunuihinkin, joiden verkkaisen vierimisen hyvin viljeltyjen peltojen keskitse tajuaa vain silmä, sillä ne eivät lainkaan loukkaa korvaa karkealla ratinalla.
Kun vaunut vierivät pikaisesti peltojen ja puutarhojen ohi, jotka reunustavat tietä, niin touhuavat naiset ja lapset, jotka kantavat hedelmiä koreihin tai kokoilevat sinne tänne singonneita tähkiä, herkeävät hetkeksi työstään ja varjostaen auringon polttamia kasvojaan vielä ruskeammalla kädellä katselevat ohimatkaajia uteliain katsein, kun taas joku palleroinen, joka on liian pieni työhön, mutta liian vallaton kotiin jätettäväksi, kiipeää yli korin reunan, johon hänet varmuuden vuoksi on asetettu, ja kurkistelee kirkuen riemusta. Niittomies lakkaa työstään ja jää kädet ristissä rinnalla katselemaan ajoneuvoja niiden vieriessä ohi, ja kömpelöt työhevoset luovat reippaaseen parivaljakkoon unisen silmäyksen, joka sanoo, niin selvästi kuin hevosen katse yleensä osaa sanoa: "Onhan tuo kaikki hyvin kaunista katsella, mutta hidas käyskentely syvämultaisella pellolla on sittenkin parempaa kuin tuollainen hiostava meno tomuisella tiellä." Luot katseen taaksesi kiertäessäsi tien mutkan. Naiset ja lapset ovat taas täydessä touhussa, niittomies on taas kumartunut työhönsä, kuormahevoset lähteneet liikkeelle, kaikki ovat jälleen puuhassa.
Tällaisen näyn vaikutus ei suinkaan ollut jättämättä jälkeä herra Pickwickin hyvin järjestyneeseen sieluun. Kiintyneenä lujaan päätökseensä — paljastaa kunnottoman Jinglen oikea luonne joka paikassa, missä tämä vain yritti toteuttaa petollisia aikomuksiaan — hän istui aluksi vaiteliaana ja äänettömänä, harkiten keinoja, millä saavuttaa tarkoituksensa. Mutta vähitellen hänen huomionsa alkoi yhä enemmän kiintyä ohi lipuviin maisemiin, ja lopuksi retki tuotti hänelle yhtä paljon iloa kuin jos sen aihe olisi ollut mitä miellyttävin.
"Ihana näköala, Sam!" sanoi herra Pickwick.
"Kauniimpi kyllä kuin uuninpiiput", vastasi herra Weller hattuaan koskettaen.
"Luulenpa, ettet olekaan koko ikänäsi nähnyt muuta kuin uuninpiippuja, tiiliä ja kalkkia", jatkoi herra Pickwick hymyillen.
"En ole aina ollut kenkienpuhdistajana", huomautti Sam päätään pudistaen, "olen ollut kerran kyytipoikanakin."
"Milloin?" kysyi herra Pickwick.
"Silloin kun minut ensi herran heitettiin suin päin maailmaan hyppimään tasajalkaa sen vaikeuksien yli", selitti Sam. "Olin ensin kuorma-ajurin palveluksessa, sitten asiapoikana, sitten apumiehenä ja lopuksi kenkien puhdistajana. Nyt olen oikean herrasmiehen palvelija. Pääsen ehkä itsekin vielä joskus herrasmieheksi, jolla on piippu suussa ja huvimaja puutarhan perällä. Kukapa tietää! En minä ainakaan olisi kovin hämmästynyt, jos niin kävisi."
"Taidatpa olla filosofi", huomautti herra Pickwick.
"Sukuvika luullakseni", vastasi herra Weller. "Isäni on päässyt pitkälle sillä tiellä. Jos äitipuoleni haukkuu häntä, ukko vain viheltelee. Jos eukko suuttuu ja särkee hänen piippunsa, isä menee ulos ja hankkii uuden. Sitten äitipuoli huutaa täyttä kurkkua ja rupeaa hysteeriseksi, mutta isäukko vetelee savuja ihan rauhallisesti, kunnes eukko on taas entisellään. Eikös se ole filosofiaa?"
"Ainakin hyvä filosofian vastike joka tapauksessa", vastasi herra Pickwick nauraen. "Se on kai ollut sinulle suureksi avuksi kiertelevän elämäsi aikana?"
"Avuksiko? Tepä sen sanoitte!" huudahti Sam. "Sen jälkeen kuin lähdin tieheni kuorma-ajurin luota ja ennen kuin rupesin asiapojaksi minulla oli kalustamaton asunto parin viikon päivät."
"Kalustamaton asunto?"
"Niin, kuivat kaaret Waterloon-sillan alla. Mainio nukkumispaikka! Kymmenen minuutin matka kaikkiin toimistoihin! Jos sitä vastaan on jotakin muistuttamista, voi sanoa, että se oli hiukan liiankin ilmava. Näin siellä monta kummallista seikkaa."
"Sen kyllä uskon", sanoi herra Pickwick osoittaen huomattavaa mielenkiintoa.
"Näkyjä", jatkoi Sam, "jotka lävistäisivät hyväntahtoisen sydämenne ja tulisivat ulos toiselta puolen. Oikeita veijareita siellä ei näe, ei tietenkään; ne osaavat kyllä hakea paremmat paikat. Nuoria kerjäläisiä, poikia ja tyttöjä, jotka eivät vielä ole edistyneet ammatissaan, asettuu joskus asumaan sinne. Mutta useimmin siellä on loppuun kuluneita, nälkiintyneitä, kodittomia raukkoja kyyryssä pimeissä sopukoissa: — köyhiä lurjuksia, joilla ei ole varaa kahden pennyn köyteenkään."
"Ole hyvä ja selitä, Sam, mikä on kahden pennyn köysi", kehoitti herra Pickwick.
"Kahden pennyn köysi", vastasi herra Weller, "on sellainen yömaja, jossa vuode maksaa kaksi pennyä yöltä".
"Mutta miksi ne sanovat vuodetta köydeksi?" kysyi herra Pickwick.
"Herra varjelkoon tietämättömyyttänne, sir!" sanoi Sam. "Kun ne herrat ja rouvat, jotka pitävät yömajoja, ensiksi aloittivat sen homman, heidän oli tapana tehdä vuoteet permannolle. Mutta se ei tahtonut mitenkään kannattaa, sillä vieraat eivät tyytyneet ottamaan vaatimattomia kahden pennyn unia, vaan jäivät lojumaan tilalleen puoleksi päiväksi. Nyt he käyttävät kahta köyttä, jotka ovat noin kuuden jalan päässä toisistaan ja kolmen jalan päässä permannosta ja kulkevat huoneen seinästä toiseen. Karkeasta säkkikankaasta tehdyt vuoteet riippuvat niiden välissä."
"Entä sitten?"
"No niin", jatkoi herra Weller, "järjestelmän edut ovat aivan ilmeiset. Kello kuuden aikaan aamulla he päästävät köydet irti toisesta päästä, jolloin vieraat pyllähtävät permannolle. Siitä on seurauksena, että kun he pääsevät täysin valveille, he nousevat ylös hyvin nopeasti ja menevät tiehensä. Suokaa anteeksi, sir", sanoi Sam äkkiä päättäen puheliaan esityksensä, "onko tämä Bury St. Edmund?"
"On kyllä", vastasi herra Pickwick.
Vaunut ratisivat pitkin pienen sievän, viihtyisän ja siistin näköisen kaupungin hyvin kivettyjä katuja ja pysähtyivät suuren majatalon kohdalle, leveän, avoimen kadun varrelle, melkein vastapäätä vanhaa luostaria.
"Ja tämä", sanoi herra Pickwick katsahtaen ylös, "on 'Enkeli'. Jäämme tähän. Mutta jonkinlainen varovaisuus on tarpeen. Tilaa yksityinen huone äläkä mainitse nimeäni. Ymmärräthän?"
"Selvä on!" vastasi herra Weller iskien merkitsevästi silmää ja otettuaan herra Pickwickin matkalaukun takalaatikosta, jonne se oli kiireesti pistetty heidän astuttuaan vaunuihin Eatanswillessä, herra Weller katosi toimittamaan asioita. Yksityinen huone järjestettiin sukkelasti ja herra Pickwick opastettiin sinne viivyttelemättä.
"Kuule nyt, Sam", sanoi herra Pickwick, "ensiksi meidän on..."
"tilattava päivällinen", keskeytti Sam Weller. "On jo hyvin myöhä, sir."
"Kas niinpä onkin", sanoi herra Pickwick katsahtaen kelloaan.
"Olet oikeassa."
"Ja jos saan lausua mielipiteeni", lisäsi herra Weller, "ottaisin sen päälle hyvät yöunet enkä rupeaisi tutkimaan tuota salaisuutta ennen kuin huomisaamuna. Ei ole mitään niin virkistävää kuin uni, sanoi piikatyttö juodessaan munakupillisen oopiumia."
"Luulenpa, että olet oikeassa", myönsi herra Pickwick. "Mutta minun täytyy ensiksi saada varmuus siitä, että hän on tässä talossa eikä valmistaudu siliämään tiehensä."
"Jättäkää se huolekseni, sir!" pyysi Sam. "Antakaa minun tilata teille pieni hyvä päivällinen ja toimittaa tiedustelujani tuolla alhaalla sillä aikaa kuin sitä valmistetaan. Minä kyllä kaivan esiin jokaisen salaisuuden tämän talon kengänkiilloittajapojista viidessä minuutissa."
"Teepä niin!" Samassa herra Weller jo katosi. Puolen tunnin kuluttua herra Pickwick istui hyvin tyydyttävän päivällisen ääressä, ja kolmen neljänneksen kuluttua herra Weller palasi tuoden sen tiedon, että herra Charles Fitz-Marshall oli käskenyt varata itselleen yksityisen huoneen, kunnes hän ilmoittaa toisin. Hän oli mennyt viettämään iltaa johonkin lähiseudun yksityiseen perheeseen, käskenyt palvelusväkeä olemaan valveilla siksi, kunnes hän palaisi, ja ottanut palvelijansa mukaansa.
"Ja sitten", selitti herra Weller päätettyään tiedoituksensa, "jos pääsen puheisiin tuon palvelijan kanssa huomisaamuna, hän kertoo kyllä kaikki mitä tietää isännästään."
"Mistä sinä sen tiedät?" kysyi herra Pickwick.
"Siunatkoon, sir! Ainahan palvelijat niin tekevät", vastasi herra Weller.
"Niinpä kyllä; unohdin sen", sanoi herra Pickwick. "Entä sitten?"
"Sitten voitte itse päättää, kuinka on paras menetellä, ja voimme toimia sen mukaan."
Kun kävi selville, että tämä oli paras mahdollinen järjestely, sovittiin lopuksi siitä. Isäntänsä luvalla herra Weller lähti viettämään iltaansa omalla tavallaan. Kohta sen jälkeen oluttupaan kokoontunut seurue valitsi hänet yksimielisesti puheenjohtajakseen, jolla kunniakkaalla paikalla hän toimi siinä määrin siellä käyvien herrojen tyydytykseksi, että heidän naurunhohotuksensa ja hyväksymisenilmauksensa tunkeutuivat herra Pickwickin makuuhuoneeseen saakka ja lyhensivät hänen lepoaikaansa ainakin kolmisen tuntia.
Aikaisin seuraavana aamuna, kun herra Weller oli karkoittamassa edellisen illan pitojen kuumeisia jälkituntuja puolen pennyn suihkun avulla (hän oli houkutellut tällä lantilla talliosastolla palvelevan nuoren herran pumppuamaan vettä hänen päähänsä ja kasvoilleen, kunnes hän oli täysin entisessä kunnossaan), kiinnitti hänen huomiotaan vihreäpukuinen nuori vekkuli, joka istui pihapenkillä lukien jotakin virsikirjalta näyttävää teosta hyvin hartaan näköisenä, mutta joka silloin tällöin loi silmäyksen pumpun alla pärskyttelevään olentoon, ikään kuin sentään olisi kiinnittänyt jonkinlaista huomiota tämän hommiin.
"Oletpa sinä aika kapine katseltavaksi!" tuumi herra Weller, kun hänen silmänsä ensi kertaa kohtasivat vihreäpukuisen vieraan katseen. Miehellä oli leveät, likaiset, rumat kasvot, hyvin syvälle vaipuneet silmät ja aika iso kallo, josta valui runsas, pitkä, musta tukka. "Oletpa aika kapine!" tuumi herra Weller, ja näin ajatellen hän jatkoi peseytymistään enää välittämättä toisesta.
Mutta mies silmäili yhä Samia virsikirjastaan ja virsikirjaansa Samista, ikään kuin hän olisi halunnut aloittaa keskustelun. Niinpä Sam lopuksi sanoi, tahtoen tarjota hänelle siihen tilaisuuden, tuttavallisesti nyökäten:
"Kuinkas on voinnin laita, herra tirehtööri?"
"Olen onnellinen saattaessani sanoa, että voin oikein hyvin", sanoi mies puhuen hyvin harkitsevasti ja sulkien kirjansa. "Toivon, että laitanne on samoin, hyvä herra."
"No jaa, jollen ihan liian paljon tuntisi olevani vaeltavan viinapullon kaltainen, enpä näin tutisisi tänä aamuna", vastasi Sam. "Asutteko tässä talossa?"
Vihreäpukuinen vastasi myöntävästi.
"Minkä vuoksi ette ollut seurassamme viime yönä?" kysyi Sam hieroen kasvojaan pyyheliinalla. "Olette nähdäkseni sitä reilumpaa laatua. — Näytätte yhtä eloisalta kuin elävä lohi kalkkikuopassa", lisäsi herra Weller itsekseen.
"Olin poissa eilen illalla isäntäni kanssa", vastasi vieras.
"Mikä hänen nimensä on?" kysyi Sam, käyden äkkiä ihan punaiseksi samalla kertaa äkillisestä innosta ja pyyheliinalla hankaamisesta.
"Fitz-Marshall", sanoi vihreäpukuinen mies.
"Antakaa minulle kätenne", sanoi herra Weller lähestyen. "Tutustuisin mielelläni teihin. Pidän ulkonäöstänne, vanha veikko."
"Niin, se on kovin ihmeellistä", sanoi vihreä mies hyvin vilpittömästi, "pidän teistä niin paljon, että halusin puhella kanssanne kohta ensimmäisestä silmänräpäyksestä alkaen kuin näin teidät pumpun alla."
"Ihanko totta?"
"Kunniasana! Eikös se ole merkillistä?"
"Hyvin erikoista", sanoi Sam onnitellen mielessään itseään vieraan yksinkertaisuuden vuoksi. "Mikä on nimenne, vanha patriarkka?"
"Job."
"Se on oikein hyvä nimi, ainoa, minkä tiedän, joka ei ole saanut haukkumanimeä seurakseen. Mikä on toinen nimenne?"
"Trotter", sanoi vieras. "Entä teidän?"
Sam piti mielessään isäntänsä varoitukset ja vastasi:
"Nimeni on Walker, isäntäni on Wilkins. Haluatteko pisaran jotakin näin aamutuimaan, herra Trotter?"
Herra Trotter vastasi myöntävästi tähän mieluisaan ehdotukseen ja pistettyään kirjansa takkinsa taskuun seurasi herra Welleriä tarjoiluhuoneeseen, missä he pian alkoivat tyhjennellä virkistävää juomaa, joka syntyi sekoittamalla englantilaista geneveriä ryytineilikan tuoksuvaan mehusteeseen.
"Ja minkälainen paikka teillä on?" kysyi Sam täyttäessään toistamiseen seuralaisensa lasia.
"Huono", sanoi Job maiskuttaen huuliaan, "hyvin huono."
"Tarkoitatteko totta?" sanoi Sam.
"Ihan totta. Ja vielä hullumpaa on, että isäntäni aikoo mennä naimisiin."
"Eihän!"
"Kyllä, ja mikä vielä pahempaa, hän aikoo karata rikkaan perijättären kanssa naisopistosta."
"Sellainen lurjus!" ihmetteli Sam täyttäen taas seuralaisensa lasin. "Onko tässä kaupungissa jokin naisopisto tai muu semmoinen?"
Vaikka tämä kysymys tehtiinkin mahdollisimman huolettomaan sävyyn, Job Trotter ilmaisi kuitenkin selvästi eleillään, että hän käsitti, kuinka tärkeää hänen uudelle ystävälleen oli saada vastaus siihen. Hän tyhjensi lasinsa, katseli salaperäisesti toveriaan, vilkutti vuorotellen molempia pieniä silmiään ja teki lopuksi käsillään liikkeen, ikään kuin hän painelisi kuviteltua pumpunvartta, viitaten täten siihen, että hän (herra Trotter) käsitti joutuneensa herra Samuel Wellerin pumpattavaksi.
"Ei! ei!" sanoi herra Trotter lopuksi. "Ei sitä saa jokaiselle kertoa. Se on salaisuus, suuri salaisuus, herra Walker."
Kun vihreä mies sanoi näin, käänsi hän lasinsa nurin osoittaakseen siten toverilleen, ettei hänellä enää ollut mitään janonsa sammuttamiseksi. Sam käsitti vihjauksen ja antaen tunnustuksen siitä hienosta tavasta, jolla se oli ilmaistu, käski vielä kerran täyttää tinatuopin, jolloin vihreäpukuisen silmät välähtelivät.
"Vai on se salaisuus?" virkkoi Sam.
"Luulisinpä melkein", sanoi vihreä mies ryypiskellen juomaansa ilme hyväntahtoisena.
"Luullakseni isäntänne on hyvin rikas?" sanoi Sam.
Herra Trotter hymyili ja pitäen lasiaan vasemmassa kädessään kopautti neljä kertaa selvästi oikealla kädellään vihreiden nimettömiensä taskua ikäänkuin osoittaakseen, että hänen isäntänsä voisi tehdä samoin häiritsemättä erikoisesti ketään rahojen helinällä.
"Ahaa!" virkkoi Tom. "Vai niin ovat asiat?"
Vihreä mies nyökkäsi myöntävästi.
"Mutta kuulkaahan, pyhä veli", ojensi Sam, "jos nyt annatte isäntänne ottaa tuon nuoren neidin, ettekö itsekin ole aika lurjus?"
"Tiedän sen kyllä", sanoi Job Trotter kääntäen toveriaan kohti syvästi murheelliset kasvonsa ja huoaten äänekkäästi. "Tiedän sen, ja se juuri painaakin mieltäni. Mutta mitä minä saatan tehdä?"
"Mitäkö tehdä! Ilmoitatte asian rouvalle ja luovutte isännästänne."
"Kukapa minua uskoisi?" kysyi Job Trotter. "Nuorta neitiä pidetään oikeana siveyden ja viattomuuden esikuvana. Hän kieltäisi kaiken ja samoin tekisi isäntänikin. Kukapa minua uskoisi? Menettäisin paikkani ja minua syytettäisiin vehkeilystä tai jostakin muusta sellaisesta. Sen saisin palkakseni varoituksesta."
"Tuossa on perää", myönsi Sam miettivästi. "Tuossa on perää".
"Jos tuntisin jonkun arvokkaan herrasmiehen, joka ottaisi ajaakseen asiaa", jatkoi herra Trotter, "saattaisin ehkä toivoa voivani estää ryöstön, mutta siinä on sama vaikeus, herra Walker, ihan sama. En tunne ketään herrasmiestä tällä oudolla paikkakunnalla, ja lyönpä vetoa kymmenen yhtä vastaan, ettei hän uskoisi juttuani."
"Tulkaapa tänne", sanoi Sam hypähtäen seisoalleen ja tarttuen vihreää miestä käsipuolesta. "Isäntäni on juuri se mies, jota kaipaatte."
Ja Job Trotterin tehtyä hieman vastarintaa johti Sam äsken löytämänsä ystävän herra Pickwickin huoneeseen, esittäen tämän herralleen ja selostaen lyhyesti juuri kertomamme keskustelun.
"Minusta on hyvin ikävää pettää herraani, sir", sanoi Job Trotter painaen silmilleen punaruutuista, noin kuuden neliötuuman laajuista nenäliinaa.
"Tuo tunne on teille suureksi kunniaksi", vastasi herra Pickwick, "mutta se on kuitenkin velvollisuutenne."
"Tiedän, että se on velvollisuuteni, sir", virkkoi Job syvän liikutuksen vallassa. "Meidän kaikkien on koetettava täyttää velvollisuutemme, ja minäkin koetan vaatimattomalta osaltani täyttää omani. Mutta on vaikea koettelemus pettää isäntänsä, jonka pukua käyttää ja jonka leipää syö, vaikka hän olisikin lurjus."
"Olette hyvin hyvä poika", sanoi herra Pickwick hyvin liikuttuneena, "kunnon poika."
"No niin, no niin", keskeytti Sam, joka oli katsellut herra Trotterin kyyneleitä kovin kärsimättömänä. "Lopeta helkkarissa tuo hiirenviinan keitto! Eihän se kuitenkaan hyödytä mitään."
"Sam!" torui herra Pickwick. "Olen pahoillani, että välität niin vähän tämän nuoren miehen tunteista."
"Hänen tunteensa ovat ihan paikallaan, sir", vastasi herra Weller, "ja kun ne kerran ovat niin erinomaisia ja on vahinko, että hän menettäisi ne, niin on mielestäni parempi, että hän pitää ne omassa rintakopassaan kuin antaa niiden haihtua kuumaksi suolavedeksi, varsinkin kun siitä ei ole mitään hyötyä. Ensi kerran kun menette tupakkaseuraan, nuori mies, täyttäkää piippunne noilla meiningeillä, ja pistäkää nyt tuo kirjava räsy taskuunne. Se ei ole niin sievä, että sitä kannattaisi liehutella kuin nuorallatanssija."
"Palvelijani on ihan oikeassa", sanoi herra Pickwick kääntyen Jobin puoleen, "vaikka hänen tapansa ilmaista ajatuksensa onkin vähän jokapäiväistä ja välistä käsittämätöntä."
"Hän on aivan oikeassa, sir", myönsi Job Trotter, "ja koetanpa pidättyä tästä lähin."
"Hyvä on", sanoi herra Pickwick. "Ja missä se naisopisto on?"
"Se on suuri, vanha, punaisista tiilistä muurattu rakennus, juuri kaupungin ulkopuolella", selitti Job Trotter.
"Ja milloin", jatkoi herra Pickwick, "milloin hän aikoo panna toimeen roistomaisen yrityksensä? Milloin pitäisi karkaamisen tapahtua?"
"Ensi yönä, sir", vastasi Job.
"Ensi yönä!" huudahti herra Pickwick.
"Juuri ensi yönä, sir", vakuutti Job Trotter. "Se juuri huolestuttaa minua niin suuresti."
"Siis on ryhdyttävä oitis toimenpiteisiin", lausui herra Pickwick. "Haluan heti tavata rouvaa, laitoksen johtajatarta."
"Pyydän anteeksi", sanoi Job, "mutta sellainen menettely ei mitenkään vie perille."
"Miksi ei?"
"Isäntäni, sir, on hyvin keinokas mies."
"Tiedän sen", sanoi herra Pickwick.
"Ja hän on päässyt siinä määrin tunkeutumaan vanhan rouvan sydämeen", selitteli Job, "että tämä ei usko isännästäni mitään pahaa, vaikka laskeutuisitte paljaille polvillenne ja vannoisitte sen — etenkään kun teillä ei ole muita todisteita kuin palvelijan sana, joka, sen mukaan mitä hän tietää (ja minun isäntäni sanoisi varmasti niin), on erotettu jonkin virheen takia ja tekee kaiken vain kostonhalusta."
"Kuinka sitten olisi parempi menetellä?" kysyi herra Pickwick.
"Ei mikään muu kuin yllätys juuri ryöstöpuuhassa saattaisi vaikuttaa vakuuttavasti vanhaan rouvaan", selitti Job.
"Iskee päänsä virstantolppaan kuin vanha kissa juostessaan", pisti herra Weller väliin.
"Mutta pelkään, että hänen yllättämisensä juuri karkaamisen hetkellä on koko vaikea temppu", epäili herra Pickwick.
"Enpä tiedä", tuumi herra Trotter, mutta lisäsi muutaman hetken mietittyään: "Luulen kuitenkin, että se käy ihan helposti."
"Kuinka sitten?" kuului herra Pickwickin kysymys.
"Katsokaas", selitti herra Trotter. "Isäntäni ja minä olemme saaneet molemmat palvelijat puolellemme, ja he päästävät meidät keittiöön kello kymmeneltä. Kun perhe on mennyt levolle, tulemme ulos keittiöstä ja nuori neiti makuuhuoneestaan. Ulkona odottaa kyytihevonen, ja niin sitten lähdettiin."
"Entä sitten?" sanoi herra Pickwick.
"Niin, sir, arvelin vain, että jos te silloin olisitte odottamassa puutarhassa, yksinänne..."
"Yksinäni?" keskeytti herra Pickwick. "Miksi yksin?"
"Pidin ihan luonnollisena", selitti Job, "että vanha rouva ei pitäisi siitä, jos tuollainen epämiellyttävä paljastus tapahtuisi useampien ihmisten läsnäollessa kuin on aivan välttämätöntä. Nuori neiti myös... ottakaa huomioon hänenkin tunteensa, sir!"
"Olette ihan oikeassa", sanoi herra Pickwick. "Tämä ajatus todistaa tunteittenne herkkyyttä. Jatkakaa vain, olette ihan oikeassa."
"Niin, sir, ajattelin, että jos te yksinänne odottaisitte puutarhassa, talon takana, ja minä päästäisin teidät sisään ovesta, joka aukeaa sinne, käytävän päästä, tasan puoli kaksitoista, olisitte paikalla juuri parhaiksi auttaaksenne minua tekemään turhiksi tuon ilkeän miehen aikeet, joka onnettomuudekseni on kietonut minut pauloihinsa."
Tässä herra Trotter huokasi syvään.
"Älkää olko huolissanne siitä seikasta", sanoi herra Pickwick. "Jos hänessä olisi vähänkin sitä hienotunteisuutta, joka on teille ominaista, vaikka asemanne onkin alhainen, olisi hänestä vielä toivoa."
Job Trotter kumarsi syvään, ja herra Wellerin äskeisistä torumisista huolimatta täyttyivät hänen silmänsä taas kyynelillä.
"Enpä ole iässäni nähnyt moista epeliä", tuumi Sam. "Luulenpa melkein, että hänellä on päässään vesijohto, joka aina vuotaa."
"Sam!" sanoi herra Pickwick hyvin ankarasti. "Pidä suusi kiinni!"
"Pidetään, herra", vastasi herra Weller.
"En oikein pidä tuosta suunnitelmasta", sanoi herra Pickwick pitkän aikaa tuumailtuaan. "Miksi en voi keskustella nuoren neidin ystävien kanssa?"
"Koska he asuvat sadan mailin päässä täältä, sir", vastasi Job Trotter.
"Siinä oli mutka matkassa", sanoi herra Weller itsekseen.
"Entä tuo puutarha?" kysyi herra Pickwick. "Kuinka pääsen sinne?"
"Aita on hyvin matala, ja palvelijanne voi auttaa teidät yli."
"Palvelijani voi auttaa minut yli", toisti herra Pickwick konemaisesti. "Oletteko ihan varmasti lähellä sitä ovea, josta puhuitte?"
"Ette voi mitenkään erehtyä siitä, sir. Se on ainoa, joka avautuu puutarhaan. Kolkuttakaa siihen, kun kuulette kellon lyövän, niin minä avaan sen heti."
"En pidä suunnitelmasta", sanoi herra Pickwick, "mutta kun en huomaa mitään muutakaan, ja kun on kyseessä nuoren neidin koko elämän onni, hyväksyn sen. Olen varmasti paikalla."
Tällä lailla herra Pickwickin synnynnäinen hyväsydämisyys sekoitti hänet yritykseen, josta hän mieluimmin olisi ollut erillään.
"Mikä talon nimi on?" kysyi herra Pickwick.
"Westgate House, sir! Käännytte hiukan oikealle tultuanne kaupungin toiseen päähän. Se on siinä ihan erillään, jonkin matkan päässä maantiestä, ja sen nimi on messinkilevyssä portin kamanassa."
"Tiedän sen", sanoi herra Pickwick. "Näin sen kerran aikaisemmin tässä kaupungissa käydessäni. Voitte luottaa minuun."
Herra Trotter kumarsi taas ja kääntyi lähteäkseen, kun herra Pickwick pisti punnan rahan hänen kouraansa.
"Te olette kunnon poika", sanoi hän, "ja ihailen teidän sydämenne hyvyyttä. Ei mitään kiittämistä. Muistakaa siis: kello yksitoista!"
"Älkää pelätkö, että unohtaisin sen, sir", virkkoi Job Trotter. Näin sanoen hän lähti huoneesta Samin seurassa.
"Kuulkaapas", sanoi jälkimmäinen, "tuo parkuminen ei tainnutkaan olla huono temppu. Sellaisilla ehdoilla minäkin itkisin kuin räystäskouru rankkasateella. Miten te oikein menettelette?"
"Se tulee sydämestä, herra Walker", vastasi Job juhlallisesti. "Hyvästi, hyvä herra."
"Olitpa minkälainen vekkuli hyvänsä, niin saimmepa sinusta sentään kaikki ulos", ajatteli herra Weller Jobin marssiessa tiehensä.
Emme voi tarkoin tehdä selkoa niiden ajatusten luonteesta, jotka liikkuivat herra Trotterin mielessä, koska emme tiedä, mitä ne olivat.
Päivä jatkui, ilta tuli, ja hiukan ennen kymmentä ilmoitti Sam Weller, että herra Jingle ja Job olivat lähteneet ulos yhdessä, että heidän tavaransa olivat koossa ja että he olivat tilanneet ajoneuvot. Juoni oli selvästi käynnissä, kuten herra Trotter oli etukäteen kertonut.
Kello tuli puoli yksitoista, ja herra Pickwickin oli aika lähteä arkaluontoiseen tehtäväänsä. Hyläten Samin tarjoaman päällystakin, jotta hän voisi esteettömästi kiivetä muurin yli, hän lähti liikkeelle palvelijansa seuraamana.
Kuu paistoi kirkkaasti, mutta pysytteli pilvien takana. Oli kaunis, kuiva yö, mutta tavattoman pimeä. Polut, aidat, pellot, talot ja puut olivat sakean hämärän verhossa. Ilma oli kuuma ja painostava, kalevantulet välkähtelivät heikosti taivaanrannalla, ja vain ne loivat hiukan vaihtelua siihen kolkkoon synkkyyteen, mihin kaikki oli kietoutunut. Ääntä ei kuulunut minkäänlaista, paitsi jostakin levottoman kotikoiran kaukaista haukuntaa.
He löysivät talon, lukivat kirjoituksen messinkilevystä, kiersivät muurin ja pysähtyivät sen osan eteen, joka erotti heidät puutarhan takalistosta.
"Palaa majataloon, Sam, kun olet auttanut minut yli", sanoi herra Pickwick.
"Hyvä on, sir."
"Ja pysy valveilla, kunnes minäkin tulen."
"Varmasti, sir."
"Ota kiinni jalastani, ja kun sanon: 'ylös'! nostat hiljaa ja varovaisesti."
"Hyvä on, sir."
Tehtyään nämä alkuvalmistukset herra Pickwick tavoitti muurin harjan ja lausui sanan "ylös", jota toteltiinkin kirjaimellisesti. Joko hänen ruumiinsa oli jossakin määrin osaton hänen sielunsa notkeudesta tai lieneekö sitten herra Wellerin käsitys pienestä sysäyksestä ollut jonkin verran karumpaa lajia kuin herra Pickwickin, joka tapauksessa oli hänen avustaan se suoranainen seuraus, että tuo kuolematon herrasmies syöksyi päistikkaa muurin yli ja suoraan kukkalavaan, jossa hän, kun ensin oli musertanut kolme karviaismarjapensasta ja kolme ruusupuuta, vihdoin pääsi ojentautumaan täyteen pituuteensa.
"Ette kai satuttanut itseänne, sir?" kysyi Sam äänekkäästi kuiskaten heti kun toipui isäntänsä salaperäisen katoamisen aiheuttamasta ällistyksestä.
"En ainakaan itse satuttanut itseäni, Sam", vastasi herra Pickwick muurin toiselta puolelta, "mutta luulen pikemmin, että sinä satutit minua."
"Eihän toki!"
"Välipä sillä", sanoi herra Pickwick nousten pystyyn. "Muutama naarmu vain. Mene pois, ettei meitä kuultaisi!"
"Hyvästi, sir."
"Hyvästi."
Sam Weller lähti pois verkkaisin askelin jättäen herra Pickwickin yksin puutarhaan.
Tulta ilmestyi silloin tällöin talon eri ikkunoihin tai vilahti porraskäytävästä, niin kuin asukkaat olisivat olleet menossa levolle. Tahtomatta lähestyä ovea ennen sovittua aikaa herra Pickwick kyykistyi muurin nurkkaukseen ja odotti määrähetkeä.
Tilanne oli sellainen, että se olisi helposti saattanut monen miehen alakuloiseksi. Herra Pickwick ei kuitenkaan tuntenut alakuloisuutta eikä aavistanut mitään pahaa. Hän tiesi, että hänen aikomuksensa itse asiassa oli hyvä, ja hän luotti täydellisesti jalosydämiseen Jobiin. Tilanne oli tietysti ikävä, ettemme sanoisi kolkko, mutta ajatusrikas mies voi aina kuluttaa aikaansa mietiskelyllä. Herra Pickwick oli miettinyt itsensä horroksiin, kun hänet herätti naapurikirkon tornikellon lyönti: puoli kaksitoista.
"Nyt on aika", tuumi herra Pickwick nousten varovasti jaloilleen. Hän silmäili taloa. Valot olivat hävinneet, kaikki ihmiset olivat epäilemättä vuoteessa. Hän hiipi varpaillaan ovelle ja kolkutti sitä varovasti. Kun kaksi tai kolme minuuttia oli kulunut hänen saamatta minkäänlaista vastausta, hän löi siihen kovemmin, ja sitten kolmannen kerran vieläkin kovemmin.
Lopulta kuului askelten kopinaa portaista, ja sitten paistoi kynttilän valo avaimen reiästä. Lukkoja ja salpoja avatessa oli aikalailla hommaa, ja sitten ovi vihdoin aukeni hitaasti.
Ovi aukeni ulospäin, ja kun se avautui yhä enemmän, peräytyi herra Pickwick yhä kauemmas sen taakse. Hänen hämmästyksensä oli suuri, kun hän kurkisti varovasti sen takaa: ja näki, ettei henkilö, joka aukaisi, ollutkaan Job Trotter, vaan palvelustyttö kynttilä kädessä! Herra Pickwick veti taas päänsä takaisin yhtä nopeasti kuin kuuluisa melodramaattinen näyttelijä Punch väijyessään lattakalloista kujeilijaa, jolla on tinainen soittorasia.
"Se oli kai kissa, Sarah", sanoi tyttö jollekulle, joka oli talon sisällä. "Kiss, kiss, kiss!"
Mutta kun tuollainen houkuttelu ei saanut mitään eläintä näkyviin, tyttö sulki hitaasti oven ja lukitsi sen taas, jättäen herra Pickwickin seisomaan lujasti seinää vasten puristuneena.
"Tämä on kovin kummallista", tuumi herra Pickwick. "Tuntuvat valvovan tavallista myöhempään. Perin onnetonta, että ovat valinneet juuri tämän illan kaikkien muiden joukosta sellaiseen tarkoitukseen; kovin harmillista."
Ja näin tuumien herra Pickwick taas varovasti palasi muurin nurkkaukseen, jossa hän oli äsken piileskellyt, odottelemaan sellaista ajankohtaa, jolloin hänestä näyttäisi otolliselta uudistaa merkkinsä.
Hän ei ollut seissyt paikallaan viittäkään minuuttia, kun äkkiä häikäisevää salamaa seurasi aikamoinen jyrinä, joka räikkyi ja vieri pois kaukaisuuteen peloittavasti kumisten. Sitten tuli toinen salama, kirkkaampi kuin ensimmäinen, ja toinen jyrähdys, kovempi kuin edellinen, ja sitten alkoi rankka sade valua niin voimakkaasti ja rajusti, että se tempasi mukaansa kaiken tieltään.
Herra Pickwick tiesi hyvin, että puut ovat vaarallisia naapureita ukonilmalla. Hänellä oli puu vasemmalla, toinen oikealla puolellaan, kolmas edessään ja neljäs takanaan. Jos hän jäisi paikalleen, hän saattaisi joutua onnettomuuden uhriksi; jos hän siirtyisi keskelle puutarhaa, voitaisiin hänet ilmaista varkaana poliisille. Kerran tai kahdesti hän yritti kiivetä muurin yli, mutta kun hänellä tällä kertaa ei ollut käytettävissä muita jalkoja kuin ne, jotka luonto oli varustanut hänelle itselleen, oli hänen ponnistuksestansa ainoana seurauksena, että hän sai useita hyvin epämiellyttäviä naarmuja polviinsa ja pohkeisiinsa ja alkoi hirvittävästi hikoilla.
"Mikä kauhea tilanne!" ajatteli herra Pickwick pysähtyen pyyhkimään otsaansa näiden ruumiinharjoitusten jälkeen. Hän katseli taloon päin: kaikki oli pimeää. Kaikki olivat kai jo menneet maata. Hän tahtoi koettaa uudelleen merkinantoa.
Hän hiipi varpaillaan märän hietikon yli ja kolkutti ovea. Hän pidätti henkeään ja kuunteli avaimenreiästä. Ei vastausta. Perin kummallista! Toinen kolkutus. Hän kuunteli taas. Sisältä kuului hiljaista kuisketta, ja sitten huusi ääni: "Kuka siellä?"
"Tuo ei ole Job", ajatteli herra Pickwick kiireesti vetäytyen ihan seinän viereen. "Se on nainen."
Hän oli tuskin ehtinyt tehdä tämän johtopäätöksen, kun porraskäytävän yläpuolella aukeni ikkuna ja kolme, neljä naisääntä toisti kysymyksen: "Kuka siellä?"
Herra Pickwick ei uskaltanut liikuttaa kättänsä eikä jalkaansa. Oli selvää, että koko naisopisto oli hereillä. Hän päätti pysyä siinä, missä oli, kunnes melu oli lakannut, ja sitten yliluonnollisin ponnistuksin kiivetä muurin yli tai tuhoutua yrityksessä.
Niin kuin kaikki herra Pickwickin päätökset oli tämäkin paras, jonka näissä olosuhteissa saattoi tehdä, mutta pahaksi onneksi se perustui siihen otaksumaan, että naiset eivät enää uskaltaisi avata ovea. Miten suuri olikaan hänen pettymyksensä, kun hän kuuli, että lukot ja salvat taas aukaistiin, ja näki oven aukenevan vähitellen selko selälleen. Hän peräytyi askel askeleelta nurkkaan, mutta tekipä hän mitä hyvänsä, hänen oman ruumiinsa laajuus esti ovea aukenemasta ihan kokonaan.
"Kuka siellä on?" huusi porraskäytävästä sisäpuolelta lukuisa kimeä-ääninen kuoro, johon kuului opiston naimaton johtajatar, kolme opettajatarta, viisi palvelijatarta ja kolmekymmentä sisäoppilasta, kaikki puolipukeissa papiljottimetsän keskellä.
Herra Pickwick ei tietenkään virkkanut, kuka siellä oli, ja silloin kuoron kertosäe muuttui huudoksi: "Herra Jumala, kuinka minua peloittaa!"
"Keittäjätär", huusi johtajatar, joka piti huolta siitä, että pysyi portaitten yläpäässä viimeisenä joukossa, "keittäjätär, miksi ette mene pikkuisen pilkistämään puutarhaan?"
"Voi hyvä rouva, en minä uskalla."
"Voi taivas, kuinka typerä tuo keittäjätär on", sanoivat kaikki kolmekymmentä sisäoppilasta.
"Keittäjätär", sanoi johtajatar hyvin arvokkaasti, "älkää vastustako minua! Vaadin teitä heti katsomaan, mitä puutarhassa on!"
Nyt alkoi keittäjätär itkeä ja siivoojatar sanoi, että se oli "hävytöntä", jonka myötämielisyyden osoituksen vuoksi hänet heti sanottiin irti seuraavan kuukauden alusta.
"Kuuletteko, keittäjätär?" huusi rouva johtajatar polkien kärsimättömästi jalkaansa. "Eikö keittäjätär kuule, mitä teidän emäntänne sanoo?" sanoi kolme opettajatarta.
"Onpa tuo keittäjätär hävytön ihminen", sanoi kolmekymmentä hoidokkia.
Näin ankaran painostuksen alaisena onneton keittäjätär eteni askeleen tai pari pitäen kynttiläänsä siten, että se esti häntä näkemästä yhtään mitään, selitti, ettei puutarhassa ollut mitään ja että kai tuuli vain oli rytyyttänyt ovea. Sen johdosta ovi oli juuri sulkeutumaisillaan, kun utelias oppilas, joka oli tirkistellyt saranoiden välistä, päästi peloittavan kirkunan, joka kutsui paikalle keittäjättären ja siivoojattaren ja kaikki muut rohkeimmat ihan silmänräpäyksessä.
"Voi! voi! mikä neiti Smithersille tuli?" huusivat kaikki yhdeksänkolmatta hoidokkia.
"Mies... mies... oven takana!" huusi neiti Smithers.
Tuskin oli rouva johtajatar kuullut tämän kauhistuttavan huudon, kun hän perääntyi omaan makuuhuoneeseensa, kiersi avainta lukossa kaksi kertaa ja pyörtyi kaikessa rauhassa. Oppilaat, opettajattaret ja palvelijattaret kaatuivat taaksepäin portaille toinen toisensa päälle; ei milloinkaan ole ollut sellaista kirkunaa, sellaista pyörtymistä ja tungosta. Sekasorron ollessa pahimmillaan herra Pickwick ilmestyi piilostaan ja näyttäytyi heidän keskuudessaan.
"Naiset, rakkaat naiset", aloitti hän.
"Oih! hän sanoo, että olemme rakkaita", huudahti vanhin ja rumin opettajatar.
"Voi sitä lurjusta!"
"Hyvät naiset!" huusi herra Pickwick, jonka hänen asemansa vaarallisuus saattoi epätoivoon. "Kuulkaa minua! En ole rosvo! Tahdon tavata talon emäntää!"
"Voi, millainen raaka hirviö!" huusi toinen opettajatar. "Hän tohtoo neiti Tomkinsia."
Tästä syntyi yleinen kirkuna.
"Soittakaa toki hätäkelloa", huusi tusina ääniä.
"Älkää! älkää!" rukoili herra Pickwick. "Katsokaa minua! Olenko minä ryövärin näköinen? Rakkaat naiset, saatte sitoa minut käsistä ja jaloista ja teljetä minut komeroon, jos haluatte, mutta kuunnelkaa ensin, mitä minulla on sanottavaa, kuunnelkaa toki!"
"Kuinka te olette päässyt puutarhaamme?" sopersi siivoojatar.
"Kutsukaa talon emäntä, niin kerron hänelle kaikki... ihan kaikki", sanoi herra Pickwick kehittäen keuhkojensa voimat äärimmilleen. "Kutsukaa hänet... mutta rauhoittukaa, ja kutsukaa hänet, niin saatte kuulla kaiken."
Lieneekö ollut herra Pickwickin ulkonäkö vai hänen käytöksensä vai uteliaisuuden kiusaus — jota ainoakaan naisellinen olento ei voi vastustaa — saada kuulla jotakin nyt selittämättömästä salaisuudesta, mikä saattoi laitoksen järkevämmän osan (nelisen henkeä) verraten rauhalliseen tilaan. He ehdottivat, saadakseen todisteen herra Pickwickin vilpittömyydestä, että hänen oli heti alistuttava henkilökohtaisen vapautensa rajoitukseen, ja kun arvon herra oli suostunut neuvottelemaan neiti Tomkinsin kanssa siitä komerosta käsin, jossa ulko-oppilaat pitivät hattujaan ja voileipälaukkujaan, hän muitta mutkitta meni sinne vapaaehtoisesti, ja ovi teljettiin huolellisesti. Se sai muutkin toipumaan pelästyksestään, ja kun neiti Tomkins oli virvoitettu henkiin ja tuotu alas, alkoivat neuvottelut.
"Mies, mitä tekemistä teillä oli puutarhassa?" kysyi neiti Tomkins heikolla äänellä.
"Tulin ilmoittamaan teille, että eräs nuori neitinne aikoi karata tänä yönä", vastasi herra Pickwick komeron syvyydestä.
"Karata!" huusivat neiti Tomkins, kolme opettajatarta ja viisi palvelustyttöä. "Kuka ja kenen kanssa?"
"Ystävänne, herra Charles Fitz-Marshallin kanssa."
"Ystäväni! En tunne sellaista henkilöä."
"Entä herra Jinglen?"
"En ole ikänäni kuullut sellaista nimeä."
"Sitten minua on petetty ja petkutettu", sanoi herra Pickwick. "Olen salaliiton, häpeällisen, alhaisen salaliiton uhri! Lähettäkää joku 'Enkeliin', hyvä rouva, jollette usko minua. Lähettäkää joku hakemaan 'Enkelistä' herra Pickwickin miespalvelijaa. Rukoilen teitä, rouva!"
"Kyllä kai hän on kunniallinen ja luotettava ihminen, hänellä on miespalvelija", sanoi neiti Tomkins kirjoituksen ja laskennon opettajattarelle.
"Minun mielipiteeni, neiti Tomkins", sanoi laskennon ja kirjoituksen opettajatar, "on se, että tuo miespalvelija pitää häntä silmällä. Minä luulen, että hän on mielipuoli, neiti Tomkins, ja että toinen on hänen vartiansa."
"Saatattepa olla oikeassa, neiti Gwynn", vastasi neiti Tomkins. "Kaksi palvelijatarta saa mennä 'Enkeliin' ja toiset saavat jäädä tänne suojelemaan meitä."
Niinpä lähetettiin kaksi palvelijatarta "Enkeliin" hakemaan Sam Welleriä, ja kolme jäljelle jäänyttä jäi taloon suojelemaan neiti Tomkinsia, kolmea opettajatarta ja kolmeakymmentä asukkia. Ja herra Pickwick istuutui komeron lattialle, katossa riippuvien voileipälaukkujen alle, ja odotteli lähettien saapumista, tukenaan kaikki filosofia ja tyyneys, mitä hän saattoi kutsua avukseen.
Kului tunti, puolitoista, ennen kuin he palasivat, ja herra Pickwick kuuli Samuel Wellerin äänen lisäksi kaksi muuta ääntä, joiden sointu tuntui tutulta hänen korvaansa, mutta hän ei voinut henkensä uhallakaan palauttaa mieleensä, kenen ääniä ne olivat.
Seurasi lyhyt keskustelu. Ovi avattiin. Herra Pickwick astui esiin komerosta ja havaitsi seisovansa koko Westgate Housen oppilaitoksen henkilökunnan, Samuel Wellerin ja — vanhan Wardlen ja hänen tulevan vävynsä, herra Trundlen, edessä.
"Rakas ystävä", sanoi herra Pickwick hyökäten esiin ja puristaen herra Wardlen kättä, "Rakas ystävä, olkaa hyvä ja selittäkää taivaan tähden tälle rouvalle se onneton ja peloittava tilanne, mihin olen joutunut. Kuulitte kai kaiken palvelijaltani? Sanokaa ainakin, rakas hyvä ystävä, etten ole rosvo enkä hullu."
"Olen sanonut niin, rakas ystävä. Olen jo sanonut sen", vastasi herra Wardle pudistaen ystävänsä oikeaa kättä samalla kuin herra Trundle puristi vasenta.
"Ja kuka hyvänsä sanoo tai on sanonut, että hän on sellainen", keskeytti herra Weller astuen esiin, "sanoo sellaista, mikä ei ole totta, vaan niin kaukana siitä, että se on ihan päinvastoin. Ja vaikka tässä laitoksessa olisi kuinka monta miestä hyvänsä, jotka ovat sanoneet niin, niin antaisin kovin mielelläni heille hyvin vakuuttavan todistuksen siitä, että he ovat erehtyneet, juuri tässä samassa huoneessa, jos nämä kunnianarvoiset naiset ottaisivat vaivakseen väistyä syrjään. Ja nyt vaadin heitä tulemaan, yksi kerrallaan."
Lausuttuaan tämän haasteen hyvin kielevästi iski herra Weller leveään kämmeneensä hyvin ilmeikkäästi nyrkillään ja iski samalla miellyttävästi silmää neiti Tomkinsille, jonka kauhistuksen valtavuutta, kun hän kuuli otaksuttavan, että Wgstgate Housen Naisopiston alueella voisi olla miehiä, on mahdotonta kuvailla.
Koska herra Pickwickin selitykset jo oli osittain annettu, niin niistä päästiin hyvin nopeasti. Mutta ei kävelymatkalla kotiin ystäviensä kanssa enempää kuin jälkeenpäinkään kun hän istui loimuavan valkean ääressä syömässä illallista, jota hän niin suuresti kaipasi, hänestä saatu lähtemään yhtään ainoata mietelmää. Hän näytti hämmentyneeltä ja hämmästyneeltä. Kerran, ja vain kerran, hän kääntyi ympäri herra Wardlen puoleen ja sanoi: "Kuinka te tulitte tänne?"
"Trundle ja minä tulimme tänne ollaksemme mukana oivalla retkellä metsästyskauden ensimmäisenä päivänä", vastasi herra Wardle. "Saavuimme tänä iltana, ja hämmästyimme kuullessamme palvelijaltanne, että tekin olitte täällä. Mutta olenpa iloinen, että olette täällä", sanoi vanha herra lyöden häntä olalle. "Meille tulee huomenna hupainen retki, ja annamme Winklen vielä kerran koettaa. Eikö niin, vanha veikko?"
Herra Pickwick ei vastannut, eipä hän edes tiedustellut ystäviäänkään, ja hiukan sen jälkeen hän lähti levolle käskien Samia noutamaan hänen kynttilänsä kun hän soittaisi.
Kello soikin aikanaan, ja herra Weller tuli.
"Sam", sanoi herra Pickwick silmäten esiin vuodevaatteittensa välistä.
"Mitä, herra?" kysyi Sam.
Herra Pickwick oli vaiti, ja herra Weller niisti kynttilän.
"Sam", sanoi herra Pickwick taas, ikään kuin epätoivoisesti ponnistellen.
"Mitä, herra?" kysyi Sam taas.
"Missä se Trotter on?"
"Niin Jobko, herra?"
"Niin."
"Mennyt, herra."
"Isäntänsä kanssa kai?"
"Ystävänsä tai isäntänsä tai mikä hän lieneekin. Yhdessä he ovat menneet", selitti herra Weller. "On siinä aika pari!"
"Jingle arvasi tarkoitukseni ja pani tuon veijarin syöttämään sinulle juttunsa, vai kuinka?" sanoi herra Pickwick puoleksi tukahtuneella äänellä.
"Juuri niin, herra", sanoi Sam Weller.
"Se oli kaikki valhetta?"
"Kaikki, herra", vastasi Sam. "Oikeita veijareita, herra, viekkaita lurjuksia."
"Enpä luule, että hän pääsee yhtä vähällä kouristamme seuraavalla kerralla, Sam?" tuumi herra Pickwick.
"Enpä usko, että pääsee."
"Tapaanpa tuon Jinglen missä hyvänsä", sanoi herra Pickwiek kohottautuen vuoteessaan ja musertaen tyynynsä peloittavalla iskulla, "niin annan hänelle ruumiillista kuria sen paljastuksen lisäksi, jonka hän niin hyvin ansaitsee. Teen niin, tai nimeni ei ole Pickwick!"
"Ja milloin hyvänsä saan silmiini tuon murheellisen, mustatukkaisen epelin", sanoi Sam, "niin ellei minun onnistu saada hänen silmistään kerran pirisemään vähän oikeaakin vettä, niin nimeni ei ole Weller. Hyvää yötä, herra!"
17. luku.
JOSTA ILMENEE, ETTÄ LUUVALOKOHTAUS SAATTAA ERÄISSÄ TAPAUKSISSA
VAIKUTTAA ELÄHDYTTÄVÄSTI HUOMIOKYKYYN.
Vaikka herra Pickwickin ruumiinrakenne kykenikin sietämään aikalailla vaivoja ja ponnistuksia, ei se kuitenkaan voinut vastustaa sellaista koettelemusten määrää, jonka hän oli saanut kestää sinä muistettavana yönä, josta viime luvussa on kerrottu. Kastua läpimäräksi yöilmassa ja sitten siirtyä kuivamaan komerossa — se on jo yhtä vaarallista kuin hevosparannus. Herra Pickwickin oli käytävä vuoteeseen luuvalokohtauksen uhrina.
Mutta vaikka tuon suuren miehen ruumiilliset kyvyt olivatkin täten heikentyneet, hänen henkinen tarmonsa säilytti silti ikivanhan elinvoimansa. Hänen henkensä oli joustava, hänen hyvä tuulensa oli palannut. Vieläpä äskeisestä seikkailusta aiheutunut harmikin oli kadonnut hänen mielestään, ja hän saattoi yhtyä siihen sydämelliseen nauruun, johon herra Wardle remahti heti kun seikkailuun viitattiinkaan, tuntematta lainkaan närkästystä ja noloutta. Eikä siinä kaikki. Niiden kahden päivän aikana, joina herra Pickwick oli sidottuna vuoteeseensa, oli Sam hänen ainainen seuralaisensa. Ensimmäisenä hän teki kaikkensa huvittaakseen isäntäänsä jutuilla ja rupattelulla, toisena herra Pickwick pyysi kirjoitusneuvonsa, mustetta ja kynää ja oli kovassa hommassa koko päivän. Kun hän kolmantena päivänä jo kykeni istumaan makuuhuoneessaan, hän lähetti palvelijansa viemään sanaa herra Wardlelle ja Trundlelle pyytäen heitä juomaan viininsä hänen luonaan sinä iltana, mistä hän olisi kovin hyvillään. Kutsu otettiin vastaan hyvillä mielin, ja kun kaikki kolme sitten istuivat viininsä ääressä, esitti herra Pickwick, hieman punastellen, seuraavan pienen tarinan, jonka hän itse oli sommitellut äskeisen sairautensa aikana herra Wellerin teeskentelemättömien kertomusten pohjalla:
Lukkari. Tarina uskollisesta rakkaudesta. "Kerran, kauan sitten, eli hyvin pienessä maaseutukaupungissa, sangen loitolla Lontoosta, pieni mies, Nathaniel Pipkin, joka oli pienen kaupungin lukkari ja asui pienessä talossa, pienen pääkadun varrella, kymmenen minuutin kävelymatkan päässä pienestä kirkosta, ja jonka saattoi tavata joka päivä yhdeksästä neljään pänttäämässä hiukan oppia pienten poikien päähän. Nathaniel Pipkin oli harmiton, kiltti, hyväluontoinen olento, jonka nenä kääntyi ylöspäin ja jalat pyrkivät sisäänpäin, silmät hiukkasen kierot ja käynti hiukkasen ontuvaa. Hän jakoi aikansa kirkon ja koulun kesken uskoen vilpittömästi, ettei koko maanpinnalla ollut olemassa niin taitavaa miestä kuin pastori, niin vaikuttavaa huonetta kuin sakaristo eikä niin hyvin järjestettyä koulua kuin hänen omansa. Kerran, vain kerran eläessään, Nathaniel Pipkin oli nähnyt piispan — oikean piispan, jolla oli käsivarret pussihihoissa ja peruukki päässä. Hän oli nähnyt piispan kävelevän ja kuullut hänen puhuvan rippikirkossa, jossa kohtalokkaassa tilaisuudessa Nathaniel Pipkin oli siinä määrin kunnioituksen ja hartauden vallassa, että hän, kun edellä mainittu piispa laski kätensä hänen päälaelleen, pyörtyi ihan rentonaan ja kirkon vartijan täytyi kantaa hänet sylissään kirkosta. Tämä oli suuri tapaus, peloittava kausi Nathaniel Pipkinin elämässä, ja se olikin ainoa, joka milloinkaan oli häirinnyt hänen tasaisen olemassaolonsa vienoa virtaa, kunnes kerran parhaillaan miettiessään huikean vaikeaa murtolukujen yhteenlaskutehtävää vallattoman poikaviikarin ratkaistavaksi tuli kohottaneeksi silmänsä kivitaulusta ja kiinnittäneeksi ne äkkiä Maria Lobbsin, toisella puolen katua asuvan suuren satulasepän, ukko Lobbsin tyttären, kukoistavaan olemukseen. No, herra Pipkinin silmät olivat usein ja monta kertaa aikaisemminkin kohdanneet Maria Lobbsin kauniit kasvot kirkossa ja muualla, mutta Maria Lobbsin silmät eivät olleet milloinkaan näyttäneet niin kirkkailta eivätkä hänen poskensa milloinkaan paistaneet niin punaisina kuin tässä erikoisessa tapauksessa. Ei siis ollut suinkaan ihme, ettei Nathaniel Pipkin kyennyt irroittamaan silmiään neiti Lobbsista, eikä sekään ihme, että kun neiti huomasi nuoren miehen tuijottavan häneen, hän veti pois päänsä ikkunasta, josta oli katsellut, sulki ruudun ja päästi verhot eteen, eikä siis sekään ollut ihme, että Nathaniel Pipkin heti sen jälkeen kävi vallattoman pojan kimppuun, joka oli äsken tehnyt pahuutta ja tukisteli ja läimäytteli häntä oikein sydämensä kyllyydestä. Kaikki tuo oli hyvin luonnollista, eikä siinä ole yhtään mitään ihmettelemistä. Mutta se sentään on ihmeteltävää, että sellainen henkilö, jolla oli herra Pipkinin kaino luonne, hermostunut mielenlaatu ja ihan merkillisen pienet tulot, olisi tästä päivästä saakka uskaltanut toivoa ylpeän vanhan Lobbsin tyttären kättä — ukko Lobbsin, tuon suuren satulasepän, joka olisi saattanut ostaa koko kylän yhdellä kynänvedolla huomaamatta menoerää — ukko Lobbsin, jolla tiedettiin olevan kasoittain rahaa talletettuna lähimmän kaupungin pankkiin — ukko Lobbsin, jolla sanottiin olevan laskemattomia ja tyhjentymättömiä aarteita pienessä, suuriavaimisessa rauta-arkussa takahuoneen uunin reunuksella — ukko Lobbsin, joka, se oli tunnettu asia, juhlatiloissa latoi pöytäänsä oikean hopeisen kannun, kerma-astian ja sokerirasian, joista hänen oli sydämensä ylpeydessä tapana sanoa, että ne joutuisivat hänen tyttärensä omaisuudeksi, kun tämä löytäisi mielensä mukaisen miehen. Toistan sen, että oli hyvin hämmästyttävää ja kovin merkillistä, että Nathaniel Pipkin oli uskaltanut suunnata katseensa sinnepäin. Mutta rakkaus on sokea ja Nathanielin silmät olivat kierot, ja ehkä nämä kaksi seikkaa yhdessä estivät häntä näkemästä asioita niiden oikeassa valossa. Jos ukko Lobbsilla olisi ollut pienintäkään ja kaukaisintakaan käsitystä Nathaniel Pipkinin tunteiden tilasta, hän olisi heti jaottanut koulutalon maan tasalle tai hävittänyt sen isännän maan päältä tai tehnyt jonkin muun hirmuisen ja julman, yhtä hurjan ja väkivaltaisen teon, sillä ukko Lobbs oli peloittava vanha karilas, kun hänen ylpeyttään loukattiin tai kun hänen luontonsa nousi. Kiroiliko hän! Joskus vyöryi ja vaahtosi kadun yli sellaisia kirousryöppyjä, kun Lobbs julisti hoikkakinttuisen ja luisevan oppipojan laiskuutta, että Nathaniel Pipkin vapisi kauhusta ja hänen oppilaittensa hiukset nousivat pelosta pystyyn. Ja sittenkin, päivästä päivään, kun koulu oli päättynyt ja oppilaat menneet, istui Nathaniel Pipkin yksin päätyikkunansa ääressä ja ollen kirjaa lukevinaan loi syrjäsilmäyksiä kadun yli etsien Maria Lobbsin kirkkaita silmiä. Hän ei ollutkaan istunut siinä monta päivää, kun nuo kirkkaat silmät ilmestyivät ylempänä olevaan ikkunaan nähtävästi myös syvästi kirjaan kiintyneinä. Se oli ihanaa ja ilahduttavaa Nathaniel Pipkinin sydämelle. Kelpasipa istua siinä tuntikausia yhdessä ja katsella noita sieviä kasvoja, kun silmät olivat alasluotuina. Mutta kun Maria Lobbs alkoi nostaa silmiään kirjasta ja suunnata niiden säteet Nathaniel Pipkiniin päin, tämän riemu ja ihailu oli todella pohjatonta. Päivänä muutamana, kun Nathaniel Pipkin tiesi ukko Lobbsin olevan kotoa poissa, hän rohkeni lähettää Maria Lobbsille lentosuukkosen, ja Maria Lobbs sen sijaan, että olisi sulkenut ikkunan ja laskenut verhot, lähetti lentosuukon takaisin ja hymyili. Tästä Nathaniel Pipkin päätti, että tuli mikä tuli, hän ilmaisee tunteensa viivyttelemättä. Sievempää jalkaa, hilpeämpää sydäntä, hymykuoppaisempia poskia ja sirompaa vartaloa ei ollut milloinkaan hypellyt niin kevyesti maan pinnalla, jota ne koristivat, kuin Maria Lobbsin, vanhan satulasepän tyttären. Hänen säteilevissä silmissään oli veitikkamainen välähdys, joka olisi kyllä löytänyt tien vähemmänkin alttiiseen sydämeen kuin Nathaniel Pipkinin, ja hänen hilpeässä naurussaan oli sellainen riemastuttava sointu, että yrmeinkin ihmisvihaaja olisi hymyillyt sen kuullessaan. Itse ukko Lobbs ei kiukkunsa korkeimmillaankaan ollessa voinut vastustaa tyttärensä maanitteluja, ja kun tämä ja hänen serkkunsa Kate — veitikkamainen, nenäkäs, viehättävä pikku olento — oikein kävivät hänen kimppuunsa, kuten he totta puhuaksemme tekivät hyvin usein, hän ei olisi voinut kieltää heiltä mitään, vaikkapa he olisivat pyytäneet osaa niistä lukemattomista ja loppumattomista aarteista, jotka piilivät valoa paossa rautaisessa arkussa. Nathaniel Pipkinin sydän löi ankarasti, kun hän näki tuon viehättävän pikku parin muutaman sadan kyynärän päässä edessään samalla kedolla, jolla hän oli monesti harhaillut yöhön saakka mietiskellen Maria Lobbsin kauneutta. Mutta vaikka hän monesti olikin suunnitellut, kuinka reippaasti hän astuisi Maria Lobbsin eteen ja kertoisi hänelle tunteensa, jos hän vain kerran saisi kohdata tytön, hän tunsi nyt, kun tämä odottamatta oli hänen lähellään, kaiken veren nousevan kasvoihinsa selvästi hänen jalkojensa suureksi vahingoksi, jotka, menetettyään oman osansa verta, vapisivat hänen allaan. Kun tytöt pysähtyivät poimimaan kedon kukkasen tai kuuntelemaan linnun laulua, pysähtyi Nathaniel Pipkinkin ja näytti olevan ajatuksiinsa vaipunut, kuten hän oikeastaan olikin, sillä hän tuumi, että mitä kummia hän tekisi, jos tytöt kääntyisivät, kuten heidän pakostakin kerran täytyi tehdä, ja kohtaisivat hänet kasvoista kasvoihin. Mutta vaikka häntä peloittikin lähestyä heitä, ei hän kuitenkaan saattanut päästää tyttöjä näkyvistään. Kun he siis kävelivät nopeammin, kiirehti hänkin kulkuaan, ja kun he pysähtyivät, pysähtyi hänkin. Tällä lailla he olisivat saattaneet jatkaa, kunnes pimeys olisi tehnyt lopun kaikesta, jollei Kate olisi veitikkamaisesti katsahtanut taakseen ja rohkaisevasti nyökäten antanut Pipkinille uskallusta lähestyä. Katen käytöstavassa oli jotakin vastustamatonta, ja niin Nathaniel Pipkin myöntyi kutsuun. Perinpohjaisesti punasteltuaan ja pikku serkkuveitikan mahdottomasti nauraessa Nathaniel Pipkin lankesi polvilleen kasteiseen ruohoon ja ilmaisi päätöksensä jäädä siihen ikuisesti, jollei hänen sallittaisi nousta Maria Lobbsin hyväksyttynä kosijana. Tämän jälkeen Maria Lobbsin hilpeä nauru kajahteli illan tyynessä ilmassa — näyttämättä kuitenkaan sitä häiritsevän, sillä niin miellyttävä oli sen sointu—ja veitikkamainen pikku serkku nauroi vielä mahdottomammin kuin äsken, ja Nathaniel Pipkin punasteli pahemmin kuin milloinkaan. Lopulta Maria Lobbs käänsi, kun pieni lemmensairas mies yhä ankarammin ahdisteli häntä, päänsä pois ja kuiskasi serkulleen pyytäen häntä sanomaan, tai joka tapauksessa Kate sanoi, että hän piti herra Pipkinin kosintaa hyvin suurena kunniana, että hänen sydämensä ja kätensä olivat hänen isänsä määrättävissä, mutta että kukaan ei voisi olla tunnustamatta herra Pipkinin ansioita. Kun kaikki tämä sanottiin hyvin vakavasti ja kun Nathaniel Pipkin sai saattaa Maria Lobbsin kotiin ja riidellä häneltä jäähyväissuudelmaa, hän meni vuoteeseen onnellisena miehenä ja uneksi kaiken yötä ukko Lobbsin hellyttämisestä, kassakaapin avaamisesta ja avioliitosta Maria Lobbsin kanssa. Seuraavana päivänä Nathaniel Pipkin näki ukko Lobbsin lähtevän matkalle vanhalla harmaalla ponillaan, ja kun serkkuveitikka oli antanut ikkunasta monta merkkiä, joiden tarkoitusta ja merkitystä hän ei millään lailla saattanut ymmärtää, tuli luiseva hoikkakinttuinen oppipoika sanomaan, ettei isäntä tulisi kotiin ennen iltaa ja että neidit odottivat herra Pipkiniä teelle tasan kello kuusi. Kuinka läksyjen läpi päästiin sinä päivänä, sitä ei osaa sanoa Nathaniel Pipkin eivätkä hänen oppilaansakaan, mutta ne käytiin läpi miten kuten ja kun pojat olivat lähteneet, meni Nathaniel Pipkiniltä aikaa kello kuuteen, ennen kuin hän oli saanut itsensä tyydyttävään ylkäasuun, ei suinkaan siksi, että vaatteiden valinta olisi vienyt erikoisen paljon aikaa, mutta niihin pukeutuminen edullisimmalla tavalla ja niitten edelläkäypä harjaaminen oli tehtävä, joka ei ollut suinkaan helppo eikä vähäinen. Siitä tuli hyvin soma pikku seurue, johon kuuluivat Maria Lobbs ja hänen serkkunsa Kate ja kolme neljä vallatonta, hyvätuulista, punaposkista tyttöä. Nathaniel Pipkin sai nyt omin silmin vakuuttua siitä, että huhut vanhan Lobbsin aarteista eivät olleet liioiteltuja. Pöydällä oli se aitohopeinen teekannu, kerma-astia ja sokerirasia, ja ne oikeat hopeaiset teelusikat ja oikeat kiinalaiset teekupit ja samasta aineesta tehdyt kakku- ja leipävadit. Ainoana silmätikkuna koko seurassa oli Maria Lobbsin toinen serkku ja Katen veli, jota Maria Lobbs sanoi Henryksi ja joka näytti pitävän Marian kokonaan omalla osallaan pöydänkulmassa. On ihanaa nähdä sukulaisrakkautta, mutta se saattaa joskus mennä liiankin pitkälle, eikä Nathaniel Pipkin voinut olla ajattelematta, että Maria Lobbsin täytyi olla hyvin kiintynyt sukulaisiinsa, jos hän osoitti kaikille yhtä paljon huomiota kuin tuolle serkulle. Ja kun veitikkamainen serkkutyttö teen jälkeen vielä ehdotti, että leikittäisiin sokkosilla, tapahtui tavalla tai toisella niin, että Nathaniel Pipkin oli melkein aina sokkona. Ja sai hän milloin hyvänsä kiinni miesserkun, kävi säännöllisesti ilmi, ettei Maria Lobbs ollut kovinkaan kaukana. Ja vaikka pikku serkkutyttöveitikka ja toiset tytöt nipistelivät ja tukistelivat häntä ja työnsivät tuoleja hänen eteensä ja tekivät kaikenlaista muuta, ei Maria Lobbs milloinkaan näyttänyt tulevan hänen lähelleen, ja kerran — kerran — Nathaniel Pipkin olisi voinut vannoa kuulleensa suutelon äänen, jota seurasi Maria Lobbsin heikkoa torumista ja hänen ystävättäriensä puoleksi tukahtunutta naurua. Kaikki tuo oli kummallista, hyvin kummallista, eikä voi sanoa, mitä Nathaniel Pipkin sen johdosta olisi tehnyt tai jättänyt tekemättä, jolleivät hänen ajatuksensa olisi äkkiä johtuneet uudelle uralle. Siihen oli syynä portilta kuuluva ankara kolkutus, eikä se, joka niin ankarasti kolkutti porttiin, ollut kukaan muu kuin ukko Lobbs itse, joka odottamatta oli palannut ja takoi nyt kuin ruumisarkuntekijä, sillä hän tahtoi illallista. Luiseva pitkäkinttuinen oppipoika oli tuskin tuonut tuon hälyyttävän tiedon, kun tytöt jo hiipivät toiseen kerrokseen Maria Lobbsin makuuhuoneeseen ja miesserkku ja Nathaniel Pipkin pistettiin kahteen seurusteluhuoneen kaappiin paremman kätkön puutteessa. Kun Maria Lobbs ja veitikkamainen pikku serkku olivat tunkeneet heidät piilopaikkaan ja järjestäneet huoneen entiselleen, he avasivat portin ukko. Lobbsille, joka ei ollut kerran alkuun päästyään hetkeksikään lakannut kolkuttamasta. Nyt sattui pahaksi onneksi niin, että ukko Lobbs oli nälissään huikean äreä. Nathaniel Pipkin saattoi kuulla hänen murisevan kuin kurkkutautia poteva vanha kahlekoira, ja milloin hyvänsä luiseva, hoikkakoipinen oppipoika tuli huoneeseen, alkoi ukko Lobbs tietysti kiroilla häntä kaikkein turkkilaisimmalla ja nurjimmalla tavalla, vaikk'ei nähtävästi missään muussa toimessa ja tarkoituksessa kuin saadakseen purkaa sisuaan päästämällä muutaman ylimääräisen kirouksen. Vihdoin asetettiin pöydälle hiukan lämmitettyä illallisruokaa, ja silloin ukko Lobbs kävi siihen käsiksi tavalliseen tapaansa. Tehtyään puhdasta aika kyytiä hän suuteli tytärtään ja pyysi piippuaan. Luonto oli asettanut Nathaniel Pipkinin polvet hyvin läheiseen rinnakkaissuhteeseen, mutta kun hän kuuli ukko Lobbsin pyytävän piippuaan, ne kolahtivat vastatusten kuin aikoisivat murskata toisensa tomuksi, sillä juuri samassa kaapissa, missä hän seisoi, riippui parin vaarnan varassa iso ruskeavartinen hopeapesäinen piippu, jonka hän itse oli nähnyt ukko Lobbsin suussa säännöllisesti joka iltapäivä ja ilta viiden viime vuoden kuluessa. Molemmat tytöt juoksivat rappuja ylös piippua hakemaan ja rappuja alas piippua hakemaan ja kaikkialle paitsi sinne, missä he tiesivät piipun olevan, ja ukko Lobbs jyrisi koko ajan mitä ihmeteltävimmällä tavalla. Lopuksi juolahti kaappi hänen mieleensä ja hän astui sinne päin. Sellaisen pikku miehen kuin Nathaniel Pipkinin ei kannattanut pitää ovea kiinni sisältäpäin, kun moinen iso, väkevä rumilas kuin ukko Lobbs veti sitä ulkopuolelta auki. Ukko Lobbs tempasi ovea, ja se lensi auki paljastaen Nathaniel Pipkinin, joka seisoi suorana sisäpuolella vavisten kauhusta kiireestä kantapäähän. Siunatkoon, miten peloittavan katseen ukko Lobbs muljautti häneen vetäessään hänet ulos kauluksesta ja pitäessään häntä käsivarrenmitan päässä! 'Mitä, mitä peeveliä sinulla on täällä tekemistä?' sanoi ukko Lobbs peloittavalla äänellä. Nathaniel Pipkin ei kyennyt vastaamaan mitään, ja ukko Lobbs heilutteli häntä eteenpäin ja taaksepäin parin, kolmen minuutin ajan järjestääkseen hänen ajatuksensa hänen puolestaan. 'Mitä sinulla on täällä tekemistä?' karjui Lobbs. 'Oletko tullut tytärtäni norkoilemaan? Häh!' Ukko Lobbs sanoi niin oikeastaan piloillaan, sillä hän ei saattanut uskoa, että inhimillinen häikäilemättömyys saattaisi viedä Nathaniel Pipkinin niin pitkälle. Voi siis arvata hänen äkämystymisensä, kun miesparka vastasi: 'Juuri sen vuoksi, herra Lobbs. Tulin tapaamaan tytärtänne. Rakastan häntä, herra Lobbs.' 'Sinäkö ruikuttava, kierokasvoinen kääpiölurjus', läähätti ukko Lobbs ällistyneenä häikäilemättömästä tunnustuksesta. 'Mitä sinä tarkoitat? Sanot sen suoraan päin naamaani! Piru vie, nyt minä kuristan sinut!' Ei ole lainkaan epäiltävää, etteikö ukko Lobbs olisi pannut uhkaustaan täytäntöön vihansa vimmassa, jollei hänen kättään olisi pysähdyttänyt ihan odottamaton näky, nimittäin miesserkku, joka sanoi astuen ulos kaapistaan ja käyden Lobbsin luokse: 'En voi sallia, että tämä viaton henkilö, jonka tytöt vallattomuudessaan ovat kutsuneet tänne, ottaa niin jalolla tavalla päällensä rikoksen (mikäli se on rikos), johon minä olen syyllinen ja jonka olen valmis tunnustamaan. Minä rakastan tytärtänne, hyvä herra, ja tulin tänne häntä tapaamaan.' Ukko Lobbsin silmät avautuivat aivan ammolleen, mutta yhtä ammolleen revähtivät Nathaniel Pipkininkin silmät. 'Vai tulit tapaamaan?' jahkaili Lobbs saatuaan vedetyksi henkeä. 'Niin juuri.' 'Mutta kielsinhän sinua astumasta jalallani tähän taloon jo kauan sitten!' 'Niin teitte, enkä muuten olisikaan ollut täällä salaa tänä iltana.' Olen pahoillani, että minun täytyy kertoa sellaista ukko Lobbsista, mutta luulen, että hän olisi lyönyt serkkua, jollei hänen kaunis tyttärensä olisi tarttunut hänen käsivarteensa silmät kyynelissä. 'Älä estä häntä, Maria', sanoi nuorukainen. 'Jos hän haluaa lyödä minua, niin antaa lyödä! En notkistaisi hiuskarvaakaan hänen harmaasta päästään kaikkien maailman rikkauksien vuoksi.' Vanha mies loi silmänsä alas kuullessaan sellaisen moitteen, ja ne sattuivat hänen tyttärensä silmiin. Olen aikaisemmin kerran tai pari viitannut siihen, että nuo jälkimmäiset olivat hyvin kirkkaat, ja vaikka ne nyt olivatkin täynnä kyyneleitä, ei niiden vaikutus silti ollut vähentynyt. Ukko Lobbs käänsi päänsä syrjään ikään kuin välttääkseen niiden vakuuttavaa voimaa, kun hän ihan kuin onnellisesta sattumasta kohtasi veitikkamaisen serkkutytön kasvot. Tyttö oli peloissaan veljensä puolesta, mutta samalla hänen täytyi nauraa Nathaniel Pipkinille, ja niin hänen kasvoillaan leikki niin viehättävä, mutta samalla kujeellisuuteen vivahtava ilme, ettei ainoakaan mies, nuori eikä vanha, ole milloinkaan saattanut vastustaa sellaista. Tyttönen kiersi hyväillen kätensä ukon käsivarren ympäri ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Ja vaikka ukko Lobbs olisi kuinka koettanut, ei hän voinut olla hyrähtämättä hymyyn, samalla kun kyynel kieri hänen poskeansa pitkin. Viisi minuuttia tämän jälkeen vieraat tytöt tuotiin alas makuuhuoneesta ujostelevina ja hihittävinä, sillä välin kun ukko Lobbs otti piippunsa ja poltteli sitä, ja tästä erikoisesta piipullisesta on huomautettava, että se oli rauhoittavin ja miellyttävin, mitä hän milloinkaan oli polttanut. Nathaniel Pipkin huomasi parhaaksi pitää salaisuutensa omana tietonaan, ja näin menetellen hän pääsi niin ukko Lobbsin suosioon, että tämä opetti hänet aikojen kuluessa tupakoimaankin. Sitten heidän oli tapana istua yhdessä puutarhassa kauniina iltoina juhlallisesti poltellen ja ryyppäillen. Nathaniel Pipkin parani vähitellen tunteensa seurauksista, sillä tapaamme hänen nimensä kirkonkirjoissa Maria Lobbsin ja tämän serkun avioliiton todistajana, ja myös käy toisten asiakirjojen mukaan selville, että hän samaisena hääyönä joutui kylän putkaan, koska hän oli mitä huikeimman hutikan vallassa tehnyt itsensä syylliseksi vallattomiin kujeisiin kaduilla, jossa kaikessa häntä oli tukenut ja avustanut pitkäkoipinen, luiseva oppipoika."
18. luku
VALAISEE LYHYESTI KAHTA SEIKKAA: ENSIKSI HYSTERIAN VAIKUTUSVALTAA JA
TOISEKSI OLOSUHTEIDEN VOIMAA.
Rouva Hunterin aamiaisten jälkeen viipyivät pickwickiläiset vielä kaksi päivää Eatanswillessä odottaen ikävöiden tietoja arvoisalta johtajaltaan. Herrat Tupman ja Snodgrass jäivät taas omien huvittelukeinojensa varaan, sillä herra Winkle jäi, noudattaen hyvin innokasta pyyntöä, edelleen asumaan herra Pottin taloon ja omisti yhä aikansa tämän miellyttävän vaimon seuralle. Heiltä ei myöskään puuttunut herra Pottin itsensäkään satunnaista seuraa, jotta autuus olisi ollut täydellinen. Syvälti vaipuneena yhteistä hyvää ja "Riippumattoman" hävittämistä tarkoittaviin ajatuksiin ei tuon suuren miehen tapoihin kuulunut laskeutua henkisiltä kukkuloiltaan jokapäiväisten arkisielujen vaatimattomalle tasolle. Tässä tapauksessa hän kuitenkin, ikään kuin erikoisesti osoittaakseen suosiotaan herra Pickwickin seuralaiselle, irroittautui, alentui, astui alas jalustaltaan sovittaen hyväntahtoisesti huomautuksensa seurakunnan käsityskannan mukaisiksi ja näytti ainakin ulkonaiselta muodoltaan, jollei hengeltään, yhdeltä heistä.
Kun tämän maineikkaan julkisen henkilön suhtautuminen herra Winkleen oli ollut tällaista, saattaa helposti kuvitella, että viimeksimainitun herrasmiehen kasvoilla kuvastui mitä rajattomin hämmästys, kun hänen istuessaan yksin ruokasalissa ovi äkkiä avautui ja sulkeutui herra Pottin huoneeseen tullessa. Tämä asteli majesteetillisesti vierasta kohti ja työntäen syrjään hänen tarjotun kätensä kiristeli hampaitaan ikään kuin vielä korostaakseen sitä, mitä hänellä oli sanottavaa, ja huusi äänellä, joka muistutti sahan kirskunaa:
"Käärme!"
"Hyvä herra!" huudahti Winkle hypähtäen tuolistaan.
"Olette käärme, herra", toisti herra Pott korottaen ääntään ja sitten äkkiä hiljentäen sitä. "Sanoin käärme, hyvä herra, ja selittäkää se, miten parhaaksi näette."
Kun on eronnut miehestä kello kaksi päivällä mitä parhaana toverina ja kohtaa hänet jälleen puoli yhdeksältä ja tämä silloin sanoo "käärme", ei ole suinkaan järjetöntä päätellä, että sillä välin on tapahtunut jotakin epämiellyttävää. Winkle vastasi herra Pottin kiviseen katseeseen ja alkoi kehoitusta noudattaen parhaansa mukaan käsittää "käärmeen" merkitystä. Tuo paras ei kuitenkaan ollut yhtään mitään, ja niin hän sanoi muutaman minuutin syvän hiljaisuuden jälkeen:
"Käärme, hyvä herra, käärme! Mitä sillä tarkoitatte, herra Pott? Puhutte kai piloillanne."
"Piloillaniko, herra?" huudahti Pott tehden kädellään liikkeen, joka näytti ilmaisevan hyvää halua paiskata uushopeinen teekannu vieraan päähän. "Pilaako, hyvä herra! Mutta ei, tahdon olla rauhallinen, tahdon olla rauhallinen."
Tämän rauhallisuuden todistukseksi herra Pott heittäytyi tuoliin, ja vaahto nousi hänen huulilleen.
"Hyvä herra Pott", koetti herra Winkle.
"Hyvä herra!" matki Pott. "Kuinka uskallatte sanoa minulle 'hyvä herra'? Kuinka uskallatte katsoa minua kasvoihin niin sanoessanne?"
"Vai niin, hyvä herra, jos niikseen on", vastasi herra Winkle, "niin kuinka te uskallatte katsoa minua silmiin ja sanoa minua käärmeeksi?"
"Koska te olette käärme", vastasi Pott. "Todistakaa se, hyvä herra!" sanoi herra Winkle kiihtyen. "Todistakaa se!"
Katkera ivahymy välähti toimittajan syvämietteisten kasvojen yli, kun hän otti taskustaan "Riippumattoman" saman päivän aamulla ilmestyneen numeron ja osoittaen sormellaan erästä palstaa työnsi lehden pöydän yli herra Winklelle. Tämä otti sen ja luki seuraavaa:
"Meidän hämärä ja likainen aikalaisemme on eräissä inhottavissa,
tämän kaupungin äskeisiä vaaleja koskevissa huomautuksissa pyrkinyt
loukkaamaan yksityisen elämän pyhyyttä ja viittaamaan sellaisella
tavalla, jota ei voi ymmärtää väärin, äskeisen ehdokkaamme — niin,
huolimatta hänen vastapuolen alhaisista pyyteistä johtuneesta
tappiostaan voimme lisätä: tulevan edustajamme — herra Fizkinin
yksityiselämään. Mitä pelkurimainen aikalaisemme tarkoittaa? Mitä
tuo lurjus sanoisi, jos me välittämättä vähääkään seuraelämän
säädyllisyyden vaatimuksista kohottaisimme sitä verhoa, joka onneksi
peittää hänen yksityisen elämänsä yleiseltä pilkalta, ettemme sanoisi
yleiseltä inholta? Mitähän, jos me nyt osoittaisimme ja selittelisimme
tosiseikkoja ja olosuhteita, jotka ovat yleisesti tunnetut ja jotka
ovat kaikkien muiden paitsi tihrusilmäisen aikalaisemme tiedossa —
mitähän jos me painattaisimme seuraavan tunteenpurkauksen, jonka
saimme juuri ollessamme sepittämässä tämän kirjoituksen alkua, eräältä
lahjakkaalta kaupunkilaiselta ja avustajaltamme?"[12]"Mikä", sanoi herra Pott juhlallisesti, "mikä on tuo nimi, josta on mainittu vain alkukirjain?"
"Mikäkö se nimi on?" sanoi rouva Pott, jonka saapuminen tällä hetkellä ehti ennen vastausta. "Winkle tietysti."
Näin sanoen rouva Pott hymyili makeasti hämmentyneelle pickwickiläiselle ja ojensi kätensä häntä kohti. Kiihtynyt nuori mies olisi kai puristanut sitä hämmingissään, jollei Pott olisi kiukkuisesti asettunut väliin.
"Takaisin, rouva, takaisin!" huusi toimittaja. "Aiotko tarttua hänen käteensä silmieni edessä!"
"Herra P..." sanoi hänen hämmästynyt rouvansa.
"Kurja nainen, katso tänne!" huudahti hänen miehensä. "Katsokaa tänne, rouva! 'Säkeitä kuparipotulle!' 'Kuparipottu', se olen minä, hyvä rouva! 'Kuinka petolliseksi vaimosi on tullut', siinä tarkoitetaan teitä, rouva, juuri teitä!"
Päästettyään suustaan tällaisen raivonpurkauksen, johon kuitenkin oli kieltämättä sekaantunut jotakin vavistuksen tapaista hänen vaimonsa kasvojen ilmeen johdosta, herra Pott heitti "Riippumattoman" tuoreen numeron hänen jalkoihinsa.
"Onpa tämä jotakin!" sanoi ällistynyt rouva Pott kumartuen ottamaan lehden, "mokomakin asia, hyvä herra."
Herra Pott vääntelehti vaimonsa halveksivan silmäyksen painon musertamana. Hän ponnistelihe epätoivoisesti nostaakseen sisuansa, mutta se tahtoi vain päästä painumaan.
Tuossa pienessä lauseessa: "Onpa tämäkin" ei näytä olevan mitään erikoisen peloittavaa, kun sen lukee, mutta äänensävyssä, jossa se lausuttiin, ja katseessa, joka seurasi sitä, näytti piilevän vihjaus jonkinlaiseen kostoon, joka pian puhkeaisi Pottin pään päällä. Se vaikutti ehdottomasti häneen. Pintapuolisinkin katselija olisi hänen huolestuneessa ilmeessään voinut huomata halun jättää wellingtonilaiset kenkänsä kenelle hyvänsä saatavissa olevalle sijaiselle, joka olisi suostunut olemaan niissä sillä hetkellä.
Rouva Pott luki lehdestä kyseellisen kohdan, päästi kimeän huudon ja heittäytyi pitkin pituuttaan uunimatolle kirkuen ja potkien kenkiensä kannoilla sellaisella tavalla, ettei kukaan olisi saattanut epäillä hänen tunteittensa oikeaa laatua tässä tapauksessa.
"Rakas ystävä", sanoi kauhistunut Pott. "Enhän sanonut, että uskoin sen. Minä...", mutta onnettoman miehen ääni hukkui hänen puolisonsa kirkunaan.
"Rouva Pott, sallikaa minun auttaa teitä rauhoittumaan, rakas rouva", sanoi herra Winkle. Mutta kirkuna ja potkiminen kävi vieläkin äänekkäämmäksi kuin tähän saakka.
"Rakas ystävä", sanoi herra Pott, "olen hyvin pahoillani. Jollet välitä omasta terveydestäsi, niin ota kuitenkin minut huomioon. Talon ympärille kertyy kokonainen ihmisjoukko." Mutta mitä innokkaammin herra Pott lohdutteli, sitä ankarampana jatkui kirkuna.
Onneksi rouva Pottilla oli kuitenkin henkilökohtaisessa palveluksessaan henkivartija, nuori nainen, jonka virallisena tehtävänä oli valvoa hänen pukeutumistaan, mutta joka teki itsensä tarpeelliseksi monella tavalla, eikä missään niin paljon kuin erikoistehtävässään: aina auttaessaan ja tukiessaan emäntäänsä kaikissa toiveissa ja mielihaluissa, jotka olivat onnettoman Pottin mielipiteiden vastaisia. Kirkuna kantautui ajoissa nuoren naisen korviin ja sai hänet tulemaan huoneeseen sellaista vauhtia, joka uhkasi perinpohjin tuhota hänen päähineensä ja kiharoittensa oivallisen järjestyksen.
"Voi, rakas, rakas rouva!" huusi henkivartija kiihkeästi polvistuen pitkänään makaavan rouva Pottin viereen. "Voi, rakas, rakas rouva, mitä on tapahtunut?"
"Isäntänne, raaka isäntänne", soperteli potilas.
Pott oli silminnähtävästi antautumaisillaan.
"Se on hävytöntä", sanoi henkivartija moittivasti. "Tiedän, että hän kerran aiheuttaa kuolemanne, rouva. Voi teitä raukkaa!"
Pott perääntyi yhä, ja vastustuspuolue jatkoi hyökkäystään.
"Voi, älkää jättäkö minua, älkää jättäkö, Goodwin", mutisi rouva Pott tarttuen hysteerisesti kouraisten mainitun Goodwinin ranteeseen. "Olette ainoa henkilö, joka on hellä minulle, Goodwin."
Tämän liikuttavan vetoomuksen johdosta Goodwin alkoi esittää omatekoista murhenäytelmää ja vuodattaa runsaasti kyyneleitä.
"En milloinkaan jätä teitä, rouva, en milloinkaan", vakuutteli Goodwin. "Voi, herra, teidän täytyisi olla varovainen, ihan totta! Ette tiedä, kuinka saatatte vahingoittaa rouvaa. Saatte katua sitä jonakin päivänä, sen sanon teille, olen aina sanonut niin."
Onneton Pott katseli kohtausta pelokkaana, mutta ei sanonut mitään.
"Goodwin", sanoi rouva Pott pehmeällä äänellä.
"Rouva", sanoi Goodwin.
"Jos te vain tietäisitte, kuinka olen rakastanut tuota miestä..."
"Älkää vaivatko itseänne sellaista muistelemalla, rouva", sanoi henkivartija.
Pott näytti hyvin säikähtyneeltä. Nyt oli tullut aika lopettaa hänet.
"Ja nyt", soperteli rouva Pott, "ja nyt, kaiken jälkeen, kohdellaan minua tällä tavalla. Minua haukutaan ja loukataan kolmannen henkilön läsnäollessa, joka on melkein vieras. Mutta minä en tahdo alistua siihen! Goodwin", jatkoi rouva Pott kohottautuen avustajansa käsivarren varassa, "veljeni, luutnantin, täytyy puuttua asiaan. Minä tahdon eroa, Goodwin."
"Se olisikin hänelle ihan oikein, rouva", sanoi Goodwin.
Herättipä avioeron uhkaus mitä ajatuksia hyvänsä herra Pottin mielessä, hän pidättäytyi ilmaisemasta niitä ja tyytyi sanomaan hyvin nöyrästi:
"Haluatteko kuunnella minua, rakkaani?"
Uusi nyyhkytysjakso oli ainoa vastaus, ja rouva Pott tuli yhä hysteerisemmäksi, halusi saada tietää, miksi hän ollenkaan oli syntynyt, ja vaati koko joukon samansuuntaisia tiedonantoja.
"Rakkaani", jatkoi herra Pott, "älä anna myöten noille surkeille ajatuksille! En milloinkaan uskonut, että tuo kirjoitus perustuisi mihinkään — ihan mahdotonta! Olin vain vihoissani, rakkaani, saatan sanoa raivoissani, rakkaani, 'Riippumattoman' toimittajia kohtaan, jotka ovat uskaltaneet julkaista tuollaista, siinä kaikki."
Herra Pott loi rukoilevan katseen onnettomuuden viattomaan aiheuttajaan ikään kuin pyytääkseen häntä olemaan sanomatta mitään "käärmeestä".
"Ja mihin toimenpiteisiin aiotte ryhtyä, hyvä herra, saadaksenne hyvitystä?" kysyi herra Winkle, jonka rohkeus kasvoi sikäli kuin hän huomasi herra Pottin menettävän sen.
"Voi, Goodwin", huomautti rouva Pott, "aikooko hän antaa selkään 'Riippumattoman' toimittajalle, aikooko hän, Goodwin?"
"Hyss, hyss, rouva, olkaa hyvä, pysykää rauhallisena!" vastasi henkivartija. "Varmasti hän tekee niin, jos vain toivotte sitä, rouva."
"Niin aionkin", sanoi Pott, kun hänen vaimonsa ilmaisi selviä uuden kohtauksen merkkejä. "Aion ihan varmasti."
"Milloin, Goodwin?" kysyi rouva Pott yhä epävarmana, aloittaisiko vai ei.
"Heti, ihan varmasti!" sanoi herra Pott, "ennen kuin päivä on laskenut."
"Voi, Goodwin", päätteli rouva Pott, "sehän on ainoa keino juorujen kumoamiseksi ja maineeni puhdistamiseksi maailman silmissä."
"Niin on, rouva", vastasi Goodwin. "Ainoakaan oikea mies ei kieltäytyisi sitä tekemästä."
Mutta kun hysteerinen kohtaus yhä uhkasi, sanoi herra Pott vielä kerran haluavansa tehdä niin, mutta rouva Pott oli yhä niin kauhuissaan siitä, että häntä oli voitu epäilläkään, että hän puolikymmentä kertaa taas oli ihan uuden kohtauksen partaalla ja olisi eittämättä saanutkin sen, jollei tarmokas Goodwin olisi väsymättömästi ponnistellut ja voitettu Pott olisi pyytämistään pyydellyt anteeksi. Lopuksi kun tuo mies parka oli peloiteltu ja masennettu hänelle kuuluvaan asemaan, toipui rouva Pott, ja he menivät aamiaiselle.
"Ettehän salli tuon hävyttömän lehden juorujen lyhentää täällä oloanne, herra Winkle?" kysyi rouva Pott hymyillen kyynelten jälkien läpi.
"Sitä minäkin toivon", sanoi herra Pott, vaikka häntä puhuessaan elähdyttikin toive, että hänen vieraansa tukehtuisi paahdettuun leipäpalaseen, jonka hän juuri vei huulilleen, ja siten tekisi vaikuttavan lopun vierailustaan. "Sitä minäkin toivon."
"Olette hyvin ystävällisiä", sanoi herra Winkle, "mutta herra Pickwickiltä on tullut kirje — sain tietää sen herra Tupmanin ilmoituksesta, joka tuotiin makuuhuoneeseeni tänä aamuna — jossa hän pyytää meitä tulemaan hänen luokseen Buryyn tänään. Aiomme siis matkustaa puolipäivän aikaan lähtevissä vaunuissa."
"Mutta tulettehan toki takaisin?" sanoi rouva Pott.
"Ihan varmasti", vastasi herra Winkle.
"Oletteko ihan varma siitä?" sanoi rouva Pott suoden salavihkaa hellän katseen vieraalleen.
"Ihan varma", vastasi herra Winkle.
Aamiaista jatkettiin hiljaisuuden vallitessa, sillä jokainen seuran jäsen tuumaili omia henkilökohtaisia ikävyyksiään. Rouva Pott suri nuoren kavaljeerin menetystä, herra Pott hätäiltyä lupaustaan pieksää "Riippumattoman" toimittaja ja herra Winkle sitä, että hän viattomasti oli joutunut niin noloon asemaan. Keskipäivä läheni, ja sanottuaan monta kertaa hyvästit ja luvattuaan monta kertaa palata herra Winkle riistäytyi irti.
"Jos hän vain vielä palaa, niin myrkytän hänet", ajatteli herra Pott mennessään pieneen takahuoneeseen, jossa hän takoi salamoitaan.
"Jos milloinkaan palaan ja sekaannun noiden ihmisten asioihin", ajatteli herra Winkle suunnatessaan kulkunsa 'Riikinkukkoa' kohti, "ansaitsen itse selkäsaunan — ihan selvästi!"
Hänen toverinsa olivat valmiit ja kohta vaunutkin, ja puolen tunnin kuluttua he jo olivat jatkamassa matkaansa samaa tietä, jota herra Pickwick ja Sam ihan äsken olivat kulkeneet ja josta me, koska jo kerran olemme siitä yhtä ja toista sanoneet, emme tunne halua toistaa herra Snodgrassin runollista ja kaunista kuvausta.
Herra Weller seisoi "Enkelin" ovella valmiina ottamaan heidät vastaan, ja tämä herra saattoi heidät herra Pickwickin huoneeseen, jossa tavattiin, herra Winklen ja Snodgrassin suureksi hämmästykseksi ja herra Tupmanin aika suureksi nolostukseksi, ukko Wardle ja Trundle.
"Kuinka voitte?" sanoi vanha herra puristaen herra Tupmanin kättä. "Ette saa noin murjotella ja olla surkean näköinen sen asian takia; ei sille enää mitään mahda, vanha veikko! Naisen puolesta toivoisin, että olisitte saanut hänet, mutta teidän itsenne vuoksi olen iloinen, ettei niin käynyt. Sellainen nuori vekkuli kuin te saa kerran paremmankin, vai mitä?"
Näin lohdutellen ukko Wardle taputti herra Tupmania selkään ja nauroi sydämellisesti.
"Entäs kuinka teidän laitanne on, nuoret herrat?" sanoi vanha herra puristaen yhtaikaa herrojen Snodgrassin ja Winklen käsiä. "Pääsin juuri sanomasta herra Pickwickille, että meidän täytyy saada teidät meille jouluksi. Meillä tulee häät, oikeat häät tällä kertaa.
"Häät!" huudahti herra Snodgrass kovasti kalveten.
"Häätpä häät! Mutta älkää säikähtäkö", sanoi hyväntuulinen vanhus, "Trundle ja Bella ne vain."
"Ai, niinkö!" sanoi herra Snodgrass vapautuneena hänen rinnalleen raskaasti pudonneesta tuskallisesta painosta. "Onneksi olkoon, sir. Kuinka voi Joe?"
"Oikein hyvin", vastasi vanha herra. "Uninen kuten aina."
"Entä äitinne ja pastori ja kaikki muut?"
"Oikein hyvin."
"Missä", kysyi herra Tupman vaivalloisesti, "missä on... hän, herra Wardle?" Ja hän käänsi päänsä pois ja peitti silmänsä kädellään.
"Hän", virkkoi herra Wardle pudistaen ovelan näköisenä päätään. "Tarkoitatteko naimatonta sukulaistani, vai?"
Nyökkäyksellä herra Tupman ilmoitti, että hänen kysymyksensä tarkoitti petettyä Rachelia.
"Niin hän, hän on mennyt muuanne", sanoi vanha herra. "Hän asuu erään sukulaisen luona kylliksi kaukana. Hän ei voinut sietää tyttöjen seuraa ja sen vuoksi annoin hänen mennä. Mutta tulkaa! Täällä on päivällinen. Olette kai nälissänne matkan jälkeen. Minulla ainakin on nälkä, vaikk'en ole yhtään matkustanut. Käydään siis käsiksi!"
Ateria teki hyvin kauppansa, ja kun seurue istui pöydän ääressä, sitten kun päivällinen oli korjattu pois, kertoi herra Pickwick seuralaistensa ankaraksi kauhuksi ja suuttumukseksi seikkailunsa ja millainen menestys oli seurannut saatanallisen Jinglen alhaisia temppuja.
"Ja se luuvalokohtaus, jonka sain silloin puutarhassa", sanoi herra Pickwick lopettaessaan, "on saattanut minut rammaksi täksikin hetkeksi."
"Minullekin on sattunut hiukan seikkailun tapaista", sanoi herra Winkle hymyillen, ja herra Pickwickin pyynnöstä hän selosti "Eatanswillen Riippumattoman" ilkeämielisen häväistyskirjoituksen ja hänen ystävänsä, toimittajan, sitä seuranneen suuttumuksen.
Herra Pickwickin otsa tummeni tätä kertomusta kuunnellessa. Hänen ystävänsä huomasivat sen ja pysyivät ihan hiljaa herra Winklen lopetettua. Herra Pickwick iski kovasti nyrkkiä pöytään ja puhui seuraavasti:
"Eikö ole ihmeellistä, ettemme me, ikään kuin kohtalon pakosta, saata astua kenenkään ihmisen kotiin tuottamatta isännälle jonkinlaista häiriötä? Eikö se, kysyn minä, todista seuralaisissani varomattomuutta, tai vieläkin pahempaa, sydämen mustuutta? Että minun pitääkin sanoa niin! — Astukoot he kenen katon alle tahansa, he turmelevat luottavaisen naisen mielenrauhan ja onnen? Eikö se ole, sanon minä..."
Herra Pickwick olisi kai jatkanut vielä hyvän aikaa, jollei Samin saapuminen, joka toi kirjettä, olisi keskeyttänyt hänen kaunopuheista esitystään. Hän pyyhki nenäliinallaan otsaansa, otti kakkulat nenältään, pyyhkieli niitä ja pisti ne taas paikoilleen, ja hänen äänensä oli taas saavuttanut tavallisen leppoisan sävynsä, kun hän sanoi:
"Mikä sinulla on siinä, Sam?"
"Kävin juuri postissa ja löysin tämän tällaisen kirjeen, joka oli maannut siellä pari päivää", vastasi herra Weller. "Se on suljettu suulakalla ja päällekirjoitus virallista käsialaa."
"En tunne tätä käsialaa", sanoi herra Pickwick avaten kirjeen. "Jumala armahtakoon! Mitä tämä on? Sen täytyy olla pilaa; se... se ei voi olla totta!"
"Mitä on tapahtunut?" kuului yleinen kysymys. "Eihän kukaan vain liene kuollut?" sanoi Wardle huolestuneena herra Pickwickin kauhistuneesta ilmeestä.
Herra Pickwick ei vastannut mitään, vaan työntäen kirjeen pöydän yli ja pyytäen herra Tupmania lukemaan sen ääneen hän vaipui tuoliinsa näyttäen mykistyneeltä hämmästyksestä, ja sitä oli huolestuttavaa katsella.
Vapisevalla äänellä herra Tupman luki kirjeen, josta seuraavassa on jäljennös:
"Freemans Court, Cornhill, elokuun 28. p:nä 1830.
Bardell Pickwickiä vastaan.
K.H.
Saatuamme rouva Martha Bardellilta tehtäväksemme ryhtyä
toimenpiteisiin Teitä vastaan avioliittolupauksen rikkomisesta,
josta kantaja laskee korvausvaatimuksensa 1,500 punnaksi, saamme
kunnioittaen ilmoittaa Teille, että haaste Teitä vastaan on
otettu siviilioikeuteen, ja pyydämme saada paluupostissa tietää
asianajajanne nimen Lontoossa, jotta hän ryhtyisi asiasta aiheutuviin
toimenpiteisiin.
Kunnioittavimmin
Dodson ja Fogg."Siinä mykässä hämmästyksessä, jonka vallassa jokainen katseli naapuriaan ja jokainen herra Pickwickiä, piili niin paljon ilmeikkyyttä, että jokaista näytti peloittavan puhua. Lopulta herra Tupman katkaisi äänettömyyden.
"Dodson ja Fogg", toisti hän konemaisesti.
"Bardell Pickwickiä vastaan", sanoi herra Snodgrass miettivästi.
"Luottavaisten naisten mielenrauha ja onni", mutisi herra Winkle hajamielisen näköisenä.
"Tämä on salaliitto", sanoi herra Pickwick, kun hän vähitellen sai takaisin puhekykynsä, "halpamainen salaliitto noiden kahden ahneen asianajajan, Dodsonin ja Foggin välillä. Rouva Bardell ei ikinä olisi menetellyt sillä lailla, hänellä ei ole sydäntä siihen, hänellä ei ole syytä siihen. Naurettavaa, naurettavaa!"
"Hänen sydämensä arvostelijaksi", sanoi herra Wardle hymyillen, "olette te varmasti pätevin. En halua pelästyttää teitä, mutta mitä syyhyn tulee, ovat Dodson ja Fogg pätevämpiä sen arvostelijoiksi kuin kukaan meistä."
"Halpamainen kiristysyritys", sanoi herra Pickwick.
"Toivon niin", sanoi herra Wardle kuivan lyhyesti yskäisten.
"Kuka on milloinkaan kuullut minun puhuttelevan häntä muulla lailla kuin vuokralainen emäntäänsä?" jatkoi herra Pickwick hyvin kiivaasti. "Kuka on milloinkaan nähnyt minut hänen seurassaan? Eivät edes ystäväni..."
"Paitsi yhden kerran", keskeytti herra Tupman.
Väri vaihtui herra Pickwickin kasvoilla.
"Ahah!" virkkoi Wardle. "Se on tärkeää! Ei kai siinä mitään epäilyttävää ollut?"
Herra Tupman silmäili arasti johtajaansa. "Niin", sanoi hän, "eihän siinä mitään epäilyttävää ollut — en oikein tiedä, kuinka se tapahtui, mutta rouva lepäsi varmasti hänen sylissään."
"Herra Jumala!" huudahti herra Pickwick, kun tuon kohtauksen muisto yhtäkkiä välähti hänen mieleensä. "Millainen hirmuinen esimerkki olosuhteiden voimasta! Niin lepäsi, niin lepäsi!"
"Ja ystävämme koetti lievittää hänen pelkoaan", sanoi herra Winkle hiukan ilkeästi.
"Niin koetin", sanoi herra Pickwick. "En tahdo kieltää sitä. Niin koetin."
"Ohoh!" virkkoi Wardle. "Asiaksi, jossa ei ole mitään epäilyttävää, tämä näyttää hiukan omituiselta, vai mitä, Pickwick? Vai sinä, vanha kettu! Vanha kettu!" Ja hän nauroi niin, että lasit sivupöydällä kilisivät.
"Mikä kamala ulkonaisten seikkojen yhteensattuma!" huudahti herra Pickwick nojaten leukaansa käsiinsä. "Winkle, Tupman, pyydän teiltä anteeksi äskeisiä huomautuksiani. Olemme kaikki olosuhteiden uhreja, ja minä niistä suurin."
Tämän puolustuspuheen jälkeen herra Pickwick kätki päänsä käsiinsä ja mietiskeli, kun Wardle taas nyökäytteli ja iski silmää muille seuran jäsenille.
"Tahdon kuitenkin saada sen selitetyksi", sanoi herra Pickwick kohottaen päänsä ja koputtaen pöytään. "Menen tapaamaan noita Dodsonia ja Foggia. Lähden huomenna Lontooseen."
"Ei huomenna", sanoi Wardle, "olette liian rampa."
"No, ylihuomenna sitten", sanoi herra Pickwick. "Torstaina — Sam!"
"Herra", vastasi Sam Weller.
"Hanki kaksi ulkopaikkaa torstaiaamuksi Lontooseen, minulle ja itsellesi."
"Hyvä on, herra."
Herra Weller poistui huoneesta ja meni verkalleen toimittamaan asiaa kädet taskussa ja maahan katsellen.
"Kumma mies, tuo isäntä", tuumi Sam kulkiessaan hitaasti. "Ruveta muhinoihin tuollaisen rouva Bardellin kanssa, joll' on pieni poikakin! Mutta sellaisia tuollaiset vanhat velikullat aina ovat, vaikka näyttävätkin niin tasaisilta. En olisi kuitenkaan uskonut sitä hänestä, niin, en olisi kuitenkaan uskonut sitä hänestä."
Ja näin lausuillen siveysopillisia mietelmiään herra Samuel Weller ohjasi askeleensa lippumyymälää kohti.
19. luku.
MIELLYTTÄVÄ PÄIVÄ, JOKA PÄÄTTYY EPÄMIELLYTTÄVÄSTI.
Linnut, jotka onneksi omalle mielenrauhalleen ja henkilökohtaiselle mukavuudelleen olivat autuaallisen tietämättömiä valmisteluista niitten ällistyttämiseksi syyskuun 1. päivänä, tervehtivät sitä epäilemättä yhtenä miellyttävimmistä aamuista, mitä ne tänä vuodenaikana olivat nähneet. Moni nuori peltokana, joka omahyväisenä tepasteli sänkipellolla keikaillen kuin itsestään suuria kuvitteleva nuorukainen ainakin, ja moni vanhempikin, joka seurasi hänen kevytmielisyyttään pienten, pyöreitten silmiensä läpi kokeneen ja viisaan linnun vähäksyvin ilmein, kylpi aamun vilpoisessa ilmassa yhtä tietämättömänä lähestyvästä kohtalostaan, tuntien itsensä oikein iloiseksi ja vilkkaaksi arvaamatta muutaman tunnin kuluttua makaavansa rentona maassa. Mutta tulemmehan tunteellisiksi — siis eteenpäin!
Oli siis tavallinen ja jokapäiväinen tosiasia, että aamu oli kaunis, niin kaunis, että tuskin olisi uskonut Englannin muutamakuisen kesän jo menneen menojaan. Pensaikot, pellot ja puut, kukkulat ja nevat tarjosivat silmien nautittavaksi rehevän, runsaan vehreytensä aina vaihtelevia vivahduksia, tuskin yhtään lehteä oli pudonnut, vain muutama keltainen pilkku sekoittui kesän värikkyyteen muistuttaen, että syksy oli alkanut. Taivas oli pilvetön, aurinko paistoi kirkkaana ja lämpimänä, lintujen laulu ja tuhansien kesäisten hyönteisten surina täytti ilman, ja mökkien kaikenlaisia monivärisiä kauniita kukkia uhkuvat puutarhat säihkyivät runsaassa kasteessa kuin loistavat jalokivimatot. Kaikessa oli vielä kesän leima, eikä mikään sen ihanista väreistä ollut vielä kalvennut kuollakseen.
Sellainen oli aamu, jolloin avoimet vaunut, mukanaan kolme pickwickiläistä (Herra Snodgrass oli pitänyt parempana jäädä kotiin) ynnä herra Wardle, herra Trundle ja Sam, viimeksimainittu ajajan vieressä, pysähtyivät tien varteen portin kohdalle, jonka luona seisoi pitkä, romuluinen metsänvartija ja poika, jolla oli jaloissa puolisaappaat ja nahkasäärykset. Jokaisella oli huomattavan tilava metsästyslaukku, ja heitä seurasi pari kanakoiraa.
"Kuulkaahan", kuiskasi herra Winkle Wardlelle, kun renki päästi vaunujen astinlaudan alas, "eiväthän ne vain usko meidän surmaavan niin paljon riistaa, että nuo laukut täyttyvät, vai luulisivatkohan?"
"Täyttyvät!" huudahti ukko Wardle. "Tietysti! Saatte täyttää toisen ja minä toisen, ja kun olemme saaneet ne täyteen, sopii metsästystakkiemme taskuihin ainakin yhtä paljon."
Herra Winkle nousi vaunuista sanomatta mitään vastaukseksi tähän selitykseen, mutta hän ajatteli itsekseen, että jos seurue jäisi taivasalle siksi kunnes hän olisi täyttänyt toisen laukun, heillä olisi hyvät edellytykset saada nuha.
"Hei, Juno, hiljaa! Hei, tyttöseni! Hiljaa, Daph, hiljaa!" huuteli herra Wardle koiria hyväillen. "Onko sir Geoffrey yhä Skotlannissa, Martin?"
Pitkä metsänvartija vastasi myöntävästi, katseli hieman hämmästellen vuoroin herra Winkleä, joka piteli pyssyään niin kuin olisi toivonut takkinsa taskun pelastavan hänet nykäisemästä liipasinta, vuoroin herra Tupmania, joka piteli omaa tussariaan ikään kuin olisi pelännyt sitä. Eikä oikeastaan ollutkaan mitään syytä uskoa, että hän ei pelännyt.
"Ystäväni eivät vielä ole oikein harjaantuneet tällaisiin puuhiin, Martin", sanoi herra Wardle huomatessaan hänen katseensa. "Oppia ikä kaikki, tiedättehän! Heistä tulee kyllä kerran hyviä ampujia. Pyydän sentään anteeksi ystävältäni Winkleltä — hänhän jo on hieman harjaantunut."
Herra Winkle hymyili heikosti sinisen kaulaliinansa yläpuolelta kiitokseksi kohteliaisuudesta ja sekaantui vaatimattomassa hämmingissään niin merkillisesti pyssyynsä, että jos se olisi ollut panostettu, hän olisi siinä paikassa ampunut itsensä kuoliaaksi.
"Ette saa käsitellä pyssyänne tuolla tavoin, kun saatte siihen panoksen", sanoi pitkä metsänvartija äreästi, "tai hitto vieköön, teette kylmää lihaa jostakusta meistä!"
Saatuaan tällaiset nuhteet herra Winkle äkkiä muutti pyssyn asentoa ja hänen onnistui tässä puuhassaan saada piippu hyvin läheiseen kosketukseen herra Wellerin pään kanssa.
"Hohoi!" sanoi Sam ottaen maasta hattunsa, joka oli lyöty hänen päästään, ja hieroi ohimoaan. "Hoi, herra! Jos te jatkatte tuolla tavalla, niin täytättepä totta tosiaan toisen laukun ja pikkuisen lisääkin yhdellä laukauksella."
Tässä nahkasääryksinen poika nauroi hyvin sydämellisesti ja koetti sitten näyttää siltä kuin se olisi joku muu, jolle tempulle herra Winkle rypisteli otsaansa majesteetillisesti.
"Minne käskitte pojan tuoda meille ruokaa?" kysyi Wardle.
"Yhden puun kukkulalle, kello kaksitoista, herra."
"Sehän ei ole sir Geoffreyn maalla?"
"Ei sir, mutta ihan rajalla. Se on kapteeni Boldwigin maata, mutta ei sinnekään tule ketään meitä häiritsemään, ja siellä on oikein hyvä niittypalanen."
"Hyvä on", sanoi ukko Wardle. "Mitä pikemmin päästään liikkeelle, sitä parempi. Tapaamme teidät siis kello kaksitoista, Pickwick?"
Herra Pickwickillä oli erikoisen suuri halu olla mukana metsästysretkellä, suuremmasta syystä, kun hän oli hieman peloissaan herra Winklen hengen ja jäsenten puolesta. Sen lisäksi oli vielä näin houkuttelevana aamuna hyvin kiusallista kääntyä takaisin ja jättää ystävänsä huvittelemaan. Hän vastasi senvuoksi perin alakuloisen näköisenä: "Niin, en kai voi muutakaan."
"Eikö tuo herra olekaan metsästäjä?" kysyi pitkä metsänvartija.
"Ei", vastasi Wardle; "lisäksi hän on rampa."
"Lähtisin kovin mielelläni mukaan", sanoi herra Pickwick. "Kovin mielelläni."
Syntyi lyhyt, osanottoa ilmaiseva hiljaisuus.
"Tuolla on käsirattaat aidan toisella puolen", ilmoitti poika. "Jos herran palvelija työntäisi häntä pitkin polkua, niin hän pääsisi mukaan ja me voisimme nostaa hänet veräjien yli."
"Juuri niin!" ihasteli herra Weller, jonka omat edut olivat kysymyksessä, koska hänen mielensä suuresti teki olla mukana metsästyksessä. "Juuri niin! Hyvin sanottu, Laihanaama. Minä haen ne heti!"
Mutta tässä syntyi vaikeus. Pitkä metsänvartija esitti voimakkaan vastalauseen sen johdosta, että seurueeseen otettaisiin käsirattailla kuljetettava mies, sillä se oli kaikkien hyväksyttyjen sääntöjen ja perintätapojen suuri loukkaus.
Vastaväite oli painava, mutta ei voittamaton. Kun retken johtaja oli hyvitetty ja lahjottu ja kun hän oli sitäpaitsi keventänyt mieltään "pörröttämällä" kekseliään nuorukaisen päätä, joka ensiksi oli ehdottanut tuon rakkineen käyttöä, herra Pickwick pantiin rattaille ja seurue lähti liikkeelle. Wardle ja pitkä metsänvartija kulkivat edellä, jälkijoukkona herra Pickwick käsirattailla, joita Sam työnsi.
"Seis, Sam!" komensi herra Pickwick heidän kuljettuaan ensimmäisen pellon puoliväliin.
"Mitä nyt?" kysyi Wardle.
"En suvaitse, että näitä rattaita enää liikutetaan askeltakaan", sanoi herra Pickwick päättävästi, "jollei Winkle kanna pyssyään toisella tavalla."
"Kuinka minun on sitä kannettava?" sanoi närkästynyt Winkle.
"Kantakaa sitä piipun suu maata kohti", vastasi herra Pickwick.
"Se ei ole juuri metsämiehen tapaista", väitti Winkle.
"En välitä siitä, onko se metsämiehen tapaista vai ei", vastasi herra Pickwick. "Mutta en halua kenenkään mieliksi joutua maalitauluksi käsirattaissa."
"Niin, tuo herra antaa kyllä lyijyä jonkun nahkaan, ennen kuin tästä on selvitty", mutisi metsänvartija.
"No, no, samantekevä", sanoi Winkle parka kääntäen pyssynsä niin, että perä tuli ylöspäin. "Tällä lailla!"
"Rauhallinen elämä ennen kaikkea", sanoi herra Weller, ja taas he kulkivat eteenpäin.
"Seis!" komensi herra Pickwick taas heidän edettyään muutaman kyynärän.
"Mitä nyt?" kysyi Wardle.
316
"Tupmanin pyssy ei ole kunnossa", sanoi herra Pickwick, "tiedän sen varmasti."
"Mitä? Miksei se ole kunnossa?" kysyi herra Tupman hyvin hätääntyneellä äänellä.
"Ei sillä lailla kuin te sitä kannatte", sanoi herra Pickwick. "Olen hyvin pahoillani, että minun täytyy alituiseen huomautella, mutta en suostu lähtemään kauemmaksi, jollette kanna sitä samalla tavalla kuin Winkle."
"Olisi parasta, että tekisitte niin, herra", sanoi pitkä metsänvartija, "tai muuten on yhtä todennäköistä, että päästätte panoksen omiin liiveihinne kuin jonnekin muuanne."
Mitä alttiimmin herra Tupman asetti aseensa vaadittuun asentoon, ja seurue lähti taas liikkeelle molempien vasta-alkajien marssiessa aseet alassuin kuin tavalliset sotamiehet kuninkaan hautajaisissa.
Äkkiä pysähtyivät koirat ihan liikkumattomiksi, ja lähestyttyään varovasti askeleen verran seurue seisahtui myös.
"Mikä koirien jalkoja vaivaa?" kysyi herra Winkle. "Kuinka ne seisovat noin omituisesti?"
"Suu kiinni nyt!" suhahti Wardle hiljaa. "Ettekö näe, että ne seisovat?"
"Seisovat", sanoi herra Winkle katsellen ympärilleen kuin olisi odottanut löytävänsä jonkin erikoisen kauneuden maisemassa, johon nuo teräväjärkiset eläimet olivat kiinnittäneet erikoista huomiota. "Seisovat! Mitä nyt?"
"Pitäkää silmänne auki!" sanoi Wardle välittämättä kysymyksestä hetken jännityksessä. "Nyt!"
Kuului terävää räpyttävää ääntä, joka sai herra Winklen hypähtämään taaksepäin ikään kuin hänet itsensä olisi ammuttu. Pau! pau! pamahti kaksi pyssyä. Savu kiisi nopeasti pellon yli ja kiemuroi ilmaan.
"Missä ne ovat?" kysyi herra Winkle mitä suurimman jännityksen vallassa pyörien kaikkiin suuntiin. "Missä ne ovat? Sanokaa, milloin on ammuttava! Missä, missä ne ovat?"
"Missäkö ne ovat", sanoi Wardle ottaen maasta pari lintua, jotka koirat olivat tuoneet hänen jalkojensa juureen. "Tässä ne ovat!"
"Ei, ei, tarkoitan toisia", sanoi hämmentynyt Winkle.
"Sangen kaukana tällä hetkellä", vastasi Wardle panostaen tyynesti pyssyänsä.
"Saamme kai viiden minuutin perästä liikkeelle toisen poikueen", sanoi pitkä metsänvartija. "Jos herra alkaa nyt ampua, niin hän ehkä saa panoksen ulos piipusta parhaiksi, kun ne lähtevät lentoon."
"Ha, ha, ha!" hahatti Sam Weller.
"Sam!" torui herra Pickwick säälien toverinsa hämminkiä ja noloutta.
"Herra!"
"Et saa nauraa!"
"En, herra."
Ja sitten, saadakseen jonkinlaisen hyvityksen, herra Weller väänteli kasvojaan käsirattaiden takana säärysjalkaisen pojan erikoiseksi huviksi, niin että tämä purskahti kaikuvaan nauruun. Pitkä metsänvartija tuuppasi häntä noin vain näön vuoksi, sillä hänkin tarvitsi tekosyytä voidakseen kääntyä ympäri ja salata oman hilpeytensä.
"Hyvin tehty, vanha veikko!" sanoi herra Wardle Tupmanille, "ammuittehan kuitenkin tällä kertaa."
"Ammuinhan minä", vastasi Tupman itsetietoisen mahdikkaasti. "Pamautin kuin pamautinkin."
"Hyvin tehty! Ensi kerralla saatte osumaankin, jos tähtäätte tarkkaan. Sehän on helppoa, vai mitä?"
"Niin on, hyvin helppoa", sanoi herra Tupman. "Mutta kylläpä tärähdytti olkapäähän. Se oli vähällä paiskata minut selälleni. En luullut pienten tuliaseiden potkaisevan niin kovasti."
"Niin, niin", sanoi vanha herra hymyillen. "Totutte siihen aikananne. No nyt... kaikki valmiina! Onko kaikki kunnossa siellä takana rattaissa?"
"Kaikki hyvin", vastasi herra Weller. "Eteenpäin siis."
"Pitäkää kovasti kiinni, herra!" kehoitti Sam kohottaen rattaiden aisoja.
"Kyllä, kyllä", vastasi herra Pickwick, ja he jatkoivat matkaansa niin nopeasti kuin tarpeellista oli.
"Jättäkää nyt rattaat taakse!" huusi Wardle, kun ne oli nostettu veräjän yli toiselle pellolle ja herra Pickwick oli taas asetettu niihin.
"Hyvä on, herra", sanoi Sam pysähtyen. "Nyt Winkle", sanoi vanha herra. "Seuratkaa minua hitaasti, älkääkä myöhästykö tällä kertaa!"
"Ei pelkoa", sanoi herra Winkle. "Joko ne seisovat?"
"Ei! ei! ei vielä! Hiljaa nyt, hiljaa!" He hiipivät ja olisivat kai päässeet ihan hiljaa eteenpäin, jollei herra Winkle olisi, toimittaessaan jotakin hyvin monimutkaista temppua pyssyllään, vahingossa laukaissut sitä kaikkein tärkeimmällä hetkellä pojan pään yli juuri sitä paikkaa kohti, missä pitkän miehen aivot olisivat olleet, jos hän olisi ollut pojan paikalla.
"Miksi hemmetissä te ammuitte?" sanoi ukko Wardle, kun linnut lensivät vahingoittumattomina tiehensä.
"En ole eläessäni nähnyt mokomaa pyssyä", vastasi herra Winkle parka katsellen lukkoa ikään kuin se olisi ollut kaikkeen syynä. "Se laukeaa omia aikojaan. Se laukeaa väkisinkin."
"Laukeaa väkisin", toisti Wardle jo hiukan kiukkua äänessään. "Toivoisin, että se tappaisi jotakin omia aikojaan."
"Niin se tekeekin ennen pitkää", huomautti pitkä mies syvällä, ennustavalla äänellä.
"Mitä tarkoitatte tuolla huomautuksella?" kysyi herra Winkle vihaisesti.
"Älkää huoliko siitä, herra!" vastasi pitkä metsänvartija. "Minulla itselläni ei ole perhettä, ja tämän pojan äiti saa jotakin hyvää sir Geoffreylta, jos poika saa surmansa hänen maallaan. Panostakaa uudelleen, herra! Panostakaa uudelleen!"
"Ottakaa häneltä pyssy pois!" huusi herra Pickwick rattaistaan kauhistuen pitkän miehen synkkää vihjausta. "Ottakaa häneltä pyssy pois! Eikö kukaan kuule!"
Kukaan ei kuitenkaan ollut valmis vapaaehtoisesti tottelemaan käskyä, ja luotuaan kapinoivan katseen herra Pickwickiin herra Winkle panosti taas pyssynsä ja jatkoi matkaa muiden mukana.
Meidän on Pickwickin kertomukseen nojautuen sanottava, että herra Tupmanin menettelytapa osoitti paljon enemmän järkevyyttä ja harkintaa kuin herra Winklen omaksuma, vaikk'ei tämä kuitenkaan millään muotoa vähennä sitä suurta arvovaltaisuutta, jota jälkimmäinen herra nautti kaikessa, mikä koskee metsästystä, koska, — kuten herra Pickwick kauniisti huomauttaa — on ammoisista ajoista saakka tapahtunut sellaista, että kaikkein kykenevimmät ja taitavimmat filosofit, jotka ovat olleet oikeita tieteen valoja teoriassa, ovat olleet täydellisesti kykenemättömiä soveltamaan sitä käytäntöön.
Herra Tupmanin menettelytapa oli, kuten useimmat suurenmoisimmat keksintömmekin, äärimmäisen yksinkertainen. Nerokkaan miehen nopeaan ja terävään tapaan hän oli heti huomannut, että ne päämäärät, joihin oli pyrittävä, olivat ensiksi: ase on laukaistava vahingoittamatta itseään, ja toiseksi: ase on laukaistava saattamatta läsnäolijoita vaaraan. Sitenpä olikin parasta, mitä saattoi tehdä, kun oli voittanut laukaisemisen vaikeudet ylimalkaan, sulkea tiukasti silmänsä ja ampua ilmaan.
Kerran tämän tempun suoritettuaan herra Tupman huomasi silmänsä avatessaan, että peltokana oli par'aikaa haavoittuneena putoamassa maahan. Hän oli jo onnittelemaisillaan herra Wardlea tämän pettämättömästä menestyksestä, kun tuo herra lähestyi häntä ja tarttui lämpimästi hänen käteensä.
"Tupman", sanoi vanha herra, "te valitsitte tuon erityisen linnun."
"Ei", sanoi herra Tupman, "en suinkaan!"
"Kyllä te valitsitte sen", väitti Wardle. "Näinhän sen itse. Huomasin teidän valitsevan sen, huomasin, kuinka nostitte aseenne tähdätessänne sitä. Ja tahdonpa sanoa, ettei taitavinkaan meidän aikamme pyssymies olisi tehnyt sitä sen somemmin. Taidatte olla harjaantuneempi tähän hommaan kuin luulinkaan. Olette ollut metsällä ennenkin!"
Herra Tupmanin oli turha itsensä kieltävästi hymyillen väittää, ettei hän milloinkaan ollut metsästänyt. Hymyä juuri pidettiin vastakohdan todistuksena, ja tästä hetkestä alkaen hänen maineensa oli taattu. Se ei ole ainoa yhtä helpolla hankittu maine, eikä sellaisia onnekkaita tapahtumia satu yksinomaan peltopyynpyynnissä.
Sillä välin herra Winkle leimahdutteli ja jyrähdytteli ja savutteli saavuttamatta mitään mainitsemisen arvoista näkyvää tulosta. Joskus hän lähetti panoksensa maan ja taivaan välille, joskus taas kiitämään niin läheltä maanpintaa, että molempien koirien elämisenmahdollisuudet olivat hyvin epävarmat ja epäluotettavat. Näytteenä huviammunnasta se oli hyvin vaihtelevaa ja ihmeellistä, mutta esityksenä ammunnasta tiettyyn maaliin sitä täytyi pitää ylimalkaan epäonnistuneena. On eittämätön tosiseikka, että "jokaisella luodilla on majoituslippunsa". Jos sama sanontatapa sovelletaan hauleihin, olivat herra Winklen haulit onnettomia löytölapsia, joilta oli riistetty niiden luonnolliset oikeudet, poloisia, jotka oli heitetty omin avuin maailmaan ja joille ei oltu osoitettu mitään majapaikkaa.
"No niin", sanoi Wardle mennen kävelemään käsirattaiden viereen ja pyyhkien hiki virtoja kukoistavilta punakoilta kasvoiltaan. "Onpa hiottava päivä!"
"Niin on, tosiaankin hiottava", vastasi herra Pickwick. "Aurinko on peloittavan polttava minustakin, niin että miltähän teistä mahtaakaan tuntua."
"Hellitteleehän tuo oikein suloisen lämpimästi", sanoi vanha herra. "Mutta kello on jo yli kahdentoista. Näettekö tuon vihreän kukkulan tuolla?"
"Näen kyllä."
"Siinä on aamiaispaikkamme, ja eikös poika jo tulekin tuolla ruokakoreineen täsmällisenä kuin seinäkello!"
"Niinpä näkyy", totesi herra Pickwick naama kirkastuen. "Kunnon poika. Annanpa hänelle shillingin. No niin, Sam, anna pyöriä sitten!"
"Pidelkää kiinni, herra!" sanoi Sam virkistyen, kun tiesi virvokkeita olevan tulossa. "Pois tieltä, nahkakinttu! Jos pidät arvossa kallista henkeäni, niin älä kaada minua, sanoi herra ajajalle, kun hirteen vietiin."
Ja muuttaen askelensa nopeaksi hölkäksi herra Weller työnsi isäntänsä reippaasti vihreälle kummulle, kaatoi hänet näppärästi rattaista ihan eväskorin viereen ja alkoi purkaa sitä mahdollisimman nopeasti.
"Vasikanpasteijaa", puheli herra Weller itsekseen järjestellessään ruokatavaroita heinikkoon. "Vasikanpasteija on erinomaista ruokaa, kun tuntee naisen, joka on valmistanut sen ja on ihan varma siitä, ettei se ole tehty kissanpoikasen lihasta, vaikka välipä sillä, kun se on niin vasikanlihan kaltaista, ettei edes piirakantekijä huomaa erotusta."
"Eikö huomaa, Sam?" kysyi herra Pickwick ihmeissään.
"Eikä huomaa!" vakuutti Sam lakkiaan koskettaen. "Asuin kerran samassa talossa kuin piirakantekijä; hyvin mukava mies, oikein reilu kaveri kaikessa; osasi tehdä piiraita mistä vain. 'Onpas teillä aika kissakatras, herra Brooks!' sanoin minä, kun olimme tulleet oikein tuttaviksi. 'Niin', myönsi hän, 'onhan minulla niitä aika joukko.' — 'Taidatte pitää paljon kissoista?' sanoin. 'Muutamat kyllä pitävät', sanoi hän iskien silmää, 'mutta niiden käyttöaika on vasta talvella', lisäsi hän. 'Mitä! Käyttöaika?' — 'Niin, ei vielä', selitti hän. 'Hedelmät sisällä, kissat ulkona!' — 'Mitä te sillä tarkoitatte?' — Sitäpä vain, etten milloinkaan lyöttäydy porukkaan teurastajien kanssa pitääkseni lihanhimoja korkealla. — 'Herra Weller', jatkoi hän puristaen kättäni hyvin kovasti ja kuiskaten korvaani, 'älkää puhuko tästä mitään, mutta maustamisessa on koko salaisuus. Niistä kaikista tehdään jaloja eläimiä', jatkoi hän osoittaen pientä somaa kirjavaa kissanpoikaa, 'minä maustan ne pihviksi, vasikaksi tai munuaiseksi, aina kysynnän mukaan. Eikä siinä kaikki: Osaan tehdä vasikasta härkää ja härästä munuaista tai molemmista lammasta yhdessä minuutissa, juuri samassa hetkessä kun hinta vaihtuu ja maku muuttuu'."
"Tuo piirakantekijä oli kai erittäin kekseliäs nuori mies", sanoi herra Pickwick hiukan väristen.
"Niin oli, herra!", vakuutti herra Weller puuhaillen yhä korin kimpussa, "ja hänen piirakkansa olivat ihania! — Kieltä! Se on oikein hyvää, kun se vain ei ole naisen kieltä. Leipää! Kinkku kaunis kuin kuva, kylmää häränlihaa viipaleina, oikein hyvää! — Mitä noissa saviruukuissa on, poikariepu?"
"Toisessa on olutta", vastasi poika ottaen olaltaan pari isoa savipulloa, jotka oli köytetty yhteen nahkahihnalla, "toisessa kylmää punssia".
"Kaiken kaikkiaan ovat aamiaisen enteet hyvin hyvät", sanoi herra Weller silmäillen aterian järjestelyä hyvin tyytyväisenä. "Sopii tulla maistamaan, hyvät herrat, sanoi englantilainen ranskalaiselle, kun kiinnitti pistimen kivääriin."
Seuruetta ei tarvinnut toista kertaa käskeä tekemään täyttä oikeutta aterialle enempää kuin hoputtaa herra Welleriä, pitkää metsänvartijaa ja molempia poikia asettumaan ruohikkoon vähän matkan päähän ja hoitelemaan kunniallisesti kohtalaista liha-annosta. Vanha tammi soi seurueelle miellyttävää varjoaan, ja heidän jalkojensa juuressa lepäsi vehmas niittymaisema, jota leikkelivät tiheät pensasaidat ja tuuheat metsäpalstat.
"Ihanaa... kerrassaan ihanaa!" sanoi herra Pickwick, jonka ilmeikkäiden kasvojen hipiä alkoi nopeasti kesiä oltuaan alttiina auringolle.
"Niin on, niin on, vanha veikko", myönsi Wardle. "Ja nyt lasi punssia!"
"Erittäin kernaasti!" vastasi herra Pickwick, ja hänen ilmeensä tyytyväisyys hänen juotuaan sitä todisti vastauksen vilpittömyyden.
"Hyvää!" sanoi herra Pickwick huuliaan maiskutellen, "oikein hyvää! Otanpa toisenkin lasin. Kylmää, hyvin kylmää! Terveydeksenne, hyvät herrat", jatkoi herra Pickwick yhä pitäen kiinni, ruukusta. "Dingley-Delliläisten ystäviemme malja!"
Malja juotiin äänekkäin suosionhuudoin.
"Minäpä sanon, mitä teen, jotta harjaannun jälleen ampumaan", sanoi herra Winkle syöden leipää ja kinkkua taskuveitsellään. "Asetan täytetyn peltopyyn patsaan nenään ja ammun sitä; aloitan ensin läheltä ja vähitellen pidennän välimatkaa. Luullakseni se on erinomaista harjoitusta."
"Tiedän erään herran”, sanoi Sam Weller, joka menetteli siten ja aloitti kahden jalan päästä. Mutta hän ei koskaan yrittänyt uudelleen, sillä hän ampui linnun ihan mäsäksi heti ensimmäisellä laukauksella, eikä kukaan nähnyt siitä sittemmin höyhentäkään."
"Sam!" sanoi herra Pickwick.
"Herra", vastasi Sam Weller.
"Ole hyvä ja säilytä juttusi siksi, kunnes joku pyytää sinua kertomaan niitä."
"Kyllä, herra."
Herra Weller vilkutti sitä silmäänsä, joka ei ollut olutkannun peitossa, jota hän par'aikaa nosti huulilleen, niin ilmeikkäästi, että molemmat pojat joutuivat vaistomaisen kouristuskohtauksen valtaan ja pitkä metsänvartija suvaitsi hymyillä.
"Tosiaankin kerrassaan oivallista kylmää punssia", sanoi herra Pickwick katsellen toimessaan savipulloa, "ja päivä on perin kuuma, ja... Tupman, hyvä ystävä, lasi kylmää punssia?"
"Erittäin mielelläni", vastasi herra Tupman, ja juotuaan tämän lasin herra Pickwick joi toisen vain nähdäkseen, oliko punssissa appelsiininkuoria, koska appelsiininkuori aina vaikutti haitallisesti hänen terveyteensä. Huomattuaan, ettei niitä siinä ollut, herra Pickwick joi lasin lisää heidän poissaolevan ystävänsä terveydeksi ja tunsi sitten voimakasta kutsumusta ehdottaa uuden maljan —, punssin tuntemattoman valmistajan kunniaksi.
Tämä säännöllisesti jatkuva lasisarja teki huomattavan vaikutuksen herra Pickwickiin. Hänen kasvonsa säteilivät mitä aurinkoisinta hymyä, hymy leikki hänen huuliensa ympärillä ja hyväntuulinen hilpeys vilahteli hänen silmissään. Antaen vähitellen myöten virkistävän nesteen vaikutukselle, jota lämmin sää vielä vahvisti, herra Pickwick innostui palauttamaan mieleensä laulua, jonka hän oli kuullut joskus lapsuudessaan, mutta kun yritys osoittautui turhaksi, hän koetti virkistää muistiaan vielä muutamalla lasillisella, joilla kuitenkin näytti olevan ihan päinvastainen vaikutus, sillä ensin unohdettuaan laulun sanat hän alkoi unohtaa sanojen ääntämisen yleensä, ja lopulta hän, kun oli noussut jaloilleen pitääkseen seurueelle kaunopuheisen puheen, kaatui rattaille ja nukkui heti syvään uneen.
Kun ruokatavarat oli sullottu koriin ja huomattu ihan mahdottomaksi saada herra Pickwickiä hereille horroksestaan, keskusteltiin vähän aikaa siitä, olisiko parempi, että herra Weller työntäisi isäntänsä takaisin kotiin, vai jätettäisiinkö hänet siihen, missä hän oli, kunnes he kaikki olisivat valmiit palaamaan. Lopulta sovittiin jälkimmäisestä vaihtoehdosta, ja kun retkeä oli enää määrä jatkua vain tunnin verran ja kun herra Weller kovasti pyyteli päästä mukaan, päätettiin herra Pickwick jättää nukkumaan rattaille ja ottaa hänet mukaan paluumatkalla. Niin he siis lähtivät pois jättäen herra Pickwickin mukavasti kuorsaamaan katveeseen.
Ei ole mitään järjellistä syytä epäillä sitä, että herra Pickwick olisi jatkanut kuorsaamistaan varjossa siihen saakka kunnes hänen ystävänsä olisivat palanneet, tai jollei niin olisi käynyt, siksi kunnes illan varjot olisivat laskeutuneet seudun ylle, tietysti edellyttäen, että hänen olisi sallittu olla rauhassa. Mutta hänen ei sallittu olla rauhassa, ja sepä se juuri keskeytti hänen kuorsaamisensa.
Kapteeni Boldwig oli pieni, äkäinen mies, jolla oli jäykkä musta kaulaliina ja sininen pitkä takki, mies joka aina, kunhan suvaitsi lähteä kävelylle katsomaan tiluksiaan, piti seuralaisinaan paksua kuparipäistä rottinkikeppiä ja nöyränaamaista puutarhuria ja tämän apulaista, joille kapteeni Boldwig antoi käskynsä asiaankuuluvan ylhäisesti ja ankarasti, sillä kapteeni Boldwigin sisar oli naimisissa markiisin kanssa, ja kapteenin talo oli huvila ja hänen maatilansa "puisto", mikä kaikki oli hyvin korkeaa ja mahtavaa ja suurta.
Herra Pickwick ei ollut vielä nukkunut puolta tuntia, kun pieni kapteeni Boldwig kahden puutarhurinsa seuraamana kävellä kopsutteli hänen makuupaikkaansa päin niin nopeasti kuin hänen kokonsa ja mahdikkuutensa suinkin salli. Ja kun kapteeni tuli tammen juurelle, hän pysähtyi, veti syvään henkeä ja katseli näköalaa ikään kuin olisi tuumaillut, että näköalasta pitäisi tuntua hyvin mairittelevalta, kun hän suvaitsi kiinnittää huomionsa siihen. Ja sitten hän löi painokkaasti kepillään maata ja kutsui ylipuutarhuria.
"Hunt", komensi kapteeni Boldwig.
"Mitä, herra?" sanoi puutarhuri.
"Ruoho on tällä paikalla tasoitettava huomisaamuun mennessä, kuuletteko, Hunt?"
"Kyllä, herra."
"Ja pitäkää huolta siitä, että tämä paikka pysyy järjestyksessä, ymmärrättekö, Hunt?"
"Kyllä, herra."
"Ja muistuttakaa minua, että laitatan taulun, jossa puhutaan ilkityöntekijöistä ja itsestään laukeavista pyssyistä ja muista sellaisista laitoksista, joilla pidetään rahvasta loitolla. Kuuletteko Hunt, kuuletteko?"
"En unohda sitä, herra kapteeni."
"Suokaa anteeksi, herra kapteeni", sanoi toinen mies lähestyen käsi hatun lierille kohotettuna.
"No, Wilkins, mitä asiaa teillä on?" kysyi kapteeni Boldwig.
"Suokaa anteeksi, herra kapteeni, mutta luulen, että täällä tänään on ollut häiriöntekijöitä."
"Haa!" äänsi kapteeni ja katseli tuikeasti ympärilleen. "Niin, herra kapteeni, ja luulen, että he ovat syöneet täällä."
"Niinpä ne kirotut hävyttömät lurjukset ovat tehneet", sanoi kapteeni Boldwig, kun hänen silmiinsä osuivat kaikkialle ruohoon tippuneet muruset ja muut ruoantähteet. "Ovat todella ahmineet ruokaansa täällä. Toivonpa, että ne maankiertäjät olisivat nyt tässä!" sanoi kapteeni puristaen paksua keppiään.
"Toivoisinpa, että ne maankiertäjät olisivat nyt tässä!" toisti kapteeni kiukkuisena.
"Suokaa anteeksi, herra kapteeni", sanoi Wilkins, "mutta..."
"Mutta mitä?" ärjyi kapteeni, ja kun hänen silmänsä seurasivat Wilkinsin pelokkaan katseen suuntaa, ne kohtasivat herra Pickwickin ja käsirattaat.
"Kuka sinä lurjus olet?" karjui kapteeni antaen herra Pickwickin ruumiille muutaman läimäyksen paksulla kepillään. "Mikä on nimesi?"
"Kylmä punssi", mutisi herra Pickwick, kun hän taas vaipui uneen.
"Häh?" kysyi ällistynyt kapteeni Boldwig. Ei vastausta.
"Minkä hän sanoi nimekseen?" kysyi kapteeni.
"Punssi, luullakseni, herra kapteeni", vastasi Wilkins.
"Se on hävytöntä, kirotun hävytöntä!" jahkaili kapteeni Boldwig. "Hän on vain nukkuvinaan", jatkoi kapteeni ankaran kiukun vallassa. "Hän on humalassa, hän on juopunut plebeiji. Kärrää hänet pois, Wilkins, kärrää pois!"
"Minne minun on hänet kärrättävä, herra kapteeni?" kysyi Wilkins hyvin pelokkaasti.
"Kärrää helvettiin!" vastasi kapteeni Boldwig.
"Hyvä on, herra kapteeni", vastasi Wilkins.
"Seis!" komensi kapteeni.
Wilkins pysähtyi silmänräpäyksessä.
"Kärrää hänet lammaskarsinaan, niin saadaan nähdä, sanooko hän selvittyään vielä itseään Punssiksi. Hän ei saa uhmailla minua, hän ei voi uhmailla minua. Ala työntää!"
Ja niin kärrättiin herra Pickwick äkäisen komennon mukaisesti pois, ja suuri kapteeni Boldwig jatkoi vihasta puhkuen kulkuaan.
Pienen seurueen hämmästys oli kuvaamaton, kun he palatessaan huomasivat herra Pickwickin kadonneeksi ja että hän oli ottanut käsirattaat mukaansa. Se oli salaperäisin ja arvaamattomin seikka, mistä milloinkaan oli kuultu puhuttavan. Sillä johan sekin oli perin kummallista, että rampa mies oli muitta mutkitta noussut jaloilleen ja kävellyt tiehensä, mutta että hän vielä päälle päätteeksi työnsi raskaita käsirattaita edellään kuin huvikseen! — se tuntui suorastaan ihmeeltä. He etsivät perin pohjin joka nurkan ja kolkan, yhdessä ja erikseen, huusivat, vihelsivät, nauroivat, kutsuivat, kaikki tuloksetta. Herra Pickwickiä ei voinut löytää. Etsittyään turhaan muutaman tunnin he päätyivät siihen epämieluisaan johtopäätökseen, että heidän oli mentävä kotiin ilman häntä.
Sillä välin herra Pickwick oli ehjin nahoin työnnetty lammaskarsinaan, sijoitettu sinne käsirattaissa yhä kuorsaavana ei ainoastaan kylän kaikkien poikien, vaan koko väestön kolmen neljänneksen suureksi tyydytykseksi ja riemuksi, sillä he olivat kokoontuneet karsinan ympärille odottamaan herra Pickwickin havahtumista. Jos he olivat äärimmäisen tyytyväisiä jo siitä, että saivat nähdä arvon herraa työnnettävän rattailla, niin kuinka monta sataa kertaa suurempi olikaan heidän riemunsa, kun herra Pickwick muutaman kerran epäselvästi huudettuaan Samia nousi istumaan rattailla ja katseli kuvaamattoman ällistyneenä silmiensä edessä kurkkivia kasvoja.
Yleinen riemuhuuto oli hänen heräämisensä todistuksena ja hänen vaistomainen kysymyksensä: "Mitä tämä merkitsee?" herätti uuden, jos mahdollista vielä äänekkäämmän naurunrähäkän.
"Tästä tulee lystiä", huusi väki.
"Missä minä olen?" huudahti herra Pickwick.
"Karsinassa", vastasi joukko.
"Kuinka olen joutunut tänne? Mitä olen tehnyt? Mistä minut on tuotu?"
"Boldwig, kapteeni Boldwig", oli ainoa vastaus.
"Päästäkää minut pois!" huusi herra Pickwick. "Missä palvelijani on? Missä ystäväni ovat?"
"Ei teillä sellaisia ole. Hurraa!"
Sitten rattaisiin lensi juurikas, sitten peruna ja sitten muna ja muita pieniä esineitä osoitukseksi monipäisen joukon leikkisästä mielialasta.
Ei kukaan voi sanoa, kuinka kauan tätä näytelmää olisi kestänyt ja kuinka paljon herra Pickwick olisi saanut kärsiä, jolleivät nopeasti ohivierivät vaunut äkkiä olisi pysähtyneet ja niistä noussut ukko Wardle ja Sam Weller. Edellinen tunkeutui vähemmässä ajassa kuin sen kirjoittamiseen, vieläpä lukemiseenkaan kuluu, herra Pickwickin luo ja asetti hänet ajopeleihin, juuri kuin jälkimmäinen oli päättänyt kolmannen ja viimeisen erän nyrkkeilyottelussa kylän oikeudenpalvelijan kanssa.
"Juoskaa tuomarin luo!" huusi kymmenen ääntä.
"Juoskaa te vain", sanoi herra Weller hypähtäen ajajan istuimelle. "Sanokaa terveisiä, herra Wellerin terveiset, sille tuomarille, ja kertokaa sille, että annoin selkään sen poliisille ja että jos hän hakee itselleen uutta, niin tulen takaisin aamulla ja nyljen hänetkin. Anna ravata, veikko!"
"Heti kun pääsen Lontooseen, haastatan oikeuteen tuon kapteeni Boldwigin laittomasta vangitsemisesta", sanoi herra Pickwick, kun vaunut vierivät ulos kylästä.
"Näyttää siltä kuin olisimme tehneet häiriötä", sanoi Wardle.
"Vähät minä siitä, otan haasteen", sanoi herra Pickwick.
"Ette ota", sanoi Wardle.
"Otanpa totta tos..." Mutta kun Wardlen kasvoilla väikkyi perin humoristinen ilme, herra Pickwick hillitsi itsensä ja sanoi: "Miksi en ottaisi?"
"Siksi", sanoi ukko Wardle halkeamaisillaan naurusta, "että asia saatettaisiin kääntää jotakuta meikäläistä vastaan ja sanoa, että olimme juoneet liiaksi kylmää punssia."
Herra Pickwick ei voinut sille mitään, että hänenkin kasvoilleen levisi kuin levisikin hymy, että hymy muuttui nauruksi ja nauru hohotukseksi ja hohotus tuli yleiseksi. Niinpä he pitääkseen yllä hyvää tuultaan pysähtyivät ensimmäiseen ravintolaan, jonne saapuivat tien varrella, ja tilasivat vettä ja konjakkia kaikille ja oikein väkevän sekoituksen herra Samuel Wellerille.
20. luku.
OSOITTAA, KUINKA DODSON JA FOGG HOITIVAT ASIOITA JA HEIDÄN KIRJURINSA
HUVITUKSIA JA KUINKA LIIKUTTAVA KESKUSTELU TAPAHTUI HERRA WELLERIN
JA HÄNEN KAUAN KADOKSISSA OLLEEN ISÄNSÄ VÄLILLÄ. EDELLEEN, MILLAISIA
VALITUITA HENKIÄ KOKOONTUI "HARAKKAAN JA KANTOON" JA KUINKA
SUURENMOINEN LUKU SEURAAVASTA TULEE.
Likaisen talon pohjakerroksessa, Cornhillin Freemans Courtin kaukaisimmassa päässä, istui neljä herrojen Dodson & Foggin kirjuria. Nuo Dodson ja Fogg olivat kaksi Hänen Majesteettinsa attorneytä. Kings Benchissä ja Westminsterin siviilioikeudessa ja sollicitoreita. korkeimmassa tuomioistuimessa, ja nuo edellämainitut kirjurit saivat nauttia yhtä paljon taivaan valosta ja taivaan auringosta jokapäiväisen työskentelynsä ohella kuin saattaa toivoa ihminen, joka on asetettu suhteellisen syvän kaivon pohjaan, mutta ei voi nähdä tähtiä keskellä päivää, mihin taas jälkimmäinen eristetty asema suo tilaisuuden.
Herrojen Dodsonin ja Foggin asianajotoimisto oli pimeä, ummehtunut, mullalle tuoksahtava huone, joka oli korkealla väliseinällä jaettu kahtia, jotta kirjurit saisivat olla suojassa epäpyhiltä katseilta. Huoneessa oli pari vanhaa puutuolia, hyvin äänekkäästi naksuttava seinäkello, almanakka, sateenvarjoteline, muutama hattunaulakko ja eräitä hyllyjä, joille oli asetettu joitakin täplikkäitä, likaisia paperikääröjä, eräitä nimilapuin varustettuja honkaisia laatikoita ja joukko vanhoja, erimuotoisia ja -kokoisia mustepulloja. Toimistosta vei pihalle lasiovi, ja tämän oven toiselle puolelle ilmestyi edellisessä kappaleessa tarkkaan selostettuja tapahtumia seuraavana perjantaiaamuna herra Pickwick, Sam Wellerin seuratessa kintereillä.
"Tulkaa sisään, ettekö kuule!" huusi ääni aitauksen takaa vastaukseksi herra Pickwickin varovaiseen koputukseen. Siitä rohkaistuina herra Pickwick ja Sam astuivat sisään.
"Ovatko herrat Dodson ja Fogg kotona?" kysyi herra Pickwick kohteliaasti lähestyen aitausta hattu kädessä.
"Dodson ei ole kotona ja Foggilla on kiireellistä työtä", vastasi ääni ja samalla tirkisti pää, jolle ääni kuului, kynä korvan takana, aitauksen yli herra Pickwickiä.
Päähän kuuluva hiekan värinen tukka oli huolellisesti kammattu jakaukselle toiselle puolelle, silitetty hiusvoiteella ja hajoitettu pieniksi puolipyöreiksi kiharoiksi litteän naaman ympärille. Kasvoja taas koristi pienet silmät ja reunusti likainen kaulus ja haalistunut musta kaulaliina.
"Dodson ei ole kotona ja Foggilla on kiireellistä työtä", toisti mies, jolle pää kuului.
"Milloin herra Dodson palaa?" tiedusteli herra Pickwick.
"En osaa sanoa."
"Kestääkö kauan, ennenkuin herra Fogg on lopettanut työnsä?"
"En tiedä."
Samassa mies alkoi hyvin huolellisesti teroittaa kynäänsä, ja toinen kirjuri, joka pulpettinsa kannen suojassa valmisteli paukkujauhetta, nauroi hyväksyvästi.
"Taitaa olla paras jäädä odottamaan", sanoi herra Pickwick. Mitään vastausta ei kuulunut, niin että herra Pickwick istuutui pyytämättä, kuunteli kellon äänekästä naksutusta ja kirjurien puoliäänistä keskustelua.
"Se oli vasta hauskaa", sanoi yksi herroista, jolla oli yllään ruskea, messinkinappinen takki ja musteentahrimat harmaat housut, päättäessään puoliääneen selonteon edellisen illan seikkailuistaan.
"Peevelin hauskaa, peevelin hauskaa", sanoi jauhetta sekoittava mies.
"Tom Cummins johti puhetta", sanoi ruskeatakkinen mies. "Kello oli puoli viisi, kun tulin Somers Towniin, ja silloin olin niin perin pehmeä, etten kyennyt löytämään avaimenreikää, vaan minun täytyi kolkuttaa akka hereille. Mitähän ukko Fogg mahtaisi sanoa, jos saisi sen tietää? Saisinpa meikein kalossinkuvan, vai mitä luulette?"
Tälle humoristiselle mietelmälle kaikki kirjurit nauroivat yhteen ääneen.
"Olipa aika hauskaa, kun Fogg oli täällä tänä aamuna", aloitti ruskeatakkinen taas. "Jack oli yläkerrassa papereita järjestämässä ja te molemmat karttamerkkitoimistossa. Fogg oli par'aikaa täällä kirjeitä avaamassa, kun se vekkuli, jota vastaan me nostimme kanteen Camberwellissa, muistattehan? tuli sisään. Mikä hänen nimensä nyt olikaan?"
"Ramsey", sanoi kirjuri, joka oli puhunut herra Pickwickin kanssa.
"Juuri niin, Ramsey — hyvin nukkavierun näköinen ukkeli. 'No, hyvä herra', sanoi ukko Fogg katsellen häntä hyvin äkäisesti — tiedättehän hänen tapansa. — 'No, oletteko tullut selvittämään asiaa?' — 'Olen kyllä, herra asianajaja', sanoi Ramsey pistäen kätensä taskuun ja ottaen rahaa: 'Velka on kaksi puntaa kymmenen shillinkiä ja kulut kolme puntaa viisi shillinkiä ja tässä ovat rahat!' Ja hän huokasi kuin palje pistäessään pöydälle rahat, jotka oli kääritty ruskeaan paperiin. Fogg katseli ensin rahoja ja sitten miestä, ja sitten hän yskäisi omituisella tavallaan, niin että tiesin jotakin olevan tulossa. 'Ette näy tietävän, että on rekisteröity uusi haaste, joka oleellisesti lisää kustannuksia.' — 'Ette kai sitä tarkoita, herra asianajaja', sanoi Ramsey horjahtaen taaksepäin. 'Määräaikahan meni umpeen vasta eilen illalla.' — 'Sitä minä kuitenkin tarkoitan', sanoi Fogg. 'Kirjurini on juuri mennyt rekisteröimään sitä. — Eikö herra Jackson mennyt rekisteröimään haastetta Bullmanin ja Ramseyn asiassa, herra Wicks?' Myönsin tietysti niin tapahtuneen, ja sitten Fogg yskäisi taas ja silmäili Ramseyta. 'Hyvä Jumala', sanoi Ramsey, 'olen ollut tulla hulluksi haaliessani kokoon nämä rahat, ja kaikki turhan takia.' — 'Ei suinkaan', sanoi Fogg kylmästi. 'Teidän on parempi mennä takaisin, koota vielä vähän rahaa ja palata ajoissa.' — 'Minä en saa niitä, hyvä Jumala!' sanoi Ramsey lyöden nyrkillä pöytään. 'Älkää peloitelko minua uhkauksillanne', sanoi Fogg muka hyvin kiivaana. 'En minä teitä uhkaile', sanoi Ramsey. 'Uhkailette kyllä', sanoi Fogg. 'Menkää ulos, herra, menkää ulos tästä toimistosta ja palatkaa, kun olette oppinut, kuinka tulee käyttäytyä.' No niin, Ramsey koetti puhua, mutta Fogg ei sitä sallinut, joten hän pisti rahat taskuunsa ja livahti ulos. Ovi oli tuskin paukahtanut kiinni, kun ukko Fogg kääntyi ympäri minuun päin makea hymy kasvoillaan ja otti haasteen takkinsa taskusta. 'Tässä Wicks', sanoi Fogg, 'ottakaa ajuri ja ajakaa Templeen niin nopeasti kuin voitte ja rekisteröikää tämä! Kulut saamme ihan varmasti, sillä hän on säännöllinen mies, jolla on suuri perhe ja palkkaa viisikolmatta shillinkiä viikossa, ja jos hän antaa meille laillisen takuun rahoista, kuten hänen lopulta on pakko tehdä, niin tiedän, että hänen isäntänsä pitävät huolen siitä, että velka tulee maksetuksi, niin että voimme kerta kaikkiaan ottaa häneltä niin paljon kuin voimme, herra Wicks. On kristillinen teko menetellä niin herra Wicks, sillä hänenkaltaiselleen suunperheiselle ja pienituloiselle miehelle on vain etua, kun saa hyvän opetuksen, ettei enää mene tekemään velkaa. Eikö niin, herra Wicks?' Ja hän hymyili niin hyväntahtoisesti poistuessaan, että oli oikein ilo katsella häntä. Hän on aika etevä liikemies", sanoi Wicks syvästi ihailevalla äänellä, "aika etevä".
Nuo kolme muuta herraa yhtyivät sydämensä pohjasta tähän mielipiteeseen, ja tarina herätti heissä rajatonta tyydytystä.
"Kaunista väkeä!" kuiskasi herra Weller isännälleen. "Heillä on merkillinen käsitys hauskuudesta."
Herra Pickwick nyökkäsi hyväksyvästi ja yskäisi vetääkseen puoleensa aitauksen takana istuvien nuorten miesten huomion, jotka näin virkistettyhän mieltään pienellä pakinalla, suvaitsivat kiinnittää hieman huomiota vieraaseenkin.
"Sattuisikohan Fogg jo olemaan vapaa?" sanoi Jackson.
"Menen katsomaan", virkkoi Wicks laskeutuen laiskasti tuoliltaan. "Minkä nimen saan ilmoittaa herra Foggille?"
"Pickwick", vastasi näiden muistelmien kuuluisa päähenkilö.
Herra Jackson meni yläkertaan asiaa toimittamaan ja palasi heti ilmoittaen, että herra Fogg ottaisi herra Pickwickin vastaan viiden minuutin kuluttua. Sitten hän palasi pulpettinsa ääreen.
"Mikä hänen nimensä olikaan?" kuiskasi Wicks. "Pickwick", vastasi Jackson, "vastaaja Bardellin ja Pickwickin jutussa."
Aitauksen takaa kuului äkillistä jalkojen raapimista, johon sekaantui pidätetyn naurun purskahduksia.
"Tähtäävät teihin, herra", kuiskasi Sam Weller.
"Tähtäävät minuun? Mitä sinä sillä tarkoitat?"
Herra Weller vastasi osoittamalla peukalollaan olkansa yli, ja katsahtaessaan ylös herra Pickwick pääsi tietoisuuteen siitä miellyttävästä tosiasiasta, että kaikki neljä kirjuria, joiden kasvot ilmaisivat mitä suurinta hilpeyttä, tarkastelivat pää puisen aitauksen yli kurotettuina yksityiskohtaisesti tuon otaksutun naisten sydänten murtajan olemusta. Kun hän silmäsi sinnepäin katosi päärivi äkkiä, ja samassa alkoi kuulua hurjasti paperin yli kiitävien kynien rapinaa.
Äkillinen kellon helähdys kutsui herra Jacksonin Foggin huoneeseen, josta hän palasi sanomaan, että herra Fogg oli valmis ottamaan vastaan herra Pickwickin, jos hän suvaitsisi nousta ylempään kerrokseen.
Siispä herra Pickwick kiipesi ylös portaita jättäen Samin alakertaan. Seuraavassa kerroksessa oli pihanpuoleisen huoneen ovessa suurilla kirjaimilla vaikuttavat sanat "Herra Fogg" ja kun herra Pickwick oli kolkuttanut oveen ja kuullut kehoituksen astua sisään, ohjasi Jackson hänet isäntänsä luo.
"Onko herra Dodson toimistossa?" kysyi herra Fogg
"Hän on juuri saapunut, herra", vastasi Jackson
"Pyytäkää häntä tulemaan tänne."
"Kyllä, herra." Jackson poistui.
"Olkaa hyvä ja istuutukaa, hyvä herra", sanoi Fogg "Tässä on asiapaperi. Kumppanini tulee heti, niin että voimme ruveta keskustelemaan asiasta."
Herra Pickwick istuutui ja otti paperin, mutta ei lukenut sitä, vaan kurkisti sen reunan yli ja tarkasteli lakimiestä. Tämä oli vanhanpuoleinen pisamakasvoinen, kasvissyöjän näköinen herrasmies; hänellä oli yllä musta takki, tummaraitaiset housut ja pienet mustat säärystimet; — senlaatuinen olento, joka näytti olevan oleellinen osa pulpetista, jonka ääressä hän kirjoitti, ja jolla näytti olevan yhtä paljon ajatuksia ja tunteita kuin sillä.
Muutaman minuutin hiljaisuuden jälkeen ilmestyi huoneeseen herra Dodson, kömpelö, lihavahko, ankaran näköinen hyvin kovaääninen mies, ja keskustelu alkoi.
"Tämä on herra Pickwick", sanoi Fogg.
"Jahah! Te olette vastaajana Bardell-Pickwickin jutussa?" kysyi Dodson.
"Olen kyllä", vastasi herra Pickwick
"No niin", sanoi Dodson. "Ja mitä teillä on esitettävää?"
"Niin", sanoi Fogg työntäen kätensä housuntaskuihin ja heittäytyen takakenoon nojatuolissaan, "mitä teillä on esitettävää, herra Pickwick?"
"Ole hiljaa, Fogg!" sanoi Dodson. "Anna minun kuunnella, mitä herra Pickwickillä on sanottavaa."
"Tulin tänne, hyvät herrat", aloitti herra Pickwick silmäillen rauhallisesti kumppanuksia, "ilmaisemaan sen hämmästyksen tunteen, jota tunsin saadessani kirjeenne muutamia päiviä sitten, ja kysymään, mitä syytä teillä saattaa olla toimenpiteisiin minua vastaan."
"Syitä toim...", niin paljon sai Fogg sanotuksi, kun Dodson pysähdytti hänet.
"Herra Fogg", sanoi Dodson, "minä aion nyt puhua."
"Pyydän anteeksi", sanoi Fogg.
"Mitä toimenpiteittemme syihin tulee, hyvä herra", jatkoi Dodson äänessään siveellistä ylemmyyttä, "niin — tutkikaa omaatuntoanne ja omia tunteitanne! Meidän toimintaamme, hyvä herra, johtavat ainoastaan asiakkaamme antamat tiedot. Nämä tiedot, hyvä herra, saattavat olla oikeita tai vääriä, ne voivat olla luotettavia tai epäluotettavia. Mutta jos ne ovat oikeita ja jos ne ovat luotettavia, en epäröi sanoessani, hyvä herra, että meidän toimenpiteittemme vaikuttimet, hyvä herra, ovat lujat ja järkkymättömät. Te olette kenties onnettomuuden uhri, hyvä herra, tai voitte olla vehkeilijä, mutta jos minua lautakunnan jäsenenä vaadittaisiin valallani, hyvä herra, lausumaan mielipiteeni käytöksestänne, hyvä herra, niin en epäröisi vakuuttaa, että minulla on siitä vain yksi mielipide."
Tässä Dodson kohotti rintaansa näytellen loukatun hyveen osaa ja katseli Foggia, joka painoi kätensä syvemmälle taskuihinsa ja lausui tietävästi päätään nyökäyttäen täysin hyväksyvällä äänellä:
"Ihan varmasti."
"Hyvä!" sanoi herra Pickwick hänen kasvojensa ilmaistessa huomattavaa kiusaantumista, "sallikaa minun vakuuttaa, että olen mitä onnettomin mies, sikäli kuin tästä asiasta on puhe."
"Toivon, että asianlaita on niin, hyvä herra", vastasi Dodson. "Uskon, että se saattaakin olla niin. Jos todella olette syytön siihen, mistä teitä syytetään, olette onnettomampi kuin mitä ainoakaan ihminen mielestäni saattaa olla. Mitä te sanotte, herra Fogg?"
"Sanon ihan sitä samaa kuin tekin", vastasi Fogg hymyillen epäuskoisesti.
"Se haaste, jolla asia alkaa, hyvä herra", jatkoi Dodson, "on säännönmukaisesti annettu. Missä päiväkirja on, herra Fogg?"
"Tässä se on", sanoi Fogg ojentaen hänelle pergamenttikantisen, nelikulmaisen kirjan.
"Tässä on otsake", selitteli Dodson. "'Middlesex. Leskirouva Martha Bardellin haaste herra Samuel Pickwickiä vastaan. Vahingonkorvausta 1,500 puntaa. Dodson ja Fogg kantajan puolesta, elokuun 28. p. 1830.' Kaikki on järjestyksessä, hyvä herra, täydellisesti."
Dodson yskäsi ja katsahti Foggiin, joka myös sanoi: "Täydellisesti."
Sitten molemmat käänsivät silmänsä herra Pickwickiin.
"Minun on siis käsitettävä asia niin", sanoi herra Pickwick, "että tarkoituksenne tosiaan on jatkaa tätä juttua?"
"Käsitettävä niin, hyvä herra? Kyllä, ihan niin", vastasi Dodson huulet niin lähellä hymyä kuin hänen arvokkuutensa suinkin salli.
"Ja että korvausta todella vaaditaan puolitoistatuhatta puntaa?"
"Johon käsitykseen voitte lisätä vakuutukseni, että jos olisimme voineet vaikuttaa asiakkaaseemme, korvaus olisi määrätty kolme kertaa suuremmaksi", vastasi Dodson.
"Muistelenpa sitä paitsi rouva Bardellin erikoisesti sanoneen", huomautti Fogg silmäten Dodsoniin, "että hän ei sovi asiaa pennyäkään vähemmästä".
"Eittämättömästi", vastasi Dodson ankarasti. Sillä juttu oli juuri alullaan, eikä sopinut antaa herra Pickwickin yrittää päästä siitä sovinnossa, vaikka hän olisi niin halunnutkin.
"Koska ette tee mitään sovintoehdotusta, hyvä herra", sanoi Dodson pitäen oikeassa kädessään pergamenttipalaa ja ystävällisesti työntäen vasemmalla siitä paperille kirjoitettua jäljennöstä herra Pickwickille, "lienee parasta antaa teille jäljennös haasteesta, hyvä herra. Tässä on alkuperäinen, hyvä herra."
"Hyvä on, hyvät herrat, hyvä on", sanoi herra Pickwick, kun hän itse ja hänen vihansa nousivat samalla kertaa. "Saatte kuulla asiasta asianajajaltani."
"Olemme hyvin onnelliset, jos niin käy", sanoi Fogg käsiään hykertäen.
"Hyvin onnelliset", sanoi Dodsonkin avatessaan oven.
"Mutta ennen kuin lähden, hyvät herrat", sanoi kiihtynyt herra Pickwick, kääntyen ympäri ensimmäisellä portaalla, "sallinette minun sanoa, että kaikista hävyttömistä ja lurjusmaisista menettelyistä..."
"Seis, herra, seis", keskeytti Dodson mitä kohteliaimmin. "Herra Jackson! Herra Wicks!"
"Täällä", äänsivät molemmat kirjurit ilmestyen portaitten pohjalle.
"Tahdoin vain kuulla, mitä tämä herra sanoo", selitti Dodson. "Olkaa hyvä, jatkakaa, hyvä herra! 'Hävytön ja lurjusmainen menettely', sanoitte kai?"
"Niin sanoin", vastasi herra Pickwick ihan kuohuksissaan. "Sanoin, että kaikista hävyttömistä ja lurjusmaisista menettelyistä, mitä milloinkaan on yritetty, tämä on kaikkein pahin. Toistan sen, hyvät herrat."
"Kuulettehan, herra Wicks?" sanoi Fogg.
"Älkää unohtako tuota sanamuotoa, herra Jackson!" kehoitti Dodson.
"Ehkäpä haluatte sanoa meitä petkuttajiksi?" ehdotti Dodson. "Olkaa hyvä, sanokaa vain, jos tunnette halua siihen, olkaa hyvä ja sanokaa!"
"Sanon kyllä", vastasi herra Pickwick. "Te olette petkuttajia."
"Oikein hyvä", sanoi Dodson. "Kuulitte kai sen sinne alas, herra Wicks?"
"Kuulin kyllä, herra Dodson."
"Tulkaa porrasta tai paria korkeammalle, jollette kuule", lisäsi herra Fogg. "Jatkakaa, hyvä herra, jatkakaa! Teidän olisi paras sanoa meitä varkaiksi, tai ehkäpä teitä huvittaisi käydä jonkun kimppuun? Olkaa hyvä vain. Emme tee vähintäkään vastarintaa, hyvä herra. Olkaa hyvä!"
Kun Fogg asettui hyvin houkuttelevasti herra Pickwickin nyrkkiin puristuneen kouran ulottuviin, on tuskin epäiltävää, eikö tämä herra olisi seurannutkin hänen vakavaa kehoitustaan, jollei Sam olisi tullut väliin. Hän oli kuullut sananvaihdon, lähti konttorista, kiipesi portaita ja tarttui isäntänsä käsivarteen.
"Tulkaa pois nyt", sanoi herra Weller. "Höyhenpallo on hyvin hauskaa peliä, kunhan te itse vain ette ole pallo eikä kaksi lakimiestä karttuina, jolloin leikki käy liian kuumaksi ollakseen hauskaa. Tulkaa pois, herra! Jos teitä huvittaa keventää mieltänne pieksämällä jotakuta, niin tulkaa ulos pihalle ja pieskää minua, mutta se on liian kallista hommaa täällä suoritettavaksi!"
Ja muitta mutkitta herra Weller kuljetti isäntänsä portaita alas ja ulos pihalta ja saatuaan hänet ehein nahoin Cornhillin kadulle, asettui hänen taakseen valmistuen seuraamaan häntä, minne hyvänsä tämä halusi hänet viedä.
Herra Pickwick käveli eteenpäin syvissä ajatuksissa, meni kadun yli Mansion Housea kohti ja suuntasi askelensa Cheapsiden puolelle. Sam alkoi jo ihmetellä, minne he olivat menossa, kun hänen isäntänsä kääntyi sanomaan:
"Sam, menen suoraan herra Perkerin luo."
"Se on ihan prikulleen se paikka, jonne teidän olisi pitänyt mennä eilen illalla", vastasi herra Weller.
"Taidat olla oikeassa", myönsi herra Pickwick.
"Varmasti olen", vahvisti herra Weller.
"Hyvä on, hyvä on, Sam! Mennään sinne heti, mutta ensiksi, koska tunnen olevani hiukan kuohuksissa, ottaisin mielelläni lasin vettä ja väkevää kuumana. Mistähän sitä saisi?"
Herra Wellerin Lontoon tuntemus oli laaja ja yksityiskohtainen. Hän vastasi vähääkään miettimättä:
"Toinen talo oikealla, viimeistä edellinen talo samalla puolella tietä. Valitkaa se osasto, joka on lähinnä takkaa, sillä siellä ei ole jalkaa keskellä pöydän alla, kuten muissa, mikä on hyvin epämukavaa."
Herra Pickwick seurasi tinkimättä palvelijansa ohjetta ja pyytäen Samia seuraamaan mukana astui hänen ilmoittamaansa kapakkaan, missä kuuma toti nopeasti asetettiin hänen eteensä, kun taas herra Weller, kunnioittavan välimatkan päässä istuen, vaikka kyllä saman pöydän ääressä kuin isäntäkin, sai virkistyksekseen tuopin portteria.
Huone oli hyvin yksinkertainen ja nähtävästi matka vaunujen ajureiden erikoisessa suojeluksessa, sillä muutamia herrasmiehiä, jotka kaikki olivat sen näköisiä kuin olisivat kuuluneet tuohon oppineeseen säätyyn, istui juoden ja tupakoiden eri aitauksissa. Heidän joukossaan herätti erikoisesti herra Pickwickin huomiota paksu, punanaamainen, vanhahko mies, joka istui vastapäisessä aitauksessa. Hän poltteli hyvin kiivaasti, mutta imaistuaan aina puolikymmentä haikua hän otti piipun suustaan ja silmäili ensiksi herra Welleriä ja sitten herra Pickwickiä. Sitten hän upotti neljänneksen kannuun niin suuren osan kasvoistaan kuin astian koko salli ja silmäili taas Samia ja Pickwickiä. Sitten hän jälleen imi sauhua puolikymmentä kertaa syvissä mietteissä ja katseli taas heitä. Lopuksi hän nosti jalkansa tuolin istuimelle, nojasi ruumiinsa seinään ja alkoi keskeyttämättä vedellä sauhuja ja silmäillä äsken tulleita savupilven läpi ikään kuin olisi päättänyt katsella heitä niin paljon kuin mahdollista.
Ensin paksun miehen liikkeet jäivät herra Welleriltä huomaamatta, mutta kun hän näki herra Pickwickin silmien silloin tällöin kääntyvän mieheen, hänkin alkoi vähitellen katsella samaan suuntaan, varjostaen silmiään kädellään, ikään kuin hän olisi hiukan tuntenut edessään olevaa esinettä ja halunnut päästä täysin varmaksi sen ominaisuuksista. Hänen epäilynsä katosivat kuitenkin nopeasti, sillä kun paksu mies oli puhaltanut sankan savupilven piipustaan, kuului isojen huivien alta, jotka verhosivat miehen kaulaa ja leukaa, käheä ääni, kuin omituinen vatsastapuhumisen yritys, ja hän lausui verkkaan:
"Hei, Sammy!"
"Kuka tuo on, Sam?" kysyi herra Pickwick.
"Enpä olisi uskonut, herra", vastasi herra Weller silmät hämmästyksestä pyöreinä, "mutta kyllä siinä on ukko itse".
"Ukko?" ihmetteli herra Pickwick. "Mikä ukko?"
"Isä, herra", vastasi herra Weller. "Kuinkas hurisee, isäukko?"
Ja ilmaisten noin kauniilla tavalla pojankunnioitustaan herra Weller teki tilaa penkillä vieressään paksulle miehelle, joka piippu suussa ja kannu kädessä lähestyi tervehtimään.
"Hei, Sammy", sanoi isä, "enpä ole nähnyt sinua ainakaan kahteen vuoteen".
"Et ole tainnut nähdä, senkin saituri", vastasi poika. "Kuinkas äitipuoli voi?"
"Kerronpa sinulle jotakin", sanoi herra Weller vanhempi hyvin juhlallisena. "Ei ollut milloinkaan mukavampaa naista leskeksi kuin tämä minun toinen yritykseni. Suloinen ihminen! Muuta en voi nyt sanoa hänestä kuin että koska hän oli niin tavattoman miellyttävä leski, niin on vahinko, että hän milloinkaan vaihtoi siviilisäätyä. Hän ei oikein passaa vaimoksi!"
"Jassoo, vai ei passaa?" ihmetteli herra Weller nuorempi.
Herra Weller vanhempi pudisti päätään vastatessaan huoaten:
"Tulipa tehdyksi se yhden kerran liikaa, Sammy, yhden kerran liikaa! Ota esimerkkiä isästäsi, poika, ja varo visusti leskiä koko ikäsi, etenkin sellaisia, jotka ovat pitäneet ravintolaa."
Lausuttuaan tämän isällisen neuvon suurella paatoksella herra Weller vanhempi täytti piippunsa tinarasiasta, joka hänellä oli taskussaan, ja sytyttäen uuden piipullisen entisen tuhkalla hän alkoi taas sauhuttaa kaikin voimin.
"Suokaa anteeksi, herra", sanoi hän palaten asiaan ja alkaen jälleen puhua katkaisten melkoisen pitkän hiljaisuuden. "Toivonpa, etten ole sanonut mitään henkilökohtaisesti loukkaavaa. Toivon, ettette tekään ole saanut leskeä."
"En ole", vastasi herra Pickwick nauraen, ja sillä aikaa kuin herra Pickwick nauroi, kertoi Sam Weller kuiskaten isälleen, missä suhteissa hän oli herra Pickwickiin.
"Suokaa anteeksi, herra", sanoi herra Weller vanhempi ottaen hatun päästään, "toivottavasti ette ole huomannut Sammyssa mitään vikaa?"
"En minkäänlaista", vakuutti herra Pickwick.
"Sepä hauska kuulla", vastasi vanha mies. "Hänen kasvatuksensa tuotti minulle aikalailla vaivaa. Hän sai juosta ympäriinsä kaduilla, kun hän oli hyvin nuori, ja pitää huolta itsestään. Se on ainoa keino, millä pojan saa pitämään silmänsä auki."
"Hiukan vaarallinen menettelytapa minun mielestäni", huomautti herra Pickwick hymyillen.
"Eikä ihan varmakaan", lisäsi herra Weller nuorempi. "Annoin äsken puijata itseäni oikein perinpohjaisesti."
"Et kai sentään?" epäili isä.
"Niin kuitenkin kävi", tunnusti poika ja kertoi mahdollisimman harvoin sanoin, kuinka hän oli tarttunut kuin oikea tyhmyri Job Trotterin virittämään ansaan.
Herra Weller vanhempi kuunteli juttua hyvin tarkkaavasti ja sanoi sen päätyttyä:
"Eikös toinen noista kavereista ollut hoikka ja pitkä, pitkätukkainen ja hyvin suustaan pääsevä?"
Herra Pickwick ei oikein käsittänyt kysymyksen loppukäännettä, mutta kun hän oli ymmärtänyt alun, sanoi hän "Kyllä" umpimähkään.
"Ja toinen mustatukkainen, hyvin leveänaamainen, vihreäpukuinen vekkuli?"
"Niin, niin juuri, ne ne olivat", vakuuttivat herra Pickwick ja Sam hyvin toimessaan.
"Silloin tiedän, missä he ovat", sanoi herra Weller vanhempi. "Ne ovat kumpainenkin ihan ehein nahoin Ipswichissä."
"Eihän!" ihmetteli herra Pickwick.
"Vissisti!" vakuutti herra Weller, "ja kerronpa teille, mistä sen tiedän. Ajan Ipswichin vaunuja silloin tällöin erään kaverin puolesta. Ajoin sinne sitä yötä seuraavana päivänä, jolloin te saitte leinin, ja 'Mustassa Pojassa' Chelmsfordissa — juuri siinä paikassa, minne he olivat tulleet — otin heidät vaunuihin ja kyyditsin heidät suoraan Ipswichiin, missä se miespalvelija, se vihreäpukuinen, kertoi minulle, että he aikoivat jäädä sinne pitkäksi aikaa."
"Minä seuraan häntä", sanoi herra Pickwick. "Sopiihan meidän nähdä Ipswich ihan yhtä hyvin kuin jokin muukin paikka. Minä seuraan häntä."
"Oletteko, isäukko, ihan varma siitä, että ne ne olivat, juuri ne miehet?" kysyi herra Weller nuorempi.
"Ihan varma!" vakuutti isä, "sillä ne olivat hyvin kumman näköisiä. Sitä paitsi minusta tuntui merkilliseltä, että herra oli niin tuttavallinen palvelijaansa kohtaan, ja kun he istuivat vastapäätä, ihan ajopenkin takana, kuulin niiden nauravan ja kehuvan, kuinka olivat petkuttaneet sitä vanhaa 'ruutitynnyriä'."
"Vanhaa mitä?" kysyi herra Pickwick.
"Vanhaa ruutitynnyriä, herra; epäilemättä he tarkoittivat teitä."
Nimityksessä "vanha ruutitynnyri" ei oikeastaan ole mitään halventavaa eikä häpäisevää, mutta kuitenkaan se ei ole suinkaan liioin kunnioittava tai mairitteleva liikanimi. Muisto kaikesta siitä vääryydestä, mitä hän Jinglen vuoksi oli saanut kärsiä, kasaantui herra Pickwickin mieleen samalla hetkellä kuin herra Weller alkoi puhua. Tarvittiin vain pisara, että astia vuotaisi yli laitojen, ja se pisara oli "vanha ruutitynnyri".
"Minä seuraan häntä!" sanoi herra Pickwick iskien päättävästi nyrkkinsä pöytään.
"Ajan Ipswichiin ylihuomenna, herra", sanoi herra Weller vanhempi, "ja jos aiotte todella mennä sinne, teidän on paras lähteä minun matkassani".
"Niinpä kyllä", myönsi herra Pickwick. "Totta tosiaan! Voin kirjoittaa Buryyn ja käskeä toisia tulemaan luokseni Ipswichiin. Me lähdemme teidän matkassanne. Mutta älkää pitäkö kiirettä, herra Weller; ettekö joisi jotakin?"
"Suur' kiitosta, herra", vastasi Weller vanhempi yht'äkkiä vaieten. "Ehkäpä pieni lasi viinaa teidän terveydeksenne ja Sammyn menestykseksi ei tekisi pahaa."
"Varmastikaan ei", sanoi herra Pickwick. "Lasi viinaa tänne!"
Lasi tuotiin, ja kun ukko "Weller oli tempaissut tukkaansa herra Pickwickille ja nyökännyt Samille, hän heitti ryypyn menemään alas avarasta kurkustaan ikään kuin ainetta olisi ollut vain sormustimen verran.
"Hyvin tehty, isä!" kehui Sam. "Mutta pidä varasi, ukko, tai saat taas kimppuusi vanhan vihollisesi luuvalon."
"Olen keksinyt oivallisen keinon sitä vastaan", vastasi ukko Weller laskien lasinsa pöydälle.
"Mainion keinon luuvaloa vastaan?" sanoi herra Pickwick ottaen kiireesti esiin muistikirjansa. "Millainen se on?"
"Luuvalo", vastasi ukko Weller, "on sellainen tauti, joka syntyy liiallisesta joutilaisuudesta ja mukavuudesta. Jos luuvalo milloin rupeaa kiusaamaan teitä, herra, niin naikaa leski, jolla on hyvä ja kaikuva ääni ja jonkinmoinen kyky käyttää sitä, niin ette saa enää milloinkaan luuvaloa. Se on perin vaikuttava lääke se. Nautin sitä säännöllisesti ja voin taata, että se ajaa pois kaikki liiallisen hemmottelun aiheuttamat taudit."
Ilmaistuaan tämän arvokkaan salaisuuden herra Weller puristi lasiaan vielä kerran, iski merkitsevästi silmää, huokasi syvään ja lähti verkalleen pois.
"No, mitä tuumaat isäsi puheesta, Sam?" kysyi herra Pickwick hymyillen.
"Mitäkö tuumaan, herra? Sitä vain, että hän on naimahalunsa uhri, kuten Siniparran kappalainen sanoi vuodattaen säälin kyyneleen, kun hautasi isäntänsä."
Tähän erittäin sopivaan päätelmään ei käynyt mitään vastaaminen,
minkä vuoksi herra Pickwick maksettuaan laskun jatkoi kulkuaan Grays
Inn'iä[13] kohti. Mutta heidän saapuessaan sen puistikkoon oli kello
jo lyönyt kahdeksan ja loppumaton virta rapaisiin puolisaappaisiin,
likaiseen valkoiseen hattuun ja nukkavieruihin vaatteisiin
sonnustautuneita herroja, jotka pyrkivät eri portteja kohti, ilmaisi
hänelle, että suurin osa toimistoista oli sulkenut ovensa siksi
päiväksi.Kiivettyään kahdet jyrkät ja likaiset portaat hän huomasi, että hänen aavistuksensa oli toteutunut. Herra Perkerin ulko-ovi oli suljettu, ja se kuolonhiljaisuus, joka seurasi Samin yhä uudistettuja kolkutuksia, ilmaisi, että kirjurit olivat lopettaneet työnsä siltä päivältä.
"Tämä on hauskaa, Sam!" sanoi herra Pickwick. "En tahdo menettää tuntiakaan tapaamatta häntä. En voi saada hiventäkään unta silmiini tänä yönä, jollen saa tyydyttää mieltäni sillä tiedolla, että olen jättänyt asiani ammattimiehen haltuun."
"Tuolla tulee vanha nainen portaita ylös, herra", virkkoi Sam. "Ehkäpä hän tietää, mistä löydämme jonkun. — Hoi, vanha rouva, missä Perkerin väki on?"
"Perkerin väkikö?" sanoi laiha, surkean näköinen vanha nainen pysähtyen vetämään henkeä portaita noustuaan. "Perkerin väki on mennyt, ja minä menen toimistoa siivoamaan."
"Oletteko herra Perkerin palvelijatar?" kysyi herra Pickwick.
"Olen hänen pesijättärensä."
"Merkillistä", sanoi herra Pickwick puoliääneen Samille, "että näissä inneissä sanotaan akkoja pesijättäriksi. Mistähän se johtuu?"
"Kaiketi siitä, että niillä on voittamaton vastenmielisyys kaikkea pesemistä kohtaan", sanoi Sam.
"Se ei tosiaankaan olisi ihmeellistä", tuumi herra Pickwick katsellessaan vanhaa naista, jonka ulkonäkö, samoin kuin toimisto, jonka hän sillä aikaa oli avannut, ilmaisi juurtunutta vastenmielisyyttä saippuan ja veden käyttöä kohtaan. "Voisitteko sanoa, mistä löytäisin herra Perkerin, hyvä rouva?"
"Enpä tiedä", vastasi vanha nainen jurosti. "Hän on nyt poissa kaupungista."
"Sepä ikävää", sanoi herra Pickwick. "Missä hänen kirjurinsa on? Tiedättekö sen?"
"Tiedän kyllä, missä hän on, mutta hän ei kiitä minua, jos sen ilmaisen", vastasi pesijätär.
"Minulla on hänelle hyvin tärkeää asiaa", sanoi herra Pickwick.
"Ettekö voi toimittaa sitä aamulla?" kysyi nainen.
"En oikein."
"No, jos se on oikein tärkeää", sanoi vanha nainen, "ja jos sanon, missä hän on, niin luulenpa, ettei sen kertominen tuota mitään vahinkoa. Jos menette 'Harakkaan ja Kantoon' ja kysytte tarjoiluhuoneessa herra Lowtenia, niin neuvovat teidät hänen luokseen, ja hän on herra Perkerin kirjuri."
Tämä tiedossaan ja saatuaan vielä kuulla, että mainittu ravintola oli pihan perällä, jolla oli se kaksinkertainen etu, että se oli Clare Marketin läheisyydessä ja melkein kiinni New Innin takaosassa, herra Pickwick ja Sam laskeutuivat hataroita portaita kaikki jäsenet tallella ja jatkoivat kulkuaan etsiäkseen "Harakkaa ja Kantoa".
Tämä näin suositussa asemassa oleva ravintola, joka oli pyhitetty herra Lowtenin ja hänen tovereittensa iltahuveille, oli paikka, jota tavalliset ihmiset sanoisivat kapakaksi. Se tosiseikka, että oluttuvan ikkunan alla oleva koppi, joka kooltaan ja muodoltaan ei paljoakaan eronnut kantotuolista, oli vuokrattu rajasuutarille, osoitti selvästi, että kapakoitsijalla oli taipumusta rahan ansaitsemiseen. Se seikka taas, että hän oli ihmisystävällinen olento, kävi selvästi ilmi siitä, että hän salli piirakkakauppiaan myydä herkkujaan ilman keskeytyksen pelkoa ihan kynnyksen ääressä. Alemmissa ikkunoissa, jotka oli koristeltu saframinkeltaisilla verhoilla, riippui pari, kolme painettua korttia, joissa oli vihjauksia Devonshiren omenaviiniin ja Danzigin olueeseen, kun taas leveä, musta lauta ilmoitti valkoisilla kirjaimillaan valistuneelle yleisölle, että laitoksen kellarissa oli 500,000 tynnyriä vahvaa olutta. Kun vielä lisäämme, että tuulen tuivertama nimikilpi esitti puoleksi näkymättömiin kulunutta harakan tapaista otusta, joka herkeämättä tirkisteli ruskealla maalattua mutkikasta viivaa eli kantoa, jona naapuriston ihmisiä oli lapsuudesta alkaen opetettu sitä pitämään, olemme sanoneet kaiken, mitä rakennuksen ulkoasusta on kerrottavaa.
Kun herra Pickwick tuli tarjoiluhuoneeseen, ilmestyi sinne verhon takaa vanhahko nainen ja asettui hänen eteensä.
"Onko herra Lowten täällä, hyvä rouva?" kysyi herra Pickwick.
"Kyllä hän on", vastasi kapakoitsijatar. "Hoi, Charley, vie tämä herra Lowtenin luo."
"Herra ei voi mennä sisään juuri nyt", vastasi töhryinen, punatukkainen oluenkantaja, "sillä herra Lowten laulaa lystiä laulua ja ajaisi hänet ulos. Hän lopettaa kyllä kohta."
Punatukkainen oluenkantaja oli tuskin lakannut puhumasta, kun mitä yksimielisin kolkutus pöytään ja lasien helistys ilmaisi, että laulu oli päättynyt, jolloin herra Pickwick suvaitsi kehoitettuaan Samia hakemaan lohdutusta oluttuvasta, antaa opastaa itsensä herra Lowtenin luo.
Kun herra Lowtenille ilmoitettiin: "Eräs herra haluaa puhutella teitä", katseli pulleakasvoinen nuori mies, joka täytti pöydän päässä olevan nojatuolin, hiukan hämmästyneenä siihen suuntaan, mistä ääni kuului, eikä hämmästys näyttänyt lainkaan vähentyvän, kun hänen silmänsä pysähtyivät henkilöön, jota hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt.
"Pyydän anteeksi, herra Lowten", sanoi herra Pickwick, "ja olen kovin pahoillani, että häiritsen toisiakin herroja, mutta tulen erikoisen tärkeässä asiassa, ja jos sallitte, että puhuttelen teitä viisi minuuttia huoneen tässä päässä, olen teille hyvin kiitollinen."
Pulleakasvoinen nuori mies nousi ja vedettyään tuolinsa hyvin lähelle herra Pickwickiä huoneen pimeään nurkkaan kuunteli hyvin tarkkaavasti hänen kertomustaan vaivoistaan.
"Vai niin", sanoi hän herra Pickwickin lopetettua, "Dodson ja Fogg — teräviä käytännön miehiä — mainioita liikemiehiä nuo Dodson ja Fogg."
Herra Pickwick myönsi Dodsonin ja Foggin terävän käytännöllisyyden, ja Lowten jatkoi:
"Perker ei ole kaupungissa eikä tulekaan ennen ensi viikon loppua, mutta jos haluatte, että asiaanne puolustetaan, niin antakaa jäljennös minulle, ja minä teen kaiken, mikä on tarpeellista, kunnes hän palaa."
"Juuri sen takia olen tänne tullutkin", sanoi herra Pickwick ojentaen paperin. "Jos jotakin erikoista tapahtuu, voitte kirjoittaa minulle osoitteena Ipswich, postitoimisto."
"Hyvä on", vastasi herra Perkerin kirjuri, ja nähdessään herra Pickwickin silmien uteliaasti kääntyvän pöytää kohti hän lisäsi: "Haluatteko olla seurassamme puolisen tuntia? Meitä on täällä mainio seurue tänä iltana. Täällä on Samkin ja Greenin konttoripäällikkö, Smitherin ja Pricen kassanhoitaja ja Pimkin ja Thomasin asiamies — osaa laulaa mainion laulun — ja Jack Bamber ja vielä monta muuta. Tulette kai maalta? Haluatteko olla meidän seurassamme?"
Herra Pickwick ei saattanut vastustaa niin houkuttelevaa tilaisuutta ihmisluonteen tutkimiseen. Hän suvaitsi, että hänet kuljetettiin pöytään, jossa hänelle annettiin, sitten kun hänet oli esitelty seurueelle kaikkia muotoja noudattaen, istuin puheenjohtajan vieressä, ja hän tilasi lasin mielijuomaansa.
Nyt seurasi syvä hiljaisuus ihan vastoin herra Pickwickin odotuksia.
"Ette kai pitäne tällaista epämiellyttävänä?" kysyi hänen oikeanpuoleinen naapurinsa, herra, jolla oli viirukas paita ja mosaiikkiset rintanapit ja sikari suussa.
"En vähääkään", vastasi herra Pickwick. "Pidän siitä hyvin paljon, vaikka en itse olekaan tupakkamies."
"Minun olisi hyvin vaikea sanoa, etten ole tupakkamies", pisti väliin toinen herra pöydän toiselta puolen. "Savu vastaa minusta ruokaa ja asuntoa."
Herra Pickwick silmäili puhujaa ja ajatteli, että olisi ollut vielä parempi, jos se olisi vastannut pesuakin.
Tässä syntyi taas hiljaisuus. Herra Pickwick oli vieras, ja hänen tulonsa vaikutti nähtävästi lamauttavasti seuraan.
"Herra Grundy aikoo huvittaa seuruetta laululla", ilmoitti puheenjohtaja.
"Eipäs aio", väitti herra Grundy.
"Miksi et?" kysyi puheenjohtaja.
"Siksi, etten osaa", selitti herra Grundy.
"Sanoisit mieluummin, ettet tahdo", vastasi puheenjohtaja.
"No, hän ei tahdo sitten", jatkoi herra Grundy. Herra Grundyn lopullinen kieltäytyminen huvittamasta seuraa aiheutti taas hiljaisuuden.
"Eikö kukaan halua ilahduttaa meitä?" kysyi puheenjohtaja alakuloisesti.
"Miksi ette itse ilahduta meitä, herra puheenjohtaja?" sanoi pöydän alapäästä nuori mies, jolla oli poskiparta, toinen silmä kiero ja likainen paidankaulus auki.
"Kuulkaa! kuulkaa!" sanoi tupakoiva mosaiikkinappinen mies. "Sen vuoksi, että osaan vain yhden laulun, että olen jo laulanut sen ja että täytyy kustantaa sakkona lasi kaikille, jos laulaa saman laulun kahdesti samana iltana", selitti puheenjohtaja.
Tämä vastaus oli kiertämätön, ja taas syntyi hiljaisuus.
"Olen ollut tänä iltana, hyvät herrat", aloitti herra Pickwick toivoen saavansa puheeksi asian, jonka käsittelyyn koko seura voisi ottaa osaa, "olen ollut sellaisessa paikassa, jonka te epäilemättä kaikki tunnette oikein hyvin, mutta jossa minä en ole ollut moniin vuosiin ja jota hyvin vähän tunnen. Tarkoitan Gray's Inniä, hyvät herrat. Merkillisiä pieniä nurkkia nuo vanhat innit sellaisessa suuressa kaupungissa kuin Lontoo."
"Saamari", sanoi puheenjohtaja kuiskaten pöydän yli herra Pickwickille, "nyt kosketitte sellaista seikkaa, josta ainakin yksi meistä puhuisi vaikka ikuisesti. Saattepa liikkeelle vanhan Jack Bamberin. Hänen ei ole milloinkaan kuultu puhuvan mistään muusta kuin inneistä, ja hän on elänyt niissä yksinään, kunnes on tullut puolihöperöksi."
Henkilö, jota herra Lowten tarkoitti, oli pieni, keltainen, korkeaolkainen mies, jonka kasvoja herra Pickwick ei tähän mennessä ollut huomannut, hän kun istui äänetönnä eteenpäin kumartuneena. Häntä ihmetytti kuitenkin, kun vanha mies kohotti ryppyiset kasvonsa ja käänsi häneen harmaat silmänsä, joissa oli tarkkaava, kysyvä katse, kuinka noin merkilliset piirteet olivat hetkeksikään jääneet häneltä huomaamatta. Miehen kasvoilla oli ainainen ankara hymy, hän nojasi leukaansa pitkään, nahkeaan käteen, jonka kynnet olivat tavattoman pitkät, ja kun hän kallisti päätään toiselle puolelle ja katseli tarkkaavasti harmaiden, pörröisten kulmakarvojensa alitse, hänen vinossa katseessaan piili omituinen hurja viekkaus, joka tuntui suorastaan vastenmieliseltä.
Sellainen oli olento, joka nyt astui esiin ja puhkesi kiihkeään sanatulvaan. Koska tämä luku on jo ollut sangen pitkä ja koska vanha mies oli huomattava henkilö, on kunnioittavampaa häntä kohtaan ja meille sopivampaa antaa hänen puhua puolestaan uudessa luvussa.
21. luku.
JOSSA VANHA MIES INNOSTUU MIELIAIHEESEENSA JA KERTOO TARINAN
KUMMALLISESTA ASIAKKAASTA.
"Ahaa!" virkkoi vanha mies, jonka käytöstapaa ja ulkonäköä koskeva lyhyt kuvaus päätti viime luvun, "ahaa! Kuka täällä puhui inneistä?"
"Minä puhuin", vastasi herra Pickwick. "Huomautin vain, kuinka kummallisia vanhoja paikkoja ne ovat."
"Te!" sanoi vanha mies ylenkatseellisesti. "Mitä te tiedätte siitä ajasta, jolloin nuoret miehet sulkeutuivat noihin yksinäisiin huoneisiin ja lukivat lukemistaan, tunti tunnilta ja yö yöltä, kunnes heidän järkensä sumeni heidän keskiöisten opinnoittensa painon alla ja heidän sielunsa voimat olivat kuluneet loppuun, eikä aamun valo tuonut heille virkistystä eikä terveyttä, kunnes he olivat hukassa uhrattuaan luonnottomasti nuoren tarmonsa kuiville, vanhoille kirjoilleen? Jos sitten menemme ajassa eteenpäin ja ihan erilaisiin päiviin, niin mitä te tiedätte asteittaisesta vaipumisesta keuhkotautiin tai kuumeen nopeaan tuhoon — 'elämän' ja huvitusten aiheuttamiin suuriin tuloksiin — jotka ovat kohdanneet niin monia näissä samoissa huoneissa? Kuinka monen luulette turhaan armoa pyydettyään kääntyneen murtunein sydämin pois asianajajain toimistoista hakeakseen lepopaikkaa Thamesista tai turvaa vankilasta? Ne eivät ole tavallisia taloja ne. Vanhassa laudoituksessa ei ole yhtään ruutua, joka ei, jos sillä olisi puheen ja muistin lahja, syöksyisi seinästä ja kertoisi omaa kauhuntarinaansa — elämän tarinaa, sir, elämäntarinaa! Niin jokapäiväisiltä kuin ne nyt näyttänevätkin, sanon teille, että ne ovat kummallisia, vanhoja paikkoja, ja kuuntelisin mieluummin monta juttua, joilla on peloittavalta kajahtavat nimet, kuin jonkin tuollaisen vanhan huoneiston tosikertomusta."
Vanhan miehen äkillisessä tarmossa ja siinä aiheessa, joka oli sen herättänyt, oli jotakin niin outoa, ettei herra Pickwickillä ollut varalla mitään huomautusta vastaukseksi, ja vanha mies sanoi hilliten kiihkoaan ja taas katsellen kieroon, vaikka tuo ominaisuus oli kadonnut hänen äskeisen kiivastumisensa aikana:
"Katselkaa niitä toisessa valaistuksessa, kaikkein jokapäiväisimmässä, kaikkein epäromanttisimmassa. Millaisia mainioita hitaan kidutuksen tyyssijoja ne ovatkaan! Ajatelkaa puutetta kärsivää miestä, joka on kuluttanut kaikkensa, tehnyt itsensä kerjäläiseksi ja kiusannut ystäviään hankkiakseen ammatin, joka ei milloinkaan tuota hänelle palaakaan leipää. Kuvitelkaa hänen odotustaan, toiveitaan, pettymyksiään, pelkoaan, kurjuuttaan, köyhyyttään, hänen toiveittensa tuhoutumista ja uransa loppua, ehkäpä itsemurhaa tai repaleista, horjuvaa juoppoutta. Enkö ole oikeassa?"
Ja vanha mies hieroi käsiään ja katsoi kieroon ikään kuin iloissaan siitä, että oli löytänyt toisen näkökulman, mihin asettaa mieliaiheensa.
Herra Pickwick katseli vanhusta uteliaana, mutta muu seurue hymyili ja silmäili heitä hiljaisuuden vallitessa.
"Puhukaa te vain saksalaisista yliopistoistanne", sanoi pieni vanhus. "Roskaa! Kotona on romantiikkaa kylliksi, niin ettei sitä tarvitse mennä hakemaan puolenkaan mailin takaa, mutta ihmiset eivät milloinkaan ajattele sitä."
"Minä en tosiaan milloinkaan ole tullut ajatelleeksi romantiikkaa piilevän nyt kysymyksenalaisessa asiassa", virkkoi herra Pickwick nauraen.
"Ihan varmasti ette olekaan", sanoi pieni vanha mies, "tietysti ette ole ajatellut. Eräällä ystävälläni oli tapana sanoa minulle: 'Mitä erikoista noissa huoneissa saattaisi olla?' 'Kummallisia, vanhoja komeroita', sanoin minä. 'Ei yhtään', väitti hän. 'Yksinäisiä', sanoin minä. 'Ei niin vähääkään', intti hän. Hän kuoli eräänä aamuna halvaukseen mennessään avaamaan ulko-oveaan, putosi pää edellä kirjelaatikkoonsa ja jäi siihen makaamaan puoleksitoista vuodeksi. Jokainen luuli hänen matkustaneen pois kaupungista."
"Ja kuinka hänet lopulta löydettiin?" kysyi herra Pickwick.
"Johtokunta päätti antaa murtaa oven auki, koska hän ei ollut maksanut vuokraa kahteen vuoteen. Niin tehtiinkin. Lukko rikottiin, ja portinvartijan syliin kaatui, kun hän oli avannut oven, hyvin tomuinen luuranko, jolla oli yllä sininen takki, mustat polvihousut ja silkkisukat. Eikö se ollut omituista?"
Vanha mies pani päänsä vielä enemmän kallelleen ja hieroi käsiään kuvaamattoman hilpeyden vallassa.
"Tiedän toisenkin tapauksen", jatkoi vanha mies, kun hänen tirskuntansa oli jossakin määrin lieventynyt. "Se tapahtui Clifford's Innissä. Ullakkohuoneiden asukas — huono luonne — sulkeutui makuuhuoneensa komeroon ja otti arsenikkia. Siivooja luuli hänen karanneen tiehensä, avasi oven ja naulasi seinään vuokrailmoituksen. Tuli toinen asukas, vuokrasi huoneet, kalusti ne ja ei kuin ala asua. Jostakin syystä hän ei voinut nukkua, tunsi aina olonsa levottomaksi ja epämukavaksi. 'Omituista', tuumi hän. 'Siirränpä vuoteeni toiseen huoneeseen ja teen tästä työhuoneen'. Hän teki niin ja nukkui oikein hyvin yöllä, mutta huomasi äkkiä, että hän jostakin syystä ei saattanut lukea illalla. Hän kävi levottomaksi, tunsi olonsa tukalaksi, ja hänelle tuli tavaksi alituiseen niistää kynttiläänsä ja tuijotella ympärilleen. 'En saata käsittää tätä', tuumi hän, kun oli tullut eräänä iltana kotiin teatterista ja joi lasin kylmää grogia selkä seinää vasten, jottei voisi kuvitella, että joku oli hänen takanaan. 'En saata käsittää tätä', tuumi hän, ja juuri silloin hänen silmänsä sattuivat pieneen komeroon, joka aina oli ollut suljettuna, ja kauhun väristys kulki hänen lävitseen kiireestä kantapäähän. 'Olen ennenkin havainnut tämän omituisen tunteen', tuumi hän, 'enkä voi sille mitään, että minusta tuntuu siltä, kuin komerossa olisi jotakin hullusti'. Hän ponnisti voimansa, rohkaisi mielensä, rikkoi lukon parilla, kolmella hiilihangon iskulla, avasi oven — ja niinpä siellä seisoikin ihan suorana nurkassa edellinen vuokralainen pieni pullo lujasti käteen puristettuna ja kasvot... no niin!"
Lopetettuaan pieni vanha mies antoi katseensa kiertää ihmettelevän kuulijaparven tarkkaavilla kasvoilla, silmissään julma riemastus.
"Mitä kummia asioita kerrottekaan meille, hyvä herra?" virkkoi herra Pickwick silmäillen hyvin tarkasti vanhan miehen kasvoja silmälasiensa läpi.
"Kummia!" sanoi pieni vanha mies. "Lörpötystä! Pidätte niitä kummallisina, koska ette tiedä mitään niistä. Ne ovat hupaisia, mutta eivät tavattomia."
"Hupaisia!" huudahti herra Pickwick tahtomattaan.
"Niin juuri hupaisia! Vanha pieni mies loi pirullisen syrjäsilmäyksen häneen ja jatkoi sitten vastausta odottamatta:
"Tunsin toisenkin miehen — kuinkas se olikaan? — siitä on neljäkymmentä vuotta nyt — joka vuokrasi vanhat, kosteat, lahonneet parihuoneet eräästä kaikkein vanhimmista inneistä, joka oli ollut suljettuna ja tyhjänä jo vuosikausia. Siitä paikasta kerrottiin joukottain vanhojen akkojen tarinoita, eikä se todella ollut erityisen miellyttävä paikka. Mutta hän oli köyhä ja huoneet olivat halvat, ja siinä olisi ollut kylliksi aihetta hänelle vuokrata ne, vaikka ne olisivat olleet vielä kymmentä kertaa huonommat. Hänen oli pakko ottaa muutamia lahoavia huonekaluja, jotka olivat siellä, ja niitten joukossa iso, kömpelö asiakirjakaappi, jossa oli leveät lasiovet ja vihreä verho sisäpuolella, hänelle täydellisesti tarpeeton kapistus, sillä hänellä ei ollut asiakirjoja kaappiin pantavaksi, ja mitä taas hänen vaatteisiinsa tuli, hän piti niitä aina yllään, eikä sekään ollut erikoisen ankaraa työtä. No niin, hän oli tuonut huoneeseen kaikki tavaransa — niitä ei ollut täyttä käsikärryllistä — ja oli hajoittanut ne ympäri huonetta, niin että nuo neljä tuolia näyttäisivät mikäli mahdollista tusinalta, ja istui tulen ääressä illalla juoden ensimmäistä lasia mukaansa tuomistaan kahdesta viskygallonasta, jotka hän oli hankkinut luotolla, ihmetellen mielessään, saisiko hän ne koskaan maksetuiksi, ja jos saisi, niin kuinka monen vuoden kuluttua. Silloin hänen silmänsä sattuivat puisen kaapin lasioviin. 'Ah!' tuumi hän. 'Kun minun ei olisi ollut tarvis ottaa tuota kummitusta vanhan romukauppiaan arvion mukaan, olisin saanut sillä rahalla jotakin mukavampaa. 'Kuulepas, kuinkahan olisi, vanha veikko', sanoi hän puhuen kaapille, kun hänellä ei ollut muuta puhekumppania. 'Jollei sinun vanhan ruhosi palasiksi hakkaaminen maksaisi enempää kuin sillä on arvoa jälkeenpäin, saisin sinusta tulen tuossa tuokiossa.' Hän oli tuskin saanut lausutuksi nämä sanat, kun ääni, joka muistutti heikkoa valitusta, tuntui lähtevän kaapin sisältä. Ensiksi se hämmästytti häntä, mutta hiukan mietittyään hän ajatteli, että viereisessä huoneessa oli kai joku nuori mies, joka oli syönyt päivällistä ulkona; hän laski taas jalkansa lieden reunukselle ja kohotti hiilihangon kohentaakseen tulta. Silloin ääni toistui, kun samassa toinen lasiovi aukeni verkalleen, ilmestyi sen takaa näkyviin kalpea, nääntynyt olento, jolla oli verhona likainen, kulunut puku. Olento oli pitkä ja hoikka ja kasvot ilmaisivat puutetta ja hätää, mutta hänen kasvojensa hipiässä ja koko riutuneessa ja ylimaallisessa olemuksessaan oli jotakin sellaista, mitä ei milloinkaan ole nähty minkään maisen olennon ilmeessä. 'Kuka te olette?' kysyi uusi asukas valahtaen hyvin kalpeaksi, mutta punniten kuitenkin hiilihankoa kädessään ja tähdäten sillä hyvin tarkasti olennon kasvoja: 'Kuka olette?' — 'Ette saa heittää minua hiilihangolla', vastasi haamu. 'Vaikka singahduttaisitte kuinka tarkasti hyvänsä, niin se kulkisi lävitseni vastustusta kohtaamatta ja kolahtaisi takanani puuhun. Olen henki.' — 'Olkaa hyvä ja sanokaa, mitä teette täällä?' sopersi asukas. 'Tässä huoneessa', vastasi haamu, 'tapahtui maallinen tuhoutumiseni ja minä ja lapseni jouduimme kerjäläisiksi. Tässä kaapissa säilytettiin pitkän, pitkän jutun paperit, joita vain karttui vuosi vuodelta. Tässä huoneessa, kun olin nääntynyt murheeseeni ja yhä rauenneisiin toiveisiini, jakoi kaksi petollista raivotarta varallisuuden, jonka puolesta olin taistellut kurjan olemassaoloni aikana ja josta lopuksi ei ropoakaan jäänyt onnettomille jälkeläisilleni. Peloitin heidät pois, ja siitä päivästä saakka olen harhaillut yöllä — ainoana aikana, jolloin taas voin käydä maan päällä — pitkäaikaisen kurjuuteni sijoilla. Tämä huoneisto on minun; jättäkää se siis minulle!' — 'Jos pysytte päätöksessänne aina näyttäytyä täällä', sanoi vuokralainen, 'luovun mielihyvin huoneista, mutta kysyisin teiltä kuitenkin erästä asiaa, jos sallitte.' — 'Antakaa kuulua', sanoi haamu tuimasti. 'No niin', sanoi vuokralainen. 'En tahdo sovittaa huomautustani henkilökohtaisesti teihin, koska se on sovellutettavissa useimpiin kummituksiin, joista olen kuullut, mutta minusta tuntuu hiukan ristiriitaiselta, että kun teillä on tilaisuus käydä maailman ihanimmissa paikoissa — sillä otaksun, etteivät paikan rajat merkitse teille mitään — palaatte kuitenkin juuri sinne, missä olette ollut kaikkein onnettomin.' — 'Totta tosiaan, se on ihan totta. Enpä ole tullut ajatelleeksi sitä milloinkaan ennen', sanoi kummitus. 'Siinäpä näette, hyvä herra', jatkoi vuokralainen. 'Tämä on hyvin ikävä huone. Tuon kaapin ulkonäöstä päättäen saattaisin sanoa, ettei se ole ihan vapaa syöpäläisistäkään, ja olen todella sitä mieltä, että te saattaisitte löytää paljonkin miellyttävämpiä asuinpaikkoja, puhumattakaan Lontoon ilmanalasta, joka on perin epämiellyttävä.' — 'Olette ihan oikeassa, hyvä herra', virkkoi kummitus kohteliaasti. 'Tuo ei ole tätä ennen milloinkaan pälkähtänyt päähäni. Koetanpa heti ilmanalan muutosta.' Puhuessaan hän alkoi todellakin hävitä, ja hänen jalkansa olivat jo melkein kadonneet. 'Ja jos te vielä', sanoi vuokralainen huutaen hänen jälkeensä, 'olette hyvä ja sanotte toisillekin rouville ja herroille, jotka nyt puuhailevat kummittelemalla vanhoissa, tyhjissä taloissa, että heilläkin olisi paljon parempi olla muualla, teette yhteiskunnalle suuren palveluksen.' — 'Sen lupaan kyllä', vastasi kummitus. 'Taidamme olla hyvin typeriä rahjuksia, hyvin typeriä todella. En osaa kuvitella, kuinka olemme voineet olla niin tyhmiä!' Näin sanoen henki hävisi, ja mikä vielä huomattavampaa", lisäsi vanha mies viekkaasti katsahtaen ympäri pöydän, "hän ei milloinkaan tullut takaisin".
"Tuo ei ollut hullumpaa, jos se on totta", sanoi mosaiikkinappinen mies sytyttäen uuden sikarin.
"Jos!" huudahti vanha mies katsahtaen häneen äärettömän halveksivasti. "Otaksunpa", lisäsi hän kääntyen Lowteniin, "hänen väittävän, ettei seuraava tarina omituisesta asiakkaastamme siltä ajalta, jolloin olin asianajajan toimistossa, myöskään ole totta. Se ei yhtään ihmetyttäisi minua."
"En halua lausua siitä yhtään mitään, koska en ole milloinkaan kuullut tarinaa", huomautti mosaiikkisen korun omistaja.
"Toivoisin, että kertoisitte sen", sanoi herra Pickwick.
"Tehkää niin!" pyysi Lowten. "Täällä ei kukaan muu ole kuullut sitä paitsi minä, ja minäkin olen jo melkein unohtanut sen."
Vanha mies silmäsi taas ympäri pöydän ja katsoi pahemmin kieroon kuin milloinkaan, ikään kuin riemuissaan kaikkien kasvoilla näkyvästä jännityksestä. Hieroen sitten kädellään leukaansa ja katsoen kattoa kohti kuin palauttaakseen yksityiskohdat muistiinsa hän alkoi kertoa seuraavaan tapaan:
Vanhan miehen kertomus omituisesta asiakkaasta.
"Ei merkitse mitään, taikka ainakin hyvin vähän", aloitti vanha mies, "missä ja miten sain kuulla tämän lyhyen tarinan. Jos kertoisin sen samassa järjestyksessä, jossa sen kuulin, minun pitäisi aloittaa keskeltä, ja kun olisin saapunut loppuun, palata alkuun. Riittää kun sanon, että muutamat sen kohtauksista tapahtuivat silmieni edessä. Mitä muihin tulee, tiedän ne tapahtuneeksi, ja nyt vieläkin on elossa henkilöitä, jotka muistavat ne liiankin hyvin.
Southwarkin High Streetillä, lähellä Pyhän Yrjön kirkkoa ja samalla puolella katua on, kuten useimmat tietävät, pienin velkavankilamme, Marshalsea. Vaikka siitä viime aikoina onkin tullut ihan toisenlainen paikka kuin tuo entinen lika- ja lokakuoppa, ei siinä sen nykyisessäkään kunnossa ole rahtuakaan houkutusta tuhlarille eikä lohdutusta kevytmieliselle. Tuomituilla rikollisilla on Newgatessa yhtä hyvä piha-ala, missä nauttia raitista ilmaa ja harrastaa ruumiinharjoitusta kuin velallisilla Marshalsean vankilassa.
Saattaa olla minun oikkujani tai saattaa olla niinkin, etten kykene erottamaan paikkaa siihen liittyvistä vanhoista muistoista, mutta en voi sietää tuota Lontoon osaa. Katu on leveä, myymälät tilavia, ohivierivien ajopelien jyrinä, ainaisen ihmisvirran askelten kopina, kaikki liikenteen äänet kaikuvat siellä aamusta keskiyöhön. Mutta ympäristön kadut ovat kapeat ja ahtaat, köyhyys ja paheet levittävät mätäänsä katujen tungoksessa, puute ja onnettomuus on teljetty ahtaisiin vankiloihin; ainakin minusta näyttää synkkyyden ja ikävän häivä lepäävän koko seudun yllä ja painavan leimansa sen tahraiseen ja sairaalloiseen ilmeeseen.
Monet silmät, jotka jo kauan sitten ovat sulkeutuneet kuolemaan, ovat hyvinkin kevyesti katselleet tuota näytelmää ensimmäistä kertaa joutuessaan vanhan Marshalsean vankilan porttien sisäpuolelle, sillä epätoivo saapuu harvoin onnettomuuden ensimmäisen ankaran iskun mukana. Mies luottaa koettelemattomiin ystäviin, muistaa monet hyvien tovereittensa avuntarjoukset, joita auliisti annettiin silloin kun hän ei niitä tarvinnut, hän toivoo, toivoo kuin ainakin onnellinen kokematon; ja vaikka hän taipuukin ensimmäisen iskun voimasta, niin toivo ponnahtaa hänen rinnassaan ja kukoistaa siellä lyhyen ajan, kunnes se lakastuu pettymyksen ja välinpitämättömyyden pakkasessa. Kuinka pian ovatkaan nuo samat silmät syvälle päähän painuneina tuijottaneet nälän tuhoamista, vankilailman kaivertamista kasvoista niinä päivinä, jolloin ei ollut ollenkaan vertauksellista puhetta, että velalliset mätänivät vankilassa ilman toivoa poispääsystä, aavistustakaan vapaudesta. Tuota julmuutta ei enää ole olemassa täydessä laajuudessaan, mutta kuitenkin kylliksi aiheuttaakseen tapahtumia, jotka saavat sydämen vuotamaan verta.
Kaksikymmentä vuotta sitten kului katukiveys äitien ja lasten askelista, jotka päivästä päivään, yhtä varmasti kuin aamu koitti, ilmaantuivat vankilan portille. Usein rajattoman kurjuuden ja tuskallisten ajatusten täyttämäin öiden jälkeen he olivat siellä odottamassa, kokonaista tuntia liian aikaisin, ja sitten nuori äiti, kääntyen nöyrästi pois, saattoi taluttaa lapsensa vanhalle sillalle ja nostaa hänet käsivarsilleen näyttääkseen hänelle välkkyvää vettä, jonka aamuaurinko jo väritti ja jolla jo vilisi ihmisiä puuhissaan ja meluisissa huvivalmistuksissaan, näyttääkseen pienokaiselle kaikkea, mitä tapahtui virralla tänä aikaisena aamuhetkenä ja koettaakseen siten kiinnittää hänen ajatuksensa siihen, mitä hän näki edessään. Mutta pian äiti laskikin lapsen maahan ja kätkien kasvot huiviinsa antoi sokaisevien kyynelten virrata, sillä minkäänlainen mielenkiinnon tai ilon ilme ei valaissutkaan lapsen laihoja, sairaalloisia kasvoja. Sillä oli vasta vähän muistoja, mutta ne olivat kaikki samanlaisia: kaikki liittyivät vanhempien köyhyyteen ja kurjuuteen. Tunnin toisensa perästä lapsi oli istunut äitinsä polvella seuraten lapsenvaistollaan hänen poskiaan pitkin vieriviä kyyneleitä ja sitten hiipinyt hiljaa johonkin pimeään nurkkaan ja nyyhkyttänyt itsensä uneen. Elämän ankara todellisuus monien sen pahimpien puutteiden seurassa — nälkä ja jano, kylmä ja kurjuus — olivat kaikki tulleet sen tuttaviksi jo siitä saakka kun järjen valo alkoi kajastaa, ja vaikka se olikin lapsen näköinen, niin lapsen keveä mieli, hilpeä nauru ja säteilevät silmät puuttuivat.
Isä ja äiti katselivat tätä ja katselivat toisiaan mielessään tuskalliset ajatukset, joita he eivät uskaltaneet henkäistä ilmoille sanoina. Tuo terve, voimakas mies, joka olisi voinut kestää melkein millaisen ruumiinvoimien ponnistuksen hyvänsä, riutui ankarassa vankeudessa ja täyteen ahdetun vankilan epäterveellisessä ilmassa. Hento ja heikko nainen taas nääntyi ruumiillisen ja henkisen sairauden uhrina. Lapsen nuori sydän oli murtumaisillaan.
Talvi tuli ja sen mukana kylmän, rankan sateen viikot. Nuori vaimoparka oli muuttanut surkeaan huoneistoon ihan lähelle miehen vankeuspaikkaa, ja vaikka heidän kasvava köyhyytensä oli tehnyt tuon muutoksen välttämättömäksi, hän oli nyt onnellisempi, sillä olihan hän lähempänä miestään. Kahden kuukauden ajan hän ja hänen pieni toverinsa odottivat portin avaamista kuten ennenkin. Eräänä päivänä hän ei enää tullut. Toinen aamu valkeni, eikä häntä näkynyt sittenkään. Lapsi oli kuollut.
Ne eivät tiedä, jotka puhuvat kylmästi köyhän miehen menetyksistä pitäen niitä elämästä eronneelle onnellisena vapautuksena tuskasta ja armeliaana toimeentulon helpotuksena jäljelle jääneille, ne eivät tiedä, sanon minä, minkälaista tuskaa nämä menetykset aiheuttavat. Äänetön, hellä ja ystävällinen silmäys, kun kaikki muut silmät ovat kylmästi poispäin kääntyneet — se tietoisuus, että meillä on yhdenkin olennon myötämielisyys ja ystävyys, kun kaikki muut ovat meidät hylänneet — on syvimmässäkin surussa lohduttava, tukeva, turva, jota mikään varallisuus ei voi ostaa eikä mikään valta hankkia. Lapsi oli istunut vanhempiensa jalkojen juuressa tuntikausia pienet kädet kärsivällisesti toisiinsa liitettyinä ja laihat, riutuneet kasvot heitä kohti kohotettuina. He olivat nähneet sen riutuvan päivästä päivään, ja vaikka sen lyhyt elämä olikin ollut iloton ja vaikka se nyt olikin siirtynyt siihen rauhaan ja lepoon, jota se ei ollut milloinkaan tuntenut tässä maailmassa, he olivat kuitenkin hänen vanhempansa, ja lapsen menettäminen painoi raskaasti heidän sielujaan.
Niille, jotka katselivat äidin muuttuneita piirteitä, oli selvää, että kuolema pian sulkisi hänen vastoinkäymistensä ja koettelemustensa näyttämön esiripun. Miehen vankilatoverit eivät tahtoneet läsnäolollaan häiritä tämän surua ja kurjuutta ja jättivät hänelle yksin pienen huoneen, jossa tähän saakka oli asunut kaksi toveria hänen kanssaan. Vaimo jakoi sen hänen kanssaan, ja vaikka hänen päivänsä matoivatkin tuskattomasti mutta toivottomasti edelleen, hänen elämänsä karkkosi hitaasti pois.
Hän oli kerran illalla pyörtynyt miehensä syliin, ja mies oli kantanut hänet avoimen ikkunan luo virvoittaakseen häntä raittiilla ilmalla, kun kuunvalo sattui vaimon kasvoille ilmaisten miehelle sellaisen muutoksen tämän piirteissä, että hän horjui taakkansa painosta kuin avuton lapsi.
'Laske minut maahan, George', pyysi vaimo heikosti. Mies teki niin, ja istuutuen vaimonsa viereen peitti kasvonsa käsillään ja purskahti itkuun.
'On hyvin raskasta jättää sinut, George', sanoi vaimo. 'Mutta se on Jumalan tahto, ja sinun täytyy se kestää minun tähteni. Voi, kuinka kiitän häntä siitä, että hän on ottanut poikamme! Hän on nyt onnellisena taivaassa. Mitäpä hän olisi tehnyt täällä ilman äitiään?'
'Et saa kuolla, Mary, et saa kuolla!' huudahti mies hypäten pystyyn. Hän asteli kiihkeästi edestakaisin takoen päätään nyrkillään ja lisäsi sitten rauhallisemmin istuutuen vaimonsa viereen ja tukien häntä käsivarsillaan: 'Rohkeutta, rakas tyttöseni, rohkeutta! Kyllä sinä vielä toivut.'
'En milloinkaan enää, George, en milloinkaan', sanoi kuoleva vaimo. 'Anna haudata minut poikaparkani viereen, mutta lupaa minulle, että jos milloinkaan pääset tästä kamalasta paikasta ja tulet rikkaaksi, muuta meidät hyvin, hyvin kauas täältä johonkin hiljaiseen maaseudun kirkkomaahan, missä saamme levätä rauhassa. Rakas George, lupaa minulle se.'
'Lupaan, lupaan!' sanoi mies heittäytyen kiihkeästi polvilleen vaimon viereen. 'Sano minulle, Mary, vielä yksi sana. Yksi katse, vain yksi.'
Hän lakkasi puhumasta, sillä hänen kaulaansa kiedottu käsi muuttui kankeaksi ja raskaaksi. Riutunut olento päästi syvän huokauksen, huulet liikkuivat ja hymy väikkyi kasvoilla. Mutta huulet olivat verettömät ja hymy hyytyi jäykäksi ja aavemaiseksi tuijotukseksi. Mies oli yksin maailmassa.
Sinä yönä, surkean koppinsa hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä miesparka vaipui polvilleen vaimonsa ruumiin ääreen ja pyysi Jumalaa kamalan valan todistajaksi, että hän tästä hetkestä alkaen omistaa elämänsä vaimonsa ja pikku poikansa kuoleman kostamiseen, että tästä lähin, hänen elämänsä viimeiseen hetkeen saakka, kaikki hänen tarmonsa tähtää tuohon ainoaan päämäärään, että hänen kostonsa olisi hidas ja kamala, että hänen vihansa olisi kuolematon ja sammumaton ja että se ajaisi kohdettaan takaa läpi koko maailman.
Mitä synkin epätoivo ja miltei epäinhimilliset tuskat olivat niin tavattomasti runnelleet hänen kasvojaan ja koko olemustaan, että hänen onnettomuustoverinsa väistivät pelästyneinä häntä, kun hän kulki ohitse. Hänen silmänsä olivat veristävät ja raskaat, hänen kasvonsa kalmankalpeat ja vartalonsa kuin iän käyristämä. Hän oli purrut alahuulensa melkein läpi sieluntuskissaan ja haavasta vuotanut veri oli tippunut pitkin hänen leukaansa ja tahrannut hänen paitansa ja kauluksensa. Hän ei vuodattanut ainoaakaan kyyneltä, ei päästänyt valitustakaan, mutta epävakainen katse ja mieletön kiire hänen kävellessään edestakaisin pihalla ilmaisivat kuumeen, joka paloi hänen sisimmässään.
Oli välttämätöntä poistaa hänen vaimonsa ruumis viivyttelemättä vankilasta. Hän kuunteli ilmoitusta ihan tyynenä ja tunnusti sen välttämättömäksi. Melkein kaikki vankilan asujaimet olivat tulleet koolle katsomaan, mutta he väistyivät kahden puolen nähdessään leskimiehen saapuvan. Hän käveli kiivaasti eteenpäin ja asettui yksikseen pienelle aidatulle paikalle ihan lähelle porttia, josta muut vaistomaisen hienotunteisesti olivat vetääntyneet pois. Hitaasti kantoivat miehet olkapäillään karkeatekoista arkkua. Joukossa vallitsi kuolemanhiljaisuus, sitä häiritsivät vain naisten äänekäs valitus ja kantajien askelten kopina kivipermannolla. He saapuivat paikalle, jossa hylätty puoliso seisoi, ja pysähtyivät. Mies laski kätensä arkulle ja konemaisesti korjaillen vaatetta, jolla se oli verhottu, viittasi heitä menemään eteenpäin. Vartijat ottivat eteisessä hatun päästään saaton kulkiessa ohi, ja seuraavassa silmänräpäyksessä oli raskas portti sulkeutunut sen takana. Mies silmäili tylsästi väkijoukkoa ja kaatui raskaasti maahan.
Vaikka hän monen viikon ajan tämän jälkeen oli yötä päivää mitä hurjimmassa kuumeraivossa ja vartioituna ei tietoisuus hänen kärsimästään menetyksestä eikä hänen tekemänsä valan muisto hetkeksikään haihtunut hänen mielestään. Kuvat vaihtuivat hänen silmissään, paikat seurasivat toisiaan ja tapaukset tapauksia hurjan kuumeista vauhtia, mutta ne olivat aina jollakin lailla yhteydessä hänen sielunsa suureen päämäärään. Hän oli purjehtivinaan rannattomilla merenulapoilla, verisen pilven alla, vihaisten ärjyjen joka puolella raivoisasti kuohuessa ja vaahdotessa. Heidän edessään oli toinen alus, joka ponnisteli eteenpäin, ulvovan myrskyn käsissä. Sen purjeet lepattivat repaleina mastoista ja kansi oli täynnä partaaseen kiinni sidottuja olentoja, joiden yli korkeat aallot joka hetki hyökyivät temmaten aina jonkun kuolemaan vihityn olennon mukaansa kuohuvaan mereen. Eteenpäin kävi kulku ärjyvien vesivuorten keskellä, niin nopeasti ja voimakkaasti, ettei sitä mikään voinut vastustaa, ja iskien edellä kulkevan aluksen perään laiva mursi sen emäpuunsa alle. Suunnattomasta pyörteestä, joka syntyi uppoavan laivan kohdalle, kohosi niin äänekäs ja vihlova huuto — satojen hukkuvien olentojen yhdeksi ainoaksi hurjaksi kirkaisuksi sulautunut kuolinhuuto — että se voitti luonnonvoimien raivon ja kaikui kaikumistaan, kunnes se tuntui läpäisevän ilman, taivaan ja valtameren. Mutta mikä oli tuo vanha, harmaa pää, joka kohosi veden pinnan yläpuolelle ja kamppaili aaltojen kanssa katseessaan hätä ja apua huutaen? Silmäys vain, niin hän oli hypännyt aluksen laidalta ja ui voimakkain ottein sitä kohti. Hän saavutti sen, hän oli ihan sen vieressä. Ne olivat hänen piirteensä. Vanha mies näki hänen tulevan ja koetti turhaan välttää hänen puristustaan. Mutta mies tarttui häneen kiivaasti ja veti hänet veden alle. Alas, alas vain, viisikymmentä syltä syvälle! Vanhan miehen vastustus kävi yhä heikommaksi, kunnes se lopulta lakkasi kokonaan. Vanhus oli kuollut, mies oli tappanut hänet ja pitänyt valansa.
Mies kulki äärettömän erämaan polttavan kuumassa hiekassa, yksin, paljain jaloin. Hiekka tukahdutti ja sokaisi silmät, sen hienot jyväset tunkeutuivat ihon hikireikiin ja kiduttivat häntä melkein hulluuteen saakka. Äärettömät määrät samaa ainetta, jota tuuli kuljetti mukanaan ja joka tuprusi pilvinä polttavaa aurinkoa vasten, liehui kaukaisuudessa kuin liekehtivät tulipilarit. Aavikolle sortuneiden miesten luut lepäsivät hajallaan hänen jalkojensa edessä, kamala valo levisi kaikkialla ympäristöön, silmänkantamattomiin näkyi vain kauhua ja pelkoa herättävää. Turhaan koettaen päästää kauhun huudon, sillä kieli oli tarttunut kitalakeen, mies syöksyi mielipuolena eteenpäin. Yliluonnollisin voimin hän kahlasi läpi hietakinosten, kunnes vaipui väsymyksen ja janon näännyttämänä tiedottomana maahan. Mikä tuoksuva viileys hänet elähdytti, mikä soliseva ääni tuo oli? Vettä! Siinä oli todellakin lähde, ja kirkas, raikas vesisuoni pulppusi esiin maasta hänen jalkojensa edessä. Hän joi syvin siemauksin ja heittäytyen särkevin jäsenin vedenrannalle hän vaipui ihanaan horrokseen. Lähestyvien askelten ääni herätti hänet. Vanha harmaapäinen mies horjui eteenpäin sammuttaakseen polttavan janonsa. Siinä oli taas hän! Mies kietoi kätensä vanhan miehen vartalon ympäri ja pidätti häntä. Tämä taisteli ja huusi vettä, vain yhtä vedenpisaraa henkensä pelastukseksi. Mutta mies piteli lujasti kiinni ja katseli hänen nääntymistään ahnain silmin, ja kun ukon eloton pää vaipui hänen rinnalleen, hän potkaisi ruumiin luotansa.
Kun kuume hellitti ja tajunta palasi, mies heräsi huomatakseen olevansa rikas ja vapaa, kuullakseen, että hänen isänsä, joka olisi antanut hänen kuolla vankilassa ja oli antanut niiden, jotka olivat hänelle kalliimpia kuin hänen oma elämänsä, sortua puutteeseen ja siihen sydämensairauteen, jota lääkkeet eivät voi parantaa, oli tavattu kuolleena untuvavuoteestaan. Hänellä oli kyllä ollut sydäntä jättää poikansa kerjäläiseksi, mutta ylpeänä terveydestään ja voimistaan hän oli lykännyt testamentinteon aina tuonnemmaksi, kunnes oli liian myöhäistä, ja nyt hän sai toisessa maailmassa kiristellä hampaitaan ajatellessaan sitä varallisuutta, joka hänen laiminlyöntinsä vuoksi oli jäänyt toiselle. Nuori mies heräsi tähän tietoisuuteen ja hän heräsi enempäänkin: muistamaan tarkoitusta, jonka vuoksi hän eli, ja muistamaan, että hänen vihamiehensä oli hänen vaimonsa oma isä, se mies, joka oli toimittanut hänet vankeuteen, ja kun hänen vaimonsa ja poikansa kerjäsivät armoa hänen jalkainsa juuressa, karkoittanut heidät oveltaan. Oi, kuinka hän kirosi heikkoutta, joka esti häntä olemasta jalkeilla ja toimimasta täyttääkseen kostosuunnitelmansa!
Hän antoi viedä itsensä pois menetyksiensä ja kurjuutensa tapahtumapaikoilta ja muutti rauhalliseen paikkaan meren rannalle — ei suinkaan siinä toivossa, että saavuttaisi jälleen rauhan ja onnen, sillä molemmat olivat ikuisesti paenneet, vaan palauttaakseen uupuneen tarmonsa ja ajatellakseen rakkaitaan. Ja täällä jokin paha henki heitti hänen tielleen tilaisuuden ensimmäiseen kamalaan kostoon.
Oli kesäaika, ja synkkiin ajatuksiinsa vaipuneena hänellä oli tapana lähteä yksinäisestä asunnostaan aikaisin illalla ja kävellä kallioiden alitse mutkittelevaa kapeaa polkua jylhään, yksinäiseen paikkaan, joka oli jäänyt hänen mieleensä hänen vaellustensa aikana, istuutua irtilohjenneelle kalliopaadelle ja kätkien kasvot käsiinsä jäädä siihen tuntikausiksi — joskus aivan yön tuloon saakka, kunnes uhkaavien kallioiden pitkät varjot loivat hänen päänsä yläpuolella synkän, mustan pimeyden kaikkiin lähelläoleviin esineisiin.
Siinä hän istui kerrankin tyynenä iltana vanhassa asennossaan silloin tällöin nostaen päätään seuratakseen lokin lentoa tai suunnatakseen silmänsä loistavaan, rusottavaan viivaan, joka alkaen keskeltä merta näytti jatkuvan ihan sen äärille, missä aurinko oli laskemassa, kun äänekäs hätähuuto keskeytti paikan syvän hiljaisuuden. Hän kuunteli epäröiden oliko kuullut oikein, kun huuto toistui vielä hätäisempänä kuin ennen. Hypähtäen pystyyn hän kiiruhti siihen suuntaan, mistä se kuului. Asia selveni heti itsestään. Rannalla oli sinne tänne heitetyitä vaatekappaleita, aalloissa näkyi pienen matkan päässä ihmisenpää, ja tuskissaan käsiään vääntelevä vanha mies juoksi edestakaisin huutaen apua. Toipilas, jonka voimat jo olivat palanneet, heitti yltään takkinsa ja syöksyi merta kohti aikoen sukeltaa veteen ja tuoda hukkuvan rannalle.
"Kiiruhtakaa, herra, Jumalan nimeen! Auttakaa, auttakaa taivaan tähden! Hän on poikani, ainoa poikani', sanoi vanha mies epätoivoissaan tullessaan häntä vastaan. 'Ainoa poikani, herra, ja hän on kuolemaisillaan isänsä silmien edessä!'
Vanhuksen lausuttua ensimmäisen sanansa mies pysähtyi ja jäi seisomaan liikkumattomana käsivarret ristissä.
'Suuri Jumala', huudahti vanha mies perääntyen. 'Heyling!'
Vieras hymyili, mutta ei virkkanut sanaakaan.
'Heyling!' sanoi vanha mies hurjasti. 'Poikani, Heyling, ainoa poikani hukkuu... katsokaa, katsokaa!'
Henkeä haukkoen onneton isä viittasi paikkaa kohti, missä nuori mies taisteli henkensä hädässä.
'Kuulkaa!' sanoi vanhus. 'Hän huutaa taas! Hän on vielä elossa! Pelastakaa hänet, Heyling, pelastakaa!'
Vieras hymyili taas ja pysyi liikkumattomana kuin patsas.
'Olen tehnyt teille vääryyttä', huusi vanhus langeten polvilleen ja ristien kätensä. 'Kostakaa minulle! Ottakaa minulta kaikki, henkenikin! Heittäkää minut tuonne veteen, ja jos ihmisluonto voi olla taistelematta, tahdon kuolla kättä ja jalkaa liikuttamatta. Tehkää niin Heyling, tehkää niin, mutta pelastakaa poikani! Hän on niin nuori, Heyling, niin nuori kuolemaan!'
'Kuulkaa!' sanoi mies tarttuen kovasti vanhan miehen ranteeseen. 'Tahdon hengen hengestä, ja tässä on yksi. Minun lapseni kuoli isänsä silmien edessä paljoa tuskallisemman ja vaikeamman kuoleman kuin se, johon tuo nuori sisarensa panettelija on käymässä tällä hetkellä. Te nauroitte, nauroitte tyttärellenne vasten kasvoja, joihin kuolema jo oli painanut merkkinsä, nauroitte silloin meidän kärsimyksillemme. Mitä ajattelette niistä nyt? Katsokaa tuonne, katsokaa!'
Puhuessaan mies osoitti merta kohti. Heikko huuto häipyi kuulumattomiin, hukkuvan viimeinen raju kamppailu velloi silmänräpäyksen ajan läikkyviä laineita — sitten ei sitä paikkaa, jossa nuorukainen oli vaipunut ennen aikaiseen hautaansa, enää voinut erottaa.
Kolme vuotta oli kulunut, kun muuan herra laskeutui maahan yksityisvainuista lontoolaisen asianajajan oven edessä, joka tiedettiin kaikkea muuta kuin tunnontarkaksi ammatissaan, ja pyysi puhutella tätä kahden kesken tärkeissä asioissa. Vaikka tulija ilmeisestikään ei vielä ollut sivuuttanut elämänsä keskipäivää, olivat hänen kasvonsa kalpeat, riutuneet ja kuopalla eikä tarvinnut ammattimiehen terävää huomiokykyä nähdäkseen heti ensi silmäyksellä, että sairaus ja kärsimykset olivat vaikuttaneet enemmän hänen ulkonäkönsä muuttumiseen kuin mitä pelkkä ajan hammas olisi saanut tehdyksi kahtavertaa pitemmässä ajassa kuin hänen koko ikänsä.
'Pyytäisin teitä toimittamaan puolestani erään lakiasian', sanoi vieras.
Asianajaja kumarsi imelän nöyrästi ja silmäili suurta kääryä, joka herralla oli kädessään. Hänen vieraansa huomasi silmäyksen ja jatkoi:
'Se ei ole ensinkään tavallinen juttu, enkä ole saanut näitä papereita käsiini ilman pitkällisiä vaivoja ja suuria kustannuksia.'
Asianajaja loi vielä uteliaamman silmäyksen kääryyn, ja irroittaen siteen, joka piti sitä koossa, vieras esitti joukon vekseleitä, kauppakirjojen jäljennöksiä ja muita asiakirjoja.
'Näillä papereilla', sanoi asiakas, 'on se mies, joiden nimi niissä on, nostanut, kuten saatte nähdä, suuria rahasummia muutamia vuosia sitten. Hänen ja niiden miesten välillä, joiden käsiin ne alkuaan joutuivat ja joilta olen vähitellen ostanut kaikki niiden kolmi-, nelinkertaisesta nimellisarvosta, oli äänetön sopimus, että nämä lainat uudistettaisiin aika ajoittain, kunnes tietty aika olisi kulunut. Sellaista sopimusta ei ole ilmaistu missään. Hän on viime aikoina kärsinyt paljon vahinkoja, ja jos nämä sitoumukset yht'aikaa joutuvat hänen suoritettavikseen, ne musertavat hänet kerrassaan.'
'Niitä on kaikkiaan monta tuhatta puntaa', sanoi asianajaja selaillen asiakirjoja.
'Niin on', myönsi asiakas.
'Mitä meidän on tehtävä?' kysyi lakimies.
'Mitäkö tehtävä!' virkkoi asiakas äkkiä kiivaasti. 'Pankaa käyntiin kaikki lain koneistot, kaikki temput, mitä oveluus voi keksiä ja halpamaisuus aikaansaada, rehelliset ja epärehelliset keinot, lain suora painostus ja sen apuna sen tulkitsijan ja käyttelijän kaikkein ovelin kyky. Tahtoisin hänen kuolevan tuskallisen ja hivuttavan kuoleman. Saattakaa hänet vararikkoon, takavarikoikaa ja myykää hänen maansa ja mantunsa, ajakaa hänet kodistaan ja konnultaan ja laahatkaa hänet vanhalla iällään kerjäläisenä kuolemaan tavallisessa velkavankeudessa.'
'Mutta entä kulut kaikesta tästä, hyvä herra?' esteli asianajaja, kun hän oli tointunut säikähdyksestään. 'Jos vastaajan asiat ovat niin huonosti, niin kuka maksaa kulut?'
'Mainitkaa mikä summa hyvänsä, sanoi vieras käsiensä vavistessa niin ankarasti kiihkosta, että hän tuskin kykeni puhuessaan pitämään kynää kädessään, 'mikä summa tahansa, niin se on teidän. Älkää pelätkö mainita sitä! En pidä mitään summaa liian suurena, jos saavutatte tarkoitukseni.'
Asianajaja mainitsi umpimähkään suuren summan ennakkomaksuna, joka hänen tuli saada häviön mahdollisuuden varalta, mutta hän sanoi sen pikemminkin nähdäkseen, kuinka pitkälle hänen asiakkaansa oli valmis menemään, kuin siinä uskossa, että tämä todella suostuisi vaatimukseen. Vieras kirjoitti pankkiirilleen osoitetun maksumääräyksen koko summalle ja lähti.
Maksuosoitus lunastettiin muitta mutkitta, ja huomatessaan, että asiakkaaseen saattoi turvallisesti luottaa, asianajaja aloitti tehtävänsä täydellä todella. Enemmän kuin vuoden ajan sen jälkeen herra Heyling saattoi istua päiväkausia lakiasiain toimistossa tutkien papereita ja silmät ilosta loistaen lukea lukemistaan niitä, sikäli kuin niitä kerääntyi: todistelukirjeitä, pienen lykkäyksen pyyntöjä, selityksiä varmasta perikadosta, johon vastapuoli joutuisi, papereita, joita virtasi toimistoon, kun irtisanominen irtisanomisen ja haaste toisensa jälkeen oli annettu. Kaikkiin lyhyen lykkäyksen pyyntöihin oli yksi ainoa vastaus: maksakaa! Maat, rakennukset, irtaimisto, kaikki vuorostaan takavarikoitiin, ja vanha mies itse olisi teljetty vankilaan, jollei hän olisi saanut vältetyksi oikeudenpalvelijain valppautta ja paennut.
Heylingin leppymätön viha ei suinkaan lauhtunut hänen vainoamisensa menestyksestä! Se kasvoi satakertaiseksi rinnan hänen aiheuttamansa tuhon kera. Kun hän sai tiedon vanhan miehen paosta, hän raivostui. Hän kiristeli hurjistuneena hampaitaan, repi tukkaansa ja sadatteli kamalin kirouksin niitä, jotka olivat saaneet tehtäväkseen toimittaa vangitsemisen. Hän rauhoittui jossakin määrin vain toistetuista vakuutuksista, että pakolainen varmasti saataisiin kiinni. Poliiseja lähetettiin kaikille suunnille häntä etsimään, jokaista mahdollista menetelmää käytettiin hänen piilopaikkansa keksimiseksi, mutta kaikki turhaan. Puoli vuotta kului, eikä miestä ollut vielä löytynyt.
Vihdoin, myöhään eräänä iltana saapui Heyling, josta moniin viikkoihin ei ollut kuulunut mitään, asianajajansa yksityisasuntoon ja lähetti sanan, että eräs herra tahtoi heti tavata häntä. Ennen kuin lakimies, joka oli tuntenut hänen äänensä alakerrasta, ehti käskeä palvelijaansa päästämään hänet sisään, hän jo oli hyökännyt portaita ylös ja seisoi nyt työhuoneessa kalpeana ja hengästyneenä. Suljettuaan oven, ettei hänen puheensa kuuluisi, hän vaipui tuoliin ja sanoi hiljaisella äänellä:
'Hss! olen vihdoinkin löytänyt hänet.'
'Todellako!' sanoi asianajaja. 'Oivallisesti tehty, oivallisesti.'
'Hän piileskelee surkeassa hökkelissä Camden Townissa', kertoi Heyling. 'Ehkäpä oli yhtä hyvä, että kadotimme hänet välillä näkyvistä, sillä hän on elää kituuttanut mitä viheliäisimmässä kurjuudessa yksin koko ajan. Hän on köyhä, ruti köyhä.'
'Hyvä on', sanoi asianajaja. 'Haluatte kai, että hänet pidätetään huomenna?'
'Niin kyllä', vastasi Heyling. 'Mutta ei sentään! Vasta seuraavana päivänä. Ihmettelette kai, että haluan siirtää sen tuonnemmaksi', hän lisäsi kaameasti hymyillen, 'mutta unohdin erään seikan. Ylihuomenna on eräs hänen merkkipäivänsä, tehdään se vasta sitten!'
'Hyvä on! Haluatteko antaa poliisille kirjalliset ohjeet?'
'En. Poliisi saa tulla tänne tapaamaan minua kello kahdeksan illalla, ja minä lähden mukaan.'
He tapasivat määräiltana ja vuokrattuaan ajurin käskivät ajajan pysäyttää vanhan Pancras-tien kulmaan, missä kunnan köyhäintalo on. Heidän saapuessaan paikalle oli ihan pimeä, ja seuraten Eläinlääkärikoulun vastapäistä muuria he saapuivat pienelle syrjäkujalle, jonka nimi on tai siihen aikaan oli Pieni Koulukatu ja joka oli silloin, olkoon se nyt millainen hyvänsä, hyvin yksinäinen paikka, jonka ympärillä ei ollut juuri muuta kuin peltoja ja ojia.
Matkalakki puoleksi kasvojen yli vedettynä ja kietoutuneena viittaansa pysähtyi Heyling kaikkein viheliäisimmän näköisen hökkelin kohdalle ja kolkutti hiljaa oveen. Sen avasi nainen, joka niiasi merkiksi, että hän tunsi tulijan, ja käskien kuiskaten poliisia jäämään alas Heyling kiipesi portaita, avasi kadunpuoleisen huoneen oven ja astui muitta mutkitta sisään. Hänen etsintänsä ja leppymättömän vihansa kohde, nyt raihnainen vanhus, istui alastoman honkapöydän ääressä, jolla palaa tuikutti surkea kynttilä. Hän säpsähti vieraan astuessa sisään ja nousi vaivalloisesti jaloilleen.
'Mitä nyt, mitä nyt?' kysyi vanhus. 'Mitä uutta onnettomuutta tämä tietää? Mitä te tahdotte?'
'Vaihtaa sanan kanssanne', vastasi Heyling. Puhuessaan hän istuutui pöydän toiseen päähän ja riisuen viittansa ja hattunsa paljasti kasvonsa.
Vanha mies näytti siinä silmänräpäyksessä menettäneen puhekykynsä. Hän vaipui taaksepäin tuoliinsa ja tuijotti ilmestystä kauhun ja pelon sekaisin katsein.
'Tänä päivänä kuusi vuotta sitten', aloitti Heyling, 'vaadin teiltä henkeä, jonka olitte minulle velkaa lapsestani. Tyttärenne hengettömän ruumiin ääressä, vanha mies, vannoin eläväni kostaakseni! En ole hetkeksikään peruutunut päätöksestäni, ja jos olisin, niin vaimoni anteeksi antavan, kärsivän katseen ja viattoman lapsemme riutuvien kasvojen muisto olisi antanut minulle voimaa täyttää velvollisuuteni. Muistanette ensimmäisen hyvitystoimeni; tämä on viimeinen.'
Vanha mies värisi ja hänen kätensä vaipuivat voimattomina kupeille.
'Lähden Englannista huomenna', jatkoi Heyling lyhyen vaitiolon jälkeen: 'Tänä yönä jätän teidät sen elävän kuoleman kitaan, jolle te uhrasitte vaimoni: toivottomaan vankeuteen!'
Hän kohotti silmänsä vanhuksen kasvoihin ja vaikeni. Sitten hän kohotti kynttilän tämän kasvojen tasalle, laski sen hiljaa takaisin pöydälle ja lähti huoneesta.
'Käykääpä katsomassa vanhusta!' sanoi hän vaimolle avatessaan oven ja viitatessaan poliisia seuraamaan häntä kadulle. 'Luulen, että hän on sairas.'
Nainen sulki oven, juoksi kiireesti portaita ylös ja tapasi vanhuksen vainajana.
Yksinkertaisen hautakiven alla Kentin kaikkein rauhallisimmassa ja yksinäisimmässä kirkkomaassa, jossa luonnon kukkaset pilkistelevät ruohon lomasta ja jota ympäröivä maaseutu on Englannin kaunein puutarhapalanen, lepäävät nuoren äidin ja hänen lapsensa luut. Mutta isän tomu ei ole heidän vieressään, eikä asianajaja ole sen koommin löytänyt pienintäkään johtolankaa omituisen asiakkaansa myöhempiin vaiheisiin."
Lopetettuaan tarinansa lähestyi vanha mies nurkassa seisovaa naulakkoa, otti takkinsa ja hattunsa, puki ne ylleen hyvin harkitsevasti ja poistui hitaasti seurasta lausumatta enää sanaakaan. Koska mosaiikkinappinen herra oli vaipunut uneen ja suurin osa seurueesta oli kiintynyt humoristiseen leikkiin: he yrittivät kaataa sulaa talia hänen grogiinsa, lähti herra Pickwick, suoritettuaan omansa ja herra Wellerin laskun, huomaamatta pois tämän herran seurassa "Harakan ja Kannon" portin alitse.
22. luku.
HERRA PICKWICK LÄHTEE IPSWICHIIN, JA SIELLÄ SATTUU HÄNELLE ROMANTTINEN
SEIKKAILU KESKI-IKÄISEN NAISEN KANSSA, JOLLA ON KELTAISET PAPILJOTIT.
"Ovatko nuo sinun isäntäsi matkakamppeet?" kysyi herra Weller vanhempi rakkaalta pojaltaan, kun tämä astui "Härän" pihalle Whitechapelissa matkalaukku ja tarvepussi kädessään.
"Olisit voinut arvata huonomminkin, ukko", vastasi herra Weller nuorempi laskien kantamuksensa pihalle ja istuutuen sitten itse sen päälle. "Isäntäni on itsekin tuossa paikassa täällä."
"Se... tulee kai ajurilla?" kysyi isä.
"Niin kyllä. — Kuinkas äitipuoli tänään voi?"
"Huonosti, Sammy, huonosti!" valitti herra Weller vanhempi vaikuttavan totisesti. "On tainnut viime aikoina muuttaa metodistien uskoon, hän on varmasti huikean jumalinen. Se... liian hyvä luontokappale minulle, Sammy. Tunnen, etten ole hänen arvoisensa."
"Vai niin", sanoi herra Samuel, "oletpa sinä vaatimaton".
"Vaatimatonpa hyvinkin", toisti hänen isänsä huoaten. "Se on saanut vihiä jostakin tempusta, jolla täysikasvuiset ihmiset saadaan syntymään uudelleen. Uudesti syntymiseksi taitavat sitä sanoa. Tahtoisinpa mielelläni nähdä sen oikein luonnossa! Olisipa mukavaa nähdä sinun äitipuolesi uudestaan syntyneenä. Taitaisin antaa hänet muuanne imetettäväksi!"
"Mitäs luulet naisten keksineen tässä yhtenä päivänä?" jatkoi herra Weller katkaisten lyhyen vaitiolon, jonka kestäessä hän oli merkitsevästi näpähdytellyt nenänsä selkää etusormellaan puolisen tusinaa kertaa. "Mitäs luulet niiden keksineen tässä eräänä päivänä?"
"Mistäpä minä tietäisin?" vastasi Sam.
"Menivät ja laittoivat aikamoiset teekekkerit sille otukselle, jota sanovat paimenekseen", selitti herra Weller. "Juuri kun seisoin ja katselin taulukauppaa siinä pirssini lähellä, näin siinä pienen lapun, jossa luki: 'Liput puoli kruunua. Kaikki kyselyt osoitettava komitealle. Rouva Weller, sihteeri.' Ja kun tulin kotiin, niin siellä se komitea istui meidän perähuoneessamme. Neljätoista naista! Olisitpa ollut kuulemassa! Siellä ne istuivat munimassa päätöslauselmia, äänestämässä avustuksia ja kaikenlaisia muita kujeita. Niin, ja entäs kun äitipuolesi vaati minuakin mukaan, ja minähän kävin uteliaaksi näkemään, mitä hullutuksia sitten tulisi, ja panin nimeni siihen lipputilaukseen. Kello kuudeksi perjantai-iltana pukeuduin hyvin hienoksi ja lähdin ulos akkani kanssa. Sitten tultiin yhden talon ensimmäiseen kerrokseen, jossa oli teetä kolmellekymmenelle hengelle ja koko joukko naisia, jotka alkoi kuiskailla keskenään ja katsella minua, ikään kuin eivät olisi milloinkaan nähneet tämmöistä tyvekkäänpuoleista, siinä kahdeksankuudetta korvilla olevaa miestä. Vähän ajan päästä alkaa kuulua hurjanmoista jyskettä alhaalta, ja sisään hyökkää pitkä, punanenäinen, valkokauluksinen roikale ja huutaa: 'Tässä tulee paimen uskollisen laumansa luo!' ja sitten tulee sisään lihava, mustapukuinen syöttiläs, jolla oli leveä valkoinen naama ja joka hymyili kuin seinäkello. Ja nyt se vasta elämä alkoi! 'Rauhan suudelma', sanoi paimen, ja sitten se moiskautteli kaikkia naisia vuorostaan, ja kun hän oli lopettanut, niin se punanokkainen aloitti. Tuumasin par'aikaa, että pitäisiköhän minunkin noin niin kuin — etenkin kun siinä istui hyvin nätti rouva ihan vieressä — kun tee tuotiin sisään ja sen mukana äitipuolesi, joka oli ollut alhaalla laittamassa kattilaa tulelle. Ja nytkös ne kävivät käsiksi kynsin ja hampain. Ja sitä virrenveisuuta, Sammy, teen valmistuessa, ja siunailemista, syömistä ja juomista! Olisitpa nähnyt paimenen, kun se pisteli poskeensa kinkkua ja kakkuja. En koskaan ole nähnyt sellaista poikaa syömään ja juomaan, en koskaan. Ei se punanokkainenkaan ollut sellainen mies, jota olisi elättänyt kuukausimaksulla, mutta ei piisannut paimenelle! No, kun sitten tee oli juotu, ne lauloivat toisen virren, ja sitten se paimen alkoi saarnata, ja hyvästi se pudottelikin, kun ajattelee, kuinka ankarasti kakut painoivat hänen mahassaan. Mutta yht'äkkiä se lopettaakin ja karjaisee kovasti: 'Missä se syntinen on? Missä on se kurja syntinen?' Silloinhan kaikki naiset toljottamaan minuun ja ulisemaan kuin veitsi kurkussa. Minusta se tuntui vähän kummalta, mutt'en kuitenkaan sanonut mitään. Sitten se taas on hiljaa vähän aikaa, sitten sanoo katsellen minua aika tiukasti: 'Missä syntinen on? Missä on se kurja syntinen?' ja kaikki akat ulisemaan taas kymmentä vertaa pahemmin kuin äsken. Siitä minä vähän suutahdin, niin että otinpa askelen eteenpäin ja sanoin: 'Kuulkaas, hyvä mies, meinasittekos sillä minua?' Mutta sen sijaan, että olisi pyytänyt minulta anteeksi, niin kuin jokainen kunnonmies olisi tehnyt, se alkoi haukkua yhä pahemmin, sanoi minua 'astiaksi', — kuuletko Sammy? — 'vihan astiaksi' ja tiesi miksi. Ja kun vereni siitä pääsi vähän liikkeelle, annoin ensin pari kertaa 'kuka käski' hänelle itselleen ja sitten vielä pari, kolme vietäväksi sille punanokkaiselle, ja menin pellolle. Olisitpa kuullut Sammy, kuinka akat kirkuivat, hamutessaan sitä paimentaan pöydän alta! Hei, hei, tuolla tulee isäntäsi ihan elävänä!"
Herra Wellerin puhuessa herra Pickwick laskeutui vaunuista ja tuli pihalle.
"Kaunis aamu", sanoi herra Weller vanhempi.
"Kaunis on", vastasi herra Pickwick.
"Kaunis on", toisti punatukkainen mies, jolla oli tungetteleva nenä ja siniset kakkulat ja joka oli kierittäytynyt vaunuista samalla kertaa kuin herra Pickwick. "Ipswichiinkö on matka, hyvät herrat?"
"Niin on", vastasi herra Pickwick.
"Kummallinen sattuma. Minäkin menen sinne."
Herra Pickwick kumarsi.
"Istutteko ulkopuolella?" kysyi punatukkainen.
Herra Pickwick kumarsi taas.
"Voi jeeveli, kuinka merkillistä! Ulkona minäkin aion olla", sanoi punatukkainen mies. "Silloinhan me suorastaan matkustamme yhdessä."
Ja punatukkainen, joka oli hyvin tärkeän näköinen, terävänenäinen, salaperäisesti puhuva henkilö, jolla oli omituinen tapa heittää päätään kuin lintu aina kun sanoi jotakin, hymyili niin kuin olisi tehnyt merkillisimmän keksinnön, mitä milloinkaan on tullut inhimillisen viisauden osaksi.
"Olen iloinen saadessani teidät seurakseni", sanoi herra Pickwick.
"Niin", sanoi punatukkainen, "se on hyvä meille kummallekin, eikö niin? Seura, nähkääs, niin seura on... se on... jotakin ihan toista kuin yksinäisyys, eikös olekin?"
"Sitä ei voi kieltää", sanoi herra Weller puuttuen keskusteluun hyväntahtoisesti, hymyillen. "Näkeehän sen päältäkin päin, sanoi rankkuri, kun kyökkipiika väitti, ettei hän ole herra."
"Ahaa", sanoi punatukkainen silmäillen ylimielisesti herra Welleriä kiireestä kantapäähän. "Onko hän ystäviänne, hyvä herra?"
"Eipä suorastaan ystäviä", vastasi herra Pickwick puoliääneen. "Itse asiassa hän on palvelijani, mutta sallin hänelle eräitä vapauksia, sillä, meidän kesken sanoen, hän on koko lailla erikoinen, ja olenpa melkein ylpeäkin siitä."
"Vai niin", tuumi punatukkainen herra. "Se on, katsokaas, makuasia. Minä en erityisesti välitä mistään erikoisesta. En pidä siitä, en ymmärrä sen tarpeellisuutta. Mikä on nimenne, sir?"
"Tässä on korttini", vastasi herra Pickwick, jota suuresti huvitti vieraan kysymyksen äkillisyys ja hänen omituinen käytöksensä.
"Ahaa", sanoi punatukkainen mies pistäen kortin lompakkoonsa, "Pickwick; oikein hyvä. Minusta on hyvä tietää ihmisten nimet, se pelastaa monesta sekaannuksesta. Tässä on korttini, herra. Magnus, huomaattehan, herra Magnus on minun nimeni. Se on aika hyvä nimi, vai mitä?"
"Tosiaankin oikein hyvä nimi", myönsi herra Pickwick kykenemättä mitenkään pidättämään hymyä.
"Hyvä se minun mielestäni on", jatkoi herra Magnus. "Huomaattehan, että sen edellä on myös hyvä nimi. Sallikaa minun, herra — jos pidätte korttia hiukan vinossa, tällä lailla, niin valo sattuu paremmin kirjainten hiusviivoihin. Tuossa — Peter Magnus. Kuulostaa hyvältä, vai mitä?"
"Oikein hyvältä", sanoi herra Pickwick.
"Niissä on omituisia seikkoja — näissä alkukirjaimissa", sanoi herra Magnus. "Huomaatteko: P. M. = post meridiem. Lähettäessäni kiireisen kirjelipun läheisille ystävilleni kirjoitan joskus vain 'Iltapäivä'. Se huvittaa ystäviäni suuresti."
"Mielestäni on ihan selvää, että se tuottaa heille mitä suurinta huvia", sanoi herra Pickwick melkein kadehtien herra Magnuksen ystävien herkkää huumorintajua.
"Nyt, hyvät herrat", sanoi tallirenki, "vaunut ovat valmiina, olkaa hyvä!"
"Ovatko kaikki tavarani vaunussa?" kysyi herra Magnus.
"Kaikki on toimitettu, herra."
"Onko punainen arkku siellä?"
"On kyllä, herra."
"Entä juovikas arkku?"
"Etumaisessa laatikossa, herra."
"Entä ruskea paperikääry?"
"Istuimen alla."
"Entä nahkainen hattukotelo?"
"Kaikki on mukana, herra."
"Joko nousette vaunuihin?" kysyi herra Pickwick.
"Suokaa anteeksi", vastasi Magnus seisoen pyörän päällä, "suokaa anteeksi, herra Pickwick. En voi nousta vaunuihin tässä epävarmuuden tilassa. Olen tuon miehen käytöstavan vuoksi ihan varma siitä, että nahkakotelo ei ole vaunuissa."
Tallirengin juhlalliset vakuuttelut jäivät ihan tuloksettomiksi, ja niin piti nahkakotelo onkia esiin laatikon alimmalta pohjalta, jotta hän näkisi, että se oli varmasti tullut mukaan. Kun hän oli päässyt varmuuteen tästä seikasta, hän sai varman aavistuksen ensiksikin siitä, että punainen arkku oli joutunut harhaan, sitten, että viirukas arkku oli varastettu ja lopuksi, että ruskea paperikääry oli joutunut vaunuihin "sitomattomana". Vihdoin, kun hän oli saanut silmäänpistävän ja kouraantuntuvan todistuksen jokaisen epäilyksen perusteettomuudesta, hän suostui kapuamaan vaunujen katolle huomauttaen, että kun hän nyt oli saanut kaikki pois mielestään, hän oli ihan rauhallinen ja tyytyväinen.
"Teillä taitaa olla taipumusta hermostumiseen?" kysyi herra Weller vanhempi silmäillen sivulta vierasta tämän kiivetessä paikalleen.
"Niinpä taitaa olla, kun on kysymys tällaisista pikkuasioista", selitti vieras. "Mutta nyt olen kunnossa, ihan kunnossa."
"No, sepä mainiota", sanoi herra Weller. "Sammy, auta isäntääsi paikalleen! Toisella jalalla, herra! Ojentakaa tänne kätenne, herra. Ylöspäin vain! Taisitte olla hiukan kevyempi poikana ollessanne."
"Ihan varmasti, herra Weller", vastasi hengästynyt herra Pickwick hyvätuulisesti istuutuen penkille ajajan viereen.
"Hyppää eteen istumaan, Sammy!" komensi ukko Weller. "No niin, William, taluta pekunat ulos. Varokaa porttiholvia, hyvät herrat! Päitä, sanoi piirakantekijä. Jo riittää, William. Päästä irti!"
Ja niin lähtivät vaunut vierimään pitkin Whitechapelia koko tuon sangen taajaväkisen kaupunginosan väestön ihmetellessä.
"Tämä naapuristo ei ole sitä kaikkein kauneinta", sanoi Sam koskettaen hattuaan, kuten hän aina teki aloittaessaan keskustelun isäntänsä kanssa.
"Eipä ole", myönsi herra Pickwick seuraten silmillään vilkasliikkeisiä ja likaisia katuja, joita pitkin he kulkivat.
"Merkillistä", sanoi Sam, "että köyhyys ja osterit näyttävät aina viihtyvän yhdessä".
"En ymmärrä, mitä tarkoitat", sanoi herra Pickwick.
"Tarkoitan vain", selitti Sam, "että mitä köyhemmältä jokin paikka näyttää, sitä enemmän siellä tunnutaan kysyttävän ostereita. Katsokaahan, herra, täälläkin on osterikauppa melkein joka kuudennessa talossa. Kadun reunahan on ihan niitä täynnä. Ottaisinpa melkein uskoakseni, että kun mies on hyvin köyhä, hän ryntää ulos asunnostaan ja syö ostereita pelkästään epätoivoissaan."
"Ja niin ne varmasti tekevätkin", sanoi herra Weller vanhempi, "ja samoin savustettua lohta".
"Siinäpä kaksi merkillistä tosiseikkaa, jotka eivät milloinkaan ennen ole johtuneet mieleeni", sanoi herra Pickwick. "Ensimmäisessä pysähdyspaikassa kirjoitan ne muistiin."
Sillä välin he olivat tulleet Mile Endin veräjälle. Syvää hiljaisuutta kesti siihen saakka kunnes he olivat ehtineet pari,; kolme mailia kauemmaksi. Silloin herra Weller vanhempi kääntyi yht'äkkiä herra Pickwickin puoleen ja sanoi:
"Tuollaisen veräjänvartijan elämä on hyvin omituista."
"Niin taitaa olla. Hyvin omituista, hyvin ilotonta elämää."
"Ne ovat kaikki miehiä, joilla on ollut jotakin vastuksia elämässä", lisäsi herra Weller vanhempi.
"Kuinka niin?" ihmetteli herra Pickwick.
"Niin se vain on. Sen takia ne juuri vetäytyvät pois maailmasta ja rupeavat veräjänvartijoiksi, osaksi siksi, että saisivat olla yksin, osaksi kostaakseen ihmiskunnalle kantamalla veräjäveroa."
"Enpä olisi tuotakaan ennen tiennyt", tunnusti herra Pickwick.
"Se on ihan totta", vakuutti herra Weller. "Jos he olisivat herrasmiehiä, heitä sanottaisiin ihmisvihaajiksi, mutta kun asiat nyt ovat, niin kuin ovat, he saavat tyytyä veräjää vartioimaan."
Tällaisilla jutuilla, joilla oli se korvaamaton viehätys, että niissä huvi sekaantui hyötyyn, osasi herra Weller lievittää matkan yksitoikkoisuutta suurimman osan päivästä. Keskustelunaiheita ei milloinkaan puuttunut, sillä jos herra Wellerin puheliaisuus milloin tyrehtyi, vahingon korvasi täydellisesti herra Magnuksen ilmaisema halu päästä perille matkatovereittensa koko elämäntarinasta ja hänen jokaisessa pysähdyspaikassa äänekkäästi julistamansa huoli kahden arkkunsa, nahkalaukun ja ruskean paperikääryn turvallisuudesta ja hyvinvoinnista.
Ipswichin pääkadulla, tien oikealla puolella, pienen matkan päässä, kun on kulkenut Kaupungintalon edustalla olevan aukion yli, kohoaa majatalo, joka lähellä ja kaukana tunnetaan nimellä "Suuri Valkoinen Hevonen", ja tätä nimeä havainnollistaa jonkin merkillisen loikkivan, liehuvaharjaisen ja -häntäisen otuksen kivinen kuva, joka hämärästi muistuttaa pillastunutta ajurin kopukkaa ja joka komeilee pääkäytävän yläpuolella. "Suuri Valkoinen Hevonen" on kuuluisa kautta ympäristön samalla tavoin kuin palkittu sonni, paikkakunnan lehden pikku-uutisissa mainittu nauris tai muodoton syöttösika: tavattoman suuruutensa vuoksi. Ei milloinkaan ole nähty sokkelorakennusta, jossa on sellainen määrä matottomia käytäviä, sellainen joukko ummehtuneita, huonosti valaistuja huoneita, niin paljon pieniä ruokailu- ja makuuluolia yhden ainoan katon alla kuin mitä oli kasattu yhteen Ipswichin "Suuren Valkoisen Hevosen" neljän seinän sisälle.
Tämän liiaksi kasvaneen ravintolan oven eteen pysähtyivät Lontoon-vaunut samalla tunnilla joka ilta, ja näistä samoista Lontoon-vaunuista astuivat maahan herra Pickwick, Sam Weller ja herra Peter Magnus sinä erikoisena iltana, johon tämä kertomuksemme luku viittaa.
"Aiotteko asettua tänne?" kysyi herra Peter Magnus, kun juovikas arkku, punainen arkku, ruskea paperikääry ja nahkainen hattukotelo oli asetettu eteiseen. "Aiotteko asettua tänne, herra Pickwick?"
"Aion kyllä", sanoi herra Pickwick.
"Hyvänen aika", sanoi herra Magnus. "Minulle ei ole milloinkaan tapahtunut näin merkillisiä yhteensattumia! Katsokaas, minäkin asetun tänne. Toivottavasti syömme päivällistä yhdessä."
"Kernaasti minun puolestani", vastasi herra Pickwick. "En ole kuitenkaan ihan varma siitä, onko minulla eräitä ystäviä täällä. Tarjoilija, onko täällä eräs Tupman niminen herra?"
Lihava mies, toisviikkoinen lautasliina kainalossaan ja yhtä vanhat sukat jalassaan irtautui vaivalloisesti puuhastaan — hän oli tirkistellyt kadulle — kun herra Pickwick teki hänelle tämän kysymyksen, ja tutkittuaan tarkasti herra Pickwickin ulkonäköä hänen hattunsa huipusta säärysten alinta nappia myöten vastasi hyvin varmasti: "Ei ole."
"Eikä ketään Snodgrass nimistä herraa?" tiedusteli herra Pickwick.
"Ei."
"Eikä Winkleä?"
"Ei."
"Ystäväni eivät olekaan saapuneet tänään", sanoi herra Pickwick. "Syömme siis kahden. Antakaa meille yksityishuone!"
Kun tämä pyyntö esitettiin, suvaitsi lihava mies käskeä poikia kantamaan sisään herrojen matkatavarat, ja kulkien tulijoiden edellä pitkää, pimeää käytävää hän saattoi heidät suureen, kehnosti kalustettuun huoneeseen, jonka pienessä ristikolla varustetussa uunissa kituva tuli epätoivoisesti yritteli näyttää iloiselta roihulta, mutta oli silti riutumaisillaan paikan masentavan vaikutuksen painosta. Tunnin kuluttua matkustajille tuotiin muutama pala lihaa ja kalaa, ja kun päivällinen oli saatu syödyksi, vetivät herrat Pickwick ja Magnus tuolinsa tulen ääreen ja tilattuaan pullon mahdollisimman huonoa, mutta mahdollisimman kallista portviiniä (talon hyväksi) joivat grogia omaksi hyväkseen.
Herra Peter Magnus oli luonteeltaan hyvin avomielinen, grogit vaikuttivat ihmeellisen tehokkaasti lämmittäen eloon hänen rintansa syvimmällä piilevät salaisuudet. Ilmoitettuaan yhtä ja toista itsestään, perheestään, tuttavistaan, ystävistään, huvituksistaan, toimistaan ja veljistään (useimmilla puheliailla ihmisillä on paljon kerrottavaa veljistään) hän otti muutamien minuuttien kuluessa sinisen kuvan herra Pickwickistä värillisten silmälasiensa läpi ja sanoi sitten hyvin kainon näköisenä:
"Mutta minkä vuoksi, herra Pickwick, luulette minun tulleen tänne?"
"Kunniasanallani", sanoi herra Pickwick, "minun on ihan mahdoton arvata sitä. Liikeasioissa ehkä?"
"Osaksi oikein arvattu", vastasi herra Peter Magnus, "mutta osaksi väärin samalla kertaa. Koettakaapa vielä kerran, herra Pickwick!"
"Totta tosiaan", sanoi herra Pickwick, "minun on jättäydyttävä teidän armoillenne; voitte sanoa tai olla sanomatta, miten parhaaksi näette, sillä en arvaisi milloinkaan, vaikka yrittäisin koko illan."
"Vai niin, hi, hi, hi", hihitti herra Peter Magnus kainosti. "Mitä arvelisitte siitä, herra Pickwick, jos olisin tullut tänne kosimaan? Hi, hi, hi!"
"Mitäkö ajattelisin? Että teillä on hyvät onnistumisen mahdollisuudet", vastasi herra Pickwick hymyillen säteilevintä hymyään.
"Ahaa", sanoi herra Magnus. "Mutta ajatteletteko tosiaankin niin, herra Pickwick? Ihanko todella?"
"Aivan varmasti", vakuutti herra Pickwick.
"Ei! Te teette pilaa."
"Vakuutan varmasti, etten tee pilaa."
"No niin", sanoi herra Magnus, "uskoakseni teille pienen salaisuuden olen itsekin sitä mieltä. Teille voin kertoa, herra Pickwick, vaikka olen luonteeltani peloittavan mustasukkainen — kamalan mustasukkainen — että nainen on tässä talossa."
Nyt herra Magnus riisui silmälasinsa iskeäkseen silmää ja pisti ne sitten taas lailliselle paikalle.
"Sen takia te siis juoksitte niin usein ulos huoneesta ennen päivällistä", sanoi herra Pickwick ilkamoivasti.
"Hyss! Olette ihan oikeassa, juuri sitä varten, mutta en kuitenkaan ollut niin tyhmä, että olisin käynyt häntä tapaamassa."
"Ettekö!"
"En; eihän se olisi käynyt päinsä juuri matkalta tultua. Odotan huomiseen, ja silloin ovat menestymisen mahdollisuudet kaksinkertaiset. Tuossa arkussa on puku ja kotelossa hattu, joiden vaikutuksen odotan koituvan ihan arvaamattomaksi minulle."
"Todellakin!" virkkoi herra Pickwick.
"Niin kyllä. Huomasitte kai, miten huolissani olin tänään tavaroista. En luule, että toista sellaista pukua tai toista sellaista hattua saa ostetuksi rahallakaan."
Herra Pickwick onnitteli tuon vastustamattoman pukuvaraston omistajaa sellaisen hankinnasta, ja herra Peter Magnus upposi silminnähtävästi ajatuksiinsa muutamaksi hetkeksi.
"Hän on suloinen olento", tuumi herra Magnus vihdoin.
"Niinkö?" kysyi herra Pickwick.
"Hyvin, hyvin suloinen", vakuutti herra Magnus. "Hän asuu noin kolmenkymmenen mailin päässä täältä. Kuulin, että hän olisi täällä tästä illasta aina huomiseen aamupäivään ja tulin tänne käyttääkseni tilaisuutta hyväkseni. Minun mielestäni majatalo on hyvä paikka kosia yksinäistä naista. Hän on ehkä alttiimpi tuntemaan oman yksinäisyytensä matkalla ollessaan kuin kotona. Mitä te siitä ajattelette, herra Pickwick?"
"Arvelen, että se on hyvin luultavaa", vastasi tämä herra.
"Pyydän anteeksi", sanoi herra Peter Magnus, "mutta olen luonteeltani uteliaanpuoleinen; minkähän takia te olette tullut tänne?"
"Paljon vähemmän miellyttävälle asialle", vastasi herra Pickwick punan noustessa hänen kasvoilleen hänen sitä ajatellessaan. "Olen tullut tänne paljastamaan sellaisen henkilön petollisuuden ja kierouden, jonka totuudenrakkauteen ja kunniantuntoon täydellisesti luotin."
"Voi! voi!" valitti herra Peter Magnus. "Sepä ikävää! Arvaan, että hän on nainen. Eikö niin? Viekas, viekas! No niin, herra Pickwick, en mitenkään halua loukata tunteitanne. Kiusallisia asioita nuo, hyvin kiusallisia. Älkää huoliko minusta, jos haluatte ilmaista tunteenne. Tiedän, miltä tuntuu joutua petoksen uhriksi, olen saanut kokea sellaista kolme, neljä kertaa."
"Mieltäni liikuttaa suuresti osanottonne siihen, mitä arvelette minun surulliseksi kohtalokseni", sanoi herra Pickwick vetäen kellonsa ja pannen sen pöydälle, "mutta..."
"Ei! ei!" keskeytti herra Magnus, "ei sanaakaan enää, se on tuskallinen puheen aihe. Ymmärrän kyllä. Paljonko kello on?"
"Yli kahdentoista."
"Hyväinen aika! Silloinhan on aika mennä maata. Ei käy mitenkään päinsä istua ylhäällä näin kauan. Silloin olen kalpea huomenna."
Pelkästä tuollaisen onnettomuuden ajatuksestakin säikähtäneenä herra Peter Magnus soitti siivoojatarta, ja kun juovikas arkku, punainen arkku, nahkainen hattukotelo ja ruskea paperikääry oli kannettu hänen makuuhuoneeseensa, lähti hänkin kynttilänjalka kädessään talon toiseen päähän, kun taas herra Pickwick ja toinen kynttilänjalka saatettiin monien mutkallisten käänteiden jälkeen sen toiseen päähän.
"Tässä on huoneenne, herra", sanoi siivoojatar.
"Hyvä on", sanoi herra Pickwick katsellen ympärilleen. Siedettävän iso kaksivuoteinen huone, jossa paloi tuli, yleensä mukavammalta näyttävä asumus kuin mitä herra Pickwickin lyhyt kokemus "Suuren Valkoisen Hevosen" mukavuuksista olisi antanut hänelle aihetta odottaa.
"Eihän kukaan nuku toisessa vuoteessa?" kysyi herra Pickwick.
"Ei toki!"
"Hyvä on. Sanokaa palvelijalleni, että tuokoon minulle hiukan kuumaa vettä huomisaamuna puoli yhdeksältä ja etten tarvitse häntä enää tänä iltana."
"Kyllä, herra." Ja toivotettuaan herra Pickwickille hyvää yötä siivoojatar lähti jättäen hänet yksin.
Herra Pickwick istuutui tuolille tulen ääreen, ja hajanaiset ajatukset saivat hänet valtoihinsa. Ensin hän ajatteli ystäviään ihmetellen, milloin nämä saapuisivat hänen luokseen, sitten hänen mieleensä johtui rouva Martha Bardell ja tästä rouvasta ajatukset siirtyivät luonnollista tietä herrojen Dodson & Foggin likaiseen toimistoon. Dodson & Foggista ne lensivät äkkiarvaamatta ihan keskelle tarinaa omituisesta asiakkaasta, sitten ne palasivat takaisin Ipswichin "Suureen Valkoiseen Hevoseen" siksi selvinä, että herra Pickwick havaitsi olevansa nukkumaisillaan. Niinpä hän nousi seisoalleen ja alkoi riisuutua, kunnes muisti jättäneensä kellonsa alakerroksen pöydälle.
Nyt oli asianlaita niin, että kello oli herra Pickwickin erikoinen suosikki, jota hän oli kantanut liiviensä suojassa useampia vuosia kuin mitä me nyt tunnemme olevamme halukkaat ilmoittamaan. Se mahdollisuus, että hän saattaisi mennä nukkumaan sen somasti tikittämättä hänen tyynynsä alla tai vitjoistaan riippuen hänen päänsä yläpuolella, ei ollut milloinkaan päässyt tunkeutumaan hänen aivoihinsa. Ja kun nyt oli kovin myöhäistä eikä hän ollut halukas soittamaan palvelijaa tähän aikaan yöstä, hän otti ylleen takin, jonka juuri oli riisunut, ja lähti hiljaa alas portaita kynttilänjalka kädessään.
Kuta useampia portaita herra Pickwick laskeutui, sitä enemmän niitä tuntui olevan jäljellä, ja yhä uudelleen, kun hän oli saapunut ahtaaseen käytävään ja alkanut onnitella mielessään itseään siitä, että oli päässyt alakertaan, ilmestyi hänen hämmästyneiden silmiensä eteen taas uudet portaat. Lopulta hän pääsi kivipermantoiseen eteiseen, jonka hän muisteli nähneensä taloon saapuessaan. Hän sai tutkia käytävän toisensa jälkeen, kurkistaa huoneesta huoneeseen; vihdoin, kun hän jo epätoivoisena oli luopumaisillaan etsinnästä, hän huomasi avanneensa juuri sen saman huoneen oven, jossa oli viettänyt iltaa, ja huomasi kaivatun omaisuutensa pöydällä.
Herra Pickwick sieppasi riemuiten kellonsa ja alkoi suunnata askelensa takaisin makuuhuonetta kohti. Jos jo hänen kulkunsa alaspäin oli ollut täynnä vaikeuksia ja epävarmuutta, hänen kiipeämisensä ylöspäin oli vieläkin vaikeampaa. Ovirivejä, joiden edustaa koristivat muodoltaan, kooltaan ja kuosiltaan mitä erilaisimmat kengät, haaraantui kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Kymmenkunta kertaa hän käänsi hiljaa makuuhuoneen ovenripaa, joka muistutti hänen omaansa, mutta joka kerran sai sisältä kuuluva huuto: "Kuka peeveli siellä kurkistelee?" tai: "Mitä te täältä haette?" hänet hiipimään pois varpaisillaan ihan ihmeellisen nopeasti. Hän oli jo joutumaisillaan epätoivon partaalle, kun avoin ovi veti hänen huomionsa puoleensa. Hän kurkisti sisään. Vihdoinkin oikea! Siinä olivat nuo kaksi vuodetta, joiden asennon hän hyvin muisti, ja tuli paloi uunissa yhä. Hänen kynttilänsä, joka ei ollut pitkä hänen saadessaan sen, oli lepatellut loppuun kaikissa niissä ilmavirroissa, joitten läpi hän oli tullut, ja painui kynttilänjalan syvennykseen juuri silloin, kun hän sulki oven jäljessään. "Ei tee mitään", tuumi herra Pickwick. "Voinhan riisuutua yhtä hyvin takkatulen valossa."
Vuoteet olivat molemmin puolin ovea, ja molempien seinänpuoleisella reunalla oli pieni käytävä, joka johti rottinkipohjaiseen tuoliin ja joka oli juuri parhaaksi niin leveä, että asianomainen pääsi vuoteeseen tai siitä pois tältä puolen, jos katsoi sen tarpeelliseksi. Vedettyään huolellisesti vuodeverhot eteen ulkopuolelle herra Pickwick istuutui rottinkipohjaiseen tuoliin ja riisui verkkaisesti kenkänsä ja sääryksensä. Sitten hän otti yltään ja taivutti laskoksille takkinsa, liivinsä ja kaulaliinansa ja vedettyään hitaasti päähänsä tupsulla varustetun yömyssynsä varmisti sen lujasti paikoilleen sitoen leuan alle nauhat, joilla hän aina oli antanut varustaa tämän pukukappaleensa. Tällä hetkellä juuri hänen äskeisen hämminkinsä hullunkurisuus tuli hänen mieleensä, ja nojautuen taaksepäin rottinkituolissa hän nauroi itselleen niin sydämellisesti, että jokaisen henkisessä tasapainossa olevan olisi ollut perin mieluista katsella hymyä, joka levittäytyi hänen ystävällisten piirteittensä ylle niiden loistaessa yömyssyn alta.
"Mainio juttu!" tuumi herra Pickwick itsekseen nauraen niin, että yömyssyn nauhat melkein natisivat, "olipa mainio juttu, että minun piti eksyä tässä paikassa ja vaeltaa ympäri porraskäytävissä. Hassua, hassua, perin hassua!"
Tässä herra Pickwick hymyili taas leveintä hymyään ja aikoi ruveta jatkamaan riisuutumispuuhiaan mitä parhaalla tuulella, kun ne äkkiä keskeytti mitä odottamattomin seikka: huoneeseen tuli äkkiä kynttilä kädessä vieras henkilö, joka suljettuaan oven meni pukeutumispöydän luo ja asetti kynttilän sille.
Herra Pickwickin piirteillä leikkivä hymy hukkui heti mitä rajattomimman ja ihmettelevimmän yllätyksen ilmeeseen. Vieras, kuka lienee ollutkin, oli tullut sisään niin äkkiä ja niin ääneti, ettei herra Pickwickille jäänyt lainkaan aikaa huutaa eikä vastustaa hänen tuloaan. Kukahan ja mikähän hän oli? Rosvoko? Ehkäpä pahansuopa ilkiö, joka oli nähnyt hänen kiipeävän portaita kaunis kello kädessään? Mitä hänen oli tehtävä?
Ainoa keino, jolla herra Pickwick saattoi nähdä vilahduksen salaperäisestä vieraastaan joutumalla mahdollisimman vähän vaaraan näyttäytyä itse, oli hiipiä vuoteen luo ja pilkistää vastakkaisella puolella olevien verhojen välitse. Hän päätti siis suorittaa tällaisen liikkeen. Pitäen kädellään verhoja tarkasti suljettuina, niin ettei hänestä saattanut nähdä muuta kuin kasvot ja yömyssyn, ja pistäen silmälasit nenälleen hän kokosi kaiken rohkeutensa ja silmäsi ulos.
Herra Pickwick oli pyörtyä kauhusta ja pelästyksestä. Pukeutumispeilin ääressä seisoi keski-ikäinen nainen, hiuksissa keltaiset papiljotit, harjaten innokkaasti sitä, mitä naiset sanovat "niskatukaksi". Kuinka hyvänsä tuo keski-ikäinen, pahaa aavistamaton nainen lieneekään tullut huoneeseen, ainakin oli ihan selvää, että hän aikoi jäädä sinne yöksi, sillä hän oli tuonut mukanaan kynttilän varjostimineen, jonka hän oli, kiitettävää varovaisuutta tulenvaaran varalta, asettanut vesivatiin permannolle, jossa se kiilteli kuin jättiläismäinen majakka erikoisen pienellä vesialueella.
"Herrainen aika!" ajatteli herra Pickwick. "Jopa nyt olen joutunut johonkin!"
"Hm", äännähti nainen, ja herra Pickwickin pää vetääntyi pois konemaisen nopeasti.
"Minulle ei ole vielä milloinkaan tapahtunut mitään näin kamalaa!" tuumi herra Pickwick kylmän hien valuessa suurina karpaloina hänen yömyssylleen. "Ei milloinkaan! Tämä on hirvittävää!"
Oli ihan mahdoton vastustaa pakottavaa katselemishalua, niin että herra Pickwickin pää pilkisti taas esiin. Näky oli vielä pahempi kuin aikaisemmin. Nainen oli saanut tukkansa järjestykseen, verhonnut sen huolellisesti musliiniseen yömyssyyn, jossa oli kapea poimuteltu reunus, ja katseli nyt mietteissään tuleen.
"Tämähän alkaa käydä huolestuttavaksi", jutteli herra Pickwick itsensä kanssa. "En voi sallia, että tätä jatkuu tällä lailla. Tuon naisen varmuuden vuoksi on selvää, että olen tullut väärään huoneeseen. Jos puhuttelen häntä, hän hälyttää koko talon, mutta jos pysyn täällä, ovat seuraukset vieläkin kamalammat."
Ihan tarpeetonta on huomauttaa, että herra Pickwick oli kaikista kuolevaisista mieleltään hienotunteisimpia ja kainoimpia. Jo se ajatus, että hänen täytyisi esiintyä naisen nähden yömyssy päässä, oli vähällä huumata hänet, mutta hän oli solminut nuo kirotut nauhat umpisolmuun eikä saanut niitä auki, tekipä mitä hyvänsä. Mutta hänen oli pakko ilmaista itsensä. Siihen oli vain yksi keino. Hän vaipui verhon taa ja yskäisi jokseenkin kovaa: "Öhöm! Öhöm!"
Että nainen pelästyi tuota odottamatonta ääntä, kävi selville siitä, että hän kaatui varjostinta vasten; että hän vakuutti itselleen äänen olleen vain mielikuvituksen tuotetta, oli yhtä selvää, sillä kun herra Pickwick uskalsi, varmasti vakuuttuneena siitä, että nainen oli säikähdyksestä pyörtynyt ja aivan tiedotonna, taas kurkistaa huoneeseen, katseli tämä taas mietteissään tuleen.
"Perin merkillinen naisihminen", tuumi herra Pickwick taas vetäen päänsä takaisin. "Haa! Hum!"
Nuo viime äänet, jotka varmaan suuresti muistuttivat niitä, joilla, kuten sadut kertovat julman jättiläisen Blunderboren oli tapana ilmoittaa mielipiteensä, että oli aika kattaa pöytä, olivat liian äänekkäitä, jotta niitä enää olisi voinut pitää mielikuvituksen tuotteina.
"Voi taivas!" kauhisteli nainen. "Mitä se oli?"
"Se... se on, täällä on vain eräs herra, hyvä rouva", sanoi herra Pickwick verhojen takaa.
"Herra!" kirkaisi nainen peloittavasti.
"Nyt tuli ihmeet", ajatteli herra Pickwick.
"Vieras mies!" kirkui nainen.
Vielä hetkinen, niin talo olisi hälytetty. Hänen vaatteensa kahisivat, kun hän hyökkäsi ovea kohti.
"Rouva", huusi herra Pickwick pistäen ulos päänsä äärimmäisen epätoivon vallassa, "rouva!"
Vaikk'ei herra Pickwickillä ollutkaan mitään tiettyä tarkoitusta pistäessään päänsä esiin, tällä toimenpiteellä oli kuitenkin oitis hyvä vaikutus. Kuten jo olemme sanoneet, nainen oli oven luona. Hänen täytyi avata se päästäkseen porraskäytävään, ja hän olisi kai jo tehnytkin niin, joll'ei herra Pickwickin yömyssyn äkillinen ilmestyminen näkyviin olisi ajanut häntä takaisin huoneen kaukaisimpaan soppeen, jossa hän seisoi hurjasti tuijottaen herra Pickwickiä, tämän puolestaan tuijottaessa hurjasti häntä.
"Heittiö!" sanoi nainen peittäen kasvonsa kädellään. "Mitä te täältä haette?"
"En mitään, rouva, rouva, en yhtään mitään", selitti herra Pickwick totisena.
"Ette mitään!" ihmetteli nainen kohottaen katseensa.
"En mitään, rouva, kunniasanallani!" vakuutti herra Pickwick nyökäten niin tarmokkaasti, että yömyssyn tupsu heilui sinne tänne. "Olen aivan vaipumaisillani maahan häpeästä puhutellessani naista yömyssy päässä" (nainen sieppasi kiireesti omansa pois), "mutta en saa sitä irti, hyvä rouva" (samassa herra Pickwick varmemmaksi vakuudeksi kiskoi sitä hirvittävästi). "Näen nyt selvästi, rouva, että olen erehtynyt pitämään tätä huonetta omanani. En ollut täällä vielä viittäkään minuuttia, kun te äkkiä tulitte sisään."
"Jos tuo uskomaton juttu todella on totta", sanoi nainen nyyhkyttäen voimallisesti, "niin teidän on heti lähdettävä täältä".
"Teen niin, rouva, erittäin mielelläni", vastasi herra Pickwick.
"Heti paikalla, hyvä herra", komensi nainen.
"Kyllä, kyllä, rouva", pisti herra Pickwick nopeasti väliin. "Ihan varmasti, rouva. O-o-olen hyvin pahoillani", selitti herra Pickwick astuen esiin vuoteen alapäässä, "kun olen tahtomattani ollut syynä levottomuuteenne ja mielenliikutukseenne, hyvin pahoillani."
Nainen viittasi ovelle. Tällä hetkellä ja mitä uhkaavimmissa olosuhteissa ilmeni eräs herra Pickwickin luonteen erinomainen puoli hyvin kauniina. Vaikka hän oli kiireesti pistänyt hattunsa yömyssynsä päälle vanhojen yövartijoiden tapaan, vaikka hänellä oli sukat ja kengät kädessään ja takki ja liivit käsivarrellaan, ei mikään voinut tukahduttaa hänen luontaista kohteliaisuuttaan.
"Olen todella äärimmäisen pahoillani, rouva", sanoi hän kumartaen hyvin syvään.
"Jos niin on, niin poistukaa tästä huoneesta mitä pikimmin!"
"Heti paikalla, rouva, silmänräpäyksessä!" vakuutti herra Pickwick avaten oven ja pudottaen molemmat kenkänsä aika jyräyksellä sitä tehdessään.
"Toivon, hyvä rouva", jatkoi herra Pickwick nostaen kenkänsä ja kääntyen kumartamaan vielä kerran. "Toivon, rouva, että tahraton luonteeni ja se harras kunnioitus, jota tunnen sukupuoltanne kohtaan, voi kelvata vähäiseksi puolustukseksi tähän..."
Mutta ennen kuin herra Pickwick ehti lopettaa puolustuspuheensa, oli nainen jo työntänyt hänet käytävään ja sulkenut ja salvannut oven hänen takanaan.
Olipa herra Pickwickillä miten hyvät syyt tahansa onnitella itseään siitä, että oli niin helposti päässyt tästä pulmallisesta asemasta, ei hänen nykyinenkään asemansa ollut millään lailla kadehdittava. Hän oli yksin uppo oudon talon avoimessa käytävässä keskellä yötä, puolipukeissaan. Ei saattanut otaksua, että hän kykenisi löytämään tietään säkkipimeässä huoneeseen, jota ei ollut mitenkään pystynyt löytämään kynttilä kädessä, ja jos hän pitäisi pienintäkään melua hedelmättömissä etsimisyrityksissään, oli varsin mahdollista, että joku kevytuninen matkustaja ampuisi häntä, ehkä tappaisikin hänet. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin jäädä siihen, missä oli, kunnes päivä valkenisi. Kun siis herra Pickwick oli haparoinut muutaman askelen eteenpäin käytävässä ja tavattomaksi pelästyksekseen kompastunut moniin kenkäpareihin, hän kyyristyi pieneen seinäkomeroon odottamaan aamua niin filosofisesti kuin suinkin taisi.
Sallimus ei kuitenkaan ollut määrännyt hänelle tätä kärsivällisyyden lisäkoetta, sillä hän ei ollut kauankaan piillyt nykyisessä turvapaikassaan, kun hänen sanomattomaksi kauhukseen käytävän toiseen päähän ilmestyi mies kynttilä kädessään. Hänen kauhunsa muuttui kuitenkin äkkiä riemastukseksi, kun hän tunsi uskollisen palvelijansa olemuksen. Tulija oli todella herra Samuel Weller, joka valvottuaan näin kauan keskustelussa rengin kanssa, joka taas valvoi odottamassa postivaunua, oli nyt lähdössä levolle.
"Sam", sanoi herra Pickwick äkkiä ilmestyen hänen eteensä, "missä makuuhuoneeni on?"
Herra Weller tuijotteli isäntäänsä mitä ilmeisimmän ällistyksen vallassa, ja vasta kun kysymys oli toistettu kolmeen kertaan, hän kääntyi ja osoitti tietä kauan haettuun huoneeseen.
"Sam", sanoi herra Pickwick kiivetessään vuoteeseensa. "Olen tänä yönä tehnyt yhden suurimpia erehdyksiä, mistä milloinkaan on kuultu."
"Se on hyvin mahdollista", vastasi herra Weller kuivasti.
"Mutta sen olen päättänyt", jatkoi herra Pickwick, "että vaikka asuisin tässä talossa puoli vuotta, en ikinä rohkenisi lähteä yksin kuljeksimaan toista kertaa."
"Se on kaikkein viisain päätös, mihin olisitte voinut tulla", vastasi herra Weller. "Tarvitsette todella jonkun, joka pitää huolta teistä, kun ymmärryksenne on joutunut harhateille."
"Mitä sinä sillä tarkoitat?" ihmetteli herra Pickwick. Hän nousi istualleen vuoteeseen ja ojensi kättään kuin olisi aikonut sanoa jotakin lisää, mutta hän hillitsi itsensä äkkiä, kääntyi ympäri ja sanoi palvelijalleen: "Hyvää yötä!"
"Hyvää yötä, herra", vastasi Sam Weller. Hän pysähtyi päästyään oven ulkopuolelle — pudisti päätään — käveli eteenpäin — pysähtyi — niisti kynttilää — pudisti taas päätään — ja meni sitten verkalleen huoneeseensa silminnähtävästi syviin mietteisiin vajonneena.
23. luku,
JOSSA HERRA SAMUEL WELLER ALKAA VALMENTAUTUA HERRA TROTTERIN KANSSA
KÄYTÄVÄÄN UUTEEN OTTELUUN.
Aikaisin samana aamuna, jonka johdantona oli herra Pickwickin seikkailu keski-ikäisen, keltaisia papiljotteja käyttävän naisen kanssa, istui herra Weller vanhempi pienessä huoneensa tallipihan luona valmistautuen palaamaan Lontooseen. Hän istui mainiossa asennossa, jos jotakuta olisi haluttanut maalata hänen kuvansa.
On hyvin mahdollista, että herra Wellerin kasvot olivat jonakin hänen elämänsä varhaisempana kautena olleet piirteiltään voimakkaat ja terävät. Runsaan ravinnon ja mukautuvaisuuteen taipuvan luonnonlaadun vaikutuksesta hänen kasvonsa olivat levenneet, ja niiden rohkeat, lihaiset viivat olivat siinä määrin laajenneet niille alkuaan tarkoitettujen rajojen yli, että jollei hänen kasvojaan katsellut suoraan edestäpäin, oli vaikea erottaa muuta kuin hyvin punoittavan nenännipukan huipun. Samasta syystä oli hänen leukansa saavuttanut sen vakavan ja vaikuttavan muodon, jota yleensä kuvataan asettamalla "kaksois"-alkuliite tämän ilmeikkään naamanosan eteen, ja hänen ihollaan oli tuo kummallisen kirjava värien sekoitus, jonka tapaa vain hänen ammattiaan harjoittavilla herrasmiehillä ja puoliraa'assa paahtopihvissä. Kaulan ympärillä hänellä oli tulipunainen matkahuivi, joka sulautui hänen leukaansa asteittain niin huomaamattomasti, että toisen poimuja oli hyvin vaikea erottaa toisen laskoksista. Tämän päällä hänellä oli pitkät leveiden punaisten raitojen koristamat liivit, ja niitten päällä taas leveäliepeinen, vihreä takki, jota kaunistivat isot messinkinapit; vyötäröä koristavat olivat niin kaukana toisistaan, ettei kukaan ollut nähnyt niitä yht'aikaa. Hänen tukkansa, joka oli lyhyt, sileä ja musta, oli parhaiksi näkyvissä ruskean, matalakupuisen hatun leveiden lierien alta. Hänen sääriänsä verhosivat korderoikankaasta valmistetut polvihousut ja kiiltävät kaulussaappaat, ja kupariset kellonvitjat, jotka päätyivät samaa ainetta oleviin sinettiin ja avaimeen, killuivat laajasta vyöstä housunkaulusten päällä.
Sanoimme, että herra Weller valmisteli matkaansa Lontooseen, toisin sanoen, hän muonitti itseään. Pöydällä hänen edessään oli olutruukku, pala kylmää häränpaistia ja hyvin kunnioitettavalta näyttävä sämpylä, joille molemmille hän vuorotellen osoitti suosiotaan tunnontarkan puolueettomasti. Hän oli juuri leikannut mahtavan viipaleen jälkimmäisestä, kun jonkun huoneeseen tulevan askelet saivat hänet nostamaan päänsä, ja hän näki poikansa.
"Huomenta, Sammy!" sanoi isä.
Poika käveli oluttuopin luo ja nyökäten merkitsevästi isälleen otti siitä vastaukseksi pitkän siemauksen.
"Oikein hyvät imemisen lahjat", totesi herra Weller vanhempi katsahtaen ruukkuun, kun hänen esikoisensa oli laskenut sen pöydälle puolillaan. "Sinusta olisi tullut aika hyvä osteri, jos olisit sattunut syntymään siinä elämäntilassa."
"Niin kyllä, ja luulisinpa, että olisin kyennyt hankkimaan itselleni oikein kunnioitettavan toimeentulon", vastasi Sam käyden huomattavan tarmokkaasti kylmän häränpaistin kimppuun.
"Olen hyvin pahoillani, Sammy", sanoi herra Weller vanhempi kuohuttaen olutta pyörittämällä ruukkua pienissä ympyröissä valmistautuessaan juomaan. "Olen kovin pahoillani, kun kuulin omilta huuliltasi, että annoit tuon vihreäpukuisen vetää itseäsi nenästä. Olen aina ajatellut, ihan tähän päivään saakka, etteivät Wellerin nimi ja nenästä vetäminen milloinkaan joutuisi tekemisiin keskenään, ei milloinkaan!"
"Jollei ota lukuun sitä, kun on leski pelissä", sanoi Sam.
"Lesket, Sammy", vastasi herra Weller hiukan väriä vaihtaen, "ovat poikkeuksia kaikista säännöistä. Olen kyllä kuullut, kuinka monta tavallista naista yksi leski vastaa, kun on kyseessä miehen pyydystäminen. Luulisinpa, että noin kahtakymmentäviittä, mutta en varmasti tiedä, vaikka vielä useampaakin."
"Niin", myönsi Sam, "onhan sitä siinäkin."
"Sitä paitsi", jatkoi herra Weller ottamatta huomioon keskeytystä, "tämä on ihan toinen asia. Muistathan, mitä asianajaja sanoi puolustaessaan miestä, joka pieksi akkaansa hiilihangolla aina kun hän oli hyvällä päällä? 'Ja kaikesta huolimatta, mylord', niin hän sanoi, 'se on miellyttävä heikkous.' Niin minäkin sanon, mitä leskiin tulee, ja niin sinäkin sanot, kun pääset yhtä vanhaksi kuin minä."
"Minulla olisi tietenkin pitänyt olla enemmän älyä", sanoi Sam.
"Olisi pitänyt olla", toisti herra Weller iskien pöytää nyrkillään, "olisi pitänyt olla! Tunnen nuoren miehen, joka ei ole saanut neljänneksi osaksikaan niin hyvää kasvatusta kuin sinä, koska hän ei ollut kierrellyt kaduilla ja toreilla kuin kuutisen kuukautta, mutta joka olisi hävennyt joutua puijatuksi sillä tavalla, niin, hävennyt!"
Tämän katkeran mietelmän herättämän kiihkoisan tunteen vallassa herra Weller soitti kelloa ja pyysi vielä yhden tuopin olutta.
"No, ei siitä toimita nyt puhua", sanoi Sam. "Se on mennyttä, eikä sille enää mitään mahda, ja sekin on lohdutus, niin kuin ne aina sanovat Turkinmaassa katkaistuaan väärältä mieheltä pään. Mutta nyt on minun vuoroni, ja niin pian kuin saan kiinni tuon Trotterin, hän saa varmasti selän täyteen."
"Toivonpa, että saa, toivonpa, että saa", vastasi herra Weller vanhempi. "Maljasi, Sammy, onnistukoon sinun pian pyyhkiä pois perheen nimeen tekemäsi tahra."
Tämän maljapuheen kunniaksi herra Weller imi itseensä yhdellä siemauksella melkein kaksi kolmannesta äsken saapuneesta kannusta ja ojensi sen pojalleen, ja tämä hoitikin heti loput.
"Ja nyt, Sammy", sanoi Weller katsoen suurta umpikuorista hopeakelloaan, joka riippui kuparivitjojen päässä, "nyt on aika mennä konttoriin saamaan rahtikirjat ja katsomaan, että vaunut lastataan, sillä vaunut on, niin kuin tykitkin, täytettävä hyvin huolellisesti ennen kuin pannaan käyntiin."
Tälle isälliselle ja ammattimaiselle pilalle herra Weller nuorempi hymyili altista pojan hymyä. Hänen kunnioitettu isänsä jatkoi juhlallisella äänellä:
"Minun täytyy nyt erota sinusta, Samuel poikani, eikä kukaan voi tietää, milloin taas näen sinut. Äitipuolesi on ehkä tehnyt lopun minusta tai on tuhansia seikkoja saattanut tapahtua siihen mennessä, kun jälleen saat kuulla jotakin Belle Savagen kuuluisasta ukko Welleristä. Suvun nimen kunnia riippuu hyvin paljon sinusta, Samuel, ja toivon, että pidät sitä täydessä arvossa. Kaikissa käyttäytymisen pikku konsteissa tiedän voivani luottaa sinuun yhtä paljon kuin omaan itseeni, ja niin minulla onkin annettavana sinulle vain seuraava pikku neuvo: Jos milloinkaan pääset tuonne viidenkymmenen tienoille ja tunnet halua mennä naimisiin jonkun kanssa — yhdentekevää kenen — niin sulkeudu kammioosi, jos sinulla sellainen on, ja myrkytä itsesi heti! Hirttäytyminen on moukkamaista, niin että älä ajattele sellaista. Myrkytä itsesi, Samuel poikani, myrkytä itsesi, niin saatpa iloita siitä jälkeenpäin."
Näin liikuttavasti puhuen herra Weller katseli vakavasti poikaansa, pyörähti kantapäillään ja katosi hänen näkyvistään.
Näitten sanojen herättämässä syvämietteisessä mielentilassa herra Samuel Weller asteli pois "Suuresta Valkoisesta Hevosesta", jonne hänen isänsä oli jättänyt hänet, ja koetti, suunnattuaan askelensa Pyhän Klemensin kirkkoa kohti, haihduttaa alakuloisuuttaan kuljeksimalla vanhan pyhäkön tienoilla. Hän oli kuljeskellut sinne tänne jonkin aikaa, kun hän tapasi itsensä kaukaisessa sopessa, jonkinlaisella kunnioittavan näköisellä pihamaalla, josta, kuten hän huomasi, ei ollut muuta uloskäytävää kuin se mistä hän oli tullut sisään. Hän oli juuri kääntymäisillään takaisin, kun äkillinen näky kiinnitti hänet paikoilleen, ja me alamme nyt kertoa minkälainen ja minkätapainen tuo näky oli.
Herra Weller oli tuijotellut vanhoihin tiilitaloihin syviin mietteisiin vaipuneena, silloin tällöin iskien silmää punakalle palvelustytölle, joka joko nosti verhoja tai aukaisi makuuhuoneen ikkunaa, kun pihan takaosassa oleva vihreä puutarhaportti avautui ja siitä ilmestyi mies, joka sulki portin hyvin huolellisesti jälkeensä ja käveli reippaasti juuri sitä paikkaa kohti, missä herra Weller seisoi.
Jos otamme tämän erillisenä tosiasiana, ilman mitään muuta siihen liittyviä seikkoja, ei siinä ollut mitään erikoisen kummallista, koska monessa kohdin maailmassa sattuu, että mies tulee puutarhasta, sulkee vihreän portin jälkeensä ja kävelee reippaasti poiskin saamatta osakseen lainkaan erikoisen yleistä huomiota. On siis selvää, että miehessä tai hänen käytöksessään täytyi olla jotakin, mikä erikoisesti kiinnitti herra Wellerin huomiota. Oliko siinä sellaista vai ei, se meidän on jätettävä lukijan ratkaistavaksi, kunhan ensin olemme tarkoin tehneet selkoa kyseessä olevan henkilön käyttäytymisestä.
Kun mies oli sulkenut vihreän portin jälkeensä, hän käveli, kuten olemme jo kahdesti sanoneet, reippain askelin eteenpäin, mutta tuskin hän oli nähnyt herra Wellerin, kun hän seisahtui horjahdellen, ikäänkuin olisi ollut epävarma siitä, mihin suuntaan hänen piti mennä. Mutta kun vihreä portti oli sulkeutunut hänen takanaan eikä pihasta ollut muuta ulospääsyä kuin yksi ainoa suoraan edessä, ei kulunut kovinkaan kauan, ennen kuin hän huomasi, että hänen täytyi kulkea herra Samuel Wellerin ohi päästäkseen ulos pihasta. Senvuoksi hän taas alkoi kävellä reippaasti ja läheni tätä herraa suoraan eteensä tuijottaen. Merkillisintä miehessä oli se, että hän väänsi naamansa mitä kamalimpaan ja hämmästyttävimpään irvistykseen. Lieneekö milloinkaan luonnon käsialaa pilattu niin eriskummallisilla keinotekoisilla leikkauksilla kuin ne, joilla mies silmänräpäyksessä peitti kasvonsa.
"Hei vain", sanoi herra Weller itsekseen, kun mies läheni. "Tämä on merkillistä. Olisin voinut melkein vannoa, että se on hän."
Mies tuli kohti, ja hänen kasvonsa vääntyivät yhä peloittavammiksi sitä mukaa kuin hän lähestyi.
"Voisinpa ottaa valalleni nuo vihreät vaatteet ja tuon mustan tukan", tuumi herra Weller, "mutta en milloinkaan ennen ole nähnyt moisia kasvoja."
Herra Wellerin näin sanoessa miehen kasvot kouristuivat suorastaan ylimaallisen inhottaviksi. Hänen oli kuljettava hyvin läheltä Samia, ja tämän tutkiva katse salli viimeksimainitun keksiä kaikkien näiden peloittavien kasvonväänteiden alta jotakin niin läheisesti herra Job Trotterin pieniä silmiä muistuttavaa, ettei siitä helposti voinut erehtyä.
"Hoi herra!" huusi Sam kiivaasti.
Vieras pysähtyi.
"Kuulkaas!" huusi Sam vieläkin äkäisemmin.
Kamalakasvoinen mies silmäili hyvin hämmästyneen näköisenä pihaa ylös, pihaa alas ja talon ikkunoihin päin — joka paikkaan muuanne, mutta ei Samia kohti — ja otti sitten askelen eteenpäin, kun uusi huuto taas pysähdytti hänet.
"Kuulkaas herra!" huusi Sam kolmannen kerran.
Nyt ei enää auttanut olla erehtyvinään siitä, mistä ääni tuli, ja kun vieraalla ei enää ollut muuta keinoa, hän katseli vihdoin Samia suoraan kasvoihin.
"Ei tuo kävele, Job Trotter!" sanoi Sam. "Heittäkää jo nuo hupsutukset! Ette ole niin kaunis, että teillä olisi varaa uhrata niin paljon somasta ulkonäöstänne. Koettakaapa saada nuo silmänne takaisin omille paikoilleen tai isken ne ulos päästänne. Kuuletteko?"
Kun herra Weller näytti olevan ihan valmis toimimaan tämän puheen hengen mukaisesti, herra Trotter palautti vähitellen kasvoilleen niiden luonnollisen ilmeen ja huudahti ilosta säpsähtäen: "Mitä minä näenkään? Herra Walkerko se on?"
"Teistä on kai hyvin hauska tavata minua?" sanoi Sam.
"Hauskaa!" huudahti Job Trotter. "Voi, herra Walker, jos te vain olisitte tiennyt, kuinka olen odottanut tätä kohtausta. Tämä on liikaa, herra Walker, en saata kestää tätä, en todellakaan!"
Ja näin sanoen herra Trotter purskahti oikeaan kyyneltulvaan, kietoi käsivartensa Samin käsivarsien ympärille ja syleili häntä kiivaasti ihan menehtymäisillään ilosta.
"Heittäkää irti!" huusi Sam suuttuneena tällaisesta menettelystä ja koettaen turhaan rimpuilla irti innostuneen tuttavansa otteesta. "Heittäkää irti, kuuletteko? Mitä te minun vuokseni itkette, mokomakin paloruisku?"
"Koska olen niin iloinen tavattuani teidät", vastasi Job Trotter vähitellen vapauttaen herra Wellerin, kun ensimmäiset taisteluhalun enteet katosivat. "Voi, herra Walker, tämä on liikaa."
"Liikaa se onkin", toisti Sam, "minunkin mielestäni! No, mitä sanottavaa teillä on minulle?"
Herra Trotter ei vastannut, sillä pieni punainen nenäliina oli ahkerassa käytännössä.
"Mitä teillä on sanottavaa minulle, ennenkuin isken päänne mäsäksi?" toisti Sam uhkaavasti.
"Mitä?" kysyi herra Trotter siveellisesti hämmästyneen näköisenä.
"Mitä teillä on sanottavaa minulle?"
"Minullako, herra Walker?"
"Älkää sanoko minua Walkeriksi. Nimeni on Weller. Tiedätte sen ihan hyvin. Mitä teillä on sanottavaa minulle?"
"Siunatkoon, herra Walker — Weller, aioin sanoa — hyvin monenlaista, jos haluatte tulla jonnekin, jossa voimme puhua rauhassa. Jos tietäisitte, kuinka olen kaivannut teitä, herra Weller, niin..."
"Hyvin paljon, kaiketi?" sanoi Sam kuivasti.
"Paljon, hyvä herra", jatkoi herra Trotter liikuttamatta lihastakaan kasvoissaan. "Mutta lyödäänpä kättä, herra Weller."
Sam silmäili toveriaan jonkin hetken ja myöntyi sitten hänen pyyntöönsä ikään kuin saaden äkillisen päähänpiston.
"Kuinka voi", sanoi Job Trotter heidän kävellessään pois, "kuinka voi teidän hyvä, oivallinen isäntänne? Voi, hän on hyvin kunnianarvoinen herrasmies. Toivonpa, ettei hän vilustunut tuona kauheana yönä."
Job Trotterin silmissä vilahti hänen näin sanoessaan syvä viekkaus, joka sai herra Wellerin nyrkkiin puristetun käden värähtämään samalla kuin hänessä paloi halu osoittaa sen voimaa toisen kylkiluihin. Sam hillitsi kuitenkin itsensä ja vastasi, että hänen isäntänsä jaksoi erinomaisen hyvin.
"Se ilahduttaa minua suuresti", vastasi herra Trotter, "onko hän täällä?"
"Entä teidän isäntänne?" kysyi Sam vastauksen asemesta.
"On, kyllä hän on täällä — valitettavasti minun täytyy sanoa, että hän käyttäytyy yhä huonommin."
"Vai niin?"
"Niin, se on hirveää, kauhistuttavaa."
"Naisopistossako?" kysyi Sam.
"Ei, ei naisopistossa", vastasi Job Trotter silmissään sama viekas ilme, jonka Sam oli aikaisemmin huomannut. "Ei naisopistossa."
"Siinäkö talossa, jossa on vihreä portti?" kysyi Sam katsellen tiukasti toveriaan.
"Ei! ei! ei siellä", vastasi Job paljon nopeammin kuin hänen tapoihinsa kuului.
"Mitäs tekemistä teillä oli siellä?" kysyi Sam silmäten häneen terävästi. "Jouduitte kai sattumalta portin sisäpuolelle?"
"No niin, herra Weller", selitti Job, "saattanenhan kertoa teille pikku salaisuuteni, koska me, kuten muistatte, miellyimme toisiimme niin suuresti ensi kerran tavatessamme. Muistattehan, kuinka hauskaa meillä oli sinä aamuna?"
"Kyllä, kyllä", sanoi Sam kärsimättömästi. "Muistan kyllä."
"Niin", virkkoi Job puhuen hyvin täsmällisesti ja hiljaisella äänellä kuin mies, joka kertoo tärkeää salaisuutta, "siinä vihreäporttisessa talossa, herra Weller, pidetään monta palvelijatarta."
"Niinpä sitä melkein saattaa päätellä päältäpäin", keskeytti Sam.
"Niin", jatkoi Job Trotter, "ja yksi heistä on keittäjätär, joka on säästänyt hiukan rahoja ja haluaa, jos pääsee itsenäiseksi, perustaa pienen rihkamakaupan, ymmärrättehän."
"Kyllä."
"Niin juuri, herra Weller. Satuinpa tapaamaan hänet kappelissa, jossa minun on tapana käydä, hyvin pienessä sievässä kappelissa tässä kaupungissa, ja siellä lauletaan samasta virsikirjasta — numero neljä — joka minulla aina on mukanani ja jonka ehkä olette nähnyt kädessäni. Pääsin vähän niin kuin väleihin hänen kanssaan, ja siitä syntyi meidän kesken tuttavuus, ja uskaltanen sanoa, että minusta taitaa tulla rihkamakauppias."
"Ja teistä tulisikin hyvin miellyttävä rihkamakauppias", virkkoi Sam luoden häneen silmännurkastaan mitä suurinta vastenmielisyyttä ilmaisevan katseen.
"Suurin etu tästä, herra Weller", jatkoi Job silmien täyttyessä kyynelillä hänen puhuessaan, "on se, että saatan jättää nykyisen onnettoman paikkani, joka minulla on sen ilkeän miehen palveluksessa, ja aloittaa parempaa ja siveellisempää elämää, enemmän sen kaltaista, jollaiseen minut on kasvatettu."
"Olette kai saanut oikein hienon kasvatuksen?"
"Voi, herra Weller, hyvin hienon!" vastasi Job. Muistellessaan puhtainta nuoruuttaan herra Trotter otti taas esiin punaisen nenäliinansa ja vuodatti runsaan kyyneltulvan.
"Te olitte varmasti harvinaisen hauska poika koulutoverina", sanoi Sam.
"Niin olin, hyvä herra", vastasi Job päästäen syvän huokauksen. "Olin koulun epäjumala."
"Se ei minua ollenkaan ihmetytä", sanoi Sam. "Millainen lohdutus te olittekaan siunatulle äidillenne!"
Näitten sanojen johdosta herra Job Trotter työnsi punertavan nenäliinansa nurkan vuorotellen molempiin silmäkuoppiinsa ja alkoi ankarasti itkeä.
"Mikä miestä nyt vaivaa?" sanoi Sam närkästyneenä. "Chelsean suihkulähde ei ole mitään teihin verraten. Mitä helkkaria te nyt vesittelette? Sitäkö, että tiedätte itse olevanne lurjus?"
"En saata pidättää tunteitani, herra Weller", sanoi Job lyhyen vaitiolon jälkeen. "Ajatelkaa, että isäntäni sai epäluuloja, kun keskustelin teidän kanssanne, vei minut pois kyytihevosella, ja kun oli taivuttanut neidin sanomaan, ettei tämä tiennyt hänestä mitään, ja naisopiston johtajattaren tekemään samoin, hän jätti tytön edullisemman naimapuuhan vuoksi. Voi herra Weller, se saa minut värisemään!"
"Vai niin siinä kävikin?" kysyi herra Weller.
"Ihan varmasti niin", vastasi Job.
"Hyvä on", sanoi Sam, kun he sitten olivat saapuneet hotellin kohdalle. "Tahtoisin jutella kanssanne hiukan, Job, niin että jos ette erikoisesti ole lupautunut minnekään, näkisin teidät mielelläni "Suuressa Valkoisessa Hevosessa" tänä iltana, siinä kahdeksan korvilla."
"Minä tulen ihan varmasti", lupasi Job.
"Niin onkin parasta", vastasi Sam hyvin merkitsevästi silmää iskien, "sillä muuten saattaisin mennä tiedustelemaan teitä vihreän portin toiselta puolen, ja silloin saattaisin ehkä lyödä teidät laudalta, vai mitä luulette?"
"Olen varmasti teidän luonanne", sanoi herra Trotter, ja puristettuaan Samin kättä erikoisen lämpimästi hän lähti tiehensä.
"Pidä varasi, Job Trotter, pidä varasi!" sanoi Sam katsellen hänen jälkeensä, "tai muuten on minussa yksi mies liikaa sinulle tällä kertaa".
Päätettyään tämän yksinpuhelun ja katseltuaan Jobin jälkeen, kunnes tätä ei enää näkynyt, kiiruhti herra Weller suoraa tietä isäntänsä makuuhuoneeseen.
"Se on jo käynnissä, herra", sanoi hän.
"Mikä on käynnissä, Sam?" kysyi herra Pickwick.
"Olen löytänyt heidät", sanoi Sam.
"Ketkä?"
"Sen suuren huijarin ja sen nuivanaamaisen, mustatukkaisen lurjuksen."
"Mahdotonta, Sam", sanoi herra Pickwick hyvin tarmokkaasti. "Missä he ovat, Sam? Missä he ovat?"
"Hiljaa, hiljaa!" vastasi herra Weller, ja auttaessaan herra Pickwickiä pukeutumaan hän selosti toimintasuunnitelmaansa.
"Mutta milloin se kaikki on tehtävä", kysyi herra Pickwick.
"Kaikki aikanaan, herra", vastasi Sam.
Tapahtuiko kaikki aikanaan vai ei, sen näemme myöhemmin.
24. luku,
JOSSA HERRA PETER MAGNUS KÄY MUSTASUKKAISEKSI JA KESKI-IKÄINEN NAINEN
LEVOTTOMAKSI, MIKÄ TAAS SAATTAA PICKWICKILÄISET LAIN KOURIIN.
Kun herra Pickwick laskeutui huoneeseen, missä hän ja herra Peter Magnus olivat viettäneet edellisen illan, hän tapasi tämän herran, jolla nyt oli yllään suurin osa molempien arkkujen, nahkaisen hattukotelon ja ruskean paperikääryn sisällystä mahdollisimman soreana sommitelmana, kävelemässä edestakaisin huoneessa äärimmäisimmän kiihkon ja levottomuuden vallassa.
"Hyvää huomenta, herra Pickwick!" huusi Peter Magnus. "Miltä tämä teistä näyttää?"
"Todellakin hyvin vaikuttavaa", vastasi herra Pickwick silmäillen herra Peter Magnuksen ruumiin verhoja hyväntahtoisesti hymyillen.
"Niin, sitä minäkin luulen", sanoi herra Magnus. "Olen lähettänyt hänelle korttini, herra Pickwick."
"Vai niin!"
"Niin olen, ja tarjoilija toi sanan, että hän ottaisi minut vastaan yhdeltätoista. Nyt puuttuu enää neljännestunti."
"Hetki on hyvin lähellä", sanoi herra Pickwick.
"Niin, se on kovin lähellä", vastasi herra Magnus, "ihan liiankin lähellä ollakseen miellyttävä, vai mitä, herra Pickwick?"
"Itseluottamus vaikuttaa paljon tällaisissa tapauksissa", huomautti herra Pickwick.
"Uskon sen, herra", sanoi Magnus. "Luotan suuresti itseeni. Oikeastaan en oikein käsitä, minkä vuoksi miehen tulisi olla peloissaan sellaisessa tapauksessa kuin tämä. Mitä se oikeastaan on? Siinä ei ole mitään, jota pitäisi hävetä. Sehän on vain keskinäisellä sopimuksella ratkaistava seikka, ei enempää. Mies toisella, nainen toisella puolen. Se on minun mielipiteeni asiasta."
"Hyvin filosofinen mielipide", vastasi herra Pickwick. "Mutta aamiainen odottaa, herra Magnus. Tulkaa."
He istuutuivat aamiaispöytään, mutta oli ihan ilmeistä, että herra Magnusta vaivasi hänen kerskailustaan huolimatta aikamoinen hermostuneisuus, jonka pääasiallisia merkkejä oli ruokahalun menetys, taipumus kaataa teevehkeet, aavemainen pyrkimys olla huvittava ja vastustamaton taipumus katsoa kelloa joka toinen sekunti.
"Hih hih!" hihitti herra Magnus yrittäen olla hilpeä ja läähättäen kiihtymyksestä. "Nyt puuttuu vain kaksi minuuttia. Olenko kalpea?"
"Ette juuri", vastasi herra Pickwick. Syntyi lyhyt hiljaisuus.
"Pyydän anteeksi, herra Pickwick, mutta oletteko milloinkaan eläessänne ollut tällaisessa hommassa?" kysyi herra Magnus.
"Tarkoitatteko kosimista?" sanoi herra Pickwick.
"Niin."
"En koskaan", sanoi herra Pickwick hyvin tarmokkaasti. "En koskaan."
"Teillä ei siis ole minkäänlaista käsitystä siitä, kuinka on aloitettava?" sanoi herra Magnus.
"Saattaa olla", vastasi herra Pickwick, "että olen luonut itselleni joitakin mielipiteitä tuosta asiasta, mutta en ole milloinkaan asettanut niitä käytännössä koetukselle; niinpä olisin pahoillani jos te tuntisitte halua järjestää menettelynne niiden mukaan."
"Olisin sentään teille kovin kiitollinen jokaisesta neuvosta", virkkoi herra Magnus taas katsahtaen kelloon, jonka osoitin näytti viittä minuuttia yli yhdentoista.
"No niin, hyvä herra", sanoi herra Pickwick sellaiseen syvään juhlalliseen tapaan, kuten tuo suuri mies saattoi, jos tahtoi, tehdä huomautuksensa voimakkaasti vaikuttaviksi. "Minä aloittaisin, hyvä herra, osoittamalla kunnioitustani naisen kauneudelle ja mainioille ominaisuuksille, joista sitten, hyvä herra, kääntyisin puhumaan omasta arvottomuudestani."
"Oikein hyvä", sanoi herra Magnus.
"Arvottomuudestani vain häneen nähden, huomatkaa se, hyvä herra!" jatkoi herra Pickwick, "sillä osoittaakseni, etten ole suinkaan täydellisesti kelvoton, antaisin lyhyen selostuksen entisestä elämästäni ja nykyisestä asemastani. Osoittaisin, että olisin kenelle muulle hyvänsä hyvinkin haluttu henkilö. Sitten kuvailisin rakkauteni lämpöä ja tunteitteni syvyyttä. Ehkäpä tuntisin silloin houkutusta tarttua hänen käteensä."
"Niin, niin todellakin", sanoi herra Magnus, "se on hyvin tärkeä kohta."
"Ja sitten, hyvä herra", jatkoi herra Pickwick yhä lämmeten sikäli kuin aihe esiintyi hänelle hehkuvammissa väreissä, "sitten minä saapuisin tuohon painavaan ja yksinkertaiseen kysymykseen: 'Tahdotteko ottaa minut?' Luulenpa voivani otaksua, että hän nämä sanat kuullessaan kääntäisi pois päänsä."
"Uskotteko, että sitä voi pitää varmana?" sanoi herra Magnus, "sillä jollei hän tekisikään niin tuolla tietyllä hetkellä, se vaikuttaisi hämmentävästi."
"Uskon kyllä, että niin käy", sanoi herra Pickwick. "Senjälkeen puristaisin hänen kättään, ja luulen, minä luulen, herra Magnus, että kun olisin tehnyt niin otaksuen, että hän ei vastustelisi, vetäisin hellästi syrjään nenäliinan, jolla, kuten vähäinen ihmistuntemukseni sallii minun otaksua, nainen on sillä hetkellä peittänyt silmänsä, ja varastaisin kunnioittavan suudelman. Luulen, että suutelisin häntä, ja tässä erikoisessa kohdassa olen ehdottomasti sitä mieltä, että jos nainen ollenkaan haluaa ottaa minut, hän kuiskaisi korvaani kainon myöntymyksensä."
Herra Magnus säpsähti, silmäili lyhyen hetken ääneti herra Pickwickin älykkäitä kasvoja ja sitten (kun osoitin näytti kymmentä yli yhdentoista) puristi lämpimästi hänen kättään ja syöksyi kuin epätoivoissaan huoneesta.
Herra Pickwick käveli edestakaisin muutaman askelen, ja kun kellon pieni osoitin oli saapunut puoltatuntia osoittavaan kohtaan, aukeni ovi äkkiä. Hän kääntyi tervehtiäkseen herra Peter Magnusta, mutta kohtasikin tämän asemesta herra Tupmanin iloiset kasvot, herra Winklen tyynen naaman ja herra Snodgrassin älykkäät piirteet. Herra Pickwickin tervehtiessä heitä parhaillaan tepasteli herra Peter Magnus takaisin huoneeseen.
"Hyvät ystävät, tässä on se herra, josta juuri puhuin teille — herra Magnus", esitteli herra Pickwick.
"Palvelijanne, hyvät herrat", sanoi herra Magnus ilmeisesti ankaran mielenliikutuksen vallassa. "Herra Pickwick, sallikaa minun puhella hetkinen kanssanne."
Näin sanoen herra Magnus työnsi sormensa herra Pickwickin napinläpeen, vei hänet ikkunakomeroon ja sanoi:
"Onnitelkaa minua, herra Pickwick! Noudatin neuvojanne ihan kirjaimellisesti."
"Ja kaikki sattui paikalleen?"
"Niin sattui. Ei olisi saattanut käydä paremmin", vastasi herra Magnus. "Hän on minun, herra Pickwick."
"Onnittelen teitä kaikesta sydämestäni", vastasi herra Pickwick puristaen lämpimästi uuden ystävänsä kättä.
"Teidän täytyy nähdä hänet", sanoi herra Magnus. "Tätä tietä, olkaa hyvä! Suokaa anteeksi hetkinen, hyvät herrat."
Näin touhuten herra Peter Magnus veti mukanaan herra Pickwickin huoneesta. Hän pysähtyi käytävässä ensimmäiselle ovelle ja kolkutti siihen varovasti.
"Sisään", sanoi naisen ääni.
"Neiti Witherfield", sanoi herra Magnus, "sallikaa minun esitellä teille oikein hyvä ystäväni, herra Pickwick. Herra Pickwick, haluaisin tutustuttaa teidät neiti Witherfieldiin."
Nainen oli huoneen toisessa päässä. Kumartaessaan herra Pickwick otti silmälasinsa liiviensä taskusta ja pisti ne nenälleen, minkä toimituksen hän tuskin oli saanut suoritetuksi, kun hän päästäen yllätyksen huudon perääntyi muutaman askelen ja nainen, puoleksi tukahduttaen kirkaisun, peitti kasvonsa käsillään ja vaipui tuoliin, jolloin herra Peter Magnus jäi kuin naulattuna paikoilleen ja katseli toisesta toiseen, kasvoillaan äärimmäisen kauhun ja hämmästyksen välillä liikkuva ilme.
Tämä oli kieltämättä kaikin puolin perin tavatonta käyttäytymistä, mutta asianlaita oli niin, että tuskin herra Pickwick oli pistänyt silmälasit nenälleen, kun hän siinä paikassa tunsi tulevan rouva Magnuksen samaksi naiseksi, jonka huoneeseen hän niin anteeksiantamattomasti oli tunkeutunut edellisenä yönä, ja silmälasit olivat tuskin asettuneet herra Pickwickin nenälle, kun nainen puolestaan heti tunsi sen naaman, jonka hän oli nähnyt kaikkien yömyssyn kauhujen ympäröimänä. Niinpä nainen kirkaisi, ja herra Pickwick säpsähti.
"Herra Pickwick!" huudahti herra Magnus hämmästyksen vallassa, "mitä tämä merkitsee? Mitä tämä merkitsee, hyvä herra?" hän lisäsi uhkaavalla ja kovalla äänellä.
"Hyvä herra", vastasi herra Pickwick hiukan närkästyneenä, kun herra Peter Magnus oli noin äkkiä siirtynyt puhumaan käskevästi. "Kieltäydyn vastaamasta tähän kysymykseen."
"Kieltäydyttekö?" sanoi herra Magnus.
"Kieltäydyn", vastasi herra Pickwick. "Kieltäydyn sanomasta mitään, mikä saattaisi tämän naisen maineen vaaraan tai herättäisi joitakin epäilyttäviä muistoja hänen rinnassaan, ilman hänen myöntymystään ja lupaansa."
"Neiti Witherfield", kysyi Peter Magnus, "tunnetteko tämän henkilön?"
"Tunnenko hänet?" toisti nainen epäröiden.
"Niin, tunnetteko? Tunnetteko hänet, minä kysyin!" penäsi herra Magnus vihaisesti.
"Olen nähnyt hänet", vastasi keski-ikäinen neiti.
"Missä", tutki herra Magnus, "missä?"
"Sitä", sanoi keski-ikäinen nainen, "en ilmoittaisi mistään hinnasta".
"Ymmärrän hyvin tarkoituksenne, neiti", sanoi herra Pickwick, "ja annan täyden arvon hienotunteisuudellenne. Minä en sitä milloinkaan ilmaise, luottakaa siihen."
"Kunniasanallani, neiti", sanoi herra Magnus, "jos otamme huomioon sen aseman, johon minä suhteessani teihin olen joutunut, te käsittelette tätä asiaa verraten kylmästi, verraten kylmästi."
"Julma herra Magnus!" sanoi keski-ikäinen nainen. Samassa hän vuodatti todella oikean vuolaan kyynelvirran.
"Kohdistakaa huomautuksenne minuun, hyvä herra!" puuttui herra Pickwick puhumaan. "Minussa vain on moitteen sijaa, jos sitä yleensä kenessä on."
"Vai vain teissä on moitteen sijaa, hyvä herra?" sanoi herra Magnus. "Näen, näen kaiken läpi. Kadutte nyt jo päätöstänne, vai kuinka?"
"Mitä päätöstä?" ihmetteli herra Pickwick.
"Omaa päätöstänne, hyvä herra. Älkää tuijottako minuun noin!" sanoi herra Magnus. "Muistan, mitä sanoitte eilen illalla. Olitte tullut tänne paljastamaan erään henkilön petollisuutta ja viekkautta, jonka totuudenrakkauteen ja kunniallisuuteen olitte ehdottomasti luottanut. Eikö niin?"
Tässä herra Magnus antautui pitkän ivanaurun valtaan, ja ottaen pois vihreät silmälasinsa — joita hän kai piti tarpeettomina tässä mustasukkaisuuden puuskassaan — hän pyöritteli pieniä silmiään niin, että sitä oli peloittava katsella.
"Eikö niin?" sanoi herra Magnus, ja sitten hän toisti naurunsa vielä vaikuttavammin. "Mutta te saatte vastata siitä, hyvä herra."
"Mistä sitten?" kummasteli herra Pickwick.
"Samantekevää!" virkkoi herra Magnus kiitäen edestakaisin huoneessa, "samantekevää".
Sana "samantekevää" lienee hyvin laajasisältöinen, sillä emme muista milloinkaan nähneemme riitaa kadulla, teatterissa, kapakassa tai muualla, missä se ei olisi ollut pysyvänä vastauksena kaikkiin taistelunhaluisiin kysymyksiin. "Pidättekö itseänne rehellisenä miehenä, herra?" — "Samantekevää." "Luulitteko minun sanoneen jotakin tuolle nuorelle naiselle?" — "Samantekevää." "Tahdotteko, että isken päänne seinään?" — "Samantekevää." On myös huomattava, että tuossa yleissanassa, "samantekevää" täytyy piillä jokin kätketty piikki, joka herättää puhutellun henkilön rinnassa enemmän kiukkua kuin tuhlailevinkaan haukkumasanojen käyttö.
Emme halua väittää, että tämän lyhyen ilmaisumuodon kohdistaminen herra Pickwickiin synnytti hänen mielessään ihan samanlaisen pahastumisen, joka auttamattomasti olisi syntynyt arkisessa sielussa. Piirrämme muistiin vain sen tosiseikan, että herra Pickwick aukaisi huoneen oven ja huusi äkkiä: "Tupman, tulkaa tänne!"
Herra Tupman tulikin oitis paikalle aika lailla hämmästyneen näköisenä.
"Kuulkaa, Tupman", sanoi herra Pickwick, "syynä minun ja tämän herran välillä juuri syntyneeseen erimielisyyteen on hienotunteisuutta vaativa salaisuus, joka koskee tätä naista. Kun vakuutan hänelle teidän läsnäollessanne, että se ei millään lailla koske häntä eikä ole millään lailla yhteydessä hänen asioittensa kanssa, niin minun tuskin tarvinnee pyytää teitä panemaan mieleenne, että jos hän haluaa väittää sitä vastaan, hän ilmaisee epäilevänsä minun vilpittömyyttäni, mitä minä puolestani pidän hyvin loukkaavana."
Näin sanoen herra Pickwick silmäili herra Peter Magnusta sellaisella tavalla, että siihen sisältyi kokonainen tietosanakirja.
Herra Pickwickin suora ja arvokas käyttäytyminen olisi liittyneenä siihen puheen voimaan ja tarmoon, joka oli hänelle niin ylevän ominaista, saanut kenen hyvänsä järkevästi ajattelevan vakuuttumaan, mutta pahaksi onneksi herra Peter Magnus oli tällä kertaa kaikkea muuta kuin järkevällä tuulella. Niinpä hän ei ottanut herra Pickwickin selityksiä vastaan niin kuin olisi pitänyt, vaan sen sijaan jatkuvasti kiihotti itseään tulikuumaan, kärventävään, tuhoavaan kiukkuun ja puheli, että oli otettava huomioon hänenkin tunteensa, ja kaikenlaista muuta sellaista, lisäten lavertelunsa voimaa kävelemällä edestakaisin ja repimällä tukkaansa, joihin huvituksiin hän silloin tällöin hankki vaihtelua heristelemällä nyrkkiään herra Pickwickin ihmisystävällisten kasvojen edessä.
Herra Pickwick puolestaan, joka oli täysin tietoinen viattomuudestaan ja vilpittömyydestään ja pahoillaan siitä, että oli kietonut keski-ikäisen naisen tällaiseen epämiellyttävään juttuun, ei ollut niin tyyni kuin hänen tapoihinsa kuului. Seurauksena oli se, että sanat kajahtelivat kiivaina ja äänet vielä kiivaampina, ja lopuksi herra Magnus sanoi herra Pickwickille, että tämä saisi kuulla hänestä, mihin herra Pickwick vastasi kiitettävän kohteliaasti, että mitä pikemmin toinen antaisi kuulla itsestään, sitä parempi. Tämän johdosta keski-ikäinen nainen syöksyi pelon vallassa huoneesta, josta herra Tupman kiskoi herra Pickwickinkin mukaansa jättäen herra Magnuksen yksin hautomaan mietteitään.
Jos keski-ikäinen nainen olisi ollut paljon mukana maailman pauhinassa tai olisi vähääkään tutustunut niiden henkilöiden käsityksiin ja tapoihin, jotka laativat lakeja ja määräävät keskustelusävyn, hän olisi tiennyt, että tämänlaatuinen kiivaus on luonnon kaikkein viattomimpia seikkoja, mutta koska hän oli parhaasta päästä elänyt maalla eikä ollut milloinkaan lukenut selostuksia parlamentin keskusteluista, hän oli hyvin heikosti perillä tällaisista sivistyneen elämän erikoishienouksista. Kun hän siis oli päässyt makuuhuoneeseensa, sulkenut ovet takanaan ja alkanut harkita kohtausta, jonka hän juuri oli nähnyt, ilmestyi hänen sielunsa silmien eteen mitä kauheimpia kuvia tappelusta ja murhista, joiden joukossa herra Peter Magnus, koko vartalo jäykkänä, pitkin pituuttaan neljän miehen kantamana, koristuksena kokonainen tynnyrillinen luoteja vasemmassa kyljessään, oli kaikkein viattomimpia. Kuta enemmän keski-ikäinen neiti ajatteli asiaa, sitä pahemmin hän alkoi pelätä ja lopulta hän päätti lähteä kaupungin korkeimman virkamiehen puheille ja pyytää tätä ottamaan viipymättä haltuunsa herrat Pickwickin ja Tupmanin.
Tähän päätökseen johtivat hänet vaihtelevat näkökohdat, joista tärkein oli se, että hän täten antaisi herra Peter Magnukselle eittämättömän todisteen alttiudestaan osoittaessaan huolestumista hänen turvallisuudestaan. Hän tunsi liiankin hyvin tämän mustasukkaisen luonteen uskaltaakseen pienimmälläkään tavalla viitata sen mielenliikutuksensa oikeaan syyhyn, joka hänet valtasi hänen nähdessään herra Pickwickin, ja hän luotti siihen, että hänen oma taivutuskykynsä ja vaikutus voimansa tuohon pikku mieheen hillitsisi tämän meluisaa mustasukkaisuutta edellyttäen, että herra Pickwick toimitettaisiin pois näkyvistä eikä mitään uutta riitaa pääsisi syntymään. Näiden ajatusten vallassa neiti otti myssyn päähänsä ja huivin hartioilleen ja lähti suoraa päätä pormestarin asunnolle.
Mutta herra George Nupkins, mainittu paikkakunnan korkein viranomainen, oli niin suuri herra, ettei suurempaa nopeinkaan jalankulkija voisi löytää auringonnousun ja -laskun välillä kesäkuun 21. päivänä, vuoden pisimpänä päivänä, jolloin hänellä olisi pisimmälti aikaa etsiskelyihin. Tänä erikoisena aamuna herra Nupkins oli mitä suurimman harmin ja suuttumuksen vallassa, sillä kaupungissa oli ollut kapina: kaupungin suurimman koulun kaikki oppilaat olivat tehneet salaliiton rikkoakseen vihatun omenakauppiaan ikkunat, ulvoneet kaupungin palvelijalle ja kivittäneet poliisia — vanhahkoa, kaulussaappaita käyttävää herrasmiestä, joka oli komennettu tekemään lopun mellakasta ja joka oli toiminut yleisen järjestyksen valvojana, sekä miehenä että poikana, ainakin puoli vuosisataa. Herra Nupkins istui par'aikaa nojatuolissaan rypistellen majesteetillisesti kulmiaan ja kiehuen vihasta, kun hänelle ilmoitettiin, että eräs nainen tahtoi tavata häntä kiireellisessä, erikoisessa ja yksityisessä asiassa. Herra Nupkins otti kasvoilleen tyynen, peloittavan ilmeen ja käski tuomaan naisen sisään, jota käskyä, kuten keisarien, viranomaisten ja kaikkien maan suurien mahtimiesten määräyksiä, heti noudatettiin, niin että neiti Witherfield siis mielenkiintoisen kiihtyneenä osoitettiin sisälle.
"Muzzle!" komensi virkamies.
Muzzle oli vajaamittainen vahtimestari, jolla oli pitkä ruumis ja lyhyet sääret.
"Muzzle!"
"Teidän armonne?"
"Asettakaa tuohon tuoli ja poistukaa huoneesta!"
"Kyllä, teidän armonne."
"No niin, rouva, olkaa hyvä ja selittäkää asianne", sanoi virkamies.
"Se on hyvin kiusallista laatua", sanoi neiti Witherfield.
"Uskon sen kyllä. Hillitkää tunteenne!" Tässä herra Nupkins näytti suopealta. "Ja kertokaa minulle, mikä oikeudellinen asia tuo teidät tänne."
Tässä virkamies voitti ihmisen, ja herra Nupkins oli taas ankaran näköinen.
"Minusta on hyvin tuskallista tehdä tämä ilmianto", sanoi neiti Witherfield, "mutta pelkään, että täällä aiotaan suorittaa kaksintaistelu."
"Täälläkö, rouva?" kysyi virkamies. "Missä, rouva?"
"Ipswichissä."
"Ipswichissä! Kaksintaistelu Ipswichissä!" huudahti virkamies ihan ällistyneenä tällaisesta ilmoituksesta. "Mahdotonta, rouva! Mitään sellaista ei voida suunnitella tässä kaupungissa, siitä olen varma. Ette kai tunne meidän paikallisen virkamieskuntamme valppautta? Oletteko sattumalta kuullut, hyvä rouva, että minä viime toukokuun neljäntenä päivänä vain kuusikymmentä ylimääräistä poliisia mukanani hyökkäsin nyrkkeilykilpailuihin ja vaikka olin vaarassa joutua kiihtyneen joukon hurjan intohimon uhriksi, estin nyrkkeilyottelun Middledesexin Dumplingin ja Suffolkin Bantamin välillä? Kaksintaistelu Ipswichissä, rouva! En usko sitä, en voi uskoa sitä", sanoi virkaherra itsekseen jutellen, "että on olemassa kahta miestä, jotka ovat niin tyhmänrohkeita, että suunnittelisivat sellaista rauhanrikkomista tässä kaupungissa."
"Tietoni ovat valitettavasti liiankin oikeat", sanoi keski-ikäinen nainen. "Olin läsnä riidassa."
"Se on hyvin merkillinen asia", sanoi hämmästynyt viranomainen. "Muzzle!"
"Teidän armonne?"
"Lähetä Jinks tänne suoraan, heti!"
"Kyllä, teidän armonne."
Muzzle poistui, ja kalpea, terävänenäinen, nukkavieru, keski-ikäinen kirjuri, oikea nälkäkurki, astui huoneeseen.
"Herra Jinks", sanoi virkamies. "Herra Jinks."
"Hyvä herra?"
"Tämä rouva, herra Jinks, on tullut tänne ilmoittamaan, että tässä kaupungissa aiotaan suorittaa kaksintaistelu."
Tietämättä oikeastaan, mitä tehdä, hymyili herra Jinks alistuvaa hymyä.
"Mitä te nauratte, herra Jinks?" sanoi virkamies.
Herra Jinks muuttui heti vakavan näköiseksi.
"Herra Jinks", sanoi virkamies, "te olette hupsu!"
Herra Jinks silmäili nöyrästi suurta miestä ja pureskeli kynänsä päätä.
"Teidän mielestänne on kai tässä tiedossa jotakin hyvin hullunkurista, mutta minä voin sanoa teille, herra Jinks, että tässä on hyvin vähän naurun aihetta", sanoi virkaherra.
Nälkäisen näköinen Jinks huokasi, ikään kuin hän olisi nyt ollut täysin selvillä siitä, että hänellä todella oli kovin vähän aihetta iloon, ja kun häntä oli käsketty merkitsemään rouvan ilmianto kirjoihin, hän kapusi tuolille ja alkoi kirjontaa sitä.
"Tuo Pickwick on siis päätekijä, vai miten?" sanoi virkamies, kun ilmianto oli merkitty kirjaan.
"Niin on", sanoi nainen.
"Entä se toinen metelöitsijä? Mikä hänen nimensä on?"
"Tupman, herra pormestari."
"Tupman on todistaja?"
"Niin."
"Toinen päätekijä tässä asiassa, sanotte, on paennut?" "Niin on", vastasi neiti Witherfield lyhyesti yskäisten.
"Hyvä on", sanoi virkamies. "Nämä kaksi ovat lontoolaisia kaulankatkaisijoita, jotka ovat saapuneet tänne tuhoamaan Hänen Majesteettinsa valtakunnan väestöä arvellen, että lain käsivarsi näin kaukana pääkaupungista on heikko ja herpaantunut Mutta nyt on annettava varoittava esimerkki. Täyttäkää vangitsemiskäsky, Jinks! Muzzle!"
"Täällä, teidän armonne."
"Onko Grummer alhaalla?"
"On, teidän armonne."
"Lähettäkää hänet tänne!"
Nöyrän alamainen Muzzle vetääntyi pois ja palasi kohta mukanaan vanhahko, kaulussaappaita käyttävä mies, jonka erikoistuntomerkkeinä olivat punainen nenä, käheä ääni, nuuskanvärinen pitkä takki ja harhaileva katse.
"Grummer!" sanoi virkamies.
"Teidän armonne?"
"Onko kaupunki nyt rauhallinen?"
"Onhan tuo jokseenkin, teidän armonne", vastasi Grummer. "Mieltenkuohu on jossakin määrin asettunut, kun pojat ovat hajaantuneet krikettiä pelaamaan."
"Näinä aikoina eivät auta mitkään muut kuin voimakkaat toimenpiteet, Grummer", sanoi virkamies päättävällä äänellä. "Jos kuninkaan virkamiesten arvovaltaa ei pidetä missään arvossa, on meidän luettava julki kapinalaki. Jos siviiliviranomaiset eivät voi suojella noita ikkunoita, on sotaväen suojeltava siviilivaltaa ja ikkunoita myös. Luulen, että tämä kuuluu perustuslain periaatteisiin, vai kuinka, herra Jinks?"
"Varmasti, herra pormestari", vastasi Jinks.
"Hyvä on", sanoi pormestari vahvistaen vangitsemismääräykset. "Grummer, tuokaa nämä henkilöt kuulusteltavikseni tänä iltana. Löydätte heidät Suuresta Valkoisesta Hevosesta. Muistattehan Middlesex Dumplingin ja Suffolkin Bantamin jutun?"
Herra Grummer ilmaisi päätään pudistamalla, ettei hän milloinkaan unohtaisi sitä, kuten olikin luultavaa, niin kauan kuin siitä joka päivä mainittiin.
"Tämä on vielä enemmän perustuslainvastaista", sanoi virkamies. "Tämä on vielä suurempi rauhan rikkomus ja raskauttavampi kajoaminen hänen majesteettinsa etuoikeuksiin. Luullakseni on kaksintaistelu Hänen Majesteettinsa varmimpia etuoikeuksia, vai kuinka, herra Jinks?"
"Erikoisesti säädetty Magna Chartassa, herra pormestari", vastasi herra Jinks.
"Joka on kirkkaimpia helmiä Britannian kruunussa, jalokivi, jonka läänitysherrat kiristivät hänen majesteetiltaan. Eikö niin, herra Jinks?" sanoi virkamies.
"Aivan niin, herra pormestari", vastasi herra Jinks.
"Hyvä on", virkkoi pormestari suoristautuen ylpeänä, "sitä ei loukata tässä osassa hänen valtapiiriään. Grummer, ottakaa apulaisia, ja pankaa vangitsemismääräys täytäntöön niin pian kuin mahdollista. Muzzle!"
"Teidän armonne?"
"Saattakaa rouva ulos!"
Neiti Witherfield poistui tuntien kunnioitusta virkamiehen oppia ja asiantuntemusta kohtaan. Herra Nupkins poistui aamiaiselle, herra Jinkins sulkeutui itseensä — koska se oli ainoa paikka, jonne hän voi sulkeutua lukuunottamatta vuodesohvaa pienessä arkihuoneessa, jota hänen emäntänsä perhe päivällä käytti — ja herra Grummer poistui pyyhkimään pois häneen ja toiseen hänen majesteettinsa edustajaan — kaupunginpalvelijaan — tänä aamuna tarttunutta häpeätahraa.
Samalla aikaa kuin näitä päättäviä ja reippaita kuninkaan rauhan säilyttämistoimenpiteitä valmisteltiin, istuutuivat herra Pickwick ja hänen ystävänsä ihan tietämättöminä lähenevistä tapahtumista ihan rauhallisesti aterialle, ja he olivatkin kaikki hyvin puheliaalla ja seurustelevalla tuulella. Herra Pickwick kertoi par'aikaa edellisen yön seikkailujaan seuralaistensa ja etenkin herra Tupmanin suureksi huviksi, kun ovi aukeni ja jokseenkin epämiellyttävä naama kurkisti huoneeseen. Tuon epämiellyttävän naaman silmät katselivat hyvin vakavasti herra Pickwickiä muutaman sekunnin ja olivat kaikesta päättäen tyytyväiset tutkimuksen tulokseen, sillä olio, johon epämiellyttävä naama kuului, hilautui hitaasti huoneeseen ja osoittautui vanhaksi, kaulussaappaiseksi henkilöksi. Ettemme pitäisi lukijaa kauemmin epätietoisuudessa, nuo silmät olivat sanalla sanoen herra Grummerin harhailevat silmät ja olemus saman herran.
Herra Grummerin toimintatapa oli ammatin mukainen, mutta erikoinen. Hänen ensimmäinen tehtävänsä oli sulkea ovi sisältäpäin, toinen: pyyhkiä päätään ja naamaansa hyvin huolellisesti puuvillaisella nenäliinalla, kolmas: asettaa hattunsa, puuvillainen nenäliina sen sisässä, lähimmälle tuolille, ja neljäs: ottaa povitaskustaan lyhyt sauva, jonka päässä oli pronssinen kruunu, jolla hän viittasi herra Pickwickiin synkän ja aavemaisen näköisenä.
Herra Snodgrass ensimmäisenä katkaisi hämmästyneen hiljaisuuden. Hän silmäili tuimasti herra Grummeria hetken aikaa ja sanoi sitten painokkaasti:
"Tämä on yksityishuone, hyvä herra. Yksityishuone!"
Herra Grummer pudisti päätään vastaten:
"Ei mikään huone ole yksityinen hänen majesteetilleen, kun ulko-ovesta on päästy. Niin on laki. Muutamat englantilaiset väittävät, että heidän kotinsa on heidän linnansa. Se on lorua."
Pickwickiläiset katselivat kummissaan toisiinsa.
"Kuka herroista on herra Tupman?" kysyi Grummer. Hänellä oli kuin aavistus siitä, kuka oli herra Pickwick. Hän tunsi hänet heti.
"Minun nimeni on Tupman", sanoi tämä herra.
"Minun nimeni on laki", sanoi herra Grummer.
"Mikä?" kysyi herra Tupman.
"Laki", vastasi herra Grummer, "laki, siviili- ja eskutiivivalta. Sellaiset on tittelit, tässä on määräys. Tupman, ilman etunimeä, Pickwick, ilman etunimeä — vääryyttä kärsineen kuninkaamme rauhaa vastaan — on tässä tapauksessa hyväksi nähty ja päätetty — ja kaikki on järjestyksessä. Pidätän teidät, Pickwick, Tupman — kuten yllä."
"Mitä te tarkoitatte tuolla hävyttömyydellä?" kysyi herra Tupman hypähtäen pystyyn. "Lähtekää tiehenne tästä huoneesta!"
"Hoi! hoi!" huusi herra Grummer vetäytyen hyvin vikkelästi ovelle ja raottaen sitä tuuman, pari: "Dubbley!"
"Täällä", vastasi syvä ääni eteisestä.
"Tule tänne, Dubbley."
Käskyä noudattaen tunkeutui likakasvoinen, yli kuuden jalan pituinen ja suhteellisesti yhtä paksu mies puoliavoimesta ovesta (saaden siinä puuhassa kasvonsa hyvin punaisiksi) ja astui huoneeseen.
"Ovatko toiset ylimääräiset ulkona, Dubbley?" kysyi herra Grummer.
Herra Dubbley, joka oli harvasanainen mies, nyökkäsi myöntymykseksi.
"Hakekaa osasto sisään!" komensi herra Grummer.
Herra Dubbley menetteli toivomuksen mukaan, ja puolitusinaa miehiä, joilla jokaisella oli kuparikruunuinen lyhyt sauva, kokoontui huoneeseen. Herra Grummer pisti sauvansa taskuun ja silmäili herra Dubbleyta, Herra Dubbley pisti omansa taskuun ja silmäili joukkoa, joukko pisti sauvansa taskuun ja silmäili herroja Pickwickiä ja Tupmania.
Herra Pickwick ja hänen seuralaisensa kavahtivat pystyyn kuin yksi mies.
"Mitä tämä hävytön tunkeutuminen minun yksityiseen huoneeseeni tarkoittaa?" sanoi herra Pickwick.
"Kuka uskaltaa koskea minuun?" kysyi herra Tupman.
"Mitä te haluatte täältä, lurjukset?" tiedusteli herra Snodgrass.
Herra Winkle ei sanonut mitään, mutta hän iski silmänsä Grummeriin ja suuntasi häneen katseen, joka olisi, jos tällä miehellä olisi ollut aivot, varmasti lävistänyt ne. Mutta kun miehellä ei ollut niitä, se ei tehnyt häneen minkäänlaista näkyvää vaikutusta.
Kun lainvalvoja huomasi, että herra Pickwick ja hänen seuralaisensa aikoivat tehdä vastarintaa lain arvovallalle, he käärivät merkitsevästi takinhihansa, ikään kuin se seikka, että heidät ensin lyötäisiin maahan ja sitten nostettaisiin ylös, olisi puhtaasti ammattiin kuuluva toimitus, jota tarvitsi vain ajatella, kun se jo olisi tehty. Tämä näyte ei ollut tekemättä vaikutusta herra Pickwickiin. Hän neuvotteli ensin muutaman hetken erikseen herra Tupmanin kanssa ja ilmaisi sitten olevansa valmis lähtemään pormestarin virkahuoneeseen pyytäen läsnäolevia asianosaisia ainoastaan ottamaan huomioon, että hänen vakaa aikomuksensa oli kostaa tämä ennenkuulumaton puuttuminen niihin etuoikeuksiin, jotka hänelle englantilaisena kuuluivat, heti kun hän pääsisi vapaaksi, mille huoneeseen kokoontuneet asianomaiset nauroivat hyvin sydämellisesti lukuunottamatta herra Grummeria, joka näytti olevan sitä mieltä, että pieninkin irvistys viranomaisten majesteetin-oikeuksille oli herjausta, jota ei voinut sietää.
Mutta kun herra Pickwick oli ilmaissut olevansa valmis taipumaan maansa lakien alaiseksi ja juuri kun tarjoilijat, rengit, palvelijattaret ja asiapojat, jotka olivat aavistelleet rattoisaa välikohtausta hänen uhatun itsepäisyytensä vuoksi, alkoivat poistua pettyneinä ja pahoillaan, syntyi vaikeus, jota ei oltu osattu edeltäpäin arvata. Huolimatta laillista esivaltaa kohtaan tuntemastaan kunnioituksesta herra Pickwick kieltäytyi päättävästi esiintymästä kadulla oikeudenpalvelijoiden ympäröimänä ja vartioimana kuin tavallinen rikollinen. Herra Grummer kieltäytyi, ottaen huomioon yleisen mielipiteen kiihtyneisyyden, (sillä oli puoleksi lupapäivä eivätkä pojat vielä olleet menneet kotiin) yhtä ehdottomasti kävelemästä toisella puolella katua ja hyväksymästä herra Pickwickin kunniasanaa, että hän menisi suoraan maistraattiin, ja sekä herra Pickwick että herra Tupman kieltäytyivät yhtä jyrkästi kustantamasta ajuria, joka olisi ollut ainoa kunniallinen saatavissa oleva kuljetusneuvo. Väittely jatkui kiivaana ja pulma tuntui muodostuvan sitkeäksi, mutta juuri kun toimeenpanovalta oli kumoamaisillaan herra Pickwickin vastalauseet maistraattiin kävelemisestä sillä verraten jokapäiväisellä tempulla, että hänet olisi kannettu sinne, muistettiin, että pihalla oli vanha kantotuoli, joka aikoinaan oli rakennettu vakavaraisessa taloudellisessa asemassa olevalle, leiriin runtelemalle herrasmiehelle ja johon sekä herra Pickwick että herra Tupman mahtuivat yhtä mukavasti kuin nykyaikaisille ajurinrattaille. Kantotuoli vuokrattiin ja tuotiin eteiseen, herrat Tupman ja Pickwick ahtautuivat siihen ja laskivat verhot alas, pari kantajaa löydettiin heti, ja kulkue lähti liikkeelle suurenmoisen hyvässä järjestyksessä. Ylimääräiset poliisit ympäröivät kulkuneuvot, herrat Grummer ja Dubbley marssivat voitonriemuisina edellä, herrat Snodgrass ja Winkle käsikoukkua jäljessä, ja Ipswichin likanaamat muodostivat jälkijoukon.
Kaupungin kauppiaat eivät voineet, vaikka heillä olikin hyvin epäselvä käsitys rikoksen laadusta, olla tuntematta tuosta näystä mielenylennystä ja tyydytystä. Noin lain luja koura laskeutui kahden itse pääkaupungista tulleen rikollisen niskaan, ja tuota mahtavaa välikappaletta johti heidän oma maistraattinsa ja sovelluttivat heidän omat poliisinsa, ja molemmat rikolliset oli yhteisin ponnistuksin lujasti teljetty kantotuolin ahtaisiin rajoihin. Herra Grummeria tervehdittiin monin hyväksymisen ja ihailun ilmaisuin hänen astuessaan kulkueen etunenässä sauva kädessä, äänekkäät ja pitkät olivat likanaamojen huudot, ja tämän yleisen ja julkisen hyväksymisen keskellä kulkue eteni hitaasti ja juhlallisesti.
Herra Weller, jolla oli yllä mustahihainen aamunuttunsa, palasi juuri hiukan alakuloisella mielellä vaanimasta salaperäistä taloa, kun hän kohottaessaan silmänsä näki väkijoukon lainehtivan katua alas keskellään laitos, joka oli suuressa määrin kantotuolin näköinen. Haluten saada ajatuksensa kääntymään pois epäonnistuneesta yrityksestään hän siirtyi syrjemmäksi päästääkseen joukon kulkemaan ohi, ja huomatessaan, että se hurrasi, suureksi osaksi omaksi huvikseen, alkoi hänkin hiukan virkistääkseen mieltään myös hurrata kykynsä ja voimiensa mukaan. Herra Grummer kulki ohi, Herra Dubbley kulki ohi, kantotuoli kulki ohi ja ylimääräinen henki vartio kulki ohi, ja Sam vastaili yhä roskaväen innokkaaseen hurraamiseen ja heilutteli hattuaan ikäänkuin hän olisi hurjan ilon ihan korkeimmalla asteella (vaikk'ei hänellä tietenkään ollut pienintäkään aavistusta siitä, mistä oli kysymys), kun hänet yhtäkkiä vaiensi herrojen Winklen ja Snodgrassin odottamaton näkeminen.
"Mitä on tekeillä, hyvät herrat?" huusi Sam. "Kenet ne ovat saaneet tuohon surupukuiseen vartiokojuun?"
Molemmat herrat vastasivat yhtaikaa, mutta heidän äänensä hukkuivat meluun.
"Kenet?" huusi Sam.
Vielä kerran annettiin yhteinen vastaus, ja vaikk'ei sanoja kuulunutkaan, Sam näki tällä kertaa noiden kahden huuliparin liikkeistä, että ne olivat lausuneet taikasanan "Pickwick".
Se riitti. Minuutissa oli Sam raivannut tiensä joukon läpi, pysähdyttänyt kantajat ja asettunut suoraan mahtavan Grummerin eteen.
"Hei, vanha herra!" huusi Sam. "Kenet te olette saanut tähän saattoon?"
"Pois tieltä!" ärjäisi Grummer, jonka arvokkuutta, kuten hyvin useiden ihmisten käy, hitunen kansansuosiota oli ihmeellisesti lisännyt.
"Iske se maahan, jollei se tottele!" sanoi herra Dubbley.
"Olen teille hyvin kiitollinen, vanha herra", vastasi Sam, "koska kiinnitätte huomiota hyvinvointiini, ja olen vielä kiitollisempi tälle toiselle herralle, joka näyttää siltä kuin olisi juuri päässyt karkuun jättiläisen karavaanista, hänen hyvin ystävällisestä ehdotuksestaan, mutta pitäisin kuitenkin parempana, että te vastaisitte minun kysymykseeni, jos se teistä on yhdentekevää. Kuinka voitte, herra?"
Viimeinen kysymys oli osoitettu herra Pickwickille, joka kurkisteli etuikkunasta.
Ihan mykkänä suuttumuksesta herra Grummer veti kuparikruunuisen sauvan erikoistaskustaan ja heilutteli sitä Samin silmien edessä.
"Kas vain", sanoi Sam, "hem... oikein sievä, etenkin kruunu, joka on merkillisesti oikean näköinen."
"Pois tieltä!" ärjäisi kiukustunut Grummer. Antaakseen käskylle lisää pontta hän tuuppasi kuninkuuden kuparisen tunnuskuvan Samin kaulahuiviin toisella kädellä ja tarttui Samin kaulukseen toisella. Kohteliaisuus, johon Sam vastasi lyömällä hänet yhtäkkiä maahan, kun ensin oli hyvin kohteliaasti kaatanut yhden kantajan, jotta Grummerilla olisi minkä päällä maata.
On epävarmaa, tarttuiko herra Winkleen sellainen äkillinen mielenhäiriö, joka aiheutuu kärsityn vääryyden tunteesta, vai elähdyttikö häntä herra Wellerin urhoudennäyte, varmaa vain on, että hän oli tuskin nähnyt herra Grummerin kaatuvan, kun hän teki peloittavan hyökkäyksen hänen vieressään seisovan pienen pojan kimppuun, minkä jälkeen herra Snodgrass oikeassa kristillisessä hengessä ja siinä tarkoituksessa, ettei yllättäisi ketään varoittamatta, ilmoitti hyvin kovalla äänellä, että hänkin aikoi aloittaa, ja rupesi hyvin hartaasti riisumaan takkia yltään. Hänet ympäröitiin ja pidätettiin heti, ja on vain täysin oikeudenmukaista sekä häntä että Winkleä kohtaan, kun sanomme, etteivät he tehneet pienintäkään yritystä vapauttaa itseään tai herra Welleriä, joka oli sortunut ylivoiman alle ja otettu vangiksi. Sitten kulkue järjestyi uudelleen, kantajat asettuivat paikoilleen, ja marssi alkoi taas.
Herra Pickwickin närkästys ylitti kaikki rajat. Hän saattoi parhaiksi nähdä Samin kaatavan ylimääräiset poliisit ja kiitävän ympäri joka taholle; siinä olikin kaikki, mitä hän saattoi nähdä, sillä kantotuolin ovet eivät ottaneet auetakseen eivätkä verhot noustakseen. Lopulta hänen onnistui herra Tupmanin avustamana avata kantotuolin katto ja nousten istuimelle ja tukien itseään niin hyvin kuin taisi asettamalla kätensä mainitun herran olkapäille hän yritti puhua kansalle, kuvata, miten anteeksiantamattomalla tavalla häntä oli kohdeltu, ja pyytää heitä ottamaan huomioon, että hänen palvelijansa kimppuun oli ensiksi käyty. Tässä järjestyksessä he saapuivat pormestarin talolle, kantajain juostessa, vankien seuratessa, herra Pickwickin puhuessa ja joukon huutaessa ja melutessa.
25. luku.
JOKA MONIEN MUIDEN HUVITTAVIEN SEIKKOJEN OHELLA OSOITTAA, KUINKA
MAJESTEETILLINEN JA PUOLUEETON HERRA NUPKINS OLI JA KUINKA HERRA WELLER
PALAUTTI HERRA JOB TROTTERIN SULKAPALLON YHTÄ RASKAASTI KUIN SE OLI
TULLUTKIN SEKÄ MUITA ASIOITA, JOTKA LÖYTYVÄT KUKIN PAIKALTAAN.
Ankara oli herra Wellerin suuttumus, kun häntä kannettiin eteenpäin, lukuiset olivat hänen viittauksensa herra Grummerin ja tämän apulaisten henkilökohtaiseen ulkonäköön ja käyttäytymiseen, ja rohkeaa oli hänen uhmansa jokaista kuutta läsnäolevaa herraa kohtaan, joiden niskaan hän vuodatti tyytymättömyytensä ryöpyn. Herrat Snodgrass ja Winkle kuuntelivat synkän kunnioituksen vallassa johtajansa kantotuolin korkeudesta vuodattamia kaunopuheisuuden virtoja, joiden vuolasta juoksua eivät herra Tupmanin vakavat vaatimukset (saada sulkea kuljetusneuvojen katto) kyenneet hetkeksikään ehkäisemään. Mutta herra Wellerin kiukku muuttui pian uteliaisuudeksi, kun kulkue kääntyi juuri sille samalle pihalle, jossa hän oli tavannut karanneen Job Trotterin, ja uteliaisuus muuttui taas mitä ihastuneimmaksi hämmästykseksi, kun perin tärkeä herra Grummer läheni, komennettuaan kantotuolin kuljettajat pysähtymään, arvokkain ja tuhoa ennättävin askelin juuri samaa vihreää porttia, josta Job Trotter oli ilmestynyt näkyviin, ja kiskaisi voimakkaasti sen pielessä riippuvaa soittokellon nauhaa. Kellon kilinään vastasi hyvin näppärä ja sievännäköinen palvelijatar, joka löi kätensä yhteen hämmästyksissään nähdessään vankien kapinallisen ulkomuodon ja kuullessaan herra Pickwickin intohimoisen kielenkäytön, ja huusi herra Muzzlea. Herra Muzzle avasi ajoportin toisen siiven päästääkseen sisään kantotuolin, pidätetyt ja ylimääräiset poliisikonstaapelit, ja paukautti sen sitten heti kiinni ihmisjoukon nenän edessä, joka kiukustuneena siitä, ettei sitä päästetty sisään, ja uteliaana näkemään, mitä seurasi, purki tunteitansa kolkuttamalla porttia ja soittamalla kelloa parin tunnin ajan. Tähän huviin ottivat vuoron perään osaa kaikki muut paitsi ne kolme tai neljä onnellista yksilöä, jotka keksittyään portissa raon, josta ei nähnyt mitään, tirkistelivät siitä yhtä väsymättömän itsepintaisina kuin ihmiset, jotka painavat nenänsä apteekin kadunpuoleisen ikkunan ruutuun, kun juopunut mies, jonka yli rattaat ovat ajaneet kadulla, on kirurgisen tutkimuksen alaisena takahuoneessa.
Kantotuoli pysähtyi taloon johtavien portaiden juurelle, joita kummankin puolen vartioi amerikkalainen aloe vihreässä astiassa, ja herra Pickwick ja hänen toverinsa vietiin eteiseen, josta heidät, kun herra Muzzle ensiksi oli ilmoittanut heidän saapuneen, herra Nupkinsin käskystä kuljetettiin tuon yhteishyvää harrastavan virkamiehen armollisen olemuksen eteen.
Näyttämö oli hyvin vaikuttava ja hyvin harkittu täyttämään kauhulla syyllisten sydämet ja painamaan heihin asianmukaisen käsityksen lain ankarasta majesteetista. Ison kirjakaapin edessä, isossa tuolissa, ison pöydän takana ja ison kirjan ääressä istui herra Nupkins näyttäen toista vertaa isommalta kuin kaikki muut, niin isoja kuin he olivatkin. Pöytää koristivat paperikasat, ja sen alapään kohdalla näkyi Jinksin pää ja hartiat, joka herra ahkerasti koetti näyttää niin ahkeralta kuin suinkin. Kun kaikki olivat tulleet sisään, sulki Muzzle huolellisesti oven ja asettui itse isännän tuolin taakse odottamaan käskyjä. Herra Nupkins ojentautui taapäin vaikuttavan juhlallisesti ja tutki kutsumattomien vieraittensa kasvoja.
"No, Grummer, kuka tämä on?" sanoi herra Nupkins osoittaen herra Pickwickiä, joka ystäviensä puhemiehenä seisoi hattu kädessä kumartaen mitä kohteliaimmin ja kunnioittavimmin.
"Tämä tässä on Pickwick, teidän armonne", sanoi Grummer.
"Äläpäs rupea kujeilemaan siinä, mokomakin vanha punanaama!" keskeytti herra Weller tunkeutuen etumaiseen riviin. "Suokaa anteeksi, herra, mutta tämä teidän kaulussaappainen konstaapelinne ei milloinkaan kykene ansaitsemaan kohtuullista toimeentuloa juhlamenojenohjaajana missään paikassa. Tämä tässä", jatkoi Sam työntäen Grummerin syrjään ja puhutellen virkamiestä miellyttävän tuttavallisesti, "tämä tässä on herra S. Pickwick, tämä on herra Tupman, tämä herra Snodgrass ja kauempana, lähinnä häntä toisella puolella, on herra Winkle — kaikki oikein mukavia herroja, joiden kanssa te mielellänne tekisitte tuttavuutta; niin että mitä pikemmin toimitatte nämä konstaapelinne polkumyllyyn kuukaudeksi tai pariksi, sitä pikemmin syntyy välillemme miellyttävä yhteisymmärrys. Ensin työ, sitten leikki, kuten kuningas Rikkard III sanoi, pistettyään kuoliaaksi toisen kuninkaan Towerissa ennen kuin tukehdutti nuoret prinssit."
Tämän puheen päätyttyä herra Weller pyyhkeili hattuaan oikealla kyynärpäällään ja nyökkäsi hyväntahtoisesti Jinksille, joka oli kuunnellut häntä loppuun saakka sanomattoman kauhistuneena.
"Kuka on tuo mies, Grummer?" kysyi pormestari.
"Hyvin hurjaluontoinen lurjus, teidän armonne", vastasi Grummer. "Hän koetti vapauttaa vangit ja hyökkäsi poliisien kimppuun, niin että pidätimme hänet ja toimme hänet tänne."
"Menettelitte ihan oikein", vastasi pormestari. "Hän on silminnähtävästi aika hurja lurjus."
"Hän on palvelijani, herra pormestari", sanoi herra Pickwick kuohahtaen.
"Vai niin, vai on hän palvelijanne?" virkkoi herra Nupkins. "Salaliitto oikeuden tarkoitusten tuhoamiseksi ja sen palvelijain murhaamiseksi. Pickwickin palvelija. Merkitkää se pöytäkirjaan, herra Jinks!"
Herra Jinks kirjoitti.
"Mikä on teidän nimenne, mies?" jyrisi herra Nupkins.
"Weller", vastasi Sam.
"Aika hyvä nimi kuritushuoneen luetteloon", sanoi herra Nupkins.
Tämä oli hyvää pilaa, niin että Jinks, Grummer, Dubbley, kaikki ylimääräiset poliisit ja Muzzle saivat naurunkohtauksen, jota kesti viisi minuuttia.
"Pankaa hänen nimensä kirjaan, herra Jinks", sanoi pormestari.
"Kaksi ällää, vanha veikko", neuvoi Sam.
Tässä eräs onneton ylimääräinen poliisi naurahti taas, jolloin pormestari uhkasi pidätyttää hänet heti. Näissä olosuhteissa on vaarallista nauraa väärälle miehelle.
"Missä asutte?" kysyi virkamies.
"Missä milloinkin voin", vastasi Sam.
"Kirjoittakaa se, herra Jinks", sanoi pormestari, jonka sappi nopeasti lähestyi kiehumapistettä.
"Vetäkää viiva alle", sanoi Sam.
"Hän on irtolainen, herra Jinks", sanoi pormestari. "Hän on irtolainen oman tunnustuksensa mukaan, vai kuinka, herra Jinks?"
"On kyllä, herra pormestari."
"Silloin annan pidättää hänet. Pidätän hänet irtolaisena", sanoi herra Nupkins.
"Tämä on mainion puolueeton maankolkka, mitä oikeuteen tulee", sanoi Sam. "Täällä ei ole yhtään virkamiestä, joka ei paiskaisi läpiä päähänsä kaksi kertaa useammin kuin hän paiskaa ihmisiä vankilaan."
Tälle letkaukselle nauroi toinen ylimääräinen poliisi ja koetti sitten näyttää niin yliluonnollisen juhlalliselta, että tuomari huomasi hänet heti.
"Grummer", sanoi herra Nupkins karahtaen kiukusta punaiseksi, "kuinka uskallatte valita tuollaisen mitättömän ja kelvottoman olion kuin tuon miehen ylimääräiseksi konstaapeliksi? Kuinka uskallatte?"
"Olen kovin pahoillani, teidän armonne", sopersi Grummer.
"Kovin pahoillani!" toisti hurjistunut pormestari. "Saatte, katua tätä velvollisuutenne laiminlyöntiä, Grummer, te saatte olla varoittavana esimerkkinä. Ottakaa pois sen lurjuksen sauva. Hän on humalassa. Olette humalassa, mies."
"En ole humalassa, teidän armonne", sanoi mies.
"Te olette humalassa?" intti tuomari. "Kuinka uskallatte sanoa, että ette ole humalassa, kun sanon, että olette? Eikö hän haise väkijuomille, Grummer?"
"Kamalasti, teidän armonne", vastasi Grummer, joka hämärästi oli tuntevinaan rommin hajua jossakin.
"Tiedän, että hän haisee", sanoi herra Nupkins. "Näin hänen kiiltävistä silmistään heti kun hän astui sisään, että hän oli humalassa. Tulitteko panneeksi merkille hänen silmiensä kiiltoa, herra Jinks?"
"Kyllä, herra pormestari."
"En ole maistanut tippaakaan väkijuomia tänä aamuna", sanoi mies, joka oli aivan selvä.
"Kuinka uskallatte valehdella minulle?" ärjyi herra Nupkins. "Eikö hän ole humalassa juuri tällä hetkellä, herra Jinks?"
"Kyllä, herra pormestari", vastasi Jinks.
"Herra Jinks", sanoi tuomari, "pidätän tuon miehen oikeuden halveksimisesta. Täyttäkää vangitsemismääräys, herra Jinks."
Ja ylimääräinen konstaapeli olisikin pidätetty, jollei Jinks, joka oli pormestarin neuvonantaja (hän oli saanut kolmivuotisen lainopillisen kasvatuksen pitäjän kirjurin virastossa), olisi kuiskannut pormestarille, ettei se käy päinsä. Silloin pormestari piti puheen ja sanoi, että ottaen huomioon ylimääräisen konstaapelin perheen hän tyytyisi vain antamaan hänelle ankarat nuhteet ja erottamaan hänet. Sitten mies sai kuulla joukon kiivaita haukkumisia neljännestunnin ajan ja hänet ajettiin pois, ja Grummer, Dubbley, Muzzle ja kaikki muut ylimääräiset poliisit mutisivat ihaillen herra Nupkinsin jalomielisyyttä.
"No, herra Jinks", sanoi virkaherra, "vannottakaa Grummer!"
Grummer sai heti vannoa, mutta kun hänen kertomuksensa pitkistyi ja herra Nupkinsin päivällinen oli melkein valmis, herra Nupkins lopetti lyhyeen tekemällä Grummerille asiaanjohtavia kysymyksiä, joihin Grummer vastasi niin myöntävästi kuin suinkin osasi. Niinpä tutkimus sujuikin hyvin kevyesti ja mukavasti; todistettiin herra Wellerin hyökänneen kahdesti, herra Winklen lausuneen uhkauksia ja herra Snodgrassin tuupiskelleen: Kun kaikki tämä oli tapahtunut pormestarin tyytyväisyydeksi, neuvottelivat hän ja herra Jinks kuiskaten.
Kun neuvottelua oli kestänyt kymmenisen minuuttia, väistyi herra Jinks taas omaan pöydänpäähänsä, pormestari nousi valmistavasti yskäisten tuoliinsa ja aikoi aloittaa tuomion lukemisen, kun herra Pickwick otti puheenvuoron.
"Pyydän anteeksi, herra pormestari, että keskeytän teidät", sanoi herra Pickwick, "mutta ennen kuin ilmaisette ja panette täytäntöön sen mielipiteen, jonka olette saattanut muodostaa täällä esitettyjen todisteiden perusteella, on minun vaadittava oikeuttani tulla kuulluksi, sikäli kuin asia koskee minua."
"Pitäkää suunne kiinni", keskeytti pormestari, "tai käsken poliisia viemään teidät pois".
"Voitte käskeä poliisejanne tekemään mitä tahansa", sanoi herra Pickwick, "enkä ollenkaan epäile, niiden esimerkkien perusteella, mitä olen nähnyt heidän tottelevaisuudestaan, että he toimittavat, mitä hyvänsä te käskette. Mutta otan sittenkin vapauden, herra pormestari, vaatia oikeuttani tulla kuulluksi, ennen kuin minut viedään väkivalloin pois."
"Pickwick ja periaatteet", huudahti herra Weller hyvin kuuluvalla äänellä.
"Ole hiljaa, Sam", sanoi herra Pickwick.
"Hiljaa kuin rikkinäinen rumpu, herra", vastasi Sam.
Herra Nupkins katseli herra Pickwickiä äärimmäisen ällistyneen näköisenä hänen käyttäytyessään noin tavattoman röyhkeästi ja oli nähtävästi juuri vastaamaisillaan kiukkuisesti, kun herra Jinks nykäisi häntä hihasta ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Tähän pormestari vastasi puoliääneen, ja sitten jatkui kuiskailua. Jinks näytti selittelevän jotakin.
Lopulta pormestari nielaisi hyvin pahantuulisen näköisenä haluttomuutensa kuunnella lisää, kääntyi herra Pickwickiin ja sanoi kiivaasti:
"Mitä haluatte sanoa?"
"Ensiksi", sanoi herra Pickwick lähettäen silmälasiensa läpi katseen, joka sai Nupkinsinkin vavahtamaan, "ensiksi haluan tietää, minkä vuoksi minut ja seuralaiseni on tuotu tänne?"
"Täytyykö minun ilmoittaa se?" kuiskasi pormestari Jinksille.
"Mielestäni on paras tehdä niin", kuiskasi Jinks tuomarille.
"Minulle on annettu valaehtoinen ilmianto", sanoi virkaherra, "että on pelättävissä teidän ryhtyvän kaksintaisteluun ja että tuo toinen mies, Tupman, on avustajanne ja rikostoverinne. Sen vuoksi... Eikö niin, herra Jinks?"
"Juuri niin, herra pormestari."
"Sen vuoksi kehoitan teitä molempia... eiköhän tämä ole laillinen muoto, herra Jinks?"
"On kyllä, herra pormestari."
"Kehoitan... kehoitan... mihin, herra Jinks?" sanoi pormestari kiukustuneena.
"Asettamaan takuun."
"Niin. Sen vuoksi kehoitan teitä molempia — kuten aioin sanoa, kun kirjurini keskeytti minut — asettamaan takuun."
"Hyvän takuun", kuiskasi herra Jinks.
"Vaadin hyvää takuuta", sanoi pormestari.
"Kaupungin asukkaita", kuiskasi herra Jinks.
"Heidän tulee olla kaupungin asukkaita", sanoi pormestari.
"Viisikymmentä puntaa kumpikin", kuiskasi Jinks, "ja takaajien täytyy olla talonomistajia, tietysti."
"Vaadin kahta takuuta, viisikymmentä puntaa kumpikin", sanoi pormestari ääneen, hyvin arvokkaasti, "ja takaajien täytyy tietenkin olla talonomistajia."
"Mutta herrainen aika!" sanoi herra Pickwick, joka samoin kuin herra Tupman oli kiukusta ja hämmästyksestä aivan ymmällä. "Olemme ihan outoja kaupungissa. En tunne täkäläisiä talonomistajia enempää kuin aion ryhtyä kaksintaisteluun kenenkään kanssa täällä."
"Se on hyvin mahdollista, hyvin mahdollista", vastasi pormestari, "eikö olekin, herra Jinks?"
"On kyllä, herra pormestari?"
"Onko teillä mitään lisättävää?" kysyi pormestari.
Herra Pickwickillä oli yhtä ja toista lisättävää, minkä hän kai olisi sanonutkin, hyvin vähän omaksi edukseen tai pormestarin tyydytykseksi, jollei häntä, juuri silloin kun hän lakkasi puhumasta, olisi hihasta nyhjäissyt herra Weller, jonka kanssa hän heti antautui niin vakavaan keskusteluun, että hän salli pormestarin kysymyksen jäädä kokonaan huomaamatta. Herra Nupkins ei ollut senlaatuinen mies, joka olisi kysynyt asiaa kahdesti, ja niin hän, yskäisten toisen kerran, alkoi, konstaapelien kunnioittavan ja ihailevan hiljaisuuden keskellä, julistaa tuomiota.
Hän tuomitsi herra Wellerin kahden punnan sakkoon ensimmäisestä ja kolmen punnan sakkoon toisesta hyökkäyksestä. Hän tuomitsi Winklen maksamaan kaksi puntaa ja Snodgrassin yhden, sen ohessa velvoittaen heidät antamaan vakuutuksen siitä, että he säilyttäisivät rauhan kaikkien Hänen Majesteettinsa alamaisten ja etenkin hänen tottelevaisen palvelijansa, Daniel Grummerin, kanssa. Pickwickin ja Tupmanin hän oli jo tuominnut asettamaan takuun.
Heti kun pormestari oli lakannut puhumasta, astui herra Pickwick esiin hymyn taas verhotessa hänen hyväntuulisia kasvojaan ja sanoi:
"Pyydän herra pormestarilta anteeksi, mutta saisinko anoa muutaman minuutin yksityistä keskustelua hänen kanssaan asiasta, joka mitä läheisemmin koskee häntä?"
"Mitä?" ällisteli pormestari.
Herra Pickwick toisti anomuksensa.
"Tämä on hyvin kummallinen pyyntö", sanoi pormestari. "Yksityistä keskustelua?"
"Niin, yksityistä keskustelua", toisti herra Pickwick lujasti, "mutta koska osa niitä tietoja, jotka haluan ilmoittaa teille, on palvelijani hankkimia, toivoisin, että hän saisi olla läsnä."
Pormestari katseli herra Jinksiä, ja poliisit katselivat toisiaan hämmingin vallassa. Herra Nupkins kalpeni yht'äkkiä. Aikoisikohan tuo lurjus, tuo Weller, äkillisen omantunnontuskan vallassa, ilmaista jonkin salaisen vehkeen, jonka tarkoituksena oli murhata hänet? Peloittava ajatus! Hän oli julkinen henkilö ja hän kävi yhä kalpeammaksi ajatellessaan Julius Caesaria.
Pormestari katseli taas herra Pickwickiä ja viittasi herra Jinksille.
"Mitä arvelette tästä pyynnöstä, herra Jinks?" mutisi herra Nupkins.
Herra Jinks, joka ei oikein tiennyt, mitä ajatella, ja pelkäsi, että hän voisi loukata esimiestään, hymyili heikosti ja epäilevästi ja työntäen suupielensä ylöspäin pudisti hitaasti päätään puolelta toiselle.
"Herra Jinks", sanoi pormestari tuimasti, "te olette aasi!"
Tälle pienelle mielipiteenilmaisulle herra Jinks taas hymyili — ehkä vieläkin valjummin kuin äsken — ja hivuttautui vähitellen takaisin nurkkaansa.
Herra Nupkins käsitteli asiaa itsekseen muutaman sekunnin, nousi sitten tuoliltaan, käski herra Pickwickiä ja Samia tulemaan jäljessään ja kulki edellä pieneen huoneeseen, joka aukeni oikeuden istuntosaliin. Kehoitettuaan herra Pickwickiä menemään huoneen toiseen päähän ja pitäen kättään puoliavoimen oven rivalla, jotta saattaisi päästä oitis livahtamaan tiehensä siinä tapauksessa, että vihollisuuden merkkejä vähänkään ilmenisi, herra Nupkins ilmaisi olevansa valmis kuuntelemaan tiedonantoa, olipa se minkälainen hyvänsä.
"Menen suoraan asiaan, herra pormestari", sanoi herra Pickwick. "Se koskee läheisesti teitä ja teidän mainettanne. Minulla on syytä uskoa, että te vaalitte talossanne suurta petkuttajaa."
"Kahta", keskeytti Sam. "Ei kukaan kykene kilpailemaan sen vihreän kanssa itkemisessä ja lurjusmaisuudessa."
"Sam", sanoi herra Pickwick, "jos minun tulee selvittää asia tälle herralle, minun täytyy pyytää sinua hillitsemään tunteitasi."
"Olen kovin pahoillani", vastasi Sam Weller, "mutta kun ajattelen tuota helkkarin Jobia, niin en voi olla avaamatta kiduksiani tuuman tai pari."
"Sanalla sanoen, herra pormestari", jatkoi herra Pickwick, "onko palvelijani oikeassa epäillessään, että erään kapteeni Fitz-Marshallin on tapana käydä teillä? Sillä", lisäsi herra Pickwick nähdessään, että herra Nupkins aikoi keskeyttää hyvin kiukkuisesti, "jos asianlaita on niin, tiedän, että tämä henkilö on..."
"Hiljaa, hiljaa", sanoi herra Nupkins sulkien oven. "Tiedätte, että hän on mikä?"
"Häikäilemätön seikkailija, epärehellinen luonne, yhteiskunnan loisolio, joka tekee helposti petkutettavat ihmiset narreikseen, herra pormestari, naurunalaisiksi, hulluiksi, onnettomiksi narreikseen", sanoi kiihtynyt herra Pickwick.
"Voi hyväinen aika", sanoi herra Nupkins lehahtaen hyvin punaiseksi ja muuttaen heti koko käytöstapaansa. "Voi hyvänen aika, herra..."
"Pickwick", virkkoi Sam.
"Pickwick", sanoi pormestari. "Voi hyvänen aika, herra Pickwick — olkaa hyvä ja istuutukaa — ette voi tarkoittaa sitä? Kapteeni Fitz-Marshallko?"
"Älkää sanoko häntä kapteeniksi", virkkoi Sam, "eikä Fitz-Marshalliksikaan. Hän ei ole enempää kapteeni kuin Fitz-Marshallkaan. Hän on kiertävä näyttelijä, sellainen hän on, ja hänen nimensä on Jingle, ja jos milloinkaan on ollut olemassa vihreää sutta, se on Job Trotter."
"Se on aivan totta, herra pormestari", sanoi herra Pickwick vastaten virkaherran tyrmistyneeseen katseeseen ja kertoi lyhyesti Jinglen konnantyöt. Hän kertoi, kuinka hän oli tavannut tämän ensimmäisen kerran, kuinka mies oli karannut neiti Wardlen kanssa, kuinka hän oli mielihyvällä luopunut neidistä rahallista korvausta vastaan, kuinka Jingle oli saattanut hänet itsensä Pickwickin ansaan keskellä yötä naisopistossa ja kuinka hän, herra Pickwick, nyt piti velvollisuutenaan ilmaista, että tuo mies oli väärin anastanut nykyisen asemansa ja nimensä.
Kertomuksen jatkuessa kaikki herra Nupkinsin ruumiin sisältämä lämmin veri kokoontui hänen korvanipukkoihinsa. Hän oli tavannut kapteenin kerran naapuriston kilpa-ajoissa. Viehättyneenä hänen pitkään ylimystuttavien luetteloonsa, hänen laajoihin matkoihinsa ja hienoon käytökseensä olivat rouva Nupkins ja neiti Nupkins näytelleet kapteeni Fitz-Marshallia, käyttäneet aina kapteenin sanoja ja heittäneet kapteeni Fitz-Marshallin nimen valikoidun tuttavapiirinsä uskollisille vasten naamaa, kunnes heidän lähimmät ystävänsä, rouva Porkenham, neiti Porkenham ja herra Sidney Porkenham, olivat pakahtumaisillaan kateudesta ja kiukusta. Ja kuulla kaiken tämän jälkeen, että mies oli köyhä seikkailija, kuljeksiva näyttelijä, jollei juuri kavaltaja, niin jotakin niin läheisesti sen kaltaista, että oli vaikea määritellä erotusta. Voi taivasten taivaat! Mitä sanoisivat Porkenhamit! Kuinka Sidney Porkenham riemuitsisikaan, kun kuulisi, että hänen kosiskelunsa oli hylätty moisen kilpailijan takia! Kuinka saattaisi hän, Nupkins, katsoa Porkenhamia silmiin ensi vuosineljänneksen kokouksessa! Ja millainen tuki se olisikaan maistraatissa vastapuolueelle, jos juttu pääsisi leviämään!
"Mutta sittenkin", sanoi herra Nupkins hetkeksi kirkastuen pitkän vaitiolon jälkeen, "sittenkin tämä on vasta pelkkä epäluulo. Kapteeni Fitz-Marshallilla on hyvin viehättävä käytös ja, uskallanpa väittää, paljon vihollisia. Mitä todisteita teillä on väitteillenne?"
"Toimittakaa meidät yhteen", sanoi herra Pickwick, "siinä kaikki, mitä pyydän ja tarvitsen. Saattakaa hänet minun ja ystävieni näkyviin, toimittakaa ristikuulustelu, niin ette tarvitse lisätodisteita."
"Niin", sanoi herra Nupkins, "se voi kyllä käydä ihan mukavasti, sillä hän tulee tänne tänä iltana; silloinhan ei olisi mitään syytä tehdä asiaa julkiseksi, vain... vain... sen nuoren miehen takia, tietysti. Minä... minä keskustelen kuitenkin mielelläni ensin rouva Nupkinsin kanssa sellaisen toimenpiteen soveliaisuudesta. Joka tapauksessa, herra Pickwick, meidän on saatettava loppuun oikeusjuttumme, ennen kuin voimme tehdä mitään muuta. Olkaa hyvä ja astukaa takaisin viereiseen huoneeseen."
He palasivat viereiseen huoneeseen.
"Grummer", sanoi pormestari peloittavalla äänellä.
"Teidän armonne!" virkkoi Grummer hymyillen kuin suosikki ainakin.
"Kuulkaapa, kuulkaapa, hyvä herra", sanoi virkamies ankarasti. "Päästäkää minut näkemästä tuollaista kevytmielisyyttä täällä! Se on aivan sopimatonta, ja voin vakuuttaa teille, että teillä on hyvin vähän naurun aihetta. Oliko teidän minulle äsken antamanne selitys ihan oikea? Ajatelkaapa nyt tarkoin."
"Teidän armonne, minä...", sopersi Grummer.
"Ahaa! olette hämillänne, eikö niin?" sanoi pormestari. "Herra Jinks, huomaatteko, että hän on hämillään?"
"Kyllä, herra pormestari", vastasi Jinks.
"Ja nyt", jatkoi pormestari, "toistakaa selostuksenne, ja kehoitan teitä, taas olemaan varuillanne. Herra Jinks, merkitkää hänen sanansa pöytäkirjaan."
Onneton Grummer alkoi uudelleen selostaa valitustaan, mutta se tapa, miten herra Jinks otti hänen sanansa pöytäkirjaan ja miten pormestari käsitti ne, samoin kuin hänen synnynnäinen taipumuksensa liioitteluun ja hänen täydellinen hämmennyksensä saivat hänet kolmen minuutin kuluessa niin sekaisin ja sellaisiin ristiriitaisuuksiin, että herra Nupkins äkkiä selitti, ettei hän uskonut häntä. Niin peruutettiin sakot, ja herra Jinks löysi käden käänteessä kaksi takaajaa. Kun kaikki nämä juhlalliset hommat oli tyydyttävästi saatu päätökseen, käskettiin herra Grummer häpäisevällä tavalla ulos — peloittava näyte inhimillisen suuruuden kestämättömyydestä ja suurten miesten suosion epäluotettavuudesta.
Rouva Nupkins oli majesteetillinen nainen, joka käytti vaaleanpunaista harsoturbaania ja vaaleanruskeaa tekotukkaa. Neiti Nupkins oli perinyt äitinsä koko kopeuden — ilman turbaania — ja koko hänen kiukkuisen luonteensa, ilman tekotukkaa, ja milloin hyvänsä näiden molempien miellyttävien ominaisuuksien osoittaminen sekoitti äidin ja tyttären johonkin pulmalliseen juttuun, kuten hyvin usein tapahtui, he molemmat kilvan sälyttivät moitteensa herra Nupkinsin hartioille. Kun siis herra Nupkins haki käsiinsä rouva Nupkinsin ja teki hänelle selkoa herra Pickwickin antamista tiedoista, muisti rouva Nupkins, että hän aina oli odottanut jotakin sellaista, että hän aina oli sanonut, että niin kävisi, ettei hänen mielipidettään milloinkaan kuunneltu, että hän ei oikein tiennyt, minä herra Nupkins häntä piti, ja niin edelleen.
"Ajatella", sanoi neiti Nupkins puristaen mittasuhteiltaan hyvin mitättömän kyyneleen kumpaankin silmänurkkaansa, "ajatella, että minut on saatettu niin naurunalaiseksi!"
"Niin, siitä saat kiittää isääsi, rakas lapsi", sanoi rouva Nupkins. "Kuinka olenkaan pyytänyt ja rukoillut tuota miestä, että hän ottaisi selvän kapteenin perhesuhteista, kuinka olenkaan kehoittanut ja vaatinut häntä astumaan päättäväisen askelen! Olen ihan varma siitä, että kukaan ei uskoisi sitä, ihan varma!"
"Mutta hyvä ystävä..." yritti herra Nupkins.
"Älä puhu minulle, senkin kiusanhenki, et saa puhua!" tiuskaisi rouva Nupkins.
"Rakkaani", jatkoi herra Nupkins, "itsehän sinä selitit pitäväsi niin paljon kapteeni Fitz-Marshallista! Olet alituiseen kutsunut häntä tänne, hyvä ystävä, etkä ole jättänyt käyttämättä yhtään tilaisuutta, kun saatoit viedä hänet muidenkin luo."
"Enkös sitä sanonutkin, Henrietta?" huudahti rouva Nupkins vedoten tyttäreensä hyvin ankarasti loukatun naisen näköisenä, "enkö sanonutkin, että isäsi kääntää asiat aina toisin ja sysää kaiken syyn minun niskoilleni? Enkö olekin sanonut niin?"
Rouva Nupkins jo nyyhkytti.
"Voi isä!" torui neiti Nupkins.
Ja hänkin alkoi nyyhkyttää.
"Eikö jo ole melkein liikaa, että kun hän on ensin vierittänyt niskoilleni kaiken tämän naurettavuuden ja onnettomuuden, hän vielä syyttää meitä siitä, että me olemme sen aiheuttaneet?" huudahti rouva Nupkins.
"Kuinka voimme enää näyttäytyä seurapiirissä?" naukui neiti Nupkins.
"Kuinka voimme katsoa Porkenhameja silmiin?" marisi rouva Nupkins.
"Ja Griggejä?" valitti neiti Nupkins.
"Ja Slummintowkenseja?" nyyhkytti rouva Nupkins. "Mutta mitäs isäsi siitä välittää! Mitäs se hänelle merkitsee!"
Nämä peloittavat mietteet lausuttuaan itki rouva Nupkins syvää sieluntuskaansa, neiti Nupkinsin säestäessä parhaansa mukaan.
Rouva Nupkinsin kyyneleet vuotivat edelleen hyvin nopeasti, kunnes hän oli saanut hiukan aikaa miettiä asiaa. Silloin hän päätti omasta puolestaan, että oli paras pyytää herra Pickwickiä ja hänen ystäviään jäämään paikalle niin kauaksi kunnes kapteeni saapuisi, ja tarjota herra Pickwickille hänen toivomansa tilaisuus. Jos huomattaisiin, että hän oli puhunut totta, voitaisiin kapteeni karkoittaa talosta kuuluttamatta asiaa ulospäin, ja he saattaisivat mukavasti selittää Porkenhameille hänen katoamisensa sanomalla, että hänet oli hänen sukunsa hovissa nauttiman suosion ansiosta nimitetty Sierra Leonen tai Saugur Pointin maaherraksi tai jonnekin muuanne noihin ilmanalaltaan niin terveellisiin seutuihin, jotka viehättävät eurooppalaisia siinä määrin, että kun he kerran ovat päässeet sinne, he tuskin saavat itseään pakotetuksi palaamaan.
Kun rouva Nupkins kuivasi kyyneleensä, kuivasi neiti Nupkins omansa, ja herra Nupkins järjesti mielellään asian sillä tavalla kuin rouva Nupkins ehdotti. Niinpä herra Pickwick ja hänen ystävänsä esiteltiin, kun he ensin olivat pesseet pois kaikki äskeisen kohtauksen jäljet, talon naisille ja vietiin sitten heti päivällispöytään. Herra Weller, jonka pormestari erikoisen terävällä älyllään oli jo puolessa tunnissa huomannut olevan kaikkein hienoimpia ja hauskimpia miehiä, mitä tämän maan päällä elää ja liikkuu, uskottiin herra Muzzlen huomaan ja hoivaan; tätä käskettiin nimenomaan ottamaan Sam mukaansa ja pitämään hänestä mitä parasta huolta.
"Kuinka voitte, herra Weller?" tiedusteli Muzzle saattaessaan Samia keittiön portaita alas.
"No, eipä ole tapahtunut mitään sanottavaa muutosta terveydentilassani siitä saakka, kun näin teidän seista törröttävän isäntänne tuolin takana oikeussalissa vähän aikaa sitten", vastasi Sam.
"Suonettehan anteeksi, etten silloin kiinnittänyt teihin suurempaa huomiota", pyyteli herra Muzzle. "Katsokaas, isäntä ei ollut vielä esitellyt meitä silloin. Kyllä hän mahtaa pitää teistä aikalailla, herra Weller."
"Niin", tuumi Sam, "hän on hyvin mukava ukkeli".
"Eikös olekin?" ihasteli herra Muzzle.
"Hän on aika leikillinen."
"Ja sellainen mies puhumaan", sanoi herra Muzzle. "Kuinka hänen ajatuksensa juoksevatkaan!"
"Ihmeellisesti", myönsi Sam. "Ne hyökkäävät joukolla ulos kolahdutellen päänsä yhteen niin kovasti, että ovat lyödä toisensa pökerryksiin. Ei oikein tiedä, minne hän tähtää, peeveli soikoon!"
"Sepä hänen puhetyylinsä suuri ansio onkin", selitti herra Muzzle. "Varokaa viimeistä porrasta, herra Weller! Haluatteko pestä kätenne, ennen kuin menemme naisten luo? Tässä on tynnyri, jossa on vettä, ja puhdas pyyhinliina on oven takana."
"Eipä taitaisi olla hullumpaa vähän siistiytyä", vastasi herra Weller sivellen paljon keltaista suopaa liinaan ja hieroen itseään, kunnes hänen kasvonsa taas kiilsivät. "Kuinka monta naista siellä on?"
"Vain kaksi meidän keittiössämme", ilmoitti herra Muzzle, "keittäjätär ja sisäkkö. Likaisia töitä varten meillä on poika ja sitten asiatyttö, mutta ne syövät pesutuvassa."
"Vai syövät ne pesutuvassa."
"Niin nähkääs", selitti herra Muzzle. "Koetimme ottaa heidät pöytään, kun he tulivat, mutta emme saattaneet pitää heitä siinä. Asiatyttö käyttäytyy todella sivistymättömästi, ja poika taas puhkaa ja huohottaa syödessään niin kovasti, että pidimme mahdottomana istua samassa pöydässä heidän kanssaan."
"Jopa on vouhake", sanoi herra Weller.
"Hirmuinen kerrassaan!" vakuutti herra Muzzle. "Mutta sehän onkin pahinta näissä maalaispalvelijoissa, että ne nuorempina käyttäytyvät niin perin sivistymättömästi. Tätä tietä, olkaa hyvä, tätä tietä!"
Kulkien herra Wellerin edellä johti Muzzle hänet mitä suurinta kohteliaisuutta osoittaen keittiöön.
"Mary", sanoi herra Muzzle sievälle palvelustytölle, "tämä on herra Weller, herrasmies, jonka isäntä lähetti tänne alas, jotta hänestä pidettäisiin mahdollisimman hyvää huolta."
"Teidän isäntänne on taitava mies ja on lähettänyt minut ihan oikeaan paikkaan", sanoi herra Weller silmäillen ihastuneena Maryä. "Jos minä olisin tämän talon isäntä, minusta olisi aina hyvä olla siellä, missä Mary on."
"Voi tuota herra Welleriä!" Mary punastui.
"En ole ikinäni mokomaa kuullut", huudahti keittäjätär.
"Herran tähden, keittäjätär, unohdin teidät", sanoi herra Muzzle. "Sallikaa minun esitellä teidät, herra Weller."
"Kuinkas hurisee, rouva?" sanoi Sam. "Minusta on todella erittäin hauska tutustua teihin, ja toivon, että tuttavuutemme olisi pitkäaikainen, kuten entinen herra sanoi viiden punnan setelille."
Kun esittelymenot siten oli suoritettu, keittäjätär ja Mary vetäytyivät kymmeneksi minuutiksi hihittämään keittiön perälle, ja kun he sitten punastellen ja hihitellen palasivat, istuuduttiin pöytään päivälliselle.
Herra Wellerin sulavalla käytöksellä ja keskustelutaidolla oli niin vastustamaton vaikutus hänen uusiin ystäviinsä, että ennen kuin päivällinen oli puolessakaan, he jo olivat ihan läheisen tuttavuuden kannalla ja olivat saaneet täydelliset tiedot Job Trotterin konnantöistä.
"En ole milloinkaan voinut suvaita tuota Jobia", sanoi Mary.
"Ei teidän ole pitänytkään suvaita häntä, hyvä ystävä", vastasi herra Weller.
"Miksi ei?" kysyi Mary.
"Koska rumuus ja alhaisuus eivät mitenkään sovi yhteen hienostuksen ja kunnollisuuden kanssa", selitti herra Weller. "Vai mitä arvelette, herra Muzzle?"
"Eivät millään tavalla", vakuutti Muzzle.
Tässä Mary nauroi ja sanoi, että keittäjätär oli narrannut häntä, ja keittäjätär nauroi ja väitti, ettei hän ollut narrannut.
"Minulla ei ole lasia", huomasi Mary.
"Juokaa minun lasistani, hyvä ystävä!" kehoitti herra Weller. "Painakaa huulenne tähän pikariin, jotta saan suudella teitä asiamiehen välityksellä."
"Hävetkää, herra Weller!" torui Mary.
"Miksi, rakas ystävä?" kysyi Sam.
"Kun puhutte tuollaisia."
"Mitäs siitä! Eihän siitä ole vaaraa. Sehän on vain luonnollista, eikö niin — keittäjätär?"
"Älkää kysykö minulta tyhmyyksiä", vastasi keittäjätär mitä hilpeimmällä tuulella. Ja tälle puheelle keittäjätär ja Mary nauroivat taas, niin että jälkimmäinen oli oluen ja kylmän ruoan ja naurun yhteisvaikutuksesta vähällä tukehtua, josta peloittavasta kohtauksesta hän kuitenkin parani, kun herra Weller hyvin hienotunteisesti taputti häntä muutaman kerran selkään ja antoi muutakin tarpeen vaatimaa apua.
Kesken kaiken tämän hauskuuden ja hupaisuuden kuului puutarhanportilta äänekäs soitto, johon nuori mies, joka söi pesuhuoneessa, heti vastasi. Herra Weller osoitti parhainta huomaavaisuuttaan sievälle sisäkölle, herra Muzzle hoiti ahkerasti isännyyttä pöydässä ja keittäjätär oli juuri lakannut nauramasta ja oli viemäisillään ison palasen suuhunsa, kun keittiön ovi aukeni ja herra Job Trotter astui huoneeseen.
Sanoimme, että herra Job Trotter astui sisään, mutta tästä lausunnostamme oikeastaan puuttuu tavanomaisen tunnontarkan totuudenrakkautemme leima. Ovi aukeni, ja herra Trotter ilmestyi kynnykselle. Hänen piti juuri astua sisään, saman tien, kun hän saatuaan näkyviinsä herra Wellerin peräytyi vaistomaisesti askelen tai pari ja jäi seisomaan suu auki ja katsoa tollottamaan odottamatonta näkyä ällistyksestä ja pelosta ihan liikkumattomana.
"Kas, siinä hän onkin!" sanoi Sam nousten perin ihastuneena pöydästä. "Puhuimme teistä juuri tällä hetkellä. Kuinka voitte? Missä olette ollut? Käykää peremmä!"
Laskien kätensä vastarintaa yrittämättömän Jobin vihreälle kaulukselle herra Weller työnsi hänet keittiöön, lukitsi oven ja antoi avaimen herra Muzzlelle, joka perin kylmäverisesti kätki sen liivintaskuunsa.
"Tämäpä vasta hauskaa!" huusi Sam. "Ajatella, että isäntäni kohtaa teidän isäntänne tuolla yläkerrassa ja minä tapaan teidät täällä! No, kuinka oikein voitte ja kuinka se vanhojen tavaroiden kauppa menestyy? Voi, kuinka iloinen olen nähdessäni teidät! Kuinka onnelliselta näytättekään! On tosiaan ilo silmille nähdä teidät. Vai kuinka, herra Muzzle?"
"Onpa tosiaankin", myönsi herra Muzzle.
"Kuinka vilkas ja puhelias hän on!" ihasteli Sam.
"Ja kuinka hyvällä tuulella!" lisäsi herra Muzzle.
"Ja niin iloinen nähdessään meidät — se tekee kaiken paljoa hauskemmaksi", lisäsi Sam. "Painakaa puuta! Painakaa puuta!"
Herra Trotter antoi painaa itsensä tuoliin uunin viereen. Hänen pienet silmänsä suuntautuivat ensiksi herra Welleriin ja sitten herra Muzzleen, mutta hän ei sanonut mitään.
"No niin", aloitti Sam, "näiden naisten kuullen minua miellyttäisi kysyä teiltä, ihan vain uteliaisuuttani, ettekö ole mielestänne miellyttävimpiä ja siivoimpia nuoria miehiä, mikä milloinkaan on käyttänyt vaaleanpunaista nenäliinaa ja virsikokoelmaa numero neljä?"
"Ja jotka konsanaan ovat aikoneet mennä naimisiin keittäjättären kanssa!" sanoi asianomainen nainen harmistuneena. "Senkin lurjus!"
"Ja luopua huonoilta teiltään ja panna pystyyn vanhojen tavaroiden kauppa", sanoi sisäkkö.
"Kuulkaas nyt, niin kerron teille, kuinka asiat ovat, nuori mies", sanoi herra Muzzle juhlallisesti kahdesta viime viittauksesta raivostuneena. "Tämä rouvashenkilö (hän osoitti keittäjätärtä) aikoo pysyä minun seurassani, ja jos te, hyvä herra, tohditte puhua jotakin vanhojen tavarain kaupan avaamisesta hänen kanssaan, te kosketatte minua arimpaan paikkaan, mihin mies voi toista iskeä. Ymmärrättekö, hyvä herra?"
Tässä herra Muzzle, jolla oli suuret käsitykset kaunopuheisuudestaan, sillä hän pyrki mukailemaan isäntäänsä, vaikeni odottamaan vastausta.
Mutta herra Trotter ei vastannut. Ja niin herra Muzzle jatkoi juhlallisesti:
"On hyvin luultavaa, hyvä herra, ettei teitä muutamaan minuuttiin tarvita yläkerrassa, sillä minun isäntäni selvittelee siellä par'aikaa teidän isäntänne ansioluetteloa, minkä vuoksi teillä on aikaa pieneen kahdenkeskiseen keskusteluun minun kanssani. Ymmärrättekö, hyvä herra?"
Herra Muzzle vaikeni taas odottaen vastausta, mutta taas jätti herra Trotter hänen toiveensa täyttämättä.
"No hyvä", sanoi herra Muzzle, "minusta on hyvin ikävää, että minun täytyy selvittää asiat naisten läsnäollessa, mutta asian kiireellisyys on puolustuksenani. Takakeittiö on tyhjä, hyvä herra. Jos haluatte mennä sinne, saa herra Weller olla erotuomarina, ja voimme molemmin puolin saada hyvitystä, kunnes kello soi. Seuratkaa minua, hyvä herra!"
Sanottuaan nämä sanat herra Muzzle astui askelen tai pari ovea kohti ja alkoi aikaa säästääkseen riisua takkiaan kävellessään.
Mutta keittäjätär oli tuskin kuullut tämän hurjan vaatimuksen viimeiset sanat ja nähnyt herra Muzzlen aikovan toteuttaa ne käytännössä, kun hän päästi kimeän ja äänekkään kirkaisun, hyökkäsi herra Trotterin kimppuun, joka samalla hetkellä nousi tuoliltaan, raapi ja repi tämän leveää naamaa osoittaen hurjistuneille naisille ominaista tarmokkuutta, pujotti sormuksensa miehen pitkään tukkaan ja kiskoi siitä irti niin paljon haivenia, että niistä olisi saanut viisi, kuusi tusinaa kaikkein suurimpia surusormuksia. Toimitettuaan tehtävänsä niin innokkaasti kuin vain hänen altis rakkautensa herra Muzzlea kohtaan teki mahdolliseksi, hän horjui taaksepäin ja koska hän oli luonteeltaan mitä herkin ja hienotunteisin nainen, kaatui pöydän alle ja pyörtyi.
Samalla hetkellä kello soi.
"Tuo soitto on teille, Job Trotter", sanoi Sam, ja ennen kuin herra Trotter oli ennättänyt vastata tai vastustella — vieläpä ennenkuin hän oli ehtinyt seisahduttaa tunteettoman naisihmisen raapimista haavoista vuotavan veren — tarttui Sam häntä toiseen, herra Muzzle toiseen käsivarteen, ja toisen vetäessä edestä ja toisen työntäessä takaa he raahasivat miekkosen portaita ylös saliin.
Kohtaus oli vaikuttava. Herra Alfred Jingle, liikanimeltä kapteeni Fitz-Marshall, seisoi oven suussa hattu kädessään ja kasvot hymyilevinä ihan välinpitämättömänä hänelle hyvin epämieluisasta tilanteesta. Häntä vastapäätä seisoi herra Pickwick, joka silminnähtävästi oli teroittanut hänen mieleensä joitakin yleviä, korkean siveellisiä opinkappaleita, sillä hänen vasen kätensä oli takin hännyksen alla ja oikea koholla ilmassa, kuten hänen tapansa oli, pitäessään vaikuttavaa puhetta. Pienen matkan päässä seisoi kiukkuisen näköinen herra Tupman ja hänen kaksi nuorempaa ystäväänsä pitelivät häntä huolellisesti kiinni, ja huoneen kaukaisimmassa nurkassa olivat herra Nupkins, rouva Nupkins ja neiti Nupkins synkän juhlallisina ja hurjan raivon vallassa.
"Mikäpä estäisi minua", sanoi herra Nupkins arvokkaasti kuin pormestari ainakin, juuri kun Job tuotiin sisään, "mikäpä estäisi minua pidättämästä näitä molempia miehinä lurjuksina ja petkuttajina? Tämä on naurettavaa jalomielisyyttä. Mikä minua estäisi?"
"Ylpeys, hyvä veli, ylpeys", vastasi Jingle ihan järkähtämättömänä. "Ei käy päinsä, ei mitenkään. Siepattu kiinni kapteeni, häh?... Ha, ha! Ei hullumpaa — mies tyttärelle... Tarttui koukkuun... joutuu ihmisten korviin. Ei millään muotoa! Harmillinen juttu, perin harmillinen!"
"Roisto!" sähähti rouva Nupkins, "halveksimme teidän alhaisia viittauksianne."
"Olen aina vihannut häntä", lisäsi Henriette.
"Niin tietysti", myönsi Jingle. "Pitkä nuori mies... vanha sulhanen... Sidney Porkenham... rikas... kunnon poika... ei niin rikas kuin kapteeni... vai mitä?... Heitettiin syrjään... menköön tiehensä! Kaikki kapteenin vuoksi... Ei missään kapteenin vertaista... Kaikki tytöt... hulluina rakkaudesta... Eikö niin, Job?"
Tässä herra Jingle nauroi hyvin sydämellisesti, ja hieroen mielissään käsiään Job päästi ensimmäisen äänen, mitä hänestä oli lähtenyt hänen taloon tultuaan — pitkän hiljaisen hykerryksen, joka näytti ilmaisevan, että hän nautti naurustaan liiaksi päästääkseen sitä ääneen ilmoille.
"Herra Nupkins", sanoi vanha rouva, "tämä keskustelu ei ole sopiva palvelijoiden kuultavaksi. Lähettäkää pois nuo lurjukset!"
"Kyllä, rakkaani", myönsi herra Nupkins. "Muzzle!"
"Teidän armonne!"
"Avatkaa portti!"
"Kyllä, teidän armonne!"
"Lähtekää talosta!" sanoi herra Nupkins painokkaasti kättään heilutellen.
Jingle hymyili ja läheni ovea.
"Seis!" huusi herra Pickwick.
Jingle pysähtyi.
"Minä voisin", sanoi herra Pickwick, "kostaa paljon ankarammin sen kohtelun, joka on tullut osakseni teidän ja tämän teidän teeskentelevän toverinne puolelta."
Job Trotter kumarsi hyvin kohteliaasti ja laski kätensä sydämelleen.
"Sanon", jatkoi herra Pickwick käyden vähitellen yhä kiukkuisemmaksi, "että olisin voinut kostaa ankaramminkin, mutta tyydyin puolestani paljastamaan teidät, mitä pidän velvollisuutenani yhteiskuntaa kohtaan. Tämä on lempeyttä, jonka toivon teidän pitävän muistissanne."
Kun herra Pickwick joutui tähän kohtaan, Job Trotter vei leikillisen vakavana kätensä korvalleen ikään kuin ei olisi suonut ainoankaan sanan menevän ohi korviensa.
"Ja minun on vain lisättävä, hyvä herra", sanoi herra Pickwick nyt jo ihan vimmoissaan, "että pidän teitä lurjuksena, ja roi... roistona... ja... ja huonompana kuin ainoaakaan milloinkaan näkemääni tai kuulemaani ihmistä, lukuunottamatta tietenkin tuota hurskasnaamaista tekopyhää vihreäpukuista maankiertäjää."
"Ha, haa"! nauroi Jingle. "Mukava ukko, tuo Pickwick... hyvä sydän... lihava, vanha veikko... Mutta ei saa kiivastua... se on paha, hyvin paha... Terve, terve!... Tavataan taas jonakin päivänä... Pysykää hyvällä mielellä... Ja nyt Job... lähdettiin!"
Näin sanoen herra Jingle pani hatun päähänsä vanhaan tapaansa ja lähti ulos huoneesta. Job Trotter pysähtyi, katseli ympärilleen, hymyili ja kumarrettuaan sitten syvään ja pilkallisen juhlallisesti herra Pickwickille ja vilkutettuaan silmää Samille niin häikäilemättömän ilkeästi, ettei sitä voi sanoin kuvailla, hän seurasi toiveikkaan isäntänsä jäljessä.
"Sam!" sanoi herra Pickwick, kun herra Weller aikoi lähteä perässä.
"Mitä, herra?"
"Pysy täällä!"
Herra Weller oli epävarman näköinen.
"Pysy täällä!" toisti herra Pickwick käskynsä.
"Enköhän saisi Vähän silitellä tuota Jobia tuolla puutarhan puolella?" pyyteli herra Weller.
"Et mitenkään", vastasi herra Pickwick.
"Enkö edes saa potkaista häntä portista ulos?" anoi herra Weller.
"Et missään tapauksessa", vastasi hänen isäntänsä.
Ensimmäistä kertaa herra Weller palveluksessaan näytti hetkisen tyytymättömältä ja onnettomalta. Mutta hänen kasvonsa kirkastuivat kohta, sillä ovela herra Muzzle, joka oli piiloutunut oven taa, hyökkäsi kiivaasti esiin oikealla hetkellä, ja hänen onnistui erittäin taitavasti paiskata herra Jingle ja hänen seuralaisensa korkeita portaita alas suoraan niiden alapuolella kasvaviin amerikkalaisiin aloekasveihin.
"Täytettyäni velvollisuuteni, herra Nupkins", sanoi herra Pickwick, "lausun teille ystävineni jäähyväiset. Kun kiitämme teitä täällä nauttimastamme vieraanvaraisuudesta, sallinette minun vakuuttaa teille meidän kaikkien puolesta, ettemme olisi suostuneet ottamaan sitä vastaan emmekä suostuneet vapautumaan äskeisestä pulastamme tällä tavalla, jollei meitä olisi siihen käskenyt ankara velvollisuudentunto. Palaamme Lontooseen huomenna. Salaisuutenne pysyy meidän keskeisenämme."
Ilmaistuaan täten vastalauseensa heidän aamuisen kohtelunsa johdosta herra Pickwick kumarsi syvään naisille, ja vaikka häntä innokkaasti pyydettiinkin jäämään, hän poistui huoneesta ystävineen.
"Hae hattusi, Sam!" käski herra Pickwick.
"Se on alakerrassa, herra", vastasi Sam ja juoksi hakemaan sitä.
Nyt ei keittiössä sattunut olemaan ketään muita kuin sievä palvelustyttö. Samin hattu oli kadonnut, siis sitä oli ruvettava etsimään, ja sievä palvelustyttö näytti hänelle valoa. Heidän täytyi etsiä kaikkialta. Palvelusinnoissaan tyttö laskeutui kontalleen ja käänsi hujan hajan kaikenlaista oven suusoppeen kasattua tavaraa. Se oli kiusallinen nurkka! Sinne ei päässyt muuten kuin sulkemalla ensiksi oven.
"Tässä se on", sanoi sievä palvelustyttö. "Tämäkö se on?"
"Antakaa kun katson", pyysi Sam.
Sievä palvelustyttö oli asettanut kynttilän permannolle, ja kun se valaisi kovin hämärästi, täytyi Saminkin heittäytyä nelinkontin nähdäkseen, oliko se löydetty kapine todella hänen oma hattunsa vai ei. Nurkka oli merkillisen ahdas, ja silloin — se ei ollut kenenkään muun kuin talon rakentajan syytä — Sam ja sievä palvelustyttö joutuivat pakostakin kovin lähelle toisiaan.
"Kyllä se on tämä", sanoi Sam. "Hyvästi nyt!"
"Hyvästi!"
"Hyvästi", sanoi Sam vielä uudelleen ja niin sanoessaan hän pudotti hatun, jonka hakeminen oli vaatinut niin paljon vaivaa.
"Kuinka kömpelö te olette", sanoi sievä palvelustyttö. "Pudotatte sen taas, ellette ole varuillanne."
Ja erikoisesti estääkseen Samia taas kadottamasta hattua tyttö pisti sen hänen päähänsä.
Lieneekö sattunut niin, että sievän palvelustytön kasvot näyttivät vieläkin sievemmiltä, kun ne olivat kohotettuina Samia kohti, vai lieneekö se ollut vain satunnainen seuraus siitä, että he olivat niin lähellä toisiaan, se asia on epävarma vielä tänä päivänäkin, mutta joka tapauksessa Sam suuteli tyttöä.
"Ette kai aio sanoa, että teitte sen tahallanne?" kysyi sievä palvelustyttö punastuen.
"En sillä kertaa", sanoi Sam, "mutta kyllä nyt."
Ja hän suuteli tyttöä toisen kerran.
"Sam", huuteli herra Pickwick portaiden kaidepuitten yli..
"Tulen heti, herra", vastasi Sam juosten portaita ylös.
"Sinäpä viivyit kauan", sanoi herra Pickwick.
"Oven takana oli jotakin, mikä esti meitä pitkään aikaan saamasta sitä auki, herra", selitti Sam.
Tämä oli Sam Wellerin ensimmäisen rakkauden ensimmäinen vaihe.
26. luku,
JOKA SISÄLTÄÄ LYHYEN SELOSTUKSEN BARDELLIN-PICKWICKIN JUTUSTA.
Täytettyään matkansa tärkeimmän päämäärän ja tehtävän paljastamalla Jinglen herra Pickwick päätti heti palata Lontooseen tutustuakseen niihin toimenpiteisiin, joihin herrat Dodson ja Fogg sillä välin olivat ryhtyneet häntä vastaan. Toteuttaen tämän päätöksen luonteensa koko tarmolla ja päättäväisyydellä hän nousi kahdessa edellisessä luvussa laajasti selostettujen muistettavien tapausten jälkeisenä aamuna ensimmäisten Ipswichistä lähtevien vaunujen takaistuimelle ja saapui pääkaupunkiin täysin terveenä ja vahingoittumattomana samana iltana, seurassaan kolme ystäväänsä ja herra Samuel Weller.
Täällä ystävykset erosivat lyhyeksi ajaksi. Herrat Tupman, Winkle ja Snodgrass lähtivät kukin kotiinsa ryhtyäkseen valmistuksiin, joita heidän lähenevä Dingley Dellin-matkansa aiheutti, ja herra Pickwick ja Sam asettuivat asumaan oikein hyvään, vanhanaikaiseen ja mukavaan paikkaan, nimittäin "Yrjänän ja Korppikotkan" majataloon ja ravintolaan, George Yard, Lombard Street.
Herra Pickwick oli syönyt päivällisen, juonut toisen neljänneksen vanhaa portviiniä, vetänyt silkkisen nenäliinansa päänsä yli, asettanut jalkansa uunin suojusraudalle ja heittäytynyt nojalleen mukavaan tuoliin, kun herra Wellerin saapuminen hänen käsilaukkunsa mukanaan herätti hänet rauhallisista mietteistään.
"Sam", sanoi herra Pickwick.
"Mitä, herra?" kysyi Sam Weller.
"Mietin juuri", sanoi herra Pickwick, "että kun minulta on jäänyt koko joukko tavaroita rouva Bardellin asuntoon Goswell-kadun varrelle, minun olisi saatava ne pois, ennenkuin taas lähden kaupungista."
"Se on totta, herra", sanoi Sam.
"Lähettäisin ne aluksi herra Tupmanin asuntoon", jatkoi herra Pickwick. "Mutta ennenkuin haetan ne pois, ne on välttämättä tarkastettava ja koottava yhteen. Tahtoisinpa, että pistäytyisit Goswell-kadulla järjestämässä asian."
"Nytkö heti, herra?" kysyi Sam Weller.
"Nyt heti", vastasi herra Pickwick. "Mutta odota!" sanoi herra Pickwick ottaen taskustaan kukkaron. "Sinne on vähän vuokraa maksamatta. Viimeinen neljännes erääntyy suoritettavaksi vasta jouluna, mutta voithan maksaa sen pois, niin että se on selvä. Sopimus on sanottava irti kuukauden kuluessa. Tässä on kirjallinen irtisanomus. Anna se ja sano rouva Bardellille, että hän voi ilmoittaa huoneet vuokrattaviksi milloin haluaa."
"Hyvä on, herra", vastasi Sam. "Vieläkö muuta?"
"Ei mitään muuta."
Herra Weller läheni hitaasti ovea ikään kuin olisi odottanut vielä jotakin, avasi sen hitaasti, astui hitaasti ulos, painoi sitä hitaasti kiinni, niin että oli enää runsaasti kahden tuuman levyinen rako jäljellä, kun herra Pickwick huusi:
"Sam!"
"Mitä, herra?" sanoi Sam pyörähtäen kiireesti takaisin ja sulkien oven takanaan.
"Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että koetat ottaa selville, mitä rouva Bardell itse näyttää ajattelevan minusta ja onko todella luultavaa, että tätä hävytöntä ja asiatonta juttua jatketaan loppuun saakka. Sanon, ettei minulla ole mitään sitä vastaan, että menettelet siten, jos niin tahdot."
Sam nyökkäsi lyhyesti merkiksi, että oli käsittänyt, ja lähti huoneesta. Herra Pickwick veti silkkisen nenäliinan vielä kerran päänsä yli ja valmistui nukahtamaan. Herra Weller lähti nopeasti matkaan toimittamaan asiaansa.
Kello oli lähes yhdeksän, kun hän saapui Goswell-kadulle. Pari kynttilää paloi pienessä kadunpuoleisessa salissa, ja kaksi naisen päähinettä kuvastui ikkunaverhoja vasten. Rouva Bardellilla oli vieraita.
Herra Weller kolkutti oveen, ja verraten pitkän ajan kuluttua, jonka Sam kulutti viheltämällä lauluja ja sisälläolijat koettamalla suostuttaa vastahakoista kynttilää syttymään, käveli pieni kenkäpari yli eteisen maton, ja nuori herra Bardell ilmestyi näkyviin.
"No, pieni vekara", sanoi Sam, "kuinka äitisi voi?"
"Oikein hyvin", vastasi nuori herra Bardell, "ja niin minäkin".
"Hyvä, sehän on hauskaa", sanoi Sam. "Sano hänelle, että tahdon puhutella häntä. Sopiiko, sinä ihmelapsi?"
Tämän kehoituksen jälkeen nuori herra Bardell asetti itsepäisen talikynttilän alimmalle askelmalle ja katosi etuhuoneeseen viemään tietoa.
Ne myssyt, joiden varjo näkyi ikkunaverhossa, olivat rouva Bardellin parin kaikkein parhaimman tuttavan päähineet. He olivat juuri tulleet viettääkseen "hiljaisen" hetken nauttimalla kupin teetä ja pienen lämpimän illallisen, jona oli pari porsaan sorkkaa ja hiukan paistettua juustoa. Juusto rätisi ja ruskettui niin iloisesti pienessä pannussa uunin reunalla, porsaan sorkat kypsyivät suloisesti pienessä tinaisessa kattilassa uunissa, ja rouva Bardell ja hänen kaksi ystävätärtään olivat oikein onnellisesti vaipuneet rauhalliseen keskusteluun kaikista lähimmistä ystävistään ja heidän asioistaan, kun nuori herra Bardell palasi ja esitti herra Samuel Wellerin hänelle tekemän ilmoituksen.
"Herra Pickwickin palvelija!" sanoi rouva Bardell kalveten.
"Voi, hyvä luoja!" säikähti rouva Cluppins.
"Mutta sitäpä en olisi millään uskonut, jollen itse olisi kuulemassa!" tuumi rouva Sanders.
Rouva Cluppins oli pieni, reipas, toimekkaan näköinen nainen, rouva Sanders taas iso, lihava, pulleakasvoinen matami; nämä olivat ne molemmat vieraat.
Rouva Bardell katsoi asiaan sopivaksi olla hätääntynyt, eikä kukaan läsnäolevista todella tiennyt, saattoiko näissä olosuhteissa olla herra Pickwickin palvelijaan missään suhteissa muuten kuin Dodsonin ja Foggin välityksellä, minkä vuoksi he kaikki olivat ihan tyrmistyksissään. Tässä epävarmuuden tilassa oli tietenkin ensimmäisenä tehtävänä lyödä poikaa rangaistukseksi siitä, että hän oli löytänyt herra Pickwickin palvelijan ovelta. Niinpä hänen äitinsä löylytti tenavaa ja tämä parkui heleällä äänellä.
"Oletko hiljaa, kelvoton!" torui rouva Bardell.
"Niin, älä kiusaa äitiparkaasi!" neuvoi rouva Sanders.
"Hänellä on kyllä huolia tarpeeksi ilmankin, niin ettei sinun tarvitse niitä lisätä, Tommy", sanoi rouva Cluppins myötämielisesti osaaottaen.
"Niin, voi voi karitsa parka!" sanoi rouva Sanders.
Mutta kaikkien näiden siveellisten mietelmien uhallakin nuori herra Bardell ulvoi entistä kovemmin.
"Mutta mitä minun pitää tehdä?" päivitteli rouva Bardell rouva Cluppinsille.
"Mielestäni teidän pitäisi puhutella häntä", vastasi rouva Cluppins, "mutta ei missään tapauksessa ilman todistajia".
"Minä luulen, että kaksi todistajaa olisi paremmin lain mukaista", sanoi rouva Sanders, joka kuten toinenkin ystävätär oli pakahtua uteliaisuudesta.
"On ehkä parasta antaa hänen tulla sisään tänne", sanoi rouva Bardell.
"Varmasti", vastasi rouva Cluppins innokkaasti kannattaen ajatusta. "Käykää sisään, nuori mies, mutta olkaa hyvä ja sulkekaa ensin ulko-ovi."
Herra Weller menetteli heti kehoituksen mukaan, tuli saliin ja esitti asiansa rouva Bardellille seuraavasti:
"Olen hyvin pahoillani, että tuotan teille häiriötä kodissanne, rouva, kuten entinen murtovaras sanoi vanhalle rouvalle, kun asetti hänet tulelle, mutta kun isäntäni ja minä olemme juuri saapuneet kaupunkiin ja olemme taas heti poislähdössä, niin ei sille, nähkääs, mahtanut mitään."
"Tietysti ei nuori mies voi olla vastuussa isäntänsä pahoista töistä", sanoi rouva Cluppins, johon herra Wellerin ulkonäkö ja sanat olivat tehneet syvän vaikutuksen.
"Ei tietenkään", inisi rouva Sanders, joka päättäen eräistä pieneen kattilaan luomistaan levottomista silmäyksistä näytti mielessään laskevan, kuinka pitkälle porsaan sorkat mahdollisesti riittäisivät siinä tapauksessa, että Samiakin pyydettäisiin illalliselle.
"No niin, kaikki se, minkä vuoksi olen tullut tänne, on juuri tässä", jatkoi Sam välittämättä keskeytyksistä. "Ensiksi, antaakseni isäntäni irtisanomisen — se on tässä. Toiseksi, maksaakseni hänen vuokransa — se on tässä. Kolmanneksi, sanoakseni, että kaikki hänen tavaransa on pantava kokoon ja annettava sille, jonka lähetämme niitä hakemaan. Neljänneksi, että saatte vuokrata huoneet, niin pian kuin haluatte. Siinä kaikki."
"Olkoon tapahtunut mitä hyvänsä", virkkoi rouva Bardell, "olen aina sanonut, että kaikissa asioissa paitsi yhdessä herra Pickwick on aina käyttäytynyt kuin täydellinen herrasmies. Hänen rahansa saa aina yhtä varmasti kuin pankista, aina!"
Näin sanoessaan rouva Bardell painoi nenäliinansa silmilleen ja lähti huoneesta kirjoittamaan kuittia.
Sam tiesi, että hänen tarvitsi vain pysyä ihan rauhallisena, jotta naiset rupeaisivat varmasti puhumaan. Niinpä hän silmäili vuorotellen tinakattilaa, käristettyä juustoa, seiniä ja kattoa vaiti kuin kala.
"Ihmisparka!" surkutteli rouva Cluppins. "Voi naisraukkaa!" säesti rouva Sanders. Sam ei sanonut mitään. Hän huomasi, että he tulisivat pian asiaan.
"En tosiaankaan voi hillitä itseäni", sanoi rouva Cluppins, "kun ajattelen sellaista petollisuutta. En tahdo sanoa mitään, mikä voisi loukata teitä, nuori mies, mutta isäntänne on vanha peto, ja toivoisinpa, että hän olisi täällä voidakseni sanoa sen hänelle itselleen."
"Toivoisinpa minäkin, että hän olisi täällä", sanoi Sam.
"Kun näkee, kuinka se koskee häneen, kuinka hän riutuu, eikä mikään ilahduta häntä, paitsi että hänen ystävänsä säälistä käyvät istumassa hänen luonaan ja lohduttavat häntä!" jatkoi rouva Cluppins silmäillen tinakattilaa ja pannua; "se on ihan kamalaa!"
"Raakamaista", sanoi rouva Sanders.
"Ja isäntänne, nuori mies! Herrasmies, jolla on rahaa, niin että vaimon elättäminen ei maksaisi yhtään mitään", jatkoi rouva Cluppins hyvin kielevästi. "Ei voi olla pienintäkään anteeksi annon varjoakaan hänen käytökseensä nähden. Miksi hän ei mene naimisiin emäntämme kanssa?"
"Niin", sanoi Sam. "Siinäpä se kysymys onkin."
"Niinpä niin kysymys", vastasi rouva Cluppins. "Jos rouva Bardellilla olisi minun luontoni, hän tekisi kyllä sen kysymyksen. Mutta onpa sentään laki meillä naisillakin, niin surkeita olentoja kuin meistä mielellään tehtäisiinkin, jos voitaisiin, ja sen saa teidänkin isäntänne huomata, nuori mies, omaksi vahingokseen, ennen kuin hän on tullut kuutta kuukautta vanhemmaksi."
Lausuttuaan nämä lohdulliset mietteet rouva Cluppins vaikeni nostaen nokkaansa ja hymyili rouva Sandersille, joka hymyili vastaan.
"Epäilemättä juttu on yhä käynnissä", ajatteli Sam, kun rouva Bardell palasi tuoden kuitin.
"Tässä on kuitti, herra Weller", sanoi rouva Bardell, "ja tässä on rahasta takaisin. Toivon, että otatte pikku lasillisen jotakin lämmikkeeksi vaikkapa vain vanhan tuttavuuden vuoksi."
Sam huomasi, millaista etua siitä voisi olla hänelle, ja vastasi heti myöntävästi, jolloin rouva Bardell otti pienestä kaapista tumman pullon ja viinilasin, ja niin suuri oli hänen hajamielisyytensä hänen syvässä mielenahdistuksessaan, että hän täytettyään herra Wellerin lasin otti esiin vielä kolme viinilasia ja täytti nekin.
"Mutta mitä te nyt teette, rouva Bardell?" ihmetteli rouva Cluppins.
"Mutta onpa hän nyt merkillinen!" huudahti rouva Sanders.
"Voi, kuinka pääparkani on sekaisin!" valitti rouva Bardell heikosti hymyillen.
Sam ymmärsi kyllä kaiken tämän ja niinpä hän sanoikin, ettei hän milloinkaan voinut juoda ennen illallista, jollei joku nainen kilistänyt hänen seuranaan. Se herätti runsaasti naurua, ja rouva Sanders päätti rohkaista häntä ottaen pienen siemauksen lasistaan. Silloin sanoi Sam, että maljan oli kierrettävä, ja he ottivat kaikki pienen siemauksen. Sitten pikku rouva Cluppins esitti maljan "Bardellin jutun menestykseksi Pickwickiä vastaan", ja sitten naiset tyhjensivät lasinsa maljan kunniaksi ja kävivät kohta hyvin puheliaiksi.
"Olette kai kuullut, kuinka asia edistyy, herra Weller?" kysyi rouva Bardell.
"Olen kuullut yhtä ja toista", myönsi Sam.
"On kamalaa joutua vedetyksi julkisuuteen tällä lailla, herra Weller", jatkoi rouva Bardell. "Mutta ymmärrän kyllä, etten muuta voinut tehdä, ja asianajajani, herrat Dodson ja Fogg, sanovat minulle, että niiden todistusten perusteella, mitä meillä on, meidän täytyy voittaa. En tiedä, mitä tekisin, jollen voittaisi."
Pelkkä ajatuskin, että rouva Bardell menettäisi juttunsa, vaikutti rouva Sandersiin niin ankarasti, että hänen oli välttämättä heti täytettävä ja tyhjennettävä lasinsa, koska hän tunsi, kuten hän myöhemmin sanoi, että jollei hänellä olisi ollut kylliksi mielenmalttia tehdä niin, hän olisi pyörtynyt.
"Milloinkahan jutun odotetaan joutuvan käsiteltäväksi?" kysyi Sam.
"Joko helmi- tai maaliskuussa", vastasi rouva Bardell.
"Millainen joukko todistajia sinne mahtaa tullakaan!" tuumi rouva Cluppins.
"Niin, eikös tulekin!" säesti rouva Sanders.
"Ja kyllä kai herrat Dodson ja Fogg suuttuisivat aika lailla, jollei kantaja voittaisi", lisäsi rouva Cluppins, "kun he tekevät kaiken vain keinottelutarkoituksessa!"
"Suuttuisivat ne!" arveli rouva Sanders.
"Mutta kantajan täytyy voittaa", jatkoi rouva Cluppins.
"Niin toivon", sanoi rouva Bardell.
"Ei sitä voi epäilläkään", virkkoi rouva Sanders.
"Niin", tuumi Sam nousten ylös ja pannen lasinsa pöydälle, "en minäkään voi sanoa muuta kuin että toivoisin kantajan saavan osansa."
"Kiitos, herra Weller", sanoi rouva Bardell lämpimästi.
"Ja mitä taas Dodsoniin ja Foggiin ja muihin sellaisiin hyväntahtoisiin ja jalomielisiin ihmisiin tulee", jatkoi Sam, "jotka tekevät tuollaista keinottelutarkoituksissa ja usuttavat ihmisiä toistensa kimppuun ilmaiseksi ja maksutta ja panevat kirjurinsa työhön hakemaan pieniä riitoja tuttaviensa ja naapureittensa keskuudessa, jotka haluavat ratkaista ne laillista tietä, niin — en voi sanoa heistäkään muuta kuin että toivoisin heille sellaista palkkaa, minkä minä heille antaisin."
"Niin, toivoisin, että he saisivat sen palkan, minkä jokainen jalo sydän olisi suostuvainen heille antamaan!" sanoi kiitollinen rouva Bardell.
"Amen!" sanoi Sam. "Silloin he saisivatkin, niin että tuntuu. Toivotan hyvää yötä, hyvät naiset!"
Rouva Sandersin suureksi helpotukseksi Samin sallittiin lähteä emännän pyytämättä häntä ottamaan osaansa porsaansorkista ja käristetystä juustosta jolle naiset, nuoren herra Bardellin kykynsä mukaan avustaessa, heti sen jälkeen tekivät oikeutta siinä määrin, että ne todella kokonaan hävisivät heidän innokkaiden ponnistustensa ansiosta.
Herra Weller palasi omaa tietänsä "Yrjänään ja Korppikotkaan" ja selosti uskollisesti isännälleen ne herrojen Dodsonin ja Foggin terävän menettelytavan tunnusmerkit, jotka hänen oli onnistunut saada selville käydessään rouva Bardellin luona. Seuraavana päivänä neuvottelu herra Perkerin kanssa lievimmin sanoen vahvisti herra Wellerin tiedot, ja herra Pickwick oli oikein iloinen voidessaan ryhtyä valmistelemaan jouluvierailuaan Dingley Dellissä mielessään se mieluisa tietoisuus, että parin, kolmen kuukauden kuluttua häntä vastaan nostettu korvausvaatimus avioliittolupauksen rikkomisesta joutuisi julkisesti käsiteltäväksi siviilioikeudessa, jolloin kantajalla olisi puolellaan kaikki niin hyvin olosuhteiden voimasta kuin myös Dodson & Foggin menetelmien terävyydestä johtuvat edut.
27. luku.
SAMUEL WELLER LÄHTEE PYHIINVAELLUSMATKALLE DORKINGIIN JA KÄY KATSOMASSA
ÄITIPUOLTAAN.
Kun oli vielä aikaa kaksi päivää siihen hetkeen, jolloin Pickwickiläisten oli määrä lähteä Dingley Delliin, istuutui herra Weller "Yrjänässä ja Korppikotkassa" pihanpuoleiseen huoneeseen syötyään aikaisen päivällisen ja alkoi tuumiskella, kuinka hän parhaiten saisi aikansa käytetyksi. Oli erittäin kaunis päivä, eikä hän ollut pyöritellyt asiaa mielessään kymmentäkään minuuttia, kun hän jo yht'äkkiä tunsi olevansa vanhempiinsa hellästi kiintynyt poika, ja hänen mieleensä tulvahti niin voimakkaana ajatus, että hänen olisi mentävä tapaamaan isäänsä ja katsomaan äitipuoltansa ja hän oli ihan ihmeissään leväperäisyydestään, kun ei koskaan ennen ollut ajatellut tätä siveellistä velvollisuutta. Innokkaana parantamaan entiset laiminlyöntinsä enää tuntiakaan viivyttelemättä hän meni suoraa tietä yläkertaan herra Pickwickin puheille ja pyysi lupaa lähteä matkalle tässä kiitettävässä tarkoituksessa.
"Kyllä, Sam, kyllä", sanoi herra Pickwick, ja hänen silmänsä säihkyivät mielihyvästä hänen palvelijansa osoittaman lapsenrakkauden johdosta. "Tietysti pääset, Sam."
Herra Weller kumarsi kiitollisesti.
"Olen hyvin hyvilläni nähdessäni, että sinulla on niin korkeat ajatukset pojanvelvollisuuksistasi", lisäsi herra Pickwick.
"Niin minulla on aina ollut", vastasi herra Weller.
"Se on suurta tyydytystä tuottava tietoisuus", sanoi herra Pickwick hyväksyvästi.
"Niin on, herra", vastasi Sam Weller. "Jos milloin tahdoin jotakin isältäni, pyysin aina sitä häneltä hyvin kunnioittavasti ja kohteliaasti. Jollei hän antanut sitä, otin sen itse peläten, että muuten tulisin tehneeksi jotakin väärää, jollei minulla olisi sitä. Sillä lailla säästin häneltä aika lailla harmia."
"En minä juuri sitä tarkoittanut!" huomautti herra Pickwick pudistaen päätään ja hymyillen hieman.
"Kaikki vain hyväsydämisyyttä, herra — parasta tarkoittavaa, kuten entinen herra sanoi karatessaan vaimonsa luota, kun tämä näytti olevan onneton hänen kanssaan", selitti herra Weller.
"Saat mennä, Sam."
"Kiitoksia, herra", vastasi Sam Weller, ja tehtyään parhaan kumarruksensa ja puettuaan ylleen parhaat vaatteensa hän kiipesi Arundelin posti vaunujen katolle ja matkusti Dorkingiin.
Rouva Wellerin aikana oli 'Granbyn Markiisi' todellinen paremmanluokan maalaistalon ihanne — ihan tarpeeksi suuri ollakseen mukava ja kyllin pieni ollakseen hupaisa. Toisella puolen tietä oli korkeassa pylväässä leveä nimikilpi, joka esitti halvaantuneen näköisen miehen päätä ja olkapäitä; äijällä oli pukuna punainen hännystakki, jossa oli tummansiniset käänteet ja kolmikolkkaisen hatun yläpuolella taivasta esittämässä muutama siveltimenveto samaa sinistä. Tämän yläpuolella taas oli pari lippua, ja miehen takin alimmaisen napin kohdalla oli pari tykkiä, niin että kokonaisuus eittämättömästi ja ilmeikkäästi muistutti muistossa maineikasta Granbyn markiisia.
Tarjoiluhuoneen ikkunassa komeili joukko kurjenpolvia ja rivissä hyvin tomuutettuja viinapulloja. Avoimissa ikkunaluukuissa oli runsaasti kultaisia kirjoituksia, joissa kehuttiin hyviä vuoteita ja mainioita viinejä; ja valiojoukko talonpoikia ja tallirenkejä, joita vetelehti tallin oven ja juottoaltaan vaiheilla, antoi ennakkotodisteen talossa kaupitellun oluen ja viinan erinomaisesta laadusta. Sam Weller pysähtyi vaunuista noustuaan katselemaan kaikkia noita pieniä vilkkaan liikenteen merkkejä kokeneen matkailijan silmin, sitten hän meni suoraa päätä sisään hyvin tyytyväisenä kaikkeen näkemäänsä.
"Mitäs teille?" huusi kimeä naisääni juuri samalla hetkellä kun Sam pisti päänsä ovesta. "Mitä haluatte, nuori mies?"
Sam katsahti taakseen siihen suuntaan, mistä ääni kuului. Se lähti lihavahkosta, hyvinvoivan näköisestä naisihmisestä, joka istui takan ääressä tarjoiluhuoneessa puhaltaen tulta teekattilan alle. Hän ei ollut yksin, sillä takan toisella puolella istui jäykkänä ja suorana korkeaselkäisessä nojatuolissa mies, jolla oli perin kulunut musta puku ja jonka selkä oli melkein yhtä pitkä ja jäykkä kuin tuolinkin. Häneen kiintyi Samin erikoinen ja varsinainen huomio ihan heti.
Mies oli näppylänaamainen, punanenäinen, kasvot pitkät ja kapeat ja silmät melkein kuin kalkkarokäärmeen — terävähköt, mutta ehdottomasti ilkeät. Hänellä oli jalassaan perin lyhyet housut ja mustat pumpulisukat, jotka olivat, kuten kaikki muutkin hänen varusteensa, hyvin ränstyneet. Hänen katseensa oli jäykkä, mutta samaa ei voinut sanoa hänen valkoisesta kauluksestaan, ja sen pitkät, veltot kulmat riippua retkottivat perin kömpelösti ja nolosti leukaan saakka napitetun takin rinnalla. Hänen vieressään oli tuolilla vanhat, kuluneet majavannahkakintaat, leveälierinen hattu ja haalistunut vihreä sateenvarjo, jonka pohjasta pisti esiin joukko valaanluita ikäänkuin korvaukseksi siitä, että toisesta päästä puuttui kädensija, ja kun ne oli asetettu kokoon hyvin tarkoin ja huolellisesti, ne näyttivät viittaavan siihen, ettei tuo punanenäinen mies, olipa hän kuka hyvänsä, ainakaan aikonut lähteä kiireesti pois.
Tehdäksemme punanenälle oikeutta meidän on sanottava, että hän olisikin ollut kaikkea muuta kuin viisas, jos hänellä olisi ollut minkäänlaisia sellaisia aikeita, sillä kaikista ulkonaisista seikoista päättäen hänellä olisi varmaan pitänyt olla mitä houkuttelevin ystäväpiiri siinä tapauksessa, että hän olisi voinut millään järkisyillä odottaa olonsa muodostuvan mukavammaksi jossakin muualla kuin siinä, missä hän nyt istui. Palkeen puhalluksista tuli leimahteli kirkkaasti ja kattila lauloi hilpeästi. Pöydällä oli pieni tarjotin, jossa oli teevehkeet, kuumat, voilla sivellyt paahdetut leivänviipaleet ritisivät hauskasti tulen edessä, ja punanenäinen puuhaili innokkaasti muuttaakseen suuren leivänkimpaleen samanlaiseksi miellyttäväksi ruoaksi pitkän, messinkisen paahtohaarukan avulla. Hänen vieressään oli lasi täynnä polttavan kuumaa ananasrommia ja vettä, johon oli pistetty pieni sitruunaviipale, ja joka kerran, kun mies pysähtyi nostaakseen leivänkappaleen silmänsä eteen nähdäkseen, miten sen paahtaminen edistyi, hän siemaisi pisaran tai pari kuumaa totiaan ja hymyili lihavahkolle naiselle, kun tämä puhalsi tulta.
Sam oli niin vaipunut katselemaan tätä miellyttävää näkyä, että hän salli lihavahkon naisen ensimmäisen kysymyksen mennä ohi huomaamatta. Vasta kun se oli kahdesti toistettu, kerta kerralta yhä kimeämmin, hän huomasi käytöksensä sopimattomuuden.
"Onko ukko sisällä?" kysyi Sam vastaukseksi kysymykseen.
"Ei ole", vastasi rouva Weller, sillä tuo lihavahko nainen ei ollut kukaan muu kuin edesmenneen herra Clarken leski ja omaisuuden ainoa perillinen. "Ei ole, enkä odotakaan häntä."
"Kaipa hän tulee käymään kotona?" sanoi Sam.
"Tulleeko tuo tai jääneekö tulematta", vastasi rouva Weller voidellen käristettyä leivänpalasta, jonka punanenäinen oli juuri saanut paistetuksi. "En tiedä, enkä välitäkään tietää. Lukekaa ruokarukous, herra Stiggins!"
Punanenäinen teki niin kuin pyydettiin ja alkoi heti niellä käristettyä leipää tavattoman ahnaasti.
Miehen ulkonäkö oli saanut Samin heti ensi silmäyksellä enemmän kuin puoleksi epäilemään, että tässä oli se varapaimen, josta hänen arvoisa isänsä oli puhunut. Samassa hetkessä kuin hän näki miehen syövän haihtuivat viimeisetkin epäilykset ja hän käsitti kohta, että jos hän aikoi toistaiseksi päästä asumaan paikkaan, missä nyt oli, hänen oli viivyttelemättä koetettava saada varma jalansija. Sen vuoksi hän aloittikin toimenpiteensä asettamalla käsivartensa tarjoiluhuoneen puolioven yli, avaamalla sen kylmästi ja astumalla rauhallisesti sisään.
"Kuinka voitte, äitipuoli?" sanoi Sam.
"Kas vain, taitaa totisesti olla Wellereitä!" sanoi rouva Weller kohottaen silmänsä Samin kasvoihin, olematta silti millään tavalla erikoisen ihastuneen näköinen.
"Luulenpa melkein, että niin on", sanoi nolostumaton Sam, "ja toivon, että tämä kunnianarvoisa herra antaa anteeksi, kun sanon, että olisin mielelläni se Weller, joka omistaa teidät, äitipuoli."
Tämä oli kaksiteräinen kohteliaisuus. Siihen sisältyi, että rouva Weller oli hyvin miellyttävä naisihminen, ja myös, että herra Stiggins oli papillisen näköinen. Se teki heti silminnähtävän vaikutuksen, ja Sam paransi vielä saavuttamaansa etua suutelemalla äitipuoltaan.
"Mene tiehesi nyt!" sanoi rouva Weller työntäen hänet pois.
"Teidän pitäisi hävetä, nuori mies!" sanoi punanenäinen herra.
"Ei pidä käsittää väärin, hyvä herra, ei pidä käsittää väärin", vastasi Sam. "Olettepa kuitenkin ihan oikeassa; sellainen ei oikein sovi, kun äitipuoli on nuori ja miellyttävän näköinen."
"Se on kaikki turhuutta", sanoi herra Stiggins.
"Voi, niinhän se on", huokasi rouva Weller korjaillen päähinettään.
Samaa mieltä oli Samkin, mutta vaikeni visusti. Samin saapuminen ei näyttänyt millään muotoa miellyttävän paimenensijaista, ja kun kohteliaisuuksien herättämä ensimmäinen lämpeneminen oli haihtunut, näytti rouva Wellerkin siltä kuin hän olisi tullut toimeen vailla poikapuoltaan ilman vähintäkään haittaa. Siinä poika nyt kuitenkin oli, ja kun ei ollut oikein sopivaa ajaa häntä poiskaan, he istuutuivat kaikki kolme teepöytään.
"Entä kuinka isäukko voi?" kysyi Sam.
Tämän kysymyksen kuullessaan rouva Weller kohotti kätensä ja käänsi silmänsä ylöspäin, ikäänkuin olisi vihjattu liian kiusalliseen asiaan.
Herra Stiggins ähkäisi.
"Mikä tuolle herralle tuli?" kysyi Sam.
"Häntä loukkaa isäsi käyttäytymistapa", selitti rouva Weller.
"Niinkö?" ihmetteli Sam.
"Ja syystä kyllä", lisäsi rouva Weller vakavasti.
Herra Stiggins otti uuden palan käristettyä leipää ja ähkyi raskaasti.
"Hän on kadotuksen oma", sanoi rouva Weller.
"Hän on vihan mies!" huudahti herra Stiggins, haukkasi ison puoliympyrän leivästään ja ähkäisi taas.
Sam tunsi suurta kiusausta antaa kunnianarvoisalle herra Stigginsille todellista ähkimisen aihetta, mutta hän hillitsi halunsa ja kysyi vain: "No, mitä se ukko sitten nykyään hommaa?"
"Mitäkö hommaa!" matki rouva Weller. "Voi kuinka kova sydän hänellä on! Ilta toisensa perästä tämä erinomainen mies — älkää rypistäkö kulmianne, herra Stiggins, sanon, että olette erinomainen mies — käy täällä istumassa monta tuntia, mutta se ei yhtään vaikuta häneen."
"Vai niin, sepä ihmeellistä", kummasteli Sam, "minuun se vaikuttaisi erittäin huomattavasti, jos olisin hänen sijassaan; tiedän sen varmasti."
"Asianlaita on niin, nuori ystäväni", selitti herra Stiggins juhlallisesti, "että hänen sydämensä on paatunut. Voi, nuori ystäväni, kuka muu olisi voinut vastustaa kuudentoista kauneimman sisaremme rukouksia ja vastata kieltävästi heidän kehoituksiinsa avustaa jaloa yhdistystämme valkeiden flanellipaitojen ja siveellisten nenäliinojen hankkimiseksi Länsi-Intian neekerilapsille?"
"Millainen se siveellinen nenäliina on?" kysyi Sam. "En ole milloinkaan kuullut puhuttavan sellaisesta kapineesta?"
"Ne ovat sellaisia, joissa huvi on yhtyneenä hyötyyn, nuori ystäväni", vastasi herra Stiggins, "sillä tavalla, että niissä on valittuja tarinoita puupiirroksin valaistuina".
"Ahaa, jo tiedän", sanoi Sam. "Ne ovat sellaisia, joita on pellavatavaroiden kaupassa; niissä on kerjurin kirjeitä ja muuta sellaista painettuna."
Herra Stiggins aloitti kolmannen leipäviipaleen ja nyökkäsi myöntävästi.
"Eikö hän tahtonut antaa naisten houkutella itseään, vai kuinka?" kysyi Sam edelleen.
"Istui vain ja poltti piippuaan ja sanoi, että neekerilapset olivat — mitä hän sanoikaan neekerilasten olevan?" kysyi rouva Weller.
"Pientä humpuukijoukkoa", vastasi herra Stiggins hyvin suruissaan.
"Pientä humpuukijoukkoa", toisti rouva Weller. Ja molemmat huokailivat vanhan herran hirmuista käyttäytymistä.
Samanlaisia hävyttömyyksiä olisi vielä löytynyt ties kuinka paljon lisää, mutta kun käristetty leipä oli kaikki syöty, tee miedontunut hyvin heikoksi eikä Sam näyttänyt merkkiäkään lähtöaikeista, muisti herra Stiggins äkkiä, että hänellä oli hyvin kiireellinen neuvottelu paimenen kanssa, ja lähti siis tiehensä.
Teevehkeet oli tuskin korjattu pois ja uunin edus lakaistu, kun Lontoon postivaunut jättivät herra Weller vanhemman ovelle, hänen jalkansa toivat hänet tarjoiluhuoneeseen ja hänen silmänsä näyttivät hänelle hänen poikansa.
"Kas, Sammy!" huudahti isä.
"Terve, ukko!" huudahti poika. Ja he puristivat sydämellisesti toistensa kättä.
"Onpa hauskaa nähdessäni sinua, Sammy!" sanoi vanhempi herra Weller. "Kuinka olet saanut äitipuolesi suostutetuksi? Se on minulle täydellinen arvoitus. Neuvopas minullekin semmoinen resepti!"
"Hiljaa, isäukko"! varoitti Sam. "Hän on kotona."
"Ei ole kuulomatkan päässä", huomautti herra Weller vanhempi. "Sillä teen jälkeen hän aina menee pitämään metakkaa parin tunnin ajan alakerrassa, niin että meillä on aikaa vetäistä pienet savut."
Näin sanoen herra Weller sekoitti kaksi lasia vettä ja viinaa ja otti esiin kaksi piippua. Isä ja poika istuutuivat toisiaan vastapäätä, Sam takan toiselle puolelle korkeaselkäiseen, herra Weller vanhempi sen toiselle puolen täytettyyn tuoliin, ja niin he alkoivat nauttia elämästä asiaan kuuluvan vakavasti.
"Onko ketään ollut täällä?" kysäisi herra Weller vanhempi kuivasti pitkän äänettömyyden jälkeen.
Sam nyökkäsi ilmeikkäästi myöntymyksen merkiksi.
"Punanokkainen vai...?"
Sam nyökkäsi taas.
"Miellyttävä mies", urahti herra Weller poltellen kiivaasti.
"Siltä näyttää", myönsi Sam.
"Hyvä laskemaan."
"Vai niin?"
"Lainaa kahdeksantoista pennyä maanantaina ja tulee tiistaina pyytämään shillinkiä, niin että olisi tasan puoli kruunua, keskiviikkona taas lainaa toisen puolikruunua, jotta olisi tasan viisi shillinkiä, ja jatkaa, aina kahdella kertoen, kunnes yks' kaks' on päässyt viiden punnan seteliin, niin kuin laskuopissa on esimerkki hevosen kengän nauloista."
Sam nyökkäsi muistavansa isänsä mainitseman tehtävän.
"Vai ette te tahtonut avustaa niiden flanellipaitojen hankintaa?" sanoi Sam, kun taas oli vähän aikaa polteltu.
"Enpä tietenkään", sanoi herra Weller, "mitä ne neekerikakarat flanellipaidalla? Mutta sanonpa sinulle, Sammy, miten asia on", jatkoi herra Weller hiljentäen ääntään ja kumartuen tulisijaan päin. "Antaisinpa mielelläni hyvänkin summan pakkopaitojen hankkimiseksi kotiväelle!"
Sanottuaan tämän herra Weller vaipui verkalleen takaisin entiseen asentoonsa ja iski silmää esikoiselleen hyvin syvämietteisesti.
"Tuntuupa vähän kummalliselta sekin, että nenäliinoja lähetetään sellaisille ihmisille, jotka eivät osaa niitä käyttää", huomautti Sam.
"Ainahan niillä on sellaista peliä. Kun viime sunnuntaina kävelin tiellä, niin kenenkäs luulet minun nähneen seisovan kappelin ovella sininen liemimalja kädessä? Joo, äitipuolesi. Luulenpa todella, että siinä oli silloin pikkurahaa kahden punnan verran, ja kaikki puolen pennyn lantteja. Ja kun ihmiset tulivat ulos kirkosta, he heittelivät pennosiaan siihen, niin ettei olisi luullut minkään valtakunnan katoavaisen liemimaljan mitä milloinkaan on uunissa korvennettu, kestävän semmoista. Mitä varten luulet kaiken sen olleen?"
"Uusia teekutsuja varten?" saneli Sam.
"Ei sinnepäinkään! Paimenen vesiveroksi!"
"Paimenen vesiveroksi!" huudahti Sam.
"Nii-in", selitti herra Weller, "kolme neljännestä oli velkaa, eikä paimen ollut maksanut penniäkään, ei mitään — ehkäpä senvuoksi, ettei hänellä ollut vedestä paljoakaan hyötyä, sillä hän ei juo paljoakaan sitä lajia, ei paljoakaan, mutta hän tuntee toisen nesteen, joka on ainakin puolikymmentä kertaa parempaa kuin vesi. Oli miten oli, veroa ei maksettu, ja vedenanto lopetettiin. Siitäpä paimen suoraan kappelille. On olevinaan kuin vainottu pyhimys ja sanoo toivovansa, että sen johtomiehen sydän, joka lopetti vedenannon hänelle, pehmenisi ja kääntyisi oikealle tielle, sillä hän luuli melkein, että se mies oli huonoissa kirjoissa tuolla ylhäällä. Sen kuultuaan akat pitävät kokouksen, veisaavat virren, valitsevat äitipuolesi puheenjohtajaksi, toimittavat vapaaehtoisen keräyksen seuraavana sunnuntaina ja antavat kaikki rahat paimenelleen. Ja jollei hän saanut heiltä kylliksi vapautuakseen vesiyhtiöstä koko iäkseen", sanoi herra Weller päätökseksi, "niin minä olen hölmö ja sinä olet toinen, ja sen pituinen se."
Herra Weller poltteli muutaman minuutin ääneti ja jatkoi sitten:
"Pahin puoli näissä paimenissa on se, että ne panevat kaikkien tämän puolen nuorten naisten päät ihan pyörälle. Jumala siunatkoon heidän pieniä sydämiään! He luulevat, että niin olla pitääkin, eivätkä parempaa ymmärrä, mutta he ovat petkutuksen uhreja, he ovat petkutuksen uhreja."
"Taitavat olla", sanoi Sam.
"Ei mitään muuta", vakuutti herra Weller pudistaen huolestuneena päätään, "ja se varsinkin minua oikein suututtaa, Samuel, kun näen heidän hukkaavan kaiken aikansa ja työnsä rustaamalla vaatteita kuparinvärisille villeille, jotka eivät niitä tarvitse, eivätkä välitä rahtuakaan lihanvärisistä kristityistä ihmisistä, jotka niitä tarvitsisivat. Jos saisin menetellä oman pääni mukaan, Samuel, niin pistäisinpä jonkun noista laiskoista paimenista astelemaan raskaitten käsirattaiden aisoihin ja työntämään niitä edestakaisin koko päivän neljäntoista tuuman lankkua pitkin. Se jos mikä karistelisi heidän mielestään mokomat hullutukset."
Ehdotettuaan tätä lempeää menetelmää hyvin painokkaasti säestäen sitä vielä päännyökkäyksin ja silmänvilkutuksin, vanha herra tyhjensi lasinsa yhdellä siemauksella ja koputti tuhkan piipustaan synnynnäisen arvokkaasti.
Hän oli juuri tässä puuhassa, kun käytävästä kuului kimeä ääni.
"Siellä on sinun rakas omaisesi, Sammy", sanoi herra Weller, ja samassa rouva Weller syöksyi huoneeseen.
"Vai olet sinä taas tullut takaisin!" sanoi tulija.
"Niin olen, rakkaani", vastasi herra Weller täyttäen uudelleen piippunsa.
"Onko herra Stiggins tullut takaisin?" kysyi rouva Weller.
"Ei ole, rakkaani, ei ole", vastasi herra Weller sytyttäen piippunsa sillä kekseliäällä tavalla, että hiilipihdeillä piteli sen kopan suulla läheisestä uunista ottamaansa hehkuvaa hiiltä; "sitä paitsi, rakkaani, koetan jäädä eloon, vaikka hän ei palaisi ollenkaan."
"Uh tuota ilkiötä!" sanoi rouva Weller.
"Kiitos, rakkaani", sanoi herra Weller.
"No, no, isä!" varoitti Sam. "Ei mitään lemmenleikkiä vieraan nähden! Tuossa se kunnianarvoisa herra on juuri tulossa."
Sen kuullessaan rouva Weller nopeasti pyyhki kyyneleet, joita hän juuri oli alkanut puristella silmistään, ja herra Weller siirsi jörösti tuolinsa uuninnurkkaan.
Herra Stigginsin sai helposti houkutelluksi ottamaan vielä lasin kuumaa ananasrommia ja vettä, sitten toisen ja kolmannen, ja sitten virkistämään itseään pienellä illallisella, ennen kuin hän taas aloitti. Hän istui samalla puolella pöytää kuin herra Weller vanhempi, ja joka kerran kun tämä saattoi vaimonsa näkemättä niin menetellä, tuo herra ilmaisi pojalleen rinnassaan piilevät tunteet heristäen nyrkkiään varapaimenen pään päällä, joka toimenpide tuotti hänen pojalleen mitä hämmentymättömintä iloa ja tyydytystä, etenkin kun herra Stiggins joi rauhallisesti edelleen kuumaa ananasrommiaan ihan tietämättömänä siitä, mitä tapahtui.
Keskustelu rajoittui pääasiallisesti rouva Wellerin ja kunnianarvoisan herra Stigginsin väliseksi, ja pääasiallisesti käsitellyt aiheet olivat paimenen hyveet, hänen laumansa erinomaisuus ja kaikkien muiden suuret rikokset ja kelvoton käyttäytyminen. Keskustelun keskeytti vanhempi herra Weller väliin lausumalla puoliääneen viittauksia eräästä Walker nimisestä herrasta tai muilla samanlaisilla juoksevilla huomautuksilla.
Vihdoin herra Stiggins, joka osoitti eräitä epäämättömiä merkkejä siitä, että hänessä oli juuri niin paljon ananasrommia ja kuumaa vettä kuin hän suinkin jaksoi sietää, otti hattunsa ja sanoi hyvästi, ja Samin saattoi hänen isänsä oitis sen jälkeen vuoteeseen. Tuo arvokas vanha herra puristi lämpimästi hänen kättään ja oli sen näköinen kuin olisi aikonut lausua jonkin mietelmän pojalleen, mutta kun rouva Weller läheni, hän näytti luopuvan aikomuksestaan ja sanoi tälle äkkiä hyvää yötä.
Sam oli seuraavana aamuna aikaisin ylhäällä ja syötyään kiireellisen aamiaisen hän valmistautui palaamaan Lontooseen. Hän oli tuskin laskenut jalkansa talon ulkopuolelle, kun hänen isänsä seisoi hänen vieressään.
"Joko lähdet, Sammy?" kysyi herra Weller.
"Heti paikalla", vastasi Sam.
"Toivoisinpa, että voisit panna tuon Stigginsin köysiin ja ottaa hänet mukaasi", puheli herra Weller.
"Häpeän teidän vuoksenne", huomautti Sam moittivasti. "Miksi te annatte hänen ollenkaan näyttää punaista nenäänsä Granbyn Markiisissa?"
Herra Weller vanhempi kiinnitti poikaansa vakavan katseen ja vastasi:
"Sen vuoksi, että olen naimisissa; koska olen naimisissa oleva mies. Kun sinä menet naimisiin, Samuel, opit ymmärtämään monta seikkaa, joita et vielä ymmärrä. Mutta kannattaako kärsiä niin paljon ja oppia niin vähän, kuten köyhäinkoulun poika sanoi, kun oli päässyt aapisen loppuun, on makuasia. Minusta tuntuu kuitenkin siltä, että se ei maksa vaivaa!"
"No niin", sanoi Sammy, "hyvästi!"
"Älä suotta hätäile, älä hätäile, Sammy!" pyyteli ukko.
"Tahtoisinpa sanoa teille vain yhden asian", virkkoi Sam pysähtyen äkkiä, "että jos minä olisin Granbyn Markiisin omistaja ja tuo Stiggins tulisi taloon ja rupeaisi käristämään leipää tarjoiluhuoneessani, minä..."
"Mitä?" kysyi herra Weller hyvin innokkaasti. "Mitä?"
"... myrkyttäisin hänen romminsa!"
"Älä!" sanoi herra Weller, puristaen kiivaasti poikansa kättä, "tekisitkö niin todella, Sammy? Ihanko todella?"
"Tekisin! En olisi hänelle aluksi liian ankara. Pistäisin hänet vesikorvoon ja kannen päälle, ja jos huomaisin, ettei lempeys häneen vaikuttaisi, koettaisin taivuttaa häntä tuolla toisella tavalla."
Herra Weller vanhempi katseli poikaansa tuntien sanomattoman syvää ihailua ja puristettuaan vielä kerran hänen kättään asteli hitaasti pois hautoen mielessään niitä monia mietteitä, joihin tämä neuvo oli antanut aihetta.
Sam katseli hänen jälkeensä, kunnes ukko oli kääntynyt tien mutkasta, ja lähti sitten kävelemään Lontoota kohti. Hän mietiskeli ensin oman neuvonsa mahdollisia seurauksia ja harkitsi myötä ja vastaan, hyväksyisikö hänen isänsä sen. Kuitenkin hän karkoitti koko asian mielestään sillä lohduttavalla mietteellä, että vain aika voisi sen näyttää, ja juuri tätä samaa mietelmää teroittaisimme lukijoittemmekin mieleen.
28. luku.
HYVÄNTUULINEN JOULULUKU, JOKA SISÄLTÄÄ KUVAUKSEN HÄISTÄ JA MUISTA
ILOISISTA AJANVIETTEISTÄ, JOITA EI, VAIKKA OVAT SINÄNSÄ YHTÄ
HYVIÄ TAPOJA KUIN HÄÄTKIN, NOUDATETA IHAN YHTÄ USKOLLISESTI NÄINÄ
TURMELTUNEINA AIKOINA.
Vilkkaina kuin mehiläiset, vaikk'eivät kylläkään juuri yhtä kepeinä kuin keijukaiset, kokoontuivat kaikki neljä pickwickiläistämme joulukuun toisenkolmatta päivän aamuna sinä Armon vuonna, jolloin nämä uskollisesti kerrotut seikkailut aloitettiin ja elettiin. Joulu oli ihan lähellä kaikessa hilpeässä hartaudessaan. Nyt oli vieraanvaraisuuden, ilon ja avosydämisyyden aika. Vanha vuosi valmistautui kuin iäkäs filosofi kutsumaan ystävänsä ympärilleen ja hiipimään rauhallisesti ja leppoisasti tiehensä kesken pitojen melun ja kohinan. Aika oli iloista ja hilpeää, ja iloisia ja hilpeitä oli ainakin neljä niistä monista sydämistä, joita sen saapuminen riemastutti.
Lukuisat ovatkin ne sydämet, joille joulu tuo lyhyen onnen ja ilon kauden. Kuinka monet perheet, joiden jäsenet ovat hajaantuneet sinne tänne elämän armottomassa taistelussa, yhtyvätkään silloin ja tapaavat taas toisensa veljeydentunteen ja keskinäisen hyvän tahdon onnellisen tähden merkeissä, joka on niin puhtaan ja sekoittamattoman riemun lähde ja niin soveltumaton maailman huoliin ja suruihin, että sekä sivistyneimpien kansakuntien uskonnolliset uskomukset että raaimpien luonnonkansojen karuimmat perintätiedot laskevat sen elämän ensimmäisten ilojen joukkoon, onnellisille ja siunatuille varatuiksi. Kuinka paljon vanhoja muistoja ja uinuvaa mielisuosiota joulu herättääkään!
Kirjoitamme näitä sanoja nyt monen penikulman päässä siitä paikasta, missä me vuodesta vuoteen tapasimme toisemme hilpeässä ja iloisessa piirissä. Monet niistä sydämistä, jotka silloin sykkivät niin virkeästi, ovat ainiaaksi pysähtyneet, monet katseet, jotka silloin loistivat niin kirkkaasti, ovat lakastuneet hehkumasta, kädet, joita puristimme, ovat kylmenneet, silmät, joita etsimme, kätkeneet loisteensa hautaan, ja sittenkin tuo vanha talo, huone, hilpeät äänet ja hymyilevät kasvot, puheet, nauru, pienimmätkin ja vähäpätöisimmätkin seikat, jotka liittyvät noihin onnellisiin tapahtumiin, tulevat, sukeltautuvat mieleemme aina kun se aika palaa, ikään kuin kaikki olisi tapahtunut vasta eilen! Onnellinen, onnellinen joulu, joka voi viedä meidät takaisin lapsuudenpäiviemme kuvitelmiin, palauttaa vanhukselle hänen nuoruutensa ilot, siirtää merenkulkijan ja matkamiehen tuhansien penikulmien päähän, takaisin oman lietensä ääreen, rauhalliseen kotiinsa!
Mutta olemmepa niin kiintyneet ja uponneet pyhän joulujuhlan hyviin ominaisuuksiin, että olemme unohtaneet herra Pickwickin ystävineen pakkaseen odottamaan Muggletonin vaunujen katolla, jonne he juuri ovat kiivenneet huolellisesti kääriytyneinä päällystakkeihin, huiveihin ja kaulaliinoihin. Matka- ja käsilaukut on korjattu pois, ja herra Weller ja kuljettaja yrittävät keinotella etuarkkuun isoa kapaturskaa, joka on siihen monta numeroa liian iso ja siististi pakattu pitkään, ruskeaan koriin, heinäkerros päällimmäisenä. Kala on jätetty viimeiseksi, jotta se voisi mukavasti levätä muutaman osteritynnyrin päällä, jotka kaikki ovat herra Pickwickin omaisuutta ja järjestetyt hyvään järjestykseen tavarakomeron pohjalle. Herra Pickwickin kasvot osoittavat mitä jännittyneintä mielenkiintoa, kun herra Weller ja kuljettaja yrittävät tunkea kalaa laatikkoon ensin pää, sitten pyrstö edellä, vuoroin kansi, vuoroin pohja ylöspäin ja lopuksi syrjällään ja vihdoin pitkällään, joita kaikkia temppuja heltymätön kala itsepäisesti vastustaa, kunnes kuljettaja vahingossa töykkää ihan keskelle koria, jolloin kala yhtäkkiä häviää säiliöön ja sen mukana kuljettajan omat hartiat ja pää, kun hän osaamatta ottaa lukuun kalan passiivisen vastarinnan äkillistä lakkaamista saa tehdä perin odottamattoman keikahduksen kaikkien kantajien ja katselijoiden hillittömäksi huviksi. Herra Pickwick hymyilee oikein hyväntahtoisesti, ottaa shillingin liivin taskustaan ja käskee kuljettajaa, kun tämä vihdoin selviytyy laatikosta ulos, juomaan hänen terveydekseen lasin kuumaa vettä ja viinaa. Se saa kuljettajankin hymyilemään, ja herrat Snodgrass, Winkle ja Tupman hymyilevät seuran vuoksi. Kuljettaja ja herra Weller katoavat muutamaksi minuutiksi: hyvin luultavasti saamaan kuumaa vettä ja viinaa, sillä he tuoksahtavat palatessaan tuntuvasti. Ajaja nousee istuimelleen, herra Weller hyppää taakse, ja pickwickiläiset käärivät päällystakkinsa jalkojensa ympärille ja levittävät huivinsa nenän eteen, rengit sieppaavat pois hevosten loimet, ajaja huutaa iloisen: "Selvä on!" ja niin sitä lähdetään.
Nyt he ovat ajaa kolistelleet katuja, täryytelleet yli kivien ja kuoppien ja saavuttaneet lopulta avaran ja laajan maaseudun. Pyörät kierivät kevyesti kovalla routaisella maankamaralla, ja hevoset, jotka pistävät raviksi piiskan reippaasti paukahtaessa, kiitävät tietä pitkin ikään kuin kuorma, vaunut, matkustajat, lipeäkalat, osteritynnyrit ja kaikki, olisivat vain höyhen niiden kavioissa. He ovat päässeet loivan rinteen alle ja joutuneet kahden mailin pituiselle tasangolle, jonka pinta on yhtä kova ja kuiva kuin vahva marmorilohkare. Toinen piiskan läjähdys ja he kiitävät eteenpäin sievoista laukkaa. Hevoset puistelevat päätään ja helistelevät valjaitaan ikään kuin riemuissaan vauhdin nopeudesta, samalla kuin ajaja ottaa, ruoska ja ohjakset toisessa kädessään, toisella hatun päästään ja asettaa sen polvilleen, kaivaa nenäliinan taskustaan ja pyyhkii otsaansa, osaksi koska hänen on tapana tehdä niin, osaksi sen vuoksi, että on mukava näyttää ohikulkijoille, kuinka tyyni hän on ja kuinka helppoa on ajaa nelivaljakkoa, kun on niin harjaantunut siihen kuin hän. Tehtyään tämän juoheaan (sillä muutenhan vaikutus oleellisesti vähenisi) hän pistää nenäliinan taas taskuunsa, painaa hatun päähänsä, kohentaa rukkasiaan, levittelee kyynärpäitään, pamauttaa taas ruoskaansa, ja eteenpäin kiidetään vielä hilpeämmin kuin ennen.
Muutamat pienet talot, joita oli hajallaan molemmin puolin tietä, ilmaisevat että ollaan tulossa kylään tai kaupunkiin. Kuljettajan torvi raikuu ja helisee kirkkaassa, kylmässä ilmassa ja herättää vaunuissa istuvan vanhan herran, joka varovasti laskien puoleksi alas ikkunan ja haistellen ulkoilmaa tirkistää pikkuisen ulos ja sitten, sulkien ikkunan varovasti, ilmoittaa matkatoverilleen, että nyt on pian vaihdettava hevosia, minkä kuultuaan toinenkin herää ja päättää siirtää seuraavan unensa siksi, kunnes taas on päästy liikkeelle. Taas torvi raikuu hauskasti ja herättää torpparin vaimon ja lapset, jotka tirkistelevät talon ovesta, kunnes vaunut ovat kadonneet tien mutkaan, sitten he taas kyyristyvät liekitsevän tulen ääreen ja lisäävät siihen vielä halon isän kotiin tuloa odottaen, samalla kuin isä on kokonaisen mailin päässä juuri nyökännyt ystävällisesti ajajalle ja kääntynyt katselemaan oikein pitkään vaunuja niiden vieriessä edelleen.
Ja nyt torvi toitottaa hilpeää säveltä vaunujen ratistessa maalaiskaupungin huonosti kivettyjä katuja, ja ajaja varustautuu avaamaan soljen, joka pitää yhdessä hänen ohjaksiaan, heittääkseen ne pois sillä hetkellä, jolloin hän pysähdyttää, herra Pickwick sukeltaa esiin takkinsa kauluksesta ja katselee ympärilleen hyvin uteliaana. Sen huomattuaan ajaja ilmoittaa hänelle kaupungin nimen ja kertoo, että eilen oli markkinat, jotka molemmat tiedot herra Pickwick välittää matkatovereilleen, jolloin nämäkin sukeltavat esiin takkiensa kauluksista ja katselevat ympärilleen. Herra Winkle, joka istuu äärimmäisellä reunalla, toinen jalka ilmassa heilumassa, on vähällä tupsahtaa kadulle, kun vaunut kääntyvät juustokauppiaan jyrkästä kulmasta ja ajavat torille, ja ennen kuin hänen vieressään istuva herra Snodgrass on tointunut säikähdyksestään, he ajavat jo majatalon pihaan, missä uudet hevoset jo odottavat loimi selässä. Ajaja heittää ohjaksensa ja kompuroi itsekin alas, ja muut ulkopuolella matkustavat hyppäävät myös maahan, paitsi ne, joilla ei ole tarpeeksi luottamusta taitoonsa päästä takaisin ylös. He pysyvät paikoillaan ja kopistelevat lämpimikseen jalkojaan vaunun permantoon katsellen kaihoisin silmin ja nenä punoittaen kirkasta tulta, joka palaa majatalon tarjoiluhuoneessa, ja punamarjaisia rautatammen oksia, jotka koristavat ikkunoita.
Mutta kuljettaja on jättänyt viljakauppiaan myymälään ruskean paperikääryn, jonka hän on ottanut olallaan nahkahihnasta riippuvasta pienestä laukusta, pitänyt huolta siitä, että hevoset on kunnollisesti valjastettu, ja heittänyt kiveykselle satulan, joka saapui Lontoosta vaunujen katolla. Sitten hän on ottanut osaa ajajan ja tallirengin keskusteluun harmaasta tammasta, joka loukkasi toisen etujalkansa viime torstaina, ja hän ja herra Weller ovat taas ihan paikallaan takana ja ajaja ihan paikallaan edessä ja vaunujen sisässä samainen vanha herra, joka on pitänyt ikkunaa avoinna kokonaista pari tuumaa koko ajan ja sulkenut sen taas, ja peitteet on otettu pois, ja he ovat kaikki valmiit lähtöön lukuunottamatta "kahta paksua herraa", joita ajaja kyselee hiukan kärsimättömänä. Tämän vuoksi ajaja ja kuljettaja ja Sam Weller ja herra Winkle ja herra Snodgrass ja kaikki tallirengit ja tyhjäntoimittajat, joita on luvultaan enemmän kuin kaikkia muita yhteensä, huutavat kadonneita herroja minkä kurkusta ääntä lähtee. Vaunupihalta kuuluu kaukainen vastaus, ja herra Pickwick ja herra Tupman ilmestyvät näkyviin juosten ja aikalailla läähättäen, sillä he ovat ottaneet lasin olutta kumpikin, ja herra Pickwickin sormet olivat niin kohmeessa, että häneltä kului kokonaista viisi minuuttia, ennen kuin hän löysi kuuden pennyn rahan maksaakseen lasinsa. Ajaja huutaa ja kehoittelee: "Joutukaa hyvät herrat!" kuljettaja toistaa huudon, vaunujen sisässä istua kyyhöttävä vanha herra pitää hyvin outona, että ihmisten pitää välttämättä laskeutua pois vaunuista, vaikka he tietävät, ettei siihen ole aikaa, herra Pickwick ponnistelee ylös toista, herra Tupman toista puolta, herra Winkle huutaa: "Kaikki hyvin!" ja niin taas lähdetään. Villahuiveja vedetään ylös, takin kauluksia asetellaan paikoilleen, kiveys loppuu, talot häviävät, ja taas kuljetaan eteenpäin aukeaa tietä kylmän, kirkkaan ilman puhaltaessa matkamiehiä kasvoihin ilahduttaen heitä sydämen pohjaan saakka.
Sellaista oli herra Pickwickin ja hänen ystäviensä kulku Muggletonin 'Telegrahilla' heidän matkallaan Dingley Delliin, ja kello kolmelta iltapäivällä he jo kaikki seisoivat eheinnahoin, terveinä ja tukevina, hyväntuulisina ja hyvinvoipina "Sinisen Leijonan" portailla, nautittuaan matkan varrella riittävästi olutta ja viinaa kyetäkseen vastustamaan pakkasta, joka par'aikaa sitoi maata routaisiin kahleisiinsa ja kutoi somaa verkkoaan puihin ja aitoihin. Herra Pickwick puuhaili innokkaasti laskiessaan osteritynnyreitä ja johtaessaan kapakalan haudastaherättämistä, kun hän tunsi, että häntä hiukan nykäistiin takin helmasta. Kääntyessään katsomaan hän huomasi, ettei se henkilö, joka sellaisella keinolla yritti herättää hänen huomiotaan, ollut kukaan muu kuin herra Wardlen mielipalvelija, jonka tämän koristelemattoman tarinan lukijat paremmin tuntevat "lihavan pojan" nimellä.
"Ahaa!" sanoi herra Pickxwick.
"Ahaa!" virkkoi lihava poika vastaan.
Näin sanoessaan hänen silmänsä siirtyivät kapakalasta osteritynnyreihin, ja hän hihitti hilpeästi. Hän oli vielä entistään lihavampi.
"Näytätpä aika ruusuiselta, nuori ystäväni", tuumi herra Pickwick.
"Olen nukkunut tarjoiluhuoneen takan ääressä", vastasi lihava poika, joka oli kuumentanut itsensä ihan uuden saviruukun väriseksi tunnin torkahtaessaan. "Isäntä lähetti minut tänne kuljettamaan tavaranne taloon pikku rattailla. Hän olisi lähettänyt ratsuhevosetkin, mutta arveli, että kävelette mieluummin, koska on kylmä päivä."
"Niin, niin", sanoi herra Pickwick hätäisesti, sillä hän muisti, millä tavalla he olivat eräällä edellisellä kerralla kulkeneet saman matkan. "Niin, me kävelemme mieluummin. Sam hoi!"
"Mitä, herra?" kysyi Sam Weller.
"Auta herra Wardlen palvelijaa nostamaan tavarat rattaille ja mene hänen mukaansa! Me tulemme heti jalkaisin perässä."
Annettuaan nämä määräykset ja selvitettyään maksut ajajan kanssa lähtivät herra Pickwick ja hänen kolme ystäväänsä kulkemaan polkua kentän poikki ja kävelivät reippaasti jättäen herra Wellerin ja lihavan pojan ensimmäistä kertaa kahden kesken. Sam silmäili lihavaa poikaa hyvin kummastuneena, mutta sanomatta sanaakaan, ja alkoi nopeasti sälyttää tavaroita rattaisiin lihavan pojan rauhallisesti seisoessa vieressä nähtävästi arvellen, että oli hyvin mielenkiintoista nähdä herra Wellerin työskentelevän yksinään.
"Siinä ovat", sanoi Sam heittäen kuormaan viimeisen matkalaukun. "Siinä ne nyt ovat."
"Niin", sanoi lihava poika hyvin tyytyväisellä äänellä, "siinä ne nyt ovat."
"Kuules, senkin möhkäle", sanoi Sam, "sinä olet mainio palkollinen".
"Paljon kiitoksia", vastasi lihava poika.
"Eikö sinulla ole sydämelläsi mitään, mikä jäytää mieltäsi?" kysyi Sam.
"Ei ole, mikäli itse tiedän", vastasi poika.
"Ulkonäöstäsi päättäen olisi melkein luullut, että sinua painostaa onneton rakkaus."
Lihava poika pudisti päätään.
"No no, sepä hauskaa. Juotko milloinkaan mitään?"
"Pidän enemmän syömisestä", vastasi poika.
"Ahaa", virkkoi Sam. "Sehän minun olisi pitänyt heti älytä, mutta oikeastaan meinaan, että etkö tykkäisi pisarasta semmoista, joka hiukan lämmittää? Mutta sinua ei kai milloinkaan palele, kun sinulla on tuollaiset kimmoisat rasvaliivit ylläsi?"
"Joskus", sanoi poika, "joskus pidän kyllä pisarasta, kun se vain on makeata."
"Vai pidät?" sanoi Sam. "Tule tänne sitten!" Pian oltiin 'Sinisen Leijonan' tarjoiluhuoneessa, ja paksu poika nielaisi liköörilasin silmääkään räpäyttämättä, joka piirre suuresti kohotti hänen arvoaan herra Wellerin mielessä. Kun herra Weller oli itseensä nähden toimittanut samanlaisen kaupallisen toimituksen, he nousivat rattaille.
"Osaatko ajaa hevosta?" kysyi lihava poika.
"Luulisinpä melkein osaavani", vastasi Sam.
"Tuossa on sitten", sanoi lihava poika pistäen ohjakset hänen käteensä ja viitaten tietä. "Ihan suoraan eteenpäin, siitä et voi erehtyä."
Näin sanoen paksu poika heittäytyi kapakalan viereen kuin ystävän rinnalle, asetti osteritynnyrin päänsä alle ja vaipui heti uneen.
"Katsos vain!" ihmetteli Sam. "Olen minä ennenkin kylmäverisiä nähnyt, mutta tämä nuorukainen taitaa sittenkin olla kaikista kylmin. Herää, nuori unikeko!"
Mutta kun nuori unikeko ei näyttänyt merkkiäkään tajuntaan virkoamisesta, istuutui Sam Weller itse rattaiden etureunalle ja pannen vanhat hevoset liikkeelle ohjaksista nykäisemällä ajoi verkkaisesti Manor Farmia kohti.
Kun herra Pickwick ja hänen ystävänsä sillä välin olivat kävelleet verensä ripeästi kiertämään, he jatkoivat reippaasti matkaansa. Polku oli roudassa, ruoho haurasta ja pakkasenpanemaa, ilmassa kirpeä, kuiva, virkistävä kylmyys, ja harmaan hämärän nopea lähestyminen saattoi heidät riemullisessa odotuksessa aavistelemaan niitä mukavuuksia, jotka odottivat heitä vieraanvaraisen isäntäväen luona. Oli sellainen ilta, joka saattaa houkutella pari vanhahkoa herraa riisumaan päällystakkinsa ja hyppäämään pukkia pelkästä sydämen keveydestä ja kyllyydestä, ja me uskomme lujasti, että jos herra Tupman sillä hetkellä olisi kumartunut, olisi herra Pickwick suostunut tarjoukseen aivan mielihyvin.
Kuitenkaan ei herra Tupman näyttänyt halukkaalta sellaiseen puuhaan, ja ystävykset kävelivät eteenpäin vilkkaasti keskustellen. Kun he kääntyivät puistotielle, jonka poikki heidän täytyi kulkea, kantautui heidän korviinsa useiden äänten kohinaa, ja ennen kuin heillä oli ollut aikaa arvatakaan, kenen ääniä ne olivat, he jo joutuivat ihan keskelle seuruetta, joka odotti heidän tuloaan — seikka, mikä selvisi pickwickiläisille siitä äänekkäästä hurraahuudosta, joka lähti ukko Wardlen huulilta kuin pasuunasta, kun he tulivat näkyviin.
Ensiksi oli siinä Wardle itse, mikäli mahdollista vielä entistä muhoilevampana, sitten olivat Bella ja hänen uskollinen Trundlensa, ja vihdoin Emily ja kahdeksan tai kymmenen nuorta naista, jotka kaikki olivat tulleet seuraavana päivänä vietettäviin häihin ja jotka olivat niin onnellisia ja arvokkaita kuin nuoret naiset tavallisesti ja he kaikki saivat niityt ja tiet lähellä ja kaukana raikumaan ilonpidostaan ja naurustaan.
Esittelymenot suoritettiin tällaisissa olosuhteissa nopeasti, tai voisimme paremminkin sanoa, että esittely toimitettiin ihan ilman mitään menoja. Kahden minuutin kuluttua herra Pickwick jo laski leikkiä yhtä luonnollisesti, vaivattomasti ja välittömästi, kuin jos hän olisi tuntenut heidät lapsuudesta saakka, tyttöjen kanssa jotka eivät tahtoneet kiivetä veräjän yli hänen katsellessaan — tai, jos heillä oli sievät jalat ja somat nilkat, pitivät parempana pysähtyä viideksi minuutiksi ylimmälle puulle selittämään, että heitä peloitti hievahtaakaan. Se seikka on myös huomattava, että herra Snodgrass autteli Emilyä paljon enemmän kuin veräjän yli kiipeämisen aiheuttama pelko ehdottomasti olisi vaatinut (aita oli kokonaista kolme jalkaa korkea ja siinä oli vain pari porraskiveä), kun taas toisen nuoren neidin, jolla oli jalassaan turkissuiset, hyvin somat kengät, kuultiin kirkaisevan hyvin kovasti, kun herra Winkle tarjoutui auttamaan hänet yli.
Kaikki oli ylen hupaista ja hauskaa, ja kun veräjästä oli vihdoin suoriuduttu ja taas päästiin avoimelle kentälle, kertoi ukko Wardle herra Pickwickille, että he kaikki olivat olleet katsomassa sen talon huonekalustoa ja varusteita, johon nuori pari aikoi asettua joulunpyhien jälkeen. Sen kuullessaan sekä Bella että Trundle lehahtivat yhtä punaisiksi kuin lihava poika tarjoiluhuoneen takan ääressä, ja se mustasilmäinen nuori neiti, jolla oli ne turkisreunaiset kengät, kuiskasi jotakin Emilyn korvaan ja katsahti sitten veitikkamaisesti herra Snodgrassia, mihin Emily vastasi, että toinen oli aika hupakko, mutta punastui kovin siitä huolimatta. Herra Snodgrass taas, joka oli niin vaatimaton kuin suuret nerot tavallisesti, tunsi purppuran kohoavan päälaelleen saakka ja toivoi hartaasti sydämensä syvyyksissä, että tuo mainittu neitonen olisi mustine silmineen ja veitikkamaisuuksineen ja turkissuisine kenkineen hyvässä turvassa jossakin naapurikreivikunnassa.
Mutta jos he olivat tuttavallisia ja onnellisia jo ulkosalla, niin miten suuri olikaan vastaanoton sydämellisyys ja lämpö heidän ehdittyään perille! Palvelustytötkin hymyilivät mielihyvästä nähdessään herra Pickwickin, ja Emma suuntasi herra Tupmaniin puoleksi epäröivän, puoleksi rohkean, mutta kerrassaan soman tervetuliaiskatseen, joka olisi voinut saada eteisessä seisovan Napoleonin patsaan levittämään kätensä ja kietomaan ne hänen ympärilleen.
Vanha rouva istui tavalliseen tapaansa juhlallisena salin perällä, mutta hän oli hiukan pahalla tuulella ja siis ihan erikoisen kuuro. Hän itse ei milloinkaan liikkunut ulkona, ja kuten monet muut samassa asemassa olevat hän oli taipuvainen pitämään perheen kavaltamisena, kun joku muu otti vapauden tehdä sellaista, mihin hän itse ei kyennyt. Niin, Herra nähköön, hän istui niin suorana kuin saattoi isossa tuolissaan, ja näytti niin äkäiseltä kuin suinkin mahdollista, mutta oli kuitenkin hyvällä mielellä.
"Äiti", sanoi herra Wardle, "täällä on herra Pickwick. Muistattehan hänet?"
"Samantekevää", vastasi vanha rouva hyvin arvokkaasti. "Älkää häiritkö herra Pickwickiä sellaisen vanhan raukan takia kuin minun. Kukaan ei välitä minusta nykyään, ja sehän onkin ihan luonnollista."
Tässä vanha rouva keikautti päätään ja silitteli lavendelin väristä silkkipukuaan vapisevin käsin.
"No, no, hyvä rouva!" sanoi herra Pickwick. "En voi sallia, että tuolla tavalla syrjäytätte vanhan ystävän! Olen tullut tänne erikoisesti sitä varten, että saisin keskustella oikein seikkaperäisesti ja vielä pikkuisen pelata korttia teidän kanssanne, ja näytämmepä noille pojille ja tytöille ennen kuin he ovat kaksi vuorokautta vanhentuneet, kuinka menuetti on tanssittava."
Vanha rouva oli jo antamaisillaan nopeasti myöten, mutta häntä ei haluttanut tehdä sitä heti. Hän sanoi vain: "Voi, kun minä en kuule, mitä hän puhuu!"
"Tyhjää puhetta, äiti", sanoi Wardle. "Älkää välittäkö olla noin tyly, niin olette kiltti. Muistakaa Bellaa! Teidänhän täytyy pitää tyttöparkaa hyvällä tuulella!"
Hyvä vanha rouva kuuli sen, sillä hänen huulensa värähtivät, kun hänen poikansa puhui näin. Mutta vanhuudella on oma heikkoutensa, eikä hän vielä ollut ihan kokonaan leppynyt. Niinpä hän taas silitteli lavendelinväristä pukuaan ja sanoi kääntyen herra Pickwickin puoleen:
"Niin, herra Pickwick, nuoriso on niin toisenlaista kuin minun tyttönä ollessani!"
"Epäilemättä, hyvä rouva", sanoi herra Pickwick, "ja siitäpä aiheutuukin, että panen suuren arvon niille muutamille, joissa vielä on vanhan kansan verta."
Näin sanoen herra Pickwick lempeästi veti Bellan luokseen ja painettuaan suudelman hänen otsalleen pyysi häntä istuutumaan jakkaralle isoäidin jalkojen juureen. Vaikuttipa siihen tytön kasvojen ilme niiden ollessa kohotettuina vanhan rouvan kasvoja kohti ja palauttaessa mieleen jonkin vanhojen aikojen muiston vai sattuiko vanhaan rouvaan herra Pickwickin ystävällinen hyväluontoisuus tai mikä lieneekään ollut syynä — joka tapauksessa hän heltyi ihan lopullisesti. Hän tarttui tyttärentyttärensä kaulaan, ja kaikki pahatuuli suli hiljaiseen kyynelvirtaan.
He olivat onnellinen seura sinä iltana. Vakavia ja juhlallisia olivat ne parikymmentä pelivuoroa, joissa vanha rouva ja herra Pickwick pelasivat yhdessä, ja pitkän pöydän ympärillä kävi hilpeys meluisaksi. Vielä kauan senjälkeen kuin naiset olivat poistuneet kulki kuuma vanha viini ympäriinsä runsaasti höystettynä viinalla ja mausteilla, kiersi lakkaamatta, ja tervettä oli uni ja miellyttävät ne unennäöt, jotka sitä seurasivat. On huomattava tosiasia, että herra Snodgrassin unet olivat alituisessa yhteydessä Emilyn kanssa ja että päähenkilönä herra Winklen näkemyksissä oli nuori neiti, jolla oli mustat silmät, veitikkamainen hymy ja hyvin somat turkissuiset kengät.
Herra Pickwick heräsi aikaisin aamulla äänten sorinaan ja askeleiden kapseeseen, joka olisi riittänyt havahduttamaan lihavan pojankin syvästä unesta. Hän nousi istumaan vuoteessaan ja kuunteli. Naispuoliset palvelijat ja naispuoliset vieraat juoksentelivat lakkaamatta sinne tänne, ja niin usein pyydettiin lämmintä vettä ja vaadittiin rihmaa ja neulaa ja niin usein kului puoleksi tukahtuneita kehoituksia: "Tule solmimaan liivini, ole kiltti!" että herra Pickwick viattomuudessaan alkoi kuvitella, että jotakin kauheaa oli tapahtunut, kunnes hän pääsi paremmin hereille ja muisti, että sinä päivänä oli häät. Koska tilaisuus oli niin tärkeä, hän pukeutui erikoisen huolellisesti ja laskeutui aamiaishuoneeseen.
Siellä olivat kaikki palvelijattaret yllään uuden uutukaiset vaaleanpunaiset musliinipuvut, päähineissä valkoiset nauharuusut, ja he juoksivat ja töytäilivät sellaisen kiireen ja kiihkon vallassa; että sitä on mahdoton kuvailla. Vanha rouva oli pukeutunut brokadihameeseen, joka ei ollut nähnyt päivänvaloa kahteenkymmeneen vuoteen, jollei ota lukuun niitä petollisen päivän säteitä, jotka olivat tunkeutuneet pukulaatikkoon, jossa puku oli koko mainitun ajan ollut säilössä. Herra Trundle oli perin hilpeällä ja vilkkaalla tuulella, vaikkakin hiukan hermostunut. Talon hyväsydäminen vanha isäntä koetti näyttää hyvin iloiselta ja välinpitämättömältä, mutta epäonnistui täydellisesti yrityksissään. Kaikilla tytöillä oli kyyneleet silmissä ja valkoinen musliinipuku yllä, lukuunottamatta paria, kolmea valittua, joilla oli kunnia saada nähdä morsian ja morsiusneidot yläkerrassa. Kaikki pickwickiläiset olivat koristautuneet parhaimpiinsa, ja kentältä, talon edestä, kuului peloittavaa äänten pauhua; sen aiheuttivat miehet, pojat ja talon töissä olevat apulaiset, jotka kaikki olivat saaneet valkoisen nauharuusun napinläpeensä ja hurrasivat voimallisesti ja tarmonsa takaa. Siinä heille osoitti esimerkkiä ja oli avustajana ja ohjaajana herra Samuel Weller, joka oli osannut hankkiutua kaikkien suosioon ja oli jo niin kotiutunut, kuin olisi ollut paikkakunnalla syntynyt.
Häät ovat erityisen etuoikeutettu leikinlaskun aihe, mutta niissä ei itse asiassa ole suurestikaan nauramista: puhumme pelkästään itse menoista ja pyydämme selvästi sanoa, ettei tarkoituksenamme ole suinkaan tehdä ivallisia salahyökkäyksiä avioliittoa vastaan. Tapauksen iloisuuteen ja riemuun sekaantuu kuitenkin paljon kaipausta, kun on luovuttava kodista, paljon lasten ja vanhempien eron kyyneleitä, se tietoisuus, että nyt erotaan rakkaimmista ja parhaista ystävistä, joiden keskuudessa on vietetty ihmiselämän onnellisin kausi, ja käydään kohtaamaan sen huolia ja vaikeuksia toisten, vielä koettamattomien ja miltei outojen ihmisten parissa: — luonnollisia tunteita, joiden kuvaamisella emme tahdo tehdä tätä lukua ikäväksi, saati sitten tahtoisimme näyttää pitävämme niitä naurettavina.
Sallikaa meidän siis lyhyesti sanoa, että vihkimismenot suoritti vanha pappi Dingley Dellin seurakunnan kirkossa ja että herra Pickwickin nimi on todistuksessa, jota yhä säilytetään kirkon sakaristossa, että mustasilmäinen nuori neiti oli kirjoittanut nimensä hyvin epävarmalla ja vapisevalla kädellä, että toisen morsiustytön, Emilyn, nimikirjoitusta on melkein mahdoton lukea, että kaikki tapahtui mitä ihailtavimmalla tavalla ja että tapahtuma oli nuorista neideistä paljon vähemmän vastenmielinen kuin mitä he olivat luulleet ja että vaikka mustien silmien ja veitikkamaisen hymyn omistajatar vakuuttikin herra Winklelle olevansa varma siitä, ettei hän milloinkaan alistuisi mihinkään niin peloittavaan, meillä on sentään mitä pätevimmät syyt luulla, että hän erehtyi. Kaikkeen tähän on lisättävä, että herra Pickwick tervehti morsianta ensimmäisenä ja että hän näin tehdessään kietoi hänen kaulaansa komean kultakellon vitjat, joita ei kenenkään muun kuolevaisen silmät kuin kultasepän olleet milloinkaan ennen nähneet. Sitten kirkon vanha kello kumisi niin reippaasti kuin suinkin osasi, ja kaikki palasivat taloon aamiaiselle.
"Minne olet pannut lihapiirakat, nuori ooppiuminsyöjä?" kysyi herra Weller lihavalta pojalta auttaessaan tätä kattamaan pöytää sellaisilla ravintoaineilla, joita ei ollut asianmukaisesti järjestelty paikoilleen edellisenä iltana.
Lihava poika osoitti piirakoiden paikkaa.
"Hyvä", sanoi Sam. "Pistäpä niihin vähän vihreää ja toiseen vatiin vastapäätä myös. No niin, nyt se näyttää ehyeltä ja mukavalta, kuten entinen isä sanoi, kun leikkasi pikku pojaltaan pään parantaakseen hänet katsomasta kieroon."
Tämän vertauksen lausuttuaan herra Weller astui pari, kolme askelta taaksepäin nähdäkseen järjestelyjensä vaikutuksen ja jatkoi juhlavalmistelujen johtamista hyvin tyytyväisenä.
"Wardle", virkkoi herra Pickwick melkein heti, kun he olivat kaikki istuutuneet paikoilleen, "lasi viiniä tämän onnellisen tapahtuman kunniaksi!"
"Mielelläni, vanha veikko", sanoi Wardle. "Joe — peevelin poika, joko se taas on nukkunut!"
"En ole nukkunut", vastasi lihava poika syöksähtäen esiin kaukaisesta sopesta, jossa hän oli, kuten lihavien poikien suojeluspyhimys, kuolematon Horner, ahminut joululeivosta, vaikk'ei kylläkään niin tasaisesti ja harkiten, kuin mikä muuten oli ominaista tämän nuoren herran toiminnalle. "Täytä herra Pickwickin lasi!"
"Kyllä, herra!"
Lihava poika täytti herra Pickwickin lasin ja vetäytyi sitten isäntänsä tuolin taakse, josta käsin hän seurasi veitsien ja haarukoiden leikkiä ja maukkaiden palojen siirtymistä lautasilta vieraitten suuhun tuntien jonkinmoista synkkää ja äreää iloa, joka oli hyvin vaikuttavaa.
"Jumala teitä siunatkoon, vanha ystävä!" sanoi herra Pickwick.
"Samoin teitä, poikani", vastasi Wardle, ja he kilistelivät sydämellisesti toistensa kanssa.
"Rouva Wardle", sanoi herra Pickwick, "meidänkin, vanhojen ihmisten täytyy juoda yhdessä lasi viiniä tämän iloisen tapahtuman kunniaksi."
Vanha rouva oli tällä hetkellä mitä ylevimmässä tilanteessa, sillä hän istui pöydän päässä yllään brokadihame, toisella puolellaan äsken naimisiin mennyt tyttärentytär ja toisella puolella herra Pickwick paistinleikkaajana. Herra Pickwick ei puhunut kovinkaan äänekkäästi, mutta vanha rouva ymmärsi hänet heti ja joi pohjaan täyden lasin viiniä hänen elämänsä onneksi ja jatkumiseksi. Sen jälkeen tuo kunnon vanha sielu ryhtyi yksityiskohtaisesti ja tarkasti kertomaan omista häistään lausuen mielipiteensä korkeakantaisten kenkien kuosista ja kertoen eräitä yksityistietoja kauniin lady Tollimglower-vainajan elämästä ja vaiheista. Tälle kaikelle vanha rouva itse nauroi hyvin sydämellisesti, ja niin tekivät nuoretkin naiset, sillä he ihmettelivät itsekseen, mistä isoäiti oikein puhui. Kun he nauroivat, nauroi vanha rouva kymmenen kertaa sydämellisemmin ja sanoi, että näitä juttuja aina oli pidetty mainioina, mikä taas sai kaikki nauramaan ja saattoi vanhan rouvan mahdollisimman hyvälle tuulelle. Sitten leikattiin hääkakku, ja se kiersi ympäri pöydän. Nuoret neidit kätkivät muutaman palasen pistääkseen ne tyynynsä alle, jotta näkisivät unta tulevasta puolisostaan, mikä taas aiheutti paljon punastelemista ja hilpeyttä.
"Herra Miller", sanoi herra Pickwick vanhalle tuttavalleen, paksupäiselle herralle, "lasi viiniä!"
"Erittäin mielelläni, herra Pickwick", vastasi paksupäinen herra juhlallisesti.
"Enkö pääse osalliseksi?" kysyi hyväntahtoinen vanha kirkkoherra.
"Ja minä myös?" ehätti hänen vaimonsa kysymään.
"Ja minä, ja minä", sanoi pöydän alapäästä pari köyhää sukulaista, jotka olivat syöneet ja juoneet hyvin reippaasti ja nauroivat kaikelle.
Herra Pickwick ilmaisi sydämellisen ilonsa jokaisen lisäpyynnön johdosta, ja hänen silmänsä loistivat hilpeyttä ja iloa.
"Hyvät naiset ja herrat", sanoi herra Pickwick äkkiä nousten.
"Kuulkaa! kuulkaa! kuulkaa!" huusi herra Weller tunteittensa kiihkossa.
"Kutsukaa sisään kaikki palvelijat", huusi ukko Wardle puuttuen asiaan ehkäistäkseen ne julkiset torat, jotka herra Weller muuten olisi saanut isännältään. "Antakaa jokaiselle lasi viiniä, jotta he voivat juoda maljan. Nyt, Pickwick!"
Hääseurueen vaietessa, palvelijattarien kuiskaillessa ja miespalvelijoiden seistessä kömpelöinä ja hämillään herra Pickwick jatkoi:
"Hyvät naiset ja herrat... Ei, en sanokaan naiset ja herrat, sanon teitä ystävikseni, rakkaiksi ystävikseni, jos naiset sallivat minulle niin suuren vapauden..."
Tässä keskeyttivät herra Pickwickin puheen naisten myrskyiset kättentaputukset, joihin herrat yhtyivät ja joiden aikana mustien silmien omistaja kuului selvästi sanovan, että hän voisi suudella tuota kultaista herra Pickwickiä. Tämän johdosta herra Winkle kysyi kohteliaasti, eikö sitä voisi toimittaa asiamiehen välityksellä, mihin mustasilmäinen nuori neiti vastasi: "Menkää tiehenne!" mutta jonka vaatimuksen ohella silmät sanoivat niin selvästi kuin silmät voivat: "jos voitte"..
"Rakkaat ystävät", aloitti herra Pickwick jälleen. "Esitän morsiamen ja sulhasen menestyksen maljan. Jumala heitä siunatkoon!" (hyvä-huutoja ja kyyneleitä). ”Uskon, että hyvä ystäväni Trundle on erinomainen ja miehekäs mies, ja tiedän, että hänen vaimonsa on hyvin rakastettava ja suloinen tyttö, joka kykenee siirtämään toiseen toimintapiiriin sen onnen, jota hän on kahdenkymmenen vuoden aikana levittänyt ympärilleen isänsä huoneessa.” (Tässä lihava poika puhkesi äänekkäihin nyyhkytyksiin ja herra Weller talutti hänet pois takin kauluksesta.) "Toivon", jatkoi herra Pickwick, "toivon, että olisin kylliksi nuori hänen sisarensa puolisoksi (hyvä!), mutta kun en ole, olen onnellinen siitä, että olen kyllin vanha ollakseni hänen isänsä. Sillä kun asianlaita on sellainen, ei minun voida epäillä hautovan mitään salaisia suunnitelmia sanoessani, että ihailen, kunnioitan ja rakastan heitä molempia (hyvähuutoja ja nyyhkytyksiä). Morsiamen isä, hyvä ystävämme, on hieno mies, ja olen ylpeä siitä, että tunnen hänet (suurta melua). Hän on hellä, erinomainen, henkisesti itsenäinen, jalosydäminen, vieraanvarainen, antelias mies (innokkaita huutoja köyhien sukulaisten pöydänpäästä kaikille noille laatusanoille ja etenkin kahdelle viimeiselle). Saakoon hänen tyttärensä nauttia kaikkea sitä onnea, mitä isä milloinkaan voi toivoa, ja saakoon tyttärensä onnea katsellessaan kaiken sen sydämen tyydytyksen ja mielenrauhan, jonka hän niin hyvin ansaitsee. Se on, olen varma siitä, meidän kaikkien yhteinen toivomus. Juokaamme siis heidän maljansa, toivottakaamme heille pitkää ikää ja kaikkea menestystä!"
Herra Pickwick lopetti todellisen suosion pyörremyrskyn vallitessa, ja vielä kerran joutuivat ylimääräisten läsnäolijoiden keuhkot — herra Weller johtajana —, voimalliseen toimintaan. Herra Wardle esitti Pickwickin maljan, herra Pickwick vanhan rouvan. Herra Snodgrass esitti herra Wardlen maljan, herra Wardle Snodgrassin. Toinen köyhistä sukulaisista esitti herra Tupmanin maljan, ja toinen joi herra Winklen terveydeksi. Kaikki oli onnea ja juhlaa, kunnes molempien köyhien sukulaisten salaperäinen häviäminen pöydän alle sai seurueen huomaamaan, että oli aika lopettaa.
Päivällisellä kaikki taas kohtasivat toisensa, kun miehet ensin olivat herra Wardlen kehoituksesta tehneet aikamoisen kävelyretken hälventääkseen aamiaisella nautitun viinin vaikutusta. Köyhät sukulaiset olivat jääneet vuoteeseen koko päiväksi toivoen pääsevänsä samaan onnelliseen tulokseen, mutta kun se ei onnistunut, he pysyivät vuoteessa. Herra Weller oli pitänyt palvelijoita ainaisen hilpeyden vallassa, ja lihava poika jakoi aikansa pieniin vuorotteleviin syömis- ja uniannoksiin.
Päivällinen oli yhtä perinpohjainen juttu kuin aamiainenkin ja yhtä meluisakin, kyyneleitä lukuunottamatta. Sitten tuli jälkiruoka ja uusia maljoja. Sitten seurasi kahvi ja tee ja sitten tanssiaiset.
Manor Farmin parhain huone oli verraten iso, hämärä sali, jossa oli niin korkeat takat ja valtavat savupiiput, että niistä olisi hyvin mahtunut ajamaan jig-rattailla. Huoneen takaosa oli rautatammenoksilla ja muratilla erotettu erilliseksi huvihuoneeksi, ja siellä istuivat Muggletonin molemmat parhaat viuluniekat ja ainoa harpunsoittaja. Kaikkiin syvennyksiin ja kaikille mahdollisille ulkonemille oli asetettu raskaita hopeisia nelihaaraisia kynttilänjalkoja. Lattiamatto oli vedetty syrjään, kynttilät paloivat kirkkaina, tuli loimusi ja räiskyi takassa, iloisia ääniä ja hilpeää naurua kajahteli salista joka puolelta.
Jos mikä yleensä olisi voinut lisätä tämän miellyttävän näyn mielenkiintoisuutta, se oli se huomattava seikka, että herra Pickwick esiintyi ilman sääryksiään, ensimmäistä kertaa vanhimpienkin ystäviensä muistoaikaan.
"Aiotteko tanssia?" kysyi Wardle.
"Aionpa kyllä", vastasi herra Pickwick. "Ettekö näe, että olen pukeutunut sen mukaisesti?"
Herra Pickwick kiinnitti huomiota täplikkäihin silkkisukkiinsa ja kauniisti solmittuihin mataliin kenkiinsä.
"Te silkkisukat jalassa!" huudahti herra Tupman leikillisesti.
"Ja miksi en, herra — miksi en?" kysyi herra Pickwick kääntyen kiivaasti häneen päin.
"Niin, eihän todella ole mitään syytä, mikä estäisi teitä käyttämästä niitä", lausui herra Tupman.
"Ei minunkaan käsittääkseni", sanoi herra Pickwick hyvin päättävällä äänellä.
Herra Tupman oli aikonut nauraa, mutta hän huomasi, että asia olikin vakava, niin että hän piti naamansa vakavana ja sanoi, että sukkien kuosi oli hyvin soma.
"Toivon niin olevan", sanoi herra Pickwick iskien silmänsä toveriinsa. "Otaksunpa, ettette näe mitään merkillistä näissä sukissa sukkina, vai kuinka, hyvä herra?"
"Varmasti en. Ihan varmasti en", vastasi herra Tupman. Hän poistui, ja herra Pickwickin kasvot saivat taas tavanomaisen suopean ilmeensä.
"Olemme kai kaikki valmiit?" kysyi herra Pickwick, joka seisoi vanhan rouvan kera ensimmäisenä järjestyksessä purpurissa ja oli jo neljästi yrittänyt lähteä liikkeelle ennen aikojaan äärimmäisessä aloittamiseninnossaan.
"Aloitetaan siis heti!" sanoi Wardle. "Nyt!" Kaksi viulua vingahti ja harppu helähti, ja herra Pickwick hyökkäsi aloittamaan ensimmäistä vuoroa, kun kaikki alkoivat taputtaa käsiään ja huusivat: "Seis! Seis!"
"Mitä nyt?" kysyi herra Pickwick, joka huomasi pysähtyä vasta kun viulut ja harppu vaikenivat ja joka ei olisi antanut minkään muun maallisen mahdin pysähdyttää itseään, vaikkapa talo olisi ollut tulessa.
"Missä on Arabella Allen?" huusi kymmenkunta ääntä. "Ja Winkle?" lisäsi herra Tupman.
"Täällä!" huusi mainittu herrasmies ilmestyen sievän seuralaisensa kanssa nurkasta, ja vaikea olisi ollut sanoa, kumman kasvot olivat punaisemmat, herra Winklen vai nuoren mustasilmäisen neidin.
"Onpa se kumma", sanoi herra Pickwick hiukan töykeästi, "että ette ole päässyt paikallenne aikaisemmin."
"Ei ollenkaan kummaa", vastasi herra Winkle.
"No niin", virkkoi herra Pickwick merkitsevästi hymyillen, kun hänen silmänsä sattuivat Arabellaan, "no niin, en minäkään oikein tiedä, onko se kovin kumma."
Asian pohtimiseen ei jäänytkään sen enempää aikaa, sillä viulut ja harppu alkoivat nyt soida oikein todenteolla. Herra Pickwick lähti liikkeelle ensimmäiseen vuoroon käsivarret ristissä parinsa kanssa ihan huoneen toiseen päähän ja puolet matkaa takaisin uuniin päin, taas takaisin ovelle, pieniä töytäyksiä kaikkialla — äänekäs tömistys lattiaan — seuraava pari valmis — taas liikkeelle — taas uudelleen koko kuvio — uusi tömistys merkiksi — seuraava pari, ja taas seuraava — se oli sellaista menoa, ettei paremmasta apua! Loppujen lopuksi, kun he olivat päässeet tanssin viime vaiheeseen ja sivuuttaneet kokonaista neljätoista paria ja kun vanha rouva oli poistunut ihan uupuneena ja vanhan kirkkoherran rouva oli astunut hänen tilalleen, jatkoi herra Pickwick, vaikka kukaan ei vaatinutkaan häntä vaivautumaan, tanssimista paikallaan polkeakseen soiton tahtia ja hymyillen parilleen koko ajan sellainen lempeys piirteissään, että sitä ei saata sanoin kuvatakaan.
Paljoa ennen kuin herra Pickwick oli väsynyt tanssiin oli vastanainut pari vetäytynyt pois näyttämöltä. Siitä huolimatta syötiin alhaalla mainio illallinen ja pidettiin hauskat ja pitkät illanistujaiset, ja kun herra Pickwick heräsi myöhään seuraavana aamuna, hän muisteli hämärästi kutsuneensa veljellisesti noin neljäkymmentäviisi henkeä päivälliselle "Yrjänään ja Korppikotkaan", heti kun he tulisivat Lontooseen, mitä seikkaa herra Pickwick piti aivan varmana merkkinä siitä, että hän oli edellisenä iltana harrastanut jotakin muutakin kuin ruumiinharjoituksia.
"Niin ettäkö koko perhe leikkii joululeikkejä tänä iltana keittiössä, rakas ystävä?" kysyi Sam Emmalta.
"Kyllä, herra Weller", vastasi Emma. "Niin teemme aina jouluiltana. Isäntä ei millään löisi sitä laimin."
"Isäntänne ei näytäkään olevan semmoinen mies, joka löisi mitään laimin", sanoi herra Weller. "En ole milloinkaan nähnyt niin tunteellista ja todella hienoa miestä."
"Niin, sellainen hän on", sanoi lihava poika keskusteluun yhtyen. "Eikö hän kasvatakin mainioita porsaita!"
Lihava nuorukainen vilkuili Samiin silmissään melkein ihmissyöjän verenhimoinen katse ajatellessaan käristettyjä sorkkia ja sianlihakastiketta.
"Kas, oletko vihdoinkin herännyt?" ihmetteli Sam.
Lihava poika nyökkäsi.
"Sanonpa sinulle erään seikan, nuori suursyömäri", virkkoi herra Weller painokkaasti. "Ellet nuku hiukan vähemmän ja liiku hiukan enemmän, saattaa tapahtua, kun vartut mieheksi, että joudut samanlaisiin henkilökohtaisiin vaikeuksiin kuin tapahtui sille entiselle vanhalle herralle, jolla oli tekotukka ja kankipalmikko."
"Miten hänen kävi?" kysyi lihava poika ääni vavisten.
"Kuule, kun kerron", vastasi herra Weller. "Se mies oli niitä kaikkein ruumiikkaimpia syöttiläitä, mitä milloinkaan on lihotettu, oikea paksunen, joka ei ollut vilahdukseltakaan nähnyt varpaitaan neljäänkymmeneenviiteen vuoteen."
"Siunatkoon!" pääsi Emmalta.
"Niin, ei ollut nähnyt varpaitaan, rakas ystävä", vakuutti herra Weller, "ja jos olisit asettanut ihan tarkan kuvan hänen omista jaloistaan hänen eteensä pöydälle, ei hän olisi tuntenut niitä. Niin, hän käveli aina virastoonsa hyvin kauniit kultaiset vitjat riippumassa noin jalan ja neljänneksen verran vatsan alapuolella ja kultakello taskussaan. Se maksoi, en osaa sanoa kuinka paljon, mutta niin paljon kuin kello yleensä voi maksaa — sellainen iso, raskas, pyöreä taskunauris, yhtä paksu kelloksi kuin hän mieheksi, ja naama sen mukainen. 'Sinun olisi parempi olla pitämättä tuota kelloa', sanoivat sen vanhan miehen tuttavat; joku saattaa ryöstää sen sinulta.' — 'Jokohan?' tuumi hän. 'Kyllä varmasti!' vakuuttivat he. 'Oho', sanoi mies. 'Tahtoisinpa nähdä sen varkaan, joka saisi tämän kellon taskustani, sillä enpä helkkari vieköön, saa sitä itsekään pois taskusta, sillä niin lujassa se siellä on', selitti hän 'ja milloin minun on saatava tietää, paljonko kello on, minun on tirkistettävä leipurin myymälään.' No, sitten hän nauroi niin makeasti, että oli haljeta, ja meni ulos päässään kankipalmikkoinen ja puuteroitu peruukki ja kulki Strandia pitkin kellonvitjat riippumassa vielä paljon entistä alempana, ja iso kello oli vähällä puhkaista hänen harmaat polvihousunsa. Koko Lontoossa ei ollut taskuvarasta, jota ei olisi haluttanut nykäistä noista vitjoista, mutta vitjat eivät millään katkenneet eikä kello millään lähtenyt taskusta, niin että varkaat vähitellen väsyivät raahaamaan perässään sellaista painavaa vanhaa herraa pitkin kiveystä, ja hän pääsi rauhassa kotiin ja nauroi niin, että palmikko heilui kuin hollantilaisen kellon heiluri. Vihdoin, kun se vanha herra taas kerran vierittelihe eteenpäin, hän näki taskuvarkaan, jonka tunsi ulkonäöltä, tulevan vastaansa käsi kädessä pienen pojan kanssa, jolla oli hyvin iso pää. 'Tästä tulee hauskaa', sanoi vanha herra itsekseen, 'ne aikovat taas yrittää, mutta siitä ei tule mitään.' Niinpä hän alkoi hihittää hyvin sydämellisesti, kun pieni poika äkkiä hellittää taskuvarkaan kädestä ja syöksyy päätä pahkaa vanhan herran vatsaa vasten, niin että tämä oli taittua kahtia tuskasta. 'Murhaajia!' huusi vanha herra. 'Ei mitään hätää, hyvä herra', sanoi taskuvaras kuiskaten hänen korvaansa. Ja kun hän taas pääsi suoraksi, olivat kello ja vitjat tiessään ja, mikä vielä hullumpaa, vanhan herran ruoansulatus oli siitä lähtien päinmäntyyn aina hänen elämänsä viimeiseen päivään saakka. Juuri niin luulen käyvän sinullekin, nuori lurjus, niin että pidä varasi, ettet tule liian lihavaksi!"
Kun herra Weller oli päättänyt tämän opettavaisen kertomuksen, he lähtivät kaikki kolme isoon keittiöön, jonne koko perhe oli tällä hetkellä kokoontunut jokavuotiseen jouluiltaiseen tapaan, jota ukko Wardlen esivanhemmat olivat ikimuistoisista ajoista noudattaneet.
Keskelle keittiön kattoa oli ukko Wardle omin käsin ripustanut suuren
mistelinoksan, ja tuo oksa antoi heti aihetta mitä viehättävimpään
sekaannukseen ja tunkeilemiseen, jonka keskellä herra Pickwick
otti, niin kohteliaasti että se olisi tuottanut kunniaa ihan itse
lady Tollinglowerin jälkeläiselle, vanhaa rouvaa kädestä, talutti
hänet salaperäisen oksan alapuolelle ja suuteli häntä oikein sirosti
ja kaikkien menojen mukaisesti.[14] Vanha rouva suhtautui tähän
käytännöllisen kohteliaisuuden näytteeseen osoittaen kaikkea sitä
arvokkuutta, joka sopi niin tärkeään ja vakavaan juhlallisuuteen,
mutta nuoremmat naiset, jotka eivät tunteneet niin taikauskoista
kunnioitusta tuota tapaa kohtaan tai kuvittelivat, että suutelon
arvo kohoaa paljon siitä, jos sen saaminen maksaa hiukan vaivaa,
kirkuivat ja vastustelivat ja juoksivat nurkkiin ja uhkailivat ja
tenäilivät ja tekivät vaikka mitä, mutta eivät tietenkään lähteneet
huoneesta, kunnes joku vähemmän urhea herra jo oli luopumaisillaan
yrityksestä. Silloin jokainen tyttö huomasi jatkuvan vastustelun
turhaksi ja suostui mieluisasti suuteloon. Herra Winkle suuteli nuorta
mustasilmäistä neitiä, herra Snodgrass Emilyä, ja herra Weller joka ei
erityisesti välittänyt leikin vaatimuksesta, että täytyi olla oksan
alla, suuteli Emmaa ja muita palvelustyttöjä aina kun sai heidät kiinni
Köyhät sukulaiset taas suutelivat jokaista, tekemättä poikkeusta
edes rumimpiinkaan naisvieraisiin nähden, jotka äärimmäisessä
hämmennyksessään juoksivat suoraan mistelin alle heti kun se oli
ripustettu kattoon, sitä lainkaan huomaamatta. Wardle seisoi selin
uuniin seuraten koko näytelmää mahdottoman tyytyväisenä, ja lihava
poika käytti tilaisuutta hyväkseen omaan käyttöönsä ja muitta mutkitta
nielläkseen hienon piirakan, joka oli huolellisesti pantu syrjään
jotakuta varten.Jo oli huuto päättynyt, kasvot kuumottivat ja kiharat olivat epäjärjestyksessä, ja herra Pickwick seisoi, suudeltuaan vanhaa rouvaa kuten edellä on kerrottu, mistelin alla, katsellen syvän mielihyvän ilme kasvoillaan kaikkea, mitä hänen ympärillään tapahtui, kun mustasilmäinen nuori neiti syöksyi, kuiskailtuaan hetken muitten tyttöjen kanssa, äkkiä esiin, kiersi kätensä herra Pickwickin kaulaan ja suuteli häntä lämpimästi vasemmalle poskelle, ja ennen kuin herra Pickwick oikein ennätti saada selville, mistä oli kysymys, ympäröivät kaikki tytöt hänet ja jokainen suuteli häntä.
Oli huvittavaa nähdä herra Pickwick joukon keskellä, kun häntä ensin
suudeltiin poskelle, sitten nenälle ja lopuksi silmälaseille, ja kuulla
sitä naurunhelinää, joka kaikui joka puolelta, mutta vielä hupaisempaa
oli hiukan myöhemmin nähdä herra Pickwickiä, kun hänet oli tehty
sokeaksi silkkisellä nenäliinalla, nähdä hänen tölmäävän seinään,
haparoivan nurkissa ja kokevan ihan kaikki sokkoleikin salaisuudet mitä
suurimmaksi mielihyväkseen, kunnes hän vihdoin sai kiinni erään köyhän
sukulaisen ja sai sitten itse vältellä sokkoa, mistä hän suoriutui niin
nopsasti ja notkeasti, että se herätti kaikkien läsnäolevien ihailun
ja hyväksymisen. Köyhät sukulaiset saivat kiinni henkilöitä, joiden
he arvelivat siitä pitävän, ja kun leikki alkoi laimeta, joutuivat
he itse kiinni. Kun kaikki olivat väsyneet sokkosillaoloon, alettiin
leikkiä ahnasta rakuunaa,[15] ja kun sormet olivat kylliksi palanneet
ja kaikki rusinat loppuneet, istuuduttiin loimottavan pystyvalkean
ääreen tukevalle illalliselle, johon kuului mahtava juomamalja (hiukan
pienempi kuin pesutuvan iso kuparikattila), jossa kuumat omenat
suhisivat ja kiehuivat houkuttelevan näköisinä viehättävästi poristen,
ja se oli suorastaan vastustamatonta."Tämä", sanoi herra Pickwick katsellen ympärilleen, "tämä on todella viihtyisää".
"Vaihtumaton joulutapamme", vastasi herra Wardle. "Jokainen istuu mukanamme jouluiltana, kuten näette heidät nyt, palvelijat ja kaikki, ja tässä odotamme, kunnes kello lyö kaksitoista ilmoittaakseen joulun saapuneen, ja lyhennämme aikaa panttileikeillä ja vanhoilla tarinoilla. Trundle, poikaseni, kohennapa tulta."
Lukemattomia kirkkaita säkeniä lensi ilmaan, kun halkoja liikuteltiin. Syvänpunainen liekki uhosi voimakasta hehkua, joka tunkeutui huoneen kaukaisimpiinkin nurkkiin ja loi hilpeän loisteensa kaikkien kasvoihin.
"Kuulkaa", sanoi Wardle, "laulu, joululaulu! Laulan teille erään sellaisen paremman puutteessa."
"Hyvä!" huusi herra Pickwick.
"Täyttäkää lasit!" huusi Wardle. "Kestää vielä pari runsasta tuntia, ennenkuin maljan pohja alkaa paistaa juoman kauniin, syvän värin läpi. Kaikki lasit täyteen, ja nyt tulee laulu!"
Näin sanoen hilpeä vanha herra aloitti sen enemmittä mutkitta hyvällä, täyteläisen kaikuvalla äänellä:
Joululaulu.[16]
Kevät laineita lauluni nostaa ei voi:
raekuuroin se kuoleman nurmille toi.
On valhetta sen hymy vallaton:
tuli tuskin — jo kaikonnut kauas on.
Suvi hehkuva suuri on loistossaan,
ei riemuun kutsu se kuitenkaan.
Sen salaman säihkyt ja ukkonen
pois rauhasta syöksevät sydämen.
Monet syksyll' on aarteet ja antimet,
sadot katsoa kauniit ja kultaiset.
Mut kuihtuvat lehdet kuolemaa
ja murhetta mieleeni kuiskuttaa.
Ei, Joululle laulan, se paras on,
sen juhlakutsu on valheeton.
Se riemun antaa, se aarteet tuo,
pois vierivät murheet, kun astuu se luo.
Siks Joulun maljaamme emmekö nyt
näin joisi, kun mieli on lämmennyt:
Oot tervetullut, sa kuningas,
nyt köyhinkin riemun on valtias!Tälle laululle osoitettiin meluisaa suosiota, sillä ystävät ja sukulaiset ovat kiitollista kuulijakuntaa, ja etenkin köyhät sukulaiset olivat ihan haltioissaan ihastuksesta. Taas lisättiin puuta tuleen ja taas kiersi juoma.
"Kylläpä sataa lunta!" sanoi eräs rengeistä hiljaa.
"Sataako lunta?" sanoi Wardle.
"Kolea, kylmä ilta, herra", selitti mies, "ja on noussut tuuli, joka ajaa lunta pitkin peltoja paksuna, vaaleana pilvenä."
"Mitä Jem sanoo?" kysyi vanha rouva. "Onko jotakin hullusti?"
"Ei! ei äiti", rauhoitti Wardle. "Hän sanoo, että ulkona on lumipyry ja jäätävän kylmä viima. Pitäisihän sen kuulua siitä, kuinka uuninpiipuissa kohisee."
"Vai niin", sanoi vanha rouva. "Juuri sillä lailla tuuli ja samalla tavalla satoi lunta monta vuotta sitten, muistaakseni juuri viisi vuotta ennen kuin isäsi kuoli. Oli jouluaattokin, ja muistan, että hän samana iltana kertoi meille tarinan peikoista, jotka veivät mukaansa vanhan Gabriel Grubin."
"Tarinan mistä?" kysyi herra Pickwick.
"Ei mistään, ei mistään", vastasi Wardle, "vanhasta haudankaivajasta vain, jonka lapselliset ihmiset täällä luulevat peikkojen vieneen mukanaan".
"Luulevat!" huudahti vanha rouva. "Onko olemassa ketään, joka on kyllin rohkea ollakseen uskomatta sitä? Luulevat! Etkö ole kuullut jo lapsena ollessasi, että peikot veivät hänet mukaansa, ja etkö muka tiedä, että niin kävi?"
"No niin, äiti, veivät, veivät, jos niin haluat", sanoi Wardle nauraen. "Peikot veivät hänet mukaansa, Pickwick, ja sillä hyvä!"
"Eipä niinkään", sanoi herra Pickwick, "ei ole sillä hyvä, sillä minun täytyy saada tietää, kuinka ja miksi ja kaikki muukin."
Wardle hymyili, kun kaikki päät kumartuivat eteenpäin kuuntelemaan, ja taas jaellessaan juomaa runsain määrin hän nyökkäsi herra Pickwickin terveydeksi ja aloitti seuraavasti...
Mutta siunatkoon toimittajan-sydäntämme, kuinka pitkään lukuun olemmekaan kietoutuneet! Olimme täydellisesti unohtaneet sellaiset vähäpätöiset rajoitukset kuin luvut, sen vakuutamme juhlallisesti. Niinpä annammekin peikoille oivallisen vauhdin uudessa luvussa. Selvä reitti, eikä liikaa suosiota peikoille, hyvät naiset ja herrat!
29. luku.
TARINA PEIKOISTA, JOTKA VARASTIVAT HAUDANKAIVAJAN.
Vanhassa luostarikaupungissa, jossakin näillä kulmilla, hyvin kauan sitten — niin kauan sitten, että tarina on varmasti tosi, koska isoisämme isoisät ehdottomasti uskoivat sen todeksi — toimi kirkkomaalla suntio ja haudankaivaja Gabriel Grub. Siitä, että mies on haudankaivaja ja aina kuolevaisuuden ilmiöiden näkijänä, ei suinkaan tarvitse olla seurauksena, että hän olisi yrmeä ja raskasmielinen henkilö. Hautajaisasiamiehemme ovat mitä hilpeimpiä ihmisiä, ja minulla oli kerran kunnia olla läheinen tuttava ruumiinkantajan kanssa, joka yksityiselämässään, toimensa ulkopuolella oli niin hullunkurinen ja ilomielinen veitikka kuin ikinä kukaan sellainen, joka renkuttelee reipasta laulua muistin milloinkaan pettämättä taikka nielaisee kurkkuunsa hyvän oluttuopin sisällön pysähtymättä henkeä vetämään. Mutta huolimatta näistä vastakohtaa osoittavista tosiseikoista oli Gabriel Grub ilkeämielinen, tökerö ja äreä hyypiä, jörö, erakkomainen mies, joka ei seurustellut kenenkään muun kuin itsensä ja vanhan koripullon kanssa joka sopi hänen laajaan syvään liivintaskuunsa, mies, joka silmäili kaikkia häntä lähestyviä iloisia kasvoja niin kieroon, ilkeästi ja pahantuulisesti, että oli vaikea kohdata häntä tuntematta oloaan epämiellyttäväksi.
Kerran jouluaattona, hiukan ennen hämärän tuloa, Gabriel otti olalleen lapionsa, sytytti lyhtynsä ja lähti kohti vanhaa hautausmaata, sillä hänen oli kaivettava hauta valmiiksi ennen aamua, ja tuntien olevansa hyvin alakuloinen hän arveli, että mieliala paranisi, jos hän aloittaisi työnsä heti. Kun hän kulki tietänsä, vanhaa katua, hän näki loimuavien tulien hohteen vanhojen talojen ikkunoista ja kuuli takan ääreen kokoontuneiden ihmisten äänekkään naurun ja iloiset huudot. Hän huomasi valmisteltavan seuraavan päivän oivia aterioita ja tunsi kaikki herkulliset hajut niiden pöllähdellessä keittiönikkunoista pilven tavoin. Kaikki tuo oli sappea ja etikkaa Gabriel Grubin sydämelle, ja missä lapsiparvia juoksi kadulle taloista, saaden, ennen kuin ehtivät kolkuttaa naapurin ovelle, vastaansa ja ympärilleen hyörimään puolikymmentä kaltaistaan pikku veitikkaa, joiden kanssa he sitten tunkeutuivat portaita ylös viettämään iltaansa joululeikein, siellä Gabriel hymyili synkästi ja puristi lujemmin lapionsa vartta ajatellen tuhkarokkoa, tulirokkoa, kurkkumätää, hinkuyskää ja monia muita samanlaisia lohdullisia asioita.
Tämän onnellisen mielentilan vallassa Gabriel kömpi eteenpäin vastaten lyhyellä, äkeällä mörähdyksellä naapureittensa iloisiin tervehdyksiin, kun heitä silloin tällöin sattui tulemaan häntä vastaan, kunnes kääntyi pimeälle puistotielle, joka vei kirkkomaalle. Olipa Gabriel oikein toivonutkin pääsevänsä pimeälle tielle, sillä se oli, ylimalkaisesti sanoen soma, synkkä, surullinen paikka, jonne kaupungin asukkaat eivät juuri välittäneet mennä muulloin kuin kirkkaassa päivänvalossa ja auringonpaisteessa. Senpä vuoksi hänen närkästyksensä ei ollut suinkaan vähäinen, kun hän kuuli pienen poikaviikarin kirkuvan jotakin sievää laulua iloisesta joulusta tässä hänen pyhäkössään, jota hamasta vanhan luostarin päivistä ja kaljupäiden munkkien ajoista saakka oli nimitetty Ruumisarkkukujaksi. Kun Gabriel jatkoi matkaansa ja ääni läheni, hän huomasi laulajan pieneksi pojaksi, joka kiiruhti eteenpäin mennäkseen jonnekin pientenlastenkutsuihin vanhojen katujen varsille ja joka hoilasi, osaksi pitääkseen itselleen seuraa ja osaksi varustautuakseen tilaisuuteen, laulua niin kovasti kuin keuhkot suinkin kestivät. Gabriel odotti, kunnes poika tuli luo, veti hänet sitten tiepuoleen ja löi häntä lyhdyllään päähän viisi, kuusi kertaa opettaakseen häntä hillitsemään ääntään. Ja kun poika kiiruhti pois pidellen päätään ja laulaen ihan toisenlaista säveltä, naureskeli Gabriel Grub hyvin sydämellisesti itsekseen ja astui kirkkomaalle sulkien portin perästään.
Hän otti takin yltään, asetti lyhtynsä maahan, hyppäsi puolivalmiiseen hautaan ja työskenteli siinä tunnin verran oikein innokkaasti. Mutta maa oli routaantunut pakkasessa, eikä ollut ollenkaan helppo murtaa sitä ja heittää ylös kuopasta ja vaikka kuu paistoikin, se oli vielä ihan kapeana sirppinä ja soi hyvin niukalti valoa haudalle, joka oli kirkon varjossa. Aina ennen olisivat tuollaiset vastukset saaneet Gabriel Grubin hyvin synkäksi ja surkeaksi, mutta hän oli niin hyvillään, kun oli saanut keskeytetyksi pikku pojan laulun, että hän vähät välitti siitä, että urakka sujui hitaasti, ja katseli hautaa, lopetettuaan työnsä siltä illalta, yrmeän tyytyväisenä ja hyräillen tavaroitaan kootessaan:
Näin vuoteen sulle ma valmistan:
sa maassa saat unen, unen ihanan.
Kivi alla on pääs, kivi peittona myös,
maa viihtävä on sinun pitkät yös! —
on täyttynyt, täyttynyt työs."Hoh-hoh!" nauroi Gabriel Grub istuutuessaan litteälle hautakivelle, joka oli hänen mieluisin lepopaikkansa, ja kaivoi esiin koripullonsa: "Ruumisarkku jouluksi. Joululipas. Hoh-hoh! Hoh-hoh!"
"Hoh-hoh! Hoho-hoh!" kertasi ääni, joka kuului ihan hänen läheltään.
Gabriel vaikeni hiukan hätääntyneenä juuri ollessaan kohottamassa koripulloa huulilleen ja katseli ympärilleen. Vanhin hauta lähettyvillä oli yhtä hiljainen ja rauhallinen kuin hautausmaa kuun kalpeassa valossa. Kylmä huurre väikkyi hautakivillä ja säihkyi kuin jalokivinä vanhan kirkon kivisissä uurteissa. Lumi lepäsi kovana ja hauraana maassa ja levitti tiheässä lepäävien hautakumpujen ylle niin valkoisen ja sileän peitteen, että näytti siltä kuin siinä olisi levännyt ruumiita vain käärinliinat peittonaan. Ei pieninkään melu häirinnyt juhlallisen maiseman syvää rauhallisuutta. Äänikin näytti paleltuneen, kaikki oli kylmää ja hiljaista.
"Se oli vain kaiku", sanoi Gabriel Grub kohottaen taas pullon huulilleen.
"Ei ollut!" sanoi syvä ääni.
Gabriel hypähti jaloilleen ja seisoi kuin paikalleen juurtuneena ällistyksissään ja kauhuissaan, sillä hänen silmänsä sattuivat olentoon, joka sai hänen verensä hyytymään.
Ihan lähellä häntä istui korkealla hautakivellä ihmeellinen ylimaallinen ilmiö, jonka Gabriel heti huomasi tähän maailmaan kuulumattomaksi. Pitkät, omituisenmuotoiset jalkansa, jotka olisivat saattaneet ulottua maahan, se oli vetänyt käppyrään ja pannut ristiin merkillisellä, oudolla tavalla, olion jäntevät käsivarret olivat paljaat, ja kädet lepäsivät polvilla. Lyhyen, pyöreän ruumiin ympärillä sillä oli tiukasti kierrettynä pienillä tupsuilla koristeltu viitta, lyhyt takintapainen heilui selässä, ja kaulus oli leikattu omituisille kulmille, joita peikko käytti kaula- tai nenäliinan asemesta, ja kengät kiertyivät varpaita ylös päättyen pitkiin kärkiin. Päässään kummituksella oli leveälierinen piippalakki, jota koristi yksinäinen sulka. Hattua peitti valkoinen huurre, ja peikko oli sen näköinen kuin olisi hyvin mukavasti istunut samalla hautakivellä pari-, kolmesataa vuotta. Se istui ihan liikkumatta, kieli riippui ulkona kuin pilkaten, ja se irvisteli Gabriel Grubille niin kuin vain peikko kykenee irvistelemään.
"Se ei ollut kaiku", sanoi peikko.
Gabriel Grub oli jähmettynyt kauhusta eikä kyennyt vastaamaan mitään.
"Mitä sinä teet täällä jouluaattona?" kysyi peikko ankarasti.
"Tulin kaivamaan hautaa, armollinen herra", änkytti Gabriel Grub.
"Kuka mies kävelee hautojen keskellä hautausmailla tällaisena iltana kuin tämä?" huusi peikko.
"Gabriel Grub! Gabriel Grub!" huusivat hurjat äänet kuorossa, joka tuntui täyttävän koko hautausmaan. Gabriel katseli pelokkaana ympärilleen — mutta mitään ei näkynyt.
"Mitä sinulla on pullossasi?" kysyi peikko.
"Hollantilaista viinaa, armollinen herra", vastasi haudankaivaja vavisten pahemmin kuin konsanaan, sillä hän oli ostanut sen salakuljettajilta, ja hän ajatteli, että tuo kyselijä mahdollisesti kuului peikkojen tullivartiostoon.
"Kuka juo hollantilaista viinaa yksin kirkkomaalla, tällaisena iltana kuin tämä?" kysyi taas peikko.
"Gabriel Grub! Gabriel Grub!" huusivat hurjat äänet.
Peikko katseli ilkeästi kulmiensa alta säikähtynyttä haudankaivajaa ja huudahti sitten ääntään korottaen:
"Ja kuka siis on meidän oikeutettu ja lainmukainen saaliimme?"
Tähän kysymykseen näkymätön kuoro vastasi niin voimallisesti, että se kaikui kuin monien kuorolaulajien ääni kirkon mahtavien urkujen kohinan säestämänä, joka rajun tuulen mukana tuntui kantautuvan haudankaivajan korviin ja taas kuolevan pois häipyessään kaukaisuuteen, mutta vastauksen kerto oli aina sama:
"Gabriel Grub! Gabriel Grub!"
Peikko nauroi vielä entistään leveämpää naurua virkkaessaan:
"Mitä sinulla on sanottavaa tähän, Gabriel?"
Haudankaivaja haukkoi henkeään.
"Mitä ajattelet tästä, Gabriel?" sanoi peikko taas heittäen koipensa ilmaan molemmin puolin hautakiveä ja katsellen kenkiensä ylöspäin koukistuvia kärkiä, ikään kuin ne olisivat olleet kaikkein kuosikkain Wellington-saapaspari koko Bond Streetillä.
"Tuo... tuo on... hyvin omituista, armollinen herra", vastasi haudankaivaja puolikuolleena pelosta, "hyvin omituista ja sukkelaa, mutta luulenpa, että palaan lopettamaan työni, jos armollinen herra suvaitsee."
"Työsi!" toisti peikko, "minkä työn?"
"Haudan, hyvä herra, kaivan hautaa", soperteli Gabriel.
"Vai haudan?" virkkoi peikko. "Kuka kaivaa hautaa silloin, kun kaikki muut ihmiset ovat iloisia, ja vielä nauttii mokomasta?"
Taas vastasivat salaperäiset äänet:
"Gabriel Grub! Gabriel Grub!"
"Pelkäänpä, että ystäväni kaipaavat sinua, Gabriel", sanoi peikko työntäen kielensä yhäkin ulommaksi leualleen — ja mitä merkillisin kieli se olikin! — "Pelkään, että ystäväni kaipaavat sinua, Gabriel", sanoi peikko taas.
"Teidän luvallanne, armollinen herra", selitteli kauhun valtaama haudankaivaja, "en luule niiden kaipaavan minua. Nehän eivät tunne minua. En luule, että nuo herrat ovat minua nähneetkään."
"Ovat kyllä", vastasi peikko, "tunnemme kyllä miehen, jolla on äreät kasvot ja ilkeä katse, joka kulki tänään kaduilla iskien pahat silmänsä lapsiin ja puristaen hautauslapiotaan sitä kovemmin. Tunnemme miehen, joka löi poikaa sydämensä kadehtivassa ilkeydessä, koska poika kykeni olemaan iloinen, mutta hän ei. Tunnemme hänet, tunnemme hänet."
Tässä peikko päästi äänekkään, kimeän naurun, johon kaiku vastasi kaksikymmenkertaisena, ja heittäen koipensa ilmaan seisoi päällään tai pikemmin piippalakkinsa huipun varassa hautakiven kapean yläreunan päällä, kunnes heitti hämmästyttävän notkean kuperkeikan suoraan haudankaivajan jalkojen juureen, ja siihen se asettui sellaiseen asentoon, jollaisessa räätälit tavallisesti istuvat työpöydällään.
"Pel... pelkään, että minun täytyy lähteä pois, armollinen herra", sanoi haudankaivaja yrittäen päästä liikkeelle.
"Lähteäkö pois meidän luotamme!" virkkoi peikko. "Gabriel Grub aikoo lähteä pois luotamme! Hoh, hoh, hoo!"
Peikon nauraessa huomasi haudankaivaja kirkkaan valon hetkeksi välähtävän kirkon ikkunoista ikään kuin koko rakennus olisi ollut valaistu. Valo hävisi, urut soittivat raikasta säveltä, ja kokonaisia peikkojoukkoja, ihan saman näköisiä, tulvi kirkkomaalle ja alkoi hypätä pukkia hautakivillä pysähtymättä hetkeksikään hengähtämään ja loikaten kaikkein korkeimpienkin yli, toisen toisensa perästä, ihmeellisen näppärästi. Ensimmäinen peikko oli kaikkein hämmästyttävin juoksija, eikä yksikään muu kyennyt pääsemään lähellekään häntä. Äärimmäisessä pelossaankaan ei haudankaivaja saattanut olla huomaamatta, että kun muut tyytyivät hyppäämään tavallisen kokoisten hautakivien yli, ensimmäinen harppoi perhehautojenkin, rauta-aitojen ja esteiden yli yhtä helposti.
Vihdoin saavutti leikki kaikkein jännittävimmän käänteensä, urut soivat entistä kiihkeämmin ja peikot juoksivat entistä kiireemmin kääriytyen kokoon, kierien suinpäin maassa ja hypellen hautakivien yli kuin jalkapallot. Haudankaivajan aivot tuntuivat pyörivän yhtä nopeasti kuin peikot, joita hän katseli, hänen jalkansa horjahtelivat, ja kummitukset kiitivät hänen silmiensä ohi, kunnes näiden kuningas äkkiä syöksyi häntä kohti, laski kätensä hänen kaulukselleen ja vaipui hänen mukanaan maan alle.
Kun Gabriel Grub sai aikaa vetää henkeään, joka tässä kiireessä menossa oli hetkeksi salpautunut, hän huomasi olevansa paikassa, joka näytti olevan laaja kellari. Joka taholla vilisi rumia ja ilkeitä peikkoja ja menninkäisiä. Huoneen keskellä, korokkeella, istui hänen hautausmaalla ensinnä näkemänsä, ja Gabriel Grub näki olevansa ihan tämän lähellä kykenemättä liikkumaan.
"Kylmä ilma tänä yönä", sanoi peikkojen kuningas. "Kovin kylmä. Tuokaapa tänne lasi jotakin lämmintä!"
Käskyä totellen hävisi heti puolikymmentä peikkovirkailijaa, joita Gabriel Grub heidän kasvoillaan olevan ainaisen hymyn vuoksi arveli hovimiehiksi. He palasivat tuokiossa mukanaan pikarillinen nestemäistä tulta, jonka he ojensivat kuninkaalle.
"Ahaa!" huudahti peikko, jonka posket ja kurkku muuttuivat läpinäkyviksi, kun hän nieli liekit, "tämäkös lämmittää! Tuokaa tuoppi samaa ainetta Gabriel Grubillekin."
Turhaan haudankaivajaparka koetti selittää, että hänellä ei ollut tapana juoda lämmintä illalla. Peikko piteli häntä kiinni ja toinen kaatoi hehkuvan nesteen hänen kurkkuunsa. Sitten koko seurue kirkui naurusta, kun hän ryki ja päristeli ja pyyhki pois kyyneleitä, joita runsaasti valui hänen silmistään hänen niellessään tuota polttavaa nestettä.
"Ja nyt", sanoi kuningas kuin kurillaan pistäen piippalakkinsa suipon kärjen haudankaivajan silmään aiheuttaen hänelle mitä kipeintä tuskaa, "ja nyt näyttäkää tälle surkealle, kateelliselle miehelle eräitä tauluja suuresta varastostamme."
Kun peikkokuningas oli sen sanonut, alkoi paksu pilvi, joka oli verhonnut luolan peränurkkaa, vähitellen hälvetä ja paljasti nähtäväksi kuin jossakin kaukana olevan pienen ja puutteellisesti varustetun, mutta sievän ja siistin huoneiston. Joukko pieniä lapsia oli kokoontunut kirkkaan tulen ääreen riippuen äitinsä hameessa ja hyörien hänen tuolinsa ympärillä. Äiti nousi silloin tällöin ja veti syrjään ikkunaverhon ikään kuin katsellakseen jotakin odotettua, yksinkertainen ateria oli jo valmiina pöydällä ja nojatuoli asetettu tulen ääreen. Ovelta kuului kolkutus, äiti aukaisi sen, ja lapset pyörivät hänen ympärillään ja taputtivat käsiään ilosta, kun isä tuli sisään. Mies oli märkä ja väsynyt ja puisteli lunta vaatteistaan, kun lapset kerääntyivät hänen ympärilleen, ottivat hänen päällystakkinsa, hattunsa, keppinsä ja hansikkaansa puuhakkaassa innossaan ja juoksivat viemään ne pois. Sitten hän istuutui aterialleen tulen ääreen, lapset kiipeilivät hänen polvillaan, ja äiti istui hänen rinnallaan. Kaikki näytti huokuvan onnea ja hupaisuutta.
Mutta näky muuttui melkein huomaamatta. Näyttämö vaihtui pieneksi makuuhuoneeksi, missä sievin ja nuorin lapsista makasi kuolemaisillaan. Ruusut olivat paenneet hänen poskiltaan ja valo hänen silmistään, ja juuri kun haudankaivaja katseli häntä niin osanottavasti, ettei hän ollut moista milloinkaan ennen tuntenut, lapsi kuoli. Hänen pienet veljensä ja sisarensa kokoontuivat pienen vuoteen ääreen ja tarttuivat hänen hentoon, nyt niin kylmään ja raskaaseen käteensä, mutta säpsähtivät kosketusta ja katselivat kauhuissaan hänen lapsellisia kasvojaan, sillä niin rauhallinen ja tyyni kuin hän olikin ja niin syvässä levossa ja turvassa kuin kaunis lapsi näytti lepäävänkin, he näkivät, että se oli kuollut, ja tiesivät, että se nyt oli enkeli, joka katseli heitä ylhäältä ja siunasi heitä kirkkaasta ja onnellisesta taivaasta.
Taas kulki kevyt pilvi kuvan yli ja aihe muuttui. Isä ja äiti olivat nyt vanhoja ja avuttomia, ja heidän ympärillään olevien lapsien luku oli vähentynyt enemmän kuin puoleen. Mutta tyytyväisyys ja hilpeys asui jokaisen kasvoilla ja loisti kaikkien silmistä heidän kokoontuessaan valkean ympärille kuuntelemaan ja kertoilemaan vanhoja tarinoita menneiltä ajoilta. Verkkaan ja rauhallisesti vaipui isä hautaan, ja pian sen jälkeen seurasi hänen huoliensa ja vaivojensa jakaja häntä ikuisen levon maille. Harvat jälkeenjääneet polvistuivat heidän hautojensa ääressä ja kastelivat sitä peittävää vihreää nurmikkoa kyynelillään. Sitten he nousivat ja lähtivät pois suruisina ja totisina, mutta ei katkerin huudoin eikä epätoivoisesti valitellen, sillä he tiesivät, että he taas kerran kohtaisivat toisensa, ja vielä kerran he lähtivät maailman hyörinään, ja heidän tyytyväisyytensä ja hilpeytensä palasi. —Taas pilvi levisi kuvan yli ja peitti sen haudankaivajan katseilta.
"Mitä sinä ajattelet kaikesta tästä?" kysyi peikko kääntäen leveät kasvonsa Gabriel Grubia kohti.
Gabriel mutisi jotakin siihen suuntaan, että se oli kovin somaa, ja näytti olevan hiukan häpeissään, kun peikko loi tuliset silmänsä häneen.
"Sinä olet kurja mies!" sanoi peikko syvästi halveksivasti. "Sinä..." Hän näytti aikovan lisätä jotakin, mutta harmi tukahdutti hänen äänensä, niin että hän kohotti toisen hyvin taipuisan jalkansa, heilutteli sitä vähän aikaa päänsä päällä ollakseen varma maalistaan ja antoi Gabriel Grubille oikein aikamoisen potkun. Samassa kaikki peikot kokoontuivat, aivan kuin olisivat tätä merkkiä odottaneet, haudankaivajaraukan ympärille ja potkivat häntä armottomasti, sen maan päällä vallitsevan hovimiesten vakiintuneen ja muuttumattoman ajatustavan mukaan, että on potkaistava sitä, jota kuningas potkaisee, ja syleiltävä sitä, jota tämä syleilee.
"Näyttäkää hänelle lisää!" käski peikkojen kuningas.
Näiden sanojen johdosta pilvi hajosi ja katseelle paljastui rehevä ja kaunis maisema — siellä on vielä tänäkin päivänä samanlainen puolen mailin päässä luostarikaupungista. Aurinko paistoi kirkkaalta, siniseltä taivaalta, vesi kimalteli sen säteissä, puut näyttivät tavallista vihreämmiltä ja kukkaset raikkaammilta sen virkistävän voiman vaikutuksesta. Vesi virtasi suloisesti solisten, puut suhisivat lauhassa tuulen leyhkässä, joka kuiskaili niiden lehvistössä, linnut lauloivat oksilla ja kiuru liverteli korkealla tervetuliaisensa aamulle. Niin, oli tosiaan aamu, kesän kirkas, tuoksuva aamu, vähäisinkin lehti, pieninkin ruohonkorsi uhosi elämää. Muurahainen ryömi jokapäiväisiin puuhiinsa, perhonen liihotteli ja välkkyi auringon lämpimissä säteissä, lukemattomat hyönteiset levittelivät läpikuultavia siipiään ja nauttivat lyhyestä, mutta onnellisesta elämästään. Ihminen asteli tietänsä mieli tuon kauniin näyn ylentämänä, ja kaikki oli kirkkautta ja loistoa.
"Sinä olet kurja mies!" sanoi peikkojen kuningas vieläkin halveksivammalla äänellä kuin ennen. Ja taas peikkojen kuningas keikautti jalkaansa, taas se kopsahti haudankaivajan olkaan, ja taas palvelevat peikot noudattivat ruhtinaansa esimerkkiä.
Monta kertaa pilvi saapui ja poistui, ja monta läksyä se opetti Gabriel Grubille, joka katseli kaikkea, vaikka hänen olkapäätänsä särki peikkojen monista potkuista, niin innokkaasti, ettei sitä mikään voinut häiritä. Hän näki, kuinka ihmiset tekivät ankarasti työtä ja ansaitsivat niukan leipänsä otsansa hiessä, mutta olivat iloisia ja onnellisia, ja että kaikkein tietämättömimmällekin luonnon lempeät kasvot olivat milloinkaan ehtymättömänä ilon ja riemun lähteenä. Hän näki sellaisten, jotka oli kasvatettu ylellisyydessä ja hellästi hoivailtu, olevan rohkeita koettelemuksissa ja voittavan kärsimykset, jotka olisivat musertaneet monen karkeasyisemmän, koska heillä oli omassa rinnassaan onnen, tyytyväisyyden ja rauhan siemen. Hän näki naisten, Jumalan luomista heikompien ja arimpien, useimmin suoriutuvan voittajina suruista, vastoinkäymisistä ja puutteesta, ja hän huomasi sen johtuvan siitä, että heilläkin piili sydämessä kuin ehtymätön lähteensilmä antaumusta ja rakkautta. Mutta ennen kaikkea hän näki miesten, sellaisten kuin hän itse, jotka irvistelivät muiden ilolle ja mielihyvälle, olevan pahinta rikkaruohoa maan pinnalla, ja asettaen maailman hyvät puolet pahojen vastapainoksi hän päätyi siihen johtopäätökseen, että maailma oli kaikesta huolimatta sangen soma ja kelvollinen. Hän oli tuskin ehtinyt tähän ajatukseen, kun pilvi, joka oli levinnyt viimeisen taulun eteen, tuntui huumaavan hänen aistinsa ja tuutivan hänet lepoon. Yksi kerrallaan peikot hävisivät näkyvistä, ja kun viimeinen katosi, hän vaipui uneen.
Päivä oli jo valjennut, kun Gabriel Grub heräsi ja huomasi makaavansa litteällä hautakivellä kirkkomaalla, koripullo tyhjänä vieressään ja päällystakki, lapio ja lyhty, kaikki valkeina yön huurteesta, hujan hajan siellä täällä maassa. Kivi, jolla hän ensimmäiseksi oli nähnyt peikon istuvan, kohosi komeana ja suorana hänen edessään, ja hauta, jota hän edellisenä iltana oli kaivanut, oli lähistöllä. Ensiksi hän alkoi epäillä seikkailunsa todenperäisyyttä, mutta olkapäässä tuntuva pistävä kipu hänen yrittäessään nousta sai hänet vakuuttumaan siitä, etteivät peikkojen potkut olleet mielikuvitusta. Hän hämmästyi kyllä, kun ei nähnyt lainkaan jalanjälkiä lumessa, jossa peikot olivat hyppineet pukkia hautakivillä, mutta hän mukautui pian tähän tosiseikkaan muistaessaan, että peikot, jotka ovat henkiä, eivät saatakaan jättää näkyviä jälkiä. Niinpä Gabriel Grub kiipesi jaloilleen niin hyvin kuin selkää vihlovalta kivulta taisi, puhdisti huurteen takistaan, pisti sen päälleen ja käänsi kasvonsa kaupunkia kohti.
Mutta hän oli nyt muuttunut mies eikä voinut palata paikkaan, missä tehtäisiin pilaa hänen katumuksestaan eikä uskottaisi hänen mielenmuutostaan. Hän epäröi muutaman minuutin ja kääntyi sitten pois kulkeakseen minne hyvänsä ja hankkiakseen leipänsä muualta.
Lyhty, lapio ja koripullo löytyivät päivällä hautausmaalta. Haudankaivajan katoamista harkittiin aluksi jos millä lailla, mutta pian päästiin yksimielisyyteen siitä, että peikot olivat vieneet hänet pois; eipä puuttunut luotettavia todistajiakaan, jotka olivat selvästi nähneet hänen kiitävän ilmassa toissilmäisen pähkinänruskean hevosen selässä, jolla oli takajalat kuin leijonalla ja karhun häntä. Vihdoin tämä kaikki uskottiin hartaasti, ja uuden haudankaivajan oli tapana näyttää pientä korvausta vastaan uteliaille isoa kirkon tuuliviiristä lohjennutta kappaletta, jonka samainen hevonen oli vahingossa potkaissut irti ilmaretkellään ja jonka hän itse oli löytänyt hautausmaalta vuotta, paria myöhemmin.
Pahaksi onneksi nämä tarinat kärsivät hiukan siitä, että Gabriel Grub itse odottamatta palasi kylään kymmenen vuotta myöhemmin ryysyisenä, tyytyväisenä, leinin syömänä ukkona. Hän kertoi tarinansa papille ja pormestarillekin, ja aikaa voittaen sitä alettiin pitää historiallisena tapahtumana, ja sellaisena se on säilynyt meidän päiviimme saakka. Ne, jotka olivat uskoneet tuuliviirijutun ja siten huomanneet kerran olleensa aiheettoman herkkäuskoisia, eivät suinkaan helpolla ottaneet uskoakseen mitään nyt, ja he näyttivät nyt niin viisailta kuin osasivat, kohauttelivat olkapäitään, näpäyttivät otsaansa ja mutisivat jotakin sentapaista, että Gabriel Grub oli juonut kaiken hollantilaisen viinansa ja sitten nukahtanut litteälle hautakivelle, ja he koettivat selittää sitä, mitä hän oli ollut näkevinään luolassa, väittämällä että hän oli vain nähnyt maailmaa ja siitä viisastunut. Mutta tätä mielipidettä ei milloinkaan suosittu, vaan se unohtui vähitellen, ja olipa asianlaita miten hyvänsä, tästä tarinasta on, kun Gabriel Grub kärsi luuvaloa elämänsä loppuun saakka, ainakin yksi opetus: Jos mies on äreä, juo ja polttelee yksinään joulun aikana, hänen on oltava selvillä siitä, ettei hänellä ole siitä mitään iloa, olipa juoma miten hyvää tahansa tai vaikka niinkin kamalaa kuin se, jota Gabriel Grub maistoi peikkojen luolassa.
Viiteselitykset:
[1] Perpetual Vice-President — Member Pickwick club. (Pysyvä
varaesimies, Pickwick-Kerhon jäsen).[2] General Chairman — Member Pickwick club. (Yliesimies,
Pickwick-Kerhon jäsen.)[3] Hampsteadin lammikot ovat aivan lähellä Lontoota.
[4] Kaarle I. mestattiin palatsin ikkunan eteen asetetulla lavalla.
(Suom. huom.).[5] Merkillinen esimerkki Jinglen ennustamiskyvystä ja
mielikuvituksesta, kun ottaa huomioon, että keskustelu tapahtui v. 1827
ja vallankumous v, 1830. (Tekijä.)[6] Robinson Crusoen oikea nimi! (Suom.).
[7] Teos ilmestyi aluksi sanomalehden jatkoromaanina. (Suom.).
[8] Suoment. Arvi Kivimaa.
[9] Esq. = esquire, alkuaan merkinnyt läh. aseenkantaja, ritari, nyk.
arvonimenä nimen jäljessä. (Suom.).[10] Bagatelle-peliä pelataan pöydällä, jonka toisessa,
puolipyöreässä päässä on yhdeksän reikää. Pelissä käytetyt pallot
sysätään sauvalla pöydän vastakkaisesta päästä. Samaa nimeä käytetään
joskus biljardin muunnoksesta, joka tunnetaan myös puoli-biljardin
('semi-billiards') nimisenä.[11] Big wig = suuri peruukki. Englantilaiset tuomarit käyttävät
virassa ollessaan tekotukkaa. Suom.[12] Säkeitä kuparipotulle. Oi Pottu, jos olisit tiennyt, kuinka
petolliseksi vaimosi on tullut, niin olisit, kun kuulit hääkellojen
soivan, vannon sen, — tehnyt sen, mitä et enää voi korjata: olisit
luovuttanut hänet W——lle.[13] Ns. Inns of Court Lontoossa olivat alkuaan lainopillisia
oppilaitoksia, joissa opiskelijat saivat asunnon ja ravinnon ja joissa
he harjoittelivat väittelyä ja kuuntelivat luentoja. Vaikk'eivät
ne enää olekaan opetuslaitoksia, täytyy jokaisen asianajajaksi
(hamsteriksi) aikovan, todistaa asuneensa jonkin aikaa tällaisessa
innissä. Monella asianajajalla on nyt toimistonsa siellä. (Suom.)[14] Leikin ajatus on sellainen, että se, joka saa naisensa vedetyksi
oksan alle, saa suudella häntä.[15] Leikissä koetetaan siepata rusinoita sormin kuumasta nesteestä.
[16] Suom. Arvi Kivimaa.