[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fL0o-a1IXOVlCiQiNnwIkKDo-ugCqVxvySZm6T1LslSA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2690,"Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit I","Dickens, Charles",1812,1870,"2690-dickens-charles-pickwick-kerhon-jalkeenjaaneet-paperit-i","2690__Dickens_Charles__Pickwick-kerhon_jälkeenjääneet_paperit_I",null,"romaani",[],[],"fi",1837,1932,114461,751090,true,[],[],[],"Dickensin esikoisromaani seuraa herra Pickwickin ja hänen kerhotovereidensa humoristisia matkoja ja seikkailuja 1830-luvun Englannissa. Kerhon jäsenet raportoivat havaintojaan ja kohtaamisiaan kirjeitse, joutuen usein koomisiin väärinkäsityksiin ja yhteiskunnallisiin kommelluksiin.","Charles Dickensin Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit I'' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 2690. E-kirja on public domainissa koko EU:n\nalueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja\nlevityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Sirkku-Liisa Häyhä-Karmakainen ja Projekti Lönnrot.","PICKWICK-KERHON JÄLKEENJÄÄNEET PAPERIT I\n\nKirj.\n\nCharles Dickens\n\n\nSuomentanut\n\nEino Palola\n\n\n\n\n\nPorvoo • Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1932.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA\n\n\n\n\n1. luku.\n\nPICKWICKILÄISET.\n\n\nEnsimmäinen pimeyden hälventävä valonsäde, joka muuttaa häikäiseväksi\nhohteeksi sen hämäryyden, johon kuolemattoman Pickwickin julkisen\nuran aikaisemmat vaiheet näyttävät olleen verhoutuneina, loistaa\nlukijalle Pickwick-kerhon pöytäkirjojen seuraavasta kohdasta. Näiden\npapereiden julkaisija tuntee mitä suurinta iloa saadessaan asettaa\nne lukijoittensa eteen todisteiksi siitä huolellisesta tarkkuudesta,\nväsymättömästä ahkeruudesta ja terävästä arvostelukyvystä, joka on\njohtanut häntä tässä hänelle uskottujen moniluontoisten asiakirjojen\ntutkimisessa.\n\n\"Istunto toukokuun 12. p:nä 1827. Puhetta johti hra Joseph Smiggers,\nP.V.P.M.P.C.[1] Seuraavat päätökset tehtiin yksimielisesti:\n\nettä yhdistys on, sekoittumattomaksi tyydytyksekseen ja verrattomalla\nsuosiolla, kuullut luettavan tutkielman, jonka seuralle on jättänyt\nherra Samuel Pickwick, G.C.M.P.C.[2] ja jonka nimenä on: _Tutkimuksia\nHampsteadin lammikoiden[3] lähteistä sekä eräitä huomautuksia\nrautakaloja koskevasta teoriasta_. Yhdistys lausuu täten lämpimimmät\nkiitoksensa mainitulle Samuel Pickwickille G.C.M.P.C.:\n\nettä samalla kuin yhdistys on syvästi tietoinen niistä eduista, joita\ntieteen asialle tuottaa tutkielma, johon juuri olemme viitanneet, yhtä\npaljon kuin herra Samuel Pickwickin G.C.M.P.C. väsymättömät Hornseyssa,\nHighgatessa, Brixtonissa ja Camberwellissa suorittamat tutkimukset, sen\ntäytyy olla elävästi tietoinen niistä arvaamattomista eduista, joita\nehdottomasti tarjoutuu tietojen edistämiselle ja opin levittämiselle,\njos tämä oppinut mies pääsee jatkamaan niitä laajemmassa mittakaavassa,\njos hänen matkansa ulottuvat kauemmaksi ja jos hänen havaintopiirinsä\nsiitä laajenee:\n\nettä yhdistys on äsken mainitussa tarkoituksessa ottanut vakavasti\nharkitakseen ehdotusta, jonka on tehnyt juuri mainittu herra Samuel\nPickwick G.C.M.P.C. sekä kolme muuta pickwickiläistä, joiden nimet\nmainitaan myöhemmin, perustaakseen Yhtyneiden Picwickiläisten\nuuden haaraosaston, jonka nimeksi tulee Pickwick-kerhon\nkirjeenvaihtajayhdistys:\n\nettä sanottu ehdotus on saavuttanut yhdistyksen hyväksymisen ja\nvahvistuksen:\n\nettä täten on Pickwick-kerhon Kirjeenvaihtajayhdistys perustettu\nja että herra Samuel Pickwick G.C.M.P.C, herra Tracy Tupman M.P.C,\nherra Augustus Snodgrass, M.P.C. ja herra Nathaniel Winkle, M.P.C.\nnimitetään ja vahvistetaan sen jäseniksi. Heidän tehtävänään on silloin\ntällöin lähettää Pickwick-kerholle Lontooseen väärentämättömiä tietoja\nmatkoistaan ja tutkimuksistaan, huomioistaan, luonteista ja tavoista\nja kaikista seikkailuistaan niiden kaikkien tarinoiden ja muistelmien\nohella, joihin paikalliset nähtävyydet tai niihin liittyvät muistot\nsaattavat antaa aihetta:\n\nettä yhdistys tunnustaa lämpimästi sen periaatteen, että\nKirjeenvaihtajayhdistyksen jokainen jäsen itse suorittaa\nmatkakustannuksensa ja että sillä ei ole mitään sitä vastaan, että\nyhdistyksen jäsenet jatkavat tutkimuksiaan kuinka kauan hyvänsä\nsamoilla ehdoilla:\n\nettä samalla saatetaan täten kaikkien sanotun Kirjeenvaitajayhdistyksen\njäsenten tietoon, että yhdistys on harkinnut heidän ehdotustaan itse\nsuorittaa postimaksut kirjeistään ja lähetystensä kuljetuksesta ja että\nyhdistys pitää tätä ehdotusta sen tekijöiden jalomielisyyden arvoisena\nja ilmoittaa täten täydellisesti suostuvansa siihen.\"\n\nSatunnainen tarkastelija — lisää sihteeri, jota saamme kiittää\nseuraavasta selonteosta — ei ehkä olisi huomannut mitään merkillistä\nsiinä kaljussa päässä ja niissä pyöreissä silmälaseissa, jotka olivat\nkiinteästi suuntautuneet hänen (sihteerin) kasvojaan kohti edellä\nesitettyä pöytäkirjaa luettaessa. Niille, jotka tiesivät, että herra\nPickwickin jättiläisaivot työskentelivät tuon otsan alla ja että herra\nPickwickin ilmeikkäät silmät välähtelivät noiden lasien takana, oli\nnäky mielenkiintoinen. Siinä istui mies, joka oli seurannut Hampsteadin\nmahtavia lammikolta niiden lähteille saakka ja herättänyt kiihtymystä\ntieteellisessä maailmassa rautakalateoriallaan, istui yhtä tyynenä ja\nliikkumattomana kuin noiden lammikoiden syvät vedet pakkaspäivänä tai\nehkä paremminkin kuin rautakalayksilö saviastian syvyyksissä. Mutta\nkuinka paljon mielenkiintoisemmaksi näky muuttuikaan, kun jatkuvan\n\"Pickwick! Pickwick!\"-huudon kajahtaessa tuo kuuluisa mies nousi\neloisana ja vilkkaana seisomaan Windsor-tuolilleen, jolla hän äsken\noli istunut, ja alkoi puhua kerholle, jonka hän itse oli perustanut.\nMinkälainen aihe tuo mieltäylentävä näky olisikaan ollut taiteilijalle!\nSiinä seisoi kaunopuheinen Pickwick, toinen käsi sirosti takin\nhännyksen alla, toinen ilmassa viittilöiden tehostamassa hänen hehkuvaa\nlausuntaansa. Hänen korkea asemansa toi näkyviin ruumiinmukaiset housut\nja säärykset, jotka olisivat jääneet huomaamatta, jos olisivat pukeneet\ntavallista miestä, mutta jotka nyt, kun Pickwick puki niitä — jos niin\nsaamme sanoa — vaistomaisesti herättivät pelkoa ja kunnioitusta. Hänen\nympärillään olivat miehet, jotka olivat vapaaehtoisesti ottaneet\njakaakseen hänen matkojensa vaarat ja joitten kohtaloksi oli tuleva\npäästä osallisiksi hänen löytöjensä tuottamasta kunniasta. Hänen\noikealla puolellaan istui herra Tupman, ylen herkkä Tupman, jossa\nkypsyneen iän viisauteen ja kokemukseen liittyi pojan innostus ja\nkiihko ihmisen kaikkein mielenkiintoisimpaan ja anteeksiannettavimpaan\nheikkouteen, rakkauteen. Aika ja ravinto olivat paisuttaneet tuon\nherran romanttisen vartalon. Mustat silkkiliivit olivat laajenemistaan\nlaajentuneet, tuuma tuumalta olivat niiden alaosassa komeilevat\nkultaiset kellonvitjat kadonneet Tupmanin katseen näköpiiristä, ja\nasteittain oli laaja leuka levittäytynyt valkean kauluksen reunojen\nyli. Mutta Tupmanin sielu ei ollut yhtään muuttunut: kauniimman\nsukupuolen ihailu oli yhä sen vallitseva intohimo. Suuren johtajan\nvasemmalla puolella istui runollinen Snodgrass ja hänen vieressään\nurheilija Winkle, edellinen runollisesti kietoutuneena salamyhkäiseen\nsiniseen viittaan, jossa oli kaniininnahkainen kaulus, kun taas\njälkimmäinen antoi lisäloistoa uudelle, vihreälle metsästyspuvulle,\nskotlantilaiselle kaulaliinalle ja ruumiinmukaisille, harmaille\nhousuille.\n\nHerra Pickwickin tässä tilaisuudessa pitämä puhe ja sitä seurannut\nkeskustelu on merkitty kerhon pöytäkirjoihin. Molemmat muistuttavat\nläheisesti muissa kuuluisissa yhdistyksissä tapahtuneita keskusteluja,\nja koska aina on mielenkiintoista vertailla suurten miesten menetelmiä,\njäljennämme niitä koskevan kohdan tähän.\n\n\"Herra Pickwick lausui (sanoo sihteeri), että kunnia on kallis joka\nihmisen sydämelle. Runoilijakunnia oli kallis hänen ystävälleen\nSnodgrassille, hurmaajan maine yhtä kallis hänen ystävälleen\nTupmanille, ja se maine, joka saavutetaan urheilulla, kentillä,\nilmassa ja vedessä, oli kaikkein korkeimmalla paikalla hänen ystävänsä\nWinklen ajatuksissa. Hän (herra Pickwick) ei halunnut kieltää, että\ninhimillisillä intohimoilla, inhimillisillä tunteilla oli vaikutusta\nhäneenkin (hyvä!), ehkäpä inhimillisillä heikkouksillakin (voimakkaita\nhuutoja: Ei! ei!), mutta sen hän tahtoi sanoa, että jos milloin\nitserakkauden tuli puhkeaisi hänen rinnassaan, halu tehdä hyvää\nihmiskunnalle sammuttaisi sen heti kokonaan. Ihmiskunnan kiitos oli\nhänen kannustimensa, ihmisystävällisyys hänen vakuutustoimistonsa.\n(Voimakkaita hyvä-huutoja.) Hän oli tuntenut jonkinmoista ylpeyttä\n— hän tunnusti sen mielellään ja salli vihamiestensä käyttää sitä\nparhaansa mukaan hyväkseen — hän oli tuntenut jonkinmoista ylpeyttä\nesittäessään maailmalle teoriansa rautakaloista. Se saattoi olla mainio\ntai huono. (Huudetaan: Se on hyvä — ja: Hyvä, hyvä!) Hän hyväksyi sen\nkunnon pickwickiläisen vakuutuksen, jonka ääni äsken kuului. Teoria oli\njo kuuluisa. Mutta jos tuon tutkielman maine leviäisi tunnetun maailman\nkaukaisimmillekin rajoille saakka, ei se ylpeys, jota hän tuntisi\ntuon tuotteen luojana, olisi mitään verrattuna siihen ylpeyteen, jota\ntuntisi katsellessaan ympärilleen tänä hänen elämänsä kauneimpana\nhetkenä. (Hyvä, hyvä!) Hän on vain vähäpätöinen yksilö. (Ei, ei!)\nMutta silti hän kykenee käsittämään, että yhdistys oli valinnut hänet\nsuorittamaan kunniakkaan, joskin hiukan vaarallisen työn. Matkustusolot\nolivat kurjat, ja kyytimiesten keskuudessa oli havaittavissa kuohuntaa.\nLuokoot kuulijat silmänsä mannermaalle ja katselkoot kaikkea, mitä\nsiellä tapahtuu! Kyytivaunuja kaatuilee joka puolella, hevosia\npillastuu, laivoja uppoaa ja höyrykattiloita räjähtää. (Hyvä, hyvä, —\nyksi ääni: Ei!) Eikö! (Hyvä, hyvä!) Se kunnon pickwickiläinen, joka\nniin äänekkäästi huusi 'ei', astukoon esiin kumoamaan sanani, jos\nkykenee. (Hyvä, hyvä!) Kuka huusi 'ei'? (Innostuneita hyvähuutoja.)\nOliko se joku turhamainen, pettynyt mies (hän ei tahtonut sanoa\nporoporvari), joka kateellisena siitä kunniasta, jota ehkä\nansiottomasti oli osoitettu hänen (herra Pickwickin) tutkimuksille, ja\närtyneenä siitä ankarasta arvostelusta, joka oli kohdannut hänen omia,\nheikkoja kilpailuyrityksiään, nyt käytti tuota alhaista ja loukkaavaa\nkeinoa...\"\n\nHerra Blotton (Algatesta) vaati puheenvuoroa. Tarkoittiko arvoisa\npickwickiläinen häntä. (Huutoja: Asiaan, asiaan! Puheenjohtaja: Ei!\nJatkakaa! Jo riittää! j.n.e.)\n\nHerra Pickwick ilmoitti, ettei hän aikonut antaa melun keskeyttää\npuhettaan. Hän oli tarkoittanut tuota arvoisaa herraa. (Suurta\nkiihtymystä.)\n\nHerra Blotton tahtoi vain sanoa, että hän torjuu arvoisan herran\nväärät ja kierot syytökset niitä syvästi halveksien. (Voimakkaita\nhyvä-huutoja.) Arvoisa herra oli suuri humpuukimestari. (Tavatonta\nhälinää ja äänekkäitä huutoja: Istukaa! Järjestykseen!)\n\nHerra Snodgrass nousi vaatimaan palaamista asiaan. Hän otti itse\npuheenvuoron. (Kuulkaa!) Hän halusi tietää, aiottiinko sallia tämän\nepämiellyttävän riidan kahden kerhon jäsenen välillä jatkua. (Kuulkaa,\nkuulkaa!)\n\n_Puheenjohtaja_ oli varma siitä, että arvoisa pickwickiläinen itse\nperuuttaisi äsken käyttämänsä sanat.\n\n_Herra Blotton_ lausui syvän kunnioituksensa puheenjohtajalle ja sanoi,\nettei hän sitä tee.\n\nPuheenjohtaja piti ehdottomana velvollisuutenaan kysyä arvoisalta\nherralta, käyttikö hän äsken lausumaansa sanaa siinä merkityksessä,\nmikä sillä tavallisesti on.\n\nHerra Blotton ei ollenkaan epäillyt vastata kieltävästi; hän oli\nkäyttänyt sanaa pickwickiläisessä merkityksessä. (Kuulkaa, kuulkaa!)\nHän katsoi velvollisuudekseen tunnustaa, että hän henkilökohtaisesti\ntunsi mitä suurinta kunnioitusta ja ystävyyttä arvoisaa herraa kohtaan.\nHän oli vain väittänyt häntä humpuukimestariksi pickwickiläisessä\nmerkityksessä. (Kuulkaa, kuulkaa!)\n\nHerra Pickwick lausui, että hänen arvoisan ystävänsä vilpitön ja suora\nselitys täydellisesti tyydytti häntä. Hän pyysi ottamaan huomioon, että\nhänenkin huomautuksensa oli tehty täysin pickwickiläisessä mielessä.\n(Hyvä, hyvä!)\n\nTähän päättyy pöytäkirja, emmekä ollenkaan epäile, ettei keskustelulle\nkäynyt samoin, kun kerran oli päästy vain perin tyydyttävään ja\nselvään päätökseen. Meillä ei ole mitään virallisia tietoja niistä\ntosiasioista, jotka lukija löytää muistiin merkittyinä seuraavassa\nluvussa, mutta ne on huolellisesti koottu kirjeistä ja muista\nkäsinkirjoitetuista todistuskappaleista, jotka ovat niin varmasti\nalkuperäisiä, että niiden kertominen yhtäjaksoisesti on täydellisesti\noikeutettua.\n\n\n\n\n2. luku.\n\nENSIMMÄISEN PÄIVÄN MATKAT JA ENSIMMÄISEN ILLAN SEIKKAILUT SEURAUKSINEEN.\n\n\nKaiken maailman täsmällinen palvelija, aurinko, oli juuri noussut ja\nalkanut valaista toukokuun kolmannenkymmenennen päivän aamua vuonna\nkahdeksantoistasataa kaksikymmentäseitsemän, kun herra Samuel Pickwick\nkohahti valveille kuin toinen aurinko, avasi huoneensa ikkunan ja\nkatseli alhaalla edessään leviävää maailmaa. Goswell-katu oli hänen\njalkojensa alla, Goswell-katu oli hänestä oikealla, niin pitkälle\nkuin silmä kantoi, Goswell-katua jatkui hänen vasemmalla puolellaan,\nja Goswell-kadun toinen puoli oli häntä vastapäätä. \"Tällaisia\",\ntuumi herra Pickwick, \"ovat niiden filosofien ahtaat näköpiirit,\njotka tyytyvät tarkastelemaan vain heidän näkyvissään olevia asioita\neivätkä etsi niiden taakse kätkeytyneitä totuuksia. Yhtä hyvin voisin\nminä tyytyä ikuisesti katselemaan Goswell-katua.\" Ja päästettyään\nilmoille tämän ylevän ajatuksen herra Pickwick ryhtyi toimiin\npannakseen olemuksensa vaatteisiin ja vaatteitaan matkalaukkuun. Suuret\nmiehet ovat harvoin turhan tarkkoja ulkoasunsa suhteen. Parranajo,\npukeutuminen ja kahvin nauttiminen oli nopeasti suoritettu, ja jo\nseuraavalla tunnilla herra Pickwick oli saapunut matkalaukku kädessä,\nkiikari päällystakin taskussa ja muistikirja liivin taskussa valmiina\nottamaan vastaan kaikki muistiinmerkitsemisen arvoiset löydöt ja\nhavainnot St Martin's-le-Grandin ajuriasemalle.\n\n\"Ajuri!\" huusi herra Pickwick.\n\n\"Tääll' ollaan, herra\", vastasi omituinen ihmisrodun yksilö, jolla\noli yllään säkkikankainen virkapuku ja samasta aineesta tehty\nesiliina ja jonka kaulassa riippuva messinkinen numerolevy sai hänet\nnäyttämään siltä kuin hänet olisi luetteloitu johonkin harvinaisten\ntavarain kokoelmaan. Mies oli hevostenjuottaja. \"Täällä on, herra.\nHei, nokimmainen pirssissä!\" Ja kun pirssin ensimmäinen ajuri oli\nsaatu haetuksi kapakasta, missä hän istui poltellen aamupiippuaan,\ntyönnettiin herra Pickwick matkalaukkuineen ajoneuvoihin.\n\n\"Golden Cross\", sanoi herra Pickwick.\n\n\"Vain shillingin reisu, Tommy!\" huusi ajuri äreästi tiedoksi\nystävälleen hevostenjuottajalle, kun vaunut lähtivät liikkeelle.\n\n\"Kuinka vanha on hevosenne, hyvä ystävä?\" kysyi herra Pickwick hieroen\nnenäänsä shillingillä, jonka oli varustanut kyytirahaksi.\n\n\"Kahden viidettä\", vastasi ajuri katsoen syrjinkarin herra Pickwickiä.\n\n\"Mitä!\" pääsi herra Pickwickiltä, ja hän kopeloi kädellään\nmuistikirjaansa. Ajuri toisti äskeisen ilmoituksensa. Herra Pickwick\nsilmäili tarkoin miehen kasvoja, mutta tämän piirteet pysyivät\nliikkumattomina, niin että hän muitta mutkitta kirjoitti asian muistiin.\n\n\"Ja kuinka kauan pidätte sitä yhtä mittaa ulkona?\" kysyi herra Pickwick\njanoten lisää tietoja.\n\n\"Kaksi tai kolme viikkoa\", selitti mies.\n\n\"Viikkoa!\" sanoi herra Pickwick ällistyneenä ja tarttui taas\nmuistikirjaansa.\n\n\"Niin, sen koti on Pentonvillessä, kun se on tallissa\", selitti ajuri\ntyynesti, \"mutta ei sitä juuri viedä kotiin, kun se on niin heikko.\"\n\n\"Heikkouden takia\", toisteli yhä ällistyneempi herra Pickwick.\n\n\"Se kaatuu aina, kun se riisutaan valjaista\", jatkoi ajuri. \"Mutta kun\nse on niissä, pidetään ohjakset kireällä, ettei se pääse kaatumaan. Ja\nmeillä on tavallisen suuret pyörät, niin että kun hevonen kerran lähtee\nliikkeelle, ne pyörivät sen perässä ja sen täytyy vain mennä eteenpäin\neikä mahda mitään.\"\n\nHerra Pickwick kirjoitti selityksestä joka sanan muistikirjaansa\naikoen saattaa sen kerhonsa tietoon merkillisenä esimerkkinä hevosen\nhengen sitkeydestä vaikeissa olosuhteissa. Hän oli juuri pääsemässä\nvalmiiksi, kun saavuttiin Crossille. Ajuri hyppäsi pukiltaan maahan, ja\nherra Pickwick kömpi vaunuista. Herra Tupman, herra Snodgrass ja herra\nWinkle, jotka olivat huolestuneina odottaneet kuuluisan päällikkönsä\ntuloa, tunkeutuivat tervehtimään häntä.\n\n\"Tässä on maksu\", sanoi herra Pickwick ojentaen shillinkiä ajurille.\n\nKuinka suuri olikaan oppineen miehen hämmästys, kun ajuri paiskasi\nrahan katuun ja kuvarikasta puhetapaa käyttäen vaati iloa saada tapella\nhänen kanssaan sen arvosta.\n\n\"Oletteko hullu\", sanoi herra Snodgrass.\n\n\"Tai humalassa\", lisäsi herra Winkle.\n\n\"Tai kumpaakin\", jatkoi herra Tupman.\n\n\"Käykää päälle!\" sanoi ajuri, jonka käsivarret heiluivat ilmassa kuin\nkellon osoittimet. \"Käykää päälle vain, kaikki neljä yhtaikaa!\"\n\n\"Hei, tulee tappelu!\" innostui puoli tusinaa ajureita. \"Käy työhön,\nSam!\" ja he kokoontuivat kovasti riemuissaan ryhmän ympärille.\n\n\"Mistä riita, Sam?\" kysyi herrasmies, jolla oli mustat karttuunihihat.\n\n\"Mistäkö riita?\" vastasi ajuri. \"Helkkariako hän minun numerollani\nteki.\"\n\n\"En _minä_ tarvitse numeroanne\", sanoi hämmästynyt herra Pickwick.\n\n\"No, miksi sen sitten otitte?\" kysyi ajuri.\n\n\"En minä sitä ottanut\", sanoi herra Pickwick harmissaan.\n\n\"Uskooko kukaan\", jatkoi ajuri puhuen koko joukolle, \"uskooko kukaan,\nettä tuollainen nuuskija nousee kärryihin eikä muka merkitse numeroa\nmuistiin, vaikka kirjoittaa kirjaansa joka sanan, jonka toinen sanoo?\"\n(Herra Pickwickin aivoissa välähti valo; mies tarkoitti muistikirjaa.)\n\n\"Uskooko kuka?\" kysyi toinen ajuri.\n\n\"Kyllä se otti numeron\", vastasi ensimmäinen. \"Ja sitten kun se\närsyttää minut kimppuunsa, se ottaa vielä kolme todistajaa mukaansa.\nMutta annanpa hänelle täyden rahan arvosta, vaikka siitä tulisi kuusi\nkuukautta. Tulkaa päälle vain!\"\n\nAjuri paiskasi hattunsa maahan ilmaisten siten huoletonta\nvälinpitämättömyyttä omaa yksityisomaisuuttaan kohtaan ja lennätti\nmenemään herra Pickwickin silmälasit, jatkoi hyökkäystä antamalla\niskun herra Pickwickin nenään, toisen herra Pickwickin rintaan,\nkolmannen herra Snodgrassin silmään ja neljännen vaihteen vuoksi herra\nTupmanin liiveihin. Sitten hän hyppäsi keskelle katua ja sitten taas\ntakaisin jalkakäytävälle, ja lopuksi hän iski herra Winklen ruumiista\nkaiken siinä sillä kertaa olleen ilmavaraston; kaikki tapahtui\npuolessakymmenessä sekunnissa.\n\n\"Missä on poliisi?\" sanoi herra Snodgrass.\n\n\"Pistäkää ne pumpun alle\", ehdotti lämpimien piiraiden kauppias.\n\n\"Tästä te joudutte vastuuseen\", huohotti herra Pickwick.\n\n\"Urkkijoita\", huusi väkijoukko.\n\n\"Tulkaa päälle!\" huusi ajuri, joka kaiken aikaa oli lakkaamatta\nheilutellut nyrkkejään ilmassa.\n\nVäkijoukko oli tähän asti pysynyt kohtauksen toimettomana katselijana,\nmutta kun sen keskuuteen levisi tieto, että pickwickiläiset olivat\nurkkijoita, se alkoi huomattavan vilkkaasti pohtia kuumien piirakoiden\nkauppiaan ehdotuksen soveltamista käytäntöön, ja on vaikea sanoa,\nmihin väkivallan työhön se olisi ryhtynyt, jollei erään uuden henkilön\nväliintulo olisi odottamatta keskeyttänyt koko metakkaa.\n\n\"Mikä hätänä?\" kysyi pitkänpuoleinen, hoikka, vihreäpukuinen nuori\nmies, joka äkkiä astui ulos odotushuoneesta.\n\n\"Urkkijoita!\" huusi joukko taas.\n\n\"Eikä olla!\" kirkui herra Pickwick sellaisessa äänensävyssä, että\npuolueeton kuuntelija saattoi huomata siinä piilevän vakaumuksen.\n\n\"Ettekö ole? Ihanko varmasti?\" kysyi nuorukainen vedoten herra\nPickwickiin ja tunkeutuen joukon läpi pettämättömän menetelmän avulla:\nhorjuttamalla kyynärpäillään joukon keskinäistä yhteyttä.\n\nMuutamalla kiireellisesti lausutulla sanalla oppinut mies selitti\nasioiden oikean laidan.\n\n\"Tulkaa mukaan sitten\", sanoi vihreätakkinen vetäen oppinutta perässään\nväkivoimin ja puhellen kaiken aikaa. \"Tässä, numero 924, ottakaa\nkyytirahanne ja painukaa tiehenne! Kunnon mies, tunnen hänet hyvin...\nälä puhu roskaa... tätä tietä, herra, missä ovat toverinne?... Kaikki\non väärinkäsitystä, huomaan... Älkää välittäkö... vahinkoja voi\nsattua... parhaitenkin järjestetyissä perheissä... Rohkeutta vain...\nälä hellitä... Nuttu nurin, onni oikein... Vetäkää oikeuteen...\npistäköön piippuunsa, jos tuoksun sietää... Hemmetin lurjukset.\" Ja\npäästellen yhtä mittaa samanlaisia katkonaisia lauselmia tavattoman\nkielevästi vieras eteni matkustajien odotushuonetta kohti, jonne herra\nPickwick ja hänen opetuslapsensa seurasivat hänen kintereillään.\n\n\"Viinuri, hoi!\" huusi vieras soittaen kelloa hurjan voimakkaasti.\n\"Lasit kaikille... konjakkia ja vettä... kuumaa ja väkevää ja makeaa\nja paljon... Silmäänkö sattunut, herra?... Viinuri, raaka pihvi herran\nsilmälle. Ei mikään ole niin hyvää loukkaantumalle kuin raaka pihvi;\nhyvä on kylmä lyhtypylväskin, mutta epämukava... kirotun noloa seisoa\navoimella kadulla puoli tuntia silmä lyhtypatsasta vasten, eikö niin,\nhaha, ha ha!\" Ja pysähtymättä henkeä vetämään vieras nielaisi yhdessä\nkulauksessa puoli mittaa höyryävää totia ja heittäytyi tuoliin niin\nmukavasti kuin ei mitään tavatonta olisi tapahtunut.\n\nSillä aikaa kuin herra Pickwickin kolme toveria innokkaasti kiittelivät\nuutta tuttavaansa, oli mestarilla itsellään tilaisuus tarkastella\ntuntemattoman pukua ja ulkonäköä.\n\nMies oli keskikokoa, mutta vartalon hoikkuus ja jalkojen pituus\nsaattoi hänet näyttämään paljon pitemmältä. Vihreä takki oli ollut\npääskyspyrstömuodin aikana hieno vaatekappale, mutta oli nähtävästi\nniinä aikoina koristanut paljon pitempää miestä kuin vieras,\nsillä haalistuneet ja tahraantuneet hihat ulottuivat tuskin hänen\nranteisiinsakaan. Se oli napitettu leukaan saakka, niin että selkämys\nuhkasi revetä millä hetkellä hyvänsä, ja hänen niskaansa koristi vanha\npinkokauluri, mutta paidankauluksesta ei näkynyt jälkeäkään. Hänen\nahtaissa mustissa housuissaan näkyi siellä täällä tuollaisia kiiltäviä\nläiskiä, jotka kertovat pitkästä palveluksesta, ja ne oli alushihnalla\npingotettu hyvin tiukasti paikattujen ja korjattujen kenkien yli\nihan kuin kätkemään likaisia valkeita sukkia, jotka kuitenkin\nnäkyivät selvästi. Hänen pitkä musta tukkansa valui huolimattomina\nsuortuvina esiin molemmin puolin vanhaa, kuhmuista hattua, ja hänen\nhansikkaittensa ja takkinsa hihojen reunusnauhojen välistä näkyivät\nvilahdukselta paljaat ranteet. Kasvot olivat laihat ja harmaan kalpeat,\nmutta koko miehestä uhkui selittämätöntä kevytmielisen hävyttömyyden ja\ntäydellisen itsensähallitsemisen tuntua.\n\nSellainen oli mies, jota herra Pickwick katseli kakkuloittensa läpi\n(ne olivat onneksi löytyneet) ja jolle hän ryhtyi lausumaan, kun hänen\nystävänsä olivat tyhjentäneet sanavarastonsa, valituin sanoin lämpimiä\nkiitoksia äskeisestä avusta.\n\n\"Mitäs siitä!\" sanoi vieras lopettaen puheen hyvin lyhyeen. \"Riittää\njo... ei mitään enää. Aika poika tuo ajuri... käytteli hyvin\nnyrkkejään... Mutta jos minä olisin ollut tuo ystävänne, jolla on\nvihreä metsästyspuku... Helkkari!... Vasten kuonoa... kuin leikillä!...\npiirasmiehelle myös... valehtelematta.\"\n\nTämän ihmeen yhtenäisen puheen keskeytti Rochesterin ajurin saapuminen\nilmoittamaan, että _Commodore_ oli valmis lähtemään.\n\n_\"Commodore\"_, sanoi vieras hypäten pystyyn, \"minun vaununi...\npaikka tilattu... katolla. Maksakaa viina ja vesi... pitäisi vaihtaa\nviitonen... huonoa rahaa... Birminghamin nappeja... ei kelpaa... eivät\nkäy... häh?\" Ja hän pudisti päätään hyvin tietäväisen näköisenä.\n\nNyt sattui niin, että herra Pickwick ja hänen kolme toveriaan olivat\npäättäneet myös ensiksi pysähtyä Rochesterissa ja ilmoitettuaan äsken\nsaamalleen tuttavalle, että heillä oli matka samaan kaupunkiin, he\njärjestivät niin, että saivat vaunujen takaistuimen, jossa kaikki\nsaattoivat istua yksissä.\n\n\"Ylöspäin vain!\" huusi vieras auttaen herra Pickwickiä katolle niin\nkiireesti, että tämän herrasmiehen ryhdin arvokkuus oli joutumaisillaan\nhyvin perusteellisesti pois tasapainosta.\n\n\"Onko tavaroita?\" kysyi ajaja.\n\n\"Kenellä, minullako? Ruskea paperikääry täällä... siinä kaikki. Muut\ntavarat menneet vesitietä... tavaralaatikoita... kiinni naulatuita...\nsuuria kuin talot... raskaita, raskaita, kirotun raskaita\", selitti\nvieras, työntäen taskuunsa kaikin voimin mahdollisimman suuren osan\nruskeasta käärystä, jonka ulkonäkö hyvin epäilyttävästi ilmaisi, että\nse sisälsi paidan ja nenäliinan.\n\n\"Varokaa, varokaa... varokaa päätänne!\" huusi vieras, kun he tulivat\nmatalan holvin alle, josta vaunut siihen aikaan saapuivat vaunupihaan.\n\"Vaarallinen paikka... vaarallinen rakennus... Eräänä päivänä... viisi\nlasta... äiti... pitkä nainen... söi voileipiä... unohti holvin...\nrrats, muksis... Lapset katselevat ympärilleen... Äidin pää poissa...\nvoileipä kädessä... ei suuta minne pistää... Perheen pää poissa...\nkamalaa, kamalaa! Katselette Whitehallia, herra?... Hieno paikka...\npienet ikkunat... joku muu menettänyt päänsä siellä... Eipä ollut\nhänkään ollut varuillaan... häh, herra, mitäh?\"[4]\n\n\"Mietiskelinpä juuri\", sanoi herra Pickwick, \"ihmiselämän tavatonta\nmuuttuvaisuutta.\"\n\n\"Niin, ymmärrän kyllä... palatsin ovesta sisään tänään, ulos ikkunasta\nhuomenna. Filosofiko, herra?\"\n\n\"Inhimillisen luonteen tarkastelija\", selitti herra Pickwick.\n\n\"Aha! niin minäkin. Sellaisia ovat useimmat ihmiset, kun heillä on\nvähän tekemistä ja vielä vähemmän voitettavaa. Runoilijako, herra?\"\n\n\"Ystävälläni, herra Snodgrassilla, on suuret runolliset taipumukset\",\nsanoi herra Pickwick.\n\n\"Niin on minullakin\", sanoi vieras. \"Eepillinen runo... kymmenentuhatta\nsäettä... heinäkuun vallankumouksesta... itse paikalla sepitetty...\nMars päivällä... Apollo yöllä... jyrisytän kenttätykkiä... helskytän\nharppua.\"\n\n\"Olitteko läsnä tuossa juhlallisessa tapahtumassa, herra?\" kysyi herra\nSnodgrass.\n\n\"Läsnäkö! Olinpa kyllä.[5] Ammuin musketilla... ammuin aate mielessä...\nHyökkäsin viinitupaan... kirjoitin muistiin... taas takaisin... pum,\npam... Toinen aate... taas viinitupaan... kynää ja mustetta... taas\ntakaisin... isku ja humaus... Ylevää aikaa! Urheilijako, herra?\" kysyi\nhän äkkiä Winkleen kääntyen.\n\n\"Hiukan sinnepäin\", vastasi tämä.\n\n\"Hienoa hommaa, herra... hienoa hommaa... Koiria?\"\n\n\"Ei juuri tällä hetkellä\", vastasi herra Winkle.\n\n\"Ei! kyllä teidän tulisi pitää koiria. Hienoja eläimiä... älykkäitä\nluontokappaleita... Minulla itselläni oli koira... pointteri...\nhämmästyttävä vainu... Olin kerran metsällä... tulen aitaukseen...\nvihellän... Koira pysähtyi... vihelsin taas: Ponto!... turhaan;\npaikallaan kuin seiväs... Huusin sitä: Ponto, Ponto!... ei tahtonut\nliikkua... kivettynyt koira... tuijotti ilmoitustaulua... Katselin\nsinne ja näin kirjoituksen... 'Metsänvartijalle on annettu käsky ampua\nkaikki tässä aitauksessa tavatut koirat'... Se ei tahtonut tulla\naitaukseen... Ihmeellinen koira... arvokas koira... perin arvokas.\"\n\n\"Omituinen seikka tuo\", sanoi herra Pickwick. \"Sallitteko minun merkitä\nsen muistiin?\"\n\n\"Olkaa hyvä, herra, olkaa hyvä... satoja muita juttuja samasta\neläimestä... Komea tyttö, herra\", jatkoi mies kääntyen herra Tracy\nTupmaniin päin, joka tuontuostakin heitti hyvin epä-pickwickiläisiä\nsilmäyksiä nuorelle tytölle tien varteen.\n\n\"Aika komea\", sanoi herra Tupman.\n\n\"Englantilaiset tytöt eivät ole niin komeita kuin espanjalaiset...\njaloja olentoja... hiukset kuin hiili... mustat silmät... suloiset\nmuodot... hempeitä olentoja... kauniita.\"\n\n\"Oletteko ollut Espanjassa?\" kysyi Tracy Tupman.\n\n\"Elänyt siellä ihmisiän.\"\n\n\"Paljon valloituksia?\" kysyi herra Tupman.\n\n\"Valloituksia! Tuhansittain. Don Bolaro Fizzig... grandi... Ainoa\ntytär... donna Kristina... huikaiseva olento... Rakasti minua\nhulluuteen saakka... Isä kateellinen... tytär jalomielinen...\nkaunis englantilainen... Donna Kristina joutuu epätoivoon...\nottaa sinihappoa... Minulla vatsapumppu matkalaukussa... Suoritan\npuhdistuksen... Vanha Bolero innoissaan... suostuu liittoomme...\nkädet yhtyvät ja kyyneleet virtaavat... Romanttinen juttu... hyvin\nromanttinen.\"\n\n\"Onko lady nyt Englannissa?\" tiedusteli herra Tupman, johon naisen\nsulojen kuvaus oli tehnyt voimakkaan vaikutuksen.\n\n\"Kuollut, sir... kuollut\", vastasi vieras painaen oikealle silmälleen\nhyvin vanhan batistinenäliinan vähäiset jätteet. \"Hän ei koskaan\ntoipunut vatsapumpun käytöstä... Elimistö heikontunut... sortui sen\nuhrina.\"\n\n\"Entä isä?\" kysyi runollinen Snodgrass.\n\n\"Omantunnon tuskat ja kurjuus\", vastasi vieras. \"Katosi äkkiä... koko\nkaupunki puhumaan... etsittiin kaikkialta... _ei_ löydy... Suihkulähde\nsuurella aukealla lakkaa äkkiä suihkuttamasta... Viikkoja kuluu... yhä\ntukossa... Työmiehet koettivat puhdistaa... Vesi laskettiin pois...\nAppeni löydetään pää työnnettynä avarimpaan putkeen ja täysi tunnustus\noikeassa saappaassaan... Vedimme hänet ulos, ja lähde suihkusi taas,\nyhtä hyvin kuin ennenkin.\"\n\n\"Sallitteko minun kirjoittaa muistiin tämän pienen romaanin?\" kysyi\nherra Snodgrass syvän liikutuksen vallassa.\n\n\"Kyllä, kyllä, herra... viisikymmentä lisää, jos haluatte kuunnella...\nMinun elämäni on kummallinen... hyvin merkillinen tarina... ei\nihmeellinen, mutta omituinen.\"\n\nTätä vauhtia, jonka kuin sulkumerkkinä keskeytti muutama olutlasi\najajan vaihtaessa hevosia, vieras jutteli, kunnes he saapuivat\nRochesterin sillalle. Silloin sekä Pickwickin että Snodgrassin\nmuistikirjat olivat täynnä hänen valituita seikkailujaan.\n\n\"Suurenmoiset rauniot\", sanoi herra Augustus Snodgrass koko hänelle\nominaisella runollisella innolla, kun vanha, kaunis linna tuli näkyviin.\n\n\"Millainen aihe muinaistutkijalle\", olivat herra Pickwickin omilta\nhuulilta lennähtäneet sanat, kun hän asetti kiikarin silmilleen.\n\n\"Näin kaunis paikka\", sanoi vieraskin, \"juhlallinen röykkiö...\nuhkaavia valleja... horjuvia kaaria... pimeitä soppia... kierteleviä\nportaita... Onpa vanha katedraalikin... maan hajua... portaat kuluneet\npyhiinvaeltajien askeleista... pienet saksilaiset ovet... rippituolit\nkuin lippuluukut teatterissa... Omituista väkeä nuo munkit... paaveja\nja veronkantajia ja kaikenlaisia vanhoja veikkoja, suuri punainen\nnaama ja katkennut nenä, jollaisia kaivetaan maasta joka päivä...\npuhvelinnahkaisia takkeja myös... piilukkopyssyjä... ruumisarkkuja...\nMainio paikka... myös vanhoja tarinoita... kummia tarinoita,\nhämmästyttäviä, suurenmoisia\", ja vieras jatkoi yksinpuheluaan, kunnes\nsaavuttiin pääkadulle \"Härän\" ravintolaan, jonka edustalle vaunut\npysähtyivät.\n\n\"Aiotteko asettua tänne?\" kysyi Nathaniel Winkle.\n\n\"Tännekö?... en... Mutta teidän on parempi täällä... hyvä talo...\nsomat vuoteet... Wrightin hotelli vieressä, kallis... hyvin kallis...\npuoli kruunua laskuun, jos silmäättekään viinuria... Saatte maksaa\nenemmän, jos syötte tuttavienne luona ettekä hotellin ruokasalissa...\nKummallisia veitikoita... hyvin kummallisia.\"\n\nHerra Winkle kääntyi herra Pickwickin puoleen ja kuiskasi muutaman\nsanan. Kuiskaus kulki herra Pickwickiltä Snodgrassille, Snodgrassilta\nTupmanille, ja hyväksyviä nyökkäyksiä vaihdettiin. Herra Pickwick\npuhutteli vierasta:\n\n\"Teitte meille hyvin tärkeän palveluksen tänä aamuna\", sanoi hän.\n\"Sallitteko meidän antaa vaatimattoman merkin kiitollisuudestamme ja\npyytää teitä hyväntahtoisesti syömään päivällistä kanssamme?\"\n\n\"Mielihyvin... En halua määrätä, mutta käristettyä lintua ja\nherkkusieniä... mainioita ruokia, vai mitä?... Mihin aikaan?\"\n\n\"Katsotaanhan\", sanoi herra Pickwick silmäillen kelloaan.\n\n\"Lähes kolme. Sanotaanko viideltä?\"\n\n\"Sopii mainiosti\", sanoi vieras. \"Tasan viideltä... siihen asti pitäkää\nhuolta itsestänne.\" Nostaen käyrälieristä hattuaan muutaman tuuman\npäälaeltaan ja asettaen sen huolimattomasti takaisin hyvin kallelleen\nvieras käveli reippaasti pihan yli ja kääntyi pääkadulle ruskean\npaperikääryn pistäessä puoliksi esiin hänen taskustaan.\n\n\"Nähtävästi monessa maassa käynyt matkustaja ja terävä ihmisten ja\nasioiden tarkkaaja\", sanoi herra Pickwick.\n\n\"Tahtoisinpa mielelläni nähdä hänen runonsa\", sanoi herra Snodgrass.\n\n\"Olisinpa mielelläni nähnyt tuon koiran\", sanoi herra Winkle.\n\nHerra Tupman ei sanonut mitään, mutta hän ajatteli donna Kristinaa,\nvatsapumppua ja suihkulähdettä ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.\n\nHankittuaan yksityisen ruokasalin, katseltuaan makuuhuoneita ja\ntilattuaan päivällisen matkailijat lähtivät ulos katselemaan kaupunkia\nja sen ympäristöä.\n\nEmme saata huomata suoritettuamme tarkan tutkimuksen neljää kaupunkia,\nStroudia, Rochesteria, Chathamia ja Bromptonia, koskevista herra\nPickwickin muistiinpanoista, että hänen vaikutelmansa niiden\nolemuksesta eroaisi missään oleellisissa kohdin samalla maaperällä\nliikkuneiden matkailijoiden huomioista. Hänen kuvauksensa pääkohdat\nsisältyvät hyvinkin seuraavaan:\n\n\"Näiden kaupunkien päätuotteina\", — sanoo herra Pickwick — \"näyttävät\nolevan sotilaat, merimiehet, juutalaiset, liitu, äyriäiset, upseerit\nja veistämöväki. Katujen varsille näytteille asetetut tavarat ovat\npääasiallisesti laivanvarusteita, laivakorppuja, omenoita, kampeloita\nja ostereita. Kadut näyttävät eläviltä ja vilkkailta, minkä erikoisesti\naiheuttaa sotaväen hyvätuulisuus. Ihmisystävällisen luonteen on\ntosiaan mieluista nähdä noiden urheiden miesten hoippuroivan kaduilla\nsekä henkisten että aineellisten virkistysjuomien yltäkylläisyyden\nvaikutuksesta, etenkin jos otamme huomioon, että heidän seuraamisensa\nja pilkkaamisensa suo halpaa ja viatonta huvia poikaväestölle. Ei\nmikään (lisää herra Pickwick) voita heidän hyvää tuultaan. Päivää ennen\nsaapumistani oli erästä heistä hyvin karkeasti loukattu ravintolassa.\nTarjoilijatar oli ehdottomasti kieltäytynyt antamasta miehelle lisää\njuotavaa, josta syystä tämä oli (aivan leikillään) ottanut pistimensä\nja haavoittanut tyttöä olkapäähän. Ja kuitenkin tuo oiva nuorukainen\nheti seuraavana aamuna ihan ensimmäisenä kiiruhti ravintolaan ja\nilmaisi olevansa valmis katselemaan kaikkea sormiensa läpi ja\nunohtamaan tapahtuman.\"\n\n\"Tupakan käyttö näissä kaupungeissa (jatkaa herra Pickwick) on\nnähtävästi hyvin yleistä, ja kaduille leviävä haju on kai hyvin\nsuloinen niille, joille tupakoiminen on erikoisen mieluista.\nPintapuolinen matkailija moittisi ehkä likaa, joka on niiden ominaisin\nluonnepiiri, mutta sellaisista, joista se todistaa vain liikenteen\nvilkkautta ja kaupallista varakkuutta, se on todella mieluista.\"\n\nTasan kello viisi vieras saapui ja kohta senjälkeen päivällinenkin.\nMies oli eronnut ruskeasta paperikäärystään, mutta ei ollut millään\nlailla muuttanut pukuaan, ja oli, jos mahdollista, vielä puheliaampi\nkuin ennen.\n\n\"Mitä se on?\" kysyi hän, kun tarjoilija kohotti vadin kantta.\n\n\"Kampelaa, herra.\"\n\n\"Kampelaa...! Mainio kala... kaikki Lontoosta... Antavat poliittisia\npäivällisiä... kuormallinen kampeloita... tusinoittain koreja...\nsukkelia poikia. Lasi viiniä, herra?\"\n\n\"Mielihyvin\", sanoi herra Pickwick, ja vieras joi maljan, ensin hänen\nkanssaan, sitten herra Snodgrassin, sitten herra Tupmanin ja sitten\nherra Winklen ja lopuksi koko seurueen kanssa yhtaikaa, jokseenkin yhtä\nnopeasti kuin puhuikin.\n\n\"Pirunmoinen hälinä tuolla porraskäytävässä, tarjoilija!\" sanoi vieras.\n\"Penkkejä viedään ylös, puuseppiä tulee alas... lamppuja, peilejä,\nharppuja. Mitä siellä tapahtuu?\"\n\n\"Tanssiaiset, herra\", sanoi tarjoilija.\n\n\"Jonkin seuranko?\"\n\n\"Ei, herra, ei seuran. Tanssiaiset pidetään\nhyväntekeväisyystarkoituksessa.\"\n\n\"Tiedättekö, onko kaupungissa paljon kauniita naisia?\" kysyi herra\nTupman innostuneena.\n\n\"Ihania... loistavia. Kent, herra... Jokainenhan tuntee Kentin...\nomenia... kirsikoita... humalaa ja naisia. Lasi viiniä, herra?\"\n\n\"Erittäin mielellään\", vastasi herra Tupman. Vieras täytti ja tyhjensi\nlasin.\n\n\"Menisinpä mielelläni sinne\", sanoi herra Tupman palaten\ntanssiaiskysymykseen, \"hyvin mielelläni.\"\n\n\"Lippuja on saatavana kassasta, herra\", selitti tarjoilija, \"puoli\nguineaa kappale.\"\n\nHerra Tupman ilmaisi taas vakavan halunsa olla läsnä juhlassa, mutta\nkun hän ei enää saanut vastausta herra Snodgrassin sumentuneista\nsilmistä eikä herra Pickwickin epämääräisestä katseesta, antautui\nhän innokkaasti nauttimaan portviiniä ja jälkiruokaa, joka juuri oli\nkannettu pöydälle. Tarjoilija poistui, ja seurue jäi yksin nauttimaan\nniistä kodikkaan hauskoista tunneista, jotka seuraavat päivällistä.\n\n\"Suokaa anteeksi\", sanoi vieras, \"pullo seisoo paikoillaan...\nlähettäkää kiertämään... myötäpäivään... Ei meri juomalla vähene!\" Hän\ntyhjensi lasinsa, jonka oli täyttänyt pari minuuttia sitten, ja kaasi\ntottuneesti uuden.\n\nViini kiersi, ja uutta tilattiin. Vieras jutteli ja pickwickiläiset\nkuuntelivat. Herra Tupmanin halu mennä tanssiaisiin kasvoi joka hetki.\nHerra Pickwickin olemuksesta uhosi ylimaallista ihmisystävyyttä; ja\nherrat Winkle ja Snodgrass vaipuivat syvään uneen.\n\n\"Ne aloittavat jo siellä ylhäällä\", sanoi vieras. \"Kuulkaa, kuinka ne\nkolisevat... viuluja viritetään... nyt soi harppu... ja nyt se alkoi.\"\nErilaiset alakerrokseen tiensä löytäneet äänet ilmoittivat ensimmäisen\nkatrillin alkaneen.\n\n\"Voi, kuinka mielelläni menisin sinne!\" huokasi herra Tupman taas.\n\n\"Niin minäkin\", yhtyi vieras... \"peevelin matkatavarat!... kelvottomat\nlaivanrojot... ei minkäänlaista sopivaa pukua... eikö ole hullua?\"\n\nPickwickiläisen opin yhtenä pääpiirteenä oli yleinen hyväntahtoisuus,\neikä kukaan ollut niin huomattavan innokas noudattamaan tuota ylevää\nperiaatetta kuin Tracy Tupman. Yhdistyksen pöytäkirjoissa on mainittu\nmelkein uskomaton määrä tapauksia, jolloin tuo erinomainen mies oli\nlähettänyt avunpyytäjiä toisten jäsenten luo saamaan käytetyitä\nvaatteita tai rahallista avustusta.\n\n\"Olisin onnellinen, jos voisin lainata teille vaatekerran tähän\ntarkoitukseen\", sanoi herra Tracy Tupman, \"mutta te olette laihan\npuoleinen ja minä...\"\n\n\"Lihavahko... täysikasvuinen Bacchus... Leikannut köynnökset...\nlaskeutunut tynnyriltä... vetänyt vaatetta ylleen, hahah! Selvä ja\nsakia: kirkas ja makia... ha ha!... Viiniä tänne.\"\n\nOliko herra Tupman hieman harmissaan tuosta vieraan siekailemattomasta\näänensävystä tämän kehoittaessa ojentamaan viiniä, jonka hän taas\nsukkelasti veti liiviinsä, vai oliko hän syystä kyllä suuttunut siitä,\nettä Pickwick-kerhon vaikutusvaltaista jäsentä kursailematta verrattiin\ntynnyriltään laskeutuneeseen Bacchukseen, on seikka, jota ei vielä\nole täysin selvitetty. Hän ojensi viinipullon, yskäisi kahdesti ja\nkatseli vierasta muutaman sekunnin ankaran kiinteästi. Mutta kun tuo\nolio kuitenkin näytti hänen tutkivasta katseestaan täysin kykenevältä\nhoitamaan itsensä ja ihan rauhalliselta, hänen katseensa ankaruus\nlieveni vähitellen ja hän alkoi taas puhua tanssiaisista.\n\n\"Aioin huomauttaa\", sanoi hän, \"että vaikka pukuni olisikin liian\nlaaja, niin ehkä ystäväni Winklen vaatekerta sopisi teille paremmin.\"\n\nVieras otti silmillään mittaa herra Winklestä, ja hänen piirteensä\nkirkastuivat tyydytyksestä hänen huudahtaessaan: \"Sopii mainiosti.\"\n\nHerra Tupman katseli ympärilleen. Viini, joka oli saattanut herrat\nSnodgrassin ja Winklen nukuttavan vaikutuksensa alaiseksi, oli\npettänyt herra Pickwickinkin aistit. Tuo herra oli asteittain kokenut\nkaikki ne eri olotilat, jotka käyvät päivällisen ja sen seurauksien\nsynnyttämän horroksen edellä. Hän oli kokenut tavalliset väliasteet\nhilpeyden korkeuksista synkeyden syvyyksiin ja synkeyden syvyyksistä\nhilpeyden korkeuksiin. Kuten kadulla kaasulyhty, jonka putkeen tuuli on\ntunkeutunut, hän oli eräinä hetkinä säteillyt luonnottomasti ja sitten\nvaipunut tuskin huomattavaksi tuikkeeksi. Lyhyen väliajan jälkeen hän\noli taas leimahtanut loistaakseen hetken, sitten värissyt epävarmana,\nhäilähtelevänä valona ja lopuksi sammunut kokonaan. Hänen päänsä oli\npainunut rinnalle, ja tuon suuren miehen läsnäolon ainoana kuuluvana\ntodisteena oli tasainen kuorsaus, jonka lyhyt nikotus joskus keskeytti.\n\nKiusaus päästä tanssiaisiin ja luomaan ensimmäiset käsitykset\nkentiläisten naisten kauneudesta ahdisti raskaasti herra Tupmania.\nKiusaus ottaa vieras mukaansa oli myös ankara. Hän ei ollenkaan\ntuntenut paikkaa eikä sen asukkaita, ja vieraalla näytti olevan\nmolemmista niin tarkka käsitys, kuin hän olisi elänyt siellä\nlapsuudestaan saakka. Herra Winkle nukkui, ja herra Tupman oli\nkylliksi kokenut tällaisissa asioissa tietääkseen, että sinä hetkenä,\njolloin hän heräsi, hän tavallista luonnonlakia noudattaen laahautuisi\nraskaasti vuoteeseen. Hän epäröi silti. \"Täyttäkää lasinne ja antakaa\npullo tänne\", sanoi väsymätön vieras.\n\nHerra Tupman menetteli kuten pyydettiin ja tämän viimeisen lasin suoma\nlisävirkistys sai hänet tekemään päätöksensä.\n\n\"Herra Winklen makuuhuone avautuu minun huoneeseeni\", sanoi herra\nTupman. \"En saisi häntä käsittämään, mitä haluan, jos herättäisin\nhänet nyt, mutta tiedän, että hänellä on vaatekerta käsilaukussaan,\nja edellyttäen, että puette sen yllenne tanssiaisiin ja riisutte sen\npalattuanne, saattaisin panna sen taas paikoilleen häiritsemättä häntä\nollenkaan tällä asialla.\"\n\n\"Oivallista\", sanoi vieras. \"Mainio suunnitelma... kirotun kiero\ntilanne... neljätoista pukua matka-arkuissa ja pakko käyttää toisen\nmiehen vaatteita... Oikein hyvä ajatus tuo, oikein hyvä.\"\n\n\"Meidän täytyy ostaa liput\", sanoi herra Tupman.\n\n\"Ei kannata särkeä guineaa\", sanoi vieras. \"Lyödään rahalla arpaa,\nkumpi maksaa molempien puolesta... Minä sanon... te heitätte...\nEnsimmäinen kerta... nainen... nainen... hurmaava nainen.\" Kultaraha\nputosi pöydälle ja päällimmäiseksi kääntyi lohikäärme, jota\nkohteliaisuudesta sanottiin naiseksi.\n\nHerra Tupman soitti kelloa, osti liput ja käski viemään kynttilöitä\nhuoneeseensa. Seuraavan neljännestunnin kuluttua vieras oli\nsonnustautunut Nathaniel Winklen pukuun.\n\n\"Se on uusi puku\", sanoi herraTupman, kun vieras ilmeisesti mielissään\nkatseli itseään seinäpeilistä. \"Ensimmäinen, johon on pantu meidän\nkerhomme napit\", ja hän kiinnitti toverinsa huomiota suuriin\nkullattuihin nappeihin, joissa oli keskellä herra Pickwickin muotokuva\nja kirjaimet P.C. sen molemmin puolin. \"P.C\", sanoi vieras...\n\"vaikea selittää... vanhan herran naamataulu ja P.C.... Mitähän P.C.\ntarkoittaa?... ehkäpä _peculiar coat_?\" (kummallinen puku).\n\nPidättäen suuttumustaan ja hyvin tärkeänä herra Tupman selitti\nsalaperäisten kirjainten merkityksen.\n\n\"Takki on hiukan lyhyt vyötäisiltä, eikö niin?\" kysyi vieras taivuttaen\nruumistaan voidakseen peilistä nähdä lantionapit, jotka nousivat hänen\nselkänsä puoliväliin. \"Tämähän on kuin postiljoonien päällysmiehen\npuku... ne ovat merkillisiä pukuja, ne... tehdään urakalla, ilman\nmittaa... sallimuksen salaperäisyyteen luottaen... Kaikki pitkät miehet\nsaavat lyhyet ja kaikki lyhyet pitkät takit.\" Tällä lailla lörpötellen\nherra Tupmanin uusi toveri järjesteli pukuaan tai oikeammin herra\nWinklen pukua ja lähti sitten, herra Tupmanin seuraamana, portaita ylös\ntanssisaliin.\n\n\"Nimenne, olkaa hyvä!\" sanoi ovenvartija. Tracy Tupman astui askeleen\neteenpäin lausuakseen omansa, kun vieras ehätti hänen edelleen. \"Ei\nmitään nimiä\", ja sitten hän kuiskasi herra Tupmanille: \"Nimet eivät\nkelpaa... tuntemattomia... tavallaan oikein hyviä nimiä, mutta ei\nsuuria... loistavia nimiä pienessä seurassa, mutta eivät vaikuta\nsuuressa joukossa... Menemme _incognito_... se on parasta... Herroja\nLontoosta... hienoja ulkomaalaisia... mitä hyvänsä.\" Ovi lensi auki, ja\nTracy Tupman ja vieras astuivat tanssisaliin.\n\nSe oli pitkä huone, jossa oli punaisella kankaalla peitetyt penkit ja\nvahakynttilöitä lasisissa kynttiläjaloissa. Soittajat oli asetettu\nturvaan permantoa korkeammalla olevaan komeroon, ja kaksi tai kolme\nryhmää tanssi katrilleja järjestelmällisesti alusta loppuun. Viereiseen\npelihuoneeseen oli asetettu kaksi korttipöytää, ja kaksi paria vanhoja\nrouvia ja vastaava määrä lihavia herroja pelasi siellä whistiä.\n\nLoppuvuoron päätyttyä tanssijat kävelivät edestakaisin huoneessa, ja\nherra Tupman tovereineen asettui nurkkaan tarkastelemaan seuruetta.\n\n\"Ihastuttavia naisia\", sanoi herra Tupman.\n\n\"Odottakaa hetkinen\"! kehoitti vieras. \"Kohta tulee hauskaa, suuruudet\neivät vielä ole saapuneet... omituinen paikka... Korkeamman asteen\nveistämöväki ei ole tuntevinaan alemman asteen veistämöväkeä... Alemman\nasteen veistämöväki ei tunne pieniä maalaisherroja... maalaisherrat\neivät tunne liikemiehiä... Hallituksen edustaja ei tunne ketään.\"\n\n\"Kuka on tuo pikku poika, jolla on vaalea tukka, punertavat silmät ja\nnaamiopuku?\" kysyi herra Tupman.\n\n\"Hiljaa, olkaa hyvä... punertavat silmät... naamiopuku... pieni\npoika... roskaa... Sehän on 97. rykmentin vänrikki, arvoisa Wilmot\nSuipe... suurta sukua... Suipet... jaloa sukua.\"\n\n\"Sir Thomas Clubber, lady Clubber ja neidit Clubber\", huusi ovenvartija\nukkosäänellä. Salissa syntyi aika kohina, kun sisään astui siniseen,\nkiiltävänappiseen pukuun pukeutunut pitkä herra, kookas rouva, jolla\noli sininen satiinihame, ja kaksi saman mallin mukaista nuorta neitiä,\njoilla oli hieno, samanvärinen muotipuku.\n\n\"Valtion edustaja... veistämön päällikkö... mahtava mies, hyvin\nmahtava mies\", kuiskutti vieras herra Tupmanin korvaan, kun\nhyväntekeväisyysyhdistyksen johtokunta saattoi sir Thomas Clubberin\nperheineen salin yläpäähän. Arvoisa Wilmot Suipe ja muut arvohenkilöt\nkiiruhtivat kunnioittamaan tervehdyksellään Clubberin neitejä, ja sir\nThomas Clubber seisoi paikoillaan komean suoraselkäisenä, luoden mustan\nkaulahuivinsa yli majesteetillisia katseita koollaolevaan seuraan.\n\n\"Herra Smithie, rouva Smithie ja neidit Smithie\", kuului seuraava\nesitys.\n\n\"Kuka on herra Smithie?\" kysyi Tracy Tupman.\n\n\"Jokin veistämön herra\", vastasi vieras. Herra Smithie kumarsi\nkunnioittavasti sir Thomas Clubberille, ja tämä vastasi tervehdykseen\nalentuvasti. Lady Clubber silmäili rouva Smithietä ja perhettä\nlorgnettinsa läpi kuin jostakin äärettömästä kaukaisuudesta, ja rouva\nSmithie puolestaan tarkasteli rouva \"ketä hyvänsä\", jonka mies ei ollut\nmissään tekemisissä veistämön kanssa.\n\n\"Eversti Bulder, everstinrouva Bulder ja neiti Bulder\" saapuivat sitten.\n\n\"Varusväen päällikkö\", sanoi vieras vastaukseksi herra Tupmanin\nkysyvään katseeseen.\n\nClubberin neidit ottivat neiti Bulderin lämpimästi vastaan, ja\neverstinrouva Bulderin ja lady Clubberin tervehdykset olivat mitä\nsydämellisimmät. Eversti Bulder ja sir Thomas Clubber tarjosivat\ntoisilleen nuuskaa ja olivat kuin kaksi Alexander Selkirkiä[6] \"kaiken\nheidän silmiinsä näkyvän yksinvaltiaita\".\n\nKun paikkakunnan ylimystö — Bulderit, Clubberit ja Suipet — täten\nsaattoivat arvokkuutensa turvaan salin yläosaan, muut yhteiskuntaluokat\njäljittelivät heidän esimerkkiään huoneen muissa osissa. Vähemmän\naristokraattiset, 97. rykmentin upseerit lyöttäytyivät veistämön\nvähemmän tärkeiden virkailijoiden perheiden seuraan. Asianajajain ja\nviinikauppiaiden rouvat olivat omien ryhmiensä etunenässä (oluenpanijan\nrouva kävi Buldereitten luona) ja rouva Tomlinson, postimestarin\nrouva, näytti keskinäisellä sopimuksella valitun kauppapuolueen\njohtajattareksi.\n\nKaikkein suosituimpia henkilöitä omassa piirissään oli pieni lihava\nmies, jolla oli pystyssä törröttävä musta tukkarengas päälaen ympärillä\nja laaja kalju kenttä sen huipulla: tohtori Slammer, 97. rykmentin\nlääkäri. Tohtori nuuskasi jokaisen kanssa, jutteli jokaisen kanssa,\nnauroi, tanssi, laski leikkiä, pelasi whistiä, teki kaikkea ja oli\nkaikkialla. Näiden moninaisten puuhien lisäksi pienellä tohtorilla\noli vielä tehtävä, joka oli tärkeämpi kuin mikään muu: hän osoitti\nväsymättömästi mitä uupumattominta ja alttiinta huomiota pienelle\nvanhalle leskelle, jonka upea puku ja korujen runsaus todisti, että hän\noli mitä toivottavin lisä niukkoihin tuloihin.\n\nSekä herra Tupmanin että hänen toverinsa silmät olivat kauan seuranneet\ntohtoria ja leskeä, kun vieras keskeytti hiljaisuuden.\n\n\"Rahaa kuin roskaa... vanhapiika... komea tohtori... ei hullumpi\najatus... hyvä juttu\", kuuluivat hänen huuliltaan lähteneet selvästi\nymmärrettävät mietelmät. Herra Tupman katseli häntä kysyvästi kasvoihin.\n\n\"Aion tanssia tuon lesken kanssa\", sanoi vieras.\n\n\"Kuka hän on?\" kysyi herra Tupman.\n\n\"En tiedä... en ole eläessäni nähnyt... Tohtori lyödään laudalta...\neteenpäin!\" Näin sanoen vieras kulki salin yli ja alkoi uuniin nojaten\nkatsella pienen vanhan naisen lihavaa olemusta kunnioittavan ja\nsurumielisen ihailun ilmein. Herra Tupman töllisteli häntä mykkänä\nhämmästyksestä. Vieras edistyi nopeasti: Pieni tohtori tanssi toisen\nnaisen kanssa; leski pudotti viuhkansa, vieras otti sen ylös ja ojensi\nsen hänelle, hymyili, kumarrus, niiaus, muutama sana puheen aluksi.\nVieras kulki taas rohkeasti salin poikki ja palasi huvien ohjaaja\nmukanaan. Pieni esittelypantomimi, sitten rouva Budger ja vieras\nasettuivat paikoilleen katrilliin.\n\nVaikka herra Tupmanin hämmästys hänen seuratessaan tätä mutkatonta\nmenettelyä olikin suuri, ei se kuitenkaan vetänyt vertoja tohtorin\nrajattomalle ällistykselle. Vieras oli nuori, imarteli leskeä. Leski ei\nvälittänyt vähääkään tohtorin kohteliaisuuksista, eikä tämän suuttumus\nvaikuttanut mitään järkkymättömään kilpailijaan. Tohtori Slammer oli\naivan kuin kivettynyt. Hän, tohtori Slammer, 97. rykmentin lääkäri oli\nsyrjäytetty käden käänteessä ja sen oli tehnyt mies, jota kukaan ei\nollut ennen nähnyt eikä kukaan nytkään tuntenut. Tohtori Slammer, 97.\nrykmentin lääkäri! Mahdotonta! Se ei saattanut olla totta! Mutta oli\nkuitenkin totta, aivan ilmeisesti. Mitä? Vieras esittelee ystävänsä!\nSaattoiko hän uskoa silmiään? Hän katsoi uudelleen, ja hänen oli pakko\ntuskallisesti tunnustaa näkimiensä puhuvan totta. Rouva Budger tanssi\nherra Tracy Tupmanin kanssa; siitä ei saattanut erehtyä. Siinä oli\ntuo leski hänen edessään omassa persoonassaan hyppimässä sinne tänne,\ntavattoman ketterästi. Ja herra Tracy Tupman hyppeli rinnalla kasvojen\nilmaistessa mitä tiivistyneintä juhlallisuutta, tanssien (kuten hyvin\nmonet ihmiset) ihan kuin katrilli ei olisikaan leikin asia, vaan\nankara koetus tunteille, joiden kestämiseen tarvitaan taipumatonta\npäättäväisyyttä.\n\nTohtori sieti kaiken tämän hiljaa ja kärsivällisesti, vieläpä sitä\nseuranneen kuumennetun viinin tarjoamisen, lasien kuljettelemisen,\nkeksien juoksuttamisen ja keimailunkin. Mutta muutamaa sekuntia\nmyöhemmin vieras oli kadonnut saattamaan rouva Budgeria tämän\nvaunuihin, ja silloin tohtori kiiti nopeasti salista hänen tähän saakka\nhyvin korkitun suuttumuksensa kuohuessa kaikista hänen kasvojensa\nosista intohimoisena hikenä.\n\nVieras palasi juuri ja herra Tupman hänen kanssaan. Hän puhui kuiskaten\nja nauroi. Pieni tohtori janosi hänen henkeään. Vieras riemuitsi. Hän\noli voittanut.\n\n\"Herra\", sanoi tohtori kauhistuttavalla äänellä ottaen esiin\nnimikorttinsa ja vetäytyen käytävän nurkkaan. \"Nimeni on Slammer,\ntohtori Slammer, 97. rykmentistä, Chathamin kasarmista. Tässä on\nkorttini, herra, tässä korttini.\" Hän olisi sanonut enemmänkin, mutta\nsuuttumus tukahdutti äänen.\n\n\"Vai niin\", sanoi vieras kylmästi. \"Slammer... nöyrin palvelijanne...\nkiitos hienosta kohteliaisuudestanne... En ole nyt sairas, Slammer...\nmutta kun tulen sairaaksi, kolkutan ovellenne.\"\n\n\"Te... te olette veijari, herra!\" läähätti raivostunut tohtori,\n\"pelkuri, jänishousu... valehtelija... ja... ja... Eikö mikään saa\nteitä antamaan korttianne minulle!\"\n\n\"Aha! Nyt käsitän\", sanoi vieras puoleksi itsekseen. \"Kuuma viini liian\nvoimakasta täällä... antelias isäntä... hyvin varomatonta... hyvin...\nLimonadi paljon parempaa... Liian kuumat huoneet... vanhahko herra...\nkärsii siitä huomenaamuna — julmaa — julmaa\", ja hän astui pari askelta\neteenpäin.\n\n\"Asutte tässä talossa\", sanoi kiukkuinen pikku mies. \"Nyt olette\nhumalassa, mutta saatte kuulla minusta huomenna. Minä otan teistä kyllä\nselvän, otan varmasti.\"\n\n\"Kunhan ensin itse selviätte\", vastasi järkähtämätön vieras.\n\nTohtori Slammer loi häneen sanomattoman julmistuneen katseen\npistäessään vihaisesti niskaansa nytkäyttäen hatun päähänsä, ja vieras\nja herra Tupman kiiruhtivat jälkimmäisen makuuhuoneeseen palauttamaan\nlainatut höyhenet mistään tietämättömälle Winklelle.\n\nTämä oli syvässä unessa, ja palautus tapahtui nopeasti. Vieras oli\nhyvin lystikäs, ja herra Tupmanistakin, jonka pää oli pyörällä\nviinistä, totista, valoista ja naisista, tuntui koko juttu mainiolta\npilalta. Hänen uusi ystävänsä lähti, ja hän itse sai kokea hiukan\nvaikeuksia löytääkseen yömyssystään aukon, joka alkuaan oli\ntarkoitettu päästämään sisään hänen päänsä. Kaadettuaan lopulta näissä\nponnisteluissaan kynttiläjalkansa Tracy Tupman hankkiutui vuoteeseen,\ntehden sinne päästäkseen sarjan monimutkaisia liikkeitä, ja vaipui\nlopulta lepoon.\n\nKello oli tuskin lakannut lyömästä seitsemää seuraavana aamuna, kun\nherra Pickwickin kaikki ymmärtävä mieli heräsi tajuttomuuden tilasta,\njohon uni oli sen hukuttanut, huoneen ovelta kuuluvaan ankaraan\nkolkutukseen.\n\n\"Kuka siellä?\" kysyi herra Pickwick kavahtaen istualleen vuoteessa.\n\n\"Lähetti.\"\n\n\"Mitä asiaa?\"\n\n\"Olkaa hyvä ja sanokaa, kenellä herralla seurassanne on vaaleansininen\npuku ja kultaiset napit, joissa on P. C?\"\n\n\"Se on kai annettu harjattavaksi\", ajatteli herra Pickwick, \"eikä mies\nmuista, kenen se on. — Herra Winklellä\", huusi hän, \"kolmas ovi täältä\noikealle.\"\n\n\"Kiitoksia, herra\", huusi lähetti ja meni tiehensä.\n\n\"Mistä on kysymys?\" huusi herra Tupman, kun ankara kolkutus herätti\nhänet unohdusta antavasta unesta.\n\n\"Saanko puhutella herra Winkleä?\" vastasi lähetti ulkopuolelta.\n\n\"Winkle... Winkle!\" huusi herra Tupman sisempään huoneeseen.\n\n\"Hoi!\" vastasi heikko ääni vuodevaatteiden sisältä.\n\n\"Sinua kysytään... joku on ovella...\" ja pakotettuaan itsensä lausumaan\nniin paljon Tracy Tupman käänsi kylkeä ja nukahti taas sikeästi.\n\n\"Minua kysytään!\" virkkoi herra Winkle nopeasti hypäten vuoteesta ja\nheittäen ylleen muutamia vaatekappaleita. \"Minua kysytään, näin kaukana\nLontoosta. Kuka kumma minua kysyy?\"\n\n\"Herra odottaa kahvihuoneessa\", selitti lähetti, kun herra Winkle\naukaisi oven ja seisoi hänen edessään. \"Herra sanoo, ettei hän pidätä\nteitä kauan, mutta hän ei hyväksy minkäänlaista kieltävää vastausta.\"\n\n\"Tämä kummallista!\" sanoi herra Winkle. \"Olen kohta alhaalla.\"\n\nHän kääri nopeasti ympärilleen matkahuivin ja aamunutun ja laskeutui\nportaita alas. Vanha nainen ja pari tarjoilijaa puhdisti parastaikaa\nkahvilahuonetta, ja kenttäpukuinen upseeri katseli ulos ikkunasta. Hän\nkääntyi herra Winklen tullessa ja nyökkäsi päätään. Käskettyään muita\npoistumaan hän sulki oven hyvin huolellisesti ja sanoi: \"Herra Winkle,\nluullakseni?\"\n\n\"Nimeni on Winkle, sir.\"\n\n\"Ette kai hämmästy, kun ilmoitan teille, että tulin luoksenne näin\naikaisin ystäväni tohtori Slammerin, 97. rykmentin lääkärin, puolesta?\"\n\n\"Tohtori Slammerin!\" ihmetteli herra Winkle.\n\n\"Tohtori Slammerin juuri. Hän pyysi minua ilmaisemaan mielipiteenään,\nettä käytöksenne eilen illalla oli sen luontoista, ettei kukaan\nkunnianmies voi sitä sietää, ja\", hän lisäsi, \"sellaista, ettei\nherrasmies milloinkaan käyttäydy sillä tavoin toisia kohtaan.\"\n\nHerra Winklen hämmästys oli liian aitoa lajia ja liiaksi silmäänpistävä\njäädäkseen tohtori Slammerin ystävältä huomaamatta. Tämä jatkoi\nsenvuoksi: \"Ystäväni, tohtori Slammer, pyysi minua lisäämään olleensa\nvarmasti vakuuttunut siitä, että olitte juovuksissa osan illasta\nettekä ehkä selvästi tajunnut, kuinka tavaton oli se loukkaus, johon\nteitte itsenne syypääksi. Hän pyysi minua sanomaan, että jos käytätte\nsitä käytöksenne selityksenä, hän on valmis hyväksymään kirjallisen\nanteeksipyynnön, joka teidän on kirjoitettava minun saneluni mukaan.\"\n\n\"Kirjallisen anteeksipyynnön!\" toisti herra Winkle, ja hänen äänensä\nilmaisi mitä tehostetuimmin mahdollisimman suurta hämmästystä.\n\n\"Muussa tapauksessa tunnette vaihtoehdon\", virkkoi vieras kylmästi.\n\n\"Oletteko saanut tuotavaksenne tiedon minulle, minun nimiselleni\nhenkilölle?\" kysyi herra Winkle, jonka älynlangat tämä merkillinen\nkeskustelu oli toivottomasti sekoittanut.\n\n\"En ollut henkilökohtaisesti läsnä tilaisuudessa\", selitti vieras, \"ja\nkun jyrkästi kieltäydyitte jättämästä korttianne herra Slammerille,\nhän pyysi minua ottamaan selville, kenellä oli hyvin epätavallinen\npuku: vaaleansininen hännystakki, jossa oli kullatut napit ja niissä\nkorkokuva ja kirjaimet P. C.\"\n\nHerra Winkle oikein hätkähti hämmästyksestä, kun kuuli omaa pukuansa\nniin tarkkaan kuvattavan. Tohtori Slammerin ystävä jatkoi:\n\n\"Tiedustelujen avulla sain äsken ovenvartijalta varmuuden siitä, että\ntuon puvun käyttäjä saapui tänne eilen iltapäivällä kolmen herrasmiehen\nseurassa. Lähetin heti kysymään asiaa siltä herralta, jota kuvattiin\nseurueen johtohenkilöksi, ja hän neuvoi kääntymään teidän puoleenne.\"\n\nJos Rochesterin linnan päätorni olisi yhtäkkiä lähtenyt kävelemään\nperustuksiltaan ja asettunut vastapäätä kahvilahuoneen ikkunaa, ei\nherra Winklen hämmästys olisi ollut mitään verrattuna siihen syvään\nällistykseen, jonka vallassa hän oli kuunnellut tätä puhetta. Hänen\nensimmäinen ajatuksensa oli, että hänen pukunsa oli varastettu.\n\n\"Sallitteko, että viivytän teitä hetken?\" pyysi hän.\n\n\"Olkaa hyvä\", vastasi hänen kaikkea muuta kuin tervetullut vieraansa.\n\nHerra Winkle hyökkäsi kiireesti portaita ylös ja avasi matkalaukkunsa\nvapisevin käsin. Siellä oli puku tavallisella paikallaan, mutta jos\nsitä läheltä tarkasteli, saattoi selvästi huomata, että sitä oli\nkäytetty edellisenä iltana.\n\n\"Niin kai se sitten on\", tuumaili herra Winkle päästäen puvun putoamaan\nkäsistään. \"Join liiaksi viiniä illallisen jälkeen ja minulla on hämärä\nmuisto siitä, että sitten kävelin kadulla poltellen sikaria. Olin\ntodella aika lailla päissäni... Vaihdoin kai pukua... menin jonnekin\nja loukkasin jotakuta... Epäilemättä on käynyt niin, ja vieraan tuoma\ntieto ilmaisee peloittavat seuraukset.\" Näissä mietteissä herra Winkle\nsuuntasi askeleensa kohti kahvilahuonetta sen synkän ja peloittavan\npäätöksen vallassa, että hän hyväksyy sotaisan tohtorin vaatimuksen ja\nodottaa siitä mahdollisesti johtuvia pahimpiakin seurauksia.\n\nTähän päätökseen herra Winkleä ajoivat monenlaiset vaikuttimet,\njoista ensimmäinen oli hänen maineensa kerhon keskuudessa. Häntä oli\naina pidetty hyvin arvovaltaisena henkilönä asioissa, jotka koskivat\najanvietettä ja ruumiinharjoituksia, olivatpa ne sitten hyökkäävää,\npuolustavaa tai viatonta laatua, ja jos hän, kun hänen ensimmäistä\nkertaa piti antaa todistus itsestään, olisi välttänyt koetta ihan\njohtajansa silmien edessä, olisi hänen nimensä ja maineensa ikuisesti\nmennyttä. Sen ohella hän muisti kuulleensa tällaisia asioita\ntuntevilta, että todistajien keskinäisestä sopimuksesta pistooleja\nharvoin panostettiin luodilla. Sitä paitsi hän ajatteli, että jos hän\npyytäisi Snodgrassia todistajakseen ja hehkuvasti kuvailisi hänelle\nkoko vaaran, tämä mahdollisesti tunnustaisi kaiken herra Pickwickille,\njoka varmasti viipymättä ilmoittaisi tapahtuman paikkakunnan\nviranomaisille ja siten pelastaisi seuralaisensa joutumasta tapetuksi\ntai silvotuksi.\n\nSellaiset olivat hänen ajatuksensa, kun hän palasi kahvilahuoneeseen\nja ilmoitti aikovansa hyväksyä tohtorin haasteen. \"Haluatteko nimittää\nminulle jonkun ystävänne, jonka kanssa järjestämme kohtauksen ajan ja\npaikan?\" sanoi upseeri.\n\n\"Aivan tarpeetonta\", vastasi herra Winkle. \"Ilmoittakaa ne minulle,\nniin hankin jälkeenpäin avustavan toverin.\"\n\n\"Sanoisimmeko... auringon laskiessa tänä iltana?\" kysyi upseeri\nvälinpitämättömällä äänellä.\n\n\"Hyvä on\", virkkoi herra Winkle ajatellen mielessään, että se oli hyvin\npaha.\n\n\"Tunnetteko Pittin linnakkeen?\"\n\n\"Kyllä; näin sen eilen.\"\n\n\"Jos haluatte vaivautua niitylle vallihaudan tuolle puolen, kääntyä\nvasemmalle polkua pitkin, kun saavutte linnakkeen kulmaan, ja kulkea\nsitten suoraan, kunnes näette minut, saatan teidät yksinäiseen\npaikkaan, jossa asia voidaan toimittaa pelkäämättä keskeytystä.\"\n\n_\"Pelkäämättä_ keskeytystä!\" ajatteli herra Winkle.\n\n\"Luullakseni ei olekaan mitään muuta järjestettävää\", sanoi upseeri.\n\n\"En minä ainakaan huomaa mitään muuta\", vastasi herra Winkle. \"Hyvästi!\"\n\n\"Hyvästi!\" Upseeri vihelsi hilpeää säveltä poistuessaan. Tunnelma\naamiaisella oli sinä päivänä raskas. Herra Tupman ei kyennyt nousemaan\nvuoteestaan edellisen illan tavallista hurjemman huvittelun jälkeen;\nherra Snodgrass näytti murjottelevan runollisen mielenahdistuksen\nvallassa ja myös herra Pickwick osoitti outoa harrastusta hiljaisuutta\nja sodavettä kohtaan. Herra Winkle odotti kärsimättömästi tilaisuutta\nsaadakseen selvittää asiansa, eikä sitä tarvinnutkaan odottaa kauan.\nHerra Snodgrass ehdotti, että lähdettäisiin katsomaan linnaa, ja herra\nWinkle oli ainoa seurueen jäsen, jolla oli halua kävellä. He lähtivät\nyhdessä ulos.\n\n\"Snodgrass, rakas ystävä\", sanoi herra Winkle, kun he olivat päässeet\npois vilkasliikkeiseltä kadulta, \"saatanko luottaa vaiteliaisuuteesi?\"\nNäin sanoessaan hän vakavasti ja hartaasti toivoi, ettei voisi niihin\nluottaa.\n\n\"Voit kyllä\", vastasi herra Snodgrass. \"Vannon!...\"\n\n\"Älä vanno\", keskeytti herra Winkle kauhistuen ajatusta, että hänen\ntoverinsa saattaisi tietämättään sitoutua olemaan kertomatta mitään.\n\"Älä vanno, älä veikkonen vanno! Se on ihan tarpeetonta.\"\n\nHerra Snodgrass antoi kätensä vaipua, vaikka hän äsken puhuessaan\nolikin runollisesti kohottanut sen pilviä kohti ja oli odottavan\nnäköinen.\n\n\"Tarvitsen apuasi, hyvä veli, kunnia-asiassa\", selitti herra Winkle.\n\n\"Saat sen varmasti\", vastasi herra Snodgrass kättä lyöden.\n\n\"Tohtori Slammerin, 97. rykmentin lääkärin kanssa\", jatkoi herra Winkle\ntoivoen saavansa asian tuntumaan niin juhlalliselta kuin suinkin.\n\"Minulla on kaksintaistelu upseerin kanssa, jonka todistajana on toinen\nupseeri, auringon laskiessa tänä iltana, yksinäisellä niityllä, Pittin\nlinnakkeen takana.\"\n\n\"Minä tulen todistajaksesi.\"\n\nHerra Snodgrass oli hämmästynyt, mutta ei mitenkään säikähtynyt.\nOmituista, kuinka kylmiä kaikki muut osanottajat, paitsi päähenkilö,\nosaavat olla tällaisissa tapauksissa! Herra Winkle oli unohtanut sen.\nHän oli arvostellut ystävänsä tunteita omiensa mukaan.\n\n\"Seuraukset saattavat olla peloittavat\", sanoi herra Winkle.\n\n\"Toivon päinvastaista\", sanoi herra Snodgrass.\n\n\"Luulen, että tohtori on hyvin hyvä ampuja\", sanoi herra Winkle.\n\n\"Niinhän useimmat sotilashenkilöt ovat\", huomautti herra Snodgrass\nkylmästi, \"mutta olethan sinäkin hyvä ampuja, vai mitä?\"\n\nHerra Winkle vastasi myöntävään suuntaan ja huomaten, ettei ollut\ntehnyt toveriaan kyllin levottomaksi, muutti menetelmää.\n\n\"Snodgrass\", sanoi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä, \"jos kaadun,\nlöydät käärystä, jonka jätän haltuusi, kirjeen — isälleni.\"\n\nTämäkin hyökkäys epäonnistui. Herra Snodgrass oli liikuttunut, mutta\notti tehtäväkseen kirjeen toimittamisen perille yhtä mielellään kuin\njos hän olisi ikänsä ollut tavallinen kirjeenkantaja.\n\n\"Jos minä kaadun\", jatkoi herra Winkle, \"tai jos tohtori kaatuu, niin\nsinut, hyvä ystävä, haastetaan oikeuteen rikostoverinamme. Onko minulla\noikeutta saattaa ystäväni siihen vaaraan, että hänet ehkä elinkaudeksi\nkarkoitetaan maasta?\"\n\nTästä herra Snodgrass hiukan säpsähti, mutta hänen sankaruutensa oli\nvoittamaton. \"Kun ystävyys on kyseessä\", huudahti hän tulisesti,\n\"uhmaan kaikkia vaaroja.\"\n\nKuinka herra Winkle mielessään sadattelikaan toverinsa altista\nystävyyttä, kun he ääneti kulkivat muutaman minuutin eteenpäin,\nrinnatusten, molemmat omiin mietteisiinsä vaipuneina! Aamu kului, ja\nherra Winkle huolestui yhä pahemmin.\n\n\"Snodgrass\", sanoi hän pysähtyen äkkiä, \"älä petä minua tässä asiassa,\nälä ilmoita mitään paikallisille viranomaisille, älä mitenkään vaadi\njärjestyksenvalvojien apua pidättämään minua tai tohtori Slammeria,\n97. rykmentin lääkäriä; rykmentti on nyt majoitettuna Chathamin\nkasarmeihin, ja siten estämään kaksintaistelua. Minä sanon: älä\nmitenkään yritä!\"\n\nHerra Snodgrass tarttui lämpimästi ystävänsä käteen ja vastasi\ninnostuneesti: \"En mistään hinnasta.\"\n\nVäristys karsi herra Winklen ruumista, kun hänen mieleensä tulvahti\nvoimakkaasti tietoisuus siitä, että hänellä ei ollut mitään\nodotettavissa ystävänsä pelosta ja että hänet oli määrätty joutumaan\ntoisen eläväksi maalitauluksi.\n\nKun hän oli selittänyt herra Snodgrassille tarkoin asian\nyksityiskohdat ja kun he olivat vuokranneet Rochesterin asekaupasta\nkaksintaistelupistoolit ja riittävästi ruutia, luoteja ja nalleja,\npalasivat molemmat ystävykset majataloon: herra Winkle miettimään\nlähestyvää taistelua ja herra Snodgrass järjestämään sota-aseita ja\npanemaan ne kuntoon kohta tapahtuvaa käyttöä varten.\n\nOli harmaa ja raskas ilta, kun he lähtivät ulos oudolle asialleen.\nHerra Winkle oli kääriytynyt suureen viittaan, jottei häntä\ntunnettaisi, ja herra Snodgrass kantoi tuhovälineitä päällystakkinsa\nalla.\n\n\"Onko sinulla kaikki mukana?\" kysyi herra Winkle hätääntyneellä,\nlevottomalla äänellä.\n\n\"Kaikki\", vastasi herra Snodgrass, \"aikalailla ampumatarpeita, jos\nluodeilla ei olisi tarkoitettua vaikutusta. Laatikossa on ainakin\nneljännesnaula ruutia ja taskuuni pistin kaksi sanomalehteä tulpiksi.\"\n\nTämä oli sellainen ystävyyden osoitus, josta jokaisen pakostakin täytyi\nolla mitä kiitollisin. Saattaa otaksua, että herra Winklen kiitollisuus\noli liian voimakas ilmi-lausuttavaksi, sillä hän ei sanonut mitään,\nvaan jatkoi kulkuaan eteenpäin — hitaanpuoleisesti.\n\n\"Tulemme parhaaseen aikaan\", sanoi herra Snodgrass heidän kiivetessään\nensimmäisen niityn aidan yli. \"Aurinko menee juuri mailleen.\"\nHerra Winkle loi katseensa päivän vaipuvaan kehrään ja ajatteli\nkiusaantuneena sitä mahdollisuutta, että hänen itsensä ehkä piankin oli\n\"mentävä mailleen\".\n\n\"Tuolla on upseeri\", huudahti herra Winkle heidän käveltyään muutaman\nminuutin.\n\n\"Missä?\" kysyi herra Snodgrass.\n\n\"Tuolla... tuo siniviittainen herra.\" Herra Snodgrass katseli\nsinnepäin, mihin hänen toverinsa osoitti, ja näki sillä lailla\npukeutuneen olennon kuin toinen oli selittänyt. Upseeri ilmaisi\nhuomanneensa heidät kevyesti kättään heilauttamalla, ja molemmat\nystävykset seurasivat häntä pienen matkan päässä hänen poistuessaan.\n\nIlta hämärtyi hetkestä hetkeen, ja autioiden peltojen yli puhalteli\nsurumielinen tuuli kuin kotikoiraansa kaukana viheltelevä jättiläinen.\nMaiseman murheellisuus antoi herra Winklen tunteille synkän\nvivahduksen. Hän pysähtyi heidän kulkiessaan vallihaudan ohi. Se näytti\njättiläismäiseltä haudalta.\n\nUpseeri kääntyi yhtäkkiä polulta, ja kiivettyään paaluvarustuksen\npoikki ja hypättyään toisen aidan yli he saapuivat yksinäiselle\nniitylle. Heitä odotti siellä kaksi herraa: toinen pieni, lihava\nmustatukkainen mies, toinen — arvokkaan näköinen henkilö, jolla\noli nauhoilla reunustettu pitkätakki — istui ihan rauhallisena\nkenttätuolilla.\n\n\"Toinen asianomainen ja lääkäri kai\", sanoi herra Snodgrass. \"Otapa\npieni kulaus konjakkia.\" Herra Winkle tarttui ystävänsä tarjoamaan\ntaskumattiin ja kulautti pitkän ryypyn riemastuttavaa nestettä.\n\n\"Ystäväni, herra Snodgrass\", esitteli herra Winkle, kun upseeri tuli\nlähemmäksi. Tohtori Slammerin toveri kumarsi ja otti esiin samanlaisen\nlippaan kuin se, joka herra Snodgrassella oli kainalossaan.\n\n\"Meillä ei kai ole enempää sanomista toisillemme\", huomautti hän\nkylmästi avatessaan lippaan. \"Anteeksipyynnöstähän kieltäydyttiin\njyrkästi.\"\n\n\"Ei mitään, hyvä herra\", sanoi herra Snodgrass, joka myös alkoi tuntea\nolonsa koko lailla epämukavaksi. \"Haluatteko ryhtyä toimeen?\" kysyi\nupseeri. \"Kyllä\", vastasi herra Snodgrass. Välimatka mitattiin ja\nalkutoimitukset järjestettiin.\n\n\"Saatte nähdä, että nämä ovat paremmat kuin teidän\", sanoi vastustajan\ntodistaja ottaen esiin pistoolinsa. \"Näitte minun panostavan ne. Onko\nteillä mitään niiden käyttämistä vastaan?\"\n\n\"Ei suinkaan\", vastasi herra Snodgrass. Tarjous vapautti hänet suuresta\npulasta, sillä hänen tähänastiset käsityksensä pistoolien lataamisesta\nolivat hyvinkin epäselvät ja epämääräiset.\n\n\"Sitten voimme sijoittaa miehet paikoilleen\", huomautti upseeri\nyhtä välinpitämättömästi kuin jos asianomaiset olisivat olleet\nshakkinappuloita ja todistajat pelaajia.\n\n\"Niin kai\", vastasi herra Snodgrass, joka oli suostuvainen\nmihin ehdotuksiin hyvänsä, koska hänellä ei ollut minkäänlaista\nasiantuntemusta. Upseeri meni niityn yli tohtori Slammerin luo, ja\nherra Snodgrass lähestyi herra Winkleä.\n\n\"Kaikki on valmista\", sanoi hän pistooleja ojentaen. \"Anna minulle\nviittasi.\"\n\n\"Saithan kääryn, hyvä ystävä?\" kysyi Winkle parka. \"Sain kyllä. Ole\ntyyni ja höyhennä hänet!\" Herra Winklestä tuntui, että neuvo muistutti\nsuuresti sitä, jonka katselijat tavallisesti antavat pienimmälle\npojalle katutappelussa, nimittäin: \"Käy päälle ja anna selkään!\" Mainio\nneuvo kylläkin, kunhan asianomainen vain tietää, kuinka se käy päinsä.\nHän riisui kuitenkin ääneti viittansa — siihen kului hyvin pitkä aika\n— ja tarttui pistooliin. Todistajat väistyivät syrjään, kenttätuolilla\nistuva herrasmies menetteli samoin, ja taistelijat lähestyivät toisiaan.\n\nHerra Winkle oli aina tunnettu äärimmäisestä ihmisystävyydestään. On\npäätelty, että hänen haluttomuutensa loukata tässäkään tapauksessa\nlähimmäistään tahallisesti oli syynä siihen, että hän sulki silmänsä\nsaapuessaan kohtalokkaalle paikalle; samoin on päätelty, että se\nseikka, että hänen silmänsä olivat kiinni, esti häntä näkemästä tohtori\nSlammerin hyvin omituista ja selittämätöntä käytöstä. Tämä herra\nsäpsähti, jäi tuijottamaan, astui askeleen taaksepäin, hieroi silmiään,\ntuijotti yhä ja huudahti lopuksi: \"Seis! seis!\"\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" ihmetteli tohtori Slammer, kun hänen toverinsa\nja herra Snodgrass juoksivat paikalle. \"Ei tämä ole oikea mies!\"\n\n\"Eikö ole oikea mies?\" kysyi tohtori Slammerin todistaja.\n\n\"Ei ole oikea mies?\" sanoi herra Snodgrass.\n\n\"Ei ole oikea mies?\" sanoi se herra, jolla oli kenttätuoli kädessään.\n\n\"Varmasti ei\", vastasi pieni tohtori. \"Tämä ei ole se mies, joka\nloukkasi minua eilen illalla.\"\n\n\"Hyvin kummallista\", huudahti upseeri.\n\n\"Hyvin kummallista\", sanoi kenttätuolia kantava herra. \"Kysymys on vain\nsiitä, eikö tätä herraa, kun hän kerran on taistelupaikalla, olisi\nmuodollisuutta kunnioittaen pidettävä sinä henkilönä, joka loukkasi\nystäväänne, tohtori Slammeria eilen illalla, olipa hän sitten todella\ntuo henkilö tai ei.\" Lausuttuaan tämän ehdotuksen hyvin viisaan ja\nsalaperäisen näköisenä kenttätuolimies otti hyppysellisen nuuskaa ja\nkatseli syvämietteisenä ympärilleen kuten ainakin arvovaltainen henkilö\ntällaisissa asioissa.\n\nNyt herra Winkle oli avannut silmänsä ja lisäksi korvansakin, kun hän\nsai kuulla vastustajansa ehdottavan vihollisuuksien keskeyttämistä,\nja vaistoten siitä, mitä viimeksi oli sanottu, että oli ehdottomasti\ntapahtunut jokin erehdys, hän heti käsitti sen maineen lisäyksen, joka\nhänelle ehdottomasti koituisi, jos hän salaisi varsinaisen syyn tänne\nsaapumiseensa. Senvuoksi hän astui rohkeasti eteenpäin ja sanoi:\n\n\"En ole oikea henkilö. Tiedän sen.\"\n\n\"Silloin se\", sanoi kenttätuolimies, \"on loukkaus tohtori Slammeria\nkohtaan ja riittävä syy ryhtyä heti toimiin.\"\n\n\"Pysypä aisoissa, Payne\", sanoi tohtorin todistaja. \"Miksi ette\nkertonut minulle asian oikeata laitaa tänä aamuna?\"\n\n\"Niinpä niin, niinpä niin...\" toisteli kenttätuoliherra harmistuneesti.\n\n\"Pyydän teitä olemaan hiljaa, Payne\", sanoi upseeri. \"Saanko toistaa\nkysymykseni, herra?\"\n\n\"Siksi, hyvä herra\", sanoi Winkle, jolla oli ollut aikaa miettiä\nvastaustaan, \"siksi, että kuvasitte humalaisen ja törkeän miehen yllään\npuku, jota minulla ei ole ainoastaan kunnia käyttää, vaan joka on minun\nkeksimänikin: Lontoon Pickwick-kerhon ehdotettu virkapuku. Katsoin\nvelvollisuudekseni puolustaa tämän puvun kunniaa ja hyväksyin sen\nvuoksi muitta mutkitta haasteenne.\"\n\n\"Hyvä herra\", sanoi pieni, hyväntuulinen tohtori lähestyen käsi\nojennettuna. \"Kunnioitan urhoollisuuttanne. Sallikaa minun sanoa, että\nsuuresti ihailen käytöstänne ja olen hyvin pahoillani siitä, että olen\ntuottanut teille vaivaa tällä hyödyttömällä kohtauksella.\"\n\n\"Pyydän, älkää välittäkö siitä\", sanoi herra Winkle.\n\n\"Olisin ylpeä tuttavuudestanne, herra\", sanoi pieni tohtori.\n\n\"Minä olisin suuresti iloissani, jos saisin tutustua teihin\", vastasi\nherra Winkle. Sitten tohtori ja herra Winkle puristivat toistensa\nkättä, ja sitten herra Winkle ja luutnantti Tappleton (tohtorin\ntodistaja) ja herra Winkle ja kenttätuolimies ja lopuksi herra Winkle\nja herra Snodgrass pudistivat toistensa käsiä — viimeksimainittu\nylenpalttisen ihastuksen vallassa sankarillisen ystävänsä jalon\nkäytöksen johdosta.\n\n\"Luulenpa, että voimme lähteä pois\", sanoi luutnantti Tappleton.\n\n\n\"Voimme kyllä \", lisäsi tohtori.\n\n\"Paitsi\", keskeytti kenttätuolimies, \"paitsi jos herra Winkle katsoo\nhaasteen loukkaukseksi itselleen, jossa tapauksessa hänellä on oikeus\nvaatia hyvitystä.\"\n\nSuurta itsekieltäytymistä osoittaen herra Winkle selitti jo olevansa\ntäysin tyydytetty.\n\n\"Taikka ehkä\", jatkoi kenttätuolimies, \"herra todistaja tuntee jonkun\nminun lausumani huomautuksen loukanneen häntä tämän kohtauksen\nalkaessa? Jos asianlaita on sellainen, olen onnellinen, jos voin antaa\nhänelle hyvityksen heti.\"\n\nHerra Snodgrass kiiruhti sanomaan tuntevansa suurta kiitollisuutta\nviimeksi puhuneen herran ystävällisen tarjouksen johdosta, mutta hän\nsaattoi vain vastata kieltävästi, koska hän oli perin tyytyväinen\nasioiden kulkuun. Molemmat todistajat järjestivät lippaansa, ja koko\nseurue lähti niityltä paljon vilkkaampana kuin sinne tullessaan.\n\n\"Viivyttekö kauankin täällä?\" kysyi tohtori Slammer herra Winkleltä\nheidän kävellessään rinnatusten mitä parhaimpina ystävinä.\n\n\"Luulen, että lähdemme täältä ylihuomenna\", kuului vastaus.\n\n\"Toivon, että minulla olisi ilo nähdä teidät ja ystävänne kotonani ja\nviettää hauska ilta kanssanne tämän ikävän erehdyksen jälkeen\", sanoi\npieni tohtori. \"Oletteko vapaa tänä iltana?\"\n\n\"Meillä on eräitä tuttavia täällä\", selitti herra Winkle, \"enkä\nhaluaisi jättää heitä tänä iltana. Ehkäpä te ja ystävänne liitytte\nseuraamme _Härän_ ravintolassa?\"\n\n\"Erittäin mielellämme\", vastasi pieni tohtori. \"Onko kello kymmenen\nliian myöhäistä pistäytyä luoksenne puoleksi tunniksi?\"\n\n\"Ei suinkaan\", sanoi herra Winkle. \"Olen hyvin iloinen saadessani\nesitellä teidät ystävilleni, herroille Pickwickille ja Tupmanille.\"\n\n\"Se tuottaa varmasti minullekin suurta iloa\", sanoi tohtori lainkaan\naavistamatta, kuka herra Tupman oli.\n\n\"Tulettehan varmasti?\" kysyi herra Snodgrass.\n\n\"Aivan varmasti.\"\n\nNäin puhellen he olivat tulleet tielle. Sydämelliset jäähyväiset\notettiin, ja sitten seurue hajosi. Tohtori Slammer tovereineen palasi\nkasarmiin, ja herra Winkle lähti majataloon ystävänsä Snodgrassin\nseurassa.\n\n\n\n\n3. luku.\n\nUUSI TUTTAVA. ILVEILIJÄN TARINA. ILKEÄ KESKEYTYS JA EPÄMIELLYTTÄVÄ\nKOHTAUS.\n\n\nHerra Pickwick oli tuntenut kahden ystävänsä epätavallisen\npoissaolon johdosta hiukan levottomuutta, jota heidän salaperäinen\nkäyttäytymisensä aamupäivällä ei millään tavoin ollut omiansa\nvähentämään. Sen vuoksi hän tavallista suurempaa mielihyvää tuntien\nnousi tervehtimään heitä, kun he taas astuivat sisään, ja tavallista\nkiinnostuneempana tiedusteli, mikä tapahtuma oli pidättänyt heitä\npoissa hänen seurastaan. Vastaukseksi hänen tätä kohtaa koskeviin\nkyselyihinsä oli Snodgrass antamaisillaan historiallisen selostuksen\näsken esitetyistä tapahtumista, kun hänet yhtäkkiä keskeytti se\nhuomio, ettei huoneessa ollut läsnä ainoastaan herra Tupman ja heidän\neilinen vaunutoverinsa, vaan toinenkin yhtä omituisen näköinen vieras.\nTämä oli huolien vanhentamalta näyttävä mies, jonka harmaat kasvot\nja syvälle painuneet silmät teki vieläkin pistävämmiksi suora musta\ntukka, mikä riippui takkuisena sykermänä puoliväliin hänen kasvojaan.\nHänen silmänsä olivat luonnottoman kirkkaat ja läpitunkevat, poskiluut\nkorkeat ja terävät, ja hänen leukansa oli niin pitkä ja laiha, että\nkatselija olisi saattanut otaksua hänen hetkeksi tahallaan vetävän\nsisäänpäin poskilihojaan lihaskouristuksen vaikutuksesta, jollei hänen\npuoliavoin suunsa ja liikkumaton ilmeensä olisi todistanut, että hän\naina oli sen näköinen. Kaulassa hänellä oli vihreä liina, jonka leveät\nsolmunpäät laskeutuivat rinnalle näkyen silloin tällöin hänen liiviensä\nsuuriksi kuluneista napinrei'istä. Sen päällä hänellä oli vanha\nmusta pitkätakki, jonka alta näkyivät leveät palttinahousut ja isot,\nhajoamistilassa olevat kengät.\n\nTähän kummallisen näköiseen henkilöön kiintyivät herra Winklen silmät,\nja häntä kohti ojensi herra Pickwick kätensä sanoessaan: \"Uuden\nystävämme ystävä. Huomasimme tänä aamuna, että ystävämme oli täkäläisen\nteatterin palveluksessa, vaikkei hän toivokaan, että se yleisesti\ntiedettäisiin, ja tämä herra on saman ammattikunnan jäsen. Hän aikoi\njuuri kun te tulitte sisään ilahduttaa meitä pienellä tarinalla omasta\nelämänpiiristään.\"\n\n\"Joukoittain juttuja\", sanoi eilispäivän vihreäpukuinen vieras\nlähestyen herra Winkleä ja puhuen matalalla ja tuttavallisella äänellä.\n\"Lystillinen veikko... tekee karkeat työt... ei ole näyttelijä... kumma\nmies... kaikenlaista kurjuutta... Kiertueella sanomme häntä 'Synkäksi\nJemmyksi'.\" Winkle ja Snodgrass toivottivat kohteliaasti tervetulleeksi\nvieraan, jota hienosti sanottiin 'Synkäksi Jemmyksi', ja tilaten viinaa\nja vettä kuten koko muukin seurue he istuutuivat pöytään.\n\n\"Nyt, hyvä herra\", sanoi herra Pickwick, \"halunnette ilahduttaa meitä\nesittämällä, mitä aiotte kertoa?\"\n\nSynkkä olio kaivoi taskustaan likaisen paperikääryn ja sanoi kääntyen\nherra Snodgrassin puoleen, joka oli ottanut esiin muistikirjansa,\nkumealla äänellä, mikä hyvin vastasi hänen ulkonaista olemustaan: \"Tekö\nolette runoilija?\"\n\n\"Olenhan vähän yritellyt sillä alalla\", vastasi herra Snodgrass\nkysymyksen äkillisyydestä hämmentyen.\n\n\"Niin, runous vaikuttaa elämässä samaa kuin valo ja musiikki\nnäyttämöllä: Ota toiselta sen valekorut ja toiselta sen harhat,\nniin mitä jää kummastakaan jäljelle sitä todellista, jonka puolesta\nkannattaisi elää ja huolehtia?\"\n\n\"Se on hyvin totta, herra\", vastasi Snodgrass.\n\n\"Istua näyttämön etupuolella\", jatkoi synkkä mies, \"on samaa kuin\nkatsella suuria hovimenoja ja ihailla silkkisiä pukuja ja komeata\nmenoa. Olla sen takana merkitsee, että kuuluu niihin, jotka valmistavat\nnuo hienoudet, niihin joista ei välitetä ja joita ei tunneta, vaan\njotka jätetään uppoamaan tai pysyttelemään pinnalla, kuolemaan nälkään\ntai elämään, miten milloinkin sattuma tahtoo.\"\n\n\"Niinhän se on\", sanoi herra Snodgrass, sillä synkän miehen\nkuoppasilmät olivat kiintyneet häneen ja hänestä tuntui\nvälttämättömältä sanoa jotakin.\n\n\"Käy asiaan, Jemmy!\" sanoi Espanjan-matkustaja, \"äläkä ruikuta...\nalhaallahan tässä ollaan... älä vaaku... puhu selvästi... ole iloisen\nnäköinen!\"\n\n\"Haluatteko toisen lasin ennen kuin aloitatte?\" kysyi herra Pickwick.\n\nSynkkä mies hyväksyi tarjouksen, ja sekoitettuaan lasin viinaa ja vettä\nja nielaistuaan hitaasti puolet siitä hän avasi paperikääryn ja alkoi\npuoleksi lukea, puoleksi kertoa seuraavaa tapahtumaa, jonka tapaamme\nmuistiin merkittynä kerhon pöytäkirjoista otsakkeella:\n\n_Kiertävän näyttelijän tarina_.\n\n\"Siinä, mitä nyt aion kertoa, ei ole mitään ihmeellistä\", sanoi synkkä\nmies. \"Ei edes mitään tavatontakaan. Puute ja sairaus ovat liian\ntavallisia tässä maailmassa, jotta niihin tarvitsisi kiinnittää enempää\nhuomiota kuin yleensäkään ihmiselämän tavallisimpiin vaiheisiin.\nOlen kerännyt nämä muutamat muistelmat, koska tunsin hyvin niiden\nkohteen useiden vuosien aikana. Seurasin hänen kulkuaan alaspäin,\naskel askeleelta, kunnes hän lopulta saavutti kurjuuden äärimmäisen\naallonpohjan, josta hän ei enää milloinkaan noussut.\n\n\"Mies, josta puhun, oli pantomiiminäyttelijä, ja kuten monet muut\nhänen luokkaansa kuuluvat, parantumaton juoppo. Parempina päivinään,\nennenkuin hän oli heikentynyt nautinnoistaan ja laihtunut nälästä,\nhänellä oli ollut hyvä palkka, joten hän olisi saanut, jos olisi ollut\nhuolellinen ja järkevä, nauttia elämästä vielä muutaman vuoden — ei\nmonta. Sillä nämä ihmiset joko kuolevat aikaisin tai luonnottomasti\ntuhlaamalla ruumiinvoimiaan menetettävät ennen aikojaan ne fyysilliset\nkyvyt, jotka ovat heille välttämättömät elatuksen ansaitsemiseen.\nHänen helmasyntinsä sai hänet kuitenkin siinä määrin valtoihinsa,\nettä oli aivan mahdoton käyttää häntä niissä tehtävissä, joissa hän\ntodella saattoi hyödyttää teatteria. Kapakka viehätti häntä niin\nsuuresti, ettei hän voinut sitä vastustaa. Toivoton sairaus ja toivoton\nköyhyys odotti häntä yhtä varmasti kuin kuolema, jos hän jatkoi samaan\nsuuntaan. Hän pysyi itsepäisesti tiellään ja tuloksen saattaa arvata.\nHän ei voinut saada minkäänlaista paikkaa ja oli ilman leipää.\n\n\"Jokainen, joka vähänkin tuntee teatterielämää, tietää, millainen\njoukko rappeutuneita, köyhyyden jäytämiä ihmisiä aina ympäröi\nsuurta näyttämöä: ei säännöllisesti palkatuita näyttelijöitä, vaan\nbalettiväkeä, kulkueissa tarvittavia avustajia, temppuilijoita\nja sellaisia, jotka palkataan pantomiimin tai pääsiäisnäytelmän\najaksi, ja he saavat sitten olla työttä, kunnes jonkin suuren\nnäytelmän esittäminen taas kysyy heidän palvelustaan. Tällaiseen\nelämänlajiin oli miehen nyt pakko turvautua, ja esiintymällä joka\nilta jossakin mitättömässä teatterissa hän ansaitsi lisää muutaman\nshillingin viikossa, mikä taas soi hänelle mahdollisuuden tyydyttää\nvanhaa taipumustaan. Lopulta tämäkin ansio loppui. Hän oli niin\nepäsäännöllinen, ettei hän tälläkään lailla kyennyt ansaitsemaan niitä\nsurkeita ruoka-annoksia, joita hänen muuten olisi ollut mahdollista\nhankkia. Hän joutui siten todella asemaan, joka lähenteli nälänhätää,\nja sai vain silloin tällöin jonkin pikku summan lainaamalla joltakin\nentiseltä toverilta tai pääsemällä esiintymään johonkin kaikkein\nalhaisimman asteen teatteriin. Mutta kun hän ansaitsi jotakin, hän\ntuhlasi sen entisellä tavallaan.\n\n\"Tähän aikaan, kun hän oli elänyt noin vuoden päivät kenenkään\noikeastaan tietämättä kuinka, minä olin lyhyeksi aikaa kiinnitettynä\nSurreyn puolella Lontoossa olevaan teatteriin. Siellä tapasin tuon\nmiehen, jonka olin kadottanut näkyvistäni joksikin aikaa, sillä olin\nkierrellyt maaseudulla, hän taas vetelehtinyt Lontoon kaduilla ja\npuistoissa. Olin näytännön jälkeen pukeutunut lähteäkseni pois ja\nkuljin näyttämön poikki mennäkseni ulos, kun hän löi minua olalle.\nEn koskaan unohda sitä vastenmielistä näkyä, joka kohtasi minua\nkääntyessäni. Hän oli pukeutunut pantomiimia varten ilveilijän\npuvun kaikkiin mahdottomuuksiin. Eivät kuolemantanssin kummitukset,\nkaameimmat hahmot, mitä etevin maalari milloinkaan on kuvannut\nkankaalle, ole koskaan olleet niin aavemaisen näköisiä. Hänen\nkuivettunut ruumiinsa ja kutistuneet jalkansa, joiden muodottomuuden\nkummallinen puku lisäsi satakertaiseksi, lasimaiset silmät, jotka\nolivat peloittavana vastakohtana hänen kasvojaan peittävälle valkealle\nmaalille, oudot koristeet päässä, joka vapisi halvauskohtauksen\njälkeen, ja pitkät, nahkeat kädet, joihin oli hierottu valkeata liitua\n— kaikki tuo teki hänet hirvittävän ja luonnottoman näköiseksi,\nniin että sitä ei saata tarkasti kuvata. Sitä muistellessani minua\nvärisyttää vielä tänä päivänäkin. Hänen äänensä oli ontto ja vapiseva,\nkun hän veti minut syrjään ja kertoi murtuneella äänellä pitkästä\nsairauksien ja puutteiden sarjasta päätyen, kuten tavallisesti,\nkiihkeästi pyytämään lainaksi pientä rahasummaa. Pistin muutaman\nshillingin hänen käteensä, ja kun käännyin pois, kuulin naurun\ntyrskeen, joka seurasi hänen hyppyjään näyttämöllä.\n\n\"Muutamaa päivää myöhemmin työnsi eräs poika kouraani likaisen\npaperilipun, johon oli lyijykynällä tuherrettu joitakuita sanoja.\nNiissä mainittiin, että mies oli vaikeasti sairaana ja pyysi minua\nnäytännön jälkeen käymään luonaan asunnossaan jonkin kadun varrella\n— en muista nimeä tällä hetkellä — teatterin läheisyydessä. Lupasin\nmennä heti kun pääsisin lähtemään, ja kun väliverho oli laskeutunut,\nkiiruhdinkin surulliselle asialleni.\n\n\"Surkean näköinen nainen, miehen vaimo, otti minut vastaan portailla ja\nvei kertoen, että mies juuri oli vaipunut jonkinmoiseen horrostilaan,\nminut hiljaa sisään ja asetti minulle tuolin vuoteen ääreen. Sairas\nmakasi kasvot seinään päin, ja koska hän ei huomannut läsnäoloani,\nminulla oli aikaa tarkastella paikkaa, jossa olin.\n\n\"Hän makasi vanhassa vuoteessa, jonka saattoi kääntää ylös\npäiväksi. Vuoteen pääpuolen ympäri oli kääritty ryysyisen peitteen\njäännökset suojaksi tuulelta, joka kuitenkin löysi tien kurjaan\nhuoneeseen oven monista raoista ja puhalsi sisään lakkaamatta.\nKituva hiilivalkea paloi ruostuneen, irtonaisen uunin ristikon\ntakana; vanhalla, kolmijalkaisella, tahraisella pöydällä, jossa oli\nmuutamia lääkepulloja, seista törrötti rikkinäinen peili, ja sen\neteen oli ladottu muutamia harvoja talouskaluja. Pieni lapsi nukkui\ntilapäisessä vuoteessa, joka oli valmistettu permannolle, ja vaimo\nistui tuolilla sen vieressä. Seinällä oli hylly, jossa oli muutama\nlautanen, kuppi ja malja, ja sen alla riippuivat näyttämökengät ja pari\nflorettia. Ottamatta lukuun pieniä rääsyläjiä ja kääryjä, joita oli\nhuolimattomasti heitelty huoneen nurkkiin, ne olivat ainoat tavarat\nkoko huoneessa.\n\n\"Minulla oli aikaa painaa mieleeni nämä pienet yksityisseikat ja huomata\nsairaan miehen hengityksen raskaus ja jäsenten kuumeiset nytkähdykset,\nennen kuin hän tajusi läsnäoloni. Lakkaamatta ponnistellessaan\nlöytääkseen päälleen sopivan lepoasennon hän heilahdutti kätensä\nvuoteen ulkopuolelle, niin että se sattui käsivarteeni. Hän hypähti\npystyyn ja tuijotti kiivaasti kasvoihini.\n\n\"'Herra Hutley, John', sanoi hänen vaimonsa; 'herra Hutley, jota lähetit\nhakemaan illalla, muistathan.'\n\n\"'Ah niin', sanoi sairas pyyhkäisten kädellään otsaansa. 'Hutley,\nHutley... Kuinka se olikaan?' Hän näytti muutaman hetken koettavan\nkoota ajatuksiaan ja sanoi sitten tarttuen kiivaasti ranteeseeni: 'Älä\njätä minua... älä jätä minua, vanha veikko! Hän tahtoo tappaa minut.\nTiedän, että hän tahtoo!'\n\n\"'Onko hän ollut kauankin tuollainen?' kysyin itkevältä vaimolta.\n\n\"'Eilisillasta saakka', vastasi hän. 'John, John, etkö tunne minua?'\n\n\"'Älä anna hänen tulla lähelle!' sanoi mies värähtäen, kun vaimo\nkumartui hänen puoleensa. 'Aja hänet pois! En voi sietää häntä\nlähelläni.' Hän katsahti hurjasti vaimoonsa, silmissä murhaava\nepäluulo, ja kuiskasi sitten korvaani: 'Pieksin häntä, Jem, pieksin\nhäntä eilen ja monta kertaa ennen. Olen antanut hänen ja pojan nähdä\nnälkää, ja nyt olen heikko ja avuton, hän tahtoo tappaa minut, tiedän,\nettä hän tahtoo. Jos olisit kuullut hänen huutavan, kuten minä,\ntietäisit sen itsekin. Pidä häntä loitolla!' Hänen otteensa herpautui\nja hän vaipui uupuneena tyynylle.\n\n\"Tiesin liiankin hyvin, mitä tuo kaikki merkitsi. Jos olisin sitä\nvähänkin epäillyt, olisi silmäys vaimon kalpeihin kasvoihin ja\nkuihtuneeseen ruumiiseen selittänyt täydellisesti asian todellisen\nlaidan. 'Teidän on parempi olla syrjässä', sanoin onnettomalle\nolennolle. 'Ette saata tehdä hänelle mitään hyvää. Ehkäpä hän\nolisi rauhallisempi, jollei näkisi teitä.' Vaimo poistui miehensä\nnäköpiiristä. Tämä avasi muutaman hetken kuluttua silmänsä ja katseli\nhätäisesti ympärilleen.\n\n\"'Menikö hän?' kysyi hän kiivaasti.\n\n\"'Meni, meni', vastasin, 'hän ei voi tehdä sinulle pahaa.'\n\n\"'Kerron sinulle jotakin, Jem', sanoi mies hiljaa. 'Hän aikoo tehdä\nminulle pahaa. Hänen silmissään on jotakin, mikä herättää mielessäni\nniin hurjaa pelkoa, että se tekee minut hulluksi. Koko viime yön hänen\nsuuret tuijottavat silmänsä ja kalpeat kasvonsa olivat aivan kasvojeni\nlähellä. Jos milloin käännyin, kääntyivät nekin, ja jos milloin heräsin\nunestani, hän oli vuoteen luona katselemassa minua.' Sairas veti minua\nlähemmäksi itseään ja sanoi kuiskaten käheästi ja pelokkaasti: 'Hän on\npahahenki, Jem, hän on paholainen. Huh! Tiedän sen. Jos hän olisi ollut\nnainen, hän olisi kuollut kauan sitten. Mikään nainen ei olisi voinut\nkestää sitä!'\n\n\"Minua kammotti. En osannut vastata mitään, sillä kukapa olisi saattanut\ntarjota lohdutusta tai toivoa edessäni olevan kaltaiselle kurjalle\nolennolle?\n\n\"Istuin siellä melkein kaksi tuntia, jona aikana hän vääntelehti sinne\ntänne valitellen tuskissaan ja kärsimättömyyttään heittelehtien\nkurottaen levottomasti käsiään milloin minnekin ja kääntyillen\ntuon tuostakin kyljeltä toiselle. Lopulta hän vaipui siihen\npuolittaisen tajuttomuuden tilaan, jossa ajatukset tuskaisesti\nvaeltavat kohtauksesta kohtaukseen ja paikasta toiseen järjen niitä\nhillitsemättä, mutta kuitenkin kykenemättä irroittautumaan kärsimyksen\nkuvaamattomasta tunteesta. Huomattuani hänen sekavasta hourailustaan,\nettä asianlaita oli niin, ja tietäen, ettei kuume otaksuttavasti tulisi\npahemmaksi lähiaikoina, lähdin pois, luvaten hänen vaimoparalleen, että\npalaisin seuraavana iltana ja valvoisin sairaan vieressä koko yön, jos\nse olisi välttämätöntä.\n\n\"Pidin lupaukseni. Kuluneet neljäkolmatta tuntia olivat aiheuttaneet\nsairaassa peloittavan muutoksen. Vaikka silmät olivatkin raskaat ja\nsyvälle vajonneet, niistä loisti kiilto, jota oli kamala katsella.\nHuulet olivat pykineet ja halkeilleet useasta paikasta. Kuiva, kova\niho hehkui polttavaa kuumuutta, ja miehen kasvoilla oli melkein\nylimaailmallinen hurjan pelon ilme, joka puhui selvemmin kuin mikään\nmuu taudin tuhosta. Kuume oli korkeimmillaan.\n\n\"Istuuduin samalle tuolille kuin edellisenäkin iltana ja pysyin siinä\ntuntikausia kuunnellen ääniä, jotka olisivat koskeneet syvästi\npaatuneimmankin miehen sydämeen: kuolevan ihmisen kamalaa korinaa.\nSiitä, mitä olin kuullut lääkärin sanovan, tiesin, ettei hänellä\nenää ollut mitään toivoa: istuin hänen kuolinvuoteensa ääressä. Näin\nlaihtuneiden jalkojen, jotka vähän aikaa sitten olivat vääntelehtineet\nmeluavan parvekeyleisön huviksi, nyt tekevän samoin polttavan kuumeen\nkidutuksesta, kuulin ilveilijän kimeän naurun sekaantuvan kuolevan\nmiehen hiljaiseen valitukseen.\n\n\"Tuntuu liikuttavalta nähdä sielun viipyvän terveydenajan tavallisissa\ntoimissa ja puuhissa, kun ruumis makaa heikkona ja avuttomana. Mutta\nkun nuo toimet ovat mahdollisimman vastakkaisia sellaisille, jotka\ntavallisesti yhdistämme vakaviin ja juhlallisiin ajatuksiin, on\nvaikutus vieläkin voimakkaampi. Teatteri ja kapakka olivat miesparan\nhourailujen pääpaikat:\n\n\"Oli ilta, niin hän kuvitteli. Hänen piti näytellä osansa sinä iltana.\nOli myöhä, ja hänen täytyi heti lähteä kotoa. Miksi häntä pidätettiin\nja estettiin lähtemästä? Hän menettäisi rahansa, hänen täytyi päästä\nmenemään. Ei, häntä ei tahdottu päästää lähtemään. Hän peitti\nkasvonsa polttaviin käsiinsä ja valitteli hiljaa omaa heikkouttaan\nja ahdistajiensa julmuutta. Lyhyt väliaika, ja hän lausui huutamalla\neräitä hassuja säkeitä — viimeiset, jotka oli oppinut. Hän kohottautui\nvuoteessa, nosteli riutuneita jalkojaan ja kierteli niitä omituisiin\nasentoihin: hän näytteli, hän oli olevinaan teatterissa. Minuutin\nhiljaisuus; sitten hän mutisi jonkin meluisan laulun kertosäettä. Hän\noli lopultakin päässyt tähän vanhaan taloon, mutta kuinka kuuma huone\nolikaan! Hän oli ollut hyvin sairas, hyvin sairas, mutta nyt hän oli\nterve ja onnellinen. Täytä lasit! Kuka sieppasi lasin hänen huuliltaan?\nSama vainooja, joka äskenkin oli ahdistanut häntä. Hän vaipui taas\ntyynylleen ja valitti ääneen. Lyhyt unohduksen hetki, sitten hän vaelsi\nmatalaholvisten huoneiden synkissä sokkeloissa; joskus ne olivat niin\nmatalat, että hänen täytyi ryömiä käsien ja polvien varassa päästäkseen\neteenpäin. Oli kylmä ja pimeä, ja kääntyipä hän minne hyvänsä, hänen\ntiellään oli aina este. Siellä oli eläimiä, kamaloita matelevia\notuksia, joiden silmät tuijottivat häneen ja täyttivät ilman hänen\nympärillään säkenöiden peloittavasti paikan tummassa pimeydessä. Seinät\nja katot olivat täynnä käärmeitä. Holvi laajeni tavattoman suureksi...\npeloittavia hahmoja lennähteli sinne tänne... ja hänen tuntemiensa\nihmisten kasvoja, jotka pilkallinen irvistely teki hirveän näköisiksi,\nkurkisteli niiden välistä. Ne kärvensivät häntä hehkuvilla raudoilla\nja sitoivat hänen päänsä ympärille köysiä, kunnes veri valui ja hän\ntaisteli raivokkaasti kuin mielipuoli henkensä puolesta.\n\n\"Tällaisen kohtauksen jälkeen, kun minulla oli ollut suuri työ pitää\nhäntä paikoillaan vuoteessa, hän vaipui näköjään uneen. Valvonnan ja\nväsymyksen vallassa suljin silmäni hetkeksi, kun tunsin voimakkaan\nsysäyksen olkapäässäni. Heräsin heti. Hän oli kohottautunut omin voimin\nvuoteessa istualleen, hänen kasvoissaan oli tapahtunut peloittava\nmuutos, mutta tajunta oli palannut, sillä hän nähtävästi tunsi minut.\nLapsi, jota hänen hourailunsa oli kauan kauhistuttanut, nousi pikku\nvuoteestaan ja juoksi isäänsä kohti huutaen säikähdyksestä. Äiti\notti pojan nopeasti syliinsä peläten, että mies vahingoittaisi lasta\nhouretilassaan, mutta jähmettyi vuoteen viereen pelästyneenä hänen\npiirteittensä muuttumisesta. Mies kouristi kovasti olkaani ja iskien\ntoisella kädellään rintaansa koetti epätoivoisesti saada äänensä\nkuuluville. Mutta se oli turhaa. Hän ojensi käsivartensa vaimoaan ja\nlastaan kohti ja ponnisteli vielä kerran epätoivoisesti. Kurkusta\nkuului korisevaa ääntä... silmät sävähtivät... lyhyt tukahtunut\nkorina... sitten hän vaipui vuoteeseen... kuolleena.\"\n\nMeille tuottaisi mitä suurinta mielihyvää, jos saattaisimme toistaa\nherra Pickwickin mielipiteen tästä tarinasta. Olemme melkein varmat\nsiitä, että meidän olisi ollut mahdollista esittää se lukijoillemme,\njollei väliin olisi tullut mitä onnettomin sattuma.\n\nHerra Pickwick oli asettanut pöydälle lasin, jota hän eräiden\nkertomuksen viimeisten lauseiden aikana oli pitänyt kädessään, ja\noli juuri valmistautunut puhumaan, vieläpä — sen todistaa meille\narvovaltaisesti herra Snodgrassin muistikirja — hän oli todella avannut\nsuunsa, kun tarjoilija tuli sisään ja sanoi:\n\n\"Siellä on muutamia herroja, sir.\"\n\nOn otaksuttu, että herra Pickwick oli lausumaisillaan eräitä\nhuomautuksia, jotka olisivat kirkastaneet maailmaa, joskaan ei\nThames-jokea, kun hänet tällä tavoin keskeytettiin, sillä hän silmäili\ntarkasti tarjoilijaa päästä jalkoihin ja katseli sitten koko seuruetta\nyleensä kuin etsien tietoja uusista tulokkaista.\n\n\"Vain eräitä ystäviäni\", sanoi herra Winkle kohottautuen. \"Käskekää\nheidät sisään. Hyvin hauskoja miehiä\", lisäsi herra Winkle tarjoilijan\nmentyä, \"97. rykmentin upseereja, joihin tutustuin tänä aamuna hiukan\noudolla tavalla. Pidätte heistä varmasti hyvin paljon.\"\n\nHerra Pickwickin mielen tasapaino oli siten palautunut. Tarjoilija\npalasi ja saattoi huoneeseen kolme herrasmiestä.\n\n\"Luutnantti Tappleton\", sanoi herra Winkle. \"Luutnantti Tappleton,\nherra Pickwick — tohtori Payne, herra Pickwick — herra Snodgrass, hänet\nolette jo tavannut. Ystäväni herra Tupman, tohtori Payne — tohtori\nSlammer, herra Pickwick — herra Tupman, tohtori Siam...\"\n\nTässä herra Winkle äkkiä pysähtyi, sillä herra Tupmanin ja tohtorin\nkasvoilla näkyi voimakkaan mielenliikutuksen merkkejä.\n\n\"Olen tavannut _tämän_ herran ennenkin\", sanoi tohtori huomattavasti\nkorostaen sanaa tämän. \"Todellako\", sanoi herra Winkle.\n\n\"Ja... ja tuon henkilön myös, jollen erehdy\", sanoi tohtori luoden\ntutkivan katseen vihreäpukuiseen vieraaseen. \"Luulenpa antaneeni\ntuolle herralle hyvin kiireellisen haasteen eilen illalla, mutta hän\nkatsoi parhaaksi kieltäytyä.\" Näin sanoen tohtori silmäsi uhkaavan\nhalveksivasti vierasta ja kuiskasi jotakin toverilleen luutnantti\nTappletonille.\n\n\"Olisikohan todella niin?\" sanoi luutnantti kuiskailun päätyttyä.\n\n\"Kyllä varmasti\", vastasi tohtori Slammer.\n\n\"Teidän täytyy lyödä hänet paikalla kuoliaaksi\", mutisi kenttätuolimies\nhyvin mahtipontisesti.\n\n\"Pysykää siivolla, Payne\", esteli luutnantti. \"Sallitteko minun\nkysyä teiltä\", jatkoi hän puhutellen herra Pickwickiä, joka oli\nperin ihmeissään tästä kumman epäkohteliaasta erikoiskohtauksesta,\n\"sallitteko minun kysyä teiltä, kuuluuko tämä herra seurueeseenne?\"\n\n\"Ei\", vastasi herra Pickwick, \"hän on vain vieraamme.\"\n\n\"Hän on kai kerhonne jäsen, vai olisinko erehtynyt?\" sanoi luutnantti\nkysyvästi.\n\n\"Ei suinkaan\", vastasi herra Pickwick.\n\n\"Eikä koskaan käytä kerhonne nappeja?\" kyseli luutnantti yhä.\n\n\"Ei... ei milloinkaan\", vastasi hämmästynyt herra Pickwick.\n\nLuutnantti Tappleton käännähti ystäväänsä tohtoriin päin tuskin\nhuomattavasti kohauttaen olkapäitään, ihan kuin ilmaistakseen\nepäilevänsä hänen muistinsa luotettavuutta. Pieni tohtori näytti\nvihaiselta, mutta ällistyneeltä, ja herra Payne katseli julman\nnäköisenä asiaa käsittämättömän Pickwickin hyväntahtoista olemusta.\n\n\"Hyvä herra\", sanoi tohtori äkkiä puhutellen herra Tupmania äänellä,\njoka sai tämän herrasmiehen säpsähtämään aivan kuin olisi nuppineulalla\nilkeästi pistetty hänen polvitaipeeseensa, \"olitteko tanssiaisissa\neilen illalla?\"\n\nHerra Tupmanilta pääsi heikko myöntymystä ilmaiseva ääni, ja hän\nkatseli koko ajan hyvin kiinteästi herra Pickwickiä.\n\n\"Tämä henkilö oli kanssanne?\" sanoi tohtori osoittaen yhäti\nliikkumatonta vierasta.\n\nHerra Tupman myönsi, että asianlaita oli sellainen.\n\n\"Nyt, herra\", sanoi tohtori vieraalle, \"kysyn teiltä vielä kerran\nnäiden herrojen läsnäollessa, annatteko mieluummin minulle korttinne ja\nhaluatteko nähdä itseänne kohdeltavan kunnon miehenä, vai pakotatteko\nminut henkilökohtaisesti kurittamaan teitä heti paikalla?\"\n\n\"Seis, hyvä herra!\" sanoi herra Pickwick, \"en todellakaan saata sallia\ntämän asian kehittyvän ilman selityksiä. Tupman, kerro kuinka asiat\novat!\"\n\nTämän juhlallisen vetoomuksen johdosta selosti herra Tupman tapahtuman\nmuutamin sanoin, kosketti kevyesti puvun lainaamista ja selitteli\nlaajasti, että se tapahtui \"päivällisen jälkeen\", osoitti hiukan\nkatumusta omalta osaltaan ja jätti vieraan selviytymään parhaan\ntaitonsa mukaan.\n\nVieras aikoi nähtävästi yrittää samanlaista selittelyä, kun luutnantti\nTappleton, joka oli katsellut häntä hyvin uteliaasti, sanoi huomattavan\nhalveksivasti: \"Enköhän ole nähnyt teitä teatterissa?\"\n\n\"Olette kyllä\", vastasi hämmentymätön vieras. \"Hän on kiertävä\nnäyttelijä\", sanoi luutnantti halveksivasti. \"Hän näyttelee\nkappaleessa, jonka 52. rykmentin upseerit esityttävät Rochesterin\nteatterissa huomenna. Ette voi jatkaa tätä juttua, Slammer, ette\nmillään.\"\n\n\"Ette millään\", sanoi arvokas Payne.\n\n\"Valitan, että olen saattanut teidät epämielyttävään asemaan\", sanoi\nluutnantti Tappleton herra Pickwickille, \"sallikaa minun neuvoa, että\nparas keino välttää tällaisten kohtausten uudistumista on valita\nparemmin seuralaisensa. Hyvää yötä, sir!\" Ja luutnantti lähti jyrisevin\naskelin huoneesta.\n\n\"Ja sallikaa minun sanoa\", virkkoi kuumaverinen tohtori Payne, \"että\njos minä olisin ollut Tappleton tai jos olisin ollut Slammer, olisin\nnykäissyt teitä nenästä, herra, ja jokaista koko seurassanne. Niin\nolisin tehnyt — joka miestä. Payne on nimeni, herra — tohtori Payne 43.\nrykmentistä. Hyvää yötä, herra!\" Päätettyään puheensa ja lausuttuaan\nkolme viimeistä sanaa kovassa äänilajissa hän marssi juhlallisesti\nystävänsä perästä kintereillään tohtori Slammer, joka ei sanonut\nmitään, vaan tyytyi murskaamaan seurueen katseellaan.\n\nKasvava kiukku ja äärimmäinen ällistys olivat nostattaneet herra\nPickwickin jaloa rintaa tämän loukkaustulvan kestäessä niin, että\nhänen liivinsä olivat vähällä haljeta. Hän seisoi siinä jähmettyneenä,\nkatsellen tyhjäksi jäänyttä paikkaa. Mutta oven sulkeminen sai hänet\ntaas heräämään. Hän hyökkäsi eteenpäin katseessa hurjuus ja silmät\npalaen. Hänen kätensä oli oven rivassa ja seuraavassa silmänräpäyksessä\nhän olisi joi ollut tohtori Paynen, 43. rykmentin lääkärin kurkussa,;\njollei herra Snodgrass olisi saanut kunnioitettua johtajaansa kiinni\ntakin liepeestä ja vetänyt häntä taaksepäin.\n\n\"Pidättäkää häntä\", huusi herra Snodgrass, \"Winkle! Tupman! Hän ei saa\nsaattaa arvokasta henkeään vaaraan tällaisen asian vuoksi.\"\n\n\"Päästäkää!\" sanoi herra Pickwick.\n\n\"Pitäkää häntä lujasti kiinni\", huusi herra Snodgrass, ja koko seurueen\nyhteisin ponnistuksin herra Pickwick pakotettiin nojatuoliin.\n\n\"Antakaa hänen olla\", sanoi vihreäpukuinen vieras. \"Vettä ja\nkonjakkia... mainio vanha herra... suurenmoinen sisu...; nielkääpä\ntästä... mainio juoma.\" Koeteltuaan etukäteen synkeän miehen laittaman\ntuutingin vaikutusta vieras asetti lasin herra Pickwickin suulle, ja\nloput sen sisällöstä hävisi pian.\n\nSyntyi lyhyt hiljaisuus. Viina ja vesi oli tehnyt vaikutuksensa,\nja herra Pickwickin ystävälliset piirteet saivat nopeasti takaisin\ntavallisen ilmeensä.\n\n\"He eivät ole huomionne arvoisia\", sanoi synkeä mies.\n\n\"Olette ihan oikeassa\", vastasi herra Pickwick, \"eivät ole. Olen\nhäpeissäni, kun annoin ärsyttää itseni moiseen kiihtymyksen tilaan.\nVetäkää tuolinne pöydän ääreen.\"\n\nSynkeä mies totteli mielellään. Pöydän ympärille kokoonnuttiin jälleen,\nja sopusointu palasi taas. Jonkinmoinen pysyvä pahantuulisuus näytti\nlöytäneen tyyssijan herra Winklen rinnassa, ja sen aiheutti luultavasti\nhänen pukunsa satunnainen poissaolo — vaikka tuskin lieneekään\njärjellistä väittää, että niin vähäinen seikka voi synnyttää edes\nohimenevää kiukun tunnetta pickwickiläisen sydämessä. Tätä poikkeusta\nlukuunottamatta heidän hyvä tuulensa oli täydellisesti palannut, ja\nilta loppui yhtä hupaisesti kuin oli alkanutkin.\n\n\n\n\n4. luku.\n\nLEIKKISODASSA. LISÄÄ UUSIA YSTÄVIÄ. KUTSUT MAALLE.\n\n\nMonet kirjailijat osoittavat vallan turhanpäiväistä, jopa suorastaan\nkieroa haluttomuutta tunnustaa, mistä lähteestä he ovat saaneet\nhyvinkin arvokkaita tietoja. Meitä ei sellainen tunne vaivaa. Me\npäinvastoin koetamme vilpittömästi täyttää julkaisijan tehtävästämme\njohtuvat velvollisuudet, ja vaikka olisimme muissa olosuhteissa\ntunteneet minkälaista halua hyvänsä vaatia näiden muistelmien tekijän\noikeutta, estää totuudenrakkaus meitä menemästä pitemmälle kuin\nvaatimaan itsellemme sitä ansiota, mitä lähteiden taitava järjestely\nja tapausten puolueeton kertominen antaa. Pickwick-kerhon paperit ovat\nkuin tuntematon joki, ja meitä voi verrata tuon joen liikenteelle\navaajaan. Toisten työt ovat päästäneet meidät käsiksi tavattoman\nrunsaaseen tärkeiden tosiasioiden varastoon. Me vain sovellamme niitä\nja siirrämme ne kirkkaana ja miellyttävänä virtana näiden lehtien[7]\nmukana maailmalle, joka janoaa pickwickiläistä tietoa.\n\nToimien tässä hengessä ja pitäen rohkeasti kiinni päätöksestämme, että\ntunnustamme velkamme niille arvovaltaisille kirjallisille lähteille,\njoihin olemme nojanneet, sanomme suoraan, että meidän on kiittäminen\nherra Snodgrassin muistikirjaa tässä ja seuraavissa kappaleissa\nkerrotuista tapahtumista, joita alamme, kun nyt olemme keventäneet\nomaatuntoamme, esittää enemmittä selittelyittä.\n\nKoko Rochesterin ja läheisten kaupunkien väestö nousi vuoteeltaan\naikaisin seuraavana aamuna äärimmäisen kiireen ja kiihkon vallassa.\nHarjoituskentällä oli määrä pitää suuri sotaväenkatselmus.\nYlikomentajan kotkansilmän oli määrä tarkastaa puolenkymmenen rykmentin\ntaisteluharjoituksia, väliaikaisia linnoituksia oli rakennettu, linnaa\nvastaan tehtäisiin hyökkäys ja miina räjähdytettäisiin.\n\nHerra Pickwick oli, kuten lukijamme lienevät huomanneet hänen Chathamin\nkuvauksensa lyhyestä otteesta, innokas armeijan ihailija. Ei mikään\nolisi ollut hänestä ihastuttavampaa, ei mikään olisi ollut niin\ntäydessä sopusoinnussa hänen tovereittensa tunteiden kanssa kuin tuo\nnäky. Sen vuoksi he olivatkin pystyssä ja kävelemässä toimintapaikkaa\nkohti, jonne ihmisjoukkoja jo riensi kaikilta suunnilta.\n\nHarjoituskentällä viittasi kaikki siihen, että lähestyvästä\nkatselmuksesta oli tuleva mitä suurin ja merkillisin. Sinne oli\nasetettu vartijoita pitämään kenttää vapaana joukkoja varten ja\ntykistöaliupseereja varaamaan paikkoja naisille. Toisia aliupseereja\njuoksenteli edestakaisin pergamenttikantiset kirjat kainalossa, ja\neversti Bulder oli täydessä juhlapuvussa hevosen selässä laukkuuttaen\nmilloin yhtäänne, milloin toisaanne, peruuttaen ratsunsa yleisön\njoukkoon, antaen sen vuoroin kavahtaa pystyyn, vuoroin keveästi\ntepastella, huutaen mitä peloittavimmalla tavalla ja tehden äänensä\nmahdollisimman käheäksi ja karkeaksi ja naamansa punoittavaksi ilman\nmitään huomattavaa syytä tai perustetta. Upseereja juoksenteli\nedestakaisin ensin keskustellen eversti Bulderin kanssa, sitten\njakaen käskyjä aliupseereille ja lopuksi juosten kokonaan tiehensä.\nItse sotamiehetkin silmäilivät kiilloitettujen pyssynpiippujensa\ntakaa salaperäisen ja juhlallisen näköisinä ilmaisten siten selvästi\ntilaisuuden erikoista luonnetta.\n\nHerra Pickwick ja hänen kolme seuralaistaan asettuivat ihmisjoukon\neturiviin ja odottivat kärsivällisesti juhlallisuuksien alkamista.\nTungos lisääntyi joka hetki, ja ponnistukset, joita heidän oli pakko\ntehdä säilyttääkseen saavuttamansa aseman, kiinnittivät yllin kyllin\nheidän huomiotaan kahden seuraavan tunnin aikana. Joskus töytäistiin\näkkiä takaapäin, jolloin herra Pickwick sinkosi eteenpäin muutaman\nkyynärän osoittaen sellaista nopeutta ja notkeutta, joka ei ollut\nollenkaan sopusoinnussa hänen käytöksensä tavallisen arvokkuuden\nkanssa, joskus taas komennettiin rintamasta käsin yleisöä pysymään\nloitommalla, jolloin pyssynperä joko pudotettiin herra Pickwickin\nvarpaille käskyn vahvistukseksi tai työnnettiin hänen rintaansa vasten\ntakeeksi siitä, että käskyä noudatettiin. Sitten tunkeutui eräitä\niloisia herrasmiehiä vasemmalla puolella yhtenä ryhmänä sivullepäin, ja\npuristeltuaan herra Snodgrassia niin paljon kuin ihmisruumis suinkin\nsaattoi sietää he halusivat kysyä, mitä hän oikeastaan tarkoitti\ntuuppimisellaan, ja kun herra Winkle tämän aiheettoman hyökkäyksen\ntodistajana ilmaisi voimakkaan paheksumisensa, joku hänen takanaan\nhuvitteli lyömällä hänen hattunsa hänen silmilleen ja pyytämällä saada\nilon pistää hänen päänsä taskuunsa. Nämä ja muut kouraantuntuvat kujeet\nja herra Tupmanin selittämätön poissaolo (hän oli äkkiä kadonnut eikä\nhäntä löytynyt mistään) teki heidän asemansa yleensä pikemmin ilkeäksi\nkuin miellyttäväksi ja kadehdittavaksi.\n\nVihdoin kulki ihmisjoukon läpi tuo monien äänien hiljainen kohina, joka\ntavallisesti ilmaisee jonkun kauan odotetun saapuvan. Kaikkien silmät\nkääntyivät nyt hyökkäysporttia kohti. Vielä muutamia hetkiä innokasta\nodotusta, sitten liehuivat värikkäät liput iloisesti tuulessa, aseet\nvälkkyivät kirkkaasti auringossa, osasto toisensa jälkeen ilmestyi\nkentälle. Joukot pysähtyivät ryhmiin, komentosanat kaikuivat rivistä\nriviin. Kuului yleistä aseidenkalinaa, kun tehtiin kunniaa pyssyillä,\nja ylikomentaja karautti rintaman eteen eversti Bulderin ja useiden\nmuiden upseerien seuraamana. Sotilassoittokunnat rupesivat soittamaan\nyht'aikaa, hevoset nousivat kahdelle jalalle, perääntyivät ja\nheiluttivat häntäänsä kaikkiin suuntiin. Koirat haukkuivat, väkijoukko\nhuusi, joukot nostivat kiväärit olalle, eikä kummallakaan puolella\nnäkynyt silmänkantamiin mitään muuta kuin pitkä rivi punaisia takkeja\nja valkeita housuja, kaikki paikoillaan, liikkumattomina.\n\nAlituinen eteenpäin tuuskahtaminen ja itsensä hevosten jaloista\nihmeellisellä tavalla selvittäminen oli tähän asti kiinnittänyt herra\nPickwickin huomiota siinä määrin, ettei hänelle ollut jäänyt kylliksi\ntilaisuutta katsella edessään tapahtuvaa näytelmää, ennenkuin se\nmuodostui juuri äsken kuvatun näköiseksi. Kun hän lopuksi kykeni\nseisomaan lujasti jaloillaan, oli hänen tyydytyksensä ja riemastuksensa\nrajaton.\n\n\"Voiko mikään olla kauniimpaa tai miellyttävämpää?\" kysyi hän herra\nWinkleltä.\n\n\"Ei mikään\", vastasi tämä herra, jonka molemmilla jalkaterillä\nviimeisen neljännestunnin aikana oli seisonut paksu mies.\n\n\"Todella ylevä ja loistava näky\", sanoi herra Snodgrass, jonka rinnassa\nrunouden liekki oli nopeasti leimahtamassa, \"nähdä maansa urheat\npuolustajat asetettuina komeaan riviin rauhallisten kansalaisten eteen,\nheidän kasvojensa loistaessa sotaisen hurjuuden asemesta sivistynyttä\nhyväntahtoisuutta, heidän silmiensä säihkyessä ryöstön ja koston\nkaamean tulen sijasta ihmisyyden ja älyn lempeää valoa.\"\n\nHerra Pickwick oli täydellisesti samaa mieltä tämän ylistyksen henkeen\nnähden, mutta hän ei saattanut ihan sanasta sanaan toistaa sen muotoa,\nsillä älyn lempeä valo paloi hyvin heikosti sotilaiden silmissä,\netenkin kun komento: Katse eteenpäin! oli lausuttu ja kaikki katselijat\nnäkivät edessään useita tuhansia suoraan eteenpäin suunnattuja\nsilmäteriä, joissa ei ollut mitään ilmettä.\n\n\"Meillä on nyt oivalliset paikat\", sanoi herra Pickwick katsellen\nympärilleen. Väkijoukko oli vähitellen loitonnut heidän lähimmästä\nnaapuruudestaan, ja he olivat melkein yksin.\n\n\"Oivalliset\", toistivat herrat Snodgrass ja Winkle.\n\n\"Mitä ne nyt aikovat tehdä?\" kysyi herra Pickwick asetellen\nsilmälasejaan.\n\n\"Mi... minä melkein luulen\", sopersi herra Winkle kalveten, \"minä...\nminä melkein luulen, että ne aikovat ampua.\"\n\n\"Lörpötystä\", sanoi herra Pickwick kiireesti.\n\n\"Mi... minäkin luulen, että ne aikovat ampua\", liitti herra Snodgrass\nhiukan hätäisenä.\n\n\"Mahdotonta!\" sanoi herra Pickwick. Tuskin hän oli saanut sen sanan\nsanotuksi, kun kaikki puolitusinaa rykmenttiä kohottivat kiväärinsä\nikään kuin heillä kaikilla olisi ollut vain yksi ja sama maali,\njuuri pickwickiläisemme, ja päästivät kamalimman ja peloittavimman\nyhteislaukauksen, mikä milloinkaan on järisyttänyt maata sen\nkeskipistettä myöten.\n\nJuuri tässä uhkaavassa tilanteessa, samalla kertaa alttiina\npaukkupanosten tulelle ja sotilaiden liikkeiden häiritsemänä, kun uusi\nosasto alkoi asettua asemiin vastaiselle puolelle, herra Pickwick\nosoitti tuota täydellistä kylmäverisyyttä ja itsehillintää, jotka\nkumpikin ovat jalon sielun eroamattomia seuralaisia... Hän tarttui\nherra Winkleä käsivarteen ja asettuen tämän herran ja Snodgrassin\nväliin pyysi heitä vakavasti muistamaan, että lukuunottamatta sitä\nmahdollisuutta, että paukkeesta saattoi tulla kuuroksi, ei ampumisesta\nollut mitään muuta suoranaista vaaraa.\n\n\"Mutta... mutta otaksukaapa, että jollakin miehellä olisi erehdyksestä\npyssyssään kova panos\", vastusteli herra Winkle, kalveten tästä\notaksumasta, minkä itse näin oli tuonut ilmi. \"Kuulin jonkin juuri\nviheltävän ilmassa... hyvin terävästi... juuri korvani ohi.\"\n\n\"Meidän olisi kai paras heittäytyä vatsallemme maahan?\" arveli herra\nSnodgrass.\n\n\"Ei! ei! Se on jo ohi\", sanoi herra Pickwick. Hänen leukansa saattoi\nvavista ja hänen poskensa ehkä vaalenivat, mutta ei yhtään pelon\nilmausta päässyt tuon kuolemattoman miehen huulilta.\n\nHerra Pickwick oli oikeassa: ampuminen lakkasi. Mutta hänellä oli\ntuskin aikaa onnitella itseään huomionsa tarkkuudesta, kun riveissä\nalkoi näkyä nopeaa liikettä. Karheita komentosanoja kaikui pitkin\nrintamaa, ja ennen kuin kukaan seurueesta ehti arvata tämän uuden\nliikkeen tarkoitusta, hyökkäsivät kaikki puolikymmentä rykmenttiä\npistimet tanassa juoksumarssia juuri sitä paikkaa kohti, mihin herra\nPickwick ja hänen ystävänsä olivat asettuneet.\n\nIhminen on vain kuolevainen, ja on raja, jonka yli inhimillinen rohkeus\nei voi uloittua. Herra Pickwick katseli hetken silmälasiensa läpi\nlähestyviä joukkoja ja käänsi sitten hyvin kauniisti selkänsä; emme\ntahdo sanoa pakeni; ensiksikin sen vuoksi, että sana on sopimaton,\nja toiseksi, koska herra Pickwickin olemus ei millään lailla ollut\nsovelias sellaiseen perääntymistapaan. — Hän vain riensi pois niin\nnopeasti kuin hänen säärensä suvaitsivat häntä kuljettaa, niin\nkiireesti todella, ettei hän täydellisesti ehtinyt huomata tilanteen\nnaurettavuutta ennen kuin se oli liian myöhäistä.\n\nVastapuolen joukot, joiden asioihin puuttuminen muutamaa sekuntia\naikaisemmin oli lyönyt hämmästyksellä herra Pickwickin, oli asetettu\npaikoilleen torjumaan linnoituksen näennäisten piirittäjien hyökkäystä,\nja seurauksena oli, että herra Pickwick ja hänen toverinsa huomasivat\näkkiä olevansa suljettuna kahden hyvin pitkän rintaman väliin, joista\ntoinen eteni ripein askelin, toinen järkkymättä odotti vihollisvoimien\nhyökkäystä.\n\n\"Hoi, hoi!\" huusivat lähestyvän rintaman upseerit. \"Pois tieltä!\" huusi\npaikoillaan seisovan osaston komentaja. \"Minne meidän pitää mennä?\"\nhuusivat hätääntyneet pickwickiläiset.\n\n\"Hoi, hoi, hoi!\" oli ainoa vastaus.\n\nSeurasi äärettömän sekaannuksen hetki, jalkojen raskasta töminää,\nankara yhteentörmäys, puoleksi tukahdutettu naurahdus; sitten nuo\npuolikymmentä rykmenttiä olivat jo puolentuhannen kyynärän päässä ja\nherra Pickwickin kenkien pohjat kohollaan taivasta kohti.\n\nHerrat Winkle ja Snodgrass olivat suorittaneet pakollisen kuperkeikan\nhuomattavan notkeasti, ja ensimmäinen esine, joka sattui edellisen\nsilmiin hänen istuessaan maassa tukkien keltaisella silkkinenäliinalla\nnenästään pursuavaa elämänvirtaa, oli hänen kunnioitettu johtajansa\njuoksemassa jonkin matkan päässä hattunsa perässä, joka iloisesti\nhyppeli pois kaukaisuuteen.\n\nOn harvoja hetkiä ihmisen elämässä, jolloin hän kokee niin paljon\nnaurettavaa hätää ja saa osakseen niin vähän säälivää surkuttelua kuin\nomaa hattuaan takaa ajaessaan. Hyvin voimakas annos kylmäverisyyttä ja\nerikoinen määrä arvostelukykyä on tarpeen hattua pyydystettäessä. Ei\nsaa kiirehtiä liikaa, sillä silloin juoksee hatun ohi, ei myöskään saa\nsyöksyä toiseen äärimmäisyyteen, sillä silloin sen menettää kokonaan.\nParas tapa lienee pysyä täsmällisesti takaa-ajamansa esineen rinnalla,\nolla varovainen ja tarkka, ottaa visusti huomioon tilaisuus, mennä\nasteittain ohi, tehdä nopea sukellus, tarttua hatun päälakeen ja pistää\nse lujasti päähän hymyillen miellyttävästi koko ajan, ikään kuin itse\npitäisi juttua yhtä hyvänä pilana kuin kuka tahansa toinen.\n\nPuhalteli lauha, leppoisa tuuli, ja herra Pickwickin hattu pyöri\nleikkisästi sen mukana. Tuuli puhalsi, herra Pickwick puhalteli, ja\nhattu vieri eteenpäin iloisesti kuin vallaton pyöriäinen korkeassa\naallokossa, ja se olisi kai vierinyt ties kuinka kauas, herra\nPickwickin saavuttamattomiin, jollei sattuma olisi ehkäissyt sen kulkua\njuuri kun mainittu herra oli jättämäisillään sen kohtalonsa valtaan.\n\nHerra Pickwick oli siis, kuten sanoimme, ihan lopussa ja\nluopumaisillaan koko ajosta, kun tuuli lennätti hatun verraten\nkiivaasti eräitten ajopelien pyöriä vasten; niitä oli siinä rivissä\npuolikymmentä juuri hänen askeltensa poikkisuuntaan. Huomaten\nsaavuttamansa edun herra Pickwick hypähti reippaasti eteenpäin, tarttui\nomaisuuteensa, asetti sen päähänsä ja pysähtyi vetämään henkeä. Hän\noli tuskin ollut paikallaan puolta miinuuttia, kun hän kuuli äänen,\njonka tunsi herra Tupmanin ääneksi, innokkaasti lausuvan hänen nimeään,\nja katsahtaessaan ylöspäin hän näki näyn, joka täytti hänen mielensä\nhämmästyksellä ja mielihyvällä.\n\nAvonaisissa vaunuissa, joiden hevoset oli riisuttu valjaista, jotta\najopelit paremmin sopisivat olemaan ihmistungoksessa, seisoi lihavahko\nvanha herra, yllään sininen, kiiltävänappinen puku, korderoihousut ja\nkaulussaappaat, kaksi nuorta naista hartiahuivit olkapäillä, nuori\nherra, joka selvästi oli rakastunut toiseen hartialiinaiseen nuoreen\nneitiin, iältään epämääräinen rouva, luultavasti edellämainitun täti,\nja herra Tupman, niin kotiutuneena kuin hän olisi kuulunut perheeseen\naikaisimmasta lapsuudestaan saakka. Vaunujen taakse oli sidottu hyvin\nlaajasisältöinen laatikko, sellainen laatikko, joka aina herättää\nmietteliäässä sielussa kylmään lintupaistiin, kieleen ja viinipulloihin\nkohdistuvan ajatusyhtymän, ja laatikolla istui uneliaisuuden tilassa\nlihava ja punaposkinen poika, jota johdonmukaisiin ratkaisuihin\ntottunut henkilö ei olisi saattanut hetkeäkään katsella pitämättä\nselviönä, että hän oli edellämainitun laatikon sisällyksen virallinen\njakelija, kun sen nauttimisen hetki oli lyönyt.\n\nHerra Pickwick oli ehtinyt luoda nopean katseen kaikkiin noihin\nmielenkiintoisiin yksityiskohtiin, kun hänen uskollinen oppilaansa taas\ntervehti häntä:\n\n\"Pickwick, Pickwick\", sanoi herra Tupman. \"Tulkaa tänne ylös! Pitäkää\nkiirettä!\"\n\n\"Tulkaa ylös, sir! Olkaa hyvä, tulkaa ylös\", sanoi paksu herra. \"Joe!\nKirottu poika, hän nukkuu taas! Joe, laske astuin alas!\" Lihava poika\npyöri hiljalleen alas laatikolta, laski astuimen ja piti vaunujen\novea kutsuvasti auki. Herrat Winkle ja Snodgrass ilmestyivät samalla\nhetkellä paikalle.\n\n\"Täällä on tilaa kaikille herroille\", huusi paksu mies. \"Kaksi sisälle\nja yksi ulos. Joe, tee tilaa yhdelle herralle ajajan penkillä. Olkaa\nhyvä, tulkaa vain tänne!\" ja paksu herra ojensi kätensä ja nosti ensin\nherra Pickwickin ja sitten Snodgrassin vaunuihin yhdellä nykäyksellä.\nHerra Winkle nousi ajajan paikalle, paksu poika kiipesi entiselle\nlepopuulleen ja nukahti heti syvään uneen.\n\n\"No niin, hyvät herrat\", sanoi paksu mies, \"olen hyvin iloinen teidät\nnähdessäni. Tunnen teidät hyvin, hyvät herrat, vaikkette taida\nmuistaa minua. Vietin muutaman illan kerhossanne viime talvena. Sain\ntänä aamuna käsiini ystäväni Tupmanin ja olin hyvin iloinen hänet\ntavatessani. No niin, sir, kuinka voitte? Näytätte minusta erittäin\nhyvinvoivalta.\"\n\nHerra Pickwick kiitti kohteliaisuudesta ja pudisti sydämellisesti\nkaulussaappaisen paksun herran kättä.\n\n\"Entä kuinka on teidän laitanne?\" sanoi paksu herra kääntyen isällisen\nhuolestuneena Snodgrassin puoleen. \"Eikös kelpaa? No, no, hyvä on, hyvä\non. Ja kuinka te voitte, sir? (Herra Winklelle.) Hauska kuulla, että\nsanotte jaksavanne hyvin. Hyvin hauskaa, totisesti! Tyttäreni, hyvät\nherrat. Minun tyttöjäni nämä ovat, ja tämä on sisareni, neiti Rachel\nWardle. Hän on neiti, hän, vaikk'ei siltä näytä, he he...\" Ja paksu\nmies pisti leikillisesti kyynärpäänsä herra Pickwickin kylkiluitten\nväliin ja nauroi sydämensä pohjasta.\n\n\"Herra jee, mitä sinä puhut, hyvä veli\", sanoi neiti Wardle anovasti\nhymyillen.\n\n\"Niin se on, niin se on\", sanoi paksu herra. \"Kukaan ei voi kieltää\nsitä. Pyydän anteeksi, hyvät herrat... Tämä tässä on ystäväni Trundle.\nJa kun te nyt kaikki tunnette toisenne, ollaan huolettomia ja\nonnellisia ja katsotaan, mitä nyt tapahtuu. Se on minun mielipiteeni.\"\nPaksu herra asetti kakkulat nenälleen, herra Pickwick nosti kiikarin\nsilmälleen ja kaikki nousivat seisoalleen vaunuissa ja katselivat\ntoinen toisensa olan yli sotaväen liikkeitä.\n\nSiellä suoritettiinkin todella hämmästyttäviä temppuja, kun toinen\nrivi ampui toisen päiden yli ja juoksi sitten tiehensä. Seuraava rivi\npamahdutti taas toisen päiden yli ja juoksi vuorostaan tiehensä.\nJa sitten muodostettiin neliöitä, upseerit keskellä, laskeuduttiin\njuoksuhautoihin tikapuita pitkin ja samalla tavalla noustiin ylös\ntoisella puolella, vallattiin ja revittiin koreista tehtyjä varustuksia\nja käyttäydyttiin sanalla sanoen mitä urhoollisimmin. Sitten syntyi\naika puuha patterin jykevien tykkien panosten sisään työntämisestä\nkojeilla, jotka muistuttivat mahdottomia harjoja, oli kaikenlaisia\nvalmisteluja ennen kuin ne laukaistiin, ja niiden pamahtaessa kuului\nsellainen jyrinä, että ilma kaikui naisten kirkunasta. Nuoret Wardlen\nneidit säikähtivät niin, että herra Trundlen todella oli pakko tukea\ntoista herra Snodgrassin pidellessä toista, ja herra Wardlen sisaren\nhermot joutuivat niin peloittavaan levottomuuden tilaan, että herra\nTupman huomasi ehdottoman välttämättömäksi pujottaa käsivartensa hänen\nvyötärönsä ympärille, jotta neiti jollakin lailla pysyisi pystyssä.\nKaikki olivat ankarassa mielenjännityksessä paitsi lihava poika,\njoka nukkui niin rauhallisesti kuin tykkien jyrinä olisi ollut hänen\ntavallinen kehtolaulunsa.\n\n\"Joe, Joe!\" huusi paksu herra, kun linnoitus oli vallattu ja voittajat\nja voitetut istuutuivat yhteiselle päivälliselle. \"Hemmetin poika, hän\nnukkuu taas. Nipistäkää häntä jalasta herra, olkaa hyvä! Mistään muusta\nhän ei herää. Kiitos! Ota laatikko, Joe!\"\n\nLihava poika, jonka todella herätti se seikka, että osa hänen jalkaansa\njoutui puristukseen herra Winklen peukalon ja etusormen väliin, pyöri\ntaas alas istuimeltaan ja alkoi irroittaa ja avata laatikkoa paljon\ninnokkaammin kuin mitä olisi voinut odottaa hänen äskeisen velttoutensa\nperusteella.\n\n\"No niin, nyt meidän täytyy istua ahtaalla\", sanoi paksu herra, ja\nmonen leikkisanan jälkeen naisten hihojen rypistymisestä ja heidän\nmonesti punastuttuaan leikillisen hilpeistä ehdotuksista, että naisten\nolisi istuuduttava herrojen syliin, koko seurue saatiin ahdetuksi\nvaunuihin. Paksu herra rupesi siirtämään tavaroita vaunujen sisälle\nlihavalta pojalta, joka tässä tarkoituksessa oli kiivennyt vaunujen\ntaakse.\n\n\"Hei, Joe, veitsiä ja haarukoita.\" Veitset ja haarukat saatiin\nvaunuihin, ja naiset ja herrat sisällä ja herra Winkle ajurin\nistuimella varustettiin kaikki näillä tarpeellisilla välineillä.\n\n\"Lautasia, Joe, lautasia!\" Samanlainen menetelmä seurasi\njuoma-astioiden jaossa.\n\n\"Ja nyt lintupaistit, Joe! Hemmetin poika, nukkuu taas! Joe, Joe!\"\n\nKun lihavaa poikaa oli muutaman kerran kopautettu päähän kepin nupilla,\nsaatiin hänet, vaikka vähän vaikeasti, herätetyksi horroksestaan.\n\n\"Lähetä tänne ruokatarpeet!\"\n\nViime sanan soinnussa oli jotakin, mikä täydellisesti herätti tuon\nlihavuuttaan kiiltävän miehenalun. Hän hyppäsi pystyyn, ja hänen\nlyijynraskaat silmänsä, jotka räpyttelivät paisuvien poskien välissä,\ntirkistelivät nyt ihan avoimina kiihkeän himokkaasti hänen korista\nnostelemiaan ruokavaroja.\n\n\"No, pidä kiirettä!\" komensi herra Wardle, sillä poika jäi kaihoisasti\nkatselemaan salvukukkoa, josta eroaminen näytti hänestä mahdottomalta.\nPoika huokasi syvään ja silmäiltyään vielä ahnaasti linnun pyöreitä\nmuotoja ojensi sen vastahakoisesti isännälleen.\n\n\"Hyvä on, hoida asiasi! Nyt kieli — ja kyyhkyspiirakka. Varo\nvasikanpaistia ja liikkiötä! Muista hummerit, ota vihannekset\nruokaliinan sisältä. Tänne pöytäliina!\" Sellaisia olivat herra Wardlen\nhuulilta lähtevät kiireelliset käskyt, kun hän ojenteli mainittuja\ntavaroita ja työnsi lukemattomia lautasia jokaisen käsiin ja jokaisen\npolville.\n\n\"No, eikö tämä ole oivallista?\" kysyi tuo muhoileva henkilö, kun\nhävitystyö oli pantu alulle.\n\n\"Aivan erinomaista\", sanoi herra Winkle, joka nakerteli lintua\najurinistuimella.\n\n\"Haluatteko lasillisen viiniä?\"\n\n\"Mielihyvin.\"\n\n\"Olisi kai parasta, jos teillä olisi oma pullo siellä ylhäällä, vai\nmitä?\"\n\n\"Niin, paljon kiitoksia.\"\n\n\"Joe!\"\n\n\"Mitä herra?\" Poika ei ollut tällä kertaa unessa, sillä hänen oli juuri\nonnistunut näpistää kyyhkyspiirakka.\n\n\"Pullo viiniä herralle ajurin istuimelle! Hauska tavata.\"\n\n\"Paljon kiitoksia.\" Herra Winkle tyhjensi lasinsa ja asetti pullon\nviereensä penkille.\n\n\"Suotteko minulle kunnian?\" sanoi herra Trundle Winklelle.\n\n\"Hyvin mielelläni\", vastasi herra Winkle. Sitten molemmat herrat joivat\nmaljan, ja sitten kaikki, naiset ja muut, joivat yhteisen maljan.\n\n\"Katsos, kuinka Emily kuhertelee tuon vieraan herran kanssa!\" kuiskasi\nvanhapiikatäti oikea vanhanpiian kateus äänessään veljelleen, herra\nWardlelle.\n\n\"No, mitä vielä\", sanoi hyväntahtoinen vanha herra. \"Kaikki on hyvin\nluonnollista, minun mielestäni. Ei mitään tavatonta. Hiukan viiniä,\nherra Pickwick?\" Herra Pickwick, joka oli syventynyt tutkimaan\nkyyhkyspiirakan sisällystä, suostui mielellään.\n\n\"Emily, hyvä ystävä\", sanoi vanhapiikatäti neuvovaan sävyyn, \"älä puhu\nniin kovalla äänellä, rakkaani.\"\n\n\"Voi tuota tätiä!\"\n\n\"Täti ja pieni vanha herra tahtovat kaiken hyvän itselleen\", kuiskasi\nIsabella Wardle sisarelleen Emilylle. Nuoret neidit nauroivat sydämensä\npohjasta, ja vanhapiika koetti näyttää hyvin ystävälliseltä, mutta se\nei onnistunut.\n\n\"Nuoret naiset ovat niin vilkkaita\", sanoi neiti Wardle herra\nTupmanille hyväntahtoisesti osaaottavaisen näköisenä, ikäänkuin\nluontainen vilkkaus olisi sotakieltotavaraa ja sen luvaton omistus\nvaltiorikos tai maanpetos.\n\n\"Niinhän ne ovat\", sanoi herra Tupman vastaamatta täydellisesti sillä\ntavalla kuin häneltä oli odotettu. \"Se on hyvin viehättävää.\"\n\n\"Hym\", sanoi neiti Wardle hiukan kaksimielisesti.\n\n\"Suotteko minulle kunnian?\" sanoi herra Tupman makeimmalla äänellään\nkoskettaen ihastuttavan Rachelin rannetta toisella kädellään ja\nkohottaen toisella viinipulloa. \"Sallittehan minun...?\"\n\n\"Oi, hyvä herra!\" Herra Tupman oli hyvin kehoittavan näköinen, ja\nRachel ilmaisi pelkäävänsä, että tykkejä laukaistaisiin vieläkin,\njossa tapauksessa hän tietysti taas tarvitsisi tukea. \"Ovatko rakkaat\nveljentyttäreni teistä sieviä?\" kuiskasi helläluontoinen täti herra\nTupmanille.\n\n\"Olisivat kyllä, jollei heidän tätinsä olisi läsnä\", vastasi kekseliäs\npickwickiIäinen täynnä tunteellisuutta.\n\n\"Voi teitä ilkeää miestä! Mutta totta puhuen, jos heidän ihonsa olisi\nhiukan parempi, niin ettekö arvele, että he olisivat sievännäköisiä\ntyttöjä — kynttilänvalossa?\"\n\n\"Kyllä, luulenpa niin\", vastasi herra Tupman välinpitämättömän\nnäköisenä.\n\n\"Senkin veitikka! Tiedän kyllä, mitä aioitte sanoa.\"\n\n\"Mitä sitten?\" kysyi herra Tupman, joka ei oikeastaan ollut aikonut\nsanoa yhtään mitään.\n\n\"Aioitte sanoa, että Isabellalla on huono ryhti. Tiedän, että aioitte\nsanoa niin. — Te miehet olette niin tarkkanäköisiä. Niin hänellä onkin,\nsitä ei voi kieltää, ja jos mikä saa tytön näyttämään rumalta, niin\njuuri huono ryhti. Sanon hänelle usein, että kun hän tulee hiukan\nvanhemmaksi, hän on ihan kamalan näköinen. Näettekö, että olette oikea\nveitikka!\"\n\nHerra Tupmanilla ei ollut mitään sitä vastaan, että hän sai maineen\nlisäystä niin halpaan hintaan. Niinpä hän rupesikin hyvin tietäväisen\nnäköiseksi ja hymyili salaperäisesti.\n\n\"Millainen sarkastinen hymy!\" sanoi ihaileva Rachel. \"Sanonpa, että\nmelkein pelkään teitä.\"\n\n\"Pelkäätte minua!\"\n\n\"Oi, te ette voi peittää minulta mitään. Tiedän mainiosti, mitä\ntuollainen hymy merkitsee.\"\n\n\"No mitä?\" kysyi herra Tupman, jolla itsellään ei ollut siitä\npienintäkään käsitystä.\n\n\"Te ajattelette\", sanoi ystävällinen täti hiljentäen ääntään vielä\nenemmän, \"ettei Isabellan kumaruus ole yhtä paha kuin Emilyn nenäkkyys.\nNiin, hän on julkea ja nenäkäs. Ette voi uskoa, kuinka onnettomaksi\nse joskus tekee minut. Vakuutan, että itken sen takia tuntikausia. —\nVeljeni on niin hyvä, ei lainkaan epäluuloinen, ei hän milloinkaan\nhuomaa sitä. Jos hän sen huomaisi, olen varma siitä, että se murtaisi\nhänen sydämensä. Kunpa voisin uskoa, ettei se ole muuta kuin ulkonainen\ntapa — toivon, että niin olisi.\"\n\nTällöin tuo hellä sukulainen huokasi syvään ja pudisteli alakuloisesti\npäätään.\n\n\"Olen varma siitä, että täti puhuu meistä\", kuiskasi Emily Wardle\nsisarelleen. \"Siitä olen ihan varma. Hän on niin pisteliään näköinen.\"\n\n\"Tosiaanko?\" kuiskasi Isabella. \"Kuulkaa, täti rakas!\"\n\n\"Niin, rakkaani.\"\n\n\"Pelkään niin, että vilustutte, täti! Sitokaa silkkiliina vanhan,\nrakkaan päänne ympärille. Teidän pitäisi ehdottomasti pitää huolta\nitsestänne — teidän iällänne.\"\n\nKuinka ansaittu tämä kostotoimenpide liekin ollut, se oli purevin,\nmitä suinkin saattoi keksiä. Sen vuoksi ei saata arvata, missä\nmuodossa tädin suuttumus olisi purkautunut, jollei herra Wardle olisi\nvaistomaisesti vaihtanut puheenaihetta huutamalla kiivaasti Joea.\n\n\"Helkkarin poika\", sanoi vanha herra. \"Se on taas nukahtanut!\"\n\n\"Hyvin merkillinen poika\", sanoi herra Pickwick, \"nukkuuko hän aina\ntuolla tavalla?\"\n\n\"Nukkuuko!\" selitti vanha herra. \"Hän nukkuu aina. Hän käy asioilla\nsyvässä unessa ja kuorsaa pöydässä tarjoillessaan.\"\n\n\"Se on tosiaan kummallista\", sanoi herra Pickwick.\n\n\"Niin, todella kummallista\", vastasi vanha herra. \"Mutta olen ylpeä\ntuosta pojasta. En eroaisi hänestä millään. Hän on luonnonihme. Tänne,\nJoe, tänne! Ota pois nämä tavarat ja avaa uusi pullo, kuuletko?\"\n\nLihava poika nousi, avasi silmänsä, nielaisi suuren piiraspalan, jota\noli uneen vaipuessaan mutustellut, ja totteli hitaasti isäntänsä käskyä\nluoden kaihoisan silmäyksen aterian tähteisiin, kun hän korjasi astiat\nja pani ne takaisin laatikkoon. Uusi pullo tuotiin ja tyhjennettiin\nnopeasti, kori sidottiin vanhalle paikalleen, lihava poika nousi\njälleen istumaan ajurin pukille, silmälasit ja kiikarit suunnattiin\ntaas ja sotaväen liikkeet jatkuivat. Tykit alkoivat taas sähistä ja\njyristä, naiset säpsähdellä, ja sitten räjähdytettiin miina kaikkien\nmieliksi. Ja kun miina oli lentänyt ilmaan, noudattivat sotilaat ja\nseurueemme esimerkkiä ja menivät myös pois.\n\n\"Muistakaa nyt\", sanoi vanha herra puristaen herra Pickwickin\nkättä keskustelun päättäjäisiksi, jota oli käyty keskeytyksittäin\ntaisteluharjoitusten loppuaikoina, \"että saavutte kaikki huomenna\nmeille.\"\n\n\"Aivan varmasti\", vastasi herra Pickwick.\n\n\"Tiedättehän osoitteemme?\"\n\n\"Manor Farm, Dingley Dell\", sanoi herra Pickwick silmättyään\nmuistikirjaansa.\n\n\"Aivan niin\", vahvisti vanha herra. \"Mutta muistakaa, etten päästä\nteitä pois koko viikkoon, ja takaanpa, että saatte nähdä kaiken,\nmikä on näkemisen arvoista. Jos olette lähtenyt liikkeelle näkemään\nmaalaiselämää, niin tulkaa meille, ja annan teille sitä kuinka paljon\nhyvänsä. Joe, helkkarin poika, se nukkuu taas! Joe, auta Tomia\nvaljastamaan hevoset.\"\n\nHevoset valjastettiin, ajaja nousi paikoilleen, lihava poika kiipesi\nhänen viereensä, hyvästit heitettiin ja vaunut vierivät pois. Kun\npickwickiläiset kääntyivät ympäri luodakseen siihen vielä viimeisen\nsilmäyksen, loi laskeva aurinko runsaan hohteensa vaunuissa istuvien\nkasvoille ja valaisi lihavan pojan vartaloa. Hänen päänsä oli vaipunut\nrinnalle, ja hän nukkui taas.\n\n\n\n\n5. luku,\n\nJOKA ON LYHYT JA OSOITTAA MUUN MUASSA, KUINKA HERRA PICKWICK YRITTI\nAJAA HEVOSTA JA HERRA WINKLE RATSASTAA JA KUINKA HE MOLEMMAT\nSUORIUTUIVAT.\n\n\nTaivas oli kirkas ja heleä, ilma tuoksui ja kaikki esineet näyttivät\nkauniilta, kun herra Pickwick seisoi kumartuneena Rochesterin sillan\nkaidepuun yli katsellen luontoa ja odottaen aamiaista. Näköala olikin\nsellainen, että se olisi viehättänyt paljon vähemmänkin mietiskelyyn\ntaipuvaa mieltä kuin sitä, jonka silmien eteen se nyt aukeni.\n\nKatselijan vasemmalla puolella oli monesta kohdin raunioksi sortunut\nvarustus, joka kuitenkin muutamin paikoin kohosi ahtaan laakson\npenkereiltä raskaina ja karkeina möhkäleinä. Korkeita, toisiinsa\nkietoutuneita meriheinätupsuja riippui esiinpistävillä, särmikkäillä\nkivillä väristen joka tuulenhenkäyksestä, ja muratti kietoutui\nsynkänvihreänä mustien muurinraunioiden ympärille. Niitten takana\nkohosi ikivanha linna. Sen tornit olivat katottomat, paksut muurit\nmurenivat murenemistaan, mutta kertoivat omasta mahdistaan ja\nvoimastaan yhä ylpeästi kuin seitsemänsataa vuotta sitten, jolloin\nne olivat kaikuneet aseitten kalskeesta tai kajahdelleet juhlien ja\nvallattomien pitojen melua. Kahden puolen ulottuivat Medwayn rannat,\njoita peittivät viljapellot ja laitumet ja jossa siellä täällä kohosi\ntuulimylly tai kaukainen kirkko, niin kauas kuin silmä kantoi. Niitten\nluona maisema oli rikas ja vaihteleva, ja sen yli kulkevat varjot\ntekivät sen vielä kauniimmaksi, kun ohuet, melkein läpikuultavat pilvet\nuivat omia teitään aamuauringon valaistuksessa. Joki, joka kuvasteli\ntaivaan kirkasta sineä, säkenöi ja leimahteli äänettömästi eteenpäin\nvieriessään, ja kalastajien airot upposivat veteen kirkkaasti ja\nheleästi loiskahdellen raskaiden, merkillisen muotoisten venheiden\nliukuessa hitaasti virtaa alas.\n\nHerra Pickwickin herätti mieluisasta haaveilusta, johon kaunis\naamumaisema oli hänet vaivuttanut, syvä huokaus ja kosketus olkapäähän.\nHän kääntyi katsomaan. Hänen vieressään seisoi synkeä mies.\n\n\"Katselitte näköalaa?\" sanoi synkeän näköinen mies.\n\n\"Niin\", vastasi herra Pickwick.\n\n\"Ja onnittelitte kai itseänne, että olitte noussut ylös niin aikaisin?\"\n\nHerra Pickwick nyökkäsi myöntävästi.\n\n\"Niin. Ihmisten olisi noustava aikaisin nähdäkseen auringon kaikessa\nloistossaan, sillä sen kirkkaus kestää harvoin koko päivän. Päivän aamu\nja ihmisiän aamu ovat liiankin samanlaiset.\"\n\n\"Puhutte totta, hyvä herra\", myönsi Pickwick.\n\n\"Kuinka sattuva onkaan sananlasku: ’Aamu on liian kaunis kestääkseen\nkauan'. Kuinka hyvin sen voikaan sovittaa jokapäiväiseen elämään! Hyvä\nJumala, mitä uhraisinkaan saadakseni jälleen lapsuuteni päivät taikka\nkyetäkseni unohtamaan ne ikuisesti!\"\n\n\"Olette kai saanut kärsiä paljon?\" sanoi herra Pickwick osaaottavasti.\n\n\"Niin olen\", myönsi synkeä mies innokkaasti. \"Enemmän kuin ne, jotka\nnyt näkevät minut, uskoisivat mahdolliseksi.\"\n\nHän oli vaiti hetkisen ja jatkoi sitten äkkiä:\n\n\"Onko mieleenne koskaan juolahtanut, tällaisena aamuna kuin tämä, että\nhukkuminen toisi rauhaa ja onnea?\"\n\n\"Jumalan nimessä, ei suinkaan!\", sanoi herra Pickwick loitoten hiukan\nkaiteen äärestä, kun hänen mieleensä välähti sangen voimallisena\nmahdollisuus, että synkeä mies, noin vain kokeeksi, koettaisi heittää\nhänet sen yli virtaan.\n\n\"Olen usein ajatellut sitä\", sanoi synkeä mies huomaamatta toisen\nliikettä. \"Tyyni, viileä vesi näyttää minusta kuiskivan kutsua lepoon\nja rauhaan. Hyppäys, loiskahdus, lyhyt kamppailu. Hetkeksi ilmestyy\npyörre, se vaihtuu vähitellen vienoksi väreilyksi, aallot sulkeutuvat\npään päällä ja maailmakin sulkeutuu ikuisesti, tuskat ja onnettomuudet\nhäipyvät.\"\n\nSynkeän miehen syvälle painuneet silmät säihkyivät kirkkaasti hänen\npuhuessaan, mutta hetkellinen leimu sammui pian, ja hän kääntyi\ntyynesti pois sanoessaan:\n\n\"Kylliksi siitä! Tarkoitukseni oli puhua kanssanne toisesta asiasta.\nPyysitte minua eilen illalla lukemaan sen paperin ja kuuntelitte\ntarkkaavasti kertomustani.\"\n\n\"Niin kyllä\", sanoi herra Pickwick, \"ja arvelin todella...\"\n\n\"En pyytänyt minkäänlaista arvostelua\", keskeytti synkeä mies,\n\"en tarvitse minkäänlaista. Te matkustelette huviksenne ja\nopiksenne. Otaksukaapa, että luovuttaisin teille erään merkillisen\nkäsikirjoituksen, mutta huomatkaa: se ei ole merkillinen sen vuoksi,\nettä se olisi seikkailurikas ja uskomaton, vaan siksi, että se on lehti\ntodellisesta elämäntarinasta. Haluaisitteko silloin antaa sen tiedoksi\nkerhollenne, josta olette puhunut niin usein.\"\n\n\"Varmasti\", myönsi herra Pickwick, \"jos niin haluatte. Se otetaan\nyhdistyksen asiakirjoihin.\"\n\n\"Saatte sen kyllä\", jatkoi synkeä mies. \"Mikä on osoitteenne?\"\n\nKun herra Pickwick oli ilmoittanut, mitä teitä he luultavasti\nmatkustaisivat, synkeä mies merkitsi sen tarkasti rasvaiseen\nmuistikirjaan ja kieltäytyen herra Pickwickin innokkaasta\naamiaiskutsusta jätti hänet majataloon ja käveli hitaasti matkoihinsa.\n\nHerra Pickwick tapasi kolme toveriaan jalkeilla ja odottamassa\nhäntä aloittaakseen aamiaisen, joka oli valmis ja katettu varsin\nhoukuttelevaksi. He istuutuivat aterialle, ja käristetty liikkiö,\nmunat, tee, kahvi ja pikkuleivät alkoivat kadota vauhtia, joka osoitti\nravinnon erinomaisuutta ja aterioitsijoiden ruokahalua.\n\n\"Puhutaanpa nyt Manor Farmista\", sanoi herra Pickwick.\n\n\"Kuinka me sinne menemme?\"\n\n\"Lienee paras tiedustella tarjoilijalta\", sanoi herra Tupman, ja\ntarjoilija kutsuttiin.\n\n\"Dingley Dell, hyvät herrat... Sinne on viisitoista mailia. Suoraa\ntietä... Haluatteko kyytihevosen?\"\n\n\"Kyytihevoseen sopii vain kaksi\", sanoi herra Pickwick. \"Aivan oikein,\nherra... Suokaa anteeksi. Saatte kauniit, nelipyöräiset vaunut. Kaksi\nsopii taakse ja yksi eteen, ajamaan. Ai, suokaa anteeksi, herrat...\nSittenkin sopii vain kolme.\"\n\n\"Mitä siis olisi tehtävä?\" kysyi herra Snodgrass. \"Ehkäpä joku\nherroista mielellään ratsastaa?\" ehdotti tarjoilija katsellen herra\nWinkleä. \"Saatavissa on oikein hyviä ratsuhevosia. Joku herra Wardlen\nrengeistä tuo sen takaisin Rochesterissa käydessään.\"\n\n\"Niin, aivan niin\", sanoi herra Pickwick. \"Winkle, haluatko päästä\nhevosen selkään?\"\n\nNyt oli asianlaita niin, että herra Winkle kai tunsi sydämensä\nsyvimmissä kätköissä huomattavia epäilyksiä ratsastustaitoonsa nähden,\nmutta kun hän ei millään muotoa suonut kenenkään sellaista aavistavan,\nhän vastasi muitta mutkitta hyvin rohkeasti:\n\n\"Kyllä. Minusta se on hyvin hauskaa.\"\n\nTarjoilija poistui, aamiainen päättyi, ja matkailijat menivät kukin\nomaan makuuhuoneeseensa järjestääkseen vaatekertansa suunnitellulle\nretkelle.\n\nHerra Winkle oli heittäytynyt kohtalonsa valtaan, ei ollut mitään\nperääntymisen mahdollisuutta.\n\n\"Käskekää vaunut ovelle kello yksitoista!\" määräsi herra Pickwick.\n\n\"Hyvä on, herra\", vastasi tarjoilija.\n\nHerra Pickwick oli päättänyt alkuvalmistelunsa ja katseli nyt\nkahvilahuoneen ikkunansuojustimien yli kadulla kävelijöitä, kun\ntarjoilija tuli ilmoittamaan, että rattaat olivat tulleet, jonka tiedon\najopelit itse vahvistivat ilmestyen samassa mainitun kahvilahuoneen\nikkunoiden eteen.\n\nTuo vehje oli omituinen, neljän pyörän varaan asetettu pikkuinen\nlaatikko kuin viininkuljetusarkku. Takana oli matala istuin kahdelle\nhengelle ja edessä korkea jakkara yhdelle. Sitä veti mahtava ruskea\nhevonen, jonka luusto oli hyvin tasasuhtainen. Vieressä seisoi\ntallirenki pidellen suitsista toista isoa hevosta, nähtävästi rattaiden\neteen valjastetun läheistä sukulaista, joka oli valmiiksi satuloitu\nherra Winkleä varten.\n\n\"Katsos mokomaa\", sanoi herra Pickwick heidän seisoessaan\nkatukäytävällä sillä aikaa kuin tavaroita sälytettiin rattaille,\n\"katsos mokomaa... Kuka ajaa? Sitä en yhtään tullut ajatelleeksi.\"!\n\n\"Te tietenkin\", sanoi herra Snodgrass.\n\n\"Minäkö!\" huudahti herra Pickwick.\n\n\"Älkää yhtään pelätkö\", sanoi tallirenki. \"Se on varmasti säyseä ja\nrauhallinen. Sylilapsikin kykenisi ajamaan sitä.\"\n\n\"Säikkyyköhän se?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"Säikkyykö? Se ei säikähtäisi, vaikka vastaan tulisi koko kuormallinen\napinoita kuuma hiili hännän alla.\"\n\nTämä viimeinen todistus oli vastaansanomaton. Herrat Tupman ja\nSnodgrass istuutuivat taakse, herra Pickwick kiipesi ajajan paikalle ja\nsovitti jalkansa laudalle, joka oli asetettu istuimen eteen sitä varten.\n\n\"No niin, Kiiltävä Ville, anna nyt ohjakset herralle!\" sanoi tallirenki\napulaiselleen. Ville, jota luultavasti sanottiin \"kiiltäväksi\" hänen\nkuin nuollun tukkansa ja muutenkin öljyisen ulkonäkönsä vuoksi, asetti\nohjakset herra Pickwickin vasempaan käteen, ja tallirenki työnsi\nruoskan hänen oikeaansa.\n\n\"Ptruu, ptruu!\" huusi herra Pickwick, kun iso nelijalkainen ilmaisi\nselvää halua peruutua kahvilahuoneen ikkunasta sisään.\n\n\"Ptruu, ptruu!\" toistivat herrat Snodgrass ja Tupman laatikosta.\n\n\"Se leikittelee vain\", sanoi tallirenki rohkaisevasti. \"Pitelepä sitä\nvähäsen, Ville!\"\n\nPoika sai eläimen hillityksi, ja tallirenki itse kiiruhti auttamaan\nherra Winkleä ratsun selkään. \"Toiselta puolelta, olkaa hyvä!\"\n\n\"Saamari soikoon, herra meinasi nousta selkään väärältä puolelta!\"\nkuiskasi irvistelevä kyytipoika tarjoilijalle, jota kohtaus suuresti\nhuvitti.\n\nSaatuaan tällaiset ohjeet herra Winkle kiipesi satulaan niin kömpelösti\nkuin olisi ollut kavuttava pitkin ensiluokan sotalaivan kylkeä.\n\n\"Onko kaikki kunnossa?\" kysyi herra Pickwick, tuntien sisimmässään,\nettä kaikki oli päin mäntyyn.\n\n\"Kaikki hyvin\", vastasi herra Winkle heikosti. \"Antaa mennä!\" huusi\ntallirenki. \"Tiukatkaa ohjaksia, herra\", ja niin ajopelit lähtivät\nliikkeelle ja ratsuhevonen myös, herra Pickwick edellisen ajajana ja\nherra Winkfe jälkimmäisen selässä, koko pihan iloksi ja riemuksi.\n\n\"Mikähän sen saa menemään noin syrjittäin?\" sanoi herra Snodgrass\nrattailta herra Winklelle.\n\n\"En voi ymmärtää\", vastasi herra Winkle. Hänen hevosensa kulki tietä\neteenpäin mitä merkillisimmällä tavalla, kylki edellä, pää tien toista,\nhäntä toista ojaa kohti.\n\nHerra Pickwickillä ei ollut aikaa kiinnittää huomiota tähän enempää\nkuin muihinkaan yksityisseikkoihin, sillä kaikki hänen kykynsä\nolivat keskitetyt ohjaamaan rattaiden eteen valjastettua pekunaa. Se\nilmaisikin monenlaisia erikoisia ominaisuuksia, jotka olisivat suuresti\nhuvittaneet katselijaa, mutta eivät olleet likimainkaan yhtä hauskoja\nsiitä, joka istui sen vedettävänä. Paitsi sitä, että se alituiseen\nheitteli päätään ylös alas hyvin epämiellyttävällä ja ilkeällä tavalla\nja kiskoi ohjakset niin tiukalle, että herra Pickwickillä oli täysi työ\npidellä niitä, oli sillä vielä merkillinen taipumus aina tuon tuostakin\nsyöksyä tien syrjään, seisahtua äkkiä ja sitten kiitää eteenpäin\njoitakin minuutteja vauhtia, jota oli mahdoton säännöstellä.\n\n\"Mitä kummaa se saattaa tuolla tarkoittaa?\" ihmetteli herra Snodgrass,\nkun hevonen oli kahdennenkymmenennen kerran tehnyt samanlaisen tempun.\n\n\"En tiedä\", vastasi herra Tupman. \"Se muistuttaa suuresti säikkymistä,\neikö niin?\"\n\nHerra Snodgrass oli juuri vastaamaisillaan, kun herra Pickwickin huuto\nkeskeytti hänet.\n\n\"Ptruu, ptruu\", äänsi hän: \"Piiska putosi.\"\n\n\"Winkle!\" huusi herra Snodgrass, kun ratsastaja saapui hölköttäen\nkorkealla hevosellaan hattu korvissa ja surkeasti kiireestä kantapäähän\ntäristen ihan kuin liikkeen voima olisi pyrkinyt riepoittamaan hänet\npieniksi palasiksi, \"ota piiska ylös maasta, niin olet kiltti.\"\n\nHerra Winkle veti suurta hevostaan suitsista, kunnes hän oli ihan\nmustanpuhuva kasvoiltaan, ja saatuaan sen vihdoin pysähdytetyksi\nlaskeutui maahan, ojensi ruoskan herra Pickwickille ja aikoi suitsiin\ntarttuen jälleen nousta satulaan.\n\nHalusikohan iso hevonen luonteensa leikkisän laadun mukaan vain\nviattomasti kujeilla herra Winklen kanssa vai juolahtikohan sen\nmieleen, että se saattoi tehdä matkan yhtä hauskasti ilman ratsastajaa\nkuin ratsastaja selässään, se ei ole meidän lopullisesti ja pätevästi\nratkaistavissamme. Lienevät hevosen perustelut olleet mitkä hyvänsä,\nvarmaa on vain, että herra Winkle oli tuskin koskettanut suitsiin, kun\nhevonen päästi ne päänsä yli ja hyppäsi taaksepäin niin pitkälle kuin\npääsi.\n\n\"Polle-parka\", sanoi herra Winkle tyynnytellen, \"Polle-parka. Hyvä\nkiltti hevonen.\" Mutta \"Polle-parka\" ei välittänytkään maanittelusta.\nMitä enemmän herra Winkle koetti lähestyä sitä, sen kauemmas se väistyi\nsyrjään. Kaikista hyväilynimistä ja maanitteluista huolimatta herra\nWinkle ja hevonen pyörivät ympäri ainakin kymmenen minuuttia, joiden\nkuluttua molemmat olivat toisistaan ihan yhtä pitkän matkan päässä kuin\naloittaessaankin, seikka, mikä on epätyydyttävä kaikissa olosuhteissa,\nmutta etenkin yksinäisellä tiellä, missä ei voi saada minkäänlaista\napua.\n\n\"Mitä minun on tehtävä?\" huusi herra Winkle, kun pyörimistä oli\njatkunut hyvän aikaa. \"Mitä on tehtävä? En minä pääse sen selkään.\"\n\n\"Sinun on paras taluttaa sitä, kunnes pääsemme jollekin veräjälle\",\nhuusi herra Pickwick kärryistä.\n\n\"Mutta se ei tahdo tulla\", huusi herra Winkle vastaan. \"Tulkaa pitämään\nsitä paikoillaan.\"\n\nHerra Pickwick oli ruumistunut lempeys ja ihmisystävyys. Hän heitti\nohjakset hevosen selkään ja noustuaan istuimeltaan talutti sen\nrattaineen varovaisesti tien syrjään, jotta se ei olisi kenenkään\nvastaantulijan tiellä, ja lähti sitten auttamaan hädässä olevaa\nseuralaistaan jättäen herrat Snodgrassin ja Tupmanin ajopeleihin.\n\nTuskin hevonen oli huomannut herra Pickwickin tulevan sitä kohti pitkä\nruoska kädessä, kun se vaihtoi tähän asti harjoittamansa pyörinnän\nperääntymiseksi niin päättäväisesti, että se äkkiä tempasi herra\nWinklen, joka yhä piteli suitsien päistä, jonkin verran nopeammin kuin\nkiivaasti kävellen siihen suuntaan, mistä he juuri olivat tulleet.\nHerra Pickwick juoksi hänen avukseen, mutta mitä kovemmin herra\nPickwick juoksi eteenpäin, sitä nopeammin hevonen perääntyi. Siinä\nalkoi ankara jalkojen laahaus ja tomun tuprutus, ja lopulta herra\nWinkle, jonka käsivarret olivat vähällä kiskoutua irti olkapäistä,\nhellitti kiltisti otteensa. Hevonen pysähtyi, tuijotti eteensä, pudisti\npäätään, kääntyi ympäri ja lähti lönkyttämään rauhallisesti kotiinsa\nRochesteriin jättäen herrat Winklen ja Pickwickin katselemaan toisiaan\nsynkän alakuloisuuden vallassa. Pienen matkan päästä kuuluva ratiseva\nääni herätti heidän huomiotaan. He silmäsivät sinnepäin.\n\n\"Katsos mokomaa!\" huudahti tuskaantunut herra Pickwick. \"Nyt juoksee\ntoinenkin hevonen tiehensä!\"\n\nSe oli liiankin totta. Hevonen oli säikähtänyt melua, ja ohjakset oli\nheitetty sen selkään. Seurauksen saattaa arvata. Se lähti laukkaamaan\nnelipyöräiset rattaat perässään ja herrat Snodgrass ja Tupman\nnelipyöräisillä rattailla. Menoa ei kestänyt kauan. Herra Tupman\nheittäytyi rattailta pensaikkoon, herra Snodgrass noudatti hänen\nesimerkkiään, hevonen iski nelipyöräisensä puisen sillan käsipuita\nvastaan, erotti pyörät laatikosta ja peräistuimen ajurin penkistä ja\npysähtyi lopuksi liikkumattomana katselemaan aikaansaamaansa hävitystä.\n\nMolempien vahingoittumattomien herrojen ensimmäinen tehtävä oli\nselvittää onnettomat toverinsa pensasaidasta, toimenpide, joka soi\nheille sen sanomattoman tyydytyksen, että he huomasivat, etteivät he\nolleet kärsineet mitään vahinkoa paitsi eräitä vaatteiden repeämiä ja\nuseita pensaiden piikkien ihoon viiltämiä naarmuja. Seuraava tehtävä\noli hevosen riisuminen valjaista. Kun tämä monimutkainen toimitus oli\nsuoritettu, lähti koko seurue kävelemään hitaasti eteenpäin taluttaen\nhevosta keskellään ja jättäen vaunut kohtalon huomaan.\n\nTunnin kävely toi matkailijat tien varrella olevan pienen ravintolan\nkohdalle, jonka edessä kohosi kaksi lehmusta, hevosten juoma-allas ja\ntienviitta, takana pari, kolme rumaa heinäsuovaa, keittiötarha sivulla\nja ympärillä kaikkialla lahonneita aittoja ja rapistuneita ulkohuoneita\nomituisessa sekamelskassa. Kasvitarhassa puuhaili punatukkainen mies,\nja hänelle herra Pickwick äänekkäästi huusi:\n\n\"Hoi mies!\"\n\nPunatukkainen oikaisi selkäänsä, varjosti silmiään kädellään ja katseli\npitkään ja kylmästi herra Pickwickiä ja hänen tovereitaan.\n\n\"Hoi mies!\" toisti herra Pickwick.\n\n\"Hoi, hoi\", kuului punatukkaisen vastaus.\n\n\"Kuinka pitkälti on Dingley Delliin?\"\n\n\"Seitsemän mailin vaiheilla.\"\n\n\"Onko tie hyvää?\"\n\n\"Ei ole.\"\n\nLausuttuaan tämän lyhyen vastauksen ja itse ilmeisesti tyytyen toiseen\nseuruetta tutkivaan silmäykseen punatukkainen ryhtyi jälleen työhönsä.\n\n\"Haluaisimme jättää tämän hevosen tänne\", sanoi herra Pickwick.\n\"Otaksun, että se käy päinsä?\"\n\n\"Jaa, että haluaisitte jättää hevosen tänne?\" toisti punatukkainen mies\nnojaten lapioonsa.\n\n\"Niin kyllä\", vahvisti herra Pickwick, joka sillä välin oli; edennyt\nhevosta suitsista pidellen puutarhan veräjälle saakka.\n\n\"Emäntä!\" huusi punatukkainen mies tullen esiin kasvitarhasta ja\nkatsellen hevosta hyvin tarkkaan. \"Emäntä!\"\n\nPitkä, luiseva nainen, joka oli ihan yhtä paksu ylhäältä alas saakka ja\njolla oli yllä lyhyt sininen röijy, jonka miehusta oli tuuman tai parin\npäässä hänen kainaloistaan, vastasi kutsuun.\n\n\"Saammeko jättää tämän hevosen tänne, hyvä emäntä?\" kysyi herra Tupman\nlähestyen ja puhuen kaikkein houkuttelevimmalla äänellään. Nainen\nkatseli hyvin tuimasti koko seuruetta, ja punatukkainen mies kuiskasi\njotakin hänen korvaansa.\n\n\"Ette saa\", sanoi nainen hiukan mietittyään. \"En uskalla.\"\n\n\"Ette uskalla!\" huudahti herra Pickwick. \"Mitä te pelkäätte?\"\n\n\"Siitä tuli meille vain ikävyyttä viime kerralla\", sanoi nainen\nkääntyen jälleen taloon, \"enkä halua tietää siitä mitään toista kertaa.\"\n\n\"Kummallisin juttu, mitä minulle elämässäni on sattunut\", sanoi\nällistynyt herra Pickwick.\n\n\"Mi... minä to... todella luulen\", änkytti herra Winkle, kun kaikki\nkokoontuivat hänen ympärilleen, \"että nuo luulevat meidän saaneen\nhevosen jollakin epäkunniallisella tavalla.\"\n\n\"Mitä!\" huusi herra Pickwick myrskyisän suuttumuksen vallassa. Herra\nWinkle toisti vaatimattomasti arvelunsa.\n\n\"Hoi, mies!\" huusi vihainen herra Pickwick. — \"Luuletteko meidän\nvarastaneen hevosen?\"\n\n\"Olen varma siitä\", vastasi punatukkainen irvistäen niin, että hänen\nsuunsa leveni kuuloelimestä toiseen. Niin sanottuaan hänkin meni\nrakennukseen ja paiskasi oven jäljessään kiinni.\n\n\"Tämähän on kuin unta!\" huudahti herra Pickwick, \"kamalaa unta.\nKuvitelkaa, että mies saa kulkea koko päivän mukanaan hirvittävä\nhevonen, josta hän ei pääse eroon.\"\n\nAlakuloiset pickwickiläiset kääntyivät synkkinä tielle, ja iso\nnelijalkainen, jota kohtaan he tunsivat täydellistä inhoa, seurasi\nhitaasti heidän jäljessään.\n\nMyöhään iltapäivällä neljä ystävystä ja heidän nelijalkainen toverinsa\nkääntyivät syrjätielle, joka vei Manor Farmille, ja vielä nyt, kun he\nolivat näin lähellä määräpaikkaansa, himmensi tuntuvasti iloa, jota\nhe muuten olisivat tunteneet, ajatus kuinka kummallisen näköisiä ja\nmiten hullunkurisessa asemassa he olivat. Vaatteet olivat rikki, kasvot\nnaarmuilla, kengät tomuiset, katseet väsyneet, ja ennen kaikkea tuo\nhevonen! Voi kuinka herra Pickwick kirosi koko pekunaa! Hän oli silloin\ntällöin luonut tuohon jaloon eläimeen vihaa ja kostonhalua ilmaisevan\nkatseen, useammin kuin kerran hän oli miettinyt, kuinka paljon tulisi\nmaksamaan, jos leikkaisi poikki sen kurkun, ja nyt kiusaus tuhota se\ntai heittää se turvattomaksi kaikkeen maailmaan, iski hänen mieleensä\nkymmenkertaisin voimin. Hänet herätti näiden julmien kuvittelujen\npohtimisesta se seikka, että tien mutkasta ilmestyi näkyviin kaksi\nhenkilöä, herra Wardle ja hänen uskollinen seuralaisensa, lihava poika.\n\n\"Missä ihmeessä te olette olleet?\" sanoi vieraanvarainen vanha herra.\n\"Olen odottanut teitä koko päivän. Olettepa tosiaankin väsyneen\nnäköisiä. Mitä? Naarmuja! Eihän vain suurempaa vahinkoa? Erittäin\nhauskaa kuulla, ettei ole, erittäin hauskaa. Vai olette kaatuneet? No,\nmitäpä siitä! Tavallinen vahinko näillä seuduilla. Joe, joko sinä taas\nnukut! Joe, ota herrojen hevonen ja vie se talliin.\"\n\nLihava poika kömpi hitaasti heidän jälkeensä hevosta taluttaen, ja\nvanha herra näytti vierailleen tietä keittiöön lohdutellen heitä\nsydämellisillä sanoilla päivän seikkailuista — niin monista kuin he\nkatsoivat hyväksi ilmoittaa hänelle.\n\n\"Nyt saatte laittaa itseänne hiukan kuntoon täällä\", sanoi vanha herra,\n\"ja sitten vien teidät toisten luo seurusteluhuoneeseen. Emma, tuo\nkirsikkaviinaa, Jane hanki rihmaa ja neula, vettä ja pyyhkeitä, Mary!\nPitäkää kiirettä, tytöt!\"\n\nKolme, neljä pirteää tyttöä lähti kiireesti hankkimaan vaadittuja\ntavaroita, kun taas pari leveäpäistä, pyöreäkasvoista miestä nousi\nistuimiltaan takan äärestä —sillä vaikka olikin toukokuun ilta, oli\nheidän kiintymyksensä pystyvalkeaan yhtä syvä kuin jos olisi ollut\njoulu — ja sukelsi johonkin pimeään piiloon, josta he nopeasti toivat\nesiin rasian kiilloitusainetta ja puolitusinaa harjoja.\n\n\"Pitäkää kiirettä!\" sanoi vanha herra taas, mutta kehoitus oli ihan\ntarpeeton, sillä yksi tytöistä kaatoi jo kirsikkaviinaa lasiin ja\ntoinen toi pesutarpeet. Yksi miehistä tarttui äkkiä herra Pickwickin\nsääreen saattaen hänet välittömään vaaraan menettää tasapainonsa, ja\nhankasi hänen kenkiään, kunnes arvon herran varpaat olivat tulikuumat.\nSillä aikaa toinen hieroi raskaalla vaateharjalla herra Winkleä\nilahduttaen itseään tämän toimenpiteen kestäessä viheltämällä samalla\ntavoin kuin tallirengit hevosia sukiessaan.\n\nKun herra Snodgrass oli peseytynyt, hän katseli huonetta seisten\nselin takkaan ja hörppien kirsikkaviinaa sydämestään tyytyväisenä.\nHän kuvaili keittiön laajaksi huoneeksi, jossa oli punainen\ntiilipermanto ja avara uuni. Katto riippui täynnänsä hanhenpaisteja,\nliikkiönpuolikkaita ja nauhoihin pujotettuja sipuleita. Seinät oli\nkoristettu monilla metsästyspiiskoilla, muutamalla suitsiparilla,\nsatulalla ja vanhalla ruostuneella piilukkopyssyllä. Sen alla oli\nkirjoitus, joka ilmoitti, että se oli \"ladattu\" niin kuin se, saman\nlähteen mukaan, oli ollut jo viisikymmentä vuotta. Vanha, viikoittain\nvedettävä kello, jonka käynti oli juhlallista ja säveää, naksutti\nvakavasti nurkassa, ja hopeinen taskunauris, joka oli yhtä vanha,\nriippui eräästä niistä monista koukuista, jotka koristivat astiakaappia.\n\n\"Valmiit?\" sanoi vanha herra kysyvästi, kun hänen vieraansa olivat\npestyt, paikatut, harjatut ja viinan virvoittamat.\n\n\"Aivan valmiit\", vastasi herra Pickwick.\n\n\"Tulkaa mukana sitten\", ja kun seurue oli kulkenut useiden pimeitten\nkäytävien läpi ja kun siihen oli liittynyt herra Tupman, joka oli\njättäytynyt jäljelle varastaakseen Emmalta suutelon, josta hän oli\nsaanut asianmukaiseksi palkkioksi monta töytäystä ja kynnenjälkeä, he\nsaapuivat kaikki seurusteluhuoneen ovelle.\n\n\"Tervetuloa!\" sanoi vieraanvarainen isäntä työntäen oven auki ja\nkulkien edellä ilmoittamaan heidän tuloaan. \"Tervetuloa, hyvät herrat,\nManor Farmille!\"\n\n\n\n\n6. luku.\n\nVANHANAIKAINEN PELISEURUE. PASTORIN RUNO. KERTOMUS RANGAISTUSVANGIN\nPALUUSTA.\n\n\nVanhaan seurusteluhuoneeseen kokoontuneet lukuisat vieraat nousivat\ntervehtimään herra Pickwickiä ja hänen tovereitaan heidän astuessaan\nsisään, ja niin kauan kuin esittelymenot kaikkine asianomaisine\nmuodollisuuksineen kestivät, herra Pickwickillä oli tilaisuus\ntutkistella häntä ympäröivien ihmisten ulkonäköä ja arvailla heidän\nluonteensa ja elämänsuhteittensa laatua, — taipumus, jonka valtaan hän,\nkuten useat muutkin suurmiehet, mielellään antautui.\n\nHyvin vanha rouva, jolla oli korkea myssy ja kauhtunut silkkihame\n— ei mikään vähäisempi henkilö kuin herra Wardlen äiti — istui\nkunniapaikalla uunin oikeanpuoleisessa kulmauksessa, ja monet\ntodistukset siitä, että hän nuorena oli saanut hyvän kasvatuksen\nja kulkenut velvollisuuden tietä eikä poikennut siltä vanhanakaan,\nkoristivat seiniä vanhojen merkkuuliinojen ja yhtä vanhojen\nommeltujen maisemakuvien sekä uudempien silkille ommeltujen punaisten\nteekattilaliinojen muodossa. Täti, molemmat nuoret neidit ja herra\nWardle, jotka kaikki kilpailivat keskenään osoittaakseen altista ja\nväsymätöntä palvelevaisuutta vanhalle rouvalle, kokoontuivat hänen\nlepotuolinsa ääreen. Yksi piti kuulotorvea, toinen appelsiinia ja\nkolmas hajuvesipulloa, samalla kuin neljäs toimekkaasti puuhaili\njärjestellen ja pehmitellen tyynyjä, joitten oli määrä tukea vanhusta.\nVastakkaisella puolella istui kaljupäinen vanha herra, jolla oli\nhyväntuuliset, hyväntahtoiset kasvot — Dingley Dellin pastori — ja\nhänen vieressään hänen vaimonsa, lihava, kukoistava vanha rouva, joka\nnäytti siltä kuin hän ei olisi ainoastaan ollut hyvin perehtynyt\nkotitekoisen liköörin salaiseen valmistustaitoon toisten ihmisten\ntyydytykseksi, vaan myöskin niiden maistelemiseen silloin tällöin\nomaksikin ilokseen. Pieni, pyöreäpäinen mies, jolla oli kasvot kuin\nrilstonelainen omena, keskusteli nurkassa lihavan, vanhan herran\nkanssa, ja pari kolme vanhahkoa herraa ja pari kolme vanhahkoa naista\nistui liikkumattomina ja jäykkinä tuoleillaan tuijottaen kiinteästi\nherra Pickwickiä ja hänen matkatovereitaan.\n\n\"Herra Pickwick, äiti\", huusi herra Wardle kaikkein kimeimmällä\näänellään.\n\n\"Voi\", sanoi vanha rouva päätään pudistellen, \"en kuule mitään.\"\n\n\"Herra Pickwick, isoäiti\", huusivat molemmat nuoret neidit yhtaikaa.\n\n\"Äh\", huudahti vanha rouva taas. \"Mitäpä sillä on väliä. Ei hän välitä\ntällaisesta vanhasta naisesta kuin minä, se on varma.\"\n\n\"Vakuutan teille, rouva\", sanoi herra Pickwick tarttuen mummon käteen\nja puhuen niin kovaa, että ponnistus sai hänen hyväntahtoiset kasvonsa\npurppuranpunaisiksi, \"vakuutan teille, ettei mikään ilahduta minua\nenemmän kuin nähdä teidän ikäisenne nainen näin erinomaisen perheen\npäänä ja vielä niin nuoren ja terveen näköisenä.\"\n\n\"No niin\", sanoi vanha rouva hiukan vaiti oltuaan, \"tuo kaikki on\ntietenkin hyvin kaunista, mutta en kuule, mitä hän sanoo.\"\n\n\"Isoäiti on nyt hiukan pahalla tuulella\", sanoi neiti Isabella hiljaa,\n\"mutta hän juttelee kyllä kohta kanssanne.\"\n\nHerra Pickwick ilmaisi nyökäten saattavansa hyvin käsittää vanhuuden\nheikkouksia ja ryhtyi yleiseen keskusteluun seurueen muiden jäsenten\nkanssa.\n\n\"Tavattoman kauniilla paikalla tämä maatila\", sanoi hän.\n\n\"Tavattoman kauniilla\", kertasivat herrat Snodgrass, Tupman ja Winkle.\n\n\"Niin minustakin\", sanoi herra Wardle.\n\n\"Koko Kentissä ei ole parempaa peltomaata\", sanoi omenanaamainen,\npyöreäpäinen mies; \"ei ole, siitä olen ihan varma.\"\n\nPyöreäpäinen mies katsoi riemuitsevasti ympärilleen, ikään kuin joku\nolisi ankarasti vastustanut häntä ja hän olisi lopultakin kumonnut\nvastaväitteet.\n\n\"Koko Kentissä ei ole parempaa peltomaata\", sanoi pyöreäpäinen mies\ntaas lyhyen vaitiolon jälkeen.\n\n\"Paitsi Mullins' Meadows\", huomautti lihava mies juhlallisesti.\n\n\"Mullins' Meadows!\" toisti toinen hyvin halveksivasti.\n\n\"Niin, niin, Mullins' Meadows\", toisti lihava mies.\n\n\"On se koko hyvää maata\", pisti toinen lihava mies väliin.\n\n\"On ihan varmasti\", sanoi kolmas lihava mies.\n\n\"Jokainen sen tietää\", sanoi ruumiikas isäntä.\n\nPyöreäpäinen mies katseli epäilevästi ympärilleen, mutta huomatessaan\njääneensä vähemmistöön kävi sääliväisen näköiseksi eikä sanonut enää\nmitään.\n\n\"Mistä ne puhuvat?\" kysyi vanha rouva toiselta poikansa tyttäreltä\nhyvin kuuluvalla äänellä, sillä, kuten monet muutkin kuurot, hän ei\nmilloinkaan näyttänyt luottavan siihen mahdollisuuteen, että muut\nkuulisivat, mitä hän sanoi.\n\n\"Pelloista, isoäiti.\"\n\n\"Mitä pelloista? Mikä pelloilla on?\"\n\n\"Ei mikään. Herra Miller vain sanoi, että meidän peltomme ovat paremmat\nkuin Mullins' Meadowin.\"\n\n\"Mistä hän sen tietää?\" kysyi vanha rouva harmistuneesti. \"Miller\non typerä narri, ja kerro hänelle, että minä sanoin niin.\" Tämän\nsanottuaan vanha rouva ihan tietämättömänä siitä, että oli puhunut\nkovemmin kuin kuiskaamalla, oikaisi selkäänsä ja loi pyöreäpäiseen\nmieheen katseita, jotka olivat teräviä kuin leikkuuveitset. \"No niin,\nno niin\", sanoi isäntä kiireesti, koettaen tietenkin hätäisesti kääntää\nkeskustelua toisiin asioihin. \"Mitä sanoisitte whististä, herra\nPickwick?\"\n\n\"Pitäisin siitä tavattomasti\", vastasi tämä herra, \"mutta pyydän,\nettette vaivaudu siihen minun vuokseni.\"\n\n\"Ei suinkaan, vakuutan, että äitini pitää paljon whististä\", sanoi\nherra Wardle, \"ettekö pidäkin, äiti?\"\n\nVanha rouva oli paljon vähemmän kuuro tässä asiassa kuin missään muussa\nja vastasi myöntävästi.\n\n\"Joe, Joe!\" huusi vanha herra. \"Joe... kirottu poika... mutta siinä hän\nonkin. Laita kuntoon korttipöydät!\"\n\nUnelias nuorukainen rupesi ilman mitään lisäherätystä järjestelemään\nkahta korttipöytää, toisen \"paavia\", toisen whistiä varten. Whistiä\npelasivat vanha rouva ja herra Pickwick, herra Miller ja lihava mies.\nToiseen peliin otti osaa koko muu seurue.\n\nWhistiä pelattaessa noudatettiin kaikkea sitä käytöksen vakavuutta\nja liikkeiden hillittyä arvokkuutta, joka on ominaista whistiksi\nnimitetylle toiminnalle, noille juhlallisille menoille, joille, kuten\nmeistä näyttää, \"pelin\" nimi on annettu hyvin epäkunnioittavasti ja\nhalventavasti. Seurapelipöydässä sen sijaan pidettiin sellaista melua\nja iloa, että se todella häiritsi herra Milleriä hänen harkinnassaan,\nniin että kun hän ei päässyt syventymään peliin siinä määrin kuin\nolisi pitänyt, teki itsensä syypääksi moneen maankavallukseen ja\nmajesteettirikokseen, jotka taas kiihoittivat lihavan miehen kiukkua\näärimmilleen ja nostattivat vastaavassa määrässä vanhan rouvan hyvää\ntuulta.\n\n\"Katsokaas\", sanoi rikollinen Miller riemuitsevalla äänellä, kun hän\npelin lopussa sai ylimääräisen tikin. \"Tätä ei olisi voinut pelata\nparemmin, vaikka minä sen itse sanon. Kukaan ei olisi voinut saada yhtä\ntikkiä lisää.\"\n\n\"Millerin olisi pitänyt ottaa ruutu valtilla\", sanoi vanha rouva.\n\nHerra Pickwick nyökkäsi myöntävästi.\n\n\"Olisiko pitänyt?\" sanoi onneton katsellen epäröivästi vastapelaajaansa.\n\n\"Olisi, hyvä herra\", sanoi tämä kaamealla äänellä.\n\n\"Olen kovin pahoillani\", sanoi nolattu Miller.\n\n\"Mitä se auttaa\", murisi lihava mies.\n\n\"Maalaan kaksi hönööriä, niin että olemme kahdeksassa\", sanoi herra\nPickwick.\n\nTaas jaettiin lehdet.\n\n\"Onko teillä yksi?\" kysyi vanha rouva.\n\n\"On kyllä. Pari, yksi ja koko peli.\"\n\n\"En ole nähnyt mokomaa onnea?\" sanoi herra Miller.\n\n\"Enkä moisia kortteja\", lisäsi paksu herra.\n\nSyntyi juhlallinen hiljaisuus. Herra Pickwick oli leikillinen, vanha\nrouva toimessaan, lihava herra äreä ja herra Miller arka ja pelokas.\n\n\"Toinen pari\", sanoi vanha rouva voitonriemuisesti, pistäen tämän\ntapauksen muistoksi kuusi pennyä ja kuluneen puolen pennyn rahan\nkynttiläjalan alle.\n\n\"Taas pari! Hyvä herra\", sanoi herra Pickwick.\n\n\"Olen täysin selvillä siitä\", vastasi paksu herra terävästi.\n\nToisen pelin lopussa, jonka tulos oli samanlainen, onneton Miller\njätti tunnustamatta väriä, minkä vuoksi lihava herra, joutui ankaran\nkiihkon valtaan, ja sitä kesti pelin päättymiseen saakka, jolloin hän\nvetääntyi nurkkaan ja pysyi ihan mykkänä tunnin ja seitsemänkolmatta\nminuuttia. Sen ajan kuluttua hän luopui eristäytymisestään ja tarjosi\nherra Pickwickille hyppysellisen nuuskaa sen näköisenä kuin olisi\ntaivuttanut mielensä kristilliseen anteeksiantamukseen kärsittyään\nvääryyttä. Vanhan rouvan kuulo parani huomattavasti, ja onneton Miller\ntunsi olevansa yhtä kaukana omasta elementistään kuin pyöriäinen\nvartiokopissa.\n\nSillä välin seurapeli jatkui hyvin hilpeästi. Isabella Wardle ja\nherra Trundle olivat toisella, Emily Wardle ja herra Snodgrass toisella\npuolen, vieläpä vanhapiikatäti ja herra Tupmankin olivat perustaneet\npelimerkki- ja imarteluyhtymän. Vanha herra Wardle oli parhaimmalla\ntuulellaan ja oli niin hauska johtaessaan peliä ja vanhat rouvat olivat\nniin voitonhimoisia, että koko pöytä oli ainaisessa naurun ja hilpeyden\npauhussa. Toisella vanhalla rouvalla oli aina puoli tusinaa kortteja,\njoista hänen täytyi maksaa, ja sille kaikki nauroivat säännöllisesti\njoka kierroksella, ja kun vanha rouva oli harmistuneen näköinen, kun\nhänen täytyi maksaa, he nauroivat vielä enemmän. Siitä vanhan rouvan\npiirteet vähitellen kirkastuivat, niin että hän itse lopulta nauroi\näänekkäämmin kuin kukaan muu. Kun sitten naimaton täti sai \"puolison\",\nnauroivat nuoret neidit taas ja täti näytti jo happamen tuulen\nmerkkejä, mutta kun hän tunsi herra Tupmanin käden puristavan omaansa\npöydän alla, hänkin kirkastui ja oli niin merkitsevän näköinen kuin ei\npuoliso olisikaan niin kaukana kuin eräät luulivat. Sille kaikki taas\nnauroivat, etenkin vanha herra Wardle, joka piti leikistä yhtä paljon\nkuin seuran nuorinkin. Herra Snodgrass taas kuiskaili vain runollisia\nmietelmiä toverinsa korvaan, mikä sai erään vanhan herran tekemään\nleikillisiä vihjauksia pelitovereista ja elämän tovereista ja sai saman\nvanhan herran vielä jatkamaan huomautuksia tämän johdosta ja liittämään\nniihin joukon merkitseviä silmäniskuja ja hymyilyjä, jotka kaikki\nsaattoivat seuran ja etenkin vanhan herran vaimon hyvälle tuulelle. Ja\nherra Winkle esitti vitsejä, jotka olivat hyvin tuttuja kaupungissa,\nmutta ihan tuntemattomia maalla, ja kun jokainen nauroi niille oikein\nsydämensä pohjasta ja sanoi, että ne olivat erinomaisia, niin herra\nWinkle oli suuressa loistossa ja kunniassa. Hyväntahtoinen pastori\nkatseli mielissään tätä menoa, sillä onnelliset kasvot saivat tuon\nvanhan kelpo miehen tuntemaan itsensä onnelliseksi, ja vaikka hilpeys\nolikin sangen meluisaa, se lähti sydämestä eikä huulilta, ja sellainen\non sentään sitä oikeaa lajia hilpeyttä.\n\nIlta kului nopeasti näissä iloisissa ajanvietteissä, ja kun runsas,\nvaikkakin kotoinen illallinen oli syöty ja pieni seura kokoontui\nhupaisaan ryhmään takan ääreen, herra Pickwick oli sitä mieltä, ettei\nhän eläessään ollut tuntenut itseään niin onnelliseksi eikä milloinkaan\nniin alttiiksi nauttimaan kuluvasta hetkestä ja iloitsemaan siitä\nmahdollisimman paljon.\n\n\"Juuri tällaisesta\", sanoi vieraanvarainen isäntä, joka istui\nkunniapaikalla vanhan rouvan nojatuolin vieressä käsi lujasti hänen\nkädessään, — \"juuri tällaisesta minä pidän. Elämäni onnellisimmat\nhetket ovat kuluneet tämän vanhan takan ääressä, ja olen niin kiintynyt\nsiihen, että pidän liekitsevää tulta siinä joka ilta, kunnes tulee niin\nlämmin, ettei sitä enää voi sietää. Vanhan rakkaan äitinikin oli tapana\nistua tämän lieden ääressä, tuolla pienellä tuolilla, kun hän oli nuori\ntyttö, eikö niin, äiti?\"\n\nKyynel, joka pyytämättä nousee silmään, kun muistot vanhoista ajoista\nja monien vuosien takainen onni äkkiä palaavat mieleen, kieri pitkin\nvanhan rouvan kasvoja, kun hän pudisti päätään surumielisesti hymyillen.\n\n\"Suokaa anteeksi, että puhun tästä vanhasta paikasta\", sanoi isäntä\nherra Pickwickille lyhyen äänettömyyden jälkeen, \"mutta rakastan sitä\nhellästi enkä tunne mitään muuta. Vanha talo ja pellot tuntuvat minusta\neläviltä tovereilta kuten pieni kirkko muratteineen, joista, sivumennen\nsanoen, oivallinen ystävämme tässä laati laulun heti pariimme\nmuuttaessaan. Onko teillä mitään lasissanne, herra Snodgrass?\"\n\n\"Aivan kylliksi, kiitos\", vastasi tämä herra, jonka runollisen\nuteliaisuuden isännän viimeinen huomautus oli saanut vilkkaasti\nvireille. \"Suokaa anteeksi, mutta puhuittehan laulusta muratille?\"\n\n\"Kysykää vastapäätänne olevalta vanhalta ystävältämme\", sanoi isäntä,\nviitaten päätään nyökäyttäen merkitsevästi pastoriin.\n\n\"Minusta olisi hyvin mieluista saada kuulla se, hyvä herra\", sanoi\nherra Snodgrass.\n\n\"Se on itse asiassa kovin vaatimaton\", sanoi pastori, \"ja ainoa\nselitys, millä voin puolustaa sitä, että lainkaan olen sen sepittänyt,\non se, että silloin olin ihan nuori. Jos haluatte, saatte kuitenkin\nkuulla sen sellaisena kuin se on.\"\n\nVastaukseksi kuului tietysti uteliasta sorinaa, ja vanha pastori\nalkoi lausua, hänen vaimonsa paikka paikoin kuiskuttaessa, pyydettyjä\nsäkeitä. \"Runon nimi on\", hän sanoi:\n\n        Murattiköynnös.[8]\n\n        On muratti mieletön herkkusuu,\n        jota vuodet ei voi lyödä:\n        hän loukkoihin lietoihin piiloutuu,\n        yhä tahtoen herkkuja syödä.\n        Hän vanhaa muuria murentaa,\n        makeammalle jotta se maistuis,\n        ja hän tomua, tomua kokoaa,\n        se jotta leiväksi paistuis.\n        Kun elämä lähtee, hän yksin jää.\n        Iät kaiket muratti vihertää!\n\n        Hän vuotensa kantaa kuin nuori ois,\n        hän lentää siipiä vailla.\n        Hän nousee tammien kylkiä pois,\n        kun helle on hehkuva mailla.\n        Toki ryömiikin, kun kannattaa,\n        on hällä kestävä mieli,\n        hän kaikkea ruoaksi kannattaa,\n        on aina alttiina kieli.\n        Hän kuoleman veljenä viilettää.\n        Iät kaiket muratti vihertää!\n\n    On vuossadat kalvaiksi kuihtuneet,\n    ne on pyyhitty pois maan päältä,\n    mut hälle on avoinna elämän veet:\n    ne aina hän suojaa jäältä.\n    Hänen elonsa on elo ikuinen,\n    hän kunnian merkeissä kulkee,\n    luo linnoihin, torneihin kattehen\n    ja ne voimansa vangeiksi sulkee.\n    Moist' ei ajan valtikan perijää.\n    Iät kaiket muratti vihertää!\n\nSamalla aikaa kuin vanha pastori lausui säkeensä toisen kerran, jotta\nherra Snodgrass saisi kirjoitetuksi ne muistiin, herra Pickwick\ntutki hänen kasvonpiirteitään hyvin innokkaasti. Kun vanha herra oli\npäättänyt sanelemisensa ja herra Snodgrass pistänyt muistikirjan\ntaskuunsa, sanoi herra Pickwick:\n\n\"Suokaa anteeksi, pastori, että näin lyhyen tuttavuuden jälkeen\nuskallan puhua tällaisesta asiasta, mutta sellainen henkilö kuin te\non varmasti nähnyt monta muistamisen arvoista kohtausta ja tapahtumaa\ntoimiessaan evankeliumin julistajana?\"\n\n\"Olen kyllä ollut monenlaisten seikkojen todistajana\", vastasi vanha\nherra, \"mutta tapahtumat ja henkilöt ovat olleet yksinkertaista ja\ntavallista laatua, koska toimintapiirini on hyvin ahdas.\"\n\n\"Mutta kirjoitittehan jotakin muistiin John Edmundsista, eikö niin?\"\nvirkkoi herra Wardle, joka näytti suuresti haluavan, että hänen\nystävänsä esiintyisi vieraitten valistukseksi.\n\nVanha pastori nyökäytti hieman päätään myöntymyksen merkiksi ja aikoi\nmuuttaa puheenaihetta, kun herra Pickwick sanoi:\n\n\"Pyydän anteeksi, sir, mutta sallikaa minun kysyä, kuka John Edmunds\noli?\"\n\n\"Juuri sitä minäkin aioin kysyä\", sanoi herra Snodgrass.\n\n\"Nyt olette kiinni\", sanoi hyväntuulinen isäntä. \"Teidän on ennemmin\ntai myöhemmin tyydytettävä näitten herrojen uteliaisuutta, joten teidän\non paras ottaa vaari tästä oivallisesta tilaisuudesta ja tehdä se heti.\"\n\nVanha pastori hymyili leppoisasti ja työnsi tuoliaan lähemmäksi.\nMuutkin lykkäsivät tuolejaan lähemmäksi toisiaan, varsinkin\nherra Tupman ja ikäneitotäti, jotka mahdollisesti olivat hiukan\nhuonokuuloisia, ja kun vanhan rouvan kuulotorvi oli laitettu\nasianmukaiseen kuntoon ja herra Miller — joka runon lausumisen\naikana oli vaipunut uneen — hätkähti hereille, kun hänen entinen\npelitoverinsa, juhlallinen paksu herra oli varoittavasti nipistänyt\nhäntä pöydän alitse, aloitti vanha pastori enemmittä esipuheitta\nseuraavan kertomuksen, jolle olemme ottaneet vapauden antaa nimen\n\n_Rangaistusvangin paluu_.\n\n\"Kun ensiksi asetuin asumaan tähän kylään\", aloitti vanha pastori,\n\"siitä on nyt tasan viisikolmatta vuotta, oli seurakuntani huomiota\nherättävin jäsen Edmunds-niminen mies. Hän oli pienen tilan vuokraaja\ntässä läheisyydessä, jörö, kovasydäminen, ilkeä mies, laiska ja\nepäsäännöllinen tavoissaan, julma ja raaka mieleltään. Lukuunottamatta\neräitä kevytmielisiä maankiertäjiä, joitten parissa hän kulutti\naikaansa pelloilla tai ryypiskeli kapakassa, hänellä ei ollut yhtään\nystävää eikä tuttavaa. Kukaan ei huolinut puhutella miestä, jota monet\npelkäsivät ja kaikki halveksivat — häntä karttoivat kaikki.\n\nTällä miehellä oli vaimo ja poika, joka minun tullessani tänne oli noin\nkahdentoista ikäinen. Kukaan ei saata luoda itselleen tarkkaa käsitystä\ntuon vaimon kärsimyksistä, kuinka lempeästi ja kärsivällisesti hän ne\nkantoi, kuinka hätäisen huolellisesti hän kasvatti poikaansa. Suokoon\ntaivas anteeksi otaksumani, jos se on säälimätön, mutta uskon varmasti\nja sieluni syvyydestä, että mies monen vuoden aikana koetti murtaa\nhänen sydämensä. Vaimo kesti kuitenkin kaiken lapsensa takia, ja kuinka\noudolta monesta näyttäneekään, sen isänkin tähden, sillä vaikka tämä\nolikin raaka ja kohteli häntä julmasti, vaimo oli kuitenkin rakastanut\nhäntä. Ja muisto siitä, mitä mies oli hänelle ollut, herätti hänen\nrinnassaan kärsimyksen alla lempeyden ja suvaitsevaisuuden tunteita,\njotka ovat tuntemattomia muille Jumalan luomille paitsi naisille.\n\nHe olivat köyhiä, eikä muuten voinut ollakaan niin kauan kuin mies\njatkoi moista elämäntapaa, mutta vaimon lakkaamattomat ja väsymättömät\nponnistelut, aikaisin ja myöhään, aamulla, päivällä ja yöllä, säästivät\nheidät varsinaista puutetta kokemasta. Nämä vaivat saivat kuitenkin\nvain pahan palkkion. Ihmiset, jotka kulkivat paikan ohi illalla,\nvälistä myöhään yölläkin, kertoivat kuulleensa epätoivoisen naisen\nnyyhkytyksiä, valittelua ja lyöntien läiskettä, ja hyvin usein, kun\npuoliyö jo oli ohi, poika kolkutti hiljaa naapuritalon ovelle, jonne\nhänet oli lähetetty säästyäkseen luonnottoman isänsä juopuneen-raivolta.\n\nKoko tänä aikana, jolloin naisparalla usein oli pahoinpitelyn\nja väkivallan merkkejä ruumiissaan, hänen saattamatta niitä\ntäydellisesti salata, hän kävi säännöllisesti pienessä kirkossamme.\nJoka sunnuntai, aamu- ja iltapäivällä, hän istui samalla paikalla\npoika vieressään, ja vaikka he kumpikin olivat vaatimattomassa\npuvussa, paljon vaatimattomammassa kuin monet naapurit, jotka olivat\nhuonommassa asemassa, he olivat aina puhtaat ja siistit. Jokaisella\noli ystävällinen nyökkäys tai lempeä sana 'rouva Edmunds paralle', ja\njoskus, kun hän pysähtyi vaihtamaan muutaman sanan naapurin kanssa\njumalanpalveluksen jälkeen pienellä lehmuskujalla, joka vei kirkon\nportille, tai jäi taemmaksi katsellakseen ylpeästi ja hellästi reipasta\npoikaansa, kun tämä käveli hänen edellään jonkun pikku toverinsa\nkanssa, hänen surun uurtamat kasvonsa saattoivat kirkastua ilmaisemaan\nsydämellistä kiitollisuutta ja hän saattoi näyttää, jollei juuri\niloiselta ja onnelliselta, ainakin rauhalliselta ja tyytyväiseltä.\n\nViisi tai kuusi vuotta kului, ja pojasta oli varttunut roteva ja\nkomea nuorukainen. Aika, joka oli voimistanut lapsen hennon vartalon\nja kehittänyt hänen heikot jäsenensä voimakkaaseen miehuuteen, oli\nköyristänyt hänen äitinsä ryhdin ja heikentänyt hänen askeleensa,\nmutta se käsivarsi, jonka olisi tullut tukea häntä, ei ollutkaan\nenää suljettuna hänen käteensä, ja ne kasvot, joitten olisi pitänyt\nilahduttaa häntä, eivät enää katselleetkaan äidin kasvoja. Äiti\nistui yhä vanhalla paikallaan, mutta hänen vieressään oli tyhjä\nsija. Raamattua säilytettiin yhtä tarkoin kuin ennenkin, lauseet\nolivat merkittyinä ja avattuina kuten ennenkin, mutta ei ollut\nketään lukemassa niitä hänelle, ja kyyneleet putoilivat raskaina ja\nlukuisina kirjalle ja peittivät sanat hänen silmiltään. Naapurit\nolivat yhtä ystävällisiä kuin olivat tottuneet vanhastaan olemaan,\nmutta hän väitteli heidän tervehdyksiänsä kääntäen pois päänsä. Nyt\nhän ei enää viivytellyt vanhassa lehmuskujassa, hänellä ei enää ollut\nmitään iloista onnea odotettavana. Tuo hylätty, vanha nainen painoi\npäähineensä syvemmäksi kasvoilleen ja käveli nopeasti pois.\n\nOnko minun tarpeellista kertoa teille, että nuori mies, joka ei\nsaattanut, jos hän katseli taakseen lapsuutensa aikaisimpiin päiviin\nniin pitkälle kuin muisti ja tietoisuus ulottui, muistaa mitään, joka\nei olisi ollut jollakin lailla yhteydessä pitkään vapaaehtoiseen\nkieltäytymiseen, johon hänen äitinsä oli alistunut hänen takiaan,\nloukkauksiin ja pahoinpitelyyn ja väkivaltaan, joka kaikki oli kärsitty\nhänen tähtensä; onko minun tarpeellista kertoa teille, että hän oli\nvälittämättä vähääkään äidin sydämen murtumisesta ja jörösti ja\nitsekkäästi unohtaen kaiken, mitä äiti oli tehnyt ja kärsinyt hänen\ntakiaan, liittynyt turmeltuneisiin heittiöihin ja kulki mielettömänä\npyörryttävää uraa, joka lopulta tuottaisi kuoleman hänelle ja häpeää\näidille? Voi ihmisluonteen pahuutta! Te olette arvanneet sen jo aikoja\nsitten.\n\nOnnettoman naisen kurjuuden ja vastoinkäymisten mitta oli\ntäyttymäisillään. Lähistössä oli tapahtunut useita rikoksia, niiden\ntekijöitä ei saatu selville, ja heidän rohkeutensa kasvoi. Vihdoin\npeloittava ja kammottava ryöstö sai vartioinnin valppaammaksi ja\netsinnän ankarammaksi, mitä rikolliset eivät olleet odottaneet. Nuorta\nEdmundsia ja hänen kolmea toveriaan epäiltiin; hänet pidätettiin,\npantiin vankeuteen, tutkittiin ja tuomittiin — kuolemaan.\n\nKorvissani soi yhä naisen äänen hurja ja läpitunkeva kirkaisu, joka\nkajahti oikeussalissa, kun tuomio juhlallisesti julistettiin. Tuo huuto\niski kauhistuttavana syytetyn sydämeen, jota ei tutkinto, ei tuomio\neikä edes itse kuoleman lähestyminenkään ollut saanut hereille. Huulet,\njotka jäykkä katkeruus tähän saakka oli pitänyt suljettuina, vavahtivat\nja aukenivat vaistomaisesti, kasvot valahtivat tuhkanharmaiksi ja kylmä\nhiki pusertui joka huokosesta, rikollisen vahvat jalat vapisivat ja hän\nhorjui syytettyjen aitauksessa.\n\nSielunsa ensimmäisessä tuskassa heittäytyi kärsivä äiti polvilleen\neteeni ja rukoili kiihkeästi Kaikkivaltiasta, joka tähän saakka oli\ntukenut häntä kaikissa hänen koettelemuksissaan, päästämään hänet tästä\ntuskan ja kurjuuden maailmasta ja säästämään hänen ainoan lapsensa\nhengen. Sitä seurasi surun purkaus ja kova kamppailu, jollaisessa minun\ntoivoakseni ei enää tarvitse olla läsnä. Tiesin, että hänen sydämensä\ntästä hetkestä saakka oli murtumassa, mutta en milloinkaan kuullut\nvalituksen tai napinan sanaa hänen huuliltaan.\n\nOli säälittävää nähdä tuon vaimon kulkevan vankilan pihalla päivästä\npäivään koettaen innokkaasti ja kiihkeästi pehmittää paatuneen poikansa\nkovaa sydäntä rakkaudella ja rukouksilla. Turhaan. Poika pysyi jörönä,\nitsepäisenä ja järkkymättömänä. Ei edes hänen tuomionsa lievennys\nneljäntoista vuoden karkoitukseksi pehmentänyt hetkeksikään hänen\nolemuksensa paatunutta jäykkyyttä.\n\nMutta alistumisen ja kärsivällisyyden henki, joka oli niin kauan\npitänyt äitiä pystyssä, ei voinut vastustaa ruumiillista heikkoutta\nja uupumusta. Hän tuli sairaaksi. Hän raahautui väsyneine jäsenineen\nvuoteesta nähdäkseen poikansa vielä kerran, mutta hänen voimansa\npettivät ja hän vaipui hervottomana maahan.\n\nNyt joutui nuoren miehen kerskaileva kylmyys ja välinpitämättömyys\ntodella kovalle koetukselle, ja hänen hartioilleen raskaana lankeava\nvastuu oli tehdä hänet mielipuoleksi. Kului päivä, hänen äitiään ei\nkuulunut, kului toinen, eikä äiti tullut hänen luokseen, koitti kolmas\nilta, mutta hän ei ollut vieläkään nähnyt äitiään, ja neljänkolmatta\ntunnin kuluttua pojan oli erottava hänestä — ehkä iäksi. Oi, kuinka\nkauan sitten unohtuneitten päivien muistot kuohahtivat hänen mieleensä,\nkun hän melkein juosten töytäili edestakaisin ahtaalla pihalla — ikään\nkuin tietoja äidistä olisi voinut saapua sitä pikemmin mitä enemmän\nhän kiiruhti — ja kuinka katkerana tunne äidin avuttomuudesta ja\nyksinäisyydestä tulvikaan hänen sieluunsa, kun hän sai kuulla totuuden!\nHänen äitinsä, ainoa omainen, mitä hän milloinkaan oli tuntenut, oli\nsairaana, mahdollisesti kuolemaisillaan, mailin päässä siitä paikasta,\nmissä hän seisoi! Jos hän olisi ollut vapaa ja kahleeton, hän olisi\nmuutamassa minuutissa ollut äitinsä luona. Hän hyökkäsi portille ja\ntarttuen rautaristikkoihin epätoivon vimmassa pudisteli niitä, niin\nettä ne helisivät, ja heittäytyi paksuja muureja vasten ikään kuin\nraivatakseen väkisin tien, läpi kivien, mutta vahva rakennus pilkkasi\nhänen heikkoja yrityksiään, ja hän löi kätensä ristiin ja itki kuin\nlapsi.\n\nVein hänelle vankilaan äidin siunauksen ja anteeksiannon ja toin\näidin sairasvuoteen ääreen hänen juhlallisen katumuslupauksensa ja\nkiihkeän anteeksipyynnön. Kuulin säälien ja täynnä myötätuntoa, kuinka\nkatuva mies suunnitteli tuhansia pikku aikeita äidin mukavuudeksi\nja lohdutukseksi sitten kun hän palaisi, mutta tiesin, että monta\nkuukautta ennen kuin hän vielä olisi saapunut karkoituspaikkaansa,\nolisi hänen äitinsä jo muuttanut pois tästä maailmasta.\n\nPoika vietiin pois yöllä. Muutamia viikkoja myöhemmin vaimo paran sielu\nnousi, niin toivon, luottavasti ja hartaasti uskon, ikuisen rauhan ja\nlevon maille. Toimitin hänen maallisten jäännöstensä hautauksen. Hän\nlepää pienessä kirkkotarhassamme. Hänen haudallaan ei ole mitään kiveä.\nIhmiset tunsivat hänen surunsa, Jumala hänen hyveensä.\n\nEnnen kuin rangaistusvangin lähtöhetki oli määrätty, oli sovittu,\nettä hän kirjoittaisi äidilleen heti, kun saisi siihen luvan, ja\nettä kirje osoitettaisiin minulle. Isä oli ehdottomasti kieltäytynyt\nnäkemästä poikaansa siitä saakka, kun hänet oli pidätetty, ja hänestä\noli ihan yhdentekevää, oliko tämä elävä vai kuollut. Meni monta vuotta\nminun kuulematta hänestä mitään, ja kun enemmän kuin puolet hänen\nkarkoitusajastaan oli kulunut enkä ollut saanut mitään kirjettä,\npäätin, että hänkin oli kuollut, kuten muutoin todella toivoinkin.\n\nEdmunds oli kuitenkin lähetetty hyvin kauas maan sisäosiin hänen\nsaapuessaan rangaistussiirtolaan, ja siitä kai johtui se seikka,\nettä vaikka hän oli lähettänyt useita kirjeitä, niistä ei yksikään\nsaapunut käsiini. Hän jäi samaan paikkaan koko neljäksitoista vuodeksi.\nRangaistusajan loputtua hän yhä uskollisena vanhalle päätökselleen ja\nlupaukselle, jonka oli antanut äidilleen, matkasi takaisin Englantiin\nlukemattomia vaikeuksia kokien ja palasi jalkaisin syntymäpaikalleen.\n\nEräänä kauniina sunnuntai-iltana John Edmunds astui jalkansa kylään,\njosta hän häpeällä ja kunniattomana oli lähtenyt seitsemäntoista vuotta\nsitten. Hänen lähin tiensä kulki kirkkotarhan kautta. Miehen sydän\npaisui, kun hän astui portin kynnyksen yli. Vanhat, korkeat lehmukset,\njoiden oksien lomitse laskeva aurinko valoi kirkkaita säteitään sinne\ntänne varjoisalle polulle, herättivät hänen mielessään muistoja\nvarhaisimmista lapsuusajoista. Hän kuvitteli itsensä sellaiseksi,\njollainen hän silloin oli, äitinsä kädestä kiinni pitäen, rauhallisesti\nkävelemässä kirkkoon. Hän muisti, kuinka hänen oli ollut tapana luoda\nsilmänsä äidin kalpeihin kasvoihin ja kuinka äidin silmät välistä\nvettyivät hänen katsellessaan poikansa piirteitä kyynelten putoillessa\nkuumina hänen otsalleen, kun äiti pysähtyi suutelemaan häntä, ja\nsaivat hänetkin itkemään, vaikka hän ei silloin juuri tiennytkään,\nkuinka katkeria nuo kyyneleet olivat. Hän muisteli, kuinka usein hän\noli iloisesti juossut polkua pitkin jonkun lapsellisen leikkitoverinsa\nkanssa katsahtaen yhä uudelleen taakseen nähdäkseen äitinsä hymyn, ja\nsilloin hänestä tuntui kuin olisi verho nostettu pois hänen muistojensa\nedestä ja palkitsemattomat hellyyden sanat, halveksitut varoitukset ja\nrikotut lupaukset tulvivat hänen tajuntaansa, kunnes hänestä tuntui,\nettä hänen sydämensä särkyisi eikä hän voisi kestää enempää.\n\nHän astui kirkkoon. Iltajumalanpalvelus oli päättynyt, sanankuulijat\nhajaantuneet, mutta kirkkoa ei ollut vielä suljettu. Hänen askeleensa\nherättivät matalassa rakennuksessa kumean kaiun, ja häntä melkein\npeloitti olla yksin, niin hiljaista ja rauhallista siellä oli.\nHän katseli ympärilleen. Mikään ei ollut muuttunut. Paikka näytti\npienemmältä kuin ennen, mutta siellä olivat vanhat hauta-patsaat, joita\nhän tuhansia kertoja oli katsellut lapsellisen kauhun vallassa, pieni\nsaarnatuoli haalistuneine pieluksineen, alttariparras, jonka edessä hän\noli niin monesti toistanut lapsuudessa kunnioittamiaan, mutta miehenä\nunohtamiaan käskyjä. Hän lähestyi äitinsä entistä istuinta, se näytti\nkylmältä ja hylätyltä. Ehkäpä sen istuimen kangasta oli vaihdettu,\neikä raamattu enää ollut paikallaan. Ehkäpä hänen äidillään nyt olikin\nvaatimattomampi paikka tai ehkä oli muori käynyt vanhaksi ja heikoksi\neikä enää jaksanut kävellä kirkkoon. Hänet valtasi outo kylmä tunne, ja\nhän vapisi kovasti pois kääntyessään.\n\nJuuri kun hän oli saapunut eteiseen, tuli sinne vanha mies. Edmunds\nperäytyi säpsähtäen, sillä hän tunsi tulijan hyvin. Hän oli monesti\nnähnyt ukon kaivavan hautoja kirkkomaalla. Mitähän hän sanoisi\npalanneelle rangaistusvangille?\n\nVanhus katsahti vierasta kasvoihin, sanoi 'hyvää iltaa' ja käveli\nhitaasti pois. Hän oli unohtanut nuorukaisen.\n\nEdmunds käveli kumpua alas kylän läpi. Ilma oli lämmin, ihmiset\nistuivat oviensa edustalla hänen ohikulkiessaan tai käyskentelivät\npienissä puutarhoissaan nauttien illan kirkkautta ja lepoa työstä.\nMonet katseet kääntyivät häntä kohti, ja hän loi sivulleen monta\nepäröivää silmäystä nähdäkseen, tunsiko joku hänet ja välteltiinkö\nhäntä. Melkein joka talossa oli outoja kasvoja, eräät niistä hän tunsi\njonkun vanhan koulutoverin reheviksi piirteiksi — he olivat olleet\npoikia, kun hän oli viimeksi nähnyt heidät. Nyt heitä ympäröi hilpeä\nlapsijoukko. Toisissa taloissa hän taas näki lepotuoleissa istumassa\ntalojen ovilla heikkoja ja iän riuduttamia vanhuksia, jotka hän muisti\npäivettyneinä, ripeinä, työtä tekevinä miehinä, mutta kaikki olivat\nunohtaneet hänet, ja hän kulki tuntemattomana tietään.\n\nLaskevan auringon viimeinen pehmeä valo oli langennut maahan luoden\nkirkkaan loisteensa viljan keltaisille tähkille ja pidentäen\nhedelmäpuiden varjoja, kun hän seisoi vanhan talon, lapsuutensa\nkodin kohdalla, jota hänen sydämensä oli kaivannut kuvaamattomalla\ntunteen voimalla läpi surun ja vankeuden pitkien ja raskaiden vuosien.\nAitaus oli matala, vaikka hän hyvin muisti sen ajan, jolloin se oli\ntuntunut hänestä korkealta vallilta, ja hän katseli sen yli vanhaan\npuutarhaan. Siellä oli enemmän kasveja ja kirjavia kukkia kuin\nennen, mutta siellä olivat vielä vanhat puut, samat puut, joiden\nvarjossa hän oli levännyt tuhannet kerrat väsyneenä leikittyään\nauringonpaisteessa, ja hän tunsi lapsuutensa pehmeän, lempeän unen\nhiipivän hiljaa ylleen. Talosta kuului ääniä, mutta ne kaikuivat\noutoina hänen korviinsa, hän ei tuntenut niitä. Ne olivat sen lisäksi\nhilpeitä, ja hän tiesi hyvin, ettei hänen vanha äitiparkansa voinut\nolla iloinen hänen poissaollessaan. Ovi aukeni, ja joukko pieniä\nlapsia hyökkäsi ulos huutaen ja hypellen. Ovelle ilmestyi mies,\npieni poikanen käsivarrellaan, ja kaikki kokoontuivat isän ympärille\ntaputtaen hentoja käsiään ja vetäen häntä ulos ottamaan osaa heidän\nriemuisiin leikkeihinsä. Rangaistusvanki muisteli, kuinka monta\nkertaa hän oli tällä samalla paikalla vavahtanut pelosta nähdessään\nisänsä. Hän muisti, kuinka usein hän oli piilottanut vapisevan päänsä\nvuodevaatteisiin ja kuullut tylyt sanat ja kovat lyönnit ja äitinsä\nvalituksen, ja vaikka hän lähtiessään paikalta nyyhkytti ääneen kovassa\nsieluntuskassaan, olivat hänen kätensä nyrkissä ja hän puri hammasta\nankaran mielenkuohun vallassa.\n\nTällainen oli hänen paluunsa, joka oli kangastanut monta raskasta\nvuotta näköpiirissä ja jonka takia hän oli alistunut niin moniin\nkärsimyksiin. Ei ainoitakaan kasvoja, jotka olisivat toivottaneet hänet\ntervetulleeksi, ei yhtään anteeksi antavaa katsetta, ei yhtään taloa\nvastaanottamassa, ei yhtään kättä häntä auttamassa; ja tämä kaikki\nhänen vanhassa kotikylässään! Mitä oli hänen yksinäisyytensä tiheissä,\nvilleissä aarniometsissä, missä ihmistä ei milloinkaan näkynyt, tähän\nverrattuna!\n\nHän tunsi, että hän oli tuolla kaukaisessa orjuuden ja häpeän\nmaassa ajatellut syntymäseutuaan sellaisena, jollainen se oli hänen\nlähtiessään, ei sellaisena kuin se hänen palatessaan olisi. Synkkä\ntodellisuus pisti kylmästi häntä sydämeen, ja hänen rohkeutensa alkoi\nlannistua. Hän ei uskaltanut tiedustella mitään eikä näyttäytyä sille\nainoalle ihmiselle, joka ehkä olisi ottanut hänet vastaan, osoittaen\nhyvyyttä ja myötätuntoisuutta. Hän asteli hitaasti eteenpäin ja\nvältellen teitä kuin pahantekijä hän kääntyi niitylle, jonka hän hyvin\nmuisti, ja heittäytyi ruohikkoon peittäen kasvonsa käsillään.\n\nHän ei ollut huomannut, että lähellä häntä, ojan reunalla, makasi mies.\nHänen vaatteensa kahisivat, kun hän kääntyi ympäri katsomaan äsken\ntullutta, ja Edmunds nosti päätään.\n\nMies oli noussut istumaan. Hänen vartalonsa oli hyvin kumara, hänen\nkasvonsa ryppyiset ja keltaiset. Puku ilmaisi hänet köyhäinhuoneen\nhoidokiksi. Hän näytti hyvin vanhalta, mutta se tuntui johtuvan\npikemmin irstailuista ja sairaudesta kuin vuosien paljoudesta. Hän\ntuijotti tiukasti vierasta, ja vaikka hänen silmänsä aluksi olivat\nloisteettomat ja raskaat, näytti niissä syttyvän luonnoton ja kiihkeä\npalo, kun ne olivat vähän aikaa katselleet toista, kunnes ne lopulta\nnäyttivät pyrkivän ulos kuopistaan. Edmunds nousi vähitellen polvilleen\nja katseli yhä vakavammin vanhusta kasvoihin. He katselivat nyt ääneti\ntoisiaan.\n\nVanha mies oli peloittavan kalpea. Hän kohottautui väristen ja\nhoippuen jaloilleen. Edmundskin nousi pystyyn. Hän astui pari askelta\ntaaksepäin. Edmunds läheni.\n\n'Anna minun kuulla äänesi', sanoi vanki käheällä, murtuneella äänellä.\n\n'Väisty kauemmas!' huusi vanhus peloittavasti kiroten. Vanki läheni yhä\nhäntä.\n\n'Väisty!' kirkui vanhus. Hurjana kauhusta hän kohotti keppinsä ja löi\nEdmundsia kovasti kasvoihin.\n\n'Isä, paholainen!' sähisi vanki hampaittensa välistä. Hän hyökkäsi\nhurjasti eteenpäin ja tarttui vanhaa miestä kurkkuun, mutta mies oli\nhänen isänsä, ja pojan kädet vaipuivat voimattomina sivuille.\n\nVanha mies päästi äänekkään kirkaisun, joka kaikui yksinäisten peltojen\nyli kuin pahanhengen huuto. Hänen kasvonsa mustenivat, veri pursui\nhänen suustaan ja nenästään ja värjäsi ruohon tummalla, synkällä\npunalla, kun hän horjahti ja kaatui. Jokin verisuoni oli haljennut, ja\nhän oli kuollut, ennen kuin hänen poikansa ehti nostaa hänet pystyyn.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Siinä kirkkomaan kulmauksessa\", sanoi vanha pastori jonkin hetken\nkestäneen äänettömyyden jälkeen, \"siinä kirkkomaan kulmassa, josta olen\naikaisemmin puhunut, lepää haudattuna mies, joka oli palveluksessani\nkolme vuotta tämän tapahtuman jälkeen; hän oli todella murtunut,\nkatuvainen ja nöyrä, niin kuin ihminen suinkin voi olla. Ei kukaan muu\nkuin minä tiennyt tuon miehen eläessä, kuka hän oli ja mistä: hän oli\nJohn Edmunds, kotiin palannut rangaistusvanki.\"\n\n\n\n\n7. luku.\n\nKUINKA HERRA WINKLE SEN SIJAAN, ETTÄ OLISI AMPUNUT KYYHKYSTÄ JA\nTAPPANUT VARIKSEN, AMPUIKIN VARISTA JA HAAVOITTI KYYHKYSTÄ. KUINKA\nDINGLEY DELLIN KRIKETTIKERHO PELASI MUGGLETONIA VASTAAN, JA KUINKA\nMUGGLETON SÖI PÄIVÄLLISTÄ DINGLEY DELLIN KUSTANNUKSELLA, SEKÄ MUITA\nMIELENKIINTOISIA JA OPETTAVAISIA ASIOITA.\n\n\nPäivän väsyttävät seikkailut tai pastorin kertomuksen nukuttava sävy\nvaikuttivat niin voimakkaasti herra Pickwickin unenlahjoihin, että\nhän vähemmässä kuin viidessä minuutissa sen jälkeen kuin hänet oli\nsaatettu mukavaan makuuhuoneeseen, vaipui terveelliseen ja unennäkyjen\nhäiritsemättömään lepoon, josta hänet herätti vasta huoneeseen\nkirkkaita säteitään moittivasti lähettävä aamuaurinko. Herra Pickwick\nei ollut suinkaan vetelys, ja niin hän syöksyi kuin tulinen sotilas\nteltastaan, ts. vuoteestaan.\n\n\"Ihana, ihana seutu\", huokaili tuo haltioitunut herra avatessaan\npieniruutuisen ikkunansa. \"Kukapa voisi elää katsellen päivästä\npäivään tiiliseiniä ja liuskekattoja, kun kerran on saanut tuntea\ntällaisen näköalan vaikutuksen? Kukapa voisi jatkaa olemassaoloaan\nsiellä, missä ei ole muita kukkia kuin mitä ruukuissa kasvaa, muuta\nPania muistuttavaa kuin panimot, muita huippuja kuin huiputtajat?\nKukapa jaksaisi laahata elämäänsä sellaisessa paikassa? Kuka, kysyn\nminä, voisi sietää sellaista?\" Kuulusteltuaan täten sangen pitkälti\nyksinäisyyttä kaikkein arvokkaimpien esikuvien mukaan herra Pickwick\npisti päänsä ulos ikkunasta ja katseli ympärilleen.\n\nHeinärukojen voimakas, makea lemu nousi hänen huoneensa ikkunaan,\nalapuolelta pienestä kukkatarhasta lähtevät sadat tuoksut täyttivät\nilman, syvänvihreät niityt välkkyivät aamun kasteessa, joka kimmelsi\njoka lehdellä niiden värähdellessä lempeässä aamutuulessa, ja linnut\nlauloivat, ikään kuin jokainen säihkyvä pisara olisi ollut niille\ninnoituksen lähteenä. Herra Pickwick vaipui viehättävään ja suloiseen\nhaaveiluun.\n\n\"Hohoi!\" kajahti huuto, joka herätti hänet.\n\nHän katsoi oikealle, mutta ei nähnyt ketään, hänen silmänsä vaelsivat\nvasemmalle ja tutkivat maisemaa, hän katsoi taivasta kohti,\nmutta sielläkään häntä ei kysytty, ja silloin hän teki niin kuin\njokapäiväinen luonne olisi heti tehnyt, silmäsi puutarhaan ja näki\nherra Wardlen.\n\n\"Mitä kuuluu?\" kysyi tuo hyväntuulinen henkilö, jonka henkeä salpasi\ntulevien ilojen esimaku. \"Eikö ole kaunis aamu? Hauska nähdä teidät\npystyssä näin aikaisin. Tulkaa kiireesti alas ja tänne ulos. Odotan\nteitä täällä.\"\n\nHerra Pickwick ei kaivannut toista kutsua. Kymmenen minuuttia riitti\nhänen pukunsa täydentämiseen, ja tämän ajan päätyttyä hän oli vanhan\nherran rinnalla.\n\n\"Hohoi!\" huudahti herra Pickwick vuorostaan nähdessään, että hänen\ntoverinsa oli varustautunut pyssyllä ja että toinen pyssy oli\nruohikossa. \"Mitä nyt on tekeillä?\"\n\n\"Ystävänne ja minä lähdemme vain ampumaan variksia ennen aamiaista\",\nvastasi isäntä. \"Hän kuuluu olevan oikein hyvä ampuja.\"\n\n\"Olen kuullut hänen kehuvan itseään ihan erinomaiseksi\", sanoi herra\nPickwick, \"mutta en ole milloinkaan nähnyt hänen tähtäävän mitään.\"\n\n\"Hyvä on\", tuumi herra Wardle, \"toivoisinpa, että hän jo tulisi. Joe,\nJoe!\"\n\nLihava poika, joka aamun piristävän vaikutuksen ansiosta näytti\nolevan vain kolmeneljännestä ja pikkuista enemmän unessa, tuli esiin\nrakennuksesta.\n\n\"Mene kutsumaan herraa ja sano hänelle, että hän tapaa minut ja herra\nPickwickin variksenpesän luona. Näytä herralle tietä tänne, kuuletko?\"\n\nPoika lähti toimittamaan asiaansa, ja isäntä, jolla oli molemmat pyssyt\nolalla kuin toisella Robinson Crusoella, kulki edellä pois puutarhasta.\n\n\"Tässä se paikka on\", sanoi vanha herra pysähtyen noin viisi minuuttia\nkäveltyä puistokujalle. Ilmoitus oli muutoin tarpeeton, sillä vaaraa\naavistamattomien varisten ainainen vaakkuminen ilmaisi riittävän\nselvästi niiden läheisyyden.\n\nVanha herra laski toisen pyssyn maahan ja panosti toisen.\n\n\"Tuolla he ovatkin\", sanoi herra Pickwick, ja hänen puhuessaan näkyivät\nherrojen Tupmanin, Snodgrassin ja Winklen hahmot jonkin matkan päästä.\nLihava poika, joka ei ollut oikein varma siitä, ketä herroista hänen\npiti kutsua, oli hyvin älykkäästi ja välttääkseen kaikki erehdyksen\nmahdollisuudetkin kutsunut heidät kaikki.\n\n\"Tulkaa tänne\", huusi vanha herra Winklelle. \"Sellaisen ampujan kuin te\nolisi pitänyt olla pystyssä jo kauan sitten, vaikkakin vain tällaista\nhalpaa hommaa varten.\"\n\nHerra Winkle vastasi väkinäisesti hymyillen ja otti maasta hänelle\nvaratun pyssyn sen näköisenä, jollaiseksi saattaisi otaksua pikaista\nväkivaltaista loppua aavistelevaa metafyysillistä varista. Se saattoi\nolla innostusta, mutta se muistutti huomattavasti epätoivoa.\n\nVanha herra antoi merkin, ja kaksi ryysyistä poikaa, jotka oli asetettu\npaikalle, alkoi heti kiivetä kahteen puuhun.\n\n\"Mitä noilla pojilla on tekemistä?\" kysyi herra Pickwick äkkiä. Hän\noli hiukan huolissaan, kun hän ei ollut aivan varma siitä, eikö\nmaalaisten hädänalainen asema, josta hän oli kuullut paljon puhuttavan,\nollut saattanut noita turpeeseen sidottuja pikku poikia ansaitsemaan\nepävarmaa ja vaarallista toimeentuloa asettumalla harjaantumattomien\nurheilijoiden maalitauluiksi.\n\n\"Ne vain panevat pelin alkuun\", vastasi herra Wardle nauraen.\n\n\"Mitä he tekevät?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"Peloittavat varikset lentoon, puhtaalla englanninkielellä sanoakseni.\"\n\n\"Aha! Eikö muuta?\"\n\n\"Oletteko tyytyväinen?\"\n\n\"Olen kyllä.\"\n\n\"Hyvä on. Aloitanko minä?\"\n\n\"Olkaa hyvä\", virkkoi herra Winkle iloiten pienestä lykkäyksestä.\n\n\"Väistykää sivulle sitten! Aloittakaa siellä!\"\n\nPoika kirkui ja pudisteli oksaa, jolla oli pesä. Puoli tusinaa nuoria\nvariksia lensi ulos innokkaasti keskustellen kysyäkseen, mikä oli\nhätänä. Vanha herra ampui vastaukseksi. Yksi lintu putosi maahan, muut\nlensivät pois.\n\n\"Korjaa se, Joe\", sanoi vanha herra.\n\nNuorukaisen kasvoille levisi hymy, kun hän lähti liikkeelle. Hänen\nmielikuvituksessaan väikkyi epämääräisiä varispiirakan kuvia. Hän\nnauroi poistuessaan lintuineen, joka oli sangen suuri ja lihava.\n\n\"Nyt on teidän vuoronne, herra Winkle\", sanoi isäntä panostaen taas\npyssynsä. \"Antaa paukkua!\"\n\nHerra Winkle astui lähemmäksi ja kohotti pyssyään. Herra Pickwick\nystävineen kumartui vaistomaisesti säilyäkseen vahingoittumattomana\nsiltä raskaalta varissateelta, jota he pitivät välttämättömänä\nseurauksena toverinsa tuhoisan tuliluikun pamauksesta. Syntyi\njuhlallinen hiljaisuus, kuului huuto, siipien räpytystä ja naksahdus.\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi vanha herra.\n\n\"Eikö laukea?\" tiedusteli herra Pickwick.\n\n\"Ei sytyttänyt\", selitti herra Winkle ihan kalpeana, luultavasti\nharmista.\n\n\"Omituista\", sanoi vanha herra ottaen pyssyn. \"Ei se milloinkaan ennen\nole pettänyt. Mitä, eihän siinä ole nalliakaan.\"\n\n\"Voi helkkari\", sanoi herra Winkle. \"Kas, kun unohdin nallin!\"\n\nPieni laiminlyönti korjattiin. Herra Pickwick kyyristyi taas, herra\nWinkle astui eteenpäin päättäväisen lujatahtoisen näköisenä, ja herra\nTupman kurkisteli puun takaa. Poika kirkaisi. Neljä lintua lensi\nilmaan, herra Winkle laukaisi. Kuului ikäänkuin ihmisen, ei variksen,\nruumiillista tuskaa ilmaiseva parkaisu. Herra Tupman oli pelastanut\nlukemattomien viattomien lintujen hengen ottamalla osan haulipanosta\nvasempaan käsivarteensa.\n\nTätä seuranneen sekaannuksen kuvaaminen olisi mahdotonta. Kuinka\nherra Pickwick tunteittensa ensi kuohunnassa sanoi herra Winkleä\n\"lurjukseksi\", kuinka herra Tupman makasi pitkänään maassa ja kuinka\nherra Winkle kauhun valtaamana oli polvillaan hänen vieressään,\nkuinka herra Tupman tajuttomuudessaan huuteli erästä naisen etunimeä\nja avasi ensin toisen silmänsä ja sitten toisen ja kaatui lopuksi\nselälleen ja sulki molemmat — kaikkea tuota olisi yhtä vaikea kertoa\nyksityiskohtaisesti kuin kuvata onnettoman miehen asteittaista\ntoipumista, hänen käsivartensa sitomista nenäliinoilla ja hänen\nhitaasti ja pysähdyksittäin tapahtunutta kotiinkuljettamistansa\nlevottomien ystävien käsivarsien tukemana.\n\nKulkue lähestyi hiljalleen rakennusta. Naiset olivat puutarhan veräjän\nääressä odottamassa herrojen paluuta ja aamiaista. Ikäneito-täti\nnäyttäytyi ja viittaili heitä tulemaan nopeammin. Oli selvää, ettei\nhän tiennyt mitään onnettomuudesta. Naisparka! On hetkiä, jolloin\ntietämättömyys on todellinen siunaus.\n\nHerrat tulivat lähemmäksi.\n\n\"Voi, voi! Mitä pienelle, vanhalle herralle on tullut?\" kysyi Isabella\nWardle. Täti ei kiinnittänyt huomiota kysymykseen, sillä hän arveli\nsillä tarkoitetun herra Pickwickiä. Hänen silmissään Tracy Tupman oli\nnuorukainen, hän silmäili tämän ikävuosia pienentävän lasin läpi.\n\n\"Älkää säikähtykö\", virkkoi vanha isäntä peläten säikyttävänsä\ntyttäriään. Pieni seurue oli kokoontunut niin tiheään herra Tupmanin\nympärille, että naiset eivät voineet nähdä onnettomuuden laatua.\n\n\"Älkää säikähtykö\", sanoi isäntä taas.\n\n\"Mikä hänelle on tullut?\" huusivat naiset.\n\n\"Herra Tupmanille on sattunut pieni tapaturma, siinä kaikki.\"\n\nIkäneito-täti päästi läpitunkevan kirkunan, purskahti hysteeriseen\nnauruun ja kaatui taaksepäin veljensä tyttären syliin.\n\n\"Kaatakaa kylmää vettä hänen päälleen\", sanoi vanha herra.\n\n\"Ei! ei!\" mutisi täti. \"Voin jo paremmin. Bella, Emily!. Kutsukaa\nlääkäri! Onko hän haavoittunut? Onko hän kuollut? Ha, ha, ha!\"\n\nTässä ikäneito purskahti toisen kerran hysteeriseen nauruun, johon\nsekaantui kirkaisuja.\n\n\"Rauhoittukaa!\" sanoi herra Tupman heltyen melkein kyyneliin\nhuomatessaan, että hänen kärsimyksiinsä otettiin niin syvästi osaa.\n\"Paras neiti Wardle, rauhoittukaa toki.\"\n\n\"Se on hänen äänensä\", huudahti ikäneito ja samalla ilmeni voimakkaita\nkohtauksen numero kolmen enteitä.\n\n\"Älkää toki kiihoittako itseänne noin, pyydän teitä, paras neiti\",\nsanoi herra Tupman rauhoittavasti. \"Olen varmasti hyvin vähän\nvahingoittunut.\"\n\n\"Silloin te ette olekaan kuollut\", huudahti hysteerinen täti. \"Oi,\nsanokaa, että ette ole kuollut!\"\n\n\"Älä ole narri, Rachel\", keskeytti herra Wardle tylymmin kuin olisi\noikein sopinut kohtauksen runolliseen luonteeseen. \"Mitä peevelin\nhyötyä on siitä, että hän sanoo, ettei hän ole kuollut?\"\n\n\"En, en ole kuollut\", sanoi herra Tupman. \"En tarvitse kenenkään muun\nkuin teidän apuanne. Sallikaa minun nojata käsivarteenne.\" Ja hän\nlisäsi kuiskaten: \"Oi, neiti Rachel.\"\n\nHätäytynyt nainen läheni ja tarjosi käsivartensa. He menivät\naamiaishuoneeseen. Tracy Tupman painoi hellästi hänen kätensä\nhuulilleen ja vaipui sohvalle.\n\n\"Pyörryttääkö teitä?\" kysyi levoton Rachel.\n\n\"Ei pyörrytä\", vastasi herra Tupman. \"Ei se ole mitään. Voin kohta\nparemmin.\"\n\nHän sulki silmänsä.\n\n\"Hän nukkuu\", kuiskasi ikäneito-täti. (Tupmanin silmäluomet olivat\nolleet ummessa melkein kaksikymmentä sekuntia.) \"Rakas, rakas herra\nTupman!\"\n\nHerra Tupman hypähti pystyyn: \"Oi, sanokaa nuo sanat vielä kerran!\"\n\nTäti säpsähti. \"Ettehän vain kuullut mitään\", virkkoi hän ujosti.\n\n\"Kuulin, kuulin!\" vastasi herra Tupman. \"Toistakaa ne! Toistakaa ne,\njos toivotte minun paranevan!\"\n\n\"Hyss\", virkkoi täti, \"veljeni tulee!\"\n\nHerra Tupman asettui entiseen asentoonsa, ja herra Wardle tuli\nhuoneeseen haavuri mukanaan.\n\nKäsivartta tutkittiin, haava sidottiin ja selitettiin hyvin\nvähäpätöiseksi. Kun koko seurueen mielet oli täten saatu tasapainoon,\nalkoivat kaikki tyydyttää ruokahaluaan, ja heidän kasvoilleen levisi\ntaas hilpeyden leima. Herra Pickwick yksin pysyi hiljaisena ja\numpimielisenä. Hänen kasvonsa ilmaisivat epäilystä ja epäluuloa.\nHänen luottamuksensa herra Winkleen oli järkkynyt — syvästi järkkynyt\ntämänaamuisen kohtauksen johdosta.\n\n\"Pelaatteko krikettiä?\" kysyi herra Wardle mestariampujalta.\n\nMuissa olosuhteissa herra Winkle olisi vastannut myöntävästi. Nyt hän\ntunsi asemansa arkaluontoisuuden ja vastasi vaatimattomasti: \"En.\"\n\n\"Entä te, sir?\" kysyi herra Snodgrass.\n\n\"Kerran eläessäni pelasin sitä kyllä\", vastasi isäntä, \"mutta olen\njättänyt sen. Olen kyllä täkäläisen kerhon jäsen, mutta en pelaa.\"\n\n\"Tänäänhän on suuret kilpailut, vai kuinka?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"Niin on\", myönsi isäntä. \"Haluatte tietenkin mennä niitä katsomaan.\"\n\n\"Minua miellyttävät suuresti kaikki sellaiset urheilut\", selitti\nherra Pickwick, \"joihin voi turvallisesti ottaa osaa ja joissa\nharjaantumattomien henkilöiden kelvottomat saavutukset eivät saata\nihmishenkeä vaaraan.\"\n\nHerra Pickwick vaikeni ja katsoi tiukasti herra Winkleä, joka lysähti\nkasaan johtajansa tutkivan katseen painosta. Muutaman hetken kuluttua\nsuuri mies käänsi silmänsä toisaalle ja lisäsi:\n\n\"Onko meillä oikeutta jättää haavoittunut ystävämme naisten hoitoon?\"\n\n\"Ette voi jättää minua parempiin käsiin\", sanoi herra Tupman.\n\n\"Emme mitenkään\", vahvisti herra Snodgrass.\n\nSen vuoksi päätettiinkin, että herra Tupman jätetään kotiin naisväen\nhoiviin ja että muut vieraat lähtevät herra Wardlen johdolla paikalle,\nmissä tapahtuisi se taidon koetus, joka oli saanut koko Muggletonin\nheräämään horroksestaan ja tartuttanut Dingley Delliin innostuksen\nkuumeen.\n\nHeidän matkansa, joka oli noin kahden mailin pituinen, kävi varjoisia\nkujia ja yksinäisiä polkuja, ja keskustelu kääntyi ihaniin maisemiin,\njotka ympäröivät heitä joka puolella. Sen tähden herra Pickwick melkein\nkatui, että oli pidetty kiirettä, kun hän sitten huomasi olevansa\nMuggletonin kaupungin pääkadulla.\n\nJokainen, jolla on topografisia taipumuksia, tietää erinomaisesti,\nettä Muggleton on maaseutukaupunki, jossa on pormestari, valtuusto\nja äänioikeutettuja porvareita, ja jokainen, joka on perehtynyt\npormestarin porvaristolle pitämiin puheisiin tai porvariston\npormestarille tai molempien valtuustolle tai kaikkien kolmen\nparlamentille pitämiin, saattaa oppia niistä, mitä hänen olisi\npitänyt jo aikaisemmin tietää, nimittäin, että Muggleton on vanha\nja uskollinen maaseutukaupunki, jossa kristillisten periaatteiden\ninnokkaaseen puoltamiseen liittyy harras kiintymys kauppaoikeuksiin.\nSitä osoittaakseen ovat pormestari, valtuusto ja muut asukkaat\nlaatineet eri aikoina kokonaista tuhatneljäsataakaksikymmentä anomusta\nneekeriorjuuden jatkumisen lopettamiseksi ulkomailla ja yhtä monta\njokaista kotimaiseen, teollisuusjärjestelmään kajoamista vastustavaa,\nkahdeksanseitsemättä kirkollisten virkojen myymisen puolesta ja\nkuusikahdeksatta katukaupan lakkauttamiseksi sunnuntaina.\n\nHerra Pickwick seisoi tämän mainion kaupungin pääkadulla ja katseli\nympärilleen tuntien mielenkiinnonsekaista uteliaisuutta. Siinä\noli avoin neliö kauppatorina ja sen keskellä suuri majatalo,\njonka edustalla oli pylvääseen kiinnitetty merkkikiipi. Se esitti\nesinettä, joka on hyvin tavallinen taiteessa, mutta jota luonnossa\nharvoin tapaa: sinistä leijonaa, jolla on kolme taivutettua käpälää\nilmassa ja joka pysyy tasapainossa neljännen käpälänsä keskimmäisen\nkynnen kärjellä. Siinä oli näkömatkan päässä huutokaupanpitäjän\nja palovakuutusasioimiston toimistot, viljakauppa, kangaskauppa,\nsatulasepän ja tislaajan työpajat, siirtomaantavarakauppa ja\nsuutariliike, joka viimeksimainittu toimi samalla myös hattujen,\nmyssyjen, vaatteiden, puuvillasateenvarjojen ja hyödyllisten tietojen\nlevittämispaikkana. Siinä oli punainen tiilitalo, jonka edessä\noli pieni, kivetty piha ja jonka jokainen saattoi nähdä kuuluvan\nasianajajalle, ja lisäksi toinen punainen tiilitalo, jossa oli vihreät\nikkunaluukut ja ovessa suuri, messinkinen nimikilpi, jossa oli hyvin\nselvästi luettavana ilmoitus, että se kuului lääkärille. Muutamia\npoikia oli juuri menossa krikettikentälle, ja pari, kolme kauppiasta,\njotka seisoskelivat kauppojensa ovilla, olivat sen näköisiä kuin\nheitäkin olisi haluttanut lähteä samaan paikkaan, minkä he kyllä\nkaikesta päättäen olisivat saattaneet tehdäkin aiheuttamatta silti\nsuurtakaan vahinkoa liiketoiminnalleen. Herra Pickwick oli pysähtynyt\ntekemään nämä huomiot, jotka hän aikoi kirjoittaa muistiin sopivamman\nhetken tullen, ja nyt hänelle tuli kiire tavoittaa ystävänsä, jotka\nolivat poikenneet pääkadulta ja olivat jo saaneet urheilukentän\nnäkyviinsä.\n\nKrikettiveräjät oli jo asetettu paikoilleen ja kentälle oli pystytetty\neräitä telttoja kilpailevien puolien lepo- ja virkistyspaikoiksi. Peli\nei ollut vielä alkanut. Eräät muggletonilaiset ja dingleydelliläiset\nhuvittelivat heittelemällä juhlallisen näköisinä palloja huolettomasti\nkädestä toiseen, ja useita muita herroja, joilla oli yllä samanlainen\nasu kuin heillä — olkihattu, flanellitakki ja valkoiset housut,\njossa asussa he suuresti muistuttivat muurarin ammatin harrastajia,\nseisoskeli siellä täällä teltoissa. Herra Wardle ohjasi seurueensa yhtä\nsellaista kohti.\n\nMonet kymmenet \"kuinka voitte\"-huudot tervehtivät vanhan herran tuloa,\nja seurasi yleinen olkihattujen heilutus ja flanellitakkien eteenpäin\nkallistuminen, kun hän esitteli vieraansa lontoolaisina herroina, jotka\nhyvin mielellään halusivat katsella päivän ottelua, mikä taas — sitä\nhän ei vähääkään epäillyt — suuresti ilahduttaisi heitä.\n\n\"Teidän on kai paras mennä telttaan, niin arvelen\", sanoi hyvin\npaksu herra, jonka jalat ja ruumis muistuttivat suurta, kahden\nilmatyynypilarin varaan pystytettyä flanellikääryn puolikasta.\n\n\"Teidän on siellä paljon mukavampaa\", virkkoi toinen paksu herra, joka\nankarasti muistutti edellämainitun flanellikääryn toista puolikasta.\n\n\"Olette kovin ystävällinen\", sanoi herra Pickwick.\n\n\"Tätä tietä\", jatkoi ensimmäinen puhuja. \"Täällä merkitään tulokset, se\non paras paikka koko kentällä\", ja puuskuttaen kulki kriketti-intoilija\nedellä telttaan.\n\n\"Suurenmoista peliä... hienoa urheilua... mainiota\nruumiinharjoitusta... erinomaista\", olivat ensimmäiset sanat, jotka\nsattuivat herra Pickwickin korviin hänen astuessaan telttaan. Ja\nensimmäinen, johon hänen katseensa sattui, oli heidän vihreäpukuinen\nystävänsä Rochesterin vaunuista, joka kertoi juttuja Muggletonin\nvalioedustajien oivallisessa piirissä heidän suureksi ilokseen ja\nmielenylennyksekseen. Hänen pukunsa oli hiukan parantunut, ja hänellä\noli jalassa oikeat saappaat, mutta hänestä ei silti voinut erehtyä!\n\nVieras tunsi heti ystävänsä ja syöksyen eteenpäin ja tarttuen herra\nPickwickin käteen hän veti tätä oppinutta istumaan tavalliseen\nkiihkeään tapaansa puhuen koko ajan, ikäänkuin koko homma olisi ollut\nhänen erikoisen johtonsa ja suojeluksensa alainen.\n\n\"Tätä tietä... tätä tietä... Mainio tilaisuus... suunnattomasti\nolutta... härkätynnyreitä... pihvivuoria... monta härkää; sinappia...\nvaunulasteittain... suurenmoinen päivä... Painakaa puuta... olkaa kuin\nkotonanne... Hauska nähdä teitä... hyvin hauskaa.\"\n\nHerra Pickwick istuutui niin kuin häntä oli pyydetty, ja herrat Winkle\nja Snodgrass noudattivat myös salaperäisen ystävänsä johdatusta. Herra\nWardle katseli heitä äänettömän ihmetyksen vallassa.\n\n\"Herra Wardle... ystäväni\", esitteli herra Pickwick.\n\n\"Teidän ystävänne!... Hyvä herra, kuinka voitte?... Minun ystäväni\nystävä... antakaa minulle kätenne\", ja vieras tarttui herra\nWardlen käteen niin kiihkeästi kuin olisi ollut vuosikausia hänen\nläheinen tuttavansa ja astui sitten taaksepäin askeleen tai pari\ntarkastellakseen hänen vartaloaan ja kasvojaan. Sitten hän pudisti\nuudelleen toisen kättä, mahdollisesti vieläkin lämpimämmin kuin\nedellisellä kerralla.\n\n\"Mutta kuinka olette tullut tänne?\" kysyi herra Pickwick hymyillen\nhyväntahtoisuuden vielä sekaantuessa hämmästykseen hänen ilmeessään.\n\n\"Tullutko tänne?\" vastasi vieras. \"Asetuin Kruunuun... Kruunuun\nMuggletonissa... Tapasin seurueen... flanellitakit... valkoiset\nhousut... anjovisvoileipiä... paistettuja pippurimunuaisia... Mainioita\npoikia... loistavaa.\"\n\nHerra Pickwick oli kylliksi perehtynyt vieraan\npikakirjoitusjärjestelmään, saadakseen hänen nopeasta ja hajanaisesta\nselostuksestaan selville, että hän oli jollakin tavoin solminut\nmuggletonilaisten kanssa tuttavuuden, jonka hän oli kehittänyt,\nhänelle ominaisilla keinoilla siihen määrään hyvää toveruutta, että se\nhelposti johtaa mukanaolo-kutsuun. Hänen uteliaisuutensa oli sen vuoksi\ntyydytetty, ja pistäen kakkulat nenälleen hän valmistautui seuraamaan\njuuri alkavaa peliä.\n\nMuggletonilaisten vuoro oli olla ensiksi sisällä, ja mielenkiinto\nkasvoi äärimmilleen, kun Dumkins ja Podder, tämän erinomaisen kerhon\nkuuluisimmat jäsenet, astuivat maila kädessä kumpikin veräjälleen.\nLuffeyn, Dingley Dellin mainioimman koristeen, oli pelattava\npeloittavaa Dumkinsia vastaan, ja Struggles oli valittu tähän asti\nvoittamattoman Podderin vastustajaksi. Useita pelaajia oli asetettu\n\"tähystämään\" eri paikoille kentälle, ja jokainen asettui tavanomaiseen\nasentoon nojaten kätensä polviinsa ja kumartuen niin kuin he olisivat\nkumartuneet \"pukiksi\" aloittelevalle hyppääjälle. Kaikki oikeat\npelaajat menettelevät näin, ja todella ollaankin yleisesti sitä mieltä,\nettei muusta asennosta kunnolla saatakaan tähystää.\n\nErotuomarit oli asetettu veräjien taa, maahan vedettiin viivat\njuoksumatkojen merkeiksi ja kaikki jäivät odottamaan henkeään\npidätellen. Luffey perääntyi muutaman askeleen puolustavan Podderin\nveräjän taakse ja nosti pallon oikean silmänsä kohdalle muutamaksi\nsekunniksi. Dumkins odotti asiastaan varmana pallon tuloa, tarkaten\nLuffeyn jokaista liikettä.\n\n\"Selvä!\" huusi pallonheittäjä samassa. Pallo lensi hänen kädestään\nsuoraan ja nopeasti veräjän keskimmäistä keppiä kohti. Varovainen\nDumkins oli varuillaan, pallo sattui kartun kärkeen ja lensi kauas\ntähystäjien päiden yli, jotka olivat juuri kumartuneet kyllin alas\nlaskeakseen sen lentämään ylitseen.\n\n\"Juokse, juokse... Toinen... Nyt, heitä se ylös... heitä ylös... seis\nsiinä... Toinen... ei... kyllä... ei. Heitä ylös... heitä se ylös!\"\nSellaisia olivat huudot, jotka seurasivat lyöntiä, minkä jälkeen\nMuggleton oli saanut kaksi pistettä. Eikä Podderkaan jäänyt takapajulle\nniittäessään laakereita itsensä ja Muggletonin koristukseksi. Hän\npysähdytti epävarmat pallot, antoi huonojen mennä, otti hyvät ja\nlähetti ne lentämään kaikille suunnille kentällä. Tähystäjät olivat\npalavissaan ja väsyneinä, pallonheittäjiä vaihdettiin, ja he heittivät,\nkunnes heidän käsivarsiaan pakotti, mutta Dumkins ja Podder pysyivät\nvoittamattomina. Jos vanhahko herra koetti pysähdyttää pallon, se vieri\nhänen jalkojensa väliin tai luiskahti hänen sormistaan. Jos laiha mies\nkoetti ottaa sitä kiinni, se sattui hänen nenäänsä ja kimposi iloisesti\npois kahta nopeammin, samalla kuin laihan miehen silmät tulivat vettä\ntäyteen ja hänen vartalonsa vääntelehti tuskaisesti. Jos se heitettiin\nsuoraan veräjää kohti, Dumkins oli siellä ennen palloa. Sanalla\nsanoen, kun Dumkins lopulta oli saatu ansaan ja Podder pois pelistä,\nMuggleton oli voittanut viisikymmentäneljä pistettä, ja Dingley Dellin\ntaulukko oli yhtä valkea kuin heidän kasvonsa. Etumatka oli liian\nsuuri tasoitettavaksi. Turhaan kiihkeä Luffey ja innokas Struggles\nponnistivat parhaan taitonsa ja kykynsä voittaakseen jälleen Dingley\nDellin kamppailussa menettämän maaperän; siitä ei ollut mitään hyötyä.\nJa jo voittopelin alussa Dingley Dell luopui ja myönsi Muggletonin\netevämmyyden.\n\nVieras oli sillä välin syönyt, juonut ja puhunut lakkaamatta. Jokaisen\nhyvän lyönnin ohella hän ilmaisi tyydytyksensä ja hyväksymisensä\npelaajalle kaikkein suopeimmalla ja suojelevimmalla tavalla, joka ei\nsaattanut olla tuntumatta hyvin mieluiselta asianomaiselle puolueelle,\nkun hän taas pallon kiinnioton epäonnistuessa tai sen pysäyttämisen\nmennessä myttyyn ilmaisi henkilökohtaisen tyytymättömyytensä päin\nsilmiä asianomaiselle sellaisilla huudoilla kuin: \"Äh! Tomppeli!...\nSenkin mämmikoura... hölmö... tylsää!\" jne. Huudahdukset näyttivät yhä\nvahvistavan ympärillä seisovien mielipidettä, että hän oli kaikkein\nparhaimpia ja eittämättömimpiä tuomareita koko jalon krikettipelin\ntaidossa ja salaisuuksissa.\n\n\"Loistava ottelu... mainiosti pelattu... eräät lyönnit ihmeteltäviä\",\nsanoi vieras, kun molemmat puolueet kokoontuivat telttaan kilpailun\npäätyttyä.\n\n\"Oletteko pelannut sitä?\" kysyi herra Wardle, jota hänen\npuheliaisuutensa suuresti huvitti.\n\n\"Pelannutko! Kyllä kai... tuhansia kertoja... En täällä...\nLänsi-Intiassa... Rasittavaa... kuumaa hommaa... kovin kuumaa.\"\n\n\"Kyllä kai se onkin aika lämmintä hommaa sellaisessa ilmanalassa\",\nhuomautti herra Pickwick.\n\n\"Lämmintä!... Tulisen kuumaa... polttavaa... hehkuvaa! Kilpailin\nkerran... yksi ainoa veräjä... ystäväni eversti, Thomas Blazon\nkanssa... kuka saisi useampia juoksuja... Voitin arvanlyönnissä...\nsain aloittaa... kello seitsemän aamulla... Kuusi alkuasukasta\ntähystäjinä... Pääsin sisään... pysyin sisällä... Tavaton kuumuus...\nkaikki alkuasukkaat pyörtyivät... vietiin pois... Uudet puolitusinaa...\npyörtyivät myös... Blazo heitti palloa kahden alkuasukkaan tukemana...\nEi saanut minua ulos... pyörtyi myös... eversti kannettiin pois...\nEi tahtonut antaa myöten... Uskollinen palvelija... Quanko Samba...\nviimeinen mies jäljellä... Aurinko surkean kuuma... maila täynnä\nrakkoja, pallo mustaksi kärventynyt... Viisisataa seitsemänkymmentä\njuoksua... melkein lopussa... Quanko keräsi viimeiset voimansa... osui\nveräjääni... Otin kylvyn ja menin päivälliselle.\"\n\n\"Mutta kuinka kävi... mikä hänen nimensä olikaan?\" kysyi vanha herra.\n\n\"Blazolleko?\"\n\n\"Ei, sille toiselle herralle?\"\n\n\"Quanko Samballe?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Quanko parka. Ei koskaan toipunut siitä. Pelasi edelleen minun\nhyväkseni, pelasi omaksi vahingokseen... kuoli, hyvä herra.\"\n\nTässä vieras upotti kasvonsa ruskeaan tuoppiin, emmekä voi sanoa,\nkätkeäkseenkö omaa liikutustaan vai juodakseenko tuopin sisällön.\nTiedämme vain, että hän vaikeni äkkiä, veti henkeä pitkään ja syvään\nja katseli levottoman näköisenä, kuinka kaksi Dingley Dellin kerhon\netevintä jäsentä lähestyi herra Pickwickiä ja sanoi:\n\n\"Aiomme järjestää yksinkertaiset päivälliset 'Siniseen Leijonaan' ja\ntoivomme, että te ja ystävänne tulisitte mukaan.\"\n\n\"Ja tietysti luemme ystäviimme\", sanoi herra Wardle, \"herra...?\" hän\nkatseli vieraaseen päin.\n\n\"Jingle\", sanoi tuhattaitoinen mies ottaen heti varteen viittauksen.\n\"Alfred Jingle, esq.[9] Pilvilinnan herra, Tuulenmaasta.\"\n\n\"Olisin todella hyvin iloinen\", sanoi herra Pickwick. \"Niin minäkin\",\nsanoi herra Alfred Jingle pistäen toisen kätensä herra Pickwickin ja\ntoisen herra Wardlen kainaloon samalla kuiskutellen tuttavallisesti\nedellisen herran korvaan:\n\n\"Helkkarin hyvä päivällinen... kylmä, mutta oivallinen... Tirkistin\nhuoneeseen tänä aamuna... Lintupaistia ja piirakoita ja kaikkia\nlaatuja... Hauskoja veikkoja nämä... kunnon väkeä myös, kovin kunnon\nväkeä.\"\n\nKun ei enää ollut muita valmistuksia tehtävänä, lähti koko seurue\nkaupunkiin pieninä kahden, kolmen hengen ryhminä, ja neljännestunnin\nkuluttua istuivat kaikki Muggletonin \"Sinisen Leijonan\" suuressa\nsalissa. Herra Dumkins toimi puheenjohtajana, herra Luffey hänen\nvaramiehenään.\n\nSiinä syntyi aikamoinen puheensorina ja veitsien, haarukoiden\nja lautasten kalina. Kolme paksupäistä viinuria sai aika lailla\njuoksennella ympäri, ja jähmeät ravintoaineet katosivat hyvin nopeasti\npöydältä. Tähän kolmenlaiseen meluun ja sekamelskaan sukkelapuheinen\nherra Jingle lisäsi ainakin yhtä paljon kuin kaksitoista tavallista\nmiestä. Kun jokainen oli syönyt niin paljon kuin vatsaan suinkin\nmahtui, korjattiin liina pois, pöydälle asetettiin pulloja, laseja ja\njälkiruokaa, ja tarjoilijat poistuivat \"korjaamaan tähteitä\", toisin\nsanoen käyttämään omaksi hyödykseen ja voitokseen kaikki ne syötävän ja\njuotavan jäännökset, joihin heidän onnistui päästä käsiksi.\n\nIlonpidon ja juttelun yleisen kohinan keskellä, joka seurasi tätä\ntoimenpidettä, oli pieni pulloposkinen mies, jolla oli kasvoillaan\ntuollainen \"älä-sano-minulle-mitään-tai-väitän-vastaan\"-ilme ja joka\npysyi hyvin hiljaisena, katsellen vain silloin tällöin ympärilleen,\nkun keskustelu laimeni, ikään kuin olisi ollut aikeissa sanoa jotakin\nhyvin tärkeää ja päästäen vain joskus lyhyen, perin suurta arvokkuutta\nilmaisevan yskähdyksen. Lopulta tuo pieni mies, kun jonkinmoinen\nhiljaisuus vallitsi, lausui hyvin kovalla, juhlallisella äänellä:\n\n\"Herra Luffey!\"\n\nKaikki vaipuivat mitä suurimpaan hiljaisuuteen, kun nimeltään mainittu\nhenkilö vastasi:\n\n\"Sir!?\"\n\n\"Haluaisin lausua teille muutaman sanan, jos olette hyvä ja kehoitatte\nnäitä herroja täyttämään lasinsa.\"\n\nHerra Jingle antoi kuulua hyväksyvän \"kuulkaa, kuulkaa\", johon muukin\nseura yhtyi, ja kun lasit oli täytetty, otti varapuheenjohtaja mitä\nsuurimman tarkkaavaisuuden vallitessa syvämielisen ilmeen ja sanoi:\n\n\"Herra Staple puhuu.\"\n\n\"Hyvä herra\", aloitti pieni mies nousten seisomaan. \"Haluan\nosoittaa sen, mitä minulla on sanottavana, teille, enkä arvoisalle\nesimiehellemme, koska arvoisa esimiehemme on jossakin suhteessa...\nminun piti sanoa suuressa määrässä... sen kohteena, mitä minulla on\nsanottavaa, tai niin sanoakseni...\"\n\n\"Esitettävää\", ehdotti herra Jingle.\n\n\"Niin, esitettävää\", myönsi pieni mies. \"Haluan kiittää kunnon\nystävääni — jos hän sallii minun sanoa häntä siksi — (neljä 'kuulkaa,\nkuulkaa', joista yksi varmasti herra Jinglen) — hänen ehdotuksestaan.\n— Hyvä herra, olen delliläinen, dingley-delliläinen (hyvä!). En voi\nvaatia itselleni kunniaa kuulua Muggletonin väestöön, enkä, hyvä herra,\nmyönnän sen suoraan, janoakaan sitä kunniaa, ja kerronpa teille, minkä\ntakia. (Kuulkaa!) Myönnän Muggletonille alttiisti kaiken sen maineen\nja kunnian, mitä se oikeuden mukaisesti saattaa vaatia — sitä on\nliian runsaasti ja se on liian hyvin tunnettua, että minun tarvitsisi\nryhtyä sitä selostamaan. Mutta, hyvä herra, muistellessamme, että\nMuggleton on synnyttänyt miehiä sellaisia kuin Dumkins ja Podder, ei\nmeidän kuitenkaan ole unohdettava, että Dingley Dell saattaa ylpeillä\nsellaisista kuin Luffey ja Struggles. (Äänekkäitä hyvähuutoja.) Tätä\nei pidä ymmärtää siten, että haluaisin jollakin tavoin vähentää\nmolempien ensiksimainittujen herrojen ansioita. Kadehdin heitä\nniistä tunteista, joista he tällä hetkellä nauttivat. (Hyvä!) Kaikki\nläsnäolevat herrat tuntevat kai vastauksen, minkä muuan henkilö, joka,\njokapäiväistä puheenpartta käyttääksemme — 'retkotti tynnyrissä',\nantoi keisari Aleksanterille: 'Jollen olisi Diogenes', sanoi tämä,\n'haluaisin olla Aleksanteri'. Saatan hyvin kuvitella näiden herrojen\nsanovan: 'Jollen olisi Dumkins, haluaisin olla Luffey; jollen olisi\nPodder, tahtoisin olla Struggles'. (Innostusta.) Mutta, hyvät herrat\nmuggletonilaiset, ovatko teidän kaupunkilaisenne eteviä ainoastaan\nkriketissä? Ettekö milloinkaan ole kuulleet puhuttavan Dumkinsista ja\ntahdonvoimasta? Ettekö milloinkaan ole ajatelleet rinnastaa Podderia ja\nluotettavuutta? (Innokkaita suosionosoituksia.) Ettekö ole milloinkaan\ntaistellessanne oikeuksienne, vapauksienne ja etujenne puolesta\njoutuneet, vaikkapa vain hetkeksikin, epäluottamuksen ja epätoivon\nvaltaan? Ja kun olette olleet tuollaisessa ahdistuksessa, niin eikö\nDumkinsin nimi ole sytyttänyt rinnassanne uudelleen sitä tulta, joka\njuuri oli sammumaisillaan, ja eikö yksikin sana tuon miehen huulilta\ntaas saanut sitä palamaan niin kirkkaasti, kuin jos se ei olisi\nmilloinkaan sammunut? (Voimakkaita hyvähuutoja.) Hyvät herrat, pyydän\nteitä ympäröimään kaikuvien hyvähuutojen loistavalla kehällä Dumkinsin\nja Podderin nimet.\"\n\nTähän pieni mies lopetti, ja tässä seurue aloitti äänten koroittamisen\nja pöytiin koputtamisen, jota kesti vähäisin väliajoin koko loppuillan.\nUusia maljoja juotiin. Herrat Luffey ja Struggles, Pickwick ja Jingle\njoutuivat kukin vuorostaan vilpittömien kiitospuheiden kohteiksi, ja\njokainen kiitti asiaankuuluvalla tavalla osoitetusta kunniasta.\n\nSyvästi innostuneina siihen jaloon tehtävään, johon olemme\nantautuneet, olisimme tunteneet suurempaa ylpeyttä kuin mitä saatamme\nilmaista ja saaneet tietoisuuden siitä, että olemme tehneet jotakin\nkuolemattomuuden arvoista, mitä meiltä nyt puuttuu, jos olisimme\nsaattaneet esittää näiden puheiden hajanaisimmatkin hahmopiirteet\ninnokkaille lukijoillemme. Kuten tavallista, laati herra Snodgrass\nnytkin joukon muistiinpanoja, jotka epäilemättä olisivat sisältäneet\nmitä tarpeellisimpia ja arvokkaimpia tietoja, jollei sanojen palava\nkaunopuheisuus tai viinin tulistuttava vaikutus olisi tehnyt tuon\nherran kättä niin perin epävakaiseksi, että hänen käsialansa on\nmelkein mahdotonta lukea ja hänen tyylinsä kokonaan käsittämätön.\nKärsivällisen tutkimuksen avulla olemme kuitenkin kyenneet tulkitsemaan\neräitä merkkejä, jotka hämärästi muistuttavat puhujien nimiä, ja myös\nolemme saaneet selville erään (otaksuttavasti herra Jinglen esittämän)\nlaulun alun, jossa sanat \"pikari\", \"säkenöivä\", \"rubiini\", \"kirkas\" ja\n\"viini\" toistuvat lyhyin välimatkoin. Luulemme myös voivamme näiden\nmuistiinpanojen loppupäässä erottaa eräitä epäselviä viittauksia\n\"papusalaattiin\" ja sitten sanat \"kylmä\" ja \"ilman\", mutta koska\nkaikkien niihin rakentuvien otaksumien pakostakin täytyy jäädä pelkkien\nepävarmojen johtopäätösten varaan, emme tunne halua antautua mihinkään\npäätelmiin, joihin ne saattaisivat antaa aihetta.\n\nPalaamme sen sijaan herra Tupmanin luo, lisäten vain, että muutamaa\nminuuttia ennen keskiyötä sinä yönä saattoi kuulla Muggletonin\nja Dingley Dellin yhtyneiden merkkihenkilöiden laulavan hyvin\ntunteikkaasti ja ilmeikkäästi kaunista ja mieltäylentävää\nkansallislaulua:\n\n    Me tänne jäämme aamuun,\n    me tänne jäämme aamuun,\n    me tänne jäämme aamuun\n        ja kukonlauluhun.\n\n\n\n\n8. luku,\n\nJOKA SELVÄSTI VALAISEE VÄITETTÄ, ETTEI USKOLLISEN RAKKAUDEN RATA OLE\nSUINKAAN RAUTATIE.\n\n\nRauhallinen yksinäisyys Dingley Dellissä, niin monen kauniimpaan\nsukupuoleen kuuluvan läsnäolo ja se huolenpito ja levottomuus,\njota he häneen nähden osoittivat, olivat kaikki suotuisia niiden\nhellien tunteiden kasvamiselle ja kehittymiselle, jotka luonto oli\nistuttanut syvälle herra Tupmanin sydämeen ja jotka nyt näyttivät\nkohtalon määräyksestä keskittyvän yhteen ainoaan suloiseen\nkohteeseen. Nuoret neidit olivat sieviä, heidän käytöstapansa\nviehättävä, heidän luonnonlaatunsa moitteeton, mutta vanhapiikatädin\nilmeessä oli sellaista arvokkuutta, hänen käynnissään sellainen\n\"älä-koske-minuun\"-ilme, hänen silmissään sellainen majesteellisuus,\njota nuoret neidit eivät nykyisessä elämäniässään voineet vaatiakaan\nja joka erotti hänet kaikista muista herra Tupmanin tätä ennen\nnäkemistä naisista. Oli ilmeistä, että heidän molempien luonteessa oli\njotakin läheistä, jotakin sukulaisuutta heidän sieluissaan, jotakin\nsalaperäisesti myötämielistä heidän sydämissään. Hänen nimensä lähti\nensimmäisenä herra Tupmanin huulilta tämän maatessa haavoittuneena\nruohikossa, ja hänen hysteerinen naurunsa sattui ensimmäisenä herra\nTupmanin korviin, kun täti talutettiin taloon. Mutta oliko neidin\nlevottomuus aiheutunut lempeästä, naisellisesta myötätunnosta, joka\nolisi yhtä herkkä joka tapauksessa, vai oliko sen synnyttänyt tulisempi\nja intohimoisempi tunne, jonka hän, yksin kaikkien elävien miesten\njoukossa, oli kyennyt herättämään? Nämä epäilykset kiusasivat herra\nTupmanin aivoja hänen lojuessaan sohvalla, nämä arvelut hän päätti\nkerta kaikkiaan ja ikuisiksi ajoiksi poistaa.\n\nOli ilta. Isabella ja Emily olivat lähteneet kävelylle herra Trundlen\nkanssa, kuuro, vanha rouva oli vaipunut tuolissaan uneen, lihavan pojan\nkuorsaus tunkeutui kuuluviin hiljaisena ja yksitoikkoisena kaukaisesta\nkeittiöstä, iloluontoiset palvelijattaret seisoivat sivuovella\nnauttien iltahetken miellyttävyydestä ja riemuiten ensiasteellaan\nolevasta lemmenleikistä eräiden kömpelöiden taloon kuuluvien olentojen\nseurassa, ja siinä siis istui mielenkiintoinen parimme, kenenkään siitä\nvälittämättä ja se itse kenestäkään välittämättä sekä uneksien vain\nitsestään. Siinä he nyt istuivat, sanalla sanoen, kuin huolellisesti\nkokoon kääritty hansikaspari, kokonaan toisiinsa vajonneina.\n\n\"Olen unohtanut kukkaseni\", sanoi täti.\n\n\"Kastellaan ne nyt\", sanoi herra Tupman kehoittavasti.\n\n\"Te vilustuisitte illan viileydessä\", väitti täti hellästi.\n\n\"En toki\", sanoi herra Tupman nousten. \"Se tekee minulle vain hyvää.\nSallikaa minun tulla kanssanne.\"\n\nTäti oli vaiti korjatessaan sidettä, joka kannatti nuorukaisen vasenta\nkäsivartta, tarttui sitten hänen oikeaan käsivarteensa ja vei hänet\nkukkatarhaan. Sen kaukaisimmassa kolkassa oli lehtimaja, johon oli\nkietoutunut elämänlankoja, jasmiineja ja köynnöksiä: — juuri tuollainen\nsuloinen soppi, joita helläsydämiset ihmiset laittavat hämähäkkien\nmukavuudeksi. Täti otti suuren ruiskukannun, joka oli lehtimajan\nkulmassa, ja oli juuri lähtemäisillään pois, mutta herra Tupman pidätti\nhäntä ja veti hänet istumaan viereensä.\n\n\"Neiti Wardle\", aloitti hän.\n\nIkäneito värisi, niin että eräät sattumalta ruiskukannuun joutuneet\nkivet kalisivat kuin lapsen helistin.\n\n\"Neiti Wardle\", sanoi herra Tupman, \"te olette enkeli.\"\n\n\"Herra Tupman!\" huudahti täti lehahtaen yhtä punaiseksi kuin\nruiskukannu.\n\n\"Niin\", sanoi kaunopuheinen pickwickiläinen, \"tiedän sen liiankin\nhyvin.\"\n\n\"Kaikki naiset ovat enkeleitä, sanotaan\", mutisi täti veitikkamaisesti.\n\n\"Mutta mikä te sitten olette tai mihin saattaisinkaan verrata teitä\narvoanne alentamatta?\" vastasi herra Tupman. \"Missä on koskaan\nnähty teidän vertaistanne naista? Mistä muualta voisin löytää niin\nharvinaisen yhtymän kauneutta ja täydellisyyttä? Missä muualla voisin\nkoettaa... Oi!\" Tässä herra Tupman vaikeni ja puristi kättä, joka\npiteli perin onnellisena ruiskukannun sankaa.\n\nTäti käänsi päänsä syrjään.\n\n\"Miehet ovat sellaisia pettureita\", kuiskasi hän pehmeästi.\n\n\"Niin ovat! Niin ovat!\" huudahteli herra Tupman, \"mutta eivät kaikki!\nOn olemassa ainakin yksi olento, joka ei milloinkaan saata muuttua...\nyksi olento, joka mielellään omistaisi koko olemassaolonsa teidän\nonnellenne... joka elää vain teidän katseittenne ulottuvilla... joka\nhengittää vain teidän hymyilyssänne... joka kantaa elämän raskasta\nkuormaakin vain teidän takianne.\"\n\n\"Mahtaisiko sellaisen olennon löytää?\" kysyi täti.\n\n\"Kyllä hänet voi löytää\", sanoi tulinen Tupman keskeyttäen. \"Hänet on\nlöydetty. Hän on tässä, neiti Wardle.\"\n\nJa ennenkuin täti oli päässyt perille hänen aikomuksistaan, oli herra\nTupman vaipunut polvilleen hänen eteensä.\n\n\"Herra Tupman, nouskaa ylös!\" huusi Rachel.\n\n\"En koskaan!\" kuului urhea vastaus. \"Oi Rachel.\" Hän tarttui tädin\nhervottomaan käteen, ja ruiskukannu putosi maahan, kun hän painoi\nhuulensa sitä piteleviin sormiin. \"Oi, Rachel! Sanokaa, että rakastatte\nminua!\"\n\n\"Herra Tupman\", sanoi vanhapiikatäti pää syrjään käännettynä. \"Saatan\ntuskin lausua noita sanoja, mutta en ole aivan välinpitämätön teihin\nnähden.\"\n\nTuskin oli herra Tupman kuullut tämän tunnustuksen, kun hän ryhtyi\nsiihen, mitä hänen haltioituneet tunteensa vaativat ja mitä, sikäli\nkuin tiedämme, (sillä tunnemme vain niukasti tällaisia asioita)\nihmisten tällaisissa olosuhteissa on tapana tehdä. Hän hyppäsi\npystyyn ja kietoen kätensä ikäneidon kaulaan painoi hänen huulilleen\nlukuisia suuteloita, jotka tämä, asiaan kuuluvasti vastusteltuaan ja\nrimpuiltuaan otti vastaan niin hervottomana, ettemme voi sanoa, kuinka\npaljon herra Tupman olisi jaellut niitä, jollei täti äkkiä olisi\nsävähtänyt hyvin teeskentelemättömästi ja huudahtanut pelästyneellä\näänellä:\n\n\"Voi, herra Tupman, meidät on nähty, meidät on yllätetty!\"\n\nHerra Tupman katseli ympärilleen. Siinä oli lihava poika, ihan\nliikkumattomana, suuret pyöreät silmät suunnattuina lehtimajaan, mutta\nhänen kasvoillaan ei ollut pienintäkään merkkiä, jonka kokeneinkaan\nkasvonilmeiden tutkija olisi saattanut asettaa hämmästyksen,\nuteliaisuuden tai minkään muun tunnetun ihmisrintaa värisyttävän\ntunteen yhteyteen. Herra Tupman katseli lihavaa poikaa, ja lihava poika\ntuijotti häntä, ja mitä kauemmin herra Tupman tarkasteli pojan kasvojen\ntäydellistä ilmeettömyyttä, sitä vakuuttuneemmaksi hän tuli siitä, että\ntämä joko ei ollut nähnyt tai ei ollut ymmärtänyt mitään siitä, mitä\noli tapahtunut. Tässä mielessä hän sanoi hyvin varmasti:\n\n\"Mitäs te täällä teette?\"\n\n\"Illallinen on valmis, herra\", kuului nopea vastaus.\n\n\"Tulitteko juuri nyt tänne?\" kysyi herra Tupman luoden häneen\nläpitunkevan katseen.\n\n\"Juuri äsken\", vastasi lihava poika.\n\nHerra Tupman katseli häntä vielä kerran tarkkaan, mutta pojan silmät\neivät rävähtäneet eivätkä hänen kasvonsa värähtäneet.\n\nHerra Tupman tarjosi käsivartensa vanhapiikatädille ja käveli taloa\nkohti. Lihava poika kulki heidän jäljessään.\n\n\"Hän ei tiedä mitään siitä, mitä on tapahtunut\", kuiskasi herra Tupman.\n\n\"Ei mitään\", vahvisti täti.\n\n129\n\nHeidän takanansa kuului ääntä, joka oli kuin vaivoin tukahdutettu\nhihitys. Herra Tupman kääntyi kiivaasti katsomaan. Ei, lihava poika\nei nauraja saattanut olla! Koko hänen kasvoissaan ei näkynyt ilmeen\njälkeäkään, vain ruumiillisen hyvinvoinnin merkkejä.\n\n\"Hän oli kai syvässä unessa?\" kuiskasi herra Tupman.\n\n\"Sitä en vähääkään epäile\", vastasi vanhapiikatäti.\n\nHe nauroivat molemmat sydämensä pohjasta.\n\nHerra Tupman oli kuitenkin väärässä. Lihava poika oli kerrankin\nollut valveilla. Hän oli valveilla, täysin tietoinen siitä, mitä oli\ntapahtunut.\n\nIllallinen kului kenenkään yrittämättä saada syntymään yleistä\nkeskustelua. Vanha rouva oli mennyt vuoteeseen, Isabella Wardle omisti\nkoko huomionsa herra Trundlelle, vanhapiikatädin mielenkiinto oli\nvarattu herra Tupmanille, ja Emilyn ajatukset näyttivät keskittyneen\njohonkin kaukaiseen esineeseen — ehkäpä ne seurailivat poissaolevaa\nSnodgrassia?\n\nKello oli lyönyt yksitoista, kaksitoista, yksi, mutta herrat eivät\nvielä olleet palanneet. Levottomuus ilmeni jokaisen kasvoilla.\nOlikohan heidät houkuteltu ansaan ja ryöstetty? Olisikohan lähetettävä\nmiehiä lyhdyt mukana etsimään joka suunnalle, mistä heidän saattaisi\notaksua pyrkivän kotiin? Tai tulisikohan...? Hys! Siinä he jo olivat!\nMikähän oli pidättänyt heitä niin kauan? Joukossa kuului vieraskin\nääni. Kenenhän se oli? He hyökkäsivät keittiöön, jonne kuhnustelijat\nolivat menneet, ja saivat heti nähdä enemmän kuin vilahduksen asiain\ntodellisesta laidasta.\n\nHerra Pickwick, kädet taskussa ja hattu painuneena kokonaan vasemman\nsilmän yli, nojasi tarjoilupöytään pudistellen päätään puolelta\ntoiselle ja saaden huulensa jatkuvasti hymyilemään kaikkein\nmiellyttävimmällä ja hyväntahtoisimmalla tavalla, vaikk'ei tuohon\nhymyyn saattanut nähdä mitään tajuttavaa syytä eikä perustetta.\nVanha herra Wardle, jonka kasvot punoittivat kovasti, puristeli\nvieraan herran kättä mutisten ikuisen ystävyyden valoja. Herra Winkle\npysytteli pystyssä kaappikelloa vasten ja heikolla äänellä uhkasi\ntuhoavansa ne perheen jäsenet, jotka uskaltaisivat ehdottaakaan,\nettä hänen olisi mentävä nukkumaan, ja herra Snodgrass oli vaipunut\ntuoliin ilmeikkäitten kasvojensa piirteissä kaikkein hylätyimmän ja\ntoivottomimman kurjuuden merkit, mitä ihmismieli saattaa kuvitella.\n\n\"Onko jotakin tapahtunut?\" kysyivät nuo kolme naista.\n\n\"Ei mitään\", vastasi herra Pickwick. \"Me... me ollaan... ihan kunnossa.\nMinä sanon... Wardle, että me... ollaan ihan kunnossa... vai mitä?\"\n\n\"Niinpä toki luulisin\", vastasi hyväntuulinen isäntä. \"Hyvät ystävät,\ntässä on kunnon ystäväni, herra Jingle, herra Pickwickin ystävä, tullut\npienelle vieraskäynnille.\"\n\n\"Vaivaako herra Snodgrassia jokin?\" kysyi Emily hyvin hätääntyneesti.\n\n\"Ei kerrassaan mikään, rouva\", vastasi vieras. \"Krikettipäivälliset...\nmainio seura... hauskoja lauluja... vanhaa portviiniä... klaretia...\nhyvää... oikein hyvää... viiniä... rouva... viiniä...\"\n\n\"Eihän se ollut viini!\" mutisi herra Snodgrass murtuneella äänellä.\n\"Lohi sen vaikutti.\" (Syystä tai toisesta ei viini tällaisissa\ntapauksissa koskaan vaikuta mitään.)\n\n\"Eiköhän heidän olisi paras mennä nukkumaan, rouva?\" sanoi Emma. \"Kaksi\nmiestä kyllä kantaa herrat yläkertaan.\"\n\n\"Minä en mene nukkumaan\", sanoi herra Winkle jyrkästi.\n\n\"Ei yksikään elävä ihminen saa kantaa minua\", sanoi herra Pickwick\nreippaasti ja jatkoi entistä hymyilyään.\n\n\"Eläköön!\" äänsi herra Winkle heikosti.\n\n\"Eläköön!\" toisti herra Pickwick ottaen hatun päästään, iskien sen\npermantoon ja heittäen tylsästi silmälasinsakin keskelle keittiön\nlattiaa. Tälle humoristiselle teolle hän nauroi täyttä kurkkua.\n\n\"Otetaan... vielä... yksi pullo\", huusi herra Winkle aloittaen hyvin\nkorkealta ja äänekkäästi, mutta päätyen hyvin matalaan ja kaiuttomaan\nääneen. Hänen päänsä vaipui rinnalle, ja mumisten kumoamattoman\npäätöksensä olla menemättä nukkumaan ja verenhimoisen valittelunsa\nsiitä, että \"hän ei ollut lopettanut ukko Tupmania aamulla\", hän\nvaipui syvään uneen. Tässä kunnossa kaksi nuorta jättiläistä kantoi\nhänet hänen huoneeseensa lihavan pojan toimiessa henkilökohtaisesti\nylijohtajana, jonka suojelevaan huolenpitoon herra Snodgrass jonkin\najan kuluttua jätti oman olemuksensa. Herra Pickwick tarttui herra\nTupmanin tarjoamaan käsivarteen ja hävisi rauhallisesti näkyvistä\nhymyillen enemmän kuin milloinkaan, ja herra Wardle, joka otti\nperheeltään niin hellät jäähyväiset kuin jos hänet olisi tuomittu\nsuoraa päätä vietäväksi mestauslavalle, soi herra Trundlelle\nkunnian saattaa hänet yläkertaan ja meni huoneeseensa tehden perin\nonnistumattomia yrityksiä näyttää juhlalliselta ja arvokkaalta.\n\n\"Miten vastenmielinen näky\", sanoi vanhapiikatäti.\n\n\"Inhoittava!\" huudahtivat nuoret neidit.\n\n\"Kamala... oikein kamala\", sanoi Jingle hyvin vakavan näköisenä, ja\nkuitenkin hän oli juonut ainakin puolitoista pulloa enemmän kuin muut.\n\"Hirveä kohtaus... kovin hirveä!\"\n\n\"Miten miellyttävä mies\", kuiskasi täti herra Tupmanille.\n\n\"Ja kauniskin\", kuiskasi Emily Wardle.\n\n\"Niin onkin\", vahvisti vanhapiikatäti.\n\nHerra Tupman muisteli Rochesterin leskeä, ja hänen mielenrauhansa\nhäiriytyi. Seuraava puolentunnin keskustelu ei ollut omiaan\ntyynnyttämään hänen henkensä levottomuutta. Uusi vieras oli puhelias,\nja hänen juttujensa luvun voitti vain hänen kohteliaisuuksiensa määrä.\nHerra Tupman tunsi, että mikäli Jinglen suosio kasvoi, sikäli hän\nitse joutui yhä enemmän varjoon. Hänen naurunsa oli väkinäistä, hänen\nhilpeytensä teeskenneltyä, ja kun hän lopulta painoi kivistävän päänsä\ntyynyjen väliin, hän ajatteli kamalaa mielihyvää tuntien tyydytystä,\nminkä hänelle tuottaisi se, että hänellä sillä hetkellä olisi herra\nJinglen pää höyhen- ja aluspatjan välissä.\n\nVäsymätön vieras nousi seuraavana aamuna aikaisin, ja vaikka muu\nseura yhä makasi vuoteessa edellisen illan ilonpidosta nääntyneenä,\nhän erittäin menestyksellisesti yritti pitää hilpeyttä yllä\naamiaispöydässä. Hänen ponnistuksistaan oli sellainen tulos, että vanha\nrouva pyysi saada pari, kolme hänen parasta pilajuttuaan kerrotuksi\nitselleen kuulotorveen, ja hänkin alentui lausumaan naimattomalle\ntädille sen mielipiteen, että \"hän (nimittäin Jingle) oli hävytön\nnuori vekkuli\", mielipide, johon hänen kaikki läsnäolevat sukulaisensa\ntäydellisesti yhtyivät.\n\nVanhan rouvan oli kauniina kesäaamuina tapana mennä lehtimajaan,\njossa herra Tupman jo oli niin kauniisti kunnostautunut, seuraavia\nmenoja ja tapoja noudattaen: ensiksi lihava poika haki naulasta\nvanhan rouvan makuuhuoneen oven takaa paksun, mustan satiinimyssyn,\nlämpimän pumpulihuivin ja paksun, isokoukkuisen kepin, sitten vanha\nrouva nojasi, otettuaan myssyn päähänsä ja huivin ylleen liikoja\nkiirehtimättä, toisen kätensä keppiin ja toisen lihavan pojan olkaan\nja käveli hiljalleen lehtimajaan, jonne lihava poika jätti hänet\nnauttimaan raikasta ilmaa puolen tunnin ajaksi. Sen kuluttua poika\npalasi ja ohjasi vanhan rouvan jälleen kotiin.\n\nVanha rouva oli hyvin täsmällinen ja tarkka, ja kun näitä menoja oli\nnoudatettu kolmena kesänä poikkeamatta vähäisintäkään perinnäisestä\nmuodosta, ei hänen hämmästyksensä suinkaan ollut pieni, kun hän näki\nlihavan pojan sensijaan, että tämä olisi lähtenyt lehtimajasta,\nastuvan muutaman askeleen sen ulkopuolelle, katselevan huolellisesti\nympärilleen joka suunnalle ja palaavan häntä kohti varovasti hiipien,\nkasvoilla mitä syvimmän salaperäisyyden leima.\n\nVanha rouva oli herkkä pelästymään kuten useimmat vanhat naiset, ja\nhänen ensimmäinen vaikutelmansa oli se, että pullea nuorukainen aikoi\ntehdä hänelle törkeää ruumiillista väkivaltaa ottaakseen haltuunsa\nhänen pikkurahansa. Hän aikoi huutaa apua, mutta ikä ja heikkous olivat\njo aikoja sitten riistäneet häneltä huutamiskyvyn, minkä vuoksi hän\nvain seurasi pojan liikkeitä tavattoman kauhun vallassa, jota suinkaan\nei vähentänyt se, että poika tuli ihan hänen viereensä ja huusi hänen\nkorvaansa kiihkeällä, ja, kuten hänestä tuntui, uhkaavalla äänellä:\n\n\"Emäntä! Emäntä!\"\n\nNyt sattui niin, että Jingle oli kävelyllä puutarhassa, tällä hetkellä\nihan lehtimajan luona. Hänkin kuuli huudon \"emäntä\" ja pysähtyi\nkuullakseen enemmän. Hänellä oli kolme syytä tällaiseen menettelyyn.\nEnsiksikin hän oli toimeton ja utelias, toiseksi hän ei ollut millään\nlailla hienotunteinen, ja kolmanneksi ja viimeiseksi hän oli eräiden\nkukkivien ruusupensaiden kätkössä. Siis hän seisahtui paikalleen, ja\nsiinä hän kuunteli.\n\n\"Emäntä!\" huusi lihava poika taas.\n\n\"No niin, Joe\", sanoi vapiseva vanha rouva. \"Olen varmasti ollut hyvä\nemäntä sinulle, Joe. Sinua on aina kohdeltu hyvin hellästi, sinulla\nei ole ollut milloinkaan liiaksi tekemistä ja sinulla on aina ollut\nkylliksi ruokaa.\"\n\nViimeinen kohta oli vetoomus lihavan pojan kaikkein herkimpiin\ntunteisiin. Hän näyttikin olevan mielenliikutuksen vallassa\nvastatessaan painokkaasti:\n\n\"Niin on ollut.\"\n\n\"Mitä sitten tahdot minusta nyt?\" kysyi vanha rouva, jonka rohkeus\npalasi.\n\n\"Kylmät väreet karsimaan selkäpiitänne\", vastasi poika.\n\nMoinen tapa osoittaa kiitollisuutta tuntui kovin verenhimoiselta, ja\nkun vanha rouva ei oikein ymmärtänyt, millä menetelmällä sellainen\ntulos saavutettaisiin, palasi koko hänen entinen kauhunsa taas.\n\n\"Mitä luulette minun nähneen tässä lehtimajassa eilen illalla?\" kysyi\npoika.\n\n\"Siunatkoon! Mitä?\" huudahti vanha rouva pojan juhlallisen puhetavan\nsäikähdyttämänä.\n\n\"Vieras herra... jonka käsi on haavoittunut... suuteli ja syleili...\"\n\n\"Ketä, Joe? Ei ketään palvelijattarista toivoakseni.\"\n\n\"Pahempaa\", kiljui lihava poika vanhan rouvan korvaan.\n\n\"Jotakuta poikani tyttäristä?\"\n\n\"Pahempaa.\"\n\n\"Vieläkö pahempaa, Joe?\" sanoi vanha rouva, joka oli pitänyt tätä\ninhimillisen hirmuisuuden äärimmäisenä rajana. \"Kuka se oli, Joe. Minun\ntäytyy saada tietää se.\"\n\nLihava poika katseli varovasti ympärilleen ja päätettyään\ntarkastuksensa huusi vanhan rouvan korvaan:\n\n\"Neiti Rachelia.\"\n\n\"Mitä?\" kysyi vanha rouva kimeällä äänellä. \"Puhu kovemmin!\"\n\n\"Neiti Rachelia\", kiljui poika.\n\n\"Minun tytärtäni?\"\n\nSe nyökkäysten sarja, jolla lihava poika ilmaisi myöntymyksensä, sai\nhänen poskensa tutisemaan kuin hyytelö.\n\n\"Ja hän salli sen tapahtua!\" kirkaisi vanha rouva.\n\nIrvistys levisi pojan kasvoille hänen vastatessaan:\n\n\"Suuteli vielä häntä takaisin.\"\n\nJos herra Jingle piilopaikastaan olisi saattanut nähdä sen ilmeen,\njoka tämän paljastuksen johdosta levisi vanhan rouvan kasvoille, olisi\nluultavasti äkillinen naurunpuuska ilmaissut, kuinka lähellä huvimajaa\nhän oli. Hän kuunteli innokkaasti. Vihaisten lauselmien osia, kuten:\n\"Minun luvattani!\" \"Hänen iällään!\"\n\n\"Voi minua vanhaa naisparkaa!\"\n\n\"Olisihan hän voinut odottaa, kunnes olen kuollut\" jne. kantautui\nhänen korviinsa, ja sitten hän kuuli soran ratisevan lihavan pojan\nkantapäiden alla, kun tämä poistui ja jätti vanhan rouvan yksin.\n\nOli ehkä merkillinen yhteensattuma, mutta joka tapauksessa tosiasia,\nettä herra. Jingle viiden minuutin kuluttua siitä kun hän oli\nManor Farmiin saapunut, oli itsekseen päättänyt ryhtyä viipymättä\npiirittämään vanhapiikatädin sydäntä. Hän oli kyllin terävä\nhuomioidentekijä nähdäkseen, että hänen avomielinen käytöstapansa ei\nmillään lailla ollut epämiellyttävä hänen hyökkäystensä kukoistavalle\nkohteelle, ja hänellä oli enemmän kuin vahva epäilys, että täti\nomisti kaikkein halutuimman kaikista lisätarpeista: riippumattoman\nvarallisuuden. Pakottava välttämättömyys voittaa kilpakosija millä\nkeinoin hyvänsä välähti heti hätien mieleensä, ja hän päätti oitis\nryhtyä erinäisiin toimenpiteisiin tässä tarkoituksessa ja aikeessa\nminuuttiakaan viivyttelemättä. Fielding kertoo meille, että mies on\ntuli ja nainen tappurat, ja Pimeyden Ruhtinas pistää niihin tulen.\nHerra Jingle tiesi, että nuoret miehet ovat ikäneidoille samaa kuin\npalava kaasu ruudille, ja hän päätti hetkeäkään menettämättä koettaa,\nminkä vaikutuksen räjähdys tekisi.\n\nPää täynnä tuumia tämän tärkeän päätöksen johdosta hän hiipi pois\npiilopaikastaan ja lähestyi taloa äsken mainituiden ruusupensaiden\nsuojassa. Onni näytti päättäneen suosia hänen aikeitaan. Herra Tupman\nja muut vieraat poistuivat puutarhan sivuportista juuri samalla\nhetkellä, kun hän sai talon näkyviinsä, ja hän tiesi, että nuoret\nneidit olivat jo aamiaisen jälkeen lähteneet kahden kävelemään. Tie oli\nselvä.\n\nAamiaishuoneen ovi oli raollaan. Hän kurkisti sisään. Vanhapiikatäti\nistui neulomassa. Jingle yskäisi, täti katsahti ylös työstään ja\nhymyili. Epäröiminen ei ollut Alfred Jinglen luonteen piirteitä. Hän\npani salaperäisen näköisenä sormen suulleen, astui sisään ja sulki oven.\n\n\"Neiti Wardle\", sanoi Jingle teeskennellen vakavuutta, \"suokaa anteeksi\ntungettelevaisuuteni... lyhyt tuttavuus... ei aikaa juhlallisiin\nmenoihin... Kaikki on tullut ilmi.\"\n\n\"Hyvä herra!\" sanoi täti kokolailla hämmästyneenä toisen\nodottamattomasta näyttäytymisestä ja hiukan epäillen hänen\nmielentilansa terveyttä.\n\n\"Hiljaa!\" sanoi Jingle kuiskaten kuin näyttämöllä, \"lihava poika...\nkasvot kuin kuu... pyöreät silmät... aika roisto.\" Tässä hän\nilmeikkäästi pyöritti päätään, ja naimaton täti vapisi levottomuudesta.\n\n\"Otaksun, että tarkoitatte Josephia?\" kysyi neiti ponnistaen kaikki\nvoimansa näyttääkseen tyyneltä.\n\n\"Niin juuri... kirottu Joe... petturi koira! Joe... kertoi vanhalle\nrouvalle... vanha rouva kiukuissaan... hurjana... raivoaa...\nLehtimaja... Tupman... syleilyjä ja suuteluja... kaikenlaista... Vai\nmitä, neiti?\"\n\n\"Herra Jingle\", sanoi vanhapiikatäti, \"jos olette tullut tänne\nsolvaamaan minua...\"\n\n\"En suinkaan... ei millään muotoa\", vastasi häkeltymätön herra Jingle,\n\"kuulin jutun... tulin varoittamaan teitä vaarasta... tarjoamaan\npalveluksiani... estämään hälinää. Ei mitään väliä — pitäkää\nsolvauksena... lähden tieheni.\" Ja hän kääntyi kuin täyttääkseen\nuhkauksensa.\n\n\"Mitä minun on tehtävä?\" sanoi ikäneitoparka purskahtaen itkuun.\n\"Veljeni suuttuu kauheasti.\"\n\n\"Niin hän kyllä tekee\", sanoi Jingle pienen ajan kuluttua, \"suuttuu\njulmasti.\"\n\n\"Voi herra Jingle, mitä minun on sanottava?\" huudahti täti toisen\nepätoivon puuskan kynsissä.\n\n\"Sanokaa, että poika näki kaiken unissaan\", vastasi herra Jingle\nkylmästi.\n\nLohdutuksen säde pilkisti tädin mieleen hänen kuullessaan tämän neuvon.\nHerra Jingle huomasi sen ja päätti käyttää hyväkseen saavuttamaansa\netua.\n\n\"Hyh, hyh... ei mikään helpompaa... se pojanlurjus... suloinen\nnainen... lihava poika saa selkäänsä... teitä uskotaan... juttu\nlopussa... kaikki hyvin.\"\n\nEmme tiedä, oliko mahdollisuus suoriutua tuosta onnettomasta\npaljastuksesta ikäneidosta ilahduttava vai pehmensikö hänestä itsestään\nkäytetty sanonta \"suloinen nainen\" hänen surunsa ankaruutta. Hän\npunastui hieman ja loi Jingleen kiitollisen katseen.\n\nTunkeileva herrasmies huokasi syvään, kiinnitti katseensa muutamaksi\nminuutiksi ikäneidon kasvoihin, vavahti melodramaattisesti ja käänsi\näkkiä katseensa pois.\n\n\"Te näytätte onnettomalta\", sanoi täti surkuttelevalla äänellä. \"Saanko\nosoittaa kiitollisuutta avustanne kysymällä, mikä onnettomuuteenne on\nsyynä, jos mahdollisesti saisin tilaisuuden poistaa sen?\"\n\n\"Haa!\" huudahti herra Jingle, taas säpsähtäen. \"Poistaa, poistaa\nonnettomuuteni, kun rakkautenne on annettu miehelle, joka on tunteeton\nsen siunauksellista vaikutusta kohtaan... joka tälläkin hetkellä\ntuumailee, kuinka päästä sen henkilön sisarentyttären tunteitten\nherraksi, joka... mutta ei, hän on ystäväni... En tahdo kuuluttaa hänen\npaheitaan. Jääkää hyvästi, neiti Wardle.\"\n\nTämän kaikkein yhtenäisimmän puheen jälkeen, mitä on milloinkaan\nkuultu hänen pitäneen, herra Jingle painoi silmilleen ennen mainitun\nnenäliinan jäännökset ja kääntyi ovea kohti.\n\n\"Seis, herra Jingle!\" sanoi täti painokkaasti. \"Olette vihjannut herra\nTupmaniin, selittäkää, mitä tarkoitatte.\"\n\n\"En koskaan\", huudahti Jingle ammattinsa mukaisella teatraalisella\näänellä. \"En koskaan!\"\n\nJa osoittaakseen, ettei hän halunnut vastata enempiin kyselyihin, hän\ntyönsi tuolin ihan lähelle tädin tuolia ja istuutui.\n\n\"Herra Jingle\", jatkoi täti, \"vaadin, rukoilen teitä selittämään, onko\nherra Tupmanilla jokin peloittava salaisuus.\"\n\n\"Voinko minä\", sanoi Jingle luoden silmänsä tädin kasvoihin, \"voinko\nnähdä... suloinen olento... uhrataan sydämettömän ahneuden alttarille?\"\n\nHän näytti muutaman sekunnin taistelevan ristiriitaisten, vastakkaisten\nvaikutelmien kanssa, sitten hän sanoi hiljaisella syvällä äänellä:\n\n\"Tupman haluaa vain rahojanne.\"\n\n\"Se lurjus!\" huusi ikäneito ankaran kiukun vallassa.\n\n(Herra Jinglen epäilykset olivat voitetut: tädillä _oli_ rahaa.)\n\n\"Ja vielä pahempaakin\", jatkoi Jingle, \"rakastaa toista.\"\n\n\"Toista!\" kirkaisi ikäneito. \"Ketä?\"\n\n\"Lyhytkasvuinen tyttö... mustat silmät... veljentytärtänne... Emily.\"\n\nSyntyi lyhyt hiljaisuus.\n\nJos koko maailmassa oli ketään, jota kohtaan täti tunsi katkeraa ja\nsyvälle juurtunutta mustasukkaisuutta, se oli juuri sama veljentytär.\nPuna oikein hulmahti hänen kasvoilleen ja kaulaansa, ja sanomatta\nsanaakaan hän heilahdutteli niskojaan sanomattoman halveksivan\nnäköisenä. Vihdoin hän karkaisi luontonsa, puraisi ohuita huuliaan ja\nsanoi:\n\n\"Se ei ole mahdollista. En voi uskoa sitä.\"\n\n\"Pitäkää heitä silmällä!\"\n\n\"Pidän kyllä\", sanoi täti.\n\n\"Seuratkaa hänen katseitaan.\"\n\n\"Seuraan kyllä.\"\n\n\"Hänen kuiskutuksiaan!\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Hän istuutuu tytön viereen pöytään.\"\n\n\"Antaa istuutua.\"\n\n\"Imartelee häntä.\"\n\n\"Antaa imarrella.\"\n\n\"Osoittaa hänelle mitä suurinta huomaavaisuutta.\"\n\n\"Antaa osoittaa.\"\n\n\"Hän ei ole näkevinäänkään teitä.\"\n\n\"Ei näkevinään minua!\" kirkaisi vanhapiikatäti. \"Hän ei ole\nnäkevinäänkään minua, uskaltaako hän?\" ja hän vapisi kiukusta ja\npettymyksestä.\n\n\"Saatte itse varmuuden siitä\", sanoi Jingle.\n\n\"Tahdon saada.\"\n\n\"Te ilmoitatte hänelle ajatuksenne?\"\n\n\"Ilmoitan kyllä.\"\n\n\"Ettekö huoli hänestä myöhemminkään?\"\n\n\"En milloinkaan.\"\n\n\"Tahdotteko ottaa jonkun muun?\"\n\n\"Tahdon.\"\n\n\"Niin tapahtukoon.\"\n\nHerra Jingle vaipui polvilleen, pysyi siinä viiden minuutin ajan ja\nnousi ylös vanhapiikatädin hyväksyttynä kosijana, sillä ehdolla, että\nTupmanin valapattoisuus tulisi ilmeiseksi ja todistetuksi.\n\nTodistusten kuorma lepäsi nyt herra Jinglen hartioilla, ja hän esitti\ntodisteensa jo samana päivänä päivällispöydässä. Täti tuskin uskoi\nsilmiään. Herra Tracy Tupman oli istuutunut Emilyn viereen silmäillen\nhäntä, hymyillen ja kuiskutellen hänelle herra Snodgrassin harmiksi.\nHän ei suonut silmäystä, ei sanaa, ei katsettakaan edellisen illan\nsydämenvalitulleen.\n\n\"Peevelin poika!\" tuumi herra Wardle itsekseen. Hän oli kuullut\näidiltään koko jutun. \"Peevelin poika! Hän on ollut unissaan. Kaikki on\nkuvittelua.\"\n\n\"Petturi\", ajatteli vanhapiikatäti. \"Tuo hyvä herra Jingle ei\nnarrannutkaan minua. Uh, kuinka vihaan tuota lurjusta!\"\n\nSeuraava keskustelu selvittänee lukijoillemme tämän ulkonaisesti\nselittämättömän muutoksen herra Tupmanin käytöksessä. Aika oli ilta,\npaikka puutarha. Syrjäpolulla käveli kaksi olentoa, joista toinen oli\npaksunpuoleinen ja lyhyt, toinen pitkähkö ja laiha. Ne olivat Tupman ja\nJingle. Paksu olento aloitti keskustelun.\n\n\"No, kuinka näyttää menevän?\" kysyi hän. \"Loistavaa... mainiota... en\nosaisi itsekään näytellä paremmin... teidän tulee harjoitella lisää\nhuomenaamuna... joka ilta siksi, kun annan uusia ohjeita.\"\n\n\"Toivooko Rachel sitä yhä?\"\n\n\"Itse asiassa... ei toivo... mutta on tehtävä... johtaa epäluulot\nharhaan... Pelkää veljeään... sanoo, ettei sille mitään voi... Muutamia\npäiviä vielä... Kun vanhat sokeita... saavutatte onnen.\"\n\n\"Eikö mitään terveisiä?\"\n\n\"Rakkautta... hellintä rakkautta... hellimpiä silmäyksiä...\nmuuttumatonta tunnetta. Sanonko jotakin puolestanne?\"\n\n\"Rakas ystävä\", vastasi pahaa aavistamaton herra Tupman lämpimästi\ntarttuen \"ystävänsä\" käteen: \"ilmaiskaa syvin rakkauteni, sanokaa,\nkuinka vaikealta teeskenteleminen minusta tuntuu... Sanokaa jotakin\nhellää ja ystävällistä, mutta lisätkää, kuinka hyvin ymmärrän\nhänen tänä aamuna teidän välityksellänne tekemänsä ehdotuksen\nvälttämättömyyden. Sanokaa, että ihailen hänen viisauttaan ja\nihmettelen hänen hienotunteisuuttaan.\"\n\n\"Sanon kyllä. Onko vielä jotakin?\"\n\n\"Ei mitään, mutta lisätkää vielä, kuinka hartaasti kaipaan sitä hetkeä,\njolloin saan sanoa häntä omakseni ja jolloin kaikki teeskentely on\ntarpeetonta.\"\n\n\"Aivan varmasti. Vieläkö jotakin?\"\n\n\"Voi, hyvä ystävä!\" sanoi herra Tupman parka tarttuen taas toverinsa\nkäteen, \"ottakaa lämpimimmät kiitokseni vilpittömästä hyvyydestänne ja\nantakaa minulle anteeksi, jos milloinkaan, vaikka ajatuksissani, olen\ntehnyt teille vääryyttä luullen, että voisitte asettua tielleni. Voi,\nrakas ystävä, voinko milloinkaan palkita tätä teille?\"\n\n\"Ei puhuta siitä\", vastasi herra Jingle. Hän keskeytti lyhyeen, ikään\nkuin äkkiä muistaisi jotakin, ja sanoi: \"Sivumennen sanoen... Voitteko\nlainata kymmenen puntaa... hyvin kiireellinen tarve... maksan kolmen\npäivän perästä.\"\n\n\"Luulenpa kyllä voivani\", vastasi herra Tupman täydestä sydämestään.\n\"Kolmen päivän kuluttua, niinkö sanoitte?\"\n\n\"Vain kolmen päivän... kaikki ohi silloin... ei enää vaikeuksia.\"\n\nHerra Tupman luki rahat toverinsa kouraan, joka pisti ne kappale\nkappaleelta taskuunsa, kun he kulkivat taloa kohti.\n\n\"Olkaa varovainen\", sanoi Jingle, \"ei katsettakaan!\"\n\n\"Ei vihjaustakaan\", vahvisti Tupman. \"Ei tavuakaan!\"\n\n\"Ei yhtään kuiskausta.\"\n\n\"Koko huomionne veljentyttärelle... tädille mieluimmin tyly... Ainoa\nkeino eksyttää vanhukset.\"\n\n\"Koetan olla varuillani\", selitti herra Tupman.\n\n\"Ja minä myös\", sanoi herra Jingle itsekseen, ja he astuivat sisään.\n\nEdellisen illan kohtaus toistui iltapäivällä ja kaikkina kolmena\nseuraavana iltapäivänä ja iltana. Neljäntenä oli isäntä hyvin hyvällä\ntuulella, sillä hän oli saanut varmuuden siitä, ettei herra Tupmania\nvoinut syyttää mistään. Samanlaisella tuulella oli herra Tupmankin,\nsillä Jingle oli kertonut hänelle, että asia pian ratkeaisi. Niin oli\nherra Pickwickkin, sillä hän oli harvoin pahalla tuulella. Mutta toisin\noli herra Snodgrassin laita, sillä hän oli mustasukkainen Tupmanille.\nHyvällä päällä oli vanha rouvakin, sillä hän oli voittanut whistissä,\nja samoin oli herra Jinglen ja neiti Wardlenkin laita niin tärkeistä\nsyistä tämän tapauksista rikkaan tarinan kulussa, että niistä täytyy\nkertoa toisessa luvussa.\n\n\n\n\n9. luku.\n\nPALJASTUS JA TAKAA-AJO.\n\n\nIllallinen oli valmiiksi katettu, tuolit asetettu pöydän ympärille\nja lasit järjestetty tarjoilupöydälle. Kaikki osoitti, että koko\nvuorokauden hupaisin hetki oli lähestymässä.\n\n\"Missä on Rachel\"? kysyi herra Wardle.\n\n\"Ja missä Jingle?\" lisäsi herra Pickwick.\n\n\"Hyvänen aika\", sanoi isäntä, \"ihme, etten ole kaivannut häntä\naikaisemmin. Luulenpa melkein, etten ole kuullut hänen ääntään ainakaan\npariin tuntiin. Emily hyvä, soitapa kelloa.\"\n\nKelloa soitettiin, ja lihava poika tuli sisään.\n\n\"Missä on neiti Rachel?\" Poika ei tiennyt.\n\n\"Entä herra Jingle?\" Hän ei tiennyt sitäkään.\n\nJokainen näytti hämmästyneeltä. Oli jo myöhä — kello yli yhdentoista.\nHerra Tupman nauroi partaansa. He kai viivyttelivät jossakin puhuen\nhänestä. Ha, ha, ha! Mainio keksintö tuo, oikein hupainen.\n\n\"Samantekevää\", sanoi herra Wardle lyhyen vaitiolon jälkeen, \"luulenpa\nheidän kohta ilmestyvän. En odota milloinkaan ketään illalliselle.\"\n\n\"Se on mainio elämänohje\", sanoi herra Pickwick, \"ihailtava.\"\n\n\"Olkaa hyvä ja istuutukaa\", sanoi isäntä.\n\n\"Kernaasti\", sanoi herra Pickwick, ja he istuutuivat. Pöydässä\noli aikamoinen kimpale kylmää häränpaistia, ja herra Pickwickille\nvarustettiin siitä iso palanen. Hän oli kohottanut haarukan huulilleen\nja oli juuri aukaisemaisillaan suunsa ottamaan vastaan lihapalan, kun\nkeittiöstä äkkiä alkoi kuulua monien äänten sorinaa. Hän pysähtyi\nkesken puuhaansa ja laski alas haarukan. Herra Wardlekin pysähtyi ja\nirroitti kätensä vaistomaisesti leikkuuveitsestä, joka jäi paistiin\ntörröttämään. Hän silmäili herra Pickwickiä, ja herra Pickwick katseli\nhäntä.\n\nKäytävästä kuului raskaita askeleita, ruokasalin ovi aukeni äkkiä,\nja sama mies, joka oli puhdistanut herra Pickwickin saappaat hänen\nsaapuessaan taloon, hyökkäsi huoneeseen lihavan pojan ja kaikkien\npalvelijoiden seuraamana.\n\n\"Mitä helkkaria tämä tarkoittaa?\" huudahti isäntä.\n\n\"Onko keittiön uunissa nokivalkea, Emma?\" kysyi vanha rouva.\n\n\"Taivas, isoäiti! Ei!\" huusivat molemmat nuoret neidit.\n\n\"No, mikä nyt on?\" ärjyi talon haltija.\n\n\"Ne ovat menneet, isäntä... hävinneet kokonaan!\"\n\nTässä asiain käänteessä nähtiin herra Tupmanin laskevan syrjään\nveitsensä ja haarukkansa ja kovasti kalpenevan.\n\n\"Ketkä ovat menneet?\" sanoi herra Wardle vihaisesti.\n\n\"Herra Jingle ja neiti Rachel. Kyytivaunuissa, Muggletonin 'Sinisen\nLeijonan' vaunuissa. Olin siellä, mutta en voinut pidättää heitä ja\njuoksin tänne kertomaan.\"\n\n\"Ja minä suoritin hänen matkakulunsa!\" sanoi herra Tupman raivoissaan\npystyyn hypähtäen. \"Hän on saanut minulta kymmenen puntaa. Ottakaa\nhänet kiinni! Hän on petkuttanut minua! En aio suvaita sitä. Tahdon\noikeutta, Pickwick! En aio sietää tätä!\"\n\nJa päästellen samanlaisia hajanaisia huudahduksia tuo onneton mies\nkierteli ympäri huonetta ihan raivoissaan.\n\n\"Herra meitä varjelkoon!\" huudahti herra Pickwick seuratessaan\nystävänsä käyttäytymistä peloittavan hämmästyksen vallassa. \"Hän on\ntullut hulluksi. Mitä on tehtävä?\"\n\n\"Tehtävä!\" sanoi urhokas vanha isäntä, joka kiinnitti huomionsa\nainoastaan lausunnon viimeiseen sanaan. \"Valjastakaa hevonen kiesien\neteen. Otan vaunut Leijonasta ja seuraan heitä heti. Missä\", huudahti\nhän, kun mies juoksi toimittamaan käskyä, \"missä se Joe lurjus on?\"\n\n\"Tässä olen, mutta en ole lurjus\", vastasi ääni. Se oli lihavan pojan.\n\n\"Kunpa vain pääsisin häneen käsiksi!\" huusi Wardle, kun hän syöksyi\nkovaonnisen pojan kimppuun. \"Hän on antanut sen Jingle lurjuksen lahjoa\nitsensä saattamaan minut väärille jäljille kertomalla mahdottoman jutun\nsisarestani ja ystävästänne, herra Tupmanista.\" (Tässä herra Tupman\nvaipui tuoliinsa.) \"Kun vain saan hänet käsiini!\"\n\n\"Älkää antako hänen mennä\", huusivat naiset, joiden kirkunan läpi\nlihavan pojan nyyhkytykset selvästi kuuluivat.\n\n\"Minua ei saa pidätellä!\" huusi vanha herra. \"Sormet pois, herra\nWinkle! Antakaa minun mennä, herra Pickwick!\"\n\nTänä myrskyn ja sekasorron hetkenä oli kaunista nähdä herra Pickwickin\nkasvojen tasainen ja filosofinen ilme, vaikka ne olivatkin hiukan\npunakoituneet ponnistuksesta, kun hän seisoi siinä kädet lujasti\nkietoutuneina lihavan isännän laajan vartalon ympäri siten hilliten\nhänen vihansa hirmuisuutta, kun taas kaikki huoneeseen kokoontuneet\nnaiset työnsivät ja tuuppivat lihavan pojan ulos. Hän oli tuskin\nhellittänyt otteensa, kun mies jo tuli ilmoittamaan, että ajopelit\nodottivat.\n\n\"Älkää päästäkö häntä menemään yksin!\" kirkuivat naiset. \"Hän tappaa\npian jonkun.\"\n\n\"Minä lähden hänen kanssaan\", sanoi herra Pickwick. \"Olette kunnon\nmies, Pickwick\", sanoi isäntä tarttuen hänen käteensä. \"Emma, anna\nherra Pickwickille huivi kaulan ympärille, pidä kiirettä!... Pitäkää\nhuolta isoäidistä, tytöt, hän on pyörtynyt! No, niin, oletteko valmis?\"\n\nKun herra Pickwickin suu ja leuka oli nopeasti verhottu suureen\nhuiviin, hattu pantu hänen päähänsä ja päällystakki heitetty hänen\nkäsivarrelleen, hän vastasi myöntävästi. He hyppäsivät kieseihin.\n\n\"Anna mennä, Tom!\" huusi isäntä, ja he lähtivät pitkin ahdasta kujaa\ntäristen sinne tänne raiteissa ja törmäillen pensasaitaan molemmin\npuolin, joka hetki vaarassa mennä kappaleiksi.\n\n\"Kuinka paljon he ovat edellä?\" huusi herra Wardle, kun he ajoivat\n'Sinisen Leijonan' oven eteen, jonka luo oli kerääntynyt pieni\nihmisryhmä, vaikka olikin myöhäistä.\n\n\"Ei enempää kuin kolmeneljännestuntia\", vastasi joku joukosta.\n\n\"Heti vaunut ja nelivaljakko. Pankaa kiesit myöhemmin suojaan.\"\n\n\"Pitäkää kiirettä, pojat!\" huusi majatalon hoitaja. \"Kärryt\nnelivaljakon eteen, kiireesti, jalat alle!\"\n\nTallirengit ja pojat kiitivät pois. Lyhdyt loimottivat miesten\njuoksennellessa sinne tänne, hevosten kaviot kopisivat pihan\nepätasaisella kivityksellä, kärryt jyrisivät, kun ne vedettiin ulos\nvajasta, ja kaikkialla oli melua ja liikettä.\n\n\"No, saadaanko nuo vaunut tänä iltana?\" huusi Wardle.\n\n\"Tulevat juuri pihan poikki, herra\", vastasi tallirenki.\n\nJa niin ne tulivatkin. Hevoset aisoihin, kyytimiehet, matkustajat\nsisään.\n\n\"Muistakaa, seitsemän mailin kyytiväli vähemmässä kuin puolessa\ntunnissa!\" huusi herra Wardle.\n\n\"Antaa mennä!\"\n\nKyytimiehet käyttivät kannuksia ja ruoskaa, tarjoilijat huusivat,\nrengit hurrasivat, ja herrat kiitivät matkaan nopeasti, hurjaa kyytiä.\n\n\"Kaunis tilanne!\" tuumi herra Pickwick, kun hänellä oli ollut\naikaa miettiä hetkinen. \"Kauniissa asemassa on nyt Pickwick-kerhon\npuheenjohtaja. Kosteat vaunut, vieraat hevoset, viisitoista mailia\ntunnissa, ja kello on kaksitoista yöllä.\"\n\nEnsimmäisten kolmen, neljän mailin aikana ei kumpikaan herroista\npuhunut sanaakaan, sillä molemmat olivat liiaksi syventyneet omiin\najatuksiinsa lausuakseen mietteitään toisilleen. Mutta kun he olivat\njättäneet niin paljon matkaa taakseen ja lämminneet hevoset alkoivat\nravata oikein oivallisesti, liikunnan nopeus virkisti herra Pickwickiä\nsiinä määrin, ettei hän enää voinut pysyä mykkänä.\n\n\"Saammehan varmasti kiinni heidät\", sanoi hän.\n\n\"Toivottavasti\", vastasi hänen toverinsa.\n\n\"Kaunis yö\", sanoi herra Pickwick katsellen kuuta, joka paistoi\nkirkkaasti.\n\n\"Sitä pahempi\", vastasi Wardle, \"sillä he ovat voineet käyttää\nhyväkseen kuutamoa saadakseen meistä etumatkaa, kun me taas pian\nmenetämme sen. Se laskee jo tunnin kuluttua.\"\n\n\"Mutta eikö tällaista vauhtia ajaminen pimeässä ole jokseenkin\nepämiellyttävää?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"Niin taitaa olla\", vastasi hänen toverinsa yksikantaan.\n\nHerra Pickwickin satunnainen innostus alkoi jo hiukan laimeta,\nkun hän ajatteli retken varjopuolia ja vaaroja, joihin hän niin\najattelemattomasti oli antautunut. Näistä mietteistä hänet herätti\netumaisen hevosen selässä ratsastavan kyytimiehen kovaääninen huuto:\n\n\"Hoi, hoi, hoi\", huusi tämä.\n\n\"Hoi, hoi, hoi\", jatkoi toinen.\n\n\"Hoi, hoi, hoi\", huusi vanha Wardle itsekin hyvin virkeästi pää ja\npuoli ruumista ulkona vaunujen ikkunasta.\n\n\"Hoi, hoi, hoi\", huusi herra Pickwickkin tarttuen huudon tahtiin,\nvaikk'ei hänellä ollut pienintäkään aavistusta sen tarkoituksesta tai\npäämäärästä. Kaikkien neljän hoilottaessa vaunut pysähtyivät.\n\n\"Mikä hätänä?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"Tässä on sulkupuomi\", selitti vanha Wardle. \"Saamme kuulla jotakin\npakolaisista.\"\n\nViiden minuutin kuluttua, jotka olivat menneet yhtämittaiseen\nkolkuttamiseen ja huutamiseen, ilmestyi veräjänvartijan talosta vanha\nmies vain paita ja housut yllään ja aukaisi puomin.\n\n\"Kuinka kauan sitten kyytivaunut menivät tästä ohi?\" kysyi herra Wardle.\n\n\"Kuinka kauanko sitten?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Enpä osaa oikein sanoa. Ei siitä pitkää aikaa ole, eikä lyhyttäkään,\nehkä juuri keskivälillä.\"\n\n\"Onko tästä yleensä mennyt mitään kiesejä?\"\n\n\"Kyllä, kyllä ne tästä menivät.\"\n\n\"Kuinka kauan sitten, ystäväni\", ryhtyi herra Pickwick välittämään,\n\"tuntiko?\"\n\n\"Luulenpa, että tunti\", vastasi mies.\n\n\"Vai kaksi tuntia?\" kysyi sivuhevosen ohjaaja.\n\n\"Saattaapa olla niinkin\", vastasi vanhus epäröivästi.\n\n\"Antaa mennä eteenpäin, pojat\", huusi kiivas vanha herra. \"Ei toimita\nmenettää aikaa sen vanhan hölmön takia.\"\n\n\"Vai hölmö\", toisti ukko seisoessaan irvistellen keskellä tietä\npuoleksi suljetun puominsa ääressä ja katsellen vaunuja, jotka\nvähitellen hävisivät välimatkan kasvaessa. \"Eipä sentään ihan hölmöjä\nolla! Menetit kymmenen minuuttia tässä ja sait mennä yhtä viisaana\nkuin tulitkin. Jos jokainen mies kyytivälillä on ansainnut guinean\npuoleksikaan niin kunniallisesti kuin minä, niin etpä saavuta toisia\nvaunuja tällä puolen Mikkelin päivän, mokomakin vanha möhömaha!\" Ja\nvielä kerran leveästi irvistellen ukko sulki puomin, palasi koppiinsa\nja löi oven kiinni jälkeensä.\n\nSillä välin kiesit jatkoivat matkaansa kyytivälin loppua kohti vauhdin\nvähääkään hiljenemättä. Kuten herra Wardle oli sanonut, laski kuu\nnopeasti, raskaat, tummat pilviröykkiöt, jotka olivat vähitellen\nalkaneet levitä taivaalle, kokoontuivat nyt yhteen kasaan heidän\nyläpuolelleen, ja suuret sadepisarat, jotka aina silloin tällöin\nrapsahtelivat vaunujen ikkunoihin, tuntuivat varoittavan kulkijoita\nmyrskyisen yön lähestymisestä. Tuulikin puhalsi suoraan vastaan,\nkiiti hurjina puuskina kapeaa tietä pitkin ja ulvoi kaameasti tietä\nreunustavien puitten latvuksissa. Pickwick kietoi päällystakkinsa\ntiukemmin ympärilleen, painautui mukavammin vaununnurkkaan ja vaipui\nsyvään uneen, josta hänet herättivät vasta ajopelien pysähtyminen,\ntallirengin kellon ääni ja kova huuto: \"Hevosia heti paikalla!\"\n\nTässä syntyi toinen viivytys. Kyytimiehet nukkuivat niin salaperäisen\nsikeässä unessa, että tarvittiin viisi minuuttia henkeä kohden, ennen\nkuin heidät saatiin hereille. Tallirenki oli jollakin ihmeellisellä\ntavalla hävittänyt tallin avaimen, ja vielä kun se löydettiinkin, pani\nkaksi uneliasta auttajaa hevosille väärät valjaat, niin että koko\nvaljastuspuuha oli aloitettava uudelleen. Jos herra Pickwick olisi\nollut yksin, olisivat nämä monenlaiset esteet tehneet kerta kaikkiaan\nlopun takaa-ajosta, mutta ukko Wardlea ei lannistettu niin helpolla.\nHän auttoi kaikessa niin innokkaan hyväntahtoisesti — tuupaten tuota\nmiestä, työntäen tätä, kiristi soikea tuolla, sitoi solmun täällä —\nniin että vaunut olivat valmiit paljon lyhyemmässä ajassa kuin niin\nmonissa vaikeuksissa olisi kohtuuden nimessä voinut odottaa.\n\nHe jatkoivat nyt matkaansa, mutta heidän toiveensa eivät olleet\nsuinkaan millään lailla rohkaisevia. Kyytiväli oli viisitoista\nmailia, yö pimeä, tuuli ankarasti ja satoi kuin kaatamalla. Ei ollut\nmahdollista kulkea nopeasti niin moninaisten esteiden pidätellessä.\nKello oli jo yksi, ja kesti melkein kaksi tuntia, ennen kuin he\npääsivät kyytivälin päähän. Täällä ilmestyi heidän eteensä kuitenkin\nesine, joka taas sytytti heidän toiveensa ja elähdytti heidän\nlannistunutta rohkeuttaan.\n\n\"Milloin nuo vaunut saapuivat?\" huusi vanha Wardle hypäten ajopeleistä\nmaahan ja osoittaen toisia, loan ja kuran peittämiä, jotka seisoivat\nkujalla.\n\n\"Tuskin neljännestunti sitten, herra\", vastasi tallirenki, jolle\nkysymys oli tehty.\n\n\"Herra ja nainen?\" tiedusteli Wardle hengityksen melkein pysähtyessä\njännityksestä.\n\n\"Niin juuri.\"\n\n\"Pitkä herra... hännystakissa... jalat... hontelo ruumis?\"\n\n\"Niin, herra.\"\n\n\"Vanhahko nainen, laihat kasvot, pelkkää luuta ja nahkaa, niinkö?\"\n\n\"Aivan niin, herra.\"\n\n\"Taivasten tekijä, se on se pariskunta, Pickwick!\" huudahti vanha herra.\n\n\"He olisivat olleet täällä aikaisemmin\", selitti tallirenki, \"mutta\nrahje oli katkennut.\"\n\n\"Ne ne ovat\", innostui Wardle, \"niin ovat, helkkari vieköön! Heti\nvaunut ja nelivaljakko. Saamme heidät kiinni, ennen kuin he ehtivät\nseuraavaan majataloon. Punta juomarahaa, pojat! Pitäkää kiirettä,\nheilukaa vikkelään, juuri sillä lailla!\"\n\nTällaisia kehoituksia huudellen vanha herra kiiti edestakaisin pihalla\nja hyppeli sinne tänne sellaisen kiihkon vallassa, että se tarttui\nherra Pickwickiinkin. Samaisen vaikutuksen alaisena tämä herra\nsotkeutui perin pahasti valjaisiin ja sekoitti koko valjastuspuuhan\nmitä hämmästyttävimmin siinä lujassa uskossa, että hän muka\nhuomattavasti joudutti valmistuksia.\n\n\"Hypätkää vaunuihin! Hypätkää vaunuihin!\" huusi ukko Wardle kiiveten\najopeleihin, nostaen astuimen ylös ja paiskaten oven kiinni jäljessään.\n\"Tulkaa tänne! Kiireesti, kiireesti!\"\n\nJa ennen kuin herra Pickwick oikein tiesi, mitä oli tekeillä, hän\nhuomasi, että vanhan herran tempaus ja tallirengin tuuppaus oli\ntyöntänyt hänet sisään toisesta ovesta, ja niin he taas lähtivät.\n\n\"Jopa taas ollaan liikkeellä\", sanoi vanha herra innoissaan. Ja\nliikkeellä he olivatkin, kuten herra Pickwickille todistivat alituiset\ntörmäykset joko vaunujen puuosiin tai vieressä olevaan seuralaiseen.\n\n\"Pää pystyyn!\" sanoi reipas, vanha Wardle, kun herra Pickwick taas pää\nedellä syöksyi hänen laajoihin liiveihinsä.\n\n\"En ikinä ole kokenut tällaista tärinää\", sanoi herra Pickwick.\n\n\"Välipä sillä\", vastasi hänen toverinsa, \"se on pian lopussa.\nPysytelkää vain vakavana.\"\n\nHerra Pickwick painautui nurkkaansa niin lujasti kuin suinkin saattoi,\nja rattaat kiitivät eteenpäin nopeammin kuin milloinkaan.\n\nKun he tällä tavoin olivat matkanneet kolmisen mailia, vetäisi herra\nWardle, joka oli parin, kolmen minuutin ajan katsellut ulos ikkunasta,\nsisään kurasta täplikkäät kasvonsa ja huudahti henkeä salpaavan\ninnoissaan:\n\n\"Tuolla ne ovat!\"\n\nHerra Pickwickkin pisti päänsä ikkunasta ulos. Niin juuri. Lyhyen\nmatkan päässä heidän edessään oli nelivaljakko, joka kiiti eteenpäin\ntäyttä laukkaa.\n\n\"Eteenpäin, eteenpäin!\" vanha herra melkein kirkui. \"Kaksi puntaa\nmieheen, pojat! Älkää antako niiden voittaa meitä! Seuratkaa,\nseuratkaa!\"\n\nEdelläkulkevien vaunujen hevoset laukkasivat minkä kavioista lähti, ja\nherra Wardlen hevoset panivat parastaan niiden perässä.\n\n\"Näen hänen päänsä\", huudahti kiivasluontoinen vanha herra. \"Saakeli\nsoikoon, näen hänen päänsä!\"\n\n\"Minäkin näen\", sanoi herra Pickwick. \"Hän se on.\"\n\nHerra Pickwick ei ollut erehtynyt. Herra Jinglen kasvot, jotka olivat\nyltäänsä pyörien roiskuttaman lian tahraamat, olivat selvästi näkyvissä\nvaunujen ikkunassa, ja hänen kätensä liikkeet, kun hän hurjasti\nheilutti niitä kyytimiehiä kohti, osoittivat, että hän kehoitti heitä\nyhä kovempiin ponnistuksiin.\n\nJännitys oli ankara. Pellot, puut ja pensasaidat näyttivät kiitävän\nheidän ohitseen pyörretuulen vauhtia, niin kiivasta oli kulku. He\nolivat jo aivan edellisten vaunujen rinnalla. Jinglen ääni kuului jo\nselvästi pyörien jytinänkin läpi, kun hän kiihoitti kyytimiehiään. Ukko\nWardle oikein kuohui raivoaan ja kiivauttaan. Hän päästeli \"roistoja\nja ryöväreitä\" tusinoittain, puristi kätensä nyrkkiin ja heristeli\nsitä ilmeikkäästi vihansa kohteelle, mutta Jingle vain hymyili\nhalveksivasti ja vastasi hänen uhkauksiinsa riemuhuudoin, kun hänen\nhevosensa kannusten ja ruoskan tehostetun käytön voimasta porhalsivat\nyhä nopeampaan laukkaan ja jättivät seuraajat jälkeensä.\n\nHerra Pickwick oli juuri vetänyt päänsä sisään ja huutamisesta väsynyt\nherra Wardle oli tehnyt samoin, kun peloittava jysähdys singotti heidät\neteenpäin vaunujen etuosaa kohti. Seurasi ilkeä nytkähdys, äänekäs\nrasahdus: pyörä irtausi akselista, vieri pois, ja vaunut kaatuivat.\n\nMuutaman sekunnin kestäneen ällistyksen ja sekaannuksen jälkeen,\njolloin ei kuulunut mitään muuta kuin hevosten puuskutusta ja\nsärkyvän lasin kilinää, herra Pickwick tunsi, että hänet voimakkaasti\nvedettiin esiin vaunujen raunioista, ja heti kun hän oli taas päässyt\njaloilleen ja saanut päänsä esiin päällystakkinsa liepeiden alta, jotka\noleellisesti estivät häntä käyttämästä näköelimiään, hänen silmiensä\neteen avautui onnettomuus koko täydellisyydessään.\n\nVanha herra Wardle seisoi hänen vieressään hatuttomin päin ja vaatteet\nrepeytyneinä useista kohdin, ja vaununkappaleita oli huiskin haiskin\nheidän jaloissaan. Ajomiehet, joiden oli onnistunut katkaista hihnat,\nseisoivat hevosten päitten kohdalla loan tuntemattomiksi tahrimina ja\nvaatteet epäjärjestyksessä ankaran ratsastuksen jälkeen. Noin sadan\nkyynärän päässä näkyivät toiset vaunut, jotka olivat pysähtyneet\nkuullessaan heidän kaatumisensa rytinän. Sen kyytimiehet, molempien\nkasvot leveässä irvistyksessä, katselivat kilpailijoitaan hevostensa\nselästä, ja herra Jingle silmäili vaunun hylkyä silminnähtävästi\ntyytyväisenä omiensa ikkunasta. Päivä oli juuri valkenemassa ja koko\nkohtaus näkyi selväpiirteisenä aamun harmaassa valossa.\n\n\"Hohoi!\" huusi häpeämätön Jingle. \"Ei kukaan vahingoittunut?...\nVanhahkoja herroja... koko lailla painoa... vaarallista hommaa... kovin\nvaarallista!\"\n\n\"Te olette roisto!\" ärjyi Wardle.\n\n\"Ha haa\", nauroi Jingle vastaan ja lisäsi sitten viekkaasti silmää\niskien ja viitaten peukalollaan vaunun sisäosaan: \"Hän voi oikein\nhyvin... sanoo terveisiä... pyytää, ettette vaivautuisi... Parhaat\nterveiset Tuppylle... Ettekö halua nousta seisomaan taakse? Antaa\nmennä.\"\n\nKyytimiehet suoristautuivat satulassa, ja vaunut ratisivat tiehensä.\nHerra Jingle huiskutti ivallisesti valkoista nenäliinaa vaunujen\nikkunasta.\n\nEi mikään koko seikkailussa, ei edes rattaiden kaatuminenkaan, ollut\nhäirinnyt herra Pickwickin mielentilan tyyntä ja rauhallista juoksua.\nMutta tuo halpamaisuus, että ensin lainaa rahaa hänen uskolliselta\nseuralaiseltaan ja sitten lyhentää hänen nimensä Tuppyksi, oli enemmän\nkuin hän jaksoi kärsivällisesti sietää. Hän veti syvään henkeä ja\nkarahti punaiseksi aina silmälasiensa kehyksiä myöten, kun hän sanoi\nhitaasti ja painokkaasti:\n\n\"Jos vielä kerrankin tapaan tuon miehen, niin...\"\n\n\"Hyvä, hyvä\", keskeytti herra Wardle, \"tuo kaikki on kyllä oivallista,\nmutta sillä välin kuin me seisomme tässä, he ehtivät hankkia naimaluvan\nja vihityttää itsensä Lontoossa.\"\n\nHerra Pickwick pysyi vaiti, pisti kostonhimonsa pulloon ja korkin\nsuulle.\n\n\"Kuinka pitkälti on seuraavaan majataloon?\" kysyi Wardle eräältä\nkyytimieheltä.\n\n\"Kuusi mailia, eikö niin, Tom?\"\n\n\"Pikemmin vähän enemmän.\"\n\n\"Pikemmin vähän enemmän kuin kuusi, herra.\"\n\n\"Sille ei mahda mitään\", sanoi Wardle, \"meidän on käveltävä tuo matka,\nPickwick!\"\n\n\"Minkäs sille voi\", vastasi tuo todella suuri mies.\n\nLähetettyään sitten toisen kyytimiehen ratsastamaan takaisin ja\nhankkimaan uudet vaunut ja hevosia ja jätettyään toisen paikalle\npitämään huolta särkyneistä, herrat Pickwick ja Wardle lähtivät\nmiehekkäästi kävelemään eteenpäin sidottuaan ensin huivinsa kaulan\nympäri ja painettuaan hattunsa syvälle päähän suojellakseen sen kuin\nvoivat itseään siltä vedenpaisumukselta, jonka sade taas lyhyen tauon\njälkeen raskaana lähetti heidän niskaansa.\n\n\n\n\n10. luku\n\nPOISTAA KAIKKI EPÄILYKSET (MIKÄLI NIITÄ KENELLÄKÄÄN ON OLLUT) HERRA\nJINGLEN LUONTEEN VILPITTÖMYYDESTÄ.\n\n\nLontoossa on useita vanhoja majataloja, jotka olivat kuuluisien\npostivaunulinjojen pääasemia niihin aikoihin, jolloin vaunut\nsuorittivat matkansa vakavammalla ja juhlallisemmalla tavalla\nkuin nykyään, mutta jotka nyt ovat alentuneet melkeinpä vain\nmaaseutuvaunujen odotus- ja lipunmyyntipaikoiksi. Lukija hakisi\nturhaan näitä vanhoja majataloja niiden \"Kultaristien\" ja \"Härkien\"\nja \"Koirien\" joukosta, jotka nyt kohottelevat komeita päätyjään\nLontoon parannettujen katujen varsilla. Jos hän haluaa löytää jonkin\ntällaisen vanhan paikan, hänen on ohjattava askeleensa kaupungin\ntuntemattomimpiin osiin, ja siellä, jossakin kaukaisessa nurkassa,\nhän vielä voi keksiä jonkun niistä törröttämässä jonkinmoisen jörön\nitsepäisyyden voimalla uudisrakennusten paljouden keskellä.\n\nVarsinkin Southwarkissa on vielä puolisen tusinaa noita vanhoja\nmajataloja, jotka ovat säilyttäneet ulkonaiset piirteensä\nmuuttumattomina ja jotka ovat samalla säilyneet julkisten parannusten\nraivolta ja yksityisen keinottelun tunkeilulta. Ne ovat isoja,\nrappeutuneita, omituisia, vanhoja taloja, joissa on parvekkeita ja\nkäytäviä ja portaita, kyllin tilavia ja kyllin vanhanaikaisia antamaan\naineksia satoihin kummitusjuttuihin, jos joskus joutuisimme niin\nsurkeaan asemaan, että meidän olisi pakko sepittää sellaisia tai jos\nmaailma pysyisi pystyssä niin kauan, että olisi mahdollista käydä läpi\nnuo lukemattomat, totuudenmukaiset kertomukset, joita liittyy vanhaan\nLondon Bridgeen ja sen lähimmän Surreyn puoleiseen naapuristoon.\n\nErään tällaisen majatalon — ei minkään vähemmän kuuluisan kuin\n\"Valkoisen Kauriin\" pihalla, — puuhaili mies innokkaasti puhdistellen\nlikaa kenkäparista varhain edellisessä luvussa kerrottujen tapahtumien\njälkeisenä aamuna. Hänellä oli leveäraitaiset liivit, joissa oli mustat\nkalikoo-hihat ja siniset lasinapit, vaalean ruskeat polvihousut ja\nsäärykset. Kirkkaan punainen huivi oli höllästi miten kuten kietaistu\nkaulaan ja vanha valkoinen hattu huolimattomasti kallellaan päässä.\nHänen edessään oli kaksi kenkäläjää: toiset kiilloitettuja, toiset\nkuraisia, ja joka kerran, kun hän lisäsi puhdistettujen lukua, hän\nkeskeytti työnsä ja katseli ilmeisesti tyydytyksekseen sen tuloksia.\n\nPihalla ei näkynyt jälkeäkään siitä kiireestä ja hyörinästä, joka\nyleensä kuuluu suuren majatalon tunnusmerkkeihin. Kolmet tai neljät\ntavaravaunut, jokaisessa niin korkea tavaraläjä leveän suojuskankaan\nalla, että se olisi ulottunut tavallisen talon toisen kerroksen\nikkunoihin, oli pantu suojaan laajan katoksen alle, joka ulottui\npihan toisen reunan yli, kun taas toiset vaunut, joiden luultavasti\noli määrä aloittaa matkansa samana aamuna, oli vedetty avoimelle\npihalle. Kaksinkertainen rivi makuuhuoneen-parvekkeita, joissa oli\nvanhat, kömpelöt ristikot, kulki pitkin epäsäännöllisen aukean kahta\nsivua, ja vastaava määrä kelloja, joita suojelivat sateelta pienet\nteräväharjaiset katokset, riippui oven yllä, joka vei baariin ja\nkahvilahuoneeseen. Parit, kolmet rattaat ja kaksipyöräiset kiesit\noli vedetty erillisten pienten suojusten ja sadekattojen alle; ja\nvaunuhevosen satunnainen raskas polkaisu tai ketjun räminä pihan\ntuonnimmaisessa päässä ilmaisi jokaiselle, joka välitti siitä\ntiedosta, että talli oli sillä suunnalla. Kun vielä lisäämme, että\neräitä puseropukuisia poikia makasi unessa olkikuvot aluksina\nraskailla kääryillä, villasäkeillä tai muilla tavaroilla, joita oli\nhajallaan siellä täällä, olemme niin täydellisesti kuin tarve vaatii\nkuvailleet \"Valkoisen Kauriin\" majatalon pihan High Streetin varrella,\nSouthwarkissa, tänä erikoisena kyseenalaisena aamuna.\n\nKellon kimeästi soidessa ilmestyi ripeä siivoojatar ylemmälle\nmakuuhuoneitten käytävälle ja kolkutettuaan erääseen oveen ja kuultuaan\nvastauksen sisältä huusi kaiteen yli:\n\n\"Sam!\"\n\n\"Hoi!\" vastasi valkohattuinen mies.\n\n\"Numero kaksikymmentä pyytää kenkiään.\"\n\n\"Kysy numerolta, haluaako se ne heti vai odottaako, kunnes saa!\" kuului\nvastaus.\n\n\"Älä hupsuttele!\" sanoi tyttö suostuttelevasti, \"herra tahtoo kenkänsä\nheti.\"\n\n\"Niin, kyllähän sinun kanssasi kestiin lähtisi\", sanoi kenkien\npuhdistaja. \"Katseles näitä kenkiä — niitä on yksitoista paria, ja\nsitten yksi pariton, joka kuuluu numero kuuden puujalkaiselle. Nuo\nyks'toista paria pitäisi olla valmiina puoli yhdeksäksi ja pariton\nyhdeksäksi. Kukas on numero kaksikymmentä kaksi, jotta paiskaisi kaikki\nmuut syrjään? Ei! ei! Järjestys se olla pitää, sanoi pyöveli, kun\nripusti miehiä riippumaan. Valitan, herra, että saatte odottaa, mutta\nolen kohta valmis palvelemaan teitä.\"\n\nNäin sanottuaan valkohattuinen mies rupesi entistä innokkaammin\nhankaamaan kaulussaapasta.\n\nTaas kuului kimeä helähdys, ja \"Valkean Kauriin\" puuhakas emäntä\nnäyttäytyi vastapäisellä käytävällä.\n\n\"Sam\", huusi emäntä. \"Missä se laiska lurjus on? Hoi, Sam! Siinähän\nsinä olet. Miksi et vastaa?\"\n\n\"Eihän passannut vastata, kun te puhuitte\", virkkoi Sam jurosti.\n\n\"Puhdista heti nämä kengät numero seitsemälletoista ja vie ne\nyksityishuoneeseen numero viisi ensimmäiseen kerrokseen.\"\n\nEmäntä heitti pihalle naisen kengät ja kiiruhti tiehensä.\n\n\"Numero viisi\", tuumi Sam ottaen liitupalan taskustaan ja piirtäen\nmuistiin määräpaikan pohjiin. \"Naisen kengät ja yksityishuone. Ei kai\nhän tullut vankkureissa?\"\n\n\"Hän tuli aikaisin tänä aamuna\", sanoi tyttö, joka yhä nojasi\nkaiteeseen, \"vuokravaunuissa, erään herran kanssa. Se herra juuri\ntahtoo kenkiään, ja sinun on paras laittaa ne valmiiksi, ettäs tiedät.\"\n\n\"Miksi et sanonut sitä ennemmin?\" tuumi Sam kovin harmissaan siepaten\nkyseessä olevat kengät edestään röykkiöstä. \"Minusta hän näytti\nkaikesta päättäen ihan tavalliselta kymmenenpennin herralta. Yksityinen\nhuone ja vielä rouvakin! Jos hän on vähääkään herrasmiehen sorttinen,\nniin shillinki ja päivä, asiallakäynnit tietenkin erikseen.\"\n\nTämän innoittavan ajatuksen kannustamana herra Samuel harjasi nyt niin\nsydämensä pohjasta, että muutaman minuutin kuluttua sekä saappaat\nettä kengät niin kiiltävinä, että ne olisivat herättäneet kateutta\nystävällisen herran Warrenin sielussa, — sillä \"Valkoisessa Kauriissa\"\nkäytettiin vain Day & Martinin saapasrasvaa — olivat saapuneet numero\nviiden ovelle. \"Sisään\", vastasi miehen ääni Samin kolkutukseen. Sam\nteki parhaan kumarruksensa ja astui aamiaispöydässä istuvan herran\nja naisen näköpiiriin. Asetettuaan huolellisesti herran kengät hänen\njalkojensa oikealle ja vasemmalle puolen ja naisen kengät samoin\nvastaavalle paikalle hän perääntyi ovea kohden.\n\n\"Kuulkaahan, kiilloittaja!\" sanoi herra.\n\n\"Mitä haluatte\", sanoi Sam sulkien oven ja pitäen kättään rivassa.\n\n\"Tiedättekö — mikä se nyt onkaan — Doktors’ Commons?\"\n\n\"Tiedän kyllä, herra.\"\n\n\"Missä se on?\"\n\n\"Paavalin kirkkotarhan luona. Matala porttikäytävä kadun puolella,\nkirjakauppias toisessa kulmassa, hotelli toisessa ja keskellä kaksi\nmiestä, jotka vaanivat naimaluvan hakijoita.\"\n\n\"Vaanivat naimaluvan hakijoita!\" ihmetteli herra.\n\n\"Vaanivat naimaluvan hakijoita\", toisti Sam. \"Kaksi vekkulia, joilla on\nvalkoinen esiliina — nostavat hattua, kun astutte sisään. 'Naimalupaako\ntarvis? Naimalupaako?' Omituista joukkoa ne ovat, ja heidän isäntänsä\nmyös, herra. Old Baileyn asianajajia, ihan vissiin.\"\n\n\"Mitä ne tekevät?\" kysyi herra.\n\n\"Mitäkö tekevät! Nähkääs, herra, se ei ole vielä kaikkein hulluinta.\nNe ajavat vanhojen herrojen nuppiin tuumia, joista nämä eivät olisi\nuneksineetkaan. Isäni on ajuri. Hän oli leskimies ja eri lihava — ihan\nhurjan lihava. Hänen muijansa kuoli ja jätti hänelle neljäsataa puntaa.\nHän menee Commonsiin tapaamaan notaaria ja nostamaan pennoset. Hyvin\nkomeana, kaulussaappaat jalassa, kukka napinlävessä, leveälierinen\nsilkkihattu, vihreä kaulahuivi, ihan täysi herra. Menee portista\ntuumien, mihin rahansa kiinnittäisi. Vaanija tulee vastaan, nostaa\nhattua: 'Lupakirja, herra, lupakirja?' — 'Mikä se on?' kysyy isä. 'Ka,\nlupakirja, herra', sanoo toinen. — 'Mikä se lupakirja on?' sanoo isä. —\n'Naimalupa', sanoo vaanija. — 'Juokse järveen', sanoo isä. 'Mitäs minä\nsillä?' — 'Luulin teidän tarvitsevan', sanoo vaanija. Isä seisahtuu ja\ntuumii pikkusen. — 'Ei', sanoo hän sitten. 'Olen liian vanha ja monta\ntuumaa liian paksu'. — 'Ette yhtään', sanoo toinen. — 'Äläs luule',\ntuumaa isä. — 'Varmasti ette', vakuuttaa kärkkyjä. 'Viime maanantaina\nnaitimme teitä kahta vertaa paksumman.' — 'Tosiaanko?' kysyy isä.\n— 'Ihan vissisti naitimme', sanoo vaanija. 'Te olette vauva hänen\nrinnallaan. Tätä tietä, herra! 'Tätä tietä'. — Ja niin isä marssi sen\nperässä kuin kesy apina posetiivin jäljessä, pieneen virastoon, jossa\ntoinen veitikka istui likaisten paperien keskellä koettaen uskotella,\nettä hänellä oli kiire. 'Olkaa hyvä, istukaa, kunnes kirjoitan luvan',\nsanoo kirjuri. — 'Suurkiitos, herra', tuumaa isä, ja hän istuutuu ja\ntöllistelee silmät pullollaan ja suu ammollaan nimiä seinälaatikoista.\n'Mikä on nimenne?' kysyy kirjuri. — 'Tony Weller', vastaa isä. —\n'Mistä seurakunnasta?' kysyy kirjuri. — 'Belle Savage', sanoo isä,\nsillä siihen majataloon hänen oli tapana pysähtyä, eikä hän tiennyt\nmitään seurakunnasta. 'Ja mikä on naisen nimi?' kysyy kirjuri. Isä on\nkuin ukkosen lyömä. 'Helkkaristako minä sen tietäisin', sanoo hän. —\n'Ettekö tiedä?' kysyy kirjuri. — 'En sen enempää kuin te', selittää\nisä, 'mutta eikös sitä voi panna sinne jälkeenpäin?' — 'Ei mitenkään',\nsanoo kirjuri. — 'No hyvä', sanoo isä-, tuumattuaan vähän. Pankaa sinne\nrouva Clarke.' — 'Mikä Clarke?' kysyy kirjuri kastaen kynän musteeseen.\n— 'No, Susan Clarke, osoite 'Granbyn Markiisi', Dorking', sanoo isä.\n'Hän ottaa minut, jos pyydän, se on varma. En ole milloinkaan sanonut\nhänelle mitään, mutta kyllä hän ottaa, — minä tiedän. Naimalupa\ntehtiin, ja leski tahtoi hänet, ja, mikä on vielä hullumpaa, leski on\nsaanut hänet nyt, enkä minä ole nähnyt yhtään noista neljästäsadasta\npunnasta, sen pahempi. Pyydän anteeksi, hyvä herra\", sanoi Tom\nlopetettuaan, \"mutta kun tuo onnettomuus pälkähtää päähäni, liikkuu\nkieleni kuin hyvin rasvattu työntökärryn pyörä.\"\n\nSanottuaan näin ja oltuaan hetken vaiti odottaen, tarvittaisiinko häntä\nvielä, Sam lähti huoneesta.\n\n\"Puoli yhdeksän... paras aika... heti liikkeelle\", sanoi herra, jota\nmeidän tuskin tarvinnee esitellä Jingleksi.\n\n\"Aika... mihin?\" kysyi ikäneitotäti.\n\n\"Naimalupa... rakkain enkeleistä... Ilmoittaa papille... sanot minua\nomaksesi huomenna\", selitti herra Jingle, kun hän puristi tädin kättä.\n\n\"Naimalupa!\" sanoi Rachel punastuen.\n\n\"Naimalupa\", toisti Jingle.\n\n    \"Kiireesti kimppuun naimaluvan\n    ja sitten tänne takaisin.\"\n\n\"Kuinka sukkela sinä olet\", sanoi Rachel.\n\n\"Sukkela... Mitäs sitten hetket, päivät, viikot, vuodet, kun ollaan\nyhdessä... kiitävät... lentävät... syöksyvät... haihtuvat...\nhöyrykone... tuhat hevosvoimaa... ei mitään tähän verrattuina.\"....\n\n\"Em... emmekö voi vihityttää itseämme ennen kuin huomisaamuna?\" kysyi\nRachel.\n\n\"Mahdotonta... ei käy päinsä... kuulutus kirkossa... lupakirja\ntänään... häät huomenna.\"\n\n\"Minua niin peloittaa, että veljeni löytää meidät\", sanoi Rachel.\n\n\"Löytää... roskaa!... Liian pahasti tärähtänyt kaatuessaan... sitä\npaitsi... suurta varovaisuutta... Jätimme kyytihevoset... kävelimme\neteenpäin... otimme ajurin... tulimme Southwarkiin... Viimeinen paikka\nmaailmassa, jonne hän silmäisi... Ha, haa... mainio keksintö, ihan\nmainio!\"\n\n\"Älä viivy kauan poissa\", sanoi ikäneito armaasti, kun Jingle pisti\nlerppareunaisen hatun päähänsä.\n\n\"Kauanko poissa sinun luotasi, julma tenhotar?\" ja herra Jingle hyppeli\nleikillisesti tädin luo, painoi siveän suudelman hänen huulilleen ja\ntanssi ulos ovesta.\n\n\"Rakas mies\", sanoi ikäneito, kun ovi oli sulkeutunut.\n\n\"Hassu vanhapiika\", sanoi Jingle kulkiessaan eteisen läpi.\n\nOn tuskallista jäädä ajattelemaan sukukuntamme uskottomuutta, sen\nvuoksi emme haluakaan seurata pitemmälti Jinglen ajatuksenjuoksua,\nkun hän ohjasi askeleensa Doktors' Commonsiin. Tarkoitukseemme\nriittänee, kun sanomme, että hän vältettyään valkeaesiliinaisten\nlohikäärmeiden viettelykset, jotka vartioivat tuon loihditun paikan\novea, saapui täysin hengissä pastorinkansliaan ja hankittuaan sieltä\nhyvin imartelevan pergamenttikirjeen Canterburyn arkkipiispalta \"hänen\nuskolliselle ja rakastetulle Alfred G. Jinglelleen ja Rachel Wardlelle,\ntervehtien\" pisti huolellisesti salaperäisen paperin taskuunsa ja\nohjasi taas riemumielin askeleensa Southwarkia kohti.\n\nHän oli par'aikaa matkalla \"Valkoiseen Kauriiseen\", kun pihalle\nilmestyi kaksi paksua ja yksi hoikka herra ja alkoi katsella\nympärilleen hakien jotakuta asiantuntevaa henkilöä, jolle he olisivat\nvoineet esittää muutamia kysymyksiä. Herra Samuel Weller sattui sillä\nhetkellä puuhaamaan punasuisen saapasparin kimpussa, jotka olivat erään\nmaamiehen mieskohtaista omaisuutta ja joiden omistaja parastaikaa\nvirkistäysi yksinkertaisella aamiaisella: kahdella, kolmella naulalla\nkylmää häränlihaa ja kahdella tai kolmella portterituopilla, Soutwarkin\nmarkkinoitten rasituksista. Hoikka herra kääntyi siis suoraan Samin\npuoleen.\n\n\"Päivää, hyvä ystävä\", sanoi hoikka herra.\n\n\"Aha! Siinä on sellainen, joka pyytää tietoja ilmaiseksi\", ajatteli\nSam. \"Muuten se ei olisi niin hurjan ystävällinen heti paikalla.\" Mutta\nhän sanoi vain: \"Mitä herra tahtoo?\"\n\n\"Hyvä ystävä\", sanoi hoikka herra sovittavasti yskähtäen, \"onko teillä\ntätä nykyä paljon matkustavaisia? Paljon hommaa, vai mitä?\"\n\nSam katsahti kysyjää syrjäsilmällä. Tämä oli pieni, perin kuivettunut\nmies, jolla oli tummat, kokoonkäpertyneet kasvot, pienet, levottomat\nmustat silmät, jotka räpyttelivät ja liikahtelivat hänen pienen,\nkysyvän nenänsä molemmin puolin, ihan kuin ne alituisesti olisivat\nleikkineet piilosilla tämän elimen kanssa. Hän oli pukeutunut kokonaan\nmustiin ja hänen kenkänsä kiilsivät samalla tavalla kuin hänen\nsilmänsäkin; edelleen oli hänellä kapea, valkoinen kaulaliina ja puhdas\npaita, jossa oli nauharuusu. Kultaiset kellonvitjat koristeineen\nriippuivat hänen taskustaan. Hän piti mustia hansikkaitaan kädessään,\nja puhuessaan hän pisti ranteensa pukunsa hännysten alle kuin mies,\njoka on tottunut ratkaisemaan hyvinkin visaisia pulmia.\n\n\"Paljon hommaa vai?\" sanoi pieni mies.\n\n\"Riittäähän tuota, herra\", vastasi Sam. \"Emme aio tehdä konkurssia\nemmekä kokoa rikkauksiakaan. Syömme keitettyä lammasta ilman kaprista\nemmekä välitä piparjuuresta, kun saamme pihviä.\"\n\n\"Tepä näytte olevan aika koiranhammas\", sanoi pieni mies.\n\n\"Vanhinta veljeäni vaivasi se vika\", sanoi Sam. \"Se taitaa olla\ntarttuvaa; nukuimme samassa vuoteessa.\"\n\n\"Tämäpä on mielenkiintoinen vanha talo\", sanoi pieni mies katsellen\nympärilleen.\n\n\"Jos olisitte ilmoittanut tulostanne, olisimme korjauttaneet sen\",\nvirkkoi häkeltymätön Sam.\n\nPieni mies näytti joutuvan hiukan hämilleen näistä jatkuvista\nletkauksista, ja hänen ja kahden paksun herran välillä syntyi lyhyt\nneuvottelu. Sen päätyttyä pieni mies otti hyppysellisen nuuskaa\nsoikeasta hopearasiasta ja näytti aikovan aloittaa keskustelun\nuudelleen, kun toinen paksuista herroista, jolla hyväntahtoisen ilmeen\nohella oli nenällään kakkulat, puuttui asiaan.\n\n\"Asianlaita on sellainen\", sanoi hyväntahtoinen herra, \"että tämä\nystäväni tässä\" (hän osoitti toista paksua herraa) \"antaa teille puoli\nguineaa, jos haluatte vastata pariin kolmeen...\"\n\n\"No, no, hyvä herra, paras herra\", sanoi pieni mies. \"Sallikaa minun,\nhyvä herra... Ensimmäinen noudatettava periaate on tämä: Jos jätätte\nasian ammattimiehen käsiin, teidän ei pidä millään lailla puuttua asian\nkulkuun, vaan teidän tulee osoittaa hänelle ehdotonta luottamusta.\nTosiaankin, herra\" (tässä pieni mies kääntyi toisen paksun herran\npuoleen ja sanoi): \"olen unohtanut ystävänne nimen.\"\n\n\"Pickwick\", sanoi herra Wardle, sillä hän ei ollut kukaan muu kuin tuo\nhupainen henkilö.\n\n\"Ai niin, Pickwick, niin juuri herra Pickwick. Suokaa anteeksi, hyvä\nherra. Minun on hyvin mieluista saada teiltä jokin henkilökohtainen\nneuvo, _amicus curiaena_, mutta huomannette itsekin sopimattomaksi\npuuttua menettelyyni tässä tapauksessa, sellaisella _ad captandum_\nargumentilla kuten puolen guinean tarjoaminen. Se ei käy päinsä, hyvä\nherra, ei käy päinsä.\"\n\nJa pieni mies otti väitteensä vahvistukseksi hyppysellisen nuuskaa ja\nnäytti hyvin syvämietteiseltä.\n\n\"Ainoa toivomukseni oli\", sanoi herra Pickwick, \"saattaa tämä ikävä\nasia niin pikaiseen päätökseen kuin suinkin.\"\n\n\"Aivan oikein, aivan oikein\", sanoi pieni mies.\n\n\"Siinä tarkoituksessa\", jatkoi herra Pickwick, \"käytin keinoa, jonka\nihmistuntemukseni on osoittanut suotuisimmaksi kaikissa tapauksissa.\"\n\n\"Niin, niin\", sanoi pieni mies. \"Hyvä, oikein hyvä, tosiaankin. Mutta\nteidän olisi pitänyt ehdottaa sitä minulle. Hyvä herra, en saata uskoa,\nettette tietäisi, missä määrin tulee luottaa ammattimiehiin. Jos jokin\ntodistus on tässä asiassa tarpeen, hyvä herra, niin sallikaa minun\nviitata hyvin tunnettuun Barnwellin juttuun ja...\"\n\n\"Helkkariin George Barnwell!\" keskeytti Sam, joka oli pysynyt\nihmettelevänä kuuntelijana tämän lyhyen vuoropuhelun aikana. \"Jokainen\ntietää, minkälaatuinen hänen juttunsa oli, vaikka minun mielipiteeni\naina on ollut, ottakaa se huomioon, että se nuori vaimoihminen jouti\npaljon paremmin riippumaan kuin hän. Mutta viis' siitä! Tahdotte saada\nminut ottamaan puoli guineaa. Hyvä on, olen siihen halukas enkä osaa\nsanoa mitään kauniimpaa, vai mitä?\" (Herra Pickwick hymyili.) \"Seuraava\nkysymys on sitten: mitä piruja te minusta tahdotte, sanoi mies, kun\nnäki kummituksen?\"\n\n\"Tahtoisimme tietää...\" aloitti herra Wardle.\n\n\"Ei! ei! Hyvä herra, hyvä herra\", keskeytti puuhakas pieni mies.\n\nHerra Wardle kohotteli olkapäitään ja vaikeni.\n\n\"Tahtoisimme tietää\", sanoi pieni mies juhlallisesti, \"ja kysymme sitä\nteiltä, jottemme herättäisi epäluuloja tuolla sisällä, tahtoisimme\ntietää, ketä täällä nykyään on?\"\n\n\"Ketäkö täällä!\" virkkoi Sam, jonka ajatuksissa vieraita aina edusti\nse erikoinen heidän vaatetuksensa osa, joka joutui hänen suoranaisen\nhuolenpitonsa alaiseksi. \"Siellä on puujalka numero kuudessa,\npari hesseniläistä numero kolmessatoista, kaksi paria puolikenkiä\nvierashuoneessa, nämä punasuiset kamarissa tarjoiluhuoneen takana ja\nviisi paria muita kaulussaappaita kahvilassa.\"\n\n\"Eikö muita?\" kysyi pieni mies.\n\n\"Odottakaa vähän\", sanoi Sam muistin äkkiä kirkastuessa. \"Niin, siellä\non jokseenkin kulunut wellingtonilaiskenkäpari ja yhdet naistenkengät\nnumero viidessä.\"\n\n\"Minkälaiset kengät?\" kysyi Wardle kiireesti, joka, samoin kuin\nPickwick oli vaipunut ihmetykseen tämän merkillisen vieraskirjan\nääressä.\n\n\"Maalla tehdyt\", sanoi Sam.\n\n\"Tekijän nimi?\"\n\n\"Brown.\"\n\n\"Mistä?\"\n\n\"Muggletonista.\"\n\n\"Ne ne ovat\", selitti Wardle. \"Herra nähköön, olemme löytäneet heidät!\"\n\n\"Hiljaa\", sanoi Sam. \"Wellingtonilaiset ovat menneet Doctors'\nCommonsiin.\"\n\n\"Eihän?\" sanoi pieni mies.\n\n\"Kyllä, hakemaan naimalupaa.\"\n\n\"Tulimme ajoissa\", huudahti Wardle. \"Näytä meille huone! Emme saa\nkadottaa hetkeäkään.\"\n\n\"Pyydän, hyvä herra, pyydän\", sanoi pieni mies. \"Varovasti, varovasti.\"\n\nHän otti taskustaan punaisen silkkikukkaron ja katseli Samia hyvin\ntiukasti ottaessaan esille punnan rahan.\n\nSam irvisteli ilmeikkäästi.\n\n\"Vie meidät huoneeseen heti ilmoittamatta meitä\", sanoi pieni mies,\n\"niin tämä on sinun.\"\n\nSam paiskasi punasuiset nurkkaan ja saattoi vieraat pimeää käytävää\nmyöten ja avaroita portaita ylös. Hän pysähtyi toisen käytävän päähän\nja osoitti kädellään.\n\n\"Tässä se on\", kuiskasi asianajaja pistäessään rahan oppaan käteen.\n\nHän astui muutaman askeleen eteenpäin molempien ystävysten ja heidän\nlainopillisen neuvonantajansa seuraamana. Hän pysähtyi ovelle.\n\n\"Onko se tämä huone?\" mutisi pieni herra.\n\nSam nyökkäsi myöntävästi.\n\nUkko Wardle avasi oven, ja kaikki kolme astuivat sisään juuri sillä\nhetkellä, jolloin Jingle, joka oli palannut hiukan ennen, näytti\nvanhapiikatädille naimalupaa.\n\nIkäneito päästi kimeän kirkaisun, peitti kasvonsa käsillään ja\nheittäytyi nojatuoliin. Herra Jingle kääri paperin kokoon ja pisti sen\ntakkinsa taskuun. Kutsumattomat vieraat astuivat keskilattialle saakka.\n\n\"Te... te olette roisto\", huusi herra Wardle, jolta kiivastus salpasi\nhengityksen.\n\n\"Hyvä herra, hyvä herra\", äänteli pieni mies laskien hattunsa\npöydälle. \"Hillitkää toki itsenne, minä pyydän. Kunnianloukkaus —\nkorvausvaatimus. Rauhoittukaa, hyvä herra, rauhoittukaa...\"\n\n\"Kuinka uskallatte kuljettaa sisareni pois talostani?\" sanoi vanha\nherra.\n\n\"Ahah, oikein hyvä\", sanoi pieni herra, \"sitä saatte kyllä kysyä.\nKuinka uskallatte, herra?\"\n\n\"Kuka peeveli te olette?\" kysyi Jingle niin jyrkällä äänellä, että\npieni herra vaistomaisesti perääntyi askeleen tai pari.\n\n\"Kukako hän on, senkin lurjus!\" huusi Wardle väliin. \"Hän on\nasianajajani, herra Perker, Gray's Innistä. Tahdon, että tämä\nvekkuli vedetään oikeuteen, pannaan syytteeseen, tuomitaan pannaan,\nminä tahdon... tahdon tuhota hänet. Ja sinä\", jatkoi herra Wardle\nkääntyen sisarensa puoleen, \"sinä, Rachel, mitä sinä ajattelet, sinun\niälläsi, jolloin pitäisi olla enemmän järkeä päässä, lähteä karkuun\nmaankiertäjän kanssa, tuottaen häpeää suvullesi ja tehden itsesi\nonnettomaksi? Pane hattu päähäsi ja tule mukaan! Hoi, te siellä!\nHankkikaa ajuri heti ja tuokaa tämän naisen lasku. Kuuletteko?\nKuuletteko?\"\n\n\"Kyllä, sir\", vastasi Sam, joka oli, herra Wardlen hurjasti soitettua\nkelloa, rientänyt paikalle niin nopeasti, että se olisi näyttänyt\nihmeelliseltä jokaisesta, joka ei olisi tiennyt, että hänen silmänsä\noli koko kohtauksen aikana sijainnut avaimenreiän suulla toisella\npuolella ovea.\n\n\"Pane hattu päähäsi\", käski Wardle.\n\n\"Älä tee mitään sellaista\", neuvoi Jingle. \"Lähtekää pois tästä\nhuoneesta, sir... Ei mitään tekemistä täällä... Neiti vapaa toimimaan\nniinkuin haluaa... yli kahdenkymmenenyhden.\"\n\n\"Yli kahdenkymmenenviiden\", huudahti Wardle. \"Yli neljänkymmenenyhden.\"\n\n\"Enkä ole\", sanoi täti, jonka suuttumus voitti hänen päätöksensä\npyörtyä.\n\n\"Oletpahan\", sanoi Wardle, \"olet viidenkymmenen tai et tuntiakaan.\"\n\nTässä vanhapiikatäti päästi kimeän kirkaisun ja menetti tajuntansa.\n\n\"Lasi vettä\", sanoi ihmisystävällinen herra Pickwick kutsuen emäntää.\n\n\"Lasi vettä!\" virkkoi kiivas herra Wardle. \"Tuokaa koko ämpäri ja\nkaatakaa se hänen niskaansa. Se tekee hänelle hyvää, ja sen hän\ntäydellisesti ansaitseekin.\"\n\n\"Uh, tuota julmuria\", sanoi helläsydäminen emäntä. \"Ihmisparka!\" Ja\nkehoitellen: \"No niin, olkaa nyt kiltti, juokaa tästä pikkusen...\nse tekee hyvää... älkää ottako sitä niin kovasti sydämellenne,\nrauhoittukaa nyt hiukan\", alkoi emäntä siivoojattaren avulla hieroa\netikalla tädin otsaa, taputellen hänen käsiään, kutkutella hänen\nnenäänsä ja avata hänen liivejään ja käyttää kaikkia sellaisia\nvirkistyskeinoja, joita säälivät naiset tavallisesti keksivät\nsellaisille, jotka yrittävät kiihoittaa itsensä hysteeriseen\nkohtaukseen saakka.\n\n\"Vaunut ovat valmiit\", huusi Sam raottaen ovea.\n\n\"Mennään\", huusi herra Wardle. \"Kannan hänet rappuja alas.\"\n\nTämän ehdotuksen jälkeen hysteerinen kohtaus taas uusiutui peloittavan\nvoimakkaana.\n\nEmäntä aikoi panna hyvin ankaran vastalauseen tällaisen menettelyn\njohdosta ja oli jo päästänyt ilmoille hyvin kiukkuisen kysymyksen,\npitikö herra Wardle itseään luomakunnan herrana, kun herra Jingle\nasettui väliin.\n\n\"Tarjoilija\", sanoi hän, \"hanki tänne poliisi!\"\n\n\"Seis! seis!\" virkkoi pieni herra Perker. \"Ottakaa huomioon, herra,\nottakaa huomioon...\"\n\n\"Minä en ota mitään huomioon\", vastasi Jingle. \"Hän on oma herransa...\ntahtoisin nähdä, kuka vie hänet pois... jollei hän tahdo.\"\n\n\"Minä en tahdo, että minut viedään pois\", sanoi täti. \"En tahdo.\"\n\n(Tässä taas kohtaus uudistui peloittavana.)\n\n\"Hyvät herrat\", sanoi herra Perker hiljaisella äänellä vieden\nherrat Pickwickin ja Wardlen syrjään. \"Hyvät herrat. Olemme hyvin\nomituisessa asemassa. Asia on hyvin ikävä, hyvin ikävä, en tiedä toista\nikävämpää, mutta itse asiassa, hyvät herrat, meillä ei ole mitään\noikeutta rajoittaa tämän neidin toimintavapautta. Sanoinhan teille\njo, ennen kuin tulimme, hyvät herrat, ettei tästä päästä muuten kuin\nsovittelulla.\"\n\nSyntyi lyhyt hiljaisuus.\n\n\"Minkälaista sopimusta suosittelisitte?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"Minkälaista? Ystävänne, hyvä herra, on perin epämieluisessa\nasemassa... hyvin epämieluisessa. Meidän on alistuttava kärsimään jokin\ntaloudellinen uhraus.\"\n\n\"Alistun mihin hyvänsä pikemmin kuin siihen, että antaisin hänen, niin\nhupsu kuin hän onkin, tulla onnettomaksi koko iäkseen\", sanoi Wardle.\n\n\"Luulen kyllä, että se käy päinsä\", sanoi hommakas pieni mies. \"Herra\nJingle, haluatteko tulla hetkeksi mukaamme viereiseen huoneeseen?\"\n\nJingle suostui, ja kaikki neljä menivät tyhjään huoneeseen.\n\n\"No niin, herra\", sanoi pieni mies suljettuaan huolellisesti oven,\n\"onko mitään mahdollisuutta sopia tämä juttu? Tulkaapa tänne ikkunaan\nhetkeksi, täällä saamme olla kahden. No niin, herra, no niin,\nistuutukaapa! No niin, hyvä herra, näin meidän kesken, tiedämme\nvallan hyvin, että pakenitte tuon naisen kanssa rahojen vuoksi.\nÄlkää rypistäkö otsaanne, herra, älkää! Sanonhan: te ja minä, me sen\ntiedämme. Olemme kumpikin maailmanmiehiä ja tiedämme erinomaisesti,\nettä nuo ystävämme eivät ole sellaisia, vai kuinka?\"\n\nHerra Jinglen piirteet tasoittuivat vähitellen, ja jotakin kuin\nsilmäniskun tapaista välähteli hetken hänen vasemmassa silmäkulmassaan.\n\n\"Hyvä on, hyvä on\", sanoi pieni mies tarkastellen aiheuttamaansa\nvaikutusta. \"Asianlaita on nyt sellainen, että lukuunottamatta eräitä\nsatasia ei neidillä ole mitään, tai hyvin vähän, ennen kuin hänen\näitinsä, se hieno vanha rouva, kuolee.\"\n\n\"Vanha!\" sanoi Jingle lyhyesti, mutta painokkaasti.\n\n\"Niinpä kyllä\", sanoi asianajaja lyhyesti yskäisten. \"Olette oikeassa,\nhyvä herra, hän on jokseenkin vanha. Mutta hän polveutuu suvusta,\njoka, hyvä herra, on joka suhteessa vanha. Tämän suvun perustaja\ntuli Kentiin Julius Caesarin vallatessa Britannian, ja vain yksi sen\njäsenistä on kuollut ennen kuin on täyttänyt kahdeksankymmentäviisi,\nja hänet mestasi joku Henrikeistämme. Vanha rouva on vasta\nseitsemänkymmentäkolme, hyvä herra.\"\n\nPieni mies vaikeni ja otti hyppysellisen nuuskaa.\n\n\"Entä sitten?\" huusi Jingle.\n\n\"Entä sitten, hyvä herra, ettekö nuuskaa? No, sitä parempi. Kallis\ntapa. Niin, hyvä herra, olette kunnon nuori mies, maailmanmies.\nKykenette kyllä hankkimaan omaisuuden, jos teillä olisi pääomaa.\"\n\n\"Entä sitten?\" sanoi Jingle taas.\n\n\"Ymmärrättekö tarkoitukseni?\"\n\n\"En ihan.\"\n\n\"Ettekö usko, hyvä ystävä, jätän sen ajateltavaksenne, ettekö usko,\nettä viisikymmentä puntaa ja vapaus on parempi kuin neiti Wardle ja\nodotus.\"\n\n\"Ei riitä... puoleksikaan!\" sanoi Jingle nousten.\n\n\"Ei! ei! Hyvä herra\", kiisti pieni asianajaja, tarttuen hänen\nnappiinsa. \"Hyvä, pyöreä summa. Teidänlaisenne mies tekisi sen\nkolminkertaiseksi vähässä ajassa. Viidelläkymmenellä punnalla tekee\npaljon, hyvä herra.\"\n\n\"Sadallaviidelläkymmenellä tekee paljon enemmän\", sanoi Jingle kylmästi.\n\n\"Hyvä on, rakas ystävä, ei tuhlata aikaa hiuksia halkomalla\", päätteli\npieni mies, \"sanotaan seitsemänkymmentä.\"\n\n\"Ei riitä\", sanoi Jingle.\n\n\"Älkää menkö pois hyvä herra, älkää pitäkö kiirettä\", sanoi pieni mies.\n\"Kahdeksankymmentä. Tulkaa, kirjoitan maksuosoituksen heti.\"\n\n\"Ei riitä\", sanoi Jingle.\n\n\"Hyvä on\", sanoi pieni mies, yhä pidellen häntä, \"sanokaa sitten, mikä\nriittää.\"\n\n\"Kallis juttu\", selitti Jingle. \"Kaikki rahat taskusta...Kyyti yhdeksän\npuntaa... lupakirja kolme... yhteensä kaksitoista... Korvaus sata...\nsatakaksitoista... Sanan rikkominen... neidin menetys...\"\n\n\"Jaha, hyvä herra, jaha\", sanoi pieni mies ymmärtäväisesti hymyillen.\n\"Älkää välittäkö kahdesta viimeisestä kohdasta. Siis satakaksitoista.\nSanotaan sata, tulkaa...\"\n\n\"Sata ja kaksikymmentä\", sanoi Jingle.\n\n\"No, no. Kirjoitan teille osoituksen\", sanoi pieni mies ja istahti\npöydän ääreen siinä tarkoituksessa.\n\n\"Asetan sen maksettavaksi ylihuomenna\", sanoi pieni mies katsahtaen\nherra Wardleen, \"ja saamme sillä välin viedä neidin pois.\"\n\nHerra Wardle nyökkäsi hyväksyvästi.\n\n\"Sata\", sanoi pieni mies.\n\n\"Ja kaksikymmentä\", sanoi Jingle.\n\n\"Mutta hyvä herra!\" yritteli asianajaja.\n\n\"Antakaa ne hänelle\", puuttui herra Wardle puheeseen, \"ja antakaa hänen\nlivistää.\"\n\nPieni herra kirjoitti osoituksen, ja Jingle pisti sen taskuunsa.\n\n\"Ja nyt heti ulos tästä talosta\", sanoi herra Wardle hypäten pystyyn.\n\n\"Hyvä herra, hyvä herra!\" tyynnytteli pieni mies.\n\n\"Ja muistakaa\", lisäsi Wardle, \"ettei mikään olisi saanut minua\ntekemään tätä sopimusta, ei edes huolenpito perheestäni, jollen\ntietäisi, että siitä hetkestä, jolloin saatte nuo rahat taskuunne,\nmenette helvettiin nopeammin, jos mahdollista, kuin ilman niitä...\"\n\n\"Hyvä herra\", kehoitteli pieni mies taas.\n\n\"Ole hiljaa, Perker\", lopetti Wardle. \"Menkää ulos, herra!\"\n\n\"Menen heti\", sanoi häkeltymätön Jingle. \"Mutta, ohimennen, Pickwick.\"\n\nJos joku puolueeton tarkastelija olisi nähnyt sen kuuluisan miehen\nilmeen, jonka nimellä on pääpaino tämän teoksen otsakkeessa,\nkeskustelun viimeisen osan aikana, hänen olisi melkein täytynyt\nihmetellä, etteivät hänen silmiensä kiivaat leimahdukset sulattaneet\nhänen kakkuloittensa laseja, niin majesteetillinen oli hänen\nvihansa. Hänen sieraimensa laajenivat ja hänen nyrkkinsä puristuivat\nvaistomaisesti, kun hän kuuli lurjuksen puhuttelevan häntä. Mutta hän\nhillitsi taaskin itsensä. Hän ei musertanut toista tomuksi.\n\n\"Kas tässä\", sanoi tuo paatunut petturi heittäen lupakirjan herra\nPickwickin jalkoihin. \"Muuttakaa nimi... viekää nainen kotiin... kelpaa\nTuppylle.\"\n\nHerra Pickwick oli filosofi, mutta filosofitkin ovat ihmisiä. Nuoli\noli sattunut häneen, tunkeutui hänen filosofisen panssarinsa läpi\nsuoraan hänen sydämeensä. Raivonsa kiihkeydessä hän heitti mustepullon\npäättömästi eteenpäin ja seurasi itse perässä. Mutta Jingle oli\nhävinnyt, ja herra Pickwick löysi itsensä Samin sylistä.\n\n\"Heipä hei\", sanoi tämä erikoisluontoinen virkailija. \"Tavarat taitavat\nolla halpoja siellä, mistä te tulette! Itsekirjoittavaa mustetta\ntämä täällä, on kirjoittanut nimensä seinään, vanha herra. Pysykää\npaikallanne, sir! Ei kannata juosta miehen perään, joka on saavuttanut\nonnensa ja on jo kaupunginosan toisessa päässä.\"\n\nHerra Pickwickin sielu oli, kuten kaikkien suurten miesten, altis\njärkisyille. Hänen ajatuskykynsä oli nopea ja voimakas, ja hetken\nharkinta riitti selvittämään hänelle raivon voimattomuuden. Se hävisi\nyhtä pian kuin oli syntynytkin. Hän haukkoi henkeään ja katseli\nhyväntahtoisesti ympärillään olevia ystäviä.\n\nOnko meidän kerrottava ne valitukset, joita seurasi, kun neiti Wardle\nhuomasi petollisen Jinglen jättäneen hänet? Onko meidän jäljennettävä\nherra Pickwickin mestarillinen kuvaus tästä sydäntäsärkevästä\nkohtauksesta? Hänen osaaottavan ihmisyyden kyynelten liottama\nmuistikirjansa on avoinna edessämme. Sana vain, niin se joutuu\nkirjanpainajan käsiin. Mutta ei! Pysymme päätöksessämme. Emme tahdo\nkiduttaa lukijoittemme sydäntä sellaisten kärsimysten kuvauksella.\n\nHitaasti ja väsyneinä molemmat ystävykset ja hylätty täti palasivat\nseuraavana päivänä Muggletonin postivaunuissa kotiin. Hämärinä ja\nsumeina olivat kesäillan tummat varjot langenneet ympäristöön, kun he\ntaas saapuivat Dingley Delliin ja seisoivat Manor Farmin oven edessä.\n\n\n\n\n11. luku\n\nKERTOO UUDESTA MATKASTA JA MUINAISLÖYDÖSTÄ, MAINITSEE HERRA PICKWICKIN\nPÄÄTÖKSEN OLLA LÄSNÄ PARLAMENTTIVAALEISSA JA SISÄLTÄÄ VANHAN PASTORIN\nKÄSIKIRJOITUKSEN.\n\n\nYön rauhallinen lepo Dingley Dellin syvässä hiljaisuudessa ja tunnin\nkestävä oleskelu seuraavana aamuna raikkaassa ja tuoksuvassa ilmassa\nsaivat herra Pickwickin täydellisesti toipumaan edellisen päivän\nruumiillisten ponnistusten ja sielullisen tuskan seurauksista. Tämä\nkuuluisa mies oli ollut erossa ystävistään ja seuralaisistaan kaksi\nkokonaista päivää, ja hän asteli niin ylevän riemun ja mielihyvän\nvallassa, ettei jokapäiväinen mielikuvitus kykene sitä tarkoin\ntajuamaan, tervehtimään herroja Winkleä ja Snodgrassia, kun hän\nkohtasi heidät palatessaan aikaiselta kävelyltään. Mielihyvä oli\nmolemminpuolinen, sillä kukapa voisi milloinkaan katsahtaa herra\nPickwickin säteileviin kasvoihin joutumatta tuon tunteen valtaan? Mutta\nhänen tovereittensa pään päällä näytti kuitenkin uhkaavan pilvi, jota\ntuo suuri mies ei saattanut olla havaitsematta, vaikk'ei hän millään\nlailla saattanut selittää sen olemassaolon syytä. Molemmissa oli\njotakin salaperäistä, mikä harvinaisuutensa takia oli levottomuutta\nherättävää.\n\nPuristettuaan seuralaistensa käsiä ja vaihdettuaan lämpimät\ntervetuliaiset herra Pickwick kysyi:\n\n\"Entä kuinka voi Tupman?\"\n\nHerra Winkle, jolle kysymys erikoisesti oli suunnattu, ei vastannut.\nHän käänsi päänsä pois ja näytti murheellisiin mietteihin vaipuneelta.\n\n\"Snodgrass\", sanoi herra Pickwick vakavasti: \"Kuinka on ystävämme\nlaita, onko hän sairas?\"\n\nHerra Pickwick pysähtyi ja katseli vuoronperään molempia ystäviään.\n\n\"Ei\", vastasi herra Winkle, ja kyynel värisi hänen tunteellisissa\nsilmäripsissään kuin sadepisara ikkunan kehyksessä, \"ei, ei hän ole\nsairas.\"\n\n\"Winkle, Snodgrass\", sanoi herra Pickwick, \"mitä tämä merkitsee? Missä\nystävämme on? Puhukaa, pyydän teitä, vaadin, ei: käsken puhumaan!\"\n\nHerra Pickwickin käytöstavassa oli sellaista juhlallista arvokkuutta,\njota ei voinut vastustaa.\n\n\"Hän on mennyt pois\", sanoi herra Snodgrass.\n\n\"Mennyt pois!\" huudahti herra Pickwick, \"mennyt?\"\n\n\"Mennyt\", toisti herra Snodgrass.\n\n\"Minne?\" huudahti herra Pickwick.\n\n\"Saatamme vain arvata sen tästä tiedonannosta\", jatkoi herra Snodgrass\nottaen taskustaan kirjeen ja pistäen sen ystävänsä käteen. \"Kun eilen\naamulla saapui herra Wardlen kirje, jossa ilmoitettiin, että tulisitte\nkotiin hänen sisarensa kanssa illalla, huomattiin alakuloisuuden, joka\noli painostanut ystäväämme koko edellisen päivän, suuresti lisääntyvän.\nHiukan sen jälkeen hän katosi. Hän oli kateissa koko päivän, ja illalla\ntoivat Muggletonin 'Kruunun' kyytimiehet tämän kirjeen. Se oli jätetty\nheidän huostaansa aamulla, ja samalla oli ankarasti määrätty, ettei\nsitä saanut toimittaa perille ennen iltaa.\"\n\nHerra Pickwick levitti kirjeen auki. Se oli hänen ystävänsä käsialaa ja\nkuului seuraavasti:\n\n \"Paras Pickwick!\n\n Te, hyvä ystävä, olette korkealla monien inhimillisten heikkouksien\n ja puutteiden yläpuolella, joita tavalliset kuolevaiset eivät\n voi voittaa. Ette tiedä, miltä tuntuu, kun yhdellä iskulla jää\n rakastettavan ja viehättävän olennon hylkäämäksi ja joutuu sellaisen\n lurjuksen vehkeiden uhriksi, joka kätkee kavaluuden ivahymyn\n ystävyyden naamion alle. Toivon, ettei teidän milloinkaan tarvitsisi\n sitä kokea!\n\n Kaikki kirjeet, jotka osoitetaan minulle \"Nahkapulloon\", Cobham, Kent,\n toimitetaan käsiini — jos enää olen olemassa. Kiiruhdan pois maailman\n näkyvistä, joka on käynyt minulle inhoittavaksi. Jos kiiruhtaisin\n kokonaan pois siitä, niin säälikää, antakaa anteeksi! Elämä, rakas\n Pickwick, on käynyt minulle sietämättömäksi. Henki, joka palaa meissä,\n on kuin kantajan olkaviileke, jonka varassa maisten surujen ja huolien\n raskas kuorma lepää, ja kun tuo henki pettää, on kuorma liian raskas\n kannettavaksi. Me sorrumme sen alle. Sanokaa Rachelille... Oi, tuo\n nimi!\n\n                                                Tracy Tupman.\"\n\n\"Meidän täytyy heti lähteä täältä\", sanoi herra Pickwick taas\ntaittaessaan kokoon kirjeen. \"Meidän ei olisi sopivaa jäädä tänne\nmissään tapauksessa sen jälkeen, mitä on tapahtunut, ja meidän on nyt\nlähdettävä ystäväämme hakemaan.\"\n\nTäten sanoen hän alkoi ensimmäisenä astella taloa kohti.\n\nHänen aikomuksensa ilmoitettiin nopeasti. Viipymispyynnöt olivat\nhartaat, mutta herra Pickwick pysyi taipumattomana. Asiat, sanoi hän,\nvaativat hänen läsnäoloaan muualla.\n\nVanha pastori oli läsnä.\n\n\"Oletteko tosiaan lähdössä?\" kysyi hän vieden herra Pickwickin syrjään.\n\nHerra Pickwick toisti aikaisemman päätöksensä.\n\n\"Tässä olisi\", sanoi vanha herra, \"pieni käsikirjoitus, jonka olisin\nmielelläni itse tahtonut lukea teille. Löysin sen erään ystäväni,\nlääkärin, kuoltua, joka palveli tämän kreivikunnan mielisairaalassa, —\nsekalaisten paperien joukosta, joiden säilyttäminen tai hävittäminen\noli kokonaan jätetty minun valtaani. En voi hevin uskoa, että\nkäsikirjoitus on oikea, vaikka on ihan varmaa, että se ei ole ystäväni\nkäsialaa. Mutta oli miten oli, olipa se jonkun mielipuolen alkeellinen\ntuote tai perustuipa se jonkun onnettoman olennon hourailuihin, (mitä\npidän luultavimpana) lukekaa se kuitenkin ja arvostelkaa itse!\"\n\nHerra Pickwick otti käsikirjoituksen ja lausui hyvästit\nhyväntahtoiselle vanhalle herralle ilmaisten monella tavalla ystävyyden\nja kunnioituksen tunteensa.\n\nPaljon vaikeampaa oli erota Manor Farmin asukkaista, joilta hän oli\nsaanut osakseen niin paljon vieraanvaraisuutta ja ystävällisyyttä.\nHerra Pickwick suuteli nuoria neitejä — olimme vähällä sanoa niin kuin\nhe olisivat olleet hänen omia tyttäriään, mutta kun hän mahdollisesti\npani hiukan enemmän lämpöä suudelmiin, ei vertaus oikein sovi — syleili\nvanhaa rouvaa sydämellisesti kuin oma poika ja taputteli naispuolisten\npalvelijoiden punaisia poskia kaikkein patriarkaalisimmalla tavalla ja\nsujahdutti jokaisen kouraan tuntuvamman osoituksen tyytyväisyydestään.\nVielä sydämellisempää ja pitempiaikaista oli parhaiden toivotusten\nvaihto heidän erinomaisen, vanhan isäntänsä ja herra Trundlen kanssa,\nja vasta sitten, kun herra Snodgrassia oli monta kertaa huudettu ja\nkun hän lopulta ilmestyi pimeästä käytävästä Emilyn seuratessa heti\njäljessä (tytön kirkkaat silmät näyttivät merkillisen sumeilta),\nkykenivät nuo kolme ystävystä riistäytymään irti ystävällisestä\nisäntäväestään. He loivat taakseen monta silmäystä hitaasti\nkävellessään poispäin, ja herra Snodgrass lähetti monta lentosuukkosta\nvastaukseksi johonkin naisen nenäliinan tapaiseen, jota liehutettiin\nyläkerroksen ikkunasta, kunnes puistokujan mutka kätki talon heidän\nkatseiltaan.\n\nMuggletonissa he vuokrasivat vaunut Rochesteriin. Heidän saapuessaan\nviimeksimainittuun paikkaan oli heidän murheensa voima sen verran\nlieventynyt, että he saattoivat nauttia erinomaisen, aikaisen\npäivällisen, ja saatuaan tiestä tarpeelliset tiedot ystävykset lähtivät\niltapäivällä kävelemään eteenpäin Cobhamia kohti.\n\nKävelymatka oli erittäin viehättävä, sillä oli miellyttävä kesäkuun\niltapäivä ja heidän tiensä kulki syvän ja varjoisan metsän läpi.\nHiljainen, viileä tuuli suhisi hauskasti sakeassa lehvikössä, ja\nmetsää elähdytti oksilla piilevien lintujen liverrys. Muratti ja\nsammal kiipeilivät paksuina kimppuina pitkin vanhojen puitten runkoja,\nja pehmeä, vihreä ruoho peitti maan kuin silkkinen vaippa. Vihdoin\nheidän eteensä aukeni puisto, jossa oli Elisabetin aikaiseen tyyliin\nrakennettu vanha ja soma huvimaja. Pitkiä komeiden tammien ja lehmusten\nreunustamia lehtokujia aukeni joka puolelle, suuret saksanhirviparvet\nsöivät raikasta ruohoa, ja silloin tällöin kiiti säikähtynyt jänis\npitkin maata nopeasti kuin varjot, joita pienet pilvet loivat\nkulkiessaan aurinkoisen maiseman yli kuin kesän haihtuva henkäys.\n\n\"Jos tämä\", sanoi herra Pickwick katsellen ympärilleen, \"olisi se\npaikka, jonne kaikki vaivoja potevat ystävämme saapuisivat, luulen,\nettä heidän vanha kiintymyksensä tähän maailmaan palaisi hyvin pian.\"\n\n\"Niin minäkin uskon\", sanoi herra Winkle. \"Ja todella\", jatkoi\nherra Pickwick, kun puolen tunnin kävely oli tuonut heidät kylään,\n\"tämä on todella ihmisvihaajan valitsemaksi kaikkein kauneimpia ja\nmiellyttävimpiä olinpaikkoja, mitä milloinkaan olen nähnyt.\"\n\nTähän mielipiteeseen ilmoittivat sekä Snodgrass että Winkle yhtyvänsä,\nja kun heidät oli osoitettu \"Nahkapulloon\", kylän siistiin ja mukavaan\noluttupaan, astuivat kolme matkailijaamme sisään ja kysyivät heti\nTupman-nimistä herraa.\n\n\"Vie vieraat vierashuoneeseen, Tom!\" sanoi emäntä.\n\nTukeva maalaispoika aukaisi käytävän päässä oven, ja ystävykset\nastuivat pitkään, matalaan huoneeseen, joka oli kalustettu\neriskummallisen muotoisilla korkeaselkäisillä, nahalla päällystetyillä\ntuoleilla ja jota koristi suuri joukko muotokuvia ja kömpelösti\nväritettyjä vanhahkoja kuparipiirroksia. Huoneen yläpäässä oli\nvalkealla liinalla peitetty pöytä kukkuroillaan paistettua lintua,\nliikkiötä, olutta jne., ja pöydän ääressä istui herra Tupman näyttäen\nmahdollisimman vähän sellaiselta mieheltä, joka on heittänyt hyvästit\ntälle maailmalle.\n\nYstäviensä sisään tullessa tämä herra laski käsistään veitsen ja\nhaarukan ja tuli heitä tervehtimään murheellisen näköisenä.\n\n\"En odottanut tapaavani teitä täällä\", sanoi hän puristaessaan herra\nPickwickin kättä. \"Tämä on hyvin ystävällistä.\"\n\n\"Oi\", virkkoi herra Pickwick pyyhkien otsaltaan kävelyn nostattaman\nhien. \"Lopettakaa päivällisenne ja tulkaa ulos kanssani. Haluan\npuhutella teitä kahden kesken.\"\n\nHerra Tupman menetteli toivomuksen mukaan, ja virkistettyään itseään\nrunsaalla siemauksella olutta herra Pickwick odotteli, kunnes hänen\nystävänsä olisi päättänyt syöntinsä. Tämä panikin sen luistamaan\nnopeasti, ja he menivät yhdessä ulos.\n\nPuolen tunnin ajan saattoi nähdä heidän hahmonsa liikkuvan edestakaisin\nkirkkotarhassa herra Pickwickin kaikin voimin koettaessaan taivuttaa\nystäväänsä luopumaan päätöksestään. Olisi turha toistaa hänen\ntodistelujaan, sillä millainen kielenkäyttö voisi antaa niille sitä\ntarmoa ja voimaa, joka johtui niiden suuren lausujan esitystavasta?\nJoko herra Tupman jo oli väsynyt eristäytymiseensä tai ihan kykenemätön\nvastustamaan häneen kohdistettuja kaunopuheisia kehoituksia, joka\ntapauksessa hänen oli lopulta mahdoton jatkaa vastarintaansa.\n\nHänestä oli melkein yhdentekevää, sanoi hän, missä hän kituisi elämänsä\nsurkean loppuajan, ja kun kerran hänen ystävänsä antoi niin paljon\narvoa hänen vaatimattomalle seuralleen, hän oli valmis ottamaan osaa\nhänen seikkailuihinsa.\n\nHerra Pickwick hymyili, he puristivat toistensa käsiä ja palasivat\nseuralaistensa luo.\n\nTällä hetkellä herra Pickwick teki sen kuolemattoman löydön, joka on\nollut hänen ystäviensä ylpeyden ja kerskailun kohteena ja jokaisen\ntämän ja kaikkien muiden maiden muinaistutkijoiden kateuden aiheena. He\nolivat astuneet ulos majatalon ovesta ja kävelleet pienen matkan kylään\npäin, kun he' saapuivat juuri sille paikalle, missä se esine oli. Kun\nhe kääntyivät, sattui herra Pickwickin katse pieneen, rapautuneeseen\nkiveen, joka oli osaksi maan sisään vaipuneena erään majan oven edessä.\nHän pysähtyi.\n\n\"Tämä on hyvin omituista\", sanoi herra Pickwick. \"Mikä on omituista?\"\nkysyi herra Tupman katsellen tarkasti lähiympäristöä, lukuunottamatta\ntuota oikeaa esinettä. \"Herra siunatkoon, mistä on kysymys?\"\n\nTuo viimeinen huudahdus johtui hillittömästä hämmästyksestä, kun\nherra Pickwick löydöstä innoissaan vaipui polvilleen pienen kiven\neteen ja alkoi pyyhkiä siitä tomua nenäliinallaan. \"Tähän on jotakin\nkirjoitettu\", sanoi herra Pickwick. \"Onko se mahdollista?\" kysyi herra\nTupman. \"Eroitan jo\", jatkoi herra Pickwick hangaten kiveä kaikin\nvoimin ja tirkistellen tiukasti silmälasiensa läpi, \"saatan eroittaa\nristin, ja sitten tulee _B_ ja sitten _T_. Tämä on tärkeää\", sanoi hän\nhypäten pystyyn. \"Tämä on jokin hyvin vanha kirjoitus, joka ehkä on\nollut olemassa kauemmin kuin kylän muinainen köyhäintalo. Se ei saa\njoutua hukkaan.\"\n\nHän kolkutti majan ovelle. Kynnykselle ilmestyi työmies.\n\n\"Tiedättekö, kuinka tämä kivi on joutunut tähän, hyvä ystävä?\" kysyi\nhyväntahtoinen herra Pickwick.\n\n\"En voi tietää, herra\", vastasi mies kohteliaasti. \"Se on ollut tässä\nkauan ennen kuin minä tai kukaan muu meistä oli syntynytkään.\"\n\nHerra Pickwick silmäili voitonriemuisena tovereitaan.\n\n\"Ettehän liene erikoisesti kiintynyt siihen?\" kysyi herra Pickwick\nvavisten liikutuksesta. \"Onko teillä mitään sen myymistä vastaan?\"\n\n\"Kukapa tuon haluaisi ostaa?\" kysyi mies kasvoillaan ilme, joka kai oli\ntarkoitettu hyvinkin ovelaksi.\n\n\"Annan teille siitä heti kymmenen shillinkiä\", sanoi herra Pickwick,\n\"jos tahdotte kaivaa sen esiin.\"\n\nSaattanee helposti kuvitella pienen kylän hämmästystä, kun herra\nPickwick, — kun pieni kivi ensin oli nostettu maasta yhdellä lapion\nnykäyksellä — suurin mieskohtaisin ponnistuksin kantoi sen omin käsin\nmajataloon ja pestyään sen huolellisesti asetti sen pöydälle.\n\nPickwickiläisten riemastuksella ja ilolla ei ollut rajoja, kun heidän\nkärsivällisyytensä ja intonsa, raaputtamisensa ja pesemisensä johti\ntuloksiin. Kivi oli epätasainen ja paikoitellen murtunut, ja kirjaimet\nolivat koukeroisia ja epäsuhtaisia, mutta seuraava kirjoituksen\nkatkelma oli selvästi luettavissa:\n\n    †\n  BILST\n   UM\n  PSIN\n  M.E.R.\n   KKI\n\nHerra Pickwickin silmät säihkyivät ilosta hänen istuessaan tuijottaen\nlöytämäänsä aarretta. Hän oli saavuttanut yhden kunnianhimonsa\nsuurimmista päämääristä. Kreivikunnassa, joka oli tunnettu aikaisten\naikojen jäännösten runsaudesta, kylässä, jossa vieläkin oli säilynyt\neräitä muistoja entisajoista, oli hän, _hän_, Pickwick-Kerhon\npuheenjohtaja, löytänyt omituisen ja mielenkiintoisen kirjoituksen,\njonka vanhuus oli kiistämätön ja joka oli jäänyt huomaamatta kaikilta\nniiltä monilta oppineilta miehiltä, jotka olivat käyneet täällä ennen\nhäntä. Hän saattoi tuskin uskoa aistimiensa todistusta.\n\n\"Tämä, tämä\", sanoi hän, \"saa minut tekemään päätökseni. Palaamme\nhuomenna kaupunkiin.\"\n\n\"Huomenna!\" huudahtelivat hänen ihailevat seuralaisensa.\n\n\"Huomenna!\" sanoi herra Pickwick. \"Tämä aarre on heti saatava säilöön\nsellaiseen paikkaan, missä se voidaan tarkkaan tutkia ja oikein\ntulkita. Minulla on toinenkin syy tähän askeleeseen. Muutaman päivän\nperästä ovat vaalit Eatanswillen kaupungissa, jossa Perker, muuan\nherra, jonka äsken tapasin, on erään ehdokkaan asiamies. Saamme\nnähdä ja tarkoin seurata tuota jokaiselle englantilaiselle niin\nmielenkiintoista näytelmää.\"\n\n\"Niin teemme\", kuului kolmen äänen eloisa huuto.\n\nHerra Pickwick katseli ympärilleen. Hänen seuralaistensa kiintymys\nja alttius sytytti hänessä oikean innostuksen liekin. Hän oli heidän\njohtajansa, ja hän tunsi sen.\n\n\"Vietetään tätä onnellista sattumaa toverillisesti lasin ääressä!\"\nehdotti hän.\n\nTämäkin ehdotus, kuten edellinen, otettiin vastaan yksimielisesti\nhyväksyen. Ja pistettyään itse tärkeän kiven pieneen puulaatikkoon,\njonka hän oli ostanut majatalon emännältä, hän istuutui nojatuoliin\npöydän päähän, ja koko ilta omistettiin juhlimiselle ja keskustelulle.\n\nKello oli jo yli yhdentoista — hyvin myöhäinen hetki Cobhamin pienessä\nkylässä — kun herra Pickwick vetäytyi makuuhuoneeseen, joka oli\nvalmistettu ottamaan hänet vastaan. Hän aukaisi ristikkoikkunan ja\nasetettuaan kynttilän pöydälle vaipui miettimään kahden edellisen\npäivän nopeasti toisiansa seuranneita tapahtumia.\n\nSekä aika että paikka olivat sopivat mietiskelyyn, ja herra Pickwick\nheräsi siitä vasta kun kirkon kello löi kaksitoista. Tunnin ensimmäinen\nlyönti soi juhlallisesti hänen korvissaan, mutta kun kello oli\nlopettanut, tuntui hiljaisuus sietämättömältä — hänestä oli melkein\nkuin hän olisi kadottanut toverin. Hän oli hermostunut ja kiihtynyt ja\npaneutui vuoteeseen riisuuduttuaan kiireesti ja asetettuaan kynttilän\nuunin reunalle.\n\nJokainen on tuntenut tuon epämiellyttävän mielentilan, jolloin\nruumiillinen väsymys turhaan taistelee unettomuutta vastaan. Sellainen\noli herra Pickwickin tila tällä hetkellä. Hän heittelehti ensin\ntoiselle, sitten toiselle kyljelleen ja sulki itsepäisesti silmänsä\nikään kuin siten narratakseen itsensä uneen. Se ei hyödyttänyt mitään.\nOlivatko siihen syynä hänen ruumiilliset ponnistuksensa vai kuumuus vai\ntotilasit vai outo vuode — oli miten oli, hänen ajatuksensa palasivat\nhyvin epämiellyttävästi hänen alakerrassa näkemiinsä kömpelöihin\nmuotokuviin ja niihin vanhoihin kertomuksiin, joihin ne illan kuluessa\nolivat antaneet aihetta. Kieriskeltyään edestakaisin puolen tuntia hän\npääsi siihen epätyydyttävään päätökseen, ettei kannattanut yrittää\nnukkua. Niinpä hän nousi ja pukeutui osittain. Mikä hyvänsä muu,\ntuumi hän, oli parempaa kuin maata siinä ja kuvitella kaikenlaisia\nkamaluuksia. Hän katseli ulos ikkunasta: oli hyvin pimeä. Hän käveli\nedestakaisin huoneessa: oli hyvin yksinäistä.\n\nHän oli kävellyt muutaman kerran oven ja ikkunan väliä, kun pastorin\nkäsikirjoitus ensimmäisen kerran juolahti hänen mieleensä. Se oli\nhyvä ajatus. Jos sekään ei kiinnittäisi hänen mieltään, hän nukkuisi\nvarmasti. Hän otti sen esiin takkinsa taskusta, veti pienen tuolin\nvuoteensa viereen, niisti kynttilän, pani silmälasit nenälleen ja\nvalmistautui lukemaan. Käsiala oli omituista ja paperi hyvin likaista\nja tahraista. Otsake sai hänet äkkiä säpsähtämään, eikä hän voinut olla\nluomatta tutkivaa katsetta ympärilleen. Ajatellen, kuinka mieletöntä\noli antaa valtaa sellaisille tunteille, hän niisti taas kynttilää ja\nluki seuraavaa:\n\n_\"Mielipuolen käsikirjoitus_.\n\nNiin, mielipuolen. Kuinka tuo sana olisikaan pistänyt sydämeeni\nmonta vuotta sitten! Kuinka se olisikaan herättänyt kauhua, joka\nvälistä pyrki valtaamaan mieleni, pannen veren kohisten ja suhisten\nkiertämään suonissani, kunnes tuskan kylmä hiki helmeili suurina\npisaroina ihollani ja polveni tutisivat vastakkain pelosta. Nyt pidän\nsiitä kuitenkin. Se on kaunis nimi. Näyttäkää minulle ruhtinas, jonka\nvihasta rypistynyttä otsaa on milloinkaan pelätty niin suuresti kuin\nmielipuolen silmien kiiltoa — jonka köysi ja mestauskirves olisi\nollut puoleksikaan yhtä varma kuin mielipuolen kuristus. Ho, hoo! On\nsuurenmoista olla mielipuoli! Olla katseltavana kuin villi leijona\nrautaristikon takana, irvistellä ikeniään ja ulvoa läpi pitkän,\nhiljaisen yön raskaan kahleen hilpeästi kilistessä ja viereksiä ja\npyöriskellä oljissa sellaisen uljaan musiikin innostamana! Eläköön\nhulluinhuone! Se on ihana paikka!\n\nMuistan vielä ne päivät, jolloin pelkäsin tulevani hulluksi, jolloin\nusein säpsähdin valveille unestani ja vaivuin polvilleni ja rukoilin,\nettä säästyisin sukuni kohtalolta, jolloin syöksyin pois katselemasta\nhilpeyttä tai onnea ja piilouduin pimeään paikkaan ja vietin\nraskaita hetkiä tarkastellen aivojani jäytävän kuumeen edistymistä.\nTiesin, että mielipuolisuus oli sekaantunut itse vereeni ja luitteni\nytimeen, että yksi sukupolvi oli poistunut tuon ruton ilmenemättä sen\nkeskuudessa ja että minä itse olin ensimmäinen, jossa se taas heräsi.\nTiesin, että niin täytyi olla, että aina oli ollut niin ja että aina\nolisi niin oleva, ja kun kyyristelin ihmisiä täynnä olevan huoneen\npimeässä nurkassa ja näin ihmisten kuiskailevan, osoittelevan minua\nja suuntaavan katseensa minuun, tiesin, että he kertoivat toisilleen\nmielipuolisuuteen tuomitusta, ja pujahdin taas pois hautomaan synkkiä\najatuksiani yksinäisyydessä.\n\nNäin menettelin vuosikausia; ne olivat pitkiä, pitkiä vuosia. Yöt\novat täällä joskus pitkät, hyvin pitkät, mutta ne eivät ole mitään\nsilloisten levottomien öitten ja peloittavien unennäköjeni rinnalla.\nMinua kylmää niitä ajatellessani. Suuret sumeat kauhuolennot,\npilkalliset, ivailevat kasvot väijyilivät huoneen nurkissa ja\nkumartuivat yöllä vuoteeni yli houkutellen minua mielipuolisuuteen.\nNe kertoivat minulle hiljaa kuiskaten, että vanha permanto vanhassa\ntalossa, jossa isoisäni kuoli, oli hänen oman verensä tahraama, jonka\nhänen omat kätensä olivat hulluuden raivopuuskassa vuodattaneet.\nTyönsin sormet korviini, mutta nuo kummitukset huusivat päähäni,\nkunnes huone kaikui siitä, että minun edelläni eläneessä miespolvessa\nmielipuolisuus uinui, mutta että minun isoisäni oli elänyt vuosikausia\nkädet permantoon kahlittuina, jottei pääsisi repimään itseään\npalasiksi. Tunsin, että ne puhuivat totta, tiesin sen hyvinkin. Olin\nsaanut sen selville jo vuosia ennen, vaikka sitä oli koetettu salata\nminulta. Ha, haa! Olin liian viekas heidän hallittavakseen, vaikka he\npitivätkin minua mielipuolena!\n\nVihdoin se saavutti minut, ja ihmettelin, kuinka olin milloinkaan\nsaattanut pelätä sitä. Nyt saatoin mennä ulos maailmaan ja nauraa ja\nhuutaa parhaiden ilonpitäjien kanssa. Tiesin olevani hullu, mutta he\neivät edes epäilleetkään sitä. Kuinka usein onnittelinkaan itseäni\nmielihyvin, kun ajattelin, miten mainion kepposen heille tein, kun he\nkauan olivat osoitelleet minua sormillaan ja katsoneet minuun kieroon,\nkun en vielä ollut hullu, vaan ainoastaan pelkäsin kerran sellaiseksi\ntulevani. Ja kuinka minun olikaan tapana nauraa ilosta yksin ollessani\nja ajatellessani, kuinka hyvin säilytin salaisuuteni ja kuinka äkkiä\nhyvät ystäväni olisivat luopuneet minusta, jos olisivat tienneet\ntotuuden. Olisin saattanut huutaa ääneen ihastuksesta, aterioidessani\nkahden kesken jonkun remuavan veikon kanssa, kun ajattelin, kuinka\nkalpeaksi hän olisi valahtanut ja kuinka nopeasti hän olisi juossut\ntiehensä, jos hän olisi tiennyt, että rakas ystävä, joka istui hänen\nvieressään teroittaen kirkasta, välkähtelevää veistä, oli mielipuoli,\njolla oli tarpeeksi voimaa ja puolittain tahtoakin iskeä se hänen\nsydämeensä. Se oli hilpeää elämää!\n\nRikkauksia tuli omakseni, varallisuutta kerääntyi ympärilleni, ja\nkieriskelin huvituksissa, jotka hyvin kätketyn salaisuuteni tietoisuus\nteki minulle tuhat kertaa arvokkaammiksi. Sain suuren perinnön. Laki,\nkotkansilmäinen lakikin, oli antanut pettää itsensä ja oli siirtänyt\nriidanalaisia tuhansia mielipuolen käsiin. Missä oli tervesieluisten,\nteräväkatseisten miesten järki? Missä oli nyt noiden lakimiesten taito,\njotka terävästi keksivät pienimmänkin rikkeen? Mielipuolen viekkaus oli\nvoittanut heidät kaikki.\n\nMinulla oli rahaa. Kuinka minua imarreltiinkaan! Menetin sitä\ntuhlaavasti. Kuinka minua ylistettiinkään! Kuinka nuo kolme ylpeää,\nylenkatseellista veljeä nöyrtyivätkään edessäni. Vanha, valkopäinen\nisäkin: — millaista suvaitsevaisuutta, kunnioitusta, millaista altista\nystävyyttä — kuinka he jumaloivatkaan minua! Vanhalla miehellä oli\ntytär ja nuorukaisilla sisar, ja kaikki viisi olivat köyhiä. Minä\nolin rikas, ja kun menin naimisiin tytön kanssa, näin voitonriemuisen\nhymyn leikkivän hänen puutetta kärsivien omaistensa kasvoilla, kun he\nmuistelivat hyvin sommiteltuja suunnitelmiaan ja oivallista saalistaan.\nHeidän mieleensä ei juolahtanutkaan, että he olivat naittaneet tytön\nmielipuolelle.\n\nSeis! Jos he olisivat tienneet sen, olisivatko he pelastaneet hänet?\nSisaren onni hänen miehensä kultaa vastaan! Kevein höyhen, jonka\npuhallan ilmaan, vartaloani nyt koristavan hilpeän ketjun rinnalla!\n\nYhdessä asiassa kuitenkin petyin kaikesta oveluudestani huolimatta.\nJollen olisi ollut mielipuoli — sillä vaikka me hullut olemmekin hyvin\nteräväjärkisiä, erehdymme sentään joskus mekin, — minun olisi pitänyt\ntietää, että tyttö olisi mieluummin antanut laskea itsensä kylmänä ja\njäykkänä pimeään lyijykirstuun kuin suonut, että hänet kannettaisiin\nkadehdittuna morsiamena rikkaaseen, loisteliaaseen talooni. Minä olisin\ntiennyt, että hänen sydämensä kuului sille mustasilmäiselle pojalle,\njonka nimen kerran kuulin hänen lausahtavan rauhattomassa unessaan, ja\nettä hänet oli uhrattu minulle lievittämään vanhan, valkotukkaisen ukon\nja ylpeiden veljien köyhyyttä.\n\nEn enää muista muotoja enkä kasvoja, mutta tiedän, että tyttö oli\nkaunis. Tiedän sen, sillä kirkkaina kuutamoisina öinä, kun säpsähdän\nvalveille unestani ja kaikki ympärilläni on hiljaista, näen hennon\nja riutuneen olennon, tämän kammion nurkassa hiljaa ja liikkumatta\nseisovan olennon, jonka hartioille valuvaa pitkää mustaa tukkaa ei\nmikään maallinen tuuli leyhyttele ja jonka silmät tuijottavat minuun\nmilloinkaan rävähtämättä ja sulkeutumatta.\n\nVeri hyytyy sydämessäni, kun kirjoitan näitä rivejä — tuo olento on\n_hän_. Kasvot ovat hyvin kalpeat ja silmät lasimaisen kirkkaat, mutta\ntunnen ne hyvin. Tuo olento ei milloinkaan liikahda, se ei milloinkaan\nnäytä uhkaavalta eikä ilkkuvalta, kuten muut, jotka joskus ilmestyvät\nsen paikalle. Mutta se on minusta paljon peloittavampi kuin nekin\nhornan henget, jotka kiusasivat minua monta vuotta sitten — se tulee\nsuoraan haudasta ja muistuttaa liiaksi kuolemaa.\n\nLähes vuosi sitten näin noiden kasvojen muuttuvan kalpeammiksi, lähes\nvuosi sitten näin kyynelten hiipivän suruisia poskia pitkin, mutta en\nmilloinkaan tiennyt syytä siihen. Lopulta keksin sen kuitenkin. He\neivät voineet salata sitä minulta kauemmin. Hän ei ollut milloinkaan\npitänyt minusta, enkä minäkään koskaan ollut uskonut sitä. Hän\nhalveksi varallisuuttani ja vihasi loistoa, jossa hän eli. Sitä en\nollut odottanut. Hän rakasti toista. Sitä en ollut milloinkaan tullut\najatelleeksi. Oudot tunteet valtasivat mieleni, ja ajatukset, jotka\njokin outo voima ajoi päähäni, pyörivät vinhaa vauhtia aivoissani. En\nvihannut häntä, vaikka vihasinkin sitä nuorta miestä, jonka takia hän\nyhä itki. Säälin, niin, minä säälin sitä onnetonta elämää, johon hänen\nkylmät ja itsekkäät sukulaisensa olivat tuominneet hänet. Tiesin, ettei\nhän eläisi kauan, mutta ajatus, että hän ennen kuolemaansa saattaisi\nsynnyttää onnettomuuteen tuomitun olennon, joka olisi määrätty\nsiirtämään mielipuolisuuden jälkeläisilleen, sai minut tekemään\npäätökseni. Päätin tappaa hänet.\n\nMonet viikot ajattelin myrkkyä, sitten hukuttamista ja lopulta tulta.\nSuurenmoinen näky: hullun miehen talo tulessa ja hullun miehen vaimo\ntuhkaksi riutumassa. Ja miten mainio pila olisi, että luvattaisiin\nsuuri palkinto ja että joku viisas, tervejärkinen mies saisi heilua\nhirressä sellaisen teon vuoksi, jota hän ei milloinkaan ollut tehnyt\n— ja kaikki mielipuolen oveluuden vuoksi. Mietin sitä usein, mutta\nluovuin siitä kuitenkin. Voi sitä iloa, kun sai teroittaa partaveistä\npäivästä päivään, tuntea terän purevuuden ja ajatella ammottavaa\nhaavaa, jonka tuo ohut, kirkas terä viiltäisi!\n\nVihdoin nuo entiset henget, jotka niin usein olivat olleet kanssani,\nkuiskasivat korvaani, että aika oli tullut, ja pistivät avatun\npartaveitsen käteeni. Tartuin siihen lujasti, nousin hiljaa vuoteesta\nja kumarruin nukkuvan vaimoni puoleen. Hänen kasvonsa olivat kätketyt\nhänen käsiinsä. Työnsin he hiljaa syrjään ja ne vaipuivat äänettömästi\nhänen rinnalleen. Hän oli itkenyt, sillä kyynelten jäljet olivat\nyhä kosteina hänen poskillaan. Kasvot olivat tyynet ja rauhalliset,\nja vielä kun katselin niitä, valaisi hiljainen hymy hänen kalpeita\npiirteitään. Laskin käteni pehmeästi hänen olalleen. Hän säpsähti — se\noli vain haihtuva uni. Kumarruin taas eteenpäin. Hän kirkaisi ja heräsi.\n\nVain käden liikahdus, niin hän ei olisi enää milloinkaan päästänyt\nhuutoa eikä ääntä. Mutta minä säikähdin ja vetäydyin pois. Hänen\nsilmänsä olivat kiintyneet silmiini. En tiedä, mikä sen vaikutti, mutta\nne herättivät minussa pelkoa ja kauhua ja lannistivat minut. Hän nousi\nvuoteesta katsellen minua yhä kiinteästi ja lakkaamatta. Vapisin.\nVeitsi oli yhä kädessäni, mutta en saattanut liikahtaakaan. Hän pyrki\novea kohti. Kun hän läheni sitä, hän kääntyi ja irroitti katseensa\nkasvoistani. Taikavoima oli lakannut. Hyökkäsin eteenpäin ja tartuin\nhäntä käsivarteen. Päästäen huudon toisensa jälkeen hän vaipui maahan.\n\nNyt olisin voinut tappaa hänet kamppailutta, mutta huudot olivat\nhälyttäneet talon. Kuulin askeleiden kaikua porraskäytävästä. Pistin\npartaveitsen sen tavalliseen koteloon, aukaisin oven ja huusin\näänekkäästi apua.\n\nIhmisiä tuli. He nostivat hänet maasta ja kantoivat vuoteeseen. Hän\nlepäsi siinä useita tunteja tajuttomana, ja kun henki, näkö- ja\npuhekyky palasi, hän oli menettänyt järkensä ja houraili hurjasti ja\nraivokkaasti.\n\nLääkäreitä kutsuttiin — eteviä miehiä, jotka ajoivat oveni eteen\nmukavissa vaunuissa hyvillä hevosilla koreat palvelijat takana.\nHe olivat viikkokausia hänen vuoteensa ääressä. He pitivät suuren\nkokouksen ja neuvottelivat keskenään hiljaisella ja juhlallisella\näänellä toisessa huoneessa. Yksi heistä, taitavin ja kuuluisin\nkaikista, vei minut syrjään, pyysi minua varustautumaan pahimpaan\nja ilmoitti minulle — minulle mielipuolelle — että vaimoni oli\ntullut hulluksi. Hän seisoi ihan vieressäni avoimen ikkunan ääressä,\nhänen katseensa viipyi kasvoillani ja hänen kätensä oli laskeutunut\nkäsivarrelleni. Yhdellä ainoalla ponnistuksella olisin voinut\nsingahduttaa hänet kadulle. Se olisi ollut harvinaisen hauska pila,\nmutta salaisuuteni olisi ollut vaarassa, ja niin päästin hänet\nmenemään. Muutaman päivän kuluttua he sanoivat minulle, että minun\noli asetettava vaimoni valvonnan alaiseksi, että minun oli hankittava\nhänelle hoitaja! Minun! Menin aukeille kedoille, jossa kukaan ei voinut\nkuulla minua, ja nauroin, kunnes ilma kaikui huudoistani.\n\nVaimoni kuoli seuraavana päivänä. Valkopäinen vanha herra saattoi häntä\nhautaan, ja ylpeät veljet vuodattivat kyyneleen sen nyt tunteettoman\nruumiin takia, jonka kärsimyksiä he hänen eläessään olivat katselleet\nrautaisin sydämin. Kaikki tämä oli ravintoa salaiselle riemulleni, ja\nminä nauroin valkoisen nenäliinani suojassa, jota pidin kasvoillani\nkotiin palatessamme, kunnes kyyneleet tulivat silmiini.\n\nMutta vaikka olinkin saavuttanut tarkoitukseni ja tappanut vaimoni,\nolin sentään levoton ja häiriytynyt ja tunsin, että salaisuuteni tulisi\nennen pitkää tiedoksi. En saattanut salata sitä hurjaa riemua ja iloa,\njoka kuohui minussa ja sai minut kotona yksin ollessani hyppimään ja\nlyömään käsiäni yhteen, tanssimaan ympäri huoneissa ja ulvomaan ääneen.\nKun lähdin ulos ja näin ihmisjoukkojen touhuissaan kiiruhtavan pitkin\nkatuja tai teatteriin ja kuulin soiton säveleitä ja näin ihmisten\ntanssivan, valtasi minut sellainen riemastus, että mieleni teki syöksyä\nheidän parveensa, repiä heidät kappaleiksi jäsen jäseneltä ja ulvoa\nihastuksesta. Mutta purin hammasta, iskin jalkani permantoon ja painoin\nterävät kynteni kämmeneeni. Sain kaiken pysymään alallaan, eikä kukaan\nvielä tiennyt, että olin hullu.\n\nMuistan — vaikka se onkin ihan viimeisiä seikkoja, joita kykenen\nmuistamaan, sillä nyt sekoitan tosiasiat uniin, ja koska minulla\non täällä paljon tekemistä ja aina kiire, ei minulla ole aikaa\nerotella molempia siitä omituisesta sekavasta vyyhdestä, joksi ne\novat kietoutuneet — muistan, kuinka lopultakin päästin sen irti.\nHa, haa! Minusta on kuin näkisin vieläkin nuo säikähtyneet katseet\nja tunnen, miten helposti sinkosin heidät luotani ja iskin nyrkkini\nheidän kalpeihin kasvoihinsa ja sitten pakenin kuin tuuli jättäen\nheidät huutamaan ja meluamaan kauas jälkeeni. Saan jättiläisen voimat\ntuota muistellessani. Katsos, kuinka rautainen kanki taipuu hurjasta\ntempauksestani! Voisin taittaa sen kuin vitsan, mutta edessäni olisi\nvielä pitkiä käytäviä ja monia ovia, niin etten luule löytäväni\nteitä, ja vaikka löytäisinkin, tiedän, että edessä on vielä rautaisia\nportteja, jotka pidetään suljettuina ja teljettyinä. He tietävät,\nmillainen ovela hullu olen ollut, ja he ovat ylpeitä saadessaan pitää\nminua täällä näyteltävänä.\n\nMalttakaas! Niin, olin ollut ulkona. Oli myöhäinen yö, kun saavuin\nkotiin ja tapasin ylpeimmän ylpeistä veljeksistä odottamassa minua:\ntärkeitä asioita, sanoi hän. Muistan sen hyvin. Vihasin tuota miestä\nkoko mielipuolen vihan voimalla. Monta monituista kertaa oli sormiani\nsyyhyttänyt: saada repiä hänet kappaleiksi! Minulle sanottiin, että\nhän odotti. Juoksin nopeasti portaita ylös. Hänellä oli minulle sana\nsanottavana. Lähetin palvelijat pois. Oli myöhäistä ja olimme kahden\nensimmäistä kertaa.\n\nAluksi varoin huolellisesti katselemasta häntä, sillä tiesin, mitä\nhän tuskin aavistikaan — ja olin ylpeä tiedostani —että hulluuden\ntuli hohti silmissäni kuin liekki. Istuimme vaiti muutaman minuutin.\nLopulta hän rupesi puhumaan. Viimeaikaiset huvitukseni ja omituiset\nhuomautukset, joita olin lausuillut niin pian hänen sisarensa kuoleman\njälkeen, olivat loukkauksia hänen muistoaan kohtaan. Yhdistellen\nmielessään useita seikkoja, jotka aluksi olivat jääneet häneltä\nhuomaamatta, hän päätteli, etten ollut kohdellut vaimoani hyvin. Hän\nhalusi tietää, oliko hän oikeassa otaksuessaan, että tahdoin tahrata\nhänen maineensa ja loukata hänen perhettään. Hänen oli upseerinpukunsa\nvuoksi pyydettävä näitä selityksiä.\n\nTällä miehellä oli armeijassa upseerin paikka, joka oli ostettu minun\nrahoillani ja hänen sisarensa onnettomuudella. Tämä mies oli ollut\nensimmäinen suunnittelemassa minun pyydystämistäni ja omaisuuteni\nanastamista. Tämä mies oli ollut voimakkaimpana välikappaleena\npakottamassa sisartaan ottamaan minut, vaikka hyvin tiesi, että tytön\nsydän kuului toiselle. Velvollisuus, velvollisuus upseerinpukua\nkohtaan! Hänen alennuksensa virkapuvulle! Käänsin silmäni häneen, en\nvoinut estää sitä — mutta en sanonut sanaakaan.\n\nNäin, kuinka hänen kasvojensa ilme äkkiä muuttui minun häntä\nkatsellessani. Hän oli rohkea mies, mutta väri haihtui hänen\nkasvoiltaan, ja hän veti tuolinsa taaksepäin. Vedin omaani perässä,\nja kun nauroin — olin hyvin hilpeällä päällä — näin hänen värisevän.\nTunsin, kuinka hulluus kohosi minussa. Hän pelkäsi minua.\n\n'Piditte paljon sisarestanne, kun hän eli', sanoin, 'hyvin paljon.'\n\nHän katseli hyvin ahdistuneen näköisenä ympärilleen ja näin hänen\nkouristavan tuolin selustaa, mutta hän ei sanonut mitään.\n\n'Te kurja!' huusin. 'Olin kyllä selvillä teistä. Keksin salaiset\nvehkeenne. Tiedän, että tytön sydän oli kiintynyt johonkuhun toiseen\nennen kuin pakotitte hänet ottamaan minut. Tiedän sen, tiedän sen!'\n\nHän hypähti yht'äkkiä tuolistaan, heilutti sitä ilmassa ja käski minun\npysyä kauempana, sillä pidin huolta siitä, että puhuessani pääsin yhä\nlähemmäksi häntä.\n\nHuusin pikemmin kuin puhuin, sillä tunsin hurjien intohimojen kuohuvan\nsuonissani, ja entiset henget kuiskuttivat ja kiusasivat minua repimään\nhäneltä sydämen rinnasta.\n\n'Piru teidät periköön!' huusin hypäten pystyyn ja syöksyen hänen\nkimppuunsa. 'Minä tapoin hänet. Olen hullu. Lyön teidät maahan. Verta,\nverta! Minä tahdon sitä.'\n\nYhdellä iskulla löin syrjään tuolin, jolla hän kauhuissaan koetti iskeä\nminua, ja tartuin häneen, ja kovasti rymähtäen kaaduimme kumpikin\npermannolle.\n\nSe oli komea kamppailu, sillä hän oli pitkä, vahva mies, joka taisteli\nhenkensä hädässä, ja minä olin väkevä mielipuoli ja janosin hänen\ntuhoaan. Tiesin, ettei mikään voima vetänyt vertoja minulle, ja olin\noikeassa. Taas oikeassa, vaikka olin hullu! Hänen vastarintansa kävi\nheikommaksi. Polvistuin hänen rinnalleen ja tartuin kovasti hänen\njäntevään kurkkuunsa molemmin käsin. Hänen kasvonsa kävivät punaisiksi,\nhänen silmänsä pyrkivät ulos kuopistaan ja esiinpistävällä kielellään\nhän näytti pilkkaavan minua. Puristin entistä ankarammin. Ovi\nmurrettiin äkkiä auki kovasti paukkuen, ja huoneeseen syöksyi joukko\nihmisiä huutaen äänekkäästi toisilleen, että mielipuoli on otettava\nkiinni.\n\nSalaisuuteni oli paljastunut, ja taisteluni koski nyt vapautta. Olin\npystyssä, ennenkuin ainoakaan käsi oli koskenut minuun, tunkeuduin\nahdistajieni joukon läpi ja avasin tieni vahvoilla käsivarsillani ikään\nkuin minulla olisi ollut kirves kädessäni ja kaadoin heidät maahan\ntieltäni. Saavuin ovelle, hyppäsin kaiteen yli, vilahduksessa olin\nkadulla.\n\nJuoksin nopeasti suoraan eteenpäin, eikä kukaan uskaltanut pysäyttää\nminua. Kuulin askelten kapseen takaani ja kiidin kahta nopeammin.\nMelu kuului heikommin ja häipyi lopulta kokonaan, mutta syöksyin\nvain eteenpäin yli soiden ja rämeiden, yli aitojen ja ojien,\npäästellen hurjia huutoja, joita toistelivat ympärilleni joka puolelle\nkerääntyneet oudot olennot koventaen ääntä niin, että se tärisytti\nilmaa. Nuo hornan henget kantoivat minua käsivarsillaan kiitäen\neteenpäin tuulen varassa, pyyhkäisten tieltään kummut ja aidat ja\npyörittäen minua lakkaamatta sellaista vauhtia, että päätäni huimasi,\nkunnes lopulta hellittivät minusta äkkiä, niin että kaaduin raskaasti\nmaahan. Kun heräsin, huomasin olevani täällä, tässä harmaassa\nkammiossa, jonne auringonvaloa harvoin tulee ja pilkistelee kuu,\njonka säteet vain paljastavat minua ympäröivät pimeät varjot ja tuon\näänettömän olennon entisessä nurkassaan. Kun makaan valveilla, kuulen\njoskus outoja huutoja ja kirkunaa tämän paikan kaukaisista komeroista.\nEn tiedä, mitä nuo huudot ovat, mutta ne eivät lähde tuosta kalpeasta\nolennosta eivätkä näytä sitä koskevankaan. Hämärän ensimmäisistä\nvarjoista aamun aikaisimpaan sarastukseen saakka se seisoo yhä\nliikkumattomana paikallaan kuunnellen rautaisten kahleitteni soittoa ja\nkatsellen kieriskelyäni olkivuoteella.\"\n\nKäsikirjoituksen loppuun oli toisella käsialalla kirjoitettu seuraava\nhuomautus:\n\n\"Se onneton mies, jonka houreet edellä on kerrottu, oli surullinen\nesimerkki nuoruuden aikana väärään johdetun toimintahalun\nturmiollisista seurauksista ja niin pitkälle jatketuista irstailuista,\nettei niiden seurauksia enää voinut korjata. Hänen nuoruutensa\najattelemattomat hurjistelut, nautinnot ja paheet johtivat kuumeeseen\nja mielisairauteen. Jälkimmäisten ensimmäisenä seurauksena oli\nse omituinen, tunnettuun yhtä ankarasti puolustettuun kuin\nvastustettuunkin lääketieteelliseen teoriaan perustuva luulo, että\nhänen perheessään oli perinnöllistä mielipuolisuutta. Se aiheutti taas\nsynkän raskasmielisyyden, joka ajan oloon kehittyi sairaalloiseksi\nheikkomielisyydeksi ja päättyi lopulta raivohulluuteen. On syytä\nluulla, että hänen kertomansa vaiheet ovat todella tapahtuneet, vaikka\nne ovatkin hänen sairaan mielikuvituksensa värittämiä. Jotka tuntevat\nhänen nuoruutensa paheet, ihmettelevät vain, ettei hänen intohimonsa,\nkun järki ei enää hillinnyt sitä, johtanut häntä tekemään vieläkin\npeloittavampia hirmutöitä.\"\n\nHerra Pickwickin kynttilä oli juuri sammumaisillaan jalassaan, kun hän\nsai vanhan pastorin käsikirjoituksen luetuksi loppuun ja kun valo äkkiä\nsammui ollenkaan etukäteen lepattamatta ja varoittamatta, se sai hänen\nkiihoittuneet hermonsa aika lailla värähtämään. Riisuen kiireesti ne\nvaatekappaleet, jotka hän oli pukenut ylleen noustessaan unettomasta\nvuoteestaan, ja luoden pelokkaita katseita ympärilleen hän kiipesi taas\nnopeasti lakanoiden väliin ja nukahti pian syvään uneen.\n\nHänen herätessään paistoi aurinko kirkkaasti huoneeseen ja aamu oli\njo pitkälle kulunut. Painostus, joka oli vaivannut häntä edellisenä\nyönä, oli kadonnut maisemaa peittäneiden mustien varjojen mukana,\nja hänen ajatuksensa ja tunteensa olivat yhtä valoisat ja kirkkaat\nkuin itse aamu. Tukevan aamiaisen syötyään nuo neljä herraa lähtivät\njalan Gravesendiin, jonne heitä seurasi löydettyä kiveä kantava mies.\nHe pääsivät kaupunkiin kello yhden vaiheilla (heidän tavaransa oli\nlähetetty Cityyn Rochesterin kautta), ja kun heidän oli onnistunut\nsaada paikat vaunujen katolla, he saapuivat Lontooseen saman päivän\niltapuolella terveinä sekä ruumiiltaan että sielultaan.\n\nKolme, neljä lähintä päivää kuluivat valmistuksiin, jotka olivat\nvälttämättömiä Eatanswillen matkaa varten. Koska kaikki tiedot tästä\nperin tärkeästä yrityksestä vaativat erikoisen lukunsa, käytämme ne\nmuutamat rivit, jotka ovat jäljellä tämän päättämiseksi, kertoaksemme\nhyvin lyhyesti muinaislöydön historian.\n\nKerhon keskustelupöytäkirjoista käy selville, että herra Pickwick\nluennoi löydöstä Kerhon yleiskokouksessa, joka oli kutsuttu koolle\nheidän paluunsa jälkeisenä iltana, ja että hän esitti koko joukon\nälykkäitä ja oppineita otaksumia kivessä olevan kirjoituksen\nmerkityksestä. Selville käy myöskin, että taitava taiteilija\nlaati tuosta harvinaisesta esineestä huolellisen piirroksen,\njoka monistettiin kivipainossa ja jätettiin \"Kuninkaalliselle\nMuinaismuistoyhdistykselle\" sekä muille tieteellisille seuroille, että\nasiasta johtuvat ristiriitaisuudet synnyttivät sanomattoman määrän\nkateellisuutta ja pahaa tahtoa ja että herra Pickwick itse sepitti\nlentokirjasen, joka sisälsi yhdeksänkymmentäkuusi hyvin tiheään\npainettua sivua ja seitsemänkolmatta eri tulkintaa kirjoituksesta.\nSitten käy vielä selville, että kolme vanhaa herraa hylkäsi vanhimman\npoikansa antamatta heille perinnöksi shillinkiäkään, koska nuorukaiset\nolivat uskaltaneet epäillä kiven ikää, että eräs innostunut yksilö\nhylkäsi epätoivoissaan ennen aikojaan oman elämänsä, kun ei kyennyt\ntulkitsemaan kirjoituksen tarkoitusta, että herra Pickwick valittiin\nseitsemäntoista koti- ja ulkomaisen yhdistyksen kunniajäseneksi\ntuon löydön johdosta ja ettei yksikään noista seitsemästätoista\nyhdistyksestä käsittänyt samaisesta kirjoituksesta yhtään mitään,\nvaikka kaikki olivatkin yksimielisiä siitä, että se oli hyvin\nmerkillinen.\n\nHerra Blotton — olkoon hänen nimensä tuomittu kaikkien niiden\nkuolemattoman halveksimisen kohteeksi, jotka antavat arvoa kaikelle\nsalaperäiselle ja suurenmoiselle — niin, tuo herra Blotton uskalsi\nalhaisen sielun tavallisen epäily- ja moittimishalun vallassa esittää\nasiassa yhtä arvottoman kuin naurettavan mielipiteen. Herra Blotton,\njonka halpamaisena tarkoituksena oli Pickwickin kuolemattoman nimen\nloiston himmentäminen, lähti päivänä muutamana henkilökohtaisesti\nCobhamiin ja palattuaan huomautti ivallisesti kerhossa pitämässään\npuheessa, että hän oli tavannut miehen, jolta kivi oli ostettu, että\nmies väitti itse kiven olevan hyvin vanhan, mutta kielsi juhlallisesti\nkirjoituksen vanhuuden, lähinnä sillä perusteella, että sanoi itse\nkaivertaneensa sen kömpelösti siihen joutohetkinään esittämään\nkirjaimia, joiden tarkoituksena ei ollut merkitä enempää eikä vähempää\nkuin yksinkertaista lausetta: — \"BILL S T U MP S IN MERKKI\", ja että\nherra Stumps, joka ei ollut suurinkaan harjaantunut omintakeisten\nkirjoitelmien laatimisessa ja oli tottuneempi noudattamaan sanojen\nääntämistä kuin oikeinkirjoituksen ankaroita lakeja, oli jättänyt pois\netunimensä lopusta L-kirjaimen.\n\nPickwick-kerho suhtautui, kuten niin valistuneelta laitokselta\nsaattaa odottaakin, tähän esitykseen niin halveksivasti kuin se\nansaitsikin, erotti suuriluuloisen ja pahansuovan Blottonin kerhosta\nja äänesti herra Pickwickille kultasankaiset silmälasit luottamuksen\nja kunnioituksen osoitukseksi, mistä vastalahjaksi herra Pickwick\nmaalautti oman kuvansa ja ripusti sen kerhon huoneistoon — jota\nmuotokuvaa hän, ohimennen sanoen, ei halunnut hävitettäväksi, kohta kun\nhän oli tullut muutamaa vuotta vanhemmaksi.\n\nHerra Blotton oli erotettu kerhosta, mutta ei kukistettu.\nHänkin kirjoitti siis lentokirjasen, joka oli osoitettu noille\nseitsemälletoista tieteelliselle seuralle. Se sisälsi saman\nselostuksen, jonka hän jo oli esittänyt kerholle, sekä hiukan enemmän\nkuin puolinaisen vihjauksen siihen suuntaan, että nuo seitsemäntoista\ntieteellistä seuraa olivat pelkkiä humpuukilaitoksia. Kun noiden\nseitsemäntoista tieteellisen seuran suuttumus tästä kuohahti, ilmestyi\njoukko uusia lentokirjasia. Ulkomaiset tieteelliset seurat vaihtoivat\nkirjeitä kotimaisten tieteellisten seurojen kanssa, kotimaiset\ntieteelliset seurat käänsivät ulkomaisten tieteellisten seurojen\nlentokirjaset englanniksi, ulkomaiset tieteelliset seurat käänsivät\nkotimaisten tieteellisten seurojen lentokirjaset kaikille mahdollisille\nkielille, ja siten alkoi tuo kuuluisa tieteellinen väittely, jonka\nkaikki ihmiset hyvin tuntevat Pickwick-riidan nimisenä.\n\nMutta tuo halpamainen yritys loukata herra Pickwickiä sattuikin sen\nhävyttömän alullepanijan omaan nilkkaan. Kaikki seitsemäntoista\ntieteellistä seuraa julistivat yksimielisesti omahyväisen Blottonin\ntietämättömäksi raukaksi ja alkoivat kirjoittaa tutkielmia vielä\nenemmän kuin ennen. Ja näihin päiviin saakka on kivi säilynyt\nselittämättömänä todisteena herra Pickwickin suuruudesta ja pysyvänä\nvoitonmerkkinä hänen vastustajiensa pienuudesta.\n\n\n\n\n12. luku\n\nKUVAILEE HYVIN TÄRKEÄÄ HERRA PICKWICKIN OTTAMAA ASKELTA, JOKA EI\nAIHEUTA KÄÄNNETTÄ AINOASTAAN HÄNEN OMASSA ELÄMÄSSÄÄN, VAAN MYÖS TÄSSÄ\nKERTOMUKSESSA.\n\n\nHerra Pickwickin huoneistossa Goswell-kadun varrella, oli kylläkin\nhuoneiden luku verraten pieni, mutta se ei ollut ainoastaan hyvin\nsiisti ja mukava laadultaan, vaan myöskin mainion sopiva niin\nnerokkaalle ja niin terävä-älyiselle miehelle kuin hän. Hänen salinsa\noli ensimmäisessä kerroksessa, kadun puolella, makuuhuoneensa toisessa\nja myös kadulle päin, joten hän istuessaan työpöytänsä ääressä salissa\ntai seisoessaan suuren peilinsä edessä makuuhuoneessa saattoi yhtä\nhyvin tarkastella ihmisluonnetta kaikissa sen monissa vivahteissa\ntuolla yhtä taajaväkisellä kuin kansanomaisella kadulla. Hänen\ntaloudenhoitajattarensa, rouva Bardell — tullipäällikkö vainajan leski\nja ainoa perillinen — oli hyväluontoinen, puuhakas, ulkoasultaan\nmiellyttävä nainen. Hänellä oli luontaiset ruoanlaittotaipumukset,\njonka lahjan harjoitus ja pitkäaikainen kokemus olivat kehittäneet\nloistavaksi taituruudeksi. Talossa ei ollut lapsia, ei palvelijoita\neikä siipikarjaa. Sen muut asukkaat olivat iso mies ja pieni poika,\nedellinen vuokralainen, jälkimmäinen rouva Bardellin tuotetta. Iso\nmies oli aina kotona kello kymmeneltä illalla, jolla hetkellä hän aina\nahtautui takahuoneessa pieneen ranskalaiseen vuoteeseen, ja nuoren\nBardellin lapselliset urheilu- ja voimisteluharjoitukset rajoittuivat\ntäydellisesti läheisille kaduille ja vesikouruihin. Siisteys ja rauha\nvallitsi koko talossa, ja herra Pickwickin tahto oli siellä lakina.\n\nJokaisesta, joka tunsi tämän laitoksen kotoisen järjestyksen pykälät ja\noli tutustunut herra Pickwickin luonteen erinomaiseen täsmällisyyteen,\nolisi hänen käytöksensä ja ulkonäkönsä sen päivän aamuna, jolloin\nlähtö Eatanswilleen oli määrätty tapahtuvaksi, näyttänyt perin\nsalaperäiseltä ja selittämättömältä. Hän käveli kiireisin askelin\nedestakaisin huoneessa, pisti päänsä ulos ikkunasta joka kolmas\nminuutti, katsoi alituisesti kelloaan ja ilmaisi monta muuta hänelle\noudon kärsimättömyyden todistetta. Oli selvää, että hänellä oli jotakin\nerikoisen tärkeää harkittavana, mutta ei edes rouva Bardellkaan olisi\nkyennyt keksimään, mitä tuo erikoinen oli.\n\n\"Rouva Bardell!\" sanoi herra Pickwick vihdoinkin, kun tuo miellyttävä\nnainen alkoi päästä pitkän tomutusurakkansa päähän.\n\n\"Mitä, herra?\" kysyi rouva Bardell.\n\n\"Pikku poikanne on kovin kauan ulkona!\"\n\n\"Niin on, mutta Southwarkiin onkin hyvin pitkä matka\", selitti rouva\nBardell.\n\n\"Niinpä on, niin on\", sanoi herra Pickwick, \"se on totta.\"\n\nHerra Pickwick vaipui taas äänettömyyteen, ja rouva Bardell sai\ntomuttamisensa päätökseen.\n\n\"Rouva Bardell\", sanoi herra Pickwick muutaman minuutin kuluttua.\n\n\"Mitä, herra Pickwick?\" kysyi rouva Bardell taas. \"Luuletteko, että\nkahden hengen elättäminen tulee paljon kalliimmaksi kuin yhden?\"\n\n\"Voi herra Pickwick!\" huudahti rouva Bardell punastuen päähineensä\nreunoja myöten, sillä hän kuvitteli huomaavansa vuokralaisensa silmissä\navioliittoon tähtäävän välähdyksen. \"Voi, herra Pickwick, minkälainen\nkysymys!\"\n\n\"Niin, mutta mitä mieltä olette?\"\n\n\"Se riippuu...\", sanoi rouva Bardell lähestyen tomuhuiskuineen hyvin\nlikelle herra Pickwickin kyynärpäätä, joka nojasi pöytään. \"Se riippuu,\nymmärrättehän, suureksi osaksi asianomaisesta henkilöstä, onko hän\nsäästäväinen ja huolellinen ihminen.\"\n\n\"Se on aivan totta\", sanoi herra Pickwick, \"mutta sille henkilölle,\njoka minulla on näköpiirissäni\" (tässä hän katseli hyvin kiinteästi\nrouva Bardelliin), \"on luullakseni suotu nuo lahjat, ja hänellä on sen\nohessa huomattava annos maailmantuntemusta ja aika terävä äly, josta\nsaattaa olla arvaamatonta hyötyä minulle.\"\n\n\"Voi, voi, herra Pickwick\", sanoi rouva Bardell, ja puna tavoitti taas\nhänen myssynsä reunan.\n\n\"Uskon sen\", sanoi herra Pickwick ja alkoi käydä tarmokkaaksi tapansa\nmukaan, kun oli puhe asiasta, joka kiinnosti hänen mieltään. \"Uskon sen\ntodella, ja kertoakseni teille totuuden, rouva Bardell, olen jo tehnyt\npäätöksenikin.\"\n\n\"Voi hyvä Jumala, herra!\" huudahti rouva Bardell.\n\n\"Teistä ehkä tuntuu nyt hiukan omituiselta\", sanoi ystävällinen herra\nPickwick hyväntahtoisesti silmäillen emäntäänsä, \"etten milloinkaan\nennen ole keskustellut kanssanne tästä asiasta enkä milloinkaan edes\nviitannut siihen, kunnes tänä aamuna lähetin pikku poikanne ulos... Vai\nmitä?\"\n\nRouva Bardell kykeni vastaamaan vain katsein. Hän oli kauan etäältä\njumaloinut herra Pickwickiä, ja nyt hänet yhtäkkiä nostettiin\nkorkeuksiin, jonne hänen hurjimmat ja kaikkein uskaliaimmatkaan\ntoiveensa eivät olisi milloinkaan uskaltaneet pyrkiä. Herra Pickwick\naikoi kosia... oli suunnitellutkin sitä... lähettänyt hänen pikku\npoikansa Southwarkiin saadakseen hänet pois tieltä... kuinka\nhuolellista, kuinka hienotunteista!\n\n\"No?\" sanoi herra Pickwick, \"mitä ajattelette?\"\n\n\"Voi, herra Pickwick\", sanoi rouva Bardell vapisten\nmielenliikutuksesta, \"olette kovin hyvä.\"\n\n\"Säästäisin kai teiltä paljon puuhaa?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"En minä milloinkaan ole ajatellut vaivojani\", vastasi rouva Bardell,\n\"ja tietysti näkisin silloin paljon enemmän vaivaa kuin milloinkaan\nollakseni teille mieliksi. Mutta teette kovin ystävällisesti\najatellessanne niin paljon minun yksinäisyyttäni.\"\n\n\"Niin, se on totta\", sanoi herra Pickwick, \"sitä en tullut\najatelleeksi. Kun olen ulkona, olisi teillä aina joku seurananne. Niin,\nniin teillä olisi.\"\n\n\"Olen varma siitä, että minusta tulisi hyvin onnellinen nainen\", sanoi\nrouva Bardell.\n\n\"Ja teidän pikku poikanne...\"\n\n\"Jumala häntä siunatkoon\", keskeytti rouva Bardell äidillisesti huoaten.\n\n\"Hänelläkin olisi sitten toveri\", päätti herra Pickwick, \"oikein vilkas\ntoveri, joka varmasti opettaisi hänelle viikossa enemmän temppuja kuin\nhän muuten oppisi vuodessa.\"\n\nJa herra Pickwick hymyili lempeästi.\n\n\"Voi, te rakas...\", sanoi rouva Bardell. Herra Pickwick säpsähti.\n\n\"Voi, te kiltti, hyvä, leikkisä, rakas ihminen\", sanoi rouva Bardell,\nja muitta mutkitta hän nousi tuoliltaan ja kiersi käsivartensa herra\nPickwickin kaulaan kyynelten valuessa koskena ja huokausten humistessa.\n\n\"Herra varjelkoon!\" huudahti ällistynyt herra Pickwick.\n\n\"Rouva Bardell, hyvä rouva... Hyvä Jumala, millainen tilanne... ottakaa\nhuomioon! Rouva Bardell... älkää... jos joku tulisi...\"\n\n\"Antaa tulla!\" huudahti rouva Bardell hurjasti. \"En koskaan luovu\nsinusta, rakas, hellä, hyvä mies.\"\n\nJa näin sanoen rouva Bardell kietoutui häneen vielä lujemmin.\n\n\"Herra armahtakoon!\" sanoi herra Pickwick ankarasti kamppaillen. \"Joku\ntulee portaita ylös. Älkää, hyvä ihminen, älkää!\"\n\nMutta kehoitukset ja pyynnöt eivät auttaneet rahtuakaan, sillä rouva\nBardell oli pyörtynyt herra Pickwickin syliin, ja ennen kuin hän oli\nehtinyt laskea lesken tuolille, astui huoneeseen nuori Bardell tuoden\nmukanaan herrat Tupmanin, Winklen ja Snodgrassin.\n\nHerra Pickwick oli kuin puulla päähän lyöty, sanaton ja liikkumaton.\nHän seisoi suloinen taakka sylissään töllistellen tylsästi ystäviensä\nkasvoihin, tekemättä pienintäkään tuntemis- tai selittämisyritystä.\nToiset tuijottivat puolestaan häntä, ja nuori Bardell töllisteli\nvuorostaan jokaista.\n\nPickwickiläisten hämmästys oli niin kaikki nielevä ja herra Pickwickin\nällistys niin täydellinen, että he kai olisivat jääneet samaan asemaan,\nkunnes rouvan pyörtymys olisi loppunut, jollei hänen nuori poikansa\nolisi osoittanut mitä kauneinta ja liikuttavinta näytettä lapsen\nkiintymyksestä. Puettuna hyvin ruumiinmukaiseen, erikoisen suurilla\nmessinkinapeilla koristettuun korderoi-pukuun, hän seisoi aluksi\novella hämillään ja epävarmana, mutta vähitellen se vaikutelma, että\nhänen äitinsä oli kärsinyt henkilökohtaista vahinkoa, tunkeutui hänen\nosittain kehittyneeseen sieluunsa, ja pitäen herra Pickwickiä tuon\nvahingon aiheuttajana hän päästi peloittavan, miltei epäinhimillisen\nkirkunan, syöksyi eteenpäin pää ojossa ja alkoi hyökätä tuon\nkuolemattoman herrasmiehen säärien ja takaliston kimppuun nipistellen\nja puristellen häntä niin kovaa kuin hänen käsivarsiensa voima ja hänen\nkiivastuksensa kiukku suinkin salli.\n\n\"Korjatkaa pois tuo pikku lurjus!\" sanoi epätoivoinen herra Pickwick,\n\"hän on hullu!\"\n\n\"Mistä on kysymys?\" sanoivat kaikki kolme kahlekielistä pickwickiläistä.\n\n\"En tiedä\", vastasi herra Pickwick ärtyisästi. \"Ottakaa poika pois!\"\n\nNyt herra Winkle kantoi mielenkiintoisen, kirkuvan ja potkivan pojan\nhuoneen kaukaisimpaan nurkkaan.\n\n\"Auttakaa minua nyt viemään tämä nainen alakertaan.\"\n\n\"Oh, minun on jo parempi olla\", sanoi rouva Bardell heikosti.\n\n\"Sallikaa minun taluttaa teidät alakertaan\", sanoi aina kohtelias herra\nTupman.\n\n\"Kiitos, herra, kiitos\", huudahti rouva Bardell hysteerisesti.\n\nNiinpä hänet sitten vietiin alakerrokseen hänen rakkaan poikansa\nseuratessa mukana.\n\n\"En saata käsittää\", sanoi herra Pickwick, kun hänen ystävänsä\npalasivat. \"En saata käsittää, mikä naiselle tuli! Ilmoitin hänelle\nvain tarkoituksenani olevan ottaa miespalvelijan, kun hän sai tuon\nmerkillisen kohtauksen, jonka vallassa hänet tapasitte. Hyvin\nkummallinen seikka.\"\n\n\"Hyvin kummallinen\", sanoivat toverukset.\n\n\"Saattoi minut mahdottomaan asemaan\", jatkoi herra Pickwick.\n\n\"Kovin mahdottomaan\", oli hänen seuralaistensa vastaus, mutta he\nyskähtelivät hiljakseen ja katselivat epäilevästi toisiaan.\n\nTämä ei kuitenkaan jäänyt herra Pickwickiltä huomaamatta. Hän näki\nheidän epäuskonsa. He ilmeisesti epäilivät häntä.\n\n\"Eteisessä on juuri eräs mies\", sanoi herra Tupman.\n\n\"Juuri hän, josta puhuin\", sanoi herra Pickwick. \"Lähetin hakemaan\nhäntä tänä aamuna Southwarkista. Ole hyvä ja kutsu hänet tänne,\nSnodgrass.\"\n\nHerra Snodgrass täytti pyynnön, minkä jälkeen herra Samuel Weller\nilmestyi paikalle.\n\n\"Muistatte kai minut?\" kysyi herra Pickwick. \"Taidanpa muistaa\",\nvastasi Sam suojelevasti silmää iskien. \"Kiero juttu, se siellä, mutta\nhän oli teille liian ovela, vai mitä? Aina ketunhäntä kainalossa.\"\n\n\"Jätetään se asia\", 'sanoi herra Pickwick kiireesti. \"Tahdoin puhua\njostakin muusta. Istuutukaa.\"\n\n\"Kiitoksia, herra\", sanoi Sam. Ja hän istuutui enempää kursailematta\nasetettuaan kuitenkin ensin vanhan, valkoisen hattunsa portaille oven\ntoiselle puolen. \"Ei sillä juuri komeilla\", jatkoi Sam, \"mutta se on\nhelkkarin mukava päässä, ja ennen kuin lierit lähtivät irti, se oli\naika komeakin. No, kevyempihän on ilman niitä, ja sekin on hyvä, ja\njokaisesta reiästä pääsee ilmaa sisään — oikein hyvä ilmanvaihto.\"\n\nTämän mielipiteen esitettyään herra Weller hymyili miellyttävästi\nkaikille pickwickiläisille.\n\n\"Ja nyt asiaan, jonka vuoksi minä näiden herrojen myöntymyksellä\nlähetin teitä hakemaan\", sanoi herra Pickwick.\n\n\"Siinähän se solmu onkin\", pisti Sam väliin. \"Ulos sen on tultava,\nsanoi isä pojalleen, joka oli niellyt kuparirahan.\"\n\n\"Ensiksikin haluamme tietää\", aloitti herra Pickwick, \"onko teillä\nmitään syytä olla tyytymätön nykyiseen asemaanne?\"\n\n\"Ennen kuin vastaan siihen kysymykseen\", selitti herra Weller, \"olis'\nensiksi mukava tietää, onko teillä aikomuksena hankkia mulle parempi?\"\n\nHyväntahtoisuuden auringonsäde valaisi herra Pickwickin kasvoja, kun\nhän sanoi: \"Olen vähän tuuminut ottaa teidät omaan palvelukseeni.\"\n\n\"Oikeinko totta?\" kysyi Sam.\n\nHerra Pickwick nyökkäsi vahvistavasti.\n\n\"Palkka?\" kysyi Sam.\n\n\"Kaksitoista puntaa vuodessa\", vastasi herra Pickwick.\n\n\"Vaatetus?\"\n\n\"Kaksi pukua.\"\n\n\"Työ?\"\n\n\"Palvella minua ja matkustella minun ja näiden herrojen kanssa.\"\n\n\"Ottakaa kyltti pois\", sanoi Sam painokkaasti. \"Olen pestattu\nyksityiselle herrasmiehelle ja suostun ehtoihin.\"\n\n\"Otatte siis paikan vastaan?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"Varmasti\", vastasi Sam. \"Jos vaatteet sopivat minulle puoleksikaan\nniin hyvin kuin paikka, niin ne kelpaavat.\"\n\n\"Onhan teillä kai todistuksia?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"Kysykää 'Valkoisen Kauriin' emännältä\", vastasi Sam.\n\n\"Voitteko tulla tänä iltana?\"\n\n\"Sukellan pukuun tällä hetkellä, jos se on täällä\", sanoi Sam hyvin\ninnokkaasti.\n\n\"Tulkaa kysymään kello kahdeksan illalla\", sanoi herra Pickwick, \"ja\njos saan tiedusteluihini tyydyttävän vastauksen, tulevat vaatteet\nkyllä.\"\n\nLukuunottamatta rakastettavaa lörpöttelynhalua, johon siivoojattaren\naputyttö oli yhtä paljon syyllinen, oli herra Wellerin käytös,\ntodistuksen mukaan, ollut niin moitteetonta, että herra Pickwick katsoi\nolevansa täysin oikeutettu päättämään sitoumuksen jo samana iltana.\nOsoittaen sellaista nopeutta ja tarmoa, joka ei ollut luonteenomaista\nainoastaan tämän harvinaisen miehen julkiselle toiminnalle vaan myös\nhänen yksityisillekin teoilleen, hän ensiksi saattoi uuden palvelijansa\ntuollaiseen mukavaan varastopaikkaan, mistä saa ostaa miesten uusia ja\ntoisen käden vaatteita ja joissa päästään mitan ottamisen häiritsevästä\nja epämukavasta toimituksesta, ja ennenkuin ilta oli kulunut loppuun,\noli herra Wellerille hankittu harmaa puku P. C.-nappeineen, musta hattu\nröyhelöineen, punaviiruiset liivit, vaaleat polvihousut ja säärykset ja\nkoko joukko muita välttämättömiä vaatekappaleita, joiden luetteleminen\nkävisi liian pitkäksi.\n\n\"Hm!\" sanoi tuo äkkiä uudistettu henkilö, kun hän asettui paikalleen\nEatanswillen matkavaunujen katolle seuraavana aamuna. \"Ihmettelenpä,\npitäisikö minun esittää lakeijaa, ratsupalvelijaa, metsästäjää vai\nsiemenkauppiasta? Näytän siltä kuin olisin kaiken tuon sekasotku.\nVälipä tuolla, saanpahan ilmanalan muutosta, paljon nähtävää ja vähän\ntekemistä, ja kaikki se sopii minulle kuin nyrkki silmään, niin että\nkauan eläköön Pickwick!\"\n\n\n\n\n13. luku.\n\nKUVAUS EATANSWILLESTÄ. PUOLUEIDEN SIKÄLÄINEN ASEMA JA KUINKA SIELLÄ\nVALITTIIN JÄSEN PARLAMENTTIIN EDUSTAMAAN TÄTÄ VANHAA, USKOLLISTA JA\nISÄNMAALLISTA KAUPPALAA.\n\n\nTahdomme suoraan tunnustaa, että aina siihen hetkeen saakka,\njolloin ensimmäistä kertaa syvennyimme Pickwick-kerhon paksuihin\npaperilajiin, emme koskaan olleet kuulleet mitään Eatanswillestä, ja\nyhtä avomielisesti myönnämme, että olemme turhaan hakeneet todisteita\ntämän paikan todellisesta olemassaolosta nykypäivinä. Kun kuitenkin\ntiesimme, kuinka ehdottoman uskottavana jokaista herra Pickwickin\nmuistiinpanoa ja tietoa on käsiteltävä ja kun emme tohtineet asettaa\nomaa muistiamme tämän suuren miehen kirjoitettuja selityksiä vastaan,\nolemme tarkastaneet kaikki tätä asiaa koskevat lähteet, joihin suinkin\nsaatoimme vedota. Olemme tutkineet jokaisen nimen luetteloissa A ja\nB, tapaamatta Eatanswilleä, olemme yksityiskohtaisesti tarkastaneet\njoka sopen kreivikuntakartoissa, joita mainiot kustantajamme ovat\njulkaisseet yhteiskunnan hyödyksi, ja tällöinkin on tutkimuksemme\njohtanut samaan tulokseen. Meillä on sen takia syytä otaksua, että\nherra Pickwick hartaassa pyrkimyksessään olla loukkaamatta ketään ja\nsen hienotunteisuuden ohjaamana, joka, kuten tietävät kaikki ne, jotka\ntunsivat hänet hyvin, oli hänelle niin erikoisen luonteenomaista,\ntahallaan asetti keksityn nimityksen sen paikan oikean nimen sijaan,\njossa hän teki huomioitaan. Meitä vahvistaa tässä uskossa eräs pieni\nseikka, joka sinänsä näyttää vähäpätöiseltä ja mitättömältä, mutta joka\ntältä näkökannalta on huomion arvoinen. Herra Pickwickin muistikirjassa\nvoimme juuri ja juuri erottaa merkinnän, että hän ja hänen\nseuralaisensa olivat ostaneet paikat Norwichin vaunuista, mutta tämä\nmerkintä on myöhemmin pyyhitty pois, aivan kuin se suuntakin, missä\nkauppala sijaitsi, tahdottaisiin pitää salassa. Emme niinollen halua\nryhtyä arvailemaan, mistä paikasta on puhe, vaan jatkamme kertomusta\ntyytyen niihin aineksiin, jotka sen toimivat henkilöt ovat meille\nhankkineet.\n\nNäyttää siltä, että Eatanswillen kuten monen muunkin pienen kaupungin\nväestö piti itseään perin mahtavana ja tärkeänä ja että jokainen\nEatanswillen asukas tunsi, tietoisena siitä merkityksestä, joka\nhänen esimerkillään oli, olevansa velvollinen kaikesta sielustaan\nja mielestään yhtymään toiseen niistä suurista puolueista, jotka\njakoivat kaupungin kahtia: sinisiin tai keltaisiin. Siniset eivät\nlyöneet laimin yhtään tilaisuutta vastustaakseen keltaisia, eivätkä\nkeltaiset yhtään tilaisuutta asettuakseen sinisiä vastaan, ja\nseurauksena oli, että missä ikinä siniset ja keltaiset sattuivat yhteen\njulkisissa kokouksissa, kaupungintalossa, torilla tai markkinoilla,\nheidän välillään syntyi riita ja vaihdettiin vihaisia sanoja.\nTämän erimielisyyden johdosta on melkein tarpeetonta mainita, että\nEatanswillessä muuttui kaikki puolueasiaksi. Jos keltaiset ehdottivat\nuusien ikkunoiden hankkimista kaupungintaloon, pitivät siniset julkisia\nkokouksia ja julistivat toimenpiteen turmiolliseksi; jos siniset\nehdottivat uuden pumpun hankkimista Suurkadulle, keltaiset nousivat\nyhtenä miehenä vastustamaan moista kuulumatonta vaatimusta. Siellä\noli sinisten kauppoja ja keltaisten kauppoja, sinisiä majataloja ja\nkeltaisia majataloja, jopa kirkossakin oli sininen puoli ja keltainen\npuoli.\n\nTietystikin oli oleellisesti ja ehdottomasti välttämätöntä, että\nkummallakin mahtavalla puolueella oli oma äänenkannattajansa ja\nedustajansa, minkävuoksi kaupungissa olikin kaksi sanomalehteä:\n\"Eatanswillen Uutiset\" ja \"Eatanswillen Riippumaton\"; edellinen\najoi sinisiä periaatteita, jälkimmäinen taas toimi puhtaasti\nkeltaisella pohjalla. Ne olivat mainioita lehtiä! Miten suurenmoisia\npääkirjoituksia, miten henkeviä hyökkäyksiä! \"Meidän mitätön\naikalaisemme 'Uutiset'\" — \"Tuo epärehellinen ja karkea painotuote\n'Riippumaton'\" — \"Tuo alhainen ja parjaushaluinen juorukello 'Uutiset',\n— tällaisia ja muita henkeä virkistäviä tuomioita oli kylvetty\nrunsaasti molempien palstoille joka numerossa, ja ne herättivät\nkaupungin väestön mielessä joko mitä voimakkaimman mielihyvän tai\nsuuttumuksen tunteita.\"\n\nTavallista huomiokykyään ja terävänäköisyyttään osoittaen herra\nPickwick oli valinnut erikoisen sopivan hetken käynnilleen. Milloinkaan\nennen ei oltu nähty moista vaalitaistelua. Kunnianarvoisa Samuel\nSlumkey, Slumkey Hallista, oli sinisten ehdokas, ja herra Horatio\nFizkin, Fizkin Lodgesta, läheltä Eatanswilleä, oli ystäviensä\nkehoituksesta suostunut rupeamaan keltaisten ehdokkaaksi. \"Uutiset\"\nselittivät Eatanswillen valitsijoille, etteivät ainoastaan Englannin,\nvaan koko sivistyneen maailman silmät olivat suuntautuneet heihin,\nja \"Riippumaton\" halusi käskevästi kysyä, olivatko Eatanswillen\nvalitsijat vielä samoja uljaita miehiä, joina se aina oli heitä\npitänyt, vai halpoja ja orjamaisia välikappaleitako, jotka ansaitsivat\nenglantilaisen nimen yhtä huonosti kuin vapauden siunauksen. Ei\nmilloinkaan ennen ollut sellainen jännitys kuohuttanut kaupunkia.\n\nMyöhään illalla herra Pickwick ja hänen seuralaisensa Samin avustamina\nlaskeutuivat maahan Eatanswillen vaunujen katolta. Suuret, siniset\nsilkkiliput liehuivat \"Kaupungin Vaakunan\" majatalon ikkunoista,\nja kaikkiin ikkunanpieliin oli kiinnitetty vaalijulistuksia, jotka\njättiläismäisin kirjaimin ilmoittivat, että Slumkeyn vaalilautakunta\nkokoontui siellä joka päivä. Kadulle oli kokoontunut joukko\ntyhjäntoimittajia katselemaan käheää parvekkeella seisovaa miestä, joka\nnähtävästi puhui kasvonsa punaisiksi herra Slumkeyn puolesta, mutta\njonka väitöslauseiden voimaa ja iskevyyttä jonkin verran vähensi neljän\nsuuren rummun pärinä, jotka herra Fizkinin komitea oli asettanut kadun\nkulmaan. Hänen rinnallaan oli vielä puuhakas pieni mies, joka aina\ntiettyjen väliaikojen kuluttua otti hatun päästään ja antoi joukolle\nmerkin, että nyt oli hurrattava. Niin joukko tekikin hyvin innokkaasti,\nja kun punanaamainen mies jatkoi puhumistaan, kunnes oli punaisempi\nkasvoiltaan kuin konsanaan, näytti se vastaavan hänen tarkoitustaan\nyhtä hyvin kuin jos joku olisi kuullut hänen sanansa.\n\nPickwickiläiset olivat tuskin ehtineet nousta vaunuista, kun heidät\nympäröi ryhmä tuota kunniallista ja riippumatonta väkeä, joka heti\npäästi kolme korviahuumaavaa eläköönhuutoa. Kun joukon pääosa sitten\nvastasi siihen (sillä joukkojenhan ei ollenkaan tarvitse tietää, mille\nne oikeastaan hurraavat), se paisui peloittavaksi voiton kirkunaksi,\njoka sai punakasvoisen miehen parvekkeella vaikenemaan.\n\n\"Eläköön!\" huusi joukko vielä kerran.\n\n\"Vielä yksi eläköön\", huusi pieni avustaja parvekkeelta, ja taas\njoukko huusi, ikään kuin sen keuhkot olisivat olleet valuraudasta ja\nteräsvivuilla varustetut.\n\n\"Eläköön Slumkey!\" huusi tuo vilpitön ja riippumaton joukko.\n\n\"Eläköön Slumkey!\" vastasi herra Pickwick ottaen hatun päästään.\n\n\"Alas Fizkin!\" kirkui joukko.\n\n\"Alas! alas!\" huusi herra Pickwick.\n\n\"Eläköön!\" Ja sitten syntyi sellainen meteli kuin eläintarhassa, kun\nelefantti on soittanut ruokakelloa.\n\n\"Kuka on Slumkey?\" kuiskasi herra Tupman.\n\n\"Mistä minä sen tiedän?\" vastasi herra Pickwick samalla tavalla.\n\"Hiljaa! Ei saa kysellä! Tällaisissa tapauksissa on aina paras\nmenetellä samoin kuin joukkokin.\"\n\n\"Mutta otaksutaanpa, että on olemassa kaksi eri joukkoa?\" sanoi herra\nSnodgrass.\n\n\"Huutakaa suuremman mukana\", selitti herra Pickwick.\n\nPaksut niteet eivät olisi voineet sanoa enempää.\n\nHe menivät taloon, ja joukko väistyi oikealle ja vasemmalle antaakseen\nheille tilaa ja huutaen äänekkäästi. Ensimmäinen huomioon otettava\nseikka oli asunnon hankkiminen yöksi.\n\n\"Voimmeko saada yösijan täältä?\" kysyi herra Pickwick tarjoilijalta.\n\n\"En tiedä, herra\", vastasi mies. \"Pelkään, että kaikki on täynnä.\nMenen kysymään.\"\n\nHän lähti tiehensä tässä tarkoituksessa, ja hän palasi pian kysymään,\nolivatko herrat \"sinisiä\".\n\nKoska herra Pickwickillä ei ollut enempää kuin hänen tovereillaankaan\nmitään oleellista harrastusta kummankaan ehdokkaan asiaan, oli\nkysymykseen verraten vaikea vastata. Tässä pulassa herra Pickwick\nmuisti uuden ystävänsä Perkerin.\n\n\"Tunnetteko erään Perker nimisen herran?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"Kyllä, herra. Hän on juuri kunnianarvoisen herran Samuel Slumkeyn\nasiamies.\"\n\n\"Hän on kai sininen?\"\n\n\"Tietysti, herra.\"\n\n\"Sitten mekin olemme sinisiä\", sanoi herra Pickwick, mutta\nhuomatessaan, että mies näytti koko epäilevältä tämän sovittelevan\nvastauksen johdosta, hän antoi tälle korttinsa ja pyysi häntä viemään\nsen heti herra Perkerille, jos tämä sattuisi olemaan talossa.\nTarjoilija lähti ja palasi melkein heti tuoden vastaukseksi pyynnön,\nettä herra Pickwick seuraisi häntä. Mies saattoi heidät suureen\nensimmäisen kerroksen huoneeseen, missä herra Perker istui pitkän,\nkirjoja ja papereita peittonaan olevan pöydän ääressä.\n\n\"Hm, tekö, hyvä ystävä\", sanoi herra Perker tullen vastaanottamaan.\n\"Olen hyvin iloinen tavatessani teidät, hyvin iloinen! Olkaa hyvä ja\nistuutukaa! Siispä olette tehnyt totta aikeestanne. Olette tullut tänne\nkatselemaan vaaleja, eikö niin?\"\n\nHerra Pickwick vastasi myöntävästi.\n\n\"Vilkas vaalitaistelu, hyvä herra\", sanoi pieni mies.\n\n\"Hauskaa kuulla\", sanoi herra Pickwick hieroen käsiään. \"Näen\nmielelläni ylvästä isänmaanrakkautta, ilmetköön se millä puolella\nhyvänsä. Vai ovat vaalit kiihkeät?\"\n\n\"Niin ovat\", sanoi pieni mies, \"oikein kiihkeät tosiaankin. Olemme\nottaneet haltuumme kaikki paikkakunnan ravintolat ja jättäneet\nvastustajillemme vain oluttuvat. Mestarillinen poliittinen leikkaus,\neikö todellakin?\"\n\nPieni mies hymyili hyvillään ja otti suuren annoksen nuuskaa.\n\n\"Ja mitkä ovat taistelun todennäköiset tulokset?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"Hyvin epävarmat, hyvä herra\", sanoi pieni mies, \"hyvin epävarmat\ntoistaiseksi. Fizkinin väki on saanut teljetyksi kolmekymmentä\nvalitsijaa 'Valkoisen Hirven' vaunuvajaan.\"\n\n\"Vaunuvajaan!\" huudahti herra Pickwick koko lailla hämmästyneenä tästä\ntoisesta poliittisesta 'leikkauksesta'.\n\n\"He pitävät heitä arestissa siksi kunnes tarvitsevat heitä\", selitti\npieni mies. \"Siitä seuraa, kuten arvannette, että meidät estetään\nsaamasta heitä puolellemme, ja vaikka heidät saisimmekin, ei siitä\nolisi mitään hyötyä, sillä he pitävät heitä siinä tarkoituksessa\nkovassa humalassa. Fizkinin asiamies on hyvin näppärä poika, todellakin\nhyvin näppärä.\"\n\nHerra Pickwick vain tuijotteli eikä sanonut mitään.\n\n\"Siitä huolimatta olemme hyvin toiveikkaita\", sanoi herra Perker\nhiljentäen äänensä melkein kuiskaukseksi. \"Meillä oli eilen illalla\ntäällä pienet teekutsut — neljäkymmentäviisi naista, hyvä herra — ja\nannoimme heille kaikille vihreän päivänvarjon, kun he lähtivät.\"\n\n\"Päivänvarjon!\" huudahti herra Pickwick.\n\n\"Niin juuri, hyvä herra, niin juuri. Neljäkymmentäviisi vihreää\npäivänvarjoa, kuusi shillinkiä seitsemän pennyä kappale. Kaikki naiset\npitävät korutavaroista, ja noilla päivänvarjoilla on ollut mainio\nvaikutus. Valtasimme puolellemme kaikki heidän miehensä ja puolet\nheidän veljistään. Sellainen tavara lyö laudalta sukat ja flanellit\nja kaikenlaisen muun sellaisen tavaran. Ajatus oli minun, hyvä herra,\nkokonaan minun. Satoipa rakeita tai vettä tai paistoipa aurinko, ette\nvoi kävellä kuutta metriä kadulla tapaamatta puoltakymmentä vihreää\npäivänvarjoa.\"\n\nTässä pieni mies joutui ilonpuuskan valtaan, jonka keskeytti vasta\nkolmannen henkilön saapuminen.\n\nTämä oli pitkä, hoikka mies, jonka hiekanvärinen kallo kallistui\nkaljuuteen, ja kasvot, joilla juhlallinen arvokkuus sekaantui\npohjattoman syvämielisyyden ilmeeseen. Hänellä oli yllään pitkä,\nruskea takki, mustat verkaliivit ja harmaat housut. Kaksinkertaiset\nsilmälasit riippuivat liiveillä, ja päässä oli leveälierinen, hyvin\nmatalakupuinen hattu. Uusi tulokas esiteltiin herra Pickwickille herra\nPottiksi, \"Eatanswillen Uutisten\" toimittajaksi. Muutamia johtavia\nhuomautuksia tehtyään herra Pott kääntyi herra Pickwickin puoleen ja\nsanoi juhlallisesti:\n\n\"Tämä taistelu herättää kai suurta huomiota pääkaupungissa?\"\n\n\"Luulen kyllä\", sanoi herra Pickwick.\n\n\"Ja minulla on syytä otaksua\", sanoi herra Pott katsellen herra\nPerkeriä kuin kannatusta saadakseen, \"minulla on syytä otaksua, että\nviimelauantainen pääkirjoitukseni on jossakin määrin vaikuttanut\nsiihen.\"\n\n\"Sitä ei voi vähääkään epäillä\", virkkoi pieni mies.\n\n\"Sanomalehdistö on mahtava ase\", jatkoi Pott.\n\nHerra Pickwick ilmaisi täydellisen yksimielisyytensä siinä asiassa.\n\n\"Mutta uskon\", sanoi herra Pott, \"etten ole koskaan käyttänyt väärin\nsitä tavatonta voimaa, joka minulla on vallassani. Olen varma siitä,\nhyvä herra, etten ole koskaan tähdännyt tuota käsiini annettua\njaloa asetta yksityiselämän pyhään helmaan enkä yksityisen maineen\nheikkoon rintaan. Uskon, hyvä herra, että olen omistanut tarmoni...\npyrkimyksille... olivatpa ne kuinka vaatimattomia tahansa... ja\nvaatimattomia ne ovatkin... teroittaakseni periaatteita... jotka...\novat...\"\n\nKun \"Eatanswillen Uutisten\" toimittaja näytti tässä kohdassa joutuvan\nharhateille, kiiruhti herra Pickwick hänen avukseen sanomalla:\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Mutta minkälainen, hyvä herra\", sanoi Pott taas, \"minkälainen,\nsallikaa minun kysyä teiltä, puolueettomalta henkilöltä, on yleinen\nmielipide Lontoossa taisteluuni nähden 'Eatanswillen Riippumattoman'\nkanssa?\"\n\n\"Epäilemättä hyvin kiihtynyt\", pisti herra Perker väliin silmässä — kai\nsatunnainen — viekkauden välähdys.\n\n\"Taistelua\", sanoi Pott, \"jatketaan niin kauan kuin minulla on\nterveyttä ja voimia ja ne vaatimattomat lahjat, jotka minulle on suotu.\nKaikki tästä taistelusta, hyvä herra, vaikka se saattaisikin ihmisten\nmielet pois tasapainosta ja kiihoittaisi heidän tunteitaan, ja tekisi\nheidät kykenemättömiksi hoitamaan tavallisen elämän jokapäiväisiä\ntoimia, niin, tästä taistelusta, hyvä herra, en luovu, ennen kuin olen\ntallannut 'Eatanswillen Riippumattoman' jalkojeni alle. Toivon, että\nLontoon väestö ja tämän maan asukkaat saavat tietää, että he voivat\nluottaa minuun, että minä en hylkää heitä, että olen valmis seisomaan\nheidän rinnallaan viimeiseen saakka.\"\n\n\"Käytöksenne on hyvin jaloa, hyvä herra\", sanoi herra Pickwick, ja hän\npuristi suurisieluisen Pottin kättä.\n\n\"Huomaan, hyvä herra, että olette arvostelukykyinen ja suurilahjainen\nmies\", virkkoi herra Pott melkein läähättäen isänmaallisen\njulistuksensa voimakkuudesta. \"Olen hyvin onnellinen, että olen päässyt\nsellaisen miehen tuttavaksi.\"\n\n\"Minä puolestani\", vastasi herra Pickwick, \"tunnen teidän\nilmaisemanne mielipiteen itselleni kunniaa tuottavaksi. Sallikaa\nminun, hyvä herra, esitellä teille matkatoverini, toiset saman kerhon\nkirjeenvaihtajajäsenet, jonka perustamisesta olen ylpeä.\"\n\n\"Se ilahduttaisi minua suuresti\", sanoi herra Pott.\n\nHerra Pickwick lähti ja palasi ystäviensä kanssa, jotka hän\nasianomaisia muotoja noudattaen esitteli \"Eatanswillen Uutisten\"\npäätoimittajalle.\n\n\"Nyt, hyvä Pott\", sanoi pieni herra Perker, \"on kysymys siitä, minne\nsijoitamme nämä ystävämme?\"\n\n\"Voimme kai jäädä tähän taloon?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"Täällä ei ole yhtään vapaata vuodetta, hyvä herra, ei yhtä ainoata.\"\n\n\"Hyvin ikävää\", sanoi herra Pickwick.\n\n\"Kovin ikävää\", vahvisti hänen matkatoverinsa.\n\n\"Minulla on tässä asiassa suunnitelma\", virkkoi herra Pott, joka\nluullakseni voidaan menestyksellisesti toteuttaa. \"'Riikinkukossa' on\nkaksi vapaata vuodetta, ja rouva Pottin puolesta voin rohkeasti luvata,\nettä hän mielihyvin majoittaa asuntoonsa herra Pickwickin ja jonkun\nhänen ystävistään, niin hyvin kuin se on mahdollista, jollei toisilla\nherroilla ja palvelijallanne ole mitään 'Riikinkukkoon' asettumista\nvastaan.\"\n\nHerra Pottin uudistettua kehoituksensa ja herra Pickwickin yhä\nuudelleen toisteltua, ettei hän millään lailla halunnut tuottaa\nvaivaa eikä häiritä hänen ystävällistä rouvaansa, päädyttiin lopulta\nkuitenkin siihen, että tällainen järjestely oli ainoa mahdollinen.\nNiin siis tehtiin, ja syötyään yhdessä päivällisen \"Kaupungin\nVaakunassa\" ystävykset erosivat. Herrat Tupman ja Snodgrass lähtivät\n\"Riikinkukkoon\", herrat Pickwick ja Winkle herra Pottin asuntoon.\nSen ohessa järjestettiin asiat jo etukäteen siten, että he kaikki\nkokoontuvat aamulla \"Vaakunaan\" ja ottavat osaa kunnianarvoisan Samuel\nSlumkeyn vaalikulkueeseen.\n\nHerra Pottin perhepiiri rajoittui häneen itseensä ja hänen vaimoonsa.\nKaikilla miehillä, jotka voimakas henki on nostanut ylväälle paikalle\ntässä maailmassa, on tavallisesti jokin pieni heikkous, mikä näyttää\nsitä tuntuvammalta sen vastakohdan vuoksi, jona se on heidän yleiseen\nluonteeseensa verraten. Jos herra Pottilla oli heikkous, se piili\nsiinä, että hän oli melkein liian alistuvainen vaimonsa hiukan\nhalveksivaan holhoukseen ja komentoon. Emme katso olevamme oikeutettu\nerikoisesti tehostamaan tätä tosiasiaa, koska tässä tapauksessa rouva\nPott oli pannut liikkeelle kaikki miellyttävimmät ominaisuutensa\nottaakseen vastaan nuo kaksi herrasmiestä.\n\n\"Rakkaani\", sanoi herra Pott, \"herra Pickwick... herra Pickwick\nLontoosta\".\n\nRouva Pott otti vastaan herra Pickwickin isällisen kädenpuristuksen\nviehättävän suloisesti, ja herra Winkle, jota ei ollut ollenkaan\nesitelty, kumarteli ja pokkuroi huomaamattomana pimeässä nurkassa.\n\n\"Rakas Pott...\", sanoi rouva Pott.\n\n\"Kultaseni\", sanoi herra Pott.\n\n\"Ole hyvä, esittele toinenkin herra.\"\n\n\"Suokaa tuhannesti anteeksi\", sanoi herra Pott. \"Sallikaa minun...\nrouva Pott, herra...\"\n\n\"Winkle\", täydensi herra Pickwick.\n\n\"Winkle\", toisti herra Pott; ja esittelymenot olivat täytetyt.\n\n\"Pyydämme tuhannesti anteeksi, hyvä rouva\", sanoi herra Pickwick, \"että\nnäin muitta mutkitta tulemme häiritsemään kotoisia puuhianne.\"\n\n\"Pyydän, älkää puhuko siitä\", vastasi naispuolinen Pott vilkkaasti.\n\"Minusta tuntuu oikein todella virkistävältä nähdä uusia kasvoja,\nkun elän päivästä päivään ja viikosta viikkoon tällä ikävällä\npaikkakunnalla näkemättä ketään.\"\n\n\"Etkö näe ketään, rakkaani!\" huudahti herra Pott veitikkamaisesti.\n\n\"En ketään muita kuin sinut\", vastasi rouva Pott kuivasti.\n\n\"Te ymmärrätte\", sanoi isäntä selittääkseen vaimonsa valitteluja,\n\"olemme jossakin määrin loitolla monista huvituksista ja nautinnoista,\njoihin muuten saattaisimme ottaa osaa. Julkinen asemani 'Eatanswillen\nUutisten' toimittajana, se merkitys, mikä tuolla lehdellä on tällä\nseudulla, ainainen sukeltautumiseni politiikan pyörteisiin...\"\n\n\"Mutta rakas Pott...\" keskeytti rouva.\n\n\"Kultaseni...\" sanoi toimittaja.\n\n\"Koettaisit keksiä jonkin muun keskusteluaiheen, johon nämä herratkin\ntuntevat järjellistä mielenkiintoa.\"\n\n\"Mutta, rakkaani\", sanoi herra Pott hyvin nöyrästi. \"Nämä asiat\nkiinnostavat suuresti herra Pickwickiä\".\n\n\"Hyvä hänelle, jos kiinnostavat\", sanoi rouva Pott painokkaasti. \"Olen\nnäännyksiin väsynyt sinun politiikkaasi ja riitoihisi 'Riippumattoman'\nkanssa, ja koko pötyyn. Minua suorastaan hämmästyttää, että sinä tuolla\ntavalla vedät esille naurettavuutesi.\"\n\n\"Mutta, rakkaani...\", yritti herra Pott.\n\n\"Älä lörpöttele minulle!\" sanoi rouva Pott. \"Pelaatteko écartéta, sir?\"\n\n\"Olen hyvin onnellinen, jos saan oppia sen johdollanne\", vastasi herra\nWinkle.\n\n\"No, hyvä on, vetäkää tuo pöytä ikkunan luo ja päästäkää minut\nkuulemasta tuota iankaikkista politiikkaa.\"\n\n\"Jane\", sanoi herra Pott palvelijattarelle, joka toi kynttilöitä,\n\"menepä toimitukseen ja tuo minulle 'Uutisten' vuosikerta 1828. Aion\nlukea teille\", lisäsi toimittaja kääntyen herra Pickwickin puoleen,\n\"eräitä pääkirjoituksia, jotka laadin siihen aikaan keltaisten\nvehkeiden johdosta, kun täällä haettiin uutta veräjänvartijaa. Luulen,\nettä ne huvittavat teitä.\"\n\n\"Kuuntelisin niitä todella hyvin mielelläni\", sanoi herra Pickwick.\n\nVuosikerta tuli, ja toimittaja kävi istumaan ja herra Pickwick hänen\nviereensä.\n\nOlemme turhaan silmäilleet läpi herra Pickwickin muistikirjan lehdet\ntoivoen tapaavamme yleiskatsauksen näihin ihaniin sepitelmiin. Meillä\non täysi syy otaksua, että tyylin voima ja tuoreus valtasi hänet\nkokonaan, ja herra Winkle on todella pannut muistiin sen tosiasian,\nettä hänen silmänsä olivat ummessa koko lukemisen ajan ikään kuin\nylenpalttisesta mielihyväntunteesta.\n\nIlmoitus, että illallinen on valmis, teki lopun sekä écartésta että\n\"Eatanswillen Uutisten\" kauneuksien kertaamisesta. Rouva Pott oli\nmitä vilkkaimmalla ja miellyttävimmällä tuulella. Herra Winkle oli jo\nhyvin suuressa määrin saavuttanut hänen suosionsa, eikä rouva empinyt\nkertomasta hänelle luottavaisesti, että herra Pickwick oli \"hurmaava\npikku ukkeli\". Tähän lausuntoon sisältyy sellainen ilmaisutavan\ntuttavallisuus, että vain harvat, jotka olivat tuon jättiläishengen\nläheisiä tuttavia, olisivat tohtineet käyttää sitä. Me olemme\nkuitenkin säilyttäneet sen antaaksemme samalla kertaa vakuuttavan ja\nliikuttavan todisteen siitä arvonannosta, mitä hän nautti kaikkien\nyhteiskuntaluokkien keskuudessa ja siitä, kuinka helposti hän raivasi\ntiensä heidän sydämiinsä ja tunteisiinsa.\n\nHyvin myöhäisellä iltahetkellä — kauan sen jälkeen kuin herrat Tupman\nja Snodgrass olivat vaipuneet uneen \"Riikinkukon\" kaikkein syvimmissä\nkomeroissa, molemmat ystävykset lähtivät levolle. Uni valtasi pian\nherra Winklen aistimet, mutta hänen tunteensa olivat joutuneet\nkiihdyksiin ja hänen ihailunsa herännyt, ja vielä monta tuntia sen\njälkeen kuin aineellinen maailma oli häipynyt hänen tajunnastaan,\nilmestyivät viehättävän rouva Pottin kasvot ja vartalo yhä uudelleen\nhänen harhailevaan mielikuvitukseensa.\n\nAamulla alkava melu ja hälinä riitti kyllä karkoittamaan kaikkein\nromanttisimmankin uneksijan mielestä kaikki muut ajatusyhtymät paitsi\nne, jotka välittömästi liittyivät lähestyviin vaaleihin. Rumpujen\npärinä, torvien toitotus ja räikkien räminä, ihmisten huuto ja hevosten\ntömistely kaikui ja kajahteli kaduilla päivänkoitosta alkaen, ja pieni\nsatunnainen molempien puolueiden partioiden yhteenotto vain elähdytti\nvalmisteluita ja aiheutti miellyttävän muutoksen niiden luonteessa.\n\n\"No, Sam\", sanoi herra Pickwick, kun hänen palvelijansa näyttäytyi\nmakuuhuoneen ovella juuri kun hän oli viimeistelemässä pukeutumistaan,\n\"kaikki taitavat olla tänään jalkeilla?\"\n\n\"Peli parhaassa menossa, sir\", vastasi Sam Weller. \"Meidän väki\nkokoontuu 'Kaupungin Vaakunan' luo ja huutaa par'aikaa ääntään\nkäheäksi.\"\n\n\"No näyttävätkö he innostuneilta puolueensa asiaan, Sam?\"\n\n\"Enpä ole eläessäni nähnyt sellaista innostusta.\"\n\n\"Ovatko tarmokkaita?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"Huikean tarmokkaita\", vastasi Sam. \"En ole milloinkaan ennen nähnyt\nihmisten syövän ja juovan niin paljon. Ihmettelen, kun ne eivät pelkää\nhalkeavansa.\"\n\n\"Se on täkäläisten tilanomistajain väärinkäsitettyä hyväntahtoisuutta\",\nselitti herra Pickwick.\n\n\"Saattaa olla\", virkkoi Sam lyhyesti.\n\n\"Näyttävät olevan komeita, reippaita, pirteitä poikia\", sanoi herra\nPickwick katsellen ulos ikkunasta.\n\n\"Hyvin pirteitä\", sanoi Sam, \"minä ja kaksi 'Riikinkukon' tarjoilijaa\npumppusimme vettä riippumattomien valitsijoiden niskaan, jotka söivät\nsiellä eilen illallista.\"\n\n\"Vettä riippumattomien valitsijoiden niskaan!\" huudahti herra Pickwick.\n\n\"Niin\", sanoi hänen palveleva henkensä, \"joka mies nukkui siihen, mihin\nkaatuikin. Raahasimme ne tänä aamuna yksitellen ulos, pistimme ne\npumpun alle, ja nyt ne ovat ihan täydessä tohinassa. Vaalilautakunta\nmaksoi shillingin päätä kohti.\"\n\n\"Voiko sellainen olla mahdollista!\" huudahti tyrmistynyt herra Pickwick.\n\n\"Jumala siunatkoon sydäntänne, herra!\" sanoi Sam. \"Missä kummassa\nteidät oikein on kastettu? Eihän se ollut mitään, ei yhtään mitään!\"\n\n\"Eikö mitään?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"Ei yhtään mitään, herra\", vastasi Sam. \"Viime vaalien aattoiltana\nvastapuolue lahjoi 'Vaakunan' baaritytön maustamaan neljäntoista\näänestäjän tuutingit, kun ne olivat siellä ryypyllä.\"\n\n\"Mitä sinä tarkoitat tuutingin 'maustamisella?'\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"Siihen pistettiin unilääkettä\", selitti Sam. \"Juoksenpa järveen,\njollei niitä saatu nukkumaan kahtatoista tuntia yli vaalien. Yhden\nmiehen ne kokeeksi kantoivat paareilla vaalipaikalle, täydessä unessa,\nmutta se ei auttanut mitään. Hänen ei annettu äänestää, ja niin hänet\nkannettiin takaisin ja pantiin taas vuoteeseen.\"\n\n\"Kummallisia menetelmiä nuo\", sanoi herra Pickwick puoleksi puhuen\nitselleen, puoleksi Samille.\n\n\"Ei niinkään kummallisia kuin se ihmeellinen juttu, joka sattui omalle\nisälleni vaaliaikana tässä samassa paikassa\", alkoi Sam kertoa.\n\n\"Mitä hänelle sitten sattui?\"\n\n\"Niin katsokaas, se oli sillä tavalla, että hän ajoi kerran\nvuokravaunuja täälläpäin\", kertoi Sam. \"Vaaliaika oli tulossa, ja\ntoinen puolue oli vuokrannut hänen vaununsa tuomaan tänne äänestäjiä\nLontoosta. Iltaa ennen kuin hänen piti lähteä, lähetti toisen puolueen\nvaalilautakunta kaikessa hiljaisuudessa häntä hakemaan, ja hän seurasi\nlähettiä, joka vei hänet suureen saliin. Siellä oli paljon herroja,\nsuuria paperikasoja, kyniä ja mustetta ja kaikkea sellaista. 'Kas,\nherra Weller', sanoi herra nojatuolissa, 'hauska nähdä teitä, mitä\nkuuluu?'. — 'Oikein hyvää, kiitos vain', vastaa isä. 'Toivonpa, että\nteilläkin hurisee hyvin'. — 'Siinähän tuo menee, siinähän tuo menee',\nvastaa se herra, 'istuutukaa, herra Weller, painakaa puuta'. No, isä\nistuutuu, ja hän ja herrat katselevat toisiaan hyvin tarkkaan. 'Ette\ntaida muistaa minua?' sanoo se herra. — 'En voi väittää muistavani',\ntuumaa isä. — 'Minäpä tunnen teidät, olen tuntenut pienestä pojasta\nlähtien', väittää herra. — 'Voi olla, mutta en minä teitä muista',\ninttää isä. 'Sepä on kumma', sanoo herra. — 'Kummapa hyvinkin', vastaa\nisä. — 'Teillä taitaa olla huono muisti, herra Weller?', tuumaa herra.\n— 'Niin on, helkkarin huono', myöntää isä. — 'Sitä minäkin arvelin',\nvirkkaa herra. Ja sitten ne kaasivat hänelle lasin viiniä ja kehuivat\nhänen ajamistaan ja laittoivat hänet hemmetin hyvälle tuulelle,\npistivätpä lopuksi kahdenkymmenen punnan setelin hänen käteensä. —\n'Tästä Lontooseen on hyvin huono tie', sanoivat herrat. — 'Onhan se,\nraskasta tietä, siellä ja täällä', vastaa isä. — 'Etenkin siinä kanavan\nluona', sanoo herra. — 'Se on huono palanen, se siellä', myöntää isä.\n— 'No niin, herra Weller', sanoo se herra, 'tehän olette mainio ajaja\nja saatte hevoset minne haluatte. Pidämme teistä kaikki hyvin paljon,\nherra Weller, ja jos teille sattuisi jokin onnettomuus, kun kuskaatte\nniitä äänestäjiä tänne, ja jos sattuisitte kaatamaan ne sinne kanavaan\nloukkaamatta niitä, niin raha on teidän', sanoivat ne taas. — 'Herrat\novat hyvin ystävällisiä', tuumi isä, 'ja juon toisen lasin viiniä\nterveydeksenne'. Niin hän tekikin, pisti rahat taskuunsa ja kumarteli\nja lähti tiehensä. Uskotteko\", jatkoi Sam katsellen isäntäänsä hyvin\nhäpeämättömän näköisenä, \"että juuri samana päivänä kun hän ajoi tänne\näänestäjineen, hänen kärrynsä kaatuivat ihan sillä paikalla ja joka\nsorkka molskahti kanavaan.\"\n\n\"Mutta pääsiväthän he sieltä pois?\" kysyi herra Pickwick kiireesti.\n\n\"Jaa\", vastasi Sam hyvin hitaasti. \"Luulen melkein, että yksi vanha\nherra jäi löytämättä. Tiedän kyllä, että hänen hattunsa löytyi, mutta\nen ole ihan varma, oliko hänen päänsä sen sisässä vai ei. Mutta se\nminun mielestäni on kummallinen ja outo sattuma, että isäni vaunujen\npiti kaatua juuri sillä paikalla, missä tuo herra sanoi, ja samana\npäivänä.\"\n\n\"Se on tosiaankin hyvin merkillinen tosiseikka\", sanoi herra Pickwick.\n\"Mutta harjaapa nyt hattuni, sillä kuulen herra Winklen kutsuvan minua\naamiaiselle.\"\n\nNäin sanoen herra Pickwick laskeutui saliin, missä hän näki aamiaisen\nkatetuksi ja koko perheen koolla. Aterioiminen suoritettiin nopeasti.\nMolempien herrojen hatut koristettiin suurella sinisellä röyhelöllä,\njonka rouva Pottin omat kauniit kädet olivat solmineet, ja kun\nherra Winkle oli luvannut saattaa rouvan talon katolle, joka oli\nihan vaalilavan lähellä, lähtivät herrat Pott ja Pickwick kahden\n\"Vaakunaan\", jonka peräikkunasta eräs Slumkeyn vaalilautakunnan\njäsen parastaikaa piti puhetta kuudelle pienelle pojalle ja yhdelle\ntyttörievulle kunnioittaen heitä joka toisessa lauseessa vaikuttavalla\nnimellä \"Eatanswillen miehet\", jolle mainitut pikkupojat suunnattomasti\nhurrasivat.\n\nTakapihalla näkyi eittämättömiä merkkejä Eatanswillen sinisten\nkunniasta ja voimasta. Siellä oli aivan metsänään sinisiä lippuja,\ntoisissa yksi, toisissa kaksi tankoa, ja tilaisuuteen sopivat\nkultaisin, neljän jalan korkuisin ja suhteellisesti yhtä lihavin\nkirjaimin piirretyt tunnuslauseet. Siellä oli suuri joukko torven-,\nbasson- ja rummunsoittajia, jotka oli asetettu nelimiehisiin riveihin\nja ansaitsivat rehellisesti palkkansa, niin hyvin kuin ihminen\nkonsanaan sen ansaitsee, etenkin rummunlyöjät, joilla oli hyvin\nvoimakkaat lihakset. Siellä oli ryhmissä airuita sinisine sauvoineen,\nkaksikymmentä vaalilautakunnan miestä sinisine voineen ja suuri\njoukko äänestäjiä siniset merkit hatuissa. Siellä oli valitsijoita\nhevosen selässä ja valitsijoita jalan, nelivaljakko kunnianarvoista\nSamuel Slumkeyta varten ja neljä kaksivaljakkoa hänen ystävilleen\nja kannattajilleen. Ja liput liehuivat ja soittokunnat soittivat ja\nairueet kiroilivat, ja lautakunnan kaksikymmentä jäsentä riitelivät\nja väkijoukko huusi ja hevoset potkivat ja kyytimiehet hikoilivat, ja\nkaikki elolliset ja elottomat sinne kokoontuneet olivat palvelemassa\nSlumkey Hallin herran Samuel Slumkeyn erikoista tarvetta, kunniaa\nja mainetta, joka Samuel Slumkey oli Eetanswillen kaupungin toisena\nehdokkaana yhdistyneen kuningaskunnan Parlamentin alahuoneeseen.\n\nÄänekkäinä ja keskeytymättä kaikuivat suosionhuudot, ja mahtavasti\nhulmusi sininen lippu, johon oli kirjoitettu \"Sanomalehdistön vapaus\",\nkun kansanjoukko huomasi herra Pottin hiekanvärisen pään ikkunassa,\nja peloittava oli innostus, kun kunnianarvoisa Samuel Slumkey itse,\njalassaan kaulussaappaat ja kaulassa sininen huivi, lähestyi ja tarttui\nmainitun Pottin käteen ja melodramaattisesti viittoillen todisteli\njoukolle katoamatonta kiitollisuuttaan \"Eatanswillen Uutisille\".\n\n\"Onko kaikki valmiina?\" kysyi kunnianarvoisa Samuel Slumkey herra\nPerkeriltä.\n\n\"Aivan kaikki\", vastasi pieni mies.\n\n\"Mitään ei ole toivoakseni lyöty laimin?\" kysyi kunnianarvoisa Samuel\nSlumkey taas.\n\n\"Ei mitään ole jätetty tekemättä, hyvä herra, ei minkäänlaista. Portin\nluona on kaksikymmentä pestyä miestä puristamassa kättänne ja kuusi\nsylilasta, joita teidän on taputettava päähän ja tiedusteltava ikää.\nMuistakaa ennen kaikkea lapsia, sellainen tekee aina erittäin hyvän\nvaikutuksen.\"\n\n\"Koetan muistaa\", sanoi kunnianarvoisa Samuel Slumkey. \"Ja ehkäpä\",\nsanoi huolekas pieni herra, \"ehkäpä, jos voisitte... en tahdo sanoa,\nettä se on välttämätöntä, mutta jos _voisitte_ taipua suutelemaan\njotakuta niistä, se tekisi ihmisiin hyvin voimakkaan vaikutuksen.\"\n\n\"Mutta eikö vaikutus olisi yhtä hyvä, jos ehdottajani tai kannattajani\ntekisi sen?\" kysyi kunnianarvoisa Samuel Slumkey. \"Pelkäänpä, ettei\nolisi\", vastasi asiamies. \"Jos itse teette sen, luulen että tulette\nhyvin suosituksi.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi herra Slumkey perin alistuvan näköisenä, \"sitten se on\ntehtävä. Onko siinä kaikki?\"\n\n\"Järjestäkää kulkue!\" huusivat lautakunnan kaksikymmentä jäsentä.\n\nKokoontuneen väkijoukon suosiotaan osoittaessa asettuivat soittokunta,\nairuet, lautakunnan jäsenet, äänestäjät, kyytimiehet, hevoset ja vaunut\npaikoilleen. Jokaiseen kaksivaljakkoon ahdettiin niin paljon väkeä kuin\nniihin suinkin mahtui seisomaan, herra Perkerille kuuluvaan asettuivat\nherrat Pickwick, Snodgrass, Tupman ja puolikymmentä lautakunnan jäsentä\nlisäksi.\n\nSyntyi hirveä jännitys, kun kulkue odotti kunnianarvoisan Samuel\nSlumkeyn nousua vaunuihinsa. Äkkiä väkijoukko alkoi äänekkäästi huutaa\neläköötä.\n\n\"Hän on tullut ulos\", sanoi pieni herra Perker suuresti kiihdyksissään,\netenkin kun heidän asemansa esti näkemästä, mitä tapahtui.\n\nToinen eläköön ja vielä äänekkäämpi.\n\n\"Hän on puristanut miesten käsiä\", huusi pieni asiamies.\n\nVielä kiljuvampi eläköön.\n\n\"Hän on taputtanut vauvojen päätä\", sanoi herra Perker vavisten\nlevottomuudesta.\n\nOikea suosion karjunta tärisytti ilmaa.\n\n\"Hän on suudellut yhtä niistä\", huudahti ihastunut pieni mies.\n\nToinen kiljunta.\n\n\"Hän on suudellut toista\", huohotti kiihtynyt järjestelijä.\n\nKolmas kiljunta.\n\n\"Hän on suudellut niitä kaikkia\", huudahti innostunut pieni herra. Ja\njoukon huumaavien huutojen saattamana lähti kulkue liikkeelle.\n\nKuinka ja millä tavalla se sekaantui toiseen kulkueeseen ja kuinka\nse saatiin selvitetyksi tästä johtuneesta sekamelskasta, — se on\nenemmän kuin mitä me saatamme ryhtyä kuvailemaan, etenkin kun töytäys\nkeltaisten lipputangosta jo ihan alussa löi herra Pickwickin hatun\nhänen silmiensä, nenänsä ja suunsa yli. Hän kertoo itse, että kun hän\nsai silmätyksi näytelmää, ympäröivät häntä joka puolelta uhkaavat\nkasvot, laaja tomupilvi ja tiheä, tappeleva joukko. Hän sanoo, että\njokin näkymätön voima pakotti hänet vaunuista maahan ja että hän\nhenkilökohtaisestikin joutui ottamaan osaa nyrkkitaisteluun, mutta\nhän ei kykene ollenkaan sanomaan, kenen kanssa, kuinka tai minkä\nvuoksi. Sitten hän tunsi, että joku pakotti takaapäin hänet nousemaan\npuuportaille, ja kun hän sai hattunsa paikoilleen, hän huomasi olevansa\nystävien ympäröimänä juuri keskellä äänestystavan vasenta sivua. Oikea\npuoli oli varattu keltaisten puolueelle ja keskusta pormestarille ja\nhänen virkailijoilleen, joista yksi — Eatanswillen lihava kuuluttaja —\nsoitti suunnatonta kelloa vaatien siten hiljaisuutta, kun herra Horatio\nFizkin ja kunnianarvoisa Samuel Slumkey käsi sydämellä kumarsivat\nmitä ystävällisimmin levottomalle päämerelle, joka aaltoili heidän\nedessään avoimella paikalla ja josta nousi ilmoille sellainen myrskyisä\nkirkuna, huuto, kiljunta ja kiroilu, että se olisi tuottanut kunniaa\nmaanjäristyksellekin.\n\n\"Tuolla on Winkle\", sanoi Tupman vetäen toveriaan hihasta.\n\n\"Missä?\" kysyi herra Pickwick asettaen nenälleen lasit, jotka hän\nonneksi oli tähän saakka säilyttänyt taskussaan.\n\n\"Tuolla\", sanoi Tupman, \"tuon talon katolla!\"\n\nJa siellä, tiilikattoisen talon lyijyisen vesikourun äärellä istuivat\ntosiaankin rouva Pott ja herra Winkle mukavasti nojatuoleissa ja\nheiluttelivat nenäliinojaan tuntemisen merkiksi — kohteliaisuus, johon\nherra Pickwick vastasi suutelemalla omaa kättään rouvan kunniaksi.\n\nVaalitoimitus ei vielä ollut alkanut, ja kun toimettomalla joukolla\nyleensä on taipumusta pilantekoon, oli tämä hyvin viaton tapahtuma\nriittävä herättämään sen halun laskea leikkiä.\n\n\"Katsos tuota kelvotonta vanhaa lurjusta\", huusi ääni, \"katseleeko\nsekin tyttölapsia?\"\n\n\"Onpas siinä autuaan näköinen syntinen\", huusi toinen.\n\n\"Pistää rillit nenälleen toisen akkaa katsoakseen\", sanoi kolmas.\n\n\"Katsos kun se iskee naiselle silmää vanhoilla riettailla näkimillään\",\nhuomautti neljäs.\n\n\"Pidä huoli vaimostasi, Pott!\" neuvoi viides, ja sitten muuttui koko\nhälinä naurun remakaksi.\n\nKun näitä piloja seurasi vielä herra Pickwickin olemuksen vertailu\nvanhaan vuohipukkiin ja muita samanluontoisia sukkeluuksia ja kun ne\nsen ohessa lähinnä pyrkivät aiheuttamaan viattoman naisen kunnialle\nkäypiä huomautuksia, oli herra Pickwickin suuttumus huipussaan. Mutta\nkun juuri silloin vaadittiin hiljaisuutta, hän tyytyi rankaisemaan\nroskajoukkoa sen harhaan johdettuun mieleen kohdistuvalla säälivällä\nkatseella, jolle tämä nauroi vieläkin meluavammin.\n\n\"Hiljaa!\" huusivat kaupunginpalvelijat.\n\n\"Whiffin, käske niitä olemaan hiljaa\", sanoi pormestari korkeata\nasemaansa vastaavin ylväin ilmein. Totellen tätä käskyä kuuluttaja\nantoi toisen konsertin kellollaan, jonka jälkeen eräs herra joukosta\nhuusi: \"Lämmintä leipää!\" mikä taas aiheutti naurunrähäkän.\n\n\"Hyvät herrat\", aloitti pormestari kuuluvimmalla äänellä mihin hän\nsuinkin saattoi pakottaa kurkkunsa, \"hyvät herrat, Eatanswillen\nkaupungin valitsijat ja veljet! Olemme kokoontuneet tänne tänään\nvalitsemaan edustajaa kuolleen...\"\n\nTässä ääni joukosta keskeytti pormestarin huutamalla:\n\n\"Eläköön pormestari! älköön hän milloinkaan jättäkö naula- ja\npataliikettään, jolla hän on ansainnut rahansa!\"\n\nTämän viittauksen puhujan yksityisammattiin otti vastaan oikea\nhilpeyden myrsky, joka kellon säestäessä teki lopun hänen puheestaan\nkuulumattomaksi, lukuunottamatta päätöslauselmaa, jossa hän kiitti\nkuulijoitaan siitä kärsivällisestä huomiosta, jota he olivat\nosoittaneet kuuntelemalla häntä loppuun saakka — kiitollisuuden\nilmaisu, joka herätti uuden, noin neljännestunnin kestävän\nilonpurkauksen.\n\nSen jälkeen pyysi pitkä, hoikka herra, jolla oli hyvin kankea valkoinen\nkaulaliina, kun yleisö oli monta kertaa kehoittanut häntä \"lähettämään\npojan kotiin katsomaan, eikö hän ollut unohtanut ääntään tyynyn alle\"\n— saada ehdottaa sopivan ja kykenevän henkilön edustamaan kaupunkia\nparlamentissa. Ja kun hän sanoi, että tällainen henkilö oli herra\nHoratio Fizkin, Fizkin Hallista, Eatanswillen lähistöltä, taputtivat\nfizkiniläiset käsiään, mutta slumkeyläiset mörisivät niin äänekkäästi\nja niin kauan, että hän ja hänen avustajansa olisivat puhumisen\nasemesta voineet laulaa hullunkurisia lauluja kenenkään tulematta siitä\nhullua hurskaammaksi.\n\nKun Horatio Fizkinin ystävät siten olivat saaneet tehdä aloitteen,\nastui pieni, kiivasluontoinen, punakasvoinen mies vuorostaan esiin\nesittääkseen toisen sopivan ja kykenevän henkilön edustamaan\nEatanswillen valitsijoita parlamentissa, ja punakasvoinen herra olisi\nsuoriutunut tehtävästään koko helposti, jollei hän olisi ollut liian\nkiivas voidakseen ymmärtää joukon kujeiluhalua. Mutta muutamien\nsiron kaunopuheisten lauseiden jälkeen samainen punakasvoinen herra\nsiirtyi niitten haukkumisesta, jotka yleisön joukosta keskeyttivät\nhänet, vaihtamaan uhkauksia lavalla seisovien herrojen kanssa. Tästä\nsyntyi sellainen metakka, että se pakotti hänet ilmaisemaan tunteensa\nvain ankarin liikkein. Niin hän tekikin ja luovutti sitten lavan\navustajalleen, joka lausui puolen tunnin pituisen kirjoitetun puheen\nantamatta minkään pysähdyttää itseään, sillä hän oli jo lähettänyt sen\nkokonaisuudessaan \"Eatanswillen Uutisille\" ja \"Eatanswillen Uutiset\"\nolivat jo painattaneet sen sanasta sanaan.\n\nSitten Horatio Fizkin, Fizkin Lodgen herra, Eatanswillen läheltä,\nesittäytyi aikoen puhua valitsijoille, mutta hän ei ollut ehtinyt\naloittaakaan ennen kuin jo kunnianarvoisan Samuel Slumkeyn palkkaama\nsoittokunta alkoi soittaa niin voimallisesti, että aamuinen ponnistus\noli ollut vain lapsenleikkiä sen rinnalla. Kostoksi tästä keltaisten\njoukko alkoi peitota sinisten päitä ja hartioita, jonka jälkeen\nsininen joukko koetti päästä eroon epämiellyttävästä naapuristaan,\nkeltaisesta joukosta, ja siitä seurasi tuuppimista, tappelua ja\ntorailua, jolle me emme voi tehdä sen enempää kuin pormestarikaan,\nvaikka hän antoi ankaran käskyn kahdelletoista poliisille ottaa kiinni\npahimmat pukarit, joita saattoi olla luvultaan kaksisataaviisikymmentä\ntai niille seuduin. Kaikesta tästä hälinästä Horatio Fizkin, Fizkin\nLodgen herra, ja hänen ystävänsä kävivät yhä katkerammiksi ja\nvihaisemmiksi, kunnes vihdoin Horatio Fizkin, Fizkin Lodgen herra,\npyysi kysymään vastustajaltaan, kunnianarvoisalta Samuel Slumkeylta,\nSlumkey Hallista, esiintyikö soittokunta hänen toimestaan. Tähän\nkysymykseen kunnianarvoisa Samuel Slumkey kieltäytyi vastaamasta,\nminkä johdosta Horatio Fizkin, Fizkin Lodgen herra pui nyrkkiään\nkunnianarvoisan Samuel Slumkeyn nenän edessä. Tästä syystä taas\nkunnianarvoisa Samuel Slumkey, jonka veri rupesi kiehumaan, vaati\nherra Horatio Fizkinin kaksintaisteluun elämästä ja kuolemasta. Tämän\nkaikkien tunnettujen sääntöjen ja perintätapojen loukkauksen johdosta\npormestari komensi taas soittamaan fantasian kellolla ja selitti\nhaastavansa eteensä vastaamaan sekä Horatio Fizkinin, Fizkin Lodgen\nherran, että kunnianarvoisan Samuel Slumkeyn, Slumkey Hallista, ja\nvelvoittavansa heidät säilyttämään rauhan. Tämän peloittavan uhan\njohdosta asettuivat molempien ehdokkaiden kannattajat välittämään,\nja kun molempien puolueiden ystävät olivat riidelleet keskenään\nparittain kolmeneljännestuntia, herra Horatio Fizkin kosketti hattuaan\nkunnianarvoisan Samuel Slumkeyn kunniaksi, ja kunnianarvoisa Samuel\nSlumkey kosketti hattuaan herra Horatio Fizkinin kunniaksi. Soitto\nkeskeytettiin, väkijoukko rauhoittui osittain ja herra Horatio Fizkin\nsai luvan jatkaa puhettaan.\n\nNiin paljon kuin molempien ehdokkaiden puheet kaikissa muissa\nsuhteissa erosivatkin toisistaan, annettiin niissä kuitenkin mitä\nkaunein tunnustus Eatanswillen valitsijoiden ansioille ja korkealle\narvolle. Molemmat ilmaisivat sen mielipiteen, että niin itsenäistä,\nniin valistunutta, niin vilpitöntä, siinä määrin yhteiskunnallisia\nasioita harrastavaa ja jaloluontoista ihmisryhmää kuin ne, jotka olivat\nluvanneet äänestää häntä, ei koko maailmassa ollut milloinkaan ollut.\nMolemmat vihjasivat myös hämärästi sinnepäin, että vastakkaisia etuja\nedustavilla valitsijoilla oli eräitä rumia ja likaisia varjopuolia,\njotka tekivät heidät sopimattomiksi niihin tärkeihin velvollisuuksiin,\njoita heidät oli kutsuttu täyttämään. Fizkin ilmaisi olevansa halukas\ntekemään kaiken, mitä hänen tahdottiin tekevän, Slumkey taas sanoi\npäättäneensä, että hän ei tee mitään muuta kuin mitä häneltä pyydetään.\nMolemmat sanoivat, että Eatanswillen kauppa, teollisuus ja menestys\nolisi aina kalliimpi heidän sydämelleen kuin mikään muu maallinen\nseikka, ja molemmat katsoivat voivansa mitä varmimmin vakuuttaa, että\njuuri hän oli se mies, joka oli valittava.\n\nSitten äänestettiin käsiä kohottamalla. Pormestari ratkaisi vaalin\nkunnianarvoisan Samuel Slumkeyn, Slumkey Hallista, hyväksi, mutta\nHoratio Fizkin, Fizkin Lodgen herra, vaati lippuäänestystä, ja\nlippuäänestykseen tietysti suostuttiin. Sitten äänestettiin kiitokset\npormestarille hänen taitavasta puheenjohtajan tuolin hoidostaan\nvaalien aikana, ja pormestari kiitti puolestaan lausuen sen hurskaan\ntoivomuksen, että lavalla olisi todella ollut tuoli — hän oli näet\nsaanut seisoa koko vaalien ajan. Kulkueet järjestäytyivät jälleen,\nvaunut vierivät hitaasti joukon läpi ja joukko kiljui ja huusi niiden\njälkeen niin kuin sen tunteet ja oikut osuivat käskemään.\n\nKoko lippuäänestyksen ajan oli kaupunki jatkuvassa kuumeisen kiihkon\ntilassa. Kaikkea hoidettiin mitä vapaamielisimmällä ja hauskimmalla\ntavalla. Myymisveron alaiset tavarat olivat hyvin halpoja kaikissa\nkapakoissa, ja joustimilla varustettuja vaunuja vieri kaduilla\nniiden mukavuudeksi, jotka mahdollisesti saisivat satunnaisen\npyörtymiskohtauksen — kulkutauti, joka liikkui valitsijain keskuudessa\nvaalitaistelun aikana suurta levottomuutta herättävässä määrässä,\nniin että heitä näkyi usein sen vallassa makaamassa katukivityksellä\ntäysin tajuttomina. Pieni joukko valitsijoita antoi äänensä vasta ihan\nviime hetkellä. He olivat laskevia ja harkitsevia henkilöitä, joita\nkummankaan puolueen väitteet eivät vielä olleet saaneet vakuutetuiksi,\nvaikka he usein olivatkin neuvotelleet näiden kanssa. Tuntia ennen\näänestyksen loppua herra Perker pyysi kunniaa saada keskustella\nhenkilökohtaisesti näiden älykkäiden, jalojen ja isänmaallisten\nhenkilöiden kanssa. Siihen suostuttiin. Hänen todisteensa olivat\nlyhyitä, mutta tyydyttäviä. He tulivat yhdessä joukossa äänestämään, ja\nkun he palasivat, oli kunnianarvoisa Samuel Slumkey, Slumkey Hallista,\nvalittu parlamenttiin.\n\n\n\n\n14. luku\n\nSISÄLTÄÄ LYHYEN KUVAUKSEN \"RIIKINKUKKOON\" KOKOONTUNEESTA SEURUEESTA\nSEKÄ KAUPPAMATKUSTAJAN KERTOMUKSEN.\n\n\nPoliittisen elämän riitojen ja melun seuraamisesta on miellyttävää\nsiirtyä yksityiselämän rauhalliseen lepoon. Vaikk'ei herra Pickwick\nerikoisesti ollut kummankaan puolueen kannattaja, oli herra Pottin\ninnostus tarttunut häneenkin siinä määrin, että hän omisti koko\naikansa ja mielenkiintonsa niihin toimituksiin, joista edellinen luku\nsisältää hänen omien muistelmiensa pohjalla laaditun kuvauksen. Hänen\npuuhatessaan näissä asioissa ei herra Winklekään ollut toimeton, sillä\nkoko hänen aikansa oli omistettu miellyttäviin kävelymatkoihin ja\nlyhyihin huviretkiin, jotka tehtiin maaseudulle rouva Pottin seurassa,\njoka ei milloinkaan, kun tilaisuus tarjoutui, jättänyt hakematta\nvaihtelua siihen ikävään yksitoikkoisuuteen, jota hän aina valitti.\n\nNäiden molempien herrojen täydellisesti kotiutuessa päätoimittajan\ntaloon olivat herrat Tupman ja Snodgrass suureksi osaksi jääneet\nomien mahdollisuuksiensa varaan. Koska heidän mielenkiintonsa\nyleisiin asioihin oli hyvin vähäinen, he viettivät aikaansa\nparhaasta päästä sellaisissa huvituksissa, joita \"Riikinkukossa\" oli\ntarjolla. Ne rajoittuivat ensimmäisen kerroksen yksinäiseen pieneen\nbagatelle-peliin[10] ja takapihan keilarataan. Näiden molempien pelien\nhienouksien tuntemisessa ja taitamisessa, jotka ovat paljon salatummat\nkuin tavalliset ihmiset luulevatkaan, heitä asteittain opasteli herra\nWeller, joka tunsi täydellisesti sellaiset ajanvieton muodot. Siten he\nsaivat, huolimatta siitä, että heiltä suuressa määrässä puuttui herra\nPickwickin seuran hupaisuus ja edut, kuitenkin aikansa kulumaan, niin\nettei ikävä päässyt heitä liikaa painostamaan.\n\nMutta varsinkin iltaisin oli \"Riikinkukolla\" sentään vetovoima,\njoka saattoi molemmat ystävykset vastaamaan kieltävästi lahjakkaan,\nmutta arkipäiväisen herra Pottin kutsuihin. Juuri illalla\nseurusteluhuoneeseen kokoontui seurapiiri, jonka tapoja ja käytöstä\nherra Tupman mielihyvin tarkkaili ja jonka lausunnot ja puuhat herra\nSnodgrass tavallisesti merkitsi muistikirjaansa.\n\nUseimmat tietänevät, minkälaisia majatalojen seurusteluhuoneet yleensä\novat. \"Riikinkukon\" seurusteluhuone ei oleellisesti eronnut muista\nsamantapaisista, se oli näet avara, vähän alastoman näköinen huone,\njonka kalusto epäilemättä oli ollut uudempana parempi. Keskellä\noli laajapintainen pöytä ja nurkissa koko joukko pienempiä pöytiä.\nSiellä oli vielä merkillinen kokoelma erimallisia tuoleja ja vanha\nturkkilainen matto, joka oli jokseenkin samassa suhteessa huoneen\nkokoon kuin naisen nenäliina vartiokopin lattiaan. Seiniä koristi pari,\nkolme suurta karttaa ja pitkässä naularivissä nurkassa riippui muutamia\nilmanpuremia, karkeita päällystakkeja, joissa oli monimutkaiset\nkaulukset. Uuninkomeron somisteena oli puinen kirjoitusteline, jolla\noli kynänpätkä ja lakkatangon puolikas, aikataulu matkaohjeineen,\nkanneton kreivikunnan historia ja lohenmullon maalliset jäännökset\nlasisäiliössä. Ilma tuoksui tupakansavulta, josta oli jäänyt koko\nhuoneeseen ja etenkin tomuisiin, ikkunoita varjostaviin punaisiin\nuutimiin likainen vivahdus. Sivupöydälle oli heitetty yhteen läjään\njoukko erilaisia tavaroita, joista huomattavimmat olivat hyvin\ntummentuneet kalakastikepullot, ajurinhansikkaat, kaksi tai kolme\nruoskaa ja yhtä monta matkahuivia sekä tarjotin, jolla oli veitsiä ja\nhaarukoita ja sinappiastia.\n\nTäällä Tupman ja Snodgrass istuivat samana iltana jona vaalit olivat\npäättyneet, tupakoiden ja maljoja maistellen eräiden talon satunnaisten\nasukkaiden seurassa.\n\n\"Kuulkaas, herrat\", sanoi lihava, hyvinvoipa, noin nelikymmenvuotias\nhenkilö, jolla oli vain yksi silmä — hyvin kirkas, tumma silmä, joka\nsäteili hiukan viekkaasti sukkeluutta ja hyvää tuulta: \"malja omalle,\njalolle itsellemme! Esitän aina seuralle tämän maljan, mutta juon itse\nMaryn terveydeksi. Eikö niin, Mary?\"\n\n\"Menkää suolle, senkin mörkö!\" sanoi tarjoilijatar, joka ei kuitenkaan\nnäyttänyt olevan kovin pahoillaan kohteliaisuudesta.\n\n\"Älkää menkö pois, Mary!\" pyysi mustasilmäinen.\n\n\"Antakaa minun olla, senkin...!\" sanoi tyttö.\n\n\"Välipä tuolla\", tuumi yksisilmäinen mies puhutellen yhä tyttöä tämän\nlähtiessä huoneesta. \"Minäkin tulen piakkoin ulos, Mary. Älä ole\npahoillasi, kullanmuru.\"\n\nTällöin hän suoritti tempun, joka ei ollut erikoisen vaikea: hän\nvilkutti seurueelle ainoalla silmällään. Temppu ilahdutti ihmeesti\nerästä vanhahkoa henkilöä, jolla oli likaiset kasvot ja suussa\nliitupiippu.\n\n\"Merkillisiä otuksia nuo naiset\", sanoi harmaakasvoinen mies lyhyen\nvaitiolon jälkeen.\n\n\"Niin, siinä on kyllä perää\", sanoi hyvin punakka mies sikarinsa takaa.\n\nTämän filosofisen palasen jälkeen syntyi taas hiljaisuus.\n\n\"On niitä kummempiakin asioita maailmassa kuin nainen, sen\nsaatte uskoa\", sanoi yksisilmäinen mies täyttäen hitaasti suurta\nhollantilaista piippua, jossa oli hyvin avara pesä.\n\n\"Oletteko naimisissa?\" kysyi likainen mies.\n\n\"En voi sanoa olevani.\"\n\n\"Sitä juuri luulinkin.\"\n\nTässä likanaamainen mies joutui innokkaan ilon valtaan oman\nvastauksensa johdosta, ja häneen yhtyi mies, jolla oli lempeä ääni ja\nrauhalliset kasvot ja joka aina piti asianaan kannattaa jokaista.\n\n\"Naiset ovat kuitenkin\", sanoi tunteikas herra Snodgrass, \"elämämme\nsuuri tuki ja lohdutus.\"\n\n\"Niin ovat\", sanoi hiljainen herra.\n\n\"Kun ovat hyvällä tuulella\", lisäsi likanaama.\n\n\"Totisesti hyvin totta\", sanoi hiljainen herra.\n\n\"En hyväksy tuota ehtoa\", sanoi herra Snodgrass, jonka ajatukset\nnopeasti kiitivät Emily Wardlen luokse. \"Hylkään sen halveksien — vihaa\ntuntien. Näyttäkää minulle mies, joka sanoo jotakin naista vastaan\nhänen naisellisuutensa vuoksi, niin väitän lujasti, että hän ei ole\nmikään mies.\"\n\nJa herra Snograss otti sikarin suustaan ja iski lujasti nyrkkinsä\npöytään.\n\n\"Se on hyvä ja terve väite\", sanoi rauhallinen mies.\n\n\"Mutta se sisältää ajatuksen, jota en hyväksy\", pisti likainen mies\nväliin.\n\n\"Teidän huomautuksessanne on hyvin paljon totta, hyvä herra\", sanoi\nrauhallinen henkilö.\n\n\"Terveydeksenne, herra\", sanoi yksisilmäinen kauppamatkustaja nyökäten\nhyväksyvästi herra Snodgrassille.\n\nHerra Snodgrass kiitti kohteliaisuudesta.\n\n\"Kuuntelen aina mielelläni hyvää väittelyä\", jatkoi kauppamatkustaja,\n\"sellaista terävää niinkuin tämä. Se tekee aina hyvää. Mutta tuo pieni\nväite naisista toi mieleeni tarinan, jonka olen kuullut vanhalta\nenoltani, ja tuo muisto sai minut juuri sanomaan, että maailmassa\njoskus kohtaa kummempiakin olentoja kuin naiset.\"\n\n\"Kuulisinpä mielelläni tuon tarinan\", sanoi punakka, sikaria polttava\nmies.\n\n\"Niinkö?\" kuului kauppamatkustajan lyhyt vastaus, kun hän yhä kiivaasti\njatkoi polttelemistaan.\n\n\"Kuulisin minäkin\", sanoi herra Tupman avaten suunsa ensimmäistä\nkertaa. Hän oli aina innokas rikastuttamaan kokemusvarastoaan.\n\n\"Vai niin? Vai tekin? No, sitten kerron sen. Mutta en sittenkään!\nLuulen, että ette uskoisi sitä\", sanoi ovelasilmäinen mies pannen\nnäköelimensä näyttämään viekkaammalta kuin milloinkaan.\n\n\"Jos vakuutatte, että se on tosi, niin tietysti uskon sen\", sanoi herra\nTupman.\n\n\"No, sillä ehdolla voin kyllä kertoa sen\", vastasi matkustaja.\n\"Oletteko koskaan kuullut mainittavan Bilson ja Slumin suurta\nkauppahuonetta? Mutta eihän se kuitenkaan vaikuta asiaan, tunnetteko\nsen vai ette, sillä he luopuivat liikkeestä jo monta aikaa sitten.\nSiitä on jo kahdeksan vuotta, kun tämä tapaus sattui eräälle sen talon\nmatkustajalle, mutta hän oli enoni erikoinen ystävä, ja enoni kertoi\ntarinan minulle. Nimi on omituinen, mutta se on hänen antamansa:\n\n_Kauppamatkustajan kertomus_,\n\nja hänen oli tapana kertoa sitä jokseenkin tähän tapaan:\n\nKerran talvi-iltana kello viiden tienoissa, juuri kun alkoi tulla\nhämärä, olisi saattanut nähdä miehen kieseissään hoputtavan väsynyttä\nhevostaan tiellä, joka vie Marlborough Downsin kautta Bristoliin päin.\nSanon, että hänet olisi saattanut nähdä, enkä ollenkaan epäile, ettei\nhäntä olisi nähty, jos joku, paitsi sokea, olisi sattunut kulkemaan\ntätä tietä. Mutta ilma oli niin ruma ja yö niin kylmä ja märkä, ettei\nulkona ollut muuta kuin vettä, ja niinpä matkustaja ajaa laahusti\neteenpäin keskellä tietä, yksinäisenä ja synkkänä, niin että riitti.\nJos joku kauppamatkustaja olisi sinä päivänä saanut näkyviinsä nuo\npienet, hoippuvat ajoneuvot, joissa oli liidunvalkea kori ja punaiset\npyörät, ja rimpuilevan, äksyn, nopeakulkuisen ruskean tamman, joka oli\nkuin teurastajan konkarin ja huonon ponin sekasikiö, hän olisi heti\ntiennyt, ettei tuo matkustaja voinut olla kukaan muu kuin Tom Smart,\nBilson ja Slumin suuresta kauppahuoneesta, Cateaton Street, City. Kun\nnyt kuitenkaan ei ollut ketään katselemassa kauppamatkustajaa, ei\nkukaan tiennyt yhtään mitään asioista, ja niinpä Tom Smart ja hänen\nliidunväriset, punapyöräiset kiesinsä ja äkäinen nopeajalkainen tamma\njatkoivat yhdessä matkaansa säilyttäen salaisuutensa omanaan, eikä\nkukaan tullut hullua hurskaammaksi.\n\nTässä synkässä maailmassa on miellyttävämpiäkin paikkoja kuin\nMarlborough Downs kovalla tuulella, ja jos siihen lisäätte vielä\nsynkkenevän talvi-illan, likaisen ja märän tien ja pieksävän, raskaan\nsateen ja kokeilette, mikä vaikutus sillä on teihin itseenne, niin\ntunnustatte kyllä tämän huomautuksen täysin päteväksi.\n\nTuuli puhalsi — ei takaa eikä vastaan, mikä sekin saattaa olla hyvin\nilkeää — vaan suoraan tien poikki lähettäen sateen maahan vinosti kuin\nviivat, joita koulussa piirretään kirjoitusvihkoihin, jotta pojat\nsaisivat kirjaimiinsa sopivan kaltevuuden. Se saattoi hetkeksi asettua\nja matkustaja alkaa tuudittautua siihen uskoon, että se äskeisestä\nvimmastaan väsyneenä oli laskeutunut rauhallisesti lepäämään, kun hän —\nhuu! sai taas kuulla sen roiskuvan ja viheltävän matkan päässä, ja niin\nse taas tulla tuuversi yli kukkuloiden harjojen kiitäen kenttiä pitkin,\nkooten ääntä ja voimaa lähestyessään, kunnes taas raskaina ryöppyinä\niski hevosta ja miestä vasten ajaen teräviä pisaroita heidän silmiinsä\nja märkää viimaa luihin ja ytimiin saakka. Ja kun se sitten oli päässyt\nheistä ohi, se taas vonkui kaukana, kaukana huumaavasti ärjyen, ikään\nkuin nauraen heidän heikkoudelleen ja riemuiten omasta voimastaan ja\nvallastaan.\n\nRuskea tamma lönkytti eteenpäin loan ja veden läpi korvat riipuksissa,\nsilloin tällöin heittäen päätään ikään kuin ilmaistakseen inhonsa\ntätä elementtien kovin epäkohteliasta käyttäytymistä kohtaan, mutta\nsiitä huolimatta liikutellen jalkojaan nopsasti, kunnes tuulenpuuska,\näkäisempi kuin kaikki tähän saakka sen kimppuun hyökänneet, sai sen\näkkiä pysähtymään ja painamaan kaikki neljä jalkaansa voimakkaasti\nmaahan estääkseen tuulen viemästä sitä mukanaan. Oli erinomainen onni,\nettä se menetteli niin, sillä jos tuuli todella olisi temmannut sen\nmukaansa, olisivat, koska äksy tamma itse oli niin kevyt ja kiesit\nkevyet ja Tom Smartkin kaiken päällisiksi kovin kevyt, he varmasti\nkaikki vierineet yhdessä eteenpäin, kunnes olisivat saavuttaneet\nmaailman ääret tai kunnes tuuli olisi lakannut, ja molemmissa\ntapauksissa olisi ollut luultavaa, ettei äksyä tammaa, liidunvärisiä\npunapyöräisiä kiesejä eikä Tom Smartia enää olisi voinut käyttää\nmihinkään.\n\n'Piru periköön vyöni ja partani', sanoi Tom Smart. (Tomilla oli joskus\npaha taipumus kiroilemiseen.) 'Piru vieköön vyöni ja partani', sanoi\nTom, 'jollei tämä ole hauskaa, niin puhalla pois'.\"\n\nAiotte kai kysyä minulta, miksi Tom taas toivoi joutuvansa samaan\nleikkiin, vaikka tuuli oli häntä jo liiaksikin tuiverrellut. En osaa\nvastata kysymykseen, kaikki mitä tiedän sisältyy siihen, että Tom Smart\nsanoi niin — tai ainakin hän aina kertoi enolleni sanoneensa niin, ja\nsehän on ihan sama asia.\n\n'Puhalla pois vain!' sanoi Tom, ja tamma hirnui aivankuin se olisi\nollut ihan yhtä mieltä.\n\n'Rohkeutta vain, muori hyvä', sanoi Tom taputtaen tammaa niskaan\nruoskansa päällä. 'Eipä maksa puskea eteenpäin tällaisena yönä.\nPoikkeamme ensimmäiseen tielle osuvaan taloon, ja mitä nopeammin\nravaat, sitä pikemmin pääset. No niin, muori hyvä, sillä lailla, sillä\nlailla'.\n\nLieneekö äksy tamma tuntenut kyllin hyvin Tomin äänen vivahdukset\nymmärtääkseen hänen tarkoituksensa vai lieneekö huomannut kylmemmäksi\nseisoa paikallaan kuin juosta, sitä en todella osaa sanoa. Mutta sen\ntiedän, että Tom oli tuskin lakannut puhumasta, kun hevonen höristi\nkorviaan ja lähti eteenpäin sellaista kyytiä, että liidunväriset kiesit\nratisivat kuin jok'ainoa punainen puolapuu olisi yrittänyt lähteä\nlentämään Marlborough Downsin mättäille, eikä Tomkaan voinut, niin\ntaitava hevosmies kuin olikin, pysähdyttää eikä hillitä sitä, ennen\nkuin se omasta aloitteestaan pysähtyi majatalon kohdalle tien oikealla\npuolella neljännesmailin verran Downsin loppupäästä.\n\nTom silmäsi nopeasti talon yläkerrosta heittäessään ohjakset\ntallirengille ja pisti ruoskan säilöön. Rakennus oli vanha ja\nomituinen, rakennettu jonkinmoisista päreistä, jotka oli naulattu\nkiinni ristikkohirsiin. Siinä oli päädyillä varustetut ikkunat, jotka\nulkonivat aivan jalkakäytävän yli, ja matala ovi ja pimeä eteinen,\njosta pari jyrkkää porrasta vei sisälle taloon, mutta alaspäin, kun\ntaas nykyaikaisessa taloissa tusinan verta askelmia johtaa ylöspäin. Se\noli kuitenkin hyvin kodikkaan näköinen paikka, sillä tarjoiluhuoneen\nikkunasta paistoi voimakas, iloinen tuli, joka lähetti kirkkaan säteen\ntielle saakka valaisten sen toisella puolen kohoavaa pensasaitaakin.\nIkkunasta sitä vastapäätä näkyi taas punainen, häilähtelevä valo, joka\njoskus oli vain vaivoin erotettavissa, mutta jo seuraavalla hetkellä\nvälähteli voimakkaasti alaslaskettujen uudinten läpi, ilmaisten, että\nsisällä paloi räiskyvä valkea. Pannen merkille nämä pienet seikat\ntottuneen matkamiehen silmällä Tom nousi vaunuista niin kiireesti kuin\nhänen puoleksi kohmettuneet jäsenensä sallivat ja meni sisään.\n\nEnnen kuin oli kulunut viisi minuuttia oli Tom päässyt turvaan\nbaaria vastapäätä olevaan huoneeseen, samaan huoneeseen, jossa hän\noli kuvitellut tulen palavan — todellisen aineellisen räiskyvän\ntakkavalkean eteen, jossa paloi melkein kapallinen kivihiiliä ja\nniin paljon puuta, että siitä olisi hyvinkin tullut puolikymmentä\nkunnollista karviaismarjapensasta. Kaikki oli pinottu täyttämään uunin\npesän puoliväliin savutorvea, ja liekit kohisivat ja räiskyivät niin,\nettä jo pelkkä äänikin olisi saattanut lämmittää jokaisen järkevän\nihmisen sydäntä. Tämä oli jo kodikasta, mutta siinä ei vielä ollut\nkaikki, sillä sieväpukuinen tyttö, jolla oli kirkkaat silmät ja sirot\nnilkat, laittoi par'aikaa hyvin puhdasta valkoista liinaa pöydälle,\nja kun Tom istui siinä nojaten tohveleihin pistettyjä jalkojaan\nuunin reunukseen ja selkä avointa ovea kohti, hän näki peilistä\nuunin etuseinästä viehättävän kuvan baarihuoneesta: miellyttäviä\nrivejä vihreitä pulloja, joissa oli kultaiset etiketit, piklessi-\nja säilykerasioiden parissa, juustoa, keitettyjä liikkiöitä ja\npihvejä, jotka oli järjestetty hyllyille mitä houkuttelevimmalla ja\nmaukkaimmalla tavalla. Niin, tämä oli kodikasta, mutta siinäkään ei\nollut kaikki, sillä baarissa istui teetä juomassa mitä sievimmän\npikku pöydän ääressä, joka oli katettu mitä loistavimman pienen\ntakkavalkean ääreen, punaposkinen, noin neljänkymmenenkahdeksan\nvaiheilla oleva leski, jonka kasvot olivat yhtä kodikkaat kuin baarikin.\nHän oli nähtävästi majatalon pitäjä ja kaikkien näiden miellyttävien\nasioiden ylimmäinen hoitajatar. Kuvan kauneutta vähensi ainoastaan\nyksi seikka: musta- ja kiharatukkainen, hyvin pitkä mies, jolla oli\nyllään ruskea, kiiltävänappinen takki, ja leuassa musta poskiparta.\nHän istui teetä juomassa ikkunan alla ja, seikka, jonka arvaamiseen ei\ntarvittu suurtakaan terävä-älyisyyttä, koetti parhaillaan taivuttaa\nleskeä jättämään leskeytensä ja luovuttamaan hänelle etuoikeuden istua\nbaarissa koko luonnollisen elämänratansa loppupäivät.\n\nTom Smart ei suinkaan ollut helposti ärsyttyvä eikä kateellinen\nhenkilö, mutta jollakin tavalla tuo pitkä ruskeatakkinen,\nkiiltonappinen mies herätti hänessä piilevän pienen kiukun määrän\nja saattoi hänet tuntemaan ankaraa närkästystä sitäkin helpommin,\nkun hän silloin tällöin saattoi huomata istuessaan tuolissaan peilin\nääressä lesken ja miehen vaihtavan keskenään pieniä ystävällisiä\ntuttavallisuuden osoituksia, jotka todistivat, että miehen saavuttama\nsuosio oli yhtä suuri kuin hänen kokonsakin. Tom piti kuumasta\npunssista — uskaltanen sanoa, että hän piti siitä paljon ja kun hän oli\nnähnyt äksyn tammansa joutuneen hyvään hoitoon ja oli syönyt viimeistä\npalaa myöten kuuman illallisen, jonka leski omin käsin asetti hänen\neteensä, tilasi punssia pikarillisen, noin vain kokeeksi. Jos oli\nolemassa koko keittotaidon alalla seikkaa, jonka leski osasi paremmin\nkuin muut, se oli juuri kuuman punssin valmistus, ja ensimmäinen lasi\nsoveltui niin erikoisen hyvin Tom Smartin makuun, että hän tilasi\ntoisenkin mitä pikimmin. Kuuma punssi on hyvin miellyttävää ainetta,\nhyvät herrat, oikein miellyttävää ainetta kaikissa olosuhteissa, mutta\ntässä siistissä vanhassa huoneessa, räiskyvän tulen ääressä, kun tuuli\nkohisi ulkona niin, että vanhan talon jokainen hirsi natisi, Tom Smart\nhuomasi sen perin ihanaksi. Hän pyysi vielä lasin ja sitten vielä\nyhden — en ole ihan varma siitä, pyysikö hän tämän jälkeen vielä yhden\n— mutta mitä enemmän hän joi kuumaa punssia, sitä enemmän hän johtui\najattelemaan pitkää miestä.\n\n'Helkkarin hävytön mies', sanoi Tom itsekseen. 'Mitä hänellä on\ntekemistä näin sievässä baarissa? Ja tuollainen inhottava lurjus\npäällepäätteeksi', tuumi hän. 'Jos leskellä olisi vähänkään makua, hän\nottaisi varmasti paremman miehen kuin tuo.'\n\nTässä Tomin silmät kiersivät uunin reunustalla olevasta peilistä\npöydällä olevaan lasiin, ja kun hän vähitellen huomasi käyvänsä\nyhä tunteellisemmaksi, hän joi loppuun neljännen lasinsa ja tilasi\nviidennen.\n\nTom Smartia oli ravintolanpito aina erikoisesti viehättänyt. Hän oli\nkauan halunnut saada seisoa ihan omassa baarissaan, yllään vihreä\npuku, polvihousut ja kaulussaappaat. Hän osasi oivallisesti isännöidä\nyhteisillä illallisilla, ja hän oli usein ajatellut, kuinka hyvin\njohtaisi keskustelua omassa huoneessaan ja miten erinomaisen taitavasti\nnäyttäisi vieraille esimerkkiä juomisessa.\n\nKaikki nämä ajatukset risteilivät nopeasti Tom Smartin aivoissa, kun\nhän istui juoden kuumaa punssia räiskyvän valkean ääressä, ja hän tunsi\nihan oikeutettua ja perusteltua suuttumusta siitä, että pitkä mies oli\nhänen tiellään pyrkimässä tällaisen mainion talon pitoon, kun hän,\nTom Smart, oli siitä kauempana kuin konsanaan. Niinpä hän vihdoin,\nmietittyään kahden viimeisen pikarin aikana, eikö hänellä olisi täysi\noikeus haastaa riitaa pitkän miehen kanssa sen vuoksi, että tämä oli\nyrittänyt pyrkiä komean lesken suosioon, pääsi siihen tyydyttävään\ntulokseen, että hän oli henkilö, jota oli hyvin pahoin kohdeltu ja\nvainottu ja että hänen oli parasta mennä nukkumaan.\n\nLeveätä, vanhaa porraskäytävää pitkin soma palvelustyttö saattoi Tomia\nvarjostaen kynttilän liekkiä kädellään suojellakseen sitä tuulen\nhenkäyksiltä, joilla tällaisessa kummallisessa vanhassa talossa olisi\nollut yllin kyllin tilaa temmeltää sammuttamatta kynttilää, vaikka\nne sammuttivat sen kuitenkin siten antaen vihamiehille tilaisuuden\nväittää, että hän, eikä tuuli, oli puhaltanut kynttilän sammuksiin ja\nettä hän yrittäessään muka saada siihen jälleen tulta oli itse asiassa\nsuudellut tyttöä. Olkoon sen asian laita kuinka hyvänsä, uusi tuli\nsaatiin ja Tom saatettiin huonesarjan läpi ja koukertelevia käytäviä\nhäntä vastaanottamaan valmistettuun huoneeseen, jossa tyttö toivotti\nhänelle hyvää yötä ja jätti hänet yksikseen.\n\nHuone oli hyvä ja suuri. Siinä oli syvät vaatekomerot ja vuode,\njohon olisi sopinut kokonainen täyshoitola, puhumattakaan kahdesta\ntammikaapista, joihin olisi mahtunut pienen armeijan varusteet.\nEnimmän vaikutti kuitenkin Tomin mielikuvitukseen omituinen,\nmerkillisen näköinen, korkeaselkäinen tuoli, joka oli leikelty\nmitä kummallisimmalla tavalla. Siinä oli kukikas damastityyny ja\nsen jalkojen pyöreät pallot oli päällystetty punaisella kankaalla,\nikäänkuin sillä olisi ollut leini varpaissaan. Jokaisesta muusta\neriskummallisesta tuolista Tom olisi vain ajatellut, että se oli\ntotisesti ihmeellinen tuoli, ja koko juttu olisi päättynyt siihen,\nmutta tässä erikoisessa tuolissa oli jotakin, hän ei voinut sanoa mitä,\nniin outoa ja niin jokaisesta muusta hänen näkemästään huonekalusta\neroavaa, että se näytti ihan lumoavan hänet. Hän istuutui tulen ääreen\nja tuijotti vanhaa tuolia puolisen tuntia. Piru periköön tuolin! Se\noli niin kummallinen vanhanaikainen kappale, ettei hän saanut silmiään\nsiitä irti.\n\n'No niin', tuumaili Tom riisuutuen hitaasti ja katsellen koko ajan\nvanhaa tuolia sen seistessä salaperäisen näköisenä hänen vuoteensa\nvieressä. 'En ole ikänäni nähnyt tuollaista kummaa kapinetta. Hyvin\nmerkillistä', sanoi Tom, joka oli tullut varsin viisaaksi kuuman\npunssin vaikutuksesta, 'hyvin merkillistä'.\n\nTom pudisteli päätään syvästi viisaan näköisenä ja katseli taas tuolia.\nHän ei kuitenkaan saanut siitä mitään tolkkua, minkä vuoksi hän pujahti\nvuoteeseen, peitti itsensä lämpimästi ja nukkui.\n\nNoin puolen tunnin kuluttua Tom heräsi säpsähtäen sekavasta unesta,\njota hän oli nähnyt pitkistä miehistä ja punssipikareista, ja\nensimmäinen esine, joka ilmaantui hänen heräävään tajuntaansa, oli\nomituinen tuoli.\n\n'En tahdo enää katsella sitä', sanoi Tom itsekseen. Hän puristi\nsilmäluomiaan yhteen ja koetti vakuuttautua siitä, että hän nukkuisi\ntaas. Se ei hyödyttänyt vähääkään. Hänen silmiensä edessä tanssi\npelkkiä kummallisia tuoleja, jotka heittelivät jalkojaan, hyppelivät\ntoistensa selustan yli ja pitivät kaikenlaista muuta peliä.\n\nYhtä hyvin voin katsella yhtä todellista tuolia kuin paria, kolmea\ntusinaa olemattomia, sanoi Tom, pistäen päänsä esiin peitteitten\nvälistä. Siinä se oli selvästi ja näytti takkatulen loimussa\nmahdollisimman ärsyttävältä.\n\nTom silmäili tuolia, ja äkkiä, kun hän sitä tarkkaan katseli, näkyi\nsiinä tapahtuvan mitä merkillisin muutos. Selustaa koristavat\npiirrokset saivat vähitellen ryppyisten ihmiskasvojen piirteet ja\nmuodon, damastityynystä tuli vanhanaikuiset, isotaskuiset liivit,\npallot kasvoivat punaisiin tohveleihin työnnetyiksi jaloiksi ja koko\ntuoli näytti hyvin rumalta, viime vuosisadan aikaiselta mieheltä, joka\npiteli käsiään lanteillaan. Tom nousi istumaan vuoteessaan ja hieroi\nsilmiään karkoittaakseen harhanäyn. Ei: tuoli oli ruma vanha herra, ja\nvielä enemmän: se iski silmää Tomille.\n\nTom oli luonnostaan hurjapäinen, säikkymätön veitikka, ja hänellä oli\nkaupan päällisiksi viisi pikaria kuumaa punssia liiveissään, niin\nettä vaikka hän aluksi hiukan hämmästyikin, häntä rupesi melkein\nsuututtamaan nähdessään vanhan herran iskevän silmää ja viittovan\nhänelle niin julkean näköisenä. Lopuksi hän päätti, ettei suvaitse\nsitä, ja kun vanhat kasvot yhä vielä vilkuttivat yhtä kiihkeästi kuin\nennenkin, sanoi Tom hyvin äkäisellä äänellä:\n\n'Mitä pirua te minulle silmää iskette'.\n\n'Siksi, että se huvittaa minua, Tom Smart', sanoi tuoli — tai vanha\nherra, tai miksi haluaa häntä nimittää. Se lakkasi kuitenkin silmiään\nräpyttämästä, kun Tom puhui ja alkoi irvistellä kuin yli-ikäinen apina.\n\n'Mistä te tiedätte nimeni, mokomakin vanha pähkinänsärkijänaama?' kysyi\nTom Smart hiukan ällistyneenä, vaikka olikin olevinaan välinpitämätön.\n\n'No, no, Tom!' sanoi vanha herra. 'Tuolla lailla ei sovi puhutella\ntodellista espanjalaista mahonkia. Te ette, totta vie kohtele minua sen\nkunnioittavammin kuin jos olisin vain faneeria.'\n\nSanoessaan näin vanha herra oli niin raivostuneen näköinen, että Tomia\nalkoi peloittaa.\n\n'Aikomukseni ei ollut kohdella teitä epäkunnioittavasti, herra', sanoi\nTom paljon nöyremmällä äänellä kuin alkaessaan puhua.\n\n'Hyvä on, hyvä', sanoi vanha vekkuli, 'ehkä ei, ehkä ei...'.\n\n'Mitä, herra?...'\n\n'Tiedän teistä kaiken, ihan kaiken. Olette hyvin köyhä!'\n\n'Niin olen', myönsi Tom Smart. 'Mutta mistä olette saanut sen\ntietoonne?'\n\n'Välipä sillä', sanoi vanha herra. 'Pidätte ihan liiaksi punssista'.\n\nTom Smart oli juuri väittämäisillään, että hän ei ollut maistanut\ntippaakaan viime syntymäpäivistään saakka, mutta kun hänen katseensa\nkohtasi vanhan herran silmät, oli niiden ilme niin tietävän näköinen,\nettä Tom punastui ja pysyi vaiti.\n\n'Tom', jatkoi vanha herra. 'Leski on mainio nainen — ihan erinomainen\nnainen, vai mitä?'\n\nTässä se vanha veitikka siristi silmiään, nosti toista näivettynyttä\njalkaansa ja näytti yleensä niin epämiellyttävän rakastuneelta, että\nTomia ihan inhotti hänen käytöksensä kevytmielisyys: että vielä tuossa\niässä!\n\n'Olen hänen holhoojansa.'\n\n'Todellakin?' kysyi Tom Smart.\n\n'Tunsin hänen äitinsä', vastasi vanha veitikka, 'ja hänen\nisoäitinsäkin. Hän piti paljon minusta, teki minulle nämä liivit.'\n\n'Vai niin?' pääsi Tomilta.\n\n'Ja nämä kengät', sanoi vanhus, kohottaen toista kääryään, 'mutta\nälkää puhuko siitä kenellekään! En halua, että tulisi tiedoksi kuinka\nkiintynyt hän oli minuun. Se saattaisi aiheuttaa epämiellyttäviä\ntapauksia perheessä.'\n\nNoin sanoessaan tuo vanha lurjus näytti niin perin hävyttömältä, että\nTom Smart olisi, kuten hän myöhemmin kertoi, voinut istuutua sen päälle\ntuntematta lainkaan omantunnonvaivoja.\n\n'Olen aikanani ollut suuri naisten suosikki', jatkoi kevytmielinen\nvanha naissankari. 'Sadat kauniit naiset ovat tunti kausia istuneet\nsylissäni. Mitäs siitä arvelette?'.\n\nVanha herra aikoi juuri kertoa jonkin nuoruutensa mainetyön, mutta\nsilloin hän sai niin ankaran natisemiskohtauksen, ettei kyennytkään\njatkamaan.\n\n'Se on oikein sinulle, ukkoseni', ajatteli Tom Smart, mutta ei\nvirkkanut mitään.\n\n'Ohhoh', sanoi ukko paha, 'tämä kiusaa minua aikalailla nykyään. Olen\ntulemassa vanhaksi, ja olen kadottamaisillani kaikki tukilistani.\nMinut on leikattukin — piti pistää pieni lisäpala selkääni — ja se oli\nmielestäni vaikea koetus'.\n\n'Sen minä kyllä uskon', sanoi Tom.\n\n'Mutta tämähän ei oikeastaan kuulu asiaan', sanoi vanha herra.\n'Tahtoisin teidän menevän naimisiin lesken kanssa'.\n\n'Minunko, sir?'\n\n'Juuri teidän', sanoi vanha herra.\n\n'Jumala siunatkoon harmaita hiuksianne', sanoi Tom. (Ukolla oli vain\nmuutama harva harjas jäljellä.) 'Jumala siunatkoon harmaita hiuksianne;\nei hän minusta huoli.'\n\nJa Tom huokasi vaistomaisesti tarjoiluhuonetta ajatellessaan\n\n'Eikö hän tahdo?' kysyi vanha herra lujasti.\n\n'Ei! ei!' sanoi Tom. 'Siellä näkyy jo olevan joku töinen edellä. Pitkä\nmies, kirotun pitkä, jolla on musta poskiparta.'\n\n'Häntä leski ei ota milloinkaan.'\n\n'Eikö ota?' ihasteli Tom. 'Jos te seisoisitte baarissa, vanha herra,\nniin puhuisitte ihan toisin.'\n\n'Pyh', äänsi vanha herra, 'tunnen kyllä kaikki sellaiset asiat'.\n\n'Mitkä sitten?'.\n\n'Suutelemiset oven takana ja sellaiset', sanoi ukko. Ja nyt hän\ntaas loi tuollaisen häpeämättömän silmäyksen, joka sai Tomin\nsuuresti kiukustumaan, koska — kuten te kaikki tiedätte — on hyvin\nepämiellyttävää kuulla vanhan miehen, jolla pitäisi olla enemmän älyä,\npuhuvan sellaisista asioista. Ei mikään ole sen epämiellyttävämpää.\n\n'Ymmärrän kaiken tuollaisen', sanoi vanha herra. 'Olen nähnyt sellaista\ntehtävän hyvin monesti ikäni kuluessa, useampien henkilöiden kesken\nkuin haluan teille kertoa, mutta siitä ei kuitenkaan ole tullut sen\nkummempaa.'\n\n'Olette kai nähnyt koko joukon merkillisiä asioita?' sanoi Tom tutkiva\nkatse silmissään.\n\n'Niin voi sanoa', vastasi vanha veitikka hyvin monimerkityksellisesti\nsilmää iskien. 'Olen sukuni viimeinen', lisäsi hän surumielisesti\nhuoahtaen.\n\n'Oliko se hyvinkin suuri?' kysyi Tom Smart.\n\n'Meitä oli kaksitoista', sanoi vanha herra, 'hienoja, suoraselkäisiä,\nmiellyttäviä poikia, joita oli ilo katsella. Ei yhtään nykyaikaista\nepäsikiötä — kaikilla käsivarret ja kaikki niin kiilloitettuja, että\npelkkä katseleminen, vaikka joudunkin kehumaan itseäni, olisi tehnyt\nhyvää sydämellenne.' 'Miten muiden on käynyt, hyvä herra?' kysyi Tom.\nVanha herra nosti kyynärpäänsä silmilleen ja vastasi: 'Ne ovat poissa.\nMeillä oli raskas palvelus, eikä kaikilla ollut minun rakennettani. He\nsaivat luuvalon jalkoihinsa ja käsiinsä ja joutuivat keittiöihin ja\nmuihin köyhäinhuoneisiin, ja yksi heistä, pitkäaikaisen palveluksen ja\nankaran kohtelun murtamana, menetti järkensä — tuli niin hulluksi että\nhänet piti polttaa. Kamalaa, todellakin kamalaa'.\n\n'Hirveää', myönsi Tom Smart.\n\nUkkopaha oli vaiti muutaman minuutin nähtävästi taistellen liikutustaan\nvastaan ja jatkoi sitten:\n\n'Mutta olenpa taas poikennut asiasta. Tuo pitkä mies on lurjus ja\nseikkailija. Samana hetkenä, jolloin hän menisi naimisiin lesken\nkanssa, hän myisi kaikki tavarat ja livistäisi sitten tiehensä. Mitä\nolisi seurauksena? Leski olisi hylätty ja joutuisi turmioon, ja minä\nsaisin kuolla kylmyyteen jonkun romukauppiaan loukossa.'\n\n'Niin, mutta…’\n\n'Älkää keskeyttäkö minua', sanoi vanha herra. 'Teistä, Tom, minulla\non ihan toinen käsitys, sillä tiedän, että kun te kerran asetutte\nravintolaan, ette lähde sieltä, niin kauan kuin sen seinien sisällä on\njotakin juotavaa.'\n\n'Olen hyvin kiitollinen suosiollisesta mielipiteestänne', sanoi Tom\nSmart.\n\n'Sen vuoksi', päätti vanha herra käskevällä äänellä', tulee teidän\nsaada leski, eikä hänen.'\n\n'Mutta mikä voisi estää häntä siitä?' sanoi Tom innokkaasti.\n\n'Ilmoitus, että mies jo on naimisissa.'\n\n'Kuinka minä sen todistan?' sanoi Tom hypähtäen puoleksi vuoteesta.\n\nVanha herra irroitti kätensä kyljestään ja, osoitettuaan yhtä tammista\nvaatekaappia, laski sen jälleen entiseen asentoon.\n\n'Hän ei osaa aavistaa', sanoi ukko, 'että hän on jättänyt tuossa\nkaapissa olevien housujensa oikeaan taskuun kirjeen, jossa häntä\nvaaditaan palaamaan lohduttoman vaimonsa ja — huomatkaa tarkoin, Tom! —\nkuuden lapsen luo, jotka kaikki ovat pieniä.'\n\nKun vanha herra oli juhlallisesti lausunut nämä sanat, kävivät\nhänen piirteensä vähitellen yhä epäselvemmiksi ja hänen kasvonsa\nyhä hämärämmiksi. Tom Smartin silmien eteen laskeutui kuin verho.\nUkko näytti vähitellen sulavan yhteen tuolin kanssa, damastiliivit\nmuuttuivat tyynyksi ja punaiset tohvelit pyöreiksi kangaspalloiksi.\nValo sammui hiljalleen, Tom Smartin pää vaipui tyynylle ja hän nukkui\ntaas.\n\nAamu herätti Tom Smartin siitä horroksentapaisesta unesta, johon hän\noli vaipunut vanhan miehen kadotessa. Hän nousi istumaan vuoteessaan ja\nkoetti muutaman minuutin ajan turhaan palauttaa mieleensä edellisen yön\ntapahtumia. Äkkiä ne sitten selvenivät hänelle. Hän silmäili tuolia. Se\noli kyllä kummallisen ja oudon näköinen huonekalu, mutta vain erikoisen\nkekseliäs ja vilkas mielikuvitus olisi saattanut löytää yhtäläisyyttä\nsen ja vanhan herran välillä.\n\n'Mitäs kuuluu, vanha veikko?' sanoi Tom. Hän oli, kuten useimmat\nihmiset, rohkeampi päivän valossa.\n\nTuoli pysyi liikkumattomana virkkamatta sanaakaan.\n\n'Surkea aamu', virkkoi Tom. Ei vastausta. Tuoli ei halunnut ryhtyä\nkeskusteluun.\n\n'Voisittehan sanoa minulle edes, mitä kaappia tarkoititte', pyysi Tom.\nMutta, hyvät herrat, se saamarin tuoli ei halunnut virkkaa sanaakaan.\n\n'Eipähän tuon avaamisesta suurtakaan vaivaa ole', tuumi Tom nousten\nhyvin päättäväisesti vuoteesta. Hän meni yhden kaapin ovelle. Avain oli\nlukossa, hän kiersi sitä ja aukaisi oven. Kaapissa oli housupari. Hän\npisti kätensä niiden taskuun ja veti esiin juuri saman kirjeen, josta\nvanha herra oli kertonut.\n\n'Kumma juttu tämä', tuumi Tom Smart silmäillen ensin tuolia ja\nsitten vaatekaappia, sitten kirjettä ja sitten taas tuolia. 'Hyvin\nkummallinen'. Mutta kun kumpaisessakaan ei ollut mitään, joka olisi\nlieventänyt kummallisuutta, hän arveli, että hän yhtä hyvin voisi\npukeutua ja selvittää heti pitkän miehen asian päästääkseen hänet kerta\nkaikkiaan surkeasta asemastaan.\n\nTom katseli huoneita, joitten läpi hän matkallaan ensimmäiseen\nkerrokseen kulki talonomistajan tarkastelevin silmin; eihän ollut ihan\nmahdotonta, että huoneet ja niiden sisällys todella piankin olisivat\nhänen omaisuuttaan. Pitkä mies seisoi siistissä tarjoiluhuoneessa\nkädet selän takana, ihan kuin kotonaan. Hän irvisteli epämääräisesti\nTomille. Pintapuolinen katselija olisi ehkä sanonut hänen menettelevän\nniin ainoastaan näytelläkseen valkeita hampaitaan, mutta Tom Smartista\ntuntui, että voitonriemun tietoisuus kulki sen paikan läpi, missä\npitkän miehen ymmärrys olisi piillyt, jos hänellä olisi ollut\nsellaista. Tom nauroi hänelle vasten kasvoja ja huusi emäntää.\n\n'Hyvää huomenta, rouva', sanoi Tom Smart sulkien pienen vierashuoneen\noven lesken astuessa sisään.\n\n'Hyvää huomenta, herra', sanoi leski. 'Mitä haluatte aamiaiseksi?'\n\nTom ajatteli, kuinka hän pääsisi alkuun, niin että häneltä jäi\nvastaamatta.\n\n'Meillä on mainiota kinkkua', jatkoi leski, 'ja erinomaista täytettyä\nkylmää kanaa. Lähetänkö sitä teille, herra?'\n\nNämä sanat herättivät Tomin ajatuksistaan. Hänen ihailunsa leskeä\nkohtaan kasvoi tämän puhuessa. Huolekas olento! Mainio emäntä!\n\n\"Kuka on tuo herra tarjoiluhuoneessa?\" kysyi Tom.\n\n'Hänen nimensä on Jinkins, herra', sanoi leski hiukan punastuen.\n\n'Hän on pitkä mies', virkkoi Tom.\n\n'Hän on hyvin hieno mies', sanoi leski, 'ja hyvin kunnollinen herra'.\n\n'Vai niin', sanoi Tom.\n\n'Haluatteko ehkä vielä jotakin?' kysyi leski koko lailla ymmällä Tomin\nkäytöstavan vuoksi.\n\n'Kyllä niinkin', sanoi Tom. 'Olkaa hyvä ja istuutukaa hetkeksi, hyvä\nrouva'.\n\nLeski näytti hyvin hämmästyneeltä, mutta hän istuutui, ja Tomkin\nistuutui, hyvin lähelle hänen viereensä. En oikein tiedä, kuinka se\ntapahtui, hyvät herrat — ja enoni oli tapana kertoa, ettei Tom Smart\nitsekään osannut sanoa, miten kaikki kävi — mutta tavalla tai toisella\nTomin kämmen laskeutui lesken kädenselälle ja pysyi siinä niin kauan\nkuin hän puhui.\n\n'Paras rouva', aloitti Tom Smart — hänellä oli aina suuri taipumus\nesiintyä rakastettavasti. — 'Hyvä rouva, te ansaitsisitte oikein hyvän\nmiehen, ihan totta.'\n\n'Jestas, hyvä herra', huudahti leski, mihin hänellä olikin täysi syy,\nsillä Tomin tapa aloittaa keskustelu oli hyvinkin tavaton, jollemme\nsanoisi hämmästyttävä, etenkin kun ottaa huomioon, ettei hän ollut\nmilloinkaan ennen tavannut leskeä edellistä iltaa lukuunottamatta.\n'Jestas, hyvä herra!'\n\n'Halveksin imartelua, paras rouva', jatkoi Tom Smart. 'Ansaitsette\nhyvin ihailtavan miehen, ja olkoon hän mistä hyvänsä, hän on hyvin\nonnellinen mies'.\n\nTomin näin sanoessa hänen silmänsä vaistomaisesti siirtyivät lesken\nkasvoista heidän ympärillään oleviin mukaviin esineisiin.\n\nLeski näytti vieläkin hämmästyneemmältä kuin ennen ja yritti nousta\nseisomaan. Tom puristi hellästi hänen kättään ihan kuin häntä\npidättääkseen, ja leski jäi istumaan. Lesket, hyvät herrat, eivät\nyleensä ole arkalasta kotoisin, kuten enoni oli tapana sanoa.\n\n'Olen todella hyvin kiitollinen teille, hyvä herra, hyvistä\najatuksistanne', sanoi pullea emäntä puoleksi nauraen, 'ja jos milloin\nmenen uudelleen naimisiin, niin...'\n\n'Jos', sanoi Smart silmäillen häntä hyvin veitikkamaisesti vasemman\nsilmänsä oikean kulman alitse, 'jos'...\n\n'No niin', sanoi leski nauraen tällä kertaa täyttä kurkkua. 'Kun menen\nnaimisiin, niin saan toivoakseni niin hyvän miehen kuin sanotte.'\n\n'Ei ainakaan Jinkinsin kanssa', sanoi Tom.\n\n'Jessus!' huudahti leski.\n\n'Älkää väittäkö vastaan, tunnen hänet', sanoi Tom.\n\n'Olen varma siitä, ettei kukaan, joka tuntee hänet, tiedä hänestä\nmitään pahaa', sanoi leski, nostaen nenäänsä, kun Tom puhuessaan käytti\nniin salaperäistä sävyä.\n\n'Hm', virkkoi Tom.\n\nLeski rupesi ajattelemaan, että oli jo aika ruveta itkemään, niin että\nhän otti esiin nenäliinansa ja kysyi, halusiko Tom loukata häntä,\npitikö hän kunnon miehelle sopivana puhua pahaa toisesta tämän selän\ntakana, ja miksi hän, jos hänellä oli jotakin sanottavaa, ei sanonut\nsitä miehelle itselleen, kuten miesten tapa on, vaan säikytti mokomalla\ntavalla heikkoa naisparkaa, jne.\n\n'Sanon sen kyllä hänelle aikanaan', virkkoi Tom, 'mutta haluan, että te\nsaatte kuulla sen ensiksi'.\n\n'Mitä se sitten on?' kysyi leski katsellen tutkivasti Tomia kasvoihin.\n\n'Se hämmästyttää teitä', vastasi Tom pistäen käden taskuunsa.\n\n'Jos tarkoitatte, että hän tarvitsee rahaa, niin tiedän sen jo, ja\nsenvuoksi teidän ei tarvitse häiriytyä'.\n\n'Roskaa!' sanoi Tom Smart. 'Minäkin tarvitsen rahaa. Ei se sitä ole.'\n\n'Voi, hyvä herra, mitä se sitten on?' huudahti leskiraukka.\n\n'Älkää säikähtäkö!' rauhoitti Tom Smart. Hän otti hitaasti kirjeen\nesille ja levitti sen. 'Ettehän huuda?' kysyi hän.\n\n'En, en', vakuutti leski. 'Näyttäkää se minulle.'\n\n'Ettekö pyörry tai tee muita tyhmyyksiä?' kysyi Tom.\n\n'En, en', vakuutteli leski hätäisesti.\n\n'Ettekä juokse tiehenne ja löylytä häntä?' jatkoi Tom. 'Sillä teen sen\nteidän puolestanne, ja teidän on parempi olla rasittamatta itseänne.'\n\n'Hyvä on', sanoi leski. 'Näyttäkää se minulle!'\n\n'Kyllä', virkkoi Tom, ja näin sanoen hän asetti kirjeen lesken käteen.\n\nHyvät herrat! Olen kuullut enoni sanovan, että lesken valitukset,\nkun hän käsitti paljastuksen, olisivat särkeneet kivisenkin sydämen.\nTomilla oli itse asiassa hyvin hellä sydän, ja valitukset tunkeutuivat\nsen sisimpään saakka. Leski huojutteli ruumistaan sinne tänne ja\nväänteli käsiään.\n\n'Voi miehen petollisuutta ja alhaisuutta!' itki hän.\n\n'Se on peloittavaa, paras rouva, mutta rauhoittukaa toki', lohdutteli\nTom.\n\n'Minä en voi rauhoittua', huusi leski. 'En milloinkaan tapaa toista,\njota voisin rakastaa yhtä paljon.'\n\n'Oi, tapaatte kyllä, rakas sielu', sanoi Tom Smart päästäen putoamaan\noikean kuuron kaikkein suurimpia kyynelpisaroita sääliessään lesken\nonnettomuutta. Myötätuntonsa voiman vallassa Tom Smart oli kiertänyt\nkätensä lesken vartalon ympärille, ja murheensa liikutuksessa leski oli\ntarttunut Tomin käteen. Hän katseli ylös Tomin kasvoihin ja hymyili\nkyyneltensä läpi. Tom katseli alas lesken kasvoja ja hymyili oman\nitkunsa läpi.\n\nEn ole koskaan saanut selville, hyvät herrat, suuteliko Tom leskeä\nvai ei tällä erikoisella hetkellä. Hän kertoi enolleni, että hän\nei suudellut, mutta minulla on siitä omat epäilyni. Meidän kesken\nsanottuna, hyvät herrat, olen pikemmin sitä mieltä, että hän suuteli.\n\nJoka tapauksessa Tom heitti miehen ulos pääovesta puolta tuntia\nmyöhemmin ja meni kuukauden päästä naimisiin lesken kanssa. Ja taas\nhän ajeli pitkin maita liidunvärisissä, punapyöräisissä kieseissään,\näksyn, nopeajalkaisen, keltaisen tamman perässä, kunnes hän monta\nvuotta myöhemmin luopui kauppa-asioista ja muutti vaimoineen Ranskaan.\nSenjälkeen vanha talo purettiin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Sallitteko minun kysyä\", sanoi utelias vanha herra, \"kuinka tuolin\nkävi?\"\n\n\"Niin tosiaankin\", vastasi kauppamatkustaja. \"Sen kuultiin natisevan\nhyvin lujasti hääpäivänä, mutta Tom Smart ei voinut varmasti sanoa,\njohtuiko se ilosta vai ruumiillisesta heikkoudesta. Hän piti\njälkimmäistä luultavampana, etenkin kun se sen jälkeen ei enää\nmilloinkaan puhunut.\"\n\n\"Ja jokainen uskoi jutun, eikö niin?\" kysyi likanaamainen mies,\ntäyttäen taas piippunsa.\n\n\"Paitsi Tomin vihamiehet\", selitti kauppamatkustaja. \"Muutamat sanoivat\nTomin keksineen kaiken, ja toiset sanoivat, että hän oli juovuksissa,\nkuvitteli kaiken ja sai käsiinsä erehdyksestä väärät housut ennen kuin\nkävi nukkumaan. Mutta kukaan ei välittänyt siitä, mitä he sanoivat.\"\n\n\"Väittääkö Tom kaikkea todeksi?\"\n\n\"Joka sanan.\"\n\n\"Entä enonne?\"\n\n\"Joka kirjaimen.\"\n\n\"He olivat kai hyvin kunnon miehiä kumpainenkin\", sanoi likanaamainen\nmies.\n\n\"Niin olivatkin\", vakuutti kauppamatkustaja. \"Oikein kunnollisia\nmiehiä.\"\n\n\n\n\n15. luku\n\nSISÄLTÄÄ USKOLLISEN KUVAUKSEN KAHDESTA ETEVÄSTÄ HENKILÖSTÄ JA TARKAN\nKUVAUKSEN HEIDÄN TALOSSAAN JA PUISTOSSAAN PIDETYISTÄ JULKISISTA\nAAMIAISISTA, JOTKA JOHTAVAT VANHAN TUTTAVAN TAPAAMISEEN JA UUDEN LUVUN\nALKUUN.\n\n\nHerra Pickwickin omatunto oli alkanut hieman soimata häntä siitä, että\nhän viime aikoina oli lyönyt laimin \"Riikinkukossa\" asuvat ystävänsä,\nja hän oli juuri aikeissa lähteä tapaamaan heitä kolmantena aamuna\nvaalin päättymisen jälkeen, kun hänen uskollinen palvelijansa pisti\nhänen käteensä kortin, johon oli painettu seuraava kirjoitus:\n\n Rva LEO HUNTER\n\n _Luola, Eatanszvill_.\n\n\"Odottaa\", sanoi Sam epigrammaattisesti.\n\n\"Kysyykö hän minua?\" tiedusteli herra Pickwick.\n\n\"Mies kysyy teitä erikoisesti, eikä ketään muuta, kuten paholaisen\nyksityissihteeri sanoi temmatessaan mukaansa tohtori Faustin\", selitti\nherra Weller.\n\n\"Mies? Onko hän herra?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"Ellei herra, niin hyvin hyvä jäljennös ainakin\", vastasi herra Weller.\n\n\"Mutta tämähän on naisen kortti\", sanoi herra Pickwick.\n\n\"Sain sen kuitenkin mieheltä\", vastasi Sam, \"ja hän odottaa salissa,\nsanoi odottavansa vaikka koko päivän saadakseen tavata teitä.\"\n\nKuullessaan tämän päätöksen herra Pickwick laskeutui saliin, jossa\nistui jäyhän näköinen mies. Tämä nousi seisoalleen hänen sisään\nastuessaan ja sanoi syvästi kunnioittavalla sävyllä:\n\n\"Herra Pickwick, luullakseni?\"\n\n\"Juuri hän.\"\n\n\"Suokaa minulle, hyvä herra, kunnia puristaa kättänne, antakaa minulle\nlupa puristaa sitä\", sanoi jäyhä mies.\n\n\"Mielelläni\", vastasi herra Pickwick.\n\nVieras puristi ojennettua kättä ja jatkoi sitten:\n\n\"Olemme kuulleet puhuttavan maineestanne, sir. Muinaislöytönne\nherättämä melu on saapunut rva Leo Hunterin, vaimoni, korviin; minä\nolen herra Leo Hunter.\"\n\nVieras vaikeni ikään kuin odottaen, että paljastus tekisi voimakkaan\nvaikutuksen herra Pickwickiin, mutta huomatessaan, että tämä pysyi\ntäysin rauhallisena, hän jatkoi:\n\n\"Vaimoni, rouva Leo Hunter, on ylpeä saadessaan mainita tuttavinaan\nkaikki, jotka ovat tehneet itsensä kuuluisiksi töillään ja lahjoillaan.\nSallikaa minun, hyvä herra, kirjoittaa näkyvälle paikalle luetteloon\nherra Pickwickin ja hänen veljellisten tovereittensa nimet, jotka\nkuuluvat hänestä nimensä johtavaan kerhoon.\"\n\n\"Olen hyvin onnellinen saadessani tehdä sellaisen naisen tuttavuutta\",\nvastasi herra Pickwick.\n\n\"Te saatte kyllä\", vakuutti jäyhä mies. \"Huomenna aamupäivällä meillä\non julkiset aamiaiset — puistojuhlat — monille henkilöille, jotka ovat\ntehneet itsensä kuuluisiksi töillään ja lahjoillaan. Suokaa rouva Leo\nHunterille se tyydytys, että hän saa nähdä teidät Luolassa.\"\n\n\"Erittäin mielelläni\", vastasi herra Pickwick.\n\n\"Rouva Leo Hunter tarjoaa usein tällaisia aamiaisia\", jatkoi herra\nPickwickin uusi tuttavuus, \"järjen juhlia, sielun virtoja, kuten eräs,\njoka kirjoitti sonetin rouva Leo Hunterille ja hänen aamiaisilleen, on\ntunteellisesti ja omaperäisesti lausunut.\"\n\n\"Oliko hänkin kuuluisa töistään tai lahjoistaan?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"Oli kyllä\", selitti jäyhä herra. \"Kaikki rouva Leo Hunterin tuttavat\novat kuuluisia. Hänen kunnianhimonaan ovat ainoastaan sellaiset\ntuttavat.\"\n\n\"Se on hyvin jalo kunnianhimo\", huomautti herra Pickwick.\n\n\"Kun kerron rouva Leo Hunterille, että tuo huomautus tuli teidän\nhuuliltanne, hän on siitä ylpeä\", virkkoi jämerä mies. \"Teillä on\nluullakseni seurassanne henkilö, joka on sepittänyt monta kaunista\npikku runoa.\"\n\n\"Ystävälläni Snodgrassilla on suuret runolliset taipumukset\", vastasi\nherra Pickwick.\n\n\"Niin on rouva Leo Hunterillakin. Hän haaveilee vain runoudesta,\nhän jumaloi sitä. Saatan sanoa, että hänen sielunsa ja mielensä on\nkietoutunut ja uponnut siihen. Hän on itsekin kirjoittanut eräitä\nviehättäviä runoelmia. Olette kai lukenut hänen 'Oodinsa kuolevalle\nsammakolle', hyvä herra?\"\n\n\"Sitä en saata muistaa\", sanoi herra Pickwick.\n\n\"Hämmästytätte minua, hyvä herra\", sanoi herra Leo Hunter. \"Se on\nherättänyt suunnatonta huomiota. Siinä oli nimimerkkinä _L_ ja\nkahdeksan tähteä ja se ilmestyi alkuaan 'Naisten lehdessä'. Se alkaa\nnäin:\n\n    Maassa makaat läähättäen,\n    vatsallasi värjöttäen.\n    Noinko henkes lähdön näen.\n                     Kuoletko,\n                     sammakko?\n\n\"Kaunista\", sanoi herra Pickwick.\n\n\"Hienoa\", sanoi herra Leo Hunter, \"ja niin yksinkertaista.\"\n\n\"Niin on\", vakuutti herra Pickwick.\n\n\"Seuraava säkeistö on vielä liikuttavampi. Lausunko senkin?\"\n\n\"Olkaa hyvä!\" pyysi herra Pickwick.\n\n\"Se kuuluu näin\", sanoi jäyhä mies yhä jäyhemmin:\n\n    Pojatko ne kirkuen\n    rikkoi kera koirien\n    suosi rauhan riemuisen?\n                     Kuoletko,\n                     sammakko?\n\n\"Hienosti ilmaistu\", sanoi herra Pickwick.\n\n\"Hyvin sattuvaa, hyvin sattuvaa, sir\", sanoi herra Leo Hunter, \"mutta\nteidän pitäisi kuulla rouva Leo Hunterin itsensä lausuvan sitä.\nHän vasta osaa päästää sen täysin oikeuksiinsa. Hän lausuukin sen\nerikoisessa puvussa huomisaamuna.\"\n\n\"Erikoisessa puvussa?\"\n\n\"Niin, Minervana. Mutta unohdinkin sanoa, että ne ovat\nnaamiais-aamiaiset.\"\n\n\"Voi sentään!\" huudahti herra Pickwick omaa vartaloaan silmäillen.\n\"Minä en mitenkään voi...\"\n\n\"Ettekö voi, sir, ettekö voi!\" huudahteli herra Leo Hunter. \"Salomon\nLucasilla, Pääkadun juutalaisella, on tuhansittain naamiopukuja.\nAjatelkaahan, kuinka moni naamio onkaan avoin valinnallenne: Platon,\nZenon, Epikuros, Pytagoras — kaikki kerhojen perustajia.\"\n\n\"Tiedän sen\", sanoi herra Pickwick, \"mutta kun en voi ruveta\nkilpailemaan noiden suurten miesten kanssa, en myöskään tohdi käyttää\nheidän pukuaan.\"\n\nJäyhä mies tuumaili syvästi muutaman sekunnin ajan ja sanoi sitten:\n\n\"Kun asiaa oikein ajattelee, niin eiköhän rouva Hunterille tuottaisi\nsuurempaa iloa, jos hänen vieraansa näkisivät niin kuuluisan miehen\nkuin te mieluummin omassa puvussanne kuin lainatussa? Luulen\nuskaltavani luvata, että teihin nähden tehdään poikkeus, niin, olenpa\nihan varma siitä, että uskallan niin menetellä rouva Leo Hunterin\nnimessä.\"\n\n\"Siinä tapauksessa tulen erittäin mielelläni\", sanoi herra Pickwick.\n\n\"Mutta minähän tuhlaan kallista aikaanne\", sanoi jäyhä herra ikäänkuin\näkkiä kooten ajatuksensa. \"Tiedän sen arvon, sir. En tahdo pidättää\nteitä. Saan siis kertoa rouva Leo Hunterille, että hän varmasti voi\nodottaa teitä ja kuuluisia ystäviänne? Hyvästi, sir. Olen ylpeä,\nkun olen saanut nähdä niin etevän miehen. Ei askeltakaan, sir, ei\nsanaakaan.\"\n\nJa antamatta herra Pickwickille aikaa sanoa vastaan tai kieltäytyä\nherra Leo Hunter asteli vakavasti tiehensä.\n\nHerra Pickwick otti hattunsa ja lähti \"Riikinkukkoon\", mutta herra\nWinkle oli jo ennen häntä tuonut sinne sanan naamiaisista.\n\n\"Rouva Pott tulee mukaan\", kuuluivat ensimmäiset sanat, joilla hän\ntervehti johtajaansa.\n\n\"Tuleeko?\" sanoi herra Pickwick.\n\n\"Apollonina\", selitti herra Winkle, \"vaikka Pott ei pidäkään\nkreikkalaisesta tunikasta.\"\n\n\"Hän on oikeassa, hän on täydellisesti oikeassa\", sanoi herra Pickwick\npainokkaasti.\n\n\"Niin, ja sen takia rouva pukeutuukin valkoiseen, kultahelyillä\nkoristettuun silkkipukuun.\"\n\n\"Mutta tuskinpa kukaan silloin tietää, ketä hän esittää\", tuumi herra\nSnodgrass.\n\n\"Kyllä he sentään tietävät\", sanoi herra Winkle närkästyneenä.\n\"Näkeväthän ne hänen lyyransa!\"\n\n\"Se on totta; unohdin sen\", myönsi herra Snodgrass.\n\n\"Minä pukeudun rosvoksi\", keskeytti herra Tupman.\n\n\"Mitä?\" kysyi herra Pickwick kovasti säpsähtäen.\n\n\"Rosvoksi\", vastasi herra Tupman lempeästi.\n\n\"Ei kai ole tarkoituksenne\", sanoi herra Pickwick katsellen juhlallisen\nankarasti ystäväänsä, \"ei kai ole tarkoituksenne sanoa, että\naikomuksenne on pukeutua vihreään samettitakkiin, jossa on kahden\ntuuman pituiset hännät?\"\n\n\"Se on todella aikomukseni, sir\", vastasi herra Tupman kiihkeästi. \"Ja\nmiksi en pukeutuisi siihen?\"\n\n\"Koska te, hyvä herra\", sanoi herra Pickwick ilmeisesti kiivastuneena,\n\"koska te olette liian vanha.\"\n\n\"Liian vanha!\" huudahti herra Tupman.\n\n\"Ja jos lisää vastasyitä tarvitaan\", jatkoi herra Pickwick, \"olette\nliian paksukin.\"\n\n\"Hyvä herra!\" sanoi herra Tupman kasvojensa peittyessä punaiseen\nhehkuun, \"tuo on loukkaus!\"\n\n\"Sir\", vastasi herra Pickwick samaan sävyyn, \"se ei ole puoleksikaan\nniin suuri loukkaus kuin minulle teidän ilmestymisenne minun seuraani\nyllänne vihreä samettitakki, jossa on kahden tuuman pituiset hännät.\"\n\n\"Sir, te olette narri!\"\n\n\"Sir\", sanoi herra Pickwick, \"te olette samoin.\"\n\nHerra Tupman läheni pari askelta ja tuijotti uhkaavasti herra\nPickwickiä. Herra Pickwick vastasi tuijotuksella, jonka hänen\nsilmälasinsa kokosivat polttopisteeksi, ja huokui uljasta uhmaa. Herrat\nSnodgrass ja Winkle katselivat syrjästä kuin kivettyneinä nähdessään\nmoisen kohtauksen kahden sellaisen miehen välillä.\n\n\"Sir\", sanoi herra Tupman lyhyen äänettömyyden jälkeen hiljaisella,\nsyvällä äänellä. \"Te olette sanonut minua vanhaksi.\"\n\n\"Niin\", vastasi herra Pickwick.\n\n\"Ja paksuksi.\"\n\n\"Toistan sanani.\"\n\n\"Ja narriksi.\"\n\n\"Sellainen te olettekin.\"\n\nSyntyi kammottava hiljaisuus.\n\n\"Kiintymykseni henkilöllisyyteenne, hyvä herra\", sanoi herra Tupman\npuhuen liikutuksesta vapisevalla äänellä käärien hihojaan, \"on suuri,\nhyvin suuri, mutta samaiselta henkilöllisyydeltä täytyy minun nyt\nmuitta mutkitta vaatia hyvitystä.\"\n\n\"Käykää kimppuun, sir!\" vastasi herra Pickwick. Keskustelun\nkiihoittavan luonteen ärsyttämänä tuo sankarillinen mies todella\nasettui paralyyttiseen asentoon, jonka molemmat läsnäolijat\nluottavaisesti tulkitsivat puolustusasennoksi.\n\n\"Mitä!\" huudahti herra Snodgrass äkkiä saaden takaisin puhelahjansa,\njonka äärimmäinen ällistys oli hetkeksi riistänyt häneltä, ja syöksyi\nmolempien väliin antautuen suoranaiseen vaaraan, että saisi iskun\nohimoonsa molemmilta. \"Mitä! Te, herra Pickwick, johon maailman silmät\novat kiintyneet! Te, herra Tupman, joka saatte, kuten me muutkin,\nloisteenne hänen kuolemattomasta nimestään! Hävetkää, herrat, hävetkää!\"\n\nNe oudot viivat, joita hetkellinen vihanpuuska oli piirtänyt herra\nPickwickin kirkkaisiin ja avoimiin kasvoihin, häipyivät vähitellen\nnäkymättömiin hänen ystävänsä puhuessa, niinkuin mustan lyijykynän\njäljet kumin lievittävän vaikutuksen alaisina. Hänen piirteensä olivat\nsaaneet tavallisen hyväntahtoisen ilmeensä, ennen kuin toinen oli\nlopettanut.\n\n\"Kiivastuin suotta\", sanoi herra Pickwick, \"ihan suotta. Tässä käteni,\nTupman.\"\n\nMusta varjo hälveni herra Tupmanin kasvoilta, kun hän lämpimästi\npuristi ystävänsä kättä.\n\n\"Minäkin kiivastuin suotta\", sanoi hän.\n\n\"Ei, ei\", keskeytti herra Pickwick, \"syy oli minun. Haluatte siis\npukeutua vihreään samettinuttuun?\"\n\n\"En! en!\" sanoi herra Tupman.\n\n\"Teettehän niin minun mielikseni\", esitti herra Pickwick.\n\n\"Siinä tapauksessa kyllä\", myöntyi herra Tupman.\n\nSiispä päätettiin, että herrat Tupman, Snodgrass ja Winkle\nesiintyisivät kaikki naamioituneina.\n\nSiten herra Pickwick hyvän sydämensä lämmön vuoksi joutui antamaan\nhyväksymisensä menettelylle, jota hänen järkensä arvostelu olisi\nvastustanut. Vaikuttavampaa esimerkkiä hänen sopuisasta luonteestaan\nsaattaisi tuskin keksiäkään, vaikka näillä sivuilla kerrotut tapaukset\nolisivatkin olleet kokonaan kuviteltuja.\n\nHerra Leo Hunter ei suinkaan ollut liioitellut Salomon Lucasin\nmahdollisuuksia. Hänen vaatevarastonsa oli runsas, hyvin runsas,\nvaikk'ei ehkä ihan tarkasti klassillinen eikä ihan uusi, eikä siihen\nmyöskään sisältynyt yhtään vaatekappaletta, joka olisi tarkalleen\nvastannut jonkin ajan tai aikakauden kuvia, mutta kaikki oli\nenemmän tai vähemmän paljeteilla varustettua, ja mikä voisikaan\nolla somempaa kuin paljetit. Saattaa kyllä huomauttaa, että ne\neivät sovi päivänvaloon, mutta jokainen tietää, että ne olisivat\nvälkkyneet, jos olisi ollut lamppuja, ja onhan selvääkin selvempää,\nettä jos ihmiset pitävät naamiaisia päivällä eivätkä puvut näytä\nyhtä hyviltä kuin näyttäisivät illalla, syy on vain niiden, jotka\npitävät naamiaisia, eikä sitä millään lailla voi sysätä paljettien\nniskoille. Sellainen oli herra Salomon Lukasin vakuuttava todistelu,\nja sellaisten ponsilauseiden vaikutuksesta herrat Tupman, Snodgrass\nja Winkle lupasivat laittautua niihin pukuihin, joita hänen makunsa\nja kokemuksensa saattoi hänet suosittelemaan ihanteellisen sopiviksi\ntilaisuuteen.\n\nPickwickiläisten mukavuudeksi vuokrattiin \"Vaakunasta\" vaunut ja\nsamasta varastosta tilattiin rattaat kuljettamaan herra ja rouva Pott\nrouva Leo Hunterin puistoon, jonka herra Pott oli, hienotunteiseksi\nkiitokseksi kutsusta, 'Eatanswillen Uutisissa' ennustanut muodostavan\nvaihtelevan ja tenhoavan näyn — säihkyvää kauneutta ja neroutta,\naltista ja tuhlaavaista vieraanvaraisuutta — ja ennen kaikkea,\nsuurenmoista loistoa mitä kehittyneimmän maun hillitsemänä, täydellisen\nsopusoinnun ja hienostuneen käytöstavan jalostamaa koristeellisuutta,\njonka rinnalla Idän kaukomaiden satumainen ihanuus näyttäisi verhotulta\nyhtä mustiin ja homeisiin väreihin kuin sen äreän ja epämiehekkään\nolennon mieli, joka tohtii koettaa oman kateutensa myrkyllä tahrata\nniitä valmisteluja, jotka on tehnyt se jalo, loistavalahjainen\nnainen, jonka alttarille tämä vaatimaton ihailun uhri vuodatetaan.\"\n— Loppuosa oli purevan ivallinen isku 'Riippumattomalle', joka oli\nsenjohdosta, ettei sitä oltu kutsuttu juhlaan, neljässä peräkkäisessä\nnumerossa ollut pilkkaavinaan koko tilaisuutta, käyttäen kookkaimpia\nkirjakkeitaan ja painattaen kaikki adjektiivit isoilla alkukirjaimilla.\n\nTuli aamu. Oli hauska katsella herra Tupmania täydessä rosvon puvussa,\njonka takki oli hyvin tiukka ja kiristyi kuin neulatyynyksi hänen\nhartioilleen ja selkäänsä. Hänen sääriensä yläosa oli tiukasti verhottu\nsamettisiin polvihousuihin, alaosa taas kiedottu monimutkaisiin\nhihnoihin, joihin kaikki rosvot ovat erikoisesti kiintyneet. Oli\nmiellyttävää nähdä hänen avointen ja vilpittömien kasvojensa\nvarustettuina peloittavilla viiksillä ja noettuina pistävän esiin\navoimesta paidankauluksesta ja silmäillä hänen sokerikekohattuaan, joka\noli koristeltu jos jonkin värisillä nauhoilla ja jota hänen täytyi\npitää sylissään, koska se ei mahtunut minkäänlaisten tunnettujen\najoneuvojen katon ja miehen pään väliin. Yhtä hauska ja miellyttävä oli\nherra Snodgrasskin esiintyessään sinisissä, leveissä satiinihousuissa\nja takissa, valkeissa silkkisukissa ja kengissä, päässä kreikkalainen\nkypärä, puvussa, jonka jokainen tietää (ja jollei tiedäkään, niin\nherra Salomon Lucas tietää kyllä) olleen trubaduurien tavallisena,\noikeaperäisenä ja jokapäiväisenä pukuna aina siihen saakka, kunnes he\nkatosivat maan pinnalta. Kaikki tämä oli hyvin miellyttävää, mutta se\nei ollut mitään verrattuna kansanjoukon huutoihin, kun vaunut ajoivat\nesiin herra Pottin rattaiden perässä, jotka rattaat taas pysähtyivät\nherra Pottin ovelle, joka ovi aukeni ja näytti suuren Pottin itsensä\npukeutuneena venäläiseksi santarmiupseeriksi peloittava solmuruoska\nkädessään: — aistikas tunnuskuva \"Eatanswillen Uutisten\" ankarasta ja\nmahtavasta voimasta ja niistä peloittavista läimäyksistä, joita sillä\nannettiin yhteiskunnan turmelijoille.\n\n\"Hyvä!\" huusivat herrat Tupman ja Snodgrass kadulta nähdessään tuon\nvaeltavan vertauskuvan.\n\n\"Hyvä!\" kuului herra Pickwick huutavan kadulta.\n\n\"Hei, hei, Pott, eläköön!\" huusi väkijoukkokin.\n\nNäitten tervehdysten keskellä herra Pott nousi rattaille hymyillen\ntuollaiseen alentuvan arvokkaaseen tapaan, joka selvästi osoitti hänen\ntuntevan voimansa ja tietävän, kuinka sitä oli käytettävä.\n\nSitten urkeni talosta esiin rouva Pott, joka olisi hyvin suuresti\nollut Apollonin näköinen, jollei hänellä olisi ollut hametta. Häntä\nsaattoi herra Winkle, jota kirkkaan punaisesta takista tuskin olisi\nvoinut luulla muuksi kuin urheilijaksi, jollei hän olisi yhtä suuresti\nmuistuttanut tavallista kirjeenkantajaa. Kaikkein viimeksi saapui\nherra Pickwick, jolle pojat osoittivat suosiota yhtä äänekkäästi kuin\nkaikille muillekin, varmaankin siinä luulossa, että hänen ahtaat\npolvihousunsa ja sääryksensä olivat jäännöksiä kaukaisilta ajoilta, ja\nsitten molemmat ajopelit lähtivät vierimään kohti rouva Leo Hunterin\nasuntoa, herra Weller (jonka piti avustaa tarjoilussa) niiden vaunujen\nkuskipukilla, joissa hänen isäntänsä istui.\n\nKaikki miehet, naiset, pojat, tytöt ja sylilapset, jotka olivat\nkokoontuneet katselemaan naamiaisvieraita, huusivat riemuissaan ja\ninnoissaan, kun herra Pickwick kulki, rosvo toisessa ja trubaduuri\ntoisessa käsipuolessaan, juhlallisesti sisäänkäytävää kohti. Ei\nmilloinkaan ole kuultu sellaisia huutoja kuin ne, jotka tervehtivät\nherra Tupmania, kun hän ponnisteli asettaakseen sokerikeon päähänsä,\njotta olisi puutarhaan tullessaan täydessä loistossaan.\n\nValmistelut oli tehty mitä ilahduttavimman mittakaavan mukaan, ne\nvastasivat täydellisesti profeetallisen Pottin ennusteluja, kun hän\npuhui Idän satumaiden loistosta, ja samalla musertavasti kumosivat\nmyrkyllisen \"Riippumattoman\" ilkeämieliset tiedot. Puisto oli yli\ntynnyrinalan ja neljänneksen laajuinen ja ihan täynnä ihmisiä! Ei\nmilloinkaan ole nähty niin häikäisevää kauneuden ja hienon kirjallisen\nmaailman loistoa. Siellä nähtiin se nuori nainen, joka kirjoitti runot\n\"Eatanswillen Uutisiin\", pukeutuneena sulttaanittareksi ja nojaten\nnuoren miehen käsivarteen, samoin se, joka hoiti katsausosastoa ja\noli sopivasti sonnustaunut sotamarsalkan virkapukuun jalkineita\nlukuunottamatta. Siellä oli koko joukko tällaisia neroja, ja jokainen\njärkevä henkilö olisi pitänyt kunnianaan tavata heitä. Mutta kaiken\ntämän lisäksi siellä oli puolikymmentä Lontoon leijonaa, kirjailijoita,\noikeita kirjailijoita, jotka olivat kirjoittaneet kokonaisia kirjoja\nja painattaneetkin ne sitten, ja täällä saattoi nähdä heidän\nkävelevän kaikkialla ihan kuin tavalliset ihmiset, hymyillen,\njutellen, niin, jutellen, vieläpä koko joukon hölynpölyä, epäilemättä\nsiinä hyväntahtoisessa mielessä, että tavalliset ihmiset kykenivät\nymmärtämään heitä. Sitten siellä oli soittokunta, miehillä päässä\npaperilieriset hatut, neljä jonkinmoista kansanlaulajaa kotiseutunsa\npuvuissa ja tusina palkattuja tarjoilijoita _oman_ kotiseutunsa —\nhyvin tahrautuneissa — puvuissa. Mutta ennen kaikkea siellä oli rouva\nLeo Hunter Minervaksi pukeutuneena ottamassa vastaan vieraita ja\nuhkuen ylpeyttä ja tyydytystä nähdessään saaneensa kokoon sellaisen\nerinomaisen etevän joukon yksilöitä.\n\n\"Herra Pickwick, rouva\", sanoi palvelija, kun tämä herra lähestyi\njohtavaa jumalatarta hattu kädessä ja rosvo ja trubaduuri käsikoukussa.\n\n\"Kuka, missä?\" huudahti rouva Leo Hunter hypähtäen pystyyn\nteeskennellyn hämmästyksen vallassa.\n\n\"Tässä\", sanoi herra Pickwick.\n\n\"Onko mahdollista, että todella saan ilon nähdä herra Pickwickin\nitsensä?\" huudahti rouva Leo Hunter.\n\n\"Juuri hänet\", vastasi herra Pickwick kumartaen hyvin syvään. \"Sallikaa\nminun esitellä ystäväni: herra Tupman, herra Winkle, herra Snodgrass,\n'Kuolevan sammakon' tekijättärelle.\"\n\nHyvin harva ihminen, joka itse ei ole koettanut, tietää, kuinka vaikea\non kumartaa pukeutuneena vihreihin samettihousuihin ja tiukkaan takkiin\nja korkea hattu päässä, tai sinisiin hamehousuihin ja valkeihin\nsilkkisukkiin, tai polvihousuihin ja kaulussaappaisiin, jotka eivät\nole tehdyt käyttäjälleen, vaan vedetty hänen ylleen ottamatta lainkaan\nlukuun puvun ja hänen mittasuhteitaan. Ei milloinkaan ole nähty\nsellaista vääntelyä kuin herra Tupmanin vartalon liikkeet, kun hän\nkoetti näyttää vapaalta ja sirolta, enempää kuin niitä kekseliäitä\nasentoja, joissa hänen naamiopukuiset ystävänsä esiintyivät.\n\n\"Herra Pickwick\", sanoi rouva Leo Hunter, \"minun täytyy pyytää teitä\nlupaamaan, ettette väisty rinnaltani koko päivänä. Täällä on sadoittain\nihmisiä, joille minun ehdottomasti täytyy esitellä teidät.\"\n\n\"Olette kovin ystävällinen!\" vastasi herra Pickwick.\n\n\"Ensiksikin ovat tässä pikku tyttöni. Olin melkein unohtaa heidät\",\nsanoi Minerva huolettomasti osoittaen kahta täysikasvuista nuorta\nneitoa, joista toinen saattoi olla kahdenkymmenen ikäinen, toinen\nvuotta tai paria vanhempi. Molemmilla oli lasten puku; lieneekö sitten\nollut tarkoituksena saada heidät itsensä näyttämään nuorilta vai heidän\nmammansa nuoremmalta kuin mitä hän oli — siitä herra Pickwick ei anna\nmeille tarkkaa tietoa.\n\n\"He ovat hyvin kauniita\", sanoi herra Pickwick, kun neidit poistuivat\nesittelyn jälkeen.\n\n\"He ovat hyvin äitinsä näköisiä, sir\", sanoi herra Pott\nmajesteetillisesti.\n\n\"Voi te häijy ihminen!\" huudahti rouva Leo Hunter lyöden toimittajaa\nleikillisesti viuhkalla (Minervalla viuhka!).\n\n\"Mutta, hyvä rouva Hunter\", sanoi herra Pott, joka oli Luolan\nylitorvensoittaja, \"tiedättehän, että kun muotokuvanne oli\nKuninkaallisen Akatemian viimevuotisessa näyttelyssä, jokainen kysyi,\nkuvasiko se teitä vai nuorinta tytärtänne, sillä te olette niin\nyhdennäköisiä, että oli mahdoton sanoa, mitä teissä on eroa.\"\n\n\"No vaikka niin olisikin, niin mitä teidän tarvitsee kertoa siitä\nvieraiden kuullen?\" sanoi rouva Leo Hunter taas näpsähdyttäen\nviuhkallaan \"Eatanswillen Uutisten\" nukkuvaa leijonaa.\n\n\"Kreivi! kreivi!\" huusi rouva Leo Hunter komeapartaiselle herralle,\njolla oli ulkomainen sotilaspuku ja joka juuri kulki ohi.\n\n\"Huusitteko minua?\" sanoi kreivi kääntyen takaisin.\n\n\"Haluaisin esitellä toisilleen kaksi hyvin kuuluisaa henkilöä\", sanoi\nrouva Leo Hunter. \"Herra Pickwick, minulla on suuri ilo esitellä\nteidät kreivi Smorltorkille.\" Ja hän lisäsi kiireesti kuiskaten herra\nPickwickille: \"Kuuluisa ulkomaalainen... kokoaa aineksia suureen\nEnglantia käsittelevään teokseensa... hm! Kreivi Smorltork, herra\nPickwick.\"\n\nHerra Pickwick tervehti kreiviä osoittaen kaikkea niin suurelle\nmiehelle tulevaa kunnioitusta, ja kreivi otti taskustaan lehtiön.\n\n\"Kuinka te sano, rouva Hunt?\" kysyi kreivi armollisesti hymyillen\nihastuneelle rouva Leo Hunterille. \"Pig Vig, vai Big Vig... niinkuin\nte nimittee teiden tuomarit... eikö niin? Ah mine ymmertää, Pig Vig se\non.\"[11]\n\nJa kreivi alkoi merkitä herra Pickwickiä lehtiöönsä tuomarikuntaan\nkuuluvana henkilönä, joka oli johtanut nimensä ammatistaan, kun rouva\nLeo Hunter puuttui asiaan.\n\n\"Ei, ei kreivi\", sanoi hän, \"Pick-Wick.\"\n\n\"Ah, ah. Nyt mine ymmerren\", vastasi kreivi. \"Piik — ristimenimi; Wiiks\n— sukunimi. Hyve on, ärittein hyve! Piik Wiiks! Mite kuulu, Wiiks?\"\n\n\"Kiitos, oikein hyvää\", vastasi herra Pickwick suopeaan tapaansa.\n\"Oletteko ollut kauan Englannissa?\"\n\n\"Pitke — pitke aika — kaksi viikko — enemmän.”\n\n\"Viivyttekö täällä vielä kauankin?\"\n\n\"Yksi viikko.\"\n\n\"Sitten teillä on aika lailla tekemistä\", sanoi herra Pickwick\nhymyillen, \"kootaksenne kaikki ainekset, mitä tarvitsette.\"\n\n\"Ne olevat jo koossa\", sanoi kreivi. \"Todellako?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"Ne olevat täällä\", lisäsi kreivi taputtaen merkitsevästi otsaansa.\n\"Suuri kirja kotona — tenne muistiinpanot, musiikki, maalaus, tiede,\nrunous, polistikka, kaikki.\"\n\n\"Politiikka-sanaan\", huomautti herra Pickwick, \"sisältyy jo sinänsä\nvarsin monipuolinen ja vaikea tutkimusala.\"\n\n\"Ah\", sanoi kreivi ottaen taas lehtiönsä esille. \"Äritein hyvä —\närinomainen sana alkaa luku. Luku neljekymmenteseitsemen: Polistikka.\n'Polistikka', yllettee, ihmetyttee...\"\n\nJa sinne meni herra Pickwickin huomautus kreivi Smorltorkin lehtiöön\nvarustettuna sellaisilla lisäyksillä ja muunnelmilla, jollaisia kreivin\npursuava mielikuvitus kuiskaili hänen korvaansa ja hänen vaillinainen\nkielitaitonsa aiheutti.\n\n\"Herra kreivi\", sanoi rouva Leo Hunter.\n\n\"Rouva Hunt\", vastasi kreivi.\n\n\"Tässä on herra Snodgrass, herra Picwickin ystävä ja runoilija.\"\n\n\"Seis!\" huudahti kreivi taas tarttuen lehtiöönsä. \"Osa: runous,\nluku: kirjallisia ystevie — nimi: Snowgrass, ärittein hyve. Esitetty\nSnowgrassille — suuri runoilija, Piik Wiikin ysteve — esittelyt rouva\nHunt, joka kirjoitti toinen sievä runo — mike nimi olikaan? Niin,\nSammaka — Kuoleave sammaka. Hyve — äritten hyve!\"\n\nJa kreivi pisti lehtiön taskuunsa ja lähti pois monesti kumarrellen ja\nkiitellen täysin varmana siitä, että oli saanut mitä arvokkaimpia lisiä\ntietovarastoonsa.\n\n\"Ihmeellinen mies tuo kreivi Smorltork\", sanoi rouva Leo Hunter.\n\n\"Oikea filosofi\", virkkoi Pott.\n\n\"Selväpäinen, lujaluontoinen henkilö\", lisäsi herra Snodgrass.\n\nYmpärillä olevien kuoro liittyi kreivi Smorltorkin ylistyslauluun,\npudisteli päätään viisaan näköisenä ja huusi yhteen ääneen: \"Erittäin!\"\n\nKoska innostus kreivi Smorltorkiin kuohui hyvin korkeana, hänen\nylistystään olisi veisattu aina juhlallisuuksien loppuun asti,\njolleivät nuo neljä jonkinmaalaista laulajaa olisi kokoontuneet\npienen omenapuun eteen näyttääkseen maalauksellisilta ja alkaneet\nlaulaa kansanlaulujaan, joissa ei näyttänyt olevan mitään teknillisiä\nvaikeuksia, etenkin kun koko esityksen suuri salaisuus tuntui\npiilevän siinä, että kolme laulajista mörisi neljännen ulvoessa.\nKun tämä mielenkiintoinen esitys oli päättynyt koko seurueen\näänekkäisiin kättentaputuksiin, alkoi nuori poika kietoutua tuolin\npienoihin, hyppiä sen yli, ryömiä sen alle ja kaatua sen mukana ja\ntehdä kaikkea muuta, paitsi istua sillä; sitten hän rupesi tekemään\nkaulanauhaa jaloistaan ja kietomaan sen kurkkunsa ympärille ja\nlopuksi osoittamaan, kuinka helposti ihmisolennon saa näyttämään\npullistuneelta sammakolta, jotka kaikki temput tuottivat suurta iloa ja\ntyydytystä kokoontuneille katselijoille. Tämän jälkeen kuultiin rouva\nPottin heikosti piipittävän jotakin, mikä kohteliaasti selitettiin\nlauluksi ja mikä oli hyvin klassillista ja täydellisesti naamion\nmukaista, koska Apollon itsekin oli säveltäjä ja säveltäjät osaavat\nhyvin harvoin laulaa omaa musiikkiaan, eivätkä juuri muidenkaan.\nHäntä seurasi rouva Leo Hunter, joka itse esitti kuuluisan oodinsa\n\"Kuolevalle sammakolle\". Se toistettiin kerran ja olisi kai vaadittu\nvieläkin uudelleen, jollei suurin osa vieraista, joiden mielestä jo oli\naika saada jotakin suuhunsa, olisi sanonut, että oli ihan hävytöntä\nkäyttää väärin rouva Hunterin hyväntahtoisuutta. Kun rouva Hunter siis\nselitti olevansa täysin valmis esittämään oodinsa vielä kerran, hänen\nhellät ja huolekkaat vieraansa eivät tahtoneet millään ehdolla kuulla\npuhuttavankaan sellaisesta, ja kun virvokehuoneen ovi lopulta avattiin,\nryntäsivät kaikki ihmiset, jotka olivat olleet tällaisissa kutsuissa\nennen, sisään mahdollisimman nopeasti, sillä rouva Leo Hunterin\ntavallinen tapa oli lähettää kutsukortit sadalle ja hankkia aamiaista\nviidellekymmenelle, toisin sanoen: ruokkia vain tunnustetut leijonat ja\njättää pienemmät otukset oman onnensa nojaan.\n\n\"Missä on herra Pott?\" kysyi rouva Hunter kootessaan edellämainitut\nleijonat ympärilleen.\n\n\"Täällä olen\", sanoi toimittaja huoneen kaukaisimmasta sopesta, kaukana\nkaikista ruoansaannin toiveista, jollei emäntä tekisi jotakin hänen\npuolestaan.\n\n\"Ettekö halua tulla tänne?\"\n\n\"Oi, olkaa hyvä, älkää huoliko hänestä\", sanoi rouva Pott kaikkein\nkohteliaimmalla äänellään. \"Vaivaatte itseänne turhaan ihan liiaksi,\nrouva Hunter! Sinunhan on oikein hyvä olla siellä, eikö niin rakkaani?\"\n\n\"On kyllä, kultaseni\", vastasi onneton Pott happamesti hymyillen.\n\nSolmuruoskaparka! Tuo jäntevä käsi, joka heilutteli sitä julkisessa\nelämässä jättiläismäisin voimin, herpaantui kerrassaan rouva Pottin\nkäskevän katseen vaikutuksesta.\n\nRouva Leo Hunter katseli voitonriemuisena ympärilleen. Kreivi Smorltork\ntouhusi innokkaasti kirjoitellen muistiin vatien sisältöä, herra Tupman\ntarjoili hummerisalaattia eräille naarasleijonille niin sulavasti,\nettei ainoakaan rosvo ole milloinkaan vetänyt vertoja hänelle.\nSyrjäytettyään sen nuoren herran, joka arvosteli kirjallisuutta\n\"Eatansvrillen Uutisissa\" oli herra Snodgrass joutunut innokkaaseen\nkeskusteluun sen nuoren neidin kanssa, joka kirjoitti lehteen\nrunoja, ja herra Pickwick miellytteli kaikkia. Mitään ei näyttänyt\npuuttuvan valitun seuran täydellisyydestä, kun herra Leo Hunter, jonka\nhallintopiirinä näissä tilaisuuksissa oli seistä ovella ja puhella\nvähemmän tärkeiden henkilöiden kanssa, yhtäkkiä huudahti:\n\n\"Täällä on herra Charles Fitz-Marshall, rakas ystävä!\"\n\n\"Voi, hyvä ystävä\", sanoi rouva Leo Hunter, \"kuinka kiihkeästi olenkaan\nodotellut häntä. Olkaa hyvä ja tehkää tietä, että herra Fitz-Marshall\npääsee tulemaan. Sano herra Fitz Marshallille, rakkaani, että hän\ntulisi suoraan luokseni saamaan toruja kun tulee näin myöhään!\"\n\n\"Olen tulossa, rakas rouva\", huusi ääni, \"niin nopeasti kuin suinkin\nvoin!... Paljon kansaa... tungosta... aika lailla puuhaa... aika\nlailla.\"\n\nHerra Pickwickiltä putosi veitsi ja haarukka käsistä. Hän tuijotti\npöydän yli herra Tupmania, joka myös oli pudottanut veitsensä ja\nhaarukkansa ja oli sen näköinen kuin hän juuri olisi vaipumassa maan\nalle ilman edelläkäypää varoitusta.\n\n\"Oh!\" huusi ääni, kun sen omistaja avasi itselleen tietä viimeisten\nviidenkolmatta turkkilaisen upseerin, ritarin ja Kaarle II:n keskitse,\njotka vielä olivat hänen ja pöydän välillä, \"Oikea mankeli... Bakerin\npatentti... ei ryppyäkään puvussani tämän puristuksen jälkeen...\nOlisinpa saanut alusvaatteenikin silitetyksi tänne tunkeutuessa... Ha,\nhaa!... Ei hullumpi ajatus... saada kaikki kaulatuksi yllään, vaikka...\nvaikea prosessi... kovin vaikea...\"\n\nNäin puhuen tunkeutui tuo meriupseeriksi pukeutunut nuori mies pöytää\nkohti ja esiintyi ällistyneille pickwickiläisille herra Alfred Jinglen\nmuodossa ja hahmossa.\n\nTuo rikollinen ehti paraiksi tarttua rouva Leo Hunterin ojennettuun\nkäteen, kun hän kohtasi herra Pickwickin närkästyneen katseen.\n\n\"Ohoh\", sanoi Jingle, \"aivan unohdin... ohjeet kyytimiehelle... annan\nheti... palaan minuutin kuluttua.\"\n\n\"Joko palvelija tai herra Hunter toimittaa sen kyllä heti, herra\nFitz-Marshall\", sanoi rouva Leo Hunter.\n\n\"Ei! ei... toimitan itse... ei kestä kauan... heti täällä takaisin\",\nvastasi herra Jingle.\n\nNäin sanoen hän katosi ihmisjoukkoon.\n\n\"Sallitteko minun kysyä, hyvä rouva\", virkkoi kiihtynyt herra Pickwick\nnousten tuoliltaan, \"kuka tuo nuori mies on ja missä hän asuu?\"\n\n\"Hän on varakas mies, herra Pickwick\", selitti rouva Leo Hunter, \"jolle\nmielellämme tahtoisimme esitellä teidät. Kreivi varmasti ihastuu\nhäneen.\"\n\n\"Niin, niin\", sanoi herra Pickwick kiireesti. \"Missä hän asuu...?\"\n\n\"Hän asuu nykyään 'Enkelissä', Buryssa.\"\n\n\"Buryssä?\"\n\n\"Bury St. Edmundsissa, vain muutamia maileja täältä. Mutta hyvä herra\nPicwick, ettehän toki aio jättää meitä, ettehän millään muotoa voine\najatella lähteä nyt jo?\"\n\nMutta jo kauan ennen kuin rouva Leo Hunter oli lakannut puhumasta oli\nherra Pickwick tunkeutunut ihmispaljouden läpi ja päässyt puutarhaan,\njossa häneen hetkeä myöhemmin liittyi herra Tupman seurattuaan\nystävänsä kintereillä.\n\n\"Ei toimita mitään\", sanoi herra Tupman, \"hän on mennyt.\"\n\n\"Tunnen hänet\", vastasi herra Pickwick, \"ja aion seurata häntä.\"\n\n\"Minne?\" kysyi herra Tupman.\n\n\"'Enkeliin', Buryyn\", vastasi herra Pickwick puhuen hyvin nopeasti.\n\"'Ties', ketä hän aikoo huiputtaa siellä? Hän petti kerran kunnon\nmiehen, ja me olimme välillisesti syynä siihen. Hän ei saa tehdä sitä\nuudelleen, jos minä voin sen estää. Minä paljastan hänet. — Sam! Missä\npalvelijani on?\"\n\n\"Täällä ollaan, herra\", sanoi herra Weller ilmestyen yksinäisestä\npaikasta, jossa hän oli ollut seurustelemassa madeirapullon kanssa\notettuaan sen aamiaispöydästä tuntia tai paria aikaisemmin. \"Tässä on\npalvelijanne, herra. Ylpeä arvonimestään, sanoi Elävä Luuranko, kun\nsitä näytettiin.\"\n\n\"Seuraa minua heti!\" käski herra Pickwick. \"Tupman, jos jään Buryyn,\nniin tulkaa luokseni, kun kirjoitan. Hyvästi siihen asti.\"\n\nVastaväitteet olivat turhia. Herra Pickwick oli kiihtynyt ja oli tehnyt\npäätöksensä. Herra Tupman palasi seuralaistensa luo, ja tunnin kuluttua\nhän jo oli hukuttanut kaikki muistot Alfred Jinglestä eli Charles\nFitz-Marshallista elähdyttävään katrilliin ja samppanjapulloon. Sillä\nvälin herra Pickwick ja Sam Weller istuivat matkavaunujen katolla ja\njättivät jokaisena toistaan seuraavana minuuttina yhä vähemmän tietä\nitsensä ja Bury St. Edmundsin vanhan kunnon kaupungin välille.\n\n\n\n\n16. luku.\n\nLIIAN TÄYNNÄ SEIKKAILUJA LYHYESTI SELOSTETTAVAKSI.\n\n\nEi ole ainoaakaan kuukautta vuodessa, jolloin luonto olisi kauniimpi\nkuin elokuussa. Kevät on kaunis monella tavalla, toukokuu raikas\nja kukoistava, mutta tämän vuodenajan viehätyksiä lisää niiden\nvastakohtaisuus talveen nähden. Elokuulla ei ole mitään sellaisia\netuja. Se saapuu silloin, kun emme muista mitään muuta kuin kirkkaan\ntaivaan, vihreät niityt ja suloisesti tuoksuvat kukat — kun mielikuvat\nlumesta, jäästä ja kylmästä tuulesta ovat kadonneet mielestämme yhtä\ntarkoin kuin ne itse ovat hävinneet maan päältä; ja kuitenkin: miten\nmiellyttävä kuukausi elokuu onkaan! Puutarhoissa ja viljapelloilla\nsoi työn humu, puut kumartuvat hedelmiensä runsauden painosta, jotka\ntaivuttavat niiden oksat maahan saakka, ja vilja, joka on koottu\nsomille kuhilaille tai aaltoilee jokaisessa sen yli henkäilevässä\nvienossa tuulenleyhkässä ikään kuin kaipaisi sirppiä, värittää maisemat\nkultaisella välkkeellä. Lempeä pehmeys näyttää lepäävän kaiken yllä.\nVuodenajan vaikutus näyttää ulottuvan vaunuihinkin, joiden verkkaisen\nvierimisen hyvin viljeltyjen peltojen keskitse tajuaa vain silmä, sillä\nne eivät lainkaan loukkaa korvaa karkealla ratinalla.\n\nKun vaunut vierivät pikaisesti peltojen ja puutarhojen ohi, jotka\nreunustavat tietä, niin touhuavat naiset ja lapset, jotka kantavat\nhedelmiä koreihin tai kokoilevat sinne tänne singonneita tähkiä,\nherkeävät hetkeksi työstään ja varjostaen auringon polttamia kasvojaan\nvielä ruskeammalla kädellä katselevat ohimatkaajia uteliain katsein,\nkun taas joku palleroinen, joka on liian pieni työhön, mutta liian\nvallaton kotiin jätettäväksi, kiipeää yli korin reunan, johon hänet\nvarmuuden vuoksi on asetettu, ja kurkistelee kirkuen riemusta.\nNiittomies lakkaa työstään ja jää kädet ristissä rinnalla katselemaan\najoneuvoja niiden vieriessä ohi, ja kömpelöt työhevoset luovat\nreippaaseen parivaljakkoon unisen silmäyksen, joka sanoo, niin selvästi\nkuin hevosen katse yleensä osaa sanoa: \"Onhan tuo kaikki hyvin kaunista\nkatsella, mutta hidas käyskentely syvämultaisella pellolla on sittenkin\nparempaa kuin tuollainen hiostava meno tomuisella tiellä.\" Luot katseen\ntaaksesi kiertäessäsi tien mutkan. Naiset ja lapset ovat taas täydessä\ntouhussa, niittomies on taas kumartunut työhönsä, kuormahevoset\nlähteneet liikkeelle, kaikki ovat jälleen puuhassa.\n\nTällaisen näyn vaikutus ei suinkaan ollut jättämättä jälkeä herra\nPickwickin hyvin järjestyneeseen sieluun. Kiintyneenä lujaan\npäätökseensä — paljastaa kunnottoman Jinglen oikea luonne joka\npaikassa, missä tämä vain yritti toteuttaa petollisia aikomuksiaan —\nhän istui aluksi vaiteliaana ja äänettömänä, harkiten keinoja, millä\nsaavuttaa tarkoituksensa. Mutta vähitellen hänen huomionsa alkoi yhä\nenemmän kiintyä ohi lipuviin maisemiin, ja lopuksi retki tuotti hänelle\nyhtä paljon iloa kuin jos sen aihe olisi ollut mitä miellyttävin.\n\n\"Ihana näköala, Sam!\" sanoi herra Pickwick.\n\n\"Kauniimpi kyllä kuin uuninpiiput\", vastasi herra Weller hattuaan\nkoskettaen.\n\n\"Luulenpa, ettet olekaan koko ikänäsi nähnyt muuta kuin uuninpiippuja,\ntiiliä ja kalkkia\", jatkoi herra Pickwick hymyillen.\n\n\"En ole aina ollut kenkienpuhdistajana\", huomautti Sam päätään\npudistaen, \"olen ollut kerran kyytipoikanakin.\"\n\n\"Milloin?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"Silloin kun minut ensi herran heitettiin suin päin maailmaan hyppimään\ntasajalkaa sen vaikeuksien yli\", selitti Sam. \"Olin ensin kuorma-ajurin\npalveluksessa, sitten asiapoikana, sitten apumiehenä ja lopuksi\nkenkien puhdistajana. Nyt olen oikean herrasmiehen palvelija. Pääsen\nehkä itsekin vielä joskus herrasmieheksi, jolla on piippu suussa ja\nhuvimaja puutarhan perällä. Kukapa tietää! En minä ainakaan olisi kovin\nhämmästynyt, jos niin kävisi.\"\n\n\"Taidatpa olla filosofi\", huomautti herra Pickwick.\n\n\"Sukuvika luullakseni\", vastasi herra Weller. \"Isäni on päässyt\npitkälle sillä tiellä. Jos äitipuoleni haukkuu häntä, ukko vain\nviheltelee. Jos eukko suuttuu ja särkee hänen piippunsa, isä menee ulos\nja hankkii uuden. Sitten äitipuoli huutaa täyttä kurkkua ja rupeaa\nhysteeriseksi, mutta isäukko vetelee savuja ihan rauhallisesti, kunnes\neukko on taas entisellään. Eikös se ole filosofiaa?\"\n\n\"Ainakin hyvä filosofian vastike joka tapauksessa\", vastasi herra\nPickwick nauraen. \"Se on kai ollut sinulle suureksi avuksi kiertelevän\nelämäsi aikana?\"\n\n\"Avuksiko? Tepä sen sanoitte!\" huudahti Sam. \"Sen jälkeen kuin lähdin\ntieheni kuorma-ajurin luota ja ennen kuin rupesin asiapojaksi minulla\noli kalustamaton asunto parin viikon päivät.\"\n\n\"Kalustamaton asunto?\"\n\n\"Niin, kuivat kaaret Waterloon-sillan alla. Mainio nukkumispaikka!\nKymmenen minuutin matka kaikkiin toimistoihin! Jos sitä vastaan on\njotakin muistuttamista, voi sanoa, että se oli hiukan liiankin ilmava.\nNäin siellä monta kummallista seikkaa.\"\n\n\"Sen kyllä uskon\", sanoi herra Pickwick osoittaen huomattavaa\nmielenkiintoa.\n\n\"Näkyjä\", jatkoi Sam, \"jotka lävistäisivät hyväntahtoisen sydämenne ja\ntulisivat ulos toiselta puolen. Oikeita veijareita siellä ei näe, ei\ntietenkään; ne osaavat kyllä hakea paremmat paikat. Nuoria kerjäläisiä,\npoikia ja tyttöjä, jotka eivät vielä ole edistyneet ammatissaan,\nasettuu joskus asumaan sinne. Mutta useimmin siellä on loppuun\nkuluneita, nälkiintyneitä, kodittomia raukkoja kyyryssä pimeissä\nsopukoissa: — köyhiä lurjuksia, joilla ei ole varaa kahden pennyn\nköyteenkään.\"\n\n\"Ole hyvä ja selitä, Sam, mikä on kahden pennyn köysi\", kehoitti herra\nPickwick.\n\n\"Kahden pennyn köysi\", vastasi herra Weller, \"on sellainen yömaja,\njossa vuode maksaa kaksi pennyä yöltä\".\n\n\"Mutta miksi ne sanovat vuodetta köydeksi?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"Herra varjelkoon tietämättömyyttänne, sir!\" sanoi Sam. \"Kun ne\nherrat ja rouvat, jotka pitävät yömajoja, ensiksi aloittivat sen\nhomman, heidän oli tapana tehdä vuoteet permannolle. Mutta se ei\ntahtonut mitenkään kannattaa, sillä vieraat eivät tyytyneet ottamaan\nvaatimattomia kahden pennyn unia, vaan jäivät lojumaan tilalleen\npuoleksi päiväksi. Nyt he käyttävät kahta köyttä, jotka ovat noin\nkuuden jalan päässä toisistaan ja kolmen jalan päässä permannosta ja\nkulkevat huoneen seinästä toiseen. Karkeasta säkkikankaasta tehdyt\nvuoteet riippuvat niiden välissä.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"No niin\", jatkoi herra Weller, \"järjestelmän edut ovat aivan ilmeiset.\nKello kuuden aikaan aamulla he päästävät köydet irti toisesta päästä,\njolloin vieraat pyllähtävät permannolle. Siitä on seurauksena, että\nkun he pääsevät täysin valveille, he nousevat ylös hyvin nopeasti ja\nmenevät tiehensä. Suokaa anteeksi, sir\", sanoi Sam äkkiä päättäen\npuheliaan esityksensä, \"onko tämä Bury St. Edmund?\"\n\n\"On kyllä\", vastasi herra Pickwick.\n\nVaunut ratisivat pitkin pienen sievän, viihtyisän ja siistin näköisen\nkaupungin hyvin kivettyjä katuja ja pysähtyivät suuren majatalon\nkohdalle, leveän, avoimen kadun varrelle, melkein vastapäätä vanhaa\nluostaria.\n\n\"Ja tämä\", sanoi herra Pickwick katsahtaen ylös, \"on 'Enkeli'. Jäämme\ntähän. Mutta jonkinlainen varovaisuus on tarpeen. Tilaa yksityinen\nhuone äläkä mainitse nimeäni. Ymmärräthän?\"\n\n\"Selvä on!\" vastasi herra Weller iskien merkitsevästi silmää ja\notettuaan herra Pickwickin matkalaukun takalaatikosta, jonne se oli\nkiireesti pistetty heidän astuttuaan vaunuihin Eatanswillessä, herra\nWeller katosi toimittamaan asioita. Yksityinen huone järjestettiin\nsukkelasti ja herra Pickwick opastettiin sinne viivyttelemättä.\n\n\"Kuule nyt, Sam\", sanoi herra Pickwick, \"ensiksi meidän on...\"\n\n\"tilattava päivällinen\", keskeytti Sam Weller. \"On jo hyvin myöhä, sir.\"\n\n\"Kas niinpä onkin\", sanoi herra Pickwick katsahtaen kelloaan.\n\n\"Olet oikeassa.\"\n\n\"Ja jos saan lausua mielipiteeni\", lisäsi herra Weller, \"ottaisin sen\npäälle hyvät yöunet enkä rupeaisi tutkimaan tuota salaisuutta ennen\nkuin huomisaamuna. Ei ole mitään niin virkistävää kuin uni, sanoi\npiikatyttö juodessaan munakupillisen oopiumia.\"\n\n\"Luulenpa, että olet oikeassa\", myönsi herra Pickwick. \"Mutta minun\ntäytyy ensiksi saada varmuus siitä, että hän on tässä talossa eikä\nvalmistaudu siliämään tiehensä.\"\n\n\"Jättäkää se huolekseni, sir!\" pyysi Sam. \"Antakaa minun tilata teille\npieni hyvä päivällinen ja toimittaa tiedustelujani tuolla alhaalla\nsillä aikaa kuin sitä valmistetaan. Minä kyllä kaivan esiin jokaisen\nsalaisuuden tämän talon kengänkiilloittajapojista viidessä minuutissa.\"\n\n\"Teepä niin!\" Samassa herra Weller jo katosi. Puolen tunnin kuluttua\nherra Pickwick istui hyvin tyydyttävän päivällisen ääressä, ja kolmen\nneljänneksen kuluttua herra Weller palasi tuoden sen tiedon, että herra\nCharles Fitz-Marshall oli käskenyt varata itselleen yksityisen huoneen,\nkunnes hän ilmoittaa toisin. Hän oli mennyt viettämään iltaa johonkin\nlähiseudun yksityiseen perheeseen, käskenyt palvelusväkeä olemaan\nvalveilla siksi, kunnes hän palaisi, ja ottanut palvelijansa mukaansa.\n\n\"Ja sitten\", selitti herra Weller päätettyään tiedoituksensa, \"jos\npääsen puheisiin tuon palvelijan kanssa huomisaamuna, hän kertoo kyllä\nkaikki mitä tietää isännästään.\"\n\n\"Mistä sinä sen tiedät?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"Siunatkoon, sir! Ainahan palvelijat niin tekevät\", vastasi herra\nWeller.\n\n\"Niinpä kyllä; unohdin sen\", sanoi herra Pickwick. \"Entä sitten?\"\n\n\"Sitten voitte itse päättää, kuinka on paras menetellä, ja voimme\ntoimia sen mukaan.\"\n\nKun kävi selville, että tämä oli paras mahdollinen järjestely,\nsovittiin lopuksi siitä. Isäntänsä luvalla herra Weller lähti\nviettämään iltaansa omalla tavallaan. Kohta sen jälkeen oluttupaan\nkokoontunut seurue valitsi hänet yksimielisesti puheenjohtajakseen,\njolla kunniakkaalla paikalla hän toimi siinä määrin siellä\nkäyvien herrojen tyydytykseksi, että heidän naurunhohotuksensa ja\nhyväksymisenilmauksensa tunkeutuivat herra Pickwickin makuuhuoneeseen\nsaakka ja lyhensivät hänen lepoaikaansa ainakin kolmisen tuntia.\n\nAikaisin seuraavana aamuna, kun herra Weller oli karkoittamassa\nedellisen illan pitojen kuumeisia jälkituntuja puolen pennyn suihkun\navulla (hän oli houkutellut tällä lantilla talliosastolla palvelevan\nnuoren herran pumppuamaan vettä hänen päähänsä ja kasvoilleen, kunnes\nhän oli täysin entisessä kunnossaan), kiinnitti hänen huomiotaan\nvihreäpukuinen nuori vekkuli, joka istui pihapenkillä lukien jotakin\nvirsikirjalta näyttävää teosta hyvin hartaan näköisenä, mutta joka\nsilloin tällöin loi silmäyksen pumpun alla pärskyttelevään olentoon,\nikään kuin sentään olisi kiinnittänyt jonkinlaista huomiota tämän\nhommiin.\n\n\"Oletpa sinä aika kapine katseltavaksi!\" tuumi herra Weller, kun\nhänen silmänsä ensi kertaa kohtasivat vihreäpukuisen vieraan katseen.\nMiehellä oli leveät, likaiset, rumat kasvot, hyvin syvälle vaipuneet\nsilmät ja aika iso kallo, josta valui runsas, pitkä, musta tukka.\n\"Oletpa aika kapine!\" tuumi herra Weller, ja näin ajatellen hän jatkoi\npeseytymistään enää välittämättä toisesta.\n\nMutta mies silmäili yhä Samia virsikirjastaan ja virsikirjaansa\nSamista, ikään kuin hän olisi halunnut aloittaa keskustelun. Niinpä\nSam lopuksi sanoi, tahtoen tarjota hänelle siihen tilaisuuden,\ntuttavallisesti nyökäten:\n\n\"Kuinkas on voinnin laita, herra tirehtööri?\"\n\n\"Olen onnellinen saattaessani sanoa, että voin oikein hyvin\", sanoi\nmies puhuen hyvin harkitsevasti ja sulkien kirjansa. \"Toivon, että\nlaitanne on samoin, hyvä herra.\"\n\n\"No jaa, jollen ihan liian paljon tuntisi olevani vaeltavan viinapullon\nkaltainen, enpä näin tutisisi tänä aamuna\", vastasi Sam. \"Asutteko\ntässä talossa?\"\n\nVihreäpukuinen vastasi myöntävästi.\n\n\"Minkä vuoksi ette ollut seurassamme viime yönä?\" kysyi Sam hieroen\nkasvojaan pyyheliinalla. \"Olette nähdäkseni sitä reilumpaa laatua. —\nNäytätte yhtä eloisalta kuin elävä lohi kalkkikuopassa\", lisäsi herra\nWeller itsekseen.\n\n\"Olin poissa eilen illalla isäntäni kanssa\", vastasi vieras.\n\n\"Mikä hänen nimensä on?\" kysyi Sam, käyden äkkiä ihan punaiseksi\nsamalla kertaa äkillisestä innosta ja pyyheliinalla hankaamisesta.\n\n\"Fitz-Marshall\", sanoi vihreäpukuinen mies.\n\n\"Antakaa minulle kätenne\", sanoi herra Weller lähestyen. \"Tutustuisin\nmielelläni teihin. Pidän ulkonäöstänne, vanha veikko.\"\n\n\"Niin, se on kovin ihmeellistä\", sanoi vihreä mies hyvin vilpittömästi,\n\"pidän teistä niin paljon, että halusin puhella kanssanne kohta\nensimmäisestä silmänräpäyksestä alkaen kuin näin teidät pumpun alla.\"\n\n\"Ihanko totta?\"\n\n\"Kunniasana! Eikös se ole merkillistä?\"\n\n\"Hyvin erikoista\", sanoi Sam onnitellen mielessään itseään vieraan\nyksinkertaisuuden vuoksi. \"Mikä on nimenne, vanha patriarkka?\"\n\n\"Job.\"\n\n\"Se on oikein hyvä nimi, ainoa, minkä tiedän, joka ei ole saanut\nhaukkumanimeä seurakseen. Mikä on toinen nimenne?\"\n\n\"Trotter\", sanoi vieras. \"Entä teidän?\"\n\nSam piti mielessään isäntänsä varoitukset ja vastasi:\n\n\"Nimeni on Walker, isäntäni on Wilkins. Haluatteko pisaran jotakin näin\naamutuimaan, herra Trotter?\"\n\nHerra Trotter vastasi myöntävästi tähän mieluisaan ehdotukseen\nja pistettyään kirjansa takkinsa taskuun seurasi herra Welleriä\ntarjoiluhuoneeseen, missä he pian alkoivat tyhjennellä virkistävää\njuomaa, joka syntyi sekoittamalla englantilaista geneveriä\nryytineilikan tuoksuvaan mehusteeseen.\n\n\"Ja minkälainen paikka teillä on?\" kysyi Sam täyttäessään toistamiseen\nseuralaisensa lasia.\n\n\"Huono\", sanoi Job maiskuttaen huuliaan, \"hyvin huono.\"\n\n\"Tarkoitatteko totta?\" sanoi Sam.\n\n\"Ihan totta. Ja vielä hullumpaa on, että isäntäni aikoo mennä\nnaimisiin.\"\n\n\"Eihän!\"\n\n\"Kyllä, ja mikä vielä pahempaa, hän aikoo karata rikkaan perijättären\nkanssa naisopistosta.\"\n\n\"Sellainen lurjus!\" ihmetteli Sam täyttäen taas seuralaisensa lasin.\n\"Onko tässä kaupungissa jokin naisopisto tai muu semmoinen?\"\n\nVaikka tämä kysymys tehtiinkin mahdollisimman huolettomaan sävyyn,\nJob Trotter ilmaisi kuitenkin selvästi eleillään, että hän käsitti,\nkuinka tärkeää hänen uudelle ystävälleen oli saada vastaus siihen.\nHän tyhjensi lasinsa, katseli salaperäisesti toveriaan, vilkutti\nvuorotellen molempia pieniä silmiään ja teki lopuksi käsillään\nliikkeen, ikään kuin hän painelisi kuviteltua pumpunvartta, viitaten\ntäten siihen, että hän (herra Trotter) käsitti joutuneensa herra Samuel\nWellerin pumpattavaksi.\n\n\"Ei! ei!\" sanoi herra Trotter lopuksi. \"Ei sitä saa jokaiselle kertoa.\nSe on salaisuus, suuri salaisuus, herra Walker.\"\n\nKun vihreä mies sanoi näin, käänsi hän lasinsa nurin osoittaakseen\nsiten toverilleen, ettei hänellä enää ollut mitään janonsa\nsammuttamiseksi. Sam käsitti vihjauksen ja antaen tunnustuksen siitä\nhienosta tavasta, jolla se oli ilmaistu, käski vielä kerran täyttää\ntinatuopin, jolloin vihreäpukuisen silmät välähtelivät.\n\n\"Vai on se salaisuus?\" virkkoi Sam.\n\n\"Luulisinpä melkein\", sanoi vihreä mies ryypiskellen juomaansa ilme\nhyväntahtoisena.\n\n\"Luullakseni isäntänne on hyvin rikas?\" sanoi Sam.\n\nHerra Trotter hymyili ja pitäen lasiaan vasemmassa kädessään kopautti\nneljä kertaa selvästi oikealla kädellään vihreiden nimettömiensä taskua\nikäänkuin osoittaakseen, että hänen isäntänsä voisi tehdä samoin\nhäiritsemättä erikoisesti ketään rahojen helinällä.\n\n\"Ahaa!\" virkkoi Tom. \"Vai niin ovat asiat?\"\n\nVihreä mies nyökkäsi myöntävästi.\n\n\"Mutta kuulkaahan, pyhä veli\", ojensi Sam, \"jos nyt annatte isäntänne\nottaa tuon nuoren neidin, ettekö itsekin ole aika lurjus?\"\n\n\"Tiedän sen kyllä\", sanoi Job Trotter kääntäen toveriaan kohti syvästi\nmurheelliset kasvonsa ja huoaten äänekkäästi. \"Tiedän sen, ja se juuri\npainaakin mieltäni. Mutta mitä minä saatan tehdä?\"\n\n\"Mitäkö tehdä! Ilmoitatte asian rouvalle ja luovutte isännästänne.\"\n\n\"Kukapa minua uskoisi?\" kysyi Job Trotter. \"Nuorta neitiä pidetään\noikeana siveyden ja viattomuuden esikuvana. Hän kieltäisi kaiken ja\nsamoin tekisi isäntänikin. Kukapa minua uskoisi? Menettäisin paikkani\nja minua syytettäisiin vehkeilystä tai jostakin muusta sellaisesta. Sen\nsaisin palkakseni varoituksesta.\"\n\n\"Tuossa on perää\", myönsi Sam miettivästi. \"Tuossa on perää\".\n\n\"Jos tuntisin jonkun arvokkaan herrasmiehen, joka ottaisi ajaakseen\nasiaa\", jatkoi herra Trotter, \"saattaisin ehkä toivoa voivani estää\nryöstön, mutta siinä on sama vaikeus, herra Walker, ihan sama. En tunne\nketään herrasmiestä tällä oudolla paikkakunnalla, ja lyönpä vetoa\nkymmenen yhtä vastaan, ettei hän uskoisi juttuani.\"\n\n\"Tulkaapa tänne\", sanoi Sam hypähtäen seisoalleen ja tarttuen vihreää\nmiestä käsipuolesta. \"Isäntäni on juuri se mies, jota kaipaatte.\"\n\nJa Job Trotterin tehtyä hieman vastarintaa johti Sam äsken löytämänsä\nystävän herra Pickwickin huoneeseen, esittäen tämän herralleen ja\nselostaen lyhyesti juuri kertomamme keskustelun.\n\n\"Minusta on hyvin ikävää pettää herraani, sir\", sanoi Job Trotter\npainaen silmilleen punaruutuista, noin kuuden neliötuuman laajuista\nnenäliinaa.\n\n\"Tuo tunne on teille suureksi kunniaksi\", vastasi herra Pickwick,\n\"mutta se on kuitenkin velvollisuutenne.\"\n\n\"Tiedän, että se on velvollisuuteni, sir\", virkkoi Job syvän\nliikutuksen vallassa. \"Meidän kaikkien on koetettava täyttää\nvelvollisuutemme, ja minäkin koetan vaatimattomalta osaltani täyttää\nomani. Mutta on vaikea koettelemus pettää isäntänsä, jonka pukua\nkäyttää ja jonka leipää syö, vaikka hän olisikin lurjus.\"\n\n\"Olette hyvin hyvä poika\", sanoi herra Pickwick hyvin liikuttuneena,\n\"kunnon poika.\"\n\n\"No niin, no niin\", keskeytti Sam, joka oli katsellut herra Trotterin\nkyyneleitä kovin kärsimättömänä. \"Lopeta helkkarissa tuo hiirenviinan\nkeitto! Eihän se kuitenkaan hyödytä mitään.\"\n\n\"Sam!\" torui herra Pickwick. \"Olen pahoillani, että välität niin vähän\ntämän nuoren miehen tunteista.\"\n\n\"Hänen tunteensa ovat ihan paikallaan, sir\", vastasi herra Weller, \"ja\nkun ne kerran ovat niin erinomaisia ja on vahinko, että hän menettäisi\nne, niin on mielestäni parempi, että hän pitää ne omassa rintakopassaan\nkuin antaa niiden haihtua kuumaksi suolavedeksi, varsinkin kun siitä ei\nole mitään hyötyä. Ensi kerran kun menette tupakkaseuraan, nuori mies,\ntäyttäkää piippunne noilla meiningeillä, ja pistäkää nyt tuo kirjava\nräsy taskuunne. Se ei ole niin sievä, että sitä kannattaisi liehutella\nkuin nuorallatanssija.\"\n\n\"Palvelijani on ihan oikeassa\", sanoi herra Pickwick kääntyen Jobin\npuoleen, \"vaikka hänen tapansa ilmaista ajatuksensa onkin vähän\njokapäiväistä ja välistä käsittämätöntä.\"\n\n\"Hän on aivan oikeassa, sir\", myönsi Job Trotter, \"ja koetanpa pidättyä\ntästä lähin.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi herra Pickwick. \"Ja missä se naisopisto on?\"\n\n\"Se on suuri, vanha, punaisista tiilistä muurattu rakennus, juuri\nkaupungin ulkopuolella\", selitti Job Trotter.\n\n\"Ja milloin\", jatkoi herra Pickwick, \"milloin hän aikoo panna toimeen\nroistomaisen yrityksensä? Milloin pitäisi karkaamisen tapahtua?\"\n\n\"Ensi yönä, sir\", vastasi Job.\n\n\"Ensi yönä!\" huudahti herra Pickwick.\n\n\"Juuri ensi yönä, sir\", vakuutti Job Trotter. \"Se juuri huolestuttaa\nminua niin suuresti.\"\n\n\"Siis on ryhdyttävä oitis toimenpiteisiin\", lausui herra Pickwick.\n\"Haluan heti tavata rouvaa, laitoksen johtajatarta.\"\n\n\"Pyydän anteeksi\", sanoi Job, \"mutta sellainen menettely ei mitenkään\nvie perille.\"\n\n\"Miksi ei?\"\n\n\"Isäntäni, sir, on hyvin keinokas mies.\"\n\n\"Tiedän sen\", sanoi herra Pickwick.\n\n\"Ja hän on päässyt siinä määrin tunkeutumaan vanhan rouvan sydämeen\",\nselitteli Job, \"että tämä ei usko isännästäni mitään pahaa, vaikka\nlaskeutuisitte paljaille polvillenne ja vannoisitte sen — etenkään kun\nteillä ei ole muita todisteita kuin palvelijan sana, joka, sen mukaan\nmitä hän tietää (ja minun isäntäni sanoisi varmasti niin), on erotettu\njonkin virheen takia ja tekee kaiken vain kostonhalusta.\"\n\n\"Kuinka sitten olisi parempi menetellä?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"Ei mikään muu kuin yllätys juuri ryöstöpuuhassa saattaisi vaikuttaa\nvakuuttavasti vanhaan rouvaan\", selitti Job.\n\n\"Iskee päänsä virstantolppaan kuin vanha kissa juostessaan\", pisti\nherra Weller väliin.\n\n\"Mutta pelkään, että hänen yllättämisensä juuri karkaamisen hetkellä on\nkoko vaikea temppu\", epäili herra Pickwick.\n\n\"Enpä tiedä\", tuumi herra Trotter, mutta lisäsi muutaman hetken\nmietittyään: \"Luulen kuitenkin, että se käy ihan helposti.\"\n\n\"Kuinka sitten?\" kuului herra Pickwickin kysymys.\n\n\"Katsokaas\", selitti herra Trotter. \"Isäntäni ja minä olemme saaneet\nmolemmat palvelijat puolellemme, ja he päästävät meidät keittiöön kello\nkymmeneltä. Kun perhe on mennyt levolle, tulemme ulos keittiöstä ja\nnuori neiti makuuhuoneestaan. Ulkona odottaa kyytihevonen, ja niin\nsitten lähdettiin.\"\n\n\"Entä sitten?\" sanoi herra Pickwick.\n\n\"Niin, sir, arvelin vain, että jos te silloin olisitte odottamassa\npuutarhassa, yksinänne...\"\n\n\"Yksinäni?\" keskeytti herra Pickwick. \"Miksi yksin?\"\n\n\"Pidin ihan luonnollisena\", selitti Job, \"että vanha rouva ei pitäisi\nsiitä, jos tuollainen epämiellyttävä paljastus tapahtuisi useampien\nihmisten läsnäollessa kuin on aivan välttämätöntä. Nuori neiti myös...\nottakaa huomioon hänenkin tunteensa, sir!\"\n\n\"Olette ihan oikeassa\", sanoi herra Pickwick. \"Tämä ajatus todistaa\ntunteittenne herkkyyttä. Jatkakaa vain, olette ihan oikeassa.\"\n\n\"Niin, sir, ajattelin, että jos te yksinänne odottaisitte puutarhassa,\ntalon takana, ja minä päästäisin teidät sisään ovesta, joka aukeaa\nsinne, käytävän päästä, tasan puoli kaksitoista, olisitte paikalla\njuuri parhaiksi auttaaksenne minua tekemään turhiksi tuon ilkeän miehen\naikeet, joka onnettomuudekseni on kietonut minut pauloihinsa.\"\n\nTässä herra Trotter huokasi syvään.\n\n\"Älkää olko huolissanne siitä seikasta\", sanoi herra Pickwick.\n\"Jos hänessä olisi vähänkin sitä hienotunteisuutta, joka on teille\nominaista, vaikka asemanne onkin alhainen, olisi hänestä vielä toivoa.\"\n\nJob Trotter kumarsi syvään, ja herra Wellerin äskeisistä torumisista\nhuolimatta täyttyivät hänen silmänsä taas kyynelillä.\n\n\"Enpä ole iässäni nähnyt moista epeliä\", tuumi Sam. \"Luulenpa melkein,\nettä hänellä on päässään vesijohto, joka aina vuotaa.\"\n\n\"Sam!\" sanoi herra Pickwick hyvin ankarasti. \"Pidä suusi kiinni!\"\n\n\"Pidetään, herra\", vastasi herra Weller.\n\n\"En oikein pidä tuosta suunnitelmasta\", sanoi herra Pickwick pitkän\naikaa tuumailtuaan. \"Miksi en voi keskustella nuoren neidin ystävien\nkanssa?\"\n\n\"Koska he asuvat sadan mailin päässä täältä, sir\", vastasi Job Trotter.\n\n\"Siinä oli mutka matkassa\", sanoi herra Weller itsekseen.\n\n\"Entä tuo puutarha?\" kysyi herra Pickwick. \"Kuinka pääsen sinne?\"\n\n\"Aita on hyvin matala, ja palvelijanne voi auttaa teidät yli.\"\n\n\"Palvelijani voi auttaa minut yli\", toisti herra Pickwick konemaisesti.\n\"Oletteko ihan varmasti lähellä sitä ovea, josta puhuitte?\"\n\n\"Ette voi mitenkään erehtyä siitä, sir. Se on ainoa, joka avautuu\npuutarhaan. Kolkuttakaa siihen, kun kuulette kellon lyövän, niin minä\navaan sen heti.\"\n\n\"En pidä suunnitelmasta\", sanoi herra Pickwick, \"mutta kun en huomaa\nmitään muutakaan, ja kun on kyseessä nuoren neidin koko elämän onni,\nhyväksyn sen. Olen varmasti paikalla.\"\n\nTällä lailla herra Pickwickin synnynnäinen hyväsydämisyys sekoitti\nhänet yritykseen, josta hän mieluimmin olisi ollut erillään.\n\n\"Mikä talon nimi on?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"Westgate House, sir! Käännytte hiukan oikealle tultuanne kaupungin\ntoiseen päähän. Se on siinä ihan erillään, jonkin matkan päässä\nmaantiestä, ja sen nimi on messinkilevyssä portin kamanassa.\"\n\n\"Tiedän sen\", sanoi herra Pickwick. \"Näin sen kerran aikaisemmin tässä\nkaupungissa käydessäni. Voitte luottaa minuun.\"\n\nHerra Trotter kumarsi taas ja kääntyi lähteäkseen, kun herra Pickwick\npisti punnan rahan hänen kouraansa.\n\n\"Te olette kunnon poika\", sanoi hän, \"ja ihailen teidän sydämenne\nhyvyyttä. Ei mitään kiittämistä. Muistakaa siis: kello yksitoista!\"\n\n\"Älkää pelätkö, että unohtaisin sen, sir\", virkkoi Job Trotter. Näin\nsanoen hän lähti huoneesta Samin seurassa.\n\n\"Kuulkaapas\", sanoi jälkimmäinen, \"tuo parkuminen ei tainnutkaan olla\nhuono temppu. Sellaisilla ehdoilla minäkin itkisin kuin räystäskouru\nrankkasateella. Miten te oikein menettelette?\"\n\n\"Se tulee sydämestä, herra Walker\", vastasi Job juhlallisesti.\n\"Hyvästi, hyvä herra.\"\n\n\"Olitpa minkälainen vekkuli hyvänsä, niin saimmepa sinusta sentään\nkaikki ulos\", ajatteli herra Weller Jobin marssiessa tiehensä.\n\nEmme voi tarkoin tehdä selkoa niiden ajatusten luonteesta, jotka\nliikkuivat herra Trotterin mielessä, koska emme tiedä, mitä ne olivat.\n\nPäivä jatkui, ilta tuli, ja hiukan ennen kymmentä ilmoitti Sam Weller,\nettä herra Jingle ja Job olivat lähteneet ulos yhdessä, että heidän\ntavaransa olivat koossa ja että he olivat tilanneet ajoneuvot. Juoni\noli selvästi käynnissä, kuten herra Trotter oli etukäteen kertonut.\n\nKello tuli puoli yksitoista, ja herra Pickwickin oli aika lähteä\narkaluontoiseen tehtäväänsä. Hyläten Samin tarjoaman päällystakin,\njotta hän voisi esteettömästi kiivetä muurin yli, hän lähti liikkeelle\npalvelijansa seuraamana.\n\nKuu paistoi kirkkaasti, mutta pysytteli pilvien takana. Oli kaunis,\nkuiva yö, mutta tavattoman pimeä. Polut, aidat, pellot, talot ja\npuut olivat sakean hämärän verhossa. Ilma oli kuuma ja painostava,\nkalevantulet välkähtelivät heikosti taivaanrannalla, ja vain ne\nloivat hiukan vaihtelua siihen kolkkoon synkkyyteen, mihin kaikki\noli kietoutunut. Ääntä ei kuulunut minkäänlaista, paitsi jostakin\nlevottoman kotikoiran kaukaista haukuntaa.\n\nHe löysivät talon, lukivat kirjoituksen messinkilevystä, kiersivät\nmuurin ja pysähtyivät sen osan eteen, joka erotti heidät puutarhan\ntakalistosta.\n\n\"Palaa majataloon, Sam, kun olet auttanut minut yli\", sanoi herra\nPickwick.\n\n\"Hyvä on, sir.\"\n\n\"Ja pysy valveilla, kunnes minäkin tulen.\"\n\n\"Varmasti, sir.\"\n\n\"Ota kiinni jalastani, ja kun sanon: 'ylös'! nostat hiljaa ja\nvarovaisesti.\"\n\n\"Hyvä on, sir.\"\n\nTehtyään nämä alkuvalmistukset herra Pickwick tavoitti muurin harjan\nja lausui sanan \"ylös\", jota toteltiinkin kirjaimellisesti. Joko hänen\nruumiinsa oli jossakin määrin osaton hänen sielunsa notkeudesta tai\nlieneekö sitten herra Wellerin käsitys pienestä sysäyksestä ollut\njonkin verran karumpaa lajia kuin herra Pickwickin, joka tapauksessa\noli hänen avustaan se suoranainen seuraus, että tuo kuolematon\nherrasmies syöksyi päistikkaa muurin yli ja suoraan kukkalavaan, jossa\nhän, kun ensin oli musertanut kolme karviaismarjapensasta ja kolme\nruusupuuta, vihdoin pääsi ojentautumaan täyteen pituuteensa.\n\n\"Ette kai satuttanut itseänne, sir?\" kysyi Sam äänekkäästi kuiskaten\nheti kun toipui isäntänsä salaperäisen katoamisen aiheuttamasta\nällistyksestä.\n\n\"En ainakaan itse satuttanut itseäni, Sam\", vastasi herra Pickwick\nmuurin toiselta puolelta, \"mutta luulen pikemmin, että sinä satutit\nminua.\"\n\n\"Eihän toki!\"\n\n\"Välipä sillä\", sanoi herra Pickwick nousten pystyyn. \"Muutama naarmu\nvain. Mene pois, ettei meitä kuultaisi!\"\n\n\"Hyvästi, sir.\"\n\n\"Hyvästi.\"\n\nSam Weller lähti pois verkkaisin askelin jättäen herra Pickwickin yksin\npuutarhaan.\n\nTulta ilmestyi silloin tällöin talon eri ikkunoihin tai vilahti\nporraskäytävästä, niin kuin asukkaat olisivat olleet menossa levolle.\nTahtomatta lähestyä ovea ennen sovittua aikaa herra Pickwick kyykistyi\nmuurin nurkkaukseen ja odotti määrähetkeä.\n\nTilanne oli sellainen, että se olisi helposti saattanut monen miehen\nalakuloiseksi. Herra Pickwick ei kuitenkaan tuntenut alakuloisuutta\neikä aavistanut mitään pahaa. Hän tiesi, että hänen aikomuksensa itse\nasiassa oli hyvä, ja hän luotti täydellisesti jalosydämiseen Jobiin.\nTilanne oli tietysti ikävä, ettemme sanoisi kolkko, mutta ajatusrikas\nmies voi aina kuluttaa aikaansa mietiskelyllä. Herra Pickwick oli\nmiettinyt itsensä horroksiin, kun hänet herätti naapurikirkon\ntornikellon lyönti: puoli kaksitoista.\n\n\"Nyt on aika\", tuumi herra Pickwick nousten varovasti jaloilleen.\nHän silmäili taloa. Valot olivat hävinneet, kaikki ihmiset olivat\nepäilemättä vuoteessa. Hän hiipi varpaillaan ovelle ja kolkutti sitä\nvarovasti. Kun kaksi tai kolme minuuttia oli kulunut hänen saamatta\nminkäänlaista vastausta, hän löi siihen kovemmin, ja sitten kolmannen\nkerran vieläkin kovemmin.\n\nLopulta kuului askelten kopinaa portaista, ja sitten paistoi kynttilän\nvalo avaimen reiästä. Lukkoja ja salpoja avatessa oli aikalailla\nhommaa, ja sitten ovi vihdoin aukeni hitaasti.\n\nOvi aukeni ulospäin, ja kun se avautui yhä enemmän, peräytyi herra\nPickwick yhä kauemmas sen taakse. Hänen hämmästyksensä oli suuri,\nkun hän kurkisti varovasti sen takaa: ja näki, ettei henkilö,\njoka aukaisi, ollutkaan Job Trotter, vaan palvelustyttö kynttilä\nkädessä! Herra Pickwick veti taas päänsä takaisin yhtä nopeasti kuin\nkuuluisa melodramaattinen näyttelijä Punch väijyessään lattakalloista\nkujeilijaa, jolla on tinainen soittorasia.\n\n\"Se oli kai kissa, Sarah\", sanoi tyttö jollekulle, joka oli talon\nsisällä. \"Kiss, kiss, kiss!\"\n\nMutta kun tuollainen houkuttelu ei saanut mitään eläintä näkyviin,\ntyttö sulki hitaasti oven ja lukitsi sen taas, jättäen herra Pickwickin\nseisomaan lujasti seinää vasten puristuneena.\n\n\"Tämä on kovin kummallista\", tuumi herra Pickwick. \"Tuntuvat valvovan\ntavallista myöhempään. Perin onnetonta, että ovat valinneet juuri\ntämän illan kaikkien muiden joukosta sellaiseen tarkoitukseen; kovin\nharmillista.\"\n\nJa näin tuumien herra Pickwick taas varovasti palasi muurin\nnurkkaukseen, jossa hän oli äsken piileskellyt, odottelemaan sellaista\najankohtaa, jolloin hänestä näyttäisi otolliselta uudistaa merkkinsä.\n\nHän ei ollut seissyt paikallaan viittäkään minuuttia, kun äkkiä\nhäikäisevää salamaa seurasi aikamoinen jyrinä, joka räikkyi ja\nvieri pois kaukaisuuteen peloittavasti kumisten. Sitten tuli toinen\nsalama, kirkkaampi kuin ensimmäinen, ja toinen jyrähdys, kovempi kuin\nedellinen, ja sitten alkoi rankka sade valua niin voimakkaasti ja\nrajusti, että se tempasi mukaansa kaiken tieltään.\n\nHerra Pickwick tiesi hyvin, että puut ovat vaarallisia naapureita\nukonilmalla. Hänellä oli puu vasemmalla, toinen oikealla puolellaan,\nkolmas edessään ja neljäs takanaan. Jos hän jäisi paikalleen, hän\nsaattaisi joutua onnettomuuden uhriksi; jos hän siirtyisi keskelle\npuutarhaa, voitaisiin hänet ilmaista varkaana poliisille. Kerran\ntai kahdesti hän yritti kiivetä muurin yli, mutta kun hänellä tällä\nkertaa ei ollut käytettävissä muita jalkoja kuin ne, jotka luonto oli\nvarustanut hänelle itselleen, oli hänen ponnistuksestansa ainoana\nseurauksena, että hän sai useita hyvin epämiellyttäviä naarmuja\npolviinsa ja pohkeisiinsa ja alkoi hirvittävästi hikoilla.\n\n\"Mikä kauhea tilanne!\" ajatteli herra Pickwick pysähtyen pyyhkimään\notsaansa näiden ruumiinharjoitusten jälkeen. Hän katseli taloon päin:\nkaikki oli pimeää. Kaikki olivat kai jo menneet maata. Hän tahtoi\nkoettaa uudelleen merkinantoa.\n\nHän hiipi varpaillaan märän hietikon yli ja kolkutti ovea. Hän pidätti\nhenkeään ja kuunteli avaimenreiästä. Ei vastausta. Perin kummallista!\nToinen kolkutus. Hän kuunteli taas. Sisältä kuului hiljaista kuisketta,\nja sitten huusi ääni: \"Kuka siellä?\"\n\n\"Tuo ei ole Job\", ajatteli herra Pickwick kiireesti vetäytyen ihan\nseinän viereen. \"Se on nainen.\"\n\nHän oli tuskin ehtinyt tehdä tämän johtopäätöksen, kun porraskäytävän\nyläpuolella aukeni ikkuna ja kolme, neljä naisääntä toisti kysymyksen:\n\"Kuka siellä?\"\n\nHerra Pickwick ei uskaltanut liikuttaa kättänsä eikä jalkaansa. Oli\nselvää, että koko naisopisto oli hereillä. Hän päätti pysyä siinä,\nmissä oli, kunnes melu oli lakannut, ja sitten yliluonnollisin\nponnistuksin kiivetä muurin yli tai tuhoutua yrityksessä.\n\nNiin kuin kaikki herra Pickwickin päätökset oli tämäkin paras, jonka\nnäissä olosuhteissa saattoi tehdä, mutta pahaksi onneksi se perustui\nsiihen otaksumaan, että naiset eivät enää uskaltaisi avata ovea. Miten\nsuuri olikaan hänen pettymyksensä, kun hän kuuli, että lukot ja salvat\ntaas aukaistiin, ja näki oven aukenevan vähitellen selko selälleen.\nHän peräytyi askel askeleelta nurkkaan, mutta tekipä hän mitä hyvänsä,\nhänen oman ruumiinsa laajuus esti ovea aukenemasta ihan kokonaan.\n\n\"Kuka siellä on?\" huusi porraskäytävästä sisäpuolelta lukuisa\nkimeä-ääninen kuoro, johon kuului opiston naimaton johtajatar, kolme\nopettajatarta, viisi palvelijatarta ja kolmekymmentä sisäoppilasta,\nkaikki puolipukeissa papiljottimetsän keskellä.\n\nHerra Pickwick ei tietenkään virkkanut, kuka siellä oli, ja silloin\nkuoron kertosäe muuttui huudoksi: \"Herra Jumala, kuinka minua\npeloittaa!\"\n\n\"Keittäjätär\", huusi johtajatar, joka piti huolta siitä, että pysyi\nportaitten yläpäässä viimeisenä joukossa, \"keittäjätär, miksi ette mene\npikkuisen pilkistämään puutarhaan?\"\n\n\"Voi hyvä rouva, en minä uskalla.\"\n\n\"Voi taivas, kuinka typerä tuo keittäjätär on\", sanoivat kaikki\nkolmekymmentä sisäoppilasta.\n\n\"Keittäjätär\", sanoi johtajatar hyvin arvokkaasti, \"älkää vastustako\nminua! Vaadin teitä heti katsomaan, mitä puutarhassa on!\"\n\nNyt alkoi keittäjätär itkeä ja siivoojatar sanoi, että se oli\n\"hävytöntä\", jonka myötämielisyyden osoituksen vuoksi hänet heti\nsanottiin irti seuraavan kuukauden alusta.\n\n\"Kuuletteko, keittäjätär?\" huusi rouva johtajatar polkien\nkärsimättömästi jalkaansa. \"Eikö keittäjätär kuule, mitä teidän\nemäntänne sanoo?\" sanoi kolme opettajatarta.\n\n\"Onpa tuo keittäjätär hävytön ihminen\", sanoi kolmekymmentä hoidokkia.\n\nNäin ankaran painostuksen alaisena onneton keittäjätär eteni askeleen\ntai pari pitäen kynttiläänsä siten, että se esti häntä näkemästä yhtään\nmitään, selitti, ettei puutarhassa ollut mitään ja että kai tuuli vain\noli rytyyttänyt ovea. Sen johdosta ovi oli juuri sulkeutumaisillaan,\nkun utelias oppilas, joka oli tirkistellyt saranoiden välistä,\npäästi peloittavan kirkunan, joka kutsui paikalle keittäjättären ja\nsiivoojattaren ja kaikki muut rohkeimmat ihan silmänräpäyksessä.\n\n\"Voi! voi! mikä neiti Smithersille tuli?\" huusivat kaikki\nyhdeksänkolmatta hoidokkia.\n\n\"Mies... mies... oven takana!\" huusi neiti Smithers.\n\nTuskin oli rouva johtajatar kuullut tämän kauhistuttavan huudon, kun\nhän perääntyi omaan makuuhuoneeseensa, kiersi avainta lukossa kaksi\nkertaa ja pyörtyi kaikessa rauhassa. Oppilaat, opettajattaret ja\npalvelijattaret kaatuivat taaksepäin portaille toinen toisensa päälle;\nei milloinkaan ole ollut sellaista kirkunaa, sellaista pyörtymistä\nja tungosta. Sekasorron ollessa pahimmillaan herra Pickwick ilmestyi\npiilostaan ja näyttäytyi heidän keskuudessaan.\n\n\"Naiset, rakkaat naiset\", aloitti hän.\n\n\"Oih! hän sanoo, että olemme rakkaita\", huudahti vanhin ja rumin\nopettajatar.\n\n\"Voi sitä lurjusta!\"\n\n\"Hyvät naiset!\" huusi herra Pickwick, jonka hänen asemansa vaarallisuus\nsaattoi epätoivoon. \"Kuulkaa minua! En ole rosvo! Tahdon tavata talon\nemäntää!\"\n\n\"Voi, millainen raaka hirviö!\" huusi toinen opettajatar. \"Hän tohtoo\nneiti Tomkinsia.\"\n\nTästä syntyi yleinen kirkuna.\n\n\"Soittakaa toki hätäkelloa\", huusi tusina ääniä.\n\n\"Älkää! älkää!\" rukoili herra Pickwick. \"Katsokaa minua! Olenko minä\nryövärin näköinen? Rakkaat naiset, saatte sitoa minut käsistä ja\njaloista ja teljetä minut komeroon, jos haluatte, mutta kuunnelkaa\nensin, mitä minulla on sanottavaa, kuunnelkaa toki!\"\n\n\"Kuinka te olette päässyt puutarhaamme?\" sopersi siivoojatar.\n\n\"Kutsukaa talon emäntä, niin kerron hänelle kaikki... ihan kaikki\",\nsanoi herra Pickwick kehittäen keuhkojensa voimat äärimmilleen.\n\"Kutsukaa hänet... mutta rauhoittukaa, ja kutsukaa hänet, niin saatte\nkuulla kaiken.\"\n\nLieneekö ollut herra Pickwickin ulkonäkö vai hänen käytöksensä vai\nuteliaisuuden kiusaus — jota ainoakaan naisellinen olento ei voi\nvastustaa — saada kuulla jotakin nyt selittämättömästä salaisuudesta,\nmikä saattoi laitoksen järkevämmän osan (nelisen henkeä) verraten\nrauhalliseen tilaan. He ehdottivat, saadakseen todisteen herra\nPickwickin vilpittömyydestä, että hänen oli heti alistuttava\nhenkilökohtaisen vapautensa rajoitukseen, ja kun arvon herra oli\nsuostunut neuvottelemaan neiti Tomkinsin kanssa siitä komerosta käsin,\njossa ulko-oppilaat pitivät hattujaan ja voileipälaukkujaan, hän muitta\nmutkitta meni sinne vapaaehtoisesti, ja ovi teljettiin huolellisesti.\nSe sai muutkin toipumaan pelästyksestään, ja kun neiti Tomkins oli\nvirvoitettu henkiin ja tuotu alas, alkoivat neuvottelut.\n\n\"Mies, mitä tekemistä teillä oli puutarhassa?\" kysyi neiti Tomkins\nheikolla äänellä.\n\n\"Tulin ilmoittamaan teille, että eräs nuori neitinne aikoi karata tänä\nyönä\", vastasi herra Pickwick komeron syvyydestä.\n\n\"Karata!\" huusivat neiti Tomkins, kolme opettajatarta ja viisi\npalvelustyttöä. \"Kuka ja kenen kanssa?\"\n\n\"Ystävänne, herra Charles Fitz-Marshallin kanssa.\"\n\n\"Ystäväni! En tunne sellaista henkilöä.\"\n\n\"Entä herra Jinglen?\"\n\n\"En ole ikänäni kuullut sellaista nimeä.\"\n\n\"Sitten minua on petetty ja petkutettu\", sanoi herra Pickwick. \"Olen\nsalaliiton, häpeällisen, alhaisen salaliiton uhri! Lähettäkää joku\n'Enkeliin', hyvä rouva, jollette usko minua. Lähettäkää joku hakemaan\n'Enkelistä' herra Pickwickin miespalvelijaa. Rukoilen teitä, rouva!\"\n\n\"Kyllä kai hän on kunniallinen ja luotettava ihminen, hänellä on\nmiespalvelija\", sanoi neiti Tomkins kirjoituksen ja laskennon\nopettajattarelle.\n\n\"Minun mielipiteeni, neiti Tomkins\", sanoi laskennon ja kirjoituksen\nopettajatar, \"on se, että tuo miespalvelija pitää häntä silmällä. Minä\nluulen, että hän on mielipuoli, neiti Tomkins, ja että toinen on hänen\nvartiansa.\"\n\n\"Saatattepa olla oikeassa, neiti Gwynn\", vastasi neiti Tomkins. \"Kaksi\npalvelijatarta saa mennä 'Enkeliin' ja toiset saavat jäädä tänne\nsuojelemaan meitä.\"\n\nNiinpä lähetettiin kaksi palvelijatarta \"Enkeliin\" hakemaan Sam\nWelleriä, ja kolme jäljelle jäänyttä jäi taloon suojelemaan neiti\nTomkinsia, kolmea opettajatarta ja kolmeakymmentä asukkia. Ja\nherra Pickwick istuutui komeron lattialle, katossa riippuvien\nvoileipälaukkujen alle, ja odotteli lähettien saapumista, tukenaan\nkaikki filosofia ja tyyneys, mitä hän saattoi kutsua avukseen.\n\nKului tunti, puolitoista, ennen kuin he palasivat, ja herra Pickwick\nkuuli Samuel Wellerin äänen lisäksi kaksi muuta ääntä, joiden sointu\ntuntui tutulta hänen korvaansa, mutta hän ei voinut henkensä uhallakaan\npalauttaa mieleensä, kenen ääniä ne olivat.\n\nSeurasi lyhyt keskustelu. Ovi avattiin. Herra Pickwick astui esiin\nkomerosta ja havaitsi seisovansa koko Westgate Housen oppilaitoksen\nhenkilökunnan, Samuel Wellerin ja — vanhan Wardlen ja hänen tulevan\nvävynsä, herra Trundlen, edessä.\n\n\"Rakas ystävä\", sanoi herra Pickwick hyökäten esiin ja puristaen herra\nWardlen kättä, \"Rakas ystävä, olkaa hyvä ja selittäkää taivaan tähden\ntälle rouvalle se onneton ja peloittava tilanne, mihin olen joutunut.\nKuulitte kai kaiken palvelijaltani? Sanokaa ainakin, rakas hyvä ystävä,\netten ole rosvo enkä hullu.\"\n\n\"Olen sanonut niin, rakas ystävä. Olen jo sanonut sen\", vastasi herra\nWardle pudistaen ystävänsä oikeaa kättä samalla kuin herra Trundle\npuristi vasenta.\n\n\"Ja kuka hyvänsä sanoo tai on sanonut, että hän on sellainen\",\nkeskeytti herra Weller astuen esiin, \"sanoo sellaista, mikä ei ole\ntotta, vaan niin kaukana siitä, että se on ihan päinvastoin. Ja vaikka\ntässä laitoksessa olisi kuinka monta miestä hyvänsä, jotka ovat\nsanoneet niin, niin antaisin kovin mielelläni heille hyvin vakuuttavan\ntodistuksen siitä, että he ovat erehtyneet, juuri tässä samassa\nhuoneessa, jos nämä kunnianarvoiset naiset ottaisivat vaivakseen\nväistyä syrjään. Ja nyt vaadin heitä tulemaan, yksi kerrallaan.\"\n\nLausuttuaan tämän haasteen hyvin kielevästi iski herra Weller\nleveään kämmeneensä hyvin ilmeikkäästi nyrkillään ja iski samalla\nmiellyttävästi silmää neiti Tomkinsille, jonka kauhistuksen\nvaltavuutta, kun hän kuuli otaksuttavan, että Wgstgate Housen\nNaisopiston alueella voisi olla miehiä, on mahdotonta kuvailla.\n\nKoska herra Pickwickin selitykset jo oli osittain annettu, niin niistä\npäästiin hyvin nopeasti. Mutta ei kävelymatkalla kotiin ystäviensä\nkanssa enempää kuin jälkeenpäinkään kun hän istui loimuavan valkean\nääressä syömässä illallista, jota hän niin suuresti kaipasi, hänestä\nsaatu lähtemään yhtään ainoata mietelmää. Hän näytti hämmentyneeltä\nja hämmästyneeltä. Kerran, ja vain kerran, hän kääntyi ympäri herra\nWardlen puoleen ja sanoi: \"Kuinka te tulitte tänne?\"\n\n\"Trundle ja minä tulimme tänne ollaksemme mukana oivalla retkellä\nmetsästyskauden ensimmäisenä päivänä\", vastasi herra Wardle. \"Saavuimme\ntänä iltana, ja hämmästyimme kuullessamme palvelijaltanne, että tekin\nolitte täällä. Mutta olenpa iloinen, että olette täällä\", sanoi vanha\nherra lyöden häntä olalle. \"Meille tulee huomenna hupainen retki, ja\nannamme Winklen vielä kerran koettaa. Eikö niin, vanha veikko?\"\n\nHerra Pickwick ei vastannut, eipä hän edes tiedustellut ystäviäänkään,\nja hiukan sen jälkeen hän lähti levolle käskien Samia noutamaan hänen\nkynttilänsä kun hän soittaisi.\n\nKello soikin aikanaan, ja herra Weller tuli.\n\n\"Sam\", sanoi herra Pickwick silmäten esiin vuodevaatteittensa välistä.\n\n\"Mitä, herra?\" kysyi Sam.\n\nHerra Pickwick oli vaiti, ja herra Weller niisti kynttilän.\n\n\"Sam\", sanoi herra Pickwick taas, ikään kuin epätoivoisesti\nponnistellen.\n\n\"Mitä, herra?\" kysyi Sam taas.\n\n\"Missä se Trotter on?\"\n\n\"Niin Jobko, herra?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Mennyt, herra.\"\n\n\"Isäntänsä kanssa kai?\"\n\n\"Ystävänsä tai isäntänsä tai mikä hän lieneekin. Yhdessä he ovat\nmenneet\", selitti herra Weller. \"On siinä aika pari!\"\n\n\"Jingle arvasi tarkoitukseni ja pani tuon veijarin syöttämään sinulle\njuttunsa, vai kuinka?\" sanoi herra Pickwick puoleksi tukahtuneella\näänellä.\n\n\"Juuri niin, herra\", sanoi Sam Weller.\n\n\"Se oli kaikki valhetta?\"\n\n\"Kaikki, herra\", vastasi Sam. \"Oikeita veijareita, herra, viekkaita\nlurjuksia.\"\n\n\"Enpä luule, että hän pääsee yhtä vähällä kouristamme seuraavalla\nkerralla, Sam?\" tuumi herra Pickwick.\n\n\"Enpä usko, että pääsee.\"\n\n\"Tapaanpa tuon Jinglen missä hyvänsä\", sanoi herra Pickwiek\nkohottautuen vuoteessaan ja musertaen tyynynsä peloittavalla iskulla,\n\"niin annan hänelle ruumiillista kuria sen paljastuksen lisäksi, jonka\nhän niin hyvin ansaitsee. Teen niin, tai nimeni ei ole Pickwick!\"\n\n\"Ja milloin hyvänsä saan silmiini tuon murheellisen, mustatukkaisen\nepelin\", sanoi Sam, \"niin ellei minun onnistu saada hänen silmistään\nkerran pirisemään vähän oikeaakin vettä, niin nimeni ei ole Weller.\nHyvää yötä, herra!\"\n\n\n\n\n17. luku.\n\nJOSTA ILMENEE, ETTÄ LUUVALOKOHTAUS SAATTAA ERÄISSÄ TAPAUKSISSA\nVAIKUTTAA ELÄHDYTTÄVÄSTI HUOMIOKYKYYN.\n\n\nVaikka herra Pickwickin ruumiinrakenne kykenikin sietämään aikalailla\nvaivoja ja ponnistuksia, ei se kuitenkaan voinut vastustaa sellaista\nkoettelemusten määrää, jonka hän oli saanut kestää sinä muistettavana\nyönä, josta viime luvussa on kerrottu. Kastua läpimäräksi yöilmassa\nja sitten siirtyä kuivamaan komerossa — se on jo yhtä vaarallista\nkuin hevosparannus. Herra Pickwickin oli käytävä vuoteeseen\nluuvalokohtauksen uhrina.\n\nMutta vaikka tuon suuren miehen ruumiilliset kyvyt olivatkin täten\nheikentyneet, hänen henkinen tarmonsa säilytti silti ikivanhan\nelinvoimansa. Hänen henkensä oli joustava, hänen hyvä tuulensa\noli palannut. Vieläpä äskeisestä seikkailusta aiheutunut harmikin\noli kadonnut hänen mielestään, ja hän saattoi yhtyä siihen\nsydämelliseen nauruun, johon herra Wardle remahti heti kun seikkailuun\nviitattiinkaan, tuntematta lainkaan närkästystä ja noloutta. Eikä siinä\nkaikki. Niiden kahden päivän aikana, joina herra Pickwick oli sidottuna\nvuoteeseensa, oli Sam hänen ainainen seuralaisensa. Ensimmäisenä hän\nteki kaikkensa huvittaakseen isäntäänsä jutuilla ja rupattelulla,\ntoisena herra Pickwick pyysi kirjoitusneuvonsa, mustetta ja kynää ja\noli kovassa hommassa koko päivän. Kun hän kolmantena päivänä jo kykeni\nistumaan makuuhuoneessaan, hän lähetti palvelijansa viemään sanaa herra\nWardlelle ja Trundlelle pyytäen heitä juomaan viininsä hänen luonaan\nsinä iltana, mistä hän olisi kovin hyvillään. Kutsu otettiin vastaan\nhyvillä mielin, ja kun kaikki kolme sitten istuivat viininsä ääressä,\nesitti herra Pickwick, hieman punastellen, seuraavan pienen tarinan,\njonka hän itse oli sommitellut äskeisen sairautensa aikana herra\nWellerin teeskentelemättömien kertomusten pohjalla:\n\n _Lukkari. Tarina uskollisesta rakkaudesta_.\n\n \"Kerran, kauan sitten, eli hyvin pienessä maaseutukaupungissa, sangen\n loitolla Lontoosta, pieni mies, Nathaniel Pipkin, joka oli pienen\n kaupungin lukkari ja asui pienessä talossa, pienen pääkadun varrella,\n kymmenen minuutin kävelymatkan päässä pienestä kirkosta, ja jonka\n saattoi tavata joka päivä yhdeksästä neljään pänttäämässä hiukan\n oppia pienten poikien päähän. Nathaniel Pipkin oli harmiton, kiltti,\n hyväluontoinen olento, jonka nenä kääntyi ylöspäin ja jalat pyrkivät\n sisäänpäin, silmät hiukkasen kierot ja käynti hiukkasen ontuvaa.\n Hän jakoi aikansa kirkon ja koulun kesken uskoen vilpittömästi,\n ettei koko maanpinnalla ollut olemassa niin taitavaa miestä kuin\n pastori, niin vaikuttavaa huonetta kuin sakaristo eikä niin hyvin\n järjestettyä koulua kuin hänen omansa. Kerran, vain kerran eläessään,\n Nathaniel Pipkin oli nähnyt piispan — oikean piispan, jolla oli\n käsivarret pussihihoissa ja peruukki päässä. Hän oli nähnyt piispan\n kävelevän ja kuullut hänen puhuvan rippikirkossa, jossa kohtalokkaassa\n tilaisuudessa Nathaniel Pipkin oli siinä määrin kunnioituksen ja\n hartauden vallassa, että hän, kun edellä mainittu piispa laski kätensä\n hänen päälaelleen, pyörtyi ihan rentonaan ja kirkon vartijan täytyi\n kantaa hänet sylissään kirkosta.\n\n Tämä oli suuri tapaus, peloittava kausi Nathaniel Pipkinin elämässä,\n ja se olikin ainoa, joka milloinkaan oli häirinnyt hänen tasaisen\n olemassaolonsa vienoa virtaa, kunnes kerran parhaillaan miettiessään\n huikean vaikeaa murtolukujen yhteenlaskutehtävää vallattoman\n poikaviikarin ratkaistavaksi tuli kohottaneeksi silmänsä kivitaulusta\n ja kiinnittäneeksi ne äkkiä Maria Lobbsin, toisella puolen katua\n asuvan suuren satulasepän, ukko Lobbsin tyttären, kukoistavaan\n olemukseen. No, herra Pipkinin silmät olivat usein ja monta kertaa\n aikaisemminkin kohdanneet Maria Lobbsin kauniit kasvot kirkossa\n ja muualla, mutta Maria Lobbsin silmät eivät olleet milloinkaan\n näyttäneet niin kirkkailta eivätkä hänen poskensa milloinkaan\n paistaneet niin punaisina kuin tässä erikoisessa tapauksessa. Ei siis\n ollut suinkaan ihme, ettei Nathaniel Pipkin kyennyt irroittamaan\n silmiään neiti Lobbsista, eikä sekään ihme, että kun neiti huomasi\n nuoren miehen tuijottavan häneen, hän veti pois päänsä ikkunasta,\n josta oli katsellut, sulki ruudun ja päästi verhot eteen, eikä\n siis sekään ollut ihme, että Nathaniel Pipkin heti sen jälkeen\n kävi vallattoman pojan kimppuun, joka oli äsken tehnyt pahuutta\n ja tukisteli ja läimäytteli häntä oikein sydämensä kyllyydestä.\n Kaikki tuo oli hyvin luonnollista, eikä siinä ole yhtään mitään\n ihmettelemistä.\n\n Mutta se sentään on ihmeteltävää, että sellainen henkilö, jolla\n oli herra Pipkinin kaino luonne, hermostunut mielenlaatu ja ihan\n merkillisen pienet tulot, olisi tästä päivästä saakka uskaltanut\n toivoa ylpeän vanhan Lobbsin tyttären kättä — ukko Lobbsin, tuon\n suuren satulasepän, joka olisi saattanut ostaa koko kylän yhdellä\n kynänvedolla huomaamatta menoerää — ukko Lobbsin, jolla tiedettiin\n olevan kasoittain rahaa talletettuna lähimmän kaupungin pankkiin —\n ukko Lobbsin, jolla sanottiin olevan laskemattomia ja tyhjentymättömiä\n aarteita pienessä, suuriavaimisessa rauta-arkussa takahuoneen uunin\n reunuksella — ukko Lobbsin, joka, se oli tunnettu asia, juhlatiloissa\n latoi pöytäänsä oikean hopeisen kannun, kerma-astian ja sokerirasian,\n joista hänen oli sydämensä ylpeydessä tapana sanoa, että ne\n joutuisivat hänen tyttärensä omaisuudeksi, kun tämä löytäisi mielensä\n mukaisen miehen. Toistan sen, että oli hyvin hämmästyttävää ja kovin\n merkillistä, että Nathaniel Pipkin oli uskaltanut suunnata katseensa\n sinnepäin. Mutta rakkaus on sokea ja Nathanielin silmät olivat kierot,\n ja ehkä nämä kaksi seikkaa yhdessä estivät häntä näkemästä asioita\n niiden oikeassa valossa.\n\n Jos ukko Lobbsilla olisi ollut pienintäkään ja kaukaisintakaan\n käsitystä Nathaniel Pipkinin tunteiden tilasta, hän olisi heti\n jaottanut koulutalon maan tasalle tai hävittänyt sen isännän maan\n päältä tai tehnyt jonkin muun hirmuisen ja julman, yhtä hurjan ja\n väkivaltaisen teon, sillä ukko Lobbs oli peloittava vanha karilas, kun\n hänen ylpeyttään loukattiin tai kun hänen luontonsa nousi. Kiroiliko\n hän! Joskus vyöryi ja vaahtosi kadun yli sellaisia kirousryöppyjä,\n kun Lobbs julisti hoikkakinttuisen ja luisevan oppipojan laiskuutta,\n että Nathaniel Pipkin vapisi kauhusta ja hänen oppilaittensa hiukset\n nousivat pelosta pystyyn.\n\n Ja sittenkin, päivästä päivään, kun koulu oli päättynyt ja oppilaat\n menneet, istui Nathaniel Pipkin yksin päätyikkunansa ääressä ja ollen\n kirjaa lukevinaan loi syrjäsilmäyksiä kadun yli etsien Maria Lobbsin\n kirkkaita silmiä. Hän ei ollutkaan istunut siinä monta päivää, kun nuo\n kirkkaat silmät ilmestyivät ylempänä olevaan ikkunaan nähtävästi myös\n syvästi kirjaan kiintyneinä. Se oli ihanaa ja ilahduttavaa Nathaniel\n Pipkinin sydämelle. Kelpasipa istua siinä tuntikausia yhdessä ja\n katsella noita sieviä kasvoja, kun silmät olivat alasluotuina. Mutta\n kun Maria Lobbs alkoi nostaa silmiään kirjasta ja suunnata niiden\n säteet Nathaniel Pipkiniin päin, tämän riemu ja ihailu oli todella\n pohjatonta. Päivänä muutamana, kun Nathaniel Pipkin tiesi ukko\n Lobbsin olevan kotoa poissa, hän rohkeni lähettää Maria Lobbsille\n lentosuukkosen, ja Maria Lobbs sen sijaan, että olisi sulkenut ikkunan\n ja laskenut verhot, lähetti lentosuukon takaisin ja hymyili. Tästä\n Nathaniel Pipkin päätti, että tuli mikä tuli, hän ilmaisee tunteensa\n viivyttelemättä.\n\n Sievempää jalkaa, hilpeämpää sydäntä, hymykuoppaisempia poskia ja\n sirompaa vartaloa ei ollut milloinkaan hypellyt niin kevyesti maan\n pinnalla, jota ne koristivat, kuin Maria Lobbsin, vanhan satulasepän\n tyttären. Hänen säteilevissä silmissään oli veitikkamainen välähdys,\n joka olisi kyllä löytänyt tien vähemmänkin alttiiseen sydämeen kuin\n Nathaniel Pipkinin, ja hänen hilpeässä naurussaan oli sellainen\n riemastuttava sointu, että yrmeinkin ihmisvihaaja olisi hymyillyt\n sen kuullessaan. Itse ukko Lobbs ei kiukkunsa korkeimmillaankaan\n ollessa voinut vastustaa tyttärensä maanitteluja, ja kun tämä ja hänen\n serkkunsa Kate — veitikkamainen, nenäkäs, viehättävä pikku olento —\n oikein kävivät hänen kimppuunsa, kuten he totta puhuaksemme tekivät\n hyvin usein, hän ei olisi voinut kieltää heiltä mitään, vaikkapa he\n olisivat pyytäneet osaa niistä lukemattomista ja loppumattomista\n aarteista, jotka piilivät valoa paossa rautaisessa arkussa.\n\n Nathaniel Pipkinin sydän löi ankarasti, kun hän näki tuon viehättävän\n pikku parin muutaman sadan kyynärän päässä edessään samalla kedolla,\n jolla hän oli monesti harhaillut yöhön saakka mietiskellen Maria\n Lobbsin kauneutta. Mutta vaikka hän monesti olikin suunnitellut,\n kuinka reippaasti hän astuisi Maria Lobbsin eteen ja kertoisi\n hänelle tunteensa, jos hän vain kerran saisi kohdata tytön, hän\n tunsi nyt, kun tämä odottamatta oli hänen lähellään, kaiken veren\n nousevan kasvoihinsa selvästi hänen jalkojensa suureksi vahingoksi,\n jotka, menetettyään oman osansa verta, vapisivat hänen allaan. Kun\n tytöt pysähtyivät poimimaan kedon kukkasen tai kuuntelemaan linnun\n laulua, pysähtyi Nathaniel Pipkinkin ja näytti olevan ajatuksiinsa\n vaipunut, kuten hän oikeastaan olikin, sillä hän tuumi, että mitä\n kummia hän tekisi, jos tytöt kääntyisivät, kuten heidän pakostakin\n kerran täytyi tehdä, ja kohtaisivat hänet kasvoista kasvoihin. Mutta\n vaikka häntä peloittikin lähestyä heitä, ei hän kuitenkaan saattanut\n päästää tyttöjä näkyvistään. Kun he siis kävelivät nopeammin, kiirehti\n hänkin kulkuaan, ja kun he pysähtyivät, pysähtyi hänkin. Tällä lailla\n he olisivat saattaneet jatkaa, kunnes pimeys olisi tehnyt lopun\n kaikesta, jollei Kate olisi veitikkamaisesti katsahtanut taakseen\n ja rohkaisevasti nyökäten antanut Pipkinille uskallusta lähestyä.\n Katen käytöstavassa oli jotakin vastustamatonta, ja niin Nathaniel\n Pipkin myöntyi kutsuun. Perinpohjaisesti punasteltuaan ja pikku\n serkkuveitikan mahdottomasti nauraessa Nathaniel Pipkin lankesi\n polvilleen kasteiseen ruohoon ja ilmaisi päätöksensä jäädä siihen\n ikuisesti, jollei hänen sallittaisi nousta Maria Lobbsin hyväksyttynä\n kosijana. Tämän jälkeen Maria Lobbsin hilpeä nauru kajahteli illan\n tyynessä ilmassa — näyttämättä kuitenkaan sitä häiritsevän, sillä niin\n miellyttävä oli sen sointu—ja veitikkamainen pikku serkku nauroi vielä\n mahdottomammin kuin äsken, ja Nathaniel Pipkin punasteli pahemmin kuin\n milloinkaan. Lopulta Maria Lobbs käänsi, kun pieni lemmensairas mies\n yhä ankarammin ahdisteli häntä, päänsä pois ja kuiskasi serkulleen\n pyytäen häntä sanomaan, tai joka tapauksessa Kate sanoi, että hän piti\n herra Pipkinin kosintaa hyvin suurena kunniana, että hänen sydämensä\n ja kätensä olivat hänen isänsä määrättävissä, mutta että kukaan ei\n voisi olla tunnustamatta herra Pipkinin ansioita. Kun kaikki tämä\n sanottiin hyvin vakavasti ja kun Nathaniel Pipkin sai saattaa Maria\n Lobbsin kotiin ja riidellä häneltä jäähyväissuudelmaa, hän meni\n vuoteeseen onnellisena miehenä ja uneksi kaiken yötä ukko Lobbsin\n hellyttämisestä, kassakaapin avaamisesta ja avioliitosta Maria Lobbsin\n kanssa.\n\n Seuraavana päivänä Nathaniel Pipkin näki ukko Lobbsin lähtevän\n matkalle vanhalla harmaalla ponillaan, ja kun serkkuveitikka oli\n antanut ikkunasta monta merkkiä, joiden tarkoitusta ja merkitystä hän\n ei millään lailla saattanut ymmärtää, tuli luiseva hoikkakinttuinen\n oppipoika sanomaan, ettei isäntä tulisi kotiin ennen iltaa ja että\n neidit odottivat herra Pipkiniä teelle tasan kello kuusi. Kuinka\n läksyjen läpi päästiin sinä päivänä, sitä ei osaa sanoa Nathaniel\n Pipkin eivätkä hänen oppilaansakaan, mutta ne käytiin läpi miten\n kuten ja kun pojat olivat lähteneet, meni Nathaniel Pipkiniltä\n aikaa kello kuuteen, ennen kuin hän oli saanut itsensä tyydyttävään\n ylkäasuun, ei suinkaan siksi, että vaatteiden valinta olisi vienyt\n erikoisen paljon aikaa, mutta niihin pukeutuminen edullisimmalla\n tavalla ja niitten edelläkäypä harjaaminen oli tehtävä, joka ei ollut\n suinkaan helppo eikä vähäinen. Siitä tuli hyvin soma pikku seurue,\n johon kuuluivat Maria Lobbs ja hänen serkkunsa Kate ja kolme neljä\n vallatonta, hyvätuulista, punaposkista tyttöä. Nathaniel Pipkin sai\n nyt omin silmin vakuuttua siitä, että huhut vanhan Lobbsin aarteista\n eivät olleet liioiteltuja. Pöydällä oli se aitohopeinen teekannu,\n kerma-astia ja sokerirasia, ja ne oikeat hopeaiset teelusikat ja\n oikeat kiinalaiset teekupit ja samasta aineesta tehdyt kakku- ja\n leipävadit. Ainoana silmätikkuna koko seurassa oli Maria Lobbsin\n toinen serkku ja Katen veli, jota Maria Lobbs sanoi Henryksi ja\n joka näytti pitävän Marian kokonaan omalla osallaan pöydänkulmassa.\n On ihanaa nähdä sukulaisrakkautta, mutta se saattaa joskus mennä\n liiankin pitkälle, eikä Nathaniel Pipkin voinut olla ajattelematta,\n että Maria Lobbsin täytyi olla hyvin kiintynyt sukulaisiinsa, jos\n hän osoitti kaikille yhtä paljon huomiota kuin tuolle serkulle. Ja\n kun veitikkamainen serkkutyttö teen jälkeen vielä ehdotti, että\n leikittäisiin sokkosilla, tapahtui tavalla tai toisella niin, että\n Nathaniel Pipkin oli melkein aina sokkona. Ja sai hän milloin hyvänsä\n kiinni miesserkun, kävi säännöllisesti ilmi, ettei Maria Lobbs ollut\n kovinkaan kaukana. Ja vaikka pikku serkkutyttöveitikka ja toiset tytöt\n nipistelivät ja tukistelivat häntä ja työnsivät tuoleja hänen eteensä\n ja tekivät kaikenlaista muuta, ei Maria Lobbs milloinkaan näyttänyt\n tulevan hänen lähelleen, ja kerran — kerran — Nathaniel Pipkin olisi\n voinut vannoa kuulleensa suutelon äänen, jota seurasi Maria Lobbsin\n heikkoa torumista ja hänen ystävättäriensä puoleksi tukahtunutta\n naurua. Kaikki tuo oli kummallista, hyvin kummallista, eikä voi\n sanoa, mitä Nathaniel Pipkin sen johdosta olisi tehnyt tai jättänyt\n tekemättä, jolleivät hänen ajatuksensa olisi äkkiä johtuneet uudelle\n uralle.\n\n Siihen oli syynä portilta kuuluva ankara kolkutus, eikä se, joka niin\n ankarasti kolkutti porttiin, ollut kukaan muu kuin ukko Lobbs itse,\n joka odottamatta oli palannut ja takoi nyt kuin ruumisarkuntekijä,\n sillä hän tahtoi illallista. Luiseva pitkäkinttuinen oppipoika oli\n tuskin tuonut tuon hälyyttävän tiedon, kun tytöt jo hiipivät toiseen\n kerrokseen Maria Lobbsin makuuhuoneeseen ja miesserkku ja Nathaniel\n Pipkin pistettiin kahteen seurusteluhuoneen kaappiin paremman kätkön\n puutteessa. Kun Maria Lobbs ja veitikkamainen pikku serkku olivat\n tunkeneet heidät piilopaikkaan ja järjestäneet huoneen entiselleen, he\n avasivat portin ukko. Lobbsille, joka ei ollut kerran alkuun päästyään\n hetkeksikään lakannut kolkuttamasta.\n\n Nyt sattui pahaksi onneksi niin, että ukko Lobbs oli nälissään\n huikean äreä. Nathaniel Pipkin saattoi kuulla hänen murisevan kuin\n kurkkutautia poteva vanha kahlekoira, ja milloin hyvänsä luiseva,\n hoikkakoipinen oppipoika tuli huoneeseen, alkoi ukko Lobbs tietysti\n kiroilla häntä kaikkein turkkilaisimmalla ja nurjimmalla tavalla,\n vaikk'ei nähtävästi missään muussa toimessa ja tarkoituksessa kuin\n saadakseen purkaa sisuaan päästämällä muutaman ylimääräisen kirouksen.\n Vihdoin asetettiin pöydälle hiukan lämmitettyä illallisruokaa, ja\n silloin ukko Lobbs kävi siihen käsiksi tavalliseen tapaansa. Tehtyään\n puhdasta aika kyytiä hän suuteli tytärtään ja pyysi piippuaan.\n\n Luonto oli asettanut Nathaniel Pipkinin polvet hyvin läheiseen\n rinnakkaissuhteeseen, mutta kun hän kuuli ukko Lobbsin pyytävän\n piippuaan, ne kolahtivat vastatusten kuin aikoisivat murskata toisensa\n tomuksi, sillä juuri samassa kaapissa, missä hän seisoi, riippui parin\n vaarnan varassa iso ruskeavartinen hopeapesäinen piippu, jonka hän\n itse oli nähnyt ukko Lobbsin suussa säännöllisesti joka iltapäivä ja\n ilta viiden viime vuoden kuluessa. Molemmat tytöt juoksivat rappuja\n ylös piippua hakemaan ja rappuja alas piippua hakemaan ja kaikkialle\n paitsi sinne, missä he tiesivät piipun olevan, ja ukko Lobbs jyrisi\n koko ajan mitä ihmeteltävimmällä tavalla. Lopuksi juolahti kaappi\n hänen mieleensä ja hän astui sinne päin. Sellaisen pikku miehen kuin\n Nathaniel Pipkinin ei kannattanut pitää ovea kiinni sisältäpäin, kun\n moinen iso, väkevä rumilas kuin ukko Lobbs veti sitä ulkopuolelta\n auki. Ukko Lobbs tempasi ovea, ja se lensi auki paljastaen Nathaniel\n Pipkinin, joka seisoi suorana sisäpuolella vavisten kauhusta kiireestä\n kantapäähän. Siunatkoon, miten peloittavan katseen ukko Lobbs\n muljautti häneen vetäessään hänet ulos kauluksesta ja pitäessään häntä\n käsivarrenmitan päässä!\n\n 'Mitä, mitä peeveliä sinulla on täällä tekemistä?' sanoi ukko Lobbs\n peloittavalla äänellä.\n\n Nathaniel Pipkin ei kyennyt vastaamaan mitään, ja ukko Lobbs\n heilutteli häntä eteenpäin ja taaksepäin parin, kolmen minuutin ajan\n järjestääkseen hänen ajatuksensa hänen puolestaan.\n\n 'Mitä sinulla on täällä tekemistä?' karjui Lobbs. 'Oletko tullut\n tytärtäni norkoilemaan? Häh!'\n\n Ukko Lobbs sanoi niin oikeastaan piloillaan, sillä hän ei saattanut\n uskoa, että inhimillinen häikäilemättömyys saattaisi viedä Nathaniel\n Pipkinin niin pitkälle. Voi siis arvata hänen äkämystymisensä, kun\n miesparka vastasi:\n\n 'Juuri sen vuoksi, herra Lobbs. Tulin tapaamaan tytärtänne. Rakastan\n häntä, herra Lobbs.'\n\n 'Sinäkö ruikuttava, kierokasvoinen kääpiölurjus', läähätti ukko Lobbs\n ällistyneenä häikäilemättömästä tunnustuksesta. 'Mitä sinä tarkoitat?\n Sanot sen suoraan päin naamaani! Piru vie, nyt minä kuristan sinut!'\n\n Ei ole lainkaan epäiltävää, etteikö ukko Lobbs olisi pannut uhkaustaan\n täytäntöön vihansa vimmassa, jollei hänen kättään olisi pysähdyttänyt\n ihan odottamaton näky, nimittäin miesserkku, joka sanoi astuen ulos\n kaapistaan ja käyden Lobbsin luokse:\n\n 'En voi sallia, että tämä viaton henkilö, jonka tytöt\n vallattomuudessaan ovat kutsuneet tänne, ottaa niin jalolla tavalla\n päällensä rikoksen (mikäli se on rikos), johon minä olen syyllinen ja\n jonka olen valmis tunnustamaan. Minä rakastan tytärtänne, hyvä herra,\n ja tulin tänne häntä tapaamaan.'\n\n Ukko Lobbsin silmät avautuivat aivan ammolleen, mutta yhtä ammolleen\n revähtivät Nathaniel Pipkininkin silmät.\n\n 'Vai tulit tapaamaan?' jahkaili Lobbs saatuaan vedetyksi henkeä.\n\n 'Niin juuri.'\n\n 'Mutta kielsinhän sinua astumasta jalallani tähän taloon jo kauan\n sitten!'\n\n 'Niin teitte, enkä muuten olisikaan ollut täällä salaa tänä iltana.'\n\n Olen pahoillani, että minun täytyy kertoa sellaista ukko Lobbsista,\n mutta luulen, että hän olisi lyönyt serkkua, jollei hänen kaunis\n tyttärensä olisi tarttunut hänen käsivarteensa silmät kyynelissä.\n\n 'Älä estä häntä, Maria', sanoi nuorukainen. 'Jos hän haluaa lyödä\n minua, niin antaa lyödä! En notkistaisi hiuskarvaakaan hänen harmaasta\n päästään kaikkien maailman rikkauksien vuoksi.'\n\n Vanha mies loi silmänsä alas kuullessaan sellaisen moitteen, ja ne\n sattuivat hänen tyttärensä silmiin. Olen aikaisemmin kerran tai\n pari viitannut siihen, että nuo jälkimmäiset olivat hyvin kirkkaat,\n ja vaikka ne nyt olivatkin täynnä kyyneleitä, ei niiden vaikutus\n silti ollut vähentynyt. Ukko Lobbs käänsi päänsä syrjään ikään\n kuin välttääkseen niiden vakuuttavaa voimaa, kun hän ihan kuin\n onnellisesta sattumasta kohtasi veitikkamaisen serkkutytön kasvot.\n Tyttö oli peloissaan veljensä puolesta, mutta samalla hänen täytyi\n nauraa Nathaniel Pipkinille, ja niin hänen kasvoillaan leikki niin\n viehättävä, mutta samalla kujeellisuuteen vivahtava ilme, ettei\n ainoakaan mies, nuori eikä vanha, ole milloinkaan saattanut vastustaa\n sellaista. Tyttönen kiersi hyväillen kätensä ukon käsivarren ympäri ja\n kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Ja vaikka ukko Lobbs olisi kuinka\n koettanut, ei hän voinut olla hyrähtämättä hymyyn, samalla kun kyynel\n kieri hänen poskeansa pitkin.\n\n Viisi minuuttia tämän jälkeen vieraat tytöt tuotiin alas\n makuuhuoneesta ujostelevina ja hihittävinä, sillä välin kun ukko Lobbs\n otti piippunsa ja poltteli sitä, ja tästä erikoisesta piipullisesta\n on huomautettava, että se oli rauhoittavin ja miellyttävin, mitä hän\n milloinkaan oli polttanut.\n\n Nathaniel Pipkin huomasi parhaaksi pitää salaisuutensa omana\n tietonaan, ja näin menetellen hän pääsi niin ukko Lobbsin suosioon,\n että tämä opetti hänet aikojen kuluessa tupakoimaankin. Sitten heidän\n oli tapana istua yhdessä puutarhassa kauniina iltoina juhlallisesti\n poltellen ja ryyppäillen. Nathaniel Pipkin parani vähitellen tunteensa\n seurauksista, sillä tapaamme hänen nimensä kirkonkirjoissa Maria\n Lobbsin ja tämän serkun avioliiton todistajana, ja myös käy toisten\n asiakirjojen mukaan selville, että hän samaisena hääyönä joutui kylän\n putkaan, koska hän oli mitä huikeimman hutikan vallassa tehnyt itsensä\n syylliseksi vallattomiin kujeisiin kaduilla, jossa kaikessa häntä oli\n tukenut ja avustanut pitkäkoipinen, luiseva oppipoika.\"\n\n\n\n\n18. luku\n\nVALAISEE LYHYESTI KAHTA SEIKKAA: ENSIKSI HYSTERIAN VAIKUTUSVALTAA JA\nTOISEKSI OLOSUHTEIDEN VOIMAA.\n\n\nRouva Hunterin aamiaisten jälkeen viipyivät pickwickiläiset vielä\nkaksi päivää Eatanswillessä odottaen ikävöiden tietoja arvoisalta\njohtajaltaan. Herrat Tupman ja Snodgrass jäivät taas omien\nhuvittelukeinojensa varaan, sillä herra Winkle jäi, noudattaen\nhyvin innokasta pyyntöä, edelleen asumaan herra Pottin taloon ja\nomisti yhä aikansa tämän miellyttävän vaimon seuralle. Heiltä ei\nmyöskään puuttunut herra Pottin itsensäkään satunnaista seuraa, jotta\nautuus olisi ollut täydellinen. Syvälti vaipuneena yhteistä hyvää\nja \"Riippumattoman\" hävittämistä tarkoittaviin ajatuksiin ei tuon\nsuuren miehen tapoihin kuulunut laskeutua henkisiltä kukkuloiltaan\njokapäiväisten arkisielujen vaatimattomalle tasolle. Tässä tapauksessa\nhän kuitenkin, ikään kuin erikoisesti osoittaakseen suosiotaan\nherra Pickwickin seuralaiselle, irroittautui, alentui, astui alas\njalustaltaan sovittaen hyväntahtoisesti huomautuksensa seurakunnan\nkäsityskannan mukaisiksi ja näytti ainakin ulkonaiselta muodoltaan,\njollei hengeltään, yhdeltä heistä.\n\nKun tämän maineikkaan julkisen henkilön suhtautuminen herra Winkleen\noli ollut tällaista, saattaa helposti kuvitella, että viimeksimainitun\nherrasmiehen kasvoilla kuvastui mitä rajattomin hämmästys, kun hänen\nistuessaan yksin ruokasalissa ovi äkkiä avautui ja sulkeutui herra\nPottin huoneeseen tullessa. Tämä asteli majesteetillisesti vierasta\nkohti ja työntäen syrjään hänen tarjotun kätensä kiristeli hampaitaan\nikään kuin vielä korostaakseen sitä, mitä hänellä oli sanottavaa, ja\nhuusi äänellä, joka muistutti sahan kirskunaa:\n\n\"Käärme!\"\n\n\"Hyvä herra!\" huudahti Winkle hypähtäen tuolistaan.\n\n\"Olette käärme, herra\", toisti herra Pott korottaen ääntään ja sitten\näkkiä hiljentäen sitä. \"Sanoin käärme, hyvä herra, ja selittäkää se,\nmiten parhaaksi näette.\"\n\nKun on eronnut miehestä kello kaksi päivällä mitä parhaana toverina ja\nkohtaa hänet jälleen puoli yhdeksältä ja tämä silloin sanoo \"käärme\",\nei ole suinkaan järjetöntä päätellä, että sillä välin on tapahtunut\njotakin epämiellyttävää. Winkle vastasi herra Pottin kiviseen\nkatseeseen ja alkoi kehoitusta noudattaen parhaansa mukaan käsittää\n\"käärmeen\" merkitystä. Tuo paras ei kuitenkaan ollut yhtään mitään, ja\nniin hän sanoi muutaman minuutin syvän hiljaisuuden jälkeen:\n\n\"Käärme, hyvä herra, käärme! Mitä sillä tarkoitatte, herra Pott?\nPuhutte kai piloillanne.\"\n\n\"Piloillaniko, herra?\" huudahti Pott tehden kädellään liikkeen, joka\nnäytti ilmaisevan hyvää halua paiskata uushopeinen teekannu vieraan\npäähän. \"Pilaako, hyvä herra! Mutta ei, tahdon olla rauhallinen, tahdon\nolla rauhallinen.\"\n\nTämän rauhallisuuden todistukseksi herra Pott heittäytyi tuoliin, ja\nvaahto nousi hänen huulilleen.\n\n\"Hyvä herra Pott\", koetti herra Winkle.\n\n_\"Hyvä_ herra!\" matki Pott. \"Kuinka uskallatte sanoa minulle 'hyvä\nherra'? Kuinka uskallatte katsoa minua kasvoihin niin sanoessanne?\"\n\n\"Vai niin, hyvä herra, jos niikseen on\", vastasi herra Winkle, \"niin\nkuinka te uskallatte katsoa _minua_ silmiin ja sanoa minua käärmeeksi?\"\n\n\"Koska te olette käärme\", vastasi Pott. \"Todistakaa se, hyvä herra!\"\nsanoi herra Winkle kiihtyen. \"Todistakaa se!\"\n\nKatkera ivahymy välähti toimittajan syvämietteisten kasvojen yli, kun\nhän otti taskustaan \"Riippumattoman\" saman päivän aamulla ilmestyneen\nnumeron ja osoittaen sormellaan erästä palstaa työnsi lehden pöydän yli\nherra Winklelle. Tämä otti sen ja luki seuraavaa:\n\n\"Meidän hämärä ja likainen aikalaisemme on eräissä inhottavissa,\ntämän kaupungin äskeisiä vaaleja koskevissa huomautuksissa pyrkinyt\nloukkaamaan yksityisen elämän pyhyyttä ja viittaamaan sellaisella\ntavalla, jota ei voi ymmärtää väärin, äskeisen ehdokkaamme — niin,\nhuolimatta hänen vastapuolen alhaisista pyyteistä johtuneesta\ntappiostaan voimme lisätä: tulevan edustajamme — herra Fizkinin\nyksityiselämään. Mitä pelkurimainen aikalaisemme tarkoittaa? Mitä\ntuo lurjus sanoisi, jos me välittämättä vähääkään seuraelämän\nsäädyllisyyden vaatimuksista kohottaisimme sitä verhoa, joka onneksi\npeittää _hänen_ yksityisen elämänsä yleiseltä pilkalta, ettemme sanoisi\nyleiseltä inholta? Mitähän, jos me nyt osoittaisimme ja selittelisimme\ntosiseikkoja ja olosuhteita, jotka ovat yleisesti tunnetut ja jotka\novat kaikkien muiden paitsi tihrusilmäisen aikalaisemme tiedossa —\nmitähän jos me painattaisimme seuraavan tunteenpurkauksen, jonka\nsaimme juuri ollessamme sepittämässä tämän kirjoituksen alkua, eräältä\nlahjakkaalta kaupunkilaiselta ja avustajaltamme?\"[12]\n\n\"Mikä\", sanoi herra Pott juhlallisesti, \"mikä on tuo nimi, josta on\nmainittu vain alkukirjain?\"\n\n\"Mikäkö se nimi on?\" sanoi rouva Pott, jonka saapuminen tällä hetkellä\nehti ennen vastausta. \"Winkle tietysti.\"\n\nNäin sanoen rouva Pott hymyili makeasti hämmentyneelle\npickwickiläiselle ja ojensi kätensä häntä kohti. Kiihtynyt nuori mies\nolisi kai puristanut sitä hämmingissään, jollei Pott olisi kiukkuisesti\nasettunut väliin.\n\n\"Takaisin, rouva, takaisin!\" huusi toimittaja. \"Aiotko tarttua hänen\nkäteensä silmieni edessä!\"\n\n\"Herra P...\" sanoi hänen hämmästynyt rouvansa.\n\n\"Kurja nainen, katso tänne!\" huudahti hänen miehensä. \"Katsokaa tänne,\nrouva! 'Säkeitä kuparipotulle!' 'Kuparipottu', se olen minä, hyvä\nrouva! 'Kuinka petolliseksi vaimosi on tullut', siinä tarkoitetaan\nteitä, rouva, juuri teitä!\"\n\nPäästettyään suustaan tällaisen raivonpurkauksen, johon kuitenkin oli\nkieltämättä sekaantunut jotakin vavistuksen tapaista hänen vaimonsa\nkasvojen ilmeen johdosta, herra Pott heitti \"Riippumattoman\" tuoreen\nnumeron hänen jalkoihinsa.\n\n\"Onpa tämä jotakin!\" sanoi ällistynyt rouva Pott kumartuen ottamaan\nlehden, \"mokomakin asia, hyvä herra.\"\n\nHerra Pott vääntelehti vaimonsa halveksivan silmäyksen painon\nmusertamana. Hän ponnistelihe epätoivoisesti nostaakseen sisuansa,\nmutta se tahtoi vain päästä painumaan.\n\nTuossa pienessä lauseessa: \"Onpa tämäkin\" ei näytä olevan mitään\nerikoisen peloittavaa, kun sen lukee, mutta äänensävyssä, jossa se\nlausuttiin, ja katseessa, joka seurasi sitä, näytti piilevän vihjaus\njonkinlaiseen kostoon, joka pian puhkeaisi Pottin pään päällä. Se\nvaikutti ehdottomasti häneen. Pintapuolisinkin katselija olisi hänen\nhuolestuneessa ilmeessään voinut huomata halun jättää wellingtonilaiset\nkenkänsä kenelle hyvänsä saatavissa olevalle sijaiselle, joka olisi\nsuostunut olemaan niissä sillä hetkellä.\n\nRouva Pott luki lehdestä kyseellisen kohdan, päästi kimeän huudon ja\nheittäytyi pitkin pituuttaan uunimatolle kirkuen ja potkien kenkiensä\nkannoilla sellaisella tavalla, ettei kukaan olisi saattanut epäillä\nhänen tunteittensa oikeaa laatua tässä tapauksessa.\n\n\"Rakas ystävä\", sanoi kauhistunut Pott. \"Enhän sanonut, että uskoin\nsen. Minä...\", mutta onnettoman miehen ääni hukkui hänen puolisonsa\nkirkunaan.\n\n\"Rouva Pott, sallikaa minun auttaa teitä rauhoittumaan, rakas rouva\",\nsanoi herra Winkle. Mutta kirkuna ja potkiminen kävi vieläkin\näänekkäämmäksi kuin tähän saakka.\n\n\"Rakas ystävä\", sanoi herra Pott, \"olen hyvin pahoillani. Jollet\nvälitä omasta terveydestäsi, niin ota kuitenkin minut huomioon. Talon\nympärille kertyy kokonainen ihmisjoukko.\" Mutta mitä innokkaammin herra\nPott lohdutteli, sitä ankarampana jatkui kirkuna.\n\nOnneksi rouva Pottilla oli kuitenkin henkilökohtaisessa palveluksessaan\nhenkivartija, nuori nainen, jonka virallisena tehtävänä oli valvoa\nhänen pukeutumistaan, mutta joka teki itsensä tarpeelliseksi\nmonella tavalla, eikä missään niin paljon kuin erikoistehtävässään:\naina auttaessaan ja tukiessaan emäntäänsä kaikissa toiveissa ja\nmielihaluissa, jotka olivat onnettoman Pottin mielipiteiden vastaisia.\nKirkuna kantautui ajoissa nuoren naisen korviin ja sai hänet tulemaan\nhuoneeseen sellaista vauhtia, joka uhkasi perinpohjin tuhota hänen\npäähineensä ja kiharoittensa oivallisen järjestyksen.\n\n\"Voi, rakas, rakas rouva!\" huusi henkivartija kiihkeästi polvistuen\npitkänään makaavan rouva Pottin viereen. \"Voi, rakas, rakas rouva, mitä\non tapahtunut?\"\n\n\"Isäntänne, raaka isäntänne\", soperteli potilas.\n\nPott oli silminnähtävästi antautumaisillaan.\n\n\"Se on hävytöntä\", sanoi henkivartija moittivasti. \"Tiedän, että hän\nkerran aiheuttaa kuolemanne, rouva. Voi teitä raukkaa!\"\n\nPott perääntyi yhä, ja vastustuspuolue jatkoi hyökkäystään.\n\n\"Voi, älkää jättäkö minua, älkää jättäkö, Goodwin\", mutisi rouva Pott\ntarttuen hysteerisesti kouraisten mainitun Goodwinin ranteeseen.\n\"Olette ainoa henkilö, joka on hellä minulle, Goodwin.\"\n\nTämän liikuttavan vetoomuksen johdosta Goodwin alkoi esittää\nomatekoista murhenäytelmää ja vuodattaa runsaasti kyyneleitä.\n\n\"En milloinkaan jätä teitä, rouva, en milloinkaan\", vakuutteli Goodwin.\n\"Voi, herra, teidän täytyisi olla varovainen, ihan totta! Ette tiedä,\nkuinka saatatte vahingoittaa rouvaa. Saatte katua sitä jonakin päivänä,\nsen sanon teille, olen aina sanonut niin.\"\n\nOnneton Pott katseli kohtausta pelokkaana, mutta ei sanonut mitään.\n\n\"Goodwin\", sanoi rouva Pott pehmeällä äänellä.\n\n\"Rouva\", sanoi Goodwin.\n\n\"Jos te vain tietäisitte, kuinka olen rakastanut tuota miestä...\"\n\n\"Älkää vaivatko itseänne sellaista muistelemalla, rouva\", sanoi\nhenkivartija.\n\nPott näytti hyvin säikähtyneeltä. Nyt oli tullut aika lopettaa hänet.\n\n\"Ja nyt\", soperteli rouva Pott, \"ja nyt, kaiken jälkeen, kohdellaan\nminua tällä tavalla. Minua haukutaan ja loukataan kolmannen henkilön\nläsnäollessa, joka on melkein vieras. Mutta minä en tahdo alistua\nsiihen! Goodwin\", jatkoi rouva Pott kohottautuen avustajansa käsivarren\nvarassa, \"veljeni, luutnantin, täytyy puuttua asiaan. Minä tahdon eroa,\nGoodwin.\"\n\n\"Se olisikin hänelle ihan oikein, rouva\", sanoi Goodwin.\n\nHerättipä avioeron uhkaus mitä ajatuksia hyvänsä herra Pottin mielessä,\nhän pidättäytyi ilmaisemasta niitä ja tyytyi sanomaan hyvin nöyrästi:\n\n\"Haluatteko kuunnella minua, rakkaani?\"\n\nUusi nyyhkytysjakso oli ainoa vastaus, ja rouva Pott tuli yhä\nhysteerisemmäksi, halusi saada tietää, miksi hän ollenkaan oli\nsyntynyt, ja vaati koko joukon samansuuntaisia tiedonantoja.\n\n\"Rakkaani\", jatkoi herra Pott, \"älä anna myöten noille surkeille\najatuksille! En milloinkaan uskonut, että tuo kirjoitus perustuisi\nmihinkään — ihan mahdotonta! Olin vain vihoissani, rakkaani, saatan\nsanoa raivoissani, rakkaani, 'Riippumattoman' toimittajia kohtaan,\njotka ovat uskaltaneet julkaista tuollaista, siinä kaikki.\"\n\nHerra Pott loi rukoilevan katseen onnettomuuden viattomaan aiheuttajaan\nikään kuin pyytääkseen häntä olemaan sanomatta mitään \"käärmeestä\".\n\n\"Ja mihin toimenpiteisiin aiotte ryhtyä, hyvä herra, saadaksenne\nhyvitystä?\" kysyi herra Winkle, jonka rohkeus kasvoi sikäli kuin hän\nhuomasi herra Pottin menettävän sen.\n\n\"Voi, Goodwin\", huomautti rouva Pott, \"aikooko hän antaa selkään\n'Riippumattoman' toimittajalle, aikooko hän, Goodwin?\"\n\n\"Hyss, hyss, rouva, olkaa hyvä, pysykää rauhallisena!\" vastasi\nhenkivartija. \"Varmasti hän tekee niin, jos vain toivotte sitä, rouva.\"\n\n\"Niin aionkin\", sanoi Pott, kun hänen vaimonsa ilmaisi selviä uuden\nkohtauksen merkkejä. \"Aion ihan varmasti.\"\n\n\"Milloin, Goodwin?\" kysyi rouva Pott yhä epävarmana, aloittaisiko vai\nei.\n\n\"Heti, ihan varmasti!\" sanoi herra Pott, \"ennen kuin päivä on laskenut.\"\n\n\"Voi, Goodwin\", päätteli rouva Pott, \"sehän on ainoa keino juorujen\nkumoamiseksi ja maineeni puhdistamiseksi maailman silmissä.\"\n\n\"Niin on, rouva\", vastasi Goodwin. \"Ainoakaan oikea mies ei\nkieltäytyisi sitä tekemästä.\"\n\nMutta kun hysteerinen kohtaus yhä uhkasi, sanoi herra Pott vielä kerran\nhaluavansa tehdä niin, mutta rouva Pott oli yhä niin kauhuissaan siitä,\nettä häntä oli voitu epäilläkään, että hän puolikymmentä kertaa taas\noli ihan uuden kohtauksen partaalla ja olisi eittämättä saanutkin sen,\njollei tarmokas Goodwin olisi väsymättömästi ponnistellut ja voitettu\nPott olisi pyytämistään pyydellyt anteeksi. Lopuksi kun tuo mies parka\noli peloiteltu ja masennettu hänelle kuuluvaan asemaan, toipui rouva\nPott, ja he menivät aamiaiselle.\n\n\"Ettehän salli tuon hävyttömän lehden juorujen lyhentää täällä oloanne,\nherra Winkle?\" kysyi rouva Pott hymyillen kyynelten jälkien läpi.\n\n\"Sitä minäkin toivon\", sanoi herra Pott, vaikka häntä puhuessaan\nelähdyttikin toive, että hänen vieraansa tukehtuisi paahdettuun\nleipäpalaseen, jonka hän juuri vei huulilleen, ja siten tekisi\nvaikuttavan lopun vierailustaan. \"Sitä minäkin toivon.\"\n\n\"Olette hyvin ystävällisiä\", sanoi herra Winkle, \"mutta herra\nPickwickiltä on tullut kirje — sain tietää sen herra Tupmanin\nilmoituksesta, joka tuotiin makuuhuoneeseeni tänä aamuna — jossa\nhän pyytää meitä tulemaan hänen luokseen Buryyn tänään. Aiomme siis\nmatkustaa puolipäivän aikaan lähtevissä vaunuissa.\"\n\n\"Mutta tulettehan toki takaisin?\" sanoi rouva Pott.\n\n\"Ihan varmasti\", vastasi herra Winkle.\n\n\"Oletteko ihan varma siitä?\" sanoi rouva Pott suoden salavihkaa hellän\nkatseen vieraalleen.\n\n\"Ihan varma\", vastasi herra Winkle.\n\nAamiaista jatkettiin hiljaisuuden vallitessa, sillä jokainen seuran\njäsen tuumaili omia henkilökohtaisia ikävyyksiään. Rouva Pott suri\nnuoren kavaljeerin menetystä, herra Pott hätäiltyä lupaustaan pieksää\n\"Riippumattoman\" toimittaja ja herra Winkle sitä, että hän viattomasti\noli joutunut niin noloon asemaan. Keskipäivä läheni, ja sanottuaan\nmonta kertaa hyvästit ja luvattuaan monta kertaa palata herra Winkle\nriistäytyi irti.\n\n\"Jos hän vain vielä palaa, niin myrkytän hänet\", ajatteli herra Pott\nmennessään pieneen takahuoneeseen, jossa hän takoi salamoitaan.\n\n\"Jos milloinkaan palaan ja sekaannun noiden ihmisten asioihin\",\najatteli herra Winkle suunnatessaan kulkunsa 'Riikinkukkoa' kohti,\n\"ansaitsen itse selkäsaunan — ihan selvästi!\"\n\nHänen toverinsa olivat valmiit ja kohta vaunutkin, ja puolen tunnin\nkuluttua he jo olivat jatkamassa matkaansa samaa tietä, jota herra\nPickwick ja Sam ihan äsken olivat kulkeneet ja josta me, koska jo\nkerran olemme siitä yhtä ja toista sanoneet, emme tunne halua toistaa\nherra Snodgrassin runollista ja kaunista kuvausta.\n\nHerra Weller seisoi \"Enkelin\" ovella valmiina ottamaan heidät vastaan,\nja tämä herra saattoi heidät herra Pickwickin huoneeseen, jossa\ntavattiin, herra Winklen ja Snodgrassin suureksi hämmästykseksi ja\nherra Tupmanin aika suureksi nolostukseksi, ukko Wardle ja Trundle.\n\n\"Kuinka voitte?\" sanoi vanha herra puristaen herra Tupmanin kättä.\n\"Ette saa noin murjotella ja olla surkean näköinen sen asian takia; ei\nsille enää mitään mahda, vanha veikko! Naisen puolesta toivoisin, että\nolisitte saanut hänet, mutta teidän itsenne vuoksi olen iloinen, ettei\nniin käynyt. Sellainen nuori vekkuli kuin te saa kerran paremmankin,\nvai mitä?\"\n\nNäin lohdutellen ukko Wardle taputti herra Tupmania selkään ja nauroi\nsydämellisesti.\n\n\"Entäs kuinka teidän laitanne on, nuoret herrat?\" sanoi vanha herra\npuristaen yhtaikaa herrojen Snodgrassin ja Winklen käsiä. \"Pääsin juuri\nsanomasta herra Pickwickille, että meidän täytyy saada teidät meille\njouluksi. Meillä tulee häät, oikeat häät tällä kertaa.\n\n\"Häät!\" huudahti herra Snodgrass kovasti kalveten.\n\n\"Häätpä häät! Mutta älkää säikähtäkö\", sanoi hyväntuulinen vanhus,\n\"Trundle ja Bella ne vain.\"\n\n\"Ai, niinkö!\" sanoi herra Snodgrass vapautuneena hänen rinnalleen\nraskaasti pudonneesta tuskallisesta painosta. \"Onneksi olkoon, sir.\nKuinka voi Joe?\"\n\n\"Oikein hyvin\", vastasi vanha herra. \"Uninen kuten aina.\"\n\n\"Entä äitinne ja pastori ja kaikki muut?\"\n\n\"Oikein hyvin.\"\n\n\"Missä\", kysyi herra Tupman vaivalloisesti, \"missä on... hän, herra\nWardle?\" Ja hän käänsi päänsä pois ja peitti silmänsä kädellään.\n\n_\"Hän\"_, virkkoi herra Wardle pudistaen ovelan näköisenä päätään.\n\"Tarkoitatteko naimatonta sukulaistani, vai?\"\n\nNyökkäyksellä herra Tupman ilmoitti, että hänen kysymyksensä tarkoitti\npetettyä Rachelia.\n\n\"Niin hän, hän on mennyt muuanne\", sanoi vanha herra. \"Hän asuu erään\nsukulaisen luona kylliksi kaukana. Hän ei voinut sietää tyttöjen seuraa\nja sen vuoksi annoin hänen mennä. Mutta tulkaa! Täällä on päivällinen.\nOlette kai nälissänne matkan jälkeen. Minulla ainakin on nälkä,\nvaikk'en ole yhtään matkustanut. Käydään siis käsiksi!\"\n\nAteria teki hyvin kauppansa, ja kun seurue istui pöydän ääressä, sitten\nkun päivällinen oli korjattu pois, kertoi herra Pickwick seuralaistensa\nankaraksi kauhuksi ja suuttumukseksi seikkailunsa ja millainen menestys\noli seurannut saatanallisen Jinglen alhaisia temppuja.\n\n\"Ja se luuvalokohtaus, jonka sain silloin puutarhassa\", sanoi herra\nPickwick lopettaessaan, \"on saattanut minut rammaksi täksikin hetkeksi.\"\n\n\"Minullekin on sattunut hiukan seikkailun tapaista\", sanoi herra Winkle\nhymyillen, ja herra Pickwickin pyynnöstä hän selosti \"Eatanswillen\nRiippumattoman\" ilkeämielisen häväistyskirjoituksen ja hänen ystävänsä,\ntoimittajan, sitä seuranneen suuttumuksen.\n\nHerra Pickwickin otsa tummeni tätä kertomusta kuunnellessa. Hänen\nystävänsä huomasivat sen ja pysyivät ihan hiljaa herra Winklen\nlopetettua. Herra Pickwick iski kovasti nyrkkiä pöytään ja puhui\nseuraavasti:\n\n\"Eikö ole ihmeellistä, ettemme me, ikään kuin kohtalon pakosta, saata\nastua kenenkään ihmisen kotiin tuottamatta isännälle jonkinlaista\nhäiriötä? Eikö se, kysyn minä, todista seuralaisissani varomattomuutta,\ntai vieläkin pahempaa, sydämen mustuutta? Että minun pitääkin\nsanoa niin! — Astukoot he kenen katon alle tahansa, he turmelevat\nluottavaisen naisen mielenrauhan ja onnen? Eikö se ole, sanon minä...\"\n\nHerra Pickwick olisi kai jatkanut vielä hyvän aikaa, jollei Samin\nsaapuminen, joka toi kirjettä, olisi keskeyttänyt hänen kaunopuheista\nesitystään. Hän pyyhki nenäliinallaan otsaansa, otti kakkulat\nnenältään, pyyhkieli niitä ja pisti ne taas paikoilleen, ja hänen\näänensä oli taas saavuttanut tavallisen leppoisan sävynsä, kun hän\nsanoi:\n\n\"Mikä sinulla on siinä, Sam?\"\n\n\"Kävin juuri postissa ja löysin tämän tällaisen kirjeen, joka oli\nmaannut siellä pari päivää\", vastasi herra Weller. \"Se on suljettu\nsuulakalla ja päällekirjoitus virallista käsialaa.\"\n\n\"En tunne tätä käsialaa\", sanoi herra Pickwick avaten kirjeen. \"Jumala\narmahtakoon! Mitä tämä on? Sen täytyy olla pilaa; se... se ei voi olla\ntotta!\"\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" kuului yleinen kysymys. \"Eihän kukaan vain liene\nkuollut?\" sanoi Wardle huolestuneena herra Pickwickin kauhistuneesta\nilmeestä.\n\nHerra Pickwick ei vastannut mitään, vaan työntäen kirjeen pöydän yli\nja pyytäen herra Tupmania lukemaan sen ääneen hän vaipui tuoliinsa\nnäyttäen mykistyneeltä hämmästyksestä, ja sitä oli huolestuttavaa\nkatsella.\n\nVapisevalla äänellä herra Tupman luki kirjeen, josta seuraavassa on\njäljennös:\n\n \"Freemans Court, Cornhill, elokuun 28. p:nä 1830.\n\n Bardell Pickwickiä vastaan.\n\n                                          K.H.\n\n Saatuamme rouva Martha Bardellilta tehtäväksemme ryhtyä\n toimenpiteisiin Teitä vastaan avioliittolupauksen rikkomisesta,\n josta kantaja laskee korvausvaatimuksensa 1,500 punnaksi, saamme\n kunnioittaen ilmoittaa Teille, että haaste Teitä vastaan on\n otettu siviilioikeuteen, ja pyydämme saada paluupostissa tietää\n asianajajanne nimen Lontoossa, jotta hän ryhtyisi asiasta aiheutuviin\n toimenpiteisiin.\n\n                                              Kunnioittavimmin\n                                              Dodson ja Fogg.\"\n\nSiinä mykässä hämmästyksessä, jonka vallassa jokainen katseli\nnaapuriaan ja jokainen herra Pickwickiä, piili niin paljon\nilmeikkyyttä, että jokaista näytti peloittavan puhua. Lopulta herra\nTupman katkaisi äänettömyyden.\n\n\"Dodson ja Fogg\", toisti hän konemaisesti.\n\n\"Bardell Pickwickiä vastaan\", sanoi herra Snodgrass miettivästi.\n\n\"Luottavaisten naisten mielenrauha ja onni\", mutisi herra Winkle\nhajamielisen näköisenä.\n\n\"Tämä on salaliitto\", sanoi herra Pickwick, kun hän vähitellen sai\ntakaisin puhekykynsä, \"halpamainen salaliitto noiden kahden ahneen\nasianajajan, Dodsonin ja Foggin välillä. Rouva Bardell ei ikinä olisi\nmenetellyt sillä lailla, hänellä ei ole sydäntä siihen, hänellä ei ole\nsyytä siihen. Naurettavaa, naurettavaa!\"\n\n\"Hänen sydämensä arvostelijaksi\", sanoi herra Wardle hymyillen, \"olette\nte varmasti pätevin. En halua pelästyttää teitä, mutta mitä syyhyn\ntulee, ovat Dodson ja Fogg pätevämpiä sen arvostelijoiksi kuin kukaan\nmeistä.\"\n\n\"Halpamainen kiristysyritys\", sanoi herra Pickwick.\n\n\"Toivon niin\", sanoi herra Wardle kuivan lyhyesti yskäisten.\n\n\"Kuka on milloinkaan kuullut minun puhuttelevan häntä muulla lailla\nkuin vuokralainen emäntäänsä?\" jatkoi herra Pickwick hyvin kiivaasti.\n\"Kuka on milloinkaan nähnyt minut hänen seurassaan? Eivät edes\nystäväni...\"\n\n\"Paitsi yhden kerran\", keskeytti herra Tupman.\n\nVäri vaihtui herra Pickwickin kasvoilla.\n\n\"Ahah!\" virkkoi Wardle. \"Se on tärkeää! Ei kai siinä mitään\nepäilyttävää ollut?\"\n\nHerra Tupman silmäili arasti johtajaansa. \"Niin\", sanoi hän, \"eihän\nsiinä mitään epäilyttävää ollut — en oikein tiedä, kuinka se tapahtui,\nmutta rouva lepäsi varmasti hänen sylissään.\"\n\n\"Herra Jumala!\" huudahti herra Pickwick, kun tuon kohtauksen muisto\nyhtäkkiä välähti hänen mieleensä. \"Millainen hirmuinen esimerkki\nolosuhteiden voimasta! Niin lepäsi, niin lepäsi!\"\n\n\"Ja ystävämme koetti lievittää hänen pelkoaan\", sanoi herra Winkle\nhiukan ilkeästi.\n\n\"Niin koetin\", sanoi herra Pickwick. \"En tahdo kieltää sitä. Niin\nkoetin.\"\n\n\"Ohoh!\" virkkoi Wardle. \"Asiaksi, jossa ei ole mitään epäilyttävää,\ntämä näyttää hiukan omituiselta, vai mitä, Pickwick? Vai sinä, vanha\nkettu! Vanha kettu!\" Ja hän nauroi niin, että lasit sivupöydällä\nkilisivät.\n\n\"Mikä kamala ulkonaisten seikkojen yhteensattuma!\" huudahti herra\nPickwick nojaten leukaansa käsiinsä. \"Winkle, Tupman, pyydän teiltä\nanteeksi äskeisiä huomautuksiani. Olemme kaikki olosuhteiden uhreja, ja\nminä niistä suurin.\"\n\nTämän puolustuspuheen jälkeen herra Pickwick kätki päänsä käsiinsä ja\nmietiskeli, kun Wardle taas nyökäytteli ja iski silmää muille seuran\njäsenille.\n\n\"Tahdon kuitenkin saada sen selitetyksi\", sanoi herra Pickwick\nkohottaen päänsä ja koputtaen pöytään. \"Menen tapaamaan noita Dodsonia\nja Foggia. Lähden huomenna Lontooseen.\"\n\n\"Ei huomenna\", sanoi Wardle, \"olette liian rampa.\"\n\n\"No, ylihuomenna sitten\", sanoi herra Pickwick. \"Torstaina — Sam!\"\n\n\"Herra\", vastasi Sam Weller.\n\n\"Hanki kaksi ulkopaikkaa torstaiaamuksi Lontooseen, minulle ja\nitsellesi.\"\n\n\"Hyvä on, herra.\"\n\nHerra Weller poistui huoneesta ja meni verkalleen toimittamaan asiaa\nkädet taskussa ja maahan katsellen.\n\n\"Kumma mies, tuo isäntä\", tuumi Sam kulkiessaan hitaasti. \"Ruveta\nmuhinoihin tuollaisen rouva Bardellin kanssa, joll' on pieni poikakin!\nMutta sellaisia tuollaiset vanhat velikullat aina ovat, vaikka\nnäyttävätkin niin tasaisilta. En olisi kuitenkaan uskonut sitä hänestä,\nniin, en olisi kuitenkaan uskonut sitä hänestä.\"\n\nJa näin lausuillen siveysopillisia mietelmiään herra Samuel Weller\nohjasi askeleensa lippumyymälää kohti.\n\n\n\n\n19. luku.\n\nMIELLYTTÄVÄ PÄIVÄ, JOKA PÄÄTTYY EPÄMIELLYTTÄVÄSTI.\n\n\nLinnut, jotka onneksi omalle mielenrauhalleen ja henkilökohtaiselle\nmukavuudelleen olivat autuaallisen tietämättömiä valmisteluista niitten\nällistyttämiseksi syyskuun 1. päivänä, tervehtivät sitä epäilemättä\nyhtenä miellyttävimmistä aamuista, mitä ne tänä vuodenaikana\nolivat nähneet. Moni nuori peltokana, joka omahyväisenä tepasteli\nsänkipellolla keikaillen kuin itsestään suuria kuvitteleva nuorukainen\nainakin, ja moni vanhempikin, joka seurasi hänen kevytmielisyyttään\npienten, pyöreitten silmiensä läpi kokeneen ja viisaan linnun\nvähäksyvin ilmein, kylpi aamun vilpoisessa ilmassa yhtä tietämättömänä\nlähestyvästä kohtalostaan, tuntien itsensä oikein iloiseksi ja\nvilkkaaksi arvaamatta muutaman tunnin kuluttua makaavansa rentona\nmaassa. Mutta tulemmehan tunteellisiksi — siis eteenpäin!\n\nOli siis tavallinen ja jokapäiväinen tosiasia, että aamu oli kaunis,\nniin kaunis, että tuskin olisi uskonut Englannin muutamakuisen kesän\njo menneen menojaan. Pensaikot, pellot ja puut, kukkulat ja nevat\ntarjosivat silmien nautittavaksi rehevän, runsaan vehreytensä aina\nvaihtelevia vivahduksia, tuskin yhtään lehteä oli pudonnut, vain\nmuutama keltainen pilkku sekoittui kesän värikkyyteen muistuttaen, että\nsyksy oli alkanut. Taivas oli pilvetön, aurinko paistoi kirkkaana ja\nlämpimänä, lintujen laulu ja tuhansien kesäisten hyönteisten surina\ntäytti ilman, ja mökkien kaikenlaisia monivärisiä kauniita kukkia\nuhkuvat puutarhat säihkyivät runsaassa kasteessa kuin loistavat\njalokivimatot. Kaikessa oli vielä kesän leima, eikä mikään sen ihanista\nväreistä ollut vielä kalvennut kuollakseen.\n\nSellainen oli aamu, jolloin avoimet vaunut, mukanaan kolme\npickwickiläistä (Herra Snodgrass oli pitänyt parempana jäädä kotiin)\nynnä herra Wardle, herra Trundle ja Sam, viimeksimainittu ajajan\nvieressä, pysähtyivät tien varteen portin kohdalle, jonka luona\nseisoi pitkä, romuluinen metsänvartija ja poika, jolla oli jaloissa\npuolisaappaat ja nahkasäärykset. Jokaisella oli huomattavan tilava\nmetsästyslaukku, ja heitä seurasi pari kanakoiraa.\n\n\"Kuulkaahan\", kuiskasi herra Winkle Wardlelle, kun renki päästi\nvaunujen astinlaudan alas, \"eiväthän ne vain usko meidän surmaavan niin\npaljon riistaa, että nuo laukut täyttyvät, vai luulisivatkohan?\"\n\n\"Täyttyvät!\" huudahti ukko Wardle. \"Tietysti! Saatte täyttää toisen ja\nminä toisen, ja kun olemme saaneet ne täyteen, sopii metsästystakkiemme\ntaskuihin ainakin yhtä paljon.\"\n\nHerra Winkle nousi vaunuista sanomatta mitään vastaukseksi tähän\nselitykseen, mutta hän ajatteli itsekseen, että jos seurue jäisi\ntaivasalle siksi kunnes hän olisi täyttänyt toisen laukun, heillä olisi\nhyvät edellytykset saada nuha.\n\n\"Hei, Juno, hiljaa! Hei, tyttöseni! Hiljaa, Daph, hiljaa!\" huuteli\nherra Wardle koiria hyväillen. \"Onko sir Geoffrey yhä Skotlannissa,\nMartin?\"\n\nPitkä metsänvartija vastasi myöntävästi, katseli hieman hämmästellen\nvuoroin herra Winkleä, joka piteli pyssyään niin kuin olisi toivonut\ntakkinsa taskun pelastavan hänet nykäisemästä liipasinta, vuoroin herra\nTupmania, joka piteli omaa tussariaan ikään kuin olisi pelännyt sitä.\nEikä oikeastaan ollutkaan mitään syytä uskoa, että hän ei pelännyt.\n\n\"Ystäväni eivät vielä ole oikein harjaantuneet tällaisiin puuhiin,\nMartin\", sanoi herra Wardle huomatessaan hänen katseensa. \"Oppia\nikä kaikki, tiedättehän! Heistä tulee kyllä kerran hyviä ampujia.\nPyydän sentään anteeksi ystävältäni Winkleltä — hänhän jo on hieman\nharjaantunut.\"\n\nHerra Winkle hymyili heikosti sinisen kaulaliinansa yläpuolelta\nkiitokseksi kohteliaisuudesta ja sekaantui vaatimattomassa\nhämmingissään niin merkillisesti pyssyynsä, että jos se olisi ollut\npanostettu, hän olisi siinä paikassa ampunut itsensä kuoliaaksi.\n\n\"Ette saa käsitellä pyssyänne tuolla tavoin, kun saatte siihen\npanoksen\", sanoi pitkä metsänvartija äreästi, \"tai hitto vieköön,\nteette kylmää lihaa jostakusta meistä!\"\n\nSaatuaan tällaiset nuhteet herra Winkle äkkiä muutti pyssyn asentoa\nja hänen onnistui tässä puuhassaan saada piippu hyvin läheiseen\nkosketukseen herra Wellerin pään kanssa.\n\n\"Hohoi!\" sanoi Sam ottaen maasta hattunsa, joka oli lyöty hänen\npäästään, ja hieroi ohimoaan. \"Hoi, herra! Jos te jatkatte tuolla\ntavalla, niin täytättepä totta tosiaan toisen laukun ja pikkuisen\nlisääkin yhdellä laukauksella.\"\n\nTässä nahkasääryksinen poika nauroi hyvin sydämellisesti ja koetti\nsitten näyttää siltä kuin se olisi joku muu, jolle tempulle herra\nWinkle rypisteli otsaansa majesteetillisesti.\n\n\"Minne käskitte pojan tuoda meille ruokaa?\" kysyi Wardle.\n\n\"Yhden puun kukkulalle, kello kaksitoista, herra.\"\n\n\"Sehän ei ole sir Geoffreyn maalla?\"\n\n\"Ei sir, mutta ihan rajalla. Se on kapteeni Boldwigin maata, mutta ei\nsinnekään tule ketään meitä häiritsemään, ja siellä on oikein hyvä\nniittypalanen.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi ukko Wardle. \"Mitä pikemmin päästään liikkeelle, sitä\nparempi. Tapaamme teidät siis kello kaksitoista, Pickwick?\"\n\nHerra Pickwickillä oli erikoisen suuri halu olla mukana\nmetsästysretkellä, suuremmasta syystä, kun hän oli hieman peloissaan\nherra Winklen hengen ja jäsenten puolesta. Sen lisäksi oli vielä näin\nhoukuttelevana aamuna hyvin kiusallista kääntyä takaisin ja jättää\nystävänsä huvittelemaan. Hän vastasi senvuoksi perin alakuloisen\nnäköisenä: \"Niin, en kai voi muutakaan.\"\n\n\"Eikö tuo herra olekaan metsästäjä?\" kysyi pitkä metsänvartija.\n\n\"Ei\", vastasi Wardle; \"lisäksi hän on rampa.\"\n\n\"Lähtisin kovin mielelläni mukaan\", sanoi herra Pickwick. \"Kovin\nmielelläni.\"\n\nSyntyi lyhyt, osanottoa ilmaiseva hiljaisuus.\n\n\"Tuolla on käsirattaat aidan toisella puolen\", ilmoitti poika. \"Jos\nherran palvelija työntäisi häntä pitkin polkua, niin hän pääsisi mukaan\nja me voisimme nostaa hänet veräjien yli.\"\n\n\"Juuri niin!\" ihasteli herra Weller, jonka omat edut olivat\nkysymyksessä, koska hänen mielensä suuresti teki olla mukana\nmetsästyksessä. \"Juuri niin! Hyvin sanottu, Laihanaama. Minä haen ne\nheti!\"\n\nMutta tässä syntyi vaikeus. Pitkä metsänvartija esitti voimakkaan\nvastalauseen sen johdosta, että seurueeseen otettaisiin käsirattailla\nkuljetettava mies, sillä se oli kaikkien hyväksyttyjen sääntöjen ja\nperintätapojen suuri loukkaus.\n\nVastaväite oli painava, mutta ei voittamaton. Kun retken johtaja oli\nhyvitetty ja lahjottu ja kun hän oli sitäpaitsi keventänyt mieltään\n\"pörröttämällä\" kekseliään nuorukaisen päätä, joka ensiksi oli\nehdottanut tuon rakkineen käyttöä, herra Pickwick pantiin rattaille ja\nseurue lähti liikkeelle. Wardle ja pitkä metsänvartija kulkivat edellä,\njälkijoukkona herra Pickwick käsirattailla, joita Sam työnsi.\n\n\"Seis, Sam!\" komensi herra Pickwick heidän kuljettuaan ensimmäisen\npellon puoliväliin.\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi Wardle.\n\n\"En suvaitse, että näitä rattaita enää liikutetaan askeltakaan\", sanoi\nherra Pickwick päättävästi, \"jollei Winkle kanna pyssyään toisella\ntavalla.\"\n\n\"Kuinka minun on sitä kannettava?\" sanoi närkästynyt Winkle.\n\n\"Kantakaa sitä piipun suu maata kohti\", vastasi herra Pickwick.\n\n\"Se ei ole juuri metsämiehen tapaista\", väitti Winkle.\n\n\"En välitä siitä, onko se metsämiehen tapaista vai ei\", vastasi herra\nPickwick. \"Mutta en halua kenenkään mieliksi joutua maalitauluksi\nkäsirattaissa.\"\n\n\"Niin, tuo herra antaa kyllä lyijyä jonkun nahkaan, ennen kuin tästä on\nselvitty\", mutisi metsänvartija.\n\n\"No, no, samantekevä\", sanoi Winkle parka kääntäen pyssynsä niin, että\nperä tuli ylöspäin. \"Tällä lailla!\"\n\n\"Rauhallinen elämä ennen kaikkea\", sanoi herra Weller, ja taas he\nkulkivat eteenpäin.\n\n\"Seis!\" komensi herra Pickwick taas heidän edettyään muutaman kyynärän.\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi Wardle.\n\n316\n\n\"Tupmanin pyssy ei ole kunnossa\", sanoi herra Pickwick, \"tiedän sen\nvarmasti.\"\n\n\"Mitä? Miksei se ole kunnossa?\" kysyi herra Tupman hyvin hätääntyneellä\näänellä.\n\n\"Ei sillä lailla kuin te sitä kannatte\", sanoi herra Pickwick. \"Olen\nhyvin pahoillani, että minun täytyy alituiseen huomautella, mutta en\nsuostu lähtemään kauemmaksi, jollette kanna sitä samalla tavalla kuin\nWinkle.\"\n\n\"Olisi parasta, että tekisitte niin, herra\", sanoi pitkä metsänvartija,\n\"tai muuten on yhtä todennäköistä, että päästätte panoksen omiin\nliiveihinne kuin jonnekin muuanne.\"\n\nMitä alttiimmin herra Tupman asetti aseensa vaadittuun asentoon, ja\nseurue lähti taas liikkeelle molempien vasta-alkajien marssiessa aseet\nalassuin kuin tavalliset sotamiehet kuninkaan hautajaisissa.\n\nÄkkiä pysähtyivät koirat ihan liikkumattomiksi, ja lähestyttyään\nvarovasti askeleen verran seurue seisahtui myös.\n\n\"Mikä koirien jalkoja vaivaa?\" kysyi herra Winkle. \"Kuinka ne seisovat\nnoin omituisesti?\"\n\n\"Suu kiinni nyt!\" suhahti Wardle hiljaa. \"Ettekö näe, että ne seisovat?\"\n\n\"Seisovat\", sanoi herra Winkle katsellen ympärilleen kuin olisi\nodottanut löytävänsä jonkin erikoisen kauneuden maisemassa, johon\nnuo teräväjärkiset eläimet olivat kiinnittäneet erikoista huomiota.\n\"Seisovat! Mitä nyt?\"\n\n\"Pitäkää silmänne auki!\" sanoi Wardle välittämättä kysymyksestä hetken\njännityksessä. \"Nyt!\"\n\nKuului terävää räpyttävää ääntä, joka sai herra Winklen hypähtämään\ntaaksepäin ikään kuin hänet itsensä olisi ammuttu. Pau! pau! pamahti\nkaksi pyssyä. Savu kiisi nopeasti pellon yli ja kiemuroi ilmaan.\n\n\"Missä ne ovat?\" kysyi herra Winkle mitä suurimman jännityksen vallassa\npyörien kaikkiin suuntiin. \"Missä ne ovat? Sanokaa, milloin on\nammuttava! Missä, missä ne ovat?\"\n\n\"Missäkö ne ovat\", sanoi Wardle ottaen maasta pari lintua, jotka koirat\nolivat tuoneet hänen jalkojensa juureen. \"Tässä ne ovat!\"\n\n\"Ei, ei, tarkoitan toisia\", sanoi hämmentynyt Winkle.\n\n\"Sangen kaukana tällä hetkellä\", vastasi Wardle panostaen tyynesti\npyssyänsä.\n\n\"Saamme kai viiden minuutin perästä liikkeelle toisen poikueen\", sanoi\npitkä metsänvartija. \"Jos herra alkaa nyt ampua, niin hän ehkä saa\npanoksen ulos piipusta parhaiksi, kun ne lähtevät lentoon.\"\n\n\"Ha, ha, ha!\" hahatti Sam Weller.\n\n\"Sam!\" torui herra Pickwick säälien toverinsa hämminkiä ja noloutta.\n\n\"Herra!\"\n\n\"Et saa nauraa!\"\n\n\"En, herra.\"\n\nJa sitten, saadakseen jonkinlaisen hyvityksen, herra Weller väänteli\nkasvojaan käsirattaiden takana säärysjalkaisen pojan erikoiseksi\nhuviksi, niin että tämä purskahti kaikuvaan nauruun. Pitkä\nmetsänvartija tuuppasi häntä noin vain näön vuoksi, sillä hänkin\ntarvitsi tekosyytä voidakseen kääntyä ympäri ja salata oman hilpeytensä.\n\n\"Hyvin tehty, vanha veikko!\" sanoi herra Wardle Tupmanille,\n\"ammuittehan kuitenkin tällä kertaa.\"\n\n\"Ammuinhan minä\", vastasi Tupman itsetietoisen mahdikkaasti. \"Pamautin\nkuin pamautinkin.\"\n\n\"Hyvin tehty! Ensi kerralla saatte osumaankin, jos tähtäätte tarkkaan.\nSehän on helppoa, vai mitä?\"\n\n\"Niin on, hyvin helppoa\", sanoi herra Tupman. \"Mutta kylläpä tärähdytti\nolkapäähän. Se oli vähällä paiskata minut selälleni. En luullut pienten\ntuliaseiden potkaisevan niin kovasti.\"\n\n\"Niin, niin\", sanoi vanha herra hymyillen. \"Totutte siihen aikananne.\nNo nyt... kaikki valmiina! Onko kaikki kunnossa siellä takana\nrattaissa?\"\n\n\"Kaikki hyvin\", vastasi herra Weller. \"Eteenpäin siis.\"\n\n\"Pitäkää kovasti kiinni, herra!\" kehoitti Sam kohottaen rattaiden\naisoja.\n\n\"Kyllä, kyllä\", vastasi herra Pickwick, ja he jatkoivat matkaansa niin\nnopeasti kuin tarpeellista oli.\n\n\"Jättäkää nyt rattaat taakse!\" huusi Wardle, kun ne oli nostettu\nveräjän yli toiselle pellolle ja herra Pickwick oli taas asetettu\nniihin.\n\n\"Hyvä on, herra\", sanoi Sam pysähtyen. \"Nyt Winkle\", sanoi vanha herra.\n\"Seuratkaa minua hitaasti, älkääkä myöhästykö tällä kertaa!\"\n\n\"Ei pelkoa\", sanoi herra Winkle. \"Joko ne seisovat?\"\n\n\"Ei! ei! ei vielä! Hiljaa nyt, hiljaa!\" He hiipivät ja olisivat\nkai päässeet ihan hiljaa eteenpäin, jollei herra Winkle olisi,\ntoimittaessaan jotakin hyvin monimutkaista temppua pyssyllään,\nvahingossa laukaissut sitä kaikkein tärkeimmällä hetkellä pojan pään\nyli juuri sitä paikkaa kohti, missä pitkän miehen aivot olisivat\nolleet, jos hän olisi ollut pojan paikalla.\n\n\"Miksi hemmetissä te ammuitte?\" sanoi ukko Wardle, kun linnut lensivät\nvahingoittumattomina tiehensä.\n\n\"En ole eläessäni nähnyt mokomaa pyssyä\", vastasi herra Winkle parka\nkatsellen lukkoa ikään kuin se olisi ollut kaikkeen syynä. \"Se laukeaa\nomia aikojaan. Se laukeaa väkisinkin.\"\n\n\"Laukeaa väkisin\", toisti Wardle jo hiukan kiukkua äänessään.\n\"Toivoisin, että se tappaisi jotakin omia aikojaan.\"\n\n\"Niin se tekeekin ennen pitkää\", huomautti pitkä mies syvällä,\nennustavalla äänellä.\n\n\"Mitä tarkoitatte tuolla huomautuksella?\" kysyi herra Winkle vihaisesti.\n\n\"Älkää huoliko siitä, herra!\" vastasi pitkä metsänvartija. \"Minulla\nitselläni ei ole perhettä, ja tämän pojan äiti saa jotakin hyvää\nsir Geoffreylta, jos poika saa surmansa hänen maallaan. Panostakaa\nuudelleen, herra! Panostakaa uudelleen!\"\n\n\"Ottakaa häneltä pyssy pois!\" huusi herra Pickwick rattaistaan\nkauhistuen pitkän miehen synkkää vihjausta. \"Ottakaa häneltä pyssy\npois! Eikö kukaan kuule!\"\n\nKukaan ei kuitenkaan ollut valmis vapaaehtoisesti tottelemaan käskyä,\nja luotuaan kapinoivan katseen herra Pickwickiin herra Winkle panosti\ntaas pyssynsä ja jatkoi matkaa muiden mukana.\n\nMeidän on Pickwickin kertomukseen nojautuen sanottava, että herra\nTupmanin menettelytapa osoitti paljon enemmän järkevyyttä ja harkintaa\nkuin herra Winklen omaksuma, vaikk'ei tämä kuitenkaan millään muotoa\nvähennä sitä suurta arvovaltaisuutta, jota jälkimmäinen herra nautti\nkaikessa, mikä koskee metsästystä, koska, — kuten herra Pickwick\nkauniisti huomauttaa — on ammoisista ajoista saakka tapahtunut\nsellaista, että kaikkein kykenevimmät ja taitavimmat filosofit, jotka\novat olleet oikeita tieteen valoja teoriassa, ovat olleet täydellisesti\nkykenemättömiä soveltamaan sitä käytäntöön.\n\nHerra Tupmanin menettelytapa oli, kuten useimmat suurenmoisimmat\nkeksintömmekin, äärimmäisen yksinkertainen. Nerokkaan miehen nopeaan\nja terävään tapaan hän oli heti huomannut, että ne päämäärät, joihin\noli pyrittävä, olivat ensiksi: ase on laukaistava vahingoittamatta\nitseään, ja toiseksi: ase on laukaistava saattamatta läsnäolijoita\nvaaraan. Sitenpä olikin parasta, mitä saattoi tehdä, kun oli voittanut\nlaukaisemisen vaikeudet ylimalkaan, sulkea tiukasti silmänsä ja ampua\nilmaan.\n\nKerran tämän tempun suoritettuaan herra Tupman huomasi silmänsä\navatessaan, että peltokana oli par'aikaa haavoittuneena putoamassa\nmaahan. Hän oli jo onnittelemaisillaan herra Wardlea tämän\npettämättömästä menestyksestä, kun tuo herra lähestyi häntä ja tarttui\nlämpimästi hänen käteensä.\n\n\"Tupman\", sanoi vanha herra, \"te valitsitte tuon erityisen linnun.\"\n\n\"Ei\", sanoi herra Tupman, \"en suinkaan!\"\n\n\"Kyllä te valitsitte sen\", väitti Wardle. \"Näinhän sen itse. Huomasin\nteidän valitsevan sen, huomasin, kuinka nostitte aseenne tähdätessänne\nsitä. Ja tahdonpa sanoa, ettei taitavinkaan meidän aikamme pyssymies\nolisi tehnyt sitä sen somemmin. Taidatte olla harjaantuneempi tähän\nhommaan kuin luulinkaan. Olette ollut metsällä ennenkin!\"\n\nHerra Tupmanin oli turha itsensä kieltävästi hymyillen väittää, ettei\nhän milloinkaan ollut metsästänyt. Hymyä juuri pidettiin vastakohdan\ntodistuksena, ja tästä hetkestä alkaen hänen maineensa oli taattu. Se\nei ole ainoa yhtä helpolla hankittu maine, eikä sellaisia onnekkaita\ntapahtumia satu yksinomaan peltopyynpyynnissä.\n\nSillä välin herra Winkle leimahdutteli ja jyrähdytteli ja savutteli\nsaavuttamatta mitään mainitsemisen arvoista näkyvää tulosta. Joskus\nhän lähetti panoksensa maan ja taivaan välille, joskus taas kiitämään\nniin läheltä maanpintaa, että molempien koirien elämisenmahdollisuudet\nolivat hyvin epävarmat ja epäluotettavat. Näytteenä huviammunnasta\nse oli hyvin vaihtelevaa ja ihmeellistä, mutta esityksenä ammunnasta\ntiettyyn maaliin sitä täytyi pitää ylimalkaan epäonnistuneena. On\neittämätön tosiseikka, että \"jokaisella luodilla on majoituslippunsa\".\nJos sama sanontatapa sovelletaan hauleihin, olivat herra Winklen haulit\nonnettomia löytölapsia, joilta oli riistetty niiden luonnolliset\noikeudet, poloisia, jotka oli heitetty omin avuin maailmaan ja joille\nei oltu osoitettu mitään majapaikkaa.\n\n\"No niin\", sanoi Wardle mennen kävelemään käsirattaiden viereen ja\npyyhkien hiki virtoja kukoistavilta punakoilta kasvoiltaan. \"Onpa\nhiottava päivä!\"\n\n\"Niin on, tosiaankin hiottava\", vastasi herra Pickwick. \"Aurinko on\npeloittavan polttava minustakin, niin että miltähän teistä mahtaakaan\ntuntua.\"\n\n\"Hellitteleehän tuo oikein suloisen lämpimästi\", sanoi vanha herra.\n\"Mutta kello on jo yli kahdentoista. Näettekö tuon vihreän kukkulan\ntuolla?\"\n\n\"Näen kyllä.\"\n\n\"Siinä on aamiaispaikkamme, ja eikös poika jo tulekin tuolla\nruokakoreineen täsmällisenä kuin seinäkello!\"\n\n\"Niinpä näkyy\", totesi herra Pickwick naama kirkastuen. \"Kunnon poika.\nAnnanpa hänelle shillingin. No niin, Sam, anna pyöriä sitten!\"\n\n\"Pidelkää kiinni, herra!\" sanoi Sam virkistyen, kun tiesi virvokkeita\nolevan tulossa. \"Pois tieltä, nahkakinttu! Jos pidät arvossa kallista\nhenkeäni, niin älä kaada minua, sanoi herra ajajalle, kun hirteen\nvietiin.\"\n\nJa muuttaen askelensa nopeaksi hölkäksi herra Weller työnsi isäntänsä\nreippaasti vihreälle kummulle, kaatoi hänet näppärästi rattaista ihan\neväskorin viereen ja alkoi purkaa sitä mahdollisimman nopeasti.\n\n\"Vasikanpasteijaa\", puheli herra Weller itsekseen järjestellessään\nruokatavaroita heinikkoon. \"Vasikanpasteija on erinomaista ruokaa, kun\ntuntee naisen, joka on valmistanut sen ja on ihan varma siitä, ettei se\nole tehty kissanpoikasen lihasta, vaikka välipä sillä, kun se on niin\nvasikanlihan kaltaista, ettei edes piirakantekijä huomaa erotusta.\"\n\n\"Eikö huomaa, Sam?\" kysyi herra Pickwick ihmeissään.\n\n\"Eikä huomaa!\" vakuutti Sam lakkiaan koskettaen. \"Asuin kerran\nsamassa talossa kuin piirakantekijä; hyvin mukava mies, oikein reilu\nkaveri kaikessa; osasi tehdä piiraita mistä vain. 'Onpas teillä aika\nkissakatras, herra Brooks!' sanoin minä, kun olimme tulleet oikein\ntuttaviksi. 'Niin', myönsi hän, 'onhan minulla niitä aika joukko.' —\n'Taidatte pitää paljon kissoista?' sanoin. 'Muutamat kyllä pitävät',\nsanoi hän iskien silmää, 'mutta niiden käyttöaika on vasta talvella',\nlisäsi hän. 'Mitä! Käyttöaika?' — 'Niin, ei vielä', selitti hän.\n'Hedelmät sisällä, kissat ulkona!' — 'Mitä te sillä tarkoitatte?'\n— Sitäpä vain, etten milloinkaan lyöttäydy porukkaan teurastajien\nkanssa pitääkseni lihanhimoja korkealla. — 'Herra Weller', jatkoi hän\npuristaen kättäni hyvin kovasti ja kuiskaten korvaani, 'älkää puhuko\ntästä mitään, mutta maustamisessa on koko salaisuus. Niistä kaikista\ntehdään jaloja eläimiä', jatkoi hän osoittaen pientä somaa kirjavaa\nkissanpoikaa, 'minä maustan ne pihviksi, vasikaksi tai munuaiseksi,\naina kysynnän mukaan. Eikä siinä kaikki: Osaan tehdä vasikasta härkää\nja härästä munuaista tai molemmista lammasta yhdessä minuutissa, juuri\nsamassa hetkessä kun hinta vaihtuu ja maku muuttuu'.\"\n\n\"Tuo piirakantekijä oli kai erittäin kekseliäs nuori mies\", sanoi herra\nPickwick hiukan väristen.\n\n\"Niin oli, herra!\", vakuutti herra Weller puuhaillen yhä korin\nkimpussa, \"ja hänen piirakkansa olivat ihania! — Kieltä! Se on oikein\nhyvää, kun se vain ei ole naisen kieltä. Leipää! Kinkku kaunis kuin\nkuva, kylmää häränlihaa viipaleina, oikein hyvää! — Mitä noissa\nsaviruukuissa on, poikariepu?\"\n\n\"Toisessa on olutta\", vastasi poika ottaen olaltaan pari isoa\nsavipulloa, jotka oli köytetty yhteen nahkahihnalla, \"toisessa kylmää\npunssia\".\n\n\"Kaiken kaikkiaan ovat aamiaisen enteet hyvin hyvät\", sanoi herra\nWeller silmäillen aterian järjestelyä hyvin tyytyväisenä. \"Sopii tulla\nmaistamaan, hyvät herrat, sanoi englantilainen ranskalaiselle, kun\nkiinnitti pistimen kivääriin.\"\n\nSeuruetta ei tarvinnut toista kertaa käskeä tekemään täyttä oikeutta\naterialle enempää kuin hoputtaa herra Welleriä, pitkää metsänvartijaa\nja molempia poikia asettumaan ruohikkoon vähän matkan päähän ja\nhoitelemaan kunniallisesti kohtalaista liha-annosta. Vanha tammi soi\nseurueelle miellyttävää varjoaan, ja heidän jalkojensa juuressa lepäsi\nvehmas niittymaisema, jota leikkelivät tiheät pensasaidat ja tuuheat\nmetsäpalstat.\n\n\"Ihanaa... kerrassaan ihanaa!\" sanoi herra Pickwick, jonka ilmeikkäiden\nkasvojen hipiä alkoi nopeasti kesiä oltuaan alttiina auringolle.\n\n\"Niin on, niin on, vanha veikko\", myönsi Wardle. \"Ja nyt lasi punssia!\"\n\n\"Erittäin kernaasti!\" vastasi herra Pickwick, ja hänen ilmeensä\ntyytyväisyys hänen juotuaan sitä todisti vastauksen vilpittömyyden.\n\n\"Hyvää!\" sanoi herra Pickwick huuliaan maiskutellen, \"oikein hyvää!\nOtanpa toisenkin lasin. Kylmää, hyvin kylmää! Terveydeksenne,\nhyvät herrat\", jatkoi herra Pickwick yhä pitäen kiinni, ruukusta.\n\"Dingley-Delliläisten ystäviemme malja!\"\n\nMalja juotiin äänekkäin suosionhuudoin.\n\n\"Minäpä sanon, mitä teen, jotta harjaannun jälleen ampumaan\", sanoi\nherra Winkle syöden leipää ja kinkkua taskuveitsellään. \"Asetan\ntäytetyn peltopyyn patsaan nenään ja ammun sitä; aloitan ensin läheltä\nja vähitellen pidennän välimatkaa. Luullakseni se on erinomaista\nharjoitusta.\"\n\n\"Tiedän erään herran”, sanoi Sam Weller, joka menetteli siten ja\naloitti kahden jalan päästä. Mutta hän ei koskaan yrittänyt uudelleen,\nsillä hän ampui linnun ihan mäsäksi heti ensimmäisellä laukauksella,\neikä kukaan nähnyt siitä sittemmin höyhentäkään.\"\n\n\"Sam!\" sanoi herra Pickwick.\n\n\"Herra\", vastasi Sam Weller.\n\n\"Ole hyvä ja säilytä juttusi siksi, kunnes joku pyytää sinua kertomaan\nniitä.\"\n\n\"Kyllä, herra.\"\n\nHerra Weller vilkutti sitä silmäänsä, joka ei ollut olutkannun\npeitossa, jota hän par'aikaa nosti huulilleen, niin ilmeikkäästi, että\nmolemmat pojat joutuivat vaistomaisen kouristuskohtauksen valtaan ja\npitkä metsänvartija suvaitsi hymyillä.\n\n\"Tosiaankin kerrassaan oivallista kylmää punssia\", sanoi herra Pickwick\nkatsellen toimessaan savipulloa, \"ja päivä on perin kuuma, ja...\nTupman, hyvä ystävä, lasi kylmää punssia?\"\n\n\"Erittäin mielelläni\", vastasi herra Tupman, ja juotuaan tämän\nlasin herra Pickwick joi toisen vain nähdäkseen, oliko punssissa\nappelsiininkuoria, koska appelsiininkuori aina vaikutti haitallisesti\nhänen terveyteensä. Huomattuaan, ettei niitä siinä ollut, herra\nPickwick joi lasin lisää heidän poissaolevan ystävänsä terveydeksi ja\ntunsi sitten voimakasta kutsumusta ehdottaa uuden maljan —, punssin\ntuntemattoman valmistajan kunniaksi.\n\nTämä säännöllisesti jatkuva lasisarja teki huomattavan vaikutuksen\nherra Pickwickiin. Hänen kasvonsa säteilivät mitä aurinkoisinta\nhymyä, hymy leikki hänen huuliensa ympärillä ja hyväntuulinen hilpeys\nvilahteli hänen silmissään. Antaen vähitellen myöten virkistävän\nnesteen vaikutukselle, jota lämmin sää vielä vahvisti, herra Pickwick\ninnostui palauttamaan mieleensä laulua, jonka hän oli kuullut joskus\nlapsuudessaan, mutta kun yritys osoittautui turhaksi, hän koetti\nvirkistää muistiaan vielä muutamalla lasillisella, joilla kuitenkin\nnäytti olevan ihan päinvastainen vaikutus, sillä ensin unohdettuaan\nlaulun sanat hän alkoi unohtaa sanojen ääntämisen yleensä, ja lopulta\nhän, kun oli noussut jaloilleen pitääkseen seurueelle kaunopuheisen\npuheen, kaatui rattaille ja nukkui heti syvään uneen.\n\nKun ruokatavarat oli sullottu koriin ja huomattu ihan mahdottomaksi\nsaada herra Pickwickiä hereille horroksestaan, keskusteltiin vähän\naikaa siitä, olisiko parempi, että herra Weller työntäisi isäntänsä\ntakaisin kotiin, vai jätettäisiinkö hänet siihen, missä hän oli, kunnes\nhe kaikki olisivat valmiit palaamaan. Lopulta sovittiin jälkimmäisestä\nvaihtoehdosta, ja kun retkeä oli enää määrä jatkua vain tunnin\nverran ja kun herra Weller kovasti pyyteli päästä mukaan, päätettiin\nherra Pickwick jättää nukkumaan rattaille ja ottaa hänet mukaan\npaluumatkalla. Niin he siis lähtivät pois jättäen herra Pickwickin\nmukavasti kuorsaamaan katveeseen.\n\nEi ole mitään järjellistä syytä epäillä sitä, että herra Pickwick olisi\njatkanut kuorsaamistaan varjossa siihen saakka kunnes hänen ystävänsä\nolisivat palanneet, tai jollei niin olisi käynyt, siksi kunnes illan\nvarjot olisivat laskeutuneet seudun ylle, tietysti edellyttäen, että\nhänen olisi sallittu olla rauhassa. Mutta hänen ei sallittu olla\nrauhassa, ja sepä se juuri keskeytti hänen kuorsaamisensa.\n\nKapteeni Boldwig oli pieni, äkäinen mies, jolla oli jäykkä musta\nkaulaliina ja sininen pitkä takki, mies joka aina, kunhan suvaitsi\nlähteä kävelylle katsomaan tiluksiaan, piti seuralaisinaan paksua\nkuparipäistä rottinkikeppiä ja nöyränaamaista puutarhuria ja tämän\napulaista, joille kapteeni Boldwig antoi käskynsä asiaankuuluvan\nylhäisesti ja ankarasti, sillä kapteeni Boldwigin sisar oli naimisissa\nmarkiisin kanssa, ja kapteenin talo oli huvila ja hänen maatilansa\n\"puisto\", mikä kaikki oli hyvin korkeaa ja mahtavaa ja suurta.\n\nHerra Pickwick ei ollut vielä nukkunut puolta tuntia, kun pieni\nkapteeni Boldwig kahden puutarhurinsa seuraamana kävellä kopsutteli\nhänen makuupaikkaansa päin niin nopeasti kuin hänen kokonsa ja\nmahdikkuutensa suinkin salli. Ja kun kapteeni tuli tammen juurelle,\nhän pysähtyi, veti syvään henkeä ja katseli näköalaa ikään kuin olisi\ntuumaillut, että näköalasta pitäisi tuntua hyvin mairittelevalta,\nkun hän suvaitsi kiinnittää huomionsa siihen. Ja sitten hän löi\npainokkaasti kepillään maata ja kutsui ylipuutarhuria.\n\n\"Hunt\", komensi kapteeni Boldwig.\n\n\"Mitä, herra?\" sanoi puutarhuri.\n\n\"Ruoho on tällä paikalla tasoitettava huomisaamuun mennessä,\nkuuletteko, Hunt?\"\n\n\"Kyllä, herra.\"\n\n\"Ja pitäkää huolta siitä, että tämä paikka pysyy järjestyksessä,\nymmärrättekö, Hunt?\"\n\n\"Kyllä, herra.\"\n\n\"Ja muistuttakaa minua, että laitatan taulun, jossa puhutaan\nilkityöntekijöistä ja itsestään laukeavista pyssyistä ja muista\nsellaisista laitoksista, joilla pidetään rahvasta loitolla. Kuuletteko\nHunt, kuuletteko?\"\n\n\"En unohda sitä, herra kapteeni.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, herra kapteeni\", sanoi toinen mies lähestyen käsi\nhatun lierille kohotettuna.\n\n\"No, Wilkins, mitä asiaa teillä on?\" kysyi kapteeni Boldwig.\n\n\"Suokaa anteeksi, herra kapteeni, mutta luulen, että täällä tänään on\nollut häiriöntekijöitä.\"\n\n\"Haa!\" äänsi kapteeni ja katseli tuikeasti ympärilleen. \"Niin, herra\nkapteeni, ja luulen, että he ovat syöneet täällä.\"\n\n\"Niinpä ne kirotut hävyttömät lurjukset ovat tehneet\", sanoi kapteeni\nBoldwig, kun hänen silmiinsä osuivat kaikkialle ruohoon tippuneet\nmuruset ja muut ruoantähteet. \"Ovat todella ahmineet ruokaansa täällä.\nToivonpa, että ne maankiertäjät olisivat nyt tässä!\" sanoi kapteeni\npuristaen paksua keppiään.\n\n\"Toivoisinpa, että ne maankiertäjät olisivat nyt tässä!\" toisti\nkapteeni kiukkuisena.\n\n\"Suokaa anteeksi, herra kapteeni\", sanoi Wilkins, \"mutta...\"\n\n\"Mutta mitä?\" ärjyi kapteeni, ja kun hänen silmänsä seurasivat\nWilkinsin pelokkaan katseen suuntaa, ne kohtasivat herra Pickwickin ja\nkäsirattaat.\n\n\"Kuka sinä lurjus olet?\" karjui kapteeni antaen herra Pickwickin\nruumiille muutaman läimäyksen paksulla kepillään. \"Mikä on nimesi?\"\n\n\"Kylmä punssi\", mutisi herra Pickwick, kun hän taas vaipui uneen.\n\n\"Häh?\" kysyi ällistynyt kapteeni Boldwig. Ei vastausta.\n\n\"Minkä hän sanoi nimekseen?\" kysyi kapteeni.\n\n\"Punssi, luullakseni, herra kapteeni\", vastasi Wilkins.\n\n\"Se on hävytöntä, kirotun hävytöntä!\" jahkaili kapteeni Boldwig. \"Hän\non vain nukkuvinaan\", jatkoi kapteeni ankaran kiukun vallassa. \"Hän on\nhumalassa, hän on juopunut plebeiji. Kärrää hänet pois, Wilkins, kärrää\npois!\"\n\n\"Minne minun on hänet kärrättävä, herra kapteeni?\" kysyi Wilkins hyvin\npelokkaasti.\n\n\"Kärrää helvettiin!\" vastasi kapteeni Boldwig.\n\n\"Hyvä on, herra kapteeni\", vastasi Wilkins.\n\n\"Seis!\" komensi kapteeni.\n\nWilkins pysähtyi silmänräpäyksessä.\n\n\"Kärrää hänet lammaskarsinaan, niin saadaan nähdä, sanooko hän\nselvittyään vielä itseään Punssiksi. Hän ei saa uhmailla minua, hän ei\nvoi uhmailla minua. Ala työntää!\"\n\nJa niin kärrättiin herra Pickwick äkäisen komennon mukaisesti pois, ja\nsuuri kapteeni Boldwig jatkoi vihasta puhkuen kulkuaan.\n\nPienen seurueen hämmästys oli kuvaamaton, kun he palatessaan\nhuomasivat herra Pickwickin kadonneeksi ja että hän oli ottanut\nkäsirattaat mukaansa. Se oli salaperäisin ja arvaamattomin seikka,\nmistä milloinkaan oli kuultu puhuttavan. Sillä johan sekin oli perin\nkummallista, että rampa mies oli muitta mutkitta noussut jaloilleen\nja kävellyt tiehensä, mutta että hän vielä päälle päätteeksi työnsi\nraskaita käsirattaita edellään kuin huvikseen! — se tuntui suorastaan\nihmeeltä. He etsivät perin pohjin joka nurkan ja kolkan, yhdessä\nja erikseen, huusivat, vihelsivät, nauroivat, kutsuivat, kaikki\ntuloksetta. Herra Pickwickiä ei voinut löytää. Etsittyään turhaan\nmuutaman tunnin he päätyivät siihen epämieluisaan johtopäätökseen, että\nheidän oli mentävä kotiin ilman häntä.\n\nSillä välin herra Pickwick oli ehjin nahoin työnnetty lammaskarsinaan,\nsijoitettu sinne käsirattaissa yhä kuorsaavana ei ainoastaan kylän\nkaikkien poikien, vaan koko väestön kolmen neljänneksen suureksi\ntyydytykseksi ja riemuksi, sillä he olivat kokoontuneet karsinan\nympärille odottamaan herra Pickwickin havahtumista. Jos he olivat\näärimmäisen tyytyväisiä jo siitä, että saivat nähdä arvon herraa\ntyönnettävän rattailla, niin kuinka monta sataa kertaa suurempi olikaan\nheidän riemunsa, kun herra Pickwick muutaman kerran epäselvästi\nhuudettuaan Samia nousi istumaan rattailla ja katseli kuvaamattoman\nällistyneenä silmiensä edessä kurkkivia kasvoja.\n\nYleinen riemuhuuto oli hänen heräämisensä todistuksena ja hänen\nvaistomainen kysymyksensä: \"Mitä tämä merkitsee?\" herätti uuden, jos\nmahdollista vielä äänekkäämmän naurunrähäkän.\n\n\"Tästä tulee lystiä\", huusi väki.\n\n\"Missä minä olen?\" huudahti herra Pickwick.\n\n\"Karsinassa\", vastasi joukko.\n\n\"Kuinka olen joutunut tänne? Mitä olen tehnyt? Mistä minut on tuotu?\"\n\n\"Boldwig, kapteeni Boldwig\", oli ainoa vastaus.\n\n\"Päästäkää minut pois!\" huusi herra Pickwick. \"Missä palvelijani on?\nMissä ystäväni ovat?\"\n\n\"Ei teillä sellaisia ole. Hurraa!\"\n\nSitten rattaisiin lensi juurikas, sitten peruna ja sitten muna ja muita\npieniä esineitä osoitukseksi monipäisen joukon leikkisästä mielialasta.\n\nEi kukaan voi sanoa, kuinka kauan tätä näytelmää olisi kestänyt ja\nkuinka paljon herra Pickwick olisi saanut kärsiä, jolleivät nopeasti\nohivierivät vaunut äkkiä olisi pysähtyneet ja niistä noussut ukko\nWardle ja Sam Weller. Edellinen tunkeutui vähemmässä ajassa kuin sen\nkirjoittamiseen, vieläpä lukemiseenkaan kuluu, herra Pickwickin luo\nja asetti hänet ajopeleihin, juuri kuin jälkimmäinen oli päättänyt\nkolmannen ja viimeisen erän nyrkkeilyottelussa kylän oikeudenpalvelijan\nkanssa.\n\n\"Juoskaa tuomarin luo!\" huusi kymmenen ääntä.\n\n\"Juoskaa te vain\", sanoi herra Weller hypähtäen ajajan istuimelle.\n\"Sanokaa terveisiä, herra Wellerin terveiset, sille tuomarille, ja\nkertokaa sille, että annoin selkään sen poliisille ja että jos hän\nhakee itselleen uutta, niin tulen takaisin aamulla ja nyljen hänetkin.\nAnna ravata, veikko!\"\n\n\"Heti kun pääsen Lontooseen, haastatan oikeuteen tuon kapteeni\nBoldwigin laittomasta vangitsemisesta\", sanoi herra Pickwick, kun\nvaunut vierivät ulos kylästä.\n\n\"Näyttää siltä kuin olisimme tehneet häiriötä\", sanoi Wardle.\n\n\"Vähät minä siitä, otan haasteen\", sanoi herra Pickwick.\n\n\"Ette ota\", sanoi Wardle.\n\n\"Otanpa totta tos...\" Mutta kun Wardlen kasvoilla väikkyi perin\nhumoristinen ilme, herra Pickwick hillitsi itsensä ja sanoi: \"Miksi en\nottaisi?\"\n\n\"Siksi\", sanoi ukko Wardle halkeamaisillaan naurusta, \"että asia\nsaatettaisiin kääntää jotakuta meikäläistä vastaan ja sanoa, että\nolimme juoneet liiaksi kylmää punssia.\"\n\nHerra Pickwick ei voinut sille mitään, että hänenkin kasvoilleen levisi\nkuin levisikin hymy, että hymy muuttui nauruksi ja nauru hohotukseksi\nja hohotus tuli yleiseksi. Niinpä he pitääkseen yllä hyvää tuultaan\npysähtyivät ensimmäiseen ravintolaan, jonne saapuivat tien varrella,\nja tilasivat vettä ja konjakkia kaikille ja oikein väkevän sekoituksen\nherra Samuel Wellerille.\n\n\n\n\n20. luku.\n\nOSOITTAA, KUINKA DODSON JA FOGG HOITIVAT ASIOITA JA HEIDÄN KIRJURINSA\nHUVITUKSIA JA KUINKA LIIKUTTAVA KESKUSTELU TAPAHTUI HERRA WELLERIN\nJA HÄNEN KAUAN KADOKSISSA OLLEEN ISÄNSÄ VÄLILLÄ. EDELLEEN, MILLAISIA\nVALITUITA HENKIÄ KOKOONTUI \"HARAKKAAN JA KANTOON\" JA KUINKA\nSUURENMOINEN LUKU SEURAAVASTA TULEE.\n\n\nLikaisen talon pohjakerroksessa, Cornhillin Freemans Courtin\nkaukaisimmassa päässä, istui neljä herrojen Dodson & Foggin kirjuria.\nNuo Dodson ja Fogg olivat kaksi Hänen Majesteettinsa _attorneytä_.\nKings Benchissä ja Westminsterin siviilioikeudessa ja _sollicitoreita_.\nkorkeimmassa tuomioistuimessa, ja nuo edellämainitut kirjurit saivat\nnauttia yhtä paljon taivaan valosta ja taivaan auringosta jokapäiväisen\ntyöskentelynsä ohella kuin saattaa toivoa ihminen, joka on asetettu\nsuhteellisen syvän kaivon pohjaan, mutta ei voi nähdä tähtiä keskellä\npäivää, mihin taas jälkimmäinen eristetty asema suo tilaisuuden.\n\nHerrojen Dodsonin ja Foggin asianajotoimisto oli pimeä, ummehtunut,\nmullalle tuoksahtava huone, joka oli korkealla väliseinällä jaettu\nkahtia, jotta kirjurit saisivat olla suojassa epäpyhiltä katseilta.\nHuoneessa oli pari vanhaa puutuolia, hyvin äänekkäästi naksuttava\nseinäkello, almanakka, sateenvarjoteline, muutama hattunaulakko ja\neräitä hyllyjä, joille oli asetettu joitakin täplikkäitä, likaisia\npaperikääröjä, eräitä nimilapuin varustettuja honkaisia laatikoita ja\njoukko vanhoja, erimuotoisia ja -kokoisia mustepulloja. Toimistosta vei\npihalle lasiovi, ja tämän oven toiselle puolelle ilmestyi edellisessä\nkappaleessa tarkkaan selostettuja tapahtumia seuraavana perjantaiaamuna\nherra Pickwick, Sam Wellerin seuratessa kintereillä.\n\n\"Tulkaa sisään, ettekö kuule!\" huusi ääni aitauksen takaa vastaukseksi\nherra Pickwickin varovaiseen koputukseen. Siitä rohkaistuina herra\nPickwick ja Sam astuivat sisään.\n\n\"Ovatko herrat Dodson ja Fogg kotona?\" kysyi herra Pickwick\nkohteliaasti lähestyen aitausta hattu kädessä.\n\n\"Dodson ei ole kotona ja Foggilla on kiireellistä työtä\", vastasi\nääni ja samalla tirkisti pää, jolle ääni kuului, kynä korvan takana,\naitauksen yli herra Pickwickiä.\n\nPäähän kuuluva hiekan värinen tukka oli huolellisesti kammattu\njakaukselle toiselle puolelle, silitetty hiusvoiteella ja hajoitettu\npieniksi puolipyöreiksi kiharoiksi litteän naaman ympärille. Kasvoja\ntaas koristi pienet silmät ja reunusti likainen kaulus ja haalistunut\nmusta kaulaliina.\n\n\"Dodson ei ole kotona ja Foggilla on kiireellistä työtä\", toisti mies,\njolle pää kuului.\n\n\"Milloin herra Dodson palaa?\" tiedusteli herra Pickwick.\n\n\"En osaa sanoa.\"\n\n\"Kestääkö kauan, ennenkuin herra Fogg on lopettanut työnsä?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\nSamassa mies alkoi hyvin huolellisesti teroittaa kynäänsä, ja toinen\nkirjuri, joka pulpettinsa kannen suojassa valmisteli paukkujauhetta,\nnauroi hyväksyvästi.\n\n\"Taitaa olla paras jäädä odottamaan\", sanoi herra Pickwick. Mitään\nvastausta ei kuulunut, niin että herra Pickwick istuutui pyytämättä,\nkuunteli kellon äänekästä naksutusta ja kirjurien puoliäänistä\nkeskustelua.\n\n\"Se oli vasta hauskaa\", sanoi yksi herroista, jolla oli yllään ruskea,\nmessinkinappinen takki ja musteentahrimat harmaat housut, päättäessään\npuoliääneen selonteon edellisen illan seikkailuistaan.\n\n\"Peevelin hauskaa, peevelin hauskaa\", sanoi jauhetta sekoittava mies.\n\n\"Tom Cummins johti puhetta\", sanoi ruskeatakkinen mies. \"Kello oli\npuoli viisi, kun tulin Somers Towniin, ja silloin olin niin perin\npehmeä, etten kyennyt löytämään avaimenreikää, vaan minun täytyi\nkolkuttaa akka hereille. Mitähän ukko Fogg mahtaisi sanoa, jos saisi\nsen tietää? Saisinpa meikein kalossinkuvan, vai mitä luulette?\"\n\nTälle humoristiselle mietelmälle kaikki kirjurit nauroivat yhteen\nääneen.\n\n\"Olipa aika hauskaa, kun Fogg oli täällä tänä aamuna\", aloitti\nruskeatakkinen taas. \"Jack oli yläkerrassa papereita järjestämässä\nja te molemmat karttamerkkitoimistossa. Fogg oli par'aikaa täällä\nkirjeitä avaamassa, kun se vekkuli, jota vastaan me nostimme kanteen\nCamberwellissa, muistattehan? tuli sisään. Mikä hänen nimensä nyt\nolikaan?\"\n\n\"Ramsey\", sanoi kirjuri, joka oli puhunut herra Pickwickin kanssa.\n\n\"Juuri niin, Ramsey — hyvin nukkavierun näköinen ukkeli. 'No, hyvä\nherra', sanoi ukko Fogg katsellen häntä hyvin äkäisesti — tiedättehän\nhänen tapansa. — 'No, oletteko tullut selvittämään asiaa?' — 'Olen\nkyllä, herra asianajaja', sanoi Ramsey pistäen kätensä taskuun ja\nottaen rahaa: 'Velka on kaksi puntaa kymmenen shillinkiä ja kulut\nkolme puntaa viisi shillinkiä ja tässä ovat rahat!' Ja hän huokasi\nkuin palje pistäessään pöydälle rahat, jotka oli kääritty ruskeaan\npaperiin. Fogg katseli ensin rahoja ja sitten miestä, ja sitten hän\nyskäisi omituisella tavallaan, niin että tiesin jotakin olevan tulossa.\n'Ette näy tietävän, että on rekisteröity uusi haaste, joka oleellisesti\nlisää kustannuksia.' — 'Ette kai sitä tarkoita, herra asianajaja',\nsanoi Ramsey horjahtaen taaksepäin. 'Määräaikahan meni umpeen vasta\neilen illalla.' — 'Sitä minä kuitenkin tarkoitan', sanoi Fogg.\n'Kirjurini on juuri mennyt rekisteröimään sitä. — Eikö herra Jackson\nmennyt rekisteröimään haastetta Bullmanin ja Ramseyn asiassa, herra\nWicks?' Myönsin tietysti niin tapahtuneen, ja sitten Fogg yskäisi taas\nja silmäili Ramseyta. 'Hyvä Jumala', sanoi Ramsey, 'olen ollut tulla\nhulluksi haaliessani kokoon nämä rahat, ja kaikki turhan takia.' — 'Ei\nsuinkaan', sanoi Fogg kylmästi. 'Teidän on parempi mennä takaisin,\nkoota vielä vähän rahaa ja palata ajoissa.' — 'Minä en saa niitä,\nhyvä Jumala!' sanoi Ramsey lyöden nyrkillä pöytään. 'Älkää peloitelko\nminua uhkauksillanne', sanoi Fogg muka hyvin kiivaana. 'En minä teitä\nuhkaile', sanoi Ramsey. 'Uhkailette kyllä', sanoi Fogg. 'Menkää ulos,\nherra, menkää ulos tästä toimistosta ja palatkaa, kun olette oppinut,\nkuinka tulee käyttäytyä.' No niin, Ramsey koetti puhua, mutta Fogg ei\nsitä sallinut, joten hän pisti rahat taskuunsa ja livahti ulos. Ovi\noli tuskin paukahtanut kiinni, kun ukko Fogg kääntyi ympäri minuun\npäin makea hymy kasvoillaan ja otti haasteen takkinsa taskusta. 'Tässä\nWicks', sanoi Fogg, 'ottakaa ajuri ja ajakaa Templeen niin nopeasti\nkuin voitte ja rekisteröikää tämä! Kulut saamme ihan varmasti, sillä\nhän on säännöllinen mies, jolla on suuri perhe ja palkkaa viisikolmatta\nshillinkiä viikossa, ja jos hän antaa meille laillisen takuun rahoista,\nkuten hänen lopulta on pakko tehdä, niin tiedän, että hänen isäntänsä\npitävät huolen siitä, että velka tulee maksetuksi, niin että voimme\nkerta kaikkiaan ottaa häneltä niin paljon kuin voimme, herra Wicks. On\nkristillinen teko menetellä niin herra Wicks, sillä hänenkaltaiselleen\nsuunperheiselle ja pienituloiselle miehelle on vain etua, kun saa hyvän\nopetuksen, ettei enää mene tekemään velkaa. Eikö niin, herra Wicks?'\nJa hän hymyili niin hyväntahtoisesti poistuessaan, että oli oikein\nilo katsella häntä. Hän on aika etevä liikemies\", sanoi Wicks syvästi\nihailevalla äänellä, \"aika etevä\".\n\nNuo kolme muuta herraa yhtyivät sydämensä pohjasta tähän\nmielipiteeseen, ja tarina herätti heissä rajatonta tyydytystä.\n\n\"Kaunista väkeä!\" kuiskasi herra Weller isännälleen. \"Heillä on\nmerkillinen käsitys hauskuudesta.\"\n\nHerra Pickwick nyökkäsi hyväksyvästi ja yskäisi vetääkseen puoleensa\naitauksen takana istuvien nuorten miesten huomion, jotka näin\nvirkistettyhän mieltään pienellä pakinalla, suvaitsivat kiinnittää\nhieman huomiota vieraaseenkin.\n\n\"Sattuisikohan Fogg jo olemaan vapaa?\" sanoi Jackson.\n\n\"Menen katsomaan\", virkkoi Wicks laskeutuen laiskasti tuoliltaan.\n\"Minkä nimen saan ilmoittaa herra Foggille?\"\n\n\"Pickwick\", vastasi näiden muistelmien kuuluisa päähenkilö.\n\nHerra Jackson meni yläkertaan asiaa toimittamaan ja palasi heti\nilmoittaen, että herra Fogg ottaisi herra Pickwickin vastaan viiden\nminuutin kuluttua. Sitten hän palasi pulpettinsa ääreen.\n\n\"Mikä hänen nimensä olikaan?\" kuiskasi Wicks. \"Pickwick\", vastasi\nJackson, \"vastaaja Bardellin ja Pickwickin jutussa.\"\n\nAitauksen takaa kuului äkillistä jalkojen raapimista, johon sekaantui\npidätetyn naurun purskahduksia.\n\n\"Tähtäävät teihin, herra\", kuiskasi Sam Weller.\n\n\"Tähtäävät minuun? Mitä sinä sillä tarkoitat?\"\n\nHerra Weller vastasi osoittamalla peukalollaan olkansa yli, ja\nkatsahtaessaan ylös herra Pickwick pääsi tietoisuuteen siitä\nmiellyttävästä tosiasiasta, että kaikki neljä kirjuria, joiden kasvot\nilmaisivat mitä suurinta hilpeyttä, tarkastelivat pää puisen aitauksen\nyli kurotettuina yksityiskohtaisesti tuon otaksutun naisten sydänten\nmurtajan olemusta. Kun hän silmäsi sinnepäin katosi päärivi äkkiä, ja\nsamassa alkoi kuulua hurjasti paperin yli kiitävien kynien rapinaa.\n\nÄkillinen kellon helähdys kutsui herra Jacksonin Foggin huoneeseen,\njosta hän palasi sanomaan, että herra Fogg oli valmis ottamaan vastaan\nherra Pickwickin, jos hän suvaitsisi nousta ylempään kerrokseen.\n\nSiispä herra Pickwick kiipesi ylös portaita jättäen Samin alakertaan.\nSeuraavassa kerroksessa oli pihanpuoleisen huoneen ovessa suurilla\nkirjaimilla vaikuttavat sanat \"Herra Fogg\" ja kun herra Pickwick oli\nkolkuttanut oveen ja kuullut kehoituksen astua sisään, ohjasi Jackson\nhänet isäntänsä luo.\n\n\"Onko herra Dodson toimistossa?\" kysyi herra Fogg\n\n\"Hän on juuri saapunut, herra\", vastasi Jackson\n\n\"Pyytäkää häntä tulemaan tänne.\"\n\n\"Kyllä, herra.\" Jackson poistui.\n\n\"Olkaa hyvä ja istuutukaa, hyvä herra\", sanoi Fogg \"Tässä on\nasiapaperi. Kumppanini tulee heti, niin että voimme ruveta\nkeskustelemaan asiasta.\"\n\nHerra Pickwick istuutui ja otti paperin, mutta ei lukenut sitä,\nvaan kurkisti sen reunan yli ja tarkasteli lakimiestä. Tämä oli\nvanhanpuoleinen pisamakasvoinen, kasvissyöjän näköinen herrasmies;\nhänellä oli yllä musta takki, tummaraitaiset housut ja pienet mustat\nsäärystimet; — senlaatuinen olento, joka näytti olevan oleellinen osa\npulpetista, jonka ääressä hän kirjoitti, ja jolla näytti olevan yhtä\npaljon ajatuksia ja tunteita kuin sillä.\n\nMuutaman minuutin hiljaisuuden jälkeen ilmestyi huoneeseen herra\nDodson, kömpelö, lihavahko, ankaran näköinen hyvin kovaääninen mies, ja\nkeskustelu alkoi.\n\n\"Tämä on herra Pickwick\", sanoi Fogg.\n\n\"Jahah! Te olette vastaajana Bardell-Pickwickin jutussa?\" kysyi Dodson.\n\n\"Olen kyllä\", vastasi herra Pickwick\n\n\"No niin\", sanoi Dodson. \"Ja mitä teillä on esitettävää?\"\n\n\"Niin\", sanoi Fogg työntäen kätensä housuntaskuihin ja heittäytyen\ntakakenoon nojatuolissaan, \"mitä teillä on esitettävää, herra Pickwick?\"\n\n\"Ole hiljaa, Fogg!\" sanoi Dodson. \"Anna minun kuunnella, mitä herra\nPickwickillä on sanottavaa.\"\n\n\"Tulin tänne, hyvät herrat\", aloitti herra Pickwick silmäillen\nrauhallisesti kumppanuksia, \"ilmaisemaan sen hämmästyksen tunteen, jota\ntunsin saadessani kirjeenne muutamia päiviä sitten, ja kysymään, mitä\nsyytä teillä saattaa olla toimenpiteisiin minua vastaan.\"\n\n\"Syitä toim...\", niin paljon sai Fogg sanotuksi, kun Dodson pysähdytti\nhänet.\n\n\"Herra Fogg\", sanoi Dodson, _\"minä_ aion nyt puhua.\"\n\n\"Pyydän anteeksi\", sanoi Fogg.\n\n\"Mitä toimenpiteittemme syihin tulee, hyvä herra\", jatkoi Dodson\näänessään siveellistä ylemmyyttä, \"niin — tutkikaa omaatuntoanne ja\nomia tunteitanne! Meidän toimintaamme, hyvä herra, johtavat ainoastaan\nasiakkaamme antamat tiedot. Nämä tiedot, hyvä herra, saattavat olla\noikeita tai vääriä, ne voivat olla luotettavia tai epäluotettavia.\nMutta jos ne ovat oikeita ja jos ne ovat luotettavia, en epäröi\nsanoessani, hyvä herra, että meidän toimenpiteittemme vaikuttimet, hyvä\nherra, ovat lujat ja järkkymättömät. Te olette kenties onnettomuuden\nuhri, hyvä herra, tai voitte olla vehkeilijä, mutta jos minua\nlautakunnan jäsenenä vaadittaisiin valallani, hyvä herra, lausumaan\nmielipiteeni käytöksestänne, hyvä herra, niin en epäröisi vakuuttaa,\nettä minulla on siitä vain yksi mielipide.\"\n\nTässä Dodson kohotti rintaansa näytellen loukatun hyveen osaa ja\nkatseli Foggia, joka painoi kätensä syvemmälle taskuihinsa ja lausui\ntietävästi päätään nyökäyttäen täysin hyväksyvällä äänellä:\n\n\"Ihan varmasti.\"\n\n\"Hyvä!\" sanoi herra Pickwick hänen kasvojensa ilmaistessa huomattavaa\nkiusaantumista, \"sallikaa minun vakuuttaa, että olen mitä onnettomin\nmies, sikäli kuin tästä asiasta on puhe.\"\n\n\"Toivon, että asianlaita on niin, hyvä herra\", vastasi Dodson. \"Uskon,\nettä se saattaakin olla niin. Jos todella olette syytön siihen, mistä\nteitä syytetään, olette onnettomampi kuin mitä ainoakaan ihminen\nmielestäni saattaa olla. Mitä te sanotte, herra Fogg?\"\n\n\"Sanon ihan sitä samaa kuin tekin\", vastasi Fogg hymyillen\nepäuskoisesti.\n\n\"Se haaste, jolla asia alkaa, hyvä herra\", jatkoi Dodson, \"on\nsäännönmukaisesti annettu. Missä päiväkirja on, herra Fogg?\"\n\n\"Tässä se on\", sanoi Fogg ojentaen hänelle pergamenttikantisen,\nnelikulmaisen kirjan.\n\n\"Tässä on otsake\", selitteli Dodson. \"'Middlesex. Leskirouva Martha\nBardellin haaste herra Samuel Pickwickiä vastaan. Vahingonkorvausta\n1,500 puntaa. Dodson ja Fogg kantajan puolesta, elokuun 28. p. 1830.'\nKaikki on järjestyksessä, hyvä herra, täydellisesti.\"\n\nDodson yskäsi ja katsahti Foggiin, joka myös sanoi: \"Täydellisesti.\"\n\nSitten molemmat käänsivät silmänsä herra Pickwickiin.\n\n\"Minun on siis käsitettävä asia niin\", sanoi herra Pickwick, \"että\ntarkoituksenne tosiaan on jatkaa tätä juttua?\"\n\n\"Käsitettävä niin, hyvä herra? Kyllä, ihan niin\", vastasi Dodson huulet\nniin lähellä hymyä kuin hänen arvokkuutensa suinkin salli.\n\n\"Ja että korvausta todella vaaditaan puolitoistatuhatta puntaa?\"\n\n\"Johon käsitykseen voitte lisätä vakuutukseni, että jos olisimme\nvoineet vaikuttaa asiakkaaseemme, korvaus olisi määrätty kolme kertaa\nsuuremmaksi\", vastasi Dodson.\n\n\"Muistelenpa sitä paitsi rouva Bardellin erikoisesti sanoneen\",\nhuomautti Fogg silmäten Dodsoniin, \"että hän ei sovi asiaa pennyäkään\nvähemmästä\".\n\n\"Eittämättömästi\", vastasi Dodson ankarasti. Sillä juttu oli juuri\nalullaan, eikä sopinut antaa herra Pickwickin yrittää päästä siitä\nsovinnossa, vaikka hän olisi niin halunnutkin.\n\n\"Koska ette tee mitään sovintoehdotusta, hyvä herra\", sanoi Dodson\npitäen oikeassa kädessään pergamenttipalaa ja ystävällisesti työntäen\nvasemmalla siitä paperille kirjoitettua jäljennöstä herra Pickwickille,\n\"lienee parasta antaa teille jäljennös haasteesta, hyvä herra. Tässä on\nalkuperäinen, hyvä herra.\"\n\n\"Hyvä on, hyvät herrat, hyvä on\", sanoi herra Pickwick, kun hän itse\nja hänen vihansa nousivat samalla kertaa. \"Saatte kuulla asiasta\nasianajajaltani.\"\n\n\"Olemme hyvin onnelliset, jos niin käy\", sanoi Fogg käsiään hykertäen.\n\n\"Hyvin onnelliset\", sanoi Dodsonkin avatessaan oven.\n\n\"Mutta ennen kuin lähden, hyvät herrat\", sanoi kiihtynyt herra\nPickwick, kääntyen ympäri ensimmäisellä portaalla, \"sallinette minun\nsanoa, että kaikista hävyttömistä ja lurjusmaisista menettelyistä...\"\n\n\"Seis, herra, seis\", keskeytti Dodson mitä kohteliaimmin. \"Herra\nJackson! Herra Wicks!\"\n\n\"Täällä\", äänsivät molemmat kirjurit ilmestyen portaitten pohjalle.\n\n\"Tahdoin vain kuulla, mitä tämä herra sanoo\", selitti Dodson. \"Olkaa\nhyvä, jatkakaa, hyvä herra! 'Hävytön ja lurjusmainen menettely',\nsanoitte kai?\"\n\n\"Niin sanoin\", vastasi herra Pickwick ihan kuohuksissaan. \"Sanoin, että\nkaikista hävyttömistä ja lurjusmaisista menettelyistä, mitä milloinkaan\non yritetty, tämä on kaikkein pahin. Toistan sen, hyvät herrat.\"\n\n\"Kuulettehan, herra Wicks?\" sanoi Fogg.\n\n\"Älkää unohtako tuota sanamuotoa, herra Jackson!\" kehoitti Dodson.\n\n\"Ehkäpä haluatte sanoa meitä petkuttajiksi?\" ehdotti Dodson. \"Olkaa\nhyvä, sanokaa vain, jos tunnette halua siihen, olkaa hyvä ja sanokaa!\"\n\n\"Sanon kyllä\", vastasi herra Pickwick. \"Te olette petkuttajia.\"\n\n\"Oikein hyvä\", sanoi Dodson. \"Kuulitte kai sen sinne alas, herra Wicks?\"\n\n\"Kuulin kyllä, herra Dodson.\"\n\n\"Tulkaa porrasta tai paria korkeammalle, jollette kuule\", lisäsi herra\nFogg. \"Jatkakaa, hyvä herra, jatkakaa! Teidän olisi paras sanoa meitä\nvarkaiksi, tai ehkäpä teitä huvittaisi käydä jonkun kimppuun? Olkaa\nhyvä vain. Emme tee vähintäkään vastarintaa, hyvä herra. Olkaa hyvä!\"\n\nKun Fogg asettui hyvin houkuttelevasti herra Pickwickin nyrkkiin\npuristuneen kouran ulottuviin, on tuskin epäiltävää, eikö tämä herra\nolisi seurannutkin hänen vakavaa kehoitustaan, jollei Sam olisi tullut\nväliin. Hän oli kuullut sananvaihdon, lähti konttorista, kiipesi\nportaita ja tarttui isäntänsä käsivarteen.\n\n\"Tulkaa pois nyt\", sanoi herra Weller. \"Höyhenpallo on hyvin hauskaa\npeliä, kunhan te itse vain ette ole pallo eikä kaksi lakimiestä\nkarttuina, jolloin leikki käy liian kuumaksi ollakseen hauskaa.\nTulkaa pois, herra! Jos teitä huvittaa keventää mieltänne pieksämällä\njotakuta, niin tulkaa ulos pihalle ja pieskää minua, mutta se on liian\nkallista hommaa täällä suoritettavaksi!\"\n\nJa muitta mutkitta herra Weller kuljetti isäntänsä portaita alas ja\nulos pihalta ja saatuaan hänet ehein nahoin Cornhillin kadulle, asettui\nhänen taakseen valmistuen seuraamaan häntä, minne hyvänsä tämä halusi\nhänet viedä.\n\nHerra Pickwick käveli eteenpäin syvissä ajatuksissa, meni kadun yli\nMansion Housea kohti ja suuntasi askelensa Cheapsiden puolelle. Sam\nalkoi jo ihmetellä, minne he olivat menossa, kun hänen isäntänsä\nkääntyi sanomaan:\n\n\"Sam, menen suoraan herra Perkerin luo.\"\n\n\"Se on ihan prikulleen se paikka, jonne teidän olisi pitänyt mennä\neilen illalla\", vastasi herra Weller.\n\n\"Taidat olla oikeassa\", myönsi herra Pickwick.\n\n\"Varmasti olen\", vahvisti herra Weller.\n\n\"Hyvä on, hyvä on, Sam! Mennään sinne heti, mutta ensiksi, koska tunnen\nolevani hiukan kuohuksissa, ottaisin mielelläni lasin vettä ja väkevää\nkuumana. Mistähän sitä saisi?\"\n\nHerra Wellerin Lontoon tuntemus oli laaja ja yksityiskohtainen. Hän\nvastasi vähääkään miettimättä:\n\n\"Toinen talo oikealla, viimeistä edellinen talo samalla puolella tietä.\nValitkaa se osasto, joka on lähinnä takkaa, sillä siellä ei ole jalkaa\nkeskellä pöydän alla, kuten muissa, mikä on hyvin epämukavaa.\"\n\nHerra Pickwick seurasi tinkimättä palvelijansa ohjetta ja pyytäen\nSamia seuraamaan mukana astui hänen ilmoittamaansa kapakkaan, missä\nkuuma toti nopeasti asetettiin hänen eteensä, kun taas herra Weller,\nkunnioittavan välimatkan päässä istuen, vaikka kyllä saman pöydän\nääressä kuin isäntäkin, sai virkistyksekseen tuopin portteria.\n\nHuone oli hyvin yksinkertainen ja nähtävästi matka vaunujen ajureiden\nerikoisessa suojeluksessa, sillä muutamia herrasmiehiä, jotka kaikki\nolivat sen näköisiä kuin olisivat kuuluneet tuohon oppineeseen säätyyn,\nistui juoden ja tupakoiden eri aitauksissa. Heidän joukossaan herätti\nerikoisesti herra Pickwickin huomiota paksu, punanaamainen, vanhahko\nmies, joka istui vastapäisessä aitauksessa. Hän poltteli hyvin\nkiivaasti, mutta imaistuaan aina puolikymmentä haikua hän otti piipun\nsuustaan ja silmäili ensiksi herra Welleriä ja sitten herra Pickwickiä.\nSitten hän upotti neljänneksen kannuun niin suuren osan kasvoistaan\nkuin astian koko salli ja silmäili taas Samia ja Pickwickiä. Sitten hän\njälleen imi sauhua puolikymmentä kertaa syvissä mietteissä ja katseli\ntaas heitä. Lopuksi hän nosti jalkansa tuolin istuimelle, nojasi\nruumiinsa seinään ja alkoi keskeyttämättä vedellä sauhuja ja silmäillä\näsken tulleita savupilven läpi ikään kuin olisi päättänyt katsella\nheitä niin paljon kuin mahdollista.\n\nEnsin paksun miehen liikkeet jäivät herra Welleriltä huomaamatta,\nmutta kun hän näki herra Pickwickin silmien silloin tällöin kääntyvän\nmieheen, hänkin alkoi vähitellen katsella samaan suuntaan, varjostaen\nsilmiään kädellään, ikään kuin hän olisi hiukan tuntenut edessään\nolevaa esinettä ja halunnut päästä täysin varmaksi sen ominaisuuksista.\nHänen epäilynsä katosivat kuitenkin nopeasti, sillä kun paksu mies oli\npuhaltanut sankan savupilven piipustaan, kuului isojen huivien alta,\njotka verhosivat miehen kaulaa ja leukaa, käheä ääni, kuin omituinen\nvatsastapuhumisen yritys, ja hän lausui verkkaan:\n\n\"Hei, Sammy!\"\n\n\"Kuka tuo on, Sam?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"Enpä olisi uskonut, herra\", vastasi herra Weller silmät hämmästyksestä\npyöreinä, \"mutta kyllä siinä on ukko itse\".\n\n\"Ukko?\" ihmetteli herra Pickwick. \"Mikä ukko?\"\n\n\"Isä, herra\", vastasi herra Weller. \"Kuinkas hurisee, isäukko?\"\n\nJa ilmaisten noin kauniilla tavalla pojankunnioitustaan herra Weller\nteki tilaa penkillä vieressään paksulle miehelle, joka piippu suussa ja\nkannu kädessä lähestyi tervehtimään.\n\n\"Hei, Sammy\", sanoi isä, \"enpä ole nähnyt sinua ainakaan kahteen\nvuoteen\".\n\n\"Et ole tainnut nähdä, senkin saituri\", vastasi poika. \"Kuinkas\näitipuoli voi?\"\n\n\"Kerronpa sinulle jotakin\", sanoi herra Weller vanhempi hyvin\njuhlallisena. \"Ei ollut milloinkaan mukavampaa naista leskeksi kuin\ntämä minun toinen yritykseni. Suloinen ihminen! Muuta en voi nyt sanoa\nhänestä kuin että koska hän oli niin tavattoman miellyttävä leski, niin\non vahinko, että hän milloinkaan vaihtoi siviilisäätyä. Hän ei oikein\npassaa vaimoksi!\"\n\n\"Jassoo, vai ei passaa?\" ihmetteli herra Weller nuorempi.\n\nHerra Weller vanhempi pudisti päätään vastatessaan huoaten:\n\n\"Tulipa tehdyksi se yhden kerran liikaa, Sammy, yhden kerran liikaa!\nOta esimerkkiä isästäsi, poika, ja varo visusti leskiä koko ikäsi,\netenkin sellaisia, jotka ovat pitäneet ravintolaa.\"\n\nLausuttuaan tämän isällisen neuvon suurella paatoksella herra Weller\nvanhempi täytti piippunsa tinarasiasta, joka hänellä oli taskussaan, ja\nsytyttäen uuden piipullisen entisen tuhkalla hän alkoi taas sauhuttaa\nkaikin voimin.\n\n\"Suokaa anteeksi, herra\", sanoi hän palaten asiaan ja alkaen jälleen\npuhua katkaisten melkoisen pitkän hiljaisuuden. \"Toivonpa, etten ole\nsanonut mitään henkilökohtaisesti loukkaavaa. Toivon, ettette tekään\nole saanut leskeä.\"\n\n\"En ole\", vastasi herra Pickwick nauraen, ja sillä aikaa kuin herra\nPickwick nauroi, kertoi Sam Weller kuiskaten isälleen, missä suhteissa\nhän oli herra Pickwickiin.\n\n\"Suokaa anteeksi, herra\", sanoi herra Weller vanhempi ottaen hatun\npäästään, \"toivottavasti ette ole huomannut Sammyssa mitään vikaa?\"\n\n\"En minkäänlaista\", vakuutti herra Pickwick.\n\n\"Sepä hauska kuulla\", vastasi vanha mies. \"Hänen kasvatuksensa tuotti\nminulle aikalailla vaivaa. Hän sai juosta ympäriinsä kaduilla, kun hän\noli hyvin nuori, ja pitää huolta itsestään. Se on ainoa keino, millä\npojan saa pitämään silmänsä auki.\"\n\n\"Hiukan vaarallinen menettelytapa minun mielestäni\", huomautti herra\nPickwick hymyillen.\n\n\"Eikä ihan varmakaan\", lisäsi herra Weller nuorempi. \"Annoin äsken\npuijata itseäni oikein perinpohjaisesti.\"\n\n\"Et kai sentään?\" epäili isä.\n\n\"Niin kuitenkin kävi\", tunnusti poika ja kertoi mahdollisimman harvoin\nsanoin, kuinka hän oli tarttunut kuin oikea tyhmyri Job Trotterin\nvirittämään ansaan.\n\nHerra Weller vanhempi kuunteli juttua hyvin tarkkaavasti ja sanoi sen\npäätyttyä:\n\n\"Eikös toinen noista kavereista ollut hoikka ja pitkä, pitkätukkainen\nja hyvin suustaan pääsevä?\"\n\nHerra Pickwick ei oikein käsittänyt kysymyksen loppukäännettä, mutta\nkun hän oli ymmärtänyt alun, sanoi hän \"Kyllä\" umpimähkään.\n\n\"Ja toinen mustatukkainen, hyvin leveänaamainen, vihreäpukuinen\nvekkuli?\"\n\n\"Niin, niin juuri, ne ne olivat\", vakuuttivat herra Pickwick ja Sam\nhyvin toimessaan.\n\n\"Silloin tiedän, missä he ovat\", sanoi herra Weller vanhempi. \"Ne ovat\nkumpainenkin ihan ehein nahoin Ipswichissä.\"\n\n\"Eihän!\" ihmetteli herra Pickwick.\n\n\"Vissisti!\" vakuutti herra Weller, \"ja kerronpa teille, mistä sen\ntiedän. Ajan Ipswichin vaunuja silloin tällöin erään kaverin puolesta.\nAjoin sinne sitä yötä seuraavana päivänä, jolloin te saitte leinin,\nja 'Mustassa Pojassa' Chelmsfordissa — juuri siinä paikassa, minne he\nolivat tulleet — otin heidät vaunuihin ja kyyditsin heidät suoraan\nIpswichiin, missä se miespalvelija, se vihreäpukuinen, kertoi minulle,\nettä he aikoivat jäädä sinne pitkäksi aikaa.\"\n\n\"Minä seuraan häntä\", sanoi herra Pickwick. \"Sopiihan meidän nähdä\nIpswich ihan yhtä hyvin kuin jokin muukin paikka. Minä seuraan häntä.\"\n\n\"Oletteko, isäukko, ihan varma siitä, että ne ne olivat, juuri ne\nmiehet?\" kysyi herra Weller nuorempi.\n\n\"Ihan varma!\" vakuutti isä, \"sillä ne olivat hyvin kumman näköisiä.\nSitä paitsi minusta tuntui merkilliseltä, että herra oli niin\ntuttavallinen palvelijaansa kohtaan, ja kun he istuivat vastapäätä,\nihan ajopenkin takana, kuulin niiden nauravan ja kehuvan, kuinka olivat\npetkuttaneet sitä vanhaa 'ruutitynnyriä'.\"\n\n\"Vanhaa mitä?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"Vanhaa ruutitynnyriä, herra; epäilemättä he tarkoittivat teitä.\"\n\nNimityksessä \"vanha ruutitynnyri\" ei oikeastaan ole mitään\nhalventavaa eikä häpäisevää, mutta kuitenkaan se ei ole suinkaan\nliioin kunnioittava tai mairitteleva liikanimi. Muisto kaikesta siitä\nvääryydestä, mitä hän Jinglen vuoksi oli saanut kärsiä, kasaantui herra\nPickwickin mieleen samalla hetkellä kuin herra Weller alkoi puhua.\nTarvittiin vain pisara, että astia vuotaisi yli laitojen, ja se pisara\noli \"vanha ruutitynnyri\".\n\n\"Minä seuraan häntä!\" sanoi herra Pickwick iskien päättävästi nyrkkinsä\npöytään.\n\n\"Ajan Ipswichiin ylihuomenna, herra\", sanoi herra Weller vanhempi,\n\"ja jos aiotte todella mennä sinne, teidän on paras lähteä minun\nmatkassani\".\n\n\"Niinpä kyllä\", myönsi herra Pickwick. \"Totta tosiaan! Voin kirjoittaa\nBuryyn ja käskeä toisia tulemaan luokseni Ipswichiin. Me lähdemme\nteidän matkassanne. Mutta älkää pitäkö kiirettä, herra Weller; ettekö\njoisi jotakin?\"\n\n\"Suur' kiitosta, herra\", vastasi Weller vanhempi yht'äkkiä vaieten.\n\"Ehkäpä pieni lasi viinaa teidän terveydeksenne ja Sammyn menestykseksi\nei tekisi pahaa.\"\n\n\"Varmastikaan ei\", sanoi herra Pickwick. \"Lasi viinaa tänne!\"\n\nLasi tuotiin, ja kun ukko \"Weller oli tempaissut tukkaansa herra\nPickwickille ja nyökännyt Samille, hän heitti ryypyn menemään alas\navarasta kurkustaan ikään kuin ainetta olisi ollut vain sormustimen\nverran.\n\n\"Hyvin tehty, isä!\" kehui Sam. \"Mutta pidä varasi, ukko, tai saat taas\nkimppuusi vanhan vihollisesi luuvalon.\"\n\n\"Olen keksinyt oivallisen keinon sitä vastaan\", vastasi ukko Weller\nlaskien lasinsa pöydälle.\n\n\"Mainion keinon luuvaloa vastaan?\" sanoi herra Pickwick ottaen\nkiireesti esiin muistikirjansa. \"Millainen se on?\"\n\n\"Luuvalo\", vastasi ukko Weller, \"on sellainen tauti, joka syntyy\nliiallisesta joutilaisuudesta ja mukavuudesta. Jos luuvalo milloin\nrupeaa kiusaamaan teitä, herra, niin naikaa leski, jolla on hyvä ja\nkaikuva ääni ja jonkinmoinen kyky käyttää sitä, niin ette saa enää\nmilloinkaan luuvaloa. Se on perin vaikuttava lääke se. Nautin sitä\nsäännöllisesti ja voin taata, että se ajaa pois kaikki liiallisen\nhemmottelun aiheuttamat taudit.\"\n\nIlmaistuaan tämän arvokkaan salaisuuden herra Weller puristi lasiaan\nvielä kerran, iski merkitsevästi silmää, huokasi syvään ja lähti\nverkalleen pois.\n\n\"No, mitä tuumaat isäsi puheesta, Sam?\" kysyi herra Pickwick hymyillen.\n\n\"Mitäkö tuumaan, herra? Sitä vain, että hän on naimahalunsa uhri, kuten\nSiniparran kappalainen sanoi vuodattaen säälin kyyneleen, kun hautasi\nisäntänsä.\"\n\nTähän erittäin sopivaan päätelmään ei käynyt mitään vastaaminen,\nminkä vuoksi herra Pickwick maksettuaan laskun jatkoi kulkuaan Grays\nInn'iä[13] kohti. Mutta heidän saapuessaan sen puistikkoon oli kello\njo lyönyt kahdeksan ja loppumaton virta rapaisiin puolisaappaisiin,\nlikaiseen valkoiseen hattuun ja nukkavieruihin vaatteisiin\nsonnustautuneita herroja, jotka pyrkivät eri portteja kohti, ilmaisi\nhänelle, että suurin osa toimistoista oli sulkenut ovensa siksi\npäiväksi.\n\nKiivettyään kahdet jyrkät ja likaiset portaat hän huomasi, että hänen\naavistuksensa oli toteutunut. Herra Perkerin ulko-ovi oli suljettu, ja\nse kuolonhiljaisuus, joka seurasi Samin yhä uudistettuja kolkutuksia,\nilmaisi, että kirjurit olivat lopettaneet työnsä siltä päivältä.\n\n\"Tämä on hauskaa, Sam!\" sanoi herra Pickwick. \"En tahdo menettää\ntuntiakaan tapaamatta häntä. En voi saada hiventäkään unta silmiini\ntänä yönä, jollen saa tyydyttää mieltäni sillä tiedolla, että olen\njättänyt asiani ammattimiehen haltuun.\"\n\n\"Tuolla tulee vanha nainen portaita ylös, herra\", virkkoi Sam. \"Ehkäpä\nhän tietää, mistä löydämme jonkun. — Hoi, vanha rouva, missä Perkerin\nväki on?\"\n\n\"Perkerin väkikö?\" sanoi laiha, surkean näköinen vanha nainen pysähtyen\nvetämään henkeä portaita noustuaan. \"Perkerin väki on mennyt, ja minä\nmenen toimistoa siivoamaan.\"\n\n\"Oletteko herra Perkerin palvelijatar?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"Olen hänen pesijättärensä.\"\n\n\"Merkillistä\", sanoi herra Pickwick puoliääneen Samille, \"että näissä\n_inneissä_ sanotaan akkoja pesijättäriksi. Mistähän se johtuu?\"\n\n\"Kaiketi siitä, että niillä on voittamaton vastenmielisyys kaikkea\npesemistä kohtaan\", sanoi Sam.\n\n\"Se ei tosiaankaan olisi ihmeellistä\", tuumi herra Pickwick\nkatsellessaan vanhaa naista, jonka ulkonäkö, samoin kuin\ntoimisto, jonka hän sillä aikaa oli avannut, ilmaisi juurtunutta\nvastenmielisyyttä saippuan ja veden käyttöä kohtaan. \"Voisitteko sanoa,\nmistä löytäisin herra Perkerin, hyvä rouva?\"\n\n\"Enpä tiedä\", vastasi vanha nainen jurosti. \"Hän on nyt poissa\nkaupungista.\"\n\n\"Sepä ikävää\", sanoi herra Pickwick. \"Missä hänen kirjurinsa on?\nTiedättekö sen?\"\n\n\"Tiedän kyllä, missä hän on, mutta hän ei kiitä minua, jos sen\nilmaisen\", vastasi pesijätär.\n\n\"Minulla on hänelle hyvin tärkeää asiaa\", sanoi herra Pickwick.\n\n\"Ettekö voi toimittaa sitä aamulla?\" kysyi nainen.\n\n\"En oikein.\"\n\n\"No, jos se on oikein tärkeää\", sanoi vanha nainen, \"ja jos\nsanon, missä hän on, niin luulenpa, ettei sen kertominen tuota\nmitään vahinkoa. Jos menette 'Harakkaan ja Kantoon' ja kysytte\ntarjoiluhuoneessa herra Lowtenia, niin neuvovat teidät hänen luokseen,\nja hän on herra Perkerin kirjuri.\"\n\nTämä tiedossaan ja saatuaan vielä kuulla, että mainittu ravintola oli\npihan perällä, jolla oli se kaksinkertainen etu, että se oli Clare\nMarketin läheisyydessä ja melkein kiinni New Innin takaosassa, herra\nPickwick ja Sam laskeutuivat hataroita portaita kaikki jäsenet tallella\nja jatkoivat kulkuaan etsiäkseen \"Harakkaa ja Kantoa\".\n\nTämä näin suositussa asemassa oleva ravintola, joka oli pyhitetty\nherra Lowtenin ja hänen tovereittensa iltahuveille, oli paikka,\njota tavalliset ihmiset sanoisivat kapakaksi. Se tosiseikka, että\noluttuvan ikkunan alla oleva koppi, joka kooltaan ja muodoltaan ei\npaljoakaan eronnut kantotuolista, oli vuokrattu rajasuutarille, osoitti\nselvästi, että kapakoitsijalla oli taipumusta rahan ansaitsemiseen.\nSe seikka taas, että hän oli ihmisystävällinen olento, kävi selvästi\nilmi siitä, että hän salli piirakkakauppiaan myydä herkkujaan ilman\nkeskeytyksen pelkoa ihan kynnyksen ääressä. Alemmissa ikkunoissa, jotka\noli koristeltu saframinkeltaisilla verhoilla, riippui pari, kolme\npainettua korttia, joissa oli vihjauksia Devonshiren omenaviiniin ja\nDanzigin olueeseen, kun taas leveä, musta lauta ilmoitti valkoisilla\nkirjaimillaan valistuneelle yleisölle, että laitoksen kellarissa\noli 500,000 tynnyriä vahvaa olutta. Kun vielä lisäämme, että tuulen\ntuivertama nimikilpi esitti puoleksi näkymättömiin kulunutta harakan\ntapaista otusta, joka herkeämättä tirkisteli ruskealla maalattua\nmutkikasta viivaa eli kantoa, jona naapuriston ihmisiä oli lapsuudesta\nalkaen opetettu sitä pitämään, olemme sanoneet kaiken, mitä rakennuksen\nulkoasusta on kerrottavaa.\n\nKun herra Pickwick tuli tarjoiluhuoneeseen, ilmestyi sinne verhon takaa\nvanhahko nainen ja asettui hänen eteensä.\n\n\"Onko herra Lowten täällä, hyvä rouva?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"Kyllä hän on\", vastasi kapakoitsijatar. \"Hoi, Charley, vie tämä herra\nLowtenin luo.\"\n\n\"Herra ei voi mennä sisään juuri nyt\", vastasi töhryinen, punatukkainen\noluenkantaja, \"sillä herra Lowten laulaa lystiä laulua ja ajaisi hänet\nulos. Hän lopettaa kyllä kohta.\"\n\nPunatukkainen oluenkantaja oli tuskin lakannut puhumasta, kun mitä\nyksimielisin kolkutus pöytään ja lasien helistys ilmaisi, että laulu\noli päättynyt, jolloin herra Pickwick suvaitsi kehoitettuaan Samia\nhakemaan lohdutusta oluttuvasta, antaa opastaa itsensä herra Lowtenin\nluo.\n\nKun herra Lowtenille ilmoitettiin: \"Eräs herra haluaa puhutella teitä\",\nkatseli pulleakasvoinen nuori mies, joka täytti pöydän päässä olevan\nnojatuolin, hiukan hämmästyneenä siihen suuntaan, mistä ääni kuului,\neikä hämmästys näyttänyt lainkaan vähentyvän, kun hänen silmänsä\npysähtyivät henkilöön, jota hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt.\n\n\"Pyydän anteeksi, herra Lowten\", sanoi herra Pickwick, \"ja olen kovin\npahoillani, että häiritsen toisiakin herroja, mutta tulen erikoisen\ntärkeässä asiassa, ja jos sallitte, että puhuttelen teitä viisi\nminuuttia huoneen tässä päässä, olen teille hyvin kiitollinen.\"\n\nPulleakasvoinen nuori mies nousi ja vedettyään tuolinsa hyvin lähelle\nherra Pickwickiä huoneen pimeään nurkkaan kuunteli hyvin tarkkaavasti\nhänen kertomustaan vaivoistaan.\n\n\"Vai niin\", sanoi hän herra Pickwickin lopetettua, \"Dodson ja Fogg —\nteräviä käytännön miehiä — mainioita liikemiehiä nuo Dodson ja Fogg.\"\n\nHerra Pickwick myönsi Dodsonin ja Foggin terävän käytännöllisyyden, ja\nLowten jatkoi:\n\n\"Perker ei ole kaupungissa eikä tulekaan ennen ensi viikon loppua,\nmutta jos haluatte, että asiaanne puolustetaan, niin antakaa jäljennös\nminulle, ja minä teen kaiken, mikä on tarpeellista, kunnes hän palaa.\"\n\n\"Juuri sen takia olen tänne tullutkin\", sanoi herra Pickwick ojentaen\npaperin. \"Jos jotakin erikoista tapahtuu, voitte kirjoittaa minulle\nosoitteena _Ipswich, postitoimisto.\"_\n\n\"Hyvä on\", vastasi herra Perkerin kirjuri, ja nähdessään herra\nPickwickin silmien uteliaasti kääntyvän pöytää kohti hän lisäsi:\n\"Haluatteko olla seurassamme puolisen tuntia? Meitä on täällä mainio\nseurue tänä iltana. Täällä on Samkin ja Greenin konttoripäällikkö,\nSmitherin ja Pricen kassanhoitaja ja Pimkin ja Thomasin asiamies — osaa\nlaulaa mainion laulun — ja Jack Bamber ja vielä monta muuta. Tulette\nkai maalta? Haluatteko olla meidän seurassamme?\"\n\nHerra Pickwick ei saattanut vastustaa niin houkuttelevaa tilaisuutta\nihmisluonteen tutkimiseen. Hän suvaitsi, että hänet kuljetettiin\npöytään, jossa hänelle annettiin, sitten kun hänet oli esitelty\nseurueelle kaikkia muotoja noudattaen, istuin puheenjohtajan vieressä,\nja hän tilasi lasin mielijuomaansa.\n\nNyt seurasi syvä hiljaisuus ihan vastoin herra Pickwickin odotuksia.\n\n\"Ette kai pitäne tällaista epämiellyttävänä?\" kysyi hänen\noikeanpuoleinen naapurinsa, herra, jolla oli viirukas paita ja\nmosaiikkiset rintanapit ja sikari suussa.\n\n\"En vähääkään\", vastasi herra Pickwick. \"Pidän siitä hyvin paljon,\nvaikka en itse olekaan tupakkamies.\"\n\n\"Minun olisi hyvin vaikea sanoa, etten ole tupakkamies\", pisti väliin\ntoinen herra pöydän toiselta puolen. \"Savu vastaa minusta ruokaa ja\nasuntoa.\"\n\nHerra Pickwick silmäili puhujaa ja ajatteli, että olisi ollut vielä\nparempi, jos se olisi vastannut pesuakin.\n\nTässä syntyi taas hiljaisuus. Herra Pickwick oli vieras, ja hänen\ntulonsa vaikutti nähtävästi lamauttavasti seuraan.\n\n\"Herra Grundy aikoo huvittaa seuruetta laululla\", ilmoitti\npuheenjohtaja.\n\n\"Eipäs aio\", väitti herra Grundy.\n\n\"Miksi et?\" kysyi puheenjohtaja.\n\n\"Siksi, etten osaa\", selitti herra Grundy.\n\n\"Sanoisit mieluummin, ettet tahdo\", vastasi puheenjohtaja.\n\n\"No, hän ei tahdo sitten\", jatkoi herra Grundy. Herra Grundyn\nlopullinen kieltäytyminen huvittamasta seuraa aiheutti taas\nhiljaisuuden.\n\n\"Eikö kukaan halua ilahduttaa meitä?\" kysyi puheenjohtaja alakuloisesti.\n\n\"Miksi ette itse ilahduta meitä, herra puheenjohtaja?\" sanoi pöydän\nalapäästä nuori mies, jolla oli poskiparta, toinen silmä kiero ja\nlikainen paidankaulus auki.\n\n\"Kuulkaa! kuulkaa!\" sanoi tupakoiva mosaiikkinappinen mies. \"Sen\nvuoksi, että osaan vain yhden laulun, että olen jo laulanut sen ja\nettä täytyy kustantaa sakkona lasi kaikille, jos laulaa saman laulun\nkahdesti samana iltana\", selitti puheenjohtaja.\n\nTämä vastaus oli kiertämätön, ja taas syntyi hiljaisuus.\n\n\"Olen ollut tänä iltana, hyvät herrat\", aloitti herra Pickwick toivoen\nsaavansa puheeksi asian, jonka käsittelyyn koko seura voisi ottaa osaa,\n\"olen ollut sellaisessa paikassa, jonka te epäilemättä kaikki tunnette\noikein hyvin, mutta jossa minä en ole ollut moniin vuosiin ja jota\nhyvin vähän tunnen. Tarkoitan Gray's Inniä, hyvät herrat. Merkillisiä\npieniä nurkkia nuo vanhat _innit_ sellaisessa suuressa kaupungissa kuin\nLontoo.\"\n\n\"Saamari\", sanoi puheenjohtaja kuiskaten pöydän yli herra Pickwickille,\n\"nyt kosketitte sellaista seikkaa, josta ainakin yksi meistä puhuisi\nvaikka ikuisesti. Saattepa liikkeelle vanhan Jack Bamberin. Hänen ei\nole milloinkaan kuultu puhuvan mistään muusta kuin inneistä, ja hän on\nelänyt niissä yksinään, kunnes on tullut puolihöperöksi.\"\n\nHenkilö, jota herra Lowten tarkoitti, oli pieni, keltainen,\nkorkeaolkainen mies, jonka kasvoja herra Pickwick ei tähän mennessä\nollut huomannut, hän kun istui äänetönnä eteenpäin kumartuneena.\nHäntä ihmetytti kuitenkin, kun vanha mies kohotti ryppyiset kasvonsa\nja käänsi häneen harmaat silmänsä, joissa oli tarkkaava, kysyvä\nkatse, kuinka noin merkilliset piirteet olivat hetkeksikään jääneet\nhäneltä huomaamatta. Miehen kasvoilla oli ainainen ankara hymy,\nhän nojasi leukaansa pitkään, nahkeaan käteen, jonka kynnet olivat\ntavattoman pitkät, ja kun hän kallisti päätään toiselle puolelle ja\nkatseli tarkkaavasti harmaiden, pörröisten kulmakarvojensa alitse,\nhänen vinossa katseessaan piili omituinen hurja viekkaus, joka tuntui\nsuorastaan vastenmieliseltä.\n\nSellainen oli olento, joka nyt astui esiin ja puhkesi kiihkeään\nsanatulvaan. Koska tämä luku on jo ollut sangen pitkä ja koska vanha\nmies oli huomattava henkilö, on kunnioittavampaa häntä kohtaan ja\nmeille sopivampaa antaa hänen puhua puolestaan uudessa luvussa.\n\n\n\n\n21. luku.\n\nJOSSA VANHA MIES INNOSTUU MIELIAIHEESEENSA JA KERTOO TARINAN\nKUMMALLISESTA ASIAKKAASTA.\n\n\n\"Ahaa!\" virkkoi vanha mies, jonka käytöstapaa ja ulkonäköä koskeva\nlyhyt kuvaus päätti viime luvun, \"ahaa! Kuka täällä puhui inneistä?\"\n\n\"Minä puhuin\", vastasi herra Pickwick. \"Huomautin vain, kuinka\nkummallisia vanhoja paikkoja ne ovat.\"\n\n\"_Te!_\" sanoi vanha mies ylenkatseellisesti. \"Mitä _te_ tiedätte\nsiitä ajasta, jolloin nuoret miehet sulkeutuivat noihin yksinäisiin\nhuoneisiin ja lukivat lukemistaan, tunti tunnilta ja yö yöltä, kunnes\nheidän järkensä sumeni heidän keskiöisten opinnoittensa painon alla ja\nheidän sielunsa voimat olivat kuluneet loppuun, eikä aamun valo tuonut\nheille virkistystä eikä terveyttä, kunnes he olivat hukassa uhrattuaan\nluonnottomasti nuoren tarmonsa kuiville, vanhoille kirjoilleen? Jos\nsitten menemme ajassa eteenpäin ja ihan erilaisiin päiviin, niin mitä\nte tiedätte asteittaisesta vaipumisesta keuhkotautiin tai kuumeen\nnopeaan tuhoon — 'elämän' ja huvitusten aiheuttamiin suuriin tuloksiin\n— jotka ovat kohdanneet niin monia näissä samoissa huoneissa? Kuinka\nmonen luulette turhaan armoa pyydettyään kääntyneen murtunein sydämin\npois asianajajain toimistoista hakeakseen lepopaikkaa Thamesista\ntai turvaa vankilasta? Ne eivät ole tavallisia taloja ne. Vanhassa\nlaudoituksessa ei ole yhtään ruutua, joka ei, jos sillä olisi puheen\nja muistin lahja, syöksyisi seinästä ja kertoisi omaa kauhuntarinaansa\n— elämän tarinaa, sir, elämäntarinaa! Niin jokapäiväisiltä kuin\nne nyt näyttänevätkin, sanon teille, että ne ovat kummallisia,\nvanhoja paikkoja, ja kuuntelisin mieluummin monta juttua, joilla\non peloittavalta kajahtavat nimet, kuin jonkin tuollaisen vanhan\nhuoneiston tosikertomusta.\"\n\nVanhan miehen äkillisessä tarmossa ja siinä aiheessa, joka oli sen\nherättänyt, oli jotakin niin outoa, ettei herra Pickwickillä ollut\nvaralla mitään huomautusta vastaukseksi, ja vanha mies sanoi hilliten\nkiihkoaan ja taas katsellen kieroon, vaikka tuo ominaisuus oli kadonnut\nhänen äskeisen kiivastumisensa aikana:\n\n\"Katselkaa niitä toisessa valaistuksessa, kaikkein jokapäiväisimmässä,\nkaikkein epäromanttisimmassa. Millaisia mainioita hitaan kidutuksen\ntyyssijoja ne ovatkaan! Ajatelkaa puutetta kärsivää miestä, joka\non kuluttanut kaikkensa, tehnyt itsensä kerjäläiseksi ja kiusannut\nystäviään hankkiakseen ammatin, joka ei milloinkaan tuota hänelle\npalaakaan leipää. Kuvitelkaa hänen odotustaan, toiveitaan,\npettymyksiään, pelkoaan, kurjuuttaan, köyhyyttään, hänen toiveittensa\ntuhoutumista ja uransa loppua, ehkäpä itsemurhaa tai repaleista,\nhorjuvaa juoppoutta. Enkö ole oikeassa?\"\n\nJa vanha mies hieroi käsiään ja katsoi kieroon ikään kuin iloissaan\nsiitä, että oli löytänyt toisen näkökulman, mihin asettaa mieliaiheensa.\n\nHerra Pickwick katseli vanhusta uteliaana, mutta muu seurue hymyili ja\nsilmäili heitä hiljaisuuden vallitessa.\n\n\"Puhukaa te vain saksalaisista yliopistoistanne\", sanoi pieni vanhus.\n\"Roskaa! Kotona on romantiikkaa kylliksi, niin ettei sitä tarvitse\nmennä hakemaan puolenkaan mailin takaa, mutta ihmiset eivät milloinkaan\najattele sitä.\"\n\n\"Minä en tosiaan milloinkaan ole tullut ajatelleeksi romantiikkaa\npiilevän nyt kysymyksenalaisessa asiassa\", virkkoi herra Pickwick\nnauraen.\n\n\"Ihan varmasti ette olekaan\", sanoi pieni vanha mies, \"tietysti ette\nole ajatellut. Eräällä ystävälläni oli tapana sanoa minulle: 'Mitä\nerikoista noissa huoneissa saattaisi olla?' 'Kummallisia, vanhoja\nkomeroita', sanoin minä. 'Ei yhtään', väitti hän. 'Yksinäisiä',\nsanoin minä. 'Ei niin vähääkään', intti hän. Hän kuoli eräänä aamuna\nhalvaukseen mennessään avaamaan ulko-oveaan, putosi pää edellä\nkirjelaatikkoonsa ja jäi siihen makaamaan puoleksitoista vuodeksi.\nJokainen luuli hänen matkustaneen pois kaupungista.\"\n\n\"Ja kuinka hänet lopulta löydettiin?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"Johtokunta päätti antaa murtaa oven auki, koska hän ei ollut\nmaksanut vuokraa kahteen vuoteen. Niin tehtiinkin. Lukko rikottiin,\nja portinvartijan syliin kaatui, kun hän oli avannut oven, hyvin\ntomuinen luuranko, jolla oli yllä sininen takki, mustat polvihousut ja\nsilkkisukat. Eikö se ollut omituista?\"\n\nVanha mies pani päänsä vielä enemmän kallelleen ja hieroi käsiään\nkuvaamattoman hilpeyden vallassa.\n\n\"Tiedän toisenkin tapauksen\", jatkoi vanha mies, kun hänen tirskuntansa\noli jossakin määrin lieventynyt. \"Se tapahtui Clifford's Innissä.\nUllakkohuoneiden asukas — huono luonne — sulkeutui makuuhuoneensa\nkomeroon ja otti arsenikkia. Siivooja luuli hänen karanneen tiehensä,\navasi oven ja naulasi seinään vuokrailmoituksen. Tuli toinen asukas,\nvuokrasi huoneet, kalusti ne ja ei kuin ala asua. Jostakin syystä hän\nei voinut nukkua, tunsi aina olonsa levottomaksi ja epämukavaksi.\n'Omituista', tuumi hän. 'Siirränpä vuoteeni toiseen huoneeseen ja\nteen tästä työhuoneen'. Hän teki niin ja nukkui oikein hyvin yöllä,\nmutta huomasi äkkiä, että hän jostakin syystä ei saattanut lukea\nillalla. Hän kävi levottomaksi, tunsi olonsa tukalaksi, ja hänelle tuli\ntavaksi alituiseen niistää kynttiläänsä ja tuijotella ympärilleen. 'En\nsaata käsittää tätä', tuumi hän, kun oli tullut eräänä iltana kotiin\nteatterista ja joi lasin kylmää grogia selkä seinää vasten, jottei\nvoisi kuvitella, että joku oli hänen takanaan. 'En saata käsittää\ntätä', tuumi hän, ja juuri silloin hänen silmänsä sattuivat pieneen\nkomeroon, joka aina oli ollut suljettuna, ja kauhun väristys kulki\nhänen lävitseen kiireestä kantapäähän. 'Olen ennenkin havainnut tämän\nomituisen tunteen', tuumi hän, 'enkä voi sille mitään, että minusta\ntuntuu siltä, kuin komerossa olisi jotakin hullusti'. Hän ponnisti\nvoimansa, rohkaisi mielensä, rikkoi lukon parilla, kolmella hiilihangon\niskulla, avasi oven — ja niinpä siellä seisoikin ihan suorana nurkassa\nedellinen vuokralainen pieni pullo lujasti käteen puristettuna ja\nkasvot... no niin!\"\n\nLopetettuaan pieni vanha mies antoi katseensa kiertää ihmettelevän\nkuulijaparven tarkkaavilla kasvoilla, silmissään julma riemastus.\n\n\"Mitä kummia asioita kerrottekaan meille, hyvä herra?\" virkkoi herra\nPickwick silmäillen hyvin tarkasti vanhan miehen kasvoja silmälasiensa\nläpi.\n\n\"Kummia!\" sanoi pieni vanha mies. \"Lörpötystä! Pidätte niitä\nkummallisina, koska ette tiedä mitään niistä. Ne ovat hupaisia, mutta\neivät tavattomia.\"\n\n\"Hupaisia!\" huudahti herra Pickwick tahtomattaan.\n\n\"Niin juuri hupaisia! Vanha pieni mies loi pirullisen syrjäsilmäyksen\nhäneen ja jatkoi sitten vastausta odottamatta:\n\n\"Tunsin toisenkin miehen — kuinkas se olikaan? — siitä on neljäkymmentä\nvuotta nyt — joka vuokrasi vanhat, kosteat, lahonneet parihuoneet\neräästä kaikkein vanhimmista inneistä, joka oli ollut suljettuna ja\ntyhjänä jo vuosikausia. Siitä paikasta kerrottiin joukottain vanhojen\nakkojen tarinoita, eikä se todella ollut erityisen miellyttävä paikka.\nMutta hän oli köyhä ja huoneet olivat halvat, ja siinä olisi ollut\nkylliksi aihetta hänelle vuokrata ne, vaikka ne olisivat olleet\nvielä kymmentä kertaa huonommat. Hänen oli pakko ottaa muutamia\nlahoavia huonekaluja, jotka olivat siellä, ja niitten joukossa\niso, kömpelö asiakirjakaappi, jossa oli leveät lasiovet ja vihreä\nverho sisäpuolella, hänelle täydellisesti tarpeeton kapistus, sillä\nhänellä ei ollut asiakirjoja kaappiin pantavaksi, ja mitä taas\nhänen vaatteisiinsa tuli, hän piti niitä aina yllään, eikä sekään\nollut erikoisen ankaraa työtä. No niin, hän oli tuonut huoneeseen\nkaikki tavaransa — niitä ei ollut täyttä käsikärryllistä — ja oli\nhajoittanut ne ympäri huonetta, niin että nuo neljä tuolia näyttäisivät\nmikäli mahdollista tusinalta, ja istui tulen ääressä illalla juoden\nensimmäistä lasia mukaansa tuomistaan kahdesta viskygallonasta, jotka\nhän oli hankkinut luotolla, ihmetellen mielessään, saisiko hän ne\nkoskaan maksetuiksi, ja jos saisi, niin kuinka monen vuoden kuluttua.\nSilloin hänen silmänsä sattuivat puisen kaapin lasioviin. 'Ah!' tuumi\nhän. 'Kun minun ei olisi ollut tarvis ottaa tuota kummitusta vanhan\nromukauppiaan arvion mukaan, olisin saanut sillä rahalla jotakin\nmukavampaa. 'Kuulepas, kuinkahan olisi, vanha veikko', sanoi hän\npuhuen kaapille, kun hänellä ei ollut muuta puhekumppania. 'Jollei\nsinun vanhan ruhosi palasiksi hakkaaminen maksaisi enempää kuin sillä\non arvoa jälkeenpäin, saisin sinusta tulen tuossa tuokiossa.' Hän oli\ntuskin saanut lausutuksi nämä sanat, kun ääni, joka muistutti heikkoa\nvalitusta, tuntui lähtevän kaapin sisältä. Ensiksi se hämmästytti\nhäntä, mutta hiukan mietittyään hän ajatteli, että viereisessä\nhuoneessa oli kai joku nuori mies, joka oli syönyt päivällistä ulkona;\nhän laski taas jalkansa lieden reunukselle ja kohotti hiilihangon\nkohentaakseen tulta. Silloin ääni toistui, kun samassa toinen lasiovi\naukeni verkalleen, ilmestyi sen takaa näkyviin kalpea, nääntynyt\nolento, jolla oli verhona likainen, kulunut puku. Olento oli pitkä ja\nhoikka ja kasvot ilmaisivat puutetta ja hätää, mutta hänen kasvojensa\nhipiässä ja koko riutuneessa ja ylimaallisessa olemuksessaan oli\njotakin sellaista, mitä ei milloinkaan ole nähty minkään maisen\nolennon ilmeessä. 'Kuka te olette?' kysyi uusi asukas valahtaen hyvin\nkalpeaksi, mutta punniten kuitenkin hiilihankoa kädessään ja tähdäten\nsillä hyvin tarkasti olennon kasvoja: 'Kuka olette?' — 'Ette saa\nheittää minua hiilihangolla', vastasi haamu. 'Vaikka singahduttaisitte\nkuinka tarkasti hyvänsä, niin se kulkisi lävitseni vastustusta\nkohtaamatta ja kolahtaisi takanani puuhun. Olen henki.' — 'Olkaa hyvä\nja sanokaa, mitä teette täällä?' sopersi asukas. 'Tässä huoneessa',\nvastasi haamu, 'tapahtui maallinen tuhoutumiseni ja minä ja lapseni\njouduimme kerjäläisiksi. Tässä kaapissa säilytettiin pitkän, pitkän\njutun paperit, joita vain karttui vuosi vuodelta. Tässä huoneessa, kun\nolin nääntynyt murheeseeni ja yhä rauenneisiin toiveisiini, jakoi kaksi\npetollista raivotarta varallisuuden, jonka puolesta olin taistellut\nkurjan olemassaoloni aikana ja josta lopuksi ei ropoakaan jäänyt\nonnettomille jälkeläisilleni. Peloitin heidät pois, ja siitä päivästä\nsaakka olen harhaillut yöllä — ainoana aikana, jolloin taas voin käydä\nmaan päällä — pitkäaikaisen kurjuuteni sijoilla. Tämä huoneisto on\nminun; jättäkää se siis minulle!' — 'Jos pysytte päätöksessänne aina\nnäyttäytyä täällä', sanoi vuokralainen, 'luovun mielihyvin huoneista,\nmutta kysyisin teiltä kuitenkin erästä asiaa, jos sallitte.' — 'Antakaa\nkuulua', sanoi haamu tuimasti. 'No niin', sanoi vuokralainen. 'En\ntahdo sovittaa huomautustani henkilökohtaisesti teihin, koska se on\nsovellutettavissa useimpiin kummituksiin, joista olen kuullut, mutta\nminusta tuntuu hiukan ristiriitaiselta, että kun teillä on tilaisuus\nkäydä maailman ihanimmissa paikoissa — sillä otaksun, etteivät paikan\nrajat merkitse teille mitään — palaatte kuitenkin juuri sinne, missä\nolette ollut kaikkein onnettomin.' — 'Totta tosiaan, se on ihan\ntotta. Enpä ole tullut ajatelleeksi sitä milloinkaan ennen', sanoi\nkummitus. 'Siinäpä näette, hyvä herra', jatkoi vuokralainen. 'Tämä\non hyvin ikävä huone. Tuon kaapin ulkonäöstä päättäen saattaisin\nsanoa, ettei se ole ihan vapaa syöpäläisistäkään, ja olen todella\nsitä mieltä, että te saattaisitte löytää paljonkin miellyttävämpiä\nasuinpaikkoja, puhumattakaan Lontoon ilmanalasta, joka on perin\nepämiellyttävä.' — 'Olette ihan oikeassa, hyvä herra', virkkoi kummitus\nkohteliaasti. 'Tuo ei ole tätä ennen milloinkaan pälkähtänyt päähäni.\nKoetanpa heti ilmanalan muutosta.' Puhuessaan hän alkoi todellakin\nhävitä, ja hänen jalkansa olivat jo melkein kadonneet. 'Ja jos te\nvielä', sanoi vuokralainen huutaen hänen jälkeensä, 'olette hyvä ja\nsanotte toisillekin rouville ja herroille, jotka nyt puuhailevat\nkummittelemalla vanhoissa, tyhjissä taloissa, että heilläkin olisi\npaljon parempi olla muualla, teette yhteiskunnalle suuren palveluksen.'\n— 'Sen lupaan kyllä', vastasi kummitus. 'Taidamme olla hyvin typeriä\nrahjuksia, hyvin typeriä todella. En osaa kuvitella, kuinka olemme\nvoineet olla niin tyhmiä!' Näin sanoen henki hävisi, ja mikä vielä\nhuomattavampaa\", lisäsi vanha mies viekkaasti katsahtaen ympäri pöydän,\n\"hän ei milloinkaan tullut takaisin\".\n\n\"Tuo ei ollut hullumpaa, jos se on totta\", sanoi mosaiikkinappinen mies\nsytyttäen uuden sikarin.\n\n\"Jos!\" huudahti vanha mies katsahtaen häneen äärettömän halveksivasti.\n\"Otaksunpa\", lisäsi hän kääntyen Lowteniin, \"hänen väittävän, ettei\nseuraava tarina omituisesta asiakkaastamme siltä ajalta, jolloin olin\nasianajajan toimistossa, myöskään ole totta. Se ei yhtään ihmetyttäisi\nminua.\"\n\n\"En halua lausua siitä yhtään mitään, koska en ole milloinkaan kuullut\ntarinaa\", huomautti mosaiikkisen korun omistaja.\n\n\"Toivoisin, että kertoisitte sen\", sanoi herra Pickwick.\n\n\"Tehkää niin!\" pyysi Lowten. \"Täällä ei kukaan muu ole kuullut sitä\npaitsi minä, ja minäkin olen jo melkein unohtanut sen.\"\n\nVanha mies silmäsi taas ympäri pöydän ja katsoi pahemmin kieroon kuin\nmilloinkaan, ikään kuin riemuissaan kaikkien kasvoilla näkyvästä\njännityksestä. Hieroen sitten kädellään leukaansa ja katsoen kattoa\nkohti kuin palauttaakseen yksityiskohdat muistiinsa hän alkoi kertoa\nseuraavaan tapaan:\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Vanhan miehen kertomus omituisesta asiakkaasta._\n\n\"Ei merkitse mitään, taikka ainakin hyvin vähän\", aloitti vanha mies,\n\"missä ja miten sain kuulla tämän lyhyen tarinan. Jos kertoisin sen\nsamassa järjestyksessä, jossa sen kuulin, minun pitäisi aloittaa\nkeskeltä, ja kun olisin saapunut loppuun, palata alkuun. Riittää kun\nsanon, että muutamat sen kohtauksista tapahtuivat silmieni edessä.\nMitä muihin tulee, tiedän ne tapahtuneeksi, ja nyt vieläkin on elossa\nhenkilöitä, jotka muistavat ne liiankin hyvin.\n\nSouthwarkin High Streetillä, lähellä Pyhän Yrjön kirkkoa ja samalla\npuolella katua on, kuten useimmat tietävät, pienin velkavankilamme,\nMarshalsea. Vaikka siitä viime aikoina onkin tullut ihan toisenlainen\npaikka kuin tuo entinen lika- ja lokakuoppa, ei siinä sen\nnykyisessäkään kunnossa ole rahtuakaan houkutusta tuhlarille eikä\nlohdutusta kevytmieliselle. Tuomituilla rikollisilla on Newgatessa\nyhtä hyvä piha-ala, missä nauttia raitista ilmaa ja harrastaa\nruumiinharjoitusta kuin velallisilla Marshalsean vankilassa.\n\nSaattaa olla minun oikkujani tai saattaa olla niinkin, etten kykene\nerottamaan paikkaa siihen liittyvistä vanhoista muistoista, mutta\nen voi sietää tuota Lontoon osaa. Katu on leveä, myymälät tilavia,\nohivierivien ajopelien jyrinä, ainaisen ihmisvirran askelten kopina,\nkaikki liikenteen äänet kaikuvat siellä aamusta keskiyöhön. Mutta\nympäristön kadut ovat kapeat ja ahtaat, köyhyys ja paheet levittävät\nmätäänsä katujen tungoksessa, puute ja onnettomuus on teljetty\nahtaisiin vankiloihin; ainakin minusta näyttää synkkyyden ja ikävän\nhäivä lepäävän koko seudun yllä ja painavan leimansa sen tahraiseen ja\nsairaalloiseen ilmeeseen.\n\nMonet silmät, jotka jo kauan sitten ovat sulkeutuneet kuolemaan,\novat hyvinkin kevyesti katselleet tuota näytelmää ensimmäistä kertaa\njoutuessaan vanhan Marshalsean vankilan porttien sisäpuolelle, sillä\nepätoivo saapuu harvoin onnettomuuden ensimmäisen ankaran iskun\nmukana. Mies luottaa koettelemattomiin ystäviin, muistaa monet hyvien\ntovereittensa avuntarjoukset, joita auliisti annettiin silloin kun\nhän ei niitä tarvinnut, hän toivoo, toivoo kuin ainakin onnellinen\nkokematon; ja vaikka hän taipuukin ensimmäisen iskun voimasta, niin\ntoivo ponnahtaa hänen rinnassaan ja kukoistaa siellä lyhyen ajan,\nkunnes se lakastuu pettymyksen ja välinpitämättömyyden pakkasessa.\nKuinka pian ovatkaan nuo samat silmät syvälle päähän painuneina\ntuijottaneet nälän tuhoamista, vankilailman kaivertamista kasvoista\nniinä päivinä, jolloin ei ollut ollenkaan vertauksellista puhetta,\nettä velalliset mätänivät vankilassa ilman toivoa poispääsystä,\naavistustakaan vapaudesta. Tuota julmuutta ei enää ole olemassa\ntäydessä laajuudessaan, mutta kuitenkin kylliksi aiheuttaakseen\ntapahtumia, jotka saavat sydämen vuotamaan verta.\n\nKaksikymmentä vuotta sitten kului katukiveys äitien ja lasten\naskelista, jotka päivästä päivään, yhtä varmasti kuin aamu koitti,\nilmaantuivat vankilan portille. Usein rajattoman kurjuuden ja\ntuskallisten ajatusten täyttämäin öiden jälkeen he olivat siellä\nodottamassa, kokonaista tuntia liian aikaisin, ja sitten nuori äiti,\nkääntyen nöyrästi pois, saattoi taluttaa lapsensa vanhalle sillalle\nja nostaa hänet käsivarsilleen näyttääkseen hänelle välkkyvää vettä,\njonka aamuaurinko jo väritti ja jolla jo vilisi ihmisiä puuhissaan ja\nmeluisissa huvivalmistuksissaan, näyttääkseen pienokaiselle kaikkea,\nmitä tapahtui virralla tänä aikaisena aamuhetkenä ja koettaakseen\nsiten kiinnittää hänen ajatuksensa siihen, mitä hän näki edessään.\nMutta pian äiti laskikin lapsen maahan ja kätkien kasvot huiviinsa\nantoi sokaisevien kyynelten virrata, sillä minkäänlainen mielenkiinnon\ntai ilon ilme ei valaissutkaan lapsen laihoja, sairaalloisia kasvoja.\nSillä oli vasta vähän muistoja, mutta ne olivat kaikki samanlaisia:\nkaikki liittyivät vanhempien köyhyyteen ja kurjuuteen. Tunnin toisensa\nperästä lapsi oli istunut äitinsä polvella seuraten lapsenvaistollaan\nhänen poskiaan pitkin vieriviä kyyneleitä ja sitten hiipinyt hiljaa\njohonkin pimeään nurkkaan ja nyyhkyttänyt itsensä uneen. Elämän ankara\ntodellisuus monien sen pahimpien puutteiden seurassa — nälkä ja jano,\nkylmä ja kurjuus — olivat kaikki tulleet sen tuttaviksi jo siitä saakka\nkun järjen valo alkoi kajastaa, ja vaikka se olikin lapsen näköinen,\nniin lapsen keveä mieli, hilpeä nauru ja säteilevät silmät puuttuivat.\n\nIsä ja äiti katselivat tätä ja katselivat toisiaan mielessään\ntuskalliset ajatukset, joita he eivät uskaltaneet henkäistä ilmoille\nsanoina. Tuo terve, voimakas mies, joka olisi voinut kestää melkein\nmillaisen ruumiinvoimien ponnistuksen hyvänsä, riutui ankarassa\nvankeudessa ja täyteen ahdetun vankilan epäterveellisessä ilmassa.\nHento ja heikko nainen taas nääntyi ruumiillisen ja henkisen sairauden\nuhrina. Lapsen nuori sydän oli murtumaisillaan.\n\nTalvi tuli ja sen mukana kylmän, rankan sateen viikot. Nuori vaimoparka\noli muuttanut surkeaan huoneistoon ihan lähelle miehen vankeuspaikkaa,\nja vaikka heidän kasvava köyhyytensä oli tehnyt tuon muutoksen\nvälttämättömäksi, hän oli nyt onnellisempi, sillä olihan hän lähempänä\nmiestään. Kahden kuukauden ajan hän ja hänen pieni toverinsa odottivat\nportin avaamista kuten ennenkin. Eräänä päivänä hän ei enää tullut.\nToinen aamu valkeni, eikä häntä näkynyt sittenkään. Lapsi oli kuollut.\n\nNe eivät tiedä, jotka puhuvat kylmästi köyhän miehen menetyksistä\npitäen niitä elämästä eronneelle onnellisena vapautuksena tuskasta\nja armeliaana toimeentulon helpotuksena jäljelle jääneille, ne eivät\ntiedä, sanon minä, minkälaista tuskaa nämä menetykset aiheuttavat.\nÄänetön, hellä ja ystävällinen silmäys, kun kaikki muut silmät ovat\nkylmästi poispäin kääntyneet — se tietoisuus, että meillä on yhdenkin\nolennon myötämielisyys ja ystävyys, kun kaikki muut ovat meidät\nhylänneet — on syvimmässäkin surussa lohduttava, tukeva, turva, jota\nmikään varallisuus ei voi ostaa eikä mikään valta hankkia. Lapsi\noli istunut vanhempiensa jalkojen juuressa tuntikausia pienet kädet\nkärsivällisesti toisiinsa liitettyinä ja laihat, riutuneet kasvot heitä\nkohti kohotettuina. He olivat nähneet sen riutuvan päivästä päivään,\nja vaikka sen lyhyt elämä olikin ollut iloton ja vaikka se nyt olikin\nsiirtynyt siihen rauhaan ja lepoon, jota se ei ollut milloinkaan\ntuntenut tässä maailmassa, he olivat kuitenkin hänen vanhempansa, ja\nlapsen menettäminen painoi raskaasti heidän sielujaan.\n\nNiille, jotka katselivat äidin muuttuneita piirteitä, oli selvää, että\nkuolema pian sulkisi hänen vastoinkäymistensä ja koettelemustensa\nnäyttämön esiripun. Miehen vankilatoverit eivät tahtoneet läsnäolollaan\nhäiritä tämän surua ja kurjuutta ja jättivät hänelle yksin pienen\nhuoneen, jossa tähän saakka oli asunut kaksi toveria hänen kanssaan.\nVaimo jakoi sen hänen kanssaan, ja vaikka hänen päivänsä matoivatkin\ntuskattomasti mutta toivottomasti edelleen, hänen elämänsä karkkosi\nhitaasti pois.\n\nHän oli kerran illalla pyörtynyt miehensä syliin, ja mies oli kantanut\nhänet avoimen ikkunan luo virvoittaakseen häntä raittiilla ilmalla, kun\nkuunvalo sattui vaimon kasvoille ilmaisten miehelle sellaisen muutoksen\ntämän piirteissä, että hän horjui taakkansa painosta kuin avuton lapsi.\n\n'Laske minut maahan, George', pyysi vaimo heikosti. Mies teki niin,\nja istuutuen vaimonsa viereen peitti kasvonsa käsillään ja purskahti\nitkuun.\n\n'On hyvin raskasta jättää sinut, George', sanoi vaimo. 'Mutta se\non Jumalan tahto, ja sinun täytyy se kestää minun tähteni. Voi,\nkuinka kiitän häntä siitä, että hän on ottanut poikamme! Hän on nyt\nonnellisena taivaassa. Mitäpä hän olisi tehnyt täällä ilman äitiään?'\n\n'Et saa kuolla, Mary, et saa kuolla!' huudahti mies hypäten pystyyn.\nHän asteli kiihkeästi edestakaisin takoen päätään nyrkillään ja lisäsi\nsitten rauhallisemmin istuutuen vaimonsa viereen ja tukien häntä\nkäsivarsillaan: 'Rohkeutta, rakas tyttöseni, rohkeutta! Kyllä sinä\nvielä toivut.'\n\n'En milloinkaan enää, George, en milloinkaan', sanoi kuoleva vaimo.\n'Anna haudata minut poikaparkani viereen, mutta lupaa minulle, että\njos milloinkaan pääset tästä kamalasta paikasta ja tulet rikkaaksi,\nmuuta meidät hyvin, hyvin kauas täältä johonkin hiljaiseen maaseudun\nkirkkomaahan, missä saamme levätä rauhassa. Rakas George, lupaa minulle\nse.'\n\n'Lupaan, lupaan!' sanoi mies heittäytyen kiihkeästi polvilleen vaimon\nviereen. 'Sano minulle, Mary, vielä yksi sana. Yksi katse, vain yksi.'\n\nHän lakkasi puhumasta, sillä hänen kaulaansa kiedottu käsi muuttui\nkankeaksi ja raskaaksi. Riutunut olento päästi syvän huokauksen, huulet\nliikkuivat ja hymy väikkyi kasvoilla. Mutta huulet olivat verettömät\nja hymy hyytyi jäykäksi ja aavemaiseksi tuijotukseksi. Mies oli yksin\nmaailmassa.\n\nSinä yönä, surkean koppinsa hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä miesparka\nvaipui polvilleen vaimonsa ruumiin ääreen ja pyysi Jumalaa kamalan\nvalan todistajaksi, että hän tästä hetkestä alkaen omistaa elämänsä\nvaimonsa ja pikku poikansa kuoleman kostamiseen, että tästä lähin,\nhänen elämänsä viimeiseen hetkeen saakka, kaikki hänen tarmonsa tähtää\ntuohon ainoaan päämäärään, että hänen kostonsa olisi hidas ja kamala,\nettä hänen vihansa olisi kuolematon ja sammumaton ja että se ajaisi\nkohdettaan takaa läpi koko maailman.\n\nMitä synkin epätoivo ja miltei epäinhimilliset tuskat olivat niin\ntavattomasti runnelleet hänen kasvojaan ja koko olemustaan, että\nhänen onnettomuustoverinsa väistivät pelästyneinä häntä, kun hän\nkulki ohitse. Hänen silmänsä olivat veristävät ja raskaat, hänen\nkasvonsa kalmankalpeat ja vartalonsa kuin iän käyristämä. Hän oli\npurrut alahuulensa melkein läpi sieluntuskissaan ja haavasta vuotanut\nveri oli tippunut pitkin hänen leukaansa ja tahrannut hänen paitansa\nja kauluksensa. Hän ei vuodattanut ainoaakaan kyyneltä, ei päästänyt\nvalitustakaan, mutta epävakainen katse ja mieletön kiire hänen\nkävellessään edestakaisin pihalla ilmaisivat kuumeen, joka paloi hänen\nsisimmässään.\n\nOli välttämätöntä poistaa hänen vaimonsa ruumis viivyttelemättä\nvankilasta. Hän kuunteli ilmoitusta ihan tyynenä ja tunnusti sen\nvälttämättömäksi. Melkein kaikki vankilan asujaimet olivat tulleet\nkoolle katsomaan, mutta he väistyivät kahden puolen nähdessään\nleskimiehen saapuvan. Hän käveli kiivaasti eteenpäin ja asettui\nyksikseen pienelle aidatulle paikalle ihan lähelle porttia, josta\nmuut vaistomaisen hienotunteisesti olivat vetääntyneet pois. Hitaasti\nkantoivat miehet olkapäillään karkeatekoista arkkua. Joukossa vallitsi\nkuolemanhiljaisuus, sitä häiritsivät vain naisten äänekäs valitus ja\nkantajien askelten kopina kivipermannolla. He saapuivat paikalle, jossa\nhylätty puoliso seisoi, ja pysähtyivät. Mies laski kätensä arkulle ja\nkonemaisesti korjaillen vaatetta, jolla se oli verhottu, viittasi heitä\nmenemään eteenpäin. Vartijat ottivat eteisessä hatun päästään saaton\nkulkiessa ohi, ja seuraavassa silmänräpäyksessä oli raskas portti\nsulkeutunut sen takana. Mies silmäili tylsästi väkijoukkoa ja kaatui\nraskaasti maahan.\n\nVaikka hän monen viikon ajan tämän jälkeen oli yötä päivää mitä\nhurjimmassa kuumeraivossa ja vartioituna ei tietoisuus hänen\nkärsimästään menetyksestä eikä hänen tekemänsä valan muisto\nhetkeksikään haihtunut hänen mielestään. Kuvat vaihtuivat hänen\nsilmissään, paikat seurasivat toisiaan ja tapaukset tapauksia hurjan\nkuumeista vauhtia, mutta ne olivat aina jollakin lailla yhteydessä\nhänen sielunsa suureen päämäärään. Hän oli purjehtivinaan rannattomilla\nmerenulapoilla, verisen pilven alla, vihaisten ärjyjen joka puolella\nraivoisasti kuohuessa ja vaahdotessa. Heidän edessään oli toinen\nalus, joka ponnisteli eteenpäin, ulvovan myrskyn käsissä. Sen purjeet\nlepattivat repaleina mastoista ja kansi oli täynnä partaaseen kiinni\nsidottuja olentoja, joiden yli korkeat aallot joka hetki hyökyivät\ntemmaten aina jonkun kuolemaan vihityn olennon mukaansa kuohuvaan\nmereen. Eteenpäin kävi kulku ärjyvien vesivuorten keskellä, niin\nnopeasti ja voimakkaasti, ettei sitä mikään voinut vastustaa, ja\niskien edellä kulkevan aluksen perään laiva mursi sen emäpuunsa alle.\nSuunnattomasta pyörteestä, joka syntyi uppoavan laivan kohdalle,\nkohosi niin äänekäs ja vihlova huuto — satojen hukkuvien olentojen\nyhdeksi ainoaksi hurjaksi kirkaisuksi sulautunut kuolinhuuto — että\nse voitti luonnonvoimien raivon ja kaikui kaikumistaan, kunnes se\ntuntui läpäisevän ilman, taivaan ja valtameren. Mutta mikä oli tuo\nvanha, harmaa pää, joka kohosi veden pinnan yläpuolelle ja kamppaili\naaltojen kanssa katseessaan hätä ja apua huutaen? Silmäys vain,\nniin hän oli hypännyt aluksen laidalta ja ui voimakkain ottein sitä\nkohti. Hän saavutti sen, hän oli ihan sen vieressä. Ne olivat _hänen_\npiirteensä. Vanha mies näki hänen tulevan ja koetti turhaan välttää\nhänen puristustaan. Mutta mies tarttui häneen kiivaasti ja veti hänet\nveden alle. Alas, alas vain, viisikymmentä syltä syvälle! Vanhan miehen\nvastustus kävi yhä heikommaksi, kunnes se lopulta lakkasi kokonaan.\nVanhus oli kuollut, mies oli tappanut hänet ja pitänyt valansa.\n\nMies kulki äärettömän erämaan polttavan kuumassa hiekassa, yksin,\npaljain jaloin. Hiekka tukahdutti ja sokaisi silmät, sen hienot\njyväset tunkeutuivat ihon hikireikiin ja kiduttivat häntä melkein\nhulluuteen saakka. Äärettömät määrät samaa ainetta, jota tuuli kuljetti\nmukanaan ja joka tuprusi pilvinä polttavaa aurinkoa vasten, liehui\nkaukaisuudessa kuin liekehtivät tulipilarit. Aavikolle sortuneiden\nmiesten luut lepäsivät hajallaan hänen jalkojensa edessä, kamala valo\nlevisi kaikkialla ympäristöön, silmänkantamattomiin näkyi vain kauhua\nja pelkoa herättävää. Turhaan koettaen päästää kauhun huudon, sillä\nkieli oli tarttunut kitalakeen, mies syöksyi mielipuolena eteenpäin.\nYliluonnollisin voimin hän kahlasi läpi hietakinosten, kunnes vaipui\nväsymyksen ja janon näännyttämänä tiedottomana maahan. Mikä tuoksuva\nviileys hänet elähdytti, mikä soliseva ääni tuo oli? Vettä! Siinä oli\ntodellakin lähde, ja kirkas, raikas vesisuoni pulppusi esiin maasta\nhänen jalkojensa edessä. Hän joi syvin siemauksin ja heittäytyen\nsärkevin jäsenin vedenrannalle hän vaipui ihanaan horrokseen.\nLähestyvien askelten ääni herätti hänet. Vanha harmaapäinen mies horjui\neteenpäin sammuttaakseen polttavan janonsa. Siinä oli taas _hän!_ Mies\nkietoi kätensä vanhan miehen vartalon ympäri ja pidätti häntä. Tämä\ntaisteli ja huusi vettä, vain yhtä vedenpisaraa henkensä pelastukseksi.\nMutta mies piteli lujasti kiinni ja katseli hänen nääntymistään ahnain\nsilmin, ja kun ukon eloton pää vaipui hänen rinnalleen, hän potkaisi\nruumiin luotansa.\n\nKun kuume hellitti ja tajunta palasi, mies heräsi huomatakseen olevansa\nrikas ja vapaa, kuullakseen, että hänen isänsä, joka _olisi_ antanut\nhänen kuolla vankilassa ja _oli_ antanut niiden, jotka olivat hänelle\nkalliimpia kuin hänen oma elämänsä, sortua puutteeseen ja siihen\nsydämensairauteen, jota lääkkeet eivät voi parantaa, oli tavattu\nkuolleena untuvavuoteestaan. Hänellä oli kyllä ollut sydäntä jättää\npoikansa kerjäläiseksi, mutta ylpeänä terveydestään ja voimistaan\nhän oli lykännyt testamentinteon aina tuonnemmaksi, kunnes oli liian\nmyöhäistä, ja nyt hän sai toisessa maailmassa kiristellä hampaitaan\najatellessaan sitä varallisuutta, joka hänen laiminlyöntinsä vuoksi\noli jäänyt toiselle. Nuori mies heräsi tähän tietoisuuteen ja hän\nheräsi enempäänkin: muistamaan tarkoitusta, jonka vuoksi hän eli, ja\nmuistamaan, että hänen vihamiehensä oli hänen vaimonsa oma isä, se\nmies, joka oli toimittanut hänet vankeuteen, ja kun hänen vaimonsa ja\npoikansa kerjäsivät armoa hänen jalkainsa juuressa, karkoittanut heidät\noveltaan. Oi, kuinka hän kirosi heikkoutta, joka esti häntä olemasta\njalkeilla ja toimimasta täyttääkseen kostosuunnitelmansa!\n\nHän antoi viedä itsensä pois menetyksiensä ja kurjuutensa\ntapahtumapaikoilta ja muutti rauhalliseen paikkaan meren rannalle —\nei suinkaan siinä toivossa, että saavuttaisi jälleen rauhan ja onnen,\nsillä molemmat olivat ikuisesti paenneet, vaan palauttaakseen uupuneen\ntarmonsa ja ajatellakseen rakkaitaan. Ja täällä jokin paha henki heitti\nhänen tielleen tilaisuuden ensimmäiseen kamalaan kostoon.\n\nOli kesäaika, ja synkkiin ajatuksiinsa vaipuneena hänellä oli tapana\nlähteä yksinäisestä asunnostaan aikaisin illalla ja kävellä kallioiden\nalitse mutkittelevaa kapeaa polkua jylhään, yksinäiseen paikkaan,\njoka oli jäänyt hänen mieleensä hänen vaellustensa aikana, istuutua\nirtilohjenneelle kalliopaadelle ja kätkien kasvot käsiinsä jäädä siihen\ntuntikausiksi — joskus aivan yön tuloon saakka, kunnes uhkaavien\nkallioiden pitkät varjot loivat hänen päänsä yläpuolella synkän, mustan\npimeyden kaikkiin lähelläoleviin esineisiin.\n\nSiinä hän istui kerrankin tyynenä iltana vanhassa asennossaan silloin\ntällöin nostaen päätään seuratakseen lokin lentoa tai suunnatakseen\nsilmänsä loistavaan, rusottavaan viivaan, joka alkaen keskeltä merta\nnäytti jatkuvan ihan sen äärille, missä aurinko oli laskemassa, kun\näänekäs hätähuuto keskeytti paikan syvän hiljaisuuden. Hän kuunteli\nepäröiden oliko kuullut oikein, kun huuto toistui vielä hätäisempänä\nkuin ennen. Hypähtäen pystyyn hän kiiruhti siihen suuntaan, mistä\nse kuului. Asia selveni heti itsestään. Rannalla oli sinne tänne\nheitetyitä vaatekappaleita, aalloissa näkyi pienen matkan päässä\nihmisenpää, ja tuskissaan käsiään vääntelevä vanha mies juoksi\nedestakaisin huutaen apua. Toipilas, jonka voimat jo olivat palanneet,\nheitti yltään takkinsa ja syöksyi merta kohti aikoen sukeltaa veteen ja\ntuoda hukkuvan rannalle.\n\n\"Kiiruhtakaa, herra, Jumalan nimeen! Auttakaa, auttakaa taivaan tähden!\nHän on poikani, ainoa poikani', sanoi vanha mies epätoivoissaan\ntullessaan häntä vastaan. 'Ainoa poikani, herra, ja hän on\nkuolemaisillaan isänsä silmien edessä!'\n\nVanhuksen lausuttua ensimmäisen sanansa mies pysähtyi ja jäi seisomaan\nliikkumattomana käsivarret ristissä.\n\n'Suuri Jumala', huudahti vanha mies perääntyen. 'Heyling!'\n\nVieras hymyili, mutta ei virkkanut sanaakaan.\n\n'Heyling!' sanoi vanha mies hurjasti. 'Poikani, Heyling, ainoa poikani\nhukkuu... katsokaa, katsokaa!'\n\nHenkeä haukkoen onneton isä viittasi paikkaa kohti, missä nuori mies\ntaisteli henkensä hädässä.\n\n'Kuulkaa!' sanoi vanhus. 'Hän huutaa taas! Hän on vielä elossa!\nPelastakaa hänet, Heyling, pelastakaa!'\n\nVieras hymyili taas ja pysyi liikkumattomana kuin patsas.\n\n'Olen tehnyt teille vääryyttä', huusi vanhus langeten polvilleen\nja ristien kätensä. 'Kostakaa minulle! Ottakaa minulta kaikki,\nhenkenikin! Heittäkää minut tuonne veteen, ja jos ihmisluonto voi olla\ntaistelematta, tahdon kuolla kättä ja jalkaa liikuttamatta. Tehkää niin\nHeyling, tehkää niin, mutta pelastakaa poikani! Hän on niin nuori,\nHeyling, niin nuori kuolemaan!'\n\n'Kuulkaa!' sanoi mies tarttuen kovasti vanhan miehen ranteeseen.\n'Tahdon hengen hengestä, ja tässä on yksi. Minun lapseni kuoli isänsä\nsilmien edessä paljoa tuskallisemman ja vaikeamman kuoleman kuin se,\njohon tuo nuori sisarensa panettelija on käymässä tällä hetkellä. Te\nnauroitte, nauroitte tyttärellenne vasten kasvoja, joihin kuolema jo\noli painanut merkkinsä, nauroitte silloin meidän kärsimyksillemme. Mitä\najattelette niistä nyt? Katsokaa tuonne, katsokaa!'\n\nPuhuessaan mies osoitti merta kohti. Heikko huuto häipyi\nkuulumattomiin, hukkuvan viimeinen raju kamppailu velloi\nsilmänräpäyksen ajan läikkyviä laineita — sitten ei sitä paikkaa, jossa\nnuorukainen oli vaipunut ennen aikaiseen hautaansa, enää voinut erottaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolme vuotta oli kulunut, kun muuan herra laskeutui maahan\nyksityisvainuista lontoolaisen asianajajan oven edessä, joka tiedettiin\nkaikkea muuta kuin tunnontarkaksi ammatissaan, ja pyysi puhutella tätä\nkahden kesken tärkeissä asioissa. Vaikka tulija ilmeisestikään ei vielä\nollut sivuuttanut elämänsä keskipäivää, olivat hänen kasvonsa kalpeat,\nriutuneet ja kuopalla eikä tarvinnut ammattimiehen terävää huomiokykyä\nnähdäkseen heti ensi silmäyksellä, että sairaus ja kärsimykset olivat\nvaikuttaneet enemmän hänen ulkonäkönsä muuttumiseen kuin mitä pelkkä\najan hammas olisi saanut tehdyksi kahtavertaa pitemmässä ajassa kuin\nhänen koko ikänsä.\n\n'Pyytäisin teitä toimittamaan puolestani erään lakiasian', sanoi vieras.\n\nAsianajaja kumarsi imelän nöyrästi ja silmäili suurta kääryä, joka\nherralla oli kädessään. Hänen vieraansa huomasi silmäyksen ja jatkoi:\n\n'Se ei ole ensinkään tavallinen juttu, enkä ole saanut näitä papereita\nkäsiini ilman pitkällisiä vaivoja ja suuria kustannuksia.'\n\nAsianajaja loi vielä uteliaamman silmäyksen kääryyn, ja irroittaen\nsiteen, joka piti sitä koossa, vieras esitti joukon vekseleitä,\nkauppakirjojen jäljennöksiä ja muita asiakirjoja.\n\n'Näillä papereilla', sanoi asiakas, 'on se mies, joiden nimi niissä on,\nnostanut, kuten saatte nähdä, suuria rahasummia muutamia vuosia sitten.\nHänen ja niiden miesten välillä, joiden käsiin ne alkuaan joutuivat ja\njoilta olen vähitellen ostanut kaikki niiden kolmi-, nelinkertaisesta\nnimellisarvosta, oli äänetön sopimus, että nämä lainat uudistettaisiin\naika ajoittain, kunnes tietty aika olisi kulunut. Sellaista sopimusta\nei ole ilmaistu missään. Hän on viime aikoina kärsinyt paljon\nvahinkoja, ja jos nämä sitoumukset yht'aikaa joutuvat hänen\nsuoritettavikseen, ne musertavat hänet kerrassaan.'\n\n'Niitä on kaikkiaan monta tuhatta puntaa', sanoi asianajaja selaillen\nasiakirjoja.\n\n'Niin on', myönsi asiakas.\n\n'Mitä meidän on tehtävä?' kysyi lakimies.\n\n'Mitäkö tehtävä!' virkkoi asiakas äkkiä kiivaasti. 'Pankaa käyntiin\nkaikki lain koneistot, kaikki temput, mitä oveluus voi keksiä ja\nhalpamaisuus aikaansaada, rehelliset ja epärehelliset keinot, lain\nsuora painostus ja sen apuna sen tulkitsijan ja käyttelijän kaikkein\novelin kyky. Tahtoisin hänen kuolevan tuskallisen ja hivuttavan\nkuoleman. Saattakaa hänet vararikkoon, takavarikoikaa ja myykää\nhänen maansa ja mantunsa, ajakaa hänet kodistaan ja konnultaan ja\nlaahatkaa hänet vanhalla iällään kerjäläisenä kuolemaan tavallisessa\nvelkavankeudessa.'\n\n'Mutta entä kulut kaikesta tästä, hyvä herra?' esteli asianajaja, kun\nhän oli tointunut säikähdyksestään. 'Jos vastaajan asiat ovat niin\nhuonosti, niin kuka maksaa kulut?'\n\n'Mainitkaa mikä summa hyvänsä, sanoi vieras käsiensä vavistessa niin\nankarasti kiihkosta, että hän tuskin kykeni puhuessaan pitämään kynää\nkädessään, 'mikä summa tahansa, niin se on teidän. Älkää pelätkö\nmainita sitä! En pidä mitään summaa liian suurena, jos saavutatte\ntarkoitukseni.'\n\nAsianajaja mainitsi umpimähkään suuren summan ennakkomaksuna, joka\nhänen tuli saada häviön mahdollisuuden varalta, mutta hän sanoi sen\npikemminkin nähdäkseen, kuinka pitkälle hänen asiakkaansa oli valmis\nmenemään, kuin siinä uskossa, että tämä todella suostuisi vaatimukseen.\nVieras kirjoitti pankkiirilleen osoitetun maksumääräyksen koko summalle\nja lähti.\n\nMaksuosoitus lunastettiin muitta mutkitta, ja huomatessaan, että\nasiakkaaseen saattoi turvallisesti luottaa, asianajaja aloitti\ntehtävänsä täydellä todella. Enemmän kuin vuoden ajan sen jälkeen\nherra Heyling saattoi istua päiväkausia lakiasiain toimistossa tutkien\npapereita ja silmät ilosta loistaen lukea lukemistaan niitä, sikäli\nkuin niitä kerääntyi: todistelukirjeitä, pienen lykkäyksen pyyntöjä,\nselityksiä varmasta perikadosta, johon vastapuoli joutuisi, papereita,\njoita virtasi toimistoon, kun irtisanominen irtisanomisen ja haaste\ntoisensa jälkeen oli annettu. Kaikkiin lyhyen lykkäyksen pyyntöihin\noli yksi ainoa vastaus: maksakaa! Maat, rakennukset, irtaimisto,\nkaikki vuorostaan takavarikoitiin, ja vanha mies itse olisi teljetty\nvankilaan, jollei hän olisi saanut vältetyksi oikeudenpalvelijain\nvalppautta ja paennut.\n\nHeylingin leppymätön viha ei suinkaan lauhtunut hänen vainoamisensa\nmenestyksestä! Se kasvoi satakertaiseksi rinnan hänen aiheuttamansa\ntuhon kera. Kun hän sai tiedon vanhan miehen paosta, hän raivostui.\nHän kiristeli hurjistuneena hampaitaan, repi tukkaansa ja sadatteli\nkamalin kirouksin niitä, jotka olivat saaneet tehtäväkseen toimittaa\nvangitsemisen. Hän rauhoittui jossakin määrin vain toistetuista\nvakuutuksista, että pakolainen varmasti saataisiin kiinni. Poliiseja\nlähetettiin kaikille suunnille häntä etsimään, jokaista mahdollista\nmenetelmää käytettiin hänen piilopaikkansa keksimiseksi, mutta kaikki\nturhaan. Puoli vuotta kului, eikä miestä ollut vielä löytynyt.\n\nVihdoin, myöhään eräänä iltana saapui Heyling, josta moniin viikkoihin\nei ollut kuulunut mitään, asianajajansa yksityisasuntoon ja lähetti\nsanan, että eräs herra tahtoi heti tavata häntä. Ennen kuin lakimies,\njoka oli tuntenut hänen äänensä alakerrasta, ehti käskeä palvelijaansa\npäästämään hänet sisään, hän jo oli hyökännyt portaita ylös ja seisoi\nnyt työhuoneessa kalpeana ja hengästyneenä. Suljettuaan oven, ettei\nhänen puheensa kuuluisi, hän vaipui tuoliin ja sanoi hiljaisella\näänellä:\n\n'Hss! olen vihdoinkin löytänyt hänet.'\n\n'Todellako!' sanoi asianajaja. 'Oivallisesti tehty, oivallisesti.'\n\n'Hän piileskelee surkeassa hökkelissä Camden Townissa', kertoi Heyling.\n'Ehkäpä oli yhtä hyvä, että kadotimme hänet välillä näkyvistä, sillä\nhän on elää kituuttanut mitä viheliäisimmässä kurjuudessa yksin koko\najan. Hän on köyhä, ruti köyhä.'\n\n'Hyvä on', sanoi asianajaja. 'Haluatte kai, että hänet pidätetään\nhuomenna?'\n\n'Niin kyllä', vastasi Heyling. 'Mutta ei sentään! Vasta seuraavana\npäivänä. Ihmettelette kai, että haluan siirtää sen tuonnemmaksi', hän\nlisäsi kaameasti hymyillen, 'mutta unohdin erään seikan. Ylihuomenna on\neräs hänen merkkipäivänsä, tehdään se vasta sitten!'\n\n'Hyvä on! Haluatteko antaa poliisille kirjalliset ohjeet?'\n\n'En. Poliisi saa tulla tänne tapaamaan minua kello kahdeksan illalla,\nja minä lähden mukaan.'\n\nHe tapasivat määräiltana ja vuokrattuaan ajurin käskivät ajajan\npysäyttää vanhan Pancras-tien kulmaan, missä kunnan köyhäintalo\non. Heidän saapuessaan paikalle oli ihan pimeä, ja seuraten\nEläinlääkärikoulun vastapäistä muuria he saapuivat pienelle\nsyrjäkujalle, jonka nimi on tai siihen aikaan oli Pieni Koulukatu ja\njoka oli silloin, olkoon se nyt millainen hyvänsä, hyvin yksinäinen\npaikka, jonka ympärillä ei ollut juuri muuta kuin peltoja ja ojia.\n\nMatkalakki puoleksi kasvojen yli vedettynä ja kietoutuneena viittaansa\npysähtyi Heyling kaikkein viheliäisimmän näköisen hökkelin kohdalle ja\nkolkutti hiljaa oveen. Sen avasi nainen, joka niiasi merkiksi, että\nhän tunsi tulijan, ja käskien kuiskaten poliisia jäämään alas Heyling\nkiipesi portaita, avasi kadunpuoleisen huoneen oven ja astui muitta\nmutkitta sisään. Hänen etsintänsä ja leppymättömän vihansa kohde, nyt\nraihnainen vanhus, istui alastoman honkapöydän ääressä, jolla palaa\ntuikutti surkea kynttilä. Hän säpsähti vieraan astuessa sisään ja nousi\nvaivalloisesti jaloilleen.\n\n'Mitä nyt, mitä nyt?' kysyi vanhus. 'Mitä uutta onnettomuutta tämä\ntietää? Mitä te tahdotte?'\n\n'Vaihtaa sanan kanssanne', vastasi Heyling. Puhuessaan hän istuutui\npöydän toiseen päähän ja riisuen viittansa ja hattunsa paljasti\nkasvonsa.\n\nVanha mies näytti siinä silmänräpäyksessä menettäneen puhekykynsä. Hän\nvaipui taaksepäin tuoliinsa ja tuijotti ilmestystä kauhun ja pelon\nsekaisin katsein.\n\n'Tänä päivänä kuusi vuotta sitten', aloitti Heyling, 'vaadin teiltä\nhenkeä, jonka olitte minulle velkaa lapsestani. Tyttärenne hengettömän\nruumiin ääressä, vanha mies, vannoin eläväni kostaakseni! En ole\nhetkeksikään peruutunut päätöksestäni, ja jos olisin, niin vaimoni\nanteeksi antavan, kärsivän katseen ja viattoman lapsemme riutuvien\nkasvojen muisto olisi antanut minulle voimaa täyttää velvollisuuteni.\nMuistanette ensimmäisen hyvitystoimeni; tämä on viimeinen.'\n\nVanha mies värisi ja hänen kätensä vaipuivat voimattomina kupeille.\n\n'Lähden Englannista huomenna', jatkoi Heyling lyhyen vaitiolon jälkeen:\n'Tänä yönä jätän teidät sen elävän kuoleman kitaan, jolle te uhrasitte\nvaimoni: toivottomaan vankeuteen!'\n\nHän kohotti silmänsä vanhuksen kasvoihin ja vaikeni. Sitten hän kohotti\nkynttilän tämän kasvojen tasalle, laski sen hiljaa takaisin pöydälle ja\nlähti huoneesta.\n\n'Käykääpä katsomassa vanhusta!' sanoi hän vaimolle avatessaan oven ja\nviitatessaan poliisia seuraamaan häntä kadulle. 'Luulen, että hän on\nsairas.'\n\nNainen sulki oven, juoksi kiireesti portaita ylös ja tapasi vanhuksen\nvainajana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYksinkertaisen hautakiven alla Kentin kaikkein rauhallisimmassa ja\nyksinäisimmässä kirkkomaassa, jossa luonnon kukkaset pilkistelevät\nruohon lomasta ja jota ympäröivä maaseutu on Englannin kaunein\npuutarhapalanen, lepäävät nuoren äidin ja hänen lapsensa luut. Mutta\nisän tomu ei ole heidän vieressään, eikä asianajaja ole sen koommin\nlöytänyt pienintäkään johtolankaa omituisen asiakkaansa myöhempiin\nvaiheisiin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nLopetettuaan tarinansa lähestyi vanha mies nurkassa seisovaa naulakkoa,\notti takkinsa ja hattunsa, puki ne ylleen hyvin harkitsevasti\nja poistui hitaasti seurasta lausumatta enää sanaakaan. Koska\nmosaiikkinappinen herra oli vaipunut uneen ja suurin osa seurueesta oli\nkiintynyt humoristiseen leikkiin: he yrittivät kaataa sulaa talia hänen\ngrogiinsa, lähti herra Pickwick, suoritettuaan omansa ja herra Wellerin\nlaskun, huomaamatta pois tämän herran seurassa \"Harakan ja Kannon\"\nportin alitse.\n\n\n\n\n22. luku.\n\nHERRA PICKWICK LÄHTEE IPSWICHIIN, JA SIELLÄ SATTUU HÄNELLE ROMANTTINEN\nSEIKKAILU KESKI-IKÄISEN NAISEN KANSSA, JOLLA ON KELTAISET PAPILJOTIT.\n\n\n\"Ovatko nuo sinun isäntäsi matkakamppeet?\" kysyi herra Weller vanhempi\nrakkaalta pojaltaan, kun tämä astui \"Härän\" pihalle Whitechapelissa\nmatkalaukku ja tarvepussi kädessään.\n\n\"Olisit voinut arvata huonomminkin, ukko\", vastasi herra Weller\nnuorempi laskien kantamuksensa pihalle ja istuutuen sitten itse sen\npäälle. \"Isäntäni on itsekin tuossa paikassa täällä.\"\n\n\"Se... tulee kai ajurilla?\" kysyi isä.\n\n\"Niin kyllä. — Kuinkas äitipuoli tänään voi?\"\n\n\"Huonosti, Sammy, huonosti!\" valitti herra Weller vanhempi vaikuttavan\ntotisesti. \"On tainnut viime aikoina muuttaa metodistien uskoon, hän\non varmasti huikean jumalinen. Se... liian hyvä luontokappale minulle,\nSammy. Tunnen, etten ole hänen arvoisensa.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi herra Samuel, \"oletpa sinä vaatimaton\".\n\n\"Vaatimatonpa hyvinkin\", toisti hänen isänsä huoaten. \"Se on saanut\nvihiä jostakin tempusta, jolla täysikasvuiset ihmiset saadaan syntymään\nuudelleen. Uudesti syntymiseksi taitavat sitä sanoa. Tahtoisinpa\nmielelläni nähdä sen oikein luonnossa! Olisipa mukavaa nähdä sinun\näitipuolesi uudestaan syntyneenä. Taitaisin antaa hänet muuanne\nimetettäväksi!\"\n\n\"Mitäs luulet naisten keksineen tässä yhtenä päivänä?\" jatkoi\nherra Weller katkaisten lyhyen vaitiolon, jonka kestäessä hän oli\nmerkitsevästi näpähdytellyt nenänsä selkää etusormellaan puolisen\ntusinaa kertaa. \"Mitäs luulet niiden keksineen tässä eräänä päivänä?\"\n\n\"Mistäpä minä tietäisin?\" vastasi Sam.\n\n\"Menivät ja laittoivat aikamoiset teekekkerit sille otukselle, jota\nsanovat paimenekseen\", selitti herra Weller. \"Juuri kun seisoin ja\nkatselin taulukauppaa siinä pirssini lähellä, näin siinä pienen\nlapun, jossa luki: 'Liput puoli kruunua. Kaikki kyselyt osoitettava\nkomitealle. Rouva Weller, sihteeri.' Ja kun tulin kotiin, niin siellä\nse komitea istui meidän perähuoneessamme. Neljätoista naista! Olisitpa\nollut kuulemassa! Siellä ne istuivat munimassa päätöslauselmia,\näänestämässä avustuksia ja kaikenlaisia muita kujeita. Niin, ja\nentäs kun äitipuolesi vaati minuakin mukaan, ja minähän kävin\nuteliaaksi näkemään, mitä hullutuksia sitten tulisi, ja panin nimeni\nsiihen lipputilaukseen. Kello kuudeksi perjantai-iltana pukeuduin\nhyvin hienoksi ja lähdin ulos akkani kanssa. Sitten tultiin yhden\ntalon ensimmäiseen kerrokseen, jossa oli teetä kolmellekymmenelle\nhengelle ja koko joukko naisia, jotka alkoi kuiskailla keskenään ja\nkatsella minua, ikään kuin eivät olisi milloinkaan nähneet tämmöistä\ntyvekkäänpuoleista, siinä kahdeksankuudetta korvilla olevaa miestä.\nVähän ajan päästä alkaa kuulua hurjanmoista jyskettä alhaalta, ja\nsisään hyökkää pitkä, punanenäinen, valkokauluksinen roikale ja\nhuutaa: 'Tässä tulee paimen uskollisen laumansa luo!' ja sitten tulee\nsisään lihava, mustapukuinen syöttiläs, jolla oli leveä valkoinen\nnaama ja joka hymyili kuin seinäkello. Ja nyt se vasta elämä alkoi!\n'Rauhan suudelma', sanoi paimen, ja sitten se moiskautteli kaikkia\nnaisia vuorostaan, ja kun hän oli lopettanut, niin se punanokkainen\naloitti. Tuumasin par'aikaa, että pitäisiköhän minunkin noin niin\nkuin — etenkin kun siinä istui hyvin nätti rouva ihan vieressä — kun\ntee tuotiin sisään ja sen mukana äitipuolesi, joka oli ollut alhaalla\nlaittamassa kattilaa tulelle. Ja nytkös ne kävivät käsiksi kynsin\nja hampain. Ja sitä virrenveisuuta, Sammy, teen valmistuessa, ja\nsiunailemista, syömistä ja juomista! Olisitpa nähnyt paimenen, kun se\npisteli poskeensa kinkkua ja kakkuja. En koskaan ole nähnyt sellaista\npoikaa syömään ja juomaan, en koskaan. Ei se punanokkainenkaan ollut\nsellainen mies, jota olisi elättänyt kuukausimaksulla, mutta ei\npiisannut paimenelle! No, kun sitten tee oli juotu, ne lauloivat toisen\nvirren, ja sitten se paimen alkoi saarnata, ja hyvästi se pudottelikin,\nkun ajattelee, kuinka ankarasti kakut painoivat hänen mahassaan. Mutta\nyht'äkkiä se lopettaakin ja karjaisee kovasti: 'Missä se syntinen on?\nMissä on se kurja syntinen?' Silloinhan kaikki naiset toljottamaan\nminuun ja ulisemaan kuin veitsi kurkussa. Minusta se tuntui vähän\nkummalta, mutt'en kuitenkaan sanonut mitään. Sitten se taas on hiljaa\nvähän aikaa, sitten sanoo katsellen minua aika tiukasti: 'Missä\nsyntinen on? Missä on se kurja syntinen?' ja kaikki akat ulisemaan\ntaas kymmentä vertaa pahemmin kuin äsken. Siitä minä vähän suutahdin,\nniin että otinpa askelen eteenpäin ja sanoin: 'Kuulkaas, hyvä mies,\nmeinasittekos sillä minua?' Mutta sen sijaan, että olisi pyytänyt\nminulta anteeksi, niin kuin jokainen kunnonmies olisi tehnyt, se\nalkoi haukkua yhä pahemmin, sanoi minua 'astiaksi', — kuuletko Sammy?\n— 'vihan astiaksi' ja tiesi miksi. Ja kun vereni siitä pääsi vähän\nliikkeelle, annoin ensin pari kertaa 'kuka käski' hänelle itselleen ja\nsitten vielä pari, kolme vietäväksi sille punanokkaiselle, ja menin\npellolle. Olisitpa kuullut Sammy, kuinka akat kirkuivat, hamutessaan\nsitä paimentaan pöydän alta! Hei, hei, tuolla tulee isäntäsi ihan\nelävänä!\"\n\nHerra Wellerin puhuessa herra Pickwick laskeutui vaunuista ja tuli\npihalle.\n\n\"Kaunis aamu\", sanoi herra Weller vanhempi.\n\n\"Kaunis on\", vastasi herra Pickwick.\n\n\"Kaunis on\", toisti punatukkainen mies, jolla oli tungetteleva nenä ja\nsiniset kakkulat ja joka oli kierittäytynyt vaunuista samalla kertaa\nkuin herra Pickwick. \"Ipswichiinkö on matka, hyvät herrat?\"\n\n\"Niin on\", vastasi herra Pickwick.\n\n\"Kummallinen sattuma. Minäkin menen sinne.\"\n\nHerra Pickwick kumarsi.\n\n\"Istutteko ulkopuolella?\" kysyi punatukkainen.\n\nHerra Pickwick kumarsi taas.\n\n\"Voi jeeveli, kuinka merkillistä! Ulkona minäkin aion olla\", sanoi\npunatukkainen mies. \"Silloinhan me suorastaan matkustamme yhdessä.\"\n\nJa punatukkainen, joka oli hyvin tärkeän näköinen, terävänenäinen,\nsalaperäisesti puhuva henkilö, jolla oli omituinen tapa heittää päätään\nkuin lintu aina kun sanoi jotakin, hymyili niin kuin olisi tehnyt\nmerkillisimmän keksinnön, mitä milloinkaan on tullut inhimillisen\nviisauden osaksi.\n\n\"Olen iloinen saadessani teidät seurakseni\", sanoi herra Pickwick.\n\n\"Niin\", sanoi punatukkainen, \"se on hyvä meille kummallekin, eikö niin?\nSeura, nähkääs, niin seura on... se on... jotakin ihan toista kuin\nyksinäisyys, eikös olekin?\"\n\n\"Sitä ei voi kieltää\", sanoi herra Weller puuttuen keskusteluun\nhyväntahtoisesti, hymyillen. \"Näkeehän sen päältäkin päin, sanoi\nrankkuri, kun kyökkipiika väitti, ettei hän ole herra.\"\n\n\"Ahaa\", sanoi punatukkainen silmäillen ylimielisesti herra Welleriä\nkiireestä kantapäähän. \"Onko hän ystäviänne, hyvä herra?\"\n\n\"Eipä suorastaan ystäviä\", vastasi herra Pickwick puoliääneen. \"Itse\nasiassa hän on palvelijani, mutta sallin hänelle eräitä vapauksia,\nsillä, meidän kesken sanoen, hän on koko lailla erikoinen, ja olenpa\nmelkein ylpeäkin siitä.\"\n\n\"Vai niin\", tuumi punatukkainen herra. \"Se on, katsokaas, makuasia.\nMinä en erityisesti välitä mistään erikoisesta. En pidä siitä, en\nymmärrä sen tarpeellisuutta. Mikä on nimenne, sir?\"\n\n\"Tässä on korttini\", vastasi herra Pickwick, jota suuresti huvitti\nvieraan kysymyksen äkillisyys ja hänen omituinen käytöksensä.\n\n\"Ahaa\", sanoi punatukkainen mies pistäen kortin lompakkoonsa,\n\"Pickwick; oikein hyvä. Minusta on hyvä tietää ihmisten nimet, se\npelastaa monesta sekaannuksesta. Tässä on korttini, herra. Magnus,\nhuomaattehan, herra Magnus on minun nimeni. Se on aika hyvä nimi, vai\nmitä?\"\n\n\"Tosiaankin oikein hyvä nimi\", myönsi herra Pickwick kykenemättä\nmitenkään pidättämään hymyä.\n\n\"Hyvä se minun mielestäni on\", jatkoi herra Magnus. \"Huomaattehan,\nettä sen edellä on myös hyvä nimi. Sallikaa minun, herra — jos pidätte\nkorttia hiukan vinossa, tällä lailla, niin valo sattuu paremmin\nkirjainten hiusviivoihin. Tuossa — Peter Magnus. Kuulostaa hyvältä, vai\nmitä?\"\n\n\"Oikein hyvältä\", sanoi herra Pickwick.\n\n\"Niissä on omituisia seikkoja — näissä alkukirjaimissa\", sanoi herra\nMagnus. \"Huomaatteko: P. M. = post meridiem. Lähettäessäni kiireisen\nkirjelipun läheisille ystävilleni kirjoitan joskus vain 'Iltapäivä'. Se\nhuvittaa ystäviäni suuresti.\"\n\n\"Mielestäni on ihan selvää, että se tuottaa heille mitä suurinta\nhuvia\", sanoi herra Pickwick melkein kadehtien herra Magnuksen ystävien\nherkkää huumorintajua.\n\n\"Nyt, hyvät herrat\", sanoi tallirenki, \"vaunut ovat valmiina, olkaa\nhyvä!\"\n\n\"Ovatko kaikki tavarani vaunussa?\" kysyi herra Magnus.\n\n\"Kaikki on toimitettu, herra.\"\n\n\"Onko punainen arkku siellä?\"\n\n\"On kyllä, herra.\"\n\n\"Entä juovikas arkku?\"\n\n\"Etumaisessa laatikossa, herra.\"\n\n\"Entä ruskea paperikääry?\"\n\n\"Istuimen alla.\"\n\n\"Entä nahkainen hattukotelo?\"\n\n\"Kaikki on mukana, herra.\"\n\n\"Joko nousette vaunuihin?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"Suokaa anteeksi\", vastasi Magnus seisoen pyörän päällä, \"suokaa\nanteeksi, herra Pickwick. En voi nousta vaunuihin tässä epävarmuuden\ntilassa. Olen tuon miehen käytöstavan vuoksi ihan varma siitä, että\nnahkakotelo ei ole vaunuissa.\"\n\nTallirengin juhlalliset vakuuttelut jäivät ihan tuloksettomiksi, ja\nniin piti nahkakotelo onkia esiin laatikon alimmalta pohjalta, jotta\nhän näkisi, että se oli varmasti tullut mukaan. Kun hän oli päässyt\nvarmuuteen tästä seikasta, hän sai varman aavistuksen ensiksikin\nsiitä, että punainen arkku oli joutunut harhaan, sitten, että viirukas\narkku oli varastettu ja lopuksi, että ruskea paperikääry oli joutunut\nvaunuihin \"sitomattomana\". Vihdoin, kun hän oli saanut silmäänpistävän\nja kouraantuntuvan todistuksen jokaisen epäilyksen perusteettomuudesta,\nhän suostui kapuamaan vaunujen katolle huomauttaen, että kun hän\nnyt oli saanut kaikki pois mielestään, hän oli ihan rauhallinen ja\ntyytyväinen.\n\n\"Teillä taitaa olla taipumusta hermostumiseen?\" kysyi herra Weller\nvanhempi silmäillen sivulta vierasta tämän kiivetessä paikalleen.\n\n\"Niinpä taitaa olla, kun on kysymys tällaisista pikkuasioista\", selitti\nvieras. \"Mutta nyt olen kunnossa, ihan kunnossa.\"\n\n\"No, sepä mainiota\", sanoi herra Weller. \"Sammy, auta isäntääsi\npaikalleen! Toisella jalalla, herra! Ojentakaa tänne kätenne, herra.\nYlöspäin vain! Taisitte olla hiukan kevyempi poikana ollessanne.\"\n\n\"Ihan varmasti, herra Weller\", vastasi hengästynyt herra Pickwick\nhyvätuulisesti istuutuen penkille ajajan viereen.\n\n\"Hyppää eteen istumaan, Sammy!\" komensi ukko Weller. \"No niin, William,\ntaluta pekunat ulos. Varokaa porttiholvia, hyvät herrat! Päitä, sanoi\npiirakantekijä. Jo riittää, William. Päästä irti!\"\n\nJa niin lähtivät vaunut vierimään pitkin Whitechapelia koko tuon sangen\ntaajaväkisen kaupunginosan väestön ihmetellessä.\n\n\"Tämä naapuristo ei ole sitä kaikkein kauneinta\", sanoi Sam koskettaen\nhattuaan, kuten hän aina teki aloittaessaan keskustelun isäntänsä\nkanssa.\n\n\"Eipä ole\", myönsi herra Pickwick seuraten silmillään vilkasliikkeisiä\nja likaisia katuja, joita pitkin he kulkivat.\n\n\"Merkillistä\", sanoi Sam, \"että köyhyys ja osterit näyttävät aina\nviihtyvän yhdessä\".\n\n\"En ymmärrä, mitä tarkoitat\", sanoi herra Pickwick.\n\n\"Tarkoitan vain\", selitti Sam, \"että mitä köyhemmältä jokin paikka\nnäyttää, sitä enemmän siellä tunnutaan kysyttävän ostereita.\nKatsokaahan, herra, täälläkin on osterikauppa melkein joka kuudennessa\ntalossa. Kadun reunahan on ihan niitä täynnä. Ottaisinpa melkein\nuskoakseni, että kun mies on hyvin köyhä, hän ryntää ulos asunnostaan\nja syö ostereita pelkästään epätoivoissaan.\"\n\n\"Ja niin ne varmasti tekevätkin\", sanoi herra Weller vanhempi, \"ja\nsamoin savustettua lohta\".\n\n\"Siinäpä kaksi merkillistä tosiseikkaa, jotka eivät milloinkaan\nennen ole johtuneet mieleeni\", sanoi herra Pickwick. \"Ensimmäisessä\npysähdyspaikassa kirjoitan ne muistiin.\"\n\nSillä välin he olivat tulleet Mile Endin veräjälle. Syvää hiljaisuutta\nkesti siihen saakka kunnes he olivat ehtineet pari,; kolme mailia\nkauemmaksi. Silloin herra Weller vanhempi kääntyi yht'äkkiä herra\nPickwickin puoleen ja sanoi:\n\n\"Tuollaisen veräjänvartijan elämä on hyvin omituista.\"\n\n\"Niin taitaa olla. Hyvin omituista, hyvin ilotonta elämää.\"\n\n\"Ne ovat kaikki miehiä, joilla on ollut jotakin vastuksia elämässä\",\nlisäsi herra Weller vanhempi.\n\n\"Kuinka niin?\" ihmetteli herra Pickwick.\n\n\"Niin se vain on. Sen takia ne juuri vetäytyvät pois maailmasta ja\nrupeavat veräjänvartijoiksi, osaksi siksi, että saisivat olla yksin,\nosaksi kostaakseen ihmiskunnalle kantamalla veräjäveroa.\"\n\n\"Enpä olisi tuotakaan ennen tiennyt\", tunnusti herra Pickwick.\n\n\"Se on ihan totta\", vakuutti herra Weller. \"Jos he olisivat\nherrasmiehiä, heitä sanottaisiin ihmisvihaajiksi, mutta kun asiat nyt\novat, niin kuin ovat, he saavat tyytyä veräjää vartioimaan.\"\n\nTällaisilla jutuilla, joilla oli se korvaamaton viehätys, että\nniissä huvi sekaantui hyötyyn, osasi herra Weller lievittää matkan\nyksitoikkoisuutta suurimman osan päivästä. Keskustelunaiheita ei\nmilloinkaan puuttunut, sillä jos herra Wellerin puheliaisuus milloin\ntyrehtyi, vahingon korvasi täydellisesti herra Magnuksen ilmaisema\nhalu päästä perille matkatovereittensa koko elämäntarinasta ja hänen\njokaisessa pysähdyspaikassa äänekkäästi julistamansa huoli kahden\narkkunsa, nahkalaukun ja ruskean paperikääryn turvallisuudesta ja\nhyvinvoinnista.\n\nIpswichin pääkadulla, tien oikealla puolella, pienen matkan päässä,\nkun on kulkenut Kaupungintalon edustalla olevan aukion yli, kohoaa\nmajatalo, joka lähellä ja kaukana tunnetaan nimellä \"Suuri Valkoinen\nHevonen\", ja tätä nimeä havainnollistaa jonkin merkillisen loikkivan,\nliehuvaharjaisen ja -häntäisen otuksen kivinen kuva, joka hämärästi\nmuistuttaa pillastunutta ajurin kopukkaa ja joka komeilee pääkäytävän\nyläpuolella. \"Suuri Valkoinen Hevonen\" on kuuluisa kautta ympäristön\nsamalla tavoin kuin palkittu sonni, paikkakunnan lehden pikku-uutisissa\nmainittu nauris tai muodoton syöttösika: tavattoman suuruutensa vuoksi.\nEi milloinkaan ole nähty sokkelorakennusta, jossa on sellainen määrä\nmatottomia käytäviä, sellainen joukko ummehtuneita, huonosti valaistuja\nhuoneita, niin paljon pieniä ruokailu- ja makuuluolia yhden ainoan\nkaton alla kuin mitä oli kasattu yhteen Ipswichin \"Suuren Valkoisen\nHevosen\" neljän seinän sisälle.\n\nTämän liiaksi kasvaneen ravintolan oven eteen pysähtyivät\nLontoon-vaunut samalla tunnilla joka ilta, ja näistä samoista\nLontoon-vaunuista astuivat maahan herra Pickwick, Sam Weller ja herra\nPeter Magnus sinä erikoisena iltana, johon tämä kertomuksemme luku\nviittaa.\n\n\"Aiotteko asettua tänne?\" kysyi herra Peter Magnus, kun juovikas\narkku, punainen arkku, ruskea paperikääry ja nahkainen hattukotelo oli\nasetettu eteiseen. \"Aiotteko asettua tänne, herra Pickwick?\"\n\n\"Aion kyllä\", sanoi herra Pickwick.\n\n\"Hyvänen aika\", sanoi herra Magnus. \"Minulle ei ole milloinkaan\ntapahtunut näin merkillisiä yhteensattumia! Katsokaas, minäkin asetun\ntänne. Toivottavasti syömme päivällistä yhdessä.\"\n\n\"Kernaasti minun puolestani\", vastasi herra Pickwick. \"En ole\nkuitenkaan ihan varma siitä, onko minulla eräitä ystäviä täällä.\nTarjoilija, onko täällä eräs Tupman niminen herra?\"\n\nLihava mies, toisviikkoinen lautasliina kainalossaan ja yhtä\nvanhat sukat jalassaan irtautui vaivalloisesti puuhastaan — hän\noli tirkistellyt kadulle — kun herra Pickwick teki hänelle tämän\nkysymyksen, ja tutkittuaan tarkasti herra Pickwickin ulkonäköä hänen\nhattunsa huipusta säärysten alinta nappia myöten vastasi hyvin\nvarmasti: \"Ei ole.\"\n\n\"Eikä ketään Snodgrass nimistä herraa?\" tiedusteli herra Pickwick.\n\n\"Ei.\"\n\n\"Eikä Winkleä?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Ystäväni eivät olekaan saapuneet tänään\", sanoi herra Pickwick.\n\"Syömme siis kahden. Antakaa meille yksityishuone!\"\n\nKun tämä pyyntö esitettiin, suvaitsi lihava mies käskeä poikia\nkantamaan sisään herrojen matkatavarat, ja kulkien tulijoiden\nedellä pitkää, pimeää käytävää hän saattoi heidät suureen, kehnosti\nkalustettuun huoneeseen, jonka pienessä ristikolla varustetussa uunissa\nkituva tuli epätoivoisesti yritteli näyttää iloiselta roihulta, mutta\noli silti riutumaisillaan paikan masentavan vaikutuksen painosta.\nTunnin kuluttua matkustajille tuotiin muutama pala lihaa ja kalaa, ja\nkun päivällinen oli saatu syödyksi, vetivät herrat Pickwick ja Magnus\ntuolinsa tulen ääreen ja tilattuaan pullon mahdollisimman huonoa, mutta\nmahdollisimman kallista portviiniä (talon hyväksi) joivat grogia omaksi\nhyväkseen.\n\nHerra Peter Magnus oli luonteeltaan hyvin avomielinen, grogit\nvaikuttivat ihmeellisen tehokkaasti lämmittäen eloon hänen rintansa\nsyvimmällä piilevät salaisuudet. Ilmoitettuaan yhtä ja toista\nitsestään, perheestään, tuttavistaan, ystävistään, huvituksistaan,\ntoimistaan ja veljistään (useimmilla puheliailla ihmisillä on paljon\nkerrottavaa veljistään) hän otti muutamien minuuttien kuluessa sinisen\nkuvan herra Pickwickistä värillisten silmälasiensa läpi ja sanoi sitten\nhyvin kainon näköisenä:\n\n\"Mutta minkä vuoksi, herra Pickwick, luulette minun tulleen tänne?\"\n\n\"Kunniasanallani\", sanoi herra Pickwick, \"minun on ihan mahdoton arvata\nsitä. Liikeasioissa ehkä?\"\n\n\"Osaksi oikein arvattu\", vastasi herra Peter Magnus, \"mutta osaksi\nväärin samalla kertaa. Koettakaapa vielä kerran, herra Pickwick!\"\n\n\"Totta tosiaan\", sanoi herra Pickwick, \"minun on jättäydyttävä teidän\narmoillenne; voitte sanoa tai olla sanomatta, miten parhaaksi näette,\nsillä en arvaisi milloinkaan, vaikka yrittäisin koko illan.\"\n\n\"Vai niin, hi, hi, hi\", hihitti herra Peter Magnus kainosti. \"Mitä\narvelisitte siitä, herra Pickwick, jos olisin tullut tänne kosimaan?\nHi, hi, hi!\"\n\n\"Mitäkö ajattelisin? Että teillä on hyvät onnistumisen mahdollisuudet\",\nvastasi herra Pickwick hymyillen säteilevintä hymyään.\n\n\"Ahaa\", sanoi herra Magnus. \"Mutta ajatteletteko tosiaankin niin, herra\nPickwick? Ihanko todella?\"\n\n\"Aivan varmasti\", vakuutti herra Pickwick.\n\n\"Ei! Te teette pilaa.\"\n\n\"Vakuutan varmasti, etten tee pilaa.\"\n\n\"No niin\", sanoi herra Magnus, \"uskoakseni teille pienen salaisuuden\nolen itsekin sitä mieltä. Teille voin kertoa, herra Pickwick, vaikka\nolen luonteeltani peloittavan mustasukkainen — kamalan mustasukkainen —\nettä nainen on tässä talossa.\"\n\nNyt herra Magnus riisui silmälasinsa iskeäkseen silmää ja pisti ne\nsitten taas lailliselle paikalle.\n\n\"Sen takia te siis juoksitte niin usein ulos huoneesta ennen\npäivällistä\", sanoi herra Pickwick ilkamoivasti.\n\n\"Hyss! Olette ihan oikeassa, juuri sitä varten, mutta en kuitenkaan\nollut niin tyhmä, että olisin käynyt häntä tapaamassa.\"\n\n\"Ettekö!\"\n\n\"En; eihän se olisi käynyt päinsä juuri matkalta tultua. Odotan\nhuomiseen, ja silloin ovat menestymisen mahdollisuudet kaksinkertaiset.\nTuossa arkussa on puku ja kotelossa hattu, joiden vaikutuksen odotan\nkoituvan ihan arvaamattomaksi minulle.\"\n\n\"Todellakin!\" virkkoi herra Pickwick.\n\n\"Niin kyllä. Huomasitte kai, miten huolissani olin tänään tavaroista.\nEn luule, että toista sellaista pukua tai toista sellaista hattua saa\nostetuksi rahallakaan.\"\n\nHerra Pickwick onnitteli tuon vastustamattoman pukuvaraston omistajaa\nsellaisen hankinnasta, ja herra Peter Magnus upposi silminnähtävästi\najatuksiinsa muutamaksi hetkeksi.\n\n\"Hän on suloinen olento\", tuumi herra Magnus vihdoin.\n\n\"Niinkö?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"Hyvin, hyvin suloinen\", vakuutti herra Magnus. \"Hän asuu noin\nkolmenkymmenen mailin päässä täältä. Kuulin, että hän olisi täällä\ntästä illasta aina huomiseen aamupäivään ja tulin tänne käyttääkseni\ntilaisuutta hyväkseni. Minun mielestäni majatalo on hyvä paikka kosia\nyksinäistä naista. Hän on ehkä alttiimpi tuntemaan oman yksinäisyytensä\nmatkalla ollessaan kuin kotona. Mitä te siitä ajattelette, herra\nPickwick?\"\n\n\"Arvelen, että se on hyvin luultavaa\", vastasi tämä herra.\n\n\"Pyydän anteeksi\", sanoi herra Peter Magnus, \"mutta olen luonteeltani\nuteliaanpuoleinen; minkähän takia _te_ olette tullut tänne?\"\n\n\"Paljon vähemmän miellyttävälle asialle\", vastasi herra Pickwick punan\nnoustessa hänen kasvoilleen hänen sitä ajatellessaan. \"Olen tullut\ntänne paljastamaan sellaisen henkilön petollisuuden ja kierouden, jonka\ntotuudenrakkauteen ja kunniantuntoon täydellisesti luotin.\"\n\n\"Voi! voi!\" valitti herra Peter Magnus. \"Sepä ikävää! Arvaan, että\nhän on nainen. Eikö niin? Viekas, viekas! No niin, herra Pickwick, en\nmitenkään halua loukata tunteitanne. Kiusallisia asioita nuo, hyvin\nkiusallisia. Älkää huoliko minusta, jos haluatte ilmaista tunteenne.\nTiedän, miltä tuntuu joutua petoksen uhriksi, olen saanut kokea\nsellaista kolme, neljä kertaa.\"\n\n\"Mieltäni liikuttaa suuresti osanottonne siihen, mitä arvelette minun\nsurulliseksi kohtalokseni\", sanoi herra Pickwick vetäen kellonsa ja\npannen sen pöydälle, \"mutta...\"\n\n\"Ei! ei!\" keskeytti herra Magnus, \"ei sanaakaan enää, se on tuskallinen\npuheen aihe. Ymmärrän kyllä. Paljonko kello on?\"\n\n\"Yli kahdentoista.\"\n\n\"Hyväinen aika! Silloinhan on aika mennä maata. Ei käy mitenkään päinsä\nistua ylhäällä näin kauan. Silloin olen kalpea huomenna.\"\n\nPelkästä tuollaisen onnettomuuden ajatuksestakin säikähtäneenä herra\nPeter Magnus soitti siivoojatarta, ja kun juovikas arkku, punainen\narkku, nahkainen hattukotelo ja ruskea paperikääry oli kannettu hänen\nmakuuhuoneeseensa, lähti hänkin kynttilänjalka kädessään talon toiseen\npäähän, kun taas herra Pickwick ja toinen kynttilänjalka saatettiin\nmonien mutkallisten käänteiden jälkeen sen toiseen päähän.\n\n\"Tässä on huoneenne, herra\", sanoi siivoojatar.\n\n\"Hyvä on\", sanoi herra Pickwick katsellen ympärilleen. Siedettävän iso\nkaksivuoteinen huone, jossa paloi tuli, yleensä mukavammalta näyttävä\nasumus kuin mitä herra Pickwickin lyhyt kokemus \"Suuren Valkoisen\nHevosen\" mukavuuksista olisi antanut hänelle aihetta odottaa.\n\n\"Eihän kukaan nuku toisessa vuoteessa?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"Ei toki!\"\n\n\"Hyvä on. Sanokaa palvelijalleni, että tuokoon minulle hiukan kuumaa\nvettä huomisaamuna puoli yhdeksältä ja etten tarvitse häntä enää tänä\niltana.\"\n\n\"Kyllä, herra.\" Ja toivotettuaan herra Pickwickille hyvää yötä\nsiivoojatar lähti jättäen hänet yksin.\n\nHerra Pickwick istuutui tuolille tulen ääreen, ja hajanaiset ajatukset\nsaivat hänet valtoihinsa. Ensin hän ajatteli ystäviään ihmetellen,\nmilloin nämä saapuisivat hänen luokseen, sitten hänen mieleensä\njohtui rouva Martha Bardell ja tästä rouvasta ajatukset siirtyivät\nluonnollista tietä herrojen Dodson & Foggin likaiseen toimistoon.\nDodson & Foggista ne lensivät äkkiarvaamatta ihan keskelle tarinaa\nomituisesta asiakkaasta, sitten ne palasivat takaisin Ipswichin\n\"Suureen Valkoiseen Hevoseen\" siksi selvinä, että herra Pickwick\nhavaitsi olevansa nukkumaisillaan. Niinpä hän nousi seisoalleen ja\nalkoi riisuutua, kunnes muisti jättäneensä kellonsa alakerroksen\npöydälle.\n\nNyt oli asianlaita niin, että kello oli herra Pickwickin erikoinen\nsuosikki, jota hän oli kantanut liiviensä suojassa useampia vuosia kuin\nmitä me nyt tunnemme olevamme halukkaat ilmoittamaan. Se mahdollisuus,\nettä hän saattaisi mennä nukkumaan sen somasti tikittämättä hänen\ntyynynsä alla tai vitjoistaan riippuen hänen päänsä yläpuolella, ei\nollut milloinkaan päässyt tunkeutumaan hänen aivoihinsa. Ja kun nyt\noli kovin myöhäistä eikä hän ollut halukas soittamaan palvelijaa tähän\naikaan yöstä, hän otti ylleen takin, jonka juuri oli riisunut, ja lähti\nhiljaa alas portaita kynttilänjalka kädessään.\n\nKuta useampia portaita herra Pickwick laskeutui, sitä enemmän niitä\ntuntui olevan jäljellä, ja yhä uudelleen, kun hän oli saapunut\nahtaaseen käytävään ja alkanut onnitella mielessään itseään siitä, että\noli päässyt alakertaan, ilmestyi hänen hämmästyneiden silmiensä eteen\ntaas uudet portaat. Lopulta hän pääsi kivipermantoiseen eteiseen, jonka\nhän muisteli nähneensä taloon saapuessaan. Hän sai tutkia käytävän\ntoisensa jälkeen, kurkistaa huoneesta huoneeseen; vihdoin, kun hän jo\nepätoivoisena oli luopumaisillaan etsinnästä, hän huomasi avanneensa\njuuri sen saman huoneen oven, jossa oli viettänyt iltaa, ja huomasi\nkaivatun omaisuutensa pöydällä.\n\nHerra Pickwick sieppasi riemuiten kellonsa ja alkoi suunnata askelensa\ntakaisin makuuhuonetta kohti. Jos jo hänen kulkunsa alaspäin oli\nollut täynnä vaikeuksia ja epävarmuutta, hänen kiipeämisensä ylöspäin\noli vieläkin vaikeampaa. Ovirivejä, joiden edustaa koristivat\nmuodoltaan, kooltaan ja kuosiltaan mitä erilaisimmat kengät, haaraantui\nkaikkiin mahdollisiin suuntiin. Kymmenkunta kertaa hän käänsi hiljaa\nmakuuhuoneen ovenripaa, joka muistutti hänen omaansa, mutta joka\nkerran sai sisältä kuuluva huuto: \"Kuka peeveli siellä kurkistelee?\"\ntai: \"Mitä te täältä haette?\" hänet hiipimään pois varpaisillaan ihan\nihmeellisen nopeasti. Hän oli jo joutumaisillaan epätoivon partaalle,\nkun avoin ovi veti hänen huomionsa puoleensa. Hän kurkisti sisään.\nVihdoinkin oikea! Siinä olivat nuo kaksi vuodetta, joiden asennon\nhän hyvin muisti, ja tuli paloi uunissa yhä. Hänen kynttilänsä,\njoka ei ollut pitkä hänen saadessaan sen, oli lepatellut loppuun\nkaikissa niissä ilmavirroissa, joitten läpi hän oli tullut, ja\npainui kynttilänjalan syvennykseen juuri silloin, kun hän sulki oven\njäljessään. \"Ei tee mitään\", tuumi herra Pickwick. \"Voinhan riisuutua\nyhtä hyvin takkatulen valossa.\"\n\nVuoteet olivat molemmin puolin ovea, ja molempien seinänpuoleisella\nreunalla oli pieni käytävä, joka johti rottinkipohjaiseen tuoliin\nja joka oli juuri parhaaksi niin leveä, että asianomainen pääsi\nvuoteeseen tai siitä pois tältä puolen, jos katsoi sen tarpeelliseksi.\nVedettyään huolellisesti vuodeverhot eteen ulkopuolelle herra Pickwick\nistuutui rottinkipohjaiseen tuoliin ja riisui verkkaisesti kenkänsä\nja sääryksensä. Sitten hän otti yltään ja taivutti laskoksille\ntakkinsa, liivinsä ja kaulaliinansa ja vedettyään hitaasti päähänsä\ntupsulla varustetun yömyssynsä varmisti sen lujasti paikoilleen\nsitoen leuan alle nauhat, joilla hän aina oli antanut varustaa tämän\npukukappaleensa. Tällä hetkellä juuri hänen äskeisen hämminkinsä\nhullunkurisuus tuli hänen mieleensä, ja nojautuen taaksepäin\nrottinkituolissa hän nauroi itselleen niin sydämellisesti, että\njokaisen henkisessä tasapainossa olevan olisi ollut perin mieluista\nkatsella hymyä, joka levittäytyi hänen ystävällisten piirteittensä ylle\nniiden loistaessa yömyssyn alta.\n\n\"Mainio juttu!\" tuumi herra Pickwick itsekseen nauraen niin, että\nyömyssyn nauhat melkein natisivat, \"olipa mainio juttu, että minun\npiti eksyä tässä paikassa ja vaeltaa ympäri porraskäytävissä. Hassua,\nhassua, perin hassua!\"\n\nTässä herra Pickwick hymyili taas leveintä hymyään ja aikoi ruveta\njatkamaan riisuutumispuuhiaan mitä parhaalla tuulella, kun ne äkkiä\nkeskeytti mitä odottamattomin seikka: huoneeseen tuli äkkiä kynttilä\nkädessä vieras henkilö, joka suljettuaan oven meni pukeutumispöydän luo\nja asetti kynttilän sille.\n\nHerra Pickwickin piirteillä leikkivä hymy hukkui heti mitä\nrajattomimman ja ihmettelevimmän yllätyksen ilmeeseen. Vieras, kuka\nlienee ollutkin, oli tullut sisään niin äkkiä ja niin ääneti, ettei\nherra Pickwickille jäänyt lainkaan aikaa huutaa eikä vastustaa hänen\ntuloaan. Kukahan ja mikähän hän oli? Rosvoko? Ehkäpä pahansuopa ilkiö,\njoka oli nähnyt hänen kiipeävän portaita kaunis kello kädessään? Mitä\nhänen oli tehtävä?\n\nAinoa keino, jolla herra Pickwick saattoi nähdä vilahduksen\nsalaperäisestä vieraastaan joutumalla mahdollisimman vähän vaaraan\nnäyttäytyä itse, oli hiipiä vuoteen luo ja pilkistää vastakkaisella\npuolella olevien verhojen välitse. Hän päätti siis suorittaa tällaisen\nliikkeen. Pitäen kädellään verhoja tarkasti suljettuina, niin ettei\nhänestä saattanut nähdä muuta kuin kasvot ja yömyssyn, ja pistäen\nsilmälasit nenälleen hän kokosi kaiken rohkeutensa ja silmäsi ulos.\n\nHerra Pickwick oli pyörtyä kauhusta ja pelästyksestä. Pukeutumispeilin\nääressä seisoi keski-ikäinen nainen, hiuksissa keltaiset papiljotit,\nharjaten innokkaasti sitä, mitä naiset sanovat \"niskatukaksi\". Kuinka\nhyvänsä tuo keski-ikäinen, pahaa aavistamaton nainen lieneekään tullut\nhuoneeseen, ainakin oli ihan selvää, että hän aikoi jäädä sinne yöksi,\nsillä hän oli tuonut mukanaan kynttilän varjostimineen, jonka hän oli,\nkiitettävää varovaisuutta tulenvaaran varalta, asettanut vesivatiin\npermannolle, jossa se kiilteli kuin jättiläismäinen majakka erikoisen\npienellä vesialueella.\n\n\"Herrainen aika!\" ajatteli herra Pickwick. \"Jopa nyt olen joutunut\njohonkin!\"\n\n\"Hm\", äännähti nainen, ja herra Pickwickin pää vetääntyi pois\nkonemaisen nopeasti.\n\n\"Minulle ei ole vielä milloinkaan tapahtunut mitään näin kamalaa!\"\ntuumi herra Pickwick kylmän hien valuessa suurina karpaloina hänen\nyömyssylleen. \"Ei milloinkaan! Tämä on hirvittävää!\"\n\nOli ihan mahdoton vastustaa pakottavaa katselemishalua, niin että\nherra Pickwickin pää pilkisti taas esiin. Näky oli vielä pahempi kuin\naikaisemmin. Nainen oli saanut tukkansa järjestykseen, verhonnut sen\nhuolellisesti musliiniseen yömyssyyn, jossa oli kapea poimuteltu\nreunus, ja katseli nyt mietteissään tuleen.\n\n\"Tämähän alkaa käydä huolestuttavaksi\", jutteli herra Pickwick itsensä\nkanssa. \"En voi sallia, että tätä jatkuu tällä lailla. Tuon naisen\nvarmuuden vuoksi on selvää, että olen tullut väärään huoneeseen. Jos\npuhuttelen häntä, hän hälyttää koko talon, mutta jos pysyn täällä, ovat\nseuraukset vieläkin kamalammat.\"\n\nIhan tarpeetonta on huomauttaa, että herra Pickwick oli kaikista\nkuolevaisista mieleltään hienotunteisimpia ja kainoimpia. Jo se ajatus,\nettä hänen täytyisi esiintyä naisen nähden yömyssy päässä, oli vähällä\nhuumata hänet, mutta hän oli solminut nuo kirotut nauhat umpisolmuun\neikä saanut niitä auki, tekipä mitä hyvänsä. Mutta hänen oli pakko\nilmaista itsensä. Siihen oli vain yksi keino. Hän vaipui verhon taa ja\nyskäisi jokseenkin kovaa: \"Öhöm! Öhöm!\"\n\nEttä nainen pelästyi tuota odottamatonta ääntä, kävi selville siitä,\nettä hän kaatui varjostinta vasten; että hän vakuutti itselleen äänen\nolleen vain mielikuvituksen tuotetta, oli yhtä selvää, sillä kun\nherra Pickwick uskalsi, varmasti vakuuttuneena siitä, että nainen\noli säikähdyksestä pyörtynyt ja aivan tiedotonna, taas kurkistaa\nhuoneeseen, katseli tämä taas mietteissään tuleen.\n\n\"Perin merkillinen naisihminen\", tuumi herra Pickwick taas vetäen\npäänsä takaisin. \"Haa! Hum!\"\n\nNuo viime äänet, jotka varmaan suuresti muistuttivat niitä, joilla,\nkuten sadut kertovat julman jättiläisen Blunderboren oli tapana\nilmoittaa mielipiteensä, että oli aika kattaa pöytä, olivat liian\näänekkäitä, jotta niitä enää olisi voinut pitää mielikuvituksen\ntuotteina.\n\n\"Voi taivas!\" kauhisteli nainen. \"Mitä se oli?\"\n\n\"Se... se on, täällä on vain eräs herra, hyvä rouva\", sanoi herra\nPickwick verhojen takaa.\n\n\"Herra!\" kirkaisi nainen peloittavasti.\n\n\"Nyt tuli ihmeet\", ajatteli herra Pickwick.\n\n\"Vieras mies!\" kirkui nainen.\n\nVielä hetkinen, niin talo olisi hälytetty. Hänen vaatteensa kahisivat,\nkun hän hyökkäsi ovea kohti.\n\n\"Rouva\", huusi herra Pickwick pistäen ulos päänsä äärimmäisen epätoivon\nvallassa, \"rouva!\"\n\nVaikk'ei herra Pickwickillä ollutkaan mitään tiettyä tarkoitusta\npistäessään päänsä esiin, tällä toimenpiteellä oli kuitenkin oitis hyvä\nvaikutus. Kuten jo olemme sanoneet, nainen oli oven luona. Hänen täytyi\navata se päästäkseen porraskäytävään, ja hän olisi kai jo tehnytkin\nniin, joll'ei herra Pickwickin yömyssyn äkillinen ilmestyminen näkyviin\nolisi ajanut häntä takaisin huoneen kaukaisimpaan soppeen, jossa\nhän seisoi hurjasti tuijottaen herra Pickwickiä, tämän puolestaan\ntuijottaessa hurjasti häntä.\n\n\"Heittiö!\" sanoi nainen peittäen kasvonsa kädellään. \"Mitä te täältä\nhaette?\"\n\n\"En mitään, rouva, rouva, en yhtään mitään\", selitti herra Pickwick\ntotisena.\n\n\"Ette mitään!\" ihmetteli nainen kohottaen katseensa.\n\n\"En mitään, rouva, kunniasanallani!\" vakuutti herra Pickwick nyökäten\nniin tarmokkaasti, että yömyssyn tupsu heilui sinne tänne. \"Olen aivan\nvaipumaisillani maahan häpeästä puhutellessani naista yömyssy päässä\"\n(nainen sieppasi kiireesti omansa pois), \"mutta en saa sitä irti, hyvä\nrouva\" (samassa herra Pickwick varmemmaksi vakuudeksi kiskoi sitä\nhirvittävästi). \"Näen nyt selvästi, rouva, että olen erehtynyt pitämään\ntätä huonetta omanani. En ollut täällä vielä viittäkään minuuttia, kun\nte äkkiä tulitte sisään.\"\n\n\"Jos tuo uskomaton juttu todella on totta\", sanoi nainen nyyhkyttäen\nvoimallisesti, \"niin teidän on heti lähdettävä täältä\".\n\n\"Teen niin, rouva, erittäin mielelläni\", vastasi herra Pickwick.\n\n\"Heti paikalla, hyvä herra\", komensi nainen.\n\n\"Kyllä, kyllä, rouva\", pisti herra Pickwick nopeasti väliin. \"Ihan\nvarmasti, rouva. O-o-olen hyvin pahoillani\", selitti herra Pickwick\nastuen esiin vuoteen alapäässä, \"kun olen tahtomattani ollut syynä\nlevottomuuteenne ja mielenliikutukseenne, hyvin pahoillani.\"\n\nNainen viittasi ovelle. Tällä hetkellä ja mitä uhkaavimmissa\nolosuhteissa ilmeni eräs herra Pickwickin luonteen erinomainen puoli\nhyvin kauniina. Vaikka hän oli kiireesti pistänyt hattunsa yömyssynsä\npäälle vanhojen yövartijoiden tapaan, vaikka hänellä oli sukat ja\nkengät kädessään ja takki ja liivit käsivarrellaan, ei mikään voinut\ntukahduttaa hänen luontaista kohteliaisuuttaan.\n\n\"Olen todella äärimmäisen pahoillani, rouva\", sanoi hän kumartaen hyvin\nsyvään.\n\n\"Jos niin on, niin poistukaa tästä huoneesta mitä pikimmin!\"\n\n\"Heti paikalla, rouva, silmänräpäyksessä!\" vakuutti herra Pickwick\navaten oven ja pudottaen molemmat kenkänsä aika jyräyksellä sitä\ntehdessään.\n\n\"Toivon, hyvä rouva\", jatkoi herra Pickwick nostaen kenkänsä ja\nkääntyen kumartamaan vielä kerran. \"Toivon, rouva, että tahraton\nluonteeni ja se harras kunnioitus, jota tunnen sukupuoltanne kohtaan,\nvoi kelvata vähäiseksi puolustukseksi tähän...\"\n\nMutta ennen kuin herra Pickwick ehti lopettaa puolustuspuheensa, oli\nnainen jo työntänyt hänet käytävään ja sulkenut ja salvannut oven hänen\ntakanaan.\n\nOlipa herra Pickwickillä miten hyvät syyt tahansa onnitella itseään\nsiitä, että oli niin helposti päässyt tästä pulmallisesta asemasta,\nei hänen nykyinenkään asemansa ollut millään lailla kadehdittava.\nHän oli yksin uppo oudon talon avoimessa käytävässä keskellä yötä,\npuolipukeissaan. Ei saattanut otaksua, että hän kykenisi löytämään\ntietään säkkipimeässä huoneeseen, jota ei ollut mitenkään pystynyt\nlöytämään kynttilä kädessä, ja jos hän pitäisi pienintäkään melua\nhedelmättömissä etsimisyrityksissään, oli varsin mahdollista, että joku\nkevytuninen matkustaja ampuisi häntä, ehkä tappaisikin hänet. Hänellä\nei ollut muuta neuvoa kuin jäädä siihen, missä oli, kunnes päivä\nvalkenisi. Kun siis herra Pickwick oli haparoinut muutaman askelen\neteenpäin käytävässä ja tavattomaksi pelästyksekseen kompastunut moniin\nkenkäpareihin, hän kyyristyi pieneen seinäkomeroon odottamaan aamua\nniin filosofisesti kuin suinkin taisi.\n\nSallimus ei kuitenkaan ollut määrännyt hänelle tätä kärsivällisyyden\nlisäkoetta, sillä hän ei ollut kauankaan piillyt nykyisessä\nturvapaikassaan, kun hänen sanomattomaksi kauhukseen käytävän toiseen\npäähän ilmestyi mies kynttilä kädessään. Hänen kauhunsa muuttui\nkuitenkin äkkiä riemastukseksi, kun hän tunsi uskollisen palvelijansa\nolemuksen. Tulija oli todella herra Samuel Weller, joka valvottuaan\nnäin kauan keskustelussa rengin kanssa, joka taas valvoi odottamassa\npostivaunua, oli nyt lähdössä levolle.\n\n\"Sam\", sanoi herra Pickwick äkkiä ilmestyen hänen eteensä, \"missä\nmakuuhuoneeni on?\"\n\nHerra Weller tuijotteli isäntäänsä mitä ilmeisimmän ällistyksen\nvallassa, ja vasta kun kysymys oli toistettu kolmeen kertaan, hän\nkääntyi ja osoitti tietä kauan haettuun huoneeseen.\n\n\"Sam\", sanoi herra Pickwick kiivetessään vuoteeseensa. \"Olen tänä yönä\ntehnyt yhden suurimpia erehdyksiä, mistä milloinkaan on kuultu.\"\n\n\"Se on hyvin mahdollista\", vastasi herra Weller kuivasti.\n\n\"Mutta sen olen päättänyt\", jatkoi herra Pickwick, \"että vaikka\nasuisin tässä talossa puoli vuotta, en ikinä rohkenisi lähteä yksin\nkuljeksimaan toista kertaa.\"\n\n\"Se on kaikkein viisain päätös, mihin olisitte voinut tulla\", vastasi\nherra Weller. \"Tarvitsette todella jonkun, joka pitää huolta teistä,\nkun ymmärryksenne on joutunut harhateille.\"\n\n\"Mitä sinä sillä tarkoitat?\" ihmetteli herra Pickwick. Hän nousi\nistualleen vuoteeseen ja ojensi kättään kuin olisi aikonut sanoa\njotakin lisää, mutta hän hillitsi itsensä äkkiä, kääntyi ympäri ja\nsanoi palvelijalleen: \"Hyvää yötä!\"\n\n\"Hyvää yötä, herra\", vastasi Sam Weller. Hän pysähtyi päästyään\noven ulkopuolelle — pudisti päätään — käveli eteenpäin — pysähtyi —\nniisti kynttilää — pudisti taas päätään — ja meni sitten verkalleen\nhuoneeseensa silminnähtävästi syviin mietteisiin vajonneena.\n\n\n\n\n23. luku,\n\nJOSSA HERRA SAMUEL WELLER ALKAA VALMENTAUTUA HERRA TROTTERIN KANSSA\nKÄYTÄVÄÄN UUTEEN OTTELUUN.\n\n\nAikaisin samana aamuna, jonka johdantona oli herra Pickwickin seikkailu\nkeski-ikäisen, keltaisia papiljotteja käyttävän naisen kanssa, istui\nherra Weller vanhempi pienessä huoneensa tallipihan luona valmistautuen\npalaamaan Lontooseen. Hän istui mainiossa asennossa, jos jotakuta olisi\nhaluttanut maalata hänen kuvansa.\n\nOn hyvin mahdollista, että herra Wellerin kasvot olivat jonakin hänen\nelämänsä varhaisempana kautena olleet piirteiltään voimakkaat ja\nterävät. Runsaan ravinnon ja mukautuvaisuuteen taipuvan luonnonlaadun\nvaikutuksesta hänen kasvonsa olivat levenneet, ja niiden rohkeat,\nlihaiset viivat olivat siinä määrin laajenneet niille alkuaan\ntarkoitettujen rajojen yli, että jollei hänen kasvojaan katsellut\nsuoraan edestäpäin, oli vaikea erottaa muuta kuin hyvin punoittavan\nnenännipukan huipun. Samasta syystä oli hänen leukansa saavuttanut\nsen vakavan ja vaikuttavan muodon, jota yleensä kuvataan asettamalla\n\"kaksois\"-alkuliite tämän ilmeikkään naamanosan eteen, ja hänen\nihollaan oli tuo kummallisen kirjava värien sekoitus, jonka tapaa\nvain hänen ammattiaan harjoittavilla herrasmiehillä ja puoliraa'assa\npaahtopihvissä. Kaulan ympärillä hänellä oli tulipunainen matkahuivi,\njoka sulautui hänen leukaansa asteittain niin huomaamattomasti, että\ntoisen poimuja oli hyvin vaikea erottaa toisen laskoksista. Tämän\npäällä hänellä oli pitkät leveiden punaisten raitojen koristamat\nliivit, ja niitten päällä taas leveäliepeinen, vihreä takki, jota\nkaunistivat isot messinkinapit; vyötäröä koristavat olivat niin kaukana\ntoisistaan, ettei kukaan ollut nähnyt niitä yht'aikaa. Hänen tukkansa,\njoka oli lyhyt, sileä ja musta, oli parhaiksi näkyvissä ruskean,\nmatalakupuisen hatun leveiden lierien alta. Hänen sääriänsä verhosivat\nkorderoikankaasta valmistetut polvihousut ja kiiltävät kaulussaappaat,\nja kupariset kellonvitjat, jotka päätyivät samaa ainetta oleviin\nsinettiin ja avaimeen, killuivat laajasta vyöstä housunkaulusten päällä.\n\nSanoimme, että herra Weller valmisteli matkaansa Lontooseen, toisin\nsanoen, hän muonitti itseään. Pöydällä hänen edessään oli olutruukku,\npala kylmää häränpaistia ja hyvin kunnioitettavalta näyttävä sämpylä,\njoille molemmille hän vuorotellen osoitti suosiotaan tunnontarkan\npuolueettomasti. Hän oli juuri leikannut mahtavan viipaleen\njälkimmäisestä, kun jonkun huoneeseen tulevan askelet saivat hänet\nnostamaan päänsä, ja hän näki poikansa.\n\n\"Huomenta, Sammy!\" sanoi isä.\n\nPoika käveli oluttuopin luo ja nyökäten merkitsevästi isälleen otti\nsiitä vastaukseksi pitkän siemauksen.\n\n\"Oikein hyvät imemisen lahjat\", totesi herra Weller vanhempi katsahtaen\nruukkuun, kun hänen esikoisensa oli laskenut sen pöydälle puolillaan.\n\"Sinusta olisi tullut aika hyvä osteri, jos olisit sattunut syntymään\nsiinä elämäntilassa.\"\n\n\"Niin kyllä, ja luulisinpa, että olisin kyennyt hankkimaan itselleni\noikein kunnioitettavan toimeentulon\", vastasi Sam käyden huomattavan\ntarmokkaasti kylmän häränpaistin kimppuun.\n\n\"Olen hyvin pahoillani, Sammy\", sanoi herra Weller vanhempi kuohuttaen\nolutta pyörittämällä ruukkua pienissä ympyröissä valmistautuessaan\njuomaan. \"Olen kovin pahoillani, kun kuulin omilta huuliltasi, että\nannoit tuon vihreäpukuisen vetää itseäsi nenästä. Olen aina ajatellut,\nihan tähän päivään saakka, etteivät Wellerin nimi ja nenästä vetäminen\nmilloinkaan joutuisi tekemisiin keskenään, ei milloinkaan!\"\n\n\"Jollei ota lukuun sitä, kun on leski pelissä\", sanoi Sam.\n\n\"Lesket, Sammy\", vastasi herra Weller hiukan väriä vaihtaen,\n\"ovat poikkeuksia kaikista säännöistä. Olen kyllä kuullut, kuinka\nmonta tavallista naista yksi leski vastaa, kun on kyseessä miehen\npyydystäminen. Luulisinpa, että noin kahtakymmentäviittä, mutta en\nvarmasti tiedä, vaikka vielä useampaakin.\"\n\n\"Niin\", myönsi Sam, \"onhan sitä siinäkin.\"\n\n\"Sitä paitsi\", jatkoi herra Weller ottamatta huomioon keskeytystä,\n\"tämä on ihan toinen asia. Muistathan, mitä asianajaja sanoi\npuolustaessaan miestä, joka pieksi akkaansa hiilihangolla aina kun hän\noli hyvällä päällä? 'Ja kaikesta huolimatta, mylord', niin hän sanoi,\n'se on miellyttävä heikkous.' Niin minäkin sanon, mitä leskiin tulee,\nja niin sinäkin sanot, kun pääset yhtä vanhaksi kuin minä.\"\n\n\"Minulla olisi tietenkin pitänyt olla enemmän älyä\", sanoi Sam.\n\n\"Olisi pitänyt olla\", toisti herra Weller iskien pöytää nyrkillään,\n\"olisi _pitänyt_ olla! Tunnen nuoren miehen, joka ei ole saanut\nneljänneksi osaksikaan niin hyvää kasvatusta kuin sinä, koska hän ei\nollut kierrellyt kaduilla ja toreilla kuin kuutisen kuukautta, mutta\njoka olisi hävennyt joutua puijatuksi sillä tavalla, niin, _hävennyt!\"_\n\nTämän katkeran mietelmän herättämän kiihkoisan tunteen vallassa herra\nWeller soitti kelloa ja pyysi vielä yhden tuopin olutta.\n\n\"No, ei siitä toimita nyt puhua\", sanoi Sam. \"Se on mennyttä, eikä\nsille enää mitään mahda, ja sekin on lohdutus, niin kuin ne aina\nsanovat Turkinmaassa katkaistuaan väärältä mieheltä pään. Mutta nyt on\nminun vuoroni, ja niin pian kuin saan kiinni tuon Trotterin, hän saa\nvarmasti selän täyteen.\"\n\n\"Toivonpa, että saa, toivonpa, että saa\", vastasi herra Weller\nvanhempi. \"Maljasi, Sammy, onnistukoon sinun pian pyyhkiä pois perheen\nnimeen tekemäsi tahra.\"\n\nTämän maljapuheen kunniaksi herra Weller imi itseensä yhdellä\nsiemauksella melkein kaksi kolmannesta äsken saapuneesta kannusta ja\nojensi sen pojalleen, ja tämä hoitikin heti loput.\n\n\"Ja nyt, Sammy\", sanoi Weller katsoen suurta umpikuorista\nhopeakelloaan, joka riippui kuparivitjojen päässä, \"nyt on aika mennä\nkonttoriin saamaan rahtikirjat ja katsomaan, että vaunut lastataan,\nsillä vaunut on, niin kuin tykitkin, täytettävä hyvin huolellisesti\nennen kuin pannaan käyntiin.\"\n\nTälle isälliselle ja ammattimaiselle pilalle herra Weller nuorempi\nhymyili altista pojan hymyä. Hänen kunnioitettu isänsä jatkoi\njuhlallisella äänellä:\n\n\"Minun täytyy nyt erota sinusta, Samuel poikani, eikä kukaan voi\ntietää, milloin taas näen sinut. Äitipuolesi on ehkä tehnyt lopun\nminusta tai on tuhansia seikkoja saattanut tapahtua siihen mennessä,\nkun jälleen saat kuulla jotakin Belle Savagen kuuluisasta ukko\nWelleristä. Suvun nimen kunnia riippuu hyvin paljon sinusta, Samuel,\nja toivon, että pidät sitä täydessä arvossa. Kaikissa käyttäytymisen\npikku konsteissa tiedän voivani luottaa sinuun yhtä paljon kuin omaan\nitseeni, ja niin minulla onkin annettavana sinulle vain seuraava\npikku neuvo: Jos milloinkaan pääset tuonne viidenkymmenen tienoille\nja tunnet halua mennä naimisiin jonkun kanssa — yhdentekevää kenen —\nniin sulkeudu kammioosi, jos sinulla sellainen on, ja myrkytä itsesi\nheti! Hirttäytyminen on moukkamaista, niin että älä ajattele sellaista.\nMyrkytä itsesi, Samuel poikani, myrkytä itsesi, niin saatpa iloita\nsiitä jälkeenpäin.\"\n\nNäin liikuttavasti puhuen herra Weller katseli vakavasti poikaansa,\npyörähti kantapäillään ja katosi hänen näkyvistään.\n\nNäitten sanojen herättämässä syvämietteisessä mielentilassa herra\nSamuel Weller asteli pois \"Suuresta Valkoisesta Hevosesta\", jonne hänen\nisänsä oli jättänyt hänet, ja koetti, suunnattuaan askelensa Pyhän\nKlemensin kirkkoa kohti, haihduttaa alakuloisuuttaan kuljeksimalla\nvanhan pyhäkön tienoilla. Hän oli kuljeskellut sinne tänne jonkin\naikaa, kun hän tapasi itsensä kaukaisessa sopessa, jonkinlaisella\nkunnioittavan näköisellä pihamaalla, josta, kuten hän huomasi, ei\nollut muuta uloskäytävää kuin se mistä hän oli tullut sisään. Hän oli\njuuri kääntymäisillään takaisin, kun äkillinen näky kiinnitti hänet\npaikoilleen, ja me alamme nyt kertoa minkälainen ja minkätapainen tuo\nnäky oli.\n\nHerra Weller oli tuijotellut vanhoihin tiilitaloihin syviin mietteisiin\nvaipuneena, silloin tällöin iskien silmää punakalle palvelustytölle,\njoka joko nosti verhoja tai aukaisi makuuhuoneen ikkunaa, kun pihan\ntakaosassa oleva vihreä puutarhaportti avautui ja siitä ilmestyi mies,\njoka sulki portin hyvin huolellisesti jälkeensä ja käveli reippaasti\njuuri sitä paikkaa kohti, missä herra Weller seisoi.\n\nJos otamme tämän erillisenä tosiasiana, ilman mitään muuta siihen\nliittyviä seikkoja, ei siinä ollut mitään erikoisen kummallista,\nkoska monessa kohdin maailmassa sattuu, että mies tulee puutarhasta,\nsulkee vihreän portin jälkeensä ja kävelee reippaasti poiskin saamatta\nosakseen lainkaan erikoisen yleistä huomiota. On siis selvää, että\nmiehessä tai hänen käytöksessään täytyi olla jotakin, mikä erikoisesti\nkiinnitti herra Wellerin huomiota. Oliko siinä sellaista vai ei, se\nmeidän on jätettävä lukijan ratkaistavaksi, kunhan ensin olemme tarkoin\ntehneet selkoa kyseessä olevan henkilön käyttäytymisestä.\n\nKun mies oli sulkenut vihreän portin jälkeensä, hän käveli, kuten\nolemme jo kahdesti sanoneet, reippain askelin eteenpäin, mutta tuskin\nhän oli nähnyt herra Wellerin, kun hän seisahtui horjahdellen,\nikäänkuin olisi ollut epävarma siitä, mihin suuntaan hänen piti mennä.\nMutta kun vihreä portti oli sulkeutunut hänen takanaan eikä pihasta\nollut muuta ulospääsyä kuin yksi ainoa suoraan edessä, ei kulunut\nkovinkaan kauan, ennen kuin hän huomasi, että hänen täytyi kulkea herra\nSamuel Wellerin ohi päästäkseen ulos pihasta. Senvuoksi hän taas alkoi\nkävellä reippaasti ja läheni tätä herraa suoraan eteensä tuijottaen.\nMerkillisintä miehessä oli se, että hän väänsi naamansa mitä\nkamalimpaan ja hämmästyttävimpään irvistykseen. Lieneekö milloinkaan\nluonnon käsialaa pilattu niin eriskummallisilla keinotekoisilla\nleikkauksilla kuin ne, joilla mies silmänräpäyksessä peitti kasvonsa.\n\n\"Hei vain\", sanoi herra Weller itsekseen, kun mies läheni. \"Tämä on\nmerkillistä. Olisin voinut melkein vannoa, että se on hän.\"\n\nMies tuli kohti, ja hänen kasvonsa vääntyivät yhä peloittavammiksi sitä\nmukaa kuin hän lähestyi.\n\n\"Voisinpa ottaa valalleni nuo vihreät vaatteet ja tuon mustan tukan\",\ntuumi herra Weller, \"mutta en milloinkaan ennen ole nähnyt moisia\nkasvoja.\"\n\nHerra Wellerin näin sanoessa miehen kasvot kouristuivat suorastaan\nylimaallisen inhottaviksi. Hänen oli kuljettava hyvin läheltä Samia,\nja tämän tutkiva katse salli viimeksimainitun keksiä kaikkien näiden\npeloittavien kasvonväänteiden alta jotakin niin läheisesti herra Job\nTrotterin pieniä silmiä muistuttavaa, ettei siitä helposti voinut\nerehtyä.\n\n\"Hoi herra!\" huusi Sam kiivaasti.\n\nVieras pysähtyi.\n\n\"Kuulkaas!\" huusi Sam vieläkin äkäisemmin.\n\nKamalakasvoinen mies silmäili hyvin hämmästyneen näköisenä pihaa ylös,\npihaa alas ja talon ikkunoihin päin — joka paikkaan muuanne, mutta ei\nSamia kohti — ja otti sitten askelen eteenpäin, kun uusi huuto taas\npysähdytti hänet.\n\n\"Kuulkaas herra!\" huusi Sam kolmannen kerran.\n\nNyt ei enää auttanut olla erehtyvinään siitä, mistä ääni tuli, ja kun\nvieraalla ei enää ollut muuta keinoa, hän katseli vihdoin Samia suoraan\nkasvoihin.\n\n\"Ei tuo kävele, Job Trotter!\" sanoi Sam. \"Heittäkää jo nuo hupsutukset!\nEtte ole niin kaunis, että teillä olisi varaa uhrata niin paljon\nsomasta ulkonäöstänne. Koettakaapa saada nuo silmänne takaisin omille\npaikoilleen tai isken ne ulos päästänne. Kuuletteko?\"\n\nKun herra Weller näytti olevan ihan valmis toimimaan tämän puheen\nhengen mukaisesti, herra Trotter palautti vähitellen kasvoilleen niiden\nluonnollisen ilmeen ja huudahti ilosta säpsähtäen: \"Mitä minä näenkään?\nHerra Walkerko se on?\"\n\n\"Teistä on kai hyvin hauska tavata minua?\" sanoi Sam.\n\n\"Hauskaa!\" huudahti Job Trotter. \"Voi, herra Walker, jos te vain\nolisitte tiennyt, kuinka olen odottanut tätä kohtausta. Tämä on liikaa,\nherra Walker, en saata kestää tätä, en todellakaan!\"\n\nJa näin sanoen herra Trotter purskahti oikeaan kyyneltulvaan, kietoi\nkäsivartensa Samin käsivarsien ympärille ja syleili häntä kiivaasti\nihan menehtymäisillään ilosta.\n\n\"Heittäkää irti!\" huusi Sam suuttuneena tällaisesta menettelystä ja\nkoettaen turhaan rimpuilla irti innostuneen tuttavansa otteesta.\n\"Heittäkää irti, kuuletteko? Mitä te minun vuokseni itkette, mokomakin\npaloruisku?\"\n\n\"Koska olen niin iloinen tavattuani teidät\", vastasi Job Trotter\nvähitellen vapauttaen herra Wellerin, kun ensimmäiset taisteluhalun\nenteet katosivat. \"Voi, herra Walker, tämä on liikaa.\"\n\n\"Liikaa se onkin\", toisti Sam, \"minunkin mielestäni! No, mitä\nsanottavaa teillä on minulle?\"\n\nHerra Trotter ei vastannut, sillä pieni punainen nenäliina oli\nahkerassa käytännössä.\n\n\"Mitä teillä on sanottavaa minulle, ennenkuin isken päänne mäsäksi?\"\ntoisti Sam uhkaavasti.\n\n\"Mitä?\" kysyi herra Trotter siveellisesti hämmästyneen näköisenä.\n\n\"Mitä teillä on sanottavaa minulle?\"\n\n\"Minullako, herra Walker?\"\n\n\"Älkää sanoko minua Walkeriksi. Nimeni on Weller. Tiedätte sen ihan\nhyvin. Mitä teillä on sanottavaa minulle?\"\n\n\"Siunatkoon, herra Walker — Weller, aioin sanoa — hyvin monenlaista,\njos haluatte tulla jonnekin, jossa voimme puhua rauhassa. Jos\ntietäisitte, kuinka olen kaivannut teitä, herra Weller, niin...\"\n\n\"Hyvin paljon, kaiketi?\" sanoi Sam kuivasti.\n\n\"Paljon, hyvä herra\", jatkoi herra Trotter liikuttamatta lihastakaan\nkasvoissaan. \"Mutta lyödäänpä kättä, herra Weller.\"\n\nSam silmäili toveriaan jonkin hetken ja myöntyi sitten hänen pyyntöönsä\nikään kuin saaden äkillisen päähänpiston.\n\n\"Kuinka voi\", sanoi Job Trotter heidän kävellessään pois, \"kuinka voi\nteidän hyvä, oivallinen isäntänne? Voi, hän on hyvin kunnianarvoinen\nherrasmies. Toivonpa, ettei hän vilustunut tuona kauheana yönä.\"\n\nJob Trotterin silmissä vilahti hänen näin sanoessaan syvä viekkaus,\njoka sai herra Wellerin nyrkkiin puristetun käden värähtämään samalla\nkuin hänessä paloi halu osoittaa sen voimaa toisen kylkiluihin. Sam\nhillitsi kuitenkin itsensä ja vastasi, että hänen isäntänsä jaksoi\nerinomaisen hyvin.\n\n\"Se ilahduttaa minua suuresti\", vastasi herra Trotter, \"onko hän\ntäällä?\"\n\n\"Entä teidän isäntänne?\" kysyi Sam vastauksen asemesta.\n\n\"On, kyllä hän on täällä — valitettavasti minun täytyy sanoa, että hän\nkäyttäytyy yhä huonommin.\"\n\n\"Vai niin?\"\n\n\"Niin, se on hirveää, kauhistuttavaa.\"\n\n\"Naisopistossako?\" kysyi Sam.\n\n\"Ei, ei naisopistossa\", vastasi Job Trotter silmissään sama viekas\nilme, jonka Sam oli aikaisemmin huomannut. \"Ei naisopistossa.\"\n\n\"Siinäkö talossa, jossa on vihreä portti?\" kysyi Sam katsellen tiukasti\ntoveriaan.\n\n\"Ei! ei! ei siellä\", vastasi Job paljon nopeammin kuin hänen tapoihinsa\nkuului.\n\n\"Mitäs tekemistä teillä oli siellä?\" kysyi Sam silmäten häneen\nterävästi. \"Jouduitte kai sattumalta portin sisäpuolelle?\"\n\n\"No niin, herra Weller\", selitti Job, \"saattanenhan kertoa teille pikku\nsalaisuuteni, koska me, kuten muistatte, miellyimme toisiimme niin\nsuuresti ensi kerran tavatessamme. Muistattehan, kuinka hauskaa meillä\noli sinä aamuna?\"\n\n\"Kyllä, kyllä\", sanoi Sam kärsimättömästi. \"Muistan kyllä.\"\n\n\"Niin\", virkkoi Job puhuen hyvin täsmällisesti ja hiljaisella äänellä\nkuin mies, joka kertoo tärkeää salaisuutta, \"siinä vihreäporttisessa\ntalossa, herra Weller, pidetään monta palvelijatarta.\"\n\n\"Niinpä sitä melkein saattaa päätellä päältäpäin\", keskeytti Sam.\n\n\"Niin\", jatkoi Job Trotter, \"ja yksi heistä on keittäjätär, joka on\nsäästänyt hiukan rahoja ja haluaa, jos pääsee itsenäiseksi, perustaa\npienen rihkamakaupan, ymmärrättehän.\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Niin juuri, herra Weller. Satuinpa tapaamaan hänet kappelissa, jossa\nminun on tapana käydä, hyvin pienessä sievässä kappelissa tässä\nkaupungissa, ja siellä lauletaan samasta virsikirjasta — numero neljä\n— joka minulla aina on mukanani ja jonka ehkä olette nähnyt kädessäni.\nPääsin vähän niin kuin väleihin hänen kanssaan, ja siitä syntyi meidän\nkesken tuttavuus, ja uskaltanen sanoa, että minusta taitaa tulla\nrihkamakauppias.\"\n\n\"Ja teistä tulisikin hyvin miellyttävä rihkamakauppias\", virkkoi\nSam luoden häneen silmännurkastaan mitä suurinta vastenmielisyyttä\nilmaisevan katseen.\n\n\"Suurin etu tästä, herra Weller\", jatkoi Job silmien täyttyessä\nkyynelillä hänen puhuessaan, \"on se, että saatan jättää nykyisen\nonnettoman paikkani, joka minulla on sen ilkeän miehen palveluksessa,\nja aloittaa parempaa ja siveellisempää elämää, enemmän sen kaltaista,\njollaiseen minut on kasvatettu.\"\n\n\"Olette kai saanut oikein hienon kasvatuksen?\"\n\n\"Voi, herra Weller, hyvin hienon!\" vastasi Job. Muistellessaan\npuhtainta nuoruuttaan herra Trotter otti taas esiin punaisen\nnenäliinansa ja vuodatti runsaan kyyneltulvan.\n\n\"Te olitte varmasti harvinaisen hauska poika koulutoverina\", sanoi Sam.\n\n\"Niin olin, hyvä herra\", vastasi Job päästäen syvän huokauksen. \"Olin\nkoulun epäjumala.\"\n\n\"Se ei minua ollenkaan ihmetytä\", sanoi Sam. \"Millainen lohdutus te\nolittekaan siunatulle äidillenne!\"\n\nNäitten sanojen johdosta herra Job Trotter työnsi punertavan\nnenäliinansa nurkan vuorotellen molempiin silmäkuoppiinsa ja alkoi\nankarasti itkeä.\n\n\"Mikä miestä nyt vaivaa?\" sanoi Sam närkästyneenä. \"Chelsean\nsuihkulähde ei ole mitään teihin verraten. Mitä helkkaria te nyt\nvesittelette? Sitäkö, että tiedätte itse olevanne lurjus?\"\n\n\"En saata pidättää tunteitani, herra Weller\", sanoi Job lyhyen\nvaitiolon jälkeen. \"Ajatelkaa, että isäntäni sai epäluuloja, kun\nkeskustelin teidän kanssanne, vei minut pois kyytihevosella, ja kun\noli taivuttanut neidin sanomaan, ettei tämä tiennyt hänestä mitään, ja\nnaisopiston johtajattaren tekemään samoin, hän jätti tytön edullisemman\nnaimapuuhan vuoksi. Voi herra Weller, se saa minut värisemään!\"\n\n\"Vai niin siinä kävikin?\" kysyi herra Weller.\n\n\"Ihan varmasti niin\", vastasi Job.\n\n\"Hyvä on\", sanoi Sam, kun he sitten olivat saapuneet hotellin\nkohdalle. \"Tahtoisin jutella kanssanne hiukan, Job, niin että jos\nette erikoisesti ole lupautunut minnekään, näkisin teidät mielelläni\n\"Suuressa Valkoisessa Hevosessa\" tänä iltana, siinä kahdeksan korvilla.\"\n\n\"Minä tulen ihan varmasti\", lupasi Job.\n\n\"Niin onkin parasta\", vastasi Sam hyvin merkitsevästi silmää iskien,\n\"sillä muuten saattaisin mennä tiedustelemaan teitä vihreän portin\ntoiselta puolen, ja silloin saattaisin ehkä lyödä teidät laudalta, vai\nmitä luulette?\"\n\n\"Olen varmasti teidän luonanne\", sanoi herra Trotter, ja puristettuaan\nSamin kättä erikoisen lämpimästi hän lähti tiehensä.\n\n\"Pidä varasi, Job Trotter, pidä varasi!\" sanoi Sam katsellen hänen\njälkeensä, \"tai muuten on minussa yksi mies liikaa sinulle tällä\nkertaa\".\n\nPäätettyään tämän yksinpuhelun ja katseltuaan Jobin jälkeen, kunnes\ntätä ei enää näkynyt, kiiruhti herra Weller suoraa tietä isäntänsä\nmakuuhuoneeseen.\n\n\"Se on jo käynnissä, herra\", sanoi hän.\n\n\"Mikä on käynnissä, Sam?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"Olen löytänyt heidät\", sanoi Sam.\n\n\"Ketkä?\"\n\n\"Sen suuren huijarin ja sen nuivanaamaisen, mustatukkaisen lurjuksen.\"\n\n\"Mahdotonta, Sam\", sanoi herra Pickwick hyvin tarmokkaasti. \"Missä he\novat, Sam? Missä he ovat?\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa!\" vastasi herra Weller, ja auttaessaan herra Pickwickiä\npukeutumaan hän selosti toimintasuunnitelmaansa.\n\n\"Mutta milloin se kaikki on tehtävä\", kysyi herra Pickwick.\n\n\"Kaikki aikanaan, herra\", vastasi Sam.\n\nTapahtuiko kaikki aikanaan vai ei, sen näemme myöhemmin.\n\n\n\n\n24. luku,\n\nJOSSA HERRA PETER MAGNUS KÄY MUSTASUKKAISEKSI JA KESKI-IKÄINEN NAINEN\nLEVOTTOMAKSI, MIKÄ TAAS SAATTAA PICKWICKILÄISET LAIN KOURIIN.\n\n\nKun herra Pickwick laskeutui huoneeseen, missä hän ja herra Peter\nMagnus olivat viettäneet edellisen illan, hän tapasi tämän herran,\njolla nyt oli yllään suurin osa molempien arkkujen, nahkaisen\nhattukotelon ja ruskean paperikääryn sisällystä mahdollisimman soreana\nsommitelmana, kävelemässä edestakaisin huoneessa äärimmäisimmän kiihkon\nja levottomuuden vallassa.\n\n\"Hyvää huomenta, herra Pickwick!\" huusi Peter Magnus. \"Miltä tämä\nteistä näyttää?\"\n\n\"Todellakin hyvin vaikuttavaa\", vastasi herra Pickwick silmäillen herra\nPeter Magnuksen ruumiin verhoja hyväntahtoisesti hymyillen.\n\n\"Niin, sitä minäkin luulen\", sanoi herra Magnus. \"Olen lähettänyt\nhänelle korttini, herra Pickwick.\"\n\n\"Vai niin!\"\n\n\"Niin olen, ja tarjoilija toi sanan, että hän ottaisi minut vastaan\nyhdeltätoista. Nyt puuttuu enää neljännestunti.\"\n\n\"Hetki on hyvin lähellä\", sanoi herra Pickwick.\n\n\"Niin, se on kovin lähellä\", vastasi herra Magnus, \"ihan liiankin\nlähellä ollakseen miellyttävä, vai mitä, herra Pickwick?\"\n\n\"Itseluottamus vaikuttaa paljon tällaisissa tapauksissa\", huomautti\nherra Pickwick.\n\n\"Uskon sen, herra\", sanoi Magnus. \"Luotan suuresti itseeni. Oikeastaan\nen oikein käsitä, minkä vuoksi miehen tulisi olla peloissaan\nsellaisessa tapauksessa kuin tämä. Mitä se oikeastaan on? Siinä ei ole\nmitään, jota pitäisi hävetä. Sehän on vain keskinäisellä sopimuksella\nratkaistava seikka, ei enempää. Mies toisella, nainen toisella puolen.\nSe on minun mielipiteeni asiasta.\"\n\n\"Hyvin filosofinen mielipide\", vastasi herra Pickwick. \"Mutta aamiainen\nodottaa, herra Magnus. Tulkaa.\"\n\nHe istuutuivat aamiaispöytään, mutta oli ihan ilmeistä, että\nherra Magnusta vaivasi hänen kerskailustaan huolimatta aikamoinen\nhermostuneisuus, jonka pääasiallisia merkkejä oli ruokahalun menetys,\ntaipumus kaataa teevehkeet, aavemainen pyrkimys olla huvittava ja\nvastustamaton taipumus katsoa kelloa joka toinen sekunti.\n\n\"Hih hih!\" hihitti herra Magnus yrittäen olla hilpeä ja läähättäen\nkiihtymyksestä. \"Nyt puuttuu vain kaksi minuuttia. Olenko kalpea?\"\n\n\"Ette juuri\", vastasi herra Pickwick. Syntyi lyhyt hiljaisuus.\n\n\"Pyydän anteeksi, herra Pickwick, mutta oletteko milloinkaan eläessänne\nollut tällaisessa hommassa?\" kysyi herra Magnus.\n\n\"Tarkoitatteko kosimista?\" sanoi herra Pickwick.\n\n\"Niin.\"\n\n\"En koskaan\", sanoi herra Pickwick hyvin tarmokkaasti. \"En koskaan.\"\n\n\"Teillä ei siis ole minkäänlaista käsitystä siitä, kuinka on\naloitettava?\" sanoi herra Magnus.\n\n\"Saattaa olla\", vastasi herra Pickwick, \"että olen luonut itselleni\njoitakin mielipiteitä tuosta asiasta, mutta en ole milloinkaan\nasettanut niitä käytännössä koetukselle; niinpä olisin pahoillani jos\nte tuntisitte halua järjestää menettelynne niiden mukaan.\"\n\n\"Olisin sentään teille kovin kiitollinen jokaisesta neuvosta\", virkkoi\nherra Magnus taas katsahtaen kelloon, jonka osoitin näytti viittä\nminuuttia yli yhdentoista.\n\n\"No niin, hyvä herra\", sanoi herra Pickwick sellaiseen syvään\njuhlalliseen tapaan, kuten tuo suuri mies saattoi, jos tahtoi, tehdä\nhuomautuksensa voimakkaasti vaikuttaviksi. \"Minä aloittaisin, hyvä\nherra, osoittamalla kunnioitustani naisen kauneudelle ja mainioille\nominaisuuksille, joista sitten, hyvä herra, kääntyisin puhumaan omasta\narvottomuudestani.\"\n\n\"Oikein hyvä\", sanoi herra Magnus.\n\n\"Arvottomuudestani vain _häneen_ nähden, huomatkaa se, hyvä herra!\"\njatkoi herra Pickwick, \"sillä osoittaakseni, etten ole suinkaan\ntäydellisesti kelvoton, antaisin lyhyen selostuksen entisestä\nelämästäni ja nykyisestä asemastani. Osoittaisin, että olisin kenelle\nmuulle hyvänsä hyvinkin haluttu henkilö. Sitten kuvailisin rakkauteni\nlämpöä ja tunteitteni syvyyttä. Ehkäpä tuntisin silloin houkutusta\ntarttua hänen käteensä.\"\n\n\"Niin, niin todellakin\", sanoi herra Magnus, \"se on hyvin tärkeä kohta.\"\n\n\"Ja sitten, hyvä herra\", jatkoi herra Pickwick yhä lämmeten sikäli kuin\naihe esiintyi hänelle hehkuvammissa väreissä, \"sitten minä saapuisin\ntuohon painavaan ja yksinkertaiseen kysymykseen: 'Tahdotteko ottaa\nminut?' Luulenpa voivani otaksua, että hän nämä sanat kuullessaan\nkääntäisi pois päänsä.\"\n\n\"Uskotteko, että sitä voi pitää varmana?\" sanoi herra Magnus, \"sillä\njollei hän tekisikään niin tuolla tietyllä hetkellä, se vaikuttaisi\nhämmentävästi.\"\n\n\"Uskon kyllä, että niin käy\", sanoi herra Pickwick. \"Senjälkeen\npuristaisin hänen kättään, ja luulen, minä _luulen_, herra Magnus, että\nkun olisin tehnyt niin otaksuen, että hän ei vastustelisi, vetäisin\nhellästi syrjään nenäliinan, jolla, kuten vähäinen ihmistuntemukseni\nsallii minun otaksua, nainen on sillä hetkellä peittänyt silmänsä, ja\nvarastaisin kunnioittavan suudelman. Luulen, että suutelisin häntä,\nja tässä erikoisessa kohdassa olen ehdottomasti sitä mieltä, että jos\nnainen ollenkaan haluaa ottaa minut, hän kuiskaisi korvaani kainon\nmyöntymyksensä.\"\n\nHerra Magnus säpsähti, silmäili lyhyen hetken ääneti herra\nPickwickin älykkäitä kasvoja ja sitten (kun osoitin näytti kymmentä\nyli yhdentoista) puristi lämpimästi hänen kättään ja syöksyi kuin\nepätoivoissaan huoneesta.\n\nHerra Pickwick käveli edestakaisin muutaman askelen, ja kun kellon\npieni osoitin oli saapunut puoltatuntia osoittavaan kohtaan, aukeni\novi äkkiä. Hän kääntyi tervehtiäkseen herra Peter Magnusta, mutta\nkohtasikin tämän asemesta herra Tupmanin iloiset kasvot, herra Winklen\ntyynen naaman ja herra Snodgrassin älykkäät piirteet. Herra Pickwickin\ntervehtiessä heitä parhaillaan tepasteli herra Peter Magnus takaisin\nhuoneeseen.\n\n\"Hyvät ystävät, tässä on se herra, josta juuri puhuin teille — herra\nMagnus\", esitteli herra Pickwick.\n\n\"Palvelijanne, hyvät herrat\", sanoi herra Magnus ilmeisesti ankaran\nmielenliikutuksen vallassa. \"Herra Pickwick, sallikaa minun puhella\nhetkinen kanssanne.\"\n\nNäin sanoen herra Magnus työnsi sormensa herra Pickwickin napinläpeen,\nvei hänet ikkunakomeroon ja sanoi:\n\n\"Onnitelkaa minua, herra Pickwick! Noudatin neuvojanne ihan\nkirjaimellisesti.\"\n\n\"Ja kaikki sattui paikalleen?\"\n\n\"Niin sattui. Ei olisi saattanut käydä paremmin\", vastasi herra Magnus.\n\"Hän on minun, herra Pickwick.\"\n\n\"Onnittelen teitä kaikesta sydämestäni\", vastasi herra Pickwick\npuristaen lämpimästi uuden ystävänsä kättä.\n\n\"Teidän täytyy nähdä hänet\", sanoi herra Magnus. \"Tätä tietä, olkaa\nhyvä! Suokaa anteeksi hetkinen, hyvät herrat.\"\n\nNäin touhuten herra Peter Magnus veti mukanaan herra Pickwickin\nhuoneesta. Hän pysähtyi käytävässä ensimmäiselle ovelle ja kolkutti\nsiihen varovasti.\n\n\"Sisään\", sanoi naisen ääni.\n\n\"Neiti Witherfield\", sanoi herra Magnus, \"sallikaa minun esitellä\nteille oikein hyvä ystäväni, herra Pickwick. Herra Pickwick, haluaisin\ntutustuttaa teidät neiti Witherfieldiin.\"\n\nNainen oli huoneen toisessa päässä. Kumartaessaan herra Pickwick\notti silmälasinsa liiviensä taskusta ja pisti ne nenälleen, minkä\ntoimituksen hän tuskin oli saanut suoritetuksi, kun hän päästäen\nyllätyksen huudon perääntyi muutaman askelen ja nainen, puoleksi\ntukahduttaen kirkaisun, peitti kasvonsa käsillään ja vaipui tuoliin,\njolloin herra Peter Magnus jäi kuin naulattuna paikoilleen ja katseli\ntoisesta toiseen, kasvoillaan äärimmäisen kauhun ja hämmästyksen\nvälillä liikkuva ilme.\n\nTämä oli kieltämättä kaikin puolin perin tavatonta käyttäytymistä,\nmutta asianlaita oli niin, että tuskin herra Pickwick oli pistänyt\nsilmälasit nenälleen, kun hän siinä paikassa tunsi tulevan\nrouva Magnuksen samaksi naiseksi, jonka huoneeseen hän niin\nanteeksiantamattomasti oli tunkeutunut edellisenä yönä, ja silmälasit\nolivat tuskin asettuneet herra Pickwickin nenälle, kun nainen\npuolestaan heti tunsi sen naaman, jonka hän oli nähnyt kaikkien\nyömyssyn kauhujen ympäröimänä. Niinpä nainen kirkaisi, ja herra\nPickwick säpsähti.\n\n\"Herra Pickwick!\" huudahti herra Magnus hämmästyksen vallassa, \"mitä\ntämä merkitsee? Mitä tämä merkitsee, hyvä herra?\" hän lisäsi uhkaavalla\nja kovalla äänellä.\n\n\"Hyvä herra\", vastasi herra Pickwick hiukan närkästyneenä, kun herra\nPeter Magnus oli noin äkkiä siirtynyt puhumaan käskevästi. \"Kieltäydyn\nvastaamasta tähän kysymykseen.\"\n\n\"Kieltäydyttekö?\" sanoi herra Magnus.\n\n\"Kieltäydyn\", vastasi herra Pickwick. \"Kieltäydyn sanomasta mitään,\nmikä saattaisi tämän naisen maineen vaaraan tai herättäisi joitakin\nepäilyttäviä muistoja hänen rinnassaan, ilman hänen myöntymystään ja\nlupaansa.\"\n\n\"Neiti Witherfield\", kysyi Peter Magnus, \"tunnetteko tämän henkilön?\"\n\n\"Tunnenko hänet?\" toisti nainen epäröiden.\n\n\"Niin, tunnetteko? Tunnetteko hänet, minä kysyin!\" penäsi herra Magnus\nvihaisesti.\n\n\"Olen nähnyt hänet\", vastasi keski-ikäinen neiti.\n\n\"Missä\", tutki herra Magnus, \"missä?\"\n\n\"Sitä\", sanoi keski-ikäinen nainen, \"en ilmoittaisi mistään hinnasta\".\n\n\"Ymmärrän hyvin tarkoituksenne, neiti\", sanoi herra Pickwick, \"ja annan\ntäyden arvon hienotunteisuudellenne. Minä en sitä milloinkaan ilmaise,\nluottakaa siihen.\"\n\n\"Kunniasanallani, neiti\", sanoi herra Magnus, \"jos otamme huomioon sen\naseman, johon minä suhteessani teihin olen joutunut, te käsittelette\ntätä asiaa verraten kylmästi, verraten kylmästi.\"\n\n\"Julma herra Magnus!\" sanoi keski-ikäinen nainen. Samassa hän vuodatti\ntodella oikean vuolaan kyynelvirran.\n\n\"Kohdistakaa huomautuksenne minuun, hyvä herra!\" puuttui herra Pickwick\npuhumaan. \"Minussa vain on moitteen sijaa, jos sitä yleensä kenessä on.\"\n\n\"Vai vain teissä on moitteen sijaa, hyvä herra?\" sanoi herra Magnus.\n\"Näen, näen kaiken läpi. Kadutte nyt jo päätöstänne, vai kuinka?\"\n\n\"Mitä päätöstä?\" ihmetteli herra Pickwick.\n\n\"Omaa päätöstänne, hyvä herra. Älkää tuijottako minuun noin!\" sanoi\nherra Magnus. \"Muistan, mitä sanoitte eilen illalla. Olitte tullut\ntänne paljastamaan erään henkilön petollisuutta ja viekkautta, jonka\ntotuudenrakkauteen ja kunniallisuuteen olitte ehdottomasti luottanut.\nEikö niin?\"\n\nTässä herra Magnus antautui pitkän ivanaurun valtaan, ja ottaen\npois vihreät silmälasinsa — joita hän kai piti tarpeettomina tässä\nmustasukkaisuuden puuskassaan — hän pyöritteli pieniä silmiään niin,\nettä sitä oli peloittava katsella.\n\n\"Eikö niin?\" sanoi herra Magnus, ja sitten hän toisti naurunsa vielä\nvaikuttavammin. \"Mutta te saatte vastata siitä, hyvä herra.\"\n\n\"Mistä sitten?\" kummasteli herra Pickwick.\n\n\"Samantekevää!\" virkkoi herra Magnus kiitäen edestakaisin huoneessa,\n\"samantekevää\".\n\nSana \"samantekevää\" lienee hyvin laajasisältöinen, sillä emme muista\nmilloinkaan nähneemme riitaa kadulla, teatterissa, kapakassa tai\nmuualla, missä se ei olisi ollut pysyvänä vastauksena kaikkiin\ntaistelunhaluisiin kysymyksiin. \"Pidättekö itseänne rehellisenä\nmiehenä, herra?\" — \"Samantekevää.\" \"Luulitteko minun sanoneen jotakin\ntuolle nuorelle naiselle?\" — \"Samantekevää.\" \"Tahdotteko, että isken\npäänne seinään?\" — \"Samantekevää.\" On myös huomattava, että tuossa\nyleissanassa, \"samantekevää\" täytyy piillä jokin kätketty piikki,\njoka herättää puhutellun henkilön rinnassa enemmän kiukkua kuin\ntuhlailevinkaan haukkumasanojen käyttö.\n\nEmme halua väittää, että tämän lyhyen ilmaisumuodon kohdistaminen herra\nPickwickiin synnytti hänen mielessään ihan samanlaisen pahastumisen,\njoka auttamattomasti olisi syntynyt arkisessa sielussa. Piirrämme\nmuistiin vain sen tosiseikan, että herra Pickwick aukaisi huoneen oven\nja huusi äkkiä: \"Tupman, tulkaa tänne!\"\n\nHerra Tupman tulikin oitis paikalle aika lailla hämmästyneen näköisenä.\n\n\"Kuulkaa, Tupman\", sanoi herra Pickwick, \"syynä minun ja tämän herran\nvälillä juuri syntyneeseen erimielisyyteen on hienotunteisuutta vaativa\nsalaisuus, joka koskee tätä naista. Kun vakuutan hänelle teidän\nläsnäollessanne, että se ei millään lailla koske häntä eikä ole millään\nlailla yhteydessä hänen asioittensa kanssa, niin minun tuskin tarvinnee\npyytää teitä panemaan mieleenne, että jos hän haluaa väittää sitä\nvastaan, hän ilmaisee epäilevänsä minun vilpittömyyttäni, mitä minä\npuolestani pidän hyvin loukkaavana.\"\n\nNäin sanoen herra Pickwick silmäili herra Peter Magnusta sellaisella\ntavalla, että siihen sisältyi kokonainen tietosanakirja.\n\nHerra Pickwickin suora ja arvokas käyttäytyminen olisi liittyneenä\nsiihen puheen voimaan ja tarmoon, joka oli hänelle niin ylevän\nominaista, saanut kenen hyvänsä järkevästi ajattelevan vakuuttumaan,\nmutta pahaksi onneksi herra Peter Magnus oli tällä kertaa kaikkea\nmuuta kuin järkevällä tuulella. Niinpä hän ei ottanut herra Pickwickin\nselityksiä vastaan niin kuin olisi pitänyt, vaan sen sijaan jatkuvasti\nkiihotti itseään tulikuumaan, kärventävään, tuhoavaan kiukkuun ja\npuheli, että oli otettava huomioon hänenkin tunteensa, ja kaikenlaista\nmuuta sellaista, lisäten lavertelunsa voimaa kävelemällä edestakaisin\nja repimällä tukkaansa, joihin huvituksiin hän silloin tällöin hankki\nvaihtelua heristelemällä nyrkkiään herra Pickwickin ihmisystävällisten\nkasvojen edessä.\n\nHerra Pickwick puolestaan, joka oli täysin tietoinen viattomuudestaan\nja vilpittömyydestään ja pahoillaan siitä, että oli kietonut\nkeski-ikäisen naisen tällaiseen epämiellyttävään juttuun, ei ollut\nniin tyyni kuin hänen tapoihinsa kuului. Seurauksena oli se, että\nsanat kajahtelivat kiivaina ja äänet vielä kiivaampina, ja lopuksi\nherra Magnus sanoi herra Pickwickille, että tämä saisi kuulla hänestä,\nmihin herra Pickwick vastasi kiitettävän kohteliaasti, että mitä\npikemmin toinen antaisi kuulla itsestään, sitä parempi. Tämän johdosta\nkeski-ikäinen nainen syöksyi pelon vallassa huoneesta, josta herra\nTupman kiskoi herra Pickwickinkin mukaansa jättäen herra Magnuksen\nyksin hautomaan mietteitään.\n\nJos keski-ikäinen nainen olisi ollut paljon mukana maailman pauhinassa\ntai olisi vähääkään tutustunut niiden henkilöiden käsityksiin ja\ntapoihin, jotka laativat lakeja ja määräävät keskustelusävyn, hän olisi\ntiennyt, että tämänlaatuinen kiivaus on luonnon kaikkein viattomimpia\nseikkoja, mutta koska hän oli parhaasta päästä elänyt maalla eikä\nollut milloinkaan lukenut selostuksia parlamentin keskusteluista,\nhän oli hyvin heikosti perillä tällaisista sivistyneen elämän\nerikoishienouksista. Kun hän siis oli päässyt makuuhuoneeseensa,\nsulkenut ovet takanaan ja alkanut harkita kohtausta, jonka hän juuri\noli nähnyt, ilmestyi hänen sielunsa silmien eteen mitä kauheimpia\nkuvia tappelusta ja murhista, joiden joukossa herra Peter Magnus,\nkoko vartalo jäykkänä, pitkin pituuttaan neljän miehen kantamana,\nkoristuksena kokonainen tynnyrillinen luoteja vasemmassa kyljessään,\noli kaikkein viattomimpia. Kuta enemmän keski-ikäinen neiti ajatteli\nasiaa, sitä pahemmin hän alkoi pelätä ja lopulta hän päätti lähteä\nkaupungin korkeimman virkamiehen puheille ja pyytää tätä ottamaan\nviipymättä haltuunsa herrat Pickwickin ja Tupmanin.\n\nTähän päätökseen johtivat hänet vaihtelevat näkökohdat, joista\ntärkein oli se, että hän täten antaisi herra Peter Magnukselle\neittämättömän todisteen alttiudestaan osoittaessaan huolestumista hänen\nturvallisuudestaan. Hän tunsi liiankin hyvin tämän mustasukkaisen\nluonteen uskaltaakseen pienimmälläkään tavalla viitata sen\nmielenliikutuksensa oikeaan syyhyn, joka hänet valtasi hänen nähdessään\nherra Pickwickin, ja hän luotti siihen, että hänen oma taivutuskykynsä\nja vaikutus voimansa tuohon pikku mieheen hillitsisi tämän meluisaa\nmustasukkaisuutta edellyttäen, että herra Pickwick toimitettaisiin pois\nnäkyvistä eikä mitään uutta riitaa pääsisi syntymään. Näiden ajatusten\nvallassa neiti otti myssyn päähänsä ja huivin hartioilleen ja lähti\nsuoraa päätä pormestarin asunnolle.\n\nMutta herra George Nupkins, mainittu paikkakunnan korkein viranomainen,\noli niin suuri herra, ettei suurempaa nopeinkaan jalankulkija voisi\nlöytää auringonnousun ja -laskun välillä kesäkuun 21. päivänä,\nvuoden pisimpänä päivänä, jolloin hänellä olisi pisimmälti aikaa\netsiskelyihin. Tänä erikoisena aamuna herra Nupkins oli mitä suurimman\nharmin ja suuttumuksen vallassa, sillä kaupungissa oli ollut kapina:\nkaupungin suurimman koulun kaikki oppilaat olivat tehneet salaliiton\nrikkoakseen vihatun omenakauppiaan ikkunat, ulvoneet kaupungin\npalvelijalle ja kivittäneet poliisia — vanhahkoa, kaulussaappaita\nkäyttävää herrasmiestä, joka oli komennettu tekemään lopun mellakasta\nja joka oli toiminut yleisen järjestyksen valvojana, sekä miehenä\nettä poikana, ainakin puoli vuosisataa. Herra Nupkins istui par'aikaa\nnojatuolissaan rypistellen majesteetillisesti kulmiaan ja kiehuen\nvihasta, kun hänelle ilmoitettiin, että eräs nainen tahtoi tavata häntä\nkiireellisessä, erikoisessa ja yksityisessä asiassa. Herra Nupkins otti\nkasvoilleen tyynen, peloittavan ilmeen ja käski tuomaan naisen sisään,\njota käskyä, kuten keisarien, viranomaisten ja kaikkien maan suurien\nmahtimiesten määräyksiä, heti noudatettiin, niin että neiti Witherfield\nsiis mielenkiintoisen kiihtyneenä osoitettiin sisälle.\n\n\"Muzzle!\" komensi virkamies.\n\nMuzzle oli vajaamittainen vahtimestari, jolla oli pitkä ruumis ja\nlyhyet sääret.\n\n\"Muzzle!\"\n\n\"Teidän armonne?\"\n\n\"Asettakaa tuohon tuoli ja poistukaa huoneesta!\"\n\n\"Kyllä, teidän armonne.\"\n\n\"No niin, rouva, olkaa hyvä ja selittäkää asianne\", sanoi virkamies.\n\n\"Se on hyvin kiusallista laatua\", sanoi neiti Witherfield.\n\n\"Uskon sen kyllä. Hillitkää tunteenne!\" Tässä herra Nupkins näytti\nsuopealta. \"Ja kertokaa minulle, mikä oikeudellinen asia tuo teidät\ntänne.\"\n\nTässä virkamies voitti ihmisen, ja herra Nupkins oli taas ankaran\nnäköinen.\n\n\"Minusta on hyvin tuskallista tehdä tämä ilmianto\", sanoi neiti\nWitherfield, \"mutta pelkään, että täällä aiotaan suorittaa\nkaksintaistelu.\"\n\n\"Täälläkö, rouva?\" kysyi virkamies. \"Missä, rouva?\"\n\n\"Ipswichissä.\"\n\n\"Ipswichissä! Kaksintaistelu Ipswichissä!\" huudahti virkamies ihan\nällistyneenä tällaisesta ilmoituksesta. \"Mahdotonta, rouva! Mitään\nsellaista ei voida suunnitella tässä kaupungissa, siitä olen varma.\nEtte kai tunne meidän paikallisen virkamieskuntamme valppautta?\nOletteko sattumalta kuullut, hyvä rouva, että minä viime toukokuun\nneljäntenä päivänä vain kuusikymmentä ylimääräistä poliisia mukanani\nhyökkäsin nyrkkeilykilpailuihin ja vaikka olin vaarassa joutua\nkiihtyneen joukon hurjan intohimon uhriksi, estin nyrkkeilyottelun\nMiddledesexin Dumplingin ja Suffolkin Bantamin välillä? Kaksintaistelu\nIpswichissä, rouva! En usko sitä, en voi uskoa sitä\", sanoi virkaherra\nitsekseen jutellen, \"että on olemassa kahta miestä, jotka ovat niin\ntyhmänrohkeita, että suunnittelisivat sellaista rauhanrikkomista tässä\nkaupungissa.\"\n\n\"Tietoni ovat valitettavasti liiankin oikeat\", sanoi keski-ikäinen\nnainen. \"Olin läsnä riidassa.\"\n\n\"Se on hyvin merkillinen asia\", sanoi hämmästynyt viranomainen.\n\"Muzzle!\"\n\n\"Teidän armonne?\"\n\n\"Lähetä Jinks tänne suoraan, heti!\"\n\n\"Kyllä, teidän armonne.\"\n\nMuzzle poistui, ja kalpea, terävänenäinen, nukkavieru, keski-ikäinen\nkirjuri, oikea nälkäkurki, astui huoneeseen.\n\n\"Herra Jinks\", sanoi virkamies. \"Herra Jinks.\"\n\n\"Hyvä herra?\"\n\n\"Tämä rouva, herra Jinks, on tullut tänne ilmoittamaan, että tässä\nkaupungissa aiotaan suorittaa kaksintaistelu.\"\n\nTietämättä oikeastaan, mitä tehdä, hymyili herra Jinks alistuvaa hymyä.\n\n\"Mitä te nauratte, herra Jinks?\" sanoi virkamies.\n\nHerra Jinks muuttui heti vakavan näköiseksi.\n\n\"Herra Jinks\", sanoi virkamies, \"te olette hupsu!\"\n\nHerra Jinks silmäili nöyrästi suurta miestä ja pureskeli kynänsä päätä.\n\n\"Teidän mielestänne on kai tässä tiedossa jotakin hyvin hullunkurista,\nmutta minä voin sanoa teille, herra Jinks, että tässä on hyvin vähän\nnaurun aihetta\", sanoi virkaherra.\n\nNälkäisen näköinen Jinks huokasi, ikään kuin hän olisi nyt ollut täysin\nselvillä siitä, että hänellä todella oli kovin vähän aihetta iloon,\nja kun häntä oli käsketty merkitsemään rouvan ilmianto kirjoihin, hän\nkapusi tuolille ja alkoi kirjontaa sitä.\n\n\"Tuo Pickwick on siis päätekijä, vai miten?\" sanoi virkamies, kun\nilmianto oli merkitty kirjaan.\n\n\"Niin on\", sanoi nainen.\n\n\"Entä se toinen metelöitsijä? Mikä hänen nimensä on?\"\n\n\"Tupman, herra pormestari.\"\n\n\"Tupman on todistaja?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Toinen päätekijä tässä asiassa, sanotte, on paennut?\" \"Niin on\",\nvastasi neiti Witherfield lyhyesti yskäisten.\n\n\"Hyvä on\", sanoi virkamies. \"Nämä kaksi ovat lontoolaisia\nkaulankatkaisijoita, jotka ovat saapuneet tänne tuhoamaan Hänen\nMajesteettinsa valtakunnan väestöä arvellen, että lain käsivarsi näin\nkaukana pääkaupungista on heikko ja herpaantunut Mutta nyt on annettava\nvaroittava esimerkki. Täyttäkää vangitsemiskäsky, Jinks! Muzzle!\"\n\n\"Täällä, teidän armonne.\"\n\n\"Onko Grummer alhaalla?\"\n\n\"On, teidän armonne.\"\n\n\"Lähettäkää hänet tänne!\"\n\nNöyrän alamainen Muzzle vetääntyi pois ja palasi kohta mukanaan\nvanhahko, kaulussaappaita käyttävä mies, jonka erikoistuntomerkkeinä\nolivat punainen nenä, käheä ääni, nuuskanvärinen pitkä takki ja\nharhaileva katse.\n\n\"Grummer!\" sanoi virkamies.\n\n\"Teidän armonne?\"\n\n\"Onko kaupunki nyt rauhallinen?\"\n\n\"Onhan tuo jokseenkin, teidän armonne\", vastasi Grummer. \"Mieltenkuohu\non jossakin määrin asettunut, kun pojat ovat hajaantuneet krikettiä\npelaamaan.\"\n\n\"Näinä aikoina eivät auta mitkään muut kuin voimakkaat toimenpiteet,\nGrummer\", sanoi virkamies päättävällä äänellä. \"Jos kuninkaan\nvirkamiesten arvovaltaa ei pidetä missään arvossa, on meidän luettava\njulki kapinalaki. Jos siviiliviranomaiset eivät voi suojella noita\nikkunoita, on sotaväen suojeltava siviilivaltaa ja ikkunoita myös.\nLuulen, että tämä kuuluu perustuslain periaatteisiin, vai kuinka, herra\nJinks?\"\n\n\"Varmasti, herra pormestari\", vastasi Jinks.\n\n\"Hyvä on\", sanoi pormestari vahvistaen vangitsemismääräykset. \"Grummer,\ntuokaa nämä henkilöt kuulusteltavikseni tänä iltana. Löydätte heidät\nSuuresta Valkoisesta Hevosesta. Muistattehan Middlesex Dumplingin ja\nSuffolkin Bantamin jutun?\"\n\nHerra Grummer ilmaisi päätään pudistamalla, ettei hän milloinkaan\nunohtaisi sitä, kuten olikin luultavaa, niin kauan kuin siitä joka\npäivä mainittiin.\n\n\"Tämä on vielä enemmän perustuslainvastaista\", sanoi virkamies. \"Tämä\non vielä suurempi rauhan rikkomus ja raskauttavampi kajoaminen hänen\nmajesteettinsa etuoikeuksiin. Luullakseni on kaksintaistelu Hänen\nMajesteettinsa varmimpia etuoikeuksia, vai kuinka, herra Jinks?\"\n\n\"Erikoisesti säädetty Magna Chartassa, herra pormestari\", vastasi herra\nJinks.\n\n\"Joka on kirkkaimpia helmiä Britannian kruunussa, jalokivi, jonka\nläänitysherrat kiristivät hänen majesteetiltaan. Eikö niin, herra\nJinks?\" sanoi virkamies.\n\n\"Aivan niin, herra pormestari\", vastasi herra Jinks.\n\n\"Hyvä on\", virkkoi pormestari suoristautuen ylpeänä, \"sitä ei loukata\ntässä osassa hänen valtapiiriään. Grummer, ottakaa apulaisia, ja pankaa\nvangitsemismääräys täytäntöön niin pian kuin mahdollista. Muzzle!\"\n\n\"Teidän armonne?\"\n\n\"Saattakaa rouva ulos!\"\n\nNeiti Witherfield poistui tuntien kunnioitusta virkamiehen oppia ja\nasiantuntemusta kohtaan. Herra Nupkins poistui aamiaiselle, herra\nJinkins sulkeutui itseensä — koska se oli ainoa paikka, jonne hän\nvoi sulkeutua lukuunottamatta vuodesohvaa pienessä arkihuoneessa,\njota hänen emäntänsä perhe päivällä käytti — ja herra Grummer poistui\npyyhkimään pois häneen ja toiseen hänen majesteettinsa edustajaan —\nkaupunginpalvelijaan — tänä aamuna tarttunutta häpeätahraa.\n\nSamalla aikaa kuin näitä päättäviä ja reippaita kuninkaan rauhan\nsäilyttämistoimenpiteitä valmisteltiin, istuutuivat herra Pickwick\nja hänen ystävänsä ihan tietämättöminä lähenevistä tapahtumista ihan\nrauhallisesti aterialle, ja he olivatkin kaikki hyvin puheliaalla ja\nseurustelevalla tuulella. Herra Pickwick kertoi par'aikaa edellisen\nyön seikkailujaan seuralaistensa ja etenkin herra Tupmanin suureksi\nhuviksi, kun ovi aukeni ja jokseenkin epämiellyttävä naama kurkisti\nhuoneeseen. Tuon epämiellyttävän naaman silmät katselivat hyvin\nvakavasti herra Pickwickiä muutaman sekunnin ja olivat kaikesta\npäättäen tyytyväiset tutkimuksen tulokseen, sillä olio, johon\nepämiellyttävä naama kuului, hilautui hitaasti huoneeseen ja\nosoittautui vanhaksi, kaulussaappaiseksi henkilöksi. Ettemme\npitäisi lukijaa kauemmin epätietoisuudessa, nuo silmät olivat\nsanalla sanoen herra Grummerin harhailevat silmät ja olemus saman\nherran.\n\nHerra Grummerin toimintatapa oli ammatin mukainen, mutta erikoinen.\nHänen ensimmäinen tehtävänsä oli sulkea ovi sisältäpäin, toinen:\npyyhkiä päätään ja naamaansa hyvin huolellisesti puuvillaisella\nnenäliinalla, kolmas: asettaa hattunsa, puuvillainen nenäliina sen\nsisässä, lähimmälle tuolille, ja neljäs: ottaa povitaskustaan lyhyt\nsauva, jonka päässä oli pronssinen kruunu, jolla hän viittasi herra\nPickwickiin synkän ja aavemaisen näköisenä.\n\nHerra Snodgrass ensimmäisenä katkaisi hämmästyneen hiljaisuuden.\nHän silmäili tuimasti herra Grummeria hetken aikaa ja sanoi sitten\npainokkaasti:\n\n\"Tämä on yksityishuone, hyvä herra. Yksityishuone!\"\n\nHerra Grummer pudisti päätään vastaten:\n\n\"Ei mikään huone ole yksityinen hänen majesteetilleen, kun ulko-ovesta\non päästy. Niin on laki. Muutamat englantilaiset väittävät, että heidän\nkotinsa on heidän linnansa. Se on lorua.\"\n\nPickwickiläiset katselivat kummissaan toisiinsa.\n\n\"Kuka herroista on herra Tupman?\" kysyi Grummer. Hänellä oli kuin\naavistus siitä, kuka oli herra Pickwick. Hän tunsi _hänet_ heti.\n\n\"Minun nimeni on Tupman\", sanoi tämä herra.\n\n\"Minun nimeni on laki\", sanoi herra Grummer.\n\n\"Mikä?\" kysyi herra Tupman.\n\n\"Laki\", vastasi herra Grummer, \"laki, siviili- ja eskutiivivalta.\nSellaiset on tittelit, tässä on määräys. Tupman, ilman etunimeä,\nPickwick, ilman etunimeä — vääryyttä kärsineen kuninkaamme rauhaa\nvastaan — on tässä tapauksessa hyväksi nähty ja päätetty — ja kaikki on\njärjestyksessä. Pidätän teidät, Pickwick, Tupman — kuten yllä.\"\n\n\"Mitä te tarkoitatte tuolla hävyttömyydellä?\" kysyi herra Tupman\nhypähtäen pystyyn. \"Lähtekää tiehenne tästä huoneesta!\"\n\n\"Hoi! hoi!\" huusi herra Grummer vetäytyen hyvin vikkelästi ovelle ja\nraottaen sitä tuuman, pari: \"Dubbley!\"\n\n\"Täällä\", vastasi syvä ääni eteisestä.\n\n\"Tule tänne, Dubbley.\"\n\nKäskyä noudattaen tunkeutui likakasvoinen, yli kuuden jalan pituinen\nja suhteellisesti yhtä paksu mies puoliavoimesta ovesta (saaden siinä\npuuhassa kasvonsa hyvin punaisiksi) ja astui huoneeseen.\n\n\"Ovatko toiset ylimääräiset ulkona, Dubbley?\" kysyi herra Grummer.\n\nHerra Dubbley, joka oli harvasanainen mies, nyökkäsi myöntymykseksi.\n\n\"Hakekaa osasto sisään!\" komensi herra Grummer.\n\nHerra Dubbley menetteli toivomuksen mukaan, ja puolitusinaa miehiä,\njoilla jokaisella oli kuparikruunuinen lyhyt sauva, kokoontui\nhuoneeseen. Herra Grummer pisti sauvansa taskuun ja silmäili herra\nDubbleyta, Herra Dubbley pisti omansa taskuun ja silmäili joukkoa,\njoukko pisti sauvansa taskuun ja silmäili herroja Pickwickiä ja\nTupmania.\n\nHerra Pickwick ja hänen seuralaisensa kavahtivat pystyyn kuin yksi mies.\n\n\"Mitä tämä hävytön tunkeutuminen minun yksityiseen huoneeseeni\ntarkoittaa?\" sanoi herra Pickwick.\n\n\"Kuka uskaltaa koskea minuun?\" kysyi herra Tupman.\n\n\"Mitä te haluatte täältä, lurjukset?\" tiedusteli herra Snodgrass.\n\nHerra Winkle ei sanonut mitään, mutta hän iski silmänsä Grummeriin ja\nsuuntasi häneen katseen, joka olisi, jos tällä miehellä olisi ollut\naivot, varmasti lävistänyt ne. Mutta kun miehellä ei ollut niitä, se ei\ntehnyt häneen minkäänlaista näkyvää vaikutusta.\n\nKun lainvalvoja huomasi, että herra Pickwick ja hänen seuralaisensa\naikoivat tehdä vastarintaa lain arvovallalle, he käärivät merkitsevästi\ntakinhihansa, ikään kuin se seikka, että heidät ensin lyötäisiin\nmaahan ja sitten nostettaisiin ylös, olisi puhtaasti ammattiin\nkuuluva toimitus, jota tarvitsi vain ajatella, kun se jo olisi tehty.\nTämä näyte ei ollut tekemättä vaikutusta herra Pickwickiin. Hän\nneuvotteli ensin muutaman hetken erikseen herra Tupmanin kanssa ja\nilmaisi sitten olevansa valmis lähtemään pormestarin virkahuoneeseen\npyytäen läsnäolevia asianosaisia ainoastaan ottamaan huomioon, että\nhänen vakaa aikomuksensa oli kostaa tämä ennenkuulumaton puuttuminen\nniihin etuoikeuksiin, jotka hänelle englantilaisena kuuluivat, heti\nkun hän pääsisi vapaaksi, mille huoneeseen kokoontuneet asianomaiset\nnauroivat hyvin sydämellisesti lukuunottamatta herra Grummeria, joka\nnäytti olevan sitä mieltä, että pieninkin irvistys viranomaisten\nmajesteetin-oikeuksille oli herjausta, jota ei voinut sietää.\n\nMutta kun herra Pickwick oli ilmaissut olevansa valmis taipumaan maansa\nlakien alaiseksi ja juuri kun tarjoilijat, rengit, palvelijattaret\nja asiapojat, jotka olivat aavistelleet rattoisaa välikohtausta\nhänen uhatun itsepäisyytensä vuoksi, alkoivat poistua pettyneinä ja\npahoillaan, syntyi vaikeus, jota ei oltu osattu edeltäpäin arvata.\nHuolimatta laillista esivaltaa kohtaan tuntemastaan kunnioituksesta\nherra Pickwick kieltäytyi päättävästi esiintymästä kadulla\noikeudenpalvelijoiden ympäröimänä ja vartioimana kuin tavallinen\nrikollinen. Herra Grummer kieltäytyi, ottaen huomioon yleisen\nmielipiteen kiihtyneisyyden, (sillä oli puoleksi lupapäivä eivätkä\npojat vielä olleet menneet kotiin) yhtä ehdottomasti kävelemästä\ntoisella puolella katua ja hyväksymästä herra Pickwickin kunniasanaa,\nettä hän menisi suoraan maistraattiin, ja sekä herra Pickwick että\nherra Tupman kieltäytyivät yhtä jyrkästi kustantamasta ajuria, joka\nolisi ollut ainoa kunniallinen saatavissa oleva kuljetusneuvo.\nVäittely jatkui kiivaana ja pulma tuntui muodostuvan sitkeäksi, mutta\njuuri kun toimeenpanovalta oli kumoamaisillaan herra Pickwickin\nvastalauseet maistraattiin kävelemisestä sillä verraten jokapäiväisellä\ntempulla, että hänet olisi kannettu sinne, muistettiin, että pihalla\noli vanha kantotuoli, joka aikoinaan oli rakennettu vakavaraisessa\ntaloudellisessa asemassa olevalle, leiriin runtelemalle herrasmiehelle\nja johon sekä herra Pickwick että herra Tupman mahtuivat yhtä mukavasti\nkuin nykyaikaisille ajurinrattaille. Kantotuoli vuokrattiin ja tuotiin\neteiseen, herrat Tupman ja Pickwick ahtautuivat siihen ja laskivat\nverhot alas, pari kantajaa löydettiin heti, ja kulkue lähti liikkeelle\nsuurenmoisen hyvässä järjestyksessä. Ylimääräiset poliisit ympäröivät\nkulkuneuvot, herrat Grummer ja Dubbley marssivat voitonriemuisina\nedellä, herrat Snodgrass ja Winkle käsikoukkua jäljessä, ja Ipswichin\nlikanaamat muodostivat jälkijoukon.\n\nKaupungin kauppiaat eivät voineet, vaikka heillä olikin hyvin\nepäselvä käsitys rikoksen laadusta, olla tuntematta tuosta näystä\nmielenylennystä ja tyydytystä. Noin lain luja koura laskeutui kahden\nitse pääkaupungista tulleen rikollisen niskaan, ja tuota mahtavaa\nvälikappaletta johti heidän oma maistraattinsa ja sovelluttivat heidän\nomat poliisinsa, ja molemmat rikolliset oli yhteisin ponnistuksin\nlujasti teljetty kantotuolin ahtaisiin rajoihin. Herra Grummeria\ntervehdittiin monin hyväksymisen ja ihailun ilmaisuin hänen astuessaan\nkulkueen etunenässä sauva kädessä, äänekkäät ja pitkät olivat\nlikanaamojen huudot, ja tämän yleisen ja julkisen hyväksymisen keskellä\nkulkue eteni hitaasti ja juhlallisesti.\n\nHerra Weller, jolla oli yllä mustahihainen aamunuttunsa, palasi\njuuri hiukan alakuloisella mielellä vaanimasta salaperäistä taloa,\nkun hän kohottaessaan silmänsä näki väkijoukon lainehtivan katua\nalas keskellään laitos, joka oli suuressa määrin kantotuolin\nnäköinen. Haluten saada ajatuksensa kääntymään pois epäonnistuneesta\nyrityksestään hän siirtyi syrjemmäksi päästääkseen joukon kulkemaan\nohi, ja huomatessaan, että se hurrasi, suureksi osaksi omaksi\nhuvikseen, alkoi hänkin hiukan virkistääkseen mieltään myös hurrata\nkykynsä ja voimiensa mukaan. Herra Grummer kulki ohi, Herra Dubbley\nkulki ohi, kantotuoli kulki ohi ja ylimääräinen henki vartio kulki ohi,\nja Sam vastaili yhä roskaväen innokkaaseen hurraamiseen ja heilutteli\nhattuaan ikäänkuin hän olisi hurjan ilon ihan korkeimmalla asteella\n(vaikk'ei hänellä tietenkään ollut pienintäkään aavistusta siitä,\nmistä oli kysymys), kun hänet yhtäkkiä vaiensi herrojen Winklen ja\nSnodgrassin odottamaton näkeminen.\n\n\"Mitä on tekeillä, hyvät herrat?\" huusi Sam. \"Kenet ne ovat saaneet\ntuohon surupukuiseen vartiokojuun?\"\n\nMolemmat herrat vastasivat yhtaikaa, mutta heidän äänensä hukkuivat\nmeluun.\n\n\"Kenet?\" huusi Sam.\n\nVielä kerran annettiin yhteinen vastaus, ja vaikk'ei sanoja\nkuulunutkaan, Sam näki tällä kertaa noiden kahden huuliparin\nliikkeistä, että ne olivat lausuneet taikasanan \"Pickwick\".\n\nSe riitti. Minuutissa oli Sam raivannut tiensä joukon läpi,\npysähdyttänyt kantajat ja asettunut suoraan mahtavan Grummerin eteen.\n\n\"Hei, vanha herra!\" huusi Sam. \"Kenet te olette saanut tähän saattoon?\"\n\n\"Pois tieltä!\" ärjäisi Grummer, jonka arvokkuutta, kuten hyvin useiden\nihmisten käy, hitunen kansansuosiota oli ihmeellisesti lisännyt.\n\n\"Iske se maahan, jollei se tottele!\" sanoi herra Dubbley.\n\n\"Olen teille hyvin kiitollinen, vanha herra\", vastasi Sam, \"koska\nkiinnitätte huomiota hyvinvointiini, ja olen vielä kiitollisempi tälle\ntoiselle herralle, joka näyttää siltä kuin olisi juuri päässyt karkuun\njättiläisen karavaanista, hänen hyvin ystävällisestä ehdotuksestaan,\nmutta pitäisin kuitenkin parempana, että te vastaisitte minun\nkysymykseeni, jos se teistä on yhdentekevää. Kuinka voitte, herra?\"\n\nViimeinen kysymys oli osoitettu herra Pickwickille, joka kurkisteli\netuikkunasta.\n\nIhan mykkänä suuttumuksesta herra Grummer veti kuparikruunuisen sauvan\nerikoistaskustaan ja heilutteli sitä Samin silmien edessä.\n\n\"Kas vain\", sanoi Sam, \"hem... oikein sievä, etenkin kruunu, joka on\nmerkillisesti oikean näköinen.\"\n\n\"Pois tieltä!\" ärjäisi kiukustunut Grummer. Antaakseen käskylle\nlisää pontta hän tuuppasi kuninkuuden kuparisen tunnuskuvan Samin\nkaulahuiviin toisella kädellä ja tarttui Samin kaulukseen toisella.\nKohteliaisuus, johon Sam vastasi lyömällä hänet yhtäkkiä maahan, kun\nensin oli hyvin kohteliaasti kaatanut yhden kantajan, jotta Grummerilla\nolisi minkä päällä maata.\n\nOn epävarmaa, tarttuiko herra Winkleen sellainen äkillinen\nmielenhäiriö, joka aiheutuu kärsityn vääryyden tunteesta, vai\nelähdyttikö häntä herra Wellerin urhoudennäyte, varmaa vain on,\nettä hän oli tuskin nähnyt herra Grummerin kaatuvan, kun hän teki\npeloittavan hyökkäyksen hänen vieressään seisovan pienen pojan\nkimppuun, minkä jälkeen herra Snodgrass oikeassa kristillisessä\nhengessä ja siinä tarkoituksessa, ettei yllättäisi ketään\nvaroittamatta, ilmoitti hyvin kovalla äänellä, että hänkin aikoi\naloittaa, ja rupesi hyvin hartaasti riisumaan takkia yltään. Hänet\nympäröitiin ja pidätettiin heti, ja on vain täysin oikeudenmukaista\nsekä häntä että Winkleä kohtaan, kun sanomme, etteivät he tehneet\npienintäkään yritystä vapauttaa itseään tai herra Welleriä, joka oli\nsortunut ylivoiman alle ja otettu vangiksi. Sitten kulkue järjestyi\nuudelleen, kantajat asettuivat paikoilleen, ja marssi alkoi taas.\n\nHerra Pickwickin närkästys ylitti kaikki rajat. Hän saattoi parhaiksi\nnähdä Samin kaatavan ylimääräiset poliisit ja kiitävän ympäri joka\ntaholle; siinä olikin kaikki, mitä hän saattoi nähdä, sillä kantotuolin\novet eivät ottaneet auetakseen eivätkä verhot noustakseen. Lopulta\nhänen onnistui herra Tupmanin avustamana avata kantotuolin katto ja\nnousten istuimelle ja tukien itseään niin hyvin kuin taisi asettamalla\nkätensä mainitun herran olkapäille hän yritti puhua kansalle, kuvata,\nmiten anteeksiantamattomalla tavalla häntä oli kohdeltu, ja pyytää\nheitä ottamaan huomioon, että hänen palvelijansa kimppuun oli ensiksi\nkäyty. Tässä järjestyksessä he saapuivat pormestarin talolle, kantajain\njuostessa, vankien seuratessa, herra Pickwickin puhuessa ja joukon\nhuutaessa ja melutessa.\n\n\n\n\n25. luku.\n\nJOKA MONIEN MUIDEN HUVITTAVIEN SEIKKOJEN OHELLA OSOITTAA, KUINKA\nMAJESTEETILLINEN JA PUOLUEETON HERRA NUPKINS OLI JA KUINKA HERRA WELLER\nPALAUTTI HERRA JOB TROTTERIN SULKAPALLON YHTÄ RASKAASTI KUIN SE OLI\nTULLUTKIN SEKÄ MUITA ASIOITA, JOTKA LÖYTYVÄT KUKIN PAIKALTAAN.\n\n\nAnkara oli herra Wellerin suuttumus, kun häntä kannettiin eteenpäin,\nlukuiset olivat hänen viittauksensa herra Grummerin ja tämän apulaisten\nhenkilökohtaiseen ulkonäköön ja käyttäytymiseen, ja rohkeaa oli\nhänen uhmansa jokaista kuutta läsnäolevaa herraa kohtaan, joiden\nniskaan hän vuodatti tyytymättömyytensä ryöpyn. Herrat Snodgrass\nja Winkle kuuntelivat synkän kunnioituksen vallassa johtajansa\nkantotuolin korkeudesta vuodattamia kaunopuheisuuden virtoja, joiden\nvuolasta juoksua eivät herra Tupmanin vakavat vaatimukset (saada\nsulkea kuljetusneuvojen katto) kyenneet hetkeksikään ehkäisemään.\nMutta herra Wellerin kiukku muuttui pian uteliaisuudeksi, kun kulkue\nkääntyi juuri sille samalle pihalle, jossa hän oli tavannut karanneen\nJob Trotterin, ja uteliaisuus muuttui taas mitä ihastuneimmaksi\nhämmästykseksi, kun perin tärkeä herra Grummer läheni, komennettuaan\nkantotuolin kuljettajat pysähtymään, arvokkain ja tuhoa ennättävin\naskelin juuri samaa vihreää porttia, josta Job Trotter oli ilmestynyt\nnäkyviin, ja kiskaisi voimakkaasti sen pielessä riippuvaa soittokellon\nnauhaa. Kellon kilinään vastasi hyvin näppärä ja sievännäköinen\npalvelijatar, joka löi kätensä yhteen hämmästyksissään nähdessään\nvankien kapinallisen ulkomuodon ja kuullessaan herra Pickwickin\nintohimoisen kielenkäytön, ja huusi herra Muzzlea. Herra Muzzle avasi\najoportin toisen siiven päästääkseen sisään kantotuolin, pidätetyt\nja ylimääräiset poliisikonstaapelit, ja paukautti sen sitten heti\nkiinni ihmisjoukon nenän edessä, joka kiukustuneena siitä, ettei\nsitä päästetty sisään, ja uteliaana näkemään, mitä seurasi, purki\ntunteitansa kolkuttamalla porttia ja soittamalla kelloa parin tunnin\najan. Tähän huviin ottivat vuoron perään osaa kaikki muut paitsi\nne kolme tai neljä onnellista yksilöä, jotka keksittyään portissa\nraon, josta ei nähnyt mitään, tirkistelivät siitä yhtä väsymättömän\nitsepintaisina kuin ihmiset, jotka painavat nenänsä apteekin\nkadunpuoleisen ikkunan ruutuun, kun juopunut mies, jonka yli rattaat\novat ajaneet kadulla, on kirurgisen tutkimuksen alaisena takahuoneessa.\n\nKantotuoli pysähtyi taloon johtavien portaiden juurelle, joita\nkummankin puolen vartioi amerikkalainen aloe vihreässä astiassa, ja\nherra Pickwick ja hänen toverinsa vietiin eteiseen, josta heidät, kun\nherra Muzzle ensiksi oli ilmoittanut heidän saapuneen, herra Nupkinsin\nkäskystä kuljetettiin tuon yhteishyvää harrastavan virkamiehen\narmollisen olemuksen eteen.\n\nNäyttämö oli hyvin vaikuttava ja hyvin harkittu täyttämään kauhulla\nsyyllisten sydämet ja painamaan heihin asianmukaisen käsityksen lain\nankarasta majesteetista. Ison kirjakaapin edessä, isossa tuolissa,\nison pöydän takana ja ison kirjan ääressä istui herra Nupkins näyttäen\ntoista vertaa isommalta kuin kaikki muut, niin isoja kuin he olivatkin.\nPöytää koristivat paperikasat, ja sen alapään kohdalla näkyi Jinksin\npää ja hartiat, joka herra ahkerasti koetti näyttää niin ahkeralta kuin\nsuinkin. Kun kaikki olivat tulleet sisään, sulki Muzzle huolellisesti\noven ja asettui itse isännän tuolin taakse odottamaan käskyjä.\nHerra Nupkins ojentautui taapäin vaikuttavan juhlallisesti ja tutki\nkutsumattomien vieraittensa kasvoja.\n\n\"No, Grummer, kuka tämä on?\" sanoi herra Nupkins osoittaen herra\nPickwickiä, joka ystäviensä puhemiehenä seisoi hattu kädessä kumartaen\nmitä kohteliaimmin ja kunnioittavimmin.\n\n\"Tämä tässä on Pickwick, teidän armonne\", sanoi Grummer.\n\n\"Äläpäs rupea kujeilemaan siinä, mokomakin vanha punanaama!\" keskeytti\nherra Weller tunkeutuen etumaiseen riviin. \"Suokaa anteeksi, herra,\nmutta tämä teidän kaulussaappainen konstaapelinne ei milloinkaan\nkykene ansaitsemaan kohtuullista toimeentuloa juhlamenojenohjaajana\nmissään paikassa. Tämä tässä\", jatkoi Sam työntäen Grummerin syrjään\nja puhutellen virkamiestä miellyttävän tuttavallisesti, \"tämä tässä\non herra S. Pickwick, tämä on herra Tupman, tämä herra Snodgrass\nja kauempana, lähinnä häntä toisella puolella, on herra Winkle —\nkaikki oikein mukavia herroja, joiden kanssa te mielellänne tekisitte\ntuttavuutta; niin että mitä pikemmin toimitatte nämä konstaapelinne\npolkumyllyyn kuukaudeksi tai pariksi, sitä pikemmin syntyy välillemme\nmiellyttävä yhteisymmärrys. Ensin työ, sitten leikki, kuten kuningas\nRikkard III sanoi, pistettyään kuoliaaksi toisen kuninkaan Towerissa\nennen kuin tukehdutti nuoret prinssit.\"\n\nTämän puheen päätyttyä herra Weller pyyhkeili hattuaan oikealla\nkyynärpäällään ja nyökkäsi hyväntahtoisesti Jinksille, joka oli\nkuunnellut häntä loppuun saakka sanomattoman kauhistuneena.\n\n\"Kuka on tuo mies, Grummer?\" kysyi pormestari.\n\n\"Hyvin hurjaluontoinen lurjus, teidän armonne\", vastasi Grummer. \"Hän\nkoetti vapauttaa vangit ja hyökkäsi poliisien kimppuun, niin että\npidätimme hänet ja toimme hänet tänne.\"\n\n\"Menettelitte ihan oikein\", vastasi pormestari. \"Hän on\nsilminnähtävästi aika hurja lurjus.\"\n\n\"Hän on palvelijani, herra pormestari\", sanoi herra Pickwick kuohahtaen.\n\n\"Vai niin, vai on hän palvelijanne?\" virkkoi herra Nupkins. \"Salaliitto\noikeuden tarkoitusten tuhoamiseksi ja sen palvelijain murhaamiseksi.\nPickwickin palvelija. Merkitkää se pöytäkirjaan, herra Jinks!\"\n\nHerra Jinks kirjoitti.\n\n\"Mikä on teidän nimenne, mies?\" jyrisi herra Nupkins.\n\n\"Weller\", vastasi Sam.\n\n\"Aika hyvä nimi kuritushuoneen luetteloon\", sanoi herra Nupkins.\n\nTämä oli hyvää pilaa, niin että Jinks, Grummer, Dubbley, kaikki\nylimääräiset poliisit ja Muzzle saivat naurunkohtauksen, jota kesti\nviisi minuuttia.\n\n\"Pankaa hänen nimensä kirjaan, herra Jinks\", sanoi pormestari.\n\n\"Kaksi ällää, vanha veikko\", neuvoi Sam.\n\nTässä eräs onneton ylimääräinen poliisi naurahti taas, jolloin\npormestari uhkasi pidätyttää hänet heti. Näissä olosuhteissa on\nvaarallista nauraa väärälle miehelle.\n\n\"Missä asutte?\" kysyi virkamies.\n\n\"Missä milloinkin voin\", vastasi Sam.\n\n\"Kirjoittakaa se, herra Jinks\", sanoi pormestari, jonka sappi nopeasti\nlähestyi kiehumapistettä.\n\n\"Vetäkää viiva alle\", sanoi Sam.\n\n\"Hän on irtolainen, herra Jinks\", sanoi pormestari. \"Hän on irtolainen\noman tunnustuksensa mukaan, vai kuinka, herra Jinks?\"\n\n\"On kyllä, herra pormestari.\"\n\n\"Silloin annan pidättää hänet. Pidätän hänet irtolaisena\", sanoi herra\nNupkins.\n\n\"Tämä on mainion puolueeton maankolkka, mitä oikeuteen tulee\", sanoi\nSam. \"Täällä ei ole yhtään virkamiestä, joka ei paiskaisi läpiä\npäähänsä kaksi kertaa useammin kuin hän paiskaa ihmisiä vankilaan.\"\n\nTälle letkaukselle nauroi toinen ylimääräinen poliisi ja koetti sitten\nnäyttää niin yliluonnollisen juhlalliselta, että tuomari huomasi hänet\nheti.\n\n\"Grummer\", sanoi herra Nupkins karahtaen kiukusta punaiseksi, \"kuinka\nuskallatte valita tuollaisen mitättömän ja kelvottoman olion kuin tuon\nmiehen ylimääräiseksi konstaapeliksi? Kuinka uskallatte?\"\n\n\"Olen kovin pahoillani, teidän armonne\", sopersi Grummer.\n\n\"Kovin pahoillani!\" toisti hurjistunut pormestari. \"Saatte, katua tätä\nvelvollisuutenne laiminlyöntiä, Grummer, te saatte olla varoittavana\nesimerkkinä. Ottakaa pois sen lurjuksen sauva. Hän on humalassa. Olette\nhumalassa, mies.\"\n\n\"En ole humalassa, teidän armonne\", sanoi mies.\n\n\"Te _olette_ humalassa?\" intti tuomari. \"Kuinka uskallatte sanoa,\nettä ette ole humalassa, kun sanon, että olette? Eikö hän haise\nväkijuomille, Grummer?\"\n\n\"Kamalasti, teidän armonne\", vastasi Grummer, joka hämärästi oli\ntuntevinaan rommin hajua jossakin.\n\n\"Tiedän, että hän haisee\", sanoi herra Nupkins. \"Näin hänen kiiltävistä\nsilmistään heti kun hän astui sisään, että hän oli humalassa. Tulitteko\npanneeksi merkille hänen silmiensä kiiltoa, herra Jinks?\"\n\n\"Kyllä, herra pormestari.\"\n\n\"En ole maistanut tippaakaan väkijuomia tänä aamuna\", sanoi mies, joka\noli aivan selvä.\n\n\"Kuinka uskallatte valehdella minulle?\" ärjyi herra Nupkins. \"Eikö hän\nole humalassa juuri tällä hetkellä, herra Jinks?\"\n\n\"Kyllä, herra pormestari\", vastasi Jinks.\n\n\"Herra Jinks\", sanoi tuomari, \"pidätän tuon miehen oikeuden\nhalveksimisesta. Täyttäkää vangitsemismääräys, herra Jinks.\"\n\nJa ylimääräinen konstaapeli olisikin pidätetty, jollei Jinks, joka oli\npormestarin neuvonantaja (hän oli saanut kolmivuotisen lainopillisen\nkasvatuksen pitäjän kirjurin virastossa), olisi kuiskannut\npormestarille, ettei se käy päinsä. Silloin pormestari piti puheen\nja sanoi, että ottaen huomioon ylimääräisen konstaapelin perheen hän\ntyytyisi vain antamaan hänelle ankarat nuhteet ja erottamaan hänet.\nSitten mies sai kuulla joukon kiivaita haukkumisia neljännestunnin\najan ja hänet ajettiin pois, ja Grummer, Dubbley, Muzzle ja kaikki\nmuut ylimääräiset poliisit mutisivat ihaillen herra Nupkinsin\njalomielisyyttä.\n\n\"No, herra Jinks\", sanoi virkaherra, \"vannottakaa Grummer!\"\n\nGrummer sai heti vannoa, mutta kun hänen kertomuksensa pitkistyi ja\nherra Nupkinsin päivällinen oli melkein valmis, herra Nupkins lopetti\nlyhyeen tekemällä Grummerille asiaanjohtavia kysymyksiä, joihin\nGrummer vastasi niin myöntävästi kuin suinkin osasi. Niinpä tutkimus\nsujuikin hyvin kevyesti ja mukavasti; todistettiin herra Wellerin\nhyökänneen kahdesti, herra Winklen lausuneen uhkauksia ja herra\nSnodgrassin tuupiskelleen: Kun kaikki tämä oli tapahtunut pormestarin\ntyytyväisyydeksi, neuvottelivat hän ja herra Jinks kuiskaten.\n\nKun neuvottelua oli kestänyt kymmenisen minuuttia, väistyi herra Jinks\ntaas omaan pöydänpäähänsä, pormestari nousi valmistavasti yskäisten\ntuoliinsa ja aikoi aloittaa tuomion lukemisen, kun herra Pickwick otti\npuheenvuoron.\n\n\"Pyydän anteeksi, herra pormestari, että keskeytän teidät\", sanoi\nherra Pickwick, \"mutta ennen kuin ilmaisette ja panette täytäntöön\nsen mielipiteen, jonka olette saattanut muodostaa täällä esitettyjen\ntodisteiden perusteella, on minun vaadittava oikeuttani tulla\nkuulluksi, sikäli kuin asia koskee minua.\"\n\n\"Pitäkää suunne kiinni\", keskeytti pormestari, \"tai käsken poliisia\nviemään teidät pois\".\n\n\"Voitte käskeä poliisejanne tekemään mitä tahansa\", sanoi herra\nPickwick, \"enkä ollenkaan epäile, niiden esimerkkien perusteella, mitä\nolen nähnyt heidän tottelevaisuudestaan, että he toimittavat, mitä\nhyvänsä te käskette. Mutta otan sittenkin vapauden, herra pormestari,\nvaatia oikeuttani tulla kuulluksi, ennen kuin minut viedään väkivalloin\npois.\"\n\n\"Pickwick ja periaatteet\", huudahti herra Weller hyvin kuuluvalla\näänellä.\n\n\"Ole hiljaa, Sam\", sanoi herra Pickwick.\n\n\"Hiljaa kuin rikkinäinen rumpu, herra\", vastasi Sam.\n\nHerra Nupkins katseli herra Pickwickiä äärimmäisen ällistyneen\nnäköisenä hänen käyttäytyessään noin tavattoman röyhkeästi ja oli\nnähtävästi juuri vastaamaisillaan kiukkuisesti, kun herra Jinks nykäisi\nhäntä hihasta ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Tähän pormestari\nvastasi puoliääneen, ja sitten jatkui kuiskailua. Jinks näytti\nselittelevän jotakin.\n\nLopulta pormestari nielaisi hyvin pahantuulisen näköisenä\nhaluttomuutensa kuunnella lisää, kääntyi herra Pickwickiin ja sanoi\nkiivaasti:\n\n\"Mitä haluatte sanoa?\"\n\n\"Ensiksi\", sanoi herra Pickwick lähettäen silmälasiensa läpi katseen,\njoka sai Nupkinsinkin vavahtamaan, \"ensiksi haluan tietää, minkä vuoksi\nminut ja seuralaiseni on tuotu tänne?\"\n\n\"Täytyykö minun ilmoittaa se?\" kuiskasi pormestari Jinksille.\n\n\"Mielestäni on paras tehdä niin\", kuiskasi Jinks tuomarille.\n\n\"Minulle on annettu valaehtoinen ilmianto\", sanoi virkaherra, \"että on\npelättävissä teidän ryhtyvän kaksintaisteluun ja että tuo toinen mies,\nTupman, on avustajanne ja rikostoverinne. Sen vuoksi... Eikö niin,\nherra Jinks?\"\n\n\"Juuri niin, herra pormestari.\"\n\n\"Sen vuoksi kehoitan teitä molempia... eiköhän tämä ole laillinen\nmuoto, herra Jinks?\"\n\n\"On kyllä, herra pormestari.\"\n\n\"Kehoitan... kehoitan... mihin, herra Jinks?\" sanoi pormestari\nkiukustuneena.\n\n\"Asettamaan takuun.\"\n\n\"Niin. Sen vuoksi kehoitan teitä molempia — kuten aioin sanoa, kun\nkirjurini keskeytti minut — asettamaan takuun.\"\n\n\"Hyvän takuun\", kuiskasi herra Jinks.\n\n\"Vaadin hyvää takuuta\", sanoi pormestari.\n\n\"Kaupungin asukkaita\", kuiskasi herra Jinks.\n\n\"Heidän tulee olla kaupungin asukkaita\", sanoi pormestari.\n\n\"Viisikymmentä puntaa kumpikin\", kuiskasi Jinks, \"ja takaajien täytyy\nolla talonomistajia, tietysti.\"\n\n\"Vaadin kahta takuuta, viisikymmentä puntaa kumpikin\", sanoi pormestari\nääneen, hyvin arvokkaasti, \"ja takaajien täytyy tietenkin olla\ntalonomistajia.\"\n\n\"Mutta herrainen aika!\" sanoi herra Pickwick, joka samoin kuin herra\nTupman oli kiukusta ja hämmästyksestä aivan ymmällä. \"Olemme ihan\noutoja kaupungissa. En tunne täkäläisiä talonomistajia enempää kuin\naion ryhtyä kaksintaisteluun kenenkään kanssa täällä.\"\n\n\"Se on hyvin mahdollista, hyvin mahdollista\", vastasi pormestari, \"eikö\nolekin, herra Jinks?\"\n\n\"On kyllä, herra pormestari?\"\n\n\"Onko teillä mitään lisättävää?\" kysyi pormestari.\n\nHerra Pickwickillä _oli_ yhtä ja toista lisättävää, minkä hän kai olisi\nsanonutkin, hyvin vähän omaksi edukseen tai pormestarin tyydytykseksi,\njollei häntä, juuri silloin kun hän lakkasi puhumasta, olisi hihasta\nnyhjäissyt herra Weller, jonka kanssa hän heti antautui niin vakavaan\nkeskusteluun, että hän salli pormestarin kysymyksen jäädä kokonaan\nhuomaamatta. Herra Nupkins ei ollut senlaatuinen mies, joka olisi\nkysynyt asiaa kahdesti, ja niin hän, yskäisten toisen kerran, alkoi,\nkonstaapelien kunnioittavan ja ihailevan hiljaisuuden keskellä,\njulistaa tuomiota.\n\nHän tuomitsi herra Wellerin kahden punnan sakkoon ensimmäisestä ja\nkolmen punnan sakkoon toisesta hyökkäyksestä. Hän tuomitsi Winklen\nmaksamaan kaksi puntaa ja Snodgrassin yhden, sen ohessa velvoittaen\nheidät antamaan vakuutuksen siitä, että he säilyttäisivät rauhan\nkaikkien Hänen Majesteettinsa alamaisten ja etenkin hänen tottelevaisen\npalvelijansa, Daniel Grummerin, kanssa. Pickwickin ja Tupmanin hän oli\njo tuominnut asettamaan takuun.\n\nHeti kun pormestari oli lakannut puhumasta, astui herra Pickwick esiin\nhymyn taas verhotessa hänen hyväntuulisia kasvojaan ja sanoi:\n\n\"Pyydän herra pormestarilta anteeksi, mutta saisinko anoa muutaman\nminuutin yksityistä keskustelua hänen kanssaan asiasta, joka mitä\nläheisemmin koskee häntä?\"\n\n\"Mitä?\" ällisteli pormestari.\n\nHerra Pickwick toisti anomuksensa.\n\n\"Tämä on hyvin kummallinen pyyntö\", sanoi pormestari. \"Yksityistä\nkeskustelua?\"\n\n\"Niin, yksityistä keskustelua\", toisti herra Pickwick lujasti, \"mutta\nkoska osa niitä tietoja, jotka haluan ilmoittaa teille, on palvelijani\nhankkimia, toivoisin, että hän saisi olla läsnä.\"\n\nPormestari katseli herra Jinksiä, ja poliisit katselivat toisiaan\nhämmingin vallassa. Herra Nupkins kalpeni yht'äkkiä. Aikoisikohan\ntuo lurjus, tuo Weller, äkillisen omantunnontuskan vallassa,\nilmaista jonkin salaisen vehkeen, jonka tarkoituksena oli murhata\nhänet? Peloittava ajatus! Hän oli julkinen henkilö ja hän kävi yhä\nkalpeammaksi ajatellessaan Julius Caesaria.\n\nPormestari katseli taas herra Pickwickiä ja viittasi herra Jinksille.\n\n\"Mitä arvelette tästä pyynnöstä, herra Jinks?\" mutisi herra Nupkins.\n\nHerra Jinks, joka ei oikein tiennyt, mitä ajatella, ja pelkäsi,\nettä hän voisi loukata esimiestään, hymyili heikosti ja epäilevästi\nja työntäen suupielensä ylöspäin pudisti hitaasti päätään puolelta\ntoiselle.\n\n\"Herra Jinks\", sanoi pormestari tuimasti, \"te olette aasi!\"\n\nTälle pienelle mielipiteenilmaisulle herra Jinks taas hymyili — ehkä\nvieläkin valjummin kuin äsken — ja hivuttautui vähitellen takaisin\nnurkkaansa.\n\nHerra Nupkins käsitteli asiaa itsekseen muutaman sekunnin, nousi sitten\ntuoliltaan, käski herra Pickwickiä ja Samia tulemaan jäljessään ja\nkulki edellä pieneen huoneeseen, joka aukeni oikeuden istuntosaliin.\nKehoitettuaan herra Pickwickiä menemään huoneen toiseen päähän ja\npitäen kättään puoliavoimen oven rivalla, jotta saattaisi päästä oitis\nlivahtamaan tiehensä siinä tapauksessa, että vihollisuuden merkkejä\nvähänkään ilmenisi, herra Nupkins ilmaisi olevansa valmis kuuntelemaan\ntiedonantoa, olipa se minkälainen hyvänsä.\n\n\"Menen suoraan asiaan, herra pormestari\", sanoi herra Pickwick. \"Se\nkoskee läheisesti teitä ja teidän mainettanne. Minulla on syytä uskoa,\nettä te vaalitte talossanne suurta petkuttajaa.\"\n\n\"Kahta\", keskeytti Sam. \"Ei kukaan kykene kilpailemaan sen vihreän\nkanssa itkemisessä ja lurjusmaisuudessa.\"\n\n\"Sam\", sanoi herra Pickwick, \"jos minun tulee selvittää asia tälle\nherralle, minun täytyy pyytää sinua hillitsemään tunteitasi.\"\n\n\"Olen kovin pahoillani\", vastasi Sam Weller, \"mutta kun ajattelen tuota\nhelkkarin Jobia, niin en voi olla avaamatta kiduksiani tuuman tai pari.\"\n\n\"Sanalla sanoen, herra pormestari\", jatkoi herra Pickwick, \"onko\npalvelijani oikeassa epäillessään, että erään kapteeni Fitz-Marshallin\non tapana käydä teillä? Sillä\", lisäsi herra Pickwick nähdessään, että\nherra Nupkins aikoi keskeyttää hyvin kiukkuisesti, \"jos asianlaita on\nniin, tiedän, että tämä henkilö on...\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa\", sanoi herra Nupkins sulkien oven. \"Tiedätte, että hän\non mikä?\"\n\n\"Häikäilemätön seikkailija, epärehellinen luonne, yhteiskunnan\nloisolio, joka tekee helposti petkutettavat ihmiset narreikseen, herra\npormestari, naurunalaisiksi, hulluiksi, onnettomiksi narreikseen\",\nsanoi kiihtynyt herra Pickwick.\n\n\"Voi hyväinen aika\", sanoi herra Nupkins lehahtaen hyvin punaiseksi ja\nmuuttaen heti koko käytöstapaansa. \"Voi hyvänen aika, herra...\"\n\n\"Pickwick\", virkkoi Sam.\n\n\"Pickwick\", sanoi pormestari. \"Voi hyvänen aika, herra Pickwick\n— olkaa hyvä ja istuutukaa — ette voi tarkoittaa sitä? Kapteeni\nFitz-Marshallko?\"\n\n\"Älkää sanoko häntä kapteeniksi\", virkkoi Sam, \"eikä\nFitz-Marshalliksikaan. Hän ei ole enempää kapteeni kuin\nFitz-Marshallkaan. Hän on kiertävä näyttelijä, sellainen hän on, ja\nhänen nimensä on Jingle, ja jos milloinkaan on ollut olemassa vihreää\nsutta, se on Job Trotter.\"\n\n\"Se on aivan totta, herra pormestari\", sanoi herra Pickwick vastaten\nvirkaherran tyrmistyneeseen katseeseen ja kertoi lyhyesti Jinglen\nkonnantyöt. Hän kertoi, kuinka hän oli tavannut tämän ensimmäisen\nkerran, kuinka mies oli karannut neiti Wardlen kanssa, kuinka hän oli\nmielihyvällä luopunut neidistä rahallista korvausta vastaan, kuinka\nJingle oli saattanut hänet itsensä Pickwickin ansaan keskellä yötä\nnaisopistossa ja kuinka hän, herra Pickwick, nyt piti velvollisuutenaan\nilmaista, että tuo mies oli väärin anastanut nykyisen asemansa ja\nnimensä.\n\nKertomuksen jatkuessa kaikki herra Nupkinsin ruumiin sisältämä lämmin\nveri kokoontui hänen korvanipukkoihinsa. Hän oli tavannut kapteenin\nkerran naapuriston kilpa-ajoissa. Viehättyneenä hänen pitkään\nylimystuttavien luetteloonsa, hänen laajoihin matkoihinsa ja hienoon\nkäytökseensä olivat rouva Nupkins ja neiti Nupkins näytelleet kapteeni\nFitz-Marshallia, käyttäneet aina kapteenin sanoja ja heittäneet\nkapteeni Fitz-Marshallin nimen valikoidun tuttavapiirinsä uskollisille\nvasten naamaa, kunnes heidän lähimmät ystävänsä, rouva Porkenham,\nneiti Porkenham ja herra Sidney Porkenham, olivat pakahtumaisillaan\nkateudesta ja kiukusta. Ja kuulla kaiken tämän jälkeen, että mies oli\nköyhä seikkailija, kuljeksiva näyttelijä, jollei juuri kavaltaja, niin\njotakin niin läheisesti sen kaltaista, että oli vaikea määritellä\nerotusta. Voi taivasten taivaat! Mitä sanoisivat Porkenhamit! Kuinka\nSidney Porkenham riemuitsisikaan, kun kuulisi, että hänen kosiskelunsa\noli hylätty moisen kilpailijan takia! Kuinka saattaisi hän, Nupkins,\nkatsoa Porkenhamia silmiin ensi vuosineljänneksen kokouksessa! Ja\nmillainen tuki se olisikaan maistraatissa vastapuolueelle, jos juttu\npääsisi leviämään!\n\n\"Mutta sittenkin\", sanoi herra Nupkins hetkeksi kirkastuen pitkän\nvaitiolon jälkeen, \"sittenkin tämä on vasta pelkkä epäluulo. Kapteeni\nFitz-Marshallilla on hyvin viehättävä käytös ja, uskallanpa väittää,\npaljon vihollisia. Mitä todisteita teillä on väitteillenne?\"\n\n\"Toimittakaa meidät yhteen\", sanoi herra Pickwick, \"siinä kaikki, mitä\npyydän ja tarvitsen. Saattakaa hänet minun ja ystävieni näkyviin,\ntoimittakaa ristikuulustelu, niin ette tarvitse lisätodisteita.\"\n\n\"Niin\", sanoi herra Nupkins, \"se voi kyllä käydä ihan mukavasti, sillä\nhän tulee tänne tänä iltana; silloinhan ei olisi mitään syytä tehdä\nasiaa julkiseksi, vain... vain... sen nuoren miehen takia, tietysti.\nMinä... minä keskustelen kuitenkin mielelläni ensin rouva Nupkinsin\nkanssa sellaisen toimenpiteen soveliaisuudesta. Joka tapauksessa, herra\nPickwick, meidän on saatettava loppuun oikeusjuttumme, ennen kuin\nvoimme tehdä mitään muuta. Olkaa hyvä ja astukaa takaisin viereiseen\nhuoneeseen.\"\n\nHe palasivat viereiseen huoneeseen.\n\n\"Grummer\", sanoi pormestari peloittavalla äänellä.\n\n\"Teidän armonne!\" virkkoi Grummer hymyillen kuin suosikki ainakin.\n\n\"Kuulkaapa, kuulkaapa, hyvä herra\", sanoi virkamies ankarasti.\n\"Päästäkää minut näkemästä tuollaista kevytmielisyyttä täällä! Se on\naivan sopimatonta, ja voin vakuuttaa teille, että teillä on hyvin vähän\nnaurun aihetta. Oliko teidän minulle äsken antamanne selitys ihan\noikea? Ajatelkaapa nyt tarkoin.\"\n\n\"Teidän armonne, minä...\", sopersi Grummer.\n\n\"Ahaa! olette hämillänne, eikö niin?\" sanoi pormestari. \"Herra Jinks,\nhuomaatteko, että hän on hämillään?\"\n\n\"Kyllä, herra pormestari\", vastasi Jinks.\n\n\"Ja nyt\", jatkoi pormestari, \"toistakaa selostuksenne, ja kehoitan\nteitä, taas olemaan varuillanne. Herra Jinks, merkitkää hänen sanansa\npöytäkirjaan.\"\n\nOnneton Grummer alkoi uudelleen selostaa valitustaan, mutta se tapa,\nmiten herra Jinks otti hänen sanansa pöytäkirjaan ja miten pormestari\nkäsitti ne, samoin kuin hänen synnynnäinen taipumuksensa liioitteluun\nja hänen täydellinen hämmennyksensä saivat hänet kolmen minuutin\nkuluessa niin sekaisin ja sellaisiin ristiriitaisuuksiin, että herra\nNupkins äkkiä selitti, ettei hän uskonut häntä. Niin peruutettiin\nsakot, ja herra Jinks löysi käden käänteessä kaksi takaajaa. Kun\nkaikki nämä juhlalliset hommat oli tyydyttävästi saatu päätökseen,\nkäskettiin herra Grummer häpäisevällä tavalla ulos — peloittava näyte\ninhimillisen suuruuden kestämättömyydestä ja suurten miesten suosion\nepäluotettavuudesta.\n\nRouva Nupkins oli majesteetillinen nainen, joka käytti vaaleanpunaista\nharsoturbaania ja vaaleanruskeaa tekotukkaa. Neiti Nupkins oli perinyt\näitinsä koko kopeuden — ilman turbaania — ja koko hänen kiukkuisen\nluonteensa, ilman tekotukkaa, ja milloin hyvänsä näiden molempien\nmiellyttävien ominaisuuksien osoittaminen sekoitti äidin ja tyttären\njohonkin pulmalliseen juttuun, kuten hyvin usein tapahtui, he molemmat\nkilvan sälyttivät moitteensa herra Nupkinsin hartioille. Kun siis herra\nNupkins haki käsiinsä rouva Nupkinsin ja teki hänelle selkoa herra\nPickwickin antamista tiedoista, muisti rouva Nupkins, että hän aina\noli odottanut jotakin sellaista, että hän aina oli sanonut, että niin\nkävisi, ettei hänen mielipidettään milloinkaan kuunneltu, että hän ei\noikein tiennyt, minä herra Nupkins häntä piti, ja niin edelleen.\n\n\"Ajatella\", sanoi neiti Nupkins puristaen mittasuhteiltaan hyvin\nmitättömän kyyneleen kumpaankin silmänurkkaansa, \"ajatella, että minut\non saatettu niin naurunalaiseksi!\"\n\n\"Niin, siitä saat kiittää isääsi, rakas lapsi\", sanoi rouva Nupkins.\n\"Kuinka olenkaan pyytänyt ja rukoillut tuota miestä, että hän ottaisi\nselvän kapteenin perhesuhteista, kuinka olenkaan kehoittanut ja\nvaatinut häntä astumaan päättäväisen askelen! Olen ihan varma siitä,\nettä kukaan ei uskoisi sitä, ihan varma!\"\n\n\"Mutta hyvä ystävä...\" yritti herra Nupkins.\n\n\"Älä puhu minulle, senkin kiusanhenki, et saa puhua!\" tiuskaisi rouva\nNupkins.\n\n\"Rakkaani\", jatkoi herra Nupkins, \"itsehän sinä selitit pitäväsi niin\npaljon kapteeni Fitz-Marshallista! Olet alituiseen kutsunut häntä\ntänne, hyvä ystävä, etkä ole jättänyt käyttämättä yhtään tilaisuutta,\nkun saatoit viedä hänet muidenkin luo.\"\n\n\"Enkös sitä sanonutkin, Henrietta?\" huudahti rouva Nupkins vedoten\ntyttäreensä hyvin ankarasti loukatun naisen näköisenä, \"enkö\nsanonutkin, että isäsi kääntää asiat aina toisin ja sysää kaiken syyn\nminun niskoilleni? Enkö olekin sanonut niin?\"\n\nRouva Nupkins jo nyyhkytti.\n\n\"Voi isä!\" torui neiti Nupkins.\n\nJa hänkin alkoi nyyhkyttää.\n\n\"Eikö jo ole melkein liikaa, että kun hän on ensin vierittänyt\nniskoilleni kaiken tämän naurettavuuden ja onnettomuuden, hän vielä\nsyyttää meitä siitä, että me olemme sen aiheuttaneet?\" huudahti rouva\nNupkins.\n\n\"Kuinka voimme enää näyttäytyä seurapiirissä?\" naukui neiti Nupkins.\n\n\"Kuinka voimme katsoa Porkenhameja silmiin?\" marisi rouva Nupkins.\n\n\"Ja Griggejä?\" valitti neiti Nupkins.\n\n\"Ja Slummintowkenseja?\" nyyhkytti rouva Nupkins. \"Mutta mitäs isäsi\nsiitä välittää! Mitäs se hänelle merkitsee!\"\n\nNämä peloittavat mietteet lausuttuaan itki rouva Nupkins syvää\nsieluntuskaansa, neiti Nupkinsin säestäessä parhaansa mukaan.\n\nRouva Nupkinsin kyyneleet vuotivat edelleen hyvin nopeasti, kunnes\nhän oli saanut hiukan aikaa miettiä asiaa. Silloin hän päätti omasta\npuolestaan, että oli paras pyytää herra Pickwickiä ja hänen ystäviään\njäämään paikalle niin kauaksi kunnes kapteeni saapuisi, ja tarjota\nherra Pickwickille hänen toivomansa tilaisuus. Jos huomattaisiin,\nettä hän oli puhunut totta, voitaisiin kapteeni karkoittaa talosta\nkuuluttamatta asiaa ulospäin, ja he saattaisivat mukavasti selittää\nPorkenhameille hänen katoamisensa sanomalla, että hänet oli hänen\nsukunsa hovissa nauttiman suosion ansiosta nimitetty Sierra Leonen tai\nSaugur Pointin maaherraksi tai jonnekin muuanne noihin ilmanalaltaan\nniin terveellisiin seutuihin, jotka viehättävät eurooppalaisia siinä\nmäärin, että kun he kerran ovat päässeet sinne, he tuskin saavat\nitseään pakotetuksi palaamaan.\n\nKun rouva Nupkins kuivasi kyyneleensä, kuivasi neiti Nupkins omansa,\nja herra Nupkins järjesti mielellään asian sillä tavalla kuin rouva\nNupkins ehdotti. Niinpä herra Pickwick ja hänen ystävänsä esiteltiin,\nkun he ensin olivat pesseet pois kaikki äskeisen kohtauksen jäljet,\ntalon naisille ja vietiin sitten heti päivällispöytään. Herra Weller,\njonka pormestari erikoisen terävällä älyllään oli jo puolessa tunnissa\nhuomannut olevan kaikkein hienoimpia ja hauskimpia miehiä, mitä tämän\nmaan päällä elää ja liikkuu, uskottiin herra Muzzlen huomaan ja\nhoivaan; tätä käskettiin nimenomaan ottamaan Sam mukaansa ja pitämään\nhänestä mitä parasta huolta.\n\n\"Kuinka voitte, herra Weller?\" tiedusteli Muzzle saattaessaan Samia\nkeittiön portaita alas.\n\n\"No, eipä ole tapahtunut mitään sanottavaa muutosta terveydentilassani\nsiitä saakka, kun näin teidän seista törröttävän isäntänne tuolin\ntakana oikeussalissa vähän aikaa sitten\", vastasi Sam.\n\n\"Suonettehan anteeksi, etten silloin kiinnittänyt teihin suurempaa\nhuomiota\", pyyteli herra Muzzle. \"Katsokaas, isäntä ei ollut vielä\nesitellyt meitä silloin. Kyllä hän mahtaa pitää teistä aikalailla,\nherra Weller.\"\n\n\"Niin\", tuumi Sam, \"hän on hyvin mukava ukkeli\".\n\n\"Eikös olekin?\" ihasteli herra Muzzle.\n\n\"Hän on aika leikillinen.\"\n\n\"Ja sellainen mies puhumaan\", sanoi herra Muzzle. \"Kuinka hänen\najatuksensa juoksevatkaan!\"\n\n\"Ihmeellisesti\", myönsi Sam. \"Ne hyökkäävät joukolla ulos kolahdutellen\npäänsä yhteen niin kovasti, että ovat lyödä toisensa pökerryksiin. Ei\noikein tiedä, minne hän tähtää, peeveli soikoon!\"\n\n\"Sepä hänen puhetyylinsä suuri ansio onkin\", selitti herra Muzzle.\n\"Varokaa viimeistä porrasta, herra Weller! Haluatteko pestä kätenne,\nennen kuin menemme naisten luo? Tässä on tynnyri, jossa on vettä, ja\npuhdas pyyhinliina on oven takana.\"\n\n\"Eipä taitaisi olla hullumpaa vähän siistiytyä\", vastasi herra Weller\nsivellen paljon keltaista suopaa liinaan ja hieroen itseään, kunnes\nhänen kasvonsa taas kiilsivät. \"Kuinka monta naista siellä on?\"\n\n\"Vain kaksi meidän keittiössämme\", ilmoitti herra Muzzle, \"keittäjätär\nja sisäkkö. Likaisia töitä varten meillä on poika ja sitten asiatyttö,\nmutta ne syövät pesutuvassa.\"\n\n\"Vai syövät ne pesutuvassa.\"\n\n\"Niin nähkääs\", selitti herra Muzzle. \"Koetimme ottaa heidät pöytään,\nkun he tulivat, mutta emme saattaneet pitää heitä siinä. Asiatyttö\nkäyttäytyy todella sivistymättömästi, ja poika taas puhkaa ja huohottaa\nsyödessään niin kovasti, että pidimme mahdottomana istua samassa\npöydässä heidän kanssaan.\"\n\n\"Jopa on vouhake\", sanoi herra Weller.\n\n\"Hirmuinen kerrassaan!\" vakuutti herra Muzzle. \"Mutta sehän onkin\npahinta näissä maalaispalvelijoissa, että ne nuorempina käyttäytyvät\nniin perin sivistymättömästi. Tätä tietä, olkaa hyvä, tätä tietä!\"\n\nKulkien herra Wellerin edellä johti Muzzle hänet mitä suurinta\nkohteliaisuutta osoittaen keittiöön.\n\n\"Mary\", sanoi herra Muzzle sievälle palvelustytölle, \"tämä on herra\nWeller, herrasmies, jonka isäntä lähetti tänne alas, jotta hänestä\npidettäisiin mahdollisimman hyvää huolta.\"\n\n\"Teidän isäntänne on taitava mies ja on lähettänyt minut ihan oikeaan\npaikkaan\", sanoi herra Weller silmäillen ihastuneena Maryä. \"Jos minä\nolisin tämän talon isäntä, minusta olisi aina hyvä olla siellä, missä\nMary on.\"\n\n\"Voi tuota herra Welleriä!\" Mary punastui.\n\n\"En ole ikinäni mokomaa kuullut\", huudahti keittäjätär.\n\n\"Herran tähden, keittäjätär, unohdin teidät\", sanoi herra Muzzle.\n\"Sallikaa minun esitellä teidät, herra Weller.\"\n\n\"Kuinkas hurisee, rouva?\" sanoi Sam. \"Minusta on todella erittäin\nhauska tutustua teihin, ja toivon, että tuttavuutemme olisi\npitkäaikainen, kuten entinen herra sanoi viiden punnan setelille.\"\n\nKun esittelymenot siten oli suoritettu, keittäjätär ja Mary vetäytyivät\nkymmeneksi minuutiksi hihittämään keittiön perälle, ja kun he sitten\npunastellen ja hihitellen palasivat, istuuduttiin pöytään päivälliselle.\n\nHerra Wellerin sulavalla käytöksellä ja keskustelutaidolla oli niin\nvastustamaton vaikutus hänen uusiin ystäviinsä, että ennen kuin\npäivällinen oli puolessakaan, he jo olivat ihan läheisen tuttavuuden\nkannalla ja olivat saaneet täydelliset tiedot Job Trotterin\nkonnantöistä.\n\n\"En ole milloinkaan voinut suvaita tuota Jobia\", sanoi Mary.\n\n\"Ei teidän ole pitänytkään suvaita häntä, hyvä ystävä\", vastasi herra\nWeller.\n\n\"Miksi ei?\" kysyi Mary.\n\n\"Koska rumuus ja alhaisuus eivät mitenkään sovi yhteen hienostuksen\nja kunnollisuuden kanssa\", selitti herra Weller. \"Vai mitä arvelette,\nherra Muzzle?\"\n\n\"Eivät millään tavalla\", vakuutti Muzzle.\n\nTässä Mary nauroi ja sanoi, että keittäjätär oli narrannut häntä, ja\nkeittäjätär nauroi ja väitti, ettei hän ollut narrannut.\n\n\"Minulla ei ole lasia\", huomasi Mary.\n\n\"Juokaa minun lasistani, hyvä ystävä!\" kehoitti herra Weller. \"Painakaa\nhuulenne tähän pikariin, jotta saan suudella teitä asiamiehen\nvälityksellä.\"\n\n\"Hävetkää, herra Weller!\" torui Mary.\n\n\"Miksi, rakas ystävä?\" kysyi Sam.\n\n\"Kun puhutte tuollaisia.\"\n\n\"Mitäs siitä! Eihän siitä ole vaaraa. Sehän on vain luonnollista, eikö\nniin — keittäjätär?\"\n\n\"Älkää kysykö minulta tyhmyyksiä\", vastasi keittäjätär mitä\nhilpeimmällä tuulella. Ja tälle puheelle keittäjätär ja Mary nauroivat\ntaas, niin että jälkimmäinen oli oluen ja kylmän ruoan ja naurun\nyhteisvaikutuksesta vähällä tukehtua, josta peloittavasta kohtauksesta\nhän kuitenkin parani, kun herra Weller hyvin hienotunteisesti taputti\nhäntä muutaman kerran selkään ja antoi muutakin tarpeen vaatimaa apua.\n\nKesken kaiken tämän hauskuuden ja hupaisuuden kuului puutarhanportilta\näänekäs soitto, johon nuori mies, joka söi pesuhuoneessa, heti vastasi.\nHerra Weller osoitti parhainta huomaavaisuuttaan sievälle sisäkölle,\nherra Muzzle hoiti ahkerasti isännyyttä pöydässä ja keittäjätär oli\njuuri lakannut nauramasta ja oli viemäisillään ison palasen suuhunsa,\nkun keittiön ovi aukeni ja herra Job Trotter astui huoneeseen.\n\nSanoimme, että herra Job Trotter astui sisään, mutta tästä\nlausunnostamme oikeastaan puuttuu tavanomaisen tunnontarkan\ntotuudenrakkautemme leima. Ovi aukeni, ja herra Trotter ilmestyi\nkynnykselle. Hänen piti juuri astua sisään, saman tien, kun hän\nsaatuaan näkyviinsä herra Wellerin peräytyi vaistomaisesti askelen tai\npari ja jäi seisomaan suu auki ja katsoa tollottamaan odottamatonta\nnäkyä ällistyksestä ja pelosta ihan liikkumattomana.\n\n\"Kas, siinä hän onkin!\" sanoi Sam nousten perin ihastuneena pöydästä.\n\"Puhuimme teistä juuri tällä hetkellä. Kuinka voitte? Missä olette\nollut? Käykää peremmä!\"\n\nLaskien kätensä vastarintaa yrittämättömän Jobin vihreälle kaulukselle\nherra Weller työnsi hänet keittiöön, lukitsi oven ja antoi avaimen\nherra Muzzlelle, joka perin kylmäverisesti kätki sen liivintaskuunsa.\n\n\"Tämäpä vasta hauskaa!\" huusi Sam. \"Ajatella, että isäntäni kohtaa\nteidän isäntänne tuolla yläkerrassa ja minä tapaan teidät täällä! No,\nkuinka oikein voitte ja kuinka se vanhojen tavaroiden kauppa menestyy?\nVoi, kuinka iloinen olen nähdessäni teidät! Kuinka onnelliselta\nnäytättekään! On tosiaan ilo silmille nähdä teidät. Vai kuinka, herra\nMuzzle?\"\n\n\"Onpa tosiaankin\", myönsi herra Muzzle.\n\n\"Kuinka vilkas ja puhelias hän on!\" ihasteli Sam.\n\n\"Ja kuinka hyvällä tuulella!\" lisäsi herra Muzzle.\n\n\"Ja niin iloinen nähdessään _meidät_ — se tekee kaiken paljoa\nhauskemmaksi\", lisäsi Sam. \"Painakaa puuta! Painakaa puuta!\"\n\nHerra Trotter antoi painaa itsensä tuoliin uunin viereen. Hänen\npienet silmänsä suuntautuivat ensiksi herra Welleriin ja sitten herra\nMuzzleen, mutta hän ei sanonut mitään.\n\n\"No niin\", aloitti Sam, \"näiden naisten kuullen minua miellyttäisi\nkysyä teiltä, ihan vain uteliaisuuttani, ettekö ole mielestänne\nmiellyttävimpiä ja siivoimpia nuoria miehiä, mikä milloinkaan on\nkäyttänyt vaaleanpunaista nenäliinaa ja virsikokoelmaa numero neljä?\"\n\n\"Ja jotka konsanaan ovat aikoneet mennä naimisiin keittäjättären\nkanssa!\" sanoi asianomainen nainen harmistuneena. \"Senkin lurjus!\"\n\n\"Ja luopua huonoilta teiltään ja panna pystyyn vanhojen tavaroiden\nkauppa\", sanoi sisäkkö.\n\n\"Kuulkaas nyt, niin kerron teille, kuinka asiat ovat, nuori mies\",\nsanoi herra Muzzle juhlallisesti kahdesta viime viittauksesta\nraivostuneena. \"Tämä rouvashenkilö (hän osoitti keittäjätärtä) aikoo\npysyä minun seurassani, ja jos te, hyvä herra, tohditte puhua jotakin\nvanhojen tavarain kaupan avaamisesta hänen kanssaan, te kosketatte\nminua arimpaan paikkaan, mihin mies voi toista iskeä. Ymmärrättekö,\nhyvä herra?\"\n\nTässä herra Muzzle, jolla oli suuret käsitykset kaunopuheisuudestaan,\nsillä hän pyrki mukailemaan isäntäänsä, vaikeni odottamaan vastausta.\n\nMutta herra Trotter ei vastannut. Ja niin herra Muzzle jatkoi\njuhlallisesti:\n\n\"On hyvin luultavaa, hyvä herra, ettei teitä muutamaan minuuttiin\ntarvita yläkerrassa, sillä _minun_ isäntäni selvittelee siellä\npar'aikaa _teidän_ isäntänne ansioluetteloa, minkä vuoksi teillä\non aikaa pieneen kahdenkeskiseen keskusteluun minun kanssani.\nYmmärrättekö, hyvä herra?\"\n\nHerra Muzzle vaikeni taas odottaen vastausta, mutta taas jätti herra\nTrotter hänen toiveensa täyttämättä.\n\n\"No hyvä\", sanoi herra Muzzle, \"minusta on hyvin ikävää, että minun\ntäytyy selvittää asiat naisten läsnäollessa, mutta asian kiireellisyys\non puolustuksenani. Takakeittiö on tyhjä, hyvä herra. Jos haluatte\nmennä sinne, saa herra Weller olla erotuomarina, ja voimme molemmin\npuolin saada hyvitystä, kunnes kello soi. Seuratkaa minua, hyvä herra!\"\n\nSanottuaan nämä sanat herra Muzzle astui askelen tai pari ovea kohti ja\nalkoi aikaa säästääkseen riisua takkiaan kävellessään.\n\nMutta keittäjätär oli tuskin kuullut tämän hurjan vaatimuksen\nviimeiset sanat ja nähnyt herra Muzzlen aikovan toteuttaa ne\nkäytännössä, kun hän päästi kimeän ja äänekkään kirkaisun, hyökkäsi\nherra Trotterin kimppuun, joka samalla hetkellä nousi tuoliltaan, raapi\nja repi tämän leveää naamaa osoittaen hurjistuneille naisille ominaista\ntarmokkuutta, pujotti sormuksensa miehen pitkään tukkaan ja kiskoi\nsiitä irti niin paljon haivenia, että niistä olisi saanut viisi, kuusi\ntusinaa kaikkein suurimpia surusormuksia. Toimitettuaan tehtävänsä niin\ninnokkaasti kuin vain hänen altis rakkautensa herra Muzzlea kohtaan\nteki mahdolliseksi, hän horjui taaksepäin ja koska hän oli luonteeltaan\nmitä herkin ja hienotunteisin nainen, kaatui pöydän alle ja pyörtyi.\n\nSamalla hetkellä kello soi.\n\n\"Tuo soitto on teille, Job Trotter\", sanoi Sam, ja ennen kuin herra\nTrotter oli ennättänyt vastata tai vastustella — vieläpä ennenkuin hän\noli ehtinyt seisahduttaa tunteettoman naisihmisen raapimista haavoista\nvuotavan veren — tarttui Sam häntä toiseen, herra Muzzle toiseen\nkäsivarteen, ja toisen vetäessä edestä ja toisen työntäessä takaa he\nraahasivat miekkosen portaita ylös saliin.\n\nKohtaus oli vaikuttava. Herra Alfred Jingle, liikanimeltä kapteeni\nFitz-Marshall, seisoi oven suussa hattu kädessään ja kasvot hymyilevinä\nihan välinpitämättömänä hänelle hyvin epämieluisasta tilanteesta. Häntä\nvastapäätä seisoi herra Pickwick, joka silminnähtävästi oli teroittanut\nhänen mieleensä joitakin yleviä, korkean siveellisiä opinkappaleita,\nsillä hänen vasen kätensä oli takin hännyksen alla ja oikea koholla\nilmassa, kuten hänen tapansa oli, pitäessään vaikuttavaa puhetta.\nPienen matkan päässä seisoi kiukkuisen näköinen herra Tupman ja hänen\nkaksi nuorempaa ystäväänsä pitelivät häntä huolellisesti kiinni, ja\nhuoneen kaukaisimmassa nurkassa olivat herra Nupkins, rouva Nupkins ja\nneiti Nupkins synkän juhlallisina ja hurjan raivon vallassa.\n\n\"Mikäpä estäisi minua\", sanoi herra Nupkins arvokkaasti kuin pormestari\nainakin, juuri kun Job tuotiin sisään, \"mikäpä estäisi minua\npidättämästä näitä molempia miehinä lurjuksina ja petkuttajina? Tämä on\nnaurettavaa jalomielisyyttä. Mikä minua estäisi?\"\n\n\"Ylpeys, hyvä veli, ylpeys\", vastasi Jingle ihan järkähtämättömänä. \"Ei\nkäy päinsä, ei mitenkään. Siepattu kiinni kapteeni, häh?... Ha, ha!\nEi hullumpaa — mies tyttärelle... Tarttui koukkuun... joutuu ihmisten\nkorviin. Ei millään muotoa! Harmillinen juttu, perin harmillinen!\"\n\n\"Roisto!\" sähähti rouva Nupkins, \"halveksimme teidän alhaisia\nviittauksianne.\"\n\n\"Olen aina vihannut häntä\", lisäsi Henriette.\n\n\"Niin tietysti\", myönsi Jingle. \"Pitkä nuori mies... vanha sulhanen...\nSidney Porkenham... rikas... kunnon poika... ei niin rikas kuin\nkapteeni... vai mitä?... Heitettiin syrjään... menköön tiehensä! Kaikki\nkapteenin vuoksi... Ei missään kapteenin vertaista... Kaikki tytöt...\nhulluina rakkaudesta... Eikö niin, Job?\"\n\nTässä herra Jingle nauroi hyvin sydämellisesti, ja hieroen mielissään\nkäsiään Job päästi ensimmäisen äänen, mitä hänestä oli lähtenyt hänen\ntaloon tultuaan — pitkän hiljaisen hykerryksen, joka näytti ilmaisevan,\nettä hän nautti naurustaan liiaksi päästääkseen sitä ääneen ilmoille.\n\n\"Herra Nupkins\", sanoi vanha rouva, \"tämä keskustelu ei ole sopiva\npalvelijoiden kuultavaksi. Lähettäkää pois nuo lurjukset!\"\n\n\"Kyllä, rakkaani\", myönsi herra Nupkins. \"Muzzle!\"\n\n\"Teidän armonne!\"\n\n\"Avatkaa portti!\"\n\n\"Kyllä, teidän armonne!\"\n\n\"Lähtekää talosta!\" sanoi herra Nupkins painokkaasti kättään\nheilutellen.\n\nJingle hymyili ja läheni ovea.\n\n\"Seis!\" huusi herra Pickwick.\n\nJingle pysähtyi.\n\n\"Minä voisin\", sanoi herra Pickwick, \"kostaa paljon ankarammin sen\nkohtelun, joka on tullut osakseni teidän ja tämän teidän teeskentelevän\ntoverinne puolelta.\"\n\nJob Trotter kumarsi hyvin kohteliaasti ja laski kätensä sydämelleen.\n\n\"Sanon\", jatkoi herra Pickwick käyden vähitellen yhä kiukkuisemmaksi,\n\"että olisin voinut kostaa ankaramminkin, mutta tyydyin puolestani\npaljastamaan teidät, mitä pidän velvollisuutenani yhteiskuntaa kohtaan.\nTämä on lempeyttä, jonka toivon teidän pitävän muistissanne.\"\n\nKun herra Pickwick joutui tähän kohtaan, Job Trotter vei leikillisen\nvakavana kätensä korvalleen ikään kuin ei olisi suonut ainoankaan sanan\nmenevän ohi korviensa.\n\n\"Ja minun on vain lisättävä, hyvä herra\", sanoi herra Pickwick nyt jo\nihan vimmoissaan, \"että pidän teitä lurjuksena, ja roi... roistona...\nja... ja huonompana kuin ainoaakaan milloinkaan näkemääni tai\nkuulemaani ihmistä, lukuunottamatta tietenkin tuota hurskasnaamaista\ntekopyhää vihreäpukuista maankiertäjää.\"\n\n\"Ha, haa\"! nauroi Jingle. \"Mukava ukko, tuo Pickwick... hyvä sydän...\nlihava, vanha veikko... Mutta ei saa kiivastua... se on paha, hyvin\npaha... Terve, terve!... Tavataan taas jonakin päivänä... Pysykää\nhyvällä mielellä... Ja nyt Job... lähdettiin!\"\n\nNäin sanoen herra Jingle pani hatun päähänsä vanhaan tapaansa ja lähti\nulos huoneesta. Job Trotter pysähtyi, katseli ympärilleen, hymyili\nja kumarrettuaan sitten syvään ja pilkallisen juhlallisesti herra\nPickwickille ja vilkutettuaan silmää Samille niin häikäilemättömän\nilkeästi, ettei sitä voi sanoin kuvailla, hän seurasi toiveikkaan\nisäntänsä jäljessä.\n\n\"Sam!\" sanoi herra Pickwick, kun herra Weller aikoi lähteä perässä.\n\n\"Mitä, herra?\"\n\n\"Pysy täällä!\"\n\nHerra Weller oli epävarman näköinen.\n\n\"Pysy täällä!\" toisti herra Pickwick käskynsä.\n\n\"Enköhän saisi Vähän silitellä tuota Jobia tuolla puutarhan puolella?\"\npyyteli herra Weller.\n\n\"Et mitenkään\", vastasi herra Pickwick.\n\n\"Enkö edes saa potkaista häntä portista ulos?\" anoi herra Weller.\n\n\"Et missään tapauksessa\", vastasi hänen isäntänsä.\n\nEnsimmäistä kertaa herra Weller palveluksessaan näytti hetkisen\ntyytymättömältä ja onnettomalta. Mutta hänen kasvonsa kirkastuivat\nkohta, sillä ovela herra Muzzle, joka oli piiloutunut oven taa,\nhyökkäsi kiivaasti esiin oikealla hetkellä, ja hänen onnistui erittäin\ntaitavasti paiskata herra Jingle ja hänen seuralaisensa korkeita\nportaita alas suoraan niiden alapuolella kasvaviin amerikkalaisiin\naloekasveihin.\n\n\"Täytettyäni velvollisuuteni, herra Nupkins\", sanoi herra Pickwick,\n\"lausun teille ystävineni jäähyväiset. Kun kiitämme teitä täällä\nnauttimastamme vieraanvaraisuudesta, sallinette minun vakuuttaa teille\nmeidän kaikkien puolesta, ettemme olisi suostuneet ottamaan sitä\nvastaan emmekä suostuneet vapautumaan äskeisestä pulastamme tällä\ntavalla, jollei meitä olisi siihen käskenyt ankara velvollisuudentunto.\nPalaamme Lontooseen huomenna. Salaisuutenne pysyy meidän keskeisenämme.\"\n\nIlmaistuaan täten vastalauseensa heidän aamuisen kohtelunsa johdosta\nherra Pickwick kumarsi syvään naisille, ja vaikka häntä innokkaasti\npyydettiinkin jäämään, hän poistui huoneesta ystävineen.\n\n\"Hae hattusi, Sam!\" käski herra Pickwick.\n\n\"Se on alakerrassa, herra\", vastasi Sam ja juoksi hakemaan sitä.\n\nNyt ei keittiössä sattunut olemaan ketään muita kuin sievä\npalvelustyttö. Samin hattu oli kadonnut, siis sitä oli ruvettava\netsimään, ja sievä palvelustyttö näytti hänelle valoa. Heidän täytyi\netsiä kaikkialta. Palvelusinnoissaan tyttö laskeutui kontalleen ja\nkäänsi hujan hajan kaikenlaista oven suusoppeen kasattua tavaraa. Se\noli kiusallinen nurkka! Sinne ei päässyt muuten kuin sulkemalla ensiksi\noven.\n\n\"Tässä se on\", sanoi sievä palvelustyttö. \"Tämäkö se on?\"\n\n\"Antakaa kun katson\", pyysi Sam.\n\nSievä palvelustyttö oli asettanut kynttilän permannolle, ja kun se\nvalaisi kovin hämärästi, täytyi Saminkin heittäytyä nelinkontin\nnähdäkseen, oliko se löydetty kapine todella hänen oma hattunsa vai\nei. Nurkka oli merkillisen ahdas, ja silloin — se ei ollut kenenkään\nmuun kuin talon rakentajan syytä — Sam ja sievä palvelustyttö joutuivat\npakostakin kovin lähelle toisiaan.\n\n\"Kyllä se on tämä\", sanoi Sam. \"Hyvästi nyt!\"\n\n\"Hyvästi!\"\n\n\"Hyvästi\", sanoi Sam vielä uudelleen ja niin sanoessaan hän pudotti\nhatun, jonka hakeminen oli vaatinut niin paljon vaivaa.\n\n\"Kuinka kömpelö te olette\", sanoi sievä palvelustyttö. \"Pudotatte sen\ntaas, ellette ole varuillanne.\"\n\nJa erikoisesti estääkseen Samia taas kadottamasta hattua tyttö pisti\nsen hänen päähänsä.\n\nLieneekö sattunut niin, että sievän palvelustytön kasvot näyttivät\nvieläkin sievemmiltä, kun ne olivat kohotettuina Samia kohti, vai\nlieneekö se ollut vain satunnainen seuraus siitä, että he olivat niin\nlähellä toisiaan, se asia on epävarma vielä tänä päivänäkin, mutta joka\ntapauksessa Sam suuteli tyttöä.\n\n\"Ette kai aio sanoa, että teitte sen tahallanne?\" kysyi sievä\npalvelustyttö punastuen.\n\n\"En sillä kertaa\", sanoi Sam, \"mutta kyllä nyt.\"\n\nJa hän suuteli tyttöä toisen kerran.\n\n\"Sam\", huuteli herra Pickwick portaiden kaidepuitten yli..\n\n\"Tulen heti, herra\", vastasi Sam juosten portaita ylös.\n\n\"Sinäpä viivyit kauan\", sanoi herra Pickwick.\n\n\"Oven takana oli jotakin, mikä esti meitä pitkään aikaan saamasta sitä\nauki, herra\", selitti Sam.\n\nTämä oli Sam Wellerin ensimmäisen rakkauden ensimmäinen vaihe.\n\n\n\n\n26. luku,\n\nJOKA SISÄLTÄÄ LYHYEN SELOSTUKSEN BARDELLIN-PICKWICKIN JUTUSTA.\n\n\nTäytettyään matkansa tärkeimmän päämäärän ja tehtävän paljastamalla\nJinglen herra Pickwick päätti heti palata Lontooseen tutustuakseen\nniihin toimenpiteisiin, joihin herrat Dodson ja Fogg sillä välin olivat\nryhtyneet häntä vastaan. Toteuttaen tämän päätöksen luonteensa koko\ntarmolla ja päättäväisyydellä hän nousi kahdessa edellisessä luvussa\nlaajasti selostettujen muistettavien tapausten jälkeisenä aamuna\nensimmäisten Ipswichistä lähtevien vaunujen takaistuimelle ja saapui\npääkaupunkiin täysin terveenä ja vahingoittumattomana samana iltana,\nseurassaan kolme ystäväänsä ja herra Samuel Weller.\n\nTäällä ystävykset erosivat lyhyeksi ajaksi. Herrat Tupman, Winkle\nja Snodgrass lähtivät kukin kotiinsa ryhtyäkseen valmistuksiin,\njoita heidän lähenevä Dingley Dellin-matkansa aiheutti, ja herra\nPickwick ja Sam asettuivat asumaan oikein hyvään, vanhanaikaiseen ja\nmukavaan paikkaan, nimittäin \"Yrjänän ja Korppikotkan\" majataloon ja\nravintolaan, George Yard, Lombard Street.\n\nHerra Pickwick oli syönyt päivällisen, juonut toisen neljänneksen\nvanhaa portviiniä, vetänyt silkkisen nenäliinansa päänsä yli, asettanut\njalkansa uunin suojusraudalle ja heittäytynyt nojalleen mukavaan\ntuoliin, kun herra Wellerin saapuminen hänen käsilaukkunsa mukanaan\nherätti hänet rauhallisista mietteistään.\n\n\"Sam\", sanoi herra Pickwick.\n\n\"Mitä, herra?\" kysyi Sam Weller.\n\n\"Mietin juuri\", sanoi herra Pickwick, \"että kun minulta on jäänyt koko\njoukko tavaroita rouva Bardellin asuntoon Goswell-kadun varrelle, minun\nolisi saatava ne pois, ennenkuin taas lähden kaupungista.\"\n\n\"Se on totta, herra\", sanoi Sam.\n\n\"Lähettäisin ne aluksi herra Tupmanin asuntoon\", jatkoi herra Pickwick.\n\"Mutta ennenkuin haetan ne pois, ne on välttämättä tarkastettava\nja koottava yhteen. Tahtoisinpa, että pistäytyisit Goswell-kadulla\njärjestämässä asian.\"\n\n\"Nytkö heti, herra?\" kysyi Sam Weller.\n\n\"Nyt heti\", vastasi herra Pickwick. \"Mutta odota!\" sanoi herra Pickwick\nottaen taskustaan kukkaron. \"Sinne on vähän vuokraa maksamatta.\nViimeinen neljännes erääntyy suoritettavaksi vasta jouluna, mutta\nvoithan maksaa sen pois, niin että se on selvä. Sopimus on sanottava\nirti kuukauden kuluessa. Tässä on kirjallinen irtisanomus. Anna se ja\nsano rouva Bardellille, että hän voi ilmoittaa huoneet vuokrattaviksi\nmilloin haluaa.\"\n\n\"Hyvä on, herra\", vastasi Sam. \"Vieläkö muuta?\"\n\n\"Ei mitään muuta.\"\n\nHerra Weller läheni hitaasti ovea ikään kuin olisi odottanut vielä\njotakin, avasi sen hitaasti, astui hitaasti ulos, painoi sitä hitaasti\nkiinni, niin että oli enää runsaasti kahden tuuman levyinen rako\njäljellä, kun herra Pickwick huusi:\n\n\"Sam!\"\n\n\"Mitä, herra?\" sanoi Sam pyörähtäen kiireesti takaisin ja sulkien oven\ntakanaan.\n\n\"Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että koetat ottaa selville,\nmitä rouva Bardell itse näyttää ajattelevan minusta ja onko todella\nluultavaa, että tätä hävytöntä ja asiatonta juttua jatketaan loppuun\nsaakka. Sanon, ettei minulla ole mitään sitä vastaan, että menettelet\nsiten, jos niin tahdot.\"\n\nSam nyökkäsi lyhyesti merkiksi, että oli käsittänyt, ja lähti\nhuoneesta. Herra Pickwick veti silkkisen nenäliinan vielä kerran päänsä\nyli ja valmistui nukahtamaan. Herra Weller lähti nopeasti matkaan\ntoimittamaan asiaansa.\n\nKello oli lähes yhdeksän, kun hän saapui Goswell-kadulle. Pari\nkynttilää paloi pienessä kadunpuoleisessa salissa, ja kaksi naisen\npäähinettä kuvastui ikkunaverhoja vasten. Rouva Bardellilla oli\nvieraita.\n\nHerra Weller kolkutti oveen, ja verraten pitkän ajan kuluttua,\njonka Sam kulutti viheltämällä lauluja ja sisälläolijat koettamalla\nsuostuttaa vastahakoista kynttilää syttymään, käveli pieni kenkäpari\nyli eteisen maton, ja nuori herra Bardell ilmestyi näkyviin.\n\n\"No, pieni vekara\", sanoi Sam, \"kuinka äitisi voi?\"\n\n\"Oikein hyvin\", vastasi nuori herra Bardell, \"ja niin minäkin\".\n\n\"Hyvä, sehän on hauskaa\", sanoi Sam. \"Sano hänelle, että tahdon\npuhutella häntä. Sopiiko, sinä ihmelapsi?\"\n\nTämän kehoituksen jälkeen nuori herra Bardell asetti itsepäisen\ntalikynttilän alimmalle askelmalle ja katosi etuhuoneeseen viemään\ntietoa.\n\nNe myssyt, joiden varjo näkyi ikkunaverhossa, olivat rouva Bardellin\nparin kaikkein parhaimman tuttavan päähineet. He olivat juuri tulleet\nviettääkseen \"hiljaisen\" hetken nauttimalla kupin teetä ja pienen\nlämpimän illallisen, jona oli pari porsaan sorkkaa ja hiukan paistettua\njuustoa. Juusto rätisi ja ruskettui niin iloisesti pienessä pannussa\nuunin reunalla, porsaan sorkat kypsyivät suloisesti pienessä tinaisessa\nkattilassa uunissa, ja rouva Bardell ja hänen kaksi ystävätärtään\nolivat oikein onnellisesti vaipuneet rauhalliseen keskusteluun kaikista\nlähimmistä ystävistään ja heidän asioistaan, kun nuori herra Bardell\npalasi ja esitti herra Samuel Wellerin hänelle tekemän ilmoituksen.\n\n\"Herra Pickwickin palvelija!\" sanoi rouva Bardell kalveten.\n\n\"Voi, hyvä luoja!\" säikähti rouva Cluppins.\n\n\"Mutta sitäpä en olisi millään uskonut, jollen itse olisi kuulemassa!\"\ntuumi rouva Sanders.\n\nRouva Cluppins oli pieni, reipas, toimekkaan näköinen nainen, rouva\nSanders taas iso, lihava, pulleakasvoinen matami; nämä olivat ne\nmolemmat vieraat.\n\nRouva Bardell katsoi asiaan sopivaksi olla hätääntynyt, eikä kukaan\nläsnäolevista todella tiennyt, saattoiko näissä olosuhteissa olla herra\nPickwickin palvelijaan missään suhteissa muuten kuin Dodsonin ja Foggin\nvälityksellä, minkä vuoksi he kaikki olivat ihan tyrmistyksissään.\nTässä epävarmuuden tilassa oli tietenkin ensimmäisenä tehtävänä lyödä\npoikaa rangaistukseksi siitä, että hän oli löytänyt herra Pickwickin\npalvelijan ovelta. Niinpä hänen äitinsä löylytti tenavaa ja tämä parkui\nheleällä äänellä.\n\n\"Oletko hiljaa, kelvoton!\" torui rouva Bardell.\n\n\"Niin, älä kiusaa äitiparkaasi!\" neuvoi rouva Sanders.\n\n\"Hänellä on kyllä huolia tarpeeksi ilmankin, niin ettei sinun tarvitse\nniitä lisätä, Tommy\", sanoi rouva Cluppins myötämielisesti osaaottaen.\n\n\"Niin, voi voi karitsa parka!\" sanoi rouva Sanders.\n\nMutta kaikkien näiden siveellisten mietelmien uhallakin nuori herra\nBardell ulvoi entistä kovemmin.\n\n\"Mutta mitä minun pitää tehdä?\" päivitteli rouva Bardell rouva\nCluppinsille.\n\n\"Mielestäni teidän pitäisi puhutella häntä\", vastasi rouva Cluppins,\n\"mutta ei missään tapauksessa ilman todistajia\".\n\n\"Minä luulen, että kaksi todistajaa olisi paremmin lain mukaista\",\nsanoi rouva Sanders, joka kuten toinenkin ystävätär oli pakahtua\nuteliaisuudesta.\n\n\"On ehkä parasta antaa hänen tulla sisään tänne\", sanoi rouva Bardell.\n\n\"Varmasti\", vastasi rouva Cluppins innokkaasti kannattaen ajatusta.\n\"Käykää sisään, nuori mies, mutta olkaa hyvä ja sulkekaa ensin\nulko-ovi.\"\n\nHerra Weller menetteli heti kehoituksen mukaan, tuli saliin ja esitti\nasiansa rouva Bardellille seuraavasti:\n\n\"Olen hyvin pahoillani, että tuotan teille häiriötä kodissanne, rouva,\nkuten entinen murtovaras sanoi vanhalle rouvalle, kun asetti hänet\ntulelle, mutta kun isäntäni ja minä olemme juuri saapuneet kaupunkiin\nja olemme taas heti poislähdössä, niin ei sille, nähkääs, mahtanut\nmitään.\"\n\n\"Tietysti ei nuori mies voi olla vastuussa isäntänsä pahoista töistä\",\nsanoi rouva Cluppins, johon herra Wellerin ulkonäkö ja sanat olivat\ntehneet syvän vaikutuksen.\n\n\"Ei tietenkään\", inisi rouva Sanders, joka päättäen eräistä pieneen\nkattilaan luomistaan levottomista silmäyksistä näytti mielessään\nlaskevan, kuinka pitkälle porsaan sorkat mahdollisesti riittäisivät\nsiinä tapauksessa, että Samiakin pyydettäisiin illalliselle.\n\n\"No niin, kaikki se, minkä vuoksi olen tullut tänne, on juuri tässä\",\njatkoi Sam välittämättä keskeytyksistä. \"Ensiksi, antaakseni isäntäni\nirtisanomisen — se on tässä. Toiseksi, maksaakseni hänen vuokransa —\nse on tässä. Kolmanneksi, sanoakseni, että kaikki hänen tavaransa on\npantava kokoon ja annettava sille, jonka lähetämme niitä hakemaan.\nNeljänneksi, että saatte vuokrata huoneet, niin pian kuin haluatte.\nSiinä kaikki.\"\n\n\"Olkoon tapahtunut mitä hyvänsä\", virkkoi rouva Bardell, \"olen aina\nsanonut, että kaikissa asioissa paitsi yhdessä herra Pickwick on aina\nkäyttäytynyt kuin täydellinen herrasmies. Hänen rahansa saa aina yhtä\nvarmasti kuin pankista, aina!\"\n\nNäin sanoessaan rouva Bardell painoi nenäliinansa silmilleen ja lähti\nhuoneesta kirjoittamaan kuittia.\n\nSam tiesi, että hänen tarvitsi vain pysyä ihan rauhallisena, jotta\nnaiset rupeaisivat varmasti puhumaan. Niinpä hän silmäili vuorotellen\ntinakattilaa, käristettyä juustoa, seiniä ja kattoa vaiti kuin kala.\n\n\"Ihmisparka!\" surkutteli rouva Cluppins. \"Voi naisraukkaa!\" säesti\nrouva Sanders. Sam ei sanonut mitään. Hän huomasi, että he tulisivat\npian asiaan.\n\n\"En tosiaankaan voi hillitä itseäni\", sanoi rouva Cluppins, \"kun\najattelen sellaista petollisuutta. En tahdo sanoa mitään, mikä\nvoisi loukata teitä, nuori mies, mutta isäntänne on vanha peto, ja\ntoivoisinpa, että hän olisi täällä voidakseni sanoa sen hänelle\nitselleen.\"\n\n\"Toivoisinpa minäkin, että hän olisi täällä\", sanoi Sam.\n\n\"Kun näkee, kuinka se koskee häneen, kuinka hän riutuu, eikä mikään\nilahduta häntä, paitsi että hänen ystävänsä säälistä käyvät istumassa\nhänen luonaan ja lohduttavat häntä!\" jatkoi rouva Cluppins silmäillen\ntinakattilaa ja pannua; \"se on ihan kamalaa!\"\n\n\"Raakamaista\", sanoi rouva Sanders.\n\n\"Ja isäntänne, nuori mies! Herrasmies, jolla on rahaa, niin että vaimon\nelättäminen ei maksaisi yhtään mitään\", jatkoi rouva Cluppins hyvin\nkielevästi. \"Ei voi olla pienintäkään anteeksi annon varjoakaan hänen\nkäytökseensä nähden. Miksi hän ei mene naimisiin emäntämme kanssa?\"\n\n\"Niin\", sanoi Sam. \"Siinäpä se kysymys onkin.\"\n\n\"Niinpä niin kysymys\", vastasi rouva Cluppins. \"Jos rouva Bardellilla\nolisi minun luontoni, hän tekisi kyllä sen kysymyksen. Mutta onpa\nsentään laki meillä naisillakin, niin surkeita olentoja kuin meistä\nmielellään tehtäisiinkin, jos voitaisiin, ja sen saa teidänkin\nisäntänne huomata, nuori mies, omaksi vahingokseen, ennen kuin hän on\ntullut kuutta kuukautta vanhemmaksi.\"\n\nLausuttuaan nämä lohdulliset mietteet rouva Cluppins vaikeni nostaen\nnokkaansa ja hymyili rouva Sandersille, joka hymyili vastaan.\n\n\"Epäilemättä juttu on yhä käynnissä\", ajatteli Sam, kun rouva Bardell\npalasi tuoden kuitin.\n\n\"Tässä on kuitti, herra Weller\", sanoi rouva Bardell, \"ja tässä\non rahasta takaisin. Toivon, että otatte pikku lasillisen jotakin\nlämmikkeeksi vaikkapa vain vanhan tuttavuuden vuoksi.\"\n\nSam huomasi, millaista etua siitä voisi olla hänelle, ja vastasi heti\nmyöntävästi, jolloin rouva Bardell otti pienestä kaapista tumman pullon\nja viinilasin, ja niin suuri oli hänen hajamielisyytensä hänen syvässä\nmielenahdistuksessaan, että hän täytettyään herra Wellerin lasin otti\nesiin vielä kolme viinilasia ja täytti nekin.\n\n\"Mutta mitä te nyt teette, rouva Bardell?\" ihmetteli rouva Cluppins.\n\n\"Mutta onpa hän nyt merkillinen!\" huudahti rouva Sanders.\n\n\"Voi, kuinka pääparkani on sekaisin!\" valitti rouva Bardell heikosti\nhymyillen.\n\nSam ymmärsi kyllä kaiken tämän ja niinpä hän sanoikin, ettei hän\nmilloinkaan voinut juoda ennen illallista, jollei joku nainen\nkilistänyt hänen seuranaan. Se herätti runsaasti naurua, ja rouva\nSanders päätti rohkaista häntä ottaen pienen siemauksen lasistaan.\nSilloin sanoi Sam, että maljan oli kierrettävä, ja he ottivat kaikki\npienen siemauksen. Sitten pikku rouva Cluppins esitti maljan \"Bardellin\njutun menestykseksi Pickwickiä vastaan\", ja sitten naiset tyhjensivät\nlasinsa maljan kunniaksi ja kävivät kohta hyvin puheliaiksi.\n\n\"Olette kai kuullut, kuinka asia edistyy, herra Weller?\" kysyi rouva\nBardell.\n\n\"Olen kuullut yhtä ja toista\", myönsi Sam.\n\n\"On kamalaa joutua vedetyksi julkisuuteen tällä lailla, herra Weller\",\njatkoi rouva Bardell. \"Mutta ymmärrän kyllä, etten muuta voinut tehdä,\nja asianajajani, herrat Dodson ja Fogg, sanovat minulle, että niiden\ntodistusten perusteella, mitä meillä on, meidän täytyy voittaa. En\ntiedä, mitä tekisin, jollen voittaisi.\"\n\nPelkkä ajatuskin, että rouva Bardell menettäisi juttunsa, vaikutti\nrouva Sandersiin niin ankarasti, että hänen oli välttämättä heti\ntäytettävä ja tyhjennettävä lasinsa, koska hän tunsi, kuten hän\nmyöhemmin sanoi, että jollei hänellä olisi ollut kylliksi mielenmalttia\ntehdä niin, hän olisi pyörtynyt.\n\n\"Milloinkahan jutun odotetaan joutuvan käsiteltäväksi?\" kysyi Sam.\n\n\"Joko helmi- tai maaliskuussa\", vastasi rouva Bardell.\n\n\"Millainen joukko todistajia sinne mahtaa tullakaan!\" tuumi rouva\nCluppins.\n\n\"Niin, eikös tulekin!\" säesti rouva Sanders.\n\n\"Ja kyllä kai herrat Dodson ja Fogg suuttuisivat aika lailla, jollei\nkantaja voittaisi\", lisäsi rouva Cluppins, \"kun he tekevät kaiken vain\nkeinottelutarkoituksessa!\"\n\n\"Suuttuisivat ne!\" arveli rouva Sanders.\n\n\"Mutta kantajan täytyy voittaa\", jatkoi rouva Cluppins.\n\n\"Niin toivon\", sanoi rouva Bardell.\n\n\"Ei sitä voi epäilläkään\", virkkoi rouva Sanders.\n\n\"Niin\", tuumi Sam nousten ylös ja pannen lasinsa pöydälle, \"en minäkään\nvoi sanoa muuta kuin että toivoisin kantajan saavan osansa.\"\n\n\"Kiitos, herra Weller\", sanoi rouva Bardell lämpimästi.\n\n\"Ja mitä taas Dodsoniin ja Foggiin ja muihin sellaisiin hyväntahtoisiin\nja jalomielisiin ihmisiin tulee\", jatkoi Sam, \"jotka tekevät tuollaista\nkeinottelutarkoituksissa ja usuttavat ihmisiä toistensa kimppuun\nilmaiseksi ja maksutta ja panevat kirjurinsa työhön hakemaan pieniä\nriitoja tuttaviensa ja naapureittensa keskuudessa, jotka haluavat\nratkaista ne laillista tietä, niin — en voi sanoa heistäkään muuta kuin\nettä toivoisin heille sellaista palkkaa, minkä _minä_ heille antaisin.\"\n\n\"Niin, toivoisin, että he saisivat sen palkan, minkä jokainen jalo\nsydän olisi suostuvainen heille antamaan!\" sanoi kiitollinen rouva\nBardell.\n\n\"Amen!\" sanoi Sam. \"Silloin he saisivatkin, niin että tuntuu. Toivotan\nhyvää yötä, hyvät naiset!\"\n\nRouva Sandersin suureksi helpotukseksi Samin sallittiin lähteä emännän\npyytämättä häntä ottamaan osaansa porsaansorkista ja käristetystä\njuustosta jolle naiset, nuoren herra Bardellin kykynsä mukaan\navustaessa, heti sen jälkeen tekivät oikeutta siinä määrin, että ne\ntodella kokonaan hävisivät heidän innokkaiden ponnistustensa ansiosta.\n\nHerra Weller palasi omaa tietänsä \"Yrjänään ja Korppikotkaan\" ja\nselosti uskollisesti isännälleen ne herrojen Dodsonin ja Foggin terävän\nmenettelytavan tunnusmerkit, jotka hänen oli onnistunut saada selville\nkäydessään rouva Bardellin luona. Seuraavana päivänä neuvottelu herra\nPerkerin kanssa lievimmin sanoen vahvisti herra Wellerin tiedot, ja\nherra Pickwick oli oikein iloinen voidessaan ryhtyä valmistelemaan\njouluvierailuaan Dingley Dellissä mielessään se mieluisa tietoisuus,\nettä parin, kolmen kuukauden kuluttua häntä vastaan nostettu\nkorvausvaatimus avioliittolupauksen rikkomisesta joutuisi julkisesti\nkäsiteltäväksi siviilioikeudessa, jolloin kantajalla olisi puolellaan\nkaikki niin hyvin olosuhteiden voimasta kuin myös Dodson & Foggin\nmenetelmien terävyydestä johtuvat edut.\n\n\n\n\n27. luku.\n\nSAMUEL WELLER LÄHTEE PYHIINVAELLUSMATKALLE DORKINGIIN JA KÄY KATSOMASSA\nÄITIPUOLTAAN.\n\n\nKun oli vielä aikaa kaksi päivää siihen hetkeen, jolloin\nPickwickiläisten oli määrä lähteä Dingley Delliin, istuutui herra\nWeller \"Yrjänässä ja Korppikotkassa\" pihanpuoleiseen huoneeseen\nsyötyään aikaisen päivällisen ja alkoi tuumiskella, kuinka hän\nparhaiten saisi aikansa käytetyksi. Oli erittäin kaunis päivä, eikä\nhän ollut pyöritellyt asiaa mielessään kymmentäkään minuuttia, kun hän\njo yht'äkkiä tunsi olevansa vanhempiinsa hellästi kiintynyt poika, ja\nhänen mieleensä tulvahti niin voimakkaana ajatus, että hänen olisi\nmentävä tapaamaan isäänsä ja katsomaan äitipuoltansa ja hän oli ihan\nihmeissään leväperäisyydestään, kun ei koskaan ennen ollut ajatellut\ntätä siveellistä velvollisuutta. Innokkaana parantamaan entiset\nlaiminlyöntinsä enää tuntiakaan viivyttelemättä hän meni suoraa tietä\nyläkertaan herra Pickwickin puheille ja pyysi lupaa lähteä matkalle\ntässä kiitettävässä tarkoituksessa.\n\n\"Kyllä, Sam, kyllä\", sanoi herra Pickwick, ja hänen silmänsä säihkyivät\nmielihyvästä hänen palvelijansa osoittaman lapsenrakkauden johdosta.\n\"Tietysti pääset, Sam.\"\n\nHerra Weller kumarsi kiitollisesti.\n\n\"Olen hyvin hyvilläni nähdessäni, että sinulla on niin korkeat\najatukset pojanvelvollisuuksistasi\", lisäsi herra Pickwick.\n\n\"Niin minulla on aina ollut\", vastasi herra Weller.\n\n\"Se on suurta tyydytystä tuottava tietoisuus\", sanoi herra Pickwick\nhyväksyvästi.\n\n\"Niin on, herra\", vastasi Sam Weller. \"Jos milloin tahdoin jotakin\nisältäni, pyysin aina sitä häneltä hyvin kunnioittavasti ja\nkohteliaasti. Jollei hän antanut sitä, otin sen itse peläten, että\nmuuten tulisin tehneeksi jotakin väärää, jollei minulla olisi sitä.\nSillä lailla säästin häneltä aika lailla harmia.\"\n\n\"En minä juuri sitä tarkoittanut!\" huomautti herra Pickwick pudistaen\npäätään ja hymyillen hieman.\n\n\"Kaikki vain hyväsydämisyyttä, herra — parasta tarkoittavaa, kuten\nentinen herra sanoi karatessaan vaimonsa luota, kun tämä näytti olevan\nonneton hänen kanssaan\", selitti herra Weller.\n\n\"Saat mennä, Sam.\"\n\n\"Kiitoksia, herra\", vastasi Sam Weller, ja tehtyään parhaan\nkumarruksensa ja puettuaan ylleen parhaat vaatteensa hän kiipesi\nArundelin posti vaunujen katolle ja matkusti Dorkingiin.\n\nRouva Wellerin aikana oli 'Granbyn Markiisi' todellinen paremmanluokan\nmaalaistalon ihanne — ihan tarpeeksi suuri ollakseen mukava ja kyllin\npieni ollakseen hupaisa. Toisella puolen tietä oli korkeassa pylväässä\nleveä nimikilpi, joka esitti halvaantuneen näköisen miehen päätä\nja olkapäitä; äijällä oli pukuna punainen hännystakki, jossa oli\ntummansiniset käänteet ja kolmikolkkaisen hatun yläpuolella taivasta\nesittämässä muutama siveltimenveto samaa sinistä. Tämän yläpuolella\ntaas oli pari lippua, ja miehen takin alimmaisen napin kohdalla oli\npari tykkiä, niin että kokonaisuus eittämättömästi ja ilmeikkäästi\nmuistutti muistossa maineikasta Granbyn markiisia.\n\nTarjoiluhuoneen ikkunassa komeili joukko kurjenpolvia ja rivissä hyvin\ntomuutettuja viinapulloja. Avoimissa ikkunaluukuissa oli runsaasti\nkultaisia kirjoituksia, joissa kehuttiin hyviä vuoteita ja mainioita\nviinejä; ja valiojoukko talonpoikia ja tallirenkejä, joita vetelehti\ntallin oven ja juottoaltaan vaiheilla, antoi ennakkotodisteen talossa\nkaupitellun oluen ja viinan erinomaisesta laadusta. Sam Weller\npysähtyi vaunuista noustuaan katselemaan kaikkia noita pieniä vilkkaan\nliikenteen merkkejä kokeneen matkailijan silmin, sitten hän meni suoraa\npäätä sisään hyvin tyytyväisenä kaikkeen näkemäänsä.\n\n\"Mitäs teille?\" huusi kimeä naisääni juuri samalla hetkellä kun Sam\npisti päänsä ovesta. \"Mitä haluatte, nuori mies?\"\n\nSam katsahti taakseen siihen suuntaan, mistä ääni kuului. Se lähti\nlihavahkosta, hyvinvoivan näköisestä naisihmisestä, joka istui takan\nääressä tarjoiluhuoneessa puhaltaen tulta teekattilan alle. Hän ei\nollut yksin, sillä takan toisella puolella istui jäykkänä ja suorana\nkorkeaselkäisessä nojatuolissa mies, jolla oli perin kulunut musta puku\nja jonka selkä oli melkein yhtä pitkä ja jäykkä kuin tuolinkin. Häneen\nkiintyi Samin erikoinen ja varsinainen huomio ihan heti.\n\nMies oli näppylänaamainen, punanenäinen, kasvot pitkät ja kapeat ja\nsilmät melkein kuin kalkkarokäärmeen — terävähköt, mutta ehdottomasti\nilkeät. Hänellä oli jalassaan perin lyhyet housut ja mustat\npumpulisukat, jotka olivat, kuten kaikki muutkin hänen varusteensa,\nhyvin ränstyneet. Hänen katseensa oli jäykkä, mutta samaa ei voinut\nsanoa hänen valkoisesta kauluksestaan, ja sen pitkät, veltot kulmat\nriippua retkottivat perin kömpelösti ja nolosti leukaan saakka\nnapitetun takin rinnalla. Hänen vieressään oli tuolilla vanhat,\nkuluneet majavannahkakintaat, leveälierinen hattu ja haalistunut vihreä\nsateenvarjo, jonka pohjasta pisti esiin joukko valaanluita ikäänkuin\nkorvaukseksi siitä, että toisesta päästä puuttui kädensija, ja kun\nne oli asetettu kokoon hyvin tarkoin ja huolellisesti, ne näyttivät\nviittaavan siihen, ettei tuo punanenäinen mies, olipa hän kuka hyvänsä,\nainakaan aikonut lähteä kiireesti pois.\n\nTehdäksemme punanenälle oikeutta meidän on sanottava, että hän olisikin\nollut kaikkea muuta kuin viisas, jos hänellä olisi ollut minkäänlaisia\nsellaisia aikeita, sillä kaikista ulkonaisista seikoista päättäen\nhänellä olisi varmaan pitänyt olla mitä houkuttelevin ystäväpiiri siinä\ntapauksessa, että hän olisi voinut millään järkisyillä odottaa olonsa\nmuodostuvan mukavammaksi jossakin muualla kuin siinä, missä hän nyt\nistui. Palkeen puhalluksista tuli leimahteli kirkkaasti ja kattila\nlauloi hilpeästi. Pöydällä oli pieni tarjotin, jossa oli teevehkeet,\nkuumat, voilla sivellyt paahdetut leivänviipaleet ritisivät hauskasti\ntulen edessä, ja punanenäinen puuhaili innokkaasti muuttaakseen\nsuuren leivänkimpaleen samanlaiseksi miellyttäväksi ruoaksi pitkän,\nmessinkisen paahtohaarukan avulla. Hänen vieressään oli lasi täynnä\npolttavan kuumaa ananasrommia ja vettä, johon oli pistetty pieni\nsitruunaviipale, ja joka kerran, kun mies pysähtyi nostaakseen\nleivänkappaleen silmänsä eteen nähdäkseen, miten sen paahtaminen\nedistyi, hän siemaisi pisaran tai pari kuumaa totiaan ja hymyili\nlihavahkolle naiselle, kun tämä puhalsi tulta.\n\nSam oli niin vaipunut katselemaan tätä miellyttävää näkyä, että hän\nsalli lihavahkon naisen ensimmäisen kysymyksen mennä ohi huomaamatta.\nVasta kun se oli kahdesti toistettu, kerta kerralta yhä kimeämmin, hän\nhuomasi käytöksensä sopimattomuuden.\n\n\"Onko ukko sisällä?\" kysyi Sam vastaukseksi kysymykseen.\n\n\"Ei ole\", vastasi rouva Weller, sillä tuo lihavahko nainen ei ollut\nkukaan muu kuin edesmenneen herra Clarken leski ja omaisuuden ainoa\nperillinen. \"Ei ole, enkä odotakaan häntä.\"\n\n\"Kaipa hän tulee käymään kotona?\" sanoi Sam.\n\n\"Tulleeko tuo tai jääneekö tulematta\", vastasi rouva Weller voidellen\nkäristettyä leivänpalasta, jonka punanenäinen oli juuri saanut\npaistetuksi. \"En tiedä, enkä välitäkään tietää. Lukekaa ruokarukous,\nherra Stiggins!\"\n\nPunanenäinen teki niin kuin pyydettiin ja alkoi heti niellä käristettyä\nleipää tavattoman ahnaasti.\n\nMiehen ulkonäkö oli saanut Samin heti ensi silmäyksellä enemmän kuin\npuoleksi epäilemään, että tässä oli se varapaimen, josta hänen arvoisa\nisänsä oli puhunut. Samassa hetkessä kuin hän näki miehen syövän\nhaihtuivat viimeisetkin epäilykset ja hän käsitti kohta, että jos\nhän aikoi toistaiseksi päästä asumaan paikkaan, missä nyt oli, hänen\noli viivyttelemättä koetettava saada varma jalansija. Sen vuoksi hän\naloittikin toimenpiteensä asettamalla käsivartensa tarjoiluhuoneen\npuolioven yli, avaamalla sen kylmästi ja astumalla rauhallisesti sisään.\n\n\"Kuinka voitte, äitipuoli?\" sanoi Sam.\n\n\"Kas vain, taitaa totisesti olla Wellereitä!\" sanoi rouva Weller\nkohottaen silmänsä Samin kasvoihin, olematta silti millään tavalla\nerikoisen ihastuneen näköinen.\n\n\"Luulenpa melkein, että niin on\", sanoi nolostumaton Sam, \"ja toivon,\nettä tämä kunnianarvoisa herra antaa anteeksi, kun sanon, että olisin\nmielelläni se Weller, joka omistaa teidät, äitipuoli.\"\n\nTämä oli kaksiteräinen kohteliaisuus. Siihen sisältyi, että rouva\nWeller oli hyvin miellyttävä naisihminen, ja myös, että herra Stiggins\noli papillisen näköinen. Se teki heti silminnähtävän vaikutuksen, ja\nSam paransi vielä saavuttamaansa etua suutelemalla äitipuoltaan.\n\n\"Mene tiehesi nyt!\" sanoi rouva Weller työntäen hänet pois.\n\n\"Teidän pitäisi hävetä, nuori mies!\" sanoi punanenäinen herra.\n\n\"Ei pidä käsittää väärin, hyvä herra, ei pidä käsittää väärin\", vastasi\nSam. \"Olettepa kuitenkin ihan oikeassa; sellainen ei oikein sovi, kun\näitipuoli on nuori ja miellyttävän näköinen.\"\n\n\"Se on kaikki turhuutta\", sanoi herra Stiggins.\n\n\"Voi, niinhän se on\", huokasi rouva Weller korjaillen päähinettään.\n\nSamaa mieltä oli Samkin, mutta vaikeni visusti. Samin saapuminen\nei näyttänyt millään muotoa miellyttävän paimenensijaista, ja kun\nkohteliaisuuksien herättämä ensimmäinen lämpeneminen oli haihtunut,\nnäytti rouva Wellerkin siltä kuin hän olisi tullut toimeen vailla\npoikapuoltaan ilman vähintäkään haittaa. Siinä poika nyt kuitenkin oli,\nja kun ei ollut oikein sopivaa ajaa häntä poiskaan, he istuutuivat\nkaikki kolme teepöytään.\n\n\"Entä kuinka isäukko voi?\" kysyi Sam.\n\nTämän kysymyksen kuullessaan rouva Weller kohotti kätensä ja käänsi\nsilmänsä ylöspäin, ikäänkuin olisi vihjattu liian kiusalliseen asiaan.\n\nHerra Stiggins ähkäisi.\n\n\"Mikä tuolle herralle tuli?\" kysyi Sam.\n\n\"Häntä loukkaa isäsi käyttäytymistapa\", selitti rouva Weller.\n\n\"Niinkö?\" ihmetteli Sam.\n\n\"Ja syystä kyllä\", lisäsi rouva Weller vakavasti.\n\nHerra Stiggins otti uuden palan käristettyä leipää ja ähkyi raskaasti.\n\n\"Hän on kadotuksen oma\", sanoi rouva Weller.\n\n\"Hän on vihan mies!\" huudahti herra Stiggins, haukkasi ison\npuoliympyrän leivästään ja ähkäisi taas.\n\nSam tunsi suurta kiusausta antaa kunnianarvoisalle herra Stigginsille\ntodellista ähkimisen aihetta, mutta hän hillitsi halunsa ja kysyi vain:\n\"No, mitä se ukko sitten nykyään hommaa?\"\n\n\"Mitäkö hommaa!\" matki rouva Weller. \"Voi kuinka kova sydän hänellä\non! Ilta toisensa perästä tämä erinomainen mies — älkää rypistäkö\nkulmianne, herra Stiggins, sanon, että olette erinomainen mies — käy\ntäällä istumassa monta tuntia, mutta se ei yhtään vaikuta häneen.\"\n\n\"Vai niin, sepä ihmeellistä\", kummasteli Sam, \"minuun se vaikuttaisi\nerittäin huomattavasti, jos olisin hänen sijassaan; tiedän sen\nvarmasti.\"\n\n\"Asianlaita on niin, nuori ystäväni\", selitti herra Stiggins\njuhlallisesti, \"että hänen sydämensä on paatunut. Voi, nuori ystäväni,\nkuka muu olisi voinut vastustaa kuudentoista kauneimman sisaremme\nrukouksia ja vastata kieltävästi heidän kehoituksiinsa avustaa jaloa\nyhdistystämme valkeiden flanellipaitojen ja siveellisten nenäliinojen\nhankkimiseksi Länsi-Intian neekerilapsille?\"\n\n\"Millainen se siveellinen nenäliina on?\" kysyi Sam. \"En ole milloinkaan\nkuullut puhuttavan sellaisesta kapineesta?\"\n\n\"Ne ovat sellaisia, joissa huvi on yhtyneenä hyötyyn, nuori ystäväni\",\nvastasi herra Stiggins, \"sillä tavalla, että niissä on valittuja\ntarinoita puupiirroksin valaistuina\".\n\n\"Ahaa, jo tiedän\", sanoi Sam. \"Ne ovat sellaisia, joita on\npellavatavaroiden kaupassa; niissä on kerjurin kirjeitä ja muuta\nsellaista painettuna.\"\n\nHerra Stiggins aloitti kolmannen leipäviipaleen ja nyökkäsi myöntävästi.\n\n\"Eikö hän tahtonut antaa naisten houkutella itseään, vai kuinka?\" kysyi\nSam edelleen.\n\n\"Istui vain ja poltti piippuaan ja sanoi, että neekerilapset olivat —\nmitä hän sanoikaan neekerilasten olevan?\" kysyi rouva Weller.\n\n\"Pientä humpuukijoukkoa\", vastasi herra Stiggins hyvin suruissaan.\n\n\"Pientä humpuukijoukkoa\", toisti rouva Weller. Ja molemmat huokailivat\nvanhan herran hirmuista käyttäytymistä.\n\nSamanlaisia hävyttömyyksiä olisi vielä löytynyt ties kuinka paljon\nlisää, mutta kun käristetty leipä oli kaikki syöty, tee miedontunut\nhyvin heikoksi eikä Sam näyttänyt merkkiäkään lähtöaikeista, muisti\nherra Stiggins äkkiä, että hänellä oli hyvin kiireellinen neuvottelu\npaimenen kanssa, ja lähti siis tiehensä.\n\nTeevehkeet oli tuskin korjattu pois ja uunin edus lakaistu, kun Lontoon\npostivaunut jättivät herra Weller vanhemman ovelle, hänen jalkansa\ntoivat hänet tarjoiluhuoneeseen ja hänen silmänsä näyttivät hänelle\nhänen poikansa.\n\n\"Kas, Sammy!\" huudahti isä.\n\n\"Terve, ukko!\" huudahti poika. Ja he puristivat sydämellisesti\ntoistensa kättä.\n\n\"Onpa hauskaa nähdessäni sinua, Sammy!\" sanoi vanhempi herra Weller.\n\"Kuinka olet saanut äitipuolesi suostutetuksi? Se on minulle\ntäydellinen arvoitus. Neuvopas minullekin semmoinen resepti!\"\n\n\"Hiljaa, isäukko\"! varoitti Sam. \"Hän on kotona.\"\n\n\"Ei ole kuulomatkan päässä\", huomautti herra Weller vanhempi. \"Sillä\nteen jälkeen hän aina menee pitämään metakkaa parin tunnin ajan\nalakerrassa, niin että meillä on aikaa vetäistä pienet savut.\"\n\nNäin sanoen herra Weller sekoitti kaksi lasia vettä ja viinaa ja otti\nesiin kaksi piippua. Isä ja poika istuutuivat toisiaan vastapäätä,\nSam takan toiselle puolelle korkeaselkäiseen, herra Weller vanhempi\nsen toiselle puolen täytettyyn tuoliin, ja niin he alkoivat nauttia\nelämästä asiaan kuuluvan vakavasti.\n\n\"Onko ketään ollut täällä?\" kysäisi herra Weller vanhempi kuivasti\npitkän äänettömyyden jälkeen.\n\nSam nyökkäsi ilmeikkäästi myöntymyksen merkiksi.\n\n\"Punanokkainen vai...?\"\n\nSam nyökkäsi taas.\n\n\"Miellyttävä mies\", urahti herra Weller poltellen kiivaasti.\n\n\"Siltä näyttää\", myönsi Sam.\n\n\"Hyvä laskemaan.\"\n\n\"Vai niin?\"\n\n\"Lainaa kahdeksantoista pennyä maanantaina ja tulee tiistaina pyytämään\nshillinkiä, niin että olisi tasan puoli kruunua, keskiviikkona taas\nlainaa toisen puolikruunua, jotta olisi tasan viisi shillinkiä, ja\njatkaa, aina kahdella kertoen, kunnes yks' kaks' on päässyt viiden\npunnan seteliin, niin kuin laskuopissa on esimerkki hevosen kengän\nnauloista.\"\n\nSam nyökkäsi muistavansa isänsä mainitseman tehtävän.\n\n\"Vai ette te tahtonut avustaa niiden flanellipaitojen hankintaa?\" sanoi\nSam, kun taas oli vähän aikaa polteltu.\n\n\"Enpä tietenkään\", sanoi herra Weller, \"mitä ne neekerikakarat\nflanellipaidalla? Mutta sanonpa sinulle, Sammy, miten asia on\",\njatkoi herra Weller hiljentäen ääntään ja kumartuen tulisijaan päin.\n\"Antaisinpa mielelläni hyvänkin summan pakkopaitojen hankkimiseksi\nkotiväelle!\"\n\nSanottuaan tämän herra Weller vaipui verkalleen takaisin entiseen\nasentoonsa ja iski silmää esikoiselleen hyvin syvämietteisesti.\n\n\"Tuntuupa vähän kummalliselta sekin, että nenäliinoja lähetetään\nsellaisille ihmisille, jotka eivät osaa niitä käyttää\", huomautti Sam.\n\n\"Ainahan niillä on sellaista peliä. Kun viime sunnuntaina kävelin\ntiellä, niin kenenkäs luulet minun nähneen seisovan kappelin ovella\nsininen liemimalja kädessä? Joo, äitipuolesi. Luulenpa todella, että\nsiinä oli silloin pikkurahaa kahden punnan verran, ja kaikki puolen\npennyn lantteja. Ja kun ihmiset tulivat ulos kirkosta, he heittelivät\npennosiaan siihen, niin ettei olisi luullut minkään valtakunnan\nkatoavaisen liemimaljan mitä milloinkaan on uunissa korvennettu,\nkestävän semmoista. Mitä varten luulet kaiken sen olleen?\"\n\n\"Uusia teekutsuja varten?\" saneli Sam.\n\n\"Ei sinnepäinkään! Paimenen vesiveroksi!\"\n\n\"Paimenen vesiveroksi!\" huudahti Sam.\n\n\"Nii-in\", selitti herra Weller, \"kolme neljännestä oli velkaa, eikä\npaimen ollut maksanut penniäkään, ei mitään — ehkäpä senvuoksi, ettei\nhänellä ollut vedestä paljoakaan hyötyä, sillä hän ei juo paljoakaan\nsitä lajia, ei paljoakaan, mutta hän tuntee toisen nesteen, joka\non ainakin puolikymmentä kertaa parempaa kuin vesi. Oli miten oli,\nveroa ei maksettu, ja vedenanto lopetettiin. Siitäpä paimen suoraan\nkappelille. On olevinaan kuin vainottu pyhimys ja sanoo toivovansa,\nettä sen johtomiehen sydän, joka lopetti vedenannon hänelle, pehmenisi\nja kääntyisi oikealle tielle, sillä hän luuli melkein, että se mies\noli huonoissa kirjoissa tuolla ylhäällä. Sen kuultuaan akat pitävät\nkokouksen, veisaavat virren, valitsevat äitipuolesi puheenjohtajaksi,\ntoimittavat vapaaehtoisen keräyksen seuraavana sunnuntaina ja\nantavat kaikki rahat paimenelleen. Ja jollei hän saanut heiltä\nkylliksi vapautuakseen vesiyhtiöstä koko iäkseen\", sanoi herra Weller\npäätökseksi, \"niin minä olen hölmö ja sinä olet toinen, ja sen pituinen\nse.\"\n\nHerra Weller poltteli muutaman minuutin ääneti ja jatkoi sitten:\n\n\"Pahin puoli näissä paimenissa on se, että ne panevat kaikkien tämän\npuolen nuorten naisten päät ihan pyörälle. Jumala siunatkoon heidän\npieniä sydämiään! He luulevat, että niin olla pitääkin, eivätkä\nparempaa ymmärrä, mutta he ovat petkutuksen uhreja, he ovat petkutuksen\nuhreja.\"\n\n\"Taitavat olla\", sanoi Sam.\n\n\"Ei mitään muuta\", vakuutti herra Weller pudistaen huolestuneena\npäätään, \"ja se varsinkin minua oikein suututtaa, Samuel, kun näen\nheidän hukkaavan kaiken aikansa ja työnsä rustaamalla vaatteita\nkuparinvärisille villeille, jotka eivät niitä tarvitse, eivätkä\nvälitä rahtuakaan lihanvärisistä kristityistä ihmisistä, jotka niitä\ntarvitsisivat. Jos saisin menetellä oman pääni mukaan, Samuel, niin\npistäisinpä jonkun noista laiskoista paimenista astelemaan raskaitten\nkäsirattaiden aisoihin ja työntämään niitä edestakaisin koko päivän\nneljäntoista tuuman lankkua pitkin. Se jos mikä karistelisi heidän\nmielestään mokomat hullutukset.\"\n\nEhdotettuaan tätä lempeää menetelmää hyvin painokkaasti säestäen sitä\nvielä päännyökkäyksin ja silmänvilkutuksin, vanha herra tyhjensi\nlasinsa yhdellä siemauksella ja koputti tuhkan piipustaan synnynnäisen\narvokkaasti.\n\nHän oli juuri tässä puuhassa, kun käytävästä kuului kimeä ääni.\n\n\"Siellä on sinun rakas omaisesi, Sammy\", sanoi herra Weller, ja samassa\nrouva Weller syöksyi huoneeseen.\n\n\"Vai olet sinä taas tullut takaisin!\" sanoi tulija.\n\n\"Niin olen, rakkaani\", vastasi herra Weller täyttäen uudelleen\npiippunsa.\n\n\"Onko herra Stiggins tullut takaisin?\" kysyi rouva Weller.\n\n\"Ei ole, rakkaani, ei ole\", vastasi herra Weller sytyttäen piippunsa\nsillä kekseliäällä tavalla, että hiilipihdeillä piteli sen kopan suulla\nläheisestä uunista ottamaansa hehkuvaa hiiltä; \"sitä paitsi, rakkaani,\nkoetan jäädä eloon, vaikka hän ei palaisi ollenkaan.\"\n\n\"Uh tuota ilkiötä!\" sanoi rouva Weller.\n\n\"Kiitos, rakkaani\", sanoi herra Weller.\n\n\"No, no, isä!\" varoitti Sam. \"Ei mitään lemmenleikkiä vieraan nähden!\nTuossa se kunnianarvoisa herra on juuri tulossa.\"\n\nSen kuullessaan rouva Weller nopeasti pyyhki kyyneleet, joita hän juuri\noli alkanut puristella silmistään, ja herra Weller siirsi jörösti\ntuolinsa uuninnurkkaan.\n\nHerra Stigginsin sai helposti houkutelluksi ottamaan vielä lasin\nkuumaa ananasrommia ja vettä, sitten toisen ja kolmannen, ja sitten\nvirkistämään itseään pienellä illallisella, ennen kuin hän taas\naloitti. Hän istui samalla puolella pöytää kuin herra Weller vanhempi,\nja joka kerran kun tämä saattoi vaimonsa näkemättä niin menetellä, tuo\nherra ilmaisi pojalleen rinnassaan piilevät tunteet heristäen nyrkkiään\nvarapaimenen pään päällä, joka toimenpide tuotti hänen pojalleen mitä\nhämmentymättömintä iloa ja tyydytystä, etenkin kun herra Stiggins joi\nrauhallisesti edelleen kuumaa ananasrommiaan ihan tietämättömänä siitä,\nmitä tapahtui.\n\nKeskustelu rajoittui pääasiallisesti rouva Wellerin ja kunnianarvoisan\nherra Stigginsin väliseksi, ja pääasiallisesti käsitellyt aiheet olivat\npaimenen hyveet, hänen laumansa erinomaisuus ja kaikkien muiden suuret\nrikokset ja kelvoton käyttäytyminen. Keskustelun keskeytti vanhempi\nherra Weller väliin lausumalla puoliääneen viittauksia eräästä Walker\nnimisestä herrasta tai muilla samanlaisilla juoksevilla huomautuksilla.\n\nVihdoin herra Stiggins, joka osoitti eräitä epäämättömiä merkkejä\nsiitä, että hänessä oli juuri niin paljon ananasrommia ja kuumaa vettä\nkuin hän suinkin jaksoi sietää, otti hattunsa ja sanoi hyvästi, ja\nSamin saattoi hänen isänsä oitis sen jälkeen vuoteeseen. Tuo arvokas\nvanha herra puristi lämpimästi hänen kättään ja oli sen näköinen kuin\nolisi aikonut lausua jonkin mietelmän pojalleen, mutta kun rouva Weller\nläheni, hän näytti luopuvan aikomuksestaan ja sanoi tälle äkkiä hyvää\nyötä.\n\nSam oli seuraavana aamuna aikaisin ylhäällä ja syötyään kiireellisen\naamiaisen hän valmistautui palaamaan Lontooseen. Hän oli tuskin\nlaskenut jalkansa talon ulkopuolelle, kun hänen isänsä seisoi hänen\nvieressään.\n\n\"Joko lähdet, Sammy?\" kysyi herra Weller.\n\n\"Heti paikalla\", vastasi Sam.\n\n\"Toivoisinpa, että voisit panna tuon Stigginsin köysiin ja ottaa hänet\nmukaasi\", puheli herra Weller.\n\n\"Häpeän teidän vuoksenne\", huomautti Sam moittivasti. \"Miksi te annatte\nhänen ollenkaan näyttää punaista nenäänsä Granbyn Markiisissa?\"\n\nHerra Weller vanhempi kiinnitti poikaansa vakavan katseen ja vastasi:\n\n\"Sen vuoksi, että olen naimisissa; koska olen naimisissa oleva mies.\nKun sinä menet naimisiin, Samuel, opit ymmärtämään monta seikkaa,\njoita et vielä ymmärrä. Mutta kannattaako kärsiä niin paljon ja oppia\nniin vähän, kuten köyhäinkoulun poika sanoi, kun oli päässyt aapisen\nloppuun, on makuasia. Minusta tuntuu kuitenkin siltä, että se ei maksa\nvaivaa!\"\n\n\"No niin\", sanoi Sammy, \"hyvästi!\"\n\n\"Älä suotta hätäile, älä hätäile, Sammy!\" pyyteli ukko.\n\n\"Tahtoisinpa sanoa teille vain yhden asian\", virkkoi Sam pysähtyen\näkkiä, \"että jos minä olisin Granbyn Markiisin omistaja ja tuo Stiggins\ntulisi taloon ja rupeaisi käristämään leipää tarjoiluhuoneessani,\nminä...\"\n\n\"Mitä?\" kysyi herra Weller hyvin innokkaasti. \"Mitä?\"\n\n\"... myrkyttäisin hänen romminsa!\"\n\n\"Älä!\" sanoi herra Weller, puristaen kiivaasti poikansa kättä,\n\"tekisitkö niin todella, Sammy? Ihanko todella?\"\n\n\"Tekisin! En olisi hänelle aluksi liian ankara. Pistäisin hänet\nvesikorvoon ja kannen päälle, ja jos huomaisin, ettei lempeys häneen\nvaikuttaisi, koettaisin taivuttaa häntä tuolla toisella tavalla.\"\n\nHerra Weller vanhempi katseli poikaansa tuntien sanomattoman syvää\nihailua ja puristettuaan vielä kerran hänen kättään asteli hitaasti\npois hautoen mielessään niitä monia mietteitä, joihin tämä neuvo oli\nantanut aihetta.\n\nSam katseli hänen jälkeensä, kunnes ukko oli kääntynyt tien mutkasta,\nja lähti sitten kävelemään Lontoota kohti. Hän mietiskeli ensin\noman neuvonsa mahdollisia seurauksia ja harkitsi myötä ja vastaan,\nhyväksyisikö hänen isänsä sen. Kuitenkin hän karkoitti koko asian\nmielestään sillä lohduttavalla mietteellä, että vain aika voisi sen\nnäyttää, ja juuri tätä samaa mietelmää teroittaisimme lukijoittemmekin\nmieleen.\n\n\n\n\n28. luku.\n\nHYVÄNTUULINEN JOULULUKU, JOKA SISÄLTÄÄ KUVAUKSEN HÄISTÄ JA MUISTA\nILOISISTA AJANVIETTEISTÄ, JOITA EI, VAIKKA OVAT SINÄNSÄ YHTÄ\nHYVIÄ TAPOJA KUIN HÄÄTKIN, NOUDATETA IHAN YHTÄ USKOLLISESTI NÄINÄ\nTURMELTUNEINA AIKOINA.\n\n\nVilkkaina kuin mehiläiset, vaikk'eivät kylläkään juuri yhtä kepeinä\nkuin keijukaiset, kokoontuivat kaikki neljä pickwickiläistämme\njoulukuun toisenkolmatta päivän aamuna sinä Armon vuonna, jolloin\nnämä uskollisesti kerrotut seikkailut aloitettiin ja elettiin.\nJoulu oli ihan lähellä kaikessa hilpeässä hartaudessaan. Nyt oli\nvieraanvaraisuuden, ilon ja avosydämisyyden aika. Vanha vuosi\nvalmistautui kuin iäkäs filosofi kutsumaan ystävänsä ympärilleen ja\nhiipimään rauhallisesti ja leppoisasti tiehensä kesken pitojen melun\nja kohinan. Aika oli iloista ja hilpeää, ja iloisia ja hilpeitä\noli ainakin neljä niistä monista sydämistä, joita sen saapuminen\nriemastutti.\n\nLukuisat ovatkin ne sydämet, joille joulu tuo lyhyen onnen ja ilon\nkauden. Kuinka monet perheet, joiden jäsenet ovat hajaantuneet\nsinne tänne elämän armottomassa taistelussa, yhtyvätkään silloin ja\ntapaavat taas toisensa veljeydentunteen ja keskinäisen hyvän tahdon\nonnellisen tähden merkeissä, joka on niin puhtaan ja sekoittamattoman\nriemun lähde ja niin soveltumaton maailman huoliin ja suruihin, että\nsekä sivistyneimpien kansakuntien uskonnolliset uskomukset että\nraaimpien luonnonkansojen karuimmat perintätiedot laskevat sen elämän\nensimmäisten ilojen joukkoon, onnellisille ja siunatuille varatuiksi.\nKuinka paljon vanhoja muistoja ja uinuvaa mielisuosiota joulu\nherättääkään!\n\nKirjoitamme näitä sanoja nyt monen penikulman päässä siitä paikasta,\nmissä me vuodesta vuoteen tapasimme toisemme hilpeässä ja iloisessa\npiirissä. Monet niistä sydämistä, jotka silloin sykkivät niin\nvirkeästi, ovat ainiaaksi pysähtyneet, monet katseet, jotka silloin\nloistivat niin kirkkaasti, ovat lakastuneet hehkumasta, kädet,\njoita puristimme, ovat kylmenneet, silmät, joita etsimme, kätkeneet\nloisteensa hautaan, ja sittenkin tuo vanha talo, huone, hilpeät äänet\nja hymyilevät kasvot, puheet, nauru, pienimmätkin ja vähäpätöisimmätkin\nseikat, jotka liittyvät noihin onnellisiin tapahtumiin, tulevat,\nsukeltautuvat mieleemme aina kun se aika palaa, ikään kuin kaikki olisi\ntapahtunut vasta eilen! Onnellinen, onnellinen joulu, joka voi viedä\nmeidät takaisin lapsuudenpäiviemme kuvitelmiin, palauttaa vanhukselle\nhänen nuoruutensa ilot, siirtää merenkulkijan ja matkamiehen tuhansien\npenikulmien päähän, takaisin oman lietensä ääreen, rauhalliseen\nkotiinsa!\n\nMutta olemmepa niin kiintyneet ja uponneet pyhän joulujuhlan hyviin\nominaisuuksiin, että olemme unohtaneet herra Pickwickin ystävineen\npakkaseen odottamaan Muggletonin vaunujen katolla, jonne he juuri ovat\nkiivenneet huolellisesti kääriytyneinä päällystakkeihin, huiveihin ja\nkaulaliinoihin. Matka- ja käsilaukut on korjattu pois, ja herra Weller\nja kuljettaja yrittävät keinotella etuarkkuun isoa kapaturskaa, joka on\nsiihen monta numeroa liian iso ja siististi pakattu pitkään, ruskeaan\nkoriin, heinäkerros päällimmäisenä. Kala on jätetty viimeiseksi, jotta\nse voisi mukavasti levätä muutaman osteritynnyrin päällä, jotka kaikki\novat herra Pickwickin omaisuutta ja järjestetyt hyvään järjestykseen\ntavarakomeron pohjalle. Herra Pickwickin kasvot osoittavat mitä\njännittyneintä mielenkiintoa, kun herra Weller ja kuljettaja yrittävät\ntunkea kalaa laatikkoon ensin pää, sitten pyrstö edellä, vuoroin kansi,\nvuoroin pohja ylöspäin ja lopuksi syrjällään ja vihdoin pitkällään,\njoita kaikkia temppuja heltymätön kala itsepäisesti vastustaa, kunnes\nkuljettaja vahingossa töykkää ihan keskelle koria, jolloin kala\nyhtäkkiä häviää säiliöön ja sen mukana kuljettajan omat hartiat ja pää,\nkun hän osaamatta ottaa lukuun kalan passiivisen vastarinnan äkillistä\nlakkaamista saa tehdä perin odottamattoman keikahduksen kaikkien\nkantajien ja katselijoiden hillittömäksi huviksi. Herra Pickwick\nhymyilee oikein hyväntahtoisesti, ottaa shillingin liivin taskustaan ja\nkäskee kuljettajaa, kun tämä vihdoin selviytyy laatikosta ulos, juomaan\nhänen terveydekseen lasin kuumaa vettä ja viinaa. Se saa kuljettajankin\nhymyilemään, ja herrat Snodgrass, Winkle ja Tupman hymyilevät seuran\nvuoksi. Kuljettaja ja herra Weller katoavat muutamaksi minuutiksi:\nhyvin luultavasti saamaan kuumaa vettä ja viinaa, sillä he tuoksahtavat\npalatessaan tuntuvasti. Ajaja nousee istuimelleen, herra Weller\nhyppää taakse, ja pickwickiläiset käärivät päällystakkinsa jalkojensa\nympärille ja levittävät huivinsa nenän eteen, rengit sieppaavat pois\nhevosten loimet, ajaja huutaa iloisen: \"Selvä on!\" ja niin sitä\nlähdetään.\n\nNyt he ovat ajaa kolistelleet katuja, täryytelleet yli kivien ja\nkuoppien ja saavuttaneet lopulta avaran ja laajan maaseudun. Pyörät\nkierivät kevyesti kovalla routaisella maankamaralla, ja hevoset, jotka\npistävät raviksi piiskan reippaasti paukahtaessa, kiitävät tietä pitkin\nikään kuin kuorma, vaunut, matkustajat, lipeäkalat, osteritynnyrit\nja kaikki, olisivat vain höyhen niiden kavioissa. He ovat päässeet\nloivan rinteen alle ja joutuneet kahden mailin pituiselle tasangolle,\njonka pinta on yhtä kova ja kuiva kuin vahva marmorilohkare. Toinen\npiiskan läjähdys ja he kiitävät eteenpäin sievoista laukkaa.\nHevoset puistelevat päätään ja helistelevät valjaitaan ikään kuin\nriemuissaan vauhdin nopeudesta, samalla kuin ajaja ottaa, ruoska ja\nohjakset toisessa kädessään, toisella hatun päästään ja asettaa sen\npolvilleen, kaivaa nenäliinan taskustaan ja pyyhkii otsaansa, osaksi\nkoska hänen on tapana tehdä niin, osaksi sen vuoksi, että on mukava\nnäyttää ohikulkijoille, kuinka tyyni hän on ja kuinka helppoa on ajaa\nnelivaljakkoa, kun on niin harjaantunut siihen kuin hän. Tehtyään tämän\njuoheaan (sillä muutenhan vaikutus oleellisesti vähenisi) hän pistää\nnenäliinan taas taskuunsa, painaa hatun päähänsä, kohentaa rukkasiaan,\nlevittelee kyynärpäitään, pamauttaa taas ruoskaansa, ja eteenpäin\nkiidetään vielä hilpeämmin kuin ennen.\n\nMuutamat pienet talot, joita oli hajallaan molemmin puolin tietä,\nilmaisevat että ollaan tulossa kylään tai kaupunkiin. Kuljettajan\ntorvi raikuu ja helisee kirkkaassa, kylmässä ilmassa ja herättää\nvaunuissa istuvan vanhan herran, joka varovasti laskien puoleksi alas\nikkunan ja haistellen ulkoilmaa tirkistää pikkuisen ulos ja sitten,\nsulkien ikkunan varovasti, ilmoittaa matkatoverilleen, että nyt on\npian vaihdettava hevosia, minkä kuultuaan toinenkin herää ja päättää\nsiirtää seuraavan unensa siksi, kunnes taas on päästy liikkeelle. Taas\ntorvi raikuu hauskasti ja herättää torpparin vaimon ja lapset, jotka\ntirkistelevät talon ovesta, kunnes vaunut ovat kadonneet tien mutkaan,\nsitten he taas kyyristyvät liekitsevän tulen ääreen ja lisäävät siihen\nvielä halon isän kotiin tuloa odottaen, samalla kuin isä on kokonaisen\nmailin päässä juuri nyökännyt ystävällisesti ajajalle ja kääntynyt\nkatselemaan oikein pitkään vaunuja niiden vieriessä edelleen.\n\nJa nyt torvi toitottaa hilpeää säveltä vaunujen ratistessa\nmaalaiskaupungin huonosti kivettyjä katuja, ja ajaja varustautuu\navaamaan soljen, joka pitää yhdessä hänen ohjaksiaan, heittääkseen ne\npois sillä hetkellä, jolloin hän pysähdyttää, herra Pickwick sukeltaa\nesiin takkinsa kauluksesta ja katselee ympärilleen hyvin uteliaana.\nSen huomattuaan ajaja ilmoittaa hänelle kaupungin nimen ja kertoo,\nettä eilen oli markkinat, jotka molemmat tiedot herra Pickwick\nvälittää matkatovereilleen, jolloin nämäkin sukeltavat esiin takkiensa\nkauluksista ja katselevat ympärilleen. Herra Winkle, joka istuu\näärimmäisellä reunalla, toinen jalka ilmassa heilumassa, on vähällä\ntupsahtaa kadulle, kun vaunut kääntyvät juustokauppiaan jyrkästä\nkulmasta ja ajavat torille, ja ennen kuin hänen vieressään istuva\nherra Snodgrass on tointunut säikähdyksestään, he ajavat jo majatalon\npihaan, missä uudet hevoset jo odottavat loimi selässä. Ajaja heittää\nohjaksensa ja kompuroi itsekin alas, ja muut ulkopuolella matkustavat\nhyppäävät myös maahan, paitsi ne, joilla ei ole tarpeeksi luottamusta\ntaitoonsa päästä takaisin ylös. He pysyvät paikoillaan ja kopistelevat\nlämpimikseen jalkojaan vaunun permantoon katsellen kaihoisin silmin ja\nnenä punoittaen kirkasta tulta, joka palaa majatalon tarjoiluhuoneessa,\nja punamarjaisia rautatammen oksia, jotka koristavat ikkunoita.\n\nMutta kuljettaja on jättänyt viljakauppiaan myymälään ruskean\npaperikääryn, jonka hän on ottanut olallaan nahkahihnasta riippuvasta\npienestä laukusta, pitänyt huolta siitä, että hevoset on kunnollisesti\nvaljastettu, ja heittänyt kiveykselle satulan, joka saapui Lontoosta\nvaunujen katolla. Sitten hän on ottanut osaa ajajan ja tallirengin\nkeskusteluun harmaasta tammasta, joka loukkasi toisen etujalkansa\nviime torstaina, ja hän ja herra Weller ovat taas ihan paikallaan\ntakana ja ajaja ihan paikallaan edessä ja vaunujen sisässä samainen\nvanha herra, joka on pitänyt ikkunaa avoinna kokonaista pari tuumaa\nkoko ajan ja sulkenut sen taas, ja peitteet on otettu pois, ja he ovat\nkaikki valmiit lähtöön lukuunottamatta \"kahta paksua herraa\", joita\najaja kyselee hiukan kärsimättömänä. Tämän vuoksi ajaja ja kuljettaja\nja Sam Weller ja herra Winkle ja herra Snodgrass ja kaikki tallirengit\nja tyhjäntoimittajat, joita on luvultaan enemmän kuin kaikkia muita\nyhteensä, huutavat kadonneita herroja minkä kurkusta ääntä lähtee.\nVaunupihalta kuuluu kaukainen vastaus, ja herra Pickwick ja herra\nTupman ilmestyvät näkyviin juosten ja aikalailla läähättäen, sillä\nhe ovat ottaneet lasin olutta kumpikin, ja herra Pickwickin sormet\nolivat niin kohmeessa, että häneltä kului kokonaista viisi minuuttia,\nennen kuin hän löysi kuuden pennyn rahan maksaakseen lasinsa. Ajaja\nhuutaa ja kehoittelee: \"Joutukaa hyvät herrat!\" kuljettaja toistaa\nhuudon, vaunujen sisässä istua kyyhöttävä vanha herra pitää hyvin\noutona, että ihmisten pitää välttämättä laskeutua pois vaunuista,\nvaikka he tietävät, ettei siihen ole aikaa, herra Pickwick ponnistelee\nylös toista, herra Tupman toista puolta, herra Winkle huutaa: \"Kaikki\nhyvin!\" ja niin taas lähdetään. Villahuiveja vedetään ylös, takin\nkauluksia asetellaan paikoilleen, kiveys loppuu, talot häviävät,\nja taas kuljetaan eteenpäin aukeaa tietä kylmän, kirkkaan ilman\npuhaltaessa matkamiehiä kasvoihin ilahduttaen heitä sydämen pohjaan\nsaakka.\n\nSellaista oli herra Pickwickin ja hänen ystäviensä kulku Muggletonin\n'Telegrahilla' heidän matkallaan Dingley Delliin, ja kello\nkolmelta iltapäivällä he jo kaikki seisoivat eheinnahoin, terveinä\nja tukevina, hyväntuulisina ja hyvinvoipina \"Sinisen Leijonan\"\nportailla, nautittuaan matkan varrella riittävästi olutta ja viinaa\nkyetäkseen vastustamaan pakkasta, joka par'aikaa sitoi maata\nroutaisiin kahleisiinsa ja kutoi somaa verkkoaan puihin ja aitoihin.\nHerra Pickwick puuhaili innokkaasti laskiessaan osteritynnyreitä ja\njohtaessaan kapakalan haudastaherättämistä, kun hän tunsi, että häntä\nhiukan nykäistiin takin helmasta. Kääntyessään katsomaan hän huomasi,\nettei se henkilö, joka sellaisella keinolla yritti herättää hänen\nhuomiotaan, ollut kukaan muu kuin herra Wardlen mielipalvelija, jonka\ntämän koristelemattoman tarinan lukijat paremmin tuntevat \"lihavan\npojan\" nimellä.\n\n\"Ahaa!\" sanoi herra Pickxwick.\n\n\"Ahaa!\" virkkoi lihava poika vastaan.\n\nNäin sanoessaan hänen silmänsä siirtyivät kapakalasta\nosteritynnyreihin, ja hän hihitti hilpeästi. Hän oli vielä entistään\nlihavampi.\n\n\"Näytätpä aika ruusuiselta, nuori ystäväni\", tuumi herra Pickwick.\n\n\"Olen nukkunut tarjoiluhuoneen takan ääressä\", vastasi lihava poika,\njoka oli kuumentanut itsensä ihan uuden saviruukun väriseksi tunnin\ntorkahtaessaan. \"Isäntä lähetti minut tänne kuljettamaan tavaranne\ntaloon pikku rattailla. Hän olisi lähettänyt ratsuhevosetkin, mutta\narveli, että kävelette mieluummin, koska on kylmä päivä.\"\n\n\"Niin, niin\", sanoi herra Pickwick hätäisesti, sillä hän muisti, millä\ntavalla he olivat eräällä edellisellä kerralla kulkeneet saman matkan.\n\"Niin, me kävelemme mieluummin. Sam hoi!\"\n\n\"Mitä, herra?\" kysyi Sam Weller.\n\n\"Auta herra Wardlen palvelijaa nostamaan tavarat rattaille ja mene\nhänen mukaansa! Me tulemme heti jalkaisin perässä.\"\n\nAnnettuaan nämä määräykset ja selvitettyään maksut ajajan kanssa\nlähtivät herra Pickwick ja hänen kolme ystäväänsä kulkemaan polkua\nkentän poikki ja kävelivät reippaasti jättäen herra Wellerin ja lihavan\npojan ensimmäistä kertaa kahden kesken. Sam silmäili lihavaa poikaa\nhyvin kummastuneena, mutta sanomatta sanaakaan, ja alkoi nopeasti\nsälyttää tavaroita rattaisiin lihavan pojan rauhallisesti seisoessa\nvieressä nähtävästi arvellen, että oli hyvin mielenkiintoista nähdä\nherra Wellerin työskentelevän yksinään.\n\n\"Siinä ovat\", sanoi Sam heittäen kuormaan viimeisen matkalaukun. \"Siinä\nne nyt ovat.\"\n\n\"Niin\", sanoi lihava poika hyvin tyytyväisellä äänellä, \"siinä ne nyt\novat.\"\n\n\"Kuules, senkin möhkäle\", sanoi Sam, \"sinä olet mainio palkollinen\".\n\n\"Paljon kiitoksia\", vastasi lihava poika.\n\n\"Eikö sinulla ole sydämelläsi mitään, mikä jäytää mieltäsi?\" kysyi Sam.\n\n\"Ei ole, mikäli itse tiedän\", vastasi poika.\n\n\"Ulkonäöstäsi päättäen olisi melkein luullut, että sinua painostaa\nonneton rakkaus.\"\n\nLihava poika pudisti päätään.\n\n\"No no, sepä hauskaa. Juotko milloinkaan mitään?\"\n\n\"Pidän enemmän syömisestä\", vastasi poika.\n\n\"Ahaa\", virkkoi Sam. \"Sehän minun olisi pitänyt heti älytä, mutta\noikeastaan meinaan, että etkö tykkäisi pisarasta semmoista, joka hiukan\nlämmittää? Mutta sinua ei kai milloinkaan palele, kun sinulla on\ntuollaiset kimmoisat rasvaliivit ylläsi?\"\n\n\"Joskus\", sanoi poika, \"joskus pidän kyllä pisarasta, kun se vain on\nmakeata.\"\n\n\"Vai pidät?\" sanoi Sam. \"Tule tänne sitten!\" Pian oltiin 'Sinisen\nLeijonan' tarjoiluhuoneessa, ja paksu poika nielaisi liköörilasin\nsilmääkään räpäyttämättä, joka piirre suuresti kohotti hänen arvoaan\nherra Wellerin mielessä. Kun herra Weller oli itseensä nähden\ntoimittanut samanlaisen kaupallisen toimituksen, he nousivat rattaille.\n\n\"Osaatko ajaa hevosta?\" kysyi lihava poika.\n\n\"Luulisinpä melkein osaavani\", vastasi Sam.\n\n\"Tuossa on sitten\", sanoi lihava poika pistäen ohjakset hänen käteensä\nja viitaten tietä. \"Ihan suoraan eteenpäin, siitä et voi erehtyä.\"\n\nNäin sanoen paksu poika heittäytyi kapakalan viereen kuin ystävän\nrinnalle, asetti osteritynnyrin päänsä alle ja vaipui heti uneen.\n\n\"Katsos vain!\" ihmetteli Sam. \"Olen minä ennenkin kylmäverisiä nähnyt,\nmutta tämä nuorukainen taitaa sittenkin olla kaikista kylmin. Herää,\nnuori unikeko!\"\n\nMutta kun nuori unikeko ei näyttänyt merkkiäkään tajuntaan\nvirkoamisesta, istuutui Sam Weller itse rattaiden etureunalle ja pannen\nvanhat hevoset liikkeelle ohjaksista nykäisemällä ajoi verkkaisesti\nManor Farmia kohti.\n\nKun herra Pickwick ja hänen ystävänsä sillä välin olivat kävelleet\nverensä ripeästi kiertämään, he jatkoivat reippaasti matkaansa. Polku\noli roudassa, ruoho haurasta ja pakkasenpanemaa, ilmassa kirpeä, kuiva,\nvirkistävä kylmyys, ja harmaan hämärän nopea lähestyminen saattoi\nheidät riemullisessa odotuksessa aavistelemaan niitä mukavuuksia, jotka\nodottivat heitä vieraanvaraisen isäntäväen luona. Oli sellainen ilta,\njoka saattaa houkutella pari vanhahkoa herraa riisumaan päällystakkinsa\nja hyppäämään pukkia pelkästä sydämen keveydestä ja kyllyydestä, ja me\nuskomme lujasti, että jos herra Tupman sillä hetkellä olisi kumartunut,\nolisi herra Pickwick suostunut tarjoukseen aivan mielihyvin.\n\nKuitenkaan ei herra Tupman näyttänyt halukkaalta sellaiseen puuhaan,\nja ystävykset kävelivät eteenpäin vilkkaasti keskustellen. Kun he\nkääntyivät puistotielle, jonka poikki heidän täytyi kulkea, kantautui\nheidän korviinsa useiden äänten kohinaa, ja ennen kuin heillä oli\nollut aikaa arvatakaan, kenen ääniä ne olivat, he jo joutuivat ihan\nkeskelle seuruetta, joka odotti heidän tuloaan — seikka, mikä selvisi\npickwickiläisille siitä äänekkäästä hurraahuudosta, joka lähti ukko\nWardlen huulilta kuin pasuunasta, kun he tulivat näkyviin.\n\nEnsiksi oli siinä Wardle itse, mikäli mahdollista vielä entistä\nmuhoilevampana, sitten olivat Bella ja hänen uskollinen Trundlensa, ja\nvihdoin Emily ja kahdeksan tai kymmenen nuorta naista, jotka kaikki\nolivat tulleet seuraavana päivänä vietettäviin häihin ja jotka olivat\nniin onnellisia ja arvokkaita kuin nuoret naiset tavallisesti ja he\nkaikki saivat niityt ja tiet lähellä ja kaukana raikumaan ilonpidostaan\nja naurustaan.\n\nEsittelymenot suoritettiin tällaisissa olosuhteissa nopeasti, tai\nvoisimme paremminkin sanoa, että esittely toimitettiin ihan ilman\nmitään menoja. Kahden minuutin kuluttua herra Pickwick jo laski\nleikkiä yhtä luonnollisesti, vaivattomasti ja välittömästi, kuin jos\nhän olisi tuntenut heidät lapsuudesta saakka, tyttöjen kanssa jotka\neivät tahtoneet kiivetä veräjän yli hänen katsellessaan — tai, jos\nheillä oli sievät jalat ja somat nilkat, pitivät parempana pysähtyä\nviideksi minuutiksi ylimmälle puulle selittämään, että heitä peloitti\nhievahtaakaan. Se seikka on myös huomattava, että herra Snodgrass\nautteli Emilyä paljon enemmän kuin veräjän yli kiipeämisen aiheuttama\npelko ehdottomasti olisi vaatinut (aita oli kokonaista kolme jalkaa\nkorkea ja siinä oli vain pari porraskiveä), kun taas toisen nuoren\nneidin, jolla oli jalassaan turkissuiset, hyvin somat kengät, kuultiin\nkirkaisevan hyvin kovasti, kun herra Winkle tarjoutui auttamaan hänet\nyli.\n\nKaikki oli ylen hupaista ja hauskaa, ja kun veräjästä oli vihdoin\nsuoriuduttu ja taas päästiin avoimelle kentälle, kertoi ukko Wardle\nherra Pickwickille, että he kaikki olivat olleet katsomassa sen\ntalon huonekalustoa ja varusteita, johon nuori pari aikoi asettua\njoulunpyhien jälkeen. Sen kuullessaan sekä Bella että Trundle\nlehahtivat yhtä punaisiksi kuin lihava poika tarjoiluhuoneen\ntakan ääressä, ja se mustasilmäinen nuori neiti, jolla oli ne\nturkisreunaiset kengät, kuiskasi jotakin Emilyn korvaan ja katsahti\nsitten veitikkamaisesti herra Snodgrassia, mihin Emily vastasi, että\ntoinen oli aika hupakko, mutta punastui kovin siitä huolimatta.\nHerra Snodgrass taas, joka oli niin vaatimaton kuin suuret nerot\ntavallisesti, tunsi purppuran kohoavan päälaelleen saakka ja toivoi\nhartaasti sydämensä syvyyksissä, että tuo mainittu neitonen olisi\nmustine silmineen ja veitikkamaisuuksineen ja turkissuisine kenkineen\nhyvässä turvassa jossakin naapurikreivikunnassa.\n\nMutta jos he olivat tuttavallisia ja onnellisia jo ulkosalla, niin\nmiten suuri olikaan vastaanoton sydämellisyys ja lämpö heidän\nehdittyään perille! Palvelustytötkin hymyilivät mielihyvästä nähdessään\nherra Pickwickin, ja Emma suuntasi herra Tupmaniin puoleksi epäröivän,\npuoleksi rohkean, mutta kerrassaan soman tervetuliaiskatseen, joka\nolisi voinut saada eteisessä seisovan Napoleonin patsaan levittämään\nkätensä ja kietomaan ne hänen ympärilleen.\n\nVanha rouva istui tavalliseen tapaansa juhlallisena salin perällä,\nmutta hän oli hiukan pahalla tuulella ja siis ihan erikoisen kuuro.\nHän itse ei milloinkaan liikkunut ulkona, ja kuten monet muut samassa\nasemassa olevat hän oli taipuvainen pitämään perheen kavaltamisena,\nkun joku muu otti vapauden tehdä sellaista, mihin hän itse ei kyennyt.\nNiin, Herra nähköön, hän istui niin suorana kuin saattoi isossa\ntuolissaan, ja näytti niin äkäiseltä kuin suinkin mahdollista, mutta\noli kuitenkin hyvällä mielellä.\n\n\"Äiti\", sanoi herra Wardle, \"täällä on herra Pickwick. Muistattehan\nhänet?\"\n\n\"Samantekevää\", vastasi vanha rouva hyvin arvokkaasti. \"Älkää häiritkö\nherra Pickwickiä sellaisen vanhan raukan takia kuin minun. Kukaan ei\nvälitä minusta nykyään, ja sehän onkin ihan luonnollista.\"\n\nTässä vanha rouva keikautti päätään ja silitteli lavendelin väristä\nsilkkipukuaan vapisevin käsin.\n\n\"No, no, hyvä rouva!\" sanoi herra Pickwick. \"En voi sallia, että tuolla\ntavalla syrjäytätte vanhan ystävän! Olen tullut tänne erikoisesti\nsitä varten, että saisin keskustella oikein seikkaperäisesti ja vielä\npikkuisen pelata korttia teidän kanssanne, ja näytämmepä noille pojille\nja tytöille ennen kuin he ovat kaksi vuorokautta vanhentuneet, kuinka\nmenuetti on tanssittava.\"\n\nVanha rouva oli jo antamaisillaan nopeasti myöten, mutta häntä ei\nhaluttanut tehdä sitä heti. Hän sanoi vain: \"Voi, kun minä en kuule,\nmitä hän puhuu!\"\n\n\"Tyhjää puhetta, äiti\", sanoi Wardle. \"Älkää välittäkö olla noin\ntyly, niin olette kiltti. Muistakaa Bellaa! Teidänhän täytyy pitää\ntyttöparkaa hyvällä tuulella!\"\n\nHyvä vanha rouva kuuli sen, sillä hänen huulensa värähtivät, kun hänen\npoikansa puhui näin. Mutta vanhuudella on oma heikkoutensa, eikä\nhän vielä ollut ihan kokonaan leppynyt. Niinpä hän taas silitteli\nlavendelinväristä pukuaan ja sanoi kääntyen herra Pickwickin puoleen:\n\n\"Niin, herra Pickwick, nuoriso on niin toisenlaista kuin minun tyttönä\nollessani!\"\n\n\"Epäilemättä, hyvä rouva\", sanoi herra Pickwick, \"ja siitäpä\naiheutuukin, että panen suuren arvon niille muutamille, joissa vielä on\nvanhan kansan verta.\"\n\nNäin sanoen herra Pickwick lempeästi veti Bellan luokseen ja\npainettuaan suudelman hänen otsalleen pyysi häntä istuutumaan\njakkaralle isoäidin jalkojen juureen. Vaikuttipa siihen tytön kasvojen\nilme niiden ollessa kohotettuina vanhan rouvan kasvoja kohti ja\npalauttaessa mieleen jonkin vanhojen aikojen muiston vai sattuiko\nvanhaan rouvaan herra Pickwickin ystävällinen hyväluontoisuus tai mikä\nlieneekään ollut syynä — joka tapauksessa hän heltyi ihan lopullisesti.\nHän tarttui tyttärentyttärensä kaulaan, ja kaikki pahatuuli suli\nhiljaiseen kyynelvirtaan.\n\nHe olivat onnellinen seura sinä iltana. Vakavia ja juhlallisia olivat\nne parikymmentä pelivuoroa, joissa vanha rouva ja herra Pickwick\npelasivat yhdessä, ja pitkän pöydän ympärillä kävi hilpeys meluisaksi.\nVielä kauan senjälkeen kuin naiset olivat poistuneet kulki kuuma\nvanha viini ympäriinsä runsaasti höystettynä viinalla ja mausteilla,\nkiersi lakkaamatta, ja tervettä oli uni ja miellyttävät ne unennäöt,\njotka sitä seurasivat. On huomattava tosiasia, että herra Snodgrassin\nunet olivat alituisessa yhteydessä Emilyn kanssa ja että päähenkilönä\nherra Winklen näkemyksissä oli nuori neiti, jolla oli mustat silmät,\nveitikkamainen hymy ja hyvin somat turkissuiset kengät.\n\nHerra Pickwick heräsi aikaisin aamulla äänten sorinaan ja askeleiden\nkapseeseen, joka olisi riittänyt havahduttamaan lihavan pojankin\nsyvästä unesta. Hän nousi istumaan vuoteessaan ja kuunteli.\nNaispuoliset palvelijat ja naispuoliset vieraat juoksentelivat\nlakkaamatta sinne tänne, ja niin usein pyydettiin lämmintä vettä ja\nvaadittiin rihmaa ja neulaa ja niin usein kului puoleksi tukahtuneita\nkehoituksia: \"Tule solmimaan liivini, ole kiltti!\" että herra Pickwick\nviattomuudessaan alkoi kuvitella, että jotakin kauheaa oli tapahtunut,\nkunnes hän pääsi paremmin hereille ja muisti, että sinä päivänä\noli häät. Koska tilaisuus oli niin tärkeä, hän pukeutui erikoisen\nhuolellisesti ja laskeutui aamiaishuoneeseen.\n\nSiellä olivat kaikki palvelijattaret yllään uuden uutukaiset\nvaaleanpunaiset musliinipuvut, päähineissä valkoiset nauharuusut, ja he\njuoksivat ja töytäilivät sellaisen kiireen ja kiihkon vallassa; että\nsitä on mahdoton kuvailla. Vanha rouva oli pukeutunut brokadihameeseen,\njoka ei ollut nähnyt päivänvaloa kahteenkymmeneen vuoteen, jollei ota\nlukuun niitä petollisen päivän säteitä, jotka olivat tunkeutuneet\npukulaatikkoon, jossa puku oli koko mainitun ajan ollut säilössä.\nHerra Trundle oli perin hilpeällä ja vilkkaalla tuulella, vaikkakin\nhiukan hermostunut. Talon hyväsydäminen vanha isäntä koetti näyttää\nhyvin iloiselta ja välinpitämättömältä, mutta epäonnistui täydellisesti\nyrityksissään. Kaikilla tytöillä oli kyyneleet silmissä ja valkoinen\nmusliinipuku yllä, lukuunottamatta paria, kolmea valittua, joilla\noli kunnia saada nähdä morsian ja morsiusneidot yläkerrassa. Kaikki\npickwickiläiset olivat koristautuneet parhaimpiinsa, ja kentältä, talon\nedestä, kuului peloittavaa äänten pauhua; sen aiheuttivat miehet, pojat\nja talon töissä olevat apulaiset, jotka kaikki olivat saaneet valkoisen\nnauharuusun napinläpeensä ja hurrasivat voimallisesti ja tarmonsa\ntakaa. Siinä heille osoitti esimerkkiä ja oli avustajana ja ohjaajana\nherra Samuel Weller, joka oli osannut hankkiutua kaikkien suosioon ja\noli jo niin kotiutunut, kuin olisi ollut paikkakunnalla syntynyt.\n\nHäät ovat erityisen etuoikeutettu leikinlaskun aihe, mutta niissä ei\nitse asiassa ole suurestikaan nauramista: puhumme pelkästään itse\nmenoista ja pyydämme selvästi sanoa, ettei tarkoituksenamme ole\nsuinkaan tehdä ivallisia salahyökkäyksiä avioliittoa vastaan. Tapauksen\niloisuuteen ja riemuun sekaantuu kuitenkin paljon kaipausta, kun on\nluovuttava kodista, paljon lasten ja vanhempien eron kyyneleitä, se\ntietoisuus, että nyt erotaan rakkaimmista ja parhaista ystävistä,\njoiden keskuudessa on vietetty ihmiselämän onnellisin kausi, ja käydään\nkohtaamaan sen huolia ja vaikeuksia toisten, vielä koettamattomien\nja miltei outojen ihmisten parissa: — luonnollisia tunteita, joiden\nkuvaamisella emme tahdo tehdä tätä lukua ikäväksi, saati sitten\ntahtoisimme näyttää pitävämme niitä naurettavina.\n\nSallikaa meidän siis lyhyesti sanoa, että vihkimismenot suoritti vanha\npappi Dingley Dellin seurakunnan kirkossa ja että herra Pickwickin\nnimi on todistuksessa, jota yhä säilytetään kirkon sakaristossa,\nettä mustasilmäinen nuori neiti oli kirjoittanut nimensä hyvin\nepävarmalla ja vapisevalla kädellä, että toisen morsiustytön, Emilyn,\nnimikirjoitusta on melkein mahdoton lukea, että kaikki tapahtui mitä\nihailtavimmalla tavalla ja että tapahtuma oli nuorista neideistä\npaljon vähemmän vastenmielinen kuin mitä he olivat luulleet ja että\nvaikka mustien silmien ja veitikkamaisen hymyn omistajatar vakuuttikin\nherra Winklelle olevansa varma siitä, ettei hän milloinkaan alistuisi\nmihinkään niin peloittavaan, meillä on sentään mitä pätevimmät syyt\nluulla, että hän erehtyi. Kaikkeen tähän on lisättävä, että herra\nPickwick tervehti morsianta ensimmäisenä ja että hän näin tehdessään\nkietoi hänen kaulaansa komean kultakellon vitjat, joita ei kenenkään\nmuun kuolevaisen silmät kuin kultasepän olleet milloinkaan ennen\nnähneet. Sitten kirkon vanha kello kumisi niin reippaasti kuin suinkin\nosasi, ja kaikki palasivat taloon aamiaiselle.\n\n\"Minne olet pannut lihapiirakat, nuori ooppiuminsyöjä?\" kysyi herra\nWeller lihavalta pojalta auttaessaan tätä kattamaan pöytää sellaisilla\nravintoaineilla, joita ei ollut asianmukaisesti järjestelty paikoilleen\nedellisenä iltana.\n\nLihava poika osoitti piirakoiden paikkaa.\n\n\"Hyvä\", sanoi Sam. \"Pistäpä niihin vähän vihreää ja toiseen vatiin\nvastapäätä myös. No niin, nyt se näyttää ehyeltä ja mukavalta, kuten\nentinen isä sanoi, kun leikkasi pikku pojaltaan pään parantaakseen\nhänet katsomasta kieroon.\"\n\nTämän vertauksen lausuttuaan herra Weller astui pari, kolme askelta\ntaaksepäin nähdäkseen järjestelyjensä vaikutuksen ja jatkoi\njuhlavalmistelujen johtamista hyvin tyytyväisenä.\n\n\"Wardle\", virkkoi herra Pickwick melkein heti, kun he olivat kaikki\nistuutuneet paikoilleen, \"lasi viiniä tämän onnellisen tapahtuman\nkunniaksi!\"\n\n\"Mielelläni, vanha veikko\", sanoi Wardle. \"Joe — peevelin poika, joko\nse taas on nukkunut!\"\n\n\"En ole nukkunut\", vastasi lihava poika syöksähtäen esiin kaukaisesta\nsopesta, jossa hän oli, kuten lihavien poikien suojeluspyhimys,\nkuolematon Horner, ahminut joululeivosta, vaikk'ei kylläkään niin\ntasaisesti ja harkiten, kuin mikä muuten oli ominaista tämän nuoren\nherran toiminnalle. \"Täytä herra Pickwickin lasi!\"\n\n\"Kyllä, herra!\"\n\nLihava poika täytti herra Pickwickin lasin ja vetäytyi sitten isäntänsä\ntuolin taakse, josta käsin hän seurasi veitsien ja haarukoiden leikkiä\nja maukkaiden palojen siirtymistä lautasilta vieraitten suuhun tuntien\njonkinmoista synkkää ja äreää iloa, joka oli hyvin vaikuttavaa.\n\n\"Jumala teitä siunatkoon, vanha ystävä!\" sanoi herra Pickwick.\n\n\"Samoin teitä, poikani\", vastasi Wardle, ja he kilistelivät\nsydämellisesti toistensa kanssa.\n\n\"Rouva Wardle\", sanoi herra Pickwick, \"meidänkin, vanhojen ihmisten\ntäytyy juoda yhdessä lasi viiniä tämän iloisen tapahtuman kunniaksi.\"\n\nVanha rouva oli tällä hetkellä mitä ylevimmässä tilanteessa, sillä\nhän istui pöydän päässä yllään brokadihame, toisella puolellaan äsken\nnaimisiin mennyt tyttärentytär ja toisella puolella herra Pickwick\npaistinleikkaajana. Herra Pickwick ei puhunut kovinkaan äänekkäästi,\nmutta vanha rouva ymmärsi hänet heti ja joi pohjaan täyden lasin\nviiniä hänen elämänsä onneksi ja jatkumiseksi. Sen jälkeen tuo kunnon\nvanha sielu ryhtyi yksityiskohtaisesti ja tarkasti kertomaan omista\nhäistään lausuen mielipiteensä korkeakantaisten kenkien kuosista ja\nkertoen eräitä yksityistietoja kauniin lady Tollimglower-vainajan\nelämästä ja vaiheista. Tälle kaikelle vanha rouva itse nauroi hyvin\nsydämellisesti, ja niin tekivät nuoretkin naiset, sillä he ihmettelivät\nitsekseen, mistä isoäiti oikein puhui. Kun he nauroivat, nauroi vanha\nrouva kymmenen kertaa sydämellisemmin ja sanoi, että näitä juttuja\naina oli pidetty mainioina, mikä taas sai kaikki nauramaan ja saattoi\nvanhan rouvan mahdollisimman hyvälle tuulelle. Sitten leikattiin\nhääkakku, ja se kiersi ympäri pöydän. Nuoret neidit kätkivät muutaman\npalasen pistääkseen ne tyynynsä alle, jotta näkisivät unta tulevasta\npuolisostaan, mikä taas aiheutti paljon punastelemista ja hilpeyttä.\n\n\"Herra Miller\", sanoi herra Pickwick vanhalle tuttavalleen,\npaksupäiselle herralle, \"lasi viiniä!\"\n\n\"Erittäin mielelläni, herra Pickwick\", vastasi paksupäinen herra\njuhlallisesti.\n\n\"Enkö pääse osalliseksi?\" kysyi hyväntahtoinen vanha kirkkoherra.\n\n\"Ja minä myös?\" ehätti hänen vaimonsa kysymään.\n\n\"Ja minä, ja minä\", sanoi pöydän alapäästä pari köyhää sukulaista,\njotka olivat syöneet ja juoneet hyvin reippaasti ja nauroivat kaikelle.\n\nHerra Pickwick ilmaisi sydämellisen ilonsa jokaisen lisäpyynnön\njohdosta, ja hänen silmänsä loistivat hilpeyttä ja iloa.\n\n\"Hyvät naiset ja herrat\", sanoi herra Pickwick äkkiä nousten.\n\n\"Kuulkaa! kuulkaa! kuulkaa!\" huusi herra Weller tunteittensa kiihkossa.\n\n\"Kutsukaa sisään kaikki palvelijat\", huusi ukko Wardle puuttuen asiaan\nehkäistäkseen ne julkiset torat, jotka herra Weller muuten olisi saanut\nisännältään. \"Antakaa jokaiselle lasi viiniä, jotta he voivat juoda\nmaljan. Nyt, Pickwick!\"\n\nHääseurueen vaietessa, palvelijattarien kuiskaillessa ja\nmiespalvelijoiden seistessä kömpelöinä ja hämillään herra Pickwick\njatkoi:\n\n\"Hyvät naiset ja herrat... Ei, en sanokaan naiset ja herrat, sanon\nteitä ystävikseni, rakkaiksi ystävikseni, jos naiset sallivat minulle\nniin suuren vapauden...\"\n\nTässä keskeyttivät herra Pickwickin puheen naisten myrskyiset\nkättentaputukset, joihin herrat yhtyivät ja joiden aikana mustien\nsilmien omistaja kuului selvästi sanovan, että hän voisi suudella\ntuota kultaista herra Pickwickiä. Tämän johdosta herra Winkle kysyi\nkohteliaasti, eikö sitä voisi toimittaa asiamiehen välityksellä, mihin\nmustasilmäinen nuori neiti vastasi: \"Menkää tiehenne!\" mutta jonka\nvaatimuksen ohella silmät sanoivat niin selvästi kuin silmät voivat:\n\"jos voitte\"..\n\n\"Rakkaat ystävät\", aloitti herra Pickwick jälleen. \"Esitän morsiamen ja\nsulhasen menestyksen maljan. Jumala heitä siunatkoon!\" (hyvä-huutoja\nja kyyneleitä). ”Uskon, että hyvä ystäväni Trundle on erinomainen ja\nmiehekäs mies, ja tiedän, että hänen vaimonsa on hyvin rakastettava\nja suloinen tyttö, joka kykenee siirtämään toiseen toimintapiiriin\nsen onnen, jota hän on kahdenkymmenen vuoden aikana levittänyt\nympärilleen isänsä huoneessa.” (Tässä lihava poika puhkesi äänekkäihin\nnyyhkytyksiin ja herra Weller talutti hänet pois takin kauluksesta.)\n\"Toivon\", jatkoi herra Pickwick, \"toivon, että olisin kylliksi nuori\nhänen sisarensa puolisoksi (hyvä!), mutta kun en ole, olen onnellinen\nsiitä, että olen kyllin vanha ollakseni hänen isänsä. Sillä kun\nasianlaita on sellainen, ei minun voida epäillä hautovan mitään\nsalaisia suunnitelmia sanoessani, että ihailen, kunnioitan ja rakastan\nheitä molempia (hyvähuutoja ja nyyhkytyksiä). Morsiamen isä, hyvä\nystävämme, on hieno mies, ja olen ylpeä siitä, että tunnen hänet\n(suurta melua). Hän on hellä, erinomainen, henkisesti itsenäinen,\njalosydäminen, vieraanvarainen, antelias mies (innokkaita huutoja\nköyhien sukulaisten pöydänpäästä kaikille noille laatusanoille ja\netenkin kahdelle viimeiselle). Saakoon hänen tyttärensä nauttia\nkaikkea sitä onnea, mitä isä milloinkaan voi toivoa, ja saakoon\ntyttärensä onnea katsellessaan kaiken sen sydämen tyydytyksen ja\nmielenrauhan, jonka hän niin hyvin ansaitsee. Se on, olen varma siitä,\nmeidän kaikkien yhteinen toivomus. Juokaamme siis heidän maljansa,\ntoivottakaamme heille pitkää ikää ja kaikkea menestystä!\"\n\nHerra Pickwick lopetti todellisen suosion pyörremyrskyn vallitessa, ja\nvielä kerran joutuivat ylimääräisten läsnäolijoiden keuhkot — herra\nWeller johtajana —, voimalliseen toimintaan. Herra Wardle esitti\nPickwickin maljan, herra Pickwick vanhan rouvan. Herra Snodgrass\nesitti herra Wardlen maljan, herra Wardle Snodgrassin. Toinen köyhistä\nsukulaisista esitti herra Tupmanin maljan, ja toinen joi herra\nWinklen terveydeksi. Kaikki oli onnea ja juhlaa, kunnes molempien\nköyhien sukulaisten salaperäinen häviäminen pöydän alle sai seurueen\nhuomaamaan, että oli aika lopettaa.\n\nPäivällisellä kaikki taas kohtasivat toisensa, kun miehet ensin\nolivat herra Wardlen kehoituksesta tehneet aikamoisen kävelyretken\nhälventääkseen aamiaisella nautitun viinin vaikutusta. Köyhät\nsukulaiset olivat jääneet vuoteeseen koko päiväksi toivoen pääsevänsä\nsamaan onnelliseen tulokseen, mutta kun se ei onnistunut, he pysyivät\nvuoteessa. Herra Weller oli pitänyt palvelijoita ainaisen hilpeyden\nvallassa, ja lihava poika jakoi aikansa pieniin vuorotteleviin syömis-\nja uniannoksiin.\n\nPäivällinen oli yhtä perinpohjainen juttu kuin aamiainenkin ja yhtä\nmeluisakin, kyyneleitä lukuunottamatta. Sitten tuli jälkiruoka ja uusia\nmaljoja. Sitten seurasi kahvi ja tee ja sitten tanssiaiset.\n\nManor Farmin parhain huone oli verraten iso, hämärä sali, jossa oli\nniin korkeat takat ja valtavat savupiiput, että niistä olisi hyvin\nmahtunut ajamaan jig-rattailla. Huoneen takaosa oli rautatammenoksilla\nja muratilla erotettu erilliseksi huvihuoneeksi, ja siellä istuivat\nMuggletonin molemmat parhaat viuluniekat ja ainoa harpunsoittaja.\nKaikkiin syvennyksiin ja kaikille mahdollisille ulkonemille oli\nasetettu raskaita hopeisia nelihaaraisia kynttilänjalkoja. Lattiamatto\noli vedetty syrjään, kynttilät paloivat kirkkaina, tuli loimusi ja\nräiskyi takassa, iloisia ääniä ja hilpeää naurua kajahteli salista joka\npuolelta.\n\nJos mikä yleensä olisi voinut lisätä tämän miellyttävän näyn\nmielenkiintoisuutta, se oli se huomattava seikka, että herra Pickwick\nesiintyi ilman sääryksiään, ensimmäistä kertaa vanhimpienkin ystäviensä\nmuistoaikaan.\n\n\"Aiotteko tanssia?\" kysyi Wardle.\n\n\"Aionpa kyllä\", vastasi herra Pickwick. \"Ettekö näe, että olen\npukeutunut sen mukaisesti?\"\n\nHerra Pickwick kiinnitti huomiota täplikkäihin silkkisukkiinsa ja\nkauniisti solmittuihin mataliin kenkiinsä.\n\n\"Te silkkisukat jalassa!\" huudahti herra Tupman leikillisesti.\n\n\"Ja miksi en, herra — miksi en?\" kysyi herra Pickwick kääntyen\nkiivaasti häneen päin.\n\n\"Niin, eihän todella ole mitään syytä, mikä estäisi teitä käyttämästä\nniitä\", lausui herra Tupman.\n\n\"Ei minunkaan käsittääkseni\", sanoi herra Pickwick hyvin päättävällä\näänellä.\n\nHerra Tupman oli aikonut nauraa, mutta hän huomasi, että asia olikin\nvakava, niin että hän piti naamansa vakavana ja sanoi, että sukkien\nkuosi oli hyvin soma.\n\n\"Toivon niin olevan\", sanoi herra Pickwick iskien silmänsä toveriinsa.\n\"Otaksunpa, ettette näe mitään merkillistä näissä sukissa sukkina, vai\nkuinka, hyvä herra?\"\n\n\"Varmasti en. Ihan varmasti en\", vastasi herra Tupman. Hän poistui, ja\nherra Pickwickin kasvot saivat taas tavanomaisen suopean ilmeensä.\n\n\"Olemme kai kaikki valmiit?\" kysyi herra Pickwick, joka seisoi\nvanhan rouvan kera ensimmäisenä järjestyksessä purpurissa ja oli jo\nneljästi yrittänyt lähteä liikkeelle ennen aikojaan äärimmäisessä\naloittamiseninnossaan.\n\n\"Aloitetaan siis heti!\" sanoi Wardle. \"Nyt!\" Kaksi viulua vingahti ja\nharppu helähti, ja herra Pickwick hyökkäsi aloittamaan ensimmäistä\nvuoroa, kun kaikki alkoivat taputtaa käsiään ja huusivat: \"Seis! Seis!\"\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi herra Pickwick, joka huomasi pysähtyä vasta kun\nviulut ja harppu vaikenivat ja joka ei olisi antanut minkään muun\nmaallisen mahdin pysähdyttää itseään, vaikkapa talo olisi ollut tulessa.\n\n\"Missä on Arabella Allen?\" huusi kymmenkunta ääntä. \"Ja Winkle?\" lisäsi\nherra Tupman.\n\n\"Täällä!\" huusi mainittu herrasmies ilmestyen sievän seuralaisensa\nkanssa nurkasta, ja vaikea olisi ollut sanoa, kumman kasvot olivat\npunaisemmat, herra Winklen vai nuoren mustasilmäisen neidin.\n\n\"Onpa se kumma\", sanoi herra Pickwick hiukan töykeästi, \"että ette ole\npäässyt paikallenne aikaisemmin.\"\n\n\"Ei ollenkaan kummaa\", vastasi herra Winkle.\n\n\"No niin\", virkkoi herra Pickwick merkitsevästi hymyillen, kun hänen\nsilmänsä sattuivat Arabellaan, \"no niin, en minäkään oikein tiedä, onko\nse kovin kumma.\"\n\nAsian pohtimiseen ei jäänytkään sen enempää aikaa, sillä viulut ja\nharppu alkoivat nyt soida oikein todenteolla. Herra Pickwick lähti\nliikkeelle ensimmäiseen vuoroon käsivarret ristissä parinsa kanssa\nihan huoneen toiseen päähän ja puolet matkaa takaisin uuniin päin,\ntaas takaisin ovelle, pieniä töytäyksiä kaikkialla — äänekäs tömistys\nlattiaan — seuraava pari valmis — taas liikkeelle — taas uudelleen koko\nkuvio — uusi tömistys merkiksi — seuraava pari, ja taas seuraava — se\noli sellaista menoa, ettei paremmasta apua! Loppujen lopuksi, kun he\nolivat päässeet tanssin viime vaiheeseen ja sivuuttaneet kokonaista\nneljätoista paria ja kun vanha rouva oli poistunut ihan uupuneena ja\nvanhan kirkkoherran rouva oli astunut hänen tilalleen, jatkoi herra\nPickwick, vaikka kukaan ei vaatinutkaan häntä vaivautumaan, tanssimista\npaikallaan polkeakseen soiton tahtia ja hymyillen parilleen koko ajan\nsellainen lempeys piirteissään, että sitä ei saata sanoin kuvatakaan.\n\nPaljoa ennen kuin herra Pickwick oli väsynyt tanssiin oli vastanainut\npari vetäytynyt pois näyttämöltä. Siitä huolimatta syötiin alhaalla\nmainio illallinen ja pidettiin hauskat ja pitkät illanistujaiset, ja\nkun herra Pickwick heräsi myöhään seuraavana aamuna, hän muisteli\nhämärästi kutsuneensa veljellisesti noin neljäkymmentäviisi henkeä\npäivälliselle \"Yrjänään ja Korppikotkaan\", heti kun he tulisivat\nLontooseen, mitä seikkaa herra Pickwick piti aivan varmana merkkinä\nsiitä, että hän oli edellisenä iltana harrastanut jotakin muutakin kuin\nruumiinharjoituksia.\n\n\"Niin ettäkö koko perhe leikkii joululeikkejä tänä iltana keittiössä,\nrakas ystävä?\" kysyi Sam Emmalta.\n\n\"Kyllä, herra Weller\", vastasi Emma. \"Niin teemme aina jouluiltana.\nIsäntä ei millään löisi sitä laimin.\"\n\n\"Isäntänne ei näytäkään olevan semmoinen mies, joka löisi mitään\nlaimin\", sanoi herra Weller. \"En ole milloinkaan nähnyt niin\ntunteellista ja todella hienoa miestä.\"\n\n\"Niin, sellainen hän on\", sanoi lihava poika keskusteluun yhtyen. \"Eikö\nhän kasvatakin mainioita porsaita!\"\n\nLihava nuorukainen vilkuili Samiin silmissään melkein ihmissyöjän\nverenhimoinen katse ajatellessaan käristettyjä sorkkia ja\nsianlihakastiketta.\n\n\"Kas, oletko vihdoinkin herännyt?\" ihmetteli Sam.\n\nLihava poika nyökkäsi.\n\n\"Sanonpa sinulle erään seikan, nuori suursyömäri\", virkkoi herra Weller\npainokkaasti. \"Ellet nuku hiukan vähemmän ja liiku hiukan enemmän,\nsaattaa tapahtua, kun vartut mieheksi, että joudut samanlaisiin\nhenkilökohtaisiin vaikeuksiin kuin tapahtui sille entiselle vanhalle\nherralle, jolla oli tekotukka ja kankipalmikko.\"\n\n\"Miten hänen kävi?\" kysyi lihava poika ääni vavisten.\n\n\"Kuule, kun kerron\", vastasi herra Weller. \"Se mies oli niitä\nkaikkein ruumiikkaimpia syöttiläitä, mitä milloinkaan on lihotettu,\noikea paksunen, joka ei ollut vilahdukseltakaan nähnyt varpaitaan\nneljäänkymmeneenviiteen vuoteen.\"\n\n\"Siunatkoon!\" pääsi Emmalta.\n\n\"Niin, ei ollut nähnyt varpaitaan, rakas ystävä\", vakuutti herra\nWeller, \"ja jos olisit asettanut ihan tarkan kuvan hänen omista\njaloistaan hänen eteensä pöydälle, ei hän olisi tuntenut niitä.\nNiin, hän käveli aina virastoonsa hyvin kauniit kultaiset vitjat\nriippumassa noin jalan ja neljänneksen verran vatsan alapuolella\nja kultakello taskussaan. Se maksoi, en osaa sanoa kuinka paljon,\nmutta niin paljon kuin kello yleensä voi maksaa — sellainen iso,\nraskas, pyöreä taskunauris, yhtä paksu kelloksi kuin hän mieheksi,\nja naama sen mukainen. 'Sinun olisi parempi olla pitämättä tuota\nkelloa', sanoivat sen vanhan miehen tuttavat; joku saattaa ryöstää sen\nsinulta.' — 'Jokohan?' tuumi hän. 'Kyllä varmasti!' vakuuttivat he.\n'Oho', sanoi mies. 'Tahtoisinpa nähdä sen varkaan, joka saisi tämän\nkellon taskustani, sillä enpä helkkari vieköön, saa sitä itsekään pois\ntaskusta, sillä niin lujassa se siellä on', selitti hän 'ja milloin\nminun on saatava tietää, paljonko kello on, minun on tirkistettävä\nleipurin myymälään.' No, sitten hän nauroi niin makeasti, että oli\nhaljeta, ja meni ulos päässään kankipalmikkoinen ja puuteroitu\nperuukki ja kulki Strandia pitkin kellonvitjat riippumassa vielä\npaljon entistä alempana, ja iso kello oli vähällä puhkaista hänen\nharmaat polvihousunsa. Koko Lontoossa ei ollut taskuvarasta, jota ei\nolisi haluttanut nykäistä noista vitjoista, mutta vitjat eivät millään\nkatkenneet eikä kello millään lähtenyt taskusta, niin että varkaat\nvähitellen väsyivät raahaamaan perässään sellaista painavaa vanhaa\nherraa pitkin kiveystä, ja hän pääsi rauhassa kotiin ja nauroi niin,\nettä palmikko heilui kuin hollantilaisen kellon heiluri. Vihdoin,\nkun se vanha herra taas kerran vierittelihe eteenpäin, hän näki\ntaskuvarkaan, jonka tunsi ulkonäöltä, tulevan vastaansa käsi kädessä\npienen pojan kanssa, jolla oli hyvin iso pää. 'Tästä tulee hauskaa',\nsanoi vanha herra itsekseen, 'ne aikovat taas yrittää, mutta siitä\nei tule mitään.' Niinpä hän alkoi hihittää hyvin sydämellisesti,\nkun pieni poika äkkiä hellittää taskuvarkaan kädestä ja syöksyy\npäätä pahkaa vanhan herran vatsaa vasten, niin että tämä oli taittua\nkahtia tuskasta. 'Murhaajia!' huusi vanha herra. 'Ei mitään hätää,\nhyvä herra', sanoi taskuvaras kuiskaten hänen korvaansa. Ja kun hän\ntaas pääsi suoraksi, olivat kello ja vitjat tiessään ja, mikä vielä\nhullumpaa, vanhan herran ruoansulatus oli siitä lähtien päinmäntyyn\naina hänen elämänsä viimeiseen päivään saakka. Juuri niin luulen käyvän\nsinullekin, nuori lurjus, niin että pidä varasi, ettet tule liian\nlihavaksi!\"\n\nKun herra Weller oli päättänyt tämän opettavaisen kertomuksen, he\nlähtivät kaikki kolme isoon keittiöön, jonne koko perhe oli tällä\nhetkellä kokoontunut jokavuotiseen jouluiltaiseen tapaan, jota ukko\nWardlen esivanhemmat olivat ikimuistoisista ajoista noudattaneet.\n\nKeskelle keittiön kattoa oli ukko Wardle omin käsin ripustanut suuren\nmistelinoksan, ja tuo oksa antoi heti aihetta mitä viehättävimpään\nsekaannukseen ja tunkeilemiseen, jonka keskellä herra Pickwick\notti, niin kohteliaasti että se olisi tuottanut kunniaa ihan itse\nlady Tollinglowerin jälkeläiselle, vanhaa rouvaa kädestä, talutti\nhänet salaperäisen oksan alapuolelle ja suuteli häntä oikein sirosti\nja kaikkien menojen mukaisesti.[14] Vanha rouva suhtautui tähän\nkäytännöllisen kohteliaisuuden näytteeseen osoittaen kaikkea sitä\narvokkuutta, joka sopi niin tärkeään ja vakavaan juhlallisuuteen,\nmutta nuoremmat naiset, jotka eivät tunteneet niin taikauskoista\nkunnioitusta tuota tapaa kohtaan tai kuvittelivat, että suutelon\narvo kohoaa paljon siitä, jos sen saaminen maksaa hiukan vaivaa,\nkirkuivat ja vastustelivat ja juoksivat nurkkiin ja uhkailivat ja\ntenäilivät ja tekivät vaikka mitä, mutta eivät tietenkään lähteneet\nhuoneesta, kunnes joku vähemmän urhea herra jo oli luopumaisillaan\nyrityksestä. Silloin jokainen tyttö huomasi jatkuvan vastustelun\nturhaksi ja suostui mieluisasti suuteloon. Herra Winkle suuteli nuorta\nmustasilmäistä neitiä, herra Snodgrass Emilyä, ja herra Weller joka ei\nerityisesti välittänyt leikin vaatimuksesta, että täytyi olla oksan\nalla, suuteli Emmaa ja muita palvelustyttöjä aina kun sai heidät kiinni\nKöyhät sukulaiset taas suutelivat jokaista, tekemättä poikkeusta\nedes rumimpiinkaan naisvieraisiin nähden, jotka äärimmäisessä\nhämmennyksessään juoksivat suoraan mistelin alle heti kun se oli\nripustettu kattoon, sitä lainkaan huomaamatta. Wardle seisoi selin\nuuniin seuraten koko näytelmää mahdottoman tyytyväisenä, ja lihava\npoika käytti tilaisuutta hyväkseen omaan käyttöönsä ja muitta mutkitta\nnielläkseen hienon piirakan, joka oli huolellisesti pantu syrjään\njotakuta varten.\n\nJo oli huuto päättynyt, kasvot kuumottivat ja kiharat olivat\nepäjärjestyksessä, ja herra Pickwick seisoi, suudeltuaan vanhaa\nrouvaa kuten edellä on kerrottu, mistelin alla, katsellen syvän\nmielihyvän ilme kasvoillaan kaikkea, mitä hänen ympärillään tapahtui,\nkun mustasilmäinen nuori neiti syöksyi, kuiskailtuaan hetken muitten\ntyttöjen kanssa, äkkiä esiin, kiersi kätensä herra Pickwickin kaulaan\nja suuteli häntä lämpimästi vasemmalle poskelle, ja ennen kuin herra\nPickwick oikein ennätti saada selville, mistä oli kysymys, ympäröivät\nkaikki tytöt hänet ja jokainen suuteli häntä.\n\nOli huvittavaa nähdä herra Pickwick joukon keskellä, kun häntä ensin\nsuudeltiin poskelle, sitten nenälle ja lopuksi silmälaseille, ja kuulla\nsitä naurunhelinää, joka kaikui joka puolelta, mutta vielä hupaisempaa\noli hiukan myöhemmin nähdä herra Pickwickiä, kun hänet oli tehty\nsokeaksi silkkisellä nenäliinalla, nähdä hänen tölmäävän seinään,\nhaparoivan nurkissa ja kokevan ihan kaikki sokkoleikin salaisuudet mitä\nsuurimmaksi mielihyväkseen, kunnes hän vihdoin sai kiinni erään köyhän\nsukulaisen ja sai sitten itse vältellä sokkoa, mistä hän suoriutui niin\nnopsasti ja notkeasti, että se herätti kaikkien läsnäolevien ihailun\nja hyväksymisen. Köyhät sukulaiset saivat kiinni henkilöitä, joiden\nhe arvelivat siitä pitävän, ja kun leikki alkoi laimeta, joutuivat\nhe itse kiinni. Kun kaikki olivat väsyneet sokkosillaoloon, alettiin\nleikkiä ahnasta rakuunaa,[15] ja kun sormet olivat kylliksi palanneet\nja kaikki rusinat loppuneet, istuuduttiin loimottavan pystyvalkean\nääreen tukevalle illalliselle, johon kuului mahtava juomamalja (hiukan\npienempi kuin pesutuvan iso kuparikattila), jossa kuumat omenat\nsuhisivat ja kiehuivat houkuttelevan näköisinä viehättävästi poristen,\nja se oli suorastaan vastustamatonta.\n\n\"Tämä\", sanoi herra Pickwick katsellen ympärilleen, \"tämä on todella\nviihtyisää\".\n\n\"Vaihtumaton joulutapamme\", vastasi herra Wardle. \"Jokainen istuu\nmukanamme jouluiltana, kuten näette heidät nyt, palvelijat ja kaikki,\nja tässä odotamme, kunnes kello lyö kaksitoista ilmoittaakseen joulun\nsaapuneen, ja lyhennämme aikaa panttileikeillä ja vanhoilla tarinoilla.\nTrundle, poikaseni, kohennapa tulta.\"\n\nLukemattomia kirkkaita säkeniä lensi ilmaan, kun halkoja liikuteltiin.\nSyvänpunainen liekki uhosi voimakasta hehkua, joka tunkeutui huoneen\nkaukaisimpiinkin nurkkiin ja loi hilpeän loisteensa kaikkien kasvoihin.\n\n\"Kuulkaa\", sanoi Wardle, \"laulu, joululaulu! Laulan teille erään\nsellaisen paremman puutteessa.\"\n\n\"Hyvä!\" huusi herra Pickwick.\n\n\"Täyttäkää lasit!\" huusi Wardle. \"Kestää vielä pari runsasta tuntia,\nennenkuin maljan pohja alkaa paistaa juoman kauniin, syvän värin läpi.\nKaikki lasit täyteen, ja nyt tulee laulu!\"\n\nNäin sanoen hilpeä vanha herra aloitti sen enemmittä mutkitta hyvällä,\ntäyteläisen kaikuvalla äänellä:\n\n           Joululaulu.[16]\n\n    Kevät laineita lauluni nostaa ei voi:\n    raekuuroin se kuoleman nurmille toi.\n    On valhetta sen hymy vallaton:\n    tuli tuskin — jo kaikonnut kauas on.\n\n    Suvi hehkuva suuri on loistossaan,\n    ei riemuun kutsu se kuitenkaan.\n    Sen salaman säihkyt ja ukkonen\n    pois rauhasta syöksevät sydämen.\n\n    Monet syksyll' on aarteet ja antimet,\n    sadot katsoa kauniit ja kultaiset.\n    Mut kuihtuvat lehdet kuolemaa\n    ja murhetta mieleeni kuiskuttaa.\n\n    Ei, Joululle laulan, se paras on,\n    sen juhlakutsu on valheeton.\n    Se riemun antaa, se aarteet tuo,\n    pois vierivät murheet, kun astuu se luo.\n\n    Siks Joulun maljaamme emmekö nyt\n    näin joisi, kun mieli on lämmennyt:\n    Oot tervetullut, sa kuningas,\n    nyt köyhinkin riemun on valtias!\n\nTälle laululle osoitettiin meluisaa suosiota, sillä ystävät ja\nsukulaiset ovat kiitollista kuulijakuntaa, ja etenkin köyhät sukulaiset\nolivat ihan haltioissaan ihastuksesta. Taas lisättiin puuta tuleen ja\ntaas kiersi juoma.\n\n\"Kylläpä sataa lunta!\" sanoi eräs rengeistä hiljaa.\n\n\"Sataako lunta?\" sanoi Wardle.\n\n\"Kolea, kylmä ilta, herra\", selitti mies, \"ja on noussut tuuli, joka\najaa lunta pitkin peltoja paksuna, vaaleana pilvenä.\"\n\n\"Mitä Jem sanoo?\" kysyi vanha rouva. \"Onko jotakin hullusti?\"\n\n\"Ei! ei äiti\", rauhoitti Wardle. \"Hän sanoo, että ulkona on lumipyry\nja jäätävän kylmä viima. Pitäisihän sen kuulua siitä, kuinka\nuuninpiipuissa kohisee.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi vanha rouva. \"Juuri sillä lailla tuuli ja samalla\ntavalla satoi lunta monta vuotta sitten, muistaakseni juuri viisi\nvuotta ennen kuin isäsi kuoli. Oli jouluaattokin, ja muistan, että hän\nsamana iltana kertoi meille tarinan peikoista, jotka veivät mukaansa\nvanhan Gabriel Grubin.\"\n\n\"Tarinan mistä?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"Ei mistään, ei mistään\", vastasi Wardle, \"vanhasta haudankaivajasta\nvain, jonka lapselliset ihmiset täällä luulevat peikkojen vieneen\nmukanaan\".\n\n\"Luulevat!\" huudahti vanha rouva. \"Onko olemassa ketään, joka on kyllin\nrohkea ollakseen uskomatta sitä? Luulevat! Etkö ole kuullut jo lapsena\nollessasi, että peikot _veivät_ hänet mukaansa, ja etkö muka tiedä,\nettä niin kävi?\"\n\n\"No niin, äiti, veivät, veivät, jos niin haluat\", sanoi Wardle nauraen.\n\"Peikot _veivät_ hänet mukaansa, Pickwick, ja sillä hyvä!\"\n\n\"Eipä niinkään\", sanoi herra Pickwick, \"ei ole sillä hyvä, sillä minun\ntäytyy saada tietää, kuinka ja miksi ja kaikki muukin.\"\n\nWardle hymyili, kun kaikki päät kumartuivat eteenpäin kuuntelemaan, ja\ntaas jaellessaan juomaa runsain määrin hän nyökkäsi herra Pickwickin\nterveydeksi ja aloitti seuraavasti...\n\nMutta siunatkoon toimittajan-sydäntämme, kuinka pitkään lukuun\nolemmekaan kietoutuneet! Olimme täydellisesti unohtaneet sellaiset\nvähäpätöiset rajoitukset kuin luvut, sen vakuutamme juhlallisesti.\nNiinpä annammekin peikoille oivallisen vauhdin uudessa luvussa. Selvä\nreitti, eikä liikaa suosiota peikoille, hyvät naiset ja herrat!\n\n\n\n\n29. luku.\n\nTARINA PEIKOISTA, JOTKA VARASTIVAT HAUDANKAIVAJAN.\n\n\nVanhassa luostarikaupungissa, jossakin näillä kulmilla, hyvin\nkauan sitten — niin kauan sitten, että tarina on varmasti tosi,\nkoska isoisämme isoisät ehdottomasti uskoivat sen todeksi — toimi\nkirkkomaalla suntio ja haudankaivaja Gabriel Grub. Siitä, että mies on\nhaudankaivaja ja aina kuolevaisuuden ilmiöiden näkijänä, ei suinkaan\ntarvitse olla seurauksena, että hän olisi yrmeä ja raskasmielinen\nhenkilö. Hautajaisasiamiehemme ovat mitä hilpeimpiä ihmisiä, ja minulla\noli kerran kunnia olla läheinen tuttava ruumiinkantajan kanssa, joka\nyksityiselämässään, toimensa ulkopuolella oli niin hullunkurinen ja\nilomielinen veitikka kuin ikinä kukaan sellainen, joka renkuttelee\nreipasta laulua muistin milloinkaan pettämättä taikka nielaisee\nkurkkuunsa hyvän oluttuopin sisällön pysähtymättä henkeä vetämään.\nMutta huolimatta näistä vastakohtaa osoittavista tosiseikoista oli\nGabriel Grub ilkeämielinen, tökerö ja äreä hyypiä, jörö, erakkomainen\nmies, joka ei seurustellut kenenkään muun kuin itsensä ja vanhan\nkoripullon kanssa joka sopi hänen laajaan syvään liivintaskuunsa, mies,\njoka silmäili kaikkia häntä lähestyviä iloisia kasvoja niin kieroon,\nilkeästi ja pahantuulisesti, että oli vaikea kohdata häntä tuntematta\noloaan epämiellyttäväksi.\n\nKerran jouluaattona, hiukan ennen hämärän tuloa, Gabriel otti olalleen\nlapionsa, sytytti lyhtynsä ja lähti kohti vanhaa hautausmaata,\nsillä hänen oli kaivettava hauta valmiiksi ennen aamua, ja tuntien\nolevansa hyvin alakuloinen hän arveli, että mieliala paranisi, jos hän\naloittaisi työnsä heti. Kun hän kulki tietänsä, vanhaa katua, hän näki\nloimuavien tulien hohteen vanhojen talojen ikkunoista ja kuuli takan\nääreen kokoontuneiden ihmisten äänekkään naurun ja iloiset huudot. Hän\nhuomasi valmisteltavan seuraavan päivän oivia aterioita ja tunsi kaikki\nherkulliset hajut niiden pöllähdellessä keittiönikkunoista pilven\ntavoin. Kaikki tuo oli sappea ja etikkaa Gabriel Grubin sydämelle,\nja missä lapsiparvia juoksi kadulle taloista, saaden, ennen kuin\nehtivät kolkuttaa naapurin ovelle, vastaansa ja ympärilleen hyörimään\npuolikymmentä kaltaistaan pikku veitikkaa, joiden kanssa he sitten\ntunkeutuivat portaita ylös viettämään iltaansa joululeikein, siellä\nGabriel hymyili synkästi ja puristi lujemmin lapionsa vartta ajatellen\ntuhkarokkoa, tulirokkoa, kurkkumätää, hinkuyskää ja monia muita\nsamanlaisia lohdullisia asioita.\n\nTämän onnellisen mielentilan vallassa Gabriel kömpi eteenpäin vastaten\nlyhyellä, äkeällä mörähdyksellä naapureittensa iloisiin tervehdyksiin,\nkun heitä silloin tällöin sattui tulemaan häntä vastaan, kunnes kääntyi\npimeälle puistotielle, joka vei kirkkomaalle. Olipa Gabriel oikein\ntoivonutkin pääsevänsä pimeälle tielle, sillä se oli, ylimalkaisesti\nsanoen soma, synkkä, surullinen paikka, jonne kaupungin asukkaat eivät\njuuri välittäneet mennä muulloin kuin kirkkaassa päivänvalossa ja\nauringonpaisteessa. Senpä vuoksi hänen närkästyksensä ei ollut suinkaan\nvähäinen, kun hän kuuli pienen poikaviikarin kirkuvan jotakin sievää\nlaulua iloisesta joulusta tässä hänen pyhäkössään, jota hamasta vanhan\nluostarin päivistä ja kaljupäiden munkkien ajoista saakka oli nimitetty\nRuumisarkkukujaksi. Kun Gabriel jatkoi matkaansa ja ääni läheni, hän\nhuomasi laulajan pieneksi pojaksi, joka kiiruhti eteenpäin mennäkseen\njonnekin pientenlastenkutsuihin vanhojen katujen varsille ja joka\nhoilasi, osaksi pitääkseen itselleen seuraa ja osaksi varustautuakseen\ntilaisuuteen, laulua niin kovasti kuin keuhkot suinkin kestivät.\nGabriel odotti, kunnes poika tuli luo, veti hänet sitten tiepuoleen\nja löi häntä lyhdyllään päähän viisi, kuusi kertaa opettaakseen häntä\nhillitsemään ääntään. Ja kun poika kiiruhti pois pidellen päätään\nja laulaen ihan toisenlaista säveltä, naureskeli Gabriel Grub hyvin\nsydämellisesti itsekseen ja astui kirkkomaalle sulkien portin perästään.\n\nHän otti takin yltään, asetti lyhtynsä maahan, hyppäsi puolivalmiiseen\nhautaan ja työskenteli siinä tunnin verran oikein innokkaasti. Mutta\nmaa oli routaantunut pakkasessa, eikä ollut ollenkaan helppo murtaa\nsitä ja heittää ylös kuopasta ja vaikka kuu paistoikin, se oli vielä\nihan kapeana sirppinä ja soi hyvin niukalti valoa haudalle, joka oli\nkirkon varjossa. Aina ennen olisivat tuollaiset vastukset saaneet\nGabriel Grubin hyvin synkäksi ja surkeaksi, mutta hän oli niin\nhyvillään, kun oli saanut keskeytetyksi pikku pojan laulun, että hän\nvähät välitti siitä, että urakka sujui hitaasti, ja katseli hautaa,\nlopetettuaan työnsä siltä illalta, yrmeän tyytyväisenä ja hyräillen\ntavaroitaan kootessaan:\n\n    Näin vuoteen sulle ma valmistan:\n    sa maassa saat unen, unen ihanan.\n    Kivi alla on pääs, kivi peittona myös,\n    maa viihtävä on sinun pitkät yös! —\n    on täyttynyt, täyttynyt työs.\n\n\"Hoh-hoh!\" nauroi Gabriel Grub istuutuessaan litteälle hautakivelle,\njoka oli hänen mieluisin lepopaikkansa, ja kaivoi esiin koripullonsa:\n\"Ruumisarkku jouluksi. Joululipas. Hoh-hoh! Hoh-hoh!\"\n\n\"Hoh-hoh! Hoho-hoh!\" kertasi ääni, joka kuului ihan hänen läheltään.\n\nGabriel vaikeni hiukan hätääntyneenä juuri ollessaan kohottamassa\nkoripulloa huulilleen ja katseli ympärilleen. Vanhin hauta lähettyvillä\noli yhtä hiljainen ja rauhallinen kuin hautausmaa kuun kalpeassa\nvalossa. Kylmä huurre väikkyi hautakivillä ja säihkyi kuin jalokivinä\nvanhan kirkon kivisissä uurteissa. Lumi lepäsi kovana ja hauraana\nmaassa ja levitti tiheässä lepäävien hautakumpujen ylle niin valkoisen\nja sileän peitteen, että näytti siltä kuin siinä olisi levännyt\nruumiita vain käärinliinat peittonaan. Ei pieninkään melu häirinnyt\njuhlallisen maiseman syvää rauhallisuutta. Äänikin näytti paleltuneen,\nkaikki oli kylmää ja hiljaista.\n\n\"Se oli vain kaiku\", sanoi Gabriel Grub kohottaen taas pullon\nhuulilleen.\n\n\"Ei ollut!\" sanoi syvä ääni.\n\nGabriel hypähti jaloilleen ja seisoi kuin paikalleen juurtuneena\nällistyksissään ja kauhuissaan, sillä hänen silmänsä sattuivat\nolentoon, joka sai hänen verensä hyytymään.\n\nIhan lähellä häntä istui korkealla hautakivellä ihmeellinen\nylimaallinen ilmiö, jonka Gabriel heti huomasi tähän maailmaan\nkuulumattomaksi. Pitkät, omituisenmuotoiset jalkansa, jotka olisivat\nsaattaneet ulottua maahan, se oli vetänyt käppyrään ja pannut ristiin\nmerkillisellä, oudolla tavalla, olion jäntevät käsivarret olivat\npaljaat, ja kädet lepäsivät polvilla. Lyhyen, pyöreän ruumiin ympärillä\nsillä oli tiukasti kierrettynä pienillä tupsuilla koristeltu viitta,\nlyhyt takintapainen heilui selässä, ja kaulus oli leikattu omituisille\nkulmille, joita peikko käytti kaula- tai nenäliinan asemesta, ja\nkengät kiertyivät varpaita ylös päättyen pitkiin kärkiin. Päässään\nkummituksella oli leveälierinen piippalakki, jota koristi yksinäinen\nsulka. Hattua peitti valkoinen huurre, ja peikko oli sen näköinen kuin\nolisi hyvin mukavasti istunut samalla hautakivellä pari-, kolmesataa\nvuotta. Se istui ihan liikkumatta, kieli riippui ulkona kuin pilkaten,\nja se irvisteli Gabriel Grubille niin kuin vain peikko kykenee\nirvistelemään.\n\n\"Se ei ollut kaiku\", sanoi peikko.\n\nGabriel Grub oli jähmettynyt kauhusta eikä kyennyt vastaamaan mitään.\n\n\"Mitä sinä teet täällä jouluaattona?\" kysyi peikko ankarasti.\n\n\"Tulin kaivamaan hautaa, armollinen herra\", änkytti Gabriel Grub.\n\n\"Kuka mies kävelee hautojen keskellä hautausmailla tällaisena iltana\nkuin tämä?\" huusi peikko.\n\n\"Gabriel Grub! Gabriel Grub!\" huusivat hurjat äänet kuorossa, joka\ntuntui täyttävän koko hautausmaan. Gabriel katseli pelokkaana\nympärilleen — mutta mitään ei näkynyt.\n\n\"Mitä sinulla on pullossasi?\" kysyi peikko.\n\n\"Hollantilaista viinaa, armollinen herra\", vastasi haudankaivaja\nvavisten pahemmin kuin konsanaan, sillä hän oli ostanut sen\nsalakuljettajilta, ja hän ajatteli, että tuo kyselijä mahdollisesti\nkuului peikkojen tullivartiostoon.\n\n\"Kuka juo hollantilaista viinaa yksin kirkkomaalla, tällaisena iltana\nkuin tämä?\" kysyi taas peikko.\n\n\"Gabriel Grub! Gabriel Grub!\" huusivat hurjat äänet.\n\nPeikko katseli ilkeästi kulmiensa alta säikähtynyttä haudankaivajaa ja\nhuudahti sitten ääntään korottaen:\n\n\"Ja kuka siis on meidän oikeutettu ja lainmukainen saaliimme?\"\n\nTähän kysymykseen näkymätön kuoro vastasi niin voimallisesti, että se\nkaikui kuin monien kuorolaulajien ääni kirkon mahtavien urkujen kohinan\nsäestämänä, joka rajun tuulen mukana tuntui kantautuvan haudankaivajan\nkorviin ja taas kuolevan pois häipyessään kaukaisuuteen, mutta\nvastauksen kerto oli aina sama:\n\n\"Gabriel Grub! Gabriel Grub!\"\n\nPeikko nauroi vielä entistään leveämpää naurua virkkaessaan:\n\n\"Mitä sinulla on sanottavaa tähän, Gabriel?\"\n\nHaudankaivaja haukkoi henkeään.\n\n\"Mitä ajattelet tästä, Gabriel?\" sanoi peikko taas heittäen koipensa\nilmaan molemmin puolin hautakiveä ja katsellen kenkiensä ylöspäin\nkoukistuvia kärkiä, ikään kuin ne olisivat olleet kaikkein kuosikkain\nWellington-saapaspari koko Bond Streetillä.\n\n\"Tuo... tuo on... hyvin omituista, armollinen herra\", vastasi\nhaudankaivaja puolikuolleena pelosta, \"hyvin omituista ja sukkelaa,\nmutta luulenpa, että palaan lopettamaan työni, jos armollinen herra\nsuvaitsee.\"\n\n\"Työsi!\" toisti peikko, \"minkä työn?\"\n\n\"Haudan, hyvä herra, kaivan hautaa\", soperteli Gabriel.\n\n\"Vai haudan?\" virkkoi peikko. \"Kuka kaivaa hautaa silloin, kun kaikki\nmuut ihmiset ovat iloisia, ja vielä nauttii mokomasta?\"\n\nTaas vastasivat salaperäiset äänet:\n\n\"Gabriel Grub! Gabriel Grub!\"\n\n\"Pelkäänpä, että ystäväni kaipaavat sinua, Gabriel\", sanoi peikko\ntyöntäen kielensä yhäkin ulommaksi leualleen — ja mitä merkillisin\nkieli se olikin! — \"Pelkään, että ystäväni kaipaavat sinua, Gabriel\",\nsanoi peikko taas.\n\n\"Teidän luvallanne, armollinen herra\", selitteli kauhun valtaama\nhaudankaivaja, \"en luule niiden kaipaavan minua. Nehän eivät tunne\nminua. En luule, että nuo herrat ovat minua nähneetkään.\"\n\n\"Ovat kyllä\", vastasi peikko, \"tunnemme kyllä miehen, jolla on äreät\nkasvot ja ilkeä katse, joka kulki tänään kaduilla iskien pahat silmänsä\nlapsiin ja puristaen hautauslapiotaan sitä kovemmin. Tunnemme miehen,\njoka löi poikaa sydämensä kadehtivassa ilkeydessä, koska poika kykeni\nolemaan iloinen, mutta hän ei. Tunnemme hänet, tunnemme hänet.\"\n\nTässä peikko päästi äänekkään, kimeän naurun, johon kaiku vastasi\nkaksikymmenkertaisena, ja heittäen koipensa ilmaan seisoi päällään tai\npikemmin piippalakkinsa huipun varassa hautakiven kapean yläreunan\npäällä, kunnes heitti hämmästyttävän notkean kuperkeikan suoraan\nhaudankaivajan jalkojen juureen, ja siihen se asettui sellaiseen\nasentoon, jollaisessa räätälit tavallisesti istuvat työpöydällään.\n\n\"Pel... pelkään, että minun täytyy lähteä pois, armollinen herra\",\nsanoi haudankaivaja yrittäen päästä liikkeelle.\n\n\"Lähteäkö pois meidän luotamme!\" virkkoi peikko. \"Gabriel Grub aikoo\nlähteä pois luotamme! Hoh, hoh, hoo!\"\n\nPeikon nauraessa huomasi haudankaivaja kirkkaan valon hetkeksi\nvälähtävän kirkon ikkunoista ikään kuin koko rakennus olisi ollut\nvalaistu. Valo hävisi, urut soittivat raikasta säveltä, ja kokonaisia\npeikkojoukkoja, ihan saman näköisiä, tulvi kirkkomaalle ja alkoi hypätä\npukkia hautakivillä pysähtymättä hetkeksikään hengähtämään ja loikaten\nkaikkein korkeimpienkin yli, toisen toisensa perästä, ihmeellisen\nnäppärästi. Ensimmäinen peikko oli kaikkein hämmästyttävin juoksija,\neikä yksikään muu kyennyt pääsemään lähellekään häntä. Äärimmäisessä\npelossaankaan ei haudankaivaja saattanut olla huomaamatta, että kun\nmuut tyytyivät hyppäämään tavallisen kokoisten hautakivien yli,\nensimmäinen harppoi perhehautojenkin, rauta-aitojen ja esteiden yli\nyhtä helposti.\n\nVihdoin saavutti leikki kaikkein jännittävimmän käänteensä, urut soivat\nentistä kiihkeämmin ja peikot juoksivat entistä kiireemmin kääriytyen\nkokoon, kierien suinpäin maassa ja hypellen hautakivien yli kuin\njalkapallot. Haudankaivajan aivot tuntuivat pyörivän yhtä nopeasti kuin\npeikot, joita hän katseli, hänen jalkansa horjahtelivat, ja kummitukset\nkiitivät hänen silmiensä ohi, kunnes näiden kuningas äkkiä syöksyi\nhäntä kohti, laski kätensä hänen kaulukselleen ja vaipui hänen mukanaan\nmaan alle.\n\nKun Gabriel Grub sai aikaa vetää henkeään, joka tässä kiireessä menossa\noli hetkeksi salpautunut, hän huomasi olevansa paikassa, joka näytti\nolevan laaja kellari. Joka taholla vilisi rumia ja ilkeitä peikkoja ja\nmenninkäisiä. Huoneen keskellä, korokkeella, istui hänen hautausmaalla\nensinnä näkemänsä, ja Gabriel Grub näki olevansa ihan tämän lähellä\nkykenemättä liikkumaan.\n\n\"Kylmä ilma tänä yönä\", sanoi peikkojen kuningas. \"Kovin kylmä.\nTuokaapa tänne lasi jotakin lämmintä!\"\n\nKäskyä totellen hävisi heti puolikymmentä peikkovirkailijaa, joita\nGabriel Grub heidän kasvoillaan olevan ainaisen hymyn vuoksi arveli\nhovimiehiksi. He palasivat tuokiossa mukanaan pikarillinen nestemäistä\ntulta, jonka he ojensivat kuninkaalle.\n\n\"Ahaa!\" huudahti peikko, jonka posket ja kurkku muuttuivat\nläpinäkyviksi, kun hän nieli liekit, \"tämäkös lämmittää! Tuokaa tuoppi\nsamaa ainetta Gabriel Grubillekin.\"\n\nTurhaan haudankaivajaparka koetti selittää, että hänellä ei ollut\ntapana juoda lämmintä illalla. Peikko piteli häntä kiinni ja toinen\nkaatoi hehkuvan nesteen hänen kurkkuunsa. Sitten koko seurue kirkui\nnaurusta, kun hän ryki ja päristeli ja pyyhki pois kyyneleitä, joita\nrunsaasti valui hänen silmistään hänen niellessään tuota polttavaa\nnestettä.\n\n\"Ja nyt\", sanoi kuningas kuin kurillaan pistäen piippalakkinsa suipon\nkärjen haudankaivajan silmään aiheuttaen hänelle mitä kipeintä tuskaa,\n\"ja nyt näyttäkää tälle surkealle, kateelliselle miehelle eräitä\ntauluja suuresta varastostamme.\"\n\nKun peikkokuningas oli sen sanonut, alkoi paksu pilvi, joka oli\nverhonnut luolan peränurkkaa, vähitellen hälvetä ja paljasti\nnähtäväksi kuin jossakin kaukana olevan pienen ja puutteellisesti\nvarustetun, mutta sievän ja siistin huoneiston. Joukko pieniä lapsia\noli kokoontunut kirkkaan tulen ääreen riippuen äitinsä hameessa ja\nhyörien hänen tuolinsa ympärillä. Äiti nousi silloin tällöin ja veti\nsyrjään ikkunaverhon ikään kuin katsellakseen jotakin odotettua,\nyksinkertainen ateria oli jo valmiina pöydällä ja nojatuoli asetettu\ntulen ääreen. Ovelta kuului kolkutus, äiti aukaisi sen, ja lapset\npyörivät hänen ympärillään ja taputtivat käsiään ilosta, kun isä tuli\nsisään. Mies oli märkä ja väsynyt ja puisteli lunta vaatteistaan, kun\nlapset kerääntyivät hänen ympärilleen, ottivat hänen päällystakkinsa,\nhattunsa, keppinsä ja hansikkaansa puuhakkaassa innossaan ja juoksivat\nviemään ne pois. Sitten hän istuutui aterialleen tulen ääreen, lapset\nkiipeilivät hänen polvillaan, ja äiti istui hänen rinnallaan. Kaikki\nnäytti huokuvan onnea ja hupaisuutta.\n\nMutta näky muuttui melkein huomaamatta. Näyttämö vaihtui pieneksi\nmakuuhuoneeksi, missä sievin ja nuorin lapsista makasi kuolemaisillaan.\nRuusut olivat paenneet hänen poskiltaan ja valo hänen silmistään, ja\njuuri kun haudankaivaja katseli häntä niin osanottavasti, ettei hän\nollut moista milloinkaan ennen tuntenut, lapsi kuoli. Hänen pienet\nveljensä ja sisarensa kokoontuivat pienen vuoteen ääreen ja tarttuivat\nhänen hentoon, nyt niin kylmään ja raskaaseen käteensä, mutta\nsäpsähtivät kosketusta ja katselivat kauhuissaan hänen lapsellisia\nkasvojaan, sillä niin rauhallinen ja tyyni kuin hän olikin ja niin\nsyvässä levossa ja turvassa kuin kaunis lapsi näytti lepäävänkin, he\nnäkivät, että se oli kuollut, ja tiesivät, että se nyt oli enkeli, joka\nkatseli heitä ylhäältä ja siunasi heitä kirkkaasta ja onnellisesta\ntaivaasta.\n\nTaas kulki kevyt pilvi kuvan yli ja aihe muuttui. Isä ja äiti olivat\nnyt vanhoja ja avuttomia, ja heidän ympärillään olevien lapsien luku\noli vähentynyt enemmän kuin puoleen. Mutta tyytyväisyys ja hilpeys asui\njokaisen kasvoilla ja loisti kaikkien silmistä heidän kokoontuessaan\nvalkean ympärille kuuntelemaan ja kertoilemaan vanhoja tarinoita\nmenneiltä ajoilta. Verkkaan ja rauhallisesti vaipui isä hautaan, ja\npian sen jälkeen seurasi hänen huoliensa ja vaivojensa jakaja häntä\nikuisen levon maille. Harvat jälkeenjääneet polvistuivat heidän\nhautojensa ääressä ja kastelivat sitä peittävää vihreää nurmikkoa\nkyynelillään. Sitten he nousivat ja lähtivät pois suruisina ja\ntotisina, mutta ei katkerin huudoin eikä epätoivoisesti valitellen,\nsillä he tiesivät, että he taas kerran kohtaisivat toisensa, ja vielä\nkerran he lähtivät maailman hyörinään, ja heidän tyytyväisyytensä\nja hilpeytensä palasi. —Taas pilvi levisi kuvan yli ja peitti sen\nhaudankaivajan katseilta.\n\n\"Mitä sinä ajattelet kaikesta tästä?\" kysyi peikko kääntäen leveät\nkasvonsa Gabriel Grubia kohti.\n\nGabriel mutisi jotakin siihen suuntaan, että se oli kovin somaa, ja\nnäytti olevan hiukan häpeissään, kun peikko loi tuliset silmänsä häneen.\n\n\"Sinä olet kurja mies!\" sanoi peikko syvästi halveksivasti. \"Sinä...\"\nHän näytti aikovan lisätä jotakin, mutta harmi tukahdutti hänen\näänensä, niin että hän kohotti toisen hyvin taipuisan jalkansa,\nheilutteli sitä vähän aikaa päänsä päällä ollakseen varma maalistaan\nja antoi Gabriel Grubille oikein aikamoisen potkun. Samassa kaikki\npeikot kokoontuivat, aivan kuin olisivat tätä merkkiä odottaneet,\nhaudankaivajaraukan ympärille ja potkivat häntä armottomasti, sen\nmaan päällä vallitsevan hovimiesten vakiintuneen ja muuttumattoman\najatustavan mukaan, että on potkaistava sitä, jota kuningas potkaisee,\nja syleiltävä sitä, jota tämä syleilee.\n\n\"Näyttäkää hänelle lisää!\" käski peikkojen kuningas.\n\nNäiden sanojen johdosta pilvi hajosi ja katseelle paljastui rehevä\nja kaunis maisema — siellä on vielä tänäkin päivänä samanlainen\npuolen mailin päässä luostarikaupungista. Aurinko paistoi kirkkaalta,\nsiniseltä taivaalta, vesi kimalteli sen säteissä, puut näyttivät\ntavallista vihreämmiltä ja kukkaset raikkaammilta sen virkistävän\nvoiman vaikutuksesta. Vesi virtasi suloisesti solisten, puut suhisivat\nlauhassa tuulen leyhkässä, joka kuiskaili niiden lehvistössä, linnut\nlauloivat oksilla ja kiuru liverteli korkealla tervetuliaisensa\naamulle. Niin, oli tosiaan aamu, kesän kirkas, tuoksuva aamu,\nvähäisinkin lehti, pieninkin ruohonkorsi uhosi elämää. Muurahainen\nryömi jokapäiväisiin puuhiinsa, perhonen liihotteli ja välkkyi auringon\nlämpimissä säteissä, lukemattomat hyönteiset levittelivät läpikuultavia\nsiipiään ja nauttivat lyhyestä, mutta onnellisesta elämästään. Ihminen\nasteli tietänsä mieli tuon kauniin näyn ylentämänä, ja kaikki oli\nkirkkautta ja loistoa.\n\n\"Sinä olet kurja mies!\" sanoi peikkojen kuningas vieläkin\nhalveksivammalla äänellä kuin ennen. Ja taas peikkojen kuningas\nkeikautti jalkaansa, taas se kopsahti haudankaivajan olkaan, ja taas\npalvelevat peikot noudattivat ruhtinaansa esimerkkiä.\n\nMonta kertaa pilvi saapui ja poistui, ja monta läksyä se opetti\nGabriel Grubille, joka katseli kaikkea, vaikka hänen olkapäätänsä\nsärki peikkojen monista potkuista, niin innokkaasti, ettei sitä\nmikään voinut häiritä. Hän näki, kuinka ihmiset tekivät ankarasti\ntyötä ja ansaitsivat niukan leipänsä otsansa hiessä, mutta olivat\niloisia ja onnellisia, ja että kaikkein tietämättömimmällekin luonnon\nlempeät kasvot olivat milloinkaan ehtymättömänä ilon ja riemun\nlähteenä. Hän näki sellaisten, jotka oli kasvatettu ylellisyydessä\nja hellästi hoivailtu, olevan rohkeita koettelemuksissa ja voittavan\nkärsimykset, jotka olisivat musertaneet monen karkeasyisemmän, koska\nheillä oli omassa rinnassaan onnen, tyytyväisyyden ja rauhan siemen.\nHän näki naisten, Jumalan luomista heikompien ja arimpien, useimmin\nsuoriutuvan voittajina suruista, vastoinkäymisistä ja puutteesta, ja\nhän huomasi sen johtuvan siitä, että heilläkin piili sydämessä kuin\nehtymätön lähteensilmä antaumusta ja rakkautta. Mutta ennen kaikkea\nhän näki miesten, sellaisten kuin hän itse, jotka irvistelivät muiden\nilolle ja mielihyvälle, olevan pahinta rikkaruohoa maan pinnalla, ja\nasettaen maailman hyvät puolet pahojen vastapainoksi hän päätyi siihen\njohtopäätökseen, että maailma oli kaikesta huolimatta sangen soma ja\nkelvollinen. Hän oli tuskin ehtinyt tähän ajatukseen, kun pilvi, joka\noli levinnyt viimeisen taulun eteen, tuntui huumaavan hänen aistinsa ja\ntuutivan hänet lepoon. Yksi kerrallaan peikot hävisivät näkyvistä, ja\nkun viimeinen katosi, hän vaipui uneen.\n\nPäivä oli jo valjennut, kun Gabriel Grub heräsi ja huomasi makaavansa\nlitteällä hautakivellä kirkkomaalla, koripullo tyhjänä vieressään ja\npäällystakki, lapio ja lyhty, kaikki valkeina yön huurteesta, hujan\nhajan siellä täällä maassa. Kivi, jolla hän ensimmäiseksi oli nähnyt\npeikon istuvan, kohosi komeana ja suorana hänen edessään, ja hauta,\njota hän edellisenä iltana oli kaivanut, oli lähistöllä. Ensiksi\nhän alkoi epäillä seikkailunsa todenperäisyyttä, mutta olkapäässä\ntuntuva pistävä kipu hänen yrittäessään nousta sai hänet vakuuttumaan\nsiitä, etteivät peikkojen potkut olleet mielikuvitusta. Hän hämmästyi\nkyllä, kun ei nähnyt lainkaan jalanjälkiä lumessa, jossa peikot\nolivat hyppineet pukkia hautakivillä, mutta hän mukautui pian tähän\ntosiseikkaan muistaessaan, että peikot, jotka ovat henkiä, eivät\nsaatakaan jättää näkyviä jälkiä. Niinpä Gabriel Grub kiipesi jaloilleen\nniin hyvin kuin selkää vihlovalta kivulta taisi, puhdisti huurteen\ntakistaan, pisti sen päälleen ja käänsi kasvonsa kaupunkia kohti.\n\nMutta hän oli nyt muuttunut mies eikä voinut palata paikkaan,\nmissä tehtäisiin pilaa hänen katumuksestaan eikä uskottaisi hänen\nmielenmuutostaan. Hän epäröi muutaman minuutin ja kääntyi sitten pois\nkulkeakseen minne hyvänsä ja hankkiakseen leipänsä muualta.\n\nLyhty, lapio ja koripullo löytyivät päivällä hautausmaalta.\nHaudankaivajan katoamista harkittiin aluksi jos millä lailla, mutta\npian päästiin yksimielisyyteen siitä, että peikot olivat vieneet hänet\npois; eipä puuttunut luotettavia todistajiakaan, jotka olivat selvästi\nnähneet hänen kiitävän ilmassa toissilmäisen pähkinänruskean hevosen\nselässä, jolla oli takajalat kuin leijonalla ja karhun häntä. Vihdoin\ntämä kaikki uskottiin hartaasti, ja uuden haudankaivajan oli tapana\nnäyttää pientä korvausta vastaan uteliaille isoa kirkon tuuliviiristä\nlohjennutta kappaletta, jonka samainen hevonen oli vahingossa\npotkaissut irti ilmaretkellään ja jonka hän itse oli löytänyt\nhautausmaalta vuotta, paria myöhemmin.\n\nPahaksi onneksi nämä tarinat kärsivät hiukan siitä, että Gabriel Grub\nitse odottamatta palasi kylään kymmenen vuotta myöhemmin ryysyisenä,\ntyytyväisenä, leinin syömänä ukkona. Hän kertoi tarinansa papille ja\npormestarillekin, ja aikaa voittaen sitä alettiin pitää historiallisena\ntapahtumana, ja sellaisena se on säilynyt meidän päiviimme saakka.\nNe, jotka olivat uskoneet tuuliviirijutun ja siten huomanneet kerran\nolleensa aiheettoman herkkäuskoisia, eivät suinkaan helpolla ottaneet\nuskoakseen mitään nyt, ja he näyttivät nyt niin viisailta kuin\nosasivat, kohauttelivat olkapäitään, näpäyttivät otsaansa ja mutisivat\njotakin sentapaista, että Gabriel Grub oli juonut kaiken hollantilaisen\nviinansa ja sitten nukahtanut litteälle hautakivelle, ja he koettivat\nselittää sitä, mitä hän oli ollut näkevinään luolassa, väittämällä\nettä hän oli vain nähnyt maailmaa ja siitä viisastunut. Mutta tätä\nmielipidettä ei milloinkaan suosittu, vaan se unohtui vähitellen, ja\nolipa asianlaita miten hyvänsä, tästä tarinasta on, kun Gabriel Grub\nkärsi luuvaloa elämänsä loppuun saakka, ainakin yksi opetus: Jos mies\non äreä, juo ja polttelee yksinään joulun aikana, hänen on oltava\nselvillä siitä, ettei hänellä ole siitä mitään iloa, olipa juoma miten\nhyvää tahansa tai vaikka niinkin kamalaa kuin se, jota Gabriel Grub\nmaistoi peikkojen luolassa.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] _Perpetual Vice-President — Member Pickwick club_. (Pysyvä\nvaraesimies, Pickwick-Kerhon jäsen).\n\n[2] _General Chairman — Member Pickwick club_. (Yliesimies,\nPickwick-Kerhon jäsen.)\n\n[3] Hampsteadin lammikot ovat aivan lähellä Lontoota.\n\n[4] Kaarle I. mestattiin palatsin ikkunan eteen asetetulla lavalla.\n(Suom. huom.).\n\n[5] Merkillinen esimerkki Jinglen ennustamiskyvystä ja\nmielikuvituksesta, kun ottaa huomioon, että keskustelu tapahtui v. 1827\nja vallankumous v, 1830. (Tekijä.)\n\n[6] Robinson Crusoen oikea nimi! (Suom.).\n\n[7] Teos ilmestyi aluksi sanomalehden jatkoromaanina. (Suom.).\n\n[8] Suoment. _Arvi Kivimaa_.\n\n[9] Esq. = esquire, alkuaan merkinnyt läh. aseenkantaja, ritari, nyk.\narvonimenä nimen jäljessä. (Suom.).\n\n[10] _Bagatelle_-peliä pelataan pöydällä, jonka toisessa,\npuolipyöreässä päässä on yhdeksän reikää. Pelissä käytetyt pallot\nsysätään sauvalla pöydän vastakkaisesta päästä. Samaa nimeä käytetään\njoskus biljardin muunnoksesta, joka tunnetaan myös puoli-biljardin\n('semi-billiards') nimisenä.\n\n[11] Big wig = suuri peruukki. Englantilaiset tuomarit käyttävät\nvirassa ollessaan tekotukkaa. Suom.\n\n[12] _Säkeitä kuparipotulle_. Oi Pottu, jos olisit tiennyt, kuinka\npetolliseksi vaimosi on tullut, niin olisit, kun kuulit hääkellojen\nsoivan, vannon sen, — tehnyt sen, mitä et enää voi korjata: olisit\nluovuttanut hänet W——lle.\n\n[13] Ns. _Inns of Court_ Lontoossa olivat alkuaan lainopillisia\noppilaitoksia, joissa opiskelijat saivat asunnon ja ravinnon ja joissa\nhe harjoittelivat väittelyä ja kuuntelivat luentoja. Vaikk'eivät\nne enää olekaan opetuslaitoksia, täytyy jokaisen asianajajaksi\n(_hamsteriksi_) aikovan, todistaa asuneensa jonkin aikaa tällaisessa\n_innissä_. Monella asianajajalla on nyt toimistonsa siellä. (Suom.)\n\n[14] Leikin ajatus on sellainen, että se, joka saa naisensa vedetyksi\noksan alle, saa suudella häntä.\n\n[15] Leikissä koetetaan siepata rusinoita sormin kuumasta nesteestä.\n\n[16] Suom. _Arvi Kivimaa_.\n\n\n\n"]