Aattona

AATTONA

Romaani

Kirj.

IVAN TURGENEV

Helsingissä, Lehtipaino Oy, 1945.

I.

Moskovan joen rannalla, lähellä Kuntsovoa makasi eräänä kesän kuumimmista päivistä vuonna 1853 kaksi nuorta miestä ojentuneina ruohikolle suuren lehmuksen varjoon. Toinen näytti olevan noin 23-vuotias. Hän oli pitkä, tumma mies, jolla oli terävä ja hieman koukistunut nenä, korkea otsa ja hillitty hymy leveillä huulilla hänen maatessaan siinä selällään ja katsoessaan mietteliäänä avaruuteen pieniä, harmaita silmiään siristäen. Toinen makasi vatsallaan vaaleakiharainen pää molempiin käsiin nojaten, ja hänenkin katseensa harhaili etäisyydessä. Hän oli kolme vuotta toveriaan vanhempi, mutta näytti nuoremmalta, viikset olivat tuskin vielä alkaneet kasvaa, ja leuassa loisti ohut untuva. Terveiden, pyöreiden kasvojen hienoissa piirteissä, rakastettavissa, ruskeissa silmissä, kauniissa, täyteläisissä huulissa ja valkoisissa, pienissä käsissä oli jotakin lapsellisen ihastuttavaa, jotakin valloittavan miellyttävää. Koko hänen olemuksensa henki terveyttä ja nuoruutta — terveyden suomaa onnellista iloa, suruttomuutta ja itseluottamusta, oikullisuutta ja nuoruudelle ominaista hurmaa. Hänellä oli tapana leikitellä silmillään, hymyillä ja nojata päätään käsiinsä aivankuin pikku pojat tekevät tietäessään, että toinen katsoo heitä huvikseen. Hänellä oli väljä, valkoinen, paidanmallinen päällystakki yllään, vaaleansininen liina oli kevyesti sidottu hänen kalpeaan kaulaansa ja rypistynyt olkihattu oli ruohikossa hänen vierellään.

Häneen verrattuna toinen näytti ukolta, eikä kukaan, joka tuolla hetkellä olisi nähnyt hänen kulmikkaan olemuksensa, olisi voinut uskoa hänenkin nauttivan ja tuntevan olonsa onnelliseksi. Hän makasi kömpelössä asennossa, suuri, otsalta leveä ja alaspäin kapeneva pää avuttomana pitkän kaulan varassa. Holtittomissa käsivarsissa, vatsassa, joka oli puristettu lyhyeen mustaan takkiin, ja pitkissä säärissä, jotka koukkuun vedettyine polvineen muistuttivat heinäsirkan takajalkoja, oli kaikissa jotakin avutonta. Mutta huolimatta tästä hän vaikutti hyvin kasvatetulta mieheltä ja hänen avuttomassa olemuksessaan oli »herrasväen» leimaa, rumilla ja vieläpä hieman naurettavilla kasvoilla oli hyvän ja harkitsevan ihmisen ilme. Hänen nimensä oli Andrej Petrovitj Bersenev, hänen toverinsa, vaalea nuori mies, oli nimeltään Pavel Jakovlevitj Sjubin.

— Mikset makaa vatsallasi kuten minä? Sjubin kysyi. — Niin on paljon parempi. Etenkin, jos nostaa jalat ylös ja lyö korot yhteen — näin. Sillä tavoin ruoho on nenäsi ulottuvilla ja jos saat tarpeeksesi maiseman tuijottamisessa, voit sen sijaan katsella pyöreätä, pientä leppäkerttua, joka kiipeää heinänkortta ylöspäin, tai muurahaista, joka ponnistelee ja pyrkii tuolla. Se on Jumala nähköön viisaampaa! Sinä olet totta vieköön ottanut tekoklassillisen asennon aivankuin balettitanssijatar, joka nojaa pahvikallioon. Sinun tulisi muistaa, että sinulla nyt on täysi oikeus levätä. Eipä ole pikkuasia suorittaa kandidaattitutkinto kolmanneksi parhaana! Levätkää, sir, antakaa lihastenne hervota, ojentakaa jäseniänne!

Sjubin piti puheensa puolittain venyttelevällä, puolittain leikillisellä nenä-äänellä, kuten hemmoitellut lapset puhuessaan talon ystävien kanssa, jotka tuovat heille makeisia. Ja vastausta odottamatta hän jatkoi:

— Kaikkein eniten minua viehättää muurahaisissa, kovakuoriaisissa ja muissa hyönteisherroissa niiden ihmeellinen vakavuus. Ne juoksevat edestakaisin niin tärkeän näköisinä kuin niiden elämällä olisi jokin merkitys! Ajatella, että ihminen, tämä korkeampi olento, luomakunnan kruunu, makaa niitä katsellen eivätkä ne välitä hänestä hitustakaan — jos on hyvä onni, tulee sääski ja istuutuu luomakunnan herran nenälle ja käyttää sitä ravintona. Se on erittäin loukkaavaa. Mutta toiselta puolen — miksi niiden elämä olisi vähempiarvoinen kuin meidän? Ja mikseivät ne saisi tekeytyä tärkeiksi, kun mekin teemme sen? No, hyvä filosoofi, olisitko ystävällinen ja ratkaisisit tämä probleeman? Miksi vaikenet?

— Mitä sanoit...? Bersenev kysyi ja irrottautui ajatuksistaan.

— Mitä sanoin! Sjubin toisti. — Ystäväsi kehittelee sinulle mitä syvämietteisimpiä ajatuksia, etkä sinä edes kuuntele häntä!

— Nautin näköalasta. Näetkö, miten lämmin kimmellys on noiden kenttien yllä?

Bersenev sammalsi hieman.

— Hyvä väritys, Sjubin sanoi. — Luontoa, yhdellä sanalla sanottuna!

Bersenev pudisti päätään.

— Sinun pitäsi olla tähän kaikkeen vielä hurmaantuneempi kuin minun. Sinähän olet taiteilija. Sehän kuuluu sinun alaasi.

— Ei, se ei kuulu minun alaani, Sjubin vastasi ja painoi hatun niskaan. — Minä olen teurastaja. Minun alani on liha, muovailla lihaa — olkapäitä, sääriä, käsivarsia. Mutta täällähän ei ole muotoja eikä kiinteitä ääriviivoja, maisema leviää joka suunnalle — pitäköön kiinni siitä se, joka voi!

— Mutta tämä kai myöskin on kauneutta, Bersenev huomautti. — Asiasta toiseen, onko korkokuvasi valmis?

— Mikä?

— Lapsi ja vuohi?

— Helkkaria! Helkkariin koko roska! Sjubin huusi venyttävään ja laulavaan sävyyn. — Minä katselin vanhoja, antiikkeja — ja iskin roskani kappaleiksi. Sinä osoitat luontoa ja sanoit: »Tämäkin on kauneutta.» Luonnollisesti on kaikessa jotakin kaunista, vieläpä sinun nenässäsikin, mutta ei kannata yrittää vangita kaikkea kauneutta. Vanhat eivät metsästäneet kauneutta, se ilmaantui itsestään heidän luomuksissaan, se tuli Jumala tietää mistä, ehkä taivaasta. Koko maailma kuului heille. Meidän ei kannata yrittää pyrkiä niin pitkälle, meidän käsivartemme ovat liian lyhyet siihen. Me heitämme koukun yhteen ainoaan pieneen pisteeseen ja istumme siellä odottaen. Jos kala syö — mainiota. Ja jollei se syö...

Sjubin näytti kieltään.

— Ei, seis! Bersenev keskeytti. — Tämä on paradoksi. Jollei kauneus saa vastakaikua sinussa, jollet sinä rakasta sitä, missä tahansa tapaatkin sen, silloin se ei myöskään milloinkaan tule sinun taiteeseesi. Jollei kauniilla maisemalla, kauniilla musiikilla ole mitään sanottavana sinun sielullesi, tarkoitan, jollei niillä ole mitään vastakaikua sinussa...

— Vastakaikuihminen! Sjubin sinkosi, ja hänen täytyi itsensä nauraa keksimälleen uudelle sanalle.

Bersenev vaipui ajatuksiin.

— Ei, ystäväni, Sjubin jatkoi, — sinä olet oppinut ja filosoofi ja Moskovan yliopiston kolmas kandidaatti, on vaarallista kiistellä sinun kanssasi. Ja etenkin sellaisen, joka minun laillani on heittänyt opinnot yli laidan. Mutta erään asian sanon sinulle: taiteeni ulkopuolella rakastan vain naisten kauneutta.. nuorten tyttöjen, enkä sitäkään ole tehnyt kauan...

Hän kääntyi selälleen ja pani kädet päänsä alle.

Hiljaisuus vallitsi muutaman silmänräpäyksen. Äänettömänä ja raskaana lepäsi keskipäivän kuumuus auringon valaisemien, uinuvien kenttien yllä.

— Naisista puheen ollen, Sjubin alkoi hetken kuluttua, — miksei kukaan ota hoiviinsa Stahovia? Oletko nähnyt häntä Moskovassa?

— En.

— Ukko on aivan sekaisin. Hän istuu päivät pääksytysten Avgustina Hristianovnan luona ja hänellä on kauhean ikävää, mutta hän istuu joka tapauksessa. He istuvat ja mulkoilevat toisiaan niin tylsästi... sitä on suorastaan iljettävä katsella. Ajatella — millaisen perheen Jumala on tuolle ihmiselle siunannut, ja kuitenkin hänellä täytyy olla Avgustina Hristianovnansa! Minä en tiedä mitään niin vastenmielistä kuin hänen ankkamainen ruumiinrakenteensa. Minä tein hänestä karrikatyyrin Dantanin tyyliin eräänä päivänä. Siitä ei tullut lainkaan hullumpi. Minä näytän sinulle sitä.

— Entä Elena Nikolajevnan rintakuva, kysyi Bersenev, — edistyykö se?

— Ei, ystäväni, se ei edisty lainkaan. Nuo kasvot tekevät minut epätoivoiseksi. Kun katsoo niitä, pitää niiden viivoja puhtaina, ankarina, säännöllisinä — minkään ei pitäisi olla helpompaa kuin saada yhdennäköisyys esille. Mutta ei.. On kuin etsisi maahan kaivettua aarretta. Oletko huomannut, miten hän kuuntelee? Ainoakaan kasvojen piirre ei muutu, vain hänen katseensa ilme muuttuu lakkaamatta ja sen mukana muuttuvat koko kasvot. Mitä voi kuvanveistäjä tehdä tuollaisessa tapauksessa, ja huono kaiken lisäksi? Ihmeellinen olento... harvinainen olento, hän jatkoi hetkisen hiljaisuuden jälkeen.

— Niin, hän on ihmeellinen tyttö, Bersenev toisti.

— Ja Nikolaj Artemievitj Stahovin tytär! Ja sitten pitäisi ymmärtää sukulaisuutta ja veren siteitä! Naurettavinta on, että hän tosiaan on Stahovin tytär, hänhän muistuttaa sekä isää että äitiä, Anna Vasilievnaa. Tunnen mitä suurinta kunnioitusta Anna Vasilievnaa kohtaan, ja hän on tehnyt paljon hyvää minulle, mutta minkä sille voin että hän on kana joka tapauksessa. Mistä Elena on saanut tuon sielukkuuden? Kuka on sytyttänyt häneen tuon tulen? Ole hyvä, uusi ongelma ratkaistavaksesi, filosoofi!

Mutta "filosoofi" ei vieläkään vastannut mitään. Bersenevia ei yleensä voinut syyttää monisanaisuudesta; ja kun hän puhui, lausui hän ajatuksensa avuttomasti, änkytti ja viittoi käsivarsillaan ilman varsinaista tarkoitusta. Tällä kertaa hänellä oli aivan erikoinen tarve vaieta, ja hänen äänettömyydessään oli väsyneisyyden ja surumielisyyden leima. Hän oli vastikään muuttanut maalle pitkäaikaisen ja rasittavan työn jälkeen, joka oli vienyt suuren osan hänen aikaansa. Toimettomuus, puhdas ja unettava ilma, tietoisuus siitä, että oli saavuttanut päämääränsä, suruton, kevyt keskustelu ystävän kanssa, rakkaan olennon äkkiä esillemanattu kuva — kaikki nämä vaikutelmat, niin erilaiset ja kuitenkin jollakin tavoin niin läheiset toisilleen, sulivat yhdeksi ainoaksi tunteeksi, joka samalla kuin se soi hänelle rauhaa, kuitenkin teki hänet levottomaksikin, voimattomaksi ja heikoksi.. Hänen tunteellisuutensa lähenteli hermostuneisuutta.

Lehmuksen alla oli viileää ja rauhallista. Vieläpä kärpäset ja mehiläisetkin tuntuivat surisevan hiljaisemmin sen varjossa. Puhdas, hieno, smaragdinvihreä ruoho ei liikahtanutkaan, pitkät korret olivat hiljaa kuin lumottuina. Kuin kuolleina pienet lehmuksenkukkatertut riippuivat alimmilta oksilta. Joka henkäyksellä niiden makea tuoksu tunkeutui rintaan, ja se paisui hyvän olon tunteesta. Kaukana, virran takana, niin kaukana kuin silmä kantoi, loisti ja paloi. Silloin, tällöin tuulenpuuska puhalsi ja kimmeltävä ilma väräji, kaikki sai yhä säkenöivämmän loisteen. Valon ympäröimä utu keinui hiljaa maan yllä. Lintujen ääniä ei kuulunut — linnut istuivat hiljaa keskipäivän kuumina tunteina. Mutta joka suunnalta kuului heinäsirkkojen laulua, oli suloista maata viileässä, rauhallisessa paikassa ja kuunnella kiehuvan elämän säveltä. Mieli vaipui lepoon ja unelmat heräsivät.

— Oletko huomannut, Bersenev alkoi äkkiä, ja kuten tavallista hän korosti sanojaan innokkain käsivarsiliikkein, — oletko huomannut, miten ihmeellisen tunteen luonto herättää meissä? Se on täydellinen ja selvä pienimpiä yksityiskohtia myöten, siinä on leppoisaa rauhaa, sanoisin. Kaiken tämän me ymmärrämme ja nautimme siitä, mutta ainakin minusta on niin, että se samalla kertaa herättää henkiin ihmeellisen levottomuuden, puolittain raskasmielisen kaipauksen. Mitä se merkitsee? Onko niin, että me luonnon edessä, sen kirkkaiden, täydellisten kasvojen edessä enemmän kuin muutoin huomaamme oman epätäydellisyytemme, kaiken sen mikä on meille epäselvää? Vai eikö se tyydytä meitä, tämä leppoisa rauha, joka täyttää luonnon, onko jotakin muuta, tarkoitan, tarvitsemmeko jotakin muuta mikä luonnosta puuttuu?

— Hm, Sjubin vastasi, — sanon sinulle, mistä tämä kaikki johtuu. Sinä kuvailet sellaista, mitä yksinäinen ihminen tuntee, ihminen, joka ei elä, vaan istuu ja turtuneena tuijottaa elämään. Mitä kannattaa istua ja tuijottaa, elä elämäsi, niin sinusta tulee iloinen ja tyytyväinen. Miten kovasti koputtanetkin luonnon ovelle, et milloinkaan saa sanaakaan vastaukseksi, sillä se on mykkä. Valittavan sävelen saat kuulla, mutta älä odota laulua. Elävä sielu — kas siinä jotakin, joka antaa vastauksen, ja ennen kaikkea naissielu. Siksi, jalo ystäväni, annan sinulle neuvon: hanki itsellesi sydänkäpy, ja kaikki synkät tunteesi katoavat samassa. Sitä "me tarvitsemme", kuten sinä sanot. Koko tämä levottomuus, tämä raskasmielisyys, sehän on pohjimmaltaan vain eräänlaista nälkää. Anna vatsallesi tarpeeksi ravintoa, ja asia on selvä. Ota paikkasi auringossa, ole elävä olento, hyvä ystäväni. Mitä luonto oikeastaan on, mitä se auttaa? Kuule itse: rakkaus — mikä voima ja lämpö siinä sanassa! Ja sitten: luonto — kylmä, koulumainen sanonta! Ja siksi: "Eläköön Maria Petrovna" — Sjubin hyrisi. — Tai ei, hän jatkoi, — ei Maria Petrovna — mutta se on oikeastaan samantekevää. Vous me comprenez.

Bersenev nousi istumaan ja pani kädet ristiin leuan alle.

— Miksi laskea leikkiä, hän sanoi katsomatta toveriinsa, — miksi olla ivallinen? Niin, sinä olet oikeassa: rakkaus — se on suuri sana, suuri tunne... Mutta millaista rakkautta sinä tarkoitat?

Myöskin Sjubin nousi istumaan.

— Millaista rakkautta? Millaista rakkautta vain haluat, kunhan se vain on olemassa. Minä myönnän, että sikäli kuin minä ymmärrän, ei ole olemassa monenlaista rakkautta. Jos sinä rakastat...

— Koko sielustani, Bersenev keskeytti.

— Niin tietysti, totta kai, sielu ei ole omena, sitä ei voi halkaista. Jos sinä siis olet rakastunut, olet oikeassa, enkä minä suinkaan aikonut olla ivallinen. Tunnen sydämeni niin helläksi ja pehmeäksi... Halusin vain selittää, miksi luonto vaikuttaa meihin siten kuin sinä sanot. Sen tarkoituksena on herättää meissä rakkaudentarvetta, jota se ei kuitenkaan kykene tyydyttämään. Se ajaa meidät varovasti toisiin, eläviin käsivarsiin, mutta me emme ymmärrä sitä, vaan odotamme jotakin siltä itseltään. Oi, Andrej, katso tätä ympärillämme olevaa kauneutta — tätä aurinkoa, tätä taivasta, kaikki on niin ihanaa — ja kuitenkin sinun mielesi on synkkä. Mutta jos pitäisit rakastetun naisen kättä omassasi ja koko tämä nainen kuuluisi sinulle, jos sinä vieläpä näkisit hänen silmillään, tuntisit hänen etkä omalla yksinäisellä sielullasi — silloin ei luonto herättäisi sinussa synkkämielisyyttä eikä levottomuutta etkä sinä edes huomaisi sen kauneutta. Silloin mykkä luonto riemuiten yhtyisi hymniisi siksi, että olisit silloin lahjoittanut sille kielen, millä laulaa.

Sjubin hyppäsi ylös ja käveli pari kertaa edestakaisin. Bersenev painoi päänsä ja punastui hieman.

— Minä en ole täysin samaa mieltä kanssasi, hän sanoi, — luonto ei aina johdata ajatuksiamme... rakkauteen. (Hänen oli vaikea saada sanotuksi tätä sanaa.) Se myös uhkaa meitä, se muistuttaa meille kauheista... niin, selittämättömistä arvoituksista. Eikö se kerran nielaise meitä, eikö se tee sitä jo joka silmänräpäys? Se sisältää sekä elämän että kuoleman, ja kuoleman ääni siinä on yhtä voimakas kuin elämän.

— Myös rakkaudessa asuu sekä elämä että kuolema, Sjubin keskeytti.

— Ja sitten, Bersenev jatkoi — kun esimerkiksi kevätpäivänä seison viheriöivän metsän keskellä ja olen kuulevinani Oberonin torven kaiun — Bersenev hämmentyi hieman sanoessaan nämä sanat — olisi sekin...

— Rakkauden kaipuuta, onnen kaipuuta, ei mitään muuta! Sjubin lausui. — Minä tunnen kyllä tuon kaiun, minä tunnen tuon imevän kaipauksen, joka valloittaa ihmisen metsän pimeydessä tai illalla avoimilla kentillä, kun aurinko laskee ja sumu nousee virrasta rantapensaikon takaa. Mutta metsältä ja virralta, jokaiselta taivaan pilveltä ja jokaiselta maassa olevalta ruohonkorrelta minä odotan ja vaadin onnea, kaikessa aavistan sen lähestymisen ja kuulen, että se kutsuu minua. "Jumalani on valon ja ilman Jumala!" — siten aloitin kerran runon. Sinun täytyy myöntää, että ensimmäinen säkeistö on hyvä, seuraavaa en millään voinut keksiä. Onnea, onnea. Niin kauan kuin elämä ei vielä ole loppunut, niin kauan kuin tie johtaa ylöspäin, ei alaspäin! Jumalan tähden! Sjubin huusi elämänhalun äkkiä purkautuessa. — Me olemme nuoria, emme ole epäsikiöitä, emme ole mielipuolia — valloittakaamme onni itsellemme!

Hän pudisti vaaleita kiharoitaan ja katsoi itsetietoisesti, miltei uhmaavasti taivaalle. Bersenev vilkaisi häneen.

— Eikö olisi olemassa mitään korkeampaa kuin onni? hän sanoi hiljaa.

— Mitä se olisi? Sjubin kysyi ja pysähtyi.

— Ottakaamme pari esimerkkiä, olemme nuoria, kuten sanot, olemme kaksi erinomaista ihmistä, hyvä! Kumpikin meistä toivoo itselleen "onnea"... Mutta onko nyt tämä sellainen sana, joka voisi yhdistää meidät, sytyttää saman liekin, saisi ojentamaan toisillemme kätemme? Eikö se ole itsekäs sana, tarkoitan, eikö se ole sellaista, mikä rikkoo, eroittaa?

— Tiedätkö sinä sitten yhdistäviä sanoja?

— Kyllä. On olemassa monta sellaista. Ja sinäkin tiedät ne.

— Soo. Mitä sanoja ne ovat?

— Esimerkiksi taide — koska sinä olet taiteilija — isänmaa, tiede, vapaus, oikeus.

— Ja rakkaus? Sjubin kysyi.

— Myös rakkaus on yhdistävä sana. Mutta ei se rakkaus, jota sinä kaipaat, ei rakkaus nautintona, vaan uhrina.

Sjubin rypisti otsaansa.

— Tuo sopii saksalaisille. Minä haluan rakastaa itseni takia. Minä haluan olla numero yksi.

— Numero yksi, Bersenev toisti. — Minusta tuntuu, että elämämme koko tarkoitus on aina asettaa itsemme numero kakkoseksi.

— Jos kaikki toimisivat sinun ohjeesi mukaisesti, Sjubin sanoi erittäin onnettoman näköisenä, — jäisi jokainen ananas tässä maailmassa koskemattomaksi. Jokainen luopuisi siitä lähimmäisensä hyväksi.

— Se merkitsisi vain, ettemme tarvitse ananasta. Sitäpaitsi sinun ei taritse pelätä: aina on tarpeeksi sellaisia, jotka mielellään ottavat leivän toisen suusta.

Seurasi hetken hiljaisuus.

— Tapasin jälleen eräänä päivänä Isarovin, Bersenev sanoi sitten. — Pyysin häntä luokseni, minun täytyy todellakin tutustuttaa hänet sinuun... ja Stahoveihin.

— Mikä Isarov se on? Ai niin, tuo serbialainen tai bulgarialainen, josta puhuit minulle? Tuo isänmaanystävä? Ei kai hän vain ole iskenyt sinuun koko tuota filosofiaa?

— Ehkä.

— Onko hän siis erikoinen olio?

— Kyllä.

— Älykäs? Lahjakas?

— Älykäs... Lahjakas? Sitä en tiedä... Ei, sitä en usko.

— Et? Mitä kummallista hänessä sitten on?

— Sen saat nähdä... Mutta nyt luulen, että meidän on aika lähteä. Anna Vasilievna arvatenkin odottaa meitä. Paljonko kello on?

— Yli kahden. Menkäämme. Miten tukehduttavaa onkaan! Tämä keskustelu on saanut vereni palamaan. Sinullakin oli sitäpaitsi silmänräpäyksesi... en ole taiteilija huvin vuoksi, silmäni ovat auki. Myönnä, että sinunkin ajatuksissasi pyörii nainen?

Sjubin yritti katsoa Berseneviä silmiin, mutta tämä käänsi päänsä pois ja lähti. Sjubin seurasi. Kävellessään hän liikutti pieniä jalkojaan siroin liikkein. Bersenev käveli kömpelösti, kohotti alituiseen olkapäitään ja kurotti kaulaansa — ja kuitenkin teki hienostuneemman vaikutuksen kuin Sjubin, hän oli enemmän herrasmies, sanoisimme, jollei tämä sana olisi käynyt meillä niin arkipäiväiseksi.

II.

Molemmat nuoret miehet menivät virralle ja seurasivat sen rantaa. Vedestä nousi raikkaita tuulenpuuskia, ja hiljainen aallonloiske hyväili korvaa.

— Minä uisin jälleen mielelläni, Sjubin sanoi, — mutta pelkään myöhästyväni. Katso vettä, sehän suorastaan houkuttelee meitä. Muinaiset kreikkalaiset olisivat nähneet nymfin siellä. Mutta me emme ole kreikkalaisia, ihana nymfi, me olemme paksunahkaisia skyyttejä!

— Meillä on merenneitomme, Bersenev huomautti.

— Painu metsään merenneitoinesi! Mitä minä, kuvanveistäjä, teen näillä pelästyneen mielikuvituksen tuotteilla, näillä kuvilla, jotka ovat syntyneet venäläisten tupien ummehtuneessa ilmassa, talviöitten pimeydessä! Minulla tulee olla valoa ja ilmaa... Milloin Jumalan nimeen pääsen Italiaan? Milloin...

— Tarkoittanet Vähävenäjälle?

— Kehtaatkin moittia minua tästä ajattelemattomuudesta, jota itse niin katkerasti olen katunut. Niin, käyttäydyin kuin mielipuoli: kunnon Anna Vasilievna antoi minulle rahaa matkustaakseni Italiaan, ja minä lähdin sensijaan vähävenäläisten tupsupäitten luo syömään klimppejä, ja...

— Sinun ei tarvitse sanoa enempää, Bersenev keskeytti.

— Ja kuitenkin sanon, etteivät ne olleet hukkaanheitettyjä rahoja. Näin siellä sellaisia tyyppejä, niin, etenkin naistyyppejä... Mutta minä tiedän luonnollisesti, että Italia on ainoa pelastus!

— Ja kun sinä matkustat Italiaan, Bersenev sanoi katsomatta häneen, — et kuitenkaan tee mitään. Sinä räpyttelet siipiäsi, muttet osaa lentää. Me tunnemme teidät!

— Stavasser lensi joka tapauksessa... Eikä vain hän. Ja jollen osaa lentää, merkitsee se, että olen siivetön pingviini. — Täällä on niin tukahduttavaa, jatkoi Sjubin, — haluan mennä Italiaan, siellä on aurinkoa ja kauneutta...

Nuori tyttö, jolla oli leveälierinen olkihattu ja vaaleanpunainen päivänvarjo olkapäällä, ilmestyi tällä hetkellä näkyviin polun päässä.

— Mutta mitä näenkään? Täällähän tulee Kauneus vastaamme! Vastaanottakaa nöyrän taiteilijan tervehdys ihastuttava Soja! Sjubin huusi ja heilutti teatraalisesti hattuaan.

Nuori tyttö pysähtyi pudistaen hänelle sormea, ja kun ystävykset olivat tulleet hänen luokseen, hän sanoi kaikuvalla, pienellä äänellään hieman r:ää särkien:

— Miksette tule päivälliselle, hyvät herrat? Pöytä on katettu.

— Mitä kuulenkaan! Sjubin vastasi ja iski kätensä yhteen. — Onko mahdollista, että te, ihastuttava Soja, olette tullut etsimään meitä tässä kuumuudessa? Onko minun käsitettävä sananne siten? Sanokaa, onko totta? Tai ei — älkää lausuko tätä sanaa, minä kuolen heti paikalla katumuksesta.

— Oi, lopettakaa jo, Pavel Jakovlevitj, nuori tyttö sanoi harmistuneena. — Miksette voi koskaan puhua vakavasti kanssani? Olen suuttunut teihin, hän jatkoi teeskentelevästi irvistäen ja nyrpisti suutaan.

— Ei, te ette voi suuttua minuun, ylimaallinen Soja Nikitijsna, te ette voi syöstä minua mielettömän epätoivon pimeään kuiluun. Vakavasti en taasen voi puhua teille siksi, etten ole vakava henkilö.

Tyttö kohautti olkapäitään ja kääntyi Bersenevin puoleen:

— Sellainen hän on aina: käsittelee minua kuin lasta. Olen kuitenkin täyttänyt kahdeksantoista vuotta. Olen täysikasvuinen.

— Hyvä Jumala! Sjubin valitti pyörittäen silmiään, ja Bersenev hymyili.

Nuori tyttö polki pientä jalkaansa.

— Pavel Jakovlevitj! Olen vihainen teille! Héléne päätti tulla mukaani, hän jatkoi, — mutta sitten hän jäi puutarhaan. Hän pelkäsi, että olisi liian kuuma, mutta en välitä kuumuudesta. Tulkaa!

Hän meni edellä ja keinutti joka askelella solakkaa vartaloaan samalla kun kaunis, mustaan puolikäsineeseen pistetty käsi silloin tällöin nosti tai työnsi otsalta syrjään pitkät, pehmeät kiharat.

Ystävykset seurasivat häntä. Sjubin käveli kädet vuoroin painettuina sydäntä vasten, vuoroin kiihkeästi ojennettuina taivasta kohti. Pian he seisoivat erään huvilan edessä, jollaisia Kuntsovossa oli runsaasti siellä täällä. Pieni vaaleanpunainen talo oli puutarhan ympäröimä ja se vilahti herttaisena esille puiden tiheän lehvistön läpi. Soja avasi portin, juoksi puutarhaan ja huusi: Minä olen saanut kiinni nuo karkurit!

Nuori tyttö, jolla oli kalpeat ja ilmeikkäät kasvot nousi puutarhakäytävän vieressä olevalta penkiltä, ja portailla näyttäytyi sinipunaiseen silkkiin pukeutunut nainen. Hän kohotti kirjaillun batistinenäliinan silmiensä eteen suojaksi aurinkoa vastaan ja hymyili hillitysti.

III.

Anna Vasilievna Stahov, o.s. Sjubin, jäi menettäessään seitsemänvuotiaana isänsä ja äitinsä melko merkittävän tilan perijättäreksi. Hänellä oli sukulaisia, jotka olivat hyvin rikkaita, ja toisia, jotka olivat hyvin köyhiä. Köyhät olivat isän puolella, rikkaat äidin. Viimeksimainittuihin kuului senaattori Volgin ja herttuat Tjikurasov. Herttua Ardalion Tjikurasov, joka oli määrätty hänen holhoojakseen, vei hänet Moskovan parhaimpaan sisäoppilaitokseen, ja kun tyttö lopetti sen, otti hän tämän luokseen. Hän eli suurellisesti ja piti tanssiaisia talvisin. Anna Vasilievnan tuleva mies, Nikolai Artemievitj Stahov, valloitti tytön sydämen eräissä tällaisissa tanssiaisissa, missä Anna esiintyi "ihastuttava, vaaleanpunainen puku yllään, hiuskoristeena pieniä ruusuja". Tämän hiuskoristeen hän sitten säilytti muistona. Nikolaj Artemievitj Stahov oli entisen kapteenin poika, ja hänen isänsä oli haavoittunut vuonna -12 ja sitten saanut tuottavan viran Pietarissa. Kuusitoistavuotiaana Nikolai astui junkkarikouluun ja hänestä tuli sitten kaartinupseeri. Hän oli hauskan näköinen, komeakasvuinen ja hänet tunnettiin keskiaateliston tanssiaisten hienostuneimpana kavaljeerina — korkeimpiin seurapiireihin hänellä ei ollut pääsyä. Varhaimmasta nuoruudestaan saakka hänellä oli ollut kaksi unelmaa: päästä keisarilliseksi adjutantiksi sekä tehdä edullinen naimiskauppa. Ensimmäisestä unelmasta hänen täytyi pian luopua, mutta sitä tarmokkaammin hän piti kiinni toisesta. Siksi hän tekikin joka talvi matkan Moskovaan. Hän puhui ranskaa melko sujuvasti, ja häntä pidettiin filosofina siksi, ettei hän hurjastellut. Jo nuorena vänrikkinä hän mielellään keskusteli sellaisista kysymyksistä kuin ehtisikö ihminen elämänsä aikana käydä joka ikisessä maailman kolkassa, tai voisiko ihminen ottaa selvää siitä, mitä tapahtuu merenpohjassa — ja selitti kummassakin tapauksessa sen olevan mahdotonta.

Nikolaj Artemievitj oli kahdenkymmenenviiden vuoden ikäinen "siepatessaan" Anna Vasilievnan. Hän otti heti eron armeijasta ja muutti maalle yrittäen toimia tilanomistajana. Mutta hän sai pian tarpeekseen maalaiselämästä ja asettui asumaan Moskovaan vaimonsa omistamaan taloon. Nuoruudessaan hän ei milloinkaan ollut pelannut, mutta nyt hän äkkiä intohimoisesti innostui lottoon, ja kun tämä peli kiellettiin, whistiin. Kotona hänellä oli aina ikävää. Sitten sattuma johti hänet yhteen erään saksalaista syntyperää olevan lesken kanssa, ja hän vietti suurimman osan aikaansa tämän luona. Tänä kesänä hän ei ollut muiden mukana muuttanut Kuntsovoon, hän oli jäänyt Moskovaan esittäen tekosyyksi sen, että hän ottaisi kylpylähoitoa, mutta perimmäinen syy oli, ettei hän tahtonut erota leskestään. Muuten hän ei puhunut paljon tämänkään kanssa, ja he väittelivät enimmäkseen siitä, voidaanko ennustaa säätä jne. Joku oli kerran nimittänyt Stahovia frondeuriksi, ja tämä nimitys oli miellyttänyt häntä suuresti. "Niin", hän ajatteli tyytyväisenä virnistellen keinuessaan tuolissa, "ei ole helppoa olla minun mielikseni. Minua ei vedetä nenästä." 'Frondeurinä' oleminen merkitsi hänestä muuten, että kun joku esim. puhui hermoista, hän sanoi: "Mitä hermot oikein ovat?" — tai jos joku mainitsi jotakin astronomian alalla tapahtuneista edistysaskeleista: "Uskotteko te sitten astronomiaan?" Kun hän perin pohjin tahtoi musertaa vastustajansa, hän sanoi: "Tuo kaikki on vain fraasia." On myönnettävä, että monelle tämän tapaiset argumentit olivat vastustamattomia — ovat vielä tänäkin päivänä. Mutta Nikolaj Artemievitjillä ei ollut aavistustakaan siitä, että hänen Avgustina Hristianovnansa kirjeissään serkulleen Theodolinda Petersiliukselle aivan epäkunnioittavasti nimitti häntä "mein Pinsefcheniksi".

Nikolaj Artemievitjin vaimo oli laiha, pieni nainen, jolla oli pienet, hienot piirteet, ja hän joutui helposti mielenliikutusten ja surumielisyyden valtaan. Sisäoppilaitoksessa hän oli harrastanut musiikkia ja lukenut romaaneja, mutta hän oli jättänyt kaiken tämän. Sitten hän alkoi elää vaatteitaan varten, mutta jätti pian senkin, sai tyttären ja omistautui lapsen kasvatukselle. Sekin kävi hyvin pian hänen voimilleen ja hän jätti tytön kotiopettajattaren huomaan. Lopulta kaikki päättyi siihen, että hän oli vain surullinen ja koko päivän kaikessa hiljaisuudessa tunsi olevansa kiihtynyt. Elenan syntyminen oli pilannut hänen terveytensä eikä hän enää voinut saada lapsia. Nikolaj Artemievitj viittasi aina tähän seikkaan tahtoessaan puolustaa suhdettaan Avgustina Hristianovnaan. Miehen uskottomuus loukkasi Anna Vasilievnaa syvästi, ja enemmän kuin mikään muu koski häneen se, että mies kerran oli salassa lahjoittanut saksattarelleen pari harmaata hevosta hänen, Anna Vasilievnan omasta siittolasta. Hän ei milloinkaan syyttänyt miestään suoraan, mutta valitti kohtaloaan vuorotellen kaikille talossa, vieläpä tyttärelleenkin. Anna Vasilievna ei mielellään itse käynyt vieraisilla, hän viihtyi parhaiten, kun hänen luonaan oli vieras, joka istui kertomassa hänelle jotakin. Niin pian kuin hän jäi yksin, tunsi hän itsensä sairaaksi ja huonoksi. Hänellä oli hellä ja heikko sydän, elämän kova ote oli jo aikaisin muokannut hänet.

Pavel Jakovlevitj Sjubin oli erään hänen sukulaisensa poika, Jonka isä oli ollut virkamiehenä Moskovassa. Veljet olivat menneet kukin omaan kadettikuntaansa, mutta kun Pavel oli nuorin, äidin lempilapsi ja sitäpaitsi heikko ja heiveröinen, sai hän jäädä kotiin. Vanhemmat päättivät, että hän menisi yliopistoon, mutta he saivat hänet vain vaivoin pidetyksi kymnaasissa. Varhaimmista vuosistaan alkaen hän oli osoittanut muovailutaipumuksia, mahtava senaattori Volgin näki kerran erään hänen veistoksensa, joka esitti muuatta hänen tätiään, — Pavel oli silloin kuusitoistavuotias — ja selitti aikovansa auttaa tuota nuorta neroa. Isän äkillinen kuolema oli miltei täysin muuttaa nuoren miehen koko tulevaisuuden. Senaattori — kykyjen suojelija — lahjoitti hänelle Homeroksen kipsirintakuvan — siinä kaikki. Mutta Anna Vasilievna auttoi häntä rahallisesti, ja niin hänen yhdeksäntoistavuotiaana hädin tuskin onnistui päästä yliopistoon ja kirjoittautua lääketieteelliseen tiedekuntaan. Hän ei todellakaan tuntenut vetovoimaa lääketiedettä kohtaan, mutta yliopistolliset olosuhteet olivat tuohon aikaan sellaiset, ettei hän voinut päästä muuhunkaan tiedekuntaan. Hän toivoi oppivansa ainakin anatomiaa. Mutta hän ei oppinut anatomiaa. Hän ei päässyt ensimmäiseltä vuosikurssilta, joten hän jätti yliopiston omistautuakseen yksinomaan kutsumukselleen. Hän työskenteli ahkerasti, mutta vain ajoittain, käyskenteli usein Moskovan ympäristössä, piirsi ja muovaili maalaistyttöjen kuvia, tutustui moniin ihmisiin, nuoriin ja vanhoihin, kaikista luokista oleviin, italialaisiin kipsivalureihin ja venäläisiin taiteilijoihin, eikä halunnut kuulla akatemiasta tai tunnustaa ainoatakaan professoria. Hänen kykynsä oli kiistaton, ja hän alkoi tulla tunnetuksi Moskovassa. Hänen äitinsä, joka oli hyvästä perheestä oleva parisitar, hyvä ja viisas nainen, oli opettanut hänelle ranskaa, huolehtinut ja työskennellyt hänen puolestaan yötä päivää. Äiti oli ollut ylpeä pojastaan ja kuolinvuoteellaan hän oli vannottanut Anna Vasilievnaa ottamaan tämän huostaansa — Pavel oli silloin täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Anna Vasilievna oli täyttänyt äidin viimeisen toivomuksen, niinpä Pavel nyt asui pienessä huoneessa huvilan siipirakennuksessa.

IV.

— Käykäämme lopultakin pöytään, Anna Vasilievna sanoi valittavalla äänellä, ja koko seurue lähti ruokasaliin.

— Istuutukaa tänne minun viereeni Zoé, sinä, Héléne, saat pitää seuraa vieraallemme, ja sinä, Paul, saat luvan olla tekemättä tyhmyyksiä kiusaamalla Zoéta. Minulla on tänään päänsärkyä.

Sjubin kohotti katseensa taivasta kohti, ja Zoé vastasi puolittain hymyillen. Tämä Zoé tai oikeammin sanottuna Soja Nikitijsna Miller, oli suloinen pieni venäläis-saksatar, jolla oli pieni, tylppä nenä ja pienet punaiset huulet, hän oli vaalea ja täyteläinen ja katsoi hieman kieroon. Hän lauloi venäläisiä romansseja erittäin miellyttävästi, soitti pianolla sujuvasti sekä iloisia että surumielisiä pikkukappaleita, osasi pukeutua, vaikkakin hieman lapsellisesti ja melkein liian siististi. Anna Vasilievna oli ottanut hänet seuraksi tyttärelleen, mutta piti hänet aina itse luonaan. Elena ei suinkaan valittanut tätä, sillä hän ei tosiaankaan tiennyt, mitä puhua Sojan kanssa, kun he joskus jäivät kahden kesken.

Päivällinen kesti melko kauan. Bersenev puhui Elenan kanssa elämästä yliopistossa, suunnitelmistaan ja toiveistaan. Sjubin kuunteli ja istui ääneti, söi liioitellun hyvällä ruokahalulla ja heitti silloin tällöin koomillisen katseen Sojaan, joka edelleenkin vastasi samalla veltolla hymyllä. Päivällisen jälkeen menivät Elena, Bersenev ja Sjubin puutarhaan. Soja katsoi heidän jälkeensä silmänräpäyksen, kohautti olkapäitään ja istuutui pianon ääreen. Anna Vasilievna kysyi, miksei hän mennyt ulos muiden kanssa. Mutta sitten hän lisäsi vastausta odottamatta:

— Soita minulle jotakin surumielistä...

— Laderniére penséede Weber? Soja kysyi.

— Ah, niin, Weberiä! Anna Vasilievna sanoi ja vaipui nojatuoliin,, hänen silmässään kimalteli kyynel.

Elena vei ystävykset akaasiahuvimajaan, jossa oli puupöytä ja penkkejä sen ympärillä. Sjubin katseli ympärilleen, hyppäsi penkiltään muutaman kerran, kuiskasi salaperäisesti: "Odottakaa!" ja juoksi huoneeseensa hakemaan savimöhkälettä. Sitten hän alkoi muovailla Sojan kasvoja ja istui päätään pudistaen, mutisten ja myhäillen itsekseen. Elena vilkaisi hänen työtään.

— Jälleen tuota vanhaa pilaa! hän sanoi ja kääntyi Bersenevin puoleen jatkaakseen päivällispöydässä aloitettua keskustelua.

— Vanhaa pilaa! Sjubin toisti. — Aihe on tyhjentymätön, sen sanon teille! Milloinkaan hän ei ole asettanut kärsivällisyyttäni sellaiselle koetukselle kuin tänään.

— Miten niin? Elena kysyi. — Voisi luulla, että te puhutte ilkeästä vanhasta akasta. Nuori, suloinen tyttö...

— Luonnollisesti, Sjubin keskeytti, — luonnollisesti hän on suloinen, hyvin suloinen! Olen varma siitä, että jokaisen, joka menee hänen ohitseen ja näkee hänet, täytyy ajatella: hänen kanssaan olisi ihastuttavaa.. tanssia polkkaa. Minä olen varma myös siitä, että hän tietää sen ja että se miellyttää häntä... Mitä kannattavat kaikki nämä arat ilmeet, tämä ujo käytös? Niin, niin, te tiedätte, mitä aion sanoa, hän mutisi hampaittensa välistä. — Sitäpaitsi te ajattelette nyt jotakin aivan muuta.

Sjubin puristi rikki Sojan kuvan ja alkoi kiivaasti leipoa savea, ikäänkuin katkerana.

— Haluaisitte siis tulla professoriksi? Elena kysyi Berseneviltä.

— Niin, toinen vastasi ja puristi punaisia käsiään polvien välissä. — Se on unelmani. Minä tiedän luonnollisestikin erittäin hyvin, mitä minulta puuttuu tullakseni kelvolliseksi niin korkeaan... tarkoitan, minulla on vielä aivan liian vähän tietoja, mutta toivon saavani matkustaa ulkomaille. Viipyisin siellä kolme, neljä vuotta, jos se on välttämätöntä, ja kun...

Hän vaikeni, katsoi maahan ja yhtä nopeasti jälleen ylöspäin, hymyili hämmentyneenä ja silitti tukkaansa. Kun Bersenev puhui naisen kanssa, hän änkytti ja sammalteli enemmän kuin tavallista.

— Aiotteko historian professoriksi? Elena kysyi.

— Kyllä... tai filosofian, hän lisäsi ja hiljensi ääntään, — jos siihen vain on mahdollisuutta.

— Hän on jo nyt kirotun etevä filosofiassa, Sjubin puuttui keskusteluun ja veti kynsillään syviä juovia saveen. — Mitä oikeastaan kannattaa matkustaa ulkomaille?

— Tuletteko olemaan täysin tyytyväinen asemaanne? Elena kysyi ja kyynärpäihinsä nojaten hän kumartui eteenpäin katsoen toista suoraan kasvoihin.

— Täydellisesti, Elena Nikolajevna. Voiko olla parempaa kutsumusta? Hyvä Jumala, vaeltaa sellaisten miesten jalanjälkiä... Pelkkä sellaisen toiminnan ajatteleminenkin täyttää minut ilolla ja vavistuksella... niin, vavistuksella, joka johtuu siitä, että tiedän voimieni vähyyden. Isäni antoi minulle siunauksensa tähän kutsumukseen... Minä en milloinkaan unohda hänen viimeisiä sanojaan.

— Kuoliko isänne viime talvena?

— Kyllä, helmikuussa.

— Väitetään, Elena jatkoi, — väitetään, että hän jätti jälkeensä arvokkaan käsikirjoituksen. Onko se totta?

— Kyllä. Hän oli ihana ihminen. Te olisitte pitänyt hänestä, Elena Nikolajevna.

— Siitä olen varma. Ja mitä tuo työ sisältää?

— On hieman vaikeaa selittää sen sisältöä muutamin sanoin. Isäni oli oppinut mies ja schellingiläinen, hän käytti usein sanontoja, joita on vaikea käsittää...

— Suokaa anteeksi tietämättömyyteni, Andrej Petrovitj, Elena keskeytti, — mitä tarkoitetaan schellingiläisellä?

Bersenev hymyili.

— Schellingiläinen on Schellingin kannattaja, saksalaisen filosoofin, ja Schellingin filosofia...

— Jumalan nimessä, Andrej Petrovitj! Sjubin huusi äkkiä. — Et kai vain aio pitää luentoa Elena Nikolajevnalle Schellingistä? Säästä häntä!

— Ei, en lainkaan luentoa, Bersenev mutisi, — minä aioin...

— Miksei luentoa, Elena vastasi. — Luennot voisivat olla hyvin hyödyllisiä meille kahdelle, Pavel Jakovlevitj.

Sjubin tuijotti häntä ja räjähti samassa nauramaan.

— Mille te nauratte? tyttö kysyi kylmästi, miltei terävästi. Sjubin vaikeni.

— Oi, älkää suuttuko, hän sanoi hetken kuluttua, — antakaa anteeksi. Mutta en totta vieköön käsitä, mitä iloa on tällaisena päivänä istua akaasioiden alla ja puhua filosofiaa. Puhukaamme mieluummin satakielistä ja ruusuista, nuorista silmistä ja suloisista hymyistä.

— Niin, ja ranskalaisista romaaneista ja naisten rievuista, Elena huudahti.

— Mielihyvin minun puolestani niistäkin, jos ne vain ovat kauniita.

— Totta kai! Mutta ellemme välitäkään noista rievuista? Te nimitätte itseänne vapaaksi taiteilijaksi, miksi rajoitatte muiden vapautta? Entä saanko kysyä, miksi puhutte pahaa Sojasta, jos ajattelette noin? Hänen kanssaan voi erinomaisen hyvin puhua ruusuista ja vaatteista.

Sjubin lehahti äkkiä hehkuvan punaiseksi ja nousi seisomaan.

— Sillä tavoin! hän huudahti ääni hermostuneesti väristen. — Ymmärrän viittauksenne. Tahdotte lähettää minua hänen luokseen. Toisin sanoen: olen täällä liikaa.

— En ole milloinkaan aikonut lähettää teitä pois täältä.

— Te tarkoitatte, Sjubin jatkoi ärtyneesti, — te tarkoitatte, etten ole minkään muun seuran arvoinen, että me olemme sopiva pari, että minä olen yhtä tyhjä ja ontto ja pintapuolinen kuin tuo siirapinmakea saksatar? Eikö ole niin?

Elena rypisti otsaansa.

— Ette ole aina puhunut hänestä noin, Pavel Jakovlevitj, hän sanoi.

— Ooo! Nyt minä saan myös nuhteita! Sjubin huudahti. — Niin, en salaa, että oli hetki, niin juuri, yksi ainoa hetki, jolloin nuo raikkaat, arkipäiväiset, pienet posket... Mutta jos haluaisin maksaa samalla mitalla ja muistuttaa teitä... Hyvästi, hän lisäsi lyhyesti, — en halua seistä tässä puhumassa roskaa.

Hän taputti tasaiseksi savikimpaleen, jonka oli jälleen muovaillut pääksi, juoksi lehtimajasta ja kiiruhti huoneeseensa.

— Lapsi! Elena sanoi ja katsoi hänen jälkeensä.

— Taiteilija! Bersenev oikaisi rauhallisesti hymyillen. — Kaikki taiteilijat ovat sellaisia. Heidän oikkunsa täytyy antaa anteeksi. Se on heidän oikeutensa.

— Niin, Elena vastasi, — mutta Pavel ei ole vielä ansainnut itselleen tuota oikeutta. Mitä hän on tehnyt tähän asti? Antakaa minulle käsivartenne ja menkäämme hetkeksi kävelemään lehtokujaan. Hän häiritsi meitä. Puhuimme isänne teoksesta.

Bersenev tarttui Elenan käsivarteen, ja he kävelivät edestakaisin puutarhassa, mutta keskeytynyt keskustelu ei enää päässyt vauhtiin. Bersenev kehitteli mielipiteitään professorin tehtävistä ja puhui tulevasta toiminnastaan. Hän käveli varovasti Elenan vieressä. Hänen kävelynsä oli yhtä avutonta kuin aikaisemminkin, ja yhtä avuttomasti hän piti Elenaa käsivarresta, usein hän tönäisi tätä olkapäällään eikä koko kävelyn aikana katsonut häneen kertaakaan. Mutta hän puhui vapaammin kuin muulloin ja lausui ajatuksensa yksinkertaisesti ja selvästi. Hänen katseensa seurasi hitaasti puiden runkoja, ruohomattoa ja käytävän hiekkaa, ja siinä loisti hiljainen ilo, kuvastui jalo tunne. Hänen äänensä oli tyyni kuvastaen iloa, jota ihminen tuntee saadessaan lausua ajatuksensa toiselle, joka on hänelle rakas. Elena kuunteli tarkkaavasti. Hän käveli puolittain mieheen päin kääntyneenä eikä irroittanut katsettaan tämän kalpeista kasvoista tai ystävällisistä, lempeistä silmistä, jotka koko ajan yrittivät välttää hänen katsettaan. Hänen nuori sielunsa avautui, ja hänen olemukseensa tulvahti hellyyttä, oikeudenmukaisuutta ja hyvyyttä, paisuen ja kasvaen siellä.

V.

Sjubin ei ollut poistunut huoneestaan koko iltana. Oli jo pimeä yö, puolikuu oli korkealla, tähdet välkehtivät. Bersenev sanoi hyvää yötä Anna Vasilievnalle, Elenalle ja Sojalle sekä hakeutui ystävänsä huoneeseen. Hän huomasi, että ovi oli lukittu, ja koputti sille.

— Minä, Bersenev vastasi.

— Kuka siellä? kuului Sjubinin ääni.

— Avaa, Pavel, olet oikutellut tarpeeksi. Sinun pitäisi hävetä.

— Se ei ole oikuttelua, minä nukun ja uneksin Sojasta.

— Lopeta nyt, niin olet kiltti! Et ole enää lapsi. Anna minun tulla sisälle. Minun täytyy puhua kanssasi.

— Etkö ole saanut puhua tarpeeksi Elenan kanssa?

— No niin, tuo riittää, avaa!

Vastaukseksi Sjubin teeskenteli kuorsaavansa. Bersenev kohautti olkapäitään ja lähti kotiinpäin.

Yö oli lämmin ja harvinaisen äänetön, oli ikäänkuin koko luonto olisi vartioinut ja kuunnellut, ja Bersenev pysähtyi vaistomaisesti tämän tumman, syvän hiljaisuuden valtaamana kuunnellen hänkin. Hän kuuli puiden latvoista kevyttä rapinaa, mikä muistutti naisen puvun kahinaa, ja hän tunsi väristystä, joka oli painostavaa ja suloista samalla kertaa. Häntä puistatti, ja hetken hänen silmänsä kostui kylmästä kyynelestä, hän tunsi ikäänkuin haluavansa äänettömästi hiipiä pois, piiloutua, kadota. Kiivas tuulenpuuska tavoitti hänet ja hän hätkähti. Sitten hän hetken seisoi henkeään pidätellen. Uninen sittiäinen putosi oksalta ja mätkähti maahan. Bersenev äänsi hiljaa: — Ah! ja pysähtyi jälleen. Mutta sitten hän ajatteli Elenaa, ja samalla hetkellä kaikki nuo hatarat tunnelmat katosivat, hän tunsi vain yön virkistävän raikkauden ja nautti siitä. Nuoren tytön kuva täytti hänen sielunsa. Bersenev käveli pää painuksissa ja palautti mieleensä kaiken, minkä tyttö oli sanonut ja kysynyt. Äkkiä hän oli takaa kuulevinaan nopeiden askelten kaiun. Hän pysähtyi ja kuunteli: joku juoksi hänen perässään, hän kuuli läähättävää hengitystä, ja samassa Sjubin sukeltautui esille puun varjosta ilman hattua, tukka epäjärjestyksessä, aivan kalpeana kuun valossa.

— Olen iloinen, että kuljit tätä tietä, hän sai sanotuksi, — en olisi saanut unta koko yönä, ellen olisi saanut sinua kiinni. Ojenna minulle kätesi. Sinähän menet kotiin.

— Kyllä.

— Minä saatan sinua.

— Ilman hattua?

— Se ei tee mitään. Olen ottanut myöskin kaulaliinan pois. Tänä yönähän on lämmintä.

Ystävykset kävelivät muutaman askelen tietä pitkin.

— Eikö totta, käyttäydyin sanomattoman tyhmästi tänään? Sjubin sanoi äkkiä.

— Rehellisesti sanoen, kyllä. En voinut ymmärtää sinua. En ole milloinkaan nähnyt sellaista aikaisemmin. Miksi Jumalan tähden oikeastaan suutuit? Sellaisista pikkuasioista!

— Niin, Sjubin mutisi, — niin sinusta tuntuu. Mutta minun kohdallani ei ole kysymys pikkuseikoista. Näetkös, hän lisäsi, — minun on sanottava sinulle, että minä... että... Niin, voit ajatella minusta mitä haluat, mutta... minä... no niin, minä olen rakastunut Elenaan.

— Rakastunut Elenaan! Bersenev toisti ja pysähtyi.

— Niin, Sjubin jatkoi vaivautuneesti hymyillen, — hämmästyttikö se sinua? Sanon sinulle vielä enemmän. Tähän iltaan saakka olin toivonut, että hänkin kerran tulisi rakastamaan minua. Mutta tänään sain varmuuden siitä, ettei minulla ole lainkaan toivoa. Hän rakastaa toista.

— Ketä? Sinua! Sjubin huusi ja löi Berseneviä olkapäälle.

— Toista? Ketä sitten?

— Minua?

— Juuri sinua, Sjubin toisti.

Bersenev peräytyi askeleen ja seisoi liikkumattomana. Sjubin katsoi häneen tiukasti.

— Hämmästyttääkö se sinua? Olet ujo nuorukainen. Mutta hän rakastaa sinua. Sen suhteen voit olla rauhallinen.

— Mitä tyhmyyksiä puhutkaan! Bersenev lopulta sanoi harmistuneena.

— Ei, ne eivät ole tyhmyyksiä. Mutta miksi seisomme oikeastaan tässä? Menkäämme, niin on helpompaa. Olen tuntenut hänet kauan ja tunnen hänet hyvin. En voi erehtyä. Olet valloittanut hänen sydämensä. Oli aika, jolloin miellytin häntä. Mutta ensiksikin olen hänestä liian kevytmielinen olento, sinä olet vakava mies, sinä olet moraalisesti ja fyysillisesti moitteeton henkilö, sinä... ei, odota, en ole vielä lopettanut, — sinä olet rehellinen ja kohtuullinen intoilija, noiden tieteen uhripappien todellinen edustaja, jotka — ei, ei jotka — vaan joista venäläinen keskiaatelisto on niin ylpeä! Ja sitäpaitsi Elena yllätti minut eräänä päivänä suudellessani Sojan käsivarsia!

— Sojan?

— Niin, juuri Sojan. Mitä sitten pitäisi tehdä? Hänellä on niin kauniit olkapäät.

— Olkapäät?

— Niin. Hyvä Jumala, olkapäät tai käsivarret, eikö se ole sama asia? Elena yllätti minut tämän välittömän puuhan aikana päivällisen jälkeen, ja ennen päivällistä olin puhunut pahaa Sojasta Elenan läsnäollessa. Elena ei valitettavasti käsitä, miten äärettömän luonnollisia sellaiset vastakkaiset puheet ovat. Sitten sinä sukeltauduit esiin, sinä uskot — niin, mitä sinä oikeastaan uskot? — sinä hämmennyt ja punastut, sinä tunnet Schillerin ja Schellingin — ja hän haaveksii suurista miehistä — eipä ihme, että olet voittanut, ja minä, raukka, yritän pilailla... mutta... mutta...

Sjubin purskahti itkuun, astui pari askelta sivuun, istuutui maahan ja tarttui tukkaansa.

Bersenev meni hänen luokseen.

— Pavel, hän sanoi, — mitä lapsellisuuksia nämä ovat? Mikä sinun on tänään? Jumala tietäköön, mitä hullutuksia olet saanut päähäsi — ja kaiken kukkuraksi itket! Epäilen melkein että sinä teeskentelet.

Sjubin kohotti päätään. Kyyneleet kiilsivät hänen poskillaan, mutta hänen kasvonsa hymyilivät.

— Andrej Petrovitj, hän sanoi, — saat uskoa minusta mitä haluat. Voin vieläpä myöntää olevani hysteerinen juuri nyt, mutta olen Jumalan nimeen rakastunut Elenaan, ja Elena rakastaa sinua! Muutoin lupasin saattaa sinut kotiin ja pidän lupaukseni.

Hän nousi pystyyn.

— Millainen yö! Hopean hohdetta ja kiihoittavaa hämärää! Miten hyvä onkaan tällaisena yönä sellaisten, joita rakastetaan! Miten ihanaa heidän onkaan olla nukkumatta! Nukutko sinä ensi yönä, Andrej Petrovitj?

Bersenev ei vastannut ja kiirehti askeleitaan.

— Mihin sinulla on sellainen kiire? Sjubin jatkoi. — Usko sanani, tällaista yötä ei tule enää elämässäsi, ja kotona sinua odottaa vain Schelling. On totta, että hän on tehnyt sinulle tänään palveluksen, mutta sinulla ei silti pitäisi olla niin kiirettä. Laula, jos osaat, laula kovaan! Ja jollet osaa, niin ota hattu käteen, heitä pääsi taaksepäin ja hymyile tähdille. Ne kaikki katsovat sinuun, sinuun yksin; tähdillä ei ole mitään muuta tekemistä kuin katsella rakastuneisiin ihmisiin — siksi ne ovat niin säteilevän kauniit. Sinähän olet rakastunut, Andrej Petrovitj?... Et vastaa... Mikset sinä vastaa? Sjubin toisti. — Oi, jos tunnet olevasi onnellinen, niin älä sano mitään, älä sano sanallakaan! Minä puhun, koska olen onneton raukka, sellainen, joka ei osaa rakastaa, silmänkääntäjä, taiteilija, petkuttaja. Oi, minä kävelisin täällä mykän haltioitumisen vallassa, minä kävelisin täällä näiden kimmeltävien tähtien alla ja antaisin yön virrata sieluuni, jos tietäisin, että minua rakastettaisiin... Bersenev, oletko sinä onnellinen?

Bersenev vaikeni edelleenkin ja käveli reippaasti tasaista tietä pitkin. Kaukana puiden välissä häämöittivät sen pienen kylän valot, missä hän asui. Koko kylän muodosti oikeastaan vain kymmenen pientä huvilaa. Heti tien oikealla puolella oli mitätön kauppa kahden tuuhean riippakoivun alla. Ikkunaluukut oli jo suljettu, mutta avoinna olevan oven läpi tulvahti valo leveänä virtana matalaksi poljetun ruohikon yli, levittyi puunrunkojen yli ja kiemurteli terävänä loisteena tiheän lehvistön vaaleaan alapintaan. Tyttö, kaikesta päättäen palvelijatar, seisoi kaupassa selkä oveen päin ja teki kauppoja omistajan kanssa. Hän oli paljastanut käsivartensa pitäessään leuan alta kiinni punaisesta pääliinasta, sen takaa näkyi vilahdus pyöreästä, pienestä poskesta ja sirosta kaulasta. Nuoret miehet olivat tulleet valopiiriin, Sjubin katsahti kaupan suuntaan ja pysähtyi.

— Annusjka! hän huusi!

Tyttö kääntyi nopeasti, hänen kasvonsa olivat hieman leveät, mutta terveet ja viehättävät iloisine, ruskeine silmineen ja mustine kulmakarvoineen.

— Annusjka! Sjubin toisti.

Tyttö katsoi pimeyteen, sitten hän näki miehen ja hämmentyi, unohti ottaa ostoksensa mukaansa ja kiiruhti portaita alas. Hän heitti ohi mennessään nopean silmäyksen miehiin, juoksi tien yli ja hävisi vasemmalle. Kauppias oli yhtä paksu ja lihava ja muuhun maailmaan välinpitämättömästi suhtautuva kuin kaikki muutkin pikkukaupustelijat Moskovan ympäristössä. Hän mutisi itsekseen ja haukotteli. Sjubin kääntyi Beresenevin puoleen.

— Hän... hän... katsos... täällä on eräs tuttu perhe... hän oli heidän... älä usko...

Hän ei lopettanut epämääräistä selitystään, vaan lähti juoksemaan tytön jälkeen.

— Kuivaa ainakin kyyneleesi, Bersenev huusi hänen jälkeensä ja hymyili vasten tahtoaankin.

Mutta kun hän tuli kotiin, ei hänen kasvoillaan ollut ilon ilmettä, hän ei enää nauranut. Silmänräpäystäkään hän ei ollut uskonut sitä, mitä Sjubin oli sanonut, mutta kaikesta huolimatta se oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. »Hän yritti tehdä minusta pilkkaa», hän ajatteli. »Mutta joskus Elena kuitenkin rakastuu.. Keneen hän rakastuu?»

Bersenevin huoneessa oli piano, se oli vanha, pieni piano, mutta sen ääni oli pehmeä ja miellyttävä, joskaan ei aivan puhdas. Bersenev istuutui sen ääreen ja löi pari sointua. Kuten kaikki venäläiset aatelismiehet, hän oli nuoruudessaan opetellut soittamaan, ja kuten melkein kaikki venäläiset aatelismiehet hän soitti hyvin huonosti, mutta hän tunsi intohimoista kiintymystä musiikkiin. Oikeastaan hän ei rakastanut musiikkitaidetta, hän ei ymmärtänyt niitä muotoja, joissa se ilmenee — sinfoniat ja sonatit, niin, vieläpä oopperatkin tekivät hänet synkäksi —, hän nautti saadessaan antautua tuon alkuperäisen, hämärän, kaiken käsittävän nautinnon valtaan, jonka sävelten yhteissointu ja aaltoileva rytmi herättää.

Enemmän kuin tunnin hän istui pianon ääressä, ja kerran toisensa jälkeen hän löi saman akordin, etsi avuttomasti uusia ja pysähtyi hartaana septimiin. Hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Hän ei hävennyt niitä istuessaan siinä ja itkiessään pimeässä. »Pavel oli oikeassa», hän ajatteli, »tunnen, ettei tällaista yötä tule enää.» Mutta lopulta hän nousi seisomaan, sytytti kynttilän, heitti yönutun ylleen, otti hyllyltään Raumerin »Hohenstaufien historian» toisen osan, huokasi pari kertaa — ja syventyi luettavaansa.

VI.

Elena oli mennyt huoneeseensa ja istuutunut avoimen ikkunan ääreen kädet leuan alla.

Hän oli ottanut tavaksi istua tällä tavoin neljännestunnin joka ilta ikkunan ääressä. Hän vaipui silloin hiljaisen hetken ajaksi miettimään itsekseen, piti pientä tilinpäätöstä siitä, mitä päivä oli tuonut tullessaan. Hän oli juuri täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Hän oli pitkä, hänen ihonsa oli tumma ja kasvonsa kalpeat, suurten harmaiden silmien yläpuolella kaartuivat mustat kulmakarvat pienen pienten kesakkojen ympäröiminä, otsan viiva siirtyi huomaamattomasti suoraan nenään, suu oli tiukasti kiinni, ja sen alla pisti terävä leuka esiin. Tummanruskea tukka putosi matalalle hänen hienolle kaulalleen. Hänen kasvojensa jännittyneessä, hieman arassa ilmeessä, kirkkaassa, mutta muuttuvassa katseessa, hieman vaivautuneessa hymyssä, matalassa, epävarmassa äänessä, koko hänen olemuksessaan oli jotakin hermostunutta, sähköistä, jotakin kiihkeää ja impulsiivista, sanalla sanoen jotakin, joka ei vaikuttanut puoleensavetävästi kaikkiin, päinvastoin loukkasi monta. Hänen pitkät, kapeat kätensä olivat vaaleanpunaiset. Myös jalat olivat sirorakenteiset, ja hänen käyntinsä oli nopeaa, miltei joustavaa, hieman eteenpäin kumartunutta.

Hänen kasvuvuotensa olivat olleet hyvin ihmeelliset. Ensiksi hän oli jumaloinut isäänsä ja sitten intohimoisesti liittynyt äitiinsä kylmetäkseen lopulta kummallekin, etenkin isälleen. Viime aikoina hän kohteli äitiään kuin sairasta mummia, ja isä, joka oli ylpeillyt hänestä niin kauan kuin hän oli ollut vain harvinainen lapsi, oli alkanut arastella tytärtään tämän tultua täysikasvuiseksi ja selitti Elenan olevan hurmioituneen tasavaltalaisen, joten oli mahdotonta käsittää, ketä hän muistutti! Heikkous, esiintyipä se missä muodossa tahansa kiihdytti Elenaa, tyhmyys harmitti häntä, valhetta hän »ei ikinä maailmassa» voinut antaa anteeksi. Vaatimuksistaan hän ei väistynyt, ja monta kertaa kävi vieläpä niinkin, että hänen rukouksensa olivat melkein nuhdesaarna. Jos mies kerran oli menettänyt hänen kunnioituksensa — ja hän langetti nopeasti tuomionsa, usein liiankin nopeasti — silloin tätä ei enää ollut olemassa hänelle. Hänen mielensä vastaanotti kaikki vaikutteet valtavan voimakkaasti — elämä ei ollut hänelle helppoa.

Kotiopettajatar, jolle Anna Vasilievna oli uskonut tyttärensä kasvatuksen — kasvatuksen, jota, sanokaamme se suoraan, tämä surumielisyyteen taipuvainen äiti ei koskaan ollut edes aloittanutkaan — tämä kotiopettajatar oli syntyperältään venakko, erään vararikon tehneen, lahjottavan virkamiehen tytär, joka oli saanut kasvatuksensa eräässä naisoppilaitoksessa ja joka muutoin oli surumielinen, hyväsydäminen ja valheellinen. Hän oli rakastunut mieheen toisensa jälkeen, kunnes hän meni naimisiin erään upseerin kanssa, joka hylkäsi hänet heti häiden jälkeen (Elena oli silloin seitsemäntoistavuotias). Hän haaveksi kirjallisuudesta ja kirjoitti itse pieniä runoja. Kotiopettajatar herätti Elenassa halun lukea, mutta kirjat yksin eivät tyydyttäneet häntä. Jo lapsuudestaan asti hän oli kaivannut toimintaa, hänen unelmansa oli saada tehdä hyvää. Kaikki köyhät, nälkäiset ja sairaat raukat askarruttivat alituiseen hänen ajatuksiaan, he tekivät hänet levottomaksi ja kiusasivat häntä, hän näki heistä unta, hän kysyi heistä kaikilta tuttaviltaan. Almunsa hän antoi itsetiedottoman juhlallisesti ja vakavasti, miltei hartaasti. Kaikki pahoinpidellyt eläimet, kaikki nälkiintyneet pihakoirat ja kuolemaan tuomitut kissat, tai pesästään pudonneet varpusenpoikaset, niin, jokainen mitätön hyönteinen, jokainen pikku itikka löysi Elenassa suojelijan ja puolustajan. Hän syötti niitä itse eikä koskaan tuntenut vastenmielisyyttä. Äiti ei estänyt häntä, mutta isä oli hyvin tyytymätön tähän mauttomaan helläsydämisyyteen, joksi hän sitä nimitti, ja selitti, että talossa kerrassaan kompastui kaikkiin noihin koiriin ja kissoihin. "Lenotjka", hän saattoi huutaa tyttärelleen, "tule tänne, tule tänne, hämähäkki on syömäisillään kärpäsen, pelasta se raukka!" Lenotjka kiiruhti paikalle levottomana ja hätäisenä ja vapautti kärpäsen. — "No, anna sen nyt syödä itsesi, koska sinulla on niin hyvä sydän", isä huomautti ivallisesti. Mutta tytär ei kuunnellut häntä.

Kun Elena oli yhdeksänvuotias, oppi hän tuntemaan kerjäläistytön, Katian, ja hänellä oli salaisia kohtauksia tämän kanssa puutarhassa, hän kuljetti tälle kaikenlaisia herkkuja, lahjoitti hänelle nukkeja ja jonkin kerran myös hopearahan — leikkikaluja ei Katia halunnut. Hän istui varjossa Katian vieressä jonkin nokkospensaan takana, söi hänen mustaa leipäänsä tuntien nöyrää iloa ja kuunteli tämän kertomuksia. Katia asui tätinsä, ilkeän vanhan akan luona, joka usein löi häntä. Katia vihasi tätä ja puhui aina, miten hän karkaisi tädin luota, miten hän eläisi "Jumalan vapaassa maailmassa". Elena kuunteli salaisesti ihaillen ja kauhistuen näitä uusia, vieraita sanoja, ja hän istui liikkumatta katsellen Katiaa ja hänen hiilenmustia, säkenöiviä, miltei eläimellisen hurjia silmiään, auringon ruskettamia käsivarsiaan, kumeaa ääntään, risaisia vaatteitaan — tässä köyhässä tytössä tuntui hänestä noina hetkinä kaikki niin ihmeelliseltä, miltei pyhältä. Ja kun hän jälleen oli tullut kotiin, istui hän kauan ajatellen kerjäläisiä ja Jumalan vapaata maailmaa. Hän ajatteli, miten hän leikkaisi itselleen pähkinäsauvan, heittäisi repun selkäänsä ja karkaisi Katian kanssa, miten hän vaeltaisi maanteitä ruiskukkaseppele päässä — hän oli kerran nähnyt Katian sellainen seppele päässään. Jos joku tuli hänen huoneeseensa sellaisella hetkellä, kävi hän araksi ja katseli synkästi lattiaan. Kerran tapahtui, että hän juoksi sateeseen tavatakseen Katian ja likasi pukunsa. Isä näki hänet ja nimitti häntä Lika-Liisaksi, talonpoikaistolloksi. Tyttö lehahti hehkuvan punaiseksi — hänen sydämessään tuntui niin kauhealta ja niin ihmeelliseltä samalla kertaa. Katia hyräili usein omituista, hurjaa sotilaslaulua, ja Elenakin oppi sen... Anna Vasilievna kuuli hänen kerran laulavan sitä ja suuttui kovin.

— Mistä olet oppinut tuon inhoittavan renkutuksen? hän kysyi.

Elena katsoi vain äitiinsä eikä sanonut vastaukseksi sanaakaan. Hän tunsi, että hän antaisi mieluummin repiä itsensä kappaleiksi kuin kavaltaisi salaisuutensa, ja jälleen tuo kauhea ja ihmeellisen suloinen tunne täytti hänen sydämensä. Hänen tuttavuutensa Katian kanssa ei kestänyt kauan. Tyttö raukka sairastui ankaraan kuumeeseen ja kuoli muutaman päivän kuluttua.

Elena suri häntä syvästi eikä saanut pitkään aikaan unta öisin. Pienen kerjäläistytön viimeiset sanat kaikuivat lakkaamatta hänen korvissaan, ja hänestä tuntui, että joku kutsui häntä...

Vuodet tulivat ja menivät. Nopeasti ja hiljaa kuin vesi kevätlumen alla virtasi Elenan ensimmäinen nuoruus, ulkonaisesti toimettomana, mutta täynnä sisäistä levottomuutta ja taistelua. Hänellä ei milloinkaan ollut ystävättäriä, hän ei päässyt luottamuksellisiin väleihin kenenkään nuoren tytön kanssa tuttavapiirissään. Vanhempien arvovalta ei milloinkaan ollut raskaana painanut Elenaa, ja kuudennestatoista ikävuodestaan lähtien hän oli ollut miltei riippumaton. Hän eli nyt omaa, yksinäistä elämäänsä. Hänen sielunsa leimahti ja sammui yksinäisyydessään, se räpytteli siipiään kuin häkkilintu, mutta häkkiä ei ollut; kukaan ei pidättänyt häntä, kukaan ei rajoittanut hänen vapauttaan, ja kuitenkin häntä painoi ja ahdisti jokin, josta hän kaipasi pois. Oli hetkiä, jolloin hän ei ymmärtänyt itseään, jolloin hän pelkäsi omia ajatuksiaan. Kaikki mikä ympäröi häntä, vaikutti niin merkityksettömältä tai käsittämättömältä. "Mitä on elämä ilman rakkautta? Eikä minulla ole ketään, jota rakastaa!" Hän kauhistui näitä ajatuksia ja tunteita. Hän oli juuri täyttänyt kahdeksantoista vuotta, kun hän oli vähällä kuolla vaikealaatuiseen kuumesairauteen. Hänen luonnostaan vahva ja terve elimistönsä horjui perustuksiaan myöten, ja kesti kauan, ennenkuin hän jälleen saavutti tasapainonsa. Sairauden viimeiset jäljet olivat vihdoinkin hävinneet, mutta Elenan isä moitiskeli silti yhä hieman närkästyneenä hänen hermojaan. Hänestä tuntui joskus, että hän halusi jotakin, jota kukaan muu ei halunnut, jota kukaan muu koko Venäjällä ei käsittänyt. Sitten hän jälleen rauhoittui ja saattoi jopa hymyillä itsekseen suruttomien päivien vierähtäessä, kunnes äkkiä arvaamaton voima, jota hän ei pystynyt vastustamaan, syttyi hänen sisimmässään ja vastustamattomasti etsi purkautumistietä. Rajuilma oli pian ohi, heikot siivet eivät olleet kyenneet kohoamaan lentoon ja ne vaipuivat jälleen velttoina alas. Mutta nämä purkaukset eivät menneet jälkiä jättämättä. Miten paljon hän yrittikin olla paljastamatta mitä hänen sisimmässään tapahtui — tuskallinen kaipuu, joka oli saanut vallan hänen kiihtyneessä sielussaan vaikutti kaikesta huolimatta hänen ulkonaiseen rauhallisuuteensa. Usein hänen ympäristönsä täydellä syyllä kohautti olkapäitään seisoen hämmästyneenä, käsittämättä hänen "omituisuuksiaan".

Sinä päivänä, jolloin kertomuksemme alkoi, Elena istui tavallista kauemmin ikkunansa ääressä. Hän ajatteli Berseneviä ja keskusteluaan tämän kanssa. Hän piti miehestä, uskoi, että tämän tunteet olivat aidot ja tarkoitukset puhtaat. Bersenev ei aikaisemmin ollut puhunut Elenan kanssa siten kuin tänä iltana. Tyttö näki edessään miehen arkojen silmien ilmeen, hän muisti tämän hymyn — ja hän hymyili itsekin vaipuen ajatuksiinsa. Mutta nyt hän ei enää ajatellut Berseneviä. Hän istui avoimen ikkunan ääressä katsoen yöhön, tuijottaen tummaa, pilvistä taivasta. Sitten hän lopulta nousi ylös, pudisti tukan otsaltaan ja käsittämättä sitä itse ojensi paljaat, viluiset käsivartensa tummaa taivasta kohti. Sitten hän laski ne jälleen, vaipui polvilleen vuoteensa viereen ja painoi kasvonsa pielukseen, hän teki kaikkensa, jottei joutuisi tunteen valtaan, joka murtautui esiin hänen sisimmästään, mutta se ei auttanut, vaan hän purskahti ihmeelliseen, hämmentyneeseen, polttavan kuumaan itkuun.

VII.

Seuraavana päivänä kahdentoista aikaan Bersenev pysähdytti Moskovaan matkalla olevan vuokra-ajurin ja matkusti Moskovaan. Hänen oli haettava rahaa postista ja ostettava joitakin kirjoja, sitäpaitsi hän käyttäisi tilaisuutta hyväkseen pistäytyäkseen Insarovin luona. Sjubinin kanssa käymänsä viimeisen keskustelun aikana hänen mieleensä oli juolahtanut pyytää Insarovia luokseen. Mutta tätä ei ollut helppo tavata. Hän oli muuttanut eikä hänen uutta asuntoaan ollut helppo löytää. Se oli rappeutuneen, pietarilaista tyyliä olevan kivitalon takapihalla. Bersenev harhaili turhaan likaisen porraskäytävän luota toiselle, turhaan hän huusi talonmiestä ja kysyi sitten umpimähkään, oliko ylipäänsä olemassa ketään, joka saattoi neuvoa häntä. Pietarin talonmiehethän tekevät kaikkensa välttääkseen tulijoiden katseet, mutta vielä pahempaa on Moskovassa. Bersenev ei saanut minkäänlaista vastausta. Vain utelias räätäli, joka paitahihasillaan seisoi ikkunassaan harmaa lankavyyhti harteillaan, pisti ääneti harmaat, ajelemattomat kasvonsa ruudusta, ja musta, sarveton vuohi, joka oli kiivennyt lantakasalle, kääntyi, määkäisi valittavasti ja jatkoi märehtimistään entistä innokkaammin. Lopulta ilmaantui nainen, jolla oli yllään viime vuosisadalta oleva takki ja jalassa linttaan astutut saappaat. Hän armahti Berseneviä ja osoitti hänelle tien Insarovin luo. Bersenev tapasi tämän kotona. Nuori mies oli vuokrannut huoneen samaisen räätälin luota, joka ikkunaluukustaan niin välinpitämättömästi oli silmäillyt harhailevaa herraa. Huone oli suuri ja siinä oli tummanvihreät seinät ja kolme neliönmuotoista ikkunaa. Se oli tyhjä lukuunottamatta tuolia, pöytää, eräässä nurkassa olevaa mitätöntä vuodetta, pientä toisessa nurkassa olevaa nahkasohvaa ja valtavaa katossa riippuvaa häkkiä, jossa kerran oli asunut satakieli. Kun Bersenev astui kynnyksen yli, tuli Insarov häntä heti vastaan, muttei huutanut: "Oi tekö siinä!" tai: "Hyvä Jumala, mikä onnellinen sattuma on tuonut teidät tänne!" — hän ei edes sanonut hyvää päivää, vaan puristi vain Bersenevin kättä ja vei hänet ainoan tuolin luo.

— Istukaa, hän sanoi ja istuutui itse pöydän kulmalle. — Näette, että täällä on hyvin huono järjestys, hän lisäsi ja osoitti lattialla olevaa paperikasaa ja kirjoja, — en ole vielä järjestänyt oloani. Minulla ei ole ollut aikaa.

Insarov puhui venäjää virheettömästi ja lausui jokaisen sanan varmasti ja puhtaasti, mutta hänen puheessaan omituisine kurkkuäänineen oli vieras, melko miellyttävä kaiku. Vielä selvemmin hänen ulkolainen — bulgarialainen — syntyperänsä ilmeni hänen ulkomuodossaan. Hän oli kahdenkymmenenviiden ikäinen, laiha ja suonikas, rinta sisään painunut ja kädet kyhmyräiset. Hänen piirteensä olivat terävät, nenä käyrä, tukka sinimusta ja suora, otsa matala, pienet, eloisat, syvällä olevat silmät katsoivat pensasmaisten kulmakarvojen alta, ja kun hän hymyili, vilahti rivi kauniita, valkeita hampaita ohuiden, kovien, miltei liian tiukkapiirteisten huulten välistä. Hän oli pukeutunut vanhaan, mutta siistiin pieneen takkiin, jonka hän oli napittanut leukaan asti.

— Miksi olette muuttanut? Bersenev kysyi.

—Tämä on halvempi. Ja lähempänä yliopistoa.

— Mutta nythän on loma... Ja miksi oikeastaan asutte kaupungissa koko kesän? Teidän olisi pitänyt vuokrata huvila, koska joka tapauksessa muutitte.

Insarov ei vastannut tähän huomautukseen, vaan tarjosi Berseneville piippua.

— Teidän on suotava anteeksi, ettei minulla ole sikaareja eikä savukkeita.

Bersenev sytytti piipun.

— Nähkääs, olen vuokrannut itselleni talon Kuntsovon lähettyviltä, hän jatkoi. — Se on hyvin halpa ja hyvä. Minulla on vieläpä ullakkohuone liikaa.

Insarov ei vieläkään vastannut mitään.

Bersenev imaisi piipusta.

— Olen suorastaan ajatellut, hän sanoi ja puhalsi savun hienona säteenä, — olen ajatellut, että jos olisi esimerkiksi joku... te esimerkiksi, olen ajatellut... niin, joku, joka haluaisi.. asettua asumaan luokseni... niin se olisi hauskaa! Mitä sanotte siihen, Dmitrij Nikanorovitj?

Insarov katsoi häntä pienillä silmillään.

— Ehdotatte, että muuttaisin luoksenne maalle?

— Niin, minulla on siellä vapaa ullakkohuone.

— Olen hyvin kiitollinen, Andrej Petrovitj. Mutta luulen, etteivät varani salli sitä.

— En ymmärrä... varanne...?

— Eivät salli minun asua maalla. Minulla ei ole varaa vuokrata huonetta kahdesta paikasta.

— Niin, mutta minä...

Bersenev keskeytti puheensa.

— Se ei tulisi teille kalliimmaksi, hän sitten jatkoi. — Vaikka pitäisittekin tämän huoneen. Kaikki on niin halpaa siellä. Voisimme sitäpaitsi järjestää siten, että söisimme päivällistä yhdessä.

Insarov vaikeni. Bersenev hämmentyi hieman.

— Teidän täytyy ainakin käydä luonani joskus, hän alkoi hetken kuluttua. — Jonkin matkan päässä minusta asuu eräs perhe, johon niin mielelläni tutustuttaisin teidät. Niin ihmeellinen tyttö, jospa vain tietäisitte, Insarov! Heidän luonaan asuu myös eräs ystäväni, erittäin lahjakas taiteilija. Olen varma siitä, että teistä tulee hyvät ystävät.

Venäläinen tarjoaa mielellään hyvää — ja jollei hänellä ole muuta, hän tarjoaa tuttaviaan.

— Teidän pitäisi todellakin tulla. Mutta parasta olisi tietenkin, jos muuttaisitte meidän luoksemme. Me työskentelisimme ja lukisimme yhdessä... Te tiedätte, että opiskelen historiaa ja filosofiaa. Nehän kiinnostavat teitä. Minulla on koko joukko kirjoja.

Insarov nousi seisomaan ja käveli pari kertaa edestakaisin suuressa huoneessa.

— Saanko kysyä, hän sanoi vihdoin, — miten paljon maksatte huvilasta?

— Sata hopearuplaa.

— Ja miten monta huonetta siinä on?

— Viisi.

— Siis kaksikymmentä ruplaa huonetta kohti?

— Huonetta kohti.. niin, mutta en tarvitse sitä lainkaan. Se on aivan tyhjä.

— Paljon mahdollista. Mutta kuulkaa, lisäsi Insarov lujalla äänellä, samalla nyökäyttäen päätään erittäin hyväntahtoisesti, — voin ottaa tarjouksenne vastaan vain siinä tapauksessa, että annatte minun maksaa osuuteni vuokrasta. Kaksikymmentä ruplaa kykenen maksamaan, etenkin, jos voin kuten sanotte säästää siellä muussa.

— Kyllä, se on varmaa. Mutta olen todellakin nolona...

— Muulla tavoin ei asiaa voi järjestää, Andrej Petrovitj.

— No, kuten tahdotte. Mutta olettepa aika itsepäinen henkilö joka tapauksessa!

Nytkään Insarov ei vastannut.

He sopivat päivästä, jolloin Insarov muuttaisi maalle. Sitten he kutsuivat hänen vuokraisäntäänsä, mutta tämä lähetti ensiksi tyttärensä, pienen seitsenvuotiaan tytön, jolla oli valtava kirjava liina päässä. Hän kuunteli tarkkaavasi, hieman pelästyneenä kaikkea, mitä Insarovilla oli sanottavana ja meni sitten hiljaa tiehensä. Hänen jälkeensä tuli äiti, pitkälle kehittyneessä raskaudentilassa oleva nainen, ja hänelläkin oli liina päässään, mutta jos tyttären oli suuri, niin hänen oli sen sijaan paljon pienempi. Insarov selitti, että hän muuttaisi kesähuvilalle Kuntsovoon, mutta pitäisi huoneen ja jättäisi kaikki tavaransa emännän huostaan. Myöskin nainen tuntui kovin säikähtävän ja hävisi samassa. Lopulta ilmestyi räätäli itse. Hän tuntui ensiksi ymmärtäneen kaiken ja mutisi vain mietteliäänä: "Kuntsovoon?" Mutta hän oli tuskin mennyt huoneesta, ennenkuin hän riuhtaisi oven jälleen auki ja huusi:

— Maksatteko te sitten huoneesta?

Insarov rauhoitti häntä.

— Niin, se on tiedettävä tarkoin, sanoi räätäli karskisti ja hävisi.

Erittäin tyytyväisenä käyntiinsä Bersenev lausui jäähyväiset ja meni. Insarov saattoi vierastaan ovelle rakastettavan kohteliaasti, mikä on erittäin harvinaista Venäjällä, ja kun Dmitrij Nikonorovitj oli jäänyt yksin, hän heitti takin päältään ja alkoi järjestää papereitaan.

VIII.

Samana iltana Anna Vasilievna istui salissaan. Hänellä oli itkunpuuskansa. Myös hänen miehensä oli siellä ja sitäpaitsi tämän kaukainen sukulainen, Uvar Ivanovitj Stahov, n., 60-vuotias mies, entinen kornetti, lihava ja flegmaattinen henkilö, jonka pulleissa keltaisissa kasvoissa oli uniset, keltaiset silmät ja paksut, värittömät huulet. Aina siitä lähtien, jolloin hän oli eronnut armeijasta, hän oli asunut Moskovassa ja elänyt vaimoltaan, kauppiaan tyttäreltä, perimänsä pienen omaisuuden koroilla. Hän ei tehnyt mitään ja tuskin ajattelikaan mitään, tai jos hän sattumalta teki sen, piti hän joka tapauksessa ajatuksensa itsellään. Yhden ainoan kerran elämässään hän oli herännyt ja ilmaissut eräänlaista toimintahalua. Hän oli sanomalehdistä lukenut Lontoon maailmannäyttelyssä olleesta uudesta soittovälineestä, "kontrabombardonista", ja hän oli saanut halun tilata itselleen sellaisen kojeen, niin, hän oli suorastaan tiedustellut, mihin rahat olisi lähetettävä ja minkä konttorin välityksellä se tapahtuisi. Uvar Ivanovitjilla oli laaja, nuuskanruskea pitkä takki ja valkea kaulaliina, hän söi mielellään usein ja perusteellisesti, hänellä oli myös tapana pulmallisissa tilanteissa, toisin sanoen aina, milloin hänen oli lausuttava mielipiteensä, suonenvedontapaisesti leikitellä sormillaan ilmassa, ensin peukalosta pikkusormeen ja pikkusormesta peukaloon, puuskuttaen vaivalloisesti: "Pitäisi... jollakin tavoin... mh..."

Uvar Ivanovitj istui huohottaen nojatuolissa ikkunan ääressä. Nikolaj Artemievitj käveli edestakaisin pitkin askelin, hän oli pistänyt kädet taskuun, ja saattoi nähdä, että hän oli tyytymätön.

Hän pysähtyi lopulta pudistaen päätään.

— Niin, hän aloitti, — meidän aikanamme nuoret miehet kasvatettiin toisin. Silloin he eivät ryhtyneet kauhistuttamaan vanhoja ihmisiä. (Hän puhui nenäänsä, ranskalaiseen tapaan.) Mutta nyt voi vain hämmästyneenä katsella ajan menoa. Voi olla, etten minä ole oikeassa, vaan he, voi olla. Mutta joka tapauksessa minulla on oma käsitykseni asioista, enkä kai sentään ole mielipuoli. Mitä sanotte siihen, Uvar Ivanovitj?

Uvar Ivanovitj vain katsoi häneen ja leikitteli sormillaan.

— Elena Nikolajevna, Nikolaj Artemievitj jatkoi, — en voi ymmärtää Elena Nikolajevnaa esimerkiksi. En ole tarpeeksi korkealla ulottuakseni hänen tasolleen. Hänen sydämensä on niin suuri, että se käsittää koko luonnon pienimpään kovakuoriaiseen tai sammakkooni saakka, sanalla sanoen kaiken paitsi hänen oman itsensä. Sitäpaitsi tiedän sen enkä sekaannu siihen. Sillä tässä on kysymys hermoista ja kirjaviisaudesta ja taivaasta ja eetteristä, eikähän se kuulu meidän alaamme. Mutta herra Sjubin... olkoon, että hän on erinomainen taiteilija, aivan omalaatuinen taiteilija, en halua kiistellä siitä. Mutta loukata vanhempaa henkilöä, henkilöä, jota hänen joka tapauksessa on paljosta kiittäminen — ei, minä väitän, ettei suurinkaan gros bon sens voi suvaita sitä. En ole riidanhaluinen luonteeltani, en, mutta kaikella on rajansa.

Anna Vasilievna soitti kelloa syvästi kiihtyneenä. Palveluspoika ilmestyi.

— Miksei Pavel Jakovlevitj tule? Anna Vasilievna huudahti, kutsunko minä häntä turhaan?

Nikolaj Artemievitj kohautti olkapäitään.

— Mutta miksi Jumalan nimeen kutsutte häntä? Minä en vaadi sitä lainkaan, en kerta kaikkiaan toivo sitä.

— Te kysytte miksi, Nikolaj Artemievitj? Hän on tehnyt teidät levottomaksi, ehkäpä häirinnyt kylpylähoitoanne. Minun täytyy puhua hänen kanssaan. Minun täytyy saada tietää, millä tavoin hän on herättänyt teidän vihanne.

— Toistan, etten halua sitä. Ja mitä se kannattaisi... devant les domestiques...

Anna Vasilievna punastui hieman.

— Siitä teidän ei tarvitse muistuttaa minua, Nikolaj Artemievitj. Minä en milloinkaan.... devant... les domestiques... Mene, Fediusjka, ja pidäkin huolta siitä, että Pavel Jakovlevitj heti tulee tänne.

Poika meni.

— Kaikki tämä on täydellisesti tarpeetonta, Nikolaj Artemievitj mutisi hampaittensa välistä ja alkoi jälleen mittailla huonetta pitkin askelin. — En sen takia ottanut asiaa puheeksi.

— Mutta kaikin mokomin, Paulin on pyydettävä anteeksi.

— Mutta kaikin mokomin, mitä minä teen näillä anteeksipyynnöillä? Ja mitä anteeksipyyntö oikeastaan on? Se on vain fraasi.

— Miten voitte sanoa niin! Teidän on saatava hänet järkiinsä.

— Sen voitte tehdä itse. Hän tottelee paremmin teitä kuin minua. Enkä minä pyydä häneltä mitään.

— Ei, Nikolaj Artemievitj, olette ollut pahalla tuulella koko päivän, aina siitä lähtien, kun tulitte tänne. Suoraan sanoen minusta olette tullut huonommaksi viime aikoina. Pelkään, ettei kylpylähoito auta teitä.

— Kylpylähoito on minulle ehdottoman välttämätöntä, Nikolaj Artemievitj sanoi, — maksani on epäkunnossa.

Tällä hetkellä Sjubin astui sisälle. Hän näytti väsyneeltä. Heikko, hieman ivallinen hymy väreili hänen huulillaan.

— Kysyitte minua, Anna Vasilievna? hän' sanoi.

— Niin, niin kysyin! Hyvä Jumala, Paul, sehän on kauheaa! Olen hyvin tyytymätön sinuun. Miten olet voinut loukata Nikolaj Artemievitjia?

— Onko Nikolaj Artemievitj valittanut käytökseni johdosta? Sjubin kysyi katsahtaen Stahoviin yhä sama hymy huulillaan.

Stahov kääntyi ja laski katseensa.

— Kyllä, sen hän on tehnyt. En tiedä, mitä olet tehnyt hänelle, mutta sinun on pyydettävä anteeksi, hänen terveytensä on hyvin huono, ja sitäpaitsi jokaisen on kunnioitettava hyväntekijöitään niin kauan kuin on nuori.

"Millaista logiikkaa!" Sjubin ajatteli ja kääntyi Stahoviin päin.

— Olen valmis pyytämään teiltä anteeksi, Nikolaj Artemievitj, hän sanoi kohteliaasti, mutta hyvin kevyesti kumartaen. — Olen valmis pyytämään anteeksi, jos todellakin olen loukannut teitä jollakin tavoin.

— Ei lainkaan ollut... siitä kysymys,' Nikolaj Artemievitj vastasi välttäen edelleenkin Sjubinin katsetta. — Sitäpaitsi annan teille mielelläni anteeksi, sillä en ole pitkävihainen, sen te tiedätte.

— Ah, sitä en epäile lainkaan! Sjubin sanoi. — Mutta saanko luvan kysyä, tietääkö Anna Vasilievna, mihin oikeastaan olen syypää?

— Ei, en tiedä mitään, Anna Vasilievna vastasi kurkottaen kaulaansa.

— Ah, Jumalani! Nikolaj Artemievitj huusi kärsimättömänä. — Kuinka monta kertaa olenkaan kerjännyt ja pyytänyt... kuinka monta kertaa olenkaan sanonut, että kaikki nämä välienselvittelyt ja kohtaukset ovat minusta vastenmielisiä! Kun kerran sadassa vuodessa tulee kotiin levätäkseen kunnolla — niin perhepiiri; intérieur, sanotaan niin kauniisti; on oltava perheenisä! — ja sitten on vain kohtauksia ja epämiellyttävyyksiä. Ei silmänräpäyksenkään rauhaa! Ei ole jäljellä muuta kuin mennä kerhoon tai... tai jonnekin muualle. Ihminenhän on elävä olento, hänellähän on ruumis, ja sillä on tarpeensa, mutta täällä...

Lopettamatta lausettaan Nikolaj Artemievitj nopeasti meni tiehensä ja löi oven perässään kiinni! Anna Vasilievna katsoi hänen jälkeensä.

— Kerhoon? hän kuiskasi katkerasti. — Ei, hän ei mene kerhoon, tuo pinnallinen olento! Kerhossa ei ole ketään, jolle lahjoittaa hevosiaan — ja harmaita kaiken lisäksi! Lempivärini! Ei, ei, te kevytmielinen ihminen, hän lisäsi ja korotti ääntään, — te ette mene kerhoon. Ja sinä, Paul, hän jatkoi ja nousi seisomaan, — sinun tulisi hävetä! Et kai ole enää mikään lapsi. Nyt olen taas saanut päänsärkyni, siinä näet! Missä Soja on, oletko nähnyt häntä?

— Luulen, että hän on huoneessaan. Se viekas kettu ryömii kyllä pesäänsä piiloon tällaisella säällä.

— No niin, no niin, Anna Vasilievna etsi jotakin. — Oletko nähnyt ryyppylasiani, jossa oli raastettua piparjuurta? Paul, pyydän, älä tee minua surulliseksi enää.

— En todellakaan tahdo tehdä teitä surulliseksi, kallis tätini! Sallikaa minun suudella kättänne. Piparjuuren näin sitäpaitsi kabinetin pienellä pöydällä.

— Daria unohtaa sen aina jonnekin! Anna Vasilievna mutisi ja meni ulos silkkihame kahisten.

Sjubin aikoi seurata, mutta pysähtyi kuullessaan Uvar Ivanovitjin sävyisän äänen takanaan.

— Ei, sinua ei pitäisi käsitellä sillä tavoin... keltanokka... entinen kornetti änkytti pienin nykäyksin.

Sjubin meni hänen luokseen.

— Miksi minua ylipäänsä on "käsiteltävä", korkea-arvoisa Uvar Ivanovitj?

— Miksi? Sinä olet nuori, siis sinun on kunnioitettava... hm.

— Ketä?

— Ketä? Se on selvä. Älä naura!

Sjubin laski käsivartensa ristiin rinnalle.

— Oi, te Körenin aatteen edustaja, hän huudahti. — Te olette mustan maan mehu! Te olette yhteiskuntarakennuksen perustus!

Uvar Ivanovitj leikki sormillaan.

— Nyt riittää, nuori ystäväni, älä koettele kärsivällisyyttäni!

— Jopa on vanhalla aatelismiehellä, jatkoi Sjubin, — paljon onnellista lapsenuskoa! Kunnioitusta! Tiedättekö myöskin, senkin alkuihminen, miksi Nikolaj Artemievitj on minulle vihainen? Minähän istuin koko aamun hänen kanssaan saksattaren luona. Mehän istuimme ja lauloimme kaikki kolme niin ihastuttavasti: "Älä mene luotani, Leonora..." Teidän olisi vain pitänyt kuulla, luulen, että sellainen vaikuttaa teihin. Niin, hyvä herra, me istuimme ja lauloimme — ja lopulta se oli minusta ikävää. Minä huomasin, että jotakin oli vinossa, ilmassa oli liiaksi rakkauden imelyyttä. Sitten minä aloin kiusoitella heitä. Ensiksi nainen suuttui minuun ja sitten Nikolaj Artemievitjiin, ja sitten tämä suuttui häneen ja sanoi olevansa onnellinen vain omassa kodissaan, ja nainen sanoi, ettei hänellä ollut lainkaan moraalia, ja minä sanoin hänelle "ach!" saksaksi, ja sitten Nikolaj Artemievitj lähti, mutta minä jäin, hän tuli tänne, siis paratiisiin, mutta hän ei tunnu voivan oikein hyvin paratiisissa. Siksi hän riitelee. No, kuka on syyllinen, sanokaahan?

— Sinä luonnollisestikin, Uvar Ivanovitj vastasi.

Sjubin tuijotti häntä.

— Uskallanko kysyä teiltä, jalo ritari, hän alkoi alamaisella äänellä, — suvaitsetteko lausua nämä arvoitukselliset sanat jonkin sellaisen perusteella, joka on tekemisissä ajatuskykynne kanssa vai hetkellisen tarpeen vaikutuksesta saada ilma väräjämään sillä tavoin, että se käy äänen nimellä.

— Älä koettele kärsivällisyyttäni, Uvar Ivanovitj puuskutti.

Sjubin purskahti nauruun ja juoksi tiehensä.

— Halloo, Ivan Ivanovitj huusi neljännestunnin kuluttua, — hm... lasi viinaa!

Palveluspoika tuli tuoden tarjottimella viinaa ja purtavaa. Uvar Ivanovitj otti hiljaa ja varovasti lasin tarjottimelta, istui pitkän aikaa katsellen sitä ikäänkuin ei olisi oikein ymmärtänyt, mitä hänen kädessään oli. Sitten hän katsoi palvelijaan ja kysyi eikö hänen nimensä ollut Vaska. Vihdoin hän otti erittäin huolestuneen ilmeen, tyhjensi lasin, söi palan ja kaivoi sitten takintaskustaan nenäliinansa. Mutta poika oli jo kauan sitten hävinnyt tarjottimineen, syönyt loput sillistä ja vaipunut uneen herransa päällystakkiin kietoutuneena, kun Uvan Ivanovitj yhä istui paikallaan pitäen nenäliinaa levitetyin sormin. Kasvoillaan sama jännittynyt tarkkaavaisuus hän tuijotti ulos ikkunasta ja sitten lattiaan ja seiniä.

IX.

Sjubin oli mennyt huoneeseensa siipirakennukseen ja istuutunut kirjan ääreen. Nikolaj Artemievitjin kamaripalvelija puikahti varovasti sisälle ja ojensi hänelle pienen kolmikulmaisen lapun, joka oli sinetöity suurella vaakunasinetillä.

"Toivon", sanottiin kirjeessä, "ettette te kunnian miehenä sanallakaan koskettele määrättyä vekseliä, josta oli puhe aamulla. Suhteeni ja periaatteeni samoinkuin myös summan mitättömyys ja määrätyt muut seikat tunnette, ja lopuksi on perhesalaisuuksia, joita on kunnioitettava, ja perherauha on pyhättö, johon ainoastaan étres sans coeur, joihin minulla ei ole syytä laskea teitä, voivat tarttua! (Pyydän, että palauttaisitte tämän kirjeen.) N.S."

Sjubin merkitsi lipun alareunaan lyijykynällä:

"Teidän ei tarvitse olla levoton. En ole vielä alkanut pihistää nenäliinoja ihmisten taskuista."

Sitten hän antoi lippusen takaisin kamaripalvelijalle ja istuutui jälleen kirjansa ääreen. Mutta se putosi pian hänen käsistään. Hän katseli taivasta, joka yhä enemmän punertui, kahta nuorta mäntyä, jotka yksin kasvoivat erillään muista puista, ja hän ajatteli: "Päivällä männyt ovat sinertäviä, mutta miten ihanan vihreitä ne ovatkaan illalla." Sitten hän meni puutarhaan salaisesti toivoen kohtaavansa Elenan. Hän ei pettynytkään. Käytävällä hänen edessään tytön puku vilahti pensaiden välistä. Hän kiiruhti tytön luo ja sanoi:

— Älkää katsoko minuun, en ole sen arvoinen.

Tyttö vilkaisi häneen nopeasti, hymyili kevyesti ja käveli edelleen puutarhaan päin. Sjubin seurasi häntä.

— Pyydän teitä olemaan katsomatta minuun, hän sanoi, — ja kuitenkin puhuttelen teitä, mikä ristiriitaisuus! Mutta se on samantekevää, se ei tapahdu minulle ensimmäistä kertaa. Muistin juuri, etten ole pyytänyt teiltä kunnollisesti anteeksi eilistä tyhmää purkaustani. Toivottavasti ette ole minulle vihainen, Elena Nikolajevna?

Tyttö pysähtyi eikä heti vastannut — ei siksi, että hän olisi ollut vihainen, vaan koska hän ajatteli muuta.

— Ei, hän sanoi vihdoin, — en ole lainkaan vihainen.

Sjubin puri huultaan.

"Niin mietteliäät... ja välinpitämättömät kasvot!" hän mutisi itsekseen.

— Elena Nikolajevna, hän jatkoi ääneen, — sallikaa minun kertoa teille pieni juttu. Minulla oli kerran ystävä, ja tällä ystävällä oli toinen ystävä, joka alussa käyttäytyi siten kuin on kunnon ihmisten tapana, mutta sitten hän alkoi juoda. Varhain eräänä aamuna ystäväni tapasi hänet kadulla — he olivat jo lakanneet seurustelemasta toistensa kanssa — ja näki, että hän on humalassa. Ystäväni kääntyi poispäin. Mutta toinen tuli hänen luokseen ja sanoi: "En olisi suuttunut teille, vaikkette olisi tervehtinyt, mutta miksi käännytte poispäin? Voihan olla, että suru on johtanut minut tähän. Rauha tomulleni!"

Sjubin vaikeni.

— Siinäkö kaikki? Elena kysyi.

— Niin, siinä kaikki.

— En ymmärrä teitä. Mitä tarkoitatte? Pyysitte äsken, etten katsoisi teihin.

— Niin, ja nyt minä olen kertonut teille, miten paha on kääntyä poispäin.

— Mutta olenko minä sitten...

— Niin, ettekö ehkä ole?

Elena punastui ja ojensi Sjubinille kätensä. Mies puristi sitä lujasti.

— Nyt luulette, että olette yllättänyt minut näkemällä halpa-arvoisen tunteen, sanoi Elena, — mutta epäilyksenne on perusteeton. Minulla ei ole ollut ajatustakaan välttää teitä.

— Olkoon, olkoon. Mutta teidän on myönnettävä, että päässänne tällä hetkellä on tuhat ajatusta, joista te ette usko minulle yhtäkään. Sanokaa, enkö ole oikeassa?

— Ehkä.

— Ja miksi? Miksi?

— Tuskin itsekään ymmärrän ajatukseni, Elena sanoi hitaasti.

— Juuri siksi teidän tulisi uskoutua toiselle, Sjubin vastasi. — Mutta sanon teille, mistä tämä kaikki johtuu. Teillä on huonot ajatukset minusta.

— Minulla?

— Juuri teillä. Kuvittelette, että kaikki minussa on puolittain teeskenneltyä, siksi, että olen taiteilija. Kuvittelette, etten ole ainoastaan kykenemätön toimittamaan jotakin arvokasta — siinä te luultavasti olette oikeassa — vaan etten liioin osaa edes tuntea todellista, syvää tunnetta, etten voi edes itkeä rehellisesti, että olen kurja jaarittelija — ja kaikki vain siksi, että olen taiteilija. Mitä onnettomia, Jumalan unohtamia olentoja me sitten oikein olemme? Voin esimerkiksi vannoa, ettette usko tarkoittavani katumustani rehellisesti.

— Ei, Pavel Jakovlevitj, uskon katumukseenne ja uskon myös kyyneliinne. Mutta minusta tuntuu, että tunnette iloa katumuksestanne ja kyyneleistänne niinikään.

Sjubin hätkähti.

— Niin, nyt näen, että tapaus on parantumaton, casus incurabilis. Ei voi tehdä mitään muuta kuin painaa päänsä ja alistua kohtaloonsa. Ja kuitenkin — hyvä Jumala, onko todellakin totta, etten ajattele muuta kuin itseäni, kun sellainen sielu elää ja hengittää vierelläni! Enkö todella milloinkaan voi tunkeutua tähän sieluun, milloinkaan saa tietää, miksi hän suree, miksi hän on iloinen, mitä liikkuu hänen sisimmässään, mitä hän etsii ja tahtoo... Sanokaa, hän lisäsi hetkisen hiljaisuuden kuluttua, — ettekö voisi koskaan, missään olosuhteissa, rakastaa taiteilijaa!

Elena katsoi häntä suoraan silmiin.

— En usko sitä, Pavel Jakovlevitj. En voi.

— Mikä oli todistettava, Sjubin sanoi koomillista epätoivoa äänessään. — Tämän jälkeen luulen säädyllisyyden vaativan, etten häiritse yksinäistä kävelyretkeänne. Professori kysyisi teiltä, mille tosiasioille perustatte kieltävän vastauksenne. Mutta en ole professori, olen lapsi teidän silmissänne. Mutta lasten luota ei käännytä pois, muistakaa se. Hyvästi. Rauha tomulleni!

Elena aikoi pidättää häntä, mutta hillitsi itseään ja sanoi:

— Hyvästi!

Sjubin meni kyläkadulle. Jonkin matkaa Stahovin huvilasta hän kohtasi Bersenevin. Tämä käveli reippaasti painunein päin ja hattu niskassa.

— Andrej Petrovitj! Sjubin huusi.

Bersenev pysähtyi.

— Jatka sinä vain! Sjubin sanoi. — Ei se ollut mitään, en pidätä sinua. Kiipeä suoraan puutarhaan, sieltä löydät Elenan. Hän odottaa sinua, luulen... jotakuta hän odottaa joka tapauksessa... Ymmärrätkö, mitä nämä sanat merkitsevät: hän odottaa! Ajattele, miten ihmeellistä, ystäväni, olen nyt kaksi vuotta asunut saman katon alla kuin hän, olen rakastunut häneen — ja vasta nyt, vain hetki sitten ymmärsin hänet, ei, mitä sanonkaan, näin hänet ensimmäisen kerran! Näin ja hämmästyin. Ole kiltti, äläkä katso minua hymyillen noin teeskennellyn ivallisesti, se ei lainkaan sovi väkeviin kasvoihisi. Ymmärrän, että haluat muistuttaa minua Annusjkasta. Niin! En kiellä. Annusjkan tapainen on tarpeeksi hyvä sellaiselle kuin minä. Eläköön kaikki nämä ihanat olennot, joiden nimenä on Annusjka tai Soja tai suorastaan Avgustina Hristianovna! Mene sinä nyt Elenan luo, minä lähden... Annusjkan luo, luuletko? Ei, ystäväni, vielä pahempaa: ruhtinas Tjikurasovin luo. On olemassa sen niminen mesenaatti, kasanilainen tataari syntyperältään, suunnilleen samoin kuin Volgin. Näetkö tätä kutsukirjettä, näitä kirjaimia R.S.V.P. En edes maalla saa olla rauhassa. Addio!

Bersenev seisoi hiljaa kuunnellen Sjubinin sanatulvaa. Oli kuin hän olisi hävennyt toisen puolesta. Sitten hän meni Stahovien luo. Sjubin matkusti itse asiassa ruhtinas Tjikurasovin luo, jolle hän päin naamaa sanoi mitä rakastettavin kääntein mitä purevimpia hävyttömyyksiä. Tataarilainen mesenaatti hymyili, hänen vieraansa nauroivat niinikään, mutta kenelläkään ei ollut hauskaa, ja kaikki lähtivät tyytymättöminä kotiin mesenaatin luota. Samalla tavoin kaksi herraa tapaa toisensa Nevskyllä hymyillen heti niin että hampaat loistavat ja kasvot vetääntyvät ällöttäviin ryppyihin, mutta tuskin he ovat ehtineet toistensa ohi, ennenkuin jälleen ottavat kasvoilleen entisen välinpitämättömän tai synkän, usein suorastaan nyrpeän ilmeen.

X.

Elena otti salongissa Bersenevin ystävällisesti vastaan ja alkoi melkein kärsimättömästi heti jatkaa edellisen päivän keskustelua. Nikolaj Artemievitj oli huomaamatta hävinnyt. Anna Vasilievna makasi huoneessaan märät kääreet otsalla. Soja istui hänen vieressään hame kunnollisesti silitettynä ja kädet polvella. Uvar Ivanovitj oli mennyt ylös ja ojentautunut leveälle, mukavalle sohvalle, joka oli saanut nimen "unisohva".

Bersenev puhui jälleen isästään, jonka muisto oli hänelle pyhä. Mainitkaamme siis muutama sana tästä.

Bersenevin isä oli ollut kahdeksankymmenenkahden maaorjan isäntä, jotka hän vapautti ennen kuolemaansa, hän oli hurmahenkinen haaveilija, vanha Göttingenin ylioppilas ja tutkielman kirjoittaja, jota ei milloinkaan painettu: "Hengen edistyksestä ja muutoksista aistimaailmassa" — teos, joka oli mitä omalaatuisin sekoitus schellingiläisyyttä, svedenborgilaisuutta ja tasavaltalaisuutta. Poika oli vielä lapsi, kun hän heti vaimonsa kuoleman jälkeen muutti tämän kanssa Moskovaan ja ryhtyi itse huolehtimaan kasvatuksesta. Hän valmistautui jokaista oppituntia varten ja työskenteli pojan kanssa yhtä omantunnontarkasti kuin tuloksettomasti. Hän oli ajattelija, kirjaihminen, mystikko, hän puhui änkyttäen ja yksitoikkoisesti, lausui ajatuksensa hämärästi ja haetusti, usein vertauksia käyttäen, arasteli vieläpä poikaansakin, jota hän rakasti yli kaiken. Ei ihme, että poika vain istui ja räpytteli silmiään hänen oppituntiensa aikana eikä päässyt eteenpäin. Vanhus, joka oli lähes viisikymmenvuotias tähän aikaan — hän oli mennyt myöhään naimisiin — huomasi lopulta asioiden olevan vinossa ja pani Andrusjansa sisäoppilaitokseen. Täällä poika alkoi vakavissaan lukea, mutta oli jatkuvasti isänsä huolenpidon alaisena. Tämä kävi päivittäin ja tunneittain hänen luonaan ja väsytti johtajan alituisilla neuvoillaan ja esitelmillään. Myöskin opettajat tunsivat olonsa vaivautuneeksi kutsumattoman vieraan tullessa, joka aina ja alituiseen toi mukanaan kasvatusoppia käsitteleviä kirjoja, heidän mielestään erittäin kummallisia teoksia. Ja oppilaat valtasi ihmeellinen tunne joka kerta heidän nähdessään vanhan miehen tummat, rokonarpiset kasvot ja hänen laihan vartalonsa, joka oli vaatetettu ihmeelliseen harmaaseen teräväliepeiseen frakkiin. He eivät aavistaneet, että tuo aina yhtä äreä herra, jolla oli pitkä nenä ja kurkimainen käynti, itse asiassa tunsi yhtä lämpimiä tunteita heitä kuin omaa poikaansakin kohtaan. Kerran hänen päähänsä pälkähti puhua heidän kanssaan Washingtonista. "Nuoret ystäväni!" hän alkoi, mutta kuullessaan hänen omituisen äänensä ensimmäisen kaiun nuoret ystävät hajosivat kuin akanat tuuleen. Kunnon vanhan göttingeniläisylioppilaan elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Historian kulku oli hänestä aina musertava, oli alituiseen niin monta vaikeaa kysymystä ja pulmaa, jotka painoivat häntä. Kun nuori Bersenev oli tullut yliopistoon, seurasi isä häntä luennoille. Mutta tähän aikaan hänen terveytensä alkoi jo horjua. Vuoden 48 tapahtumat puistattivat häntä sisintään myöten — nythän hänen oli kirjoitettava uudelleen koko kirjansa! — ja hän kuoli talvella v. 53 ennenkuin pojan opinnot olivat päättyneet. Mutta hän oli etukäteen onnitellut Andrejta kandidaattitutkinnon johdosta ja antanut hänelle siunauksensa hänen tieteellistä tehtäväänsä varten. "Annan sinulle perinnöksi", hän sanoi kaksi päivää ennen kuolemaansa, "annan sinulle perinnöksi sen soihdun, jota olen kantanut niin kauan kuin olen kyennyt, älä sinäkään anna sen pudota niin kauan kuin elät."

Bersenev puhui kauan Elenan kanssa isästään. Nolous, jota hän tavallisesti tunsi tytön seurassa, oli hävinnyt eikä hän sammaltanut niin paljon kuin tavallista. Sitten keskustelu siirtyi yliopistoon.

— Sanokaa minulle, Elena kysyi, — Onko tovereidenne joukossa ketään etevää miestä?

Bersenev tuli ajatelleeksi Sjubinia.

— Ei, Elena Nikolajevna, totta puhuakseni ei meidän joukossamme ollut ainoatakaan etevää persoonallisuutta. Voiko odottaakaan muuta! Sanotaan, että Moskovan yliopistolla jo on ollut aikansa! Nyt se on ohi. Sitäpaitsi minun oli vaikea tulla toimeen tovereideni kanssa, hän lisäsi ja hänen äänensä vaipui.

— Vaikea...? Elena kysyi.

— Tosin minun on tehtävä poikkeus, Bersenev jatkoi. — Tunnen erään ylioppilaan — tosin hän ei ollut minun kurssillani — joka todellakin on harvinainen mies.

— Mikä hänen nimensä on? Elena kysyi eloisasti.

— Insarov. Dmitri Nikanorovitj Insarov. Hän on bulgarialainen.

— Eikö hän ole venäläinen?

— Ei.

— Miksi hän sitten asuu Moskovassa?

— Hän on tullut tänne opiskellakseen. Ja tiedättekö, mikä oikeastaan on hänen opintojensa päämääränä? Hänellä on yksi ainoa ajatus: isänmaansa vapautus. Hänen kohtalonsa on hyvin omituinen. Hänen isänsä oli melko varakas kauppias Tirnovista. Tirnov on mitätön pieni kaupunki, mutta muinoin se oli Bulgarian pääkaupunki.

— Kun Bulgaria vielä oli itsenäinen kuningaskunta. Hän kävi kauppaa Sofiassa, ja hänellä oli suhteita Venäjälle. Hänen sisarensa asuu vielä tänäkin päivänä Kiovassa, hän on naimisissa sikäläisen kymnaasin historian yliopettajan kanssa. Vuonna 1835, siis kahdeksantoista vuotta sitten, tapahtui järkyttävä rikos: Insarovin äiti katosi jäljettömiin, ja viikon kuluttua löydettiin hänet murhattuna.

Elena hätkähti. Bersenev vaikeni.

— Jatkakaa, jatkakaa! tyttö sanoi.

— Puhuttiin, että joku turkkilainen aga olisi vienyt hänet ja murhannut. Hänen miehensä sai vihdoin tietää totuuden ja tahtoi kostaa, mutta hänen onnistui ainoastaan haavoittaa agaa tikarillaan... Hänet ammuttiin.

— Ammuttiin? Ilman tuomiota ja tutkimusta?

— Niin. Insarov oli silloin kahdeksan vuoden ikäinen. Naapurit ottivat hänet hoiviinsa. Sitten hänen tätinsä sai tietää onnetonta perhettä kohdanneesta kohtalosta ja otti pojan luokseen, ensiksi Odessaan ja sitten Kiovaan. Siellä hän on nyt asunut kaksitoista vuotta. Senvuoksi hän puhuu niin hyvää venäjää.

— Puhuuko hän venäjää?

— Kuten te ja minä. Kun hän oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta — se tapahtui vuoden 1848 alussa — sai hän halun lähteä takaisin isänmaahansa. Hän kävi Sofiassa ja Tirnovissa ja samoili kahden vuoden ajan läpi koko Bulgarian. Siten hän oppi uudelleen äidinkielensä. Turkin hallitus vainosi häntä, ja hän joutui luultavasti moneen vaaraan näiden kahden vuoden aikana. Näin kerran leveän arven hänen kaulassaan, varmaankin se on lyönnin aiheuttama. Mutta hän ei halua puhua tästä. Hän on myöskin luonteeltaan vaikeneva erakko. Olen usein yrittänyt kysellä häneltä, mutta se ei kylläkään onnistu. Hän vastaa vain yleisin sananparsin. Hän on kauhean itsepäinen. Vuonna 1850 hän jälleen tuli Venäjälle, tällä kertaa Moskovaan, ja nyt hän oli päättänyt hankkia itselleen perusteellisen sivistyksen, päästä lähempään kosketukseen venäläisten kanssa ja sitten, kun hän kerran on päässyt yliopistosta...

— Mitä hän sitten tekee? keskeytti Elena.

— Sen tietää yksin Jumala. Ei ole helppoa ennustaa tulevaisuutta.

Elena istui pitkän aikaa katse liikkumattomana suunnattuna Berseneviin.

— Olette saanut minut kovin kiinnostumaan siihen, mistä olette kertonut, hän sitten sanoi. — Minkä näköinen hän on, teidän, — miksi nimitittekään häntä... Insarovinne?

— Niin, mitä sanoisin? Ei hullumpi, minun mielestäni. Mutta saatte itse nähdä sitäpaitsi.

— Miten niin?

— Tulen hänen kanssaan käymään tänne. Hän muuttaa kylääni ylihuomenna ja tulee asumaan kanssani.

— Todellakin? Mutta luuletteko, että hänellä on halua tulla meidän luoksemme?

— Olipa siinä kysymys! Hän tulee erittäin mielellään.

— Eikö hän ole kopea?

— Hänkö? Ei hituistakaan. Tarkoitan, ylpeä hän kyllä on, se on totta. Hän ei esimerkiksi milloinkaan lainaisi rahaa toiselta.

— Onko hän sitten köyhä?

— No, eipä hän juuri rikas ole. Kun hän kävi Bulgariassa kokosi hän sirut, mitkä olivat jäljellä isän omaisuudesta, ja sitäpaitsi hän saa apua tädiltään, mutta ne ovat vain pikkujuttuja.

— Hän on varmaankin erittäin lujaluonteinen, Elena sanoi.

— Kyllä, hän on rautainen mies. Ja samalla saatte nähdä, että hänessä on jotakin lapsellista ja avointa hänen lujasta, sulkeutuneesta olemuksestaan huolimatta. Tosin hänen avomielisyytensä on toisenlaista kuin tuo tavallinen, typerä avomielisyys, johon olemme tutustuneet ihmisissä, joilla ei ole mitään salattavaa... Mutta, kuten sanottu, tuon hänet tänne, niin näette.

— Eikö hän ole ujo? Elena kysyi jälleen.

— Ei, sitä hän ei ole. Vain egoistit ovat ujoja.

— Oletteko te sitten egoisti?

Bersenev teki kädellään hämmentyneen eleen.

— Herätätte uteliaisuuteni, Elena jatkoi. — Mutta sanokaa, eikö hän ole kostanut tuolle turkkilaiselle agalle?

Bersenev hymyili.

— Vain romaaneissa kostetaan, Elena Nikolajevna. Sitäpaitsi tämä aga on voinut kuolla kuluneiden kahdentoista vuoden aikana.

— Mutta eikö herra Insarov ole sanonut teille mitään siitä? Miksi hän matkusti Sofiaan?

— Hänen isänsä oli asunut siellä.

Elena vaipui ajatuksiinsa.

— Vapauttaa isänmaansa! hän sanoi matalasti. — Minua peloittaa edes lausua noita sanoja, niin suuria ne ovat...

Tällä hetkellä Anna Vasilievna astui huoneesen, ja keskustelu katkesi.

Omituiset ajatukset täyttivät Bersenevin mielen hänen tänä iltana kävellessään kotiin päin. Hän ei katunut päätöstään tutustuttua Elena Insaroviin, hänestä oli aivan luonnollista, että se, mitä hän oli kertonut nuoresta bulgarialaisesta, oli tehnyt syvän vaikutuksen tyttöön... eikö hän ollutkin tehnyt kaikkeaan vahvistaakseen tätä vaikutelmaa! Mutta salainen, hämärä tunne oli syntynyt hänen mieleensä, hän oli allapäin, hän oli masentunut. Se ei kuitenkaan estänyt häntä jälleen istuutumasta "Hohenstaufien historian" ääreen ja jatkamasta samasta paikasta, johon hän edellisenä iltana oli lopettanut.

XI.

Kahden päivän kuluttua Insarov saapui, kuten oli luvannut, kimpsuineen ja kampsuineen. Hänellä ei ollut palvelijaa, mutta hän ei silti tarvinnut apua huoneensa järjestämisessä, huonekalujen paikoilleen asettamisessa, pölyn pyyhkimisessä tai lattian pesemisessä. Hän ahersi hyvin kauan kirjoituspöydän kimpussa, jota oli vaikea sijoittaa sille seinälle, jolle hän sen halusi. Mutta hänelle ominaisella hiljaisella kärsivällisyydellä hänen vihdoin onnistui saada se mahtumaan haluamallaan tavalla. Niin pian kuin hän oli kunnollisesti kotiutunut, hän pakotti Bersenevin ottamaan vastaan kymmenen ruplaa vuokran etukäteismaksuna, aseistautui tukevalla sauvalla ja lähti ulos tarkastelemaan uuden asuntonsa ympäristöä. Hän palasi kolmen tunnin kuluttua, ja Bersenevin kutsuun osallistua päivälliseen hän vastasi suostuvansa tällä kertaa syömään yhdessä, mutta muuten hän jo oli sopinut emännän kanssa siitä, että hän vastaisuudessa saisi ruoan tältä.

— Mutta hyvänen aika! Bersenev vastusteli. — Ette saa kunnollisesti syödäksenne, tuo akka ei lainkaan osaa laittaa ruokaa. Miksette halua syödä kanssani? jakaisimme kulut.

— Minulla ei ole varaa syödä kuten te, Insarov vastasi tyynesti hymyillen.

Tähän hymyyn sisältyi jotakin, joka teki kaikki vastustelut mahdottomiksi. Bersenev ei niinollen enää lausunut sanaakaan asiasta. Päivällisen jälkeen hän ehdotti Insaroville, että he menisivät Stahoveille, mutta tämä vastasi päättäneensä omistaa illan kirjeenvaihdolle bulgarialaistensa kanssa, minkä vuoksi hän pyysi vierailun siirtämistä seuraavaan päivään. Bersenev oli jo aikaisemmin oppinut tuntemaan Insarovin taipumattoman tahdon, mutta nyt, kun hän asui tämän kanssa saman katon alla, selvisi hänelle, ettei bulgarialainen milloinkaan muuttanut kerran tekemäänsä päätöstä yhtä vähän kuin hän milloinkaan siirsi lupauksensa täyttämistä. Aitona venäläisenä Bersenevistä tämä saksalaistakin jyrkempi täsmällisyys vaikutti alussa hieman kummalliselta, niin, suorastaan naurettavalta, mutta hän tottui siihen pian ja vähitellen hän huomasi sen sangen hyödylliseksi, joskaan hän ei mitenkään voinut pitää sitä kunnioitettavana.

Seuraavana päivänä Insarov nousi kello neljä aamulla, samoili aamukävelyllään miltei koko Kuntsovan päästä päähän, ui virrassa, joi lasillisen kylmää maitoa ja alkoi sitten työskennellä. Hänellä oli runsaasti työtä; hän tutki sekä Venäjän historiaa että Venäjän oikeuslaitosta ja kansantaloutta, käänsi bulgarialaisia lauluja ja kronikoita, keräsi ainehistoa itämaiden kysymyksestä ja valmisteli lopulta venäläistä kielioppia bulgarialaisille ja bulgarialaista kielioppia venäläisille. Bersenev pistäytyi hänen luonaan ja alkoi puhua hänen kanssaan Feuerbachista. Insarov kuunteli tarkkaavasti ja vastasi harvoin, mutta sitä asiallisemmin. Hänen vastaväitteistään päätellen, hän yritti päästä selville siitä, oliko hänen tarpeellista askarrella Feuerbachin kanssa vai tulisiko hän toimeen ilmankin tätä. Sitten Bersenev johdatti keskustelun hänen töihinsä ja kysyi, eikö hän haluaisi näyttää jotakin. Insarov luki ääneen parin bulgarialaisen laulun käännöksen ja pyysi ystävää lausumaan mielipiteensä. Bersenevistä käännös oli asiallinen, mutta hieman kuiva. Insarov otti huomautuksen ad notam. Lauluista Bersenev siirtyi Bulgarian asemaan tällä hetkellä, ja nyt hän huomasi ensimmäisen kerran, mikä muutos Insarovissa tapahtui hänen kuullessaan pelkän isänmaansa nimen. Hänen kasvonsa eivät punehtuneet eikä hänen äänensä kohonnut — ei, mutta oli kuin koko hänen olemuksensa olisi äkkiä tullut lujemmaksi, jollakin tavoin eteenpäin suuntautuvaksi, huulten viivat piirtyivät voimakkaina, järkähtämättöminä, ja syvälle silmiin syttyi tumma, sammumaton tuli.

Insarov ei halunnut puhua matkastaan kotiinsa, mutta Bulgariasta yleensä hän mielellään puhui kenen kanssa tahansa. Hän keskusteli rauhallisesti ja harkitusti turkkilaisista ja heidän sorrostaan, maanmiestensä kärsimyksistä ja heidän toiveistaan. Joka sanassa oli sitä hillittyä voimaa, jota vain yksinäinen, kauan elänyt intohimo voi antaa.

"Ken tietää, sitäpaitsi", Bersenev ajatteli itsekseen, "turkkilainen aga on ehkä sittenkin saanut maksaa hengellään hänen äitinsä ja isänsä kuoleman!"

Insarov oli tuskin lopettanut, kun ovi avautui, ja Sjubin näyttäytyi kynnyksellä.

Hän astui sisälle jollakin tavoin liian iloisesti ja vapaasti. Bersenev, joka tunsi hänet niin hyvin, saattoi heti huomata jonkin painavan häntä.

— Minä teen muodollisuudet lyhyiksi ja esittäydyn, hän sanoi ottaen kasvoilleen valoisan ja avoimen ilmeen.

— Nimeni on Sjubin, olen tämän nuoren miehen ystävä — hän osoitti Berseneviä —, tehän olette herra Insarov, eikö totta?

— Kyllä, minä olen Insarov.

— Sallikaa minun sitten tarttua käteenne ja olkaamme ystäviä. En tiedä onko Bersenev puhunut teille minusta, minun kanssani hän joka tapauksessa on puhunut paljon teistä. Oletteko asettunut asumaan tänne? Mainiota! Älkää loukkaantuko, vaikka katselen teitä niin tarkkaan. Olen ammatiltani kuvanveistäjä, ja ennustan, että sangen pian tulen pyytämään lupaa saada muovailla päänne.

— Pääni on palveluksessanne, Insarov sanoi.

— Mihin tänään oikeastaan ryhdymme? Sjubin jatkoi ja istuutui äkkiä matalalle, pienelle tuolille, levitti polvensa sekä nojautui kyynärpäihinsä. — Andrej Petrovitj, onko teidän korkeasukuisuudellanne suunnitelmia tämän päivän varalle? Sää on ihana. Se tuoksuu heinälle ja mansikoille, on kuin... kuin joisi rintateetä maan vihannuudesta. Meidän pitäisi keksiä jotakin hauskaa. Jospa näyttäisimme tälle uudelle asukkaalle kaikki Kuntsovon lukemattomat nähtävyydet!

"Jokin painaa häntä", Bersenev yhä ajatteli.

— No? Miksi vaikenet, Horatio? Avaa viisaat huulesi. Teemmekö jotakin mukavaa vai emme?

— En tiedä, mitä Insarov sanoo asiasta, Bersenev huomautti. — Luulen, että hän aikoo työskennellä tänään.

Sjubin kääntyi tuolissaan.

— Aiotteko työskennellä?, hän kysyi hieman nenäänsä.

— En, Insarov vastasi. — Tämän päivän voin käyttää kävelyyn.

— Se on suurenmoista! Sjubin huudahti. — No, ystäväni Andrej Petrovitj, menkää nyt ja peittäkää viisas päänne hatulla ja vaeltakaamme niin pitkälle kuin silmämme kantaa. Ne ovat muutoin nuoret ja kantavat pitkälle. Minä tiedän kurjan pienen majatalon, missä saamme huonon, pienen päivällisen ja meillä voi olla oikein hauskaa. No, nyt lähdemme!

Puolen tunnin kuluttua he astuivat Moskovan joen rantaa pitkin. Insarovin todettiin omistavan melko kummallisen lakin, jossa oli korvasuojukset, ja se häiritsi Sjubinin luonnollista haltioitumista. Insarov ei kiirehtinyt, hän katseli ympärilleen ja hengitti, puhui ja hymyili yhtä häiriintymättömän rauhallisena. Hän oli kerta kaikkiaan omistanut tämän päivän huvituksilleen ja nautti täysin siemauksin.

— Tällä tavoin kiltit pojat kävelevät sunnuntaisin, Sjubin kuiskasi Bersenevin korvaan.

Itse Sjubin oli hyvin vallaton, hän juoksi useimmiten muiden edellä, matki tuttuja veistosasentoja ja heitti kuperkeikkoja ruohossa. Insarovin rauhallisuus ei suorastaan kiusannut häntä, mutta hänen oli mahdotonta katsoa sitä tekemättä temppuja.

— Etkö voi pysyä nahoissasi, ranskalainen! Bersenev pari kertaa sanoi hänelle.

— Niin, olen ranskalainen tai puoliranskalainen, miten haluat, mutta yrittäisit itse kulkea vakavuuden ja leikin keskitietä, kuten eräs tarjoilija ennen vanhaan sanoi minulle.

Nuoret miehet kääntyivät rannalta ja seurasivat kapeaa, syvää ojaa. Molemmin puolin ruis kohosi korkeina, kultaisina seininä, ja toiselta seinältä lankesi sinertävä varjo heidän päälleen. Oli kuin auringonsäteet olisivat tanssineet rukiin latvoissa, ilma oli täynnä leivosten viserryksiä ja peltopyitten siivenlyöntejä. Sitten he tulivat korkeaan, viheriöivään ruohoon, lempeä tuuli sipaisi sen huojuvia vanoja ja keinutti hiljaa niittykukkien umpuja.

He harhailivat kauan, lepäsivät toisinaan, puhuivat ja laskivat leikkiä — Sjubin yritti jopa pukkihyppyä pienen, hampaamattoman talonpoikaisukon kanssa, jonka he kohtasivat ja joka vain nauroi, mitä ikinä herrat tekivätkään hänelle. Lopulta he olivat perillä "kurjassa, pienessä majatalossa". Innoissaan tarjoilija oli juosta heidät kaikki kumoon ja toi heille itse asiassa erittäin epäonnistuneen päivällisen, johon kuului jonkinlaista "transbalkanilaista" viiniä, mutta se ei estänyt heitä pitämästä erittäin hauskaa, kuten Sjubin oli ennustanut. Itse hän riemuitsi äänekkäämmin ja kuitenkin hän oli vähiten iloinen. Hän joi käsittämättömän, mutta suuren Venelinin [Venelin on kirjoittanut historiallisen teoksen Bulgariasta. Kääntäjän huomautus] maljan, toisen bulgarialaisten kuninkaalle Krumille, Chrumille tai Chromille, joka eli joskus Aatamin aikoihin, hän väitti.

— Yhdeksännellä vuosisadalla, Insarov oikaisi.

— Yhdeksännellä vuosisadalla, Sjubin huusi. — Oi, mikä onni!

Bersenev huomasi, että Sjubin hullutuksistaan ja päähänpistoistaan huolimatta koko ajan oli varuillaan ja jollakin tavoin kuulusteli Insarovia, tunnusteli hänen valtimoaan hermostuneen levottomuuden Valtaamana. Mutta Insarov oli yhtä rauhallinen ja liikkumaton kuin ennenkin.

Vihdoin he palasivat kotiin ja vaihtoivat vaatteita, ja jotteivät menettäisi päivän tunnelmaa päättivät he illalla mennä Stahovien luo. Sjubin kiiruhti edeltä tiedoittamaan heidän tulostaan.

XII.

— Sankari Insarov suvaitsee saapua tänne aivan pian! Sjubin huusi juhlallisesti astuessaan Stahovien salonkiin, jossa ei sillä hetkellä ollut muita kuin Elena ja Soja.

— Wer? Soja kysyi saksaksi. Kun hän yllättyi, turvautui hän aina äidinkieleensä.

Elena painoi päänsä alas. Sjubin katsoi häntä ivallinen hymy huulillaan. Se harmitti tyttöä, mutta hän ei sanonut mitään.

— Kuulitteko, Sjubin toisti, — herra Insarov on matkalla tänne.

— Kyllä, minä kuulin sen, Elena vastasi, — ja minä kuulin myös, miten te nimititte häntä. Se hämmästyttää minua todellakin. Herra Insarov ei ole vielä astunut jalallaan taloomme, ja te pidätte jo asiaankuuluvana temppuilla.

Sjubin mieli masentui äkkiä.

— Olette oikeassa, te olette aina oikeassa, Elena Nikolajevna, hän mutisi, — mutta minä en sieluni autuuden kautta tarkoittanut mitään pahaa sillä. Olemme olleet ulkona kävelemässä koko päivän, ja vakuutan teille, että hän on erinomainen ihminen.

— Sitä en ole kysynyt teiltä, Elena sanoi ja nousi.

— Onko herra Insarov nuori? Soja kysyi.

— Hän on sadanneljänkymmenenneljän vuoden ikäinen, Sjubin vastasi harmistuneena.

Palveluspoika ilmoitti ystävykset. He astuivat sisälle. Bersenev esitteli Insarovin. Elena pyysi heitä istumaan ja istuutui itsekin, mutta Soja kiiruhti yläkertaan ilmoittamaan Anna Vasilievnalle. Salongissa alkoi melko mitäänsanomaton keskustelu, kuten aina ihmisten tavatessa toisensa ensimmäisen kerran. Sjubin istui äänettömänä nurkassa ja katseli toisia, mutta ei ollut juuri mitään katseltavaa. Elenassa hän huomasi hillittyä harmia häntä itseään kohtaan — siinä kaikki. Sitten hän katseli Bersenevia ja Insararovia verraten heidän ulkomuotoaan kuvanveistäjän katseella. "Kumpikaan ei oikeastaan ole hauskan näköinen", hän ajatteli, "mutta bulgarialaisella on selväpiirteiset kasvot, kuvanveistäjälle kiitolliset, juuri nyt niillä on erinomainen valaistus. Suurvenäläinen olisi parempi maalata, noissa kasvoissa ei ole viivoja, mutta ilmettä niissä on. Sitäpaitsi on ehkä mahdollista rakastua kumpaankin. Elena ei vielä rakasta Berseneviä, mutta hän tulee rakastamaan tätä", Sjubin päätteli.

Anna Vasilievnakin tuli salonkiin, ja nyt keskustelu sai puhtaasti huvilamaisen — ei maalaisen, vaan juuri huvilamaisen luonteen. Se käsitteli mitä erilaisimpia ja vaihtelevimpia asioita, mutta kiusalliset tauot keskeyttivät sen joka kolmas minuutti. Erään tällaisen aikana Anna Vasilievna antoi äänettömän merkin Sojalle. Sjubin ymmärsi merkin ja irvisti happamasti, mutta Soja istuutui pianon ääreen ja esitti kaikki pienet laulelmansa. Uvar Ivanovitj katsoi sisälle ovesta, mutta hämmentyi, leikitteli sormillaan ja perääntyi. Sitten tarjottiin tee, jonka jälkeen koko seurue teki kävelyretken puutarhaan... Oli tullut pimeää, ja vieraat hyvästelivät.

Insarov ei itse asiassa ollut tehnyt niin syvää vaikutusta Elenaan kuin tämä itse oli odottanut, tai paremminkin: hän oli tehnyt toisenlaisen vaikutuksen kuin tyttö oli odottanut. Hän piti miehen suoruudesta ja vapaasta käytöstavasta — ja myös hänen ulkomuodostaan. Mutta koko Insarovin lujan tyyni ja arkipäiväisen yksinkertainen olemus ei oikein sopinut siihen kuvaan, jonka hän oli saanut miehestä Bersenevin kertomuksen perusteella. Hän ei itse ollut selvillä siitä, mutta hän oli odottanut jotakin "fatalistisempaa". "Mutta hän puhui niin vähän tänään", Elena ajatteli, "se oli minun omaa syytäni, en kysynyt häneltä mitään; saamme nähdä toisen kerran... mutta ilmeikkäät ja rehelliset silmät hänellä oli." Hän tunsi, ettei hän suinkaan halunnut taipua miehen tahtoon, vaan ojentaa hänelle kätensä ystävänä. Häntä hämmästytti eräs seikka: hän ei ollut kuvitellut Insarovin kaltaisia miehiä — "sankareita" — sellaisiksi. Tämä sana toi hänen mieleensä Sjubinin ja hän punastui harmista maatessaan vuoteessaan ajatuksiinsa vaipuneena.

— Mitä piditte uusista tuttavistanne? Bersenev kysyi kotimatkalla.

— Kyllä, hyvin paljon, Insarov vastasi, — etenkin tyttärestä. Hän on varmaankin ihana tyttö. Hänessä on jotakin levotonta, mutta se on vain hyvä merkki.

— Meidän täytyy käydä usein heidän luonaan, Bersenev sanoi.

— Niin, Insarov vastasi, eikä kumpikaan sanonut enempää koko matkalla.

Insarov sulkeutui heti huoneeseensa, mutta siellä paloi valo pitkälle keskiyön jälkeen.

Bersenev oli tuskin ehtinyt lukea sivun Raumeristaan, kun kourallinen hiekkaa rapisi hänen ikkunaruutuaan vasten. Hän hätkähti ja avasi ikkunan. Ulkona seisoi Sjubin, kalpeana kuin palttina.

— Levoton henki! Yöperhonen! Bersenev huudahti.

— Tss! Sjubin keskeytti. — Tulen luoksesi salaa kuin Max Agathan luo. Minun täytyy sanoa sinulle pari sanaa kahden kesken.

— Mutta tule sitten edes sisälle.

— Ei, se on tarpeetonta, Sjubin vastasi nojautuen kyynärpäällään ikkunalautaan. — Näin on hauskempaa, se on enemmän à la Espanja. Ensiksikin, minun on onniteltava sinua: osakkeesi ovat nousseet. Tuo erikoinen mies, jota olet ylistänyt niin hienosti, on poissa laskuista. Sen voin taata. Ja todistaakseni sinulle, että olen puolueeton, annan sinulle herra Insarovin tuntomerkit: ei kykyjä, ei jälkeäkään runollisuudesta, ennenkuulumaton työkyky, hyvä muisti, äly, joka ei ole monipuolinen eikä syvä, mutta eloisa ja terve, terästä ja voimaa, ja lopulta suorastaan kaunopuheisuutta — kun tulee puheeksi hänen — meidän kesken sanottuna erittäin ikävä — Bulgariansa. No? Sanotko vielä, että olen epäoikeudenmukainen? Pieni välihuomautus, et milloinkaan tule sinuksi hänen kanssaan. Minua kohtaan hän tuntee vastenmielisyyttä vain siksi, että olen taiteilija, ja siitä olen ylpeä. Niin, terästä, sitä hän on, hän voisi jauhaa meidät kaikki nuuskaksi. Hänen juurensa ovat syvällä hänen massaan, — hän ei ole sellainen kuin meidän kansanystävämme, nämä tyhjät astiat, jotka mielistelevät kansaa ja huokaavat: valaudu meihin, sinä elävä vesi! Mutta niinpä hänen tehtävänsä onkin helpompi, vähemmän monimutkainen: on vain ajettava turkkilaiset tiehensä, ei kai se ole mikään taito! Mutta kaikki nämä ominaisuudet eivät onneksi tee vaikutusta naisiin. Häneltä puuttuu viehätysvoimaa — aivan toisin on sinun ja minun laita.

— Etkö voisi pitää minua tämän ulkopuolella? Bersenev mutisi. — Ylipäänsä tuomitset väärin, sitäpaitsi. Hän ei lainkaan tunne vastenmielisyyttä sinua kohtaan. Ja maamiestensä kanssa hän on sinut... sen minä tiedän.

— Se on aivan toinen asia. Heille hän on sankari! Mutta minun on myönnettävä, että kuvittelen sankaria toisenlaiseksi, hän ei saa puhua, hänen on mylvittävä kuin härkä, mutta sitten onkin muurien hajottava, kun hän iskee niihin sarvensa. Eikä hänen itsensä ole tiedettävä miksi hän puskee, vaan vain käytävä päälle. Sitäpaitsi on mahdollista, että meidän aikamme vaatii toisenlaisia sankareita.

— Miksi Insarov kiinnostaa sinua niin paljon? Bersenev kysyi. — Juoksitko tosiaankin tänne vain kuvataksesi hänen luonnettaan?

— Tulin tänne, koska kävin niin raskasmieliseksi kotona, Sjubin vastasi.

— Vai niin! Et kai vain aio jälleen hieman itkeä?

— Älä naura. Tulin tänne, koska olin valmis puremaan itseäni kyynärpäähän, sillä minua kiduttaa ja kiusaa epätoivo, suuttumus, mustasukkaisuus...

— Mustasukkaisuus? Ketä kohtaan?

— Sinua, häntä, kaikkia. Minut repii kappaleiksi ajatus, että minun olisi pitänyt ymmärtää häntä aikaisemmin, käsittää miten käyttäytyä... Mutta mitä kannattaa puhua siitä! Juttu päättyy joka tapauksessa siihen, että itken ja räyhään ja temppuilen, kuten hän sanoo — ja sitten menen ja hirtän itseni.

— No, mitä siihen asiaan tulee, niin et kylläkään hirtä itseäsi, Bersenev huomautti.

— Ei, en luonnollisestikaan tällaisena yönä. Mutta odotan vain syksyyn. Sitäpaitsi ihmiset kuolevat tällaisinakin öinä, mutta onnesta. Oi, onni! On kuin jokainen tielle laskeva varjo kuiskaisi: "Minä tiedän kyllä, missä onni asustaa... Tahdotko, niin sanon sen sinulle." Pyytäisin sinua tulemaan kanssani, mutta olet juuri nyt proosan vaikutuksen alaisena. Nuku ja uneksi matematiikan kaavoista! Sieluni on räjähtämäisillään kappaleiksi. Ja te, hyvät herrat, te näette ihmisen nauravan ja sitten luulette, että hänen elämänsä on helppoa. Voitte todistaa hänelle, että hän puhuu ristiriitaisesti — ettei hän siis osaa kärsiä. Jumala suokoon teille anteeksi!

Sjubin meni nopeasti ikkunan luota. "Annusjka!" Bersenev aikoi huutaa hänen jälkeensä, mutta hillitsi itsensä — Sjubin oli todellakin näyttänyt kummalliselta. Hetken kuluttua Bersenevistä suorastaan tuntui, että joku nyyhkytti ulkona. Hän nousi ylös ja avasi ikkunan. Kaikki oli äänetöntä. Vain kaukana etäisyydessä ajeli talonpoika tiellä laulaen "Mosdokin aroa".

XIII.

Kuntsovossa viettämänsä kahden ensimmäisen viikon aikana Insarov ei käynyt Stahoveiila kuin neljä tai viisi kertaa. Bersenev meni sinne jokseenkin joka toinen päivä. Elena oli aina iloinen hänen tullessaan, he istuivat joka kerta innokkaasti keskustellen asioista, jotka kiinnostivat heitä molempia, ja kuitenkin Bersenev usein näytti masentuneelta tullessaan sieltä kotiin. Sjubinia ei useinkaan enää näkynyt, hän omistautui kuumeisen innokkaasti taiteelleen. Hän pysyi huoneeseensa sulkeutuneena rynnäten sieltä vain sattumoisin maalarin puseroon pukeutuneena ja saven tahraamana, usein hän myöskin vietti päivän ateljeessaan Moskovassa, missä hän tapasi mallejaan ja italialaisia kipsivalureita, ystäviään ja mestareitaan. Elena ei kertaakaan saanut tilaisuutta puhua Insarovin kanssa siten kuin olisi halunnut. Kun hän oli poissa, oli niin paljon, mitä Elena suunnitteli kysyvänsä häneltä. Mutta kun mies sitten tuli, häpesi Elena valmistelujaan. Insarovin rauhallisuus hämmensi häntä, hänestä tuntui, ettei hänellä ollut oikeutta puhua kaikista näistä asioista, ja hän päätti odottaa. Kaikesta huolimatta, miten mitättömiä heidän välillään vaihdetut sanat olivatkin. Insarovin joka käynnin jälkeen hän tunsi päässeensä lähemmäksi tätä. Mutta he eivät tavanneet milloinkaan kahden kesken — ja päästäkseen ihmistä oikein lähelle on ainakin kerran puhuttava hänen kanssaan kahden kesken. Bersenevin kanssa hän usein puhui Insarovista. Bersenev käsitti Insarovin saaneen Elenan mielikuvituksen liikkeelle, ja hän oli iloinen, ettei hänen ystävänsä ollut "poissa laskuista", kuten Sjubin oli väittänyt. Hän innostui joka kerta puhuessaan Elenan kanssa Insarovista ja kertoi pienimpiä yksityiskohtia myöten kaiken, minkä tiesi — on usein niin, että kun itse haluamme miellyttää jotakuta, kohotamme ystävämme pilviin, emmekä usein aavista itse asiassa ylistävämme itseämme. Vain heikon punan, jonkin kerran värittäessä Elenan kalpeita poskia ja hänen silmiensä säteillessä ja laajetessa, Bersenev jälleen tunsi tuon onnettomuutta ennustavan raskasmielisyyden, jonka hän joskus aikaisemmin oli kokenut.

Eräänä päivänä Bersenev tuli Stahoveille erittäin epätavalliseen aikaan, kello yksitoista aamulla. Elena otti hänet vastaan salissa.

— Voitteko ajatella, Bersenev sanoi pakotetusti hymyillen: — Insarovimme on kadonnut.

— Miten tarkoitatte? Elena sanoi matalasti.

— Hävinnyt, lyhyesti sanottuna. Toissailtana hän lähti jonnekin, ja siitä lähtien hän on ollut poissa.

— Sanoiko hän teille, minne lähti?

— Ei.

Elena vaipui tuoliin.

— Hän on matkustanut Moskovaan, hän sanoi yrittäen näytellä välinpitämätöntä, mutta samalla itsekseenkin ihmetellen sitä.

— Sitä minä en usko, Bersenev vastasi. — Hän ei lähtenyt yksin.

— Kenen kanssa hän sitten lähti?

— Kaksi henkilöä tuli toissapäivänä aamupäivällä hänen luokseen, kaksi maanmiestä, luulisin.

— Sikäli kuin saatoin kuulla, puhuivat he slaavilaista kieltä, jota en ymmärtänyt... Niin, siinä näette, Elena Nikolajevna, olette aina sanonut, ettei Insarovissa ole mitään salaperäistä, mutta voiko olla mitään salaperäisempää kuin tämä vierailu? Kuvitelkaa vain, he menevät hänen luokseen — sitten he alkoivat huutaa ja riidellä, hurjasti, raivokkaasti... Ja hän huusi niinikään.

— Myöskin hän?

— Niin. Tarjosi heille ensin päivällistä ja meni heidän kanssaan ulos. Emäntä sanoi minulle, että nuo kaksi yksin söivät valtavan vadillisen puuroa. He ahmivat ruoan kuin kaksi nälkäistä sutta, hän sanoi.

Elena hymyili hieman.

— Saattepa nähdä, että tähän kaikkeen on hyvin proosallinen selitys.

— Jumala suokoon! Mutta teidän ei olisi pitänyt käyttää tuota sanaa. Ehdottomasti ei Insarovissa ole mitään proosallista, vaikkakin Sjubin väittää...

— Sjubin! Elena keskeytti ja kohautti olkapäitään. — Mutta teidän on myönnettävä, että nuo kaksi herraa, jotka lusikoivat itseensä puuron...

— Temistokleskin söi puuroa Salamiin taistelua edeltäneenä iltana, Bersenev huomautti hymyillen.

— Niin tietysti. Mutta niinpä olikin seuraavana päivänä taistelu. Antakaa minun joka tapauksessa tietää, milloin hän on palannut, Elena lisäsi.

Hän yritti puhua muusta, mutta keskustelu ei päässyt käyntiin. Soja tuli kävellen varpaillaan, mikä merkitsi, ettei Anna Vasilievna vielä ollut herännyt.

Bersenev lähti.

Samana iltana hän lähetti kirjeen Elenalle:

"Hän on tullut takaisin auringonpaahtamana ja pölyisenä silmiä myöten. Mutta en tiedä, missä hän on kuljeksinut. Ehkäpä te saatte sen tietää?"

— Ehkäpä te saatte sen tietää! Elena kuiskasi. — Puhuuko hän sitten minun kanssani?

XIV.

Seuraavana päivänä kahden maissa Elena seisoi puutarhassa pienen koirankopin edessä, missä hänellä oli kaksi pentua, joita hän hoiti. Puutarhuri oli löytänyt nuo kaksi hyljättyä raukkaa erään aidan alta ja tuonut ne neidille, joka pesijättären kertoman mukaan otti hoiviinsa kaikenlaisia elukoita. Hän ei pettynytkään. Elena antoi hänelle neljännesruplan.

Elena katsoi koirankoppiin todetakseen, että pennut yhä elivät ja että niiden oli hyvä olla ja että niille oli viety uusia olkia. Sitten hän kääntyi ja oli huudahtamaisillaan; lehtokujan päässä Insarov oli aivan yksin tulossa suoraan häntä kohti.

— Hyvää päivää, hän sanoi tultuaan lähemmäksi ja otti lakin päästään.

Elena huomasi, että hän todellakin oli suunnattomasti ruskettunut kolmen viime päivän aikana.

— Olin aikonut tulla yhdessä Andrej Petrovitjin kanssa, hän lisäsi, — mutta hän sai jonkin esteen, joten tulin yksin edeltä. Tuolla ylhäällä en tavannut ketään, kaikki varmaankin nukkuvat tai ovat ulkona kävelemässä. Siksi tulin tänne.

— Kuulostaa siltä kuin tahtoisitte pyytää anteeksi, Elena vastasi. — Se on todellakin aivan tarpeetonta. Olemme kaikki hyvin iloisia nähdessämme teidät jälleen... Istuutukaamme tähän penkille, varjoon.

Hän istuutui. Insarov tuli hänen viereensä.

— Olette ollut poissa kotoa näinä päivinä, kuulin? Elena alkoi.

— Olen, Insarov vastasi. — Olen ollut hieman poissa... Onko Andrej Petrovitj puhunut siitä?

Insarov katsahti häneen, hymyili ja alkoi leikitellä lakillaan. Kun hän hymyili, räpäytti hän nopeasti silmiään ja työnsi huulensa ulospäin, mikä teki hänet hyväntahtoisen näköiseksi.

— Andrej Petrovitj on varmaankin myös kertonut teille, että menin pois parin... kummallisen olion kanssa, hän lisäsi ja hymyili edelleen.

Elena hämmentyi ensin hieman, mutta sitten hänestä tuntui, ettei Insaroville voinut valehdella.

— Kyllä, hän sanoi päättävästi.

— Mitä oikeastaan ajattelitte minusta? Insarov kysyi äkkiä.

Elena katsoi häneen.

— Minä ajattelin, hän sanoi... — Minä ajattelin, että te aina tiedätte, mitä teette, ettekä voi tehdä mitään pahaa.

— Siitä minä kiitän teitä. Näettekö, Elena Nikolajevna, hän lisäsi siirtyen huomaamattaan tuttavallisesti lähemmäksi tyttöä, — täällä on pieni joukko maanmiehiäni. Joukossamme on myös sellaisia, jotka eivät ole kovinkaan sivistyneitä, mutta kaikki ovat uskollisia yhteiselle asialle. Valitettavasti ei aina riitoja voi välttää, ja koska kaikki tuntevat minut, luottavat minuun — kutsuivat he minut ratkaisemaan riidan. Minä menin.

— Olitteko kaukanakin täältä?

— Ajoin yli kuusikymmentä virstaa, Traitskiin. Sen luostarissa on niinikään eräs meikäläisistä. Niin, en tehnyt tätä matkaa turhaan, riita ratkaistiin.

— Oliko se vaikeaa?

— Kyllä. Eräs henkilö oli hyvin itsepäinen eikä tahtonut antaa rahasummaa, josta oli puhe.

— Rahastako oli kysymys?

— Kyllä. Eikä erikoisen suuresta summasta. Mitä luulitte asian koskeneen?

— Sellaisen pikkuasian takia matkustitte yli kuusikymmentä virstaa? Menetitte kolme päivää?

— Kun asia koskee omia maanmiehiä, Elena Nikolajevna, se ei ole pikkuasia. Silloin olisi väärin vetääntyä syrjään. Ettehän te itsekään kiellä edes pieniltä koiranpennuilta apuanne, huomaan, ja se on minusta hyvin kunnioitettavaa. Ei ole niin vaarallista, vaikka menetin hieman aikaa, sellaisen ottaa pian takaisin. Aikammehan ei kuulu meille itsellemme.

— Kenelle se sitten kuuluu?

— Kaikille, jotka tarvitsevat meitä. Olen nyt suoraan kertonut teille tämän kaiken siksi, että annan arvoa teidän arvostelullenne, Elena Nikolajevna. Voin kuvitella, miten Andrej Petrovitj hämmästytti teidät!

— Annatte arvoa minun arvostelulleni, Elena sanoi matalasti, — miksi?

Insarov hymyili jälleen.

— Siksi, että olette hyvä tyttö ettekä ylhäisöneiti, siinä kaikki.

Vallitsi hetken hiljaisuus.

— Dmitrij Nikanorovitj, Elena sanoi sitten, — huomaatteko, että puhutte minulle ensimmäisen kerran näin avoimesti?

— Miten niin? Mielestäni olen aina sanonut teille kaiken, mitä olen ajatellut.

— Ei, tämä on ensimmäinen kerta, ja olen hyvin iloinen siitä, — ja minä puhun niinikään avoimesti teille. Saanko tehdä niin?

Insarov hymyili ja sanoi:

— Kyllä.

— Sanon teille, että olen hyvin utelias.

— Se ei tee mitään, sanokaa vain, mitä haluatte.

— Andrej Petrovitj on kertonut minulle paljon elämästänne, nuoruudestanne. Minä tiedän tapauksen, kauhean tapauksen... Minä tiedän, että te sitten olette matkustanut kotiin isänmaahanne... Älkää vastatko minulle Jumalan tähden, jos kysymykseni on teistä sopimaton, mutta eräs ajatus kiusaa minua... Sanokaa, tapasitteko tuon miehen...

Hänen kurkkuaan tukahdutti. Häntä hävetti, hän säikähti rohkeuttaan. Insarov katsoi häntä tarkkaavasti silmät puoliksi suljettuina ja tarttui sormillaan leukaansa.

— Elena Nikolajevna, hän sanoi vihdoin, ja hän puhui matalammin kuin tavallisesti — Elena melkein pelästyi.

— Ymmärrän, ketä te tarkoitatte. Ei, en tavannut häntä, ja siitä kiitän Jumalaa! En etsinyt häntä. En siksi, etten olisi pitänyt oikeutenani tappaa häntä — olisin iskenyt hänet kuoliaaksi aivan rauhallisena — vaan siksi, ettei ole tilaa yksityisille selvittelyille, kun on kysymys kokonaisen kansan kostosta... tai ei, se ei ole oikea sana... kun on kysymys kansan vapaudesta. Siitä olisi vain haittaa. Aikanaan sekin asia selvitetään... Niin, sekin selvitetään, hän toisti nyökäten hiljaa päätään.

Elena katsoi häntä sivulta.

— Rakastatteko maatanne kovasti? hän kysyi arasti.

— Sitä ei voi vielä tietää, Insarov vastasi. — Jos joku meistä joskus kuolee maansa puolesta, silloin voimme sanoa, että hän on rakastanut sitä.

— Mutta jollette koskaan voisi palata Bulgariaan, Elena jatkoi, — olisiko teidän raskasta elää Venäjällä?

Insarov painoi päänsä.

— Luulen, etten voisi kestää sitä, hän sanoi.

— Sanokaa, Elena alkoi, — onko vaikeata oppia bulgariankieltä?

— Ei lainkaan. Jokaisen venäläisen pitäisi osata bulgariaa. Jokaisen venäläisen pitäisi tuntea kaikki slaavilaiset kielet. Jos tahdotte, niin tuon teille bulgarialaisia kirjoja. Tietäisittepä millaisia lauluja meillä on! Ne eivät ole serbialaisia huonompia. Hetkinen, niin käännän teille niistä erään. Siinä puhutaan... Mutta tunnetteko lainkaan historiaamme?

— En, en lainkaan, Elena vastasi.

— Minäpä tuon teille kirjan. Siitä opitte ainakin tärkeimmät tapahtumat. Niin, nyt kuulette tuon laulun... Sitäpaitsi on parempi, että näytän teille käännöksen kirjoitettuna. Olen varma siitä, että tulette rakastamaan meidän kansaamme, tehän rakastatte kaikkia sorrettuja. Jos tietäisit, miten rikas maamme on! Mutta se poljetaan maahan, se revitään kappaleiksi, hän huusi ja kohotti samalla tahtomattaan kättään, hänen kasvojensa käydessä vihasta tummiksi. — Meiltä on otettu kaikki, kaikki, kirkkomme, oikeutemme, maamme. Kuin eläinlaumaa turkkilaiset ajavat meitä edellään, meidät teurastetaan...

— Dmitrij Nikanorovitj! Elena huudahti.

Insarov hillitsi itsensä.

— Suokaa anteeksi, menetän malttini, kun puhun tästä. Mutta kysyitte minulta äsken rakastanko isänmaatani. Voiko ihminen rakastaa mitään muuta maan päällä? Onko mitään muuta, mitä ei voi vaihtaa, jotakin, joka on kaikkien epäilystemme yläpuolella, johon täytyy uskoa heti Jumalan jälkeen? Ja tämä isänmaa tarvitsee meitä.. Muistakaa, että halvin talonpoika, kurjin kerjäläinen Bulgariassa ja minä — me tahdomme kaikki samaa. Meillä kaikilla on sama päämäärä. Ymmärrättekö miten tietoisuus tästä antaa luottamusta ja voimaa?

Insarov vaikeni hetkeksi, sitten hän alkoi jälleen puhua Bulgariasta. Elena kuunteli häntä hartaan tarkkaavaisena ja syvästi osaaottaen. Kun hän oli lopettanut, kysyi Elena vielä kerran:

— Ette siis missään tapauksessa jäisi Venäjälle?

Ja kun Insarov oli mennyt, hän seisoi kauan katsoen tämän jälkeen. Tänä päivänä Insarov oli saanut uuden merkityksen Elenan elämässä. Elenan saattaessa häntä portille hän ei enää ollut sama kuin hänen kahta tuntia aikaisemmin tullessa vastaan lehtokujassa.

Siitä päivästä lähtien Insarov yhä useammin kävi Stahovien luona, mutta Bersenev tuli yhä harvemmin. Ystävysten väliin oli tullut jotakin, jonka kumpikin voimakkaasti tunsi voimatta antaa sille nimeä, ja molemmat pelkäsivät tilintekoa. Siten kului kuukausi.

XV.

Anna Vasilievnasta oli hauska istua kotona, kuten jo tiedämme, mutta toisinaan saattoi hänet aivan odottamatta vallata vastustamaton halu tehdä jotakin tavatonta, järjestää jokin ihmeellinen partie de plaisir. Kuta vaikeammin järjestettävissä tämä partie de plaisir oli, mitä enemmän valmistuksia ja neuvotteluja se vaati, kuta levottomammaksi ja jännittyneemmäksi se sai Anna Vasilievnan itsensä, sitä paremmaksi hän tunsi olonsa. Jos hän sai sellaisen aatteen talvella, vuokrautti hän teatterista kaksi, kolme aitiota vierekkäin ja lähti sinne kaikkine ystävineen ja tuttavineen, jotka hänen onnistui haalia kokoon, myöskin saatettiin mennä suorastaan naamiaisiin. Jos se tapahtui kesällä, niin, silloin hän teki huviretkiä maalle niin kauas kuin mahdollista. Seuraavana päivänä hän valitti päänsärkyä ja makasi voihkien vuoteessa koko päivän, mutta parin kuukauden kuluttua tämä kuumeinen kaipuu johonkin "tavattomaan" jälleen toistui.

Nyt hän jälleen sai tällaisen puuskan. Joku mainitsi hänen läsnäollessaan, miten kaunista on Tsaritsynossa, ja Anna Vasilievna selitti samassa, että hän aikoi matkustaa Tsaritsynoon kahden päivän kuluttua. Talossa alkoi elämä ja hyörinä. Pikalähetti matkusti Moskovaan hakemaan Nikolaj Artemievitjia ja samalla hovimestari lähetettiin hevosella ostamaan viiniä ja muuta ruokatavaraa. Sjubin sai määräyksen hankkia vuokravaunut — sillä kaleshiin eivät kaikki mahtuneet — sekä huolehtia hevosista hevosenvaihtopaikoissa. Palveluspoika sai juosta kaksi kertaa Bersenevin ja Insarovin luo viemään kahta kutsukirjettä, jotka Soja oli kirjoittanut ensin venäjäksi, sitten ranskaksi. Anna Vasilievnalla oli itsellään tarpeeksi työtä nuorten naisten matkapukuja järjestäessään.

Valmistelujen ollessa kiihkeimmillään koko partie de plaisir oli mennä myttyyn. Nikolaj Artemievitj tuli Moskovasta happamimmalla, riidanhaluisimmalla, vaateliaimmalla tuulellaan — hänen ja Avgustina Hristonovnan välit olivat jatkuvasti jännittyneet — ja kun hän sai kuulla, mistä oli puhe, selitti hän päättävästi, ettei hän aikonut lähteä mukaan. Oli suorastaan mielipuolista ajaa Kuntsovosta Moskovaan ja Moskovasta Tsaritsynoon ja sitten takaisin jälleen Moskovaan ja Moskovasta Kuntsovoon. — Loppujen lopuksi, hän lisäsi, — jos joku voi todistaa, että jossakin maankolkassa on hauskempaa kuin toisessa, lähden minä mukaan.

Tätä ei kukaan luonnollisestikaan voinut hänelle todistaa, ja Anna Vasilievna oli jo valmis "luotettavan kavaljeerin" puutteessa luopumaan koko partie de plaisir'ista. Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi Uvar Ivanovitjia ja lähetti heti hakemaan häntä hänen pienestä huoneestaan. "Hukkuvahan tarttuu oljenkorteen", hän huokasi. Uvar Ivanovitj herätettiin, hän kuunteli äänettömänä Anna Vasilievnan ehdotusta, leikitteli sormillaan ja hyväksyi kaikkien hämmästykseksi ehdotuksen. Anna Vasilievna suuteli häntä poskelle ja sanoi, että hän oli "niin" herttainen. Nikolaj Artemievitj hymyili halveksivasti ja sanoi: — Quelle bourde! Määrätyissä tilanteissa hän mielellään käytti "karkeita" ranskalaisia sanontatapoja.

Kello seitsemän seuraavana aamuna kaleshi ja vuokravaunu pyörivät täyteen lastattuina Stahovien portin läpi. Matkavaunuissa istuivat nuo kolme naista, kamarineitsyt ja Bersenev. Insarov oli saanut paikan kuskipukilla. Vuokravaunuissa olivat Uvar Ivanovitj ja Sjubin. Uvar Ivanovitj oli itse vilkuttanut Sjubinin luokseen. Hän tiesi, että tämä kiusoittelisi häntä koko matkan, mutta kaikesta huolimatta oli "mustan maan mehun" ja nuoren taiteilijan välillä merkillinen yhdysside, joka ilmeni karkeasuisena avomielisyytenä. Mutta Sjubin jättikin tällä kertaa paksun ystävänsä rauhaan. Hän oli ääneti, hajamielinen ja sävyisä.

Aurinko oli jo korkealla kirkkaansinisellä taivaalla, kun molemmat vaunut tulivat Tsaritsynon linnan raunioille, jotka olivat synkät ja kauheat vieläpä keskellä kirkasta päivääkin. Koko seurue hyppäsi vaunuista ja lähti heti puutarhaan. Ensimmäisinä kulkivat Elena ja Soja Insarovin kanssa, heidän jälkeensä Anna Vasilievna tuli Uvar Ivanovitjin käsivarteen nojaten loistaen täysintä onnea. Hänen kavaljeerinsa läähätti keinuessaan eteenpäin, uusi olkihattu viilsi hänen otsaansa ja jalkoja poltti saappaissa, mutta kaikesta huolimatta hänenkin oli oikein hyvä olla. Sjubin ja Bersenev päättivät kulkueen.

— Saamme jäädä reserviin kuten muutkin veteraanit, hyvä veli, kuiskasi Sjubin. — Bulgaria on nyt päässyt johtoon, hän lisäsi osoittaen katseellaan Elenaa.

Sää oli ihana. Heidän ympärillään oli kukkia ja surinaa ja laulua, kauempana lampien vesi loisti auringossa, valoisa, juhlallinen tunnelma valtasi kaikkien mielen.

— Oi, kuinka ihanaa! Anna Vasilievna toisti yhä uudelleen.

Uvar Ivanovitj nyökkäsi myöntävästi hänen haltioituneisiin huudahduksiinsa ja sanoi vieläpä kerran:

— Niin tosiaan, epäilemättä!

Elena vaihtoi silloin tällöin sanan Insarovin kanssa. Soja piti kahdella sormella kiinni suuren hattunsa lieristä ja hänen pienet jalkansa vaaleanharmaine kenkineen, joissa oli tylpät kärjet kuten muoti määräsi, pistivät keimaillen esille ruusunvärisen barège-puvun reunuksen alta. Hän käveli vilkuillen milloin taaksepäin, milloin sivulle.

— Hohoo! Sjubin huudahti äkkiä matalasti. — Luulenpa, että Soja Nikitijsna katselee taakseen. Menen hänen luokseen. Elena Nikolajevna halveksii minua nykyään, sinua hän kunnioittaa, ja se voi olla yhtäläistä. Niin, nyt menen. Olen hapantunut tarpeeksi. Sinua kehoitan tutkimaan kasveja, sinun asemassasi se on parasta mitä voi tehdä. Sitäpaitsi se on hyödyllistä myös tieteellisistä syistä. Hyvästi!

Sjubin juoksi Sojan luo, tarjosi hänelle käsivarttaan pyöreässä kaaressa ja sanoi:

— Ihre Hand, Madame.

Samassa hän tarttui tytön käsivarteen, ja he kävelivät eteenpäin. Elena pysähtyi, huusi Berseneviä ja tarttui hänen käsivarteensa, mutta jatkoi keskusteluaan Insarovin kanssa. Hän kysyi tältä, mikä kielo oli bulgarian kielellä, ja saksanpähkinä ja tammi ja lehmus...

"Bulgaria!" Bersenev-raukka ajatteli.

Äkkiä he kauempaa kuulivat huudon. Kaikki kohottivat päätään. Sjubinin sikaarikotelo lensi pensaaseen, ja Sojan käsi oli sen heittänyt.

— Odottakaahan, sen saatte maksaa! Sjubin huusi ja ryömi pensaikkoon etsimään koteloaan.

Hän löysikin sen ja tuli takaisin Sojan luo, mutta samalla hetkellä lensi sikaarikotelo jälleen tiehensä. Viisi, kuusi kertaa tämä leikki toistui, Sjubin nauroi ja uhkaili, Soja vain hymyili hiljaa ja kiemurteli kuin kissanpentu. Viimein Sjubin sai kiinni hänen sormistaan ja puristi niitä niin lujaa, että tyttö kirkaisi. Hän käveli sitten kauan puhaltaen niitä ja teeskennellen vihaista samalla, kun Sjubin hyräili jotakin hänen korvaansa.

— Vallaton nuoruus! Anna Vasilievna sanoi iloisesti Uvar Ivanovitjille.

Tämä leikitteli sormillaan.

— Mitä te ajattelette Soja Nikitijsnasta? Bersenev kysyi Elenalta.

— Ja Sjubinista? tyttö vastasi.

Samassa saavuttiin "Belvedère"-huvimajalle, ja seurue asettui istumaan nauttiakseen Tsaritsynin lammille päin avautuvasta näköalasta. Lammet olivat pitkässä rivissä, virsta virstan jälkeen, ja niiden takana oli tiheä, tumma metsä. Ruoho loisti vihreänä koko rinteen yllä päälampeen asti ja teki veden ihmeellisen kirkkaan, smaragdinvihreän hohtoiseksi. Ainutkaan aalto ei lyönyt rantaa vasten, pieninkään väre ei liikkunut lammen peilinkirkkaalla pinnalla. Oli kuin raskas, loistava, jähmettynyt lasimassa olisi täyttänyt tämän valtavan kastemaljan, taivas tuntui laskeutuneen levolle sen pohjalle, ja tuuheat puut piirtyivät liikkumattomina sen läpinäkyvään syliin. Kaikki istuivat nauttien kauan ja äänettöminä. Vieläpä Sjubinkin vaikeni, myös Soja oli vaipunut ajatuksiin. Lopulta kaikki yhtaikaa saivat halun soutaa lammelle. Sjubin. Insarov ja Bersenev juoksivat kilpaa rinnettä alas. He tavoittivat suuren, maalatun veneen soutajineen ja kutsuivat sitten naisia. Nämä tulivat alas, ja heidän jäljessään Uvar Ivanovitj tassutteli varovasti. Kyllä nauru ja leikinlasku kelpasivat, kun hän taapersi veneeseen ja vihdoin istuutui paikoilleen.

— Varokaa, herra, ettei herra hukuta meitä kaikkia, eräs soutajista huomautti, nuori tylppänenäinen poika, jolla oli yllään punainen pumpulipaita.

— No, no, senkin kakara! Uvar Ivanovitj murisi.

Vene laski vesille. Nuoret herrat istuivat airoissa, mutta ainoa, joka osasi soutaa, oli Insarov. Sjubin ehdotti, että laulettaisiin venäläinen laulu, ja aloitti itse:

    Volgaa pitkin, äiti armas...

Bersenev, Soja ja vieläpä Anna Vasilievnakin yhtyivät siihen — Insarov ei osannut laulaa — mutta siitä tuli kauhea sekasotku ja kolmannessa säkeessä laulajat sekaantuivat täydellisesti. Bersenev yksin yritti vielä jatkaa bassoa:

    Mitään ei näy aallokossa...

Mutta hänkin sekosi. Soutajat katsoivat merkitsevästi toisiinsa ja yrittivät pidättää nauruaan.

—- No? Sjubin sanoi kääntyen. — Tarkoitatteko, ettei herrasväki osaa laulaa?

Punapaitainen nuorukainen vain pudisti päätään.

— Odotahan, senkin tylppänenä, Sjubin jatkoi, — kyllä me näytämme sinulle. Soja Nikitijsna, laulakaa meille Niedmeierin Le lac. Älkää soutako, te siellä!

Märät airot kohosivat ja lepäsivät hiljaa ilmassa kuin levitetyt siivet, vesi putosi niistä loiskuvina pisaroina. Vene liukui vielä eteenpäin jonkin matkaa ja pysähtyi sitten huomaamattomasti kaartaen kuin uiva joutsen. Soja vastusteli...

— Allons! Anna Vasilievna sanoi ystävällisesti yllyttäen.

Soja otti hatun päästään ja alkoi:

    Oh, lac l'année à peine a fini sa carrière...

Hänen äänensä ei ollut voimakas, mutta se kaikui puhtaana lammen peilin yli. Kaukana metsässä kaiku vastasi joka säveleen, oli kuin joku olisi laulanut sielläkin selvästi ja kirkkaasti, mutta salaperäisellä, ylimaallisella äänellä. Kun Soja oli lopettanut, kuului kaikuva "bravo" rannalla olevasta huvimajasta, ja muutamat saksalaiset, jotka olivat tulleet Tsaritsynoon ryyppäämään, ryntäsivät ulos punaisina ja kiihtyneinä. Jotkut heistä olivat vain paitahihasillaan ilman kaulaliinaa, pari vieläpä ilman liivejäkin, ja he huusivat toistovaatimuksensa, "bis!" niin raivokkaasti, että Anna Vasilievna komensi soutajain mahdollisimman nopeasti kääntämään toiselle rannalle. Mutta ennenkuin oli päästy maihin, Uvar Ivanovitj sai vielä tilaisuuden yllättää. Kun hän huomasi, että kaiku eräässä paikassa metsää toisti erikoisen selvästi jokaisen äänen, hän alkoi äkkiä matkia peltopyyn siiven lyöntejä. Koko seurue hätkähti ensin kauhusta, mutta seuraavassa hetkessä kaikki kuuntelivat häntä oikein huvikseen, sillä Uvar Ivanovitj teki työnsä erittäin taitavasti ja uskottavasti. Menestyksen innostamana hän yritti naukua kuin kissa, mutta naukuminen ei onnistunut yhtä hyvin. Hän toisti vielä kerran, katsoi muita vuoron perään ja vaikeni. Sjubin heittäytyi hänen kaulaansa suudellakseen häntä, mutta hän työnsi tämän takaisin. Samassa hetkessä vene kalahti rantaan, ja koko seurue kiiruhti maihin.

Nyt ajaja sekä palvelija ja kamarineitsyt olivat kantaneet korit esille vaunuista ja kattaneet päivällisen ruohikkoon muutamien vanhojen lehmusten alle. Seurue istuutui levitetyn pöytäliinan ympärille ja alkoi ahmia pasteijoita ja muita herkkuja. Kaikilla oli mainio ruokahalu, Anna Vasilievna tarjosi ja tyrkytti lakkaamatta ja vakuutti vierailleen, että oli erikoisen terveellistä syödä paljon ulkona. Hän kääntyi vieläpä Uvar Ivanovitjinkin puoleen.

— Olkaa rauhassa! tämä mutisi suu täynnä.

— Miten ihanan päivän Herramme onkaan meille lahjoittanut! Anna Vasilievna toisti tämän tästä.

Oli mahdotonta tuntea häntä, hän näytti tulleen parikymmentä vuotta nuoremmaksi. Bersenev sanoikin sen hänelle.

— Niin, niin, Anna Vasilievna vastasi, — olinkin ennen jonkin näköinen. Ei pahentunutta munaa ensimmäiseksi tiusta poimita. [Venäläinen sananparsi. — Kääntäjän huomautus.]

Sjubin oli liittynyt Sojan seuraan ja täytti lakkaamatta hänen lasinsa. Tyttö aina kieltäytyi ja Sjubin yritti tyrkyttää, mutta joi tavallisesti lopulta lasin itse, ja sitten hän jälleen tarjosi tytölle uutta lasillista. Hän vakuutti tälle myös, että hän halusi laskea päänsä tytön syliin, eikä tämä tahtonut millään ehdolla sallia "sellaisia vapauksia". Elena näytti vakavammalta kuin muut, mutta sisimmässään hän tunsi ihmeellistä rauhaa, jollaista hän ei pitkään aikaan ollut saanut kokea. Hän tunsi olevansa äärettömän hyvä, ja hän halusi koko ajan pitää sekä Insarovin että Bersenevin vierellään... Viimemainitulla oli epäselvä aavistus siitä mitä tämä merkitsi ja huokasi, kun kukaan ei nähnyt.

Tunnit kuluivat. Ilta lähestyi. Anna Vasilievna kävi äkkiä levottomaksi.

— Hyvä Jumala, miten myöhäistä on! hän sanoi. — Nyt olemme syöneet ja juoneet, hyvä herrasväki.

Hän nousi, pian koko seurue oli jalkeilla ja lähti raunioita kohti missä vaunut odottivat. Lampien luona kaikki pysähtyivät nauttiakseen vielä viimeisen kerran kauniista taulusta. Koko maisema loisti nyt illan kirkkaissa väreissä, taivas vivahti jo punaiseen, puiden lehvistö liikkui hiljaa iltatuulessa ja kimalteli auringossa. Kuin sula kulta kimmelsi lampien nauha kauempana. Puiston huvimajat ja tornit loistivat punaisina puiden tummaa vihreyttä vasten.

— Hyvästi, Tsaritsyno, emme milloinkaan unohda tätä huvimatkaa! Anna Vasilievna sanoi. Kuin vahvistukseksi hänen sanoilleen tapahtui samassa jotakin mitä todellakaan ei ollut helppo unohtaa.

Sillä Anna Vasilievna oli tuskin ehtinyt lähettää kauniille Tsaritsynolle jäähyväistervehdyksensä, kun äkkiä korkean sireeniaidan takaa muutaman askelen päässä hänestä kuului hämmentyneitä huutoja, naurua ja kirkunaa, ja kokonainen lauma huolimattomasti pukeutuneita nuoria miehiä parveili tielle — sama musiikkiarakastava seurue, joka äsken niin innokkaasti oli taputtanut käsiään Sojalle. Nämä laulun ystävät vaikuttivat lievästi sanoen päihtyneiltä. Naiset nähdessään he pysähtyivät, mutta eräs heistä, valtava mies, jolla oli härän niska ja härän punaiset silmät, astui esiin joukosta, teki mitättömän yrityksen kumartaa ja hoiperteli Anna Vasilievnaa kohden, joka seisoi kauhusta jähmettyneenä.

— Bångsjur, madam, mies sanoi käheästi, — mitä kuuluu?

Anna Vasilievna horjahti taaksepäin.

— Kuuletteko, jättiläinen jatkoi huonolla venäjänkielellä, — miksette tahtoneet laulaa bis, kun komppaniamme huusi bis ja bravo, foro?

— Niin, niin, miksi? kaikui joukosta.

Insarov astui askeleen eteenpäin, mutta Sjubin meni väliin ja asettui itse Anna Vasilievnan eteen.

— Kunnioitettava tuntematon, hän sanoi, — sallikaa minun esittää peittelemättömän hämmästyksen, jonka käyttäytymisenne on meissä kaikissa herättänyt. Sikäli kuin voin nähdä, kuulutte kaukaasialaisen rodun saksilaiseen haaraan, ja meidän täytyy siis olettaa, että teillä on jonkinlainen aavistus säädyllisistä seurustelutavoista, mutta nyt olette puhutellut naista, jolle teitä ei ole esitelty. Minä vakuutan teille, että toisessa tilanteessa olisin erittäin ihastunut tehdessä tuttavuutta kanssanne, sillä lihaksenne biceps, riceps ja deltoidaens ovat aivan ilmiömäisen kehittyneet ja kuvanveistäjänä pitäisin suurimpana onnena saada teidät malliksi. Mutta tällä kertaa saatte luvan jättää meidät rauhaan.

"Kunnioitettava tuntematon" kuunteli Sjubinin puhetta pää halveksivasti vinossa ja kädet sivuilla.

— En ymmärrä mitään siitä, mitä te sanotte, hän sanoi lopulta. — Luuletteko, että olen suutari tai kelloseppä? Hohoo! Minä olen upseeri, minä olen virkamies, niin.

— Sitä en epäile, Sjubin alkoi.

— Ja tiedättekö, mitä minä sanon, tuntematon jatkoi ja työnsi hänet syrjään mahtavalla kädellään kuin pienen oksan, joka on tiellä, — minä sanon: miksette laulaneet bis, kun me huusimme bis? Nyt minä menen heti tieheni, mutta ensiksi on tämän neidin, ei tämän madamen, ei sitä ei tarvita, mutta tämän, tai tämän — hän osoitti Elenaa ja Sojaa — annettava minulle einen Kuss, kuten sanomme saksaksi, niin. Mitä? Se ei tee mitään.

— Se ei tee mitään, einen Kuss, kaikui jälleen joukosta. — Der Sakramenter! huusi eräs täysin humalainen saksalainen pakahtumaisillaan nauruun.

Soja oli tarttunut Insarovin käsivarteen, mutta tämä tempasi itsensä irti ja asettui suoraan hävyttömän jättiläisen eteen.

— Olkaa hyvä ja menkää, hän sanoi matalasti, mutta terävästi.

Saksalainen räjähti meluavaan nauruun.

— Kuinka, pois? Tästä minä pidän! Enkö minä saa kävellä? Mitä te tarkoitatte, pois? Miksi?

— Siksi, että olette suvainnut ahdistaa naista, sanoi Insarov ja kalpeni äkkiä, — siksi, että te olette humalassa.

— Mitä? Minä humalassa? Hören Sie das, Herr Provisor? Minä olen offizier ja hän uskaltaa.. Nyt minä vaadin Satisfaction! Einen Kuss will ich!

— Jos astutte vielä askeleenkaan, Insarov alkoi.

— No, entä sitten?

— Niin heitän teidät lampeen.

— Lampeen? Herr Je! Vain sitä? No, katsokaamme, tämä on hyvin mielenkiintoista...

Herra "offizier" kohotti käsivarttaan ja heittäytyi eteenpäin, mutta nyt tapahtuikin jotakin aivan odottamatonta, hän ulvahti, koko valtava ruho huojui ja nousi maasta, sääret sätkyttivät ilmassa, ja ennenkuin naiset olivat edes ehtineet huutaa, ennenkuin kukaan oli ehtinyt saada selville, miten kaikki tämä tapahtui, oli herra "offizier'in" koko ruho pulpahtanut lampeen kuin raskas kivi ja hävinnyt siihen vedenpinnan väreillessä hänen yllään.

— Oi! huusivat naiset yhteen ääneen.

— Mein Gott! kaikui toiselta puolelta.

Kului minuutti... ja pyöreä pää kohosi vedenpinnalle märkä tukka kiinniliimautuneena päälakeen. Se puuskutti ja pärskytteli, tämä pää. Kaksi käsivartta polskutteli suonenvedontapaisesti suoraan miehen edessä — —

— Hän hukkuu, pelastakaa hänet, pelastakaa hänet! Anna Vasilievna huusi Insaroville, joka seisoi rannalla jalat haarallaan ja veti syvään henkeä.

— Hän kohoaa kyllä pinnalle, Insarov sanoi halveksivan ja säälimättömän rauhallisesti. — Menkäämme, hän lisäsi ja tarttui Anna Vasilievnan käsivarteen. — Menkäämme, Uvan Ivanovitj, Elena Nikolajevna.

— A... a... o... o..., onneton saksalainen ulvoi, joka vihdoinkin oli pelastautunut rantakaislikkoon.

Kaikki seurasivat Insarovia ja heidän oli käveltävä koko "komppanian" ohi. Mutta mahtavat kaverit olivat tulleet nöyriksi menetettyään johtajansa eivätkä sanoneet sanaakaan. Vain yksi ainoa, joka nähtävästi oli rohkein, pudisti päätään ja mutisi:

— Minun täytyy tosiaankin sanoa... tämä on kuitenkin melkein liian... tämän jälkeen...

Mutta toinen nosti suorastaan hattua. Insarov vaikutti heistä kauhistuttavalta, ja heillä oli tosiaankin syytä säikähdykseensä: hänen kasvoilleen oli tullut uhkaava ja kohtalokas ilme. Saksalaiset kiiruhtivat vetämään toverinsa ylös ja niin pian kuin tämä tunsi maankamaran jalkojensa alla, hän alkoi huutaa kyyneleet silmissä "venäläisten roistojen" perään. Hän tekisi valituksen heistä, hän menisi hänen korkeutensa kreivi von Kieseritzin itsensä luo...

Mutta "venäläiset roistot" eivät kuulleet hänen valitushuutojaan, vaan kiiruhtivat niin pian kuin mahdollista raunioille. Kaikki vaikenivat niin kauan kuin oltiin puistossa; vain Anna Vasilievnan huokaukset kuuluivat. Mutta niin pian kuin oli tultu vaunujen luo koko seurue puhkesi nauramaan, ja he nauroivat hillittömästi kuin homeeriset jumalat. Sjubin ensiksi hirnahti kuin mielipuoli, ja Bersenev yhtyi siihen rummuttavalla naurulla. Soja päästi kimeän, helmeilevän viserryksen, myös Anna Vasilievna yhtyi äkkiä nauruun niin että oli tukehtua, eikä edes Elena voinut olla hymyilemättä. Lopulta ei Insarovkaan voinut vastustaa tarttuvaa esimerkkiä. Mutta kovemmin ja pitempään ja hurjemmin kuin kaikki toiset nauroi Uvar Ivanovitj. Hän nauroi niin että itki, hänen sivuunsa koski, hänen täytyi aivastaa, hän oli tukehtua. Hän vaikeni hetkeksi, mutta sitten hän sai kyyneleiden läpi sanotuksi:

— Minä... luulin... että jokin... halkesi!... ja sitten minä näin...

Ja viimeisten, suonenvedontapaisesti puuskutettujen sanojen jälkeen hänen ruumistaan puistatti uusi naurukohtaus. Soja kiihoitti häntä vielä enemmän:

— Oi, hän sanoi, — minä näin parin jalan sätkyttelevän ilmassa...

— Niin niin, Uvar Ivanovitj jatkoi, — jalat, jalat.. ja sitten, klatsch!... ja hän se... putosi... molskahti... vatsalleen!

— Miten ihmeessä hän oikein sen teki, saksalainenhan oli kolme kertaa häntä suurempi? Soja kysyi.

— Niin, minä sanon teille, Uvar Ivanovitj vastasi ja kuivasi silmänsä, — minä näin, miten hän tarttui mieheen toisella kädellä ristiselästä ja teki hänelle jalkakoukun, ja sitten hupsis! Mitä se oli, minä ajattelin... Ja hän se... moiskis...

Vaunut olivat vierineet jo pitkän matkaa tietä pitkin, Tsaritsynon linna oli jo kauan sitten hävinnyt näkyvistä, mutta Uvar Ivanovitj ei vieläkään voinut rauhoittua. Sjubinin, joka nyt ajoi hänen kanssaan vuokravaunuissa, onnistui kuitenkin lopulta saada hänet järkiinsä.

Insarovia harmitti. Hän istui vaunuissa vastapäätä Elenaa — Bersenev vuorostaan oli kiivennyt kuskipukille — ja vaikeni. Myös Elena istui äänettömänä. Insarov luuli, ettei tyttö hyväksynyt hänen tekoaan, mutta niin ei ollut asian laita. Elena oli ensin kovin säikähtänyt, sitten hän oli ihmetellyt Insarovin kasvojen uhkaavaa ilmettä ja lopulta vaipunut ajatuksiinsa. Hän ei tiennyt itsekään, mitä ajatteli. Onnellinen rauhan tunne, joka oli täyttänyt hänen mielensä tänä päivänä, oli jo kaikonnut, sen hän tiesi. Mutta sen tilalle oli tullut jotakin muuta, mitä hän ei vielä käsittänyt.

Anna Vasilievnan partie de plaisir oli vienyt liian pitkän ajan, ja ilta muuttui aivan huomaamatta yöksi. Vaunut vyöryivät nopeasti eteenpäin, milloin ajettiin vainion ohi, missä ilma oli lämmin ja mistä heitä vastaan aaltoili kypsyvän viljan painostava tuoksu, milloin heitä vastaan leyhähti kevyin aalloin avarien niittyjen raikas viileys. Taivas näytti kaukana peittyvän savuun. Tuolla kuu vihdoinkin uiskenteli esiin, kalpeanpunainen kuu. Anna Vasilievna torkkui. Soja oli pistänyt päänsä ikkunasta ulos ja tuijotti tietä pitkin. Elena tuli äkkiä ajatelleeksi, ettei hän ollut yli tuntiin puhunut Insarovin kanssa. Hän kääntyi miehen puoleen mitäänsanomaton kysymys huulillaan, ja Insarov vastasi hänelle iloisella ja kiitollisella äänellä. Ilma oli täynnä epäselviä sointuja, ikäänkuin tuhannet äänet olisivat puhuneet kaukana etäisyydessä: Moskova lähestyi. Pienet valot loistivat sieltä, ne lisääntyivät yhä. Lopulta vaunut kolisivat kivettyjen katujen yli. Anna Vasilievna heräsi, ja kaikki alkoivat puhua yhteen ääneen, vaikkei kukaan voinut kuulla mitään vaunujen ja kolmenkymmenenkahden kavion voimakkaasti jyristessä. Matka Moskovasta Kuntsovoon oli pitkä ja yksitoikkoinen. Kaikki nukkuivat tai istuivat äänettöminä nurkkiinsa nojautuneina silmät suljettuina. Vain Elena istui silmät auki, hänen katseensa oli värähtämättä kiinnittynyt Insarovin tummaan hahmoon. Sjubin oli tullut synkäksi, yötuuli puhalsi häntä kasvoihin ja kiusasi häntä, hän nosti takinkauluksen päänsä yli ja oli puhjeta itkuun. Uvar Ivanovitj kuorsasi onnellisen rauhallisena keinuen puolelta toiselle. Vihdoinkin vaunut pysähtyivät. Kaksi palvelijaa nosti Anna Vasilievnan vaunuista. Hän oli väsymyksen näännyttämä — puolikuollut, sanoi hän matkatovereilleen toivottaessaan hyvää yötä. He kiiruhtivat kiittämään häntä, toinen toisensa jälkeen, mutta hän vastasi vain: "Puolikuollut, puolikuollut". Elena puristi ensimmäisen kerran tänä päivänä Insarovin kättä. Ja kun hän oli tullut huoneeseensa, istui, hän kauan ikkunan ääressä ennenkuin meni vuoteeseen. Mutta Sjubin oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja kuiskannut Bersenevin korvaan, ennenkuin tämä lähti:

— No, eikö hän ole sankari? Heittää humalaisia saksalaisia veteen!

— Sinä et tehnyt edes sitä, Bersenev vastasi ja lähti kotiinpäin Insarovin kanssa.

Aamu jo koitti, kun nuo kaksi ystävystä tulivat kotiin. Aurinko oli vielä näkymättömissä, mutta aamutuuli puhalsi, hopeanharmaa kaste lepäsi ruoholla, ja ensimmäisten leivosten viserrykset kuuluivat korkealta, korkealta avaruuden äärettömästä puolipimeydestä, ja kuin yksinäinen silmä välkkyi taivaalla vielä viimeinen tähti.

XVI.

Tutustuttuaan Insaroviin Elena jälleen — nyt varmaankin viidennen tai kuudennen kerran — aloitti päiväkirjan kirjoittamisen. Tässä muutamia katkelmia siitä:

Kesäkuu... Andrej Petrovitj tuo minulle kirjoja, mutta en voi lukea niitä. Minua ujostuttaa tunnustaa se hänelle, mutta antaa ne takaisin, valehdella ja sanoa, että olen lukenut ne — sitä en halua. Luulen, että se koskisi häneen. Hän tarkastelee minua alituiseen. Luulen, että hän on hyvin kiintynyt minuun. Andrej Petrovitj on kunnon ihminen.

... Mitä tahdonkaan? Miksi tunnen sydämeni niin raskaaksi, mitä kaipaan? Miksi katselen kateellisena ohitseni lentäviä lintuja? Haluaisin lentää niiden mukana — minne, sitä en tiedä, vain kauas täältä. Mutta eikö ole synti kaivata sellaista? Täällähän ovat äitini ja isäni, kotini. Enkö rakasta heitä? En, en rakasta heitä siten kuin tahtoisin. On kauheata sanoa sitä, mutta se on totta. Ehkä olen suuri syntinen, ehkä oloni juuri siksi on niin raskasta, ehkä minulla juuri siksi ei ole rauhaa. Käsi on laskeutunut harteilleni ja painaa minua. On kuin istuisin vankilassa ja odottaisin, että muurit millä hetkellä tahansa putoavat päälleni. Mikseivät muut tunne sellaista? Ketä minun on rakastettava, kun olen kylmä omaisiani kohtaan? Isä on ehkä oikeassa, kun hän nuhtelee minua siitä, että välitän vain koirista ja kissoista. Minun täytyy ajatella tätä. Rukoilen niin harvoin. Minun täytyisi rukoilla... Ja kuitenkin uskon, että osaan rakastaa!

... Tunnen olevani vielä hieman arka herra Insarovin seurassa. En tiedä miksi. Enhän ole enää pikkutyttö, ja hän on niin yksinkertainen ja hyvä. Toisinaan hän näyttää hyvin vakavalta. Hänellä on kyllä muuta ajateltavaa kuin meitä. Tunnen sen, ja minulla on melkein huono omatunto kuluttaessani hänen aikaansa. Andrej Petrovitj — hänen laitansa on aivan toisin. Voisin istua ja puhella hänen kanssaan koko päivän. Mutta hän puhuukin aina Insarovista. Ja niin kauheita asioita! Minä näin yöllä unta, että näin hänet tikari kädessä. Ja hän sanoi minulle: "Nyt minä tapan sinut ja sitten tapan itseni!" Millaisia tyhmyyksiä!

Ah, jos joku sanoisi minulle: näin sinun on tehtävä! Ei riitä, että on hyvä. Tehdä hyvää... niin, se on tärkeintä elämässä. Mutta miten on tehtävä hyvää? Ah, jospa olisin itseni herra! En ymmärrä, miksi niin usein ajattelen herra Insarovia. Kun hän on täällä, istun ja kuuntelen tarkkaavaisesti, niin rauhallisena ja liikkumattomana, silloin katselen häntä ja tunnen olevani iloinen — vain iloinen. Mutta niin pian kuin hän oli lähtenyt, istun ajatellen, mitä hän on sanonut ja kiihdyn ja suutun itselleni... enkä voi itse selittää, miksi. (Hän puhuu huonosti ranskaa eikä häpeä sitä — siitä minä pidän.) Muutoin ajattelen aina paljon uusia ihmisiä, joihin olen tutustunut. Eräänä päivänä istuessani keskustelemassa hänen kanssaan, muistin yhtäkkiä palvelijamme Vasiljin, joka kerran pelasti vanhan, ramman ukon palavasta talosta ja oli itse menettämäisillään siinä henkensä. Isä sanoi, että hän on kelpo mies, äiti antoi hänelle viisi ruplaa, mutta minä olisin halunnut langeta polvilleni hänen eteensä. Hänen kasvoillaan oli yksinkertainen, miltei typerä ilme, ja hän alkoi juoda.

... Annoin tänään rovon kerjäläisnaiselle, ja hän kysyi minulta: "Miksi sinä olet niin surullinen?" Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että olin surullisen näköinen. Luulen sen johtuvan siitä, että olen yksin, aina yksin kaiken sen hyvän ja pahan kanssa, joka on sisässäni, minulla ei ole ketään, jolle ojentaa käteni. Siitä, joka tulee luokseni, en välitä. Ja se, jonka haluaisin tulevan... menee ohitseni.

... En tiedä, mikä minua tänään vaivaa. Pääni on pyörällä, olisin valmis lankeamaan polvilleni, rukoilemaan ja kerjäämään armahdusta. En tiedä kuka tai kuinka, mutta on kuin joku tahtoisi tappaa minut, ja sieluni huutaa, sisimpäni kapinoi. Itken, en voi muuta... Jumalani, Jumalani! Kukista tämä, joka raivoaa minussa! Sinä yksin voit sen tehdä, kaikki muu on voimatonta. Eivät vaivaiset almuni eikä työni, ei, ei mikään, mikään ei voi auttaa minua. Luulen, että olisi helpompi, jos rupeaisin palvelustytöksi.

Miksi olen nuori, miksi elän, miksi minulla on sielu, mikä on kaiken tämän tarkoituksena?

... Insarov, herra Insarov — en tosiaankaan tiedä, kummin kirjoittaisin — askarruttaa yhä ajatuksiani. Haluaisin tietää, mitä hänen sielussaan liikkuu. Hän tuntuu niin avoimelta ja helposti lähestyttävältä, enkä kuitenkaan pääse hänestä perille. Toisinaan hän katsoo minua niin tutkivin silmin... vai onko se vain kuvittelua? Paul kiusoittelee minua aina — olen hänelle vihainen. Mitä hän oikeastaan tahtoo? Hän on rakastunut minuun... mutta en välitä hänen rakkaudestaan. Hän on rakastunut myös Sojaan. Ei, olen epäoikeudenmukainen» häntä kohtaan. Hän sanoi minulle eilen, etten voi olla vain puolittain epäoikeudenmukainen... ja se on totta. Olen hyvin typerä.

Oi, minä tunnen sen, ihminen tarvitsee onnettomuuksia tai köyhyyttä tai sairautta, jottei hän tulisi ylimieliseksi.

... Miksi Andrej Petrovitj tänään kertoi minulle noista kahdesta bulgarialaisesta? Minusta tuntuu kuin hänellä olisi ollut jokin tarkoitus. Mitä herra Insarov minuun kuuluu? Olen vihainen Andrej Petrovitjille.

... Minä istun kynä kädessä, mutten tiedä, miten aloittaa. Hän alkoi niin odottamatta puhua kanssani puutarhassa! Miten ystävällinen ja avoin hän olikaan minua kohtaan! Kaikki kävi niin pian! Oli kuin olisimme olleet vanhoja, vanhoja ystäviä ja vasta nyt jälleen tunteneet toisemme. Miten on mahdollista, etten tähän asti ole ymmärtänyt häntä? Miten lähelle minua hän onkaan nyt tullut! Kaikkein eniten minua ihmetyttää tämä, olen tullut paljon rauhallisemmaksi. En voi muuta kuin hymyillä, eilen olin vihainen sekä Andrej Petrovitjille ja hänelle, nimitinpä häntä "herra Insaroviksi" ja tänään.. Vihdoinkin ihminen, joka rakastaa totuutta, ihminen, johon voi luottaa. Hän ei valehtele, hän on ensimmäinen tapaamani ihminen, joka ei valehtele. Kaikki muut valehtelevat, kaikki on valheellista. Andrej Petrovitj, hyvä, rakas, miksi olen epäoikeudenmukainen teitä kohtaan? Ei! Andrej Petrovitj on ehkä oppineempi kuin hän, ehkä myös viisaampi... Mutta en tiedä, hän on niin pieni Insaroviin verrattuna. Kun hän puhuu maastaan, on kuin hän kasvaisi, kasvaisi, ja hän tulee kauniiksi, ja hänen äänensä on kuin terästä, eikä silloin ole ketään koko maailmassa, jonka edessä hän laskisi katseensa. Eikä hän vain puhu — hän on myöskin toiminut ja hän tulee toimimaan. Aion kysyä häneltä kaikesta... Miten hän äkkiä kääntyikään puoleeni ja hymyili... Siten voi vain veli hymyillä. Oi, miten iloinen olen! Kun hän tuli luoksemme ensimmäisen kerran, en mitenkään voinut aavistaa, että niin pian joutuisimme lähelle toisiamme. Mutta nyt olen iloinen, että ensimmäisellä kerralla' jäin välinpitämättömäksi. Välinpitämättömäksi! Enkö nyt olekaan välinpitämätön?

... En ole pitkään aikaan tuntenut itseäni niin rauhalliseksi. Sisimmässäni on niin hiljaista, niin hiljaista. Eikä minulla ole mitään kirjoittamistakaan. Näen hänet usein, siinä kaikki. Mitä muuta kirjoittaisin?

... Paul on sulkeutunut huoneeseensa. Andrej Petrovitj ei enää käy luonamme niin usein... Andrej Petrovitj-raukka! Luulen, että hän... Ei, se on mahdotonta. Puhelen mielelläni Andrej Petrovitjin kanssa, hän ei milloinkaan lausu sanaakaan itsestään, hän puhuu aina jotakin järkevää ja hyödyllistä. Ei niinkuin Sjubin. Sjubin on hieno ja huoliteltu kuin perhonen, mutta hän nauttii katsellessaan itseään, sitä eivät perhoset tee. Sitäpaitsi sekä Sjubin että Andrej Petrovitj... niin, tiedän kyllä mitä halusin sanoa.

... Hän tulee mielellään meille, sen huomaan. Mutta miksi? Mitä hän on löytänyt minusta? On totta, että meillä on monessa suhteessa samanlainen maku, kumpikaan meistä ei pidä runoudesta, kumpikaan ei ymmärrä taidetta. Mutta miten korkealla minun yläpuolellani hän onkaan! Hän on rauhallinen, ja minua vaivaa ikuinen levottomuus. Hänen tiensä on viitoitettu, hänellä on päämäärä — mutta minä, mihin minä menen? Missä on minun asumukseni? Hän on rauhallinen, mutta kaikki hänen ajatuksensa ovat täältä kaukana. Tulee päivä, jolloin hän jättää meidät iäksi, kun hän palaa kotimaahansa, kauas, kauas pois. Niin, Jumala suojelkoon häntä! Minä olen aina iloinen siitä, että olen tuntenut hänet, kun hän oli täällä.

Miksei hän ole venäläinen? Ei, hän ei voisi olla venäläinen.

Äitikin pitää hänestä, sanoo, että hän on kunnollinen ja herttainen. Äiti on niin kiltti! Hän ei ymmärrä Insarovia. Paul ei sano nykyään mitään, hän on ymmärtänyt, etten pidä hänen viittailuistaan. Mutta hän on mustasukkainen Insaroville. Tuo ilkeä poika! Millä oikeudella? Olenko minä milloinkaan...

Kaikella tällähän ei ole mitään merkitystä! Mistä sainkaan nämä typerät ajatukset?

... Mutta on kuitenkin kummallista, etten vielä milloinkaan ole rakastanut ketään, minähän olen jo kaksikymmenvuotias. Luulen, että D. (nimitän häntä D:ksi, pidän tästä nimestä: Dmitrij) ajattelee ja tuntee niin selvästi siksi, että hän on kokonaan antautunut asialleen, unelmalleen. Mikä tekisi hänet levottomaksi? Se, joka on antautunut kokonaan... kokonaan... kokonaan... Hänellä ei ole paljon suruja, hänellä ei ole mitään vastattavaa. Ei ole kysymys hänen minästään, vaan asiasta. Asiasta toiseen, hän ja minä rakastamme samoja kukkia. Taitoin tänään ruusun. Lehti putosi, hän nosti sen... Annoin hänelle koko ruusun.

... D. on usein luonamme. Eilen hän istui koko illan. Hän aikoo opettaa minulle bulgariankieltä. Minun on niin hyvä olla hänen kanssaan, on kuin olisin kotona. Ei, parempi kuin kotona.

... Päivät lentävät... Olen iloinen ja kuitenkin huolissani jollakin tavoin, haluaisin kiittää Jumalaa ja samalla voisin itkeä. Oi, näitä lämpimiä, valoisia päiviä!

... Sydämeni on edelleenkin kevyt, vain hyvin, hyvin harvoin tulen hieman surumieliseksi. Olen onnellinen. Olenko minä onnellinen?

... En milloinkaan unohda eilistä huviretkeä. Miten ihmeellisiä, uusia, peloittavia vaikutelmia! Kun hän äkkiä tarttui tuohon jättiläiseen ja sinkosi hänet kuin pallon lampeen, en säikähtänyt... ja kuitenkin hän pelotti minua, ja sitten — mikä onnettomuutta uhkaava, julma ilme hänen kasvoillaan! Sitten hän sanoi: "Hän kohoaa kyllä pinnalle!" Se hämmensi minut. En siis ollut ymmärtänyt häntä? Ja sitten, kun kaikki nauroivat ja minä nauroin mukana, miten pahoillani olinkaan hänen takiaan. Hän häpesi, tunsin sen, hän häpesi minun edessäni. Hän sanoi sen minulle sitten, vaunuissa, kun oli pimeää, kun pinnistin nähdäkseni hänet ja samalla kertaa pelkäsin hänen katsettaan. Niin, hänen kanssaan ei ole leikkimistä, ja kyllä hän osaa puolustaa ystäviään. Mutta miksi tämä uhkaava, myrkyllinen katse, nämä värisevät huulet? Niin kai täytyy olla? Ei voi olla mies ja taistelija ja samalla kertaa lempeä ja pehmeä? Elämä on karkeaa leikkiä, hän sanoi minulle äskettäin. Toistin sen Andrej Petrovitjille. Hän ei ollut samaa mieltä D:n kanssa. Kumpi heistä on oikeassa? Miten se alkoikaan, tämä päivä! Miten hyvältä tuntui kävellä hänen vierellään, silloinkin, kun emme sanoneet mitään toisillemme... Mutta olen iloinen siitä, mikä on tapahtunut. Niin kai täytyi tapahtua.

... Jälleen levottomuutta... En voi oikein hyvin.

... Viime päivinä en ole kirjoittanut tähän vihkoon mitään, sillä minulla ei ole ollut halua kirjoittaa. Olen tuntenut, että mitä kirjoittaisinkin, se ei olisi sitä, mikä liikkuu sisässäni... Ja mitä se on? Minulla on ollut pitkä keskustelu hänen kanssaan ja se on selvittänyt minulle paljon. Hän puhui suunnitelmistaan. (Nyt tiedän myös, miten hän on saanut tuon arven kaulaansa... Jumalani, kun ajattelen, että hän oli jo tuomittu kuolemaan, että hän hädin tuskin pelastui ja haavoittui vaikeasti...) Hän aavistaa, että tulee sota, ja hän iloitsee siitä. Kuitenkaan en milloinkaan ole nähnyt häntä niin surullisena kuin silloin. Mistä hän voi... hän... olla surullinen? Isä tuli ja tapasi meidät kahden kesken ja katsoi meitä kummallisesti. Sitten tuli Andrej Petrovitj. Huomasin, että hän oli tullut hyvin kalpeaksi ja laihtunut. Hän nuhteli minua siitä, että olin kohdellut Sjubinia kylmästi ja ylimielisesti. Minähän olin aivan unohtanut koko Paulin. Niin pian kuin tapaan hänet, koetan hyvittää rikkomukseni. Nyt minulla ei ole aikaa hänelle... eikä kenellekään koko maailmassa. Andrej Petrovitj puhui minulle niin säälivään sävyyn. Mitä tämä kaikki merkitsee? Miksi ympärilläni on niin pimeää, ja sisässäni? On kuin ympärilläni ja sisässäni tapahtuisi jotakin salaperäistä, minun täytyy etsiä sanaa, joka on arvoituksen ratkaisu...

... En ole nukkunut tänä yönä, päätäni särkee. Mitä kannattaa kirjoittaa? Hän meni tänään niin varhain pois, ja minä olisin halunnut puhua hänen kanssaan... On, ikäänkuin hän välttelisi minua... Niin, hän välttelee minua.

... Nyt on sana keksitty, valo on syttynyt sielussani! Jumalani, armahda minua. Minä rakastan!

XVII.

Samana päivänä, jolloin Elena kirjoitti tuon viimeisen, merkityksellisen sanan päiväkirjaansa, Insarov istui Bersenevin huoneessa, ja tämä seisoi hänen edessään. Saattoi nähdä, ettei Bersenev käsittänyt mitään. Insarov oli ilmoittanut hänelle aikovansa seuraavana päivänä muuttaa takaisin Moskovaan.

— Mutta hyvä Jumala! Bersenev huudahti, — nyt juuri koittaa kaikkein kaunein aika! Mitä ihmettä te teette Moskovassa? Mikä äkkinäinen päätös tämä on! Oletteko saanut tärkeitä tiedoituksia?

— Ei, en ole saanut minkäänlaisia tiedoituksia, Insarov vastasi, — mutta olen tullut huomaamaan, etten voi jäädä tänne pitempään.

— Mutta miten on mahdollista, että...

— Kuunnelkaa, Andrej Petrovitj, Insarov sanoi, — pyydän teitä, älkää yrittäkö käännyttää mieltäni. Minun itseni on vaikea erota teistä, mutta asiaa ei voi auttaa.

Bersenev katsoi häneen tutkivasti.

— Niin, hän sanoi lopuksi, — tiedän, ettei teidän mieltänne voi muuttaa. Se on siis päätetty asia.

— Täysin, Insarov vastasi.

Sitten hän nousi ja lähti.

Bersenev asteli pari kertaa edestakaisin huoneessaan, otti hattunsa ja lähti Stahoveille.

— Teillä on jotakin tiedoitettavana minulle, Elena sanoi heti heidän jäätyään yksin.

— Niin on. Miten te saatoitte arvata sen?

— Se on samantekevää. Sanokaa vain, mitä se on.

Bersenev ilmoitti hänelle Insarovin päätöksen.

Elena kalpeni.

— Mitä tämä merkitsee? hän vihdoin sai sanotuksi.

— Te tiedätte, ettei Dmitrij Nikanorovitj mielellään tee tiliä teoistaan. Mutta minä luulen... Istuutukaamme, Elena Nikolajevna, ette näytä voivan oikein hyvin... Luulen voivani arvata tämän kiireellisen matkan todellisen syyn.

— Mikä, mikä se syy on? Elena hengähti ja tarttui itse sitä huomaamatta jääkylmillä sormillaan Bersenevin käteen puristaen sitä kovasti.

— Näettekö, Bersenev sanoi surullisesti hymyillen, — niin, miten selittäisin sen teille? Minun täytyy palata kevääseen, jolloin tutustuin Insaroviin lähemmin. Tapasin hänet silloin erään sukulaiseni luona. Tällä on tytär, joka on hyvin hauskan näköinen. Minusta tuntui kuin ei Insarov olisi ollut aivan välinpitämätön tytön suhteen, ja sanoin sen hänelle. Hän vastasi nauraen minun erehtyneeni, sillä hänen sydämensä oli täysin haavoittumaton ja sitäpaitsi hän silmänräpäyksessä matkustaisi tiehensä, jos hänelle tapahtuisi jotakin sellaista, hän ei näet halunnut — niin, nämä ovat hänen omat sanansa — hän ei halunnut henkilökohtaisten tunteidensa vuoksi pettää asiaansa eikä velvollisuuttaan. Olen bulgarialainen, hän sanoi, enkä minä tarvitse venäläistä rakkautta.

— No niin... ja nyt... mitä tahdotte..., Elena kuiskasi ja käänsi vaistomaisesti päänsä poispäin kuin iskua odottaen, mutta ei päästänyt Bersenevin kättä.

— Luulen, sanoi Andrej Petrovitj ja hänkin laski äänensä, — että nyt on tapahtunut se, mistä silloin erehdyin.

— Siis... te tarkoitatte... älkää kiusatko minua! tyttö äkkiä keskeytti.

— Luulen, Bersenev vastasi nopeasti, — luulen, että Insarov nyt on huomannut rakastavansa venäläistä tyttöä ja on lupaukselleen uskollisena päättänyt paeta.

Elena puristi hänen kättään yhä kovemmin omassaan ja painoi päänsä vielä syvempään, ikäänkuin hän olisi halunnut salata ujouden punaa, joka äkkiä liekehti hänen kasvoilleen ja kaulalleen.

— Olette kuin hyvä enkeli, Andrej Petrovitj, hän sanoi hitaasti. — Mutta hän kai tulee sanomaan hyvästi?

— Kyllä, luulisin niin. Aivan varmasti hän tulee, sillä hän ei halua matkustaa tiehensä...

— Sanokaa hänelle, sanokaa hänelle...

Mutta nyt tyttöraukan voimat olivat lopussa, hänen silmänsä olivat äkkiä täynnä kyyneleitä ja hän syöksyi ulos.

"Niin suuresti hän siis rakastaa häntä", Bersenev ajatteli vaeltaessaan hitaasti kotiinpäin. "Sitä en ollut odottanut, että se jo oli kasvanut niin voimakkaaksi. Olen hyvä, hän väittää... Kuka voi sanoa, mitkä tunteet ja syyt pakoittivat minut sanomaan hänelle kaiken tämän? Mutta ei, hyvyyttä, hyvyyttä se ei ollut. Aina vain sama tarve vakuuttaa itselleni, että tikari varmasti on tunkeutunut sydämeeni. Voin olla tyytyväinen — he rakastavat toisiaan, ja olen auttanut heitä löytämään toisensa... 'Tuleva tieteen ja venäläisen yleisön välittäjä', niin Sjubin nimittää minua. Niin, kohtaloni on kai aina olla välittäjänä. Mutta jos olen erehtynyt? Ei, en ole erehtynyt..."

Päivä oli Andrej Petrovitjin raskaimpia, eikä hän sinä iltana oppinut Raumeristaan paljon.

Kahden maissa seuraavana päivänä Insarov tuli Stahovien luo. Oli kuin kohtalo olisi järjestänyt niin, että juuri tuolloin Anna Vasilievnan vastaanottohuoneessa istui toinen vieras, kylän papinrouva — erittäin rehti ja kunnianarvoisa nainen, joka kuitenkin oli joutunut sotajalalle maalaispoliisin kanssa sen johdosta, että hän eräänä kuumana päivänä oli mennyt kylpemään lampeen aivan lähellä tietä, jota myöten hienolla kenraalinperheellä oli tapana ajella. Ensin Elena kuullessaan Insarovin askeleet oli suorastaan iloinen siitä, että vieras henkilö oli siellä — veri pakeni hänen poskiltaan. Mutta hän kauhistui ajatusta, että Insarov saattaisi mennä pois ennenkuin he saisivat tilaisuuden puhua kahden kesken. Myöskin Insarov vaikutti hämmentyneeltä ja hän vältti Elenan katsetta. "Sanooko hän nyt tosiaankin hyvästi?" Elena ajatteli. Itse asiassa Insarov jo kääntyi Anna Vasilievnan puoleen sanoakseen jotakin. Elena syöksyi pystyyn ja kutsui kädenliikkeellä hänet ikkunan luo. Papinrouva hämmästyi kovin ja yritti kääntyä. Mutta hän oli vetänyt korsettinsa nauhat niin tiukalle, että se narisi pienimmästäkin liikkeestä. Hän piti viisaimpana olla kääntymättä.

— Minä tiedän, Elena sanoi nopeasti, — tiedän miksi olette tullut. Andrej Petrovitj kertoi minulle, mitä aiotte tehdä, mutta pyydän teitä, rukoilen teitä, älkää sanoko hyvästi tänään, tulkaa huomenna aikaisemmin, yhdentoista aikaan. Minun täytyy saada puhua kanssanne pari sanaa.

Insarov kohotti hiljaa päätään.

— En pidätä teitä... Lupaatteko minulle?

Insarov kumarsi jälleen huomaamattomasti, muttei sanonut mitään.

— Lenotjka, tule tänne vähän, Anna Vasilievna sanoi. — Katso, miten ihastuttava ompelulaukku.

— Olen itse kirjaillut sen, papinrouva selitti.

Elena poistui ikkunan luota.

Insarov ei tällä kertaa jäänyt pitkäksi aikaa Stahovien luo. Elena tarkasteli häntä salaa. Hän istui ja näytti vaivautuneelta, katse harhaili ympäri huonetta kuten tavallista, äkkiä hän nousi ja meni tiehensä ihmeellisen huomaamatta, oli kuin hän yhtäkkiä olisi hävinnyt.

Elenan päivästä muodostui pitkä, ja sitä seurasi pitkä, pitkä yö. Milloin hän istui käsivarret polvien ympäri kiedottuina ja pää nojaten, milloin hän meni ikkunan luo, painoi otsansa kylmää ruutua vasten ja ajatteli, ajatteli, kunnes oli pakahtua väsymyksestä — aina samoja ajatuksia. Hänestä tuntui kuin sydän hänen rinnassaan olisi kivettynyt tai hävinnyt kokonaan, hän oli aivankuin tunnoton, mutta ohimoissa veri tykytti, huulet olivat kuivat, päätä kuumotti.

"Hän tulee... hän ei sanonut hyvästiä äidille... hän ei petä minua... Oliko Andrej Petrovitj tosiaankin oikeassa? Se ei ole mahdollista... Hän ei luvannut tulla... hän ei sanoin luvannut... Joutuisinko hänestä ainiaaksi eroon?"... Nämä ajatukset eivät hetkeksikään jättäneet häntä — niin, ne eivät tulleet eivätkä menneet, ne aaltoilivat lakkaamatta hänen sisimmässään kuin sumuharsot.

"Hän rakastaa minua!" Elena saattoi äkkiä tuntea sen koko olemuksessaan kuin loistavan liekin, ja hän tuijotti pimeään yöhön. Hänen huulensa avautuivat salaiseen hymyyn, jonka vain hän itse ymmärsi, mutta sitten hän pudisti päätään ja pani kädet ristiin niskan taakse, ja jälleen aaltoilivat vanhat ajatukset esiin kuin sumu hänen sisimmässään. Aamupuolella hän riisuutui ja meni vuoteeseen, mutta hän ei voinut nukahtaa. Sitten auringon ensimmäiset säteet lankesivat hänen huoneeseensa... "Oi, jospa hän rakastaa minua!" hän huusi äkkiä eikä hän hävennyt valoa, joka nyt kietoutui hänen ympärilleen, hän levitti kaipaavat käsivartensa...

Hän nousi ylös, pukeutui ja meni alas. Koko talossa ei kukaan vielä ollut ylhäällä. Hän meni puutarhaan. Mutta siellä oli niin hiljaista, niin vihreää ja raikasta, linnut visersivät niin tuttavallisesti, ja kukat näyttivät iloisilta — hänen mielensä masentui. "Oi, jos se on totta", hän ajatteli, "silloin ei ole maan päällä yhtään kukkaa, joka olisi onnellisempi kuin minä — mutta onko se totta?" Hän meni uudelleen huoneeseensa ja alkoi aikaa tappaakseen vaihtaa vaatteita. Mutta jokainen vaateparsi liukui hänen käsistään pudoten lattialle, ja hän istui vielä puolipukeissa peilin edessä, kun häntä kutsuttiin teelle. Hän meni alas. Äiti huomasi, että hän oli kalpea, mutta sanoi ainoastaan:

— Miten hauskan näköinen oletkaan tänään, — ja sitten äidin katse liukui hänen koko olemuksensa yli ja hän lisäsi: — Tuo puku sopii sinulle erinomaisesti, sinun pitäisi käyttää sitä aina, kun haluat miellyttää jotakuta.

Elena ei vastannut mitään. Hän istuutui nurkkaan. Kello löi yhdeksän. Oli vielä kaksi tuntia yhteentoista. Elena otti kirjan, sitten hän yritti ommella, sitten hän jälleen tarttui kirjaan. Lopulta hän päätti sata kertaa kävellä erään puistokujan päästä päähän, ja hän teki sen. Sitten hän istui pitkän aikaa katsellen, kun Anna Vasilievna pani pasianssia... ja nyt hän katsoi kelloa, ei vielä kymmentä. Sjubin tuli vastaanottohuoneeseen. Elena yritti puhua hänen kanssaan ja pyyteli häneltä anteeksi ymmärtämättä itsekään mitä hän pyysi anteeksi... Hänen ei oikeastaan ollut vaikea puhua, mutta hän hämmästyi jokaista lausumaansa sanaa. Sjubin kumartui hänen puoleensa. Elena odotti ilkeää pilaa ja katsoi ylös, mutta silloin hän kohtasi surulliset ja ystävälliset kasvot... Hän hymyili niitä kohti. Myös Sjubin hymyili ja lähti hiljaa tiehensä. Elena tahtoi pidättää häntä, muttei voinut heti muistaa hänen nimeään. Vihdoin kello löi yksitoista. Hän istui kuunnellen ja odottaen, odottaen, odottaen. Hän ei enää voinut ryhtyä mihinkään, hän oli jopa lakannut ajattelemastakin. Mutta hän tunsi jälleen sydämensä lyövän, ja se löi yhä kiivaammin, yhä kiivaammin, ja niin suloisesti — aikakin tuntui kiitävän nopeammassa tahdissa. Kului neljännestunti, kului puoli tuntia, ja sitten vielä muutamia minuutteja, niin tuntui Elenasta, ja äkkiä hän vaipui kokoon — kello ei lyönytkään kaksitoista, se löi jo yksi. "Hän ei tule, hän matkustaa pois sanomatta hyvästi"... Veri syöksyi hänen päähänsä hänen ajatellessaan tätä. Hän tunsi olevansa tukehtumaisillaan, hänen täytyi saada itkeä... Hän juoksi ylös huoneeseensa ja vaipui vuoteelleen kasvot käsiin painettuina.

Hän makasi siinä puoli tuntia liikkumattomana. Kyyneleet valuivat hänen sormiensa välistä pielukselle. Sitten hän äkkiä nousi. Hänen sisässään tapahtui ihmeellinen muutos, hänen kasvonilmeensä oli terästä, kyyneleet kuivuivat itsestään ja silmät saivat uuden loisteen, kulmakarvat kohosivat, huulet puristuivat yhteen. Vielä kului puoli tuntia. Elena kuunteli viimeisen kerran kuuluisiko tutun äänen kaiku. Sitten hän nousi, otti hatun ja käsineet, heitti viitan harteilleen, pujahti huomaamatta ulos ja lähti nopein askelin kävelemään Bersenevin huvilalle.

Elena käveli pää painuneena ja tuijotti hievahtamatta eteensä. Hän ei pelännyt mitään, ei ajatellut mitään, hän tiesi vain haluavansa tavata Insarovin vielä kerran. Hän ei huomannut, että aurinko jo kauan sitten oli hävinnyt raskaitten, mustien pilvien taa ja että kiivaat tuulenpuuskat ravistivat hänen ympärillään olevia puita, kiskoivat hänen hamettaan tai että pöly lensi pyörteisinä pilvinä tietä pitkin... Hän ei myöskään huomannut ensimmäisiä, raskaita sadepisaroita. Mutta pian alkoi tiheä sade, joka muuttui yhä kiivaammaksi, nyt välähti salama ja sitten kuului ukkosen jyrähdys. Elena pysähtyi katsellen ympärilleen... Aivan lähellä sitä paikkaa, missä rajuilma oli hänet yllättänyt, oli kaikeksi onneksi rappeutuneen kaivon kohdalla hyljätty pieni maantiekappeli. Hän kiiruhti sinne ja etsi suojaa sen matalan katon alta. Sade syöksyi virtoina maahan, ja taivas oli nyt tasaisessa pilvessä. Mykän epätoivon vallassa Elena tuijotti sadetta, joka oli kuin hieno verkko tummaa taivasta vasten. Nyt katosi viimeinenkin toivo tavata Insarov. Vanha kerjäläisnainenkin etsi suojaa kappelista, pudisti veden yltään, kumarsi ja sanoi anteeksipyytävästi: "Sade, nähkääs", sekä istuutui huoahtaen ja puhkuen kaivon portaille. Elena pisti käden taskuun. Vanhus huomasi liikkeen ja hänen keltaisiin, ryppyisiin kasvoihinsa, jotka kerran ehkä olivat olleet kauniit, tuli eloa.

— Kiitos, hyväntekijä, kiitos, rakas, hän alkoi.

Elenan taskussa ei ollut rahakukkaroa, mutta eukko ojensi jo kättään...

— Rahaa minulla ei ole, muori, Elena sanoi, — mutta katso tätä, tästä sinulla voi olla hyötyä.

Hän antoi vanhukselle nenäliinansa.

— Oi, oi, kaunis tyttöni, kerjäläiseukko sanoi, — mitä minä tekisin tällä sinun liinallasi? Ehkä annan sen tyttärentyttärelleni, kun hän on kerran morsian. Jumala siunatkoon sinua hyvyytesi takia!

Kuului kova paukahdus.

— Herra Jeesus Kristus! kerjäläisnainen mutisi ja teki ristinmerkin kolme kertaa. — Mutta kautta sieluni luulen, että olen nähnyt sinut kerran aikaisemmin, hän lisäsi hetken kuluttua. — Oi, luulen, että olet antanut minulle kerran almun Kristuksen tähden?

Elena katsoi vanhusta tarkemmin ja tunsi hänet.

— Niin, muori, hän vastasi. — Kysyit minulta silloin, miksi olin niin surullinen.

— Juuri niin, rakas. Tunsin kyllä sinut. Sinulla on yhä niinkuin silloinkin tuska sydämessä. Liinasihan on märkä, se on kyyneleistä, käsitän. Ah, te nuoret tytöt, kaikilla teillä on samat tuskat, sama suuri suru.

— Mikä suru se on, muori?

— Mikä suru se on? Ah, pieni, kaunis neiti, et kylläkään voi narrata minua. Tiedän kyllä, mikä surettaa sinua, et suree isää etkä äitiä. Minäkin olen ollut nuori, kukkani, minäkin olen kokenut nuo tuskat. Niin, niin. Ja suuren hyvyytesi tähden sanon sinulle erään asian. Jos olet kerran löytänyt hyvän miehen, joka ei ole kevytmielinen nulikka, pysy tämän ainoan luona, pidä hänestä kiinni kuolemaan asti. Se, minkä on tapahduttava, tapahtuu, ja jollei sitä tapahdu, niin se on Jumalan tahto. Niin, niin. Miksi sinä katselet minuun niin hämmästyneenä? Minähän voin olla myös ennustaja, minä. Haluatko, niin otan mukaani kaiken surusi tähän liinaan! Niin, sen teen. Näetkö, sade vaimenee, nyt minä menen. Hieman voin kastua, se ei ole ensimmäinen kerta. Äläkä unohda, rakas, suru tuli ja suru meni, nyt suru on unohdettu ja piilotettu. Jumala siunatkoon meitä!

Kerjäläisakka nousi paikaltaan, meni ulos kappelista ja katosi tiehensä. Elena katsoi hämmästyneenä hänen jälkeensä. "Mitä tämä voi merkitä?" hän vaistomaisesti kuiskasi.

Sade vaimeni yhä, ja aurinko silmänräpäyksen ajan pilkisti esiin. Elena päätti jättää suojapaikkansa... Silloin hän äkkiä kymmenen askeleen päässä kappelista näki Isarovin. Takkiinsa kietoutuneena hän riensi samaa tietä kuin Elenakin oli tullut. Hän näkyi kiiruhtavan kotiin päin.

Elena nojautui portaiden rappeutuneeseen kaiteeseen ja aikoi huutaa Insarovia, mutta ääni petti hänet... Insarov meni jo ohi kohottamatta päätään...

— Dmitrij Nikanorovitj! tyttö vihdoin sai huudetuksi.

Insarov pysähtyi samassa ja katsoi ympärilleen...

Ensi hetkessä hän ei tuntenut Elenaa, mutta sitten hän meni tämän luo.

— Te! Te täällä! hän huusi.

Elena meni hiljaa takaisin kappeliin. Insarov seurasi häntä.

— Te täällä? hän toisti.

Tyttö vaikeni edelleen ja vain katsoi Insarovia pitkään ja hellästi. Tämä laski katseensa.

— Tuletteko meiltä? Elena kysyi.

— En.. minä en ole ollut teillä.

— Ette? Elena toisti ja yritti hymyillä. — Sitenkö te pidätte lupauksenne? Olen odottanut teitä aamusta lähtien.

— Muistakaa, Elena Nikolajevna, en luvannut mitään eilen.

Elena hymyili vielä kerran heikosti ja sipaisi kädellä kasvojaan. Sekä kasvot että käsi olivat hyvin kalpeat.

— Aioitte siis matkustaa sanomatta meille hyvästi?

— Niin, Insarov sanoi kumeasti, melkein kovasti.

— Siis tuttavuutemme jälkeen, kaikkien keskustelujemme jälkeen, kaiken jälkeen... Jollen siis sattumalta olisi tavannut teitä — Elenan ääni murtui, ja hän vaikeni hetkeksi, — silloin olisitte matkustanut ojentamatta minulle kättä jäähyväisiksi, eikä se olisi koskenut teihin?

Insarov kääntyi poispäin.

— Pyydän, Elena Nikolajevna, älkää puhuko noin. Ei minun muutenkaan ole helppo olla. Uskokaa minua, päätökseni on ollut hyvin vaikea. Jospa tietäisitte..

— En halua tietää mitään! Elena huusi kauhistuneena. — En halua tietää, miksi matkustatte... Niin kai täytyy tapahtua. Meidän on kai erottava. Syyttä ette halunne aiheuttaa ystävillenne surua. Mutta niinkö ystävät eroaisivat? Mehän olemme ystäviä, eikö totta?

— Emme, Insarov sanoi.

— Mitä tarkoitatte? — ohimenevä punastus levisi Elenan poskille.

— Matkustan juuri siksi, ettemme ole ystäviä. Älkää pakottako minua sanomaan sitä, mitä en halua sanoa — jota en sano.

— Olitte ennen niin rehellinen minua kohtaan, Elena sanoi hieman nuhtelevalla äänellä. — Muistatteko?

— Silloin saatoin olla rehellinen, silloin minulla ei ollut mitään salattavaa. Mutta nyt...

— Mutta nyt? Elena kysyi.

— Nyt.. Nyt minun täytyy mennä. Hyvästi.

Jos Insarov tällä hetkellä olisi katsonut Elenaan, olisi hän huomannut miten tytön kasvoille levisi sitä valoisampi loiste, mitä tummemmiksi ja synkemmiksi hänen omat kasvonsa kävivät. Mutta hän katsoi tiukasti maahan.

— Niin, hyvästi, Dmitrij Nikanorovitj, Elena sitten sanoi. — Mutta koska kuitenkin tapasimme — ojentakaa minulle ainakin kätenne!

Insarov ojensi jo kätensä.

— Ei, en voi edes sitä, hän sanoi ja kääntyi jälleen poispäin.

— Ette voi?

— En. Hyvästi.

Ja hän meni kappelin ovelle.

— Odottakaa vielä hetkinen, Elena sanoi. — Näyttää siltä, kuin pelkäisitte minua. Mutta olen rohkeampi kuin te, lisäsi hän, ja koko hänen nuorta ruumistaan vapistutti kevyt värähdys. — Minä sanon teille... haluatteko tietää sen?... miksi tapaatte minut täältä? Tiedättekö, minne olin matkalla?

Insarov katsoi häneen hämmästyneenä.

— Olin matkalla teidän luoksenne.

— Minun luokseni?

Elena piilotti kasvot käsiinsä.

— Olette suorastaan pakoittanut minut sanomaan, että rakastan teitä, hän kuiskasi — nyt... olen sanonut sen.

— Elena!

Insarov puristi tytön lujasti itseään vasten sanomatta sanaakaan. Hänen ei tarvinnut sanoa rakastavansa Elenaa. Tyttö oli kuullut tuon ainoan sanan: "Elena!" ja hän oli nähnyt äkillisen muutoksen, joka oli tapahtunut miehessä, hän painautui luottavaisesti tämän rintaa vasten, joka nousi ja laski niin kiihkeästi, hän tunsi, miten miehen käsi hyväili hänen tukkaansa — ja tämä riitti, hän tiesi, että Insarov rakasti häntä. Insarov vaikeni edelleen eikä Elena tarvinnut sanoja. "Hän on täällä, hän rakastaa minua... voinko pyytää enempää?" Koko hänen olemuksensa täytti ylimaallinen hiljaisuus ja rauha, jonka vain onnen autuus antaa, se oli tyynen sataman, saavutetun päämäärän hiljaisuutta ja rauhaa. Hän ei kaivannut mitään muuta, sillä hän omisti kaiken. "Oi, veljeni, ystäväni, rakkaani!..." hänen huulensa kuiskasivat, eikä hän itse tiennyt, miehenkö sydän vai hänen omansa niin löi hänen rinnassaan paisuen yli äyräittensä rajattomasta ilosta.

Insarov seisoi siinä liikkumattomana, hän vain piti voimakkaissa käsivarsissaan tätä nuorta olentoa, joka oli antautunut hänelle, ensimmäisen kerran hän tunsi tämän äärettömän rakkaan taakan rintaansa vasten. Syvä, sanomattoman kiitollisuuden tunne oli murtanut hänen kovan sielunsa, ja hänen silmissään oli kyyneleitä, joita hän ei ennen ollut tuntenut..

Mutta Elena ei itkenyt. Hän vain toisti toistamistaan: "Oi ystäväni, veljeni!"

Aika kului.

— Tahdot siis seurata minua, minne menenkin? Insarov sanoi pitäen yhä Elenaa käsivarsillaan.

— Minne menetkin, maailman ääriin asti. Missä sinä olet, siellä minäkin olen.

— Sinulla kai ei ole harhakuvitelmia siitä, että vanhempasi milloinkaan suostuisivat tähän avioliittoon?

— Minulla ei ole harhakuvitelmia. Tiedän sen.

— Tiedät, että olen köyhä — suorastaan kerjäläinen.

— Kyllä.

— Etten ole venäläinen, etten voi jäädä Venäjälle, ja että sinun on katkaistava kaikki siteet maahasi ja kotiisi?

— Kyllä, kyllä.

— Tiedätkö myös, että olen antautunut vaikeaan ja epäkiitolliseen tehtävään ja että minä... että me joudumme sekä vaaroihin että kieltäymyksiin, ehkä myös nöyryytyksiin ja alennukseen.

— Kyllä, tiedän kaiken tämän... Minä rakastan sinua.

— Sinun täytyy luopua kaikesta siitä, mihin olet tottunut lapsuudestasi lähtien. Siellä kaukana, vieraiden ihmisten parissa, joudut ehkä työskentelemään elatukseksesi..

Elena laski kätensä hänen huulilleen.

— Minä rakastan sinua, rakas.

Insarov tarttui tuohon hienoon, valkoiseen käteen ja suuteli sitä intohimoisesti. Elena ei vetänyt sitä takaisin, hän tuijotti lapsellisesti ja uteliaana, miten mies peitti käden ja kapeat sormet suudelmillaan...

Äkkiä hän punastui ja kätki päänsä Insarovin rintaa vasten.

Tämä nosti hellästi hänen päänsä ja katsoi häntä tutkivasti silmiin:

— Niin tervehdin sinua vaimonani Jumalan ja ihmisten edessä.

XIX.

Hattu toisessa ja viitta toisessa kädessä Elena tunnin kuluttua hiljaa astui saliin. Hänen tukkansa oli hieman epäjärjestyksessä, kummassakin poskessa loisti vaaleanpunainen täplä, hymy pysyi hänen huulillaan ja myös silmät hymyilivät alaspäin luotujen silmäluomien alla. Hän oli niin väsynyt että saattoi tuskin astua askeltakaan, ja tämä väsymys tuntui niin ihanalta. Kaikki oli niin ihanaa. Kaikki oli niin kaunista ja valoisaa ja ystävällistä. Uvar Ivanovitj istui ikkunan ääressä. Elena meni hänen luokseen, laski kätensä hänen olkapäälleen, kumartui hieman eteenpäin ja purskahti vaistomaisesti nauruun.

— Mitä nyt? Uvar Ivanovitj kysyi sangen hämmästyneenä.

Elena ei tiennyt mitä sanoa. Hän olisi halunnut suudella Uvar Ivanovitjia.

— Molskis! hän sanoi lopulta.

Mutta Uvar Ivanovitjin ilmekään ei värähtänyt. Hän vain istui Elenaa tuijottaen ja näytti yhä yhtä hämmästyneeltä. Tyttö heitti hattunsa ja viittansa hänen päälleen.

— Rakas Uvar Ivanovitj, hän sanoi, — olen väsynyt, haluan nukkua — ja sitten hän purskahti jälleen nauruun ja vaipui miehen vieressä olevaan nojatuoliin.

— Hm, Uvar Ivanovitj tuhahti ja leikitteli sormillaan. — Tämä... pitäisi, hm...

Elena katseli ympärilleen ajatellen: "Kaikesta tästä on sinun pian erottava... miten ihmeellistä: en tunne lainkaan pelkoa, en epäilystä, en kaipausta... Kyllä, äidin puolesta olen pahoillani!" Sitten hän jälleen näki edessään pikku kappelin, kuuli Insarovin äänen, tunsi hänen käsivartensa vyötäröllään. Elena tunsi sydämensä täyttyvän ilosta, mutta se ei enää jyskyttänyt, oli kuin onnen autuas väsymys olisi vaientanut sen. "Niin, kerjäläismummo vei suruni mukanaan", hän ajatteli. "Oi, miten onnellinen olen! Niin ansaitsematonta! Ja niin odottamatonta!" Ei olisi tarvittu paljonkaan, jotta suloiset, hillittömät kyyneleet olisivat virranneet hänen poskiaan pitkin. Hän saattoi pidättää ne vain hiljaa itsekseen nauramalla. Otti hän minkä asennon tahansa, tuntui hänestä, että se oli paras ja mukavin, oli kuin hän olisi tuudittautunut uneen. Kaikki hänen liikkeensä olivat hiljaiset ja pehmeät — mihin olivatkaan kaikki hänen kiireiset, kulmikkaat eleensä hävinneet?

Nyt Soja tuli sisälle. Elena arveli, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt ihastuttavampia kasvoja. Sitten tuli Anna Vasilievna. Elena tunsi piston sydämessään, mutta hän kietoi käsivartensa hellästi hyvän äitinsä kaulaan ja suuteli häntä otsalle, hiusrajaan, joka jo vivahti hieman harmaaseen. Sitten hän meni huoneeseensa. Miten kaikki hymyilikään hänelle siellä! Miten ihmeellisen ujon ylpeyden ja nöyryyden valtaamana hän istuutui vuoteelleen, samalle vuoteelle, missä hän kolme tuntia sitten oli kokenut niin vaikeita hetkiä! "Mutta minähän tiesin jo silloin, että hän rakastaa minua", hän ajatteli, "niin, minä tiesin sen jo silloin... oi, ei, ei, se ei ole oikein! Sinä olet minun vaimoni...", Elena kuiskasi ja lankesi polvilleen kasvot käsiin kätkettyinä.

Illan tullen hän vaipui mietteisiin. Ajatus, ettei hän pitkään aikaan saisi nähdä Insarovia, suretti häntä. Insarov ei voinut jäädä Bersenevin luo herättämättä epäilyksiä, ja siksi he olivat päättäneet, että hän matkustaisi Moskovaan ja tulisi käymään pari kertaa ennen syksyä. Elena oli luvannut kirjoittaa hänelle ja, jos se vain kävisi päinsä, he tapaisivat jossakin Kuntsovon lähistöllä. Elena meni saliin teelle. Kaikki perheenjäsenet olivat kokoontuneet, ja Sjubin oli tullut alas. Hän katsoi tutkivasti Elenaan, kun tämä tuli sisälle. Elena olisi halunnut puhua ystävällisesti Sjubinin kanssa kuten ennen vanhaan, mutta hän pelkäsi tämän terävää katsetta, hän pelkäsi itseään. Äkkiä hänen mieleensä juolahti, että Sjubin ehkä tarkoituksellisesti oli jättänyt hänet niin täydellisesti rauhaan kahden viime viikon aikana. Pian tuli myös Bersenev, ja hän toi Anna Vasilievnalle terveisiä Insarovilta. Tämä pyysi suomaan anteeksi, että hän oli palannut takaisin Moskovaan käymättä Anna Vasilievnan luona. Ensimmäisen kerran tänä päivänä Elena kuuli Insarovin nimen. Hän tunsi punastuvansa. Hän ymmärsi myöskin, että hänen pitäisi ilmaista valittelunsa, kun niin hyvä talon ystävä noin äkkiä oli matkustanut pois. Mutta hän ei voinut pakottautua näyttelemään komediaa, hän istui liikkumattomana ja äänettömänä, kun taas Anna Vasilievna huokaili ja selitti, miten kauhean ikävää se oli. Elena yritti pysytellä Bersenevin lähettyvillä, jota hän ei pelännyt, vaikka Bersenev tiesikin osan hänen salaisuuttaan. Hän etsi suojaa Sjubinia vastaan, joka yhä istui häntä katsellen — ei ivallisesti hymyillen, vaan edelleen yhtä tutkivasti. Bersenev hämmästyi yhä enemmän, mitä pitemmälle ilta kului, hän oli odottanut tapaavansa Elenan suruissaan. Kun Bersenev ja Sjubin sekaantuivat taidetta käsittelevään keskusteluun, Elena tunsi helpotusta. Hän vetääntyi syrjään ja istui nurkassaan kuunnellen heidän ääntään kuin unessa. Vähitellen hänestä tuntui, etteivät ainoastaan he, vaan kaikki, mikä häntä täällä ympäröi, oli ollut vain unta — samovaari pöydällä ja Uvar Ivanovitjin lyhyet liivit ja Sojan kiilloitetut kynnet ja seinällä riippuva suuriruhtinas Konstantinia esittävä öljymaalaus, kaikki haihtui epätodelliseen, kaukaiseen sumuun. Äkkiä hän sääli heitä kaikkia. "Minkä puolesta he elävät?" hän ajatteli.

— Haluatko käydä vuoteeseen, Lenotjka? äiti kysyi.

Hän ei kuullut sitä.

— Vihjaus, joka on oikeudenmukainen vain puoliksi, minkä sanot?...

Elena havahtui äkkiä näihin Sjubinin harvinaisen terävästi lausumiin sanoihin.

— Hyvä Jumala, Sjubin jatkoi, — juuri siinähän on asian ydin. Oikeudenmukainen vihjaus masentaa — eikä se ole kristillistä. Jos se on epäoikeudenmukainen, niin se ei liikuta vastapuolta — mikä taas on typerää. Mutta jos se on oikeudenmukainen vain puoliksi, silloin hän suuttuu ja hänen kärsivällisyyttään koetellaan. Jos esimerkiksi sanon, että Elena Nikolajevna on rakastunut jompaankumpaan meistä, mihin lajiin sellainen vihjaus kuuluu?

— Ah, monsieur Paul, Elena sanoi, — olisin niin mielelläni teille vihainen, mutta en jaksa. Olen hyvin väsynyt.

— Mikset mene vuoteeseen? Anna Vasilievna sanoi, joka itse oli iltauninen ja senvuoksi myöskin mielellään lähetti kaikki muut vuoteesen. — Sano minulle hyvää yötä ja nuku Jumalan nimeen, Andrej Petrovitj antaa kyllä anteeksi.

Elena suuteli äitiään, nyökkäsi muille ja meni. Sjubin saattoi hänet ovelle.

— Elena Nikolajevna, hän kuiskasi heidän seisoessaan kynnyksellä, — te astutte "monsieur Paulin" päälle, te poljette hänet armottomasti jalkoihinne, mutta monsieur Paul siunaa teidät ja pienet jalkanne ja pienissä jaloissanne olevat kengät ja kenkien pohjat.

Elena kohautti olkapäitään, ojensi hänelle vastenmielisesti kätensä — ei sitä, jota Insarov oli suudellut — ja meni huoneeseensa, missä hän heti riisuutui, meni vuoteeseen ja nukahti. Hän nukkui syvää ja rauhallista unta... jollaista eivät edes lapset aina nuku, vaan kuten lapsi nukkuu vain parannuttuaan vaikeasta sairaudesta äidin istuessa kehdon ääressä katsellen häntä ja kuunnellessa hänen hengitystään.

XX.

— Tule hetkeksi luokseni, Sjubin sanoi Berseneville, kun tämä oli sanonut hyvästi Anna Vasilievnalle. — Minulla on jotakin näytettävää sinulle.

Bersenev seurasi Sjubinia tämän huoneeseen. Hän hämmästyi nähdessään suuren joukon kosteisiin liinoihin käärittyjä tutkielmia, veistoksia ja patsaita, joita oli kaikkialla huoneessa.

— Huomaan, että työskentelet vakavissasi, hän sanoi.

— Jotakin kai on tehtävä, Sjubin vastasi. — Kun jokin asia ei menesty, on yritettävä toista. Sitäpaitsi askartelen kuten korsikkalainen enemmän vendettan kuin puhtaan taiteen parissa. Trema Bisanzia!

— En ymmärrä mitä tarkoitat, Bersenev sanoi.

— Odota, niin saat nähdä. Olepa niin hyvä ja luo katse tähän, jalo ystävä ja hyväntekijä, tässä on kostoni numero yksi.

Sjubin paljasti erään veistoksista, ja Bersenev näki erinomaisen rintakuvan Insarovista. Yhdennäköisyys oli hyvin sattuva. Sjubin oli vanginnut hänen piirteensä pienimpiä yksityiskohtia myöten, ja hän oli antanut sille hyvin kauniin muodon: rehellisen, jalon, rohkean.

Bersenev hurmaantui täydellisesti.

— Se on mestarillinen, suoraan sanoen, hän huudahti. — Salli minun onnitella! Senhän voi milloin tahansa asettaa näytteille. Mutta miksi nimität tätä erinomaista työtä kostoksi?

— Niin, sir, siksi, että tämän erinomaisen työn, kuten suvaitsette sanoa, aion lahjoittaa Elena Nikolajevnalle nimipäivälahjaksi. Ymmärrättekö tämän vertauskuvallisuuden, hyvä herra? Emme tule sokeiksi, näemme, mitä ympärillämme tapahtuu, mutta olemme herrasmiehiä, hyvä herra, ja kostomme on oleva herrasmiehen tyyliin.

— Ja katso tätä, lisäsi Sjubin käärien kokoon toisen peitteen, — koska taiteilija uusimman estetiikan mukaan nauttii kadehdittavaa oikeutta ryhtyä kaikkiin ajateltavissa oleviin ilkeyksiin ja muuttaa ne taiteen helmiksi, olemme luoneet tämän helmen numero kaksi, emme kostaaksemme kuin herrasmies, vaan yksinkertaisesti en canaille.

Hän veti nopeasti liinan syrjään, ja Bersenevin nähtäväksi paljastui Dantanin tyylinen veistos, joka sekin oli esittävinään Insarovia. Mitään ilkeämpää ja sukkelampaa oli vaikea ajatella. Nuori bulgarialainen oli kuvattu pukin haahmossa, joka nousee takajaloilleen sarvet puskuasennossa. Tyhmänylpeänä, taistelunhaluisena, itsepäisenä, kömpelönä, yksinkertaisena se siinä seisoi, tämä "lempeiden lampaiden puoliso", ja kuitenkin yhtäläisyys oli niin sattuva ja ehdoton, ettei Bersenev voinut olla purskahtamatta nauruun.

— No? Hauska vai mitä? Sjubin sanoi. — Tunnetko sankarisi? Lähetänkö senkin näyttelyyn? Tämän annan itselleni nimipäivälahjaksi, ystäväni... Salliiko Teidän Jalosukuisuutenne, että suoristan polveni hetkeksi?

Ja Sjubin otti muutamia pukinhyppyjä polkaisten taaksepäin korkoja iskien.

Bersenev otti lattialta pellavaliinan ja heitti sen veistoksen päälle.

— Ah, sinä jalomielinen, — Sjubin pysähtyi: — kuka tässä jutussa oikeastaan on erikoisen jalomielinen? No niin, samantekevää! Ja nyt, hän jatkoi ja alkoi juhlallisin, surullisin ilmein kääriä kolmannen, melko suuren savikimpaleen ympäriltä vaatetta, — nyt saat nähdä jotakin, joka todistaa, miten nöyrä ja teräväkatseinen ystävä sinulla on. Saat varmistautua siitä, että hän todellisena taiteilijana tuntee voimakasta tarvetta lyödä itseään korvalle ja ymmärtää sen hyödyllisyyden. Katso ja tarkasta!

Liina putosi, ja Bersenev näki kaksi päätä, niin tiiviisti toisissaan kiinni kuin olisivat ne olleet yhteen kasvaneet... Hän ei heti ymmärtänyt, mitä se merkitsi, mutta sitten hän tunsi nuo kasvot, toiset olivat Annusjkan, toiset Sjubinin omat. Ne eivät olleet muotokuvia, vaan lähinnä karikatyyrejä. Annusjka oli muovattu terveeksi ja reheväksi maalaistytöksi, jolla oli matala otsa, himmeät silmät ja näppärä pystynenä. Hänen paksuilla huulillaan oli röyhkeä hymy, kasvoista kuvastui aistillisuus ja railakas kevytmielisyys, mutta myös määrätynlainen hyväntahtoisuus. Itsensä Sjubin oli tehnyt juopoksi, rappeutuneeksi elostelijaksi, jolla oli kuoppaiset posket, veltosti riippuvat ohuet hiussuortuvat, poissaoleva ilme tylsissä silmissä ja nenä, joka oli terävä kuin kuolleen.

Bersenev käänsi inhoten pois päänsä.

— Kaunis pari, eikö totta? Sjubin kysäisi. — Olepa ystävällinen ja anna sille hyvä nimi? Toisille olen jo keksinyt jotakin. Rintakuvan alla sanotaan: »Sankari, joka aikoo vapauttaa isänmaansa». Kuvanveistoksen alla: »Pois tieltä, saksalainen makkarantekijä!» Mutta tämä — mitä sanot? — »Taiteilija Pavel Jakovlevitj Sjubinin tulevaisuus»... Kelpaako se?

— Lopeta jo? Bersenev sanoi. — Kuinka voit hukata aikaa johonkin niin...

Hän ei keksinyt oikeaa sanaa.

— Inhoittavaan, tarkoitat. Ei, ystäväni, juuri tämä ryhmä kelpaa näyttelyyn.

— Niin juuri, inhoittavaa, Bersenev toisti. — Mihin tällä kaikella pyrit? Sinun taipumuksesi eivät lainkaan viittaa sellaiseen kehitykseen, jota taiteilijamme valitettavasti tähän asti ovat niin lahjakkaasti harrastaneet. Suoraan sanoen panettelet itseäsi.

— Niinkö tarkoitat? Sjubin sanoi synkästi. — Jollei minulla ole noita lahjoja luonnostani ja jos ne oksastetaan minuun, niin on... eräs määrätty henkilö syypä siihen. Tiedätkö mitä, hän lisäsi ja rypisti traagillisesti kulmakarvojaan, — olen jo yrittänyt juoda.

— Se ei voi olla totta!

— Kyllä, jumaliste, olen yrittänyt sitä, Sjubin vastasi ja hänen ilmeensä kirkastui äkkiä ja hänen kasvonsa hymyilivät. — Mutta hyvää se ei ole, ystäväni. En saa sitä alas, ja jälkeenpäin on pää kuin rumpu. Suuri Lustjihin itse — Harlampij Lustjihin, koko Moskovan ja koko Isovenäjän juopporatti, niin väittävät toiset, sanoo, ettei minun juomisestani tule mitään. Pullolla ei ole minulle mitään sanottavana, hän väittää.

Bersenev kohotti käsivartensa iskeäkseen saviryhmää, mutta Sjubin ehti väliin.

— Ei, hyvä veli, älä lyö! Se voi olla hyvä opetuksena ja mörkönä.

Bersenev hymyili.

— Hyvä on, säästettäköön mörkösi, hän sanoi. — Ja eläköön ikuinen, puhdas taide!

— Niin, eläköön se! Sjubin yhtyi. — Missä sen kohtaa, siellä tulee hyvä paremmaksi eikä pahakaan ole niin vaarallinen.

Ystävykset puristivat voimakkaasti toistensa käsiä ja erosivat.

XXI..

Elenan ensimmäinen ajatus hänen herätessään häilyi pelon ja ilon välillä: »Onko se totta? Onko se totta?» hän itsekseen ihmetteli, ja hänen rintansa oli pakahtumaisillaan onnesta. Muistot syöksyivät esille... hän antautui kokonaan niiden valtaan. Sitten eilispäivän autuas, ylimaallinen hiljaisuus ja rauha jälleen palasi. Mutta aamun kuluessa levottomuus sai vähitellen vallan, ja seuraavat päivät hän eli kaivaten ja ikävöiden. Hän tiesi nyt, mitä tahtoi, mitä hän oli kaivannut, eikä hänen kuitenkaan ollut kevyempi olla kuin ennen. Tuo ainoa unohtumaton kohtaus oli temmannut hänet irti vanhasta elämästä, hän oli jo hyvin kaukana, kuitenkin kaikki hänen ympärillään kulki entistä latuaan aivankuin ei minkäänlaista muutosta olisi tapahtunut. Eniten elämä eteni samoja raiteita kuin ennen ja hänen oletettiin ottavan osaa siihen. Hän oli yrittänyt aloittaa kirjettä Insaroville, mutta siitä ei tullut mitään. Kaikki minkä hän kirjoitti muuttui paperilla vain kuolleiksi ja valheellisiksi sanoiksi. Päiväkirjansa hän oli päättänyt, ja hän oli vetänyt paksun viivan viimeisen rivin alle. Tämä oli menneisyys, ja hän eli nyt kaikkine ajatuksineen, koko olemuksellaan tulevaisuudessa. Hänen olonsa oli raskas. Elenasta tuntui jollakin tavoin rikolliselta istua äidin kanssa, kuunnella häntä, vastata hänen kysymyksiinsä, puhua hänelle, joka ei mitään aavistanut. Hän tunsi elättävänsä valhetta. Se vaivasi häntä, vaikkei hänen tarvinnutkaan hävetä mitään. Usein hän sai vastustamattoman halun kertoa kaiken, kaiken, mitä sitten tapahtuisikin. »Miksei Dmitrij ottanut minua silloin mukaansa, kappelista?» hän ajatteli. »Hänhän sanoi, että olin hänen vaimonsa Jumalan edessä. Miksi siis olen täällä?» Hän kävi äkkiä araksi kaikkia kohtaan koko talossa, vieläpä Uvar Ivanovitjiakin, joka nykyisin oli hämmästyneempi kuin koskaan aikaisemmin ja vain istui leikitellen sormillaan. Elenasta tuntui, ettei valoisuus, ei kauneus eikä ystävällisyys häntä enää ympäröineet, arkipäivä ei todellakaan enää ollut unta, se oli kuin painajainen, joka puristi hänen rintaansa järkkymättömällä, elottomalla painollaan, oli kuin kaikki hänen ympärillään oleva olisi katsonut häntä nuhtelevin, vihaisin katsein, niinkuin se ei enää olisi välittänyt hänestä... Olet meidän joka tapauksessa! hän oli kuulevinaan. Vieläpä hänen suojattiraukkansakin, hänen vainotut linnunpoikasensa ja eläimensä katsoivat häntä epäillen ja arvostellen — ainakin hänestä tuntui siltä. Hän häpesi tunteitaan, hän kärsi omantunnonvaivoja. »He ovat kuitenkin minun omaisiani, tämä on minun kotini, minun maani...» hän sanoi itselleen. — »Ei, maa ei enää ole sinun eikä kotisi», toinen ääni kuiskasi. Hän pelästyi ja heikkouskoisuus suututti häntä. Vaikeudethan tuskin vielä olivat alkaneet, ja hän jo menetti kärsivällisyytensä... Sitäkö hän oli luvannut Insaroville?

Sielullisen tasapainon saavuttaminen ei Elenalle muodostunut helpoksi. Mutta sitten kului viikko ja toinenkin. Vähitellen hän rauhoittui ja alkoi tottua uuteen asemaansa. Hän kirjoitti kaksi pientä kirjettä Insaroville ja vei ne itse postiin. Hän ei missään tapauksessa olisi uskonut niitä kamarineitosen haltuun, sen kielsi sekä hänen kainoutensa että ylpeytensä. Sitten hän alkoi odottaa Insarovia itseään... Mutta eräänä kauniina aamuna saapuikin Nikolaj Artemievitj.

XXII.

Kukaan ei entisen kaartinluutnantti Stahovin talossa ollut milloinkaan nähnyt häntä niin happamana ja samalla kertaa niin mahtavana ja tärkeänä kuin tänä päivänä. Hän tuli saliin päällystakki ja hattu yllään, astui sisälle arvokkain askelin, jalat haarallaan ja korkojaan kopistellen meni peilin luo ja seisoi siinä tarkastaen itseään rauhallisen vakavasti, pudistaen päätään ja purren huultaan. Anna Vasilievna vastaanotti hänet — kuten aina — ulkonaisesti levottomana ja kiihoittuneena, mutta sisimmässään iloisena. Stahov ei ottanut hattua päästään, ei tervehtinyt Anna Vasilievnaa, ojensi vain Elenalle vaieten säämiskähansikkaansa suudeltavaksi. Anna Vasilievna tiedusteli hänen kylpylähoitonsa edistymistä, mutta hän ei vastannut. Sitten ilmestyi Uvar Ivanovitj — Stahov katsahti häneen ja sanoi: »Bah!» Hän kohteli yleensä Uvar Ivanovitjia kylmästi ja ylimielisesti, vaikka hän tunnustikin toisessa olevan merkkejä »todellisesta Stahanovilaisesta verestä». Melkein kaikki venäläiset aatelisperheet ovat kuten tunnettua varmoja siitä, että on olemassa määrättyjä ominaisuuksia, joita muilla ei kerta kaikkiaan voi olla. Miten usein saakaan kuulla »Podralaskinien nenistä» tai »Pereprejevskien niskoista».

Soja tuli sisälle ja niiasi Nikolaj Artemievitjille. Tämä rykäisi, heittäytyi nojatuoliin käskien tuoda kahvia, ja vasta nyt hän otti hatun päästään. Sitten tuli kahvi. Hän joi kupillisen, katsoi neitosesta toiseen ja mutisi hampaittensa välistä: »Sortez, s'il vous plait». Sitten hän kääntyi puolisonsa puoleen lisäten: »Et vous, madame, restez, s'il vous plait».

Kaikki muut paitsi Anna Vasilievna poistuivat huoneesta. Hän oli niin kiihtynyt, että hänen päänsä vapisi. Nikolaj Artemievitjin juhlallinen käytös oli kokonaan vallannut hänet. Hän odotti jotakin erikoista.

— No, mitä nyt? hän huudahti heti kun ovi oli sulkeutunut toisten jälkeen.

Nikolaj Artemievitj loi Anna Vasilievnaan välinpitämättömän katseen.

— Ei mitään erikoista, mitä tuo on olevinaan, että heti otatte uhrilampaan ilmeen? hän sanoi ja venytti joka sanalla suupieltään alaspäin ilman mitään syytä. — Tahdoin vain valmistaa teitä siihen, että saamme tänään uuden vieraan päivälliselle.

— Kenet sitten?

— Kurnatovskijn. Egor Andrejevitj Kurnatovskijn. Ette tunne häntä. Hän on senaatin ylisihteeri.

— Syökö hän meillä päivällistä tänään?

— Kyllä.

— Ja vain tämän sanoaksenne pyysitte kaikkia menemään ulos?

Nikolaj Artemievitj katsahti uudelleen Anna Vasilievnaan, tällä kertaa ivallisesti.

— Hämmästyttääkö se teitä? Voitte saada enemmän hämmästyksen syytä.

Sitten hän vaikeni. Anna Vasilievna istui niinikään äänettömänä hetken.

— Haluaisin...

— Tiedän, että olette aina pitänyt minua »moraalittomana henkilönä», Nikolaj Artemievitj sanoi äkkiä.

— Minä! Anna Vasilievna mutisi hämmästyneenä.

— Olette ehkä oikeassa. En tahdo kieltää, ettenkö tosiaankin jonkin kerran ole antanut aihetta oikeutettuun paheksumiseen — "Harmaat hevoset!" vilahti Anna Vasilievnan aivoissa —, mutta toisaalta on teidän myönnettävä, että sellainen kuin teidän terveydentilanne, kuten itse tiedätte, on...

— Mutta en syytä teitä lainkaan, Nikolaj Artemievitj.

— C'est possible. En missään tapauksessa aio puolustautua. Aika tekee sen kerran puolestani. Pidän velvollisuutenani vakuuttaa teille, että minä tiedän velvollisuuteni ja tiedän ottaa vaarin myös sen perheen eduista, joka on uskottu huostaani.

"Mitä ihmettä tämä merkitsee?" Anna Vasilievna ajatteli. Hänhän ei voinut tietää, että edellisenä iltana englantilaisen kerhon tupakkahuoneessa oli syntynyt kiivas keskustelu siitä, osaavatko venäläiset pitää puhetta. "Onko joukossanne ketään, joka osaa pitää speechin? Mainitkaa minulle edes yksi henkilö, joka pystyy siihen!" joku huudahti. — "Mutta Stahov esimerkiksi", toinen vastasi osoittaen Nikolaj Artemievitjia, joka seisoi paikallaan pakahtumaisillaan tyytyväisyydestä.

— Esimerkiksi, Nikolaj Artemievitj jatkoi, — esimerkiksi tyttäreni, Elena. Ettekö ole sitä mieltä, että hänen olisi aika ottaa tuo vakava askel, joka... mennä naimisiin, tarkoitan. Kaikki tuo filosofia ja hyväntekeväisyys voi olla hyvää, mutta vain määrätyn ajan, määrättyyn ikään asti. On tosiaankin hänen aika jättää unelmansa, lopettaa seurustelunsa saksalaisten taiteilijoiden ja skolaristien ja montenegrolaisten kanssa ja tulla samanlaiseksi kuin kaikki muutkin.

— Mihin oikeastaan pyritte? Anna Vasilievna kysyi.

— Olkaa hyvä ja kuunnelkaa minua loppuun saakka, Nikolaj Artemievitj vastasi ja veti yhä suupieliään alas samalla tavoin. — Sanon sen teille suoraan, kiertelemättä. Olen tutustunut, vielä enemmän, minä olen suorastaan ystävystynyt tämän nuoren miehen, herra Kurnatovskijn, kanssa toivoen saavani hänet vävykseni. Uskallan uskoa, ettette syytä minua puolueellisuudesta tai liioittelusta arvosteluissani. (Mitä pitempään Nikolaj Artemievitj puhui, sitä enemmän hän ihastui omaan kaunopuheisuuteensa.) Hänellä on erinomainen sivistys, hän on lakimies, hänellä on hieno käytös, hän on kolmenkymmenen kolmen vuoden ikäinen, ylisihteeri ja kollegianeuvos, ja hänen kaulassaan riippuu Stanislav-mitali. Toivon, että teette minulle oikeutta myöntämällä, etten kuulu noihin pères de comédie, jotka vain haaveksivat aseman ja titteleitä omistavista vävyistä. Mutta olette itse sanonut minulle, että Elena pitää ymmärtäväisistä, toimeliaissa ihmisistä. Egor Andrejevitj on harvinaisen selväjärkinen mies ja hän pääsee alallaan pitkälle. Toiselta puolen tyttäreni tuntee eräänlaista heikkoutta jalomielisiä tekoja kohtaan. Tietäkää siis, että Egor Andrejevitj niin pian kuin hänellä vain oli siihen mahdollisuuskin, ymmärtäkää: pienikin mahdollisuus elää niukasti palkallaan, luopui veljiensä hyväksi vuotuisesta avustuksesta, jonka hänen isänsä oli hänelle vahvistanut.

— Kuka on hänen isänsä? Anna Vasilievna kysyi.

— Hänen isänsä? Hänen isänsä on myöskin omassa lajissaan erittäin korkealla tasolla oleva mies, un vrais stoicien, entinen majuri, luulen, hän hoitaa kreivien B:n kaikkia tiloja.

— Ah! pääsi Anna Vasilievnalta.

— Ah! Mitä te tarkoitatte tuolla: "ah"? Nikolaj Artemievitj kivahti. — Oletteko tekin tosiaan noin ennakkoluuloinen?

— Mutta en sanonut mitään, Anna Vasilievna alkoi.

— Kyllä, te sanoitte "ah!"... Mutta olkoon, olen pitänyt tarpeellisena ilmaista teille käsitykseni tässä asiassa, ja minä uskallan uskoa... minä uskallan toivoa, että herra Kurnatovskij otetaan vastaan à bras cuverts. Hän ei ole mikään montenegrolainen!

— Luonnollisesti. Minä sanon Vanjkalle, kokille, että hän kattaa yhden paikan lisää.

— Ymmärtänette, etten sekaannu näihin yksityiskohtiin, Nikolaj Artemievitj sanoi, nousi, puristi hatun päähänsä ja meni vihellellen puutarhaan — hän oli kuullut jossakin, että ihminen voi viheltää vain kahdessa paikassa kotonaan maalla ja maneesissa.

Sjubin seisoi ikkunassaan siipirakennuksessa ja näytti hänelle kieltään hänen mennessään ohi.

Tasan kymmenen minuuttia vailla neljä vuokravaunu kaarsi Stahovien pääsisäänkäytävän eteen ja miellyttävän näköinen nuori mies, joka oli yksinkertaisesti, mutta hienosti puettu, nousi vaunuista ja ilmoitti nimensä. Hän oli Egor Andrejevitj Kurnatovskij.

Seuraavana päivänä Elena kirjoitti muun muassa:

"Onnittele minua, Dmitrij, olen saanut kosijan. Hän oli meillä päivällisellä eilen. Isä on tutustunut häneen englantilaisessa kerhossa, luulen. Luonnollisestikaan hän ei eilen tullut kosijana. Mutta äitikulta, jolle isä on ilmaissut toiveensa, kuiskasi korvaani, mikä vieras hän oli. Hänen nimensä on Egor Andrejevitj Kurnatovskij. Hän on senaatin ylisihteeri. Kuvaan ensin, minkä näköinen hän on. Hän ei ole pitkä, lyhyempi kuin sinä, hyväryhtinen, hänellä on säännölliset piirteet, lyhyeksileikattu tukka ja suuri poskiparta. Hänen silmänsä ovat kapeat (kuten sinun), ruskeat ja eloisat, huulet paksut ja leveät. Sekä silmissä että huulilla on aina hymy, joka on jollakin tavoin aivankuin julkinen, niinkuin se aina olisi varuillaan. Hänellä on hyvin luonnollinen käytöstapa, puhuu hyvin täsmällisesti ja muutenkin kaikki on hänessä hyvin täsmällistä, hän kävelee ja nauraa ja syö aivankuin hän hoitaisi työtään. Miten Elena onkaan tutkinut häntä!" ajattelet ehkä. Niin, voidakseni kuvailla hänet sinulle. Ja muuten, kuinka ei nainen tutkisi omaa kosijaansa! Hänessä on jotakin raudanlujaa... ja jotakin tylppää ja tyhjää samalla kertaa — ja sitten jotakin rehellistä. Sanotaan, että hän todellakin on rehellinen mies. Sinäkin olet rautaa, mutta aivan toisella tavoin. Pöydässä hän istui minun vieressäni, meitä vastapäätä istui Sjubin. Ensiksi puhuttiin jonkinlaisesta liikeyrityksestä, sanotaan, että hän ymmärtää sellaisia ja että hän kerran oli jättämäisillään toimensa ottaakseen vastaan erään suuren tehtaan johdon. Sitä et olisi uskonut! Sitten Sjubin puhui teatterista. Herra Kurnatovskij selitti — ja minun täytyy myöntää, ettei se ollut väärää vaatimattomuutta — ettei hän ymmärtänyt taidetta hituistakaan. Se muistutti sinua... mutta minä ajattelin: ei, Dmitrij ja minä emme tosin ymmärrä taidetta, mutta aivan toisella tavoin. Hän tarkoitti suunnilleen: en ymmärrä sitä, ja taide onkin täysin tarpeetonta, mutta hyvinjärjestetyssä valtiossa sitä sallitaan. Muutoin hän ei suuriakaan välitä Pietarista ja kaikesta mikä on comme il faut! hän nimitti itseään kerran jopa proletaariksi. Me olemme päivätyöläisiä! hän sanoi. Ajattelin: jos Dmitrij olisi sanonut noin, en olisi pitänyt siitä, mutta tämä kerskailkoon mielellään! Minua kohtaan hän oli hyvin kohtelias, mutta minulla oli koko ajan sellainen tunne, että äärimmäisen hyväntahtoinen virkamies istui siinä keskustellen alaisensa kanssa. Kun hän tahtoi ylistää jotakuta, sanoo hän, että tämä on periaatteiden mies — se on hänen mielilauseensa. Hän on varmaan itsetietoinen, työteliäs ja kykenee uhrautumaan (näet, että olen puolueeton), tarkoitan sillä, että hän kykenee uhraamaan omat etunsa, mutta hän on suuri itsevaltias. Voi sitä, joka joutuu hänen käsiinsä! Päivällisen kestäessä keskustelu osui lahjuksiin... "Olen sitä mieltä, että se, joka ottaa vastaan lahjuksia, monessa tapauksessa on viaton", hän sanoi, "hän ei voi toimia muulla tavoin. Mutta siitä huolimatta, jos hän joutuu kiinni, häntä on säälimättä rangaistava."

Minä kirkaisin. — "Rangaista viatonta?" — "Niin, periaatteen vuoksi." — Minkä periaatteen? Sjubin kysyi. Kurnatovskij katsoi häneen puolittain hämmentyneenä, puolittain ihmeissään ja sanoi, että se oli kyllin selvää.

Isä, joka tuntuu ihailevan häntä, riensi selittämään, että se luonnollisestikin oli kyllin selvää selityksittä, ja valitettavasti keskustelu katkesi siihen. Illalla Bersenev oli meillä ja joutui kauheaan sanakiistaan hänen kanssaan. Milloinkaan en ole nähnyt hyvää Andrej Petrovitjiamme niin innokkaana. Herra Kurnatovskij ei lainkaan yrittänyt kiistää tieteen, yliopiston jne. hyödyllisyyttä.. ja kuitenkin ymmärsin hyvin, miksi Andrej Petrovitj niin kiihtyi — Kurnatovskij piti kaikkea tuota vain jonkinlaisena voimisteluna. Sjubin tuli illallisen jälkeen luokseni ja sanoi: Tuo herra ja eräs määrätty toinen henkilö — hän ei halua lausua sinun nimeäsi — ovat molemmat käytännöllisiä miehiä, mutta katsokaa vain, mikä ero heissä joka tapauksessa on: toisella on elävä ihanne, jonka elämä itse on lahjoittanut hänelle, ja tämä — hänelle ei ole kiihoittimena edes velvollisuudentunne, vaan yksinkertaisesti vain virkamiehen kunniallisuus ja kunnollisuus ilman minkäänlaista syvempää sisällystä. — Sjubinilla on hyvä arvostelukyky, ja panin hänen sanansa muistiin sinua varten. En ymmärrä, mitä teillä voisi olla yhteistä. Sinä uskot, mutta hän ei tee sitä, sillä ihminen ei voi uskoa vain itseensä.

Hän istui myöhään iltaan saakka, mutta kun hän oli lähtenyt, sai äiti vielä tilaisuuden ilmoittaa minulle, että olin miellyttänyt häntä ja että isä oli ihastunut. Toivottavasti hän ei vain ole sanonut minusta, että minulla on periaatteita? Muuten olin vastaamaisillani äidille, että olin pahoillani, mutta että minulla jo on mies. Miksei isä voi sietää sinua? Äidistä selviytyisimme joka tapauksessa jollakin tavoin...

Rakkaani! Olen kuvannut sinulle tuon herran niin tarkoin vain puuduttaakseni kaipaustani. En voi elää ilman sinua, näen sinut aina, kuulen äänesi... Odotan sinua, mutta en täällä, kuten olit ajatellut — ah, miten kiusallista ja vaikeaa se olisikaan meille molemmille täällä! — mutta tuolla kaukana, muistatko, kirjoitin siitä viime kerralla — metsikössä.. Rakas, rakas! Miten rakastankaan sinua!

XXIII.

Kolme viikkoa Kurnatovskijn ensimmäisen käynnin jälkeen Anna Vasilievna muutti Moskovaan Elenan suureksi iloksi, ja niin oltiin jälleen suuressa Pretjistenkan varrella olevassa puutalossa, jonka jokaisen ikkunan yläpuolella oli valkeita pylväitä, lyyroja ja seppeleitä ja jossa oli parvekket ja siipirakennukset, pieni aidanympäröimä puutarha, suuri, ruohonpeittämä piha sekä sen keskellä kaivo ja kaivon vieressä koirankoppi. Anna Vasilievna ei tavallisesti muuttanut niin aikaisin kaupunkiin, mutta tänä vuonna hän oli tuntenut katarrin oireita jo ensimmäisen syyskylmän tullessa. Nikolaj Artemievitj puolestaan oli lopettanut kylpylähoitonsa ja alkanut ikävöidä vaimoansa, mikä oli sangen ymmärrettävää, koska Avgustina Hristianovna oli matkustanut serkkunsa luo Tallinnaan. Sitäpaitsi Moskova oli näinä päivinä saanut vieraakseen ulkomaalaisen taiteilijaperheen, joka esitti "plastillisia asentoja", des poses plastiques, ja "Moskovskaja Viedomostin" kuvaukset niistä olivat suuressa määrin herättäneet Anna Vasilievnan uteliaisuutta. Ei siis kerta kaikkiaan ollut mitään syytä enää jatkaa maalla oloa, joka, kuten Nikolaj Artemievitj sanoi, "ei mitenkään ollut sopusoinnussa hänen suunnitelmiensa onnelliseen toteuttamiseen".

Elenan kaksi viimeistä viikkoa maalla olivat olleet pitkästyttävät. Kurnatovskij oli pari kertaa käynyt heidän luonaan — sunnuntaisin, arkipäivisin hänelle ei sopinut. Hän tuli oikeastaan Elenan takia, mutta puhui enimmäkseen Sojan kanssa, joka oli erittäin ihastunut häneen. "Das ist ein Mann!" Soja itsekseen ajatteli katsoessaan miehen tummia, miehekkäitä piirteitä ja kuunnellessaan itsevarmaa ja alentuvaa puhetta. Hän ei tiennyt ketään, jolla olisi ollut niin ihana ääni tai joka osaisi niin luontevalla tavalla sanoa: "Saanko luvan", tai "Se ilahduttaa minua". Insarov ei ollut käynyt Stahovien luona, mutta Elena oli tavannut hänet salaa virran rannalla olevassa pienessä metsikössä, josta hän oli kirjoittanut kirjeessään. Mutta he eivät olleet ehtineet sanoa monta sanaa toisilleen. Sjubin muutti Moskovaan Anna Vasilievnan kanssa, ja Bersenev joitakin päiviä myöhemmin.

Insarov istui huoneessaan ja luki kolmannen kerran äsken Bulgariasta saamiaan tilapäisen lähetin tuomia kirjeitä — postia ei uskallettu käyttää. Niissä oli hälyttäviä uutisia. Tapahtumat kehittyivät idässä nopeasti. Venäläisten joukkojen suorittama Tonavan ruhtinaskuntien miehitys oli saanut mielet kuohuksiin. Rajuilma oli puhkeamaisillaan, saattoi jo todeta lähestyvän, väistämättömän sodan tuntua. Tuli levisi eikä kukaan voinut ennustaa, mitä tietä se menisi tai missä se pysähtyisi, vanhoja epäoikeudenmukaisuuksia kostettaisiin, vuosia kestäneet toiveet täyttyisivät. Insarovin sydäntä jyskytti: hänenkin toiveensa täyttyisivät. Mutta eikö vielä ole liian aikaista, hän ajatteli puristaen kätensä nyrkkiin. Kaikki voisi epäonnistua. Emme ole vielä valmiita. — Mutta samapa tuo! Minun täytyy matkustaa.

Joku liikkui oven takana, joka avautui — ja Elena astui sisälle.

Insarov säpsähti, koko hänen ruumiinsa värähti, hän ryntäsi Elenan luo, lankesi polvilleen ja kietoi kätensä tytön vyötärölle painaen päänsä lujasti Elenan syliin.

— Etkö odottanut minua? Elena kysyi huohottaen — hän oli noussut portaat juosten. — Rakkaani, rakkaani! Asut siis täällä. Minun ei tarvinnut etsiä kauan. Isäntäsi pikku tyttö osoitti minulle tien. Muutimme kaupunkiin toissapäivänä. Aioin kirjoittaa sinulle, mutta sitten arvelin, että mieluummin tulisin itse. Minulla on neljännestunti aikaa. Nouse ylös, sulje ovi.

Insarov nousi ja meni nopeasti lukitsemaan ovea. Sitten hän tarttui Elenan käsiin. Hän ei voinut puhua, hän oli pakahtua ilosta. Elena katsoi hänen silmiinsä ja hymyili... niissä oli niin paljon onnea... Tyttö punastui.

— Odota, hän sanoi ja veti hellästi kätensä irti, — otan hatun päästäni.

Hän irroitti nauhat ja kiskaisi hatun päästään, antoi viitan liukua olkapäiltä, järjesti hiuksensa ja istuutui vanhaan, pieneen sohvaan. Insarov seisoi liikkumattomana tuijottaen Elenaa kuin lumottuna.

— Mutta istuhan toki, tyttö sanoi nostamatta katsettaan ja osoitti hänelle paikan vieressään.

Insarov istuutui, muttei sohvalle, vaan lattialle hänen jalkojensa juuren.

— Kas noin, vedä käsineet käsistäni, Elena sanoi epävarmalla äänellä.

Hän alkoi äkkiä pelätä.

Mies avasi toisen käsineen ja veti sen puolittain pois — sitten hän kumartui painaen kiihkeän suudelman hienoon, valkoiseen ranteeseen, joka loisti käsineen alta.

Elena värähti ja yritti toisella kädellä työntää Insarovin luotaan, mutta silloin tämä tarttui siihen ja suuteli sitäkin. Elena veti sen puoleensa, Insarov heitti päänsä taaksepäin, Elena katsoi häntä silmiin ja kumartui — ja heidän huulensa yhtyivät...

Kului silmänräpäys... Elena riuhtaisi itsensä irti, nousi ja kuiskasi: "Ei, ei", sitten hän nopeasti meni kirjoituspöydän ääreen.

— Minähän olen tämän talon rouva, täällä ei saa salata minulta mitään, hän sanoi yrittäen näytellä rauhallista — hän käänsi selkänsä Insaroville. — Mikä määrä papereita! Mitä kirjeitä nämä ovat?

Insarov rypisti otsaansa.

— Nuo kirjeetkö, hän sanoi ja nousi lattialta. — Voit lukea ne.

Elena seisoi väännellen niitä käsissään.

— Niitä on kovin paljon, pitkiä ja niin tiheään kirjoitettuja, ja minun täytyy mennä heti... Ne saavat olla minun puolestani! Eivät kai ne ole joltakin kilpailijattarelta?... Sitäpaitsi ne eivät ole venäjänkielisiä, 'lisäsi hän selaillen ohuita arkkeja.

Insarov meni hänen luokseen ja laski käsivartensa hiljaa hänen vyötärölleen. Hän kääntyi nopeasti mieheen päin hymyillen valoisaa hymyä, sitten hän nojasi päätään Insarovin olkapäätä vasten.

— Nämä kirjeet ovat Bulgariasta, Elena. Ystäväni kirjoittavat. He haluavat, että tulisin sinne.

-— Nyt? Sinne?

— Niin... nyt. Niin kauan kuin vielä on aikaa, niin kauan kuin vielä pääsee.

Elena kietoi äkkiä molemmat käsivartensa Insarovin kaulaan.

— Otathan minut mukaasi?

Insarov puristi hänet itseään vasten.

— Rakas, rakas! Sankarittareni, miten sanoitkaan nuo sanat! Mutta eikö olisi väärin, mieletöntä houkutella sinut mukaan, kun olen yksin ja koditon... Ja minne?

Elena painoi kätensä Insarovin huulille.

— Hiljaa, hiljaa... jos puhut noin, suutun enkä tule enää koskaan luoksesi. Eikö kaikki meidän välillämme ole päätetty, selvää? Enkö ole sinun vaimosi? Jättääkö vaimo miehensä?

— Vaimot eivät mene sotaan, Insarov sanoi surullisesti hymyillen.

— Niin, kun he voivat jäädä kotiin. Mutta voinko minä jäädä tänne?

— Elena, olet enkeli!.. Mutta ajattele, että sinun ehkä täytyy lähteä täältä jo kahden viikon kuluttua. Nyt en enää voi ajatella luentoja tai päättää töitäni yliopistossa.

— Niin, entä sitten? Elena keskeytti. — Sinun täytyy siis matkustaa pian? Jos haluat, niin jään nyt, tällä hetkellä, sinun luoksesi ainiaaksi enkä mene enää milloinkaan kotiin. Matkustakaamme heti, tahdotko sitä?

Insarov veti hänet vielä kiihkeämmin syliinsä.

— Rangaiskoon Jumala minua, jos teen väärin! hän huudahti. — Tästä hetkestä lähtien olemme iäksi yhdistetyt!

— Jäänkö? Elena kysyi.

— Et, aarteeni. Tänään sinun on palattava kotiin, mutta ole valmiina. Tätä ei voi suorittaa hetkessä, meidän täytyy tarkoin harkita kaikkea. Tarvitsemme rahaa, postin...

— Rahaa minulla on, Elena keskeytti, — kahdeksankymmentä ruplaa.

— No, se ei ole kovin paljon, Insarov huomautti, — mutta onhan se kyllä tarpeen.

— Mutta voin saada enemmän, voin lainata, tai pyytää äidiltä... Ei, häneltä en pyydä rahaa... Mutta voin myydä kelloni.. Minulla on pari korvarenkaita, kaksi rannerengasta... arvokkaita pitsejä.

— Rahat eivät tuota vaikeutta, Elena, mutta passit, miten järjestämme sen?

— Niin, miten järjestämme sen? Onko se ehdottoman välttämätön?

— Kyllä, ehdottoman välttämätön.

Elena hymyili.

— Tiedätkö mitä äkkiä tulin ajatelleeksi? Kun olin pieni, oli meillä palvelijatar, joka karkasi... Hänet saatiin kiinni, mutta hän sai anteeksi ja palveli sitten kauan meillä.. mutta häntä ei milloinkaan sanottu muuksi kuin "Tatiana karkulaiseksi". Silloin en voinut aavistaa, että itse kerran tulisin karkulaiseksi kuten hän.

— Kuinka voit puhua noin, Elena?

— Miten niin? Luonnollisestikin on parempi matkustaa passilla. Mutta jos se on mahdotonta...

— Oi, järjestämme kyllä sitten kaiken tuon. Anna minun vain suunnitella kaiken. Puhumme siitä sitten. Rahaa minulla on itsellänikin.

Elena sipaisi tukan Insarovin otsalta.

— Dmitrij, miten ihanaa onkaan matkustaa yhdessä.

— Niin, Insarov sanoi, — mutta siellä, mihin tulemme...

— Oi, Dmitrij, Elena, keskeytti, — eikö ole ihanaa kuollakin yhdessä? Ei, miksi kuolla? Me elämme, olemme nuoria. Miten vanha olet? Kaksikymmentäkuusi vuotta?

— Niin.

— Minä olen kahdenkymmenen. Meillä on vielä monta, monta vuotta edessämme. Oi, sinä aioit paeta minua! Et tarvinnut venäläisen tytön rakkautta, bulgarialainen! Nytpä nähdään, pääsetkö minusta eroon! Mutta miten meidän olisi käynyt, ellen olisi silloin tullut sinua hakemaan?

— Elena, tiedät, mikä sai minut matkustamaan pois.

— Tiedän sen: huomasit rakastavasi minua ja pelästyit. Mutta etkö aavistanut, että minä puolestani rakastin sinua?

— En, Elena, kunniasanallani.

Elena suuteli häntä äkkiä, odottamatta.

— Juuri siksi pidän sinusta. Ja nyt hyvästi.

— Etkö voi jäädä pitempään? Insarov kysyi.

— En, rakkaani. Ei minun ole helppoa mennä ulos yksin? Neljännestuntini on aikoja sitten kulunut.

Hän otti hatun ja viitan.

— Tule meille huomenillalla. Ei, ylihuomenna. Tulee olemaan jäykkää ja juhlallista, mutta sitä ei voi auttaa; saamme ainakin nähdä toisemme; Hyvästi. Päästä minut ulos.

Insarov veti hänet syliinsä vielä viimeisen kerran.

— Oi, nyt rikoit kellon vitjani! Kömpelö poikani! Mutta ei se tee mitään, hyvä vain, että näin tapahtui. Nyt vien sen Kusnetskij-sillan kultasepälle, ja jos minulta kysytään jotakin kotona, voin sanoa olleeni siellä.

Hän seisoi käsi ovenrivalla.

— Tosiaan minunhan piti kertoa, että herra Kurmatovskij luultavasti lähiaikoina tulee kosimaan minua. Mutta annan hänelle... katso näin!

Hän nosti vasemman peukalon nenänpäänsä eteen ja heilutteli toisia sormia.

— Hyvästi. Näemme jälleen pian. Nyt tunnen tien.. Äläkä sinä hukkaa aikaa...

Elena avasi oven, kuunteli ääniä alhaalta, kääntyi nyökäten Insaroville ja läksi ulos.

Runsaan minuutin ajan Insarov seisoi suljetun oven edessä kuunnellen, hänkin. Alaovi paukahti kiinni. Hän meni sohvan luo ja istuutui kasvot käsiin painettuina. Hänelle ei vielä milloinkaan ollut sattunut tämänkaltaista. "Miten olen ansainnut sellaisen rakkauden?" hän ajatteli. "Eikö se ole unta?"

Mutta hieno resedan tuoksu, jonka Elena oli jättänyt jälkeensä hänen pimeään, köyhään huoneeseensa, todisti tytön olleen siellä. Ja oli, ikäänkuin tämän tuoksun mukana huoneeseen olisi jäänyt nuoren äänen kaiku, nuorten askelten kopina ja tämän nuoren ja neitseellisen ruumiin lämpö ja raikkaus.

XXIV.

Insarov päätti odottaa lähempiä tietoja ja laittaa sillä aikaa kaiken kuntoon matkaa varten. Tehtävä ei ollut helppo. Hänellä itsellään ei ollut minkäänlaisia esteitä, hänen tarvitsi vain pyytää passiaan — mutta Elena? Oli mahdotonta, hankkia hänelle passia laillista tietä. Menisivätkö he salassa vihille ja astuisivat sitten tytön vanhempien eteen... "Silloin he antaisivat meidän matkustaa", hän arveli. "Mutta elleivät he anna? Matkustamme joka tapauksessa. Mutta jos he nostavat siitä jutun... jos. Ei, on sittenkin parempi yrittää hankkia passi jollakin tavoin."

Hän päätti — nimiä mainitsematta — neuvotella eron saaneen prokuraattorin kanssa, johon oli tutustunut, ja joka oli lain kiertämisessä kokenut, vanha kettu. Tämä kunnianarvoisa henkilö asui kaupungin toisessa laidassa. Insarov joutui istumaan yli tunnin heiluvissa, kurjissa ajurinvaunuissa, perillä ei prokuraattori ollutkaan kotona. Kotimatkalla rankkasade yllätti Insarovin ja hän tuli kotiin läpimärkänä. Seuraavana aamuna hänellä oli ankara päänsärky, mutta hän päätti joka tapauksessa vielä kerran lähteä ent. prokuraattorin luo. Tämä kuunteli tarkkaavasti Insarovin selostusta ja nuuskasi ehtimiseen rasiastaan, joka oli paisuvarintaisen nymfin koristama. Hän loi silloin tällöin sivustapäin katseen vieraaseensa pienistä viekkaista, nuuskanruskeista silmistään, ja kun Insarov oli lopettanut, pyysi hän saada "tarkemman kuvauksen todellisista olosuhteista". Mutta kun hän huomasi, ettei Insarov mielellään keskustellut yksityiskohdista — vierailu sinänsäkin oli kysynyt ankaraa itsehillintää —, rajoittui prokuraattori vain antamaan neuvon hankkia ennen kaikkea paljon rahaa, sekä pyysi Insarovia palaamaan asiaan toiste. — "Tulkaa uudelleen", hän sanoi ja nuuskasi avoimesta rasiasta, "tulkaa takaisin, kun tunnette suurempaa luottamusta sitä kohtaan, jonka luokse tulette ja olette päässyt epäluuloisuudestanne. Mitä passiin tulee", hän lisäsi, ikäänkuin olisi puhunut itsestään, "niin se on ihmiskäden työtä. Jos te esimerkiksi matkustatte, kuka teidät tuntee, kuka voi sanoa, oletteko Maria Bredihin vai Karoline Vogelmeyer?" Insarov alkoi inhota miestä, mutta kiitti kuitenkin ja lupasi tulla uudelleen muutaman päivän kuluttua.

Samana iltana hän meni Stahoveille. Anna Vasilievna otti hänet ystävällisesti vastaan, nuhteli häntä siitä, että hän oli kokonaan unohtanut heidät ja tiedusteli hänen vointiaan, Anna Vasilievnan mielestä hän näytti kovin kalpealta. Nikolaj Artemievitj ei sanonut sanaakaan, vaan katsoi häntä vain poissaolevana, ylimielisenä ja samalla kertaa hieman kiinnostuneena. Sjubin kohteli häntä viileästi. Elena hämmästytti häntä kovin. Tyttö oli odottanut häntä, ja siksi hänen takiaan pukeutunut samaan pukuun, mikä hänellä oli ollut yllään heidän ensimmäisen kerran kohdatessaan kappelin luona. Mutta Elena tervehti Insarovia niin tyynesti, hän oli koko illan niin huoleton ja iloinen, ettei kukaan olisi voinut aavistaa tämän nuoren tytön kohtalon jo tulleen ratkaistuksi. Salainen tietoisuus onnellisesta rakkaudesta antoi Elenan kasvoille eloa ja kaikille hänen liikkeilleen keveyttä ja miellyttävyyttä. Hän tarjoili teen Sojan asemasta, hän jutteli ja laski leikkiä, hän tiesi Sjubinin tarkkailevan häntä, hän tiesi myös, ettei Insarov osaisi näytellä huvinäytelmää ja teeskennellä välinpitämätöntä, minkä vuoksi hän oli aseistautunut kaikkia vastaan. Hän ei ollut erehtynyt, Sjubin ei irroittanut katsettaan hänestä, ja Insarov oli koko illan harvasanainen ja myrtynyt. Elena tunsi olevansa niin onnellinen ja iloinen, että hänen teki mieli laskea hieman leikkiä Insarovin kanssa.

— Miten on, hän äkkiä kysyi, — meneekö suunnitelmanne eteenpäin?

Insarov hämmentyi.

— Mikä suunnitelma? hän kysyi.

— Oletteko unohtanut sen? tyttö vastasi ja nauroi Insarovia vasten kasvoja, eikä kukaan muu voinut käsittää, mitä tytön iloinen, onnellinen nauru tarkoitti. — Bulgariankielen oppikirjanne venäläisiä varten, oletteko unohtanut sen?

— Quelle bourde! Nikolaj Artemievitj mutisi hampaittensa välistä.

Soja istuutui pianon ääreen. Elena kohautti huomaamattomasti olkapäitään ja vilkaisten ovelle päin hän vihjaisi Insaroville, että tämä saattoi mennä, jos halusi. Sitten hän sormellaan kaksi kertaa kosketti pöytää ja katsoi Insaroviin. Tämä ymmärsi, että Elena halusi tavata häntä kahden päivän kuluttua, ja tytön kasvoilla välähti hymy hänen huomatessaan, että Insarov oli ymmärtänyt. Insarov nousi sanomaan jäähyväiset. Hän ei tuntenut oloaan hyväksi. Samassa Kurnatovskij ilmestyi. Nikolaj Artemievitj ponnahti pystyyn, nosti kätensä korkealle päänsä yläpuolelle ja antoi sen vaipua herra ylisihteerin käteen. Insarov jäi hetkeksi katsomaan kilpailijaansa, ja Elena pudisti salassa päätään veitikkamaisesti. Stahov ei viitsinyt esitellä noita kahta herraa toisilleen, ja Insarov poistui vaihdettuaan vielä viimeisen katseen Elenan kanssa. Sjubin istui hetken hyvin mietteliäänä, heittäytyi sitten raivokkaaseen väittelyyn Kurnatovskijn kanssa lainopillisesta kysymyksestä, josta hän ei käsittänyt hituistakaan.

Insarov ei saanut unta koko yönä, ja aamulla hän tunsi olevansa sairas. Hän yritti järjestää papereitaan ja kirjoittaa muutamia kirjeitä, mutta hänen päänsä oli ihmeen raskas eivätkä ajatukset tahtoneet toimia. Keskipäivän aikaan nousi kuume. Hän ei voinut syödä. Iltapuolella kuume kohosi nopeasti, kaikkia jäseniä pakotti ja päässä jyskytti kiivaasti. Insarov laskeutui pienelle sohvalle, missä Elena viimeksi oli istunut. "Se on oikein", hän ajatteli, "mitä tekemistä minulla olikaan sen vanhan veijarin luona". Hän yritti nukkua... mutta sairaus oli jo saanut hänessä vallan. Valtimo löi kiivaasti, veri tuntui suonissa kuin tulelta, ajatukset karkailivat. Sitten hän menetti tajuntansa. Hän makasi selällään kuin kuolettavan iskun satuttamana, ja äkkiä hänestä tuntui, että joku seisoi kumartuneena hänen ylitseen ja kuiskasi ja nauroi hiljaa. Hän avasi vaivoin silmänsä, ja pöydällä palavan kynttilän loiste leikkasi niitä kuin puukonpisto. Mitä se oli? Vanha prokuraattorihan siinä seisoi hänen edessään silkkinen yöpaita päällään ja silkkiliina vatsan ympärillä, jollaisena hän oli nähnyt ukon edellisenä päivänä... "Karoline Wogelmeyer", hampaaton suu murisi. Insarov tuijotti häntä, ja ukko kasvoi ja kasvoi, se ei enää ollut ihminen, vaan puu... Hänen täytyi kiivetä ryhmyisiä oksia myöten. Hän koetti tarrautua niihin mutta putosi ja löi rintansa terävää kiveä vasten, ja Karonne Wogelmeyer istui siellä jalat allaan kuin torimyyjä ja hoilasi: "Pasteijoita, pasteijoita, pasteijoita." Ja sitten alkoi vuotaa verta, koko ajan hänen ympärillään salamoi miekkoja, silmiin koski... Elena!... Ja kaikki katosi veripunaiseen sekasortoon.

— Tuolla ulkona on eräs mies, seppä tai jotakin sen tapaista, Bersenevin palvelija seuraavana päivänä ilmoitti — hänellä oli palvelija, joka kohteli herraansa hyvin karskisti ja joka ylipäänsä tarkasteli elämän kulkua erittäin epäillen. — Hän tahtoo välttämättä tavata teitä, hän lisäsi.

— Päästäkää hänet sisälle, Bersenev sanoi.

"Seppä" tuli sisälle, ja Bersenev tunsi hänet räätäliksi, jonka luona Insarov asui.

— Mitä nyt? hän kysyi.

— Niin, tulin teidän armonne luo, räätäli alkoi, joka seisoi jalkojaan liikutellen ja heiluttaen oikealla kädellään takin käännettä. — Tulin teidän armonne luo, sillä vuokralaisemme on nähkääs hyvin sairas, luulisin.

— Insarov.

— Aivan, vuokralaisemme. Eilen hän oli jalkeilla, mutta illalla hän vain pyysi jotakin juotavaa, ja vaimoni vei hänelle vettä, ja yöllä hän puhui ääneen, me kuulimme sen, sillä huoneittemme välissä on vain lautaseinä, tänään hän ei voi puhua, vaan makaa kuin tukki, ja kuuma hän on, niin että Jumala armahtakoon! Hyvä Jumala, jos hän kuolee, ajattelin, minun täytyy ilmoittaa se poliisille, ajattelin. Koska hän on yksinäinen. Mutta vaimo sanoi: »Mene tuon herran luo, jonka luona vuokralaisemme asui maalla», hän sanoi, »ehkä hän keksii jonkin keinon tai tulee tänne itse.» Nähkääs, sen vuoksi minä tulin teidän armonne luo, sillä nähkääs me emme voi, tarkoitan...

Bersenev otti lakkinsa, pisti ruplan räätälin käteen ja ajoi hänen kanssaan Insarovin luo.

Insarov lojui sohvalla vaatteet yllä. Hän makasi horroksessa. Hänen kasvonsa olivat kauheasti muuttuneet. Bersenev käski isäntäväkeä riisumaan hänet ja nostamaan hänet vuoteeseen, itse hän kiiruhti hakemaan lääkäriä, joka heti määräsi iilimatoja, Espanjan kärpästä, kalomelia ja suoneniskentää, kaikkea yhdellä kertaa.

— Onko se vaarallista? Bersenev kysyi.

— Kyllä, hyvin vaarallista, lääkäri vastasi. — Hyvin ankara keuhkokuume, erittäin pitkälle kehittynyt keuhkopussintulehdus, ehkä myös aivot ovat vioittuneet. Ja potilas on niin nuori, hänen voimansa ovat tällä hetkellä suuntautuneet häntä itseään vastaan. Kutsuitte minut liian myöhään. Mutta tietenkin teemme kaiken, minkä tiede kykenee.

Lääkäri oli itse vielä nuori ja uskoi tieteeseensä.

Bersenev jäi Insarovin luo yöksi. Räätäli ja hänen vaimonsa osoittautuivat ystävällisiksi ihmisiksi, jotka heti tekivät kaikkensa sairaan hyväksi saatuaan jonkun, joka sanoi heille, mitä olisi tehtävä. Sitten tuli välskäri, jota tohtori oli kutsunut, ja lääketieteellinen kidutus alkoi.

Aamupuoleen Insarov heräsi muutamaksi silmänräpäykseksi. Hän tunsi Bersenevin ja kysyi:

— Taidan olla sairas?

Sitten hän silmäili ympärilleen vaikeasti sairaan himmeä ja tylsä ihmetys katseessaan ja vaipui jälleen horrokseen. Bersenev ajoi kotiin, vaihtoi vaatteita otti mukaansa muutamia kirjoja ja palasi Insarovin luo. Hän päätti ainakin lähimmäksi ajaksi muuttaa ystävänsä luokse. Insarovin vuoteen ympärille hän asetti varjostimen ja järjesti itselleen työskentelypaikan sohvan luo. Päivästä tuli pitkä ja synkkä. Bersenev käväisi ulkona vain syödäkseen päivällistä. Sitten tuli ilta. Hän sytytti kynttilän ja istuutui lukemaan. Ympärillä oli äänetöntä. Räätälin puolelta lautaseinän takaa kuului silloin tällöin tukahdutettu kuiskaus, haukotus, huokaus... Joku aivasti siellä, ja häntä huudettiin. Varjostimen takaa kuului raskasta ja epätasaista, lyhyitten korahdusten katkomaa hengitystä, toisinaan sairaan pää tuskaisena heittelehti puolelta toiselle. Omituiset ajatukset tulivat Bersenevin mieleen hänen siinä istuessaan. Hän totesi valvovansa miehen luona, jonka elämä riippui hiuskarvan varassa, miehen, jota Elena rakasti, Bersenev tiesi sen.. Hän muisti yön, jolloin Sjubin juoksi hänen jälkeensä, sai hänet kiinni ja vakuutti Elenan rakastavan häntä, Berseneviä! Ja nyt... »Mitä teen nyt?» hän tuumasi. »Ilmoitanko Elenalle, että Insarov on sairas? Vai odotanko? Se olisi tuskallisempi tiedoitus kuin se, jonka kerran toin hänelle — ihmeellistä, miten kohtalo aina asettaa minut kolmanneksi heidän väliinsä!» Vihdoin hän päätti kuitenkin vielä odottaa. Hänen katseensa lankesi kirjoituspöydälle, joka oli paperikasojen peittämä... »Vieläkö hän voi toteuttaa suunnitelmansa?» Bersenev ajatteli. »Vai meneekö kaikki tosiaan hukkaan?» Hän tunsi sääliä tätä nuorta elämää kohtaan, joka oli menehtymäisillään, ja hän päätti tehdä kaikkensa pelastaakseen sen.

Yö oli vaikea. Sairas houraili melkein lakkaamatta. Bersenev nousi monta kertaa sohvalta, hiipi varpaillaan vuoteen ääreen ja kuunteli tuskaantuneena hänen sekavaa mutinaansa. Mutta kerran Insarov äkkiä sanoi aivan selvästi: »En halua, en halua, et saa...» Bersenev hätkähti ja katsoi sairasta: hänen täysin liikkumattomissa kasvoissaan oli samalla kertaa tuskaisa ja kuollut ilme, ja käsivarret lepäsivät voimattomina vuoteella.

... »En halua», hän toisti tuskin kuuluvana kuiskauksena.

Aamulla lääkäri tuli, pudisti päätään ja määräsi uusia lääkkeitä.

— On vielä pitkälti aikaa käänteeseen, hän sanoi ja otti hattunsa.

— Entä käänteen jälkeen? Bersenev kysyi.

— Käänteen jälkeen? Niin, ratkaisu käy jompaankumpaan suuntaan: aut Caesar, aut nihil.

Lääkäri poistui. Bersenev käväisi pari kertaa kadulla, hänen täytyi saada raitista ilmaa. Sitten hän jälleen meni sisälle ja tarttui kirjaansa. Raumerin hän oli jo aikoja sitten lopettanut, hän luki nyt Grotea.

Äkkiä hän kuuli oven aivan hiljaa narisevan, ja räätälin pikku tyttö, kuten tavallista suureen liinaansa kietoutuneena, katseli varovasti sisälle.

— Tuolla ulkona on se nuori neiti, hän sanoi kuiskaten, — se nuori neiti, joka antoi minulle neljännesruplan...

Sitten räätälin tytön pieni pää katosi yhtä nopeasti, ja Elena seisoi kynnyksellä.

Bersenev nousi kuin ampiaisen pistämänä. Mutta Elena ei liikahtanutkaan, ei kirkaissut.. Hän oli samassa silmänräpäyksessä ymmärtänyt kaiken. Elena oli kauhean kalpea. Hän meni varjostimen luo ja katsoi sen taakse. Sitten hän äkkiä löi kätensä yhteen ja seisoi kuin kivettyneenä. Seuraavassa hetkessä hän aikoi kumartua Insarovin vuoteen yli, mutta Bersenev esti hänet.

— Mitä te teette? Bersenev kuiskasi värisevällä äänellä. — Tehän voisitte tappaa hänet!

Elena hoiperteli taaksepäin. Bersenev talutti hänet sohvalle ja sai hänet istuutumaan.

Elena katsoi Berseneviä silmiin, antoi katseensa liukua hänen ylitseen ja tuijotti lopulta lattiaan.

— Johtaako se kuolemaan? hän kysyi niin kylmästi ja rauhallisesti, että Bersenev hätkähti.

— Jumalan tähden, Elena Nikolajevna, miksi puhutte noin? Hän on sairas, se on totta — ja se on melko vaarallista... Mutta me pelastamme hänet. Sen vakuutan.

— Onko hän tiedoton? Elena kysyi samalla äänensävyllä.

— Kyllä, hän makaa nyt horroksessa... Tämän sairauden alussa on aina niin, mutta se ei merkitse mitään, ehdottomasti ei mitään — vakuutan teille. Ettekö haluaisi juoda lasillisen vettä?

Elena vain tuijotti, ja hän ymmärsi, ettei tyttö ollut kuullut sanaakaan siitä, mitä hän oli sanonut.

— Jos hän kuolee, Elena sanoi yhä samalla ihmeellisellä äänellä, — silloin minäkin kuolen.

Insarov valitti hiljaa. Elena säpsähti ja tarttui päähänsä. Sitten hän alkoi irroittaa hattunsa nauhoja.

— Mitä teette? Bersenev kysyi.

— Jään tänne.

— Tänne... Kuinka kauan?

— En tiedä, ehkä koko päiväksi, koko yöksi, ainiaaksi!... en tiedä.

— Jumalan tähden, Elena Nikolajevna, tulkaa järkiinne! En luonnollisestikaan voinut odottaa näkeväni teitä täällä... Mutta joka tapauksessa... otaksun, että tulitte vain hetkeksi. Muistakaa, että teitä voidaan kaivata kotona.

— Entä sitten?

— Teitä tullaan hakemaan... ja teidät löydetään.

— Entä sitten?

— Elena Nikolajevna! Näettehän... ettei hän nyt voi puolustaa teitä.

Elenan pää painui ikäänkuin hän olisi vaipunut ajatuksiinsa, mutta sitten hän vei nenäliinan suulleen ja puhkesi valtaviin, suonenvedontapaisiin nyyhkytyksiin... Hän heittäytyi sohvalle ja painoi kasvonsa siihen tukahduttaakseen itkun, mutta koko hänen ruumiinsa painui kokoon ja värisi kuin pieni, juuri vangittu lintu.

— Elena Nikolajevna . Jumalan tähden! Bersenev toisti ja kumartui hänen ylitseen.

— Mitä nyt? kuului äkkiä Insarovin ääni.

Elena syöksyi pystyyn, ja Bersenev seisoi kuin kivettyneenä kuunnellen... Sitten hän meni vuoteen ääreen. Insarovin pää lepäsi yhä voimattomana pieluksella. Silmät olivat kiinni.

— Houraileeko hän? Elena kuiskasi.

— Kyllä, luulen niin, Bersenev vastasi, — mutta se ei ole vaarallista. Sekin kuuluu asiaan, etenkin, jos...

— Milloin hän sairastui? Elena keskeytti.

— Toissapäivänä. Eilisestä lähtien olen ollut täällä. Luottakaa minuun, Elena Nikolajevna. En jätä häntä. Me koetamme kaikkia keinoja. Jos tarvitaan, kutsun toisia lääkäreitä.

— Hän kuolee, kun olen poissa! Elena kirkaisi ja väänteli käsiään.

— Annan sanani siitä, että joka päivä ilmoitan teille sairauden kulusta, ja jos tulisi todellinen vaara...

— Vannokaa, että heti lähetätte hakemaan minua, mihin aikaan vuorokaudesta tahansa. Kirjoittakaa pari sanaa suoraan minulle... nyt on kaikki muu samantekevää. Kuuletteko? Lupaatteko tehdä niin?

— Sen lupaan, Jumalan nimeen.

— Vannokaa se!

— Minä vannon.

Elena tarttui äkkiä hänen käteensä, ja ennenkuin hän ehti estää, tyttö painoi sen huulilleen.

— Elena Nikolajevna... mitä te teette, Bersenev änkytti.

— Ei... ei.. sinä et saa, Insarov mutisi epäselvästi ja huokasi syvään.

Elena meni varjostimen luo, puri lujasti nenäliinaansa ja seisoi siinä katsoen sairasta. Äänettömät kyyneleet valuivat hänen poskilleen.

— Elena Nikolajevna, Bersenev sanoi, — hän voi tulla tajuihinsa ja tuntea teidät, voi olla, ettei se olisi hänelle hyväksi. Sitäpaitsi odotan tohtoria millä hetkellä tahansa...

Elena otti sohvalta hattunsa, pani sen päähänsä ja pysähtyi. Hänen katseensa harhaili surullisena ympäri huonetta. Hän ajatteli erästä toista kertaa, jolloin oli ollut täällä...

— En voi mennä, hän lopulta kuiskasi.

Bersenev puristi hänen kättään.

— Kerätkää voimanne, hän sanoi hiljaa, — rauhoittukaa, jättäkää hänet minun huostaani. Tulen luoksenne tänä iltana.

Elena katsoi häneen ja sanoi:

— Hyvä ystäväni!

Sitten hän purskahti itkuun ja kiiruhti ulos.

Bersenev nojautui ovenpieltä vastaan. Katkera ja raskas oli tunne, joka tällä hetkellä painoi hänen mieltään, ja kuitenkin hän samalla tunsi selittämätöntä iloa. »Hyvä ystäväni!» hän ajatteli ja kohautti syyllisenä olkapäitään.

— Kuka siellä? kaikui Insarovin ääni.

Bersenev meni hänen luokseen.

— Minä, Dmitrij Nikolajevitj. Mitä haluatte? Miltä teistä tuntuu?

— Oletteko yksin? sairas kysyi.

— Kyllä.

— Entä hän?

— Ketä tarkoitatte? Bersenev kysyi melkein pelästyen.

Insarov vaikeni.

— Reseda, hän sitten kuiskasi, ja hänen silmänsä sulkeutuivat jälleen.

XXVI.

Kahdeksan päivää Insarov horjui elämän ja kuoleman välillä. Tohtori kävi usein hänen luonaan — nuorena lääkärinä hän oli erittäin kiinnostunut vaikeasta tapauksesta. Sjubin sai kuulla Insarovin olevan vaikeasti sairaana, ja hänkin tuli käymään. Myös moni Insarovin bulgarialaisista maamiehistään tuli tiedustelemaan hänen tilaansa, ja heidän joukostaan Bersenev tunsi ne kaksi omituista oliota, jotka olivat herättäneet hänen hämmästystään ilmestyessään äkkiä huvilalle. He osoittivat kaikki vilpitöntä osanottoa ja jotkut heistä tarjoutuivat auttamaan Berseneviä sairaan hoitamisessa. Mutta tämä kieltäytyi avusta — hän muisti lupauksensa Elenalle. Hän pistäytyi tytön luona joka päivä ja ilmoitti joko suullisesti tai pienellä kirjelipulla niin tarkoin kuin mahdollista sairauden kehittymisestä. Miten jännittyneenä Elena odottikaan häntä, miten tyttö kuuntelikaan jokaista sanaa, minkä Bersenev lausui ja miten hän kyselikään kaikkea! Mieluimmin hän olisi itse mennyt takaisin Insarovin luo, mutta Bersenev pyysi vakavasti, ettei hän tekisi sitä, koska sairas niin harvoin oli yksin.

Sinä päivänä, jolloin Elena oli tavannut Insarovin sairaana, hän luuli itsekin sairastuvansa. Hän sulkeutui huoneeseensa niin pian kuin tuli kotiin, mutta sitten häntä pyydettiin päivälliselle. Kun hän ilmestyi ruokasaliin, kauhistui Anna Vasilievna niin, että hän välttämättä tahtoi heti viedä tytön vuoteeseen. Elenan onnistui kuitenkin kerätä voimansa ja voittaa itsensä. »Jos hän kuolee», hän toisti itsekseen, »silloin ei minuakaan ole olemassa.» Tämä ajatus rauhoitti häntä ja antoi hänelle voimaa näyttää siltä, kuin ei mitään olisi tapahtunut. Muutoin hän sai olla rauhassa. Anna Vasilievnalla oli tarpeeksi huolta katarristaan, Sjubin työskenteli raivoisan innokkaasti, Soja oli surumielinen ja oli päättänyt lukea »ertheriä». Nikolaj Artemievitj oli erittäin tyytymätön »ylioppilaspojan» tiheisiin käynteihin, sitäkin suuremmalla syyllä, kun hänen »suunnitelmansa» Kurnatovskijn suhteen sujuivat hyvin hitaasti. Tuo käytännöllinen ylisihteeri tuntui epäröivän ja pysytteli odottavalla kannalla. Elena ei milloinkaan edes kiittänyt Berseneviä — on olemassa palveluksia, joista on vaikeaa ja raskasta kiittää. Vain kerran — tämä tapahtui Bersenevin neljännen vierailun aikana, jolloin Insarovilla oli ollut vaikea yö ja tohtori oli viitannut neuvottelun mahdollisuuteen — vain tämän ainoan kerran Elena muistutti Berseneviä siitä, mitä tämä oli vannonut. »No, lähtekäämme sitten, jos ehdottomasti tahdotte», Bersenev sanoi. Elena nousi ja aikoi mennä pukeutumaan. — »Ei», Bersenev silloin sanoi, »odottakaamme vielä huomiseen.» Iltaan mennessä Insarovin tila parani.

Tätä kidutusta kesti kahdeksan päivää. Elena oli ulkonaisesti tyyni, mutta hän ei voinut syödä mitään, hän ei nukkunut öisin. Hän tunsi kolkkoa kipua koko ruumiissaan, ja pää tuntui olevan kuivaa, kuumaa savua täynnä. »Neitimme sulaa pois kuin palava kynttilä», hänen kamarineitonsa sanoi.

Yhdeksäntenä päivänä käänne vihdoinkin tapahtui. Elena istui salissa Anna Vasilievnan vieressä ja luki hänelle ääneen »Moskovskaja Viedomostia» käsittämättä itse sanaakaan siitä mitä luki. Bersenev astui sisälle. Elena katsahti häneen — miten nopea ja arka, miten tutkiva ja samalla kertaa levoton olikaan aina hänen ensimmäinen katseensa Beresenevin tullessa! Hän ymmärsi heti, että Bersenevillä oli hyviä uutisia. Tämä hymyili nyökäten. Hän nousi ja meni Bersenevin luokse.

— Hän on tullut tajuihinsa, hän on pelastunut, viikon kuluttua hän on täysin terve, Bersenev kuiskasi.

Elena ojensi kätensä häntä kohti kuin torjuakseen iskun. Hän ei sanonut mitään, hänen huulensa vapisivat, ja hehkuva puna valahti hänen kasvoilleen. Bersenev istuutui Anna Vasilievnan luo, ja Elena meni huoneeseensa, vaipui siellä polvilleen ja kiitti Jumalaa hartaasti rukoillen... Kevyet, valoisat kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin. Hän tunsi äkkiä olevansa äärettömän väsynyt ja hän laski päänsä pielukselle. »Andrej Petrovitj-raukka!» hän kuiskasi ja vaipui sitten uneen, hänen poskensa ja silmäripsensä olivat kyyneleistä kosteat. Oli kulunut pitkä aika siitä, kun hän viimeksi oli nukkunut ja pitkä aika siitä, kun hän oli itkenyt.

XXVII.

Bersenevin sanat eivät kokonaan toteutuneet. Vaaraa voitiin tosin vähitellen pitää voitettuna, mutta voimat palasivat hyvin hitaasti, ja tohtori puhui yleisestä ja syvälti vaikuttaneesta koko elimistön järkkymisestä. Sairas nousi kuitenkin vuoteesta ja yritti olla pystyssä. Bersenev muutti kotiinsa, mutta tuli päivittäin katsomaan ystäväänsä ja tiedoitti kuten aikaisemminkin Elenalle hänen tilastaan. Insarov ei uskaltanut kirjoittaa Elenalle, ja kun hän puhui Bersenevin kanssa, hän vain sivumennen viittasi tyttöön. Bersenev puolestaan kertoi teeskennellyn välinpitämättömästi käynneistään Stahoveilla, mutta antoi Insarovin kuitenkin ymmärtää, että Elena oli ollut hyvin epätoivoissaan ja että tyttö kuitenkin jälleen oli rauhallinen. Elena ei myöskään kirjoittanut Insaroville. Hän odotti jotakin muuta.

Eräänä päivänä Bersenev tuli iloisena ja tyytyväisenä kertoen, että tohtori jo oli antanut Insarovin syödä kyljyksen ja että tämä varmaankin pian saisi mennä ulos. Elena kävi miettiväiseksi ja katsoi maahan...

— Arvaatteko, mitä haluaisin sanoa teille? hän kysyi.

Bersenev hämmentyi hiukan. Hän käsitti, mitä Elena tarkoitti. Hän katsoi sivuun.

— Aiotte luultavasti sanoa, että tahtoisitte tavata hänet.

Elena punastui ja kuiskasi tuskin kuuluvasti:

— Niin.

— Ei kai se tuota teille vaikeuksia, vai miten? »Hyi!» Bersenev sanoi itsekseen, »mikä inhottava tunne liikkuukaan minussa!»

— Tarkoitatteko, että olen jo aikaisemmin... Mutta minä pelkään... sanoitte, että hän nykyään on niin harvoin yksin.

— Se on helposti järjestettävissä, Bersenev vastasi ja katsoi yhä poispäin. — En luonnollisestikaan voi mennä hänen luokseen ja sanoa, että tulette, mutta antakaa minun viedä kirje hänelle! Kuka voisi kieltää teitä kirjoittamasta hänelle kuten hyvälle ystävälle, jota kohtaan tunnette sääliä, kun hän on sairas? Siinä ei voi olla mitään paheksuttavaa. Sopikaa... tarkoitan, kirjoittakaa hänelle, milloin tulette.

— En tiedä voinko, Elena kuiskasi.

— Oi, antakaa minulle vain kirje, vien sen kyllä perille.

— Ei, sitä teidän ei pidä tehdä, mutta pyydän... älkää suuttuko minulle, Andrej Petrovitj... mutta... älkää menkö hänen luokseen huomenna!

Bersenev puri huultaan.

— Oh, minä ymmärrän. Hyvä, hyvä.

Sitten hän vielä sanoi pari sanaa ja lähti.

— Hyvä näin», hän ajatteli kiiruhtaessaan kotiin päin. »Minähän tiesin sen etukäteen, mutta hyvä näin! Miksi puuttuisinkaan toisten asioihin? Niin, en kadu mitään, mitä olen tehnyt, mihin omatuntoni minua käski, mutta nyt se riittää. Hoitakoot itsensä! Isä oli oikeassa päntätessään päähäni, ettemme — hän tai minä — olleet nautiskelijoita tai ylimyksiä tai luonnon ja onnen lempilapsia, vaan työläisiä ja jälleen työläisiä! Ota nahkavaate eteesi ja asetu työpenkkisi ääreen pimeään verstaasi! Paistakoon aurinko muiden päälle! Myös meidän yksinäisessä elämässämme on suruja ja iloja!»

Seuraavana aamuna Insarov sai postissa kirjeen. Se oli lyhyt:

»Odota minua», Elena kirjoitti, »äläkä ota vastaan ketään muita. A.P. ei tule.»

XXVIII.

Kun Insarov oli lukenut Elenan kirjeen, kiiruhti hän siistimään huonettaan, pyysi räätälin vaimoa viemään pois lääkepullot, heitti yönutun päältään ja pukeutui parhaaseen takkiinsa. Hänen päätään pyörrytti väsymyksestä ja ilosta, ja sydän tykytti kiivaasti. Jalat pettivät, hän vaipui sohvalle ja katsoi kelloa. »Nyt se on neljännestä vaille kaksitoista», hän sanoi itsekseen, »ennen kahtatoista hän ei millään voi olla täällä, ajattelen jotakin muuta tämän neljännestunnin aikana, muuten en kestä. Ennen kahtatoista hän ei millään voi olla täällä...»

Samassa ovi lensi auki ja kevyeen silkkipukuun pukeutunut, sangen kalpea, mutta nuoruutta ja onnea säteilevä Elena seisoi siinä, ja ilosta huudahtaen hän vaipui miehen jalkojen juureen.

— Sinä elät, sinä olet minun, hän sanoi yhä uudestaan, tarttui Insarovin päähän ja hyväili ja suuteli sitä.

Insarovin sydän oli pakahtumaisillaan, hänen kurkkuaan kuristi: Elenan läheisyys, hänen hyväilynsä, koko tämä onni oli ylitsevuotava.

Elena istuutui hänen viereensä, pujottautui niin lähelle kuin mahdollista ja katsoi häntä nuoren rakastavan naisen säteilevin, hyväilevin ja hellin silmin.

Mutta äkkiä hänen kasvonsa synkistyivät.

— Miten olet tullut huonon näköiseksi, minun Dmitrij-raukkani, hän sanoi ja siveli Insarovin poskea, — miten pitkä parta sinulla onkaan!

— Sinäkin olet tullut huonon näköiseksi, Elena-parka, Insarov vastasi ja suuteli hänen sormiaan.

Elena pudisti iloisesti kiharoitaan.

— Se ei merkitse mitään. Saat nähdä, miten terveeksi molemmat tulemmekaan! Myrskysää yllätti meidät, aivankuin sinä päivänä, jolloin tapasimme kappelissa, mutta nyt se on ohi. Nyt elämme!

Insarov vain hymyili vastaukseksi.

— Oi, millaisia päiviä, Dmitrij, miten kauheita päiviä! Miten voi olla olemassa ihmisiä, jotka voivat elää senjälkeen, kuin se, jota he rakastavat, on kuollut! Tiesin joka kerta etukäteen, mitä Andrej Petrovitj sanoisi minulle. Elämäni nousi ja laski sinun elämäsi mukaan. Tervetuloa jälleen luokseni, Dmitrij!

Insarov ei tiennyt, mitä sanoa, hän olisi vain halunnut heittäytyä Elenan jalkoihin.

— Tiedätkö, mitä edelleen olen huomannut, Elena jatkoi ja siveli hiljaa tukan Insarovin otsalta, — oi, olen ajatellut paljon tänä aikana — niin, kun on oikein, oikein onneton, silloin seuraa omituisen, velton tarkkaavasti kaikkea, mitä ympärillä tapahtuu! Saatoin istua pitkät ajat tuijottamassa kärpästä, joka käveli ikkunaruudulla, ja samalla minut täytti jäätävä pelko! Mutta nyt tuo kaikki on ohi, eikö totta? Tulevaisuus on valoisana edessämme, eikö totta?

— Sinä olet minun tulevaisuuteni, Insarov vastasi, — ja silloin on minulle kaikki valoisaa.

— Ja minulle! Muistatko sen kerran, kun olin luonasi, ei viime kerralla... ei, ei viime kerralla, Elena toisti vaistomaisesti vavahtaen, — vaan silloin, kun puhuimme toistemme kanssa. En tiedä, miksi puhuin silloin kuolemasta. En silloin voinut aavistaa, että se vaani meitä. Mutta nythän olet terve?

— Olen paljon parempi, melkein täysin terve.

— Sinä olet terve, et mennyt pois minun luotani, oi, miten onnellinen olen!

Seurasi hetken hiljaisuus.

— Elena? Insarov sanoi sitten.

— Niin, rakkaani?

— Sano minulle, oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että tämä sairaus oli rangaistus, joka kohtasi meitä?

Elena katsoi häneen vakavasti.

— Kyllä, se ajatus juolahti toisinaan mieleeni, Dmitrij. Mutta sitten sanoin itselleni: miksi minua rangaistaisiin? Minkä velvollisuuden olen laiminlyönyt? Mitä vastaan olen rikkonut? On mahdollista, ettei omatuntoni ole samanlainen kuin muiden, mutta se on vaiennut. Tai ehkä olen rikkonut sinua vastaan? Estän sinua, pidätän sinua...

— Sinä et pidätä minua, Elena, kuljemme tiemme yhdessä.

— Niin, Dmitrij, kuljemme yhdessä, minä seuraan sinua... Se on velvollisuuteni. Rakastan sinua... muuta velvollisuutta en tiedä.

— Oi, Elena, jokainen sanasi on murtumaton side, joka sitoo meidät yhteen!

— Miksi puhua siteistä? Elena vastasi. — Olemme vapaita ihmisiä. Niin, hän jatkoi ja katsoi miettiväisesti lattiaan hänen kätensä yhä hyväillessä Insarovin tukkaa, — olen näinä päivinä kokenut niin paljon sellaista, josta minulla ei aikaisemmin ole ollut aavistustakaan! Jos joku olisi sanonut, että minä, hyvinkasvatettu aatelisneiti, hiipisin ulos yksin kaikenlaisia tekosyitä keksien, ja minne! — nuoren miehen luo hänen huoneeseensa — miten loukkaantunut olisinkaan ollut! Ja nyt kaikki tämä on tapahtunut, enkä ole lainkaan loukkaantunut! En toki! hän lisäsi ja kääntyi Insaroviin päin.

Tämä katsoi häntä rajattoman ihailevasti. Elenan käsi liukui hiljaa Insarovin silmien yli.

— Dmitrij, hän sanoi, — et lainkaan tiedä, että näin sinut tuossa kauheassa vuoteessa, olit tiedoton, taistelit kuolemaa vastaan...

— Näitkö minut?

— Näin.

Insarov vaikeni hetken.

— Bersenev oli silloin täällä?

Elena nyökkäsi. Insarov kumartui hänen puoleensa.

— Ah, Elena, hän kuiskasi, — en uskalla katsoa sinuun.

— Mikset? Andrej Petrovitj on niin hyvä. En lainkaan hävennyt häntä. Eihän minulla ole mitään hävettävää? Voisin sanoa koko maailmalle, että olen sinun... Ja Andrej Petrovitjiin luotan kuin veljeeni.

— Hän pelasti minut! Insarov huudahti. — Hän on erittäin hyvä ja uhrautuvainen.

— Niin on.. Ja tiedätkö, että saan kiittää häntä kaikesta?... Niin, hän on erittäin uhrautuvainen.

Insarov katsoi tutkivasti Elenaa.

— Hän rakastaa sinua, eikö totta?

Elena loi katseensa alas.

— Hän rakasti minua, hän sanoi matalasti.

Insarov puristi lujasti hänen kättään.

— Oi, teitä venäläisiä, hän sanoi, — teidän sydämenne on kultaa! Ja hän, hän hoiti minua ja valvoi luonani yön toisensa jälkeen... Ja sinä, sinä rakkaani... Ei nuhteita, ei epäilystä... ja kaikki tämä minun vuokseni.. minun vuokseni..

— Niin, niin, kaikki sinun vuoksesi siksi, että rakastan sinua ja hän pitää sinusta. Ah, Dmitrij, miten ihmeellistä se onkaan! Luulen, että olen jo sanonut sinulle sen kerran — mutta samantekevää, sanon sen mielelläni vielä kerran, ja kuulet sen mielelläsi vielä kerran — kun näin sinut ensimmäisen kerran...

— Miksi silmissäsi on kyyneleitä? Insarov keskeytti.

— Minulla? Kyyneleitä? — Hän kuivasi silmänsä. — Ah, miten typerä oletkaan, ethän tiedä, että ihminen voi itkeä ilostakin! Niin, tämän tahdoin sanoa: kun näin sinut ensimmäisen kerran, ei sinussa mielestäni ollut mitään erikoista, ei, ehdottomasti ei mitään. Muistan, että pidin paljon enemmän Sjubinista alussa, vaikken milloinkaan ole rakastanut häntä, ja mitä Andrej Perovitjiin tulee... oi, oli todellakin hetki, jolloin ajattelin: ehkä se on hän? Ja kun sinä tulit, et tehnyt minkäänlaista vaikutusta — mutta sitten.. sitten... oi, otit sydämeni molemmin käsin!

— Säästä minua! Insarov sanoi hiljaa.

Hän yritti nousta, mutta putosi takaisin sohvaan.

— Mikä sinua vaivaa? Elena kysyi levottomana.

— Ei ole mitään.. olen vielä hieman heikko... En jaksa kantaa tätä onnea.

— Silloin sinun on kiltisti istuttava hiljaa. Olkaa hyvä älkääkä liikahtakokaan paikaltanne, hyvä herra, hän lisäsi ja pudisti Insaroville sormeaan. — Miksi olette ottanut yönutun päältänne? On liian aikaista herrastella vielä! Istukaa nyt hiljaa, niin kerron teille satuja. Kuunnelkaa ja olkaa aivan hiljaa! On vaarallista puhua paljon, kun on ollut sairas.

Hän kertoi Insaroville Sjubinista ja Kurnatovskijsta, siitä, mitä hän oli tehnyt viimeisten kahden viikon aikana, hän mainitsi, että sota oli tulossa mikäli sanomalehtiin oli uskomista, — niin pian kuin Insarov olisi täysin voimissaan, pitäisi heidän keksiä jokin keino päästä lähtemään niin pian kuin mahdollista... Elena istui siinä ja puhui kaikesta tästä nojaten miehen olkapäätä vasten...

Insarov kuunteli ja vuoroin kalpeni ja punastui... Monta kertaa hän yritti keskeyttää Elenan, ja äkkiä hän nousi.

— Elena, hän sanoi ihmeellisellä, terävällä äänellä, — jätä minut, mene...

— Mikä nyt? tyttö sanoi hämmästyneenä, — etkö voi hyvin? hän lisäsi levottomana.

— Ei, ei mitään sellaista, minä voin kyllä hyvin... mutta jätä minut, pyydän.

— En ymmärrä sinua. Ajatko minut pois?... Mitä sinä teet? hän äkkiä kuiskasi — mies oli liukunut sohvalta ja painoi huulensa hänen nilkkaansa vasten. — Ei niin, Dmitrij... Dmitrij...

Mies nousi.

— Jätä minut sitten! Ymmärräthän, Elena, kun sairastuin, en heti menettänyt tajuntaani, käsitin mistä oli kysymys, tajusin, että olin haudan partaalla. Vieläpä kuumehoureissanikin minulla oli heikko tietoisuus siitä, että kuolema lähestyi, ja lausuin jäähyväiset elämälle, sinulle, kaikelle... menetin toivoni... Ja sitten äkkiä tämä herääminen, tämä valo pimeyden jälkeen, sinä... sinä... minun luonani, minun luonani... sinun äänesi, sinun hengityksesi... Sitä eivät voimani voi kestää! Tunnen, että rakastan sinua koko intohimoni voimalla ja kuulen äänesi sanovan minua sinun omaksesi... en voi vastata itsestäni... Mene!

— Dmitrij! Elena kuiskasi ja piilotti päänsä Insarovin olkapäätä vasten. Vasta nyt hän käsitti kaiken.

— Elena, Insarov jatkoi, — rakastan sinua, tiedät sen, antaisin henkeni puolestasi... miksi tulit luokseni nyt, kun olen heikko, kun en voi hillitä itseäni, kun vereni on tulessa... sinä olet minun, sanot... sinä rakastat minua...

— Dmitrij, Elena toisti, voimakas puna lehahti hänen kasvoilleen, ja hän painautui vielä lujemmin Insarovin syliin.

— Elena, armahda minua — mene, tunnen, että voisin kuolla — tämä on liikaa, koko sieluni kaipaa sinua... ajattele, että kuolema oli erottamaisillaan meidät... ja nyt, nyt sinä olet täällä... sylissäni... Elena...

Tytön koko nuori ruumis vapisi.

— Ota minut, rakkaani! hän kuiskasi niin hiljaa, että mies tuskin kuuli sen.

XXIX.

Otsa rypyssä Nikolaj Artemievitj asteli edestakaisin kabinetissaan. Sjubin istui ikkunan ääressä sääri toisen yli heitettynä ja imi rauhallisesti sikaariaan.

— Ettekö voisi olla niin ystävällinen, että lopettaisitte tuon edestakaisen marssimisenne, hän sanoi ja pudisti tuhan sikaaristaan. — Istun tässä odottaen, että sanoisitte jotakin ja seuraan teitä silmilläni niin, että niskani on mennä nurin. Sitäpaitsi kävelytavassanne on jotakin teeskenneltyä ja melodramaattista.

— Niin, te aina pilkkaatte! Nikolaj Artemievitj vastasi. — Ette halua asettautua minun asemaani, ette halua ymmärtää, että kerta kaikkiaan olen tottunut tähän naiseen, olen kiintynyt häneen, suoraan sanoen, hänen poissaolonsa tuottaa minulle tuskia. Nyt on jo lokakuu, ja talvi on tulossa... Mitä ihmettä hän tekee Tallinnassa?

— Kutoo sukkia, luultavasti... itselleen luonnollisestikin, ei teille.

— Niin naurakaa vain. Mutta sanonpa teille, että en milloinkaan ole tavannut sellaista naista. Hänen rehellisyytensä, hänen epäitsekkyytensä...

— Onko hän määrännyt vekselin ulosmitattavaksi? Sjubin kysyi.

— Hänen epäitsekkyytensä, Nikolaj Artemievitj toisti korottaen ääntään, — niin, se on suorastaan hämmästyttävä. Sanottakoon, että maailmassa on miljoonia naisia, mutta sanon teille: olkaa hyvä ja osoittakaa minulle nämä miljoonat. Näyttäkää minulle nämä miljoonat, sanon minä. Ces femmes — qu'on me les montre! Eikä hän edes kirjoita minulle, se on kaikkein kauheinta.

— Olette kaunopuheinen kuin Pytagoras, Sjubin huomautti, — mutta tiedättekö mitä neuvoisin teille?

— No?

— Kun Avgustina Hristianovna tulee takaisin... ymmärrättekö?

— Kyllä, kyllä, entä sitten?

— Kun siis näette hänet jälleen... Seuraatteko ajatuksenjuoksuani?

— Kyllä, kyllä?

— Yrittäkää kerran antaa hänelle selkään, niin näemme, mikä on seurauksena.

Nikolaj Artemievitj kääntyi vihaisena poispäin.

— Luulin todellakin, että teillä oli jotakin järkevää sanottavana. Mutta mitä voikaan odottaa teiltä! Taiteilija, periaatteeton henkilö...

— Periaatteeton! Väitetäänhän, että suosikkinne, herra Kurnatovskij, on periaatteiden mies, ja kuitenkin hän eilen pelasi teidän kanssanne voittaen sata hopearuplaa. Sepä ei ollut tahdikasta, teidän on myönnettävä se.

— Tjaa! Emmehän pelanneet uhkapeliä. Tosin olisin voinut odottaa... Mutta hänelle annetaan niin vähän arvoa tässä talossa...

— Totta kai, Sjubin jatkoi — ja sitäpaitsi hän ajatteli näin: tulkoon ukosta appeni tai ei, sen vain jumalat tietävät, mutta sata ruplaa kelpaa miehelle, joka ei ota vastaan lahjuksia.

— Appi! Mikä helkkarin appi minä olen? Vous revez, mon cher. Luonnollisestikin jokainen muu nuori tyttö olisi iloinen saadessaan sellaisen sulhasen, arvostelkaa itse: kunnollinen ja lahjakas mies, joka itse on luonut asemansa, joka on hoitanut koko hallintojärjestelmän kahdessa kuvernementissa...

— Ja X:n kuvernementissa veti kuvernööriä kunnollisesti nenästä, Sjubin huomautti.

— Paljon mahdollista. Luultavasti kuvernööri sen ansaitsi. Niin, siinä on käytännöllinen ja toimintatarmoinen mies.

— Ja pelaa hyvin korttia, Sjubin jälleen ehätti.

— No niin, sen hän myöskin tekee. Mutta Elena Nikolajevna... Kuka ymmärtää häntä? Haluaisinpa tietää, onko ylipäänsä ihmistä, joka voisi saada selville, mitä hän tahtoo. Toisinaan hän on iloinen, toisinaan huonolla tuulella, yhtäkkiä hän laihtuu niin, että on kärsimys katsella häntä, ja yhtäkkiä hän jälleen on reipas, kaikki tämä ilman mitään syytä...

Palvelija, jolla oli epämiellyttävä ulkomuoto, tuli sisälle kantaen tarjottimella kahvikuppia, kermakannua ja muutamia korppuja.

— Kun tulee kosija, josta hänen isänsä pitää, Nikolaj Artemievitj jatkoi ja heilutti korppua, — mitä tytär siitä välittää! Toista oli vanhaan hyvään aikaan, jolloin patriarkaaliset tavat vallitsivat, mutta nyt olemme hylänneet kaiken sellaisen. Nous avons changé tout ca. Nyt nuori perhetyttö saa puhua kenen kanssa häntä miellyttää ja lukea mitä haluaa, juosta ympäri Moskovaa ilman palvelijaa, ilman kamarineitoa, aivankuin Parisissa. Kaikkea tätä pidetään sopivana. Missä on Elena Nikolajevna? kysyin eräänä päivänä. Neiti oli suvainnut mennä ulos, sain vastaukseksi. Minne? Sitä ei kukaan tiennyt. Minä vain kysyn, onko tämä oikein?

— Ettekö ottaisi kuppinne ja antaisi ihmisen mennä, Sjubin sanoi. — Sanottehan aina itsekin, ettei pidä puhua devant les domestiques, hän lisäsi matalasti.

Palvelija katsahti Sjubiniin otsatukkansa alta, ja Nikolaj Artemievitj otti kuppinsa, kaatoi siihen kermaa ja kasasi itselleen tusinan korppuja.

— Se, mihin minä pyrin, hän alkoi niin pian kuin palvelija oli mennyt, on, etten ehdottomasti merkitse mitään tässä talossa. Siinä koko juttu. Se taas johtuu siitä, että meidän päivinämme arvostellaan pinnan mukaan. On ihmisiä, jotka ovat sekä tyhjiä että yksinkertaisia, mutta ymmärtävät esiintyä tärkeinä — ja heitä kunnioitetaan. Toisaalta jollakulla voi olla kykyjä, jotka voisivat... voisivat olla suureksi hyödyksi kaikille, mutta vaatimattomuudesta...

— Oletteko te todellakin valtiomies, Nikolinjka? Sjubin piipitti.

— Ei, nyt ilveilynne saa riittää! Nikolaj Artemievitj huusi kiihtyneenä. — Unohdatte asemanne! Muutoin uusin todistus siitä, etten merkitse mitään tässä talossa, en mitään!

— Anna Vasilievna sortaa teitä tietenkin... voi teitä raukkaa! Sjubin sanoi ojentautuen. — Ei, kuulkaahan, Nikolaj Artemievitj, meidän kahden pitäisi todellakin hävetä! Tekisitte parhaiten ajattelemalla pientä lahjaa Anna Vasilievnalle. Pian on hänen syntymäpäivänsä, ja tiedätte, miten suuren arvon hän antaa pienimmällekin huomaavaisuudellenne.

— Niin, niin, Nikolaj Artemievitj nopeasti vastasi, — minä olen hyvin kiitollinen siitä, että muistutitte minua. Totta kai, luonnollisesti minun on annettava lahja. Minulla onkin jo täällä pieni juttu, joka ehkä voisi sopia, pieni solki, jonka ostin eräänä päivänä Rosenstrauchilta. Niin, en oikein tiedä — mitä arvelette siitä?

— Ostitteko te sen tuolle Tallinnassa olevalle?

— Tarkoitan... minä... minä... minä ajattelin...

— Niin, silloin se varmasti on tarpeeksi hyvä.

Sjubin nousi tuoliltaan.

— Mihin menemme tänä iltana, Pavel Jakovlevitj? Nikolaj Artemievitj kysyi katsoen häntä ystävällisesti silmiin.

— Tehän menette kerholle.

— Niin, mutta kerhon jälkeen... kerhon jälkeen.

Sjubin ojensi jälleen vartaloaan.

— Ei, Nikolaj Artemievitj, minun täytyy työskennellä huomenna. Toisen kerran!

Niin hän lähti.

Nikolaj Artemievitj irvisti ja käveli pari kertaa edestakaisin huoneessa. Sitten hän otti lipastostaan samettirasian, jossa oli "pieni solki", seisoi pitkän aikaa ihaillen sitä ja vieläpä kuivasi sen silkkinenäliinallaan. Kun tämä oli tehty, istuutui hän peilin eteen ja alkoi huolellisesti kammata paksua, mustaa tukkaansa, nojasi päätään milloin oikealle, milloin vasemmalle erittäin tärkeä ilme kasvoillaan ja jännitti poskea ja kieltään katseen hetkeksikään siirtymättä loistavalta jakaukselta. Silloin joku rykäisi hänen takanaan. Hän katsoi ympärilleen ja näki saman palvelijan, joka oli tuonut kahvin.

— Mitä nyt? hän kysyi.

— Nikolaj Artemievitj, palvelija alkoi, ja hänen äänessään oli jotakin juhlallista. — Nikolaj Artemievitj, te olette isäntämme.

— Niin, sen minä tiedän. No, edelleen!

— Nikolaj Artemievitj, älkää suuttuko minuun, teidän armonne, mutta olen palvellut teidän armoanne lapsesta lähtien ja siksi pidän velvollisuutenani mitä alamaisimmin ilmoittaa teidän armollenne...

— Mutta mikä asia oikeastaan on?

Palvelija seisoi väännellen itseään.

— Teidän armonne suvaitsi äsken sanoa, ettei teidän armonne tiennyt, minne Elena Nikolajevna suvaitsee mennä... Se on tullut minun tietooni.

— Mitä seisot siinä valehtelemassa, vanha aasi!

— Kuten teidän armonne suvaitsee, mutta näin armollisen neidin kolme päivää sitten, kun hän suvaitsi mennä erääseen taloon.

— Missä? Mihin taloon?

Porvariskadun lähellä olevaan X:n kujaan. Täältä ei ole pitkä matka sinne. Kysyin myös talonmieheltä, minkälaisia ihmisiä talossa asui.

Nikolaj Artemievitj polki lattiaan.

—Vaikene, lurjus! Miten uskallat?... Elena Nikolajevna käy köyhien luona siksi, että hänellä on niin hyvä sydän, ja sinä... Ulos, idiootti!

Palvelija ryntäsi ovelle.

— Pysähdy! Nikolaj Artemievitj kiljui. — Mitä sait tietää talonmieheltä?

— En mitään... en mitään. Yli.. ylioppilas, hän sanoi...

— Vaikene, lurjus! Kuule, senkin kirottu roisto, jos uskallat sanoa tästä sanaakaan kenellekään, vaikkapa vain unessakin...

— Siunatkoon...

— Vaikene! Jos kerrot... jos joku... jos saan tietää... Niin, silloin muistat sen vielä haudassakin! Kuuletko sen? Ulos!

Palvelija hävisi.

"Hyvä Jumala! Mitä tämä oikeastaan merkitsee?" Nikolaj Artemievitj ihmetteli jäätyään yksin. "Mitä tuo lörpöttelijä puhuikaan?... Minun täytyy joka tapauksessa ottaa selvää, mikä talo on ja keitä siellä asuu. Minun täytyy kai mennä sinne itse. Näin pitkälle on siis jouduttu... Un laquais! Quelle humiliation!"

Nikolaj Artemievitj toisti ääneen: — Un laquais! Sitten hän lukitsi soljen lipastoon ja meni Anna Vasilievnan luo. Tämä makasi vuoteessa liina kasvoillaan. Aviomies harmistui yhä enemmän nähdessään hänen makaavan siinä kärsivänä, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän oli saanut vaimonsa itkemään.

XXX.

Myrskypilvet, jotka idässä olivat kasaantuneet, olivat puhjenneet. Turkki oli julistanut Venäjälle sodan. Määräaika, jonka kuluessa Tonavan ruhtinaskunnat olisi pitänyt tyhjentää, oli lopussa. Kohtalokas Sinope-päivä lähestyi. Insarovin viimeksi saamissa kirjeissä häntä kiihkeästi kutsuttiin takaisin kotimaahan. Hänen terveytensä ei vielä ollut täysin palautunut, hän yski yhä, tunsi olevansa väsynyt ja heikko ja hänellä oli usein pieniä kuumekohtauksia, mutta hän ei voinut istua kotona. Hän paloi innosta eikä enää ajatellut sairauttaan. Aamusta iltaan hän oli kaupungilla, hänellä oli salaisia kohtauksia, hän istui yökaudet kirjoittamassa, ja hän saattoi kadota moneksi päiväksi. Vuokraisännälleen hän oli ilmoittanut, että hän pian matkustaisi, ja hän oli lahjoittanut tälle kaikki vaatimattomat huonekalunsa.

Elena valmistautui matkaa varten, hänkin. Eräänä synkkänä iltana hän istui huoneessaan pallistamassa nenäliinoja. Oli kolkkoa kuunnella tuulen ulvontaa ulkopuolella. Silloin kamarineitsyt ilmoitti, että hänen isänsä oli makuuhuoneessa Anna Vasilievnan luona ja kutsui Elenaa luokseen...

— Anna Vasilievna itkee, tyttö kuiskasi Elenalle, kun tämä meni, — ja Nikolaj Artemievitj on hyvin vihainen...

Elena vain kohautti olkapäitään ja meni Anna Vasilievnan luo. Nikolaj Artemievitjin helläsydäminen puoliso puolittain makasi lepotuolissa eau de cologneen kastettu nenäliina nenän edessä. Nikolaj Artemievitj itse seisoi kamiinan ääressä takki tiukasti napitettuna korkeaan, jäykkään kaulaliinaan ja koviksi silitettyihin kauluksen nipukkoihin asti ja hänen siinä seistessään hänessä oli jotakin, joka muistutti parlamenttipuhujaa. Kaunopuheisin elein hän osoitti tyttärelleen tuolin. Kun tämä ei käsittänyt, mitä isä tarkoitti, vaan katsoi häneen kysyvästi, hän lausui arvokkaasti päätään kääntämättä:

— Pyydän teitä istumaan. (Nikolaj Artemievitj sanoi aina te vaimolleen, tyttärelleen ainoastaan erikoisissa tapauksissa.)

Elena istuutui.

Anna Vasilievna nyyhkytti ja niisti nenäänsä. Nikolaj Artemievitj pisti oikean kätensä takin sisäpuolelle.

— Olen kutsunut teidät, Elena Nikolajevna, hän aloitti pitkän tauon jälkeen, — olen kutsunut teidät puhuakseni kanssanne, oikeammin sanottuna, vaatiakseni selitystä. Olen tyytymätön teihin. Ei, puhun liian lievästi, — käytöksenne tuskastuttaa minua — minua ja äitiänne... äitiänne, jonka tässä näette edessänne.

Nikolaj Artemievitj pysyttäytyi tällä kertaa ainoastaan bassossa. Elena katsoi häntä ääneti, sitten Anna Vasilievnaa ja kalpeni hieman.

— Oli aika, Nikolaj Artemievitj aloitti uudelleen, — oli aika, jolloin tyttäret eivät katsoneet alaspäin vanhempiinsa, — kun vanhempien määräämisvalta sai tottelemattomat vapisemaan. Tämä aika on ohi, valitettavasti — on ainakin olemassa monta, jotka valittavat sitä. Mutta uskokaa minua, vielä on olemassa lakeja, jotka eivät salli... sanalla sanoen, on olemassa vielä lakeja. Pyydän teitä huomaamaan tämän: lakeja on olemassa.

— Mutta isä, Elena alkoi...

— Pyydän, älkää keskeyttäkö minua. Siirtykäämme ajatuksissamme ajassa taaksepäin. Anna Vasilievna ja minä olemme tehneet velvollisuutemme. Äitinne ja minä emme ole säästäneet mitään, kun on ollut kysymys teidän kasvatuksestanne. Emme kustannuksia emmekä vaivoja. Mitä hyötyä teillä on ollut kaikista näistä kustannuksista, kaikesta tästä vaivasta — se on asia erikseen. Mutta minulla on kuitenkin oikeus odottaa — äidillänne ja minulla on joka tapauksessa oikeus odottaa, että pidätte moraaliset periaatteet pyhinä, kuten me... kuten ainoana lauseenamme... qui nous vous avons inculquée, kuten olemme juurruttaneet teihin. Meillä oli oikeus odottaa, ettei mitään uusia "aatteita" tulisi tähän pyhättöön, niin sanoaksemme. Ja mitä huomaamme? En halua puhua kevytmielisyydestä, joka kuuluu sukupuoleenne, ikäänne, mutta kuka olisi voinut odottaa, että siinä määrin unohtaisitte...

— Isä, Elena sanoi hiljaa, — tiedän, mitä tarkoitat...

— Ei, et tiedä, mitä tarkoitan, Nikolaj Artemievitj huusi kimeästi — hän oli äkkiä unohtanut sekä arvokkaan parlamentaarisen ryhtinsä, sujuvan kaunopuheisuutensa että mahtavan bassonsa, — et tiedä, senkin hävytön letukka...

— Jumalan tähden, Nicolas, Anna Vasilievna änkytti, vous me faites mourir.

— Älkää sanoko minulle tätä, que je vous fais mourir, Anna Vasilievna! Ette voi kuvitella, mitä nyt saatte kuulla! Valmistautukaa pahimpaan, sanon sen teille etukäteen!

Anna Vasilievna tuli aivan jäykäksi kauhusta.

— Ei, Nikolaj Artemievitj jatkoi, ja kääntyi Elenan puoleen, — sinä et tiedä, mitä tarkoitan!

— Olen toiminut väärin teitä kohtaan, tyttö aloitti.

— No, vihdoinkin?

— Oli väärin, etten jo aikoja sitten ilmoittanut, että...

— Tiedätkö, Nikolaj Artemievitj keskeytti, — tiedätkö, että voin musertaa sinut yhdellä ainoalla sanalla?

Elena katsoi häneen.

— Niin, armollinen neiti, yhdellä ainoalla sanalla! Ei, ei auta lainkaan katsoa minuun noin! (Hän asetti käsivartensa ristiin rinnan yli.) Saanko luvan kysyä, tunnetteko mahdollisesti erään määrätyn talon X-kujan varrella lähellä Porvarskajakatua? Oletteko käynyt tuossa talossa? (Hän polki lattiaan.) Etkö voi vastata, senkin kurja, älä yritä keksiä valheita! Ihmiset, palvelusväkemme, teidän armonne, lakeijat, le vils laquais, ovat nähneet teidän menevän sinne...

Elena lehahti hehkuvan punaiseksi, ja hänen silmänsä loistivat..

— Minulla ei ole mitään syytä sanoa valheita, hän sanoi, — kyllä, minä olen käynyt tuossa talossa.

— Mainiota! Kuuletteko, kuuletteko, Anna Vasilievna! Ja tiedätte luultavasti myöskin, kuka asuu tässä talossa?

— Kyllä, minä tiedän sen, siellä asuu minun mieheni.

Nikolaj Artemievitj tuijotti häneen.

— Sinun...

— Minun mieheni, Elena toisti. — Olen naimisissa Dmitrij Nikanorovitj Insarovin kanssa.

— Sinä... olet naimisissa? pääsi tuskin kuultavasti Anna Vasilievnalta.

— Niin, äiti... anna anteeksi. Meidät vihittiin salaa kaksi viikkoa sitten.

Anna Vasilievna horjahti tuolissaan. Nikolaj Artemievitj astui pari askelta taaksepäin.

— Naimisissa? Tuon ryysyläisen kanssa, tuon montenegrolaisen kanssa! Nikolaj Stahovin tytär, tämän ikivanhan suvun jäsen naimisissa maankiertäjän, plebeijin, kanssa! Vanhempiensa luvatta! Luuleeko hän todellakin, että siedän tällaista, etten nosta oikeusjuttua, että sallisin, että... että... että... Luostariin sinä joudut, ja hän joutuu kuritushuoneeseen, rangaistuskomppaniaan, sanon minä! Anna Vasilievna, ole hyvä ja sano hänelle heti, että teette hänet perinnöttömäksi!

— Jumalan tähden, Nikolaj Artemievitj! Anna Vasilievna valitti.

— Milloin ja miten on tämä tapahtunut? Kuka vihki teidät? Missä? Miten? Jumalani! Mitä kaikki tuttavamme sanovat! Mitä koko maailma sanoo! Sinä, senkin häpeämätön teeskentelijä, sinulla on sellaisen teon jälkeen sisua asua edelleen vanhempiesi talossa! Sinä et ole pelännyt... taivaan rangaistusta!

— Isä, Elena sanoi lujalla äänellä, vaikka koko hänen ruumiinsa vapisi, — sinä voit tehdä minulle, mitä tahdot, mutta sinulla ei ole oikeutta syyttää minua häpeämättömyydestä tai teeskentelystä. En halunnut. tehdä teitä surullisiksi etukäteen, mutta muutaman päivän kuluttua olisin joka tapauksessa sanonut kaiken itse teille, sillä ensi viikolla matkustan täältä pois mieheni kanssa.

— Matkustat pois? Minne?

— Hänen kotiinsa, Bulgariaan.

— Turkkilaisten luo! Anna Vasilievna huusi ja vaipui epätoivoon.

Elena juoksi hänen luokseen.

— Pois! Nikolaj Artemievitj karjui ja tarttui Elenan käsivarteen. — Pois arvoton!

Mutta samassa avautui ovi, ja kalpeat kasvot, joissa oli säteilevät silmät, katsoivat sisälle. Sjubin oli tullut.

— Nikolaj Artemievitj, hän huusi täyttä kurkkua, — Avgustina Hristianovna on tullut takaisin ja pyytää teitä tulemaan hänen luokseen niin pian kuin mahdollista.

Nikolaj Artemievitj kääntyi ja puisti raivoissaan nyrkkiä Sjubinille. Sitten hän hetken seisoi neuvottomana ja syöksyi ulos.

Elena vaipui äitinsä jalkojen juureen ja takertui hänen polviinsa.

Uvar Ivanovitj makasi vuoteessaan. Kaulukseton paita, joka paksun kaulan ympäriltä oli napitettu yhdellä ainoalla valtavalla napilla, putosi laajoina, löysinä laskoksina hänen miltei naisellisen täyteläisen rintansa yli, ja aukosta häämöitti sypressiristi ja amulettipussi. Kevyt peite peitti hänen pursuavia jäseniään. Yöpöydällä kynttilä lepatti kaljaruukun vieressä, ja vuoteen reunalla, Uvar Ivanovitjin jalkojen juuressa, Sjubin istui synkän näköisenä.

— Niin, Sjubin sanoi miettiväisesti, — hän on siis naimisissa ja aikoo lähteä tiehensä. Pieni sukulaisenne huusi ja raivosi, niin että koko talo kaikui. Hän oli heidän kanssaan sulkeutunut makuhuoneeseen, kaikin mokomin, mutta se ei estänyt sekä kamarineitoa että palvelijoita ja vieläpä ajomiehiäkin kuulemassa joka ikistä sanaa! Eikä hän ole lakannut raivoamasta vieläkään ja vähältä piti, ettei hän ruvennut tappelemaan minun kanssani, ja hän viskasi isällisiä kirouksiaan oikein komeasti. Mutta se on nyt enää vain suukopua. Anna Vasilievna on täysin murtunut, mutta hän kylläkin suree paljon enemmän sitä, että tytär matkustaa pois kuin hänen avioliittoaan.

Uvar Ivanovitj leikitteli sormillaan.

— Niin, äiti, hän sanoi, — niin... hm...

— Rakas sukulaisenne uhkaa valittaa sekä metropoliitalle että kenraalikuvernöörille ja ministerille, mutta asia päättyy joka tapauksessa siten, että tyttö matkustaa tiehensä. Ei kuitenkaan liene hauskaa syöstä oma tyttärensä perikatoon! Ukko röyhistelee rintaansa jonkin aikaa, mutta pian hän kyllä on häntä koipien välissä.

— Se oli... lain vastaista, Uvar Ivanovitj sanoi ja otti siemauksen ruukusta.

— Aivan oikein. Mutta mikä panettelujen ja juorujen ja kokkapuheiden myrsky nousisikaan koko kaupungissa. Hän ei pelkää sitä.. Sitäpaitsi Elena on kaiken tuollaisen yläpuolella. Hän on päättänyt matkustaa pois — ja minne? Tuntuu kauhealta edes ajatella tätä matkaa niin kaukana olevaan maahan! Ja mikä häntä siellä odottaa? Kun katselen häntä, näen, miten hän matkustaa yössä jostakin majatalosta, lumimyrskyssä ja kolmenkymmenen asteen pakkasessa. Hän hylkää maansa ja kotinsa — ja minä ymmärrän häntä. Kenet hän jättää tänne? Keneen hän on tutustunut täällä? Erään Kurnatovskijn, erään Bersenevin, ja sitten allekirjoittaneen — ja silloinkin puhun sentään parhaista. Mitä hän oikeastaan kaipaisi? Vain eräs asia on huolestuttava. Sanotaan, että hänen miehensä — kieli ei, Jumala suokoon, tahdo taipua tuohon sanaan — sanotaan, että Insarov yskii verta. Se on huolestuttavaa. Näin hänet eräänä päivänä, hän oli sen näköinen kuin valmis malli Brutus-patsaaseen... Tiedättekö, kuka Brutus oli, Uvar Ivanovitj?

— Eh? Ihminen...

— Juuri sitä: ihminen — "hän oli mies". Niin, ihanat kasvot, mutta sairaalloiset, erittäin sairaalloiset.

— Mennä... tappelemaan... siihen ne kelpaavat, Uvar Ivanovitj puuhkutti.

— Aivan oikein, mennä tappelemaan, siihen ne kelpaavat — lausutte pelkkiä totuuksia tänään, — mutta nähkääs, on toinen asia elää. Ja hän haluaa elää kokonaisen elämän Insarovin kanssa.

— Nuoruus! Uvar Ivanovitj tuumasi.

— Niin, nuoruus ja rohkeus, ja ihana asia, jonka vuoksi elää. Elämä ja kuolema, taistelut, tappio, voitto, rakkaus, vapaus, isänmaa... Ihanaa, ihanaa! Jumala suokoon, että kaikki saisivat kokea sen. Oi, se ei ole samaa kuin istua kaulaa myöten tässä rämeessä ja koettaa näyttää siltä kuin kaikki olisi täysin samantekevää — kun asianlaita itse asiassa on juuri se. On jotakin toista — jännittää kielensä, jotka kaikuvat maailman yli tai särkyvät.

Sjubinin pää vaipui rinnalle.

— Niin, hän jatkoi hetken kuluttua, — Insarov on kyllin arvokas saamaan hänet. Sitäpaitsi, mitä puhunkaan! Kukaan ei ole tarpeeksi arvokas saamaan häntä. Insarov... Insarov... Mitä kannattaa teeskennellä vaatimattomuutta? Olkoon, että hän on kunnon mies ja että hän selviytyy maailmassa, vaikkei hän tähän asti ole tehnyt muuta kuin muutkaan kuolevaiset. Mutta olemmeko me muut todellakin täysiä aaseja? Minä esimerkiksi, Uvar Ivanovitj, olenko minä täysin mahdoton aasi? Olenko tosiaankin täysin Jumalan hylkäämä, eikö Herramme ole antanut minulle mitään kykyjä tai yleensä minkäänlaista ymmärrystä? Ken tietää, Pavel Sjubin on ehkä vielä joskus kuuluisa nimi. Näettekö tuon pöydällä olevan kuparilantin — ken tietää, jollei juuri tuota lanttia kerran, sadan vuoden kuluttua, sulateta lukemattomien muiden kanssa patsaaksi, jonka jälkimaailma pystyttää tälle Pavel Sjubinille?

Uvar Ivanovitj nojasi kyynärpäähänsä ja tuijotti nuorta taiteilijaa, joka kiihdytti itseään.

— Pitkältä sinne vielä, hän sanoi lopulta ja leikitteli sormillaan kuten tavallista, — nyt on... kysymys muista... mutta sinä... puhut. itsestäsi, sinä...

— Oi, te pyhän Venäjän suurin filosoofi, Sjubin huudahti. — Jokainen lausumanne sana on puhtainta kultaa ja totta tosiaan — patsasta ei pystytetä minulle, vaan teille, mutta siitä minä pidän huolen. Juuri noin kuin te nyt makaatte siinä, tässä asennossa, josta on vaikea sanoa mitä se ilmaisee, hitautta vai voimaa — juuri sellaisena minä valan teidät. Kohdistitte aivan oikeudenmukaisen nuhteen itserakkauttani ja itsekkyyttäni vastaan. Ei, ei tosiaankaan ole syytä puhua itsestään ja kerskailla omilla töillään. Meillä ei vielä ole miehiä, vaikka hakisimmekin kynttilällä ja lyhdyllä. Meillä on vain alhaisuutta ja riidanhalua, itseäänsyövyttävää hamletilaisuutta, yömustaa tietämättömyyttä, mielipuolisuutta ja tyhjiä lauseparsia. Niin, sitten on vielä eräänlaisia yksilöitä, jotka ovat opiskelleet ja eritelleet itseään häpeällisimpiä yksityiskohtia myöten ja jotka koettavat jokaisen uuden aistimuksen valtimoa ja antavat itselleen raportin: nähkääs, näin minä tunnen, tätä minä tällä hetkellä ajattelen. Hyödyllistä ja järkevää askartelua! Ei, jos meillä olisi ihmisiä, jotka kykenisivät johonkin, niin ei tämä tyttö liukuisi käsistämme — tämä hieno, herkkä sielu! Niin, Uvar Ivanovitj, milloin meidän aikamme tulee? Milloin meidän joukostamme syntyy miehiä?

— Ajan mukana... he tulevat, Uvar Ivanovitj vastasi.

— He tulevat kyllä! Sinä sanot niin, sinä, mustan maan mehu ja perustus? Merkitsen sen muistiin, muista se! Mutta miksi sammutatte kynttilän?

— Haluan nukkua. Hyvää yötä.

XXXI.

Sjubin oli oikeassa, odottamaton tieto Elenan avioliitosta oli kauhea isku Anna Vasilievnalle. Hänen oli mentävä vuoteeseen. Nikolaj Artemievitj määräsi jyrkästi, ettei hän saisi tavata Elenaa. Hän nautti siitä, että kerrankin sai esiintyä vallantäyteisenä talon herrana ja perheen päänä. Hän karjui ja jyrisi palvelusväelle koko päivän ja toisti alituiseen, että hän kyllä näyttäisi, kenen kanssa he olivat tekemisissä. Niin kauan kuin hän oli kotona, Anna Vasilievna luopui tapaamasta Elenaa ja tyytyi Sojaan, joka oli erittäin aulis ja palveli häntä kaikin tavoin (mielessään Soja ajatteli: "Diesen Insaroff vorziehen — und vem?") Mutta niin pian kuin Nikolaj Artemievitj oli mennyt ulos — ja sellaista sattui melko usein, sillä Avgustina Hristianovna oli todellakin palannut takaisin — Anna Vasilievna kutsui Elenan luokseen ja makasi tuijottaen häntä kyyneleet silmissä. Tämä mykkä nuhde tunkeutui syvemmälle Elenan sydämeen kuin mikään muu. Hän ei näinä hetkinä katumusta tuntenut, vaan vain ääretöntä sääliä, joka itse asiassa oli sukua syvimmälle katumukselle.

— Äiti, rakas pikku äiti! hän toistamistaan toisti ja suuteli tämän käsiä. — Mitä minun olisi pitänyt tehdä? En ole tehnyt mitään pahaa, rakastin häntä enkä voinut toimia toisin. Kohtalo on syyllinen, kohtalo, joka toi tielleni sellaisen miehen, jota isä ei voi sietää ja joka vie minut pois teidän luotanne.

— Oi, oi! Anna Vasilievna huokasi. — Älä puhu siitä. Sydämeni murtuu, kun vain ajattelenkin lähtöäsi!

— Rakas pikku äiti! Elena sanoi, — lohduttaudu ainakin sillä, että voisi olla pahemmin: olisin voinut kuolla.

— Niin, mutta en kuitenkaan koskaan enää saa nähdä sinua. Joko sinä kuolet siellä jossakin kurjassa majassa (Anna Vasilievna kuvitteli Bulgariaa Siperian tundrojen tapaiseksi seuduksi) tai sitten minä en jaksa elää sinusta erossa...

— Älä puhu noin, hyvä pikku äiti, näemme kyllä toisemme jälleen, Jumalan avulla. Ja Bulgariassahan on kaupunkeja aivan kuten täällä.

— Kaupunkeja! Sota siellä on eikä mitään muuta. Mihin kääntyykään, aina ammutaan tykeillä, arvatenkin. Matkustatteko pian?

— Kyllä... jos vain isä... hänhän aikoo tehdä valituksen vihkimisen johdosta... hän uhkaa meitä avioerolla.

Anna Vasilievna kohotti katseensa taivasta kohti.

— Ei, Lenotjka, ei hän sitä tee. Ennemminkin olisin kuollut kuin antanut suostumustani tähän avioliittoon. Mutta sitä, mikä on tehty, ei voi muuttaa, enkä milloinkaan anna häväistä lastani.

Niin kului muutamia päiviä. Lopulta Anna Vasilievna keräsi kaiken rohkeutensa. Eräänä iltana hän sulkeutui kahden kesken miehensä kanssa makuuhuoneeseen. Koko talossa oli hiljaista. Koko talo kuunteli. Alussa ei kuulunut mitään, sitten kaikui äkkiä Nikolaj Artemievitjin mahtava basso, ja pian senjälkeen saattoi kuulla, että sananvaihto oli päässyt vauhtiin makuuhuoneessa, sieltä tunkeutui huutoja, niin kuuntelijat olivat erottavinaan suorastaan huokauksia ja valituksia... Sjubin oli taas kiiruhtamaisillaan avuksi Sojan ja palvelijattaren seuraamana, mutta samassa alkoi itku makuuhuoneessa hiljentyä, ja vähitellen se muuttui tavalliseksi keskusteluksi, kunnes lopulta tuli aivan hiljaista. Vain silloin tällöin kuului heikkoja nyyhkytyksiä — ja nekin lakkasivat pian. Kuultiin avaimenkilinää, sitten lipastonkansi kitisi sitä avattaessa...

Ovi avautui, ja Nikolaj Artemievitj ilmestyi kynnykselle. Hän vilkaisi ankarasti ympärilleen. Sitten hän lähti kerhoon. Anna Vasilievna kutsutti Elenan huoneeseensa, painoi hänet lujasti itseään vasten ja sanoi kyynelten virratessa:

— Kaikki on järjestyksessä, hän ei nosta siitä meteliä eikä mikään estä sinua matkustamasta... hylkäämästä meitä.

— Saako Dmitrij tulla kiittämään sinua, äiti? Elena kysyi, kun äiti oli jonkin verran rauhoittunut.

— Odottakaamme sitä, rakas lapsi, nyt en voi nähdä sitä miestä, joka ottaa sinut minulta. Ehdimme kyllä vielä, ennenkuin matkustatte.

— Ennenkuin me matkustamme! Elena toisti surullisena.

Nikolaj Artemievitj oli todellakin suostunut olemaan nostamatta siitä meteliä. Mutta Anna Vasilievna ei kertonut Elenalle, minkä hinnan isä oli vaatinut suostumuksestaan. Anna Vasilievna ei kertonut, että hän oli luvannut maksaa miehen kaikki velat ja sitäpaitsi antanut tuhat hopearuplaa käteisellä. Sitäpaitsi Nikolaj Artemievitj oli päättävästi selittänyt, ettei hän tahtonut tavata Insarovia, jota hän edelleenkin nimitti kirotuksi montenegrolaiseksi. Ja vaikkei siihen ollut mitään syytä, hän ei kerhossa voinut olla kertomatta vastapelaajalleen, entiselle insinöörikenraalille Elenan avioliitosta. "Oletteko kuullut", hän huudahti teeskennellyn huolettomasti, "oletteko kuullut, miten uskomattoman oppinut tyttäreni on, hän on mennyt naimisiin ylioppilaan kanssa." Kenraali katsoi häntä silmälasiensa yli, murisi hajamielisesti: "Ha!" ja kysyi mitä väriä toinen maalasi.

XXXII.

Matkapäivä lähestyi lähestymistään. Marraskuu oli lopullaan, eikä pian enää olisi mahdollisuutta matkustaa. Insarov oli jo kauan sitten päättänyt kaikki valmistelunsa ja halusi päästä Moskovasta niin pian kuin mahdollista. Myös hänen lääkärinsä kehoitti häntä kiirehtämään matkaa. "Tarvitsette lämpimämpää ilmanalaa", hän sanoi. "Täällä ette voi parantua."

Elenakin kärsi odotuksesta. Hän oli levoton, sillä Insarov oli yhä niin kalpea ja kuihtunut, ja hän pelästyi usein nähdessään miehen muuttuneet, laihtuneet piirteet. Elenan asema kotona alkoi käydä sietämättömäksi. Äiti itki ja valitteli ikäänkuin tytär jo olisi kuollut, ja isä kohteli häntä kylmän halveksivasti. Pohjimmaltaan Nikolaj Artemievitjkin tunsi lähestyvän eron katkeruuden, mutta loukattuna isänä hän piti velvollisuutenaan salata tunteensa, heikkoutensa. Anna Vasilievna vihdoinkin ilmoitti haluavansa nähdä Insarovin. Tämä tuotiin hänen luokseen salaa takaoven kautta. Insarovin siinä seistessä Anna Vasilievnan huoneessa ei äiti pitkään aikaan voinut sanoa sanaakaan, niin, hän ei edes kääntänyt katsettaan mieheen. Insarov istuutui hänen nojatuolinsa viereen odottamaan rauhallisesti ja kunnioittavasti, että hän ensiksi sanoisi jotakin. Elena istui äidin toisella puolella ja piteli hänen kättään. Lopulta Anna Vasilievna kohotti katseensa ja sanoi:

— Jumala olkoon teidän tuomarinne, Dmitrij Nikanorovitj...

Mutta samassa hän keskeytti puheensa, ja kaikki nuhteet häipyivät hänen huuliltaan.

— Mutta tehän olette sairas! hän huudahti. — Elena, hän on sairas!

— Olen ollut sairas, Anna Vasilievna, Insarov vastasi, — enkä ole vieläkään täysin parantunut. Mutta toivon että kotimaani ilmanala antaa terveyteni takaisin.

— Niin... Bulgaria, Anna Vasilievna kuiskasi.

"Jumalani!" hän mielessään ajatteli. "Kuoleva bulgarialainen, jonka ääni on niin ontto kuin tulisi se tynnyristä ja silmät kuin teekupit, laiha kuin luuranko ja yllään takki, joka vaikuttaa lainatulta, ja niin keltaiset kasvot kuin kamomilla — tuo on hänen miehensä, hän rakastaa tuota... ei, tämän kaiken täytyy olla unta." Mutta sitten hän hillitsi itsensä.

— Dmitrij Nikanorovitj, suokoon Jumala, ettei teidän milloinkaan tarvitsisi kokea sitä, mikä minun nyt on kestettävä... Mutta lupaattehan huolehtia hänestä, rakastan häntä... Hätää ette kärsi niin kauan kuin minä elän!

Kyynelet tukahduttivat hänen äänensä. Hän levitti käsivartensa ja puristi heidät kummatkin rintaansa vasten.

Niin kohtalokas päivä lopulta koitti. Oli sovittu, että Elena sanoisi jäähyväiset vanhemmilleen kotona, mutta hevoset odottaisivat sen talon ulkopuolella, missä Insarov asui. Matkallelähtö tapahtuisi kello kaksitoista. Neljännestuntia aikaisemmin Bersenev tuli Insarovin luo. Hän oli odottanut tapaavansa siellä useita tämän maanmiehiä saattamassa Insarovia, mutta kaikki olivat jo lähteneet Moskovasta. Myöskin molemmat salaperäiset henkilöt, jotka kävivät Insarovin luona huvilalla — he muuten olivat toimineet todistajina Elenan häissä — olivat jo aikoja sitten lähteneet. Räätäli vastaanotti "hyvän herran" monin kumarruksin. Hän oli ottanut kunnon humalan, liekö surusta, kun hänen vuokralaisensa jätti hänet tai ilosta, että hän sai periä huonekalut. Hänen vaimonsa tuli ja vei hänet pois. Insarovin huoneen lattialla oli matka-arkku, jonka ympäri oli sidottu köysi. Bersenev vaipui ajatuksiin. Monet muistot palautuivat mieleen.

Kello oli kauan sitten lyönyt kaksitoista, ja ajomies oli saapunut hevosineen, mutta "nuoret" viipyivät yhä. Sitten vihdoinkin kuului nopeita askeleita portaissa, ja samassa Elena kiiruhti sisälle Insarovin ja Sjubinin seuraamana. Hänen silmänsä olivat punaiset. Hän oli jättänyt äidin kotiin pyörtyneenä, jäähyväiset olivat olleet hyvin vaikeat.

Elena ei yli viikkoon ollut nähnyt Berseneviä, joka oli viime aikoina hyvin harvoin käynyt Stahoveilla eikä enää odottanut tapaavansa tätä.

— Te täällä! Kiitos siitä, että tulitte! hän huusi ja kietoi käsivartensa Bersenevin kaulaan.

Myös Insarov syleili ystäväänsä. Sitten seurasi tuskallinen hiljaisuus. Mitä sanomista näillä kolmella ihmisellä enää olikaan toisilleen? Mitä nämä kolme sydäntä tunsivat tällä hetkellä?... Sjubin käsitti, että hänen jollakin tavoin täytyi katkaista painostava hiljaisuus.

— Niin on kolmikkomme jälleen kokoontunut, hän sanoi. — Viimeisen kerran! Taipukaamme kohtalon tahtoon, kätkekäämme mennyt valoisaan muistoon ja käykäämme sitten korkeampien voimien avulla uutta elämää kohti!

    "Jumala, kauas maailmaan..."

hän aloitti, mutta vaikeni sitten äkkiä. Hänen oli paha olla. Ei sovi laulaa talossa, jossa on kuollut, ja tällä hetkellä jokin teki kuolemaa tässä huoneessa — menneisyys, josta hän juuri oli puhunut, näiden ihmisten menneisyys, jotka seisoivat neuvottomina, osaamatta sanoa toisilleen mitään. Se tosin kuoli herätäkseen uuteen elämään... mutta joka tapauksessa!

— Niin, Elena, Insarov sanoi kääntyen vaimonsa puoleen, — nyt on kaikki selvää, luulisin. Kaikki on maksettu ja kaikki on pakattu. Ei ole jäljellä muuta kuin kantaa tämä matka-arkku vaunuihin. Halloo! hän huusi räätälin väelle.

Räätäli tuli vaimonsa ja tyttärensä seuraamana. Hän horjahteli hieman kuunnellessaan Insarovin määräystä, mutia sitten hän otti matka-arkun selkäänsä ja syöksyi portaita alas loksuvin saappain.

— Istuutukaamme nyt venäläisen tavan mukaan, Insarov sanoi.

Kaikki istuutuivat. Bersenev heittäytyi vanhalle sohvalle, ja Elena tuli hänen viereensä. Emäntä ja hänen tyttärensä laskeutuivat kynnykselle. Kaikki vaikenivat ja kaikki hymyilivät väkinäistä hymyä, eikä kukaan tiennyt miksi. Jokainen heistä (luonnollisestikin räätälinrouvaa ja hänen tytärtään lukuunottamatta, jotka vain istuivat silmät suurina tuijottaen), jokainen heistä olisi tahtonut lausua sanan jäähyväisiksi, mutta jokainen tunsi myöskin, ettei tuollaisina hetkinä voi sanoa tavallisia, tyhjiä fraaseja, sillä jokainen sana, jolla on syvempi merkitys, jokainen viisas tai sydämellinen sana kaikuisi jollakin tavoin sorahtaen. Insarov nousi ensimmäiseksi ja teki ristinmerkin.

— Hyvästi, pikku huoneemme, hän sanoi.

Sitten tuli jäähyväishetki. He antoivat toisilleen asiaankuuluvat suudelmat — sangen äänekkäät ja viileät —, ja toivottivat toisilleen onnea matkalle, ei niinkään monin sanoin kuin katsein, he lupasivat kirjoittaa toisilleen ja viimehetkessä tuli ehkä vielä sanotuksi puoliksi tukahdutettu sana...

Silmät kyynelissä Elena istuutui kuomurekeen, ja Insarov kietoi vällyt huolellisesti hänen ympärilleen. Portailla seisoi saattava ryhmä: Sjubin ja Bersenev, räätäli, tämän vaimo ja pikku tyttö, viimemainittu villaliina päässä kuten aina ja lopulta talonmies sekä tuntematon käsityöläinen, joka oli jäänyt seisomaan siihen raitaisessa, jalkoihin asti ulottuvassa takissaan. Tällä hetkellä hieno reki kaarsi pihalle uljaan juoksijan vetämänä. Nikolaj Artemievitj hyppäsi reestä ja pudisti lumen saukonnahkakauluksestaan.

— Jumalan kiitos, että olette vielä täällä! hän huusi juosten matkarekeä kohti. — Tässä, Elena, viimeinen isällinen siunaukseni!

Hän kumartui kuomun alle ja ripusti tytön kaulaan pienen pyhäinkuvan, joka oli ommeltu samettipussiin.

Elena purskahti itkuun ja suuteli hänen käsiään. Nikolaj Artemievitjin ajomies oli ottanut esille shampanjapullon ja kolme lasia reen etuistuimen alta.

— Niin, Nikolaj Artemievitj sanoi ja kyynelet valuivat vastustamattomasti saukonnahkakaulukselle — niin... minun on kai toivotettava teille onnellista matkaa...

Hän täytti shamppanjalasit, mutta hänen kätensä vapisivat, ja hän kaasi kuohuvaa viiniä lumeen. Sitten hän itse otti lasin ja ojensi toiset kaksi Elenalle ja Insaroville, joka istui reessä vaimonsa vieressä.

— Jumala suokoon...

Nikolaj Artemievitj ei saanut enempää sanotuksi — hän tyhjensi shamppanjalasinsa, ja toisetkin tyhjensivät omansa.

— Nyt on teidän vuoronne, hyvät herrat, hän lisäsi kääntyen Sjubinin ja Bersenevin puoleen, mutta samassa lähtivät hevoset liikkeelle. Nikolaj Artemievitj juoksi hetken reen vieressä.

— Älä unohda kirjoittaa meille, hän puuskutti.

Elena pisti päänsä ulos.

— Hyvästi, isä, hän sanoi, — hyvästi Andrej Petrovitj ja Pavel Jakovlevitj, hyvästi te kaikki, Hyvästi Venäjä!

Sitten hän kumartui takaisin rekeen. Ajomies iski ruoskalla ja vihelsi, lumi narisi jalasten alla, reki kaarsi portin kautta oikealle — ja katosi.

XXXIII.

Oli säteilevä huhtikuun päivä. Siro gondooli liukui leveää laguunia pitkin, joka erottaa Venetsian Lidon kapeasta hiekkaharjusta. Se keinui hitaasti gondoolinkuljettajan jokaisen pitkän airontyönnin tahdissa. Elena ja Insarov istuivat pehmeillä nahkatyynyillä sen matalan katoksen alla.

Elenan piirteet eivät olleet paljon muuttuneet siitä päivästä, jolloin hän jätti Moskovan, mutta hänen ilmeensä oli toinen. Se oli tahdikkaampi ja vakaampi, katse oli varmempi. Hän oli tullut täyteläisemmäksi, tukka tuntui entistäkin tiheämmin ja runsaammin reunustavan valkoista otsaa ja terveitä poskia. Vain huulten tienoilla oli hänen vakavina hetkinään melkein huomaamaton piirre, joka paljasti salaisen jäytävän huolen. Insarovin kasvojenilme sen sijaan oli samanlainen kuin ennen, mutta hänen piirteensä olivat muuttuneet paljon. Hän oli tullut laihaksi ja kalpeaksi, hän näytti vanhalta ja kutistuneelta. Hän yski lakkaamatta lyhyttä, kuivaa yskää, ja syvälle vaipuneet silmät loistivat ihmeellisesti. Venäjältä lähdettyä hän oli melkein kaksi kuukautta maannut sairaana Wienissä, ja vasta maaliskuun lopulla he vihdoin olivat tulleet Venetsiaan. Sieltä Insarov toivoi pääsevänsä Zaran kautta Serbiaan ja sieltä edelleen Bulgariaan. Kaikki muut tiet olivat tukossa. Englanti ja Ranska olivat julistaneet Venäjälle sodan, kaikissa slaavilaisissa maissa kuohui, ja ne valmistautuivat yleiseen nousuun.

Gondooli liukui Lidon sisärantaan. Elena ja Insarov kävelivät kapeaa hiekkapolkua pitkin, jota molemmin puolin pienet, näivetystautiset puut ympäröivät (ne istutetaan joka vuosi ja yhtä säännöllisesti ne kuolevat) ja he suuntasivat kulkunsa uloimpaan rantaan, merelle asti.

He seurasivat rantatietä. Heidän edessään Adrianmeri vyörytti himmeänsinisiä aaltojaan. Vaahdoten, sähisten ne heittäytyivät rantaa vasten ja vyöryivät jälleen takaisin jättäen jälkeensä hiekkakummulle pieniä näkinkenkiä ja merilevän kappaleita.

— Miten kolkkoa! Elena sanoi. — Pelkään, että täällä on liian kylmää sinulle. Mutta arvaan, miksi halusit tulla tänne.

— Kylmää! Insarov vastasi nopeasti ja katkerasti hymyillen. — Kylläpä olisin hieno sotilas, jos pelkäisin hieman kylmyyttä. Miksi tulin tänne... niin, sanon sen sinulle. Kun seison täällä katsellen meren yli, on kuin olisin lähempänä maatani. Sehän on tuolla, hän lisäsi ja ojensi kätensä itää kohti. — Sieltähän tuulikin tulee.

— Ehkäpä juuri tämä tuuli tuo tänne laivan, jota odotat? Elena sanoi. — Katso, tuolla loistaa purje, ehkä se on juuri se?

Insarov katsoi merelle siihen suuntaan, mihin Elena osoitti.

— Renditj lupasi järjestää kaiken viikon kuluessa, Insarov sanoi. — Luulen, että häneen voi luottaa. Oletko kuullut, Elena, lisäsi hän äkkiä lämmeten, — että kerrotaan köyhien Dalmatian kalastajien uhranneen lyijypainonsa luodeiksi! Heillä ei ollut rahaa mitä antaa, hehän elävät vain kalastuksestaan. Mutta he antoivat iloisin mielin viimeisen minkä omistivat ja nyt he näkevät nälkää. Millaista kansaa!

— Aufgepasst! ääni huusi heidän takanaan ylimieliseen sävyyn.

He kuulivat kavioiden kumeaa töminää kosteaa hiekkaa vasten, ja itävaltalainen upseeri lyhyessä, harmaassa takissa ja vihreässä lakissa nelisti ohi heitä hipaisten... He tuskin ehtivät vetäytyä syrjään.

Insarov katsoi uhkaavasti hänen jälkeensä.

— Hän ei mahda mitään sille, Elena sanoi, — sinähän tiedät, ettei heillä ole muuta paikkaa, missä harjoittaa hevosiaan.

— Ei, hän ei ehkä mahda sille mitään, Insarov vastasi, — mutta hän saa vereni kuohumaan kiljumisellaan ja viiksillään ja vihreällä lakillaan — koko olemuksellaan. Menkäämme takaisin.

— Kyllä, Dmitrij. Täällä tuuleekin aivan liian paljon. Et ollut varovainen sairautesi jälkeen Moskovassa ja sait maksaa siitä Wienissä. Nyt sinun on oltava varovaisempi.

Insarov ei vastannut, mutta sama katkera hymy hiipi jälleen hänen huulilleen.

— Etkö haluaisi tehdä matkaa Canal Grandella? Elena jatkoi. — Mehän emme vielä ole kunnollisesti tutustuneet Venetsiaan. Tänä iltana menemme teatteriin, minulla on kaksi aitiolippua. Siellä esitetään tänään uusi ooppera. Ajatelkaamme tänään vain toisiamme, eikö totta? Jättäkäämme politiikka ja sota ja kaikki, muistakaamme vain, että elämme, hengitämme, ajattelemme yhdessä, me kaksi, että olemme yhdistynet iäksi.. Sano, tahdotko?

— Sinä haluat niin, Elena, Insarov vastasi, — siispä minäkin haluan.

— Tiesin sen, Elena sanoi hymyillen. — Tule, tule!

Se, joka ei ole nähnyt Venetsiaa huhtikuussa, ei ole oppinut tuntemaan tämän kaupungin ihmeellistä hurmaa. Kevään lempeys ja pehmeys pukee Venetsiaa kuten kesäauringon voimakas loiste komeaa Genovaa ja syksyn kulta ja purppura kunnianarvoisaa Roomaa. Venetsian kauneus on kuin kevät, joka valloittaa ja herättää kaipuun, kokematonta sydäntä se kiusaa ja tuskastuttaa pian tapahtuvan ja kuitenkin salaperäisen onnen tavoin. Kaikki on täällä valoisaa ja kirkasta ja kuitenkin kaikki tuntuu peittyneen rakastuneeseen äänettömään unihämärään. Kaikki on hiljaista ja kuitenkin niin ystävällisen kutsuvaa. Kaikki on naisellista, nimestä lähtien: Venezia la bella. Turhan takia ei tämä kaupunki ole saanut nimeä "kaunis". Mahtavat palatsit ja kirkot ovat niin keveitä ja ihmeellisen muotopuhtaita kuin olisivat ne nuoren jumalan pilvilinnoja. On jotakin satumaista, jotakin ihmeellisen lumoavaa kanaalien mykässä vedessä, joka vivahtaa harmaanvihreään ja silkin loistoon, äänettömästi liukuvissa gondooleissa, koko tässä kaupungissa, jolta kaikki tavanomaiset äänet puuttuvat, karkea melu ja ratina ja vaunujen kolina. "Venetsia on kuolemaisillaan, Venetsia on tyhjä", kuulee sen omien asukkaiden sanovan. Mutta ehkä Venetsialta kauneutensa ja uhkeutensa huipulla vielä puuttui jotakin — tämä nopean kuihtumisen viimeinen, ihmeellinen kauneus. Guardi, puhumattakaan nykyaikaisista maalareista, ei ole pystynyt kuvaamaan Venetsian illan pehmeää hopeanhohtoa, kaukaista etäisyyttä, jonka luulee olevan niin lähellä, kauniiden viivojen ja värien ihanaa sopusointua. Elämään väsyneen ja elämän murskaaman ei pidä matkustaa Venetsiaan, sillä hänelle elämys muodostuisi vain katkeraksi, kuten toteutumattomien unelmien muisto. Mutta sille, joka vielä on täynnä voimia ja elämänhalua, elämys on ihana. Ottakoon hän onnensa mukaan Venetsian lumoavan taivaan alle, miten säteilevä tämä onni onkaan, se saa täällä aavistamattoman, unohtumattoman kultauksen.

Gondooli, jossa Elena ja Insarov istuivat, liukui hiljaa Riva dei Schiavonin, Dogian palatsin ja Pazzettan ohi ja kaarsi Canal Grandelle. Molemmin puolin kohosi marmoripalatseja, jotka aivankuin hiljaa virtasivat ohi vedessä, eikä katse ehtinyt käsittää eikä tuntea kaikkea kauneutta, joka niissä piili. Elena oli äärettömän onnellinen. Yksi ainoa päivä oli synkistänyt hänen sinistä taivastaan — ja sekin oli nyt poissa. Insarov tunsi olevansa paljon parempi tänä päivänä. He olivat tulleet Ponte di Rialton korkealle kaarelle ja kääntyivät siellä. Elena pelkäsi, että kirkkojen kylmä ilma olisi vaarallista Insaroville, mutta hänen mieleensä juolahti Accademia delle Belle Arti ja pyysi gondolinkuljettajaa soutamaan sinne. He eivät olleet asiantuntijoita eivätkä edes harrastelijoita, senvuoksi he eivät pysähtyneetkään jokaisen taulun eteen. He eivät vaivautuneet ihailemaan sellaista, mitä eivät ymmärtäneet. Heidän mielensä oli äkkiä käynyt valoisaksi, ja kaikki tuntui heistä niin riemukkaalta — lapsilla on usein tällainen äkillinen halu nauraa kaikelle. Kolme matkustavaista englantilaista kauhistui vilpittömästi, kun Elena kyyneleet silmissä nauroi Tintoretton Markukselle, joka pelastaakseen kidutetun orjan, hyppää taivaasta kuin sammakko veteen. Insarov puolestaan joutui hurmion valtaan nähdessään vihreämanttelisen miehen selän ja pohkeet, joka seisoo Tizianin "Taivaaseenastumisen" ensimmäisessä rivissä ja ojentaa käsivartensa madonnaa kohti. Madonna itse, tämä ihana, voimakas nainen, joka tyynesti ja majesteetillisesti kohoaa Isän Jumalan syliin, teki syvän vaikutuksen sekä Insaroviin että Elenaan, he pitivät molemmat myös paljon ankarasta ja hartaasta, vanhan Cima da Coneglianen taulusta. Kun he poistuivat taidemuseosta, vilkaisivat he vielä taakseen kolmeen englantilaiseen, jotka tulivat heidän perässään pitkine jäniksenhampaineen ja roikkuvine poskipartoineen ja purskahtivat nauruun. Sitten he huomasivat gondoolinkuljettajan pölkkyhelmaisen takin ja lyhyet housut — ja jälleen heidän täytyi nauraa. He keksivät vanhan katumyyjättären, jonka harmaa tukka oli solmuna korkealla päälaella, ja he nauroivat vielä hurjemmin kuin aikaisemmin. Sitten he lopulta katsoivat toisiinsa ja purskahtivat nauruun. Kun he olivat tulleet gondooliin, puristivat he lujasti toistensa käsiä. Hotelliin päästyään he kiiruhtivat huoneeseensa ja tilasivat päivällistä, eikä iloinen tunnelma väistynyt ateriankaan aikana. He tarjosivat toisilleen kohteliain elein, he joivat Moskovassa olevien ystäviensä maljan, he taputtivat käsiään "il cammerierelle", kun tämä toi herkullisen kalaruoan ja vaativat päättävästi elävää "frutti di marea", cammerieri irvisti kohteliaasti ja raapaisi jalkaansa, mutta kun hän oli oven ulkopuolella, pudisti hän päätään ja mutisi huokaisten: "Poveretti!" Päivällisen jälkeen he lähtivät teatteriin.

Oopperassa esitettiin Verdiä, ja kappale oli totta puhuaksemme melko arkipäiväinen, mutta sen voittokulku oli jatkunut Euroopan kaikilla näyttämöillä, oopperan tunnemme me venäläiset hyvin — "Traviata". Venetsian näytäntökausi oli jo lopussa, eikä kukaan esiintyjistä kohonnut keskitason yläpuolelle. Jokainen huusi niin paljon kuin hänellä oli voimia. Violettan osa oli eräällä täysin tuntemattomalla laulajattarella, eikä hän yleisön viileästä asenteesta päätellen myöskään ollut erikoisen suosittu, mutta hän ei silti ollut aivan kyvytön. Tyttö oli tummasilmäinen ja nuori. Hän ei ollut erikoisen kaunis, hänen äänensä oli epätasainen ja jo hieman kulunut. Hänen pukeutumisensa oli naivin kirjava ja säälittävä. Punainen verkko peitti hänen tukkansa, nuutunut puku sinistä atlassilkkiä puristi häntä rinnan kohdalta, paksut säämiskäkäsineet ulottuivat kyynärpäihin asti. Niin, kuinka hän, jonkun Bergamon lammaspaimenen tytär, olisi voinut tietää, miten parisilaisen kamelianaisen on pukeuduttava! Hän ei myöskään osannut liikehtiä näyttämöllä, mutta hänen näyttelemisessään oli paljon aitoa ja väärentämätöntä yksinkertaisuutta, ja hänen laulunsa muotoilussa ja rytmissä oli tuota omituista intohimoisuutta, jonka tapaa vain italialaisilla. Elena ja Insarov istuivat yksin pimeässä aitiossa aivan lähellä näyttämöä. Riehakas, taidemuseossa vallinnut tunnelma ei vielä ollut hävinnyt. Kun viettelijättären verkkoon joutuneen onnettoman nuoren miehen isä ilmestyi näyttämölle herneenvihreässä frakissa ja päässään pörröinen, valkea peruukki, avasi vinon suunsa ja hämmentyneenä äänsi surumielisen bassotremolon, saattoivat he vain vaivoin pidättäytyä purskahtamasta nauruun. Mutta Violettan näytteleminen teki heihin vaikutuksen.

— Tyttöraukka ei saa juuri lainkaan kättentaputuksia, Elena sanoi. — Mutta katselen häntä paljon mieluummin kuin itserakasta toisen luokan kuuluisuutta, joka irvistelee, teeskentelee ja vain metsästää tehoa. Hän ottaa tehtävänsä vakavasti — näetkö, hän ei huomaakaan yleisöä.

Insarov nojautui aitionreunan yli ja katseli tarkkaavasti Violettaa.

— Niin, hän on vakavissaan, se muistuttaa kuolemaa.

Elena vaikeni.

Esirippu nousi kolmannen näytöksen alkaessa... Elena hätkähti nähdessään vuoteen, eteenvedetyt verhot, lääkepullot, hillityin varjostimin verhotut lamput... Muistot ajalta, joka vielä oli niin lähellä, palautuivat mieleen. Entä tulevaisuus? Kävi niin, että näyttelijättären teeskenneltyihin yskäisyihin alhaalta näyttämöltä vastasi Insarovin kumea yskä aitiosta... Elena katsoi salavihkaa mieheensä ja koetti näyttää rauhalliselta ja huolettomalta Insarov ymmärsi hänet, hän hymyili itse ja hyräili sävelmää aivan hiljaa.

Mutta hän vaikeni pian. Violettan näytteleminen tuli joka hetki yhä paremmaksi ja vapaammaksi. Hän oli heittänyt syrjään kaiken vieraan ja tarpeettoman ja löytänyt itsensä, harvinainen onni, niin, suurin onni, minkä taiteilija voi tuntea! Hän oli äkkiä ylittänyt rajan, jota on mahdoton selittää, mutta jonka tuolla puolen kauneus asuu. Yleisö havahtui, se oli hämmästynyt. Ruma, särkynytääninen tyttö alkoi saada heidät valtaansa. Mutta laulajattaren ääni ei kaikunutkaan enää särkyneeltä, se oli saanut lämpöä ja voimaa. Sitten Alfredo tuli sisälle, ja Violettan riemunkiljaisu sai salissa aikaan myrskyn, joka lähenteli italialaisille luontaista fanatismoa ja jonka rinnalla pohjoismaiset suosionosoituksemme eivät ole mitään... Seuraavassa silmänräpäyksessä yleisö jälleen istui henkeään pidättäen. Nyt alkoi duetto, oopperan paras numero, johon säveltäjän on onnistunut sisällyttää epätoivoisen, onnettoman rakkauden viimeinen taistelu ja kevytmielisesti kulutetun nuoruuden aiheuttama tuskantäyteinen katumus. Yleisön suosion innoittamana ja kannustamana, kyyneleet silmissä taiteilijan ilosta ja ehkä myöskin todellisesta kärsimyksestä, nuori laulajatar antautui kokonaan sen aallon vietäväksi, joka tempasi hänet mukaansa, hänen kasvonpiirteensä muuttuivat kokonaan, ja kuoleman uhkaavan kauhukuvan edessä, joka äkkiä sukeltautui hänen näkyviinsä, sanat puhkesivat valtavan voimakkaina — epätoivoisena rukouksena, jonka täytyi ulottua taivaaseen asti. "Lascia ni vivere... morir si giovane!" Koko teatteri tärisi hurjista, myrskyisistä suosionosoituksista ja innostuneista hyvähuudoista.

Elena värisi. Hän etsi hiljaa Insarovin kättä, löysi sen ja puristi sitä kovasti. Insarov puristi hänen kättään vastaukseksi. Mutta he eivät katsoneet toisiinsa. Eikä tämä kädenpuristus ollutkaan sellainen kuin se, jonka he olivat vaihtaneet pari tuntia aikaisemmin gondoolissa.

He ajoivat vielä kerran Canal Grandea pitkin paluumatkalla hotelliin. Yö oli jo tullut, kirkas, lempeä yö.

Samat palatsit liukuivat jälleen heidän ohitseen, mutta nyt ne vaikuttivat heistä kovin erilaisilta. Ne hohtivat valkoisessa kuunvalossa ja kaikki koristeiden yksityiskohdat, ikkunoiden ja parvekkeiden viivat laajenivat ja häipyivät autereen kullanhohteiseen valkeuteen. Mutta toisella puolella palatsit olivat tasaisessa, hämyisessä varjossa, siellä kaikki yksityispiirteet esiintyivät selvinä ja terävinä. Gondoolit pienine punaisine lyhtyineen tuntuivat liukuvan eteenpäin entistä äänettömämpinä ja nopeampina. Salaperäisesti välkehtivät niiden teräskeulat, salaperäisesti kohosivat ja laskeutuivat airot veden kimaltelevan hopeanhohteen yli. Siellä täällä kaikuivat gondoolinkuljettajien lyhyet, matalat huudot (he eivät nykyään enää laula), ainoat äänet, jotka yössä kuuluivat. Hotelli, johon Insarov ja Elena olivat asettautuneet, oli Riva degli Schiavonin varrella, mutta he jättivät gondoolin jonkin matkan päässä siitä ja kävelivät muutaman kierroksen Markus-aukion arkaadien alla, missä paljon toimetonta väkeä tunkeili pienten kahviloiden ulkopuolella. Kahdenkeskisellä kävelyllä rakastetun kanssa vieraiden ihmisten joukossa vieraassa kaupungissa on oma erikoinen viehätyksensä. Kaikki on niin kaunista ja merkityksellistä, ihminen toivoo koko muulle maailmalle pelkkää hyvää, hän toivoo kaikille samaa täydellistä onnea, jota hän itse tuntee. Mutta Elena ei enää voinut huolettomasti antautua onnentunteensa valtaan, oopperassa saadut vaikutelmat kiihdyttivät häntä liikaa, hän ei enää voinut saada rauhaa. Kun he menivät Dogien palatsin ohi, Insarov vaieten osoitti itävaltalaisia tykkejä, joiden suut näkyivät alimpien holvien alta, ja hän painoi hatun syvempään otsalleen. Insarov tunsi olevansa väsynyt. He loivat vielä viimeisen katseen Markus-kirkon kupooleihin, joiden sinertävä katto siellä täällä loisti fosforintapaista kiiltoa. Sitten he hitaasti menivät kotiin.

Heidän huoneensa vietti Riva degli Schiavonin ja Giubeccan väliselle leveälle laguunille. Miltei heidän hotelliaan vastapäätä kohosi San Giorgion terävä torni. Oikealla, korkealla ilmassa, loisti Doganan kultainen ympyrä, ja kuin morsiameksi koristeltuna kohosi Palladion mestariteos, Venetsian kaunein kirkko, Redentore. Vasemmalla oli mastojen ja höyrylaivanpiippujen muodostama tumma metsä, siellä täällä riippui puoliksi laskettu purje kuin valtava siipi, ja liput liikkuivat huomaamattomasti hiljaisessa yössä. Insarov oli istuutunut ikkunan ääreen, mutta Elena ei antanut hänen kauan nauttia näköalasta. Insarov oli äkkiä saanut kuumetta, hän tunsi olevansa heikko ja uupunut. Elena auttoi hänet vuoteeseen ja istui hänen vierellään, kunnes hän oli nukahtanut. Sitten Elena meni takaisin ikkunan luo. Oi, miten yö olikaan äänetön ja lempeä, miten ilma oli sinertävän kirkas ja raikas! Kaiken kärsimyksen, jokaisen surun täytyi mykistyä tämän taivaan, tämän pyhän, neitseellisen valon edessä.

"Jumalani", Elena ajatteli, "miksi on olemassa kuolemaa, miksi on erottava niistä, joita rakastamme, miksi on sairautta ja kyyneleitä? Tai miksi sitten kaikki tämä kauneus, tämä suloisuus, toivorikkaus, tämä tietoisuus varmasta pakopaikasta, pettämättömästä suojasta, kuolemattomasta turvasta? Mitä merkitsee hymyilevä, siunauksellinen taivas, mitä onnenautuas maa, joka lepää sen alla? Onko kaikki tämä jotakin sellaista, joka on vain meidän sisässämme, onko kaikki ulkopuolellamme vain äänettömyyttä ja ikuista pakkasta? Olemmeko tosiaankin yksin... yksin... onko todellakin niin, että kaikki, kaikki tuolla kaukana selvittämättömässä syvyydessä, noissa äärettömissä avaruuksissa on meille tuntematonta? Miksi sitten on kaipausta, miksi rukous lohduttaa? ('Morir si giovane!' kaikui hänen mielessään.)... Eikö rukous voisi kääntää onnettomuutta pois, eikö se voisi pelastaa... Jumalani, eikö ole mahdollista uskoa ihmeeseen?"

Hän painoi päänsä yhteenliitettyihin käsiinsä.

"Kyllin kauan?" hän kuiskasi. "Olemmeko jo eläneet kyllin kauan? Olen ollut onnellinen, en vain muutaman silmänräpäyksen, en tunteja enkä päiviä — vaan kokonaisia viikkoja olen ollut onnellinen. Millä oikeudella?"

Hän alkoi äkkiä pelätä onnensa puolesta.

"Jollei tämä ole luvallista?" hän ajatteli. "Jos tämä on sellaista, jota ei anneta turhan takia! Tämähän on taivas... ja me olemme vain ihmisiä, kaksi köyhää, syntistä ihmistä... Morir si giovane... Oi, synkkä kauhukuva, häivy! Hänen elämänsähän ei ole yksinomaan minulle välttämätön!"

"Mutta jos tämä on rangaistus", hän ajatteli sitten, "jos meidän nyt on täysin maksettava velkamme? Omatuntoni on vaiennut, se vaikenee yhä, mutta onko tämä osoituksena siitä, ettei minussa ole syytä? Jumalani, olemmeko tosiaankin niin suuria syntisiä? Sinä, joka olet luonut tämän yön, tämän taivaan, tahdotko tosiaankin rangaista meitä siitä, että olemme rakastaneet? Niin, jos niin on, jos hän on syyllinen, jos minä olen syyllinen — Jumalani, anna hänen silloin, anna meidän molempien kuolla kunniakas kuolema tuolla kaukana hänen isänmaansa taistelukentällä, älä anna hänen kuolla täällä, tässä synkässä huoneessa."

"Entä yksinäisen, onnettoman äidin suru?" hän kysyi itseltään hämmentyneenä saamatta vastausta kysymykseensä. Elena ei tiennyt, että jokaisen ihmisen onni rakentuu toisen onnettomuudelle, sillä kuten veistos vaatii jalustan, niin vaatii ihmisen etu ja hyvinvointi alustakseen sen, että muiden elämä on vaikeaa.

— Renditj! Insarov mutisi unissaan.

Elena meni varpaisillaan vuoteen ääreen, kumartui hänen ylitseen ja kuivasi hien hänen otsaltaan. Insarov vääntelehti lyhyen hetken pieluksella ja makasi sitten jälleen hiljaa, äänettömänä.

Elena palasi ikkunan luo, ja ajatukset saivat hänet jälleen valtaansa. Hän yritti rauhoittua ja vakuuttaa itselleen, ettei hänellä ollut syytä levottomuuteen. Hän häpesi heikkouttaan. "Voiko olla vaaraa?" hän kuiskasi. "Eikö hän ole parempi? Jollemme olisi olleet teatterissa tänään, niin en olisi lainkaan saanut näitä typeriä ajatuksia."

Samassa hän näki valkean lokin korkealla vedenpinnan yläpuolella, se oli pelästynyt jotakin kalastajaa ja lensi äänettömänä, levottomin siiveniskuin ikäänkuin etsien paikkaa mihin saattaisi laskeutua. "Jos se lentää tänne", Elena ajatteli, "on se hyvä merkki..." Lokki risteili samalla paikalla, sitten se laski siipensä ja kuin luodin satuttamana se valittavasti kirkaisten putosi kauas erään laivan taa. Elena hätkähti, ja seuraavassa hetkessä hän häpesi. Hän laskeutui täysin pukeutuneena vuoteeseen Insarovin viereen, joka hengitti lyhyesti ja raskaasti.

XXXIV.

Insarov heräsi myöhään. Hänellä oli hirveä päänsärky, ja koko hänen ruumiinsa tuntui sietämättömän heikolta, kuten hän itse sanoi. Mutta hän nousi joka tapauksessa vuoteesta.

— Eikö Renditj ole ollut täällä? oli hänen ensimmäinen kysymyksensä.

— Ei, ei vielä, Elena vastasi ja antoi hänelle viimeisen "Osservatore Triestinon" numeron, missä puhuttiin paljon sodasta, slaavilaisista maista ja Tonavan ruhtinaskunnista. Insarov alkoi lukea, ja Elena ryhtyi keittämään hänelle kahvia... Ovelle kolkutettiin.

"Renditj!" molemmat ajattelivat, mutta kolkuttaja kysyikin venäjäksi, saiko hän tulla sisälle. Elena ja Insarov katsahtivat hämmästyneinä toisiinsa, ja ennenkuin he ehtivät vastata, avautui ovi ja sisälle astui keikailevasti pukeutunut herrasmies, jolla oli pienet, terävät kasvot ja kujeilevat silmät. Hänen kasvonsa säteilivät, ikäänkuin hän juuri olisi voittanut valtavan rahasumman tai kuullut erittäin miellyttävän uutisen.

— Ette muistane minua, tuntematon sanoi Insaroville, meni huolettomasti hänen luokseen ja kumarsi rakastettavasi Elenalle. — Nimeni on Lupojarov, mehän tapasimme Moskovassa E:n luona.

— Kyllä, E:n luona, Insarov mutisi.

— Niin, juuri niin! Ehkä haluatte esittää minut rouvallenne? Hyvä rouva, olen aina tuntenut mitä syvintä kunnioitusta Dmitrij Vasilievitjia... suokaa anteeksi.. Nikanor Vasilievitjia kohtaan — ja olen onnellinen saadessani vihdoinkin kunnian tehdä tuttavuutta myös teidän kanssanne. Voitteko kuvitella, hän jatkoi, kääntyen Insarovin puoleen, — vasta eilen sain kuulla, että olette täällä. Minäkin asun tässä hotellissa. Oi, mikä kaupunki, tämä Venetsia — runoutta ja jälleen runoutta! Vain eräs asia on epämiellyttävä: nuo kirotut itävaltalaiset, joita tapaa joka askeleella — niin nuo itävaltalaiset. Asiasta toiseen, oletteko kuullut, että Tonavan varrella on käyty ratkaiseva taistelu. 300 turkkilaista upseeria on kaatunut. Silistria vallattu, Serbia on jo julistautunut itsenäiseksi. Eikö totta, hyvä isänmaanystävä olette varmaan ihastunut. Slaavilainen vereni kuohuu suonissani. Mutta neuvoisin teitä olemaan varovaisempi, sillä olen varma siitä, että teitä pidetään silmällä. Täällä vakoillaan kaikkialla! Eilen esimerkiksi tuli erittäin epäluotettavalta vaikuttava olento luokseni ja kysyi, olinko venäläinen. Sanoin hänelle, että olin tanskalainen... Mutta olette varmasti sairas, parahin Nikanor Vasilievitjini. Teidän on hoidettava itseänne. Hyvä rouva, teidän on tehtävä miehenne jälleen terveeksi. Juoksin eilen kuin mieletön kaikissa palatseissa ja kirkoissa — olette kai käyneet dogipalatsissa? Mikä rikkaus kaikkialla! Erikoisesti suuri sali ja Marino Fallero — niin, siellähän on kirjoitettuna: decapitati pro criminibus, juuri niin. Olen myöskin käynyt noissa kuuluisissa vankiloissa — oi, miten järkytyin sieluni syvyyksiä myöten! Ehkä muistatte, että aina olen tuntenut suurta kiinnostusta yhteiskunnallisia asioita kohtaan ja olen ollut aristokratian vastustaja —, kas, tänne haluaisin viedä kaikki aristrokratian puolustajat, näihin vankiloihin. Byron oli totta tosiaan oikeassa:

    I stood in Venice, on the bridge o sighs.

Hänkin tosin oli aristokraatti. Olen aina ollut edistyksen mies. Koko nuori sukupolvi on edistyksen kannalla. Mutta mitä sanotte noista angloranskalaisista! Katsotaanpa, mitä he saavat aikaan, herrat Bonaparte ja Palmerston! Kai tiedätte, että Palmerstonista on tullut pääministeri? Ei, sanokaa mitä tahdotte, mutta venäläisen nyrkin kanssa ei kannata leikkiä. Millainen roisto, tuo Bonaparte! Jos haluatte, lainaan teille les Châtiments de Victor Hugo — suurenmoista! L'åvenir de gendarme de Dieu — se on hieman rohkeaa, mutta siinä on voimaa! Ruhtinas Viasenskij sanoo myöskin sattuvasti:

    "Eurooppa puhuu Basch-Kadyk-Larista,
    mutta ajattelee kuitenkin Sinopea."

Rakastan runoutta. Minulla on myöskin Proudhonin viimeinen teos, ostan kaiken, mikä ilmestyy. En tiedä, mitä ajattelette asiasta, mutta olen hyvin iloinen tästä sodasta. Kunhan minua ei vain kutsuta palvelukseen — olen ajatellut lähteä täältä Firenzeen tai Roomaan ja sitten — niin. Ranskaan kai ei voi nyt matkustaa, senvuoksi olin ajatellut Espanjaa, kerrotaan, että siellä on niin ihania naisia, mutta muuten vain kurjuutta ja joukoittain syöpäläisiä. Tekisin myöskin mielelläni matkan Kaliforniaan — meille venäläisillehän mikään ei ole vaikeaa... mutta olen luvannut eräälle toimittajalle tutkia Välimeren kauppaa yksityiskohtaisesti. Yritätte ehkä väittää vastaan, että se on vähän kiinnostava, liian erikoinen aihe, mutta mehän tarvitsemme juuri spesialisteja, olemme filosofoineet tarpeeksi, nyt tarvitsemme käytännöllistä taitoa... Mutta olette varmasti hyvin sairas, Nikanor Vasilievitj, ehkä väsytän teidät, mutta pienen hetken istun vielä...

Ja herra Lupojarov istui vielä kauan lörpöttelemässä, ja kun hän lähti, lupasi hän tulla uudelleen.

Odottamattoman vierailun uuvuttamana Insarov paneutui sohvalle.

— Siinä, hän sanoi katkerasti ja katsoi Elenaan, — siinä näet nuoren sukupolvemme! On sellaisia, jotka teeskentelevät olevansa parempia, mutta sisimmässään kaikki ovat samanlaisia narreja kuin tuo herra.

Elena ei vastannut. Tällä hetkellä Insarovin heikkous ja väsymys huolestutti häntä paljon enemmän kuin koko Venäjän nuoren sukupolven tila... Hän istuutui miehensä viereen käsitöineen. Insarov oli sulkenut silmänsä ja makasi liikkumattomana, kovin kalpeana ja kuihtuneena.

Elena katsoi hänen teräväpiirteistä profiiliaan ja ojennettuja käsiään, ja vaimon sydän puristui kokoon äkillisestä tuskasta.

— Dmitrij, hän sanoi.

Insarov hätkähti. — Onko Renditj tullut?

— Ei, ei vielä... Mutta mitä arvelet — sinulla on kuumetta, et todellakaan ole oikein terve, emmekö kutsuisi lääkäriä?

— Tuo lörpöttelijä pelästytti sinut. Ei, lääkäriä ei tarvita. Kunhan vain levähdän hetken, se kyllä menee ohi. Iltapäivällä lähdetään jälleen ulos... jonnekin.

Kului pari tuntia... Insarov makasi yhä sohvalla, muttei saanut unta, vaikka piti silmänsä suljettuina. Elena ei ollut jättänyt häntä hetkeksikään. Työn hän oli pudottanut syliinsä ja istui siinä liikkumatta.

— Mikset nuku? hän lopulta kysyi.

— Kyllä, odota hieman — Insarov tarttui hänen käteensä ja asetti sen päänsä alle. — Näin... on hyvä. Herätä minut heti, kun Renditj tulee. Jos hän sanoo, että laiva on valmis lähtöön, matkustamme heti... Meidän täytyy pakata kaikki.

— Oi, se kyllä menee pian, Elena vastasi.

— Mitä tuo mies puhui taistelusta... Serbiassa, Insarov sanoi. — Se on kai hänen omaa keksintöään. Mutta meidän täytyy lähteä, meidän täytyy lähteä. Ei ole aikaa hukattavana... Pidä itsesi valmiina.

Sitten hän nukahti, ja äänettömyys vallitsi huoneessa.

Elena nojautui taaksepäin tuolissaan ja istui katsellen ulos ikkunasta. Sää oli muuttunut, oli alkanut tuulla. Taivaalla suuret, valkoiset pilvet ajelivat toisiaan takaa, kaukana keinui kapea masto ja korkealla sen huipussa liehui lepattaen, vuoroin pullistuen pitkä lippu, jossa oli punainen risti valkealla pohjalla. Vanhan kellon heiluri liikkui raskaasti ihmeellisen surumielisesti ratisten. Elena sulki silmänsä. Hän oli yöllä nukkunut huonosti, ja vähitellen hänkin vaipui uneen.

Hän näki ihmeellistä unta. Hän oli veneellä Tsaritsynon lammella tuntemattomien ihmisten kanssa. He istuivat äänettöminä ja liikkumattomina, kukaan ei soutanut, mutta vene liukui itsestään eteenpäin. Elena ei pelännyt, hänellä oli vain äärettömän ikävä olla. Hän olisi halunnut tietää, mitä ihmisiä he olivat ja miksi hän oli heidän seurassaan. Hän katseli ympärilleen ja hän näki, miten lampi laajeni, rannat katosivat, se ei ollut enää lampi, vaan levoton meri, venettä keinuttivat valtavat, äänettömät, siniset aallot. Jotakin myrskyisää ja uhkaavaa kohosi alhaalta. Tuntemattomat matkatoverit hypähtivät äkkiä ylös, he huusivat, he heiluttivat käsivarsiaan... Nyt Elena tuntee heidät, eräs heistä on hänen isänsä. Mutta samassa tulee valkea pyörretuuli... kaikki pyörähtää ympäri ja sekoittuu täydeksi sekamelskaksi...

Elena katselee ympärilleen, ja kaikki on valkoista kuten äsken, mutta hän huomaa sen lumeksi, äärettömäksi lumeksi. Eikä hän istu enää veneessä, hän istuu matkareessä, jolla hän lähti pois Moskovasta. Hän ei ole yksin, hänen vierellään istuu pieni olento, joka on kääriytynyt vanhaan takkiin. Elena katselee häntä lähemmin, se on Katia, hänen lapsuudenystävä-raukkansa. Eikö hän ole kuollut? Elena ajattelee.

— Katia, mihin olemme matkalla?

Katia ei vastaa, vaan kietoutuu yhä tiukemmin pieneen takkiinsa. Häntä palelee. Ja nyt Elena tuntee, että häntäkin viluttaa. Hän katsoo tietä. Hienon lumipyryn läpi häämöittää kaupunki. Korkeat, valkoiset tornit hopeakupooleineen... Katia, Katia, onko se Moskova? Ei, Elena ajattelee, se on Solovetskin luostari. Siellä on monta, monta pientä, ahdasta selliä aivankuin mehiläispesässä. Siellä on tukahduttavaa ja ahdasta — Dmitrij on suljettu sinne. Minun täytyy vapauttaa hänet... Äkkiä avautuu harmaa, ammottava rotko hänen edessään. Reki kaatuu, Katia nauraa. Elena, Elena! kaikuu ääni rotkosta.

"Elena!" kuuli hän samassa kirkkaasti ja selvästi. Hän kohotti päätään ja kääntyi — ja jäykistyi kauhusta: Insarov oli puolittain noussut sohvalta, hän istui valkoisena kuin lumi Elenan unessa ja katsoi vaimoaan suurin, vaalein, kauhein silmin. Tukka valui hänen otsalleen, ja suu oli kummallisesti ammollaan. Hänen kasvoillaan, jotka äkkiä olivat kuin muuttuneet, oli kauhun ilme, johon oli sekoittunut valtava, tuskantäyteinen hellyys.

— Elena! hän sanoi. — Minä kuolen.

Elena vaipui kirkaisten polvilleen ja painautui miestään vasten.

— Se on nyt lopussa, Insarov toisti. — Minä kuolen... Hyvästi, vaimoparkani! Hyvästi maani...

Sitten hän vaipui takaisin sohvalle.

Elena syöksyi ulos ja kutsui apua, ja cammerieri juoksi hakemaan lääkäriä. Sitten Elena vaipui Insarovin viereen.

Tällä hetkellä kynnykselle ilmestyi leveäharteinen ja auringonpaahtama, paksuun huopatakkiin ja matalaan vahakangashattuun pukeutunut mies. Hän pysähtyi hämmästyneenä.

— Renditj! Elena huusi. — Tekö! Jumalan tähden, tulkaa katsomaan häntä, hän on sairas! Miten hänen laitansa on? Jumala, Jumala! Hänhän oli vielä eilen ulkona, hän puhui kanssani aivan äsken.

Renditj ei vastannut. Hän astui vain sivuun antaakseen tilaa pienelle peruukki- ja silmälasipäiselle olennolle, joka hypähti hänen ohitseen. Tulija oli samassa hotellissa asuva lääkäri. Hän meni Insarovin luo.

— Signora, hän sanoi hetken kuluttua, — ulkomaalainen herra on kuollut, il signore forestiere e morto Aneurismiin keuhkokuumeen yhteydessä.

XXXV.

Seuraavana päivänä Renditj seisoi ikkunan ääressä samassa huoneessa, ja Elena istui hänen edessään huiviin kietoutuneena. Viereisessä huoneessa Insarov makasi arkussaan. Elenan kasvot olivat pelästyneet ja samalla kertaa elottomat. Kulmakarvojen välissä oli kaksi ryppyä, jotka tekivät liikkumattomat kasvot vaivautuneen näköisiksi. Ikkunalla oli kirje Anna Vasilievnalta, joka valittaen yksinäisyyttään ja Nikolaj Artemievitjia pyysi tytärtään tulemaan Moskovaan vaikkapa vain kuukaudeksi, lähetti monet terveiset Insaroville, tiedusteli hänen terveyttään ja toivoi, että hän sallisi vaimonsa matkustaa.

Renditj oli dalmatialainen laivuri, johon Insarov oli tutustunut matkallaan Bulgariaan ja sitten etsinyt käsiinsä Venetsiassa. Hän oli karski ja karkeapiirteinen mies, mutta rohkea, urhoollinen ja täydellisesti slaavilaisen asian kannattaja. Hän halveksi turkkilaisia ja vihasi itävaltalaisia.

— Miten kauaksi aikaa teidän täytyy jäädä Venetsiaan? Elena kysyi italiankielellä, hänen äänensä oli yhtä eloton kuin hänen kasvonsa.

— Yksi päivä. Minun täytyy ottaa lasti, jotten herättäisi epäluuloja, mutta sitten lähdemme suoraa tietä Zaraan. Enpä tuo iloisia uutisia maanmiehilleni. Olimme jo kauan odottaneet häntä. Häneen me luotimme.

— Häneen te luotitte, Elena toisti mekaanisesti.

— Milloin aiotte haudata hänet? Renditj kysyi.

Elena ei vastannut heti.

— Huomenna, hän sanoi sitten.

— Jo huomenna? Hyvä, sitten jään siihen asti. Tahdon heittää kourallisen multaa hänen hautaansa. Sitten kai autan teitä myöskin. Hänen olisi tosiaan ollut parempi maata slaavilaisessa maassa.

Elena katsoi Rendtijiin.

— Kapteeni, hän sanoi, — ottakaa sekä hänet että minut mukaan meren toiselle puolen, täältä pois. Voitteko sen tehdä?

Renditj ajatteli hetken. — Niin, se käy kyllä päinsä, mutta vaikeata se tietysti on. Joudun täällä tekemisiin noiden kirottujen viranomaisten kanssa. Mutta jos selviämme kaikesta siitä ja hautaamme hänet sinne, miten saan teidät jälleen tänne?

— Teidän ei lainkaan tarvitse saattaa minua takaisin.

— Soo? Mihin sitten menisitte?

— Keksin kyllä paikan itselleni. Ottakaa meidät vain mukaan, ottakaa minut mukaan!

— Niin, kuten haluatte sitten, mutta vaikeata se on. Yritän selvittää asian. Odottakaa minua täällä pari tuntia.

Hän meni. Elena hoiperteli viereisen huoneeseen, nojautui seinää vasten ja seisoi kauan kuin kivettyneenä. Sitten hän vaipui polvilleen, mutta hän ei voinut rukoilla. Hän ei syyttänyt ketään onnettomuudestaan eikä kysynyt, miksei Jumala ollut säästänyt häntä, armahtanut häntä, miksi häntä oli rangaistu ankarammin kuin hän olisi ansainnut, vaikka hänessä oli ollut syytä. Jokainen on syyllinen jo sen vuoksi, että hän elää, eikä ole olemassa ainoatakaan niin suurta ajattelijaa tai ihmiskunnan hyväntekijää, joka sen hyödyn ansiosta, minkä on maailmalle tuottanut, voisi toivoa ansainneensa oikeuden elää... Mutta Elena ei voinut rukoilla. Hän oli kuin kivettynyt.

Seuraavana yönä leveä vene lähti sen hotellin rannasta, missä Insarovit olivat asuneet. Veneessä istuivat Elena ja Renditj, ja sen pohjalla oli pitkä, mustalla vaatteella peitetty arkku. Tunnin kestäneen soutumatkan jälkeen saavuttiin pienen, kaksimastoisen laivan luo, joka oli ankkurissa sataman suulla. Elena ja Renditj astuivat laivaan, muutamat merimiehet kiskoivat arkun ylös. Keskiyön aikaan nousi myrsky, mutta aamun koitteessa laiva jo oli jättänyt Lidon taakseen. Päivän kuluessa myrsky yhä kiihtyi, ja Lloydin konttorissa kokeneet merimiehet pudistivat päätään odottaen huonoja uutisia mereltä. Adrian meri on erittäin vaarallinen Venetsian, Triestin ja Dalmatian rannikon välissä.

Kolme viikkoa sen jälkeen, kun Elena oli lähtenyt Venetsiasta, Anna Vasilievna sai Moskovaan seuraavan kirjeen:

 "Rakkaat vanhempani. Jätän teille hyvästit ainiaaksi. Ette milloinkaan
 näe minua enää. Dmitrij kuoli eilen. Minun kohdallani kaikki on
 lopussa. Tänään vien hänen arkkunsa Zaraan haudatakseni hänet sinne.
 En tiedä, mitä minusta sitten tulee! Mutta minulla ei enää ole muuta
 isänmaata kuin hänen. Siellä valmistaudutaan kansannousuun ja sotaan,
 minusta tulee sairaanhoitajatar ja hoidan haavoittuneita. En tiedä,
 miten minun käy, mutta sen tiedän, että nyt, kun Dmitrij on poissa,
 pysyn aina uskollisena hänen muistolleen ja hänen elämäntehtävälleen.
 Olen opetellut bulgariaa ja serbiaa. Luultavasti en kestä tätä kaikkea
 — mutta hyvä niin! Olen joutunut rotkon partaalle ja minun täytyy
 pudota. Kohtalo yhdisti meidät, se on meidän nyt ymmärrettävä: ken
 tietää, ehkäpä minä tapoin hänet — nyt on hänen vuoronsa vetää minut
 kanssaan kuolemaan. Olen etsinyt onnea — minua ehkä odottaa kuolema.
 Niin täytyy käydä... Rikkomus on sovitettava... Kuolema peittää ja
 tasoittaa kaiken, eikö totta? Antakaa minulle anteeksi kaikki suru,
 jonka olen teille aiheuttanut, en halunnut sitä tehdä. En voi palata
 Venäjälle — miksi tulisinkaan? Mitä minä tekisin Venäjällä?

 Vastaanottakaa viimeiset suudelmani ja siunaukseni älkääkä tuomitko
 minua.

                                                        E."

       *       *       *       *       *

On kulunut viisi vuotta siitä, eikä Elenasta ole kuulunut mitään. Kaikki tutkimukset ja kirjeet jäivät hedelmättömiksi. Turhaan Nikolaj Artemievitj itse rauhanteon jälkeen matkusti sekä Venetsiaan että Zaraan. Venetsiassa hän ei saanut tietää muuta kuin sen, minkä jo tiedämme, eikä Zarassa kukaan voinut antaa hänelle tarkkoja tietoja Renditjista tai laivasta. Kerrottiin tosin hämäriä huhuja, että joitakin vuosia sitten oli ankaran myrskyn jälkeen löydetty rannalle ajautunut arkku, jossa oli ollut miehen ruumis... Toisten, uskottavampien, kertomusten mukaan ei tätä ruumisarkkua suinkaan löydetty rannalta, vaan vieras nainen oli tuonut sen mukanaan Venetsiasta ja haudannut sen meren lähelle. Joku lisäsi, että tämä nainen sitten oli nähty niissä joukoissa, jotka kerättiin Herzegovinassa. Osattiin vieläpä kuvata, miten hän oli pukeutunut mustiin päästä jalkoihin asti. Mutta oli miten oli, varmaa on vain, ettei Elenasta löytynyt jälkeäkään eikä kukaan tiedä elääkö hän ehkä tuntemattomana ja huomaamattomana jossakin maailmankolkassa vai onko tämä lyhyt elämäntarina jo lopussa ja kuolema ottanut omansa. Toisinaan sattuu herätessämme, että vaistomaisesti hätkähdämme ja pelästyneinä kysymme itseltämme: "Onko todellakin mahdollista, että olen jo kolmenkymmenen... neljänkymmenen... viidenkymmenen vuoden ikäinen? Miten elämä on voinut kulkea niin nopeasti? Miten kuolema voi jo olla niin lähellä?" Kuolema on kuin kalastaja, joka on saanut kalan verkkoonsa ja antaa sen olla vedessä vielä hetken. Kala elää, se uiskentelee verkossa, mutta se ei ole enää vapaa, ja kalastaja vetää sen ylös — silloin kun hänen mieleensä juolahtaa.

Mitä on tullut kertomuksemme muista henkilöistä?

Anna Vasilievna elää yhä. Hän on vanhentunut paljon iskun jälkeen, joka on kohdannut häntä, hän valittaa vähemmän, mutta suree sitä enemmän. Myös Nikolaj Artemievitj on vanhentunut, ja hänen tukkansa on harmaantunut. Hän on katkaissut suhteensa Avgustina Hristianovnaan ja puhuu nyt pahaa kaikista ulkomaalaisista. Hänen taloudenhoitajattarensa, kaunis syntyperäinen kolmikymmenvuotias venakko käyttää silkkipukuja ja hänellä on kultasormuksia ja -korvarenkaita.

Kurnatovskij on temperamenttinen mies, ja koska hän itse on määrätietoisesti ruskeatukkainen, pitää hän paljaan näppäristä vaaleaveriköistä, minkä vuoksi hän onkin mennyt naimisiin Sojan kanssa. Tämä ihailee häntä ja on lakannut ajattelemasta saksaksi.

Bersenev oleskelee Heidelbergissä, hän on ulkomailla valtion stipendiaattina ja on käynyt Berlinissä sekä Parisissa eikä anna ajan kulua hukkaan. Hänestä tulee erinomainen professori. Oppinut maailma on jo kiinnittänyt huomionsa hänen kahteen tutkielmaansa: "Eräistä muinaisgermaanisen oikeuden omituisuuksista rangaistustuomioissa" ja "Kaupunkiyhteiskuntien merkityksestä sivistyksen edistäjänä". Vahinko vain, että näiden molempien tutkielmien kielenkäyttö on jotensakin raskas ja täynnä ulkolaisia sanoja.

Sjubin on Roomassa. Hän on kokonaan omistautunut taiteelleen, ja häntä pidetään lupaavimpiin nuoriin kuvanveistäjiin kuuluvana. Ankarat turistit sanovat, ettei hän ole tarpeeksi tutkinut antiikkia, ettei hänellä ole "tyyliä", ja väittävät hänen kuuluvan ranskalaiseen kouluun. Englantilaiset ja amerikkalaiset tilaavat häneltä kilpaa. "Viinin jumalatar", jonka hän on tehnyt, on viime aikoina herättänyt paljon puheenaihetta. Venäläinen kreivi ja tunnettu miljonääri Bobosjkin oli jo päättänyt ostaa sen 1.000 scudilla, mutta sitten hän antoi mieluummin oikealle ranskalaiselle kuvanveistäjälle 3.000 scudia ryhmästä, joka esitti "Nuorta talonpoikaistyttöä, joka on kuolemaisillaan rakkaudesta Kevään Hengen rinnoilla." Sjubin on silloin tällöin kirjeenvaihdossa Uvar Ivanovitjin kanssa, joka ainoana on täysin entisensä. "Muistatteko", Sjubin äskettäin kirjoitti, "mitä sanoitte minulle sinä yönä, jolloin Elena-paran avioliitto tuli tiedoksi ja istuin vuoteenne reunalla? Muistatteko, että kysyin teiltä, saisimmeko koskaan todellisia miehiä, ja te vastasitte: 'He tulevat kyllä.' Oi, te mustan mullan mehu! Nyt kysyn teiltä uudelleen vielä kerran, täältä 'ihanilta niityiltä': miten on asianlaita, Uvar Ivanovitj, tulevatko he?"

Uvar Ivanovitj leikitteli vain sormillaan ja suuntasi selittämättömän katseensa etäisyyteen.