[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fdzR98HgFBiMqo56yEBpKnZPuHIFOzh-BI2lMn9NN0Jw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2691,"Aattona","Turgenev, Ivan",1818,1883,"2691-turgenev-ivan-aattona","2691__Turgenev_Ivan__Aattona",null,"romaani",[],[],"fi",1860,1945,44753,273828,true,[],[],[],"Romaani sijoittuu 1850-luvun Venäjälle ja kuvaa nuoren Jelena Stahovan itsenäistymistä sekä valintoja eri kosijoiden välillä. Hän rakastuu bulgarialaiseen vallankumoukselliseen Insaroviin, mikä johdattaa hänet pois perheensä piiristä kohti aatetta ja uhrauksia. Teos tarkastelee yhteiskunnallista murrosta ja nuoren sukupolven heräämistä.","Ivan Turgenevin 'Aattona' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2691.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.\nmaissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","AATTONA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nIVAN TURGENEV\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nLehtipaino Oy,\n1945.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nMoskovan joen rannalla, lähellä Kuntsovoa makasi eräänä kesän\nkuumimmista päivistä vuonna 1853 kaksi nuorta miestä ojentuneina\nruohikolle suuren lehmuksen varjoon. Toinen näytti olevan noin\n23-vuotias. Hän oli pitkä, tumma mies, jolla oli terävä ja hieman\nkoukistunut nenä, korkea otsa ja hillitty hymy leveillä huulilla hänen\nmaatessaan siinä selällään ja katsoessaan mietteliäänä avaruuteen\npieniä, harmaita silmiään siristäen. Toinen makasi vatsallaan\nvaaleakiharainen pää molempiin käsiin nojaten, ja hänenkin katseensa\nharhaili etäisyydessä. Hän oli kolme vuotta toveriaan vanhempi,\nmutta näytti nuoremmalta, viikset olivat tuskin vielä alkaneet\nkasvaa, ja leuassa loisti ohut untuva. Terveiden, pyöreiden kasvojen\nhienoissa piirteissä, rakastettavissa, ruskeissa silmissä, kauniissa,\ntäyteläisissä huulissa ja valkoisissa, pienissä käsissä oli jotakin\nlapsellisen ihastuttavaa, jotakin valloittavan miellyttävää. Koko hänen\nolemuksensa henki terveyttä ja nuoruutta — terveyden suomaa onnellista\niloa, suruttomuutta ja itseluottamusta, oikullisuutta ja nuoruudelle\nominaista hurmaa. Hänellä oli tapana leikitellä silmillään, hymyillä\nja nojata päätään käsiinsä aivankuin pikku pojat tekevät tietäessään,\nettä toinen katsoo heitä huvikseen. Hänellä oli väljä, valkoinen,\npaidanmallinen päällystakki yllään, vaaleansininen liina oli kevyesti\nsidottu hänen kalpeaan kaulaansa ja rypistynyt olkihattu oli ruohikossa\nhänen vierellään.\n\nHäneen verrattuna toinen näytti ukolta, eikä kukaan, joka tuolla\nhetkellä olisi nähnyt hänen kulmikkaan olemuksensa, olisi voinut\nuskoa hänenkin nauttivan ja tuntevan olonsa onnelliseksi. Hän makasi\nkömpelössä asennossa, suuri, otsalta leveä ja alaspäin kapeneva\npää avuttomana pitkän kaulan varassa. Holtittomissa käsivarsissa,\nvatsassa, joka oli puristettu lyhyeen mustaan takkiin, ja pitkissä\nsäärissä, jotka koukkuun vedettyine polvineen muistuttivat heinäsirkan\ntakajalkoja, oli kaikissa jotakin avutonta. Mutta huolimatta tästä hän\nvaikutti hyvin kasvatetulta mieheltä ja hänen avuttomassa olemuksessaan\noli »herrasväen» leimaa, rumilla ja vieläpä hieman naurettavilla\nkasvoilla oli hyvän ja harkitsevan ihmisen ilme. Hänen nimensä oli\nAndrej Petrovitj Bersenev, hänen toverinsa, vaalea nuori mies, oli\nnimeltään Pavel Jakovlevitj Sjubin.\n\n— Mikset makaa vatsallasi kuten minä? Sjubin kysyi. — Niin on paljon\nparempi. Etenkin, jos nostaa jalat ylös ja lyö korot yhteen — näin.\nSillä tavoin ruoho on nenäsi ulottuvilla ja jos saat tarpeeksesi\nmaiseman tuijottamisessa, voit sen sijaan katsella pyöreätä, pientä\nleppäkerttua, joka kiipeää heinänkortta ylöspäin, tai muurahaista,\njoka ponnistelee ja pyrkii tuolla. Se on Jumala nähköön viisaampaa!\nSinä olet totta vieköön ottanut tekoklassillisen asennon aivankuin\nbalettitanssijatar, joka nojaa pahvikallioon. Sinun tulisi muistaa,\nettä sinulla nyt on täysi oikeus levätä. Eipä ole pikkuasia suorittaa\nkandidaattitutkinto kolmanneksi parhaana! Levätkää, sir, antakaa\nlihastenne hervota, ojentakaa jäseniänne!\n\nSjubin piti puheensa puolittain venyttelevällä, puolittain\nleikillisellä nenä-äänellä, kuten hemmoitellut lapset puhuessaan talon\nystävien kanssa, jotka tuovat heille makeisia. Ja vastausta odottamatta\nhän jatkoi:\n\n— Kaikkein eniten minua viehättää muurahaisissa, kovakuoriaisissa ja\nmuissa hyönteisherroissa niiden ihmeellinen vakavuus. Ne juoksevat\nedestakaisin niin tärkeän näköisinä kuin niiden elämällä olisi jokin\nmerkitys! Ajatella, että ihminen, tämä korkeampi olento, luomakunnan\nkruunu, makaa niitä katsellen eivätkä ne välitä hänestä hitustakaan —\njos on hyvä onni, tulee sääski ja istuutuu luomakunnan herran nenälle\nja käyttää sitä ravintona. Se on erittäin loukkaavaa. Mutta toiselta\npuolen — miksi niiden elämä olisi vähempiarvoinen kuin meidän? Ja\nmikseivät ne saisi tekeytyä tärkeiksi, kun mekin teemme sen? No, hyvä\nfilosoofi, olisitko ystävällinen ja ratkaisisit tämä probleeman? Miksi\nvaikenet?\n\n— Mitä sanoit...? Bersenev kysyi ja irrottautui ajatuksistaan.\n\n— Mitä sanoin! Sjubin toisti. — Ystäväsi kehittelee sinulle mitä\nsyvämietteisimpiä ajatuksia, etkä sinä edes kuuntele häntä!\n\n— Nautin näköalasta. Näetkö, miten lämmin kimmellys on noiden kenttien\nyllä?\n\nBersenev sammalsi hieman.\n\n— Hyvä väritys, Sjubin sanoi. — Luontoa, yhdellä sanalla sanottuna!\n\nBersenev pudisti päätään.\n\n— Sinun pitäsi olla tähän kaikkeen vielä hurmaantuneempi kuin minun.\nSinähän olet taiteilija. Sehän kuuluu sinun alaasi.\n\n— Ei, se ei kuulu minun alaani, Sjubin vastasi ja painoi hatun\nniskaan. — Minä olen teurastaja. Minun alani on liha, muovailla lihaa\n— olkapäitä, sääriä, käsivarsia. Mutta täällähän ei ole muotoja eikä\nkiinteitä ääriviivoja, maisema leviää joka suunnalle — pitäköön kiinni\nsiitä se, joka voi!\n\n— Mutta tämä kai myöskin on kauneutta, Bersenev huomautti. — Asiasta\ntoiseen, onko korkokuvasi valmis?\n\n— Mikä?\n\n— Lapsi ja vuohi?\n\n— Helkkaria! Helkkariin koko roska! Sjubin huusi venyttävään ja\nlaulavaan sävyyn. — Minä katselin vanhoja, antiikkeja — ja iskin\nroskani kappaleiksi. Sinä osoitat luontoa ja sanoit: »Tämäkin on\nkauneutta.» Luonnollisesti on kaikessa jotakin kaunista, vieläpä sinun\nnenässäsikin, mutta ei kannata yrittää vangita kaikkea kauneutta.\nVanhat eivät metsästäneet kauneutta, se ilmaantui itsestään heidän\nluomuksissaan, se tuli Jumala tietää mistä, ehkä taivaasta. Koko\nmaailma kuului heille. Meidän ei kannata yrittää pyrkiä niin pitkälle,\nmeidän käsivartemme ovat liian lyhyet siihen. Me heitämme koukun yhteen\nainoaan pieneen pisteeseen ja istumme siellä odottaen. Jos kala syö —\nmainiota. Ja jollei se syö...\n\nSjubin näytti kieltään.\n\n— Ei, seis! Bersenev keskeytti. — Tämä on paradoksi. Jollei kauneus saa\nvastakaikua sinussa, jollet sinä rakasta sitä, missä tahansa tapaatkin\nsen, silloin se ei myöskään milloinkaan tule sinun taiteeseesi. Jollei\nkauniilla maisemalla, kauniilla musiikilla ole mitään sanottavana sinun\nsielullesi, tarkoitan, jollei niillä ole mitään vastakaikua sinussa...\n\n— Vastakaikuihminen! Sjubin sinkosi, ja hänen täytyi itsensä nauraa\nkeksimälleen uudelle sanalle.\n\nBersenev vaipui ajatuksiin.\n\n— Ei, ystäväni, Sjubin jatkoi, — sinä olet oppinut ja filosoofi ja\nMoskovan yliopiston kolmas kandidaatti, on vaarallista kiistellä sinun\nkanssasi. Ja etenkin sellaisen, joka minun laillani on heittänyt\nopinnot yli laidan. Mutta erään asian sanon sinulle: taiteeni\nulkopuolella rakastan vain naisten kauneutta.. nuorten tyttöjen, enkä\nsitäkään ole tehnyt kauan...\n\nHän kääntyi selälleen ja pani kädet päänsä alle.\n\nHiljaisuus vallitsi muutaman silmänräpäyksen. Äänettömänä ja raskaana\nlepäsi keskipäivän kuumuus auringon valaisemien, uinuvien kenttien yllä.\n\n— Naisista puheen ollen, Sjubin alkoi hetken kuluttua, — miksei kukaan\nota hoiviinsa Stahovia? Oletko nähnyt häntä Moskovassa?\n\n— En.\n\n— Ukko on aivan sekaisin. Hän istuu päivät pääksytysten Avgustina\nHristianovnan luona ja hänellä on kauhean ikävää, mutta hän istuu\njoka tapauksessa. He istuvat ja mulkoilevat toisiaan niin tylsästi...\nsitä on suorastaan iljettävä katsella. Ajatella — millaisen perheen\nJumala on tuolle ihmiselle siunannut, ja kuitenkin hänellä täytyy olla\nAvgustina Hristianovnansa! Minä en tiedä mitään niin vastenmielistä\nkuin hänen ankkamainen ruumiinrakenteensa. Minä tein hänestä\nkarrikatyyrin Dantanin tyyliin eräänä päivänä. Siitä ei tullut lainkaan\nhullumpi. Minä näytän sinulle sitä.\n\n— Entä Elena Nikolajevnan rintakuva, kysyi Bersenev, — edistyykö se?\n\n— Ei, ystäväni, se ei edisty lainkaan. Nuo kasvot tekevät minut\nepätoivoiseksi. Kun katsoo niitä, pitää niiden viivoja puhtaina,\nankarina, säännöllisinä — minkään ei pitäisi olla helpompaa kuin saada\nyhdennäköisyys esille. Mutta ei.. On kuin etsisi maahan kaivettua\naarretta. Oletko huomannut, miten hän kuuntelee? Ainoakaan kasvojen\npiirre ei muutu, vain hänen katseensa ilme muuttuu lakkaamatta ja sen\nmukana muuttuvat koko kasvot. Mitä voi kuvanveistäjä tehdä tuollaisessa\ntapauksessa, ja huono kaiken lisäksi? Ihmeellinen olento... harvinainen\nolento, hän jatkoi hetkisen hiljaisuuden jälkeen.\n\n— Niin, hän on ihmeellinen tyttö, Bersenev toisti.\n\n— Ja Nikolaj Artemievitj Stahovin tytär! Ja sitten pitäisi ymmärtää\nsukulaisuutta ja veren siteitä! Naurettavinta on, että hän tosiaan\non Stahovin tytär, hänhän muistuttaa sekä isää että äitiä, Anna\nVasilievnaa. Tunnen mitä suurinta kunnioitusta Anna Vasilievnaa\nkohtaan, ja hän on tehnyt paljon hyvää minulle, mutta minkä sille\nvoin että hän on kana joka tapauksessa. Mistä Elena on saanut tuon\nsielukkuuden? Kuka on sytyttänyt häneen tuon tulen? Ole hyvä, uusi\nongelma ratkaistavaksesi, filosoofi!\n\nMutta \"filosoofi\" ei vieläkään vastannut mitään. Bersenevia ei\nyleensä voinut syyttää monisanaisuudesta; ja kun hän puhui, lausui\nhän ajatuksensa avuttomasti, änkytti ja viittoi käsivarsillaan ilman\nvarsinaista tarkoitusta. Tällä kertaa hänellä oli aivan erikoinen tarve\nvaieta, ja hänen äänettömyydessään oli väsyneisyyden ja surumielisyyden\nleima. Hän oli vastikään muuttanut maalle pitkäaikaisen ja rasittavan\ntyön jälkeen, joka oli vienyt suuren osan hänen aikaansa. Toimettomuus,\npuhdas ja unettava ilma, tietoisuus siitä, että oli saavuttanut\npäämääränsä, suruton, kevyt keskustelu ystävän kanssa, rakkaan olennon\näkkiä esillemanattu kuva — kaikki nämä vaikutelmat, niin erilaiset\nja kuitenkin jollakin tavoin niin läheiset toisilleen, sulivat\nyhdeksi ainoaksi tunteeksi, joka samalla kuin se soi hänelle rauhaa,\nkuitenkin teki hänet levottomaksikin, voimattomaksi ja heikoksi.. Hänen\ntunteellisuutensa lähenteli hermostuneisuutta.\n\nLehmuksen alla oli viileää ja rauhallista. Vieläpä kärpäset ja\nmehiläisetkin tuntuivat surisevan hiljaisemmin sen varjossa. Puhdas,\nhieno, smaragdinvihreä ruoho ei liikahtanutkaan, pitkät korret olivat\nhiljaa kuin lumottuina. Kuin kuolleina pienet lehmuksenkukkatertut\nriippuivat alimmilta oksilta. Joka henkäyksellä niiden makea tuoksu\ntunkeutui rintaan, ja se paisui hyvän olon tunteesta. Kaukana, virran\ntakana, niin kaukana kuin silmä kantoi, loisti ja paloi. Silloin,\ntällöin tuulenpuuska puhalsi ja kimmeltävä ilma väräji, kaikki sai yhä\nsäkenöivämmän loisteen. Valon ympäröimä utu keinui hiljaa maan yllä.\nLintujen ääniä ei kuulunut — linnut istuivat hiljaa keskipäivän kuumina\ntunteina. Mutta joka suunnalta kuului heinäsirkkojen laulua, oli\nsuloista maata viileässä, rauhallisessa paikassa ja kuunnella kiehuvan\nelämän säveltä. Mieli vaipui lepoon ja unelmat heräsivät.\n\n— Oletko huomannut, Bersenev alkoi äkkiä, ja kuten tavallista hän\nkorosti sanojaan innokkain käsivarsiliikkein, — oletko huomannut,\nmiten ihmeellisen tunteen luonto herättää meissä? Se on täydellinen\nja selvä pienimpiä yksityiskohtia myöten, siinä on leppoisaa rauhaa,\nsanoisin. Kaiken tämän me ymmärrämme ja nautimme siitä, mutta\nainakin minusta on niin, että se samalla kertaa herättää henkiin\nihmeellisen levottomuuden, puolittain raskasmielisen kaipauksen. Mitä\nse merkitsee? Onko niin, että me luonnon edessä, sen kirkkaiden,\ntäydellisten kasvojen edessä enemmän kuin muutoin huomaamme oman\nepätäydellisyytemme, kaiken sen mikä on meille epäselvää? Vai eikö se\ntyydytä meitä, tämä leppoisa rauha, joka täyttää luonnon, onko jotakin\nmuuta, tarkoitan, tarvitsemmeko jotakin muuta mikä luonnosta puuttuu?\n\n— Hm, Sjubin vastasi, — sanon sinulle, mistä tämä kaikki johtuu. Sinä\nkuvailet sellaista, mitä yksinäinen ihminen tuntee, ihminen, joka ei\nelä, vaan istuu ja turtuneena tuijottaa elämään. Mitä kannattaa istua\nja tuijottaa, elä elämäsi, niin sinusta tulee iloinen ja tyytyväinen.\nMiten kovasti koputtanetkin luonnon ovelle, et milloinkaan saa\nsanaakaan vastaukseksi, sillä se on mykkä. Valittavan sävelen saat\nkuulla, mutta älä odota laulua. Elävä sielu — kas siinä jotakin, joka\nantaa vastauksen, ja ennen kaikkea naissielu. Siksi, jalo ystäväni,\nannan sinulle neuvon: hanki itsellesi sydänkäpy, ja kaikki synkät\ntunteesi katoavat samassa. Sitä \"me tarvitsemme\", kuten sinä sanot.\nKoko tämä levottomuus, tämä raskasmielisyys, sehän on pohjimmaltaan\nvain eräänlaista nälkää. Anna vatsallesi tarpeeksi ravintoa, ja asia\non selvä. Ota paikkasi auringossa, ole elävä olento, hyvä ystäväni.\nMitä luonto oikeastaan on, mitä se auttaa? Kuule itse: rakkaus — mikä\nvoima ja lämpö siinä sanassa! Ja sitten: luonto — kylmä, koulumainen\nsanonta! Ja siksi: \"Eläköön Maria Petrovna\" — Sjubin hyrisi. — Tai ei,\nhän jatkoi, — ei Maria Petrovna — mutta se on oikeastaan samantekevää.\n_Vous me comprenez_.\n\nBersenev nousi istumaan ja pani kädet ristiin leuan alle.\n\n— Miksi laskea leikkiä, hän sanoi katsomatta toveriinsa, — miksi olla\nivallinen? Niin, sinä olet oikeassa: rakkaus — se on suuri sana, suuri\ntunne... Mutta millaista rakkautta sinä tarkoitat?\n\nMyöskin Sjubin nousi istumaan.\n\n— Millaista rakkautta? Millaista rakkautta vain haluat, kunhan se vain\non olemassa. Minä myönnän, että sikäli kuin minä ymmärrän, ei ole\nolemassa monenlaista rakkautta. Jos sinä rakastat...\n\n— Koko sielustani, Bersenev keskeytti.\n\n— Niin tietysti, totta kai, sielu ei ole omena, sitä ei voi halkaista.\nJos sinä siis olet rakastunut, olet oikeassa, enkä minä suinkaan\naikonut olla ivallinen. Tunnen sydämeni niin helläksi ja pehmeäksi...\nHalusin vain selittää, miksi luonto vaikuttaa meihin siten kuin sinä\nsanot. Sen tarkoituksena on herättää meissä rakkaudentarvetta, jota se\nei kuitenkaan kykene tyydyttämään. Se ajaa meidät varovasti toisiin,\neläviin käsivarsiin, mutta me emme ymmärrä sitä, vaan odotamme jotakin\nsiltä itseltään. Oi, Andrej, katso tätä ympärillämme olevaa kauneutta\n— tätä aurinkoa, tätä taivasta, kaikki on niin ihanaa — ja kuitenkin\nsinun mielesi on synkkä. Mutta jos pitäisit rakastetun naisen kättä\nomassasi ja koko tämä nainen kuuluisi sinulle, jos sinä vieläpä\nnäkisit hänen silmillään, tuntisit _hänen_ etkä omalla yksinäisellä\nsielullasi — silloin ei luonto herättäisi sinussa synkkämielisyyttä\neikä levottomuutta etkä sinä edes huomaisi sen kauneutta. Silloin\nmykkä luonto riemuiten yhtyisi hymniisi siksi, että olisit silloin\nlahjoittanut sille kielen, millä laulaa.\n\nSjubin hyppäsi ylös ja käveli pari kertaa edestakaisin. Bersenev painoi\npäänsä ja punastui hieman.\n\n— Minä en ole täysin samaa mieltä kanssasi, hän sanoi, — luonto ei aina\njohdata ajatuksiamme... rakkauteen. (Hänen oli vaikea saada sanotuksi\ntätä sanaa.) Se myös uhkaa meitä, se muistuttaa meille kauheista...\nniin, selittämättömistä arvoituksista. Eikö se kerran nielaise meitä,\neikö se tee sitä jo joka silmänräpäys? Se sisältää sekä elämän että\nkuoleman, ja kuoleman ääni siinä on yhtä voimakas kuin elämän.\n\n— Myös rakkaudessa asuu sekä elämä että kuolema, Sjubin keskeytti.\n\n— Ja sitten, Bersenev jatkoi — kun esimerkiksi kevätpäivänä seison\nviheriöivän metsän keskellä ja olen kuulevinani Oberonin torven kaiun —\nBersenev hämmentyi hieman sanoessaan nämä sanat — olisi sekin...\n\n— Rakkauden kaipuuta, onnen kaipuuta, ei mitään muuta! Sjubin lausui. —\nMinä tunnen kyllä tuon kaiun, minä tunnen tuon imevän kaipauksen, joka\nvalloittaa ihmisen metsän pimeydessä tai illalla avoimilla kentillä,\nkun aurinko laskee ja sumu nousee virrasta rantapensaikon takaa.\nMutta metsältä ja virralta, jokaiselta taivaan pilveltä ja jokaiselta\nmaassa olevalta ruohonkorrelta minä odotan ja vaadin onnea, kaikessa\naavistan sen lähestymisen ja kuulen, että se kutsuu minua. \"Jumalani\non valon ja ilman Jumala!\" — siten aloitin kerran runon. Sinun täytyy\nmyöntää, että ensimmäinen säkeistö on hyvä, seuraavaa en millään voinut\nkeksiä. Onnea, onnea. Niin kauan kuin elämä ei vielä ole loppunut, niin\nkauan kuin tie johtaa ylöspäin, ei alaspäin! Jumalan tähden! Sjubin\nhuusi elämänhalun äkkiä purkautuessa. — Me olemme nuoria, emme ole\nepäsikiöitä, emme ole mielipuolia — valloittakaamme onni itsellemme!\n\nHän pudisti vaaleita kiharoitaan ja katsoi itsetietoisesti, miltei\nuhmaavasti taivaalle. Bersenev vilkaisi häneen.\n\n— Eikö olisi olemassa mitään korkeampaa kuin onni? hän sanoi hiljaa.\n\n— Mitä se olisi? Sjubin kysyi ja pysähtyi.\n\n— Ottakaamme pari esimerkkiä, olemme nuoria, kuten sanot, olemme kaksi\nerinomaista ihmistä, hyvä! Kumpikin meistä toivoo itselleen \"onnea\"...\nMutta onko nyt tämä sellainen sana, joka voisi yhdistää meidät,\nsytyttää saman liekin, saisi ojentamaan toisillemme kätemme? Eikö\nse ole itsekäs sana, tarkoitan, eikö se ole sellaista, mikä rikkoo,\neroittaa?\n\n— Tiedätkö sinä sitten yhdistäviä sanoja?\n\n— Kyllä. On olemassa monta sellaista. Ja sinäkin tiedät ne.\n\n— Soo. Mitä sanoja ne ovat?\n\n— Esimerkiksi taide — koska sinä olet taiteilija — isänmaa, tiede,\nvapaus, oikeus.\n\n— Ja rakkaus? Sjubin kysyi.\n\n— Myös rakkaus on yhdistävä sana. Mutta ei se rakkaus, jota sinä\nkaipaat, ei rakkaus nautintona, vaan uhrina.\n\nSjubin rypisti otsaansa.\n\n— Tuo sopii saksalaisille. Minä haluan rakastaa itseni takia. Minä\nhaluan olla numero yksi.\n\n— Numero yksi, Bersenev toisti. — Minusta tuntuu, että elämämme koko\ntarkoitus on aina asettaa itsemme numero kakkoseksi.\n\n— Jos kaikki toimisivat sinun ohjeesi mukaisesti, Sjubin sanoi erittäin\nonnettoman näköisenä, — jäisi jokainen ananas tässä maailmassa\nkoskemattomaksi. Jokainen luopuisi siitä lähimmäisensä hyväksi.\n\n— Se merkitsisi vain, ettemme tarvitse ananasta. Sitäpaitsi sinun ei\ntaritse pelätä: aina on tarpeeksi sellaisia, jotka mielellään ottavat\nleivän toisen suusta.\n\nSeurasi hetken hiljaisuus.\n\n— Tapasin jälleen eräänä päivänä Isarovin, Bersenev sanoi sitten.\n— Pyysin häntä luokseni, minun täytyy todellakin tutustuttaa hänet\nsinuun... ja Stahoveihin.\n\n— Mikä Isarov se on? Ai niin, tuo serbialainen tai bulgarialainen,\njosta puhuit minulle? Tuo isänmaanystävä? Ei kai hän vain ole iskenyt\nsinuun koko tuota filosofiaa?\n\n— Ehkä.\n\n— Onko hän siis erikoinen olio?\n\n— Kyllä.\n\n— Älykäs? Lahjakas?\n\n— Älykäs... Lahjakas? Sitä en tiedä... Ei, sitä en usko.\n\n— Et? Mitä kummallista hänessä sitten on?\n\n— Sen saat nähdä... Mutta nyt luulen, että meidän on aika lähteä. Anna\nVasilievna arvatenkin odottaa meitä. Paljonko kello on?\n\n— Yli kahden. Menkäämme. Miten tukehduttavaa onkaan! Tämä keskustelu on\nsaanut vereni palamaan. Sinullakin oli sitäpaitsi silmänräpäyksesi...\nen ole taiteilija huvin vuoksi, silmäni ovat auki. Myönnä, että\nsinunkin ajatuksissasi pyörii nainen?\n\nSjubin yritti katsoa Berseneviä silmiin, mutta tämä käänsi päänsä pois\nja lähti. Sjubin seurasi. Kävellessään hän liikutti pieniä jalkojaan\nsiroin liikkein. Bersenev käveli kömpelösti, kohotti alituiseen\nolkapäitään ja kurotti kaulaansa — ja kuitenkin teki hienostuneemman\nvaikutuksen kuin Sjubin, hän oli enemmän herrasmies, sanoisimme, jollei\ntämä sana olisi käynyt meillä niin arkipäiväiseksi.\n\n\n\n\nII.\n\n\nMolemmat nuoret miehet menivät virralle ja seurasivat sen rantaa.\nVedestä nousi raikkaita tuulenpuuskia, ja hiljainen aallonloiske\nhyväili korvaa.\n\n— Minä uisin jälleen mielelläni, Sjubin sanoi, — mutta pelkään\nmyöhästyväni. Katso vettä, sehän suorastaan houkuttelee meitä.\nMuinaiset kreikkalaiset olisivat nähneet nymfin siellä. Mutta me emme\nole kreikkalaisia, ihana nymfi, me olemme paksunahkaisia skyyttejä!\n\n— Meillä on merenneitomme, Bersenev huomautti.\n\n— Painu metsään merenneitoinesi! Mitä minä, kuvanveistäjä, teen\nnäillä pelästyneen mielikuvituksen tuotteilla, näillä kuvilla, jotka\novat syntyneet venäläisten tupien ummehtuneessa ilmassa, talviöitten\npimeydessä! Minulla tulee olla valoa ja ilmaa... Milloin Jumalan nimeen\npääsen Italiaan? Milloin...\n\n— Tarkoittanet Vähävenäjälle?\n\n— Kehtaatkin moittia minua tästä ajattelemattomuudesta, jota itse niin\nkatkerasti olen katunut. Niin, käyttäydyin kuin mielipuoli: kunnon Anna\nVasilievna antoi minulle rahaa matkustaakseni Italiaan, ja minä lähdin\nsensijaan vähävenäläisten tupsupäitten luo syömään klimppejä, ja...\n\n— Sinun ei tarvitse sanoa enempää, Bersenev keskeytti.\n\n— Ja kuitenkin sanon, etteivät ne olleet hukkaanheitettyjä rahoja. Näin\nsiellä sellaisia tyyppejä, niin, etenkin naistyyppejä... Mutta minä\ntiedän luonnollisesti, että Italia on ainoa pelastus!\n\n— Ja kun sinä matkustat Italiaan, Bersenev sanoi katsomatta häneen, —\net kuitenkaan tee mitään. Sinä räpyttelet siipiäsi, muttet osaa lentää.\nMe tunnemme teidät!\n\n— Stavasser lensi joka tapauksessa... Eikä vain hän. Ja jollen osaa\nlentää, merkitsee se, että olen siivetön pingviini. — Täällä on niin\ntukahduttavaa, jatkoi Sjubin, — haluan mennä Italiaan, siellä on\naurinkoa ja kauneutta...\n\nNuori tyttö, jolla oli leveälierinen olkihattu ja vaaleanpunainen\npäivänvarjo olkapäällä, ilmestyi tällä hetkellä näkyviin polun päässä.\n\n— Mutta mitä näenkään? Täällähän tulee Kauneus vastaamme!\nVastaanottakaa nöyrän taiteilijan tervehdys ihastuttava Soja! Sjubin\nhuusi ja heilutti teatraalisesti hattuaan.\n\nNuori tyttö pysähtyi pudistaen hänelle sormea, ja kun ystävykset olivat\ntulleet hänen luokseen, hän sanoi kaikuvalla, pienellä äänellään hieman\nr:ää särkien:\n\n— Miksette tule päivälliselle, hyvät herrat? Pöytä on katettu.\n\n— Mitä kuulenkaan! Sjubin vastasi ja iski kätensä yhteen. — Onko\nmahdollista, että te, ihastuttava Soja, olette tullut etsimään meitä\ntässä kuumuudessa? Onko minun käsitettävä sananne siten? Sanokaa, onko\ntotta? Tai ei — älkää lausuko tätä sanaa, minä kuolen heti paikalla\nkatumuksesta.\n\n— Oi, lopettakaa jo, Pavel Jakovlevitj, nuori tyttö sanoi\nharmistuneena. — Miksette voi koskaan puhua vakavasti kanssani? Olen\nsuuttunut teihin, hän jatkoi teeskentelevästi irvistäen ja nyrpisti\nsuutaan.\n\n— Ei, te ette voi suuttua minuun, ylimaallinen Soja Nikitijsna, te ette\nvoi syöstä minua mielettömän epätoivon pimeään kuiluun. Vakavasti en\ntaasen voi puhua teille siksi, etten ole vakava henkilö.\n\nTyttö kohautti olkapäitään ja kääntyi Bersenevin puoleen:\n\n— Sellainen hän on aina: käsittelee minua kuin lasta. Olen kuitenkin\ntäyttänyt kahdeksantoista vuotta. Olen täysikasvuinen.\n\n— Hyvä Jumala! Sjubin valitti pyörittäen silmiään, ja Bersenev hymyili.\n\nNuori tyttö polki pientä jalkaansa.\n\n— Pavel Jakovlevitj! Olen vihainen teille! Héléne päätti tulla mukaani,\nhän jatkoi, — mutta sitten hän jäi puutarhaan. Hän pelkäsi, että olisi\nliian kuuma, mutta en välitä kuumuudesta. Tulkaa!\n\nHän meni edellä ja keinutti joka askelella solakkaa vartaloaan samalla\nkun kaunis, mustaan puolikäsineeseen pistetty käsi silloin tällöin\nnosti tai työnsi otsalta syrjään pitkät, pehmeät kiharat.\n\nYstävykset seurasivat häntä. Sjubin käveli kädet vuoroin painettuina\nsydäntä vasten, vuoroin kiihkeästi ojennettuina taivasta kohti. Pian\nhe seisoivat erään huvilan edessä, jollaisia Kuntsovossa oli runsaasti\nsiellä täällä. Pieni vaaleanpunainen talo oli puutarhan ympäröimä\nja se vilahti herttaisena esille puiden tiheän lehvistön läpi. Soja\navasi portin, juoksi puutarhaan ja huusi: Minä olen saanut kiinni nuo\nkarkurit!\n\nNuori tyttö, jolla oli kalpeat ja ilmeikkäät kasvot nousi\npuutarhakäytävän vieressä olevalta penkiltä, ja portailla näyttäytyi\nsinipunaiseen silkkiin pukeutunut nainen. Hän kohotti kirjaillun\nbatistinenäliinan silmiensä eteen suojaksi aurinkoa vastaan ja hymyili\nhillitysti.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nAnna Vasilievna Stahov, o.s. Sjubin, jäi menettäessään\nseitsemänvuotiaana isänsä ja äitinsä melko merkittävän tilan\nperijättäreksi. Hänellä oli sukulaisia, jotka olivat hyvin rikkaita, ja\ntoisia, jotka olivat hyvin köyhiä. Köyhät olivat isän puolella, rikkaat\näidin. Viimeksimainittuihin kuului senaattori Volgin ja herttuat\nTjikurasov. Herttua Ardalion Tjikurasov, joka oli määrätty hänen\nholhoojakseen, vei hänet Moskovan parhaimpaan sisäoppilaitokseen, ja\nkun tyttö lopetti sen, otti hän tämän luokseen. Hän eli suurellisesti\nja piti tanssiaisia talvisin. Anna Vasilievnan tuleva mies, Nikolai\nArtemievitj Stahov, valloitti tytön sydämen eräissä tällaisissa\ntanssiaisissa, missä Anna esiintyi \"ihastuttava, vaaleanpunainen\npuku yllään, hiuskoristeena pieniä ruusuja\". Tämän hiuskoristeen hän\nsitten säilytti muistona. Nikolaj Artemievitj Stahov oli entisen\nkapteenin poika, ja hänen isänsä oli haavoittunut vuonna -12 ja sitten\nsaanut tuottavan viran Pietarissa. Kuusitoistavuotiaana Nikolai\nastui junkkarikouluun ja hänestä tuli sitten kaartinupseeri. Hän oli\nhauskan näköinen, komeakasvuinen ja hänet tunnettiin keskiaateliston\ntanssiaisten hienostuneimpana kavaljeerina — korkeimpiin seurapiireihin\nhänellä ei ollut pääsyä. Varhaimmasta nuoruudestaan saakka hänellä oli\nollut kaksi unelmaa: päästä keisarilliseksi adjutantiksi sekä tehdä\nedullinen naimiskauppa. Ensimmäisestä unelmasta hänen täytyi pian\nluopua, mutta sitä tarmokkaammin hän piti kiinni toisesta. Siksi hän\ntekikin joka talvi matkan Moskovaan. Hän puhui ranskaa melko sujuvasti,\nja häntä pidettiin filosofina siksi, ettei hän hurjastellut. Jo nuorena\nvänrikkinä hän mielellään keskusteli sellaisista kysymyksistä kuin\nehtisikö ihminen elämänsä aikana käydä joka ikisessä maailman kolkassa,\ntai voisiko ihminen ottaa selvää siitä, mitä tapahtuu merenpohjassa —\nja selitti kummassakin tapauksessa sen olevan mahdotonta.\n\nNikolaj Artemievitj oli kahdenkymmenenviiden vuoden ikäinen\n\"siepatessaan\" Anna Vasilievnan. Hän otti heti eron armeijasta ja\nmuutti maalle yrittäen toimia tilanomistajana. Mutta hän sai pian\ntarpeekseen maalaiselämästä ja asettui asumaan Moskovaan vaimonsa\nomistamaan taloon. Nuoruudessaan hän ei milloinkaan ollut pelannut,\nmutta nyt hän äkkiä intohimoisesti innostui lottoon, ja kun tämä peli\nkiellettiin, whistiin. Kotona hänellä oli aina ikävää. Sitten sattuma\njohti hänet yhteen erään saksalaista syntyperää olevan lesken kanssa,\nja hän vietti suurimman osan aikaansa tämän luona. Tänä kesänä hän ei\nollut muiden mukana muuttanut Kuntsovoon, hän oli jäänyt Moskovaan\nesittäen tekosyyksi sen, että hän ottaisi kylpylähoitoa, mutta\nperimmäinen syy oli, ettei hän tahtonut erota leskestään. Muuten hän\nei puhunut paljon tämänkään kanssa, ja he väittelivät enimmäkseen\nsiitä, voidaanko ennustaa säätä jne. Joku oli kerran nimittänyt\nStahovia _frondeuriksi_, ja tämä nimitys oli miellyttänyt häntä\nsuuresti. \"Niin\", hän ajatteli tyytyväisenä virnistellen keinuessaan\ntuolissa, \"ei ole helppoa olla minun mielikseni. Minua ei vedetä\nnenästä.\" 'Frondeurinä' oleminen merkitsi hänestä muuten, että kun\njoku esim. puhui hermoista, hän sanoi: \"Mitä hermot oikein ovat?\"\n— tai jos joku mainitsi jotakin astronomian alalla tapahtuneista\nedistysaskeleista: \"Uskotteko te sitten astronomiaan?\" Kun hän perin\npohjin tahtoi musertaa vastustajansa, hän sanoi: \"Tuo kaikki on vain\nfraasia.\" On myönnettävä, että monelle tämän tapaiset argumentit\nolivat vastustamattomia — ovat vielä tänäkin päivänä. Mutta Nikolaj\nArtemievitjillä ei ollut aavistustakaan siitä, että hänen Avgustina\nHristianovnansa kirjeissään serkulleen Theodolinda Petersiliukselle\naivan epäkunnioittavasti nimitti häntä \"mein Pinsefcheniksi\".\n\nNikolaj Artemievitjin vaimo oli laiha, pieni nainen, jolla oli\npienet, hienot piirteet, ja hän joutui helposti mielenliikutusten\nja surumielisyyden valtaan. Sisäoppilaitoksessa hän oli harrastanut\nmusiikkia ja lukenut romaaneja, mutta hän oli jättänyt kaiken tämän.\nSitten hän alkoi elää vaatteitaan varten, mutta jätti pian senkin,\nsai tyttären ja omistautui lapsen kasvatukselle. Sekin kävi hyvin\npian hänen voimilleen ja hän jätti tytön kotiopettajattaren huomaan.\nLopulta kaikki päättyi siihen, että hän oli vain surullinen ja koko\npäivän kaikessa hiljaisuudessa tunsi olevansa kiihtynyt. Elenan\nsyntyminen oli pilannut hänen terveytensä eikä hän enää voinut saada\nlapsia. Nikolaj Artemievitj viittasi aina tähän seikkaan tahtoessaan\npuolustaa suhdettaan Avgustina Hristianovnaan. Miehen uskottomuus\nloukkasi Anna Vasilievnaa syvästi, ja enemmän kuin mikään muu koski\nhäneen se, että mies kerran oli salassa lahjoittanut saksattarelleen\npari harmaata hevosta hänen, Anna Vasilievnan omasta siittolasta. Hän\nei milloinkaan syyttänyt miestään suoraan, mutta valitti kohtaloaan\nvuorotellen kaikille talossa, vieläpä tyttärelleenkin. Anna Vasilievna\nei mielellään itse käynyt vieraisilla, hän viihtyi parhaiten, kun hänen\nluonaan oli vieras, joka istui kertomassa hänelle jotakin. Niin pian\nkuin hän jäi yksin, tunsi hän itsensä sairaaksi ja huonoksi. Hänellä\noli hellä ja heikko sydän, elämän kova ote oli jo aikaisin muokannut\nhänet.\n\nPavel Jakovlevitj Sjubin oli erään hänen sukulaisensa poika, Jonka\nisä oli ollut virkamiehenä Moskovassa. Veljet olivat menneet kukin\nomaan kadettikuntaansa, mutta kun Pavel oli nuorin, äidin lempilapsi\nja sitäpaitsi heikko ja heiveröinen, sai hän jäädä kotiin. Vanhemmat\npäättivät, että hän menisi yliopistoon, mutta he saivat hänet vain\nvaivoin pidetyksi kymnaasissa. Varhaimmista vuosistaan alkaen hän\noli osoittanut muovailutaipumuksia, mahtava senaattori Volgin näki\nkerran erään hänen veistoksensa, joka esitti muuatta hänen tätiään,\n— Pavel oli silloin kuusitoistavuotias — ja selitti aikovansa auttaa\ntuota nuorta neroa. Isän äkillinen kuolema oli miltei täysin muuttaa\nnuoren miehen koko tulevaisuuden. Senaattori — kykyjen suojelija\n— lahjoitti hänelle Homeroksen kipsirintakuvan — siinä kaikki.\nMutta Anna Vasilievna auttoi häntä rahallisesti, ja niin hänen\nyhdeksäntoistavuotiaana hädin tuskin onnistui päästä yliopistoon ja\nkirjoittautua lääketieteelliseen tiedekuntaan. Hän ei todellakaan\ntuntenut vetovoimaa lääketiedettä kohtaan, mutta yliopistolliset\nolosuhteet olivat tuohon aikaan sellaiset, ettei hän voinut päästä\nmuuhunkaan tiedekuntaan. Hän toivoi oppivansa ainakin anatomiaa. Mutta\nhän ei oppinut anatomiaa. Hän ei päässyt ensimmäiseltä vuosikurssilta,\njoten hän jätti yliopiston omistautuakseen yksinomaan kutsumukselleen.\nHän työskenteli ahkerasti, mutta vain ajoittain, käyskenteli usein\nMoskovan ympäristössä, piirsi ja muovaili maalaistyttöjen kuvia,\ntutustui moniin ihmisiin, nuoriin ja vanhoihin, kaikista luokista\noleviin, italialaisiin kipsivalureihin ja venäläisiin taiteilijoihin,\neikä halunnut kuulla akatemiasta tai tunnustaa ainoatakaan professoria.\nHänen kykynsä oli kiistaton, ja hän alkoi tulla tunnetuksi Moskovassa.\nHänen äitinsä, joka oli hyvästä perheestä oleva parisitar, hyvä\nja viisas nainen, oli opettanut hänelle ranskaa, huolehtinut ja\ntyöskennellyt hänen puolestaan yötä päivää. Äiti oli ollut ylpeä\npojastaan ja kuolinvuoteellaan hän oli vannottanut Anna Vasilievnaa\nottamaan tämän huostaansa — Pavel oli silloin täyttänyt kaksikymmentä\nvuotta. Anna Vasilievna oli täyttänyt äidin viimeisen toivomuksen,\nniinpä Pavel nyt asui pienessä huoneessa huvilan siipirakennuksessa.\n\n\n\n\nIV.\n\n\n— Käykäämme lopultakin pöytään, Anna Vasilievna sanoi valittavalla\näänellä, ja koko seurue lähti ruokasaliin.\n\n— Istuutukaa tänne minun viereeni Zoé, sinä, Héléne, saat pitää seuraa\nvieraallemme, ja sinä, Paul, saat luvan olla tekemättä tyhmyyksiä\nkiusaamalla Zoéta. Minulla on tänään päänsärkyä.\n\nSjubin kohotti katseensa taivasta kohti, ja Zoé vastasi puolittain\nhymyillen. Tämä Zoé tai oikeammin sanottuna Soja Nikitijsna Miller,\noli suloinen pieni venäläis-saksatar, jolla oli pieni, tylppä nenä ja\npienet punaiset huulet, hän oli vaalea ja täyteläinen ja katsoi hieman\nkieroon. Hän lauloi venäläisiä romansseja erittäin miellyttävästi,\nsoitti pianolla sujuvasti sekä iloisia että surumielisiä\npikkukappaleita, osasi pukeutua, vaikkakin hieman lapsellisesti ja\nmelkein liian siististi. Anna Vasilievna oli ottanut hänet seuraksi\ntyttärelleen, mutta piti hänet aina itse luonaan. Elena ei suinkaan\nvalittanut tätä, sillä hän ei tosiaankaan tiennyt, mitä puhua Sojan\nkanssa, kun he joskus jäivät kahden kesken.\n\nPäivällinen kesti melko kauan. Bersenev puhui Elenan kanssa elämästä\nyliopistossa, suunnitelmistaan ja toiveistaan. Sjubin kuunteli ja\nistui ääneti, söi liioitellun hyvällä ruokahalulla ja heitti silloin\ntällöin koomillisen katseen Sojaan, joka edelleenkin vastasi samalla\nveltolla hymyllä. Päivällisen jälkeen menivät Elena, Bersenev ja Sjubin\npuutarhaan. Soja katsoi heidän jälkeensä silmänräpäyksen, kohautti\nolkapäitään ja istuutui pianon ääreen. Anna Vasilievna kysyi, miksei\nhän mennyt ulos muiden kanssa. Mutta sitten hän lisäsi vastausta\nodottamatta:\n\n— Soita minulle jotakin surumielistä...\n\n— _Laderniére penséede Weber?_ Soja kysyi.\n\n— Ah, niin, Weberiä! Anna Vasilievna sanoi ja vaipui nojatuoliin,,\nhänen silmässään kimalteli kyynel.\n\nElena vei ystävykset akaasiahuvimajaan, jossa oli puupöytä ja penkkejä\nsen ympärillä. Sjubin katseli ympärilleen, hyppäsi penkiltään muutaman\nkerran, kuiskasi salaperäisesti: \"Odottakaa!\" ja juoksi huoneeseensa\nhakemaan savimöhkälettä. Sitten hän alkoi muovailla Sojan kasvoja\nja istui päätään pudistaen, mutisten ja myhäillen itsekseen. Elena\nvilkaisi hänen työtään.\n\n— Jälleen tuota vanhaa pilaa! hän sanoi ja kääntyi Bersenevin puoleen\njatkaakseen päivällispöydässä aloitettua keskustelua.\n\n— Vanhaa pilaa! Sjubin toisti. — Aihe on tyhjentymätön, sen sanon\nteille! Milloinkaan hän ei ole asettanut kärsivällisyyttäni sellaiselle\nkoetukselle kuin tänään.\n\n— Miten niin? Elena kysyi. — Voisi luulla, että te puhutte ilkeästä\nvanhasta akasta. Nuori, suloinen tyttö...\n\n— Luonnollisesti, Sjubin keskeytti, — luonnollisesti hän on suloinen,\nhyvin suloinen! Olen varma siitä, että jokaisen, joka menee hänen\nohitseen ja näkee hänet, täytyy ajatella: hänen kanssaan olisi\nihastuttavaa.. tanssia polkkaa. Minä olen varma myös siitä, että hän\ntietää sen ja että se miellyttää häntä... Mitä kannattavat kaikki\nnämä arat ilmeet, tämä ujo käytös? Niin, niin, te tiedätte, mitä aion\nsanoa, hän mutisi hampaittensa välistä. — Sitäpaitsi te ajattelette nyt\njotakin aivan muuta.\n\nSjubin puristi rikki Sojan kuvan ja alkoi kiivaasti leipoa savea,\nikäänkuin katkerana.\n\n— Haluaisitte siis tulla professoriksi? Elena kysyi Berseneviltä.\n\n— Niin, toinen vastasi ja puristi punaisia käsiään polvien välissä.\n— Se on unelmani. Minä tiedän luonnollisestikin erittäin hyvin, mitä\nminulta puuttuu tullakseni kelvolliseksi niin korkeaan... tarkoitan,\nminulla on vielä aivan liian vähän tietoja, mutta toivon saavani\nmatkustaa ulkomaille. Viipyisin siellä kolme, neljä vuotta, jos se on\nvälttämätöntä, ja kun...\n\nHän vaikeni, katsoi maahan ja yhtä nopeasti jälleen ylöspäin, hymyili\nhämmentyneenä ja silitti tukkaansa. Kun Bersenev puhui naisen kanssa,\nhän änkytti ja sammalteli enemmän kuin tavallista.\n\n— Aiotteko historian professoriksi? Elena kysyi.\n\n— Kyllä... tai filosofian, hän lisäsi ja hiljensi ääntään, — jos siihen\nvain on mahdollisuutta.\n\n— Hän on jo nyt kirotun etevä filosofiassa, Sjubin puuttui keskusteluun\nja veti kynsillään syviä juovia saveen. — Mitä oikeastaan kannattaa\nmatkustaa ulkomaille?\n\n— Tuletteko olemaan täysin tyytyväinen asemaanne? Elena kysyi ja\nkyynärpäihinsä nojaten hän kumartui eteenpäin katsoen toista suoraan\nkasvoihin.\n\n— Täydellisesti, Elena Nikolajevna. Voiko olla parempaa kutsumusta?\nHyvä Jumala, vaeltaa sellaisten miesten jalanjälkiä... Pelkkä sellaisen\ntoiminnan ajatteleminenkin täyttää minut ilolla ja vavistuksella...\nniin, vavistuksella, joka johtuu siitä, että tiedän voimieni vähyyden.\nIsäni antoi minulle siunauksensa tähän kutsumukseen... Minä en\nmilloinkaan unohda hänen viimeisiä sanojaan.\n\n— Kuoliko isänne viime talvena?\n\n— Kyllä, helmikuussa.\n\n— Väitetään, Elena jatkoi, — väitetään, että hän jätti jälkeensä\narvokkaan käsikirjoituksen. Onko se totta?\n\n— Kyllä. Hän oli ihana ihminen. Te olisitte pitänyt hänestä, Elena\nNikolajevna.\n\n— Siitä olen varma. Ja mitä tuo työ sisältää?\n\n— On hieman vaikeaa selittää sen sisältöä muutamin sanoin. Isäni oli\noppinut mies ja schellingiläinen, hän käytti usein sanontoja, joita on\nvaikea käsittää...\n\n— Suokaa anteeksi tietämättömyyteni, Andrej Petrovitj, Elena keskeytti,\n— mitä tarkoitetaan schellingiläisellä?\n\nBersenev hymyili.\n\n— Schellingiläinen on Schellingin kannattaja, saksalaisen filosoofin,\nja Schellingin filosofia...\n\n— Jumalan nimessä, Andrej Petrovitj! Sjubin huusi äkkiä. — Et kai vain\naio pitää luentoa Elena Nikolajevnalle Schellingistä? Säästä häntä!\n\n— Ei, en lainkaan luentoa, Bersenev mutisi, — minä aioin...\n\n— Miksei luentoa, Elena vastasi. — Luennot voisivat olla hyvin\nhyödyllisiä meille kahdelle, Pavel Jakovlevitj.\n\nSjubin tuijotti häntä ja räjähti samassa nauramaan.\n\n— Mille te nauratte? tyttö kysyi kylmästi, miltei terävästi. Sjubin\nvaikeni.\n\n— Oi, älkää suuttuko, hän sanoi hetken kuluttua, — antakaa anteeksi.\nMutta en totta vieköön käsitä, mitä iloa on tällaisena päivänä\nistua akaasioiden alla ja puhua filosofiaa. Puhukaamme mieluummin\nsatakielistä ja ruusuista, nuorista silmistä ja suloisista hymyistä.\n\n— Niin, ja ranskalaisista romaaneista ja naisten rievuista, Elena\nhuudahti.\n\n— Mielihyvin minun puolestani niistäkin, jos ne vain ovat kauniita.\n\n— Totta kai! Mutta ellemme välitäkään noista rievuista? Te nimitätte\nitseänne vapaaksi taiteilijaksi, miksi rajoitatte muiden vapautta? Entä\nsaanko kysyä, miksi puhutte pahaa Sojasta, jos ajattelette noin? Hänen\nkanssaan voi erinomaisen hyvin puhua ruusuista ja vaatteista.\n\nSjubin lehahti äkkiä hehkuvan punaiseksi ja nousi seisomaan.\n\n— Sillä tavoin! hän huudahti ääni hermostuneesti väristen. — Ymmärrän\nviittauksenne. Tahdotte lähettää minua hänen luokseen. Toisin sanoen:\nolen täällä liikaa.\n\n— En ole milloinkaan aikonut lähettää teitä pois täältä.\n\n— Te tarkoitatte, Sjubin jatkoi ärtyneesti, — te tarkoitatte, etten\nole minkään muun seuran arvoinen, että me olemme sopiva pari, että\nminä olen yhtä tyhjä ja ontto ja pintapuolinen kuin tuo siirapinmakea\nsaksatar? Eikö ole niin?\n\nElena rypisti otsaansa.\n\n— Ette ole aina puhunut hänestä noin, Pavel Jakovlevitj, hän sanoi.\n\n— Ooo! Nyt minä saan myös nuhteita! Sjubin huudahti. — Niin, en salaa,\nettä oli hetki, niin juuri, yksi ainoa hetki, jolloin nuo raikkaat,\narkipäiväiset, pienet posket... Mutta jos haluaisin maksaa samalla\nmitalla ja muistuttaa teitä... Hyvästi, hän lisäsi lyhyesti, — en halua\nseistä tässä puhumassa roskaa.\n\nHän taputti tasaiseksi savikimpaleen, jonka oli jälleen muovaillut\npääksi, juoksi lehtimajasta ja kiiruhti huoneeseensa.\n\n— Lapsi! Elena sanoi ja katsoi hänen jälkeensä.\n\n— Taiteilija! Bersenev oikaisi rauhallisesti hymyillen. — Kaikki\ntaiteilijat ovat sellaisia. Heidän oikkunsa täytyy antaa anteeksi. Se\non heidän oikeutensa.\n\n— Niin, Elena vastasi, — mutta Pavel ei ole vielä ansainnut itselleen\ntuota oikeutta. Mitä hän on tehnyt tähän asti? Antakaa minulle\nkäsivartenne ja menkäämme hetkeksi kävelemään lehtokujaan. Hän häiritsi\nmeitä. Puhuimme isänne teoksesta.\n\nBersenev tarttui Elenan käsivarteen, ja he kävelivät edestakaisin\npuutarhassa, mutta keskeytynyt keskustelu ei enää päässyt vauhtiin.\nBersenev kehitteli mielipiteitään professorin tehtävistä ja puhui\ntulevasta toiminnastaan. Hän käveli varovasti Elenan vieressä. Hänen\nkävelynsä oli yhtä avutonta kuin aikaisemminkin, ja yhtä avuttomasti\nhän piti Elenaa käsivarresta, usein hän tönäisi tätä olkapäällään\neikä koko kävelyn aikana katsonut häneen kertaakaan. Mutta hän puhui\nvapaammin kuin muulloin ja lausui ajatuksensa yksinkertaisesti ja\nselvästi. Hänen katseensa seurasi hitaasti puiden runkoja, ruohomattoa\nja käytävän hiekkaa, ja siinä loisti hiljainen ilo, kuvastui jalo\ntunne. Hänen äänensä oli tyyni kuvastaen iloa, jota ihminen tuntee\nsaadessaan lausua ajatuksensa toiselle, joka on hänelle rakas.\nElena kuunteli tarkkaavasti. Hän käveli puolittain mieheen päin\nkääntyneenä eikä irroittanut katsettaan tämän kalpeista kasvoista tai\nystävällisistä, lempeistä silmistä, jotka koko ajan yrittivät välttää\nhänen katsettaan. Hänen nuori sielunsa avautui, ja hänen olemukseensa\ntulvahti hellyyttä, oikeudenmukaisuutta ja hyvyyttä, paisuen ja kasvaen\nsiellä.\n\n\n\n\nV.\n\n\nSjubin ei ollut poistunut huoneestaan koko iltana. Oli jo pimeä yö,\npuolikuu oli korkealla, tähdet välkehtivät. Bersenev sanoi hyvää\nyötä Anna Vasilievnalle, Elenalle ja Sojalle sekä hakeutui ystävänsä\nhuoneeseen. Hän huomasi, että ovi oli lukittu, ja koputti sille.\n\n— Minä, Bersenev vastasi.\n\n— Kuka siellä? kuului Sjubinin ääni.\n\n— Avaa, Pavel, olet oikutellut tarpeeksi. Sinun pitäisi hävetä.\n\n— Se ei ole oikuttelua, minä nukun ja uneksin Sojasta.\n\n— Lopeta nyt, niin olet kiltti! Et ole enää lapsi. Anna minun tulla\nsisälle. Minun täytyy puhua kanssasi.\n\n— Etkö ole saanut puhua tarpeeksi Elenan kanssa?\n\n— No niin, tuo riittää, avaa!\n\nVastaukseksi Sjubin teeskenteli kuorsaavansa. Bersenev kohautti\nolkapäitään ja lähti kotiinpäin.\n\nYö oli lämmin ja harvinaisen äänetön, oli ikäänkuin koko luonto olisi\nvartioinut ja kuunnellut, ja Bersenev pysähtyi vaistomaisesti tämän\ntumman, syvän hiljaisuuden valtaamana kuunnellen hänkin. Hän kuuli\npuiden latvoista kevyttä rapinaa, mikä muistutti naisen puvun kahinaa,\nja hän tunsi väristystä, joka oli painostavaa ja suloista samalla\nkertaa. Häntä puistatti, ja hetken hänen silmänsä kostui kylmästä\nkyynelestä, hän tunsi ikäänkuin haluavansa äänettömästi hiipiä pois,\npiiloutua, kadota. Kiivas tuulenpuuska tavoitti hänet ja hän hätkähti.\nSitten hän hetken seisoi henkeään pidätellen. Uninen sittiäinen putosi\noksalta ja mätkähti maahan. Bersenev äänsi hiljaa: — Ah! ja pysähtyi\njälleen. Mutta sitten hän ajatteli Elenaa, ja samalla hetkellä kaikki\nnuo hatarat tunnelmat katosivat, hän tunsi vain yön virkistävän\nraikkauden ja nautti siitä. Nuoren tytön kuva täytti hänen sielunsa.\nBersenev käveli pää painuksissa ja palautti mieleensä kaiken, minkä\ntyttö oli sanonut ja kysynyt. Äkkiä hän oli takaa kuulevinaan nopeiden\naskelten kaiun. Hän pysähtyi ja kuunteli: joku juoksi hänen perässään,\nhän kuuli läähättävää hengitystä, ja samassa Sjubin sukeltautui esille\npuun varjosta ilman hattua, tukka epäjärjestyksessä, aivan kalpeana\nkuun valossa.\n\n— Olen iloinen, että kuljit tätä tietä, hän sai sanotuksi, — en olisi\nsaanut unta koko yönä, ellen olisi saanut sinua kiinni. Ojenna minulle\nkätesi. Sinähän menet kotiin.\n\n— Kyllä.\n\n— Minä saatan sinua.\n\n— Ilman hattua?\n\n— Se ei tee mitään. Olen ottanut myöskin kaulaliinan pois. Tänä yönähän\non lämmintä.\n\nYstävykset kävelivät muutaman askelen tietä pitkin.\n\n— Eikö totta, käyttäydyin sanomattoman tyhmästi tänään? Sjubin sanoi\näkkiä.\n\n— Rehellisesti sanoen, kyllä. En voinut ymmärtää sinua. En ole\nmilloinkaan nähnyt sellaista aikaisemmin. Miksi Jumalan tähden\noikeastaan suutuit? Sellaisista pikkuasioista!\n\n— Niin, Sjubin mutisi, — niin sinusta tuntuu. Mutta minun kohdallani ei\nole kysymys pikkuseikoista. Näetkös, hän lisäsi, — minun on sanottava\nsinulle, että minä... että... Niin, voit ajatella minusta mitä haluat,\nmutta... minä... no niin, minä olen rakastunut Elenaan.\n\n— Rakastunut Elenaan! Bersenev toisti ja pysähtyi.\n\n— Niin, Sjubin jatkoi vaivautuneesti hymyillen, — hämmästyttikö se\nsinua? Sanon sinulle vielä enemmän. Tähän iltaan saakka olin toivonut,\nettä hänkin kerran tulisi rakastamaan minua. Mutta tänään sain\nvarmuuden siitä, ettei minulla ole lainkaan toivoa. Hän rakastaa toista.\n\n— Ketä? Sinua! Sjubin huusi ja löi Berseneviä olkapäälle.\n\n— Toista? Ketä sitten?\n\n— Minua?\n\n— Juuri sinua, Sjubin toisti.\n\nBersenev peräytyi askeleen ja seisoi liikkumattomana. Sjubin katsoi\nhäneen tiukasti.\n\n— Hämmästyttääkö se sinua? Olet ujo nuorukainen. Mutta hän rakastaa\nsinua. Sen suhteen voit olla rauhallinen.\n\n— Mitä tyhmyyksiä puhutkaan! Bersenev lopulta sanoi harmistuneena.\n\n— Ei, ne eivät ole tyhmyyksiä. Mutta miksi seisomme oikeastaan tässä?\nMenkäämme, niin on helpompaa. Olen tuntenut hänet kauan ja tunnen\nhänet hyvin. En voi erehtyä. Olet valloittanut hänen sydämensä. Oli\naika, jolloin miellytin häntä. Mutta ensiksikin olen hänestä liian\nkevytmielinen olento, sinä olet vakava mies, sinä olet moraalisesti\nja fyysillisesti moitteeton henkilö, sinä... ei, odota, en ole vielä\nlopettanut, — sinä olet rehellinen ja kohtuullinen intoilija, noiden\ntieteen uhripappien todellinen edustaja, jotka — ei, ei jotka — vaan\njoista venäläinen keskiaatelisto on niin ylpeä! Ja sitäpaitsi Elena\nyllätti minut eräänä päivänä suudellessani Sojan käsivarsia!\n\n— Sojan?\n\n— Niin, juuri Sojan. Mitä sitten pitäisi tehdä? Hänellä on niin kauniit\nolkapäät.\n\n— Olkapäät?\n\n— Niin. Hyvä Jumala, olkapäät tai käsivarret, eikö se ole sama asia?\nElena yllätti minut tämän välittömän puuhan aikana päivällisen jälkeen,\nja ennen päivällistä olin puhunut pahaa Sojasta Elenan läsnäollessa.\nElena ei valitettavasti käsitä, miten äärettömän luonnollisia sellaiset\nvastakkaiset puheet ovat. Sitten sinä sukeltauduit esiin, sinä uskot —\nniin, mitä sinä oikeastaan uskot? — sinä hämmennyt ja punastut, sinä\ntunnet Schillerin ja Schellingin — ja hän haaveksii suurista miehistä\n— eipä ihme, että olet voittanut, ja minä, raukka, yritän pilailla...\nmutta... mutta...\n\nSjubin purskahti itkuun, astui pari askelta sivuun, istuutui maahan ja\ntarttui tukkaansa.\n\nBersenev meni hänen luokseen.\n\n— Pavel, hän sanoi, — mitä lapsellisuuksia nämä ovat? Mikä sinun on\ntänään? Jumala tietäköön, mitä hullutuksia olet saanut päähäsi — ja\nkaiken kukkuraksi itket! Epäilen melkein että sinä teeskentelet.\n\nSjubin kohotti päätään. Kyyneleet kiilsivät hänen poskillaan, mutta\nhänen kasvonsa hymyilivät.\n\n— Andrej Petrovitj, hän sanoi, — saat uskoa minusta mitä haluat. Voin\nvieläpä myöntää olevani hysteerinen juuri nyt, mutta olen Jumalan\nnimeen rakastunut Elenaan, ja Elena rakastaa sinua! Muutoin lupasin\nsaattaa sinut kotiin ja pidän lupaukseni.\n\nHän nousi pystyyn.\n\n— Millainen yö! Hopean hohdetta ja kiihoittavaa hämärää! Miten hyvä\nonkaan tällaisena yönä sellaisten, joita rakastetaan! Miten ihanaa\nheidän onkaan olla nukkumatta! Nukutko sinä ensi yönä, Andrej Petrovitj?\n\nBersenev ei vastannut ja kiirehti askeleitaan.\n\n— Mihin sinulla on sellainen kiire? Sjubin jatkoi. — Usko sanani,\ntällaista yötä ei tule enää elämässäsi, ja kotona sinua odottaa vain\nSchelling. On totta, että hän on tehnyt sinulle tänään palveluksen,\nmutta sinulla ei silti pitäisi olla niin kiirettä. Laula, jos\nosaat, laula kovaan! Ja jollet osaa, niin ota hattu käteen, heitä\npääsi taaksepäin ja hymyile tähdille. Ne kaikki katsovat sinuun,\nsinuun yksin; tähdillä ei ole mitään muuta tekemistä kuin katsella\nrakastuneisiin ihmisiin — siksi ne ovat niin säteilevän kauniit.\nSinähän olet rakastunut, Andrej Petrovitj?... Et vastaa... Mikset\nsinä vastaa? Sjubin toisti. — Oi, jos tunnet olevasi onnellinen, niin\nälä sano mitään, älä sano sanallakaan! Minä puhun, koska olen onneton\nraukka, sellainen, joka ei osaa rakastaa, silmänkääntäjä, taiteilija,\npetkuttaja. Oi, minä kävelisin täällä mykän haltioitumisen vallassa,\nminä kävelisin täällä näiden kimmeltävien tähtien alla ja antaisin\nyön virrata sieluuni, jos tietäisin, että minua rakastettaisiin...\nBersenev, oletko sinä onnellinen?\n\nBersenev vaikeni edelleenkin ja käveli reippaasti tasaista tietä\npitkin. Kaukana puiden välissä häämöittivät sen pienen kylän valot,\nmissä hän asui. Koko kylän muodosti oikeastaan vain kymmenen pientä\nhuvilaa. Heti tien oikealla puolella oli mitätön kauppa kahden tuuhean\nriippakoivun alla. Ikkunaluukut oli jo suljettu, mutta avoinna olevan\noven läpi tulvahti valo leveänä virtana matalaksi poljetun ruohikon\nyli, levittyi puunrunkojen yli ja kiemurteli terävänä loisteena tiheän\nlehvistön vaaleaan alapintaan. Tyttö, kaikesta päättäen palvelijatar,\nseisoi kaupassa selkä oveen päin ja teki kauppoja omistajan kanssa. Hän\noli paljastanut käsivartensa pitäessään leuan alta kiinni punaisesta\npääliinasta, sen takaa näkyi vilahdus pyöreästä, pienestä poskesta ja\nsirosta kaulasta. Nuoret miehet olivat tulleet valopiiriin, Sjubin\nkatsahti kaupan suuntaan ja pysähtyi.\n\n— Annusjka! hän huusi!\n\nTyttö kääntyi nopeasti, hänen kasvonsa olivat hieman leveät, mutta\nterveet ja viehättävät iloisine, ruskeine silmineen ja mustine\nkulmakarvoineen.\n\n— Annusjka! Sjubin toisti.\n\nTyttö katsoi pimeyteen, sitten hän näki miehen ja hämmentyi, unohti\nottaa ostoksensa mukaansa ja kiiruhti portaita alas. Hän heitti ohi\nmennessään nopean silmäyksen miehiin, juoksi tien yli ja hävisi\nvasemmalle. Kauppias oli yhtä paksu ja lihava ja muuhun maailmaan\nvälinpitämättömästi suhtautuva kuin kaikki muutkin pikkukaupustelijat\nMoskovan ympäristössä. Hän mutisi itsekseen ja haukotteli. Sjubin\nkääntyi Beresenevin puoleen.\n\n— Hän... hän... katsos... täällä on eräs tuttu perhe... hän oli\nheidän... älä usko...\n\nHän ei lopettanut epämääräistä selitystään, vaan lähti juoksemaan tytön\njälkeen.\n\n— Kuivaa ainakin kyyneleesi, Bersenev huusi hänen jälkeensä ja hymyili\nvasten tahtoaankin.\n\nMutta kun hän tuli kotiin, ei hänen kasvoillaan ollut ilon ilmettä,\nhän ei enää nauranut. Silmänräpäystäkään hän ei ollut uskonut sitä,\nmitä Sjubin oli sanonut, mutta kaikesta huolimatta se oli tehnyt häneen\nsyvän vaikutuksen. »Hän yritti tehdä minusta pilkkaa», hän ajatteli.\n»Mutta joskus Elena kuitenkin rakastuu.. Keneen hän rakastuu?»\n\nBersenevin huoneessa oli piano, se oli vanha, pieni piano, mutta sen\nääni oli pehmeä ja miellyttävä, joskaan ei aivan puhdas. Bersenev\nistuutui sen ääreen ja löi pari sointua. Kuten kaikki venäläiset\naatelismiehet, hän oli nuoruudessaan opetellut soittamaan, ja kuten\nmelkein kaikki venäläiset aatelismiehet hän soitti hyvin huonosti,\nmutta hän tunsi intohimoista kiintymystä musiikkiin. Oikeastaan hän ei\nrakastanut musiikkitaidetta, hän ei ymmärtänyt niitä muotoja, joissa se\nilmenee — sinfoniat ja sonatit, niin, vieläpä oopperatkin tekivät hänet\nsynkäksi —, hän nautti saadessaan antautua tuon alkuperäisen, hämärän,\nkaiken käsittävän nautinnon valtaan, jonka sävelten yhteissointu ja\naaltoileva rytmi herättää.\n\nEnemmän kuin tunnin hän istui pianon ääressä, ja kerran toisensa\njälkeen hän löi saman akordin, etsi avuttomasti uusia ja pysähtyi\nhartaana septimiin. Hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan, ja hänen\nsilmänsä täyttyivät kyynelillä. Hän ei hävennyt niitä istuessaan siinä\nja itkiessään pimeässä. »Pavel oli oikeassa», hän ajatteli, »tunnen,\nettei tällaista yötä tule enää.» Mutta lopulta hän nousi seisomaan,\nsytytti kynttilän, heitti yönutun ylleen, otti hyllyltään Raumerin\n»Hohenstaufien historian» toisen osan, huokasi pari kertaa — ja\nsyventyi luettavaansa.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nElena oli mennyt huoneeseensa ja istuutunut avoimen ikkunan ääreen\nkädet leuan alla.\n\nHän oli ottanut tavaksi istua tällä tavoin neljännestunnin joka\nilta ikkunan ääressä. Hän vaipui silloin hiljaisen hetken ajaksi\nmiettimään itsekseen, piti pientä tilinpäätöstä siitä, mitä päivä\noli tuonut tullessaan. Hän oli juuri täyttänyt kaksikymmentä vuotta.\nHän oli pitkä, hänen ihonsa oli tumma ja kasvonsa kalpeat, suurten\nharmaiden silmien yläpuolella kaartuivat mustat kulmakarvat pienen\npienten kesakkojen ympäröiminä, otsan viiva siirtyi huomaamattomasti\nsuoraan nenään, suu oli tiukasti kiinni, ja sen alla pisti terävä\nleuka esiin. Tummanruskea tukka putosi matalalle hänen hienolle\nkaulalleen. Hänen kasvojensa jännittyneessä, hieman arassa ilmeessä,\nkirkkaassa, mutta muuttuvassa katseessa, hieman vaivautuneessa hymyssä,\nmatalassa, epävarmassa äänessä, koko hänen olemuksessaan oli jotakin\nhermostunutta, sähköistä, jotakin kiihkeää ja impulsiivista, sanalla\nsanoen jotakin, joka ei vaikuttanut puoleensavetävästi kaikkiin,\npäinvastoin loukkasi monta. Hänen pitkät, kapeat kätensä olivat\nvaaleanpunaiset. Myös jalat olivat sirorakenteiset, ja hänen käyntinsä\noli nopeaa, miltei joustavaa, hieman eteenpäin kumartunutta.\n\nHänen kasvuvuotensa olivat olleet hyvin ihmeelliset. Ensiksi hän\noli jumaloinut isäänsä ja sitten intohimoisesti liittynyt äitiinsä\nkylmetäkseen lopulta kummallekin, etenkin isälleen. Viime aikoina\nhän kohteli äitiään kuin sairasta mummia, ja isä, joka oli ylpeillyt\nhänestä niin kauan kuin hän oli ollut vain harvinainen lapsi, oli\nalkanut arastella tytärtään tämän tultua täysikasvuiseksi ja selitti\nElenan olevan hurmioituneen tasavaltalaisen, joten oli mahdotonta\nkäsittää, ketä hän muistutti! Heikkous, esiintyipä se missä muodossa\ntahansa kiihdytti Elenaa, tyhmyys harmitti häntä, valhetta hän »ei\nikinä maailmassa» voinut antaa anteeksi. Vaatimuksistaan hän ei\nväistynyt, ja monta kertaa kävi vieläpä niinkin, että hänen rukouksensa\nolivat melkein nuhdesaarna. Jos mies kerran oli menettänyt hänen\nkunnioituksensa — ja hän langetti nopeasti tuomionsa, usein liiankin\nnopeasti — silloin tätä ei enää ollut olemassa hänelle. Hänen mielensä\nvastaanotti kaikki vaikutteet valtavan voimakkaasti — elämä ei ollut\nhänelle helppoa.\n\nKotiopettajatar, jolle Anna Vasilievna oli uskonut tyttärensä\nkasvatuksen — kasvatuksen, jota, sanokaamme se suoraan, tämä\nsurumielisyyteen taipuvainen äiti ei koskaan ollut edes aloittanutkaan\n— tämä kotiopettajatar oli syntyperältään venakko, erään vararikon\ntehneen, lahjottavan virkamiehen tytär, joka oli saanut kasvatuksensa\neräässä naisoppilaitoksessa ja joka muutoin oli surumielinen,\nhyväsydäminen ja valheellinen. Hän oli rakastunut mieheen toisensa\njälkeen, kunnes hän meni naimisiin erään upseerin kanssa, joka hylkäsi\nhänet heti häiden jälkeen (Elena oli silloin seitsemäntoistavuotias).\nHän haaveksi kirjallisuudesta ja kirjoitti itse pieniä runoja.\nKotiopettajatar herätti Elenassa halun lukea, mutta kirjat yksin\neivät tyydyttäneet häntä. Jo lapsuudestaan asti hän oli kaivannut\ntoimintaa, hänen unelmansa oli saada tehdä hyvää. Kaikki köyhät,\nnälkäiset ja sairaat raukat askarruttivat alituiseen hänen ajatuksiaan,\nhe tekivät hänet levottomaksi ja kiusasivat häntä, hän näki heistä\nunta, hän kysyi heistä kaikilta tuttaviltaan. Almunsa hän antoi\nitsetiedottoman juhlallisesti ja vakavasti, miltei hartaasti. Kaikki\npahoinpidellyt eläimet, kaikki nälkiintyneet pihakoirat ja kuolemaan\ntuomitut kissat, tai pesästään pudonneet varpusenpoikaset, niin,\njokainen mitätön hyönteinen, jokainen pikku itikka löysi Elenassa\nsuojelijan ja puolustajan. Hän syötti niitä itse eikä koskaan tuntenut\nvastenmielisyyttä. Äiti ei estänyt häntä, mutta isä oli hyvin\ntyytymätön tähän mauttomaan helläsydämisyyteen, joksi hän sitä nimitti,\nja selitti, että talossa kerrassaan kompastui kaikkiin noihin koiriin\nja kissoihin. \"Lenotjka\", hän saattoi huutaa tyttärelleen, \"tule tänne,\ntule tänne, hämähäkki on syömäisillään kärpäsen, pelasta se raukka!\"\nLenotjka kiiruhti paikalle levottomana ja hätäisenä ja vapautti\nkärpäsen. — \"No, anna sen nyt syödä itsesi, koska sinulla on niin hyvä\nsydän\", isä huomautti ivallisesti. Mutta tytär ei kuunnellut häntä.\n\nKun Elena oli yhdeksänvuotias, oppi hän tuntemaan kerjäläistytön,\nKatian, ja hänellä oli salaisia kohtauksia tämän kanssa puutarhassa,\nhän kuljetti tälle kaikenlaisia herkkuja, lahjoitti hänelle nukkeja ja\njonkin kerran myös hopearahan — leikkikaluja ei Katia halunnut. Hän\nistui varjossa Katian vieressä jonkin nokkospensaan takana, söi hänen\nmustaa leipäänsä tuntien nöyrää iloa ja kuunteli tämän kertomuksia.\nKatia asui tätinsä, ilkeän vanhan akan luona, joka usein löi häntä.\nKatia vihasi tätä ja puhui aina, miten hän karkaisi tädin luota, miten\nhän eläisi \"Jumalan vapaassa maailmassa\". Elena kuunteli salaisesti\nihaillen ja kauhistuen näitä uusia, vieraita sanoja, ja hän istui\nliikkumatta katsellen Katiaa ja hänen hiilenmustia, säkenöiviä, miltei\neläimellisen hurjia silmiään, auringon ruskettamia käsivarsiaan, kumeaa\nääntään, risaisia vaatteitaan — tässä köyhässä tytössä tuntui hänestä\nnoina hetkinä kaikki niin ihmeelliseltä, miltei pyhältä. Ja kun hän\njälleen oli tullut kotiin, istui hän kauan ajatellen kerjäläisiä ja\nJumalan vapaata maailmaa. Hän ajatteli, miten hän leikkaisi itselleen\npähkinäsauvan, heittäisi repun selkäänsä ja karkaisi Katian kanssa,\nmiten hän vaeltaisi maanteitä ruiskukkaseppele päässä — hän oli\nkerran nähnyt Katian sellainen seppele päässään. Jos joku tuli hänen\nhuoneeseensa sellaisella hetkellä, kävi hän araksi ja katseli synkästi\nlattiaan. Kerran tapahtui, että hän juoksi sateeseen tavatakseen Katian\nja likasi pukunsa. Isä näki hänet ja nimitti häntä Lika-Liisaksi,\ntalonpoikaistolloksi. Tyttö lehahti hehkuvan punaiseksi — hänen\nsydämessään tuntui niin kauhealta ja niin ihmeelliseltä samalla kertaa.\nKatia hyräili usein omituista, hurjaa sotilaslaulua, ja Elenakin oppi\nsen... Anna Vasilievna kuuli hänen kerran laulavan sitä ja suuttui\nkovin.\n\n— Mistä olet oppinut tuon inhoittavan renkutuksen? hän kysyi.\n\nElena katsoi vain äitiinsä eikä sanonut vastaukseksi sanaakaan. Hän\ntunsi, että hän antaisi mieluummin repiä itsensä kappaleiksi kuin\nkavaltaisi salaisuutensa, ja jälleen tuo kauhea ja ihmeellisen suloinen\ntunne täytti hänen sydämensä. Hänen tuttavuutensa Katian kanssa ei\nkestänyt kauan. Tyttö raukka sairastui ankaraan kuumeeseen ja kuoli\nmuutaman päivän kuluttua.\n\nElena suri häntä syvästi eikä saanut pitkään aikaan unta öisin. Pienen\nkerjäläistytön viimeiset sanat kaikuivat lakkaamatta hänen korvissaan,\nja hänestä tuntui, että joku kutsui häntä...\n\nVuodet tulivat ja menivät. Nopeasti ja hiljaa kuin vesi kevätlumen alla\nvirtasi Elenan ensimmäinen nuoruus, ulkonaisesti toimettomana, mutta\ntäynnä sisäistä levottomuutta ja taistelua. Hänellä ei milloinkaan\nollut ystävättäriä, hän ei päässyt luottamuksellisiin väleihin\nkenenkään nuoren tytön kanssa tuttavapiirissään. Vanhempien arvovalta\nei milloinkaan ollut raskaana painanut Elenaa, ja kuudennestatoista\nikävuodestaan lähtien hän oli ollut miltei riippumaton. Hän eli\nnyt omaa, yksinäistä elämäänsä. Hänen sielunsa leimahti ja sammui\nyksinäisyydessään, se räpytteli siipiään kuin häkkilintu, mutta häkkiä\nei ollut; kukaan ei pidättänyt häntä, kukaan ei rajoittanut hänen\nvapauttaan, ja kuitenkin häntä painoi ja ahdisti jokin, josta hän\nkaipasi pois. Oli hetkiä, jolloin hän ei ymmärtänyt itseään, jolloin\nhän pelkäsi omia ajatuksiaan. Kaikki mikä ympäröi häntä, vaikutti\nniin merkityksettömältä tai käsittämättömältä. \"Mitä on elämä ilman\nrakkautta? Eikä minulla ole ketään, jota rakastaa!\" Hän kauhistui\nnäitä ajatuksia ja tunteita. Hän oli juuri täyttänyt kahdeksantoista\nvuotta, kun hän oli vähällä kuolla vaikealaatuiseen kuumesairauteen.\nHänen luonnostaan vahva ja terve elimistönsä horjui perustuksiaan\nmyöten, ja kesti kauan, ennenkuin hän jälleen saavutti tasapainonsa.\nSairauden viimeiset jäljet olivat vihdoinkin hävinneet, mutta Elenan\nisä moitiskeli silti yhä hieman närkästyneenä hänen hermojaan.\nHänestä tuntui joskus, että hän halusi jotakin, jota kukaan muu ei\nhalunnut, jota kukaan muu koko Venäjällä ei käsittänyt. Sitten hän\njälleen rauhoittui ja saattoi jopa hymyillä itsekseen suruttomien\npäivien vierähtäessä, kunnes äkkiä arvaamaton voima, jota hän ei\npystynyt vastustamaan, syttyi hänen sisimmässään ja vastustamattomasti\netsi purkautumistietä. Rajuilma oli pian ohi, heikot siivet eivät\nolleet kyenneet kohoamaan lentoon ja ne vaipuivat jälleen velttoina\nalas. Mutta nämä purkaukset eivät menneet jälkiä jättämättä. Miten\npaljon hän yrittikin olla paljastamatta mitä hänen sisimmässään\ntapahtui — tuskallinen kaipuu, joka oli saanut vallan hänen\nkiihtyneessä sielussaan vaikutti kaikesta huolimatta hänen ulkonaiseen\nrauhallisuuteensa. Usein hänen ympäristönsä täydellä syyllä kohautti\nolkapäitään seisoen hämmästyneenä, käsittämättä hänen \"omituisuuksiaan\".\n\nSinä päivänä, jolloin kertomuksemme alkoi, Elena istui tavallista\nkauemmin ikkunansa ääressä. Hän ajatteli Berseneviä ja keskusteluaan\ntämän kanssa. Hän piti miehestä, uskoi, että tämän tunteet olivat\naidot ja tarkoitukset puhtaat. Bersenev ei aikaisemmin ollut puhunut\nElenan kanssa siten kuin tänä iltana. Tyttö näki edessään miehen\narkojen silmien ilmeen, hän muisti tämän hymyn — ja hän hymyili\nitsekin vaipuen ajatuksiinsa. Mutta nyt hän ei enää ajatellut\nBerseneviä. Hän istui avoimen ikkunan ääressä katsoen yöhön, tuijottaen\ntummaa, pilvistä taivasta. Sitten hän lopulta nousi ylös, pudisti\ntukan otsaltaan ja käsittämättä sitä itse ojensi paljaat, viluiset\nkäsivartensa tummaa taivasta kohti. Sitten hän laski ne jälleen, vaipui\npolvilleen vuoteensa viereen ja painoi kasvonsa pielukseen, hän teki\nkaikkensa, jottei joutuisi tunteen valtaan, joka murtautui esiin hänen\nsisimmästään, mutta se ei auttanut, vaan hän purskahti ihmeelliseen,\nhämmentyneeseen, polttavan kuumaan itkuun.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nSeuraavana päivänä kahdentoista aikaan Bersenev pysähdytti Moskovaan\nmatkalla olevan vuokra-ajurin ja matkusti Moskovaan. Hänen oli\nhaettava rahaa postista ja ostettava joitakin kirjoja, sitäpaitsi\nhän käyttäisi tilaisuutta hyväkseen pistäytyäkseen Insarovin luona.\nSjubinin kanssa käymänsä viimeisen keskustelun aikana hänen mieleensä\noli juolahtanut pyytää Insarovia luokseen. Mutta tätä ei ollut helppo\ntavata. Hän oli muuttanut eikä hänen uutta asuntoaan ollut helppo\nlöytää. Se oli rappeutuneen, pietarilaista tyyliä olevan kivitalon\ntakapihalla. Bersenev harhaili turhaan likaisen porraskäytävän luota\ntoiselle, turhaan hän huusi talonmiestä ja kysyi sitten umpimähkään,\noliko ylipäänsä olemassa ketään, joka saattoi neuvoa häntä. Pietarin\ntalonmiehethän tekevät kaikkensa välttääkseen tulijoiden katseet,\nmutta vielä pahempaa on Moskovassa. Bersenev ei saanut minkäänlaista\nvastausta. Vain utelias räätäli, joka paitahihasillaan seisoi\nikkunassaan harmaa lankavyyhti harteillaan, pisti ääneti harmaat,\najelemattomat kasvonsa ruudusta, ja musta, sarveton vuohi, joka oli\nkiivennyt lantakasalle, kääntyi, määkäisi valittavasti ja jatkoi\nmärehtimistään entistä innokkaammin. Lopulta ilmaantui nainen, jolla\noli yllään viime vuosisadalta oleva takki ja jalassa linttaan astutut\nsaappaat. Hän armahti Berseneviä ja osoitti hänelle tien Insarovin\nluo. Bersenev tapasi tämän kotona. Nuori mies oli vuokrannut huoneen\nsamaisen räätälin luota, joka ikkunaluukustaan niin välinpitämättömästi\noli silmäillyt harhailevaa herraa. Huone oli suuri ja siinä oli\ntummanvihreät seinät ja kolme neliönmuotoista ikkunaa. Se oli tyhjä\nlukuunottamatta tuolia, pöytää, eräässä nurkassa olevaa mitätöntä\nvuodetta, pientä toisessa nurkassa olevaa nahkasohvaa ja valtavaa\nkatossa riippuvaa häkkiä, jossa kerran oli asunut satakieli. Kun\nBersenev astui kynnyksen yli, tuli Insarov häntä heti vastaan, muttei\nhuutanut: \"Oi tekö siinä!\" tai: \"Hyvä Jumala, mikä onnellinen sattuma\non tuonut teidät tänne!\" — hän ei edes sanonut hyvää päivää, vaan\npuristi vain Bersenevin kättä ja vei hänet ainoan tuolin luo.\n\n— Istukaa, hän sanoi ja istuutui itse pöydän kulmalle. — Näette, että\ntäällä on hyvin huono järjestys, hän lisäsi ja osoitti lattialla olevaa\npaperikasaa ja kirjoja, — en ole vielä järjestänyt oloani. Minulla ei\nole ollut aikaa.\n\nInsarov puhui venäjää virheettömästi ja lausui jokaisen sanan varmasti\nja puhtaasti, mutta hänen puheessaan omituisine kurkkuäänineen oli\nvieras, melko miellyttävä kaiku. Vielä selvemmin hänen ulkolainen —\nbulgarialainen — syntyperänsä ilmeni hänen ulkomuodossaan. Hän oli\nkahdenkymmenenviiden ikäinen, laiha ja suonikas, rinta sisään painunut\nja kädet kyhmyräiset. Hänen piirteensä olivat terävät, nenä käyrä,\ntukka sinimusta ja suora, otsa matala, pienet, eloisat, syvällä olevat\nsilmät katsoivat pensasmaisten kulmakarvojen alta, ja kun hän hymyili,\nvilahti rivi kauniita, valkeita hampaita ohuiden, kovien, miltei liian\ntiukkapiirteisten huulten välistä. Hän oli pukeutunut vanhaan, mutta\nsiistiin pieneen takkiin, jonka hän oli napittanut leukaan asti.\n\n— Miksi olette muuttanut? Bersenev kysyi.\n\n—Tämä on halvempi. Ja lähempänä yliopistoa.\n\n— Mutta nythän on loma... Ja miksi oikeastaan asutte kaupungissa koko\nkesän? Teidän olisi pitänyt vuokrata huvila, koska joka tapauksessa\nmuutitte.\n\nInsarov ei vastannut tähän huomautukseen, vaan tarjosi Berseneville\npiippua.\n\n— Teidän on suotava anteeksi, ettei minulla ole sikaareja eikä\nsavukkeita.\n\nBersenev sytytti piipun.\n\n— Nähkääs, olen vuokrannut itselleni talon Kuntsovon lähettyviltä, hän\njatkoi. — Se on hyvin halpa ja hyvä. Minulla on vieläpä ullakkohuone\nliikaa.\n\nInsarov ei vieläkään vastannut mitään.\n\nBersenev imaisi piipusta.\n\n— Olen suorastaan ajatellut, hän sanoi ja puhalsi savun hienona\nsäteenä, — olen ajatellut, että jos olisi esimerkiksi joku... te\nesimerkiksi, olen ajatellut... niin, joku, joka haluaisi.. asettua\nasumaan luokseni... niin se olisi hauskaa! Mitä sanotte siihen, Dmitrij\nNikanorovitj?\n\nInsarov katsoi häntä pienillä silmillään.\n\n— Ehdotatte, että muuttaisin luoksenne maalle?\n\n— Niin, minulla on siellä vapaa ullakkohuone.\n\n— Olen hyvin kiitollinen, Andrej Petrovitj. Mutta luulen, etteivät\nvarani salli sitä.\n\n— En ymmärrä... varanne...?\n\n— Eivät salli minun asua maalla. Minulla ei ole varaa vuokrata huonetta\nkahdesta paikasta.\n\n— Niin, mutta minä...\n\nBersenev keskeytti puheensa.\n\n— Se ei tulisi teille kalliimmaksi, hän sitten jatkoi. — Vaikka\npitäisittekin tämän huoneen. Kaikki on niin halpaa siellä. Voisimme\nsitäpaitsi järjestää siten, että söisimme päivällistä yhdessä.\n\nInsarov vaikeni. Bersenev hämmentyi hieman.\n\n— Teidän täytyy ainakin käydä luonani joskus, hän alkoi hetken\nkuluttua. — Jonkin matkan päässä minusta asuu eräs perhe, johon niin\nmielelläni tutustuttaisin teidät. Niin ihmeellinen tyttö, jospa vain\ntietäisitte, Insarov! Heidän luonaan asuu myös eräs ystäväni, erittäin\nlahjakas taiteilija. Olen varma siitä, että teistä tulee hyvät ystävät.\n\nVenäläinen tarjoaa mielellään hyvää — ja jollei hänellä ole muuta, hän\ntarjoaa tuttaviaan.\n\n— Teidän pitäisi todellakin tulla. Mutta parasta olisi tietenkin,\njos muuttaisitte meidän luoksemme. Me työskentelisimme ja lukisimme\nyhdessä... Te tiedätte, että opiskelen historiaa ja filosofiaa. Nehän\nkiinnostavat teitä. Minulla on koko joukko kirjoja.\n\nInsarov nousi seisomaan ja käveli pari kertaa edestakaisin suuressa\nhuoneessa.\n\n— Saanko kysyä, hän sanoi vihdoin, — miten paljon maksatte huvilasta?\n\n— Sata hopearuplaa.\n\n— Ja miten monta huonetta siinä on?\n\n— Viisi.\n\n— Siis kaksikymmentä ruplaa huonetta kohti?\n\n— Huonetta kohti.. niin, mutta en tarvitse sitä lainkaan. Se on aivan\ntyhjä.\n\n— Paljon mahdollista. Mutta kuulkaa, lisäsi Insarov lujalla äänellä,\nsamalla nyökäyttäen päätään erittäin hyväntahtoisesti, — voin ottaa\ntarjouksenne vastaan vain siinä tapauksessa, että annatte minun maksaa\nosuuteni vuokrasta. Kaksikymmentä ruplaa kykenen maksamaan, etenkin,\njos voin kuten sanotte säästää siellä muussa.\n\n— Kyllä, se on varmaa. Mutta olen todellakin nolona...\n\n— Muulla tavoin ei asiaa voi järjestää, Andrej Petrovitj.\n\n— No, kuten tahdotte. Mutta olettepa aika itsepäinen henkilö joka\ntapauksessa!\n\nNytkään Insarov ei vastannut.\n\nHe sopivat päivästä, jolloin Insarov muuttaisi maalle. Sitten\nhe kutsuivat hänen vuokraisäntäänsä, mutta tämä lähetti ensiksi\ntyttärensä, pienen seitsenvuotiaan tytön, jolla oli valtava kirjava\nliina päässä. Hän kuunteli tarkkaavasi, hieman pelästyneenä kaikkea,\nmitä Insarovilla oli sanottavana ja meni sitten hiljaa tiehensä. Hänen\njälkeensä tuli äiti, pitkälle kehittyneessä raskaudentilassa oleva\nnainen, ja hänelläkin oli liina päässään, mutta jos tyttären oli\nsuuri, niin hänen oli sen sijaan paljon pienempi. Insarov selitti,\nettä hän muuttaisi kesähuvilalle Kuntsovoon, mutta pitäisi huoneen\nja jättäisi kaikki tavaransa emännän huostaan. Myöskin nainen tuntui\nkovin säikähtävän ja hävisi samassa. Lopulta ilmestyi räätäli itse.\nHän tuntui ensiksi ymmärtäneen kaiken ja mutisi vain mietteliäänä:\n\"Kuntsovoon?\" Mutta hän oli tuskin mennyt huoneesta, ennenkuin hän\nriuhtaisi oven jälleen auki ja huusi:\n\n— Maksatteko te sitten huoneesta?\n\nInsarov rauhoitti häntä.\n\n— Niin, se on tiedettävä tarkoin, sanoi räätäli karskisti ja hävisi.\n\nErittäin tyytyväisenä käyntiinsä Bersenev lausui jäähyväiset ja meni.\nInsarov saattoi vierastaan ovelle rakastettavan kohteliaasti, mikä on\nerittäin harvinaista Venäjällä, ja kun Dmitrij Nikonorovitj oli jäänyt\nyksin, hän heitti takin päältään ja alkoi järjestää papereitaan.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nSamana iltana Anna Vasilievna istui salissaan. Hänellä oli\nitkunpuuskansa. Myös hänen miehensä oli siellä ja sitäpaitsi tämän\nkaukainen sukulainen, Uvar Ivanovitj Stahov, n., 60-vuotias mies,\nentinen kornetti, lihava ja flegmaattinen henkilö, jonka pulleissa\nkeltaisissa kasvoissa oli uniset, keltaiset silmät ja paksut,\nvärittömät huulet. Aina siitä lähtien, jolloin hän oli eronnut\narmeijasta, hän oli asunut Moskovassa ja elänyt vaimoltaan, kauppiaan\ntyttäreltä, perimänsä pienen omaisuuden koroilla. Hän ei tehnyt mitään\nja tuskin ajattelikaan mitään, tai jos hän sattumalta teki sen, piti\nhän joka tapauksessa ajatuksensa itsellään. Yhden ainoan kerran\nelämässään hän oli herännyt ja ilmaissut eräänlaista toimintahalua. Hän\noli sanomalehdistä lukenut Lontoon maailmannäyttelyssä olleesta uudesta\nsoittovälineestä, \"kontrabombardonista\", ja hän oli saanut halun tilata\nitselleen sellaisen kojeen, niin, hän oli suorastaan tiedustellut,\nmihin rahat olisi lähetettävä ja minkä konttorin välityksellä se\ntapahtuisi. Uvar Ivanovitjilla oli laaja, nuuskanruskea pitkä takki\nja valkea kaulaliina, hän söi mielellään usein ja perusteellisesti,\nhänellä oli myös tapana pulmallisissa tilanteissa, toisin sanoen aina,\nmilloin hänen oli lausuttava mielipiteensä, suonenvedontapaisesti\nleikitellä sormillaan ilmassa, ensin peukalosta pikkusormeen ja\npikkusormesta peukaloon, puuskuttaen vaivalloisesti: \"Pitäisi...\njollakin tavoin... mh...\"\n\nUvar Ivanovitj istui huohottaen nojatuolissa ikkunan ääressä. Nikolaj\nArtemievitj käveli edestakaisin pitkin askelin, hän oli pistänyt kädet\ntaskuun, ja saattoi nähdä, että hän oli tyytymätön.\n\nHän pysähtyi lopulta pudistaen päätään.\n\n— Niin, hän aloitti, — meidän aikanamme nuoret miehet kasvatettiin\ntoisin. Silloin he eivät ryhtyneet kauhistuttamaan vanhoja ihmisiä.\n(Hän puhui nenäänsä, ranskalaiseen tapaan.) Mutta nyt voi vain\nhämmästyneenä katsella ajan menoa. Voi olla, etten minä ole oikeassa,\nvaan he, voi olla. Mutta joka tapauksessa minulla on oma käsitykseni\nasioista, enkä kai sentään ole mielipuoli. Mitä sanotte siihen, Uvar\nIvanovitj?\n\nUvar Ivanovitj vain katsoi häneen ja leikitteli sormillaan.\n\n— Elena Nikolajevna, Nikolaj Artemievitj jatkoi, — en voi ymmärtää\nElena Nikolajevnaa esimerkiksi. En ole tarpeeksi korkealla ulottuakseni\nhänen tasolleen. Hänen sydämensä on niin suuri, että se käsittää koko\nluonnon pienimpään kovakuoriaiseen tai sammakkooni saakka, sanalla\nsanoen kaiken paitsi hänen oman itsensä. Sitäpaitsi tiedän sen enkä\nsekaannu siihen. Sillä tässä on kysymys hermoista ja kirjaviisaudesta\nja taivaasta ja eetteristä, eikähän se kuulu meidän alaamme. Mutta\nherra Sjubin... olkoon, että hän on erinomainen taiteilija, aivan\nomalaatuinen taiteilija, en halua kiistellä siitä. Mutta loukata\nvanhempaa henkilöä, henkilöä, jota hänen joka tapauksessa on paljosta\nkiittäminen — ei, minä väitän, ettei suurinkaan _gros bon sens_ voi\nsuvaita sitä. En ole riidanhaluinen luonteeltani, en, mutta kaikella on\nrajansa.\n\nAnna Vasilievna soitti kelloa syvästi kiihtyneenä. Palveluspoika\nilmestyi.\n\n— Miksei Pavel Jakovlevitj tule? Anna Vasilievna huudahti, kutsunko\nminä häntä turhaan?\n\nNikolaj Artemievitj kohautti olkapäitään.\n\n— Mutta miksi Jumalan nimeen kutsutte häntä? Minä en vaadi sitä\nlainkaan, en kerta kaikkiaan toivo sitä.\n\n— Te kysytte miksi, Nikolaj Artemievitj? Hän on tehnyt teidät\nlevottomaksi, ehkäpä häirinnyt kylpylähoitoanne. Minun täytyy puhua\nhänen kanssaan. Minun täytyy saada tietää, millä tavoin hän on\nherättänyt teidän vihanne.\n\n— Toistan, etten halua sitä. Ja mitä se kannattaisi... _devant les\ndomestiques_...\n\nAnna Vasilievna punastui hieman.\n\n— Siitä teidän ei tarvitse muistuttaa minua, Nikolaj Artemievitj. Minä\nen milloinkaan.... _devant... les domestiques_... Mene, Fediusjka, ja\npidäkin huolta siitä, että Pavel Jakovlevitj heti tulee tänne.\n\nPoika meni.\n\n— Kaikki tämä on täydellisesti tarpeetonta, Nikolaj Artemievitj mutisi\nhampaittensa välistä ja alkoi jälleen mittailla huonetta pitkin\naskelin. — En sen takia ottanut asiaa puheeksi.\n\n— Mutta kaikin mokomin, Paulin on pyydettävä anteeksi.\n\n— Mutta kaikin mokomin, mitä minä teen näillä anteeksipyynnöillä? Ja\nmitä anteeksipyyntö oikeastaan on? Se on vain fraasi.\n\n— Miten voitte sanoa niin! Teidän on saatava hänet järkiinsä.\n\n— Sen voitte tehdä itse. Hän tottelee paremmin teitä kuin minua. Enkä\nminä pyydä häneltä mitään.\n\n— Ei, Nikolaj Artemievitj, olette ollut pahalla tuulella koko päivän,\naina siitä lähtien, kun tulitte tänne. Suoraan sanoen minusta olette\ntullut huonommaksi viime aikoina. Pelkään, ettei kylpylähoito auta\nteitä.\n\n— Kylpylähoito on minulle ehdottoman välttämätöntä, Nikolaj Artemievitj\nsanoi, — maksani on epäkunnossa.\n\nTällä hetkellä Sjubin astui sisälle. Hän näytti väsyneeltä. Heikko,\nhieman ivallinen hymy väreili hänen huulillaan.\n\n— Kysyitte minua, Anna Vasilievna? hän' sanoi.\n\n— Niin, niin kysyin! Hyvä Jumala, Paul, sehän on kauheaa! Olen hyvin\ntyytymätön sinuun. Miten olet voinut loukata Nikolaj Artemievitjia?\n\n— Onko Nikolaj Artemievitj valittanut käytökseni johdosta? Sjubin kysyi\nkatsahtaen Stahoviin yhä sama hymy huulillaan.\n\nStahov kääntyi ja laski katseensa.\n\n— Kyllä, sen hän on tehnyt. En tiedä, mitä olet tehnyt hänelle, mutta\nsinun on pyydettävä anteeksi, hänen terveytensä on hyvin huono, ja\nsitäpaitsi jokaisen on kunnioitettava hyväntekijöitään niin kauan kuin\non nuori.\n\n\"Millaista logiikkaa!\" Sjubin ajatteli ja kääntyi Stahoviin päin.\n\n— Olen valmis pyytämään teiltä anteeksi, Nikolaj Artemievitj, hän sanoi\nkohteliaasti, mutta hyvin kevyesti kumartaen. — Olen valmis pyytämään\nanteeksi, jos todellakin olen loukannut teitä jollakin tavoin.\n\n— Ei lainkaan ollut... siitä kysymys,' Nikolaj Artemievitj vastasi\nvälttäen edelleenkin Sjubinin katsetta. — Sitäpaitsi annan teille\nmielelläni anteeksi, sillä en ole pitkävihainen, sen te tiedätte.\n\n— Ah, sitä en epäile lainkaan! Sjubin sanoi. — Mutta saanko luvan\nkysyä, tietääkö Anna Vasilievna, mihin oikeastaan olen syypää?\n\n— Ei, en tiedä mitään, Anna Vasilievna vastasi kurkottaen kaulaansa.\n\n— Ah, Jumalani! Nikolaj Artemievitj huusi kärsimättömänä. — Kuinka\nmonta kertaa olenkaan kerjännyt ja pyytänyt... kuinka monta kertaa\nolenkaan sanonut, että kaikki nämä välienselvittelyt ja kohtaukset\novat minusta vastenmielisiä! Kun kerran sadassa vuodessa tulee kotiin\nlevätäkseen kunnolla — niin perhepiiri; _intérieur_, sanotaan niin\nkauniisti; on oltava perheenisä! — ja sitten on vain kohtauksia ja\nepämiellyttävyyksiä. Ei silmänräpäyksenkään rauhaa! Ei ole jäljellä\nmuuta kuin mennä kerhoon tai... tai jonnekin muualle. Ihminenhän on\nelävä olento, hänellähän on ruumis, ja sillä on tarpeensa, mutta\ntäällä...\n\nLopettamatta lausettaan Nikolaj Artemievitj nopeasti meni tiehensä ja\nlöi oven perässään kiinni! Anna Vasilievna katsoi hänen jälkeensä.\n\n— Kerhoon? hän kuiskasi katkerasti. — Ei, hän ei mene kerhoon, tuo\npinnallinen olento! Kerhossa ei ole ketään, jolle lahjoittaa hevosiaan\n— ja harmaita kaiken lisäksi! Lempivärini! Ei, ei, te kevytmielinen\nihminen, hän lisäsi ja korotti ääntään, — te ette mene kerhoon. Ja\nsinä, Paul, hän jatkoi ja nousi seisomaan, — sinun tulisi hävetä! Et\nkai ole enää mikään lapsi. Nyt olen taas saanut päänsärkyni, siinä\nnäet! Missä Soja on, oletko nähnyt häntä?\n\n— Luulen, että hän on huoneessaan. Se viekas kettu ryömii kyllä\npesäänsä piiloon tällaisella säällä.\n\n— No niin, no niin, Anna Vasilievna etsi jotakin. — Oletko nähnyt\nryyppylasiani, jossa oli raastettua piparjuurta? Paul, pyydän, älä tee\nminua surulliseksi enää.\n\n— En todellakaan tahdo tehdä teitä surulliseksi, kallis tätini!\nSallikaa minun suudella kättänne. Piparjuuren näin sitäpaitsi kabinetin\npienellä pöydällä.\n\n— Daria unohtaa sen aina jonnekin! Anna Vasilievna mutisi ja meni ulos\nsilkkihame kahisten.\n\nSjubin aikoi seurata, mutta pysähtyi kuullessaan Uvar Ivanovitjin\nsävyisän äänen takanaan.\n\n— Ei, sinua ei pitäisi käsitellä sillä tavoin... keltanokka... entinen\nkornetti änkytti pienin nykäyksin.\n\nSjubin meni hänen luokseen.\n\n— Miksi minua ylipäänsä on \"käsiteltävä\", korkea-arvoisa Uvar Ivanovitj?\n\n— Miksi? Sinä olet nuori, siis sinun on kunnioitettava... hm.\n\n— Ketä?\n\n— Ketä? Se on selvä. Älä naura!\n\nSjubin laski käsivartensa ristiin rinnalle.\n\n— Oi, te Körenin aatteen edustaja, hän huudahti. — Te olette mustan\nmaan mehu! Te olette yhteiskuntarakennuksen perustus!\n\nUvar Ivanovitj leikki sormillaan.\n\n— Nyt riittää, nuori ystäväni, älä koettele kärsivällisyyttäni!\n\n— Jopa on vanhalla aatelismiehellä, jatkoi Sjubin, — paljon onnellista\nlapsenuskoa! Kunnioitusta! Tiedättekö myöskin, senkin alkuihminen,\nmiksi Nikolaj Artemievitj on minulle vihainen? Minähän istuin koko\naamun hänen kanssaan saksattaren luona. Mehän istuimme ja lauloimme\nkaikki kolme niin ihastuttavasti: \"Älä mene luotani, Leonora...\" Teidän\nolisi vain pitänyt kuulla, luulen, että sellainen vaikuttaa teihin.\nNiin, hyvä herra, me istuimme ja lauloimme — ja lopulta se oli minusta\nikävää. Minä huomasin, että jotakin oli vinossa, ilmassa oli liiaksi\nrakkauden imelyyttä. Sitten minä aloin kiusoitella heitä. Ensiksi\nnainen suuttui minuun ja sitten Nikolaj Artemievitjiin, ja sitten tämä\nsuuttui häneen ja sanoi olevansa onnellinen vain omassa kodissaan, ja\nnainen sanoi, ettei hänellä ollut lainkaan moraalia, ja minä sanoin\nhänelle \"ach!\" saksaksi, ja sitten Nikolaj Artemievitj lähti, mutta\nminä jäin, hän tuli tänne, siis paratiisiin, mutta hän ei tunnu voivan\noikein hyvin paratiisissa. Siksi hän riitelee. No, kuka on syyllinen,\nsanokaahan?\n\n— Sinä luonnollisestikin, Uvar Ivanovitj vastasi.\n\nSjubin tuijotti häntä.\n\n— Uskallanko kysyä teiltä, jalo ritari, hän alkoi alamaisella äänellä,\n— suvaitsetteko lausua nämä arvoitukselliset sanat jonkin sellaisen\nperusteella, joka on tekemisissä ajatuskykynne kanssa vai hetkellisen\ntarpeen vaikutuksesta saada ilma väräjämään sillä tavoin, että se käy\näänen nimellä.\n\n— Älä koettele kärsivällisyyttäni, Uvar Ivanovitj puuskutti.\n\nSjubin purskahti nauruun ja juoksi tiehensä.\n\n— Halloo, Ivan Ivanovitj huusi neljännestunnin kuluttua, — hm... lasi\nviinaa!\n\nPalveluspoika tuli tuoden tarjottimella viinaa ja purtavaa. Uvar\nIvanovitj otti hiljaa ja varovasti lasin tarjottimelta, istui pitkän\naikaa katsellen sitä ikäänkuin ei olisi oikein ymmärtänyt, mitä\nhänen kädessään oli. Sitten hän katsoi palvelijaan ja kysyi eikö\nhänen nimensä ollut Vaska. Vihdoin hän otti erittäin huolestuneen\nilmeen, tyhjensi lasin, söi palan ja kaivoi sitten takintaskustaan\nnenäliinansa. Mutta poika oli jo kauan sitten hävinnyt tarjottimineen,\nsyönyt loput sillistä ja vaipunut uneen herransa päällystakkiin\nkietoutuneena, kun Uvan Ivanovitj yhä istui paikallaan pitäen\nnenäliinaa levitetyin sormin. Kasvoillaan sama jännittynyt\ntarkkaavaisuus hän tuijotti ulos ikkunasta ja sitten lattiaan ja seiniä.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nSjubin oli mennyt huoneeseensa siipirakennukseen ja istuutunut kirjan\nääreen. Nikolaj Artemievitjin kamaripalvelija puikahti varovasti\nsisälle ja ojensi hänelle pienen kolmikulmaisen lapun, joka oli\nsinetöity suurella vaakunasinetillä.\n\n\"Toivon\", sanottiin kirjeessä, \"ettette te kunnian miehenä sanallakaan\nkoskettele määrättyä vekseliä, josta oli puhe aamulla. Suhteeni ja\nperiaatteeni samoinkuin myös summan mitättömyys ja määrätyt muut seikat\ntunnette, ja lopuksi on perhesalaisuuksia, joita on kunnioitettava,\nja perherauha on pyhättö, johon ainoastaan _étres sans coeur_, joihin\nminulla ei ole syytä laskea teitä, voivat tarttua! (Pyydän, että\npalauttaisitte tämän kirjeen.) N.S.\"\n\nSjubin merkitsi lipun alareunaan lyijykynällä:\n\n\"Teidän ei tarvitse olla levoton. En ole vielä alkanut pihistää\nnenäliinoja ihmisten taskuista.\"\n\nSitten hän antoi lippusen takaisin kamaripalvelijalle ja istuutui\njälleen kirjansa ääreen. Mutta se putosi pian hänen käsistään. Hän\nkatseli taivasta, joka yhä enemmän punertui, kahta nuorta mäntyä, jotka\nyksin kasvoivat erillään muista puista, ja hän ajatteli: \"Päivällä\nmännyt ovat sinertäviä, mutta miten ihanan vihreitä ne ovatkaan\nillalla.\" Sitten hän meni puutarhaan salaisesti toivoen kohtaavansa\nElenan. Hän ei pettynytkään. Käytävällä hänen edessään tytön puku\nvilahti pensaiden välistä. Hän kiiruhti tytön luo ja sanoi:\n\n— Älkää katsoko minuun, en ole sen arvoinen.\n\nTyttö vilkaisi häneen nopeasti, hymyili kevyesti ja käveli edelleen\npuutarhaan päin. Sjubin seurasi häntä.\n\n— Pyydän teitä olemaan katsomatta minuun, hän sanoi, — ja kuitenkin\npuhuttelen teitä, mikä ristiriitaisuus! Mutta se on samantekevää, se ei\ntapahdu minulle ensimmäistä kertaa. Muistin juuri, etten ole pyytänyt\nteiltä kunnollisesti anteeksi eilistä tyhmää purkaustani. Toivottavasti\nette ole minulle vihainen, Elena Nikolajevna?\n\nTyttö pysähtyi eikä heti vastannut — ei siksi, että hän olisi ollut\nvihainen, vaan koska hän ajatteli muuta.\n\n— Ei, hän sanoi vihdoin, — en ole lainkaan vihainen.\n\nSjubin puri huultaan.\n\n\"Niin mietteliäät... ja välinpitämättömät kasvot!\" hän mutisi itsekseen.\n\n— Elena Nikolajevna, hän jatkoi ääneen, — sallikaa minun kertoa teille\npieni juttu. Minulla oli kerran ystävä, ja tällä ystävällä oli toinen\nystävä, joka alussa käyttäytyi siten kuin on kunnon ihmisten tapana,\nmutta sitten hän alkoi juoda. Varhain eräänä aamuna ystäväni tapasi\nhänet kadulla — he olivat jo lakanneet seurustelemasta toistensa\nkanssa — ja näki, että hän on humalassa. Ystäväni kääntyi poispäin.\nMutta toinen tuli hänen luokseen ja sanoi: \"En olisi suuttunut teille,\nvaikkette olisi tervehtinyt, mutta miksi käännytte poispäin? Voihan\nolla, että suru on johtanut minut tähän. Rauha tomulleni!\"\n\nSjubin vaikeni.\n\n— Siinäkö kaikki? Elena kysyi.\n\n— Niin, siinä kaikki.\n\n— En ymmärrä teitä. Mitä tarkoitatte? Pyysitte äsken, etten katsoisi\nteihin.\n\n— Niin, ja nyt minä olen kertonut teille, miten paha on kääntyä\npoispäin.\n\n— Mutta olenko minä sitten...\n\n— Niin, ettekö ehkä ole?\n\nElena punastui ja ojensi Sjubinille kätensä. Mies puristi sitä lujasti.\n\n— Nyt luulette, että olette yllättänyt minut näkemällä halpa-arvoisen\ntunteen, sanoi Elena, — mutta epäilyksenne on perusteeton. Minulla ei\nole ollut ajatustakaan välttää teitä.\n\n— Olkoon, olkoon. Mutta teidän on myönnettävä, että päässänne tällä\nhetkellä on tuhat ajatusta, joista te ette usko minulle yhtäkään.\nSanokaa, enkö ole oikeassa?\n\n— Ehkä.\n\n— Ja miksi? Miksi?\n\n— Tuskin itsekään ymmärrän ajatukseni, Elena sanoi hitaasti.\n\n— Juuri siksi teidän tulisi uskoutua toiselle, Sjubin vastasi. — Mutta\nsanon teille, mistä tämä kaikki johtuu. Teillä on huonot ajatukset\nminusta.\n\n— Minulla?\n\n— Juuri teillä. Kuvittelette, että kaikki minussa on puolittain\nteeskenneltyä, siksi, että olen taiteilija. Kuvittelette, etten ole\nainoastaan kykenemätön toimittamaan jotakin arvokasta — siinä te\nluultavasti olette oikeassa — vaan etten liioin osaa edes tuntea\ntodellista, syvää tunnetta, etten voi edes itkeä rehellisesti, että\nolen kurja jaarittelija — ja kaikki vain siksi, että olen taiteilija.\nMitä onnettomia, Jumalan unohtamia olentoja me sitten oikein olemme?\nVoin esimerkiksi vannoa, ettette usko tarkoittavani katumustani\nrehellisesti.\n\n— Ei, Pavel Jakovlevitj, uskon katumukseenne ja uskon myös kyyneliinne.\nMutta minusta tuntuu, että tunnette iloa katumuksestanne ja\nkyyneleistänne niinikään.\n\nSjubin hätkähti.\n\n— Niin, nyt näen, että tapaus on parantumaton, _casus incurabilis_.\nEi voi tehdä mitään muuta kuin painaa päänsä ja alistua kohtaloonsa.\nJa kuitenkin — hyvä Jumala, onko todellakin totta, etten ajattele\nmuuta kuin itseäni, kun sellainen sielu elää ja hengittää vierelläni!\nEnkö todella milloinkaan voi tunkeutua tähän sieluun, milloinkaan saa\ntietää, miksi hän suree, miksi hän on iloinen, mitä liikkuu hänen\nsisimmässään, mitä hän etsii ja tahtoo... Sanokaa, hän lisäsi hetkisen\nhiljaisuuden kuluttua, — ettekö voisi koskaan, missään olosuhteissa,\nrakastaa taiteilijaa!\n\nElena katsoi häntä suoraan silmiin.\n\n— En usko sitä, Pavel Jakovlevitj. En voi.\n\n— Mikä oli todistettava, Sjubin sanoi koomillista epätoivoa\näänessään. — Tämän jälkeen luulen säädyllisyyden vaativan, etten\nhäiritse yksinäistä kävelyretkeänne. Professori kysyisi teiltä,\nmille tosiasioille perustatte kieltävän vastauksenne. Mutta en ole\nprofessori, olen lapsi teidän silmissänne. Mutta lasten luota ei\nkäännytä pois, muistakaa se. Hyvästi. Rauha tomulleni!\n\nElena aikoi pidättää häntä, mutta hillitsi itseään ja sanoi:\n\n— Hyvästi!\n\nSjubin meni kyläkadulle. Jonkin matkaa Stahovin huvilasta hän kohtasi\nBersenevin. Tämä käveli reippaasti painunein päin ja hattu niskassa.\n\n— Andrej Petrovitj! Sjubin huusi.\n\nBersenev pysähtyi.\n\n— Jatka sinä vain! Sjubin sanoi. — Ei se ollut mitään, en pidätä sinua.\nKiipeä suoraan puutarhaan, sieltä löydät Elenan. Hän odottaa sinua,\nluulen... jotakuta hän odottaa joka tapauksessa... Ymmärrätkö, mitä\nnämä sanat merkitsevät: hän odottaa! Ajattele, miten ihmeellistä,\nystäväni, olen nyt kaksi vuotta asunut saman katon alla kuin hän, olen\nrakastunut häneen — ja vasta nyt, vain hetki sitten ymmärsin hänet, ei,\nmitä sanonkaan, näin hänet ensimmäisen kerran! Näin ja hämmästyin. Ole\nkiltti, äläkä katso minua hymyillen noin teeskennellyn ivallisesti, se\nei lainkaan sovi väkeviin kasvoihisi. Ymmärrän, että haluat muistuttaa\nminua Annusjkasta. Niin! En kiellä. Annusjkan tapainen on tarpeeksi\nhyvä sellaiselle kuin minä. Eläköön kaikki nämä ihanat olennot, joiden\nnimenä on Annusjka tai Soja tai suorastaan Avgustina Hristianovna!\nMene sinä nyt Elenan luo, minä lähden... Annusjkan luo, luuletko? Ei,\nystäväni, vielä pahempaa: ruhtinas Tjikurasovin luo. On olemassa sen\nniminen mesenaatti, kasanilainen tataari syntyperältään, suunnilleen\nsamoin kuin Volgin. Näetkö tätä kutsukirjettä, näitä kirjaimia R.S.V.P.\nEn edes maalla saa olla rauhassa. _Addio!_\n\nBersenev seisoi hiljaa kuunnellen Sjubinin sanatulvaa. Oli kuin hän\nolisi hävennyt toisen puolesta. Sitten hän meni Stahovien luo. Sjubin\nmatkusti itse asiassa ruhtinas Tjikurasovin luo, jolle hän päin naamaa\nsanoi mitä rakastettavin kääntein mitä purevimpia hävyttömyyksiä.\nTataarilainen mesenaatti hymyili, hänen vieraansa nauroivat\nniinikään, mutta kenelläkään ei ollut hauskaa, ja kaikki lähtivät\ntyytymättöminä kotiin mesenaatin luota. Samalla tavoin kaksi herraa\ntapaa toisensa Nevskyllä hymyillen heti niin että hampaat loistavat\nja kasvot vetääntyvät ällöttäviin ryppyihin, mutta tuskin he ovat\nehtineet toistensa ohi, ennenkuin jälleen ottavat kasvoilleen entisen\nvälinpitämättömän tai synkän, usein suorastaan nyrpeän ilmeen.\n\n\n\n\nX.\n\n\nElena otti salongissa Bersenevin ystävällisesti vastaan ja alkoi\nmelkein kärsimättömästi heti jatkaa edellisen päivän keskustelua.\nNikolaj Artemievitj oli huomaamatta hävinnyt. Anna Vasilievna makasi\nhuoneessaan märät kääreet otsalla. Soja istui hänen vieressään hame\nkunnollisesti silitettynä ja kädet polvella. Uvar Ivanovitj oli mennyt\nylös ja ojentautunut leveälle, mukavalle sohvalle, joka oli saanut\nnimen \"unisohva\".\n\nBersenev puhui jälleen isästään, jonka muisto oli hänelle pyhä.\nMainitkaamme siis muutama sana tästä.\n\nBersenevin isä oli ollut kahdeksankymmenenkahden maaorjan isäntä, jotka\nhän vapautti ennen kuolemaansa, hän oli hurmahenkinen haaveilija, vanha\nGöttingenin ylioppilas ja tutkielman kirjoittaja, jota ei milloinkaan\npainettu: \"Hengen edistyksestä ja muutoksista aistimaailmassa\" —\nteos, joka oli mitä omalaatuisin sekoitus schellingiläisyyttä,\nsvedenborgilaisuutta ja tasavaltalaisuutta. Poika oli vielä lapsi,\nkun hän heti vaimonsa kuoleman jälkeen muutti tämän kanssa Moskovaan\nja ryhtyi itse huolehtimaan kasvatuksesta. Hän valmistautui jokaista\noppituntia varten ja työskenteli pojan kanssa yhtä omantunnontarkasti\nkuin tuloksettomasti. Hän oli ajattelija, kirjaihminen, mystikko, hän\npuhui änkyttäen ja yksitoikkoisesti, lausui ajatuksensa hämärästi ja\nhaetusti, usein vertauksia käyttäen, arasteli vieläpä poikaansakin,\njota hän rakasti yli kaiken. Ei ihme, että poika vain istui ja\nräpytteli silmiään hänen oppituntiensa aikana eikä päässyt eteenpäin.\nVanhus, joka oli lähes viisikymmenvuotias tähän aikaan — hän oli\nmennyt myöhään naimisiin — huomasi lopulta asioiden olevan vinossa ja\npani Andrusjansa sisäoppilaitokseen. Täällä poika alkoi vakavissaan\nlukea, mutta oli jatkuvasti isänsä huolenpidon alaisena. Tämä kävi\npäivittäin ja tunneittain hänen luonaan ja väsytti johtajan alituisilla\nneuvoillaan ja esitelmillään. Myöskin opettajat tunsivat olonsa\nvaivautuneeksi kutsumattoman vieraan tullessa, joka aina ja alituiseen\ntoi mukanaan kasvatusoppia käsitteleviä kirjoja, heidän mielestään\nerittäin kummallisia teoksia. Ja oppilaat valtasi ihmeellinen tunne\njoka kerta heidän nähdessään vanhan miehen tummat, rokonarpiset kasvot\nja hänen laihan vartalonsa, joka oli vaatetettu ihmeelliseen harmaaseen\nteräväliepeiseen frakkiin. He eivät aavistaneet, että tuo aina yhtä\näreä herra, jolla oli pitkä nenä ja kurkimainen käynti, itse asiassa\ntunsi yhtä lämpimiä tunteita heitä kuin omaa poikaansakin kohtaan.\nKerran hänen päähänsä pälkähti puhua heidän kanssaan Washingtonista.\n\"Nuoret ystäväni!\" hän alkoi, mutta kuullessaan hänen omituisen äänensä\nensimmäisen kaiun nuoret ystävät hajosivat kuin akanat tuuleen. Kunnon\nvanhan göttingeniläisylioppilaan elämä ei ollut ruusuilla tanssimista.\nHistorian kulku oli hänestä aina musertava, oli alituiseen niin\nmonta vaikeaa kysymystä ja pulmaa, jotka painoivat häntä. Kun nuori\nBersenev oli tullut yliopistoon, seurasi isä häntä luennoille. Mutta\ntähän aikaan hänen terveytensä alkoi jo horjua. Vuoden 48 tapahtumat\npuistattivat häntä sisintään myöten — nythän hänen oli kirjoitettava\nuudelleen koko kirjansa! — ja hän kuoli talvella v. 53 ennenkuin pojan\nopinnot olivat päättyneet. Mutta hän oli etukäteen onnitellut Andrejta\nkandidaattitutkinnon johdosta ja antanut hänelle siunauksensa hänen\ntieteellistä tehtäväänsä varten. \"Annan sinulle perinnöksi\", hän sanoi\nkaksi päivää ennen kuolemaansa, \"annan sinulle perinnöksi sen soihdun,\njota olen kantanut niin kauan kuin olen kyennyt, älä sinäkään anna sen\npudota niin kauan kuin elät.\"\n\nBersenev puhui kauan Elenan kanssa isästään. Nolous, jota hän\ntavallisesti tunsi tytön seurassa, oli hävinnyt eikä hän sammaltanut\nniin paljon kuin tavallista. Sitten keskustelu siirtyi yliopistoon.\n\n— Sanokaa minulle, Elena kysyi, — Onko tovereidenne joukossa ketään\netevää miestä?\n\nBersenev tuli ajatelleeksi Sjubinia.\n\n— Ei, Elena Nikolajevna, totta puhuakseni ei meidän joukossamme\nollut ainoatakaan etevää persoonallisuutta. Voiko odottaakaan muuta!\nSanotaan, että Moskovan yliopistolla jo on ollut aikansa! Nyt se on\nohi. Sitäpaitsi minun oli vaikea tulla toimeen tovereideni kanssa, hän\nlisäsi ja hänen äänensä vaipui.\n\n— Vaikea...? Elena kysyi.\n\n— Tosin minun on tehtävä poikkeus, Bersenev jatkoi. — Tunnen erään\nylioppilaan — tosin hän ei ollut minun kurssillani — joka todellakin on\nharvinainen mies.\n\n— Mikä hänen nimensä on? Elena kysyi eloisasti.\n\n— Insarov. Dmitri Nikanorovitj Insarov. Hän on bulgarialainen.\n\n— Eikö hän ole venäläinen?\n\n— Ei.\n\n— Miksi hän sitten asuu Moskovassa?\n\n— Hän on tullut tänne opiskellakseen. Ja tiedättekö, mikä oikeastaan on\nhänen opintojensa päämääränä? Hänellä on yksi ainoa ajatus: isänmaansa\nvapautus. Hänen kohtalonsa on hyvin omituinen. Hänen isänsä oli melko\nvarakas kauppias Tirnovista. Tirnov on mitätön pieni kaupunki, mutta\nmuinoin se oli Bulgarian pääkaupunki.\n\n— Kun Bulgaria vielä oli itsenäinen kuningaskunta. Hän kävi kauppaa\nSofiassa, ja hänellä oli suhteita Venäjälle. Hänen sisarensa asuu\nvielä tänäkin päivänä Kiovassa, hän on naimisissa sikäläisen kymnaasin\nhistorian yliopettajan kanssa. Vuonna 1835, siis kahdeksantoista vuotta\nsitten, tapahtui järkyttävä rikos: Insarovin äiti katosi jäljettömiin,\nja viikon kuluttua löydettiin hänet murhattuna.\n\nElena hätkähti. Bersenev vaikeni.\n\n— Jatkakaa, jatkakaa! tyttö sanoi.\n\n— Puhuttiin, että joku turkkilainen aga olisi vienyt hänet ja\nmurhannut. Hänen miehensä sai vihdoin tietää totuuden ja tahtoi kostaa,\nmutta hänen onnistui ainoastaan haavoittaa agaa tikarillaan... Hänet\nammuttiin.\n\n— Ammuttiin? Ilman tuomiota ja tutkimusta?\n\n— Niin. Insarov oli silloin kahdeksan vuoden ikäinen. Naapurit ottivat\nhänet hoiviinsa. Sitten hänen tätinsä sai tietää onnetonta perhettä\nkohdanneesta kohtalosta ja otti pojan luokseen, ensiksi Odessaan ja\nsitten Kiovaan. Siellä hän on nyt asunut kaksitoista vuotta. Senvuoksi\nhän puhuu niin hyvää venäjää.\n\n— Puhuuko hän venäjää?\n\n— Kuten te ja minä. Kun hän oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta —\nse tapahtui vuoden 1848 alussa — sai hän halun lähteä takaisin\nisänmaahansa. Hän kävi Sofiassa ja Tirnovissa ja samoili kahden vuoden\najan läpi koko Bulgarian. Siten hän oppi uudelleen äidinkielensä. Turkin\nhallitus vainosi häntä, ja hän joutui luultavasti moneen vaaraan näiden\nkahden vuoden aikana. Näin kerran leveän arven hänen kaulassaan,\nvarmaankin se on lyönnin aiheuttama. Mutta hän ei halua puhua tästä.\nHän on myöskin luonteeltaan vaikeneva erakko. Olen usein yrittänyt\nkysellä häneltä, mutta se ei kylläkään onnistu. Hän vastaa vain yleisin\nsananparsin. Hän on kauhean itsepäinen. Vuonna 1850 hän jälleen tuli\nVenäjälle, tällä kertaa Moskovaan, ja nyt hän oli päättänyt hankkia\nitselleen perusteellisen sivistyksen, päästä lähempään kosketukseen\nvenäläisten kanssa ja sitten, kun hän kerran on päässyt yliopistosta...\n\n— Mitä hän sitten tekee? keskeytti Elena.\n\n— Sen tietää yksin Jumala. Ei ole helppoa ennustaa tulevaisuutta.\n\nElena istui pitkän aikaa katse liikkumattomana suunnattuna Berseneviin.\n\n— Olette saanut minut kovin kiinnostumaan siihen, mistä olette\nkertonut, hän sitten sanoi. — Minkä näköinen hän on, teidän, — miksi\nnimitittekään häntä... Insarovinne?\n\n— Niin, mitä sanoisin? Ei hullumpi, minun mielestäni. Mutta saatte itse\nnähdä sitäpaitsi.\n\n— Miten niin?\n\n— Tulen hänen kanssaan käymään tänne. Hän muuttaa kylääni ylihuomenna\nja tulee asumaan kanssani.\n\n— Todellakin? Mutta luuletteko, että hänellä on halua tulla meidän\nluoksemme?\n\n— Olipa siinä kysymys! Hän tulee erittäin mielellään.\n\n— Eikö hän ole kopea?\n\n— Hänkö? Ei hituistakaan. Tarkoitan, ylpeä hän kyllä on, se on totta.\nHän ei esimerkiksi milloinkaan lainaisi rahaa toiselta.\n\n— Onko hän sitten köyhä?\n\n— No, eipä hän juuri rikas ole. Kun hän kävi Bulgariassa kokosi hän\nsirut, mitkä olivat jäljellä isän omaisuudesta, ja sitäpaitsi hän saa\napua tädiltään, mutta ne ovat vain pikkujuttuja.\n\n— Hän on varmaankin erittäin lujaluonteinen, Elena sanoi.\n\n— Kyllä, hän on rautainen mies. Ja samalla saatte nähdä, että hänessä\non jotakin lapsellista ja avointa hänen lujasta, sulkeutuneesta\nolemuksestaan huolimatta. Tosin hänen avomielisyytensä on toisenlaista\nkuin tuo tavallinen, typerä avomielisyys, johon olemme tutustuneet\nihmisissä, joilla ei ole mitään salattavaa... Mutta, kuten sanottu,\ntuon hänet tänne, niin näette.\n\n— Eikö hän ole ujo? Elena kysyi jälleen.\n\n— Ei, sitä hän ei ole. Vain egoistit ovat ujoja.\n\n— Oletteko te sitten egoisti?\n\nBersenev teki kädellään hämmentyneen eleen.\n\n— Herätätte uteliaisuuteni, Elena jatkoi. — Mutta sanokaa, eikö hän ole\nkostanut tuolle turkkilaiselle agalle?\n\nBersenev hymyili.\n\n— Vain romaaneissa kostetaan, Elena Nikolajevna. Sitäpaitsi tämä aga on\nvoinut kuolla kuluneiden kahdentoista vuoden aikana.\n\n— Mutta eikö herra Insarov ole sanonut teille mitään siitä? Miksi hän\nmatkusti Sofiaan?\n\n— Hänen isänsä oli asunut siellä.\n\nElena vaipui ajatuksiinsa.\n\n— Vapauttaa isänmaansa! hän sanoi matalasti. — Minua peloittaa edes\nlausua noita sanoja, niin suuria ne ovat...\n\nTällä hetkellä Anna Vasilievna astui huoneesen, ja keskustelu katkesi.\n\nOmituiset ajatukset täyttivät Bersenevin mielen hänen tänä iltana\nkävellessään kotiin päin. Hän ei katunut päätöstään tutustuttua Elena\nInsaroviin, hänestä oli aivan luonnollista, että se, mitä hän oli\nkertonut nuoresta bulgarialaisesta, oli tehnyt syvän vaikutuksen\ntyttöön... eikö hän ollutkin tehnyt kaikkeaan vahvistaakseen tätä\nvaikutelmaa! Mutta salainen, hämärä tunne oli syntynyt hänen mieleensä,\nhän oli allapäin, hän oli masentunut. Se ei kuitenkaan estänyt häntä\njälleen istuutumasta \"Hohenstaufien historian\" ääreen ja jatkamasta\nsamasta paikasta, johon hän edellisenä iltana oli lopettanut.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nKahden päivän kuluttua Insarov saapui, kuten oli luvannut, kimpsuineen\nja kampsuineen. Hänellä ei ollut palvelijaa, mutta hän ei silti\ntarvinnut apua huoneensa järjestämisessä, huonekalujen paikoilleen\nasettamisessa, pölyn pyyhkimisessä tai lattian pesemisessä. Hän ahersi\nhyvin kauan kirjoituspöydän kimpussa, jota oli vaikea sijoittaa\nsille seinälle, jolle hän sen halusi. Mutta hänelle ominaisella\nhiljaisella kärsivällisyydellä hänen vihdoin onnistui saada se\nmahtumaan haluamallaan tavalla. Niin pian kuin hän oli kunnollisesti\nkotiutunut, hän pakotti Bersenevin ottamaan vastaan kymmenen ruplaa\nvuokran etukäteismaksuna, aseistautui tukevalla sauvalla ja lähti ulos\ntarkastelemaan uuden asuntonsa ympäristöä. Hän palasi kolmen tunnin\nkuluttua, ja Bersenevin kutsuun osallistua päivälliseen hän vastasi\nsuostuvansa tällä kertaa syömään yhdessä, mutta muuten hän jo oli\nsopinut emännän kanssa siitä, että hän vastaisuudessa saisi ruoan tältä.\n\n— Mutta hyvänen aika! Bersenev vastusteli. — Ette saa kunnollisesti\nsyödäksenne, tuo akka ei lainkaan osaa laittaa ruokaa. Miksette halua\nsyödä kanssani? jakaisimme kulut.\n\n— Minulla ei ole varaa syödä kuten te, Insarov vastasi tyynesti\nhymyillen.\n\nTähän hymyyn sisältyi jotakin, joka teki kaikki vastustelut\nmahdottomiksi. Bersenev ei niinollen enää lausunut sanaakaan\nasiasta. Päivällisen jälkeen hän ehdotti Insaroville, että he\nmenisivät Stahoveille, mutta tämä vastasi päättäneensä omistaa\nillan kirjeenvaihdolle bulgarialaistensa kanssa, minkä vuoksi hän\npyysi vierailun siirtämistä seuraavaan päivään. Bersenev oli jo\naikaisemmin oppinut tuntemaan Insarovin taipumattoman tahdon, mutta\nnyt, kun hän asui tämän kanssa saman katon alla, selvisi hänelle,\nettei bulgarialainen milloinkaan muuttanut kerran tekemäänsä päätöstä\nyhtä vähän kuin hän milloinkaan siirsi lupauksensa täyttämistä.\nAitona venäläisenä Bersenevistä tämä saksalaistakin jyrkempi\ntäsmällisyys vaikutti alussa hieman kummalliselta, niin, suorastaan\nnaurettavalta, mutta hän tottui siihen pian ja vähitellen hän huomasi\nsen sangen hyödylliseksi, joskaan hän ei mitenkään voinut pitää sitä\nkunnioitettavana.\n\nSeuraavana päivänä Insarov nousi kello neljä aamulla, samoili\naamukävelyllään miltei koko Kuntsovan päästä päähän, ui virrassa,\njoi lasillisen kylmää maitoa ja alkoi sitten työskennellä. Hänellä\noli runsaasti työtä; hän tutki sekä Venäjän historiaa että Venäjän\noikeuslaitosta ja kansantaloutta, käänsi bulgarialaisia lauluja ja\nkronikoita, keräsi ainehistoa itämaiden kysymyksestä ja valmisteli\nlopulta venäläistä kielioppia bulgarialaisille ja bulgarialaista\nkielioppia venäläisille. Bersenev pistäytyi hänen luonaan ja alkoi\npuhua hänen kanssaan Feuerbachista. Insarov kuunteli tarkkaavasti ja\nvastasi harvoin, mutta sitä asiallisemmin. Hänen vastaväitteistään\npäätellen, hän yritti päästä selville siitä, oliko hänen tarpeellista\naskarrella Feuerbachin kanssa vai tulisiko hän toimeen ilmankin tätä.\nSitten Bersenev johdatti keskustelun hänen töihinsä ja kysyi, eikö hän\nhaluaisi näyttää jotakin. Insarov luki ääneen parin bulgarialaisen\nlaulun käännöksen ja pyysi ystävää lausumaan mielipiteensä.\nBersenevistä käännös oli asiallinen, mutta hieman kuiva. Insarov otti\nhuomautuksen _ad notam_. Lauluista Bersenev siirtyi Bulgarian asemaan\ntällä hetkellä, ja nyt hän huomasi ensimmäisen kerran, mikä muutos\nInsarovissa tapahtui hänen kuullessaan pelkän isänmaansa nimen. Hänen\nkasvonsa eivät punehtuneet eikä hänen äänensä kohonnut — ei, mutta oli\nkuin koko hänen olemuksensa olisi äkkiä tullut lujemmaksi, jollakin\ntavoin eteenpäin suuntautuvaksi, huulten viivat piirtyivät voimakkaina,\njärkähtämättöminä, ja syvälle silmiin syttyi tumma, sammumaton tuli.\n\nInsarov ei halunnut puhua matkastaan kotiinsa, mutta Bulgariasta\nyleensä hän mielellään puhui kenen kanssa tahansa. Hän keskusteli\nrauhallisesti ja harkitusti turkkilaisista ja heidän sorrostaan,\nmaanmiestensä kärsimyksistä ja heidän toiveistaan. Joka sanassa oli\nsitä hillittyä voimaa, jota vain yksinäinen, kauan elänyt intohimo voi\nantaa.\n\n\"Ken tietää, sitäpaitsi\", Bersenev ajatteli itsekseen, \"turkkilainen\naga on ehkä sittenkin saanut maksaa hengellään hänen äitinsä ja isänsä\nkuoleman!\"\n\nInsarov oli tuskin lopettanut, kun ovi avautui, ja Sjubin näyttäytyi\nkynnyksellä.\n\nHän astui sisälle jollakin tavoin liian iloisesti ja vapaasti.\nBersenev, joka tunsi hänet niin hyvin, saattoi heti huomata jonkin\npainavan häntä.\n\n— Minä teen muodollisuudet lyhyiksi ja esittäydyn, hän sanoi ottaen\nkasvoilleen valoisan ja avoimen ilmeen.\n\n— Nimeni on Sjubin, olen tämän nuoren miehen ystävä — hän osoitti\nBerseneviä —, tehän olette herra Insarov, eikö totta?\n\n— Kyllä, minä olen Insarov.\n\n— Sallikaa minun sitten tarttua käteenne ja olkaamme ystäviä. En\ntiedä onko Bersenev puhunut teille minusta, minun kanssani hän joka\ntapauksessa on puhunut paljon teistä. Oletteko asettunut asumaan tänne?\nMainiota! Älkää loukkaantuko, vaikka katselen teitä niin tarkkaan.\nOlen ammatiltani kuvanveistäjä, ja ennustan, että sangen pian tulen\npyytämään lupaa saada muovailla päänne.\n\n— Pääni on palveluksessanne, Insarov sanoi.\n\n— Mihin tänään oikeastaan ryhdymme? Sjubin jatkoi ja istuutui\näkkiä matalalle, pienelle tuolille, levitti polvensa sekä nojautui\nkyynärpäihinsä. — Andrej Petrovitj, onko teidän korkeasukuisuudellanne\nsuunnitelmia tämän päivän varalle? Sää on ihana. Se tuoksuu heinälle\nja mansikoille, on kuin... kuin joisi rintateetä maan vihannuudesta.\nMeidän pitäisi keksiä jotakin hauskaa. Jospa näyttäisimme tälle uudelle\nasukkaalle kaikki Kuntsovon lukemattomat nähtävyydet!\n\n\"Jokin painaa häntä\", Bersenev yhä ajatteli.\n\n— No? Miksi vaikenet, Horatio? Avaa viisaat huulesi. Teemmekö jotakin\nmukavaa vai emme?\n\n— En tiedä, mitä Insarov sanoo asiasta, Bersenev huomautti. — Luulen,\nettä hän aikoo työskennellä tänään.\n\nSjubin kääntyi tuolissaan.\n\n— Aiotteko työskennellä?, hän kysyi hieman nenäänsä.\n\n— En, Insarov vastasi. — Tämän päivän voin käyttää kävelyyn.\n\n— Se on suurenmoista! Sjubin huudahti. — No, ystäväni Andrej Petrovitj,\nmenkää nyt ja peittäkää viisas päänne hatulla ja vaeltakaamme niin\npitkälle kuin silmämme kantaa. Ne ovat muutoin nuoret ja kantavat\npitkälle. Minä tiedän kurjan pienen majatalon, missä saamme huonon,\npienen päivällisen ja meillä voi olla oikein hauskaa. No, nyt lähdemme!\n\nPuolen tunnin kuluttua he astuivat Moskovan joen rantaa pitkin.\nInsarovin todettiin omistavan melko kummallisen lakin, jossa oli\nkorvasuojukset, ja se häiritsi Sjubinin luonnollista haltioitumista.\nInsarov ei kiirehtinyt, hän katseli ympärilleen ja hengitti, puhui ja\nhymyili yhtä häiriintymättömän rauhallisena. Hän oli kerta kaikkiaan\nomistanut tämän päivän huvituksilleen ja nautti täysin siemauksin.\n\n— Tällä tavoin kiltit pojat kävelevät sunnuntaisin, Sjubin kuiskasi\nBersenevin korvaan.\n\nItse Sjubin oli hyvin vallaton, hän juoksi useimmiten muiden edellä,\nmatki tuttuja veistosasentoja ja heitti kuperkeikkoja ruohossa.\nInsarovin rauhallisuus ei suorastaan kiusannut häntä, mutta hänen oli\nmahdotonta katsoa sitä tekemättä temppuja.\n\n— Etkö voi pysyä nahoissasi, ranskalainen! Bersenev pari kertaa sanoi\nhänelle.\n\n— Niin, olen ranskalainen tai puoliranskalainen, miten haluat, mutta\nyrittäisit itse kulkea vakavuuden ja leikin keskitietä, kuten eräs\ntarjoilija ennen vanhaan sanoi minulle.\n\nNuoret miehet kääntyivät rannalta ja seurasivat kapeaa, syvää\nojaa. Molemmin puolin ruis kohosi korkeina, kultaisina seininä, ja\ntoiselta seinältä lankesi sinertävä varjo heidän päälleen. Oli kuin\nauringonsäteet olisivat tanssineet rukiin latvoissa, ilma oli täynnä\nleivosten viserryksiä ja peltopyitten siivenlyöntejä. Sitten he tulivat\nkorkeaan, viheriöivään ruohoon, lempeä tuuli sipaisi sen huojuvia\nvanoja ja keinutti hiljaa niittykukkien umpuja.\n\nHe harhailivat kauan, lepäsivät toisinaan, puhuivat ja laskivat\nleikkiä — Sjubin yritti jopa pukkihyppyä pienen, hampaamattoman\ntalonpoikaisukon kanssa, jonka he kohtasivat ja joka vain nauroi, mitä\nikinä herrat tekivätkään hänelle. Lopulta he olivat perillä \"kurjassa,\npienessä majatalossa\". Innoissaan tarjoilija oli juosta heidät kaikki\nkumoon ja toi heille itse asiassa erittäin epäonnistuneen päivällisen,\njohon kuului jonkinlaista \"transbalkanilaista\" viiniä, mutta se ei\nestänyt heitä pitämästä erittäin hauskaa, kuten Sjubin oli ennustanut.\nItse hän riemuitsi äänekkäämmin ja kuitenkin hän oli vähiten\niloinen. Hän joi käsittämättömän, mutta suuren Venelinin [Venelin on\nkirjoittanut historiallisen teoksen Bulgariasta. Kääntäjän huomautus]\nmaljan, toisen bulgarialaisten kuninkaalle Krumille, Chrumille tai\nChromille, joka eli joskus Aatamin aikoihin, hän väitti.\n\n— Yhdeksännellä vuosisadalla, Insarov oikaisi.\n\n— Yhdeksännellä vuosisadalla, Sjubin huusi. — Oi, mikä onni!\n\nBersenev huomasi, että Sjubin hullutuksistaan ja päähänpistoistaan\nhuolimatta koko ajan oli varuillaan ja jollakin tavoin kuulusteli\nInsarovia, tunnusteli hänen valtimoaan hermostuneen levottomuuden\nValtaamana. Mutta Insarov oli yhtä rauhallinen ja liikkumaton kuin\nennenkin.\n\nVihdoin he palasivat kotiin ja vaihtoivat vaatteita, ja jotteivät\nmenettäisi päivän tunnelmaa päättivät he illalla mennä Stahovien luo.\nSjubin kiiruhti edeltä tiedoittamaan heidän tulostaan.\n\n\n\n\nXII.\n\n\n— Sankari Insarov suvaitsee saapua tänne aivan pian! Sjubin huusi\njuhlallisesti astuessaan Stahovien salonkiin, jossa ei sillä hetkellä\nollut muita kuin Elena ja Soja.\n\n— Wer? Soja kysyi saksaksi. Kun hän yllättyi, turvautui hän aina\näidinkieleensä.\n\nElena painoi päänsä alas. Sjubin katsoi häntä ivallinen hymy\nhuulillaan. Se harmitti tyttöä, mutta hän ei sanonut mitään.\n\n— Kuulitteko, Sjubin toisti, — herra Insarov on matkalla tänne.\n\n— Kyllä, minä kuulin sen, Elena vastasi, — ja minä kuulin myös, miten\nte nimititte häntä. Se hämmästyttää minua todellakin. Herra Insarov ei\nole vielä astunut jalallaan taloomme, ja te pidätte jo asiaankuuluvana\ntemppuilla.\n\nSjubin mieli masentui äkkiä.\n\n— Olette oikeassa, te olette aina oikeassa, Elena Nikolajevna, hän\nmutisi, — mutta minä en sieluni autuuden kautta tarkoittanut mitään\npahaa sillä. Olemme olleet ulkona kävelemässä koko päivän, ja vakuutan\nteille, että hän on erinomainen ihminen.\n\n— Sitä en ole kysynyt teiltä, Elena sanoi ja nousi.\n\n— Onko herra Insarov nuori? Soja kysyi.\n\n— Hän on sadanneljänkymmenenneljän vuoden ikäinen, Sjubin vastasi\nharmistuneena.\n\nPalveluspoika ilmoitti ystävykset. He astuivat sisälle. Bersenev\nesitteli Insarovin. Elena pyysi heitä istumaan ja istuutui itsekin,\nmutta Soja kiiruhti yläkertaan ilmoittamaan Anna Vasilievnalle.\nSalongissa alkoi melko mitäänsanomaton keskustelu, kuten aina ihmisten\ntavatessa toisensa ensimmäisen kerran. Sjubin istui äänettömänä\nnurkassa ja katseli toisia, mutta ei ollut juuri mitään katseltavaa.\nElenassa hän huomasi hillittyä harmia häntä itseään kohtaan — siinä\nkaikki. Sitten hän katseli Bersenevia ja Insararovia verraten heidän\nulkomuotoaan kuvanveistäjän katseella. \"Kumpikaan ei oikeastaan\nole hauskan näköinen\", hän ajatteli, \"mutta bulgarialaisella on\nselväpiirteiset kasvot, kuvanveistäjälle kiitolliset, juuri nyt niillä\non erinomainen valaistus. Suurvenäläinen olisi parempi maalata, noissa\nkasvoissa ei ole viivoja, mutta ilmettä niissä on. Sitäpaitsi on ehkä\nmahdollista rakastua kumpaankin. Elena ei vielä rakasta Berseneviä,\nmutta hän tulee rakastamaan tätä\", Sjubin päätteli.\n\nAnna Vasilievnakin tuli salonkiin, ja nyt keskustelu sai puhtaasti\nhuvilamaisen — ei maalaisen, vaan juuri huvilamaisen luonteen.\nSe käsitteli mitä erilaisimpia ja vaihtelevimpia asioita, mutta\nkiusalliset tauot keskeyttivät sen joka kolmas minuutti. Erään\ntällaisen aikana Anna Vasilievna antoi äänettömän merkin Sojalle.\nSjubin ymmärsi merkin ja irvisti happamasti, mutta Soja istuutui pianon\nääreen ja esitti kaikki pienet laulelmansa. Uvar Ivanovitj katsoi\nsisälle ovesta, mutta hämmentyi, leikitteli sormillaan ja perääntyi.\nSitten tarjottiin tee, jonka jälkeen koko seurue teki kävelyretken\npuutarhaan... Oli tullut pimeää, ja vieraat hyvästelivät.\n\nInsarov ei itse asiassa ollut tehnyt niin syvää vaikutusta Elenaan kuin\ntämä itse oli odottanut, tai paremminkin: hän oli tehnyt toisenlaisen\nvaikutuksen kuin tyttö oli odottanut. Hän piti miehen suoruudesta ja\nvapaasta käytöstavasta — ja myös hänen ulkomuodostaan. Mutta koko\nInsarovin lujan tyyni ja arkipäiväisen yksinkertainen olemus ei oikein\nsopinut siihen kuvaan, jonka hän oli saanut miehestä Bersenevin\nkertomuksen perusteella. Hän ei itse ollut selvillä siitä, mutta\nhän oli odottanut jotakin \"fatalistisempaa\". \"Mutta hän puhui niin\nvähän tänään\", Elena ajatteli, \"se oli minun omaa syytäni, en kysynyt\nhäneltä mitään; saamme nähdä toisen kerran... mutta ilmeikkäät ja\nrehelliset silmät hänellä oli.\" Hän tunsi, ettei hän suinkaan halunnut\ntaipua miehen tahtoon, vaan ojentaa hänelle kätensä ystävänä. Häntä\nhämmästytti eräs seikka: hän ei ollut kuvitellut Insarovin kaltaisia\nmiehiä — \"sankareita\" — sellaisiksi. Tämä sana toi hänen mieleensä\nSjubinin ja hän punastui harmista maatessaan vuoteessaan ajatuksiinsa\nvaipuneena.\n\n— Mitä piditte uusista tuttavistanne? Bersenev kysyi kotimatkalla.\n\n— Kyllä, hyvin paljon, Insarov vastasi, — etenkin tyttärestä. Hän on\nvarmaankin ihana tyttö. Hänessä on jotakin levotonta, mutta se on vain\nhyvä merkki.\n\n— Meidän täytyy käydä usein heidän luonaan, Bersenev sanoi.\n\n— Niin, Insarov vastasi, eikä kumpikaan sanonut enempää koko matkalla.\n\nInsarov sulkeutui heti huoneeseensa, mutta siellä paloi valo pitkälle\nkeskiyön jälkeen.\n\nBersenev oli tuskin ehtinyt lukea sivun Raumeristaan, kun kourallinen\nhiekkaa rapisi hänen ikkunaruutuaan vasten. Hän hätkähti ja avasi\nikkunan. Ulkona seisoi Sjubin, kalpeana kuin palttina.\n\n— Levoton henki! Yöperhonen! Bersenev huudahti.\n\n— Tss! Sjubin keskeytti. — Tulen luoksesi salaa kuin Max Agathan luo.\nMinun täytyy sanoa sinulle pari sanaa kahden kesken.\n\n— Mutta tule sitten edes sisälle.\n\n— Ei, se on tarpeetonta, Sjubin vastasi nojautuen kyynärpäällään\nikkunalautaan. — Näin on hauskempaa, se on enemmän à la Espanja.\nEnsiksikin, minun on onniteltava sinua: osakkeesi ovat nousseet. Tuo\nerikoinen mies, jota olet ylistänyt niin hienosti, on poissa laskuista.\nSen voin taata. Ja todistaakseni sinulle, että olen puolueeton,\nannan sinulle herra Insarovin tuntomerkit: ei kykyjä, ei jälkeäkään\nrunollisuudesta, ennenkuulumaton työkyky, hyvä muisti, äly, joka ei ole\nmonipuolinen eikä syvä, mutta eloisa ja terve, terästä ja voimaa, ja\nlopulta suorastaan kaunopuheisuutta — kun tulee puheeksi hänen — meidän\nkesken sanottuna erittäin ikävä — Bulgariansa. No? Sanotko vielä, että\nolen epäoikeudenmukainen? Pieni välihuomautus, et milloinkaan tule\nsinuksi hänen kanssaan. Minua kohtaan hän tuntee vastenmielisyyttä\nvain siksi, että olen taiteilija, ja siitä olen ylpeä. Niin, terästä,\nsitä hän on, hän voisi jauhaa meidät kaikki nuuskaksi. Hänen juurensa\novat syvällä hänen massaan, — hän ei ole sellainen kuin meidän\nkansanystävämme, nämä tyhjät astiat, jotka mielistelevät kansaa\nja huokaavat: valaudu meihin, sinä elävä vesi! Mutta niinpä hänen\ntehtävänsä onkin helpompi, vähemmän monimutkainen: on vain ajettava\nturkkilaiset tiehensä, ei kai se ole mikään taito! Mutta kaikki nämä\nominaisuudet eivät onneksi tee vaikutusta naisiin. Häneltä puuttuu\nviehätysvoimaa — aivan toisin on sinun ja minun laita.\n\n— Etkö voisi pitää minua tämän ulkopuolella? Bersenev mutisi. —\nYlipäänsä tuomitset väärin, sitäpaitsi. Hän ei lainkaan tunne\nvastenmielisyyttä sinua kohtaan. Ja maamiestensä kanssa hän on sinut...\nsen minä tiedän.\n\n— Se on aivan toinen asia. Heille hän on sankari! Mutta minun on\nmyönnettävä, että kuvittelen sankaria toisenlaiseksi, hän ei saa puhua,\nhänen on mylvittävä kuin härkä, mutta sitten onkin muurien hajottava,\nkun hän iskee niihin sarvensa. Eikä hänen itsensä ole tiedettävä miksi\nhän puskee, vaan vain käytävä päälle. Sitäpaitsi on mahdollista, että\nmeidän aikamme vaatii toisenlaisia sankareita.\n\n— Miksi Insarov kiinnostaa sinua niin paljon? Bersenev kysyi. —\nJuoksitko tosiaankin tänne vain kuvataksesi hänen luonnettaan?\n\n— Tulin tänne, koska kävin niin raskasmieliseksi kotona, Sjubin vastasi.\n\n— Vai niin! Et kai vain aio jälleen hieman itkeä?\n\n— Älä naura. Tulin tänne, koska olin valmis puremaan itseäni\nkyynärpäähän, sillä minua kiduttaa ja kiusaa epätoivo, suuttumus,\nmustasukkaisuus...\n\n— Mustasukkaisuus? Ketä kohtaan?\n\n— Sinua, häntä, kaikkia. Minut repii kappaleiksi ajatus, että minun\nolisi pitänyt ymmärtää häntä aikaisemmin, käsittää miten käyttäytyä...\nMutta mitä kannattaa puhua siitä! Juttu päättyy joka tapauksessa\nsiihen, että itken ja räyhään ja temppuilen, kuten hän sanoo — ja\nsitten menen ja hirtän itseni.\n\n— No, mitä siihen asiaan tulee, niin et kylläkään hirtä itseäsi,\nBersenev huomautti.\n\n— Ei, en luonnollisestikaan tällaisena yönä. Mutta odotan vain syksyyn.\nSitäpaitsi ihmiset kuolevat tällaisinakin öinä, mutta onnesta. Oi,\nonni! On kuin jokainen tielle laskeva varjo kuiskaisi: \"Minä tiedän\nkyllä, missä onni asustaa... Tahdotko, niin sanon sen sinulle.\"\nPyytäisin sinua tulemaan kanssani, mutta olet juuri nyt proosan\nvaikutuksen alaisena. Nuku ja uneksi matematiikan kaavoista! Sieluni on\nräjähtämäisillään kappaleiksi. Ja te, hyvät herrat, te näette ihmisen\nnauravan ja sitten luulette, että hänen elämänsä on helppoa. Voitte\ntodistaa hänelle, että hän puhuu ristiriitaisesti — ettei hän siis osaa\nkärsiä. Jumala suokoon teille anteeksi!\n\nSjubin meni nopeasti ikkunan luota. \"Annusjka!\" Bersenev aikoi huutaa\nhänen jälkeensä, mutta hillitsi itsensä — Sjubin oli todellakin\nnäyttänyt kummalliselta. Hetken kuluttua Bersenevistä suorastaan\ntuntui, että joku nyyhkytti ulkona. Hän nousi ylös ja avasi ikkunan.\nKaikki oli äänetöntä. Vain kaukana etäisyydessä ajeli talonpoika tiellä\nlaulaen \"Mosdokin aroa\".\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nKuntsovossa viettämänsä kahden ensimmäisen viikon aikana Insarov\nei käynyt Stahoveiila kuin neljä tai viisi kertaa. Bersenev meni\nsinne jokseenkin joka toinen päivä. Elena oli aina iloinen hänen\ntullessaan, he istuivat joka kerta innokkaasti keskustellen asioista,\njotka kiinnostivat heitä molempia, ja kuitenkin Bersenev usein\nnäytti masentuneelta tullessaan sieltä kotiin. Sjubinia ei useinkaan\nenää näkynyt, hän omistautui kuumeisen innokkaasti taiteelleen. Hän\npysyi huoneeseensa sulkeutuneena rynnäten sieltä vain sattumoisin\nmaalarin puseroon pukeutuneena ja saven tahraamana, usein hän myöskin\nvietti päivän ateljeessaan Moskovassa, missä hän tapasi mallejaan\nja italialaisia kipsivalureita, ystäviään ja mestareitaan. Elena\nei kertaakaan saanut tilaisuutta puhua Insarovin kanssa siten kuin\nolisi halunnut. Kun hän oli poissa, oli niin paljon, mitä Elena\nsuunnitteli kysyvänsä häneltä. Mutta kun mies sitten tuli, häpesi\nElena valmistelujaan. Insarovin rauhallisuus hämmensi häntä, hänestä\ntuntui, ettei hänellä ollut oikeutta puhua kaikista näistä asioista,\nja hän päätti odottaa. Kaikesta huolimatta, miten mitättömiä heidän\nvälillään vaihdetut sanat olivatkin. Insarovin joka käynnin jälkeen hän\ntunsi päässeensä lähemmäksi tätä. Mutta he eivät tavanneet milloinkaan\nkahden kesken — ja päästäkseen ihmistä oikein lähelle on ainakin\nkerran puhuttava hänen kanssaan kahden kesken. Bersenevin kanssa hän\nusein puhui Insarovista. Bersenev käsitti Insarovin saaneen Elenan\nmielikuvituksen liikkeelle, ja hän oli iloinen, ettei hänen ystävänsä\nollut \"poissa laskuista\", kuten Sjubin oli väittänyt. Hän innostui\njoka kerta puhuessaan Elenan kanssa Insarovista ja kertoi pienimpiä\nyksityiskohtia myöten kaiken, minkä tiesi — on usein niin, että kun\nitse haluamme miellyttää jotakuta, kohotamme ystävämme pilviin, emmekä\nusein aavista itse asiassa ylistävämme itseämme. Vain heikon punan,\njonkin kerran värittäessä Elenan kalpeita poskia ja hänen silmiensä\nsäteillessä ja laajetessa, Bersenev jälleen tunsi tuon onnettomuutta\nennustavan raskasmielisyyden, jonka hän joskus aikaisemmin oli kokenut.\n\nEräänä päivänä Bersenev tuli Stahoveille erittäin epätavalliseen\naikaan, kello yksitoista aamulla. Elena otti hänet vastaan salissa.\n\n— Voitteko ajatella, Bersenev sanoi pakotetusti hymyillen: —\nInsarovimme on kadonnut.\n\n— Miten tarkoitatte? Elena sanoi matalasti.\n\n— Hävinnyt, lyhyesti sanottuna. Toissailtana hän lähti jonnekin, ja\nsiitä lähtien hän on ollut poissa.\n\n— Sanoiko hän teille, minne lähti?\n\n— Ei.\n\nElena vaipui tuoliin.\n\n— Hän on matkustanut Moskovaan, hän sanoi yrittäen näytellä\nvälinpitämätöntä, mutta samalla itsekseenkin ihmetellen sitä.\n\n— Sitä minä en usko, Bersenev vastasi. — Hän ei lähtenyt yksin.\n\n— Kenen kanssa hän sitten lähti?\n\n— Kaksi henkilöä tuli toissapäivänä aamupäivällä hänen luokseen, kaksi\nmaanmiestä, luulisin.\n\n— Sikäli kuin saatoin kuulla, puhuivat he slaavilaista kieltä, jota\nen ymmärtänyt... Niin, siinä näette, Elena Nikolajevna, olette aina\nsanonut, ettei Insarovissa ole mitään salaperäistä, mutta voiko olla\nmitään salaperäisempää kuin tämä vierailu? Kuvitelkaa vain, he menevät\nhänen luokseen — sitten he alkoivat huutaa ja riidellä, hurjasti,\nraivokkaasti... Ja hän huusi niinikään.\n\n— Myöskin hän?\n\n— Niin. Tarjosi heille ensin päivällistä ja meni heidän kanssaan ulos.\nEmäntä sanoi minulle, että nuo kaksi yksin söivät valtavan vadillisen\npuuroa. He ahmivat ruoan kuin kaksi nälkäistä sutta, hän sanoi.\n\nElena hymyili hieman.\n\n— Saattepa nähdä, että tähän kaikkeen on hyvin proosallinen selitys.\n\n— Jumala suokoon! Mutta teidän ei olisi pitänyt käyttää tuota sanaa.\nEhdottomasti ei Insarovissa ole mitään proosallista, vaikkakin Sjubin\nväittää...\n\n— Sjubin! Elena keskeytti ja kohautti olkapäitään. — Mutta teidän on\nmyönnettävä, että nuo kaksi herraa, jotka lusikoivat itseensä puuron...\n\n— Temistokleskin söi puuroa Salamiin taistelua edeltäneenä iltana,\nBersenev huomautti hymyillen.\n\n— Niin tietysti. Mutta niinpä olikin seuraavana päivänä taistelu.\nAntakaa minun joka tapauksessa tietää, milloin hän on palannut, Elena\nlisäsi.\n\nHän yritti puhua muusta, mutta keskustelu ei päässyt käyntiin. Soja\ntuli kävellen varpaillaan, mikä merkitsi, ettei Anna Vasilievna vielä\nollut herännyt.\n\nBersenev lähti.\n\nSamana iltana hän lähetti kirjeen Elenalle:\n\n\"Hän on tullut takaisin auringonpaahtamana ja pölyisenä silmiä myöten.\nMutta en tiedä, missä hän on kuljeksinut. Ehkäpä te saatte sen tietää?\"\n\n— Ehkäpä te saatte sen tietää! Elena kuiskasi. — Puhuuko hän sitten\nminun kanssani?\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nSeuraavana päivänä kahden maissa Elena seisoi puutarhassa pienen\nkoirankopin edessä, missä hänellä oli kaksi pentua, joita hän hoiti.\nPuutarhuri oli löytänyt nuo kaksi hyljättyä raukkaa erään aidan alta ja\ntuonut ne neidille, joka pesijättären kertoman mukaan otti hoiviinsa\nkaikenlaisia elukoita. Hän ei pettynytkään. Elena antoi hänelle\nneljännesruplan.\n\nElena katsoi koirankoppiin todetakseen, että pennut yhä elivät ja että\nniiden oli hyvä olla ja että niille oli viety uusia olkia. Sitten hän\nkääntyi ja oli huudahtamaisillaan; lehtokujan päässä Insarov oli aivan\nyksin tulossa suoraan häntä kohti.\n\n— Hyvää päivää, hän sanoi tultuaan lähemmäksi ja otti lakin päästään.\n\nElena huomasi, että hän todellakin oli suunnattomasti ruskettunut\nkolmen viime päivän aikana.\n\n— Olin aikonut tulla yhdessä Andrej Petrovitjin kanssa, hän lisäsi,\n— mutta hän sai jonkin esteen, joten tulin yksin edeltä. Tuolla\nylhäällä en tavannut ketään, kaikki varmaankin nukkuvat tai ovat ulkona\nkävelemässä. Siksi tulin tänne.\n\n— Kuulostaa siltä kuin tahtoisitte pyytää anteeksi, Elena vastasi.\n— Se on todellakin aivan tarpeetonta. Olemme kaikki hyvin iloisia\nnähdessämme teidät jälleen... Istuutukaamme tähän penkille, varjoon.\n\nHän istuutui. Insarov tuli hänen viereensä.\n\n— Olette ollut poissa kotoa näinä päivinä, kuulin? Elena alkoi.\n\n— Olen, Insarov vastasi. — Olen ollut hieman poissa... Onko Andrej\nPetrovitj puhunut siitä?\n\nInsarov katsahti häneen, hymyili ja alkoi leikitellä lakillaan. Kun hän\nhymyili, räpäytti hän nopeasti silmiään ja työnsi huulensa ulospäin,\nmikä teki hänet hyväntahtoisen näköiseksi.\n\n— Andrej Petrovitj on varmaankin myös kertonut teille, että menin pois\nparin... kummallisen olion kanssa, hän lisäsi ja hymyili edelleen.\n\nElena hämmentyi ensin hieman, mutta sitten hänestä tuntui, ettei\nInsaroville voinut valehdella.\n\n— Kyllä, hän sanoi päättävästi.\n\n— Mitä oikeastaan ajattelitte minusta? Insarov kysyi äkkiä.\n\nElena katsoi häneen.\n\n— Minä ajattelin, hän sanoi... — Minä ajattelin, että te aina tiedätte,\nmitä teette, ettekä voi tehdä mitään pahaa.\n\n— Siitä minä kiitän teitä. Näettekö, Elena Nikolajevna, hän lisäsi\nsiirtyen huomaamattaan tuttavallisesti lähemmäksi tyttöä, — täällä on\npieni joukko maanmiehiäni. Joukossamme on myös sellaisia, jotka eivät\nole kovinkaan sivistyneitä, mutta kaikki ovat uskollisia yhteiselle\nasialle. Valitettavasti ei aina riitoja voi välttää, ja koska kaikki\ntuntevat minut, luottavat minuun — kutsuivat he minut ratkaisemaan\nriidan. Minä menin.\n\n— Olitteko kaukanakin täältä?\n\n— Ajoin yli kuusikymmentä virstaa, Traitskiin. Sen luostarissa on\nniinikään eräs meikäläisistä. Niin, en tehnyt tätä matkaa turhaan,\nriita ratkaistiin.\n\n— Oliko se vaikeaa?\n\n— Kyllä. Eräs henkilö oli hyvin itsepäinen eikä tahtonut antaa\nrahasummaa, josta oli puhe.\n\n— Rahastako oli kysymys?\n\n— Kyllä. Eikä erikoisen suuresta summasta. Mitä luulitte asian\nkoskeneen?\n\n— Sellaisen pikkuasian takia matkustitte yli kuusikymmentä virstaa?\nMenetitte kolme päivää?\n\n— Kun asia koskee omia maanmiehiä, Elena Nikolajevna, se ei ole\npikkuasia. Silloin olisi väärin vetääntyä syrjään. Ettehän te itsekään\nkiellä edes pieniltä koiranpennuilta apuanne, huomaan, ja se on minusta\nhyvin kunnioitettavaa. Ei ole niin vaarallista, vaikka menetin hieman\naikaa, sellaisen ottaa pian takaisin. Aikammehan ei kuulu meille\nitsellemme.\n\n— Kenelle se sitten kuuluu?\n\n— Kaikille, jotka tarvitsevat meitä. Olen nyt suoraan kertonut teille\ntämän kaiken siksi, että annan arvoa teidän arvostelullenne, Elena\nNikolajevna. Voin kuvitella, miten Andrej Petrovitj hämmästytti teidät!\n\n— Annatte arvoa minun arvostelulleni, Elena sanoi matalasti, — miksi?\n\nInsarov hymyili jälleen.\n\n— Siksi, että olette hyvä tyttö ettekä ylhäisöneiti, siinä kaikki.\n\nVallitsi hetken hiljaisuus.\n\n— Dmitrij Nikanorovitj, Elena sanoi sitten, — huomaatteko, että puhutte\nminulle ensimmäisen kerran näin avoimesti?\n\n— Miten niin? Mielestäni olen aina sanonut teille kaiken, mitä olen\najatellut.\n\n— Ei, tämä on ensimmäinen kerta, ja olen hyvin iloinen siitä, — ja minä\npuhun niinikään avoimesti teille. Saanko tehdä niin?\n\nInsarov hymyili ja sanoi:\n\n— Kyllä.\n\n— Sanon teille, että olen hyvin utelias.\n\n— Se ei tee mitään, sanokaa vain, mitä haluatte.\n\n— Andrej Petrovitj on kertonut minulle paljon elämästänne,\nnuoruudestanne. Minä tiedän tapauksen, kauhean tapauksen... Minä\ntiedän, että te sitten olette matkustanut kotiin isänmaahanne... Älkää\nvastatko minulle Jumalan tähden, jos kysymykseni on teistä sopimaton,\nmutta eräs ajatus kiusaa minua... Sanokaa, tapasitteko tuon miehen...\n\nHänen kurkkuaan tukahdutti. Häntä hävetti, hän säikähti rohkeuttaan.\nInsarov katsoi häntä tarkkaavasti silmät puoliksi suljettuina ja\ntarttui sormillaan leukaansa.\n\n— Elena Nikolajevna, hän sanoi vihdoin, ja hän puhui matalammin kuin\ntavallisesti — Elena melkein pelästyi.\n\n— Ymmärrän, ketä te tarkoitatte. Ei, en tavannut häntä, ja siitä kiitän\nJumalaa! En etsinyt häntä. En siksi, etten olisi pitänyt oikeutenani\ntappaa häntä — olisin iskenyt hänet kuoliaaksi aivan rauhallisena —\nvaan siksi, ettei ole tilaa yksityisille selvittelyille, kun on kysymys\nkokonaisen kansan kostosta... tai ei, se ei ole oikea sana... kun on\nkysymys kansan vapaudesta. Siitä olisi vain haittaa. Aikanaan sekin\nasia selvitetään... Niin, sekin selvitetään, hän toisti nyökäten hiljaa\npäätään.\n\nElena katsoi häntä sivulta.\n\n— Rakastatteko maatanne kovasti? hän kysyi arasti.\n\n— Sitä ei voi vielä tietää, Insarov vastasi. — Jos joku meistä joskus\nkuolee maansa puolesta, silloin voimme sanoa, että hän on rakastanut\nsitä.\n\n— Mutta jollette koskaan voisi palata Bulgariaan, Elena jatkoi, —\nolisiko teidän raskasta elää Venäjällä?\n\nInsarov painoi päänsä.\n\n— Luulen, etten voisi kestää sitä, hän sanoi.\n\n— Sanokaa, Elena alkoi, — onko vaikeata oppia bulgariankieltä?\n\n— Ei lainkaan. Jokaisen venäläisen pitäisi osata bulgariaa. Jokaisen\nvenäläisen pitäisi tuntea kaikki slaavilaiset kielet. Jos tahdotte,\nniin tuon teille bulgarialaisia kirjoja. Tietäisittepä millaisia\nlauluja meillä on! Ne eivät ole serbialaisia huonompia. Hetkinen,\nniin käännän teille niistä erään. Siinä puhutaan... Mutta tunnetteko\nlainkaan historiaamme?\n\n— En, en lainkaan, Elena vastasi.\n\n— Minäpä tuon teille kirjan. Siitä opitte ainakin tärkeimmät\ntapahtumat. Niin, nyt kuulette tuon laulun... Sitäpaitsi on parempi,\nettä näytän teille käännöksen kirjoitettuna. Olen varma siitä, että\ntulette rakastamaan meidän kansaamme, tehän rakastatte kaikkia\nsorrettuja. Jos tietäisit, miten rikas maamme on! Mutta se poljetaan\nmaahan, se revitään kappaleiksi, hän huusi ja kohotti samalla\ntahtomattaan kättään, hänen kasvojensa käydessä vihasta tummiksi. —\nMeiltä on otettu kaikki, kaikki, kirkkomme, oikeutemme, maamme. Kuin\neläinlaumaa turkkilaiset ajavat meitä edellään, meidät teurastetaan...\n\n— Dmitrij Nikanorovitj! Elena huudahti.\n\nInsarov hillitsi itsensä.\n\n— Suokaa anteeksi, menetän malttini, kun puhun tästä. Mutta kysyitte\nminulta äsken rakastanko isänmaatani. Voiko ihminen rakastaa mitään\nmuuta maan päällä? Onko mitään muuta, mitä ei voi vaihtaa, jotakin,\njoka on kaikkien epäilystemme yläpuolella, johon täytyy uskoa heti\nJumalan jälkeen? Ja tämä isänmaa tarvitsee meitä.. Muistakaa, että\nhalvin talonpoika, kurjin kerjäläinen Bulgariassa ja minä — me tahdomme\nkaikki samaa. Meillä kaikilla on sama päämäärä. Ymmärrättekö miten\ntietoisuus tästä antaa luottamusta ja voimaa?\n\nInsarov vaikeni hetkeksi, sitten hän alkoi jälleen puhua Bulgariasta.\nElena kuunteli häntä hartaan tarkkaavaisena ja syvästi osaaottaen. Kun\nhän oli lopettanut, kysyi Elena vielä kerran:\n\n— Ette siis missään tapauksessa jäisi Venäjälle?\n\nJa kun Insarov oli mennyt, hän seisoi kauan katsoen tämän jälkeen. Tänä\npäivänä Insarov oli saanut uuden merkityksen Elenan elämässä. Elenan\nsaattaessa häntä portille hän ei enää ollut sama kuin hänen kahta\ntuntia aikaisemmin tullessa vastaan lehtokujassa.\n\nSiitä päivästä lähtien Insarov yhä useammin kävi Stahovien luona, mutta\nBersenev tuli yhä harvemmin. Ystävysten väliin oli tullut jotakin,\njonka kumpikin voimakkaasti tunsi voimatta antaa sille nimeä, ja\nmolemmat pelkäsivät tilintekoa. Siten kului kuukausi.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nAnna Vasilievnasta oli hauska istua kotona, kuten jo tiedämme, mutta\ntoisinaan saattoi hänet aivan odottamatta vallata vastustamaton halu\ntehdä jotakin tavatonta, järjestää jokin ihmeellinen _partie de\nplaisir_. Kuta vaikeammin järjestettävissä tämä partie de plaisir\noli, mitä enemmän valmistuksia ja neuvotteluja se vaati, kuta\nlevottomammaksi ja jännittyneemmäksi se sai Anna Vasilievnan itsensä,\nsitä paremmaksi hän tunsi olonsa. Jos hän sai sellaisen aatteen\ntalvella, vuokrautti hän teatterista kaksi, kolme aitiota vierekkäin ja\nlähti sinne kaikkine ystävineen ja tuttavineen, jotka hänen onnistui\nhaalia kokoon, myöskin saatettiin mennä suorastaan naamiaisiin. Jos se\ntapahtui kesällä, niin, silloin hän teki huviretkiä maalle niin kauas\nkuin mahdollista. Seuraavana päivänä hän valitti päänsärkyä ja makasi\nvoihkien vuoteessa koko päivän, mutta parin kuukauden kuluttua tämä\nkuumeinen kaipuu johonkin \"tavattomaan\" jälleen toistui.\n\nNyt hän jälleen sai tällaisen puuskan. Joku mainitsi hänen\nläsnäollessaan, miten kaunista on Tsaritsynossa, ja Anna Vasilievna\nselitti samassa, että hän aikoi matkustaa Tsaritsynoon kahden päivän\nkuluttua. Talossa alkoi elämä ja hyörinä. Pikalähetti matkusti\nMoskovaan hakemaan Nikolaj Artemievitjia ja samalla hovimestari\nlähetettiin hevosella ostamaan viiniä ja muuta ruokatavaraa. Sjubin\nsai määräyksen hankkia vuokravaunut — sillä kaleshiin eivät kaikki\nmahtuneet — sekä huolehtia hevosista hevosenvaihtopaikoissa.\nPalveluspoika sai juosta kaksi kertaa Bersenevin ja Insarovin luo\nviemään kahta kutsukirjettä, jotka Soja oli kirjoittanut ensin\nvenäjäksi, sitten ranskaksi. Anna Vasilievnalla oli itsellään tarpeeksi\ntyötä nuorten naisten matkapukuja järjestäessään.\n\nValmistelujen ollessa kiihkeimmillään koko partie de plaisir oli\nmennä myttyyn. Nikolaj Artemievitj tuli Moskovasta happamimmalla,\nriidanhaluisimmalla, vaateliaimmalla tuulellaan — hänen ja Avgustina\nHristonovnan välit olivat jatkuvasti jännittyneet — ja kun hän sai\nkuulla, mistä oli puhe, selitti hän päättävästi, ettei hän aikonut\nlähteä mukaan. Oli suorastaan mielipuolista ajaa Kuntsovosta Moskovaan\nja Moskovasta Tsaritsynoon ja sitten takaisin jälleen Moskovaan ja\nMoskovasta Kuntsovoon. — Loppujen lopuksi, hän lisäsi, — jos joku voi\ntodistaa, että jossakin maankolkassa on hauskempaa kuin toisessa,\nlähden minä mukaan.\n\nTätä ei kukaan luonnollisestikaan voinut hänelle todistaa, ja Anna\nVasilievna oli jo valmis \"luotettavan kavaljeerin\" puutteessa luopumaan\nkoko partie de plaisir'ista. Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi Uvar\nIvanovitjia ja lähetti heti hakemaan häntä hänen pienestä huoneestaan.\n\"Hukkuvahan tarttuu oljenkorteen\", hän huokasi. Uvar Ivanovitj\nherätettiin, hän kuunteli äänettömänä Anna Vasilievnan ehdotusta,\nleikitteli sormillaan ja hyväksyi kaikkien hämmästykseksi ehdotuksen.\nAnna Vasilievna suuteli häntä poskelle ja sanoi, että hän oli \"niin\"\nherttainen. Nikolaj Artemievitj hymyili halveksivasti ja sanoi:\n— _Quelle bourde!_ Määrätyissä tilanteissa hän mielellään käytti\n\"karkeita\" ranskalaisia sanontatapoja.\n\nKello seitsemän seuraavana aamuna kaleshi ja vuokravaunu pyörivät\ntäyteen lastattuina Stahovien portin läpi. Matkavaunuissa istuivat nuo\nkolme naista, kamarineitsyt ja Bersenev. Insarov oli saanut paikan\nkuskipukilla. Vuokravaunuissa olivat Uvar Ivanovitj ja Sjubin. Uvar\nIvanovitj oli itse vilkuttanut Sjubinin luokseen. Hän tiesi, että tämä\nkiusoittelisi häntä koko matkan, mutta kaikesta huolimatta oli \"mustan\nmaan mehun\" ja nuoren taiteilijan välillä merkillinen yhdysside, joka\nilmeni karkeasuisena avomielisyytenä. Mutta Sjubin jättikin tällä\nkertaa paksun ystävänsä rauhaan. Hän oli ääneti, hajamielinen ja\nsävyisä.\n\nAurinko oli jo korkealla kirkkaansinisellä taivaalla, kun molemmat\nvaunut tulivat Tsaritsynon linnan raunioille, jotka olivat synkät\nja kauheat vieläpä keskellä kirkasta päivääkin. Koko seurue hyppäsi\nvaunuista ja lähti heti puutarhaan. Ensimmäisinä kulkivat Elena ja\nSoja Insarovin kanssa, heidän jälkeensä Anna Vasilievna tuli Uvar\nIvanovitjin käsivarteen nojaten loistaen täysintä onnea. Hänen\nkavaljeerinsa läähätti keinuessaan eteenpäin, uusi olkihattu viilsi\nhänen otsaansa ja jalkoja poltti saappaissa, mutta kaikesta huolimatta\nhänenkin oli oikein hyvä olla. Sjubin ja Bersenev päättivät kulkueen.\n\n— Saamme jäädä reserviin kuten muutkin veteraanit, hyvä veli, kuiskasi\nSjubin. — Bulgaria on nyt päässyt johtoon, hän lisäsi osoittaen\nkatseellaan Elenaa.\n\nSää oli ihana. Heidän ympärillään oli kukkia ja surinaa ja laulua,\nkauempana lampien vesi loisti auringossa, valoisa, juhlallinen tunnelma\nvaltasi kaikkien mielen.\n\n— Oi, kuinka ihanaa! Anna Vasilievna toisti yhä uudelleen.\n\nUvar Ivanovitj nyökkäsi myöntävästi hänen haltioituneisiin\nhuudahduksiinsa ja sanoi vieläpä kerran:\n\n— Niin tosiaan, epäilemättä!\n\nElena vaihtoi silloin tällöin sanan Insarovin kanssa. Soja piti\nkahdella sormella kiinni suuren hattunsa lieristä ja hänen pienet\njalkansa vaaleanharmaine kenkineen, joissa oli tylpät kärjet kuten\nmuoti määräsi, pistivät keimaillen esille ruusunvärisen barège-puvun\nreunuksen alta. Hän käveli vilkuillen milloin taaksepäin, milloin\nsivulle.\n\n— Hohoo! Sjubin huudahti äkkiä matalasti. — Luulenpa, että Soja\nNikitijsna katselee taakseen. Menen hänen luokseen. Elena Nikolajevna\nhalveksii minua nykyään, sinua hän kunnioittaa, ja se voi olla\nyhtäläistä. Niin, nyt menen. Olen hapantunut tarpeeksi. Sinua kehoitan\ntutkimaan kasveja, sinun asemassasi se on parasta mitä voi tehdä.\nSitäpaitsi se on hyödyllistä myös tieteellisistä syistä. Hyvästi!\n\nSjubin juoksi Sojan luo, tarjosi hänelle käsivarttaan pyöreässä\nkaaressa ja sanoi:\n\n— Ihre Hand, Madame.\n\nSamassa hän tarttui tytön käsivarteen, ja he kävelivät eteenpäin.\nElena pysähtyi, huusi Berseneviä ja tarttui hänen käsivarteensa, mutta\njatkoi keskusteluaan Insarovin kanssa. Hän kysyi tältä, mikä kielo oli\nbulgarian kielellä, ja saksanpähkinä ja tammi ja lehmus...\n\n\"Bulgaria!\" Bersenev-raukka ajatteli.\n\nÄkkiä he kauempaa kuulivat huudon. Kaikki kohottivat päätään. Sjubinin\nsikaarikotelo lensi pensaaseen, ja Sojan käsi oli sen heittänyt.\n\n— Odottakaahan, sen saatte maksaa! Sjubin huusi ja ryömi pensaikkoon\netsimään koteloaan.\n\nHän löysikin sen ja tuli takaisin Sojan luo, mutta samalla hetkellä\nlensi sikaarikotelo jälleen tiehensä. Viisi, kuusi kertaa tämä leikki\ntoistui, Sjubin nauroi ja uhkaili, Soja vain hymyili hiljaa ja\nkiemurteli kuin kissanpentu. Viimein Sjubin sai kiinni hänen sormistaan\nja puristi niitä niin lujaa, että tyttö kirkaisi. Hän käveli sitten\nkauan puhaltaen niitä ja teeskennellen vihaista samalla, kun Sjubin\nhyräili jotakin hänen korvaansa.\n\n— Vallaton nuoruus! Anna Vasilievna sanoi iloisesti Uvar Ivanovitjille.\n\nTämä leikitteli sormillaan.\n\n— Mitä te ajattelette Soja Nikitijsnasta? Bersenev kysyi Elenalta.\n\n— Ja Sjubinista? tyttö vastasi.\n\nSamassa saavuttiin \"Belvedère\"-huvimajalle, ja seurue asettui istumaan\nnauttiakseen Tsaritsynin lammille päin avautuvasta näköalasta. Lammet\nolivat pitkässä rivissä, virsta virstan jälkeen, ja niiden takana oli\ntiheä, tumma metsä. Ruoho loisti vihreänä koko rinteen yllä päälampeen\nasti ja teki veden ihmeellisen kirkkaan, smaragdinvihreän hohtoiseksi.\nAinutkaan aalto ei lyönyt rantaa vasten, pieninkään väre ei liikkunut\nlammen peilinkirkkaalla pinnalla. Oli kuin raskas, loistava,\njähmettynyt lasimassa olisi täyttänyt tämän valtavan kastemaljan,\ntaivas tuntui laskeutuneen levolle sen pohjalle, ja tuuheat puut\npiirtyivät liikkumattomina sen läpinäkyvään syliin. Kaikki istuivat\nnauttien kauan ja äänettöminä. Vieläpä Sjubinkin vaikeni, myös Soja\noli vaipunut ajatuksiin. Lopulta kaikki yhtaikaa saivat halun soutaa\nlammelle. Sjubin. Insarov ja Bersenev juoksivat kilpaa rinnettä alas.\nHe tavoittivat suuren, maalatun veneen soutajineen ja kutsuivat\nsitten naisia. Nämä tulivat alas, ja heidän jäljessään Uvar Ivanovitj\ntassutteli varovasti. Kyllä nauru ja leikinlasku kelpasivat, kun hän\ntaapersi veneeseen ja vihdoin istuutui paikoilleen.\n\n— Varokaa, herra, ettei herra hukuta meitä kaikkia, eräs soutajista\nhuomautti, nuori tylppänenäinen poika, jolla oli yllään punainen\npumpulipaita.\n\n— No, no, senkin kakara! Uvar Ivanovitj murisi.\n\nVene laski vesille. Nuoret herrat istuivat airoissa, mutta ainoa,\njoka osasi soutaa, oli Insarov. Sjubin ehdotti, että laulettaisiin\nvenäläinen laulu, ja aloitti itse:\n\n    Volgaa pitkin, äiti armas...\n\nBersenev, Soja ja vieläpä Anna Vasilievnakin yhtyivät siihen — Insarov\nei osannut laulaa — mutta siitä tuli kauhea sekasotku ja kolmannessa\nsäkeessä laulajat sekaantuivat täydellisesti. Bersenev yksin yritti\nvielä jatkaa bassoa:\n\n    Mitään ei näy aallokossa...\n\nMutta hänkin sekosi. Soutajat katsoivat merkitsevästi toisiinsa ja\nyrittivät pidättää nauruaan.\n\n—- No? Sjubin sanoi kääntyen. — Tarkoitatteko, ettei herrasväki osaa\nlaulaa?\n\nPunapaitainen nuorukainen vain pudisti päätään.\n\n— Odotahan, senkin tylppänenä, Sjubin jatkoi, — kyllä me näytämme\nsinulle. Soja Nikitijsna, laulakaa meille Niedmeierin _Le lac_. Älkää\nsoutako, te siellä!\n\nMärät airot kohosivat ja lepäsivät hiljaa ilmassa kuin levitetyt\nsiivet, vesi putosi niistä loiskuvina pisaroina. Vene liukui vielä\neteenpäin jonkin matkaa ja pysähtyi sitten huomaamattomasti kaartaen\nkuin uiva joutsen. Soja vastusteli...\n\n— _Allons!_ Anna Vasilievna sanoi ystävällisesti yllyttäen.\n\nSoja otti hatun päästään ja alkoi:\n\n    Oh, lac l'année à peine a fini sa carrière...\n\nHänen äänensä ei ollut voimakas, mutta se kaikui puhtaana lammen peilin\nyli. Kaukana metsässä kaiku vastasi joka säveleen, oli kuin joku olisi\nlaulanut sielläkin selvästi ja kirkkaasti, mutta salaperäisellä,\nylimaallisella äänellä. Kun Soja oli lopettanut, kuului kaikuva\n\"bravo\" rannalla olevasta huvimajasta, ja muutamat saksalaiset,\njotka olivat tulleet Tsaritsynoon ryyppäämään, ryntäsivät ulos\npunaisina ja kiihtyneinä. Jotkut heistä olivat vain paitahihasillaan\nilman kaulaliinaa, pari vieläpä ilman liivejäkin, ja he huusivat\ntoistovaatimuksensa, \"bis!\" niin raivokkaasti, että Anna Vasilievna\nkomensi soutajain mahdollisimman nopeasti kääntämään toiselle\nrannalle. Mutta ennenkuin oli päästy maihin, Uvar Ivanovitj sai vielä\ntilaisuuden yllättää. Kun hän huomasi, että kaiku eräässä paikassa\nmetsää toisti erikoisen selvästi jokaisen äänen, hän alkoi äkkiä\nmatkia peltopyyn siiven lyöntejä. Koko seurue hätkähti ensin kauhusta,\nmutta seuraavassa hetkessä kaikki kuuntelivat häntä oikein huvikseen,\nsillä Uvar Ivanovitj teki työnsä erittäin taitavasti ja uskottavasti.\nMenestyksen innostamana hän yritti naukua kuin kissa, mutta naukuminen\nei onnistunut yhtä hyvin. Hän toisti vielä kerran, katsoi muita vuoron\nperään ja vaikeni. Sjubin heittäytyi hänen kaulaansa suudellakseen\nhäntä, mutta hän työnsi tämän takaisin. Samassa hetkessä vene kalahti\nrantaan, ja koko seurue kiiruhti maihin.\n\nNyt ajaja sekä palvelija ja kamarineitsyt olivat kantaneet korit esille\nvaunuista ja kattaneet päivällisen ruohikkoon muutamien vanhojen\nlehmusten alle. Seurue istuutui levitetyn pöytäliinan ympärille\nja alkoi ahmia pasteijoita ja muita herkkuja. Kaikilla oli mainio\nruokahalu, Anna Vasilievna tarjosi ja tyrkytti lakkaamatta ja vakuutti\nvierailleen, että oli erikoisen terveellistä syödä paljon ulkona. Hän\nkääntyi vieläpä Uvar Ivanovitjinkin puoleen.\n\n— Olkaa rauhassa! tämä mutisi suu täynnä.\n\n— Miten ihanan päivän Herramme onkaan meille lahjoittanut! Anna\nVasilievna toisti tämän tästä.\n\nOli mahdotonta tuntea häntä, hän näytti tulleen parikymmentä vuotta\nnuoremmaksi. Bersenev sanoikin sen hänelle.\n\n— Niin, niin, Anna Vasilievna vastasi, — olinkin ennen jonkin näköinen.\nEi pahentunutta munaa ensimmäiseksi tiusta poimita. [Venäläinen\nsananparsi. — Kääntäjän huomautus.]\n\nSjubin oli liittynyt Sojan seuraan ja täytti lakkaamatta hänen\nlasinsa. Tyttö aina kieltäytyi ja Sjubin yritti tyrkyttää, mutta\njoi tavallisesti lopulta lasin itse, ja sitten hän jälleen tarjosi\ntytölle uutta lasillista. Hän vakuutti tälle myös, että hän halusi\nlaskea päänsä tytön syliin, eikä tämä tahtonut millään ehdolla sallia\n\"sellaisia vapauksia\". Elena näytti vakavammalta kuin muut, mutta\nsisimmässään hän tunsi ihmeellistä rauhaa, jollaista hän ei pitkään\naikaan ollut saanut kokea. Hän tunsi olevansa äärettömän hyvä, ja hän\nhalusi koko ajan pitää sekä Insarovin että Bersenevin vierellään...\nViimemainitulla oli epäselvä aavistus siitä mitä tämä merkitsi ja\nhuokasi, kun kukaan ei nähnyt.\n\nTunnit kuluivat. Ilta lähestyi. Anna Vasilievna kävi äkkiä levottomaksi.\n\n— Hyvä Jumala, miten myöhäistä on! hän sanoi. — Nyt olemme syöneet ja\njuoneet, hyvä herrasväki.\n\nHän nousi, pian koko seurue oli jalkeilla ja lähti raunioita kohti\nmissä vaunut odottivat. Lampien luona kaikki pysähtyivät nauttiakseen\nvielä viimeisen kerran kauniista taulusta. Koko maisema loisti nyt\nillan kirkkaissa väreissä, taivas vivahti jo punaiseen, puiden lehvistö\nliikkui hiljaa iltatuulessa ja kimalteli auringossa. Kuin sula kulta\nkimmelsi lampien nauha kauempana. Puiston huvimajat ja tornit loistivat\npunaisina puiden tummaa vihreyttä vasten.\n\n— Hyvästi, Tsaritsyno, emme milloinkaan unohda tätä huvimatkaa! Anna\nVasilievna sanoi. Kuin vahvistukseksi hänen sanoilleen tapahtui samassa\njotakin mitä todellakaan ei ollut helppo unohtaa.\n\nSillä Anna Vasilievna oli tuskin ehtinyt lähettää kauniille\nTsaritsynolle jäähyväistervehdyksensä, kun äkkiä korkean sireeniaidan\ntakaa muutaman askelen päässä hänestä kuului hämmentyneitä huutoja,\nnaurua ja kirkunaa, ja kokonainen lauma huolimattomasti pukeutuneita\nnuoria miehiä parveili tielle — sama musiikkiarakastava seurue, joka\näsken niin innokkaasti oli taputtanut käsiään Sojalle. Nämä laulun\nystävät vaikuttivat lievästi sanoen päihtyneiltä. Naiset nähdessään he\npysähtyivät, mutta eräs heistä, valtava mies, jolla oli härän niska ja\nhärän punaiset silmät, astui esiin joukosta, teki mitättömän yrityksen\nkumartaa ja hoiperteli Anna Vasilievnaa kohden, joka seisoi kauhusta\njähmettyneenä.\n\n— Bångsjur, madam, mies sanoi käheästi, — mitä kuuluu?\n\nAnna Vasilievna horjahti taaksepäin.\n\n— Kuuletteko, jättiläinen jatkoi huonolla venäjänkielellä, — miksette\ntahtoneet laulaa bis, kun komppaniamme huusi bis ja bravo, foro?\n\n— Niin, niin, miksi? kaikui joukosta.\n\nInsarov astui askeleen eteenpäin, mutta Sjubin meni väliin ja asettui\nitse Anna Vasilievnan eteen.\n\n— Kunnioitettava tuntematon, hän sanoi, — sallikaa minun esittää\npeittelemättömän hämmästyksen, jonka käyttäytymisenne on meissä\nkaikissa herättänyt. Sikäli kuin voin nähdä, kuulutte kaukaasialaisen\nrodun saksilaiseen haaraan, ja meidän täytyy siis olettaa, että teillä\non jonkinlainen aavistus säädyllisistä seurustelutavoista, mutta nyt\nolette puhutellut naista, jolle teitä ei ole esitelty. Minä vakuutan\nteille, että toisessa tilanteessa olisin erittäin ihastunut tehdessä\ntuttavuutta kanssanne, sillä lihaksenne biceps, riceps ja deltoidaens\novat aivan ilmiömäisen kehittyneet ja kuvanveistäjänä pitäisin\nsuurimpana onnena saada teidät malliksi. Mutta tällä kertaa saatte\nluvan jättää meidät rauhaan.\n\n\"Kunnioitettava tuntematon\" kuunteli Sjubinin puhetta pää halveksivasti\nvinossa ja kädet sivuilla.\n\n— En ymmärrä mitään siitä, mitä te sanotte, hän sanoi lopulta. —\nLuuletteko, että olen suutari tai kelloseppä? Hohoo! Minä olen upseeri,\nminä olen virkamies, niin.\n\n— Sitä en epäile, Sjubin alkoi.\n\n— Ja tiedättekö, mitä minä sanon, tuntematon jatkoi ja työnsi hänet\nsyrjään mahtavalla kädellään kuin pienen oksan, joka on tiellä, — minä\nsanon: miksette laulaneet bis, kun me huusimme bis? Nyt minä menen\nheti tieheni, mutta ensiksi on tämän neidin, ei tämän madamen, ei sitä\nei tarvita, mutta tämän, tai tämän — hän osoitti Elenaa ja Sojaa —\nannettava minulle _einen Kuss_, kuten sanomme saksaksi, niin. Mitä? Se\nei tee mitään.\n\n— Se ei tee mitään, _einen Kuss_, kaikui jälleen joukosta. —\n_Der Sakramenter!_ huusi eräs täysin humalainen saksalainen\npakahtumaisillaan nauruun.\n\nSoja oli tarttunut Insarovin käsivarteen, mutta tämä tempasi itsensä\nirti ja asettui suoraan hävyttömän jättiläisen eteen.\n\n— Olkaa hyvä ja menkää, hän sanoi matalasti, mutta terävästi.\n\nSaksalainen räjähti meluavaan nauruun.\n\n— Kuinka, pois? Tästä minä pidän! Enkö minä saa kävellä? Mitä te\ntarkoitatte, pois? Miksi?\n\n— Siksi, että olette suvainnut ahdistaa naista, sanoi Insarov ja\nkalpeni äkkiä, — siksi, että te olette humalassa.\n\n— Mitä? Minä humalassa? _Hören Sie das, Herr Provisor?_ Minä olen\noffizier ja hän uskaltaa.. Nyt minä vaadin _Satisfaction! Einen Kuss\nwill ich!_\n\n— Jos astutte vielä askeleenkaan, Insarov alkoi.\n\n— No, entä sitten?\n\n— Niin heitän teidät lampeen.\n\n— Lampeen? _Herr Je!_ Vain sitä? No, katsokaamme, tämä on hyvin\nmielenkiintoista...\n\nHerra \"offizier\" kohotti käsivarttaan ja heittäytyi eteenpäin, mutta\nnyt tapahtuikin jotakin aivan odottamatonta, hän ulvahti, koko valtava\nruho huojui ja nousi maasta, sääret sätkyttivät ilmassa, ja ennenkuin\nnaiset olivat edes ehtineet huutaa, ennenkuin kukaan oli ehtinyt saada\nselville, miten kaikki tämä tapahtui, oli herra \"offizier'in\" koko ruho\npulpahtanut lampeen kuin raskas kivi ja hävinnyt siihen vedenpinnan\nväreillessä hänen yllään.\n\n— Oi! huusivat naiset yhteen ääneen.\n\n— _Mein Gott!_ kaikui toiselta puolelta.\n\nKului minuutti... ja pyöreä pää kohosi vedenpinnalle märkä tukka\nkiinniliimautuneena päälakeen. Se puuskutti ja pärskytteli, tämä pää.\nKaksi käsivartta polskutteli suonenvedontapaisesti suoraan miehen\nedessä — —\n\n— Hän hukkuu, pelastakaa hänet, pelastakaa hänet! Anna Vasilievna huusi\nInsaroville, joka seisoi rannalla jalat haarallaan ja veti syvään\nhenkeä.\n\n— Hän kohoaa kyllä pinnalle, Insarov sanoi halveksivan ja säälimättömän\nrauhallisesti. — Menkäämme, hän lisäsi ja tarttui Anna Vasilievnan\nkäsivarteen. — Menkäämme, Uvan Ivanovitj, Elena Nikolajevna.\n\n— A... a... o... o..., onneton saksalainen ulvoi, joka vihdoinkin oli\npelastautunut rantakaislikkoon.\n\nKaikki seurasivat Insarovia ja heidän oli käveltävä koko \"komppanian\"\nohi. Mutta mahtavat kaverit olivat tulleet nöyriksi menetettyään\njohtajansa eivätkä sanoneet sanaakaan. Vain yksi ainoa, joka nähtävästi\noli rohkein, pudisti päätään ja mutisi:\n\n— Minun täytyy tosiaankin sanoa... tämä on kuitenkin melkein liian...\ntämän jälkeen...\n\nMutta toinen nosti suorastaan hattua. Insarov vaikutti heistä\nkauhistuttavalta, ja heillä oli tosiaankin syytä säikähdykseensä:\nhänen kasvoilleen oli tullut uhkaava ja kohtalokas ilme. Saksalaiset\nkiiruhtivat vetämään toverinsa ylös ja niin pian kuin tämä tunsi\nmaankamaran jalkojensa alla, hän alkoi huutaa kyyneleet silmissä\n\"venäläisten roistojen\" perään. Hän tekisi valituksen heistä, hän\nmenisi hänen korkeutensa kreivi von Kieseritzin itsensä luo...\n\nMutta \"venäläiset roistot\" eivät kuulleet hänen valitushuutojaan, vaan\nkiiruhtivat niin pian kuin mahdollista raunioille. Kaikki vaikenivat\nniin kauan kuin oltiin puistossa; vain Anna Vasilievnan huokaukset\nkuuluivat. Mutta niin pian kuin oli tultu vaunujen luo koko seurue\npuhkesi nauramaan, ja he nauroivat hillittömästi kuin homeeriset\njumalat. Sjubin ensiksi hirnahti kuin mielipuoli, ja Bersenev yhtyi\nsiihen rummuttavalla naurulla. Soja päästi kimeän, helmeilevän\nviserryksen, myös Anna Vasilievna yhtyi äkkiä nauruun niin että\noli tukehtua, eikä edes Elena voinut olla hymyilemättä. Lopulta ei\nInsarovkaan voinut vastustaa tarttuvaa esimerkkiä. Mutta kovemmin ja\npitempään ja hurjemmin kuin kaikki toiset nauroi Uvar Ivanovitj. Hän\nnauroi niin että itki, hänen sivuunsa koski, hänen täytyi aivastaa, hän\noli tukehtua. Hän vaikeni hetkeksi, mutta sitten hän sai kyyneleiden\nläpi sanotuksi:\n\n— Minä... luulin... että jokin... halkesi!... ja sitten minä näin...\n\nJa viimeisten, suonenvedontapaisesti puuskutettujen sanojen jälkeen\nhänen ruumistaan puistatti uusi naurukohtaus. Soja kiihoitti häntä\nvielä enemmän:\n\n— Oi, hän sanoi, — minä näin parin jalan sätkyttelevän ilmassa...\n\n— Niin niin, Uvar Ivanovitj jatkoi, — jalat, jalat.. ja sitten,\nklatsch!... ja hän se... putosi... molskahti... vatsalleen!\n\n— Miten ihmeessä hän oikein sen teki, saksalainenhan oli kolme kertaa\nhäntä suurempi? Soja kysyi.\n\n— Niin, minä sanon teille, Uvar Ivanovitj vastasi ja kuivasi silmänsä,\n— minä näin, miten hän tarttui mieheen toisella kädellä ristiselästä\nja teki hänelle jalkakoukun, ja sitten hupsis! Mitä se oli, minä\najattelin... Ja hän se... moiskis...\n\nVaunut olivat vierineet jo pitkän matkaa tietä pitkin, Tsaritsynon\nlinna oli jo kauan sitten hävinnyt näkyvistä, mutta Uvar Ivanovitj ei\nvieläkään voinut rauhoittua. Sjubinin, joka nyt ajoi hänen kanssaan\nvuokravaunuissa, onnistui kuitenkin lopulta saada hänet järkiinsä.\n\nInsarovia harmitti. Hän istui vaunuissa vastapäätä Elenaa — Bersenev\nvuorostaan oli kiivennyt kuskipukille — ja vaikeni. Myös Elena istui\näänettömänä. Insarov luuli, ettei tyttö hyväksynyt hänen tekoaan,\nmutta niin ei ollut asian laita. Elena oli ensin kovin säikähtänyt,\nsitten hän oli ihmetellyt Insarovin kasvojen uhkaavaa ilmettä ja\nlopulta vaipunut ajatuksiinsa. Hän ei tiennyt itsekään, mitä ajatteli.\nOnnellinen rauhan tunne, joka oli täyttänyt hänen mielensä tänä\npäivänä, oli jo kaikonnut, sen hän tiesi. Mutta sen tilalle oli tullut\njotakin muuta, mitä hän ei vielä käsittänyt.\n\nAnna Vasilievnan partie de plaisir oli vienyt liian pitkän ajan,\nja ilta muuttui aivan huomaamatta yöksi. Vaunut vyöryivät nopeasti\neteenpäin, milloin ajettiin vainion ohi, missä ilma oli lämmin ja\nmistä heitä vastaan aaltoili kypsyvän viljan painostava tuoksu,\nmilloin heitä vastaan leyhähti kevyin aalloin avarien niittyjen raikas\nviileys. Taivas näytti kaukana peittyvän savuun. Tuolla kuu vihdoinkin\nuiskenteli esiin, kalpeanpunainen kuu. Anna Vasilievna torkkui. Soja\noli pistänyt päänsä ikkunasta ulos ja tuijotti tietä pitkin. Elena\ntuli äkkiä ajatelleeksi, ettei hän ollut yli tuntiin puhunut Insarovin\nkanssa. Hän kääntyi miehen puoleen mitäänsanomaton kysymys huulillaan,\nja Insarov vastasi hänelle iloisella ja kiitollisella äänellä. Ilma oli\ntäynnä epäselviä sointuja, ikäänkuin tuhannet äänet olisivat puhuneet\nkaukana etäisyydessä: Moskova lähestyi. Pienet valot loistivat sieltä,\nne lisääntyivät yhä. Lopulta vaunut kolisivat kivettyjen katujen yli.\nAnna Vasilievna heräsi, ja kaikki alkoivat puhua yhteen ääneen, vaikkei\nkukaan voinut kuulla mitään vaunujen ja kolmenkymmenenkahden kavion\nvoimakkaasti jyristessä. Matka Moskovasta Kuntsovoon oli pitkä ja\nyksitoikkoinen. Kaikki nukkuivat tai istuivat äänettöminä nurkkiinsa\nnojautuneina silmät suljettuina. Vain Elena istui silmät auki, hänen\nkatseensa oli värähtämättä kiinnittynyt Insarovin tummaan hahmoon.\nSjubin oli tullut synkäksi, yötuuli puhalsi häntä kasvoihin ja kiusasi\nhäntä, hän nosti takinkauluksen päänsä yli ja oli puhjeta itkuun. Uvar\nIvanovitj kuorsasi onnellisen rauhallisena keinuen puolelta toiselle.\nVihdoinkin vaunut pysähtyivät. Kaksi palvelijaa nosti Anna Vasilievnan\nvaunuista. Hän oli väsymyksen näännyttämä — puolikuollut, sanoi hän\nmatkatovereilleen toivottaessaan hyvää yötä. He kiiruhtivat kiittämään\nhäntä, toinen toisensa jälkeen, mutta hän vastasi vain: \"Puolikuollut,\npuolikuollut\". Elena puristi ensimmäisen kerran tänä päivänä\nInsarovin kättä. Ja kun hän oli tullut huoneeseensa, istui, hän kauan\nikkunan ääressä ennenkuin meni vuoteeseen. Mutta Sjubin oli käyttänyt\ntilaisuutta hyväkseen ja kuiskannut Bersenevin korvaan, ennenkuin tämä\nlähti:\n\n— No, eikö hän ole sankari? Heittää humalaisia saksalaisia veteen!\n\n— Sinä et tehnyt edes sitä, Bersenev vastasi ja lähti kotiinpäin\nInsarovin kanssa.\n\nAamu jo koitti, kun nuo kaksi ystävystä tulivat kotiin. Aurinko oli\nvielä näkymättömissä, mutta aamutuuli puhalsi, hopeanharmaa kaste\nlepäsi ruoholla, ja ensimmäisten leivosten viserrykset kuuluivat\nkorkealta, korkealta avaruuden äärettömästä puolipimeydestä, ja kuin\nyksinäinen silmä välkkyi taivaalla vielä viimeinen tähti.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nTutustuttuaan Insaroviin Elena jälleen — nyt varmaankin viidennen tai\nkuudennen kerran — aloitti päiväkirjan kirjoittamisen. Tässä muutamia\nkatkelmia siitä:\n\n_Kesäkuu_... Andrej Petrovitj tuo minulle kirjoja, mutta en voi lukea\nniitä. Minua ujostuttaa tunnustaa se hänelle, mutta antaa ne takaisin,\nvalehdella ja sanoa, että olen lukenut ne — sitä en halua. Luulen, että\nse koskisi häneen. Hän tarkastelee minua alituiseen. Luulen, että hän\non hyvin kiintynyt minuun. Andrej Petrovitj on kunnon ihminen.\n\n... Mitä tahdonkaan? Miksi tunnen sydämeni niin raskaaksi, mitä\nkaipaan? Miksi katselen kateellisena ohitseni lentäviä lintuja?\nHaluaisin lentää niiden mukana — minne, sitä en tiedä, vain kauas\ntäältä. Mutta eikö ole synti kaivata sellaista? Täällähän ovat äitini\nja isäni, kotini. Enkö rakasta heitä? En, en rakasta heitä siten kuin\ntahtoisin. On kauheata sanoa sitä, mutta se on totta. Ehkä olen suuri\nsyntinen, ehkä oloni juuri siksi on niin raskasta, ehkä minulla juuri\nsiksi ei ole rauhaa. Käsi on laskeutunut harteilleni ja painaa minua.\nOn kuin istuisin vankilassa ja odottaisin, että muurit millä hetkellä\ntahansa putoavat päälleni. Mikseivät muut tunne sellaista? Ketä\nminun on rakastettava, kun olen kylmä omaisiani kohtaan? Isä on ehkä\noikeassa, kun hän nuhtelee minua siitä, että välitän vain koirista ja\nkissoista. Minun täytyy ajatella tätä. Rukoilen niin harvoin. Minun\ntäytyisi rukoilla... Ja kuitenkin uskon, että osaan rakastaa!\n\n... Tunnen olevani vielä hieman arka herra Insarovin seurassa. En\ntiedä miksi. Enhän ole enää pikkutyttö, ja hän on niin yksinkertainen\nja hyvä. Toisinaan hän näyttää hyvin vakavalta. Hänellä on kyllä\nmuuta ajateltavaa kuin meitä. Tunnen sen, ja minulla on melkein huono\nomatunto kuluttaessani hänen aikaansa. Andrej Petrovitj — hänen\nlaitansa on aivan toisin. Voisin istua ja puhella hänen kanssaan koko\npäivän. Mutta hän puhuukin aina Insarovista. Ja niin kauheita asioita!\nMinä näin yöllä unta, että näin hänet tikari kädessä. Ja hän sanoi\nminulle: \"Nyt minä tapan sinut ja sitten tapan itseni!\" Millaisia\ntyhmyyksiä!\n\nAh, jos joku sanoisi minulle: näin sinun on tehtävä! Ei riitä, että on\nhyvä. Tehdä hyvää... niin, se on tärkeintä elämässä. Mutta miten on\ntehtävä hyvää? Ah, jospa olisin itseni herra! En ymmärrä, miksi niin\nusein ajattelen herra Insarovia. Kun hän on täällä, istun ja kuuntelen\ntarkkaavaisesti, niin rauhallisena ja liikkumattomana, silloin katselen\nhäntä ja tunnen olevani iloinen — vain iloinen. Mutta niin pian kuin\nhän oli lähtenyt, istun ajatellen, mitä hän on sanonut ja kiihdyn ja\nsuutun itselleni... enkä voi itse selittää, miksi. (Hän puhuu huonosti\nranskaa eikä häpeä sitä — siitä minä pidän.) Muutoin ajattelen aina\npaljon uusia ihmisiä, joihin olen tutustunut. Eräänä päivänä istuessani\nkeskustelemassa hänen kanssaan, muistin yhtäkkiä palvelijamme Vasiljin,\njoka kerran pelasti vanhan, ramman ukon palavasta talosta ja oli itse\nmenettämäisillään siinä henkensä. Isä sanoi, että hän on kelpo mies,\näiti antoi hänelle viisi ruplaa, mutta minä olisin halunnut langeta\npolvilleni hänen eteensä. Hänen kasvoillaan oli yksinkertainen, miltei\ntyperä ilme, ja hän alkoi juoda.\n\n... Annoin tänään rovon kerjäläisnaiselle, ja hän kysyi minulta: \"Miksi\nsinä olet niin surullinen?\" Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että\nolin surullisen näköinen. Luulen sen johtuvan siitä, että olen yksin,\naina yksin kaiken sen hyvän ja pahan kanssa, joka on sisässäni, minulla\nei ole ketään, jolle ojentaa käteni. Siitä, joka tulee luokseni, en\nvälitä. Ja se, jonka haluaisin tulevan... menee ohitseni.\n\n... En tiedä, mikä minua tänään vaivaa. Pääni on pyörällä, olisin\nvalmis lankeamaan polvilleni, rukoilemaan ja kerjäämään armahdusta. En\ntiedä kuka tai kuinka, mutta on kuin joku tahtoisi tappaa minut, ja\nsieluni huutaa, sisimpäni kapinoi. Itken, en voi muuta... Jumalani,\nJumalani! Kukista tämä, joka raivoaa minussa! Sinä yksin voit sen\ntehdä, kaikki muu on voimatonta. Eivät vaivaiset almuni eikä työni, ei,\nei mikään, mikään ei voi auttaa minua. Luulen, että olisi helpompi, jos\nrupeaisin palvelustytöksi.\n\nMiksi olen nuori, miksi elän, miksi minulla on sielu, mikä on kaiken\ntämän tarkoituksena?\n\n... Insarov, herra Insarov — en tosiaankaan tiedä, kummin kirjoittaisin\n— askarruttaa yhä ajatuksiani. Haluaisin tietää, mitä hänen sielussaan\nliikkuu. Hän tuntuu niin avoimelta ja helposti lähestyttävältä, enkä\nkuitenkaan pääse hänestä perille. Toisinaan hän katsoo minua niin\ntutkivin silmin... vai onko se vain kuvittelua? Paul kiusoittelee\nminua aina — olen hänelle vihainen. Mitä hän oikeastaan tahtoo?\nHän on rakastunut minuun... mutta en välitä hänen rakkaudestaan.\nHän on rakastunut myös Sojaan. Ei, olen epäoikeudenmukainen» häntä\nkohtaan. Hän sanoi minulle eilen, etten voi olla vain puolittain\nepäoikeudenmukainen... ja se on totta. Olen hyvin typerä.\n\nOi, minä tunnen sen, ihminen tarvitsee onnettomuuksia tai köyhyyttä tai\nsairautta, jottei hän tulisi ylimieliseksi.\n\n... Miksi Andrej Petrovitj tänään kertoi minulle noista kahdesta\nbulgarialaisesta? Minusta tuntuu kuin hänellä olisi ollut jokin\ntarkoitus. Mitä herra Insarov minuun kuuluu? Olen vihainen Andrej\nPetrovitjille.\n\n... Minä istun kynä kädessä, mutten tiedä, miten aloittaa. Hän alkoi\nniin odottamatta puhua kanssani puutarhassa! Miten ystävällinen ja\navoin hän olikaan minua kohtaan! Kaikki kävi niin pian! Oli kuin\nolisimme olleet vanhoja, vanhoja ystäviä ja vasta nyt jälleen tunteneet\ntoisemme. Miten on mahdollista, etten tähän asti ole ymmärtänyt häntä?\nMiten lähelle minua hän onkaan nyt tullut! Kaikkein eniten minua\nihmetyttää tämä, olen tullut paljon rauhallisemmaksi. En voi muuta kuin\nhymyillä, eilen olin vihainen sekä Andrej Petrovitjille ja hänelle,\nnimitinpä häntä \"herra Insaroviksi\" ja tänään.. Vihdoinkin ihminen,\njoka rakastaa totuutta, ihminen, johon voi luottaa. Hän ei valehtele,\nhän on ensimmäinen tapaamani ihminen, joka ei valehtele. Kaikki muut\nvalehtelevat, kaikki on valheellista. Andrej Petrovitj, hyvä, rakas,\nmiksi olen epäoikeudenmukainen teitä kohtaan? Ei! Andrej Petrovitj on\nehkä oppineempi kuin hän, ehkä myös viisaampi... Mutta en tiedä, hän\non niin pieni Insaroviin verrattuna. Kun hän puhuu maastaan, on kuin\nhän kasvaisi, kasvaisi, ja hän tulee kauniiksi, ja hänen äänensä on\nkuin terästä, eikä silloin ole ketään koko maailmassa, jonka edessä\nhän laskisi katseensa. Eikä hän vain puhu — hän on myöskin toiminut ja\nhän tulee toimimaan. Aion kysyä häneltä kaikesta... Miten hän äkkiä\nkääntyikään puoleeni ja hymyili... Siten voi vain veli hymyillä.\nOi, miten iloinen olen! Kun hän tuli luoksemme ensimmäisen kerran,\nen mitenkään voinut aavistaa, että niin pian joutuisimme lähelle\ntoisiamme. Mutta nyt olen iloinen, että ensimmäisellä kerralla'\njäin välinpitämättömäksi. Välinpitämättömäksi! Enkö nyt olekaan\nvälinpitämätön?\n\n... En ole pitkään aikaan tuntenut itseäni niin rauhalliseksi.\nSisimmässäni on niin hiljaista, niin hiljaista. Eikä minulla ole\nmitään kirjoittamistakaan. Näen hänet usein, siinä kaikki. Mitä muuta\nkirjoittaisin?\n\n... Paul on sulkeutunut huoneeseensa. Andrej Petrovitj ei enää käy\nluonamme niin usein... Andrej Petrovitj-raukka! Luulen, että hän... Ei,\nse on mahdotonta. Puhelen mielelläni Andrej Petrovitjin kanssa, hän ei\nmilloinkaan lausu sanaakaan itsestään, hän puhuu aina jotakin järkevää\nja hyödyllistä. Ei niinkuin Sjubin. Sjubin on hieno ja huoliteltu kuin\nperhonen, mutta hän nauttii katsellessaan itseään, sitä eivät perhoset\ntee. Sitäpaitsi sekä Sjubin että Andrej Petrovitj... niin, tiedän kyllä\nmitä halusin sanoa.\n\n... Hän tulee mielellään meille, sen huomaan. Mutta miksi? Mitä hän\non löytänyt minusta? On totta, että meillä on monessa suhteessa\nsamanlainen maku, kumpikaan meistä ei pidä runoudesta, kumpikaan ei\nymmärrä taidetta. Mutta miten korkealla minun yläpuolellani hän onkaan!\nHän on rauhallinen, ja minua vaivaa ikuinen levottomuus. Hänen tiensä\non viitoitettu, hänellä on päämäärä — mutta minä, mihin minä menen?\nMissä on minun asumukseni? Hän on rauhallinen, mutta kaikki hänen\najatuksensa ovat täältä kaukana. Tulee päivä, jolloin hän jättää meidät\niäksi, kun hän palaa kotimaahansa, kauas, kauas pois. Niin, Jumala\nsuojelkoon häntä! Minä olen aina iloinen siitä, että olen tuntenut\nhänet, kun hän oli täällä.\n\nMiksei hän ole venäläinen? Ei, hän ei voisi olla venäläinen.\n\nÄitikin pitää hänestä, sanoo, että hän on kunnollinen ja herttainen.\nÄiti on niin kiltti! Hän ei ymmärrä Insarovia. Paul ei sano nykyään\nmitään, hän on ymmärtänyt, etten pidä hänen viittailuistaan. Mutta\nhän on mustasukkainen Insaroville. Tuo ilkeä poika! Millä oikeudella?\nOlenko minä milloinkaan...\n\nKaikella tällähän ei ole mitään merkitystä! Mistä sainkaan nämä typerät\najatukset?\n\n... Mutta on kuitenkin kummallista, etten vielä milloinkaan ole\nrakastanut ketään, minähän olen jo kaksikymmenvuotias. Luulen, että\nD. (nimitän häntä D:ksi, pidän tästä nimestä: Dmitrij) ajattelee ja\ntuntee niin selvästi siksi, että hän on kokonaan antautunut asialleen,\nunelmalleen. Mikä tekisi hänet levottomaksi? Se, joka on antautunut\nkokonaan... kokonaan... kokonaan... Hänellä ei ole paljon suruja,\nhänellä ei ole mitään vastattavaa. Ei ole kysymys hänen minästään,\nvaan _asiasta_. Asiasta toiseen, hän ja minä rakastamme samoja kukkia.\nTaitoin tänään ruusun. Lehti putosi, hän nosti sen... Annoin hänelle\nkoko ruusun.\n\n... D. on usein luonamme. Eilen hän istui koko illan. Hän aikoo opettaa\nminulle bulgariankieltä. Minun on niin hyvä olla hänen kanssaan, on\nkuin olisin kotona. Ei, parempi kuin kotona.\n\n... Päivät lentävät... Olen iloinen ja kuitenkin huolissani jollakin\ntavoin, haluaisin kiittää Jumalaa ja samalla voisin itkeä. Oi, näitä\nlämpimiä, valoisia päiviä!\n\n... Sydämeni on edelleenkin kevyt, vain hyvin, hyvin harvoin tulen\nhieman surumieliseksi. Olen onnellinen. Olenko minä onnellinen?\n\n... En milloinkaan unohda eilistä huviretkeä. Miten ihmeellisiä, uusia,\npeloittavia vaikutelmia! Kun hän äkkiä tarttui tuohon jättiläiseen ja\nsinkosi hänet kuin pallon lampeen, en säikähtänyt... ja kuitenkin hän\npelotti minua, ja sitten — mikä onnettomuutta uhkaava, julma ilme hänen\nkasvoillaan! Sitten hän sanoi: \"Hän kohoaa kyllä pinnalle!\" Se hämmensi\nminut. En siis ollut ymmärtänyt häntä? Ja sitten, kun kaikki nauroivat\nja minä nauroin mukana, miten pahoillani olinkaan hänen takiaan. Hän\nhäpesi, tunsin sen, hän häpesi minun edessäni. Hän sanoi sen minulle\nsitten, vaunuissa, kun oli pimeää, kun pinnistin nähdäkseni hänet ja\nsamalla kertaa pelkäsin hänen katsettaan. Niin, hänen kanssaan ei ole\nleikkimistä, ja kyllä hän osaa puolustaa ystäviään. Mutta miksi tämä\nuhkaava, myrkyllinen katse, nämä värisevät huulet? Niin kai täytyy\nolla? Ei voi olla mies ja taistelija ja samalla kertaa lempeä ja\npehmeä? Elämä on karkeaa leikkiä, hän sanoi minulle äskettäin. Toistin\nsen Andrej Petrovitjille. Hän ei ollut samaa mieltä D:n kanssa. Kumpi\nheistä on oikeassa? Miten se alkoikaan, tämä päivä! Miten hyvältä\ntuntui kävellä hänen vierellään, silloinkin, kun emme sanoneet mitään\ntoisillemme... Mutta olen iloinen siitä, mikä on tapahtunut. Niin kai\ntäytyi tapahtua.\n\n... Jälleen levottomuutta... En voi oikein hyvin.\n\n... Viime päivinä en ole kirjoittanut tähän vihkoon mitään, sillä\nminulla ei ole ollut halua kirjoittaa. Olen tuntenut, että mitä\nkirjoittaisinkin, se ei olisi sitä, mikä liikkuu sisässäni... Ja mitä\nse on? Minulla on ollut pitkä keskustelu hänen kanssaan ja se on\nselvittänyt minulle paljon. Hän puhui suunnitelmistaan. (Nyt tiedän\nmyös, miten hän on saanut tuon arven kaulaansa... Jumalani, kun\najattelen, että hän oli jo tuomittu kuolemaan, että hän hädin tuskin\npelastui ja haavoittui vaikeasti...) Hän aavistaa, että tulee sota, ja\nhän iloitsee siitä. Kuitenkaan en milloinkaan ole nähnyt häntä niin\nsurullisena kuin silloin. Mistä hän voi... hän... olla surullinen? Isä\ntuli ja tapasi meidät kahden kesken ja katsoi meitä kummallisesti.\nSitten tuli Andrej Petrovitj. Huomasin, että hän oli tullut hyvin\nkalpeaksi ja laihtunut. Hän nuhteli minua siitä, että olin kohdellut\nSjubinia kylmästi ja ylimielisesti. Minähän olin aivan unohtanut koko\nPaulin. Niin pian kuin tapaan hänet, koetan hyvittää rikkomukseni.\nNyt minulla ei ole aikaa hänelle... eikä kenellekään koko maailmassa.\nAndrej Petrovitj puhui minulle niin säälivään sävyyn. Mitä tämä kaikki\nmerkitsee? Miksi ympärilläni on niin pimeää, ja sisässäni? On kuin\nympärilläni ja sisässäni tapahtuisi jotakin salaperäistä, minun täytyy\netsiä sanaa, joka on arvoituksen ratkaisu...\n\n... En ole nukkunut tänä yönä, päätäni särkee. Mitä kannattaa\nkirjoittaa? Hän meni tänään niin varhain pois, ja minä olisin halunnut\npuhua hänen kanssaan... On, ikäänkuin hän välttelisi minua... Niin, hän\nvälttelee minua.\n\n... Nyt on sana keksitty, valo on syttynyt sielussani! Jumalani,\narmahda minua. Minä rakastan!\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nSamana päivänä, jolloin Elena kirjoitti tuon viimeisen,\nmerkityksellisen sanan päiväkirjaansa, Insarov istui Bersenevin\nhuoneessa, ja tämä seisoi hänen edessään. Saattoi nähdä, ettei Bersenev\nkäsittänyt mitään. Insarov oli ilmoittanut hänelle aikovansa seuraavana\npäivänä muuttaa takaisin Moskovaan.\n\n— Mutta hyvä Jumala! Bersenev huudahti, — nyt juuri koittaa kaikkein\nkaunein aika! Mitä ihmettä te teette Moskovassa? Mikä äkkinäinen päätös\ntämä on! Oletteko saanut tärkeitä tiedoituksia?\n\n— Ei, en ole saanut minkäänlaisia tiedoituksia, Insarov vastasi, —\nmutta olen tullut huomaamaan, etten voi jäädä tänne pitempään.\n\n— Mutta miten on mahdollista, että...\n\n— Kuunnelkaa, Andrej Petrovitj, Insarov sanoi, — pyydän teitä, älkää\nyrittäkö käännyttää mieltäni. Minun itseni on vaikea erota teistä,\nmutta asiaa ei voi auttaa.\n\nBersenev katsoi häneen tutkivasti.\n\n— Niin, hän sanoi lopuksi, — tiedän, ettei teidän mieltänne voi\nmuuttaa. Se on siis päätetty asia.\n\n— Täysin, Insarov vastasi.\n\nSitten hän nousi ja lähti.\n\nBersenev asteli pari kertaa edestakaisin huoneessaan, otti hattunsa ja\nlähti Stahoveille.\n\n— Teillä on jotakin tiedoitettavana minulle, Elena sanoi heti heidän\njäätyään yksin.\n\n— Niin on. Miten te saatoitte arvata sen?\n\n— Se on samantekevää. Sanokaa vain, mitä se on.\n\nBersenev ilmoitti hänelle Insarovin päätöksen.\n\nElena kalpeni.\n\n— Mitä tämä merkitsee? hän vihdoin sai sanotuksi.\n\n— Te tiedätte, ettei Dmitrij Nikanorovitj mielellään tee tiliä\nteoistaan. Mutta minä luulen... Istuutukaamme, Elena Nikolajevna, ette\nnäytä voivan oikein hyvin... Luulen voivani arvata tämän kiireellisen\nmatkan todellisen syyn.\n\n— Mikä, mikä se syy on? Elena hengähti ja tarttui itse sitä huomaamatta\njääkylmillä sormillaan Bersenevin käteen puristaen sitä kovasti.\n\n— Näettekö, Bersenev sanoi surullisesti hymyillen, — niin, miten\nselittäisin sen teille? Minun täytyy palata kevääseen, jolloin\ntutustuin Insaroviin lähemmin. Tapasin hänet silloin erään sukulaiseni\nluona. Tällä on tytär, joka on hyvin hauskan näköinen. Minusta tuntui\nkuin ei Insarov olisi ollut aivan välinpitämätön tytön suhteen, ja\nsanoin sen hänelle. Hän vastasi nauraen minun erehtyneeni, sillä hänen\nsydämensä oli täysin haavoittumaton ja sitäpaitsi hän silmänräpäyksessä\nmatkustaisi tiehensä, jos hänelle tapahtuisi jotakin sellaista,\nhän ei näet halunnut — niin, nämä ovat hänen omat sanansa — hän ei\nhalunnut henkilökohtaisten tunteidensa vuoksi pettää asiaansa eikä\nvelvollisuuttaan. Olen bulgarialainen, hän sanoi, enkä minä tarvitse\nvenäläistä rakkautta.\n\n— No niin... ja nyt... mitä tahdotte..., Elena kuiskasi ja käänsi\nvaistomaisesti päänsä poispäin kuin iskua odottaen, mutta ei päästänyt\nBersenevin kättä.\n\n— Luulen, sanoi Andrej Petrovitj ja hänkin laski äänensä, — että nyt on\ntapahtunut se, mistä silloin erehdyin.\n\n— Siis... te tarkoitatte... älkää kiusatko minua! tyttö äkkiä keskeytti.\n\n— Luulen, Bersenev vastasi nopeasti, — luulen, että Insarov nyt\non huomannut rakastavansa venäläistä tyttöä ja on lupaukselleen\nuskollisena päättänyt paeta.\n\nElena puristi hänen kättään yhä kovemmin omassaan ja painoi päänsä\nvielä syvempään, ikäänkuin hän olisi halunnut salata ujouden punaa,\njoka äkkiä liekehti hänen kasvoilleen ja kaulalleen.\n\n— Olette kuin hyvä enkeli, Andrej Petrovitj, hän sanoi hitaasti. —\nMutta hän kai tulee sanomaan hyvästi?\n\n— Kyllä, luulisin niin. Aivan varmasti hän tulee, sillä hän ei halua\nmatkustaa tiehensä...\n\n— Sanokaa hänelle, sanokaa hänelle...\n\nMutta nyt tyttöraukan voimat olivat lopussa, hänen silmänsä olivat\näkkiä täynnä kyyneleitä ja hän syöksyi ulos.\n\n\"Niin suuresti hän siis rakastaa häntä\", Bersenev ajatteli vaeltaessaan\nhitaasti kotiinpäin. \"Sitä en ollut odottanut, että se jo oli kasvanut\nniin voimakkaaksi. Olen hyvä, hän väittää... Kuka voi sanoa, mitkä\ntunteet ja syyt pakoittivat minut sanomaan hänelle kaiken tämän? Mutta\nei, hyvyyttä, hyvyyttä se ei ollut. Aina vain sama tarve vakuuttaa\nitselleni, että tikari varmasti on tunkeutunut sydämeeni. Voin olla\ntyytyväinen — he rakastavat toisiaan, ja olen auttanut heitä löytämään\ntoisensa... 'Tuleva tieteen ja venäläisen yleisön välittäjä', niin\nSjubin nimittää minua. Niin, kohtaloni on kai aina olla välittäjänä.\nMutta jos olen erehtynyt? Ei, en ole erehtynyt...\"\n\nPäivä oli Andrej Petrovitjin raskaimpia, eikä hän sinä iltana oppinut\nRaumeristaan paljon.\n\nKahden maissa seuraavana päivänä Insarov tuli Stahovien luo. Oli kuin\nkohtalo olisi järjestänyt niin, että juuri tuolloin Anna Vasilievnan\nvastaanottohuoneessa istui toinen vieras, kylän papinrouva — erittäin\nrehti ja kunnianarvoisa nainen, joka kuitenkin oli joutunut sotajalalle\nmaalaispoliisin kanssa sen johdosta, että hän eräänä kuumana päivänä\noli mennyt kylpemään lampeen aivan lähellä tietä, jota myöten hienolla\nkenraalinperheellä oli tapana ajella. Ensin Elena kuullessaan Insarovin\naskeleet oli suorastaan iloinen siitä, että vieras henkilö oli siellä\n— veri pakeni hänen poskiltaan. Mutta hän kauhistui ajatusta, että\nInsarov saattaisi mennä pois ennenkuin he saisivat tilaisuuden puhua\nkahden kesken. Myöskin Insarov vaikutti hämmentyneeltä ja hän vältti\nElenan katsetta. \"Sanooko hän nyt tosiaankin hyvästi?\" Elena ajatteli.\nItse asiassa Insarov jo kääntyi Anna Vasilievnan puoleen sanoakseen\njotakin. Elena syöksyi pystyyn ja kutsui kädenliikkeellä hänet ikkunan\nluo. Papinrouva hämmästyi kovin ja yritti kääntyä. Mutta hän oli\nvetänyt korsettinsa nauhat niin tiukalle, että se narisi pienimmästäkin\nliikkeestä. Hän piti viisaimpana olla kääntymättä.\n\n— Minä tiedän, Elena sanoi nopeasti, — tiedän miksi olette tullut.\nAndrej Petrovitj kertoi minulle, mitä aiotte tehdä, mutta pyydän\nteitä, rukoilen teitä, älkää sanoko hyvästi tänään, tulkaa huomenna\naikaisemmin, yhdentoista aikaan. Minun täytyy saada puhua kanssanne\npari sanaa.\n\nInsarov kohotti hiljaa päätään.\n\n— En pidätä teitä... Lupaatteko minulle?\n\nInsarov kumarsi jälleen huomaamattomasti, muttei sanonut mitään.\n\n— Lenotjka, tule tänne vähän, Anna Vasilievna sanoi. — Katso, miten\nihastuttava ompelulaukku.\n\n— Olen itse kirjaillut sen, papinrouva selitti.\n\nElena poistui ikkunan luota.\n\nInsarov ei tällä kertaa jäänyt pitkäksi aikaa Stahovien luo. Elena\ntarkasteli häntä salaa. Hän istui ja näytti vaivautuneelta, katse\nharhaili ympäri huonetta kuten tavallista, äkkiä hän nousi ja meni\ntiehensä ihmeellisen huomaamatta, oli kuin hän yhtäkkiä olisi hävinnyt.\n\nElenan päivästä muodostui pitkä, ja sitä seurasi pitkä, pitkä yö.\nMilloin hän istui käsivarret polvien ympäri kiedottuina ja pää nojaten,\nmilloin hän meni ikkunan luo, painoi otsansa kylmää ruutua vasten ja\najatteli, ajatteli, kunnes oli pakahtua väsymyksestä — aina samoja\najatuksia. Hänestä tuntui kuin sydän hänen rinnassaan olisi kivettynyt\ntai hävinnyt kokonaan, hän oli aivankuin tunnoton, mutta ohimoissa veri\ntykytti, huulet olivat kuivat, päätä kuumotti.\n\n\"Hän tulee... hän ei sanonut hyvästiä äidille... hän ei petä minua...\nOliko Andrej Petrovitj tosiaankin oikeassa? Se ei ole mahdollista...\nHän ei luvannut tulla... hän ei sanoin luvannut... Joutuisinko hänestä\nainiaaksi eroon?\"... Nämä ajatukset eivät hetkeksikään jättäneet häntä\n— niin, ne eivät tulleet eivätkä menneet, ne aaltoilivat lakkaamatta\nhänen sisimmässään kuin sumuharsot.\n\n\"Hän rakastaa minua!\" Elena saattoi äkkiä tuntea sen koko olemuksessaan\nkuin loistavan liekin, ja hän tuijotti pimeään yöhön. Hänen huulensa\navautuivat salaiseen hymyyn, jonka vain hän itse ymmärsi, mutta sitten\nhän pudisti päätään ja pani kädet ristiin niskan taakse, ja jälleen\naaltoilivat vanhat ajatukset esiin kuin sumu hänen sisimmässään.\nAamupuolella hän riisuutui ja meni vuoteeseen, mutta hän ei voinut\nnukahtaa. Sitten auringon ensimmäiset säteet lankesivat hänen\nhuoneeseensa... \"Oi, jospa hän rakastaa minua!\" hän huusi äkkiä eikä\nhän hävennyt valoa, joka nyt kietoutui hänen ympärilleen, hän levitti\nkaipaavat käsivartensa...\n\nHän nousi ylös, pukeutui ja meni alas. Koko talossa ei kukaan vielä\nollut ylhäällä. Hän meni puutarhaan. Mutta siellä oli niin hiljaista,\nniin vihreää ja raikasta, linnut visersivät niin tuttavallisesti,\nja kukat näyttivät iloisilta — hänen mielensä masentui. \"Oi, jos se\non totta\", hän ajatteli, \"silloin ei ole maan päällä yhtään kukkaa,\njoka olisi onnellisempi kuin minä — mutta onko se totta?\" Hän meni\nuudelleen huoneeseensa ja alkoi aikaa tappaakseen vaihtaa vaatteita.\nMutta jokainen vaateparsi liukui hänen käsistään pudoten lattialle,\nja hän istui vielä puolipukeissa peilin edessä, kun häntä kutsuttiin\nteelle. Hän meni alas. Äiti huomasi, että hän oli kalpea, mutta sanoi\nainoastaan:\n\n— Miten hauskan näköinen oletkaan tänään, — ja sitten äidin katse\nliukui hänen koko olemuksensa yli ja hän lisäsi: — Tuo puku sopii\nsinulle erinomaisesti, sinun pitäisi käyttää sitä aina, kun haluat\nmiellyttää jotakuta.\n\nElena ei vastannut mitään. Hän istuutui nurkkaan. Kello löi yhdeksän.\nOli vielä kaksi tuntia yhteentoista. Elena otti kirjan, sitten hän\nyritti ommella, sitten hän jälleen tarttui kirjaan. Lopulta hän päätti\nsata kertaa kävellä erään puistokujan päästä päähän, ja hän teki sen.\nSitten hän istui pitkän aikaa katsellen, kun Anna Vasilievna pani\npasianssia... ja nyt hän katsoi kelloa, ei vielä kymmentä. Sjubin tuli\nvastaanottohuoneeseen. Elena yritti puhua hänen kanssaan ja pyyteli\nhäneltä anteeksi ymmärtämättä itsekään mitä hän pyysi anteeksi...\nHänen ei oikeastaan ollut vaikea puhua, mutta hän hämmästyi jokaista\nlausumaansa sanaa. Sjubin kumartui hänen puoleensa. Elena odotti\nilkeää pilaa ja katsoi ylös, mutta silloin hän kohtasi surulliset ja\nystävälliset kasvot... Hän hymyili niitä kohti. Myös Sjubin hymyili\nja lähti hiljaa tiehensä. Elena tahtoi pidättää häntä, muttei voinut\nheti muistaa hänen nimeään. Vihdoin kello löi yksitoista. Hän istui\nkuunnellen ja odottaen, odottaen, odottaen. Hän ei enää voinut ryhtyä\nmihinkään, hän oli jopa lakannut ajattelemastakin. Mutta hän tunsi\njälleen sydämensä lyövän, ja se löi yhä kiivaammin, yhä kiivaammin,\nja niin suloisesti — aikakin tuntui kiitävän nopeammassa tahdissa.\nKului neljännestunti, kului puoli tuntia, ja sitten vielä muutamia\nminuutteja, niin tuntui Elenasta, ja äkkiä hän vaipui kokoon —\nkello ei lyönytkään kaksitoista, se löi jo yksi. \"Hän ei tule, hän\nmatkustaa pois sanomatta hyvästi\"... Veri syöksyi hänen päähänsä hänen\najatellessaan tätä. Hän tunsi olevansa tukehtumaisillaan, hänen täytyi\nsaada itkeä... Hän juoksi ylös huoneeseensa ja vaipui vuoteelleen\nkasvot käsiin painettuina.\n\nHän makasi siinä puoli tuntia liikkumattomana. Kyyneleet valuivat\nhänen sormiensa välistä pielukselle. Sitten hän äkkiä nousi. Hänen\nsisässään tapahtui ihmeellinen muutos, hänen kasvonilmeensä oli\nterästä, kyyneleet kuivuivat itsestään ja silmät saivat uuden loisteen,\nkulmakarvat kohosivat, huulet puristuivat yhteen. Vielä kului puoli\ntuntia. Elena kuunteli viimeisen kerran kuuluisiko tutun äänen kaiku.\nSitten hän nousi, otti hatun ja käsineet, heitti viitan harteilleen,\npujahti huomaamatta ulos ja lähti nopein askelin kävelemään Bersenevin\nhuvilalle.\n\nElena käveli pää painuneena ja tuijotti hievahtamatta eteensä. Hän\nei pelännyt mitään, ei ajatellut mitään, hän tiesi vain haluavansa\ntavata Insarovin vielä kerran. Hän ei huomannut, että aurinko jo kauan\nsitten oli hävinnyt raskaitten, mustien pilvien taa ja että kiivaat\ntuulenpuuskat ravistivat hänen ympärillään olevia puita, kiskoivat\nhänen hamettaan tai että pöly lensi pyörteisinä pilvinä tietä pitkin...\nHän ei myöskään huomannut ensimmäisiä, raskaita sadepisaroita. Mutta\npian alkoi tiheä sade, joka muuttui yhä kiivaammaksi, nyt välähti\nsalama ja sitten kuului ukkosen jyrähdys. Elena pysähtyi katsellen\nympärilleen... Aivan lähellä sitä paikkaa, missä rajuilma oli hänet\nyllättänyt, oli kaikeksi onneksi rappeutuneen kaivon kohdalla hyljätty\npieni maantiekappeli. Hän kiiruhti sinne ja etsi suojaa sen matalan\nkaton alta. Sade syöksyi virtoina maahan, ja taivas oli nyt tasaisessa\npilvessä. Mykän epätoivon vallassa Elena tuijotti sadetta, joka oli\nkuin hieno verkko tummaa taivasta vasten. Nyt katosi viimeinenkin\ntoivo tavata Insarov. Vanha kerjäläisnainenkin etsi suojaa kappelista,\npudisti veden yltään, kumarsi ja sanoi anteeksipyytävästi: \"Sade,\nnähkääs\", sekä istuutui huoahtaen ja puhkuen kaivon portaille. Elena\npisti käden taskuun. Vanhus huomasi liikkeen ja hänen keltaisiin,\nryppyisiin kasvoihinsa, jotka kerran ehkä olivat olleet kauniit, tuli\neloa.\n\n— Kiitos, hyväntekijä, kiitos, rakas, hän alkoi.\n\nElenan taskussa ei ollut rahakukkaroa, mutta eukko ojensi jo kättään...\n\n— Rahaa minulla ei ole, muori, Elena sanoi, — mutta katso tätä, tästä\nsinulla voi olla hyötyä.\n\nHän antoi vanhukselle nenäliinansa.\n\n— Oi, oi, kaunis tyttöni, kerjäläiseukko sanoi, — mitä minä tekisin\ntällä sinun liinallasi? Ehkä annan sen tyttärentyttärelleni, kun hän on\nkerran morsian. Jumala siunatkoon sinua hyvyytesi takia!\n\nKuului kova paukahdus.\n\n— Herra Jeesus Kristus! kerjäläisnainen mutisi ja teki ristinmerkin\nkolme kertaa. — Mutta kautta sieluni luulen, että olen nähnyt sinut\nkerran aikaisemmin, hän lisäsi hetken kuluttua. — Oi, luulen, että olet\nantanut minulle kerran almun Kristuksen tähden?\n\nElena katsoi vanhusta tarkemmin ja tunsi hänet.\n\n— Niin, muori, hän vastasi. — Kysyit minulta silloin, miksi olin niin\nsurullinen.\n\n— Juuri niin, rakas. Tunsin kyllä sinut. Sinulla on yhä niinkuin\nsilloinkin tuska sydämessä. Liinasihan on märkä, se on kyyneleistä,\nkäsitän. Ah, te nuoret tytöt, kaikilla teillä on samat tuskat, sama\nsuuri suru.\n\n— Mikä suru se on, muori?\n\n— Mikä suru se on? Ah, pieni, kaunis neiti, et kylläkään voi narrata\nminua. Tiedän kyllä, mikä surettaa sinua, et suree isää etkä äitiä.\nMinäkin olen ollut nuori, kukkani, minäkin olen kokenut nuo tuskat.\nNiin, niin. Ja suuren hyvyytesi tähden sanon sinulle erään asian. Jos\nolet kerran löytänyt hyvän miehen, joka ei ole kevytmielinen nulikka,\npysy tämän ainoan luona, pidä hänestä kiinni kuolemaan asti. Se, minkä\non tapahduttava, tapahtuu, ja jollei sitä tapahdu, niin se on Jumalan\ntahto. Niin, niin. Miksi sinä katselet minuun niin hämmästyneenä?\nMinähän voin olla myös ennustaja, minä. Haluatko, niin otan mukaani\nkaiken surusi tähän liinaan! Niin, sen teen. Näetkö, sade vaimenee,\nnyt minä menen. Hieman voin kastua, se ei ole ensimmäinen kerta.\nÄläkä unohda, rakas, suru tuli ja suru meni, nyt suru on unohdettu ja\npiilotettu. Jumala siunatkoon meitä!\n\nKerjäläisakka nousi paikaltaan, meni ulos kappelista ja katosi\ntiehensä. Elena katsoi hämmästyneenä hänen jälkeensä. \"Mitä tämä voi\nmerkitä?\" hän vaistomaisesti kuiskasi.\n\nSade vaimeni yhä, ja aurinko silmänräpäyksen ajan pilkisti esiin. Elena\npäätti jättää suojapaikkansa... Silloin hän äkkiä kymmenen askeleen\npäässä kappelista näki Isarovin. Takkiinsa kietoutuneena hän riensi\nsamaa tietä kuin Elenakin oli tullut. Hän näkyi kiiruhtavan kotiin päin.\n\nElena nojautui portaiden rappeutuneeseen kaiteeseen ja aikoi huutaa\nInsarovia, mutta ääni petti hänet... Insarov meni jo ohi kohottamatta\npäätään...\n\n— Dmitrij Nikanorovitj! tyttö vihdoin sai huudetuksi.\n\nInsarov pysähtyi samassa ja katsoi ympärilleen...\n\nEnsi hetkessä hän ei tuntenut Elenaa, mutta sitten hän meni tämän luo.\n\n— Te! Te täällä! hän huusi.\n\nElena meni hiljaa takaisin kappeliin. Insarov seurasi häntä.\n\n— Te täällä? hän toisti.\n\nTyttö vaikeni edelleen ja vain katsoi Insarovia pitkään ja hellästi.\nTämä laski katseensa.\n\n— Tuletteko meiltä? Elena kysyi.\n\n— En.. minä en ole ollut teillä.\n\n— Ette? Elena toisti ja yritti hymyillä. — Sitenkö te pidätte\nlupauksenne? Olen odottanut teitä aamusta lähtien.\n\n— Muistakaa, Elena Nikolajevna, en luvannut mitään eilen.\n\nElena hymyili vielä kerran heikosti ja sipaisi kädellä kasvojaan. Sekä\nkasvot että käsi olivat hyvin kalpeat.\n\n— Aioitte siis matkustaa sanomatta meille hyvästi?\n\n— Niin, Insarov sanoi kumeasti, melkein kovasti.\n\n— Siis tuttavuutemme jälkeen, kaikkien keskustelujemme jälkeen, kaiken\njälkeen... Jollen siis sattumalta olisi tavannut teitä — Elenan ääni\nmurtui, ja hän vaikeni hetkeksi, — silloin olisitte matkustanut\nojentamatta minulle kättä jäähyväisiksi, eikä se olisi koskenut teihin?\n\nInsarov kääntyi poispäin.\n\n— Pyydän, Elena Nikolajevna, älkää puhuko noin. Ei minun muutenkaan ole\nhelppo olla. Uskokaa minua, päätökseni on ollut hyvin vaikea. Jospa\ntietäisitte..\n\n— En halua tietää mitään! Elena huusi kauhistuneena. — En halua tietää,\nmiksi matkustatte... Niin kai täytyy tapahtua. Meidän on kai erottava.\nSyyttä ette halunne aiheuttaa ystävillenne surua. Mutta niinkö ystävät\neroaisivat? Mehän olemme ystäviä, eikö totta?\n\n— Emme, Insarov sanoi.\n\n— Mitä tarkoitatte? — ohimenevä punastus levisi Elenan poskille.\n\n— Matkustan juuri siksi, ettemme ole ystäviä. Älkää pakottako minua\nsanomaan sitä, mitä en halua sanoa — jota en sano.\n\n— Olitte ennen niin rehellinen minua kohtaan, Elena sanoi hieman\nnuhtelevalla äänellä. — Muistatteko?\n\n— Silloin saatoin olla rehellinen, silloin minulla ei ollut mitään\nsalattavaa. Mutta nyt...\n\n— Mutta nyt? Elena kysyi.\n\n— Nyt.. Nyt minun täytyy mennä. Hyvästi.\n\nJos Insarov tällä hetkellä olisi katsonut Elenaan, olisi hän huomannut\nmiten tytön kasvoille levisi sitä valoisampi loiste, mitä tummemmiksi\nja synkemmiksi hänen omat kasvonsa kävivät. Mutta hän katsoi tiukasti\nmaahan.\n\n— Niin, hyvästi, Dmitrij Nikanorovitj, Elena sitten sanoi. — Mutta\nkoska kuitenkin tapasimme — ojentakaa minulle ainakin kätenne!\n\nInsarov ojensi jo kätensä.\n\n— Ei, en voi edes sitä, hän sanoi ja kääntyi jälleen poispäin.\n\n— Ette voi?\n\n— En. Hyvästi.\n\nJa hän meni kappelin ovelle.\n\n— Odottakaa vielä hetkinen, Elena sanoi. — Näyttää siltä, kuin\npelkäisitte minua. Mutta olen rohkeampi kuin te, lisäsi hän, ja koko\nhänen nuorta ruumistaan vapistutti kevyt värähdys. — Minä sanon\nteille... haluatteko tietää sen?... miksi tapaatte minut täältä?\nTiedättekö, minne olin matkalla?\n\nInsarov katsoi häneen hämmästyneenä.\n\n— Olin matkalla teidän luoksenne.\n\n— Minun luokseni?\n\nElena piilotti kasvot käsiinsä.\n\n— Olette suorastaan pakoittanut minut sanomaan, että rakastan teitä,\nhän kuiskasi — nyt... olen sanonut sen.\n\n— Elena!\n\nInsarov puristi tytön lujasti itseään vasten sanomatta sanaakaan.\nHänen ei tarvinnut sanoa rakastavansa Elenaa. Tyttö oli kuullut tuon\nainoan sanan: \"Elena!\" ja hän oli nähnyt äkillisen muutoksen, joka\noli tapahtunut miehessä, hän painautui luottavaisesti tämän rintaa\nvasten, joka nousi ja laski niin kiihkeästi, hän tunsi, miten miehen\nkäsi hyväili hänen tukkaansa — ja tämä riitti, hän tiesi, että Insarov\nrakasti häntä. Insarov vaikeni edelleen eikä Elena tarvinnut sanoja.\n\"Hän on täällä, hän rakastaa minua... voinko pyytää enempää?\" Koko\nhänen olemuksensa täytti ylimaallinen hiljaisuus ja rauha, jonka\nvain onnen autuus antaa, se oli tyynen sataman, saavutetun päämäärän\nhiljaisuutta ja rauhaa. Hän ei kaivannut mitään muuta, sillä hän\nomisti kaiken. \"Oi, veljeni, ystäväni, rakkaani!...\" hänen huulensa\nkuiskasivat, eikä hän itse tiennyt, miehenkö sydän vai hänen omansa\nniin löi hänen rinnassaan paisuen yli äyräittensä rajattomasta ilosta.\n\nInsarov seisoi siinä liikkumattomana, hän vain piti voimakkaissa\nkäsivarsissaan tätä nuorta olentoa, joka oli antautunut hänelle,\nensimmäisen kerran hän tunsi tämän äärettömän rakkaan taakan rintaansa\nvasten. Syvä, sanomattoman kiitollisuuden tunne oli murtanut hänen\nkovan sielunsa, ja hänen silmissään oli kyyneleitä, joita hän ei ennen\nollut tuntenut..\n\nMutta Elena ei itkenyt. Hän vain toisti toistamistaan: \"Oi ystäväni,\nveljeni!\"\n\nAika kului.\n\n— Tahdot siis seurata minua, minne menenkin? Insarov sanoi pitäen yhä\nElenaa käsivarsillaan.\n\n— Minne menetkin, maailman ääriin asti. Missä sinä olet, siellä minäkin\nolen.\n\n— Sinulla kai ei ole harhakuvitelmia siitä, että vanhempasi milloinkaan\nsuostuisivat tähän avioliittoon?\n\n— Minulla ei ole harhakuvitelmia. Tiedän sen.\n\n— Tiedät, että olen köyhä — suorastaan kerjäläinen.\n\n— Kyllä.\n\n— Etten ole venäläinen, etten voi jäädä Venäjälle, ja että sinun on\nkatkaistava kaikki siteet maahasi ja kotiisi?\n\n— Kyllä, kyllä.\n\n— Tiedätkö myös, että olen antautunut vaikeaan ja epäkiitolliseen\ntehtävään ja että minä... että me joudumme sekä vaaroihin että\nkieltäymyksiin, ehkä myös nöyryytyksiin ja alennukseen.\n\n— Kyllä, tiedän kaiken tämän... Minä rakastan sinua.\n\n— Sinun täytyy luopua kaikesta siitä, mihin olet tottunut lapsuudestasi\nlähtien. Siellä kaukana, vieraiden ihmisten parissa, joudut ehkä\ntyöskentelemään elatukseksesi..\n\nElena laski kätensä hänen huulilleen.\n\n— Minä rakastan sinua, rakas.\n\nInsarov tarttui tuohon hienoon, valkoiseen käteen ja suuteli sitä\nintohimoisesti. Elena ei vetänyt sitä takaisin, hän tuijotti\nlapsellisesti ja uteliaana, miten mies peitti käden ja kapeat sormet\nsuudelmillaan...\n\nÄkkiä hän punastui ja kätki päänsä Insarovin rintaa vasten.\n\nTämä nosti hellästi hänen päänsä ja katsoi häntä tutkivasti silmiin:\n\n— Niin tervehdin sinua vaimonani Jumalan ja ihmisten edessä.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nHattu toisessa ja viitta toisessa kädessä Elena tunnin kuluttua hiljaa\nastui saliin. Hänen tukkansa oli hieman epäjärjestyksessä, kummassakin\nposkessa loisti vaaleanpunainen täplä, hymy pysyi hänen huulillaan ja\nmyös silmät hymyilivät alaspäin luotujen silmäluomien alla. Hän oli\nniin väsynyt että saattoi tuskin astua askeltakaan, ja tämä väsymys\ntuntui niin ihanalta. Kaikki oli niin ihanaa. Kaikki oli niin kaunista\nja valoisaa ja ystävällistä. Uvar Ivanovitj istui ikkunan ääressä.\nElena meni hänen luokseen, laski kätensä hänen olkapäälleen, kumartui\nhieman eteenpäin ja purskahti vaistomaisesti nauruun.\n\n— Mitä nyt? Uvar Ivanovitj kysyi sangen hämmästyneenä.\n\nElena ei tiennyt mitä sanoa. Hän olisi halunnut suudella Uvar\nIvanovitjia.\n\n— Molskis! hän sanoi lopulta.\n\nMutta Uvar Ivanovitjin ilmekään ei värähtänyt. Hän vain istui Elenaa\ntuijottaen ja näytti yhä yhtä hämmästyneeltä. Tyttö heitti hattunsa ja\nviittansa hänen päälleen.\n\n— Rakas Uvar Ivanovitj, hän sanoi, — olen väsynyt, haluan nukkua — ja\nsitten hän purskahti jälleen nauruun ja vaipui miehen vieressä olevaan\nnojatuoliin.\n\n— Hm, Uvar Ivanovitj tuhahti ja leikitteli sormillaan. — Tämä...\npitäisi, hm...\n\nElena katseli ympärilleen ajatellen: \"Kaikesta tästä on sinun pian\nerottava... miten ihmeellistä: en tunne lainkaan pelkoa, en epäilystä,\nen kaipausta... Kyllä, äidin puolesta olen pahoillani!\" Sitten hän\njälleen näki edessään pikku kappelin, kuuli Insarovin äänen, tunsi\nhänen käsivartensa vyötäröllään. Elena tunsi sydämensä täyttyvän\nilosta, mutta se ei enää jyskyttänyt, oli kuin onnen autuas väsymys\nolisi vaientanut sen. \"Niin, kerjäläismummo vei suruni mukanaan\",\nhän ajatteli. \"Oi, miten onnellinen olen! Niin ansaitsematonta! Ja\nniin odottamatonta!\" Ei olisi tarvittu paljonkaan, jotta suloiset,\nhillittömät kyyneleet olisivat virranneet hänen poskiaan pitkin. Hän\nsaattoi pidättää ne vain hiljaa itsekseen nauramalla. Otti hän minkä\nasennon tahansa, tuntui hänestä, että se oli paras ja mukavin, oli\nkuin hän olisi tuudittautunut uneen. Kaikki hänen liikkeensä olivat\nhiljaiset ja pehmeät — mihin olivatkaan kaikki hänen kiireiset,\nkulmikkaat eleensä hävinneet?\n\nNyt Soja tuli sisälle. Elena arveli, ettei hän milloinkaan ollut\nnähnyt ihastuttavampia kasvoja. Sitten tuli Anna Vasilievna. Elena\ntunsi piston sydämessään, mutta hän kietoi käsivartensa hellästi\nhyvän äitinsä kaulaan ja suuteli häntä otsalle, hiusrajaan, joka\njo vivahti hieman harmaaseen. Sitten hän meni huoneeseensa. Miten\nkaikki hymyilikään hänelle siellä! Miten ihmeellisen ujon ylpeyden\nja nöyryyden valtaamana hän istuutui vuoteelleen, samalle vuoteelle,\nmissä hän kolme tuntia sitten oli kokenut niin vaikeita hetkiä! \"Mutta\nminähän tiesin jo silloin, että hän rakastaa minua\", hän ajatteli,\n\"niin, minä tiesin sen jo silloin... oi, ei, ei, se ei ole oikein! Sinä\nolet minun vaimoni...\", Elena kuiskasi ja lankesi polvilleen kasvot\nkäsiin kätkettyinä.\n\nIllan tullen hän vaipui mietteisiin. Ajatus, ettei hän pitkään\naikaan saisi nähdä Insarovia, suretti häntä. Insarov ei voinut\njäädä Bersenevin luo herättämättä epäilyksiä, ja siksi he olivat\npäättäneet, että hän matkustaisi Moskovaan ja tulisi käymään pari\nkertaa ennen syksyä. Elena oli luvannut kirjoittaa hänelle ja, jos\nse vain kävisi päinsä, he tapaisivat jossakin Kuntsovon lähistöllä.\nElena meni saliin teelle. Kaikki perheenjäsenet olivat kokoontuneet,\nja Sjubin oli tullut alas. Hän katsoi tutkivasti Elenaan, kun tämä\ntuli sisälle. Elena olisi halunnut puhua ystävällisesti Sjubinin\nkanssa kuten ennen vanhaan, mutta hän pelkäsi tämän terävää katsetta,\nhän pelkäsi itseään. Äkkiä hänen mieleensä juolahti, että Sjubin ehkä\ntarkoituksellisesti oli jättänyt hänet niin täydellisesti rauhaan\nkahden viime viikon aikana. Pian tuli myös Bersenev, ja hän toi Anna\nVasilievnalle terveisiä Insarovilta. Tämä pyysi suomaan anteeksi, että\nhän oli palannut takaisin Moskovaan käymättä Anna Vasilievnan luona.\nEnsimmäisen kerran tänä päivänä Elena kuuli Insarovin nimen. Hän\ntunsi punastuvansa. Hän ymmärsi myöskin, että hänen pitäisi ilmaista\nvalittelunsa, kun niin hyvä talon ystävä noin äkkiä oli matkustanut\npois. Mutta hän ei voinut pakottautua näyttelemään komediaa, hän istui\nliikkumattomana ja äänettömänä, kun taas Anna Vasilievna huokaili ja\nselitti, miten kauhean ikävää se oli. Elena yritti pysytellä Bersenevin\nlähettyvillä, jota hän ei pelännyt, vaikka Bersenev tiesikin osan\nhänen salaisuuttaan. Hän etsi suojaa Sjubinia vastaan, joka yhä\nistui häntä katsellen — ei ivallisesti hymyillen, vaan edelleen yhtä\ntutkivasti. Bersenev hämmästyi yhä enemmän, mitä pitemmälle ilta\nkului, hän oli odottanut tapaavansa Elenan suruissaan. Kun Bersenev ja\nSjubin sekaantuivat taidetta käsittelevään keskusteluun, Elena tunsi\nhelpotusta. Hän vetääntyi syrjään ja istui nurkassaan kuunnellen heidän\nääntään kuin unessa. Vähitellen hänestä tuntui, etteivät ainoastaan he,\nvaan kaikki, mikä häntä täällä ympäröi, oli ollut vain unta — samovaari\npöydällä ja Uvar Ivanovitjin lyhyet liivit ja Sojan kiilloitetut kynnet\nja seinällä riippuva suuriruhtinas Konstantinia esittävä öljymaalaus,\nkaikki haihtui epätodelliseen, kaukaiseen sumuun. Äkkiä hän sääli heitä\nkaikkia. \"Minkä puolesta he elävät?\" hän ajatteli.\n\n— Haluatko käydä vuoteeseen, Lenotjka? äiti kysyi.\n\nHän ei kuullut sitä.\n\n— Vihjaus, joka on oikeudenmukainen vain puoliksi, minkä sanot?...\n\nElena havahtui äkkiä näihin Sjubinin harvinaisen terävästi lausumiin\nsanoihin.\n\n— Hyvä Jumala, Sjubin jatkoi, — juuri siinähän on asian ydin.\nOikeudenmukainen vihjaus masentaa — eikä se ole kristillistä. Jos se\non epäoikeudenmukainen, niin se ei liikuta vastapuolta — mikä taas on\ntyperää. Mutta jos se on oikeudenmukainen vain puoliksi, silloin hän\nsuuttuu ja hänen kärsivällisyyttään koetellaan. Jos esimerkiksi sanon,\nettä Elena Nikolajevna on rakastunut jompaankumpaan meistä, mihin\nlajiin sellainen vihjaus kuuluu?\n\n— Ah, _monsieur Paul_, Elena sanoi, — olisin niin mielelläni teille\nvihainen, mutta en jaksa. Olen hyvin väsynyt.\n\n— Mikset mene vuoteeseen? Anna Vasilievna sanoi, joka itse oli\niltauninen ja senvuoksi myöskin mielellään lähetti kaikki muut\nvuoteesen. — Sano minulle hyvää yötä ja nuku Jumalan nimeen, Andrej\nPetrovitj antaa kyllä anteeksi.\n\nElena suuteli äitiään, nyökkäsi muille ja meni. Sjubin saattoi hänet\novelle.\n\n— Elena Nikolajevna, hän kuiskasi heidän seisoessaan kynnyksellä, —\nte astutte \"monsieur Paulin\" päälle, te poljette hänet armottomasti\njalkoihinne, mutta monsieur Paul siunaa teidät ja pienet jalkanne ja\npienissä jaloissanne olevat kengät ja kenkien pohjat.\n\nElena kohautti olkapäitään, ojensi hänelle vastenmielisesti kätensä\n— ei sitä, jota Insarov oli suudellut — ja meni huoneeseensa, missä\nhän heti riisuutui, meni vuoteeseen ja nukahti. Hän nukkui syvää ja\nrauhallista unta... jollaista eivät edes lapset aina nuku, vaan kuten\nlapsi nukkuu vain parannuttuaan vaikeasta sairaudesta äidin istuessa\nkehdon ääressä katsellen häntä ja kuunnellessa hänen hengitystään.\n\n\n\n\nXX.\n\n\n— Tule hetkeksi luokseni, Sjubin sanoi Berseneville, kun tämä oli\nsanonut hyvästi Anna Vasilievnalle. — Minulla on jotakin näytettävää\nsinulle.\n\nBersenev seurasi Sjubinia tämän huoneeseen. Hän hämmästyi nähdessään\nsuuren joukon kosteisiin liinoihin käärittyjä tutkielmia, veistoksia ja\npatsaita, joita oli kaikkialla huoneessa.\n\n— Huomaan, että työskentelet vakavissasi, hän sanoi.\n\n— Jotakin kai on tehtävä, Sjubin vastasi. — Kun jokin asia ei menesty,\non yritettävä toista. Sitäpaitsi askartelen kuten korsikkalainen\nenemmän vendettan kuin puhtaan taiteen parissa. _Trema Bisanzia!_\n\n— En ymmärrä mitä tarkoitat, Bersenev sanoi.\n\n— Odota, niin saat nähdä. Olepa niin hyvä ja luo katse tähän, jalo\nystävä ja hyväntekijä, tässä on kostoni numero yksi.\n\nSjubin paljasti erään veistoksista, ja Bersenev näki erinomaisen\nrintakuvan Insarovista. Yhdennäköisyys oli hyvin sattuva. Sjubin oli\nvanginnut hänen piirteensä pienimpiä yksityiskohtia myöten, ja hän oli\nantanut sille hyvin kauniin muodon: rehellisen, jalon, rohkean.\n\nBersenev hurmaantui täydellisesti.\n\n— Se on mestarillinen, suoraan sanoen, hän huudahti. — Salli minun\nonnitella! Senhän voi milloin tahansa asettaa näytteille. Mutta miksi\nnimität tätä erinomaista työtä kostoksi?\n\n— Niin, sir, siksi, että tämän erinomaisen työn, kuten suvaitsette\nsanoa, aion lahjoittaa Elena Nikolajevnalle nimipäivälahjaksi.\nYmmärrättekö tämän vertauskuvallisuuden, hyvä herra? Emme tule\nsokeiksi, näemme, mitä ympärillämme tapahtuu, mutta olemme\nherrasmiehiä, hyvä herra, ja kostomme on oleva herrasmiehen tyyliin.\n\n— Ja katso tätä, lisäsi Sjubin käärien kokoon toisen peitteen, — koska\ntaiteilija uusimman estetiikan mukaan nauttii kadehdittavaa oikeutta\nryhtyä kaikkiin ajateltavissa oleviin ilkeyksiin ja muuttaa ne taiteen\nhelmiksi, olemme luoneet tämän helmen numero kaksi, emme kostaaksemme\nkuin herrasmies, vaan yksinkertaisesti _en canaille_.\n\nHän veti nopeasti liinan syrjään, ja Bersenevin nähtäväksi paljastui\nDantanin tyylinen veistos, joka sekin oli esittävinään Insarovia.\nMitään ilkeämpää ja sukkelampaa oli vaikea ajatella. Nuori\nbulgarialainen oli kuvattu pukin haahmossa, joka nousee takajaloilleen\nsarvet puskuasennossa. Tyhmänylpeänä, taistelunhaluisena, itsepäisenä,\nkömpelönä, yksinkertaisena se siinä seisoi, tämä \"lempeiden lampaiden\npuoliso\", ja kuitenkin yhtäläisyys oli niin sattuva ja ehdoton, ettei\nBersenev voinut olla purskahtamatta nauruun.\n\n— No? Hauska vai mitä? Sjubin sanoi. — Tunnetko sankarisi? Lähetänkö\nsenkin näyttelyyn? Tämän annan itselleni nimipäivälahjaksi, ystäväni...\nSalliiko Teidän Jalosukuisuutenne, että suoristan polveni hetkeksi?\n\nJa Sjubin otti muutamia pukinhyppyjä polkaisten taaksepäin korkoja\niskien.\n\nBersenev otti lattialta pellavaliinan ja heitti sen veistoksen päälle.\n\n— Ah, sinä jalomielinen, — Sjubin pysähtyi: — kuka tässä jutussa\noikeastaan on erikoisen jalomielinen? No niin, samantekevää! Ja nyt,\nhän jatkoi ja alkoi juhlallisin, surullisin ilmein kääriä kolmannen,\nmelko suuren savikimpaleen ympäriltä vaatetta, — nyt saat nähdä\njotakin, joka todistaa, miten nöyrä ja teräväkatseinen ystävä sinulla\non. Saat varmistautua siitä, että hän todellisena taiteilijana\ntuntee voimakasta tarvetta lyödä itseään korvalle ja ymmärtää sen\nhyödyllisyyden. Katso ja tarkasta!\n\nLiina putosi, ja Bersenev näki kaksi päätä, niin tiiviisti toisissaan\nkiinni kuin olisivat ne olleet yhteen kasvaneet... Hän ei heti\nymmärtänyt, mitä se merkitsi, mutta sitten hän tunsi nuo kasvot,\ntoiset olivat Annusjkan, toiset Sjubinin omat. Ne eivät olleet\nmuotokuvia, vaan lähinnä karikatyyrejä. Annusjka oli muovattu terveeksi\nja reheväksi maalaistytöksi, jolla oli matala otsa, himmeät silmät\nja näppärä pystynenä. Hänen paksuilla huulillaan oli röyhkeä hymy,\nkasvoista kuvastui aistillisuus ja railakas kevytmielisyys, mutta myös\nmäärätynlainen hyväntahtoisuus. Itsensä Sjubin oli tehnyt juopoksi,\nrappeutuneeksi elostelijaksi, jolla oli kuoppaiset posket, veltosti\nriippuvat ohuet hiussuortuvat, poissaoleva ilme tylsissä silmissä ja\nnenä, joka oli terävä kuin kuolleen.\n\nBersenev käänsi inhoten pois päänsä.\n\n— Kaunis pari, eikö totta? Sjubin kysäisi. — Olepa ystävällinen ja anna\nsille hyvä nimi? Toisille olen jo keksinyt jotakin. Rintakuvan alla\nsanotaan: »Sankari, joka aikoo vapauttaa isänmaansa». Kuvanveistoksen\nalla: »Pois tieltä, saksalainen makkarantekijä!» Mutta tämä — mitä\nsanot? — »Taiteilija Pavel Jakovlevitj Sjubinin tulevaisuus»...\nKelpaako se?\n\n— Lopeta jo? Bersenev sanoi. — Kuinka voit hukata aikaa johonkin niin...\n\nHän ei keksinyt oikeaa sanaa.\n\n— Inhoittavaan, tarkoitat. Ei, ystäväni, juuri tämä ryhmä kelpaa\nnäyttelyyn.\n\n— Niin juuri, inhoittavaa, Bersenev toisti. — Mihin tällä kaikella\npyrit? Sinun taipumuksesi eivät lainkaan viittaa sellaiseen\nkehitykseen, jota taiteilijamme valitettavasti tähän asti ovat niin\nlahjakkaasti harrastaneet. Suoraan sanoen panettelet itseäsi.\n\n— Niinkö tarkoitat? Sjubin sanoi synkästi. — Jollei minulla ole noita\nlahjoja luonnostani ja jos ne oksastetaan minuun, niin on... eräs\nmäärätty henkilö syypä siihen. Tiedätkö mitä, hän lisäsi ja rypisti\ntraagillisesti kulmakarvojaan, — olen jo yrittänyt juoda.\n\n— Se ei voi olla totta!\n\n— Kyllä, jumaliste, olen yrittänyt sitä, Sjubin vastasi ja hänen\nilmeensä kirkastui äkkiä ja hänen kasvonsa hymyilivät. — Mutta hyvää\nse ei ole, ystäväni. En saa sitä alas, ja jälkeenpäin on pää kuin\nrumpu. Suuri Lustjihin itse — Harlampij Lustjihin, koko Moskovan ja\nkoko Isovenäjän juopporatti, niin väittävät toiset, sanoo, ettei minun\njuomisestani tule mitään. Pullolla ei ole minulle mitään sanottavana,\nhän väittää.\n\nBersenev kohotti käsivartensa iskeäkseen saviryhmää, mutta Sjubin ehti\nväliin.\n\n— Ei, hyvä veli, älä lyö! Se voi olla hyvä opetuksena ja mörkönä.\n\nBersenev hymyili.\n\n— Hyvä on, säästettäköön mörkösi, hän sanoi. — Ja eläköön ikuinen,\npuhdas taide!\n\n— Niin, eläköön se! Sjubin yhtyi. — Missä sen kohtaa, siellä tulee hyvä\nparemmaksi eikä pahakaan ole niin vaarallinen.\n\nYstävykset puristivat voimakkaasti toistensa käsiä ja erosivat.\n\n\n\n\nXXI..\n\n\nElenan ensimmäinen ajatus hänen herätessään häilyi pelon ja ilon\nvälillä: »Onko se totta? Onko se totta?» hän itsekseen ihmetteli,\nja hänen rintansa oli pakahtumaisillaan onnesta. Muistot syöksyivät\nesille... hän antautui kokonaan niiden valtaan. Sitten eilispäivän\nautuas, ylimaallinen hiljaisuus ja rauha jälleen palasi. Mutta aamun\nkuluessa levottomuus sai vähitellen vallan, ja seuraavat päivät hän\neli kaivaten ja ikävöiden. Hän tiesi nyt, mitä tahtoi, mitä hän oli\nkaivannut, eikä hänen kuitenkaan ollut kevyempi olla kuin ennen. Tuo\nainoa unohtumaton kohtaus oli temmannut hänet irti vanhasta elämästä,\nhän oli jo hyvin kaukana, kuitenkin kaikki hänen ympärillään kulki\nentistä latuaan aivankuin ei minkäänlaista muutosta olisi tapahtunut.\nEniten elämä eteni samoja raiteita kuin ennen ja hänen oletettiin\nottavan osaa siihen. Hän oli yrittänyt aloittaa kirjettä Insaroville,\nmutta siitä ei tullut mitään. Kaikki minkä hän kirjoitti muuttui\npaperilla vain kuolleiksi ja valheellisiksi sanoiksi. Päiväkirjansa\nhän oli päättänyt, ja hän oli vetänyt paksun viivan viimeisen rivin\nalle. Tämä oli menneisyys, ja hän eli nyt kaikkine ajatuksineen, koko\nolemuksellaan tulevaisuudessa. Hänen olonsa oli raskas. Elenasta\ntuntui jollakin tavoin rikolliselta istua äidin kanssa, kuunnella\nhäntä, vastata hänen kysymyksiinsä, puhua hänelle, joka ei mitään\naavistanut. Hän tunsi elättävänsä valhetta. Se vaivasi häntä, vaikkei\nhänen tarvinnutkaan hävetä mitään. Usein hän sai vastustamattoman halun\nkertoa kaiken, kaiken, mitä sitten tapahtuisikin. »Miksei Dmitrij\nottanut minua silloin mukaansa, kappelista?» hän ajatteli. »Hänhän\nsanoi, että olin hänen vaimonsa Jumalan edessä. Miksi siis olen\ntäällä?» Hän kävi äkkiä araksi kaikkia kohtaan koko talossa, vieläpä\nUvar Ivanovitjiakin, joka nykyisin oli hämmästyneempi kuin koskaan\naikaisemmin ja vain istui leikitellen sormillaan. Elenasta tuntui,\nettei valoisuus, ei kauneus eikä ystävällisyys häntä enää ympäröineet,\narkipäivä ei todellakaan enää ollut unta, se oli kuin painajainen, joka\npuristi hänen rintaansa järkkymättömällä, elottomalla painollaan, oli\nkuin kaikki hänen ympärillään oleva olisi katsonut häntä nuhtelevin,\nvihaisin katsein, niinkuin se ei enää olisi välittänyt hänestä...\nOlet meidän joka tapauksessa! hän oli kuulevinaan. Vieläpä hänen\nsuojattiraukkansakin, hänen vainotut linnunpoikasensa ja eläimensä\nkatsoivat häntä epäillen ja arvostellen — ainakin hänestä tuntui\nsiltä. Hän häpesi tunteitaan, hän kärsi omantunnonvaivoja. »He ovat\nkuitenkin minun omaisiani, tämä on minun kotini, minun maani...» hän\nsanoi itselleen. — »Ei, maa ei enää ole sinun eikä kotisi», toinen ääni\nkuiskasi. Hän pelästyi ja heikkouskoisuus suututti häntä. Vaikeudethan\ntuskin vielä olivat alkaneet, ja hän jo menetti kärsivällisyytensä...\nSitäkö hän oli luvannut Insaroville?\n\nSielullisen tasapainon saavuttaminen ei Elenalle muodostunut helpoksi.\nMutta sitten kului viikko ja toinenkin. Vähitellen hän rauhoittui ja\nalkoi tottua uuteen asemaansa. Hän kirjoitti kaksi pientä kirjettä\nInsaroville ja vei ne itse postiin. Hän ei missään tapauksessa olisi\nuskonut niitä kamarineitosen haltuun, sen kielsi sekä hänen kainoutensa\nettä ylpeytensä. Sitten hän alkoi odottaa Insarovia itseään... Mutta\neräänä kauniina aamuna saapuikin Nikolaj Artemievitj.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nKukaan ei entisen kaartinluutnantti Stahovin talossa ollut milloinkaan\nnähnyt häntä niin happamana ja samalla kertaa niin mahtavana ja\ntärkeänä kuin tänä päivänä. Hän tuli saliin päällystakki ja hattu\nyllään, astui sisälle arvokkain askelin, jalat haarallaan ja korkojaan\nkopistellen meni peilin luo ja seisoi siinä tarkastaen itseään\nrauhallisen vakavasti, pudistaen päätään ja purren huultaan. Anna\nVasilievna vastaanotti hänet — kuten aina — ulkonaisesti levottomana\nja kiihoittuneena, mutta sisimmässään iloisena. Stahov ei ottanut\nhattua päästään, ei tervehtinyt Anna Vasilievnaa, ojensi vain Elenalle\nvaieten säämiskähansikkaansa suudeltavaksi. Anna Vasilievna tiedusteli\nhänen kylpylähoitonsa edistymistä, mutta hän ei vastannut. Sitten\nilmestyi Uvar Ivanovitj — Stahov katsahti häneen ja sanoi: »Bah!» Hän\nkohteli yleensä Uvar Ivanovitjia kylmästi ja ylimielisesti, vaikka hän\ntunnustikin toisessa olevan merkkejä »todellisesta Stahanovilaisesta\nverestä». Melkein kaikki venäläiset aatelisperheet ovat kuten tunnettua\nvarmoja siitä, että on olemassa määrättyjä ominaisuuksia, joita muilla\nei kerta kaikkiaan voi olla. Miten usein saakaan kuulla »Podralaskinien\nnenistä» tai »Pereprejevskien niskoista».\n\nSoja tuli sisälle ja niiasi Nikolaj Artemievitjille. Tämä rykäisi,\nheittäytyi nojatuoliin käskien tuoda kahvia, ja vasta nyt hän otti\nhatun päästään. Sitten tuli kahvi. Hän joi kupillisen, katsoi\nneitosesta toiseen ja mutisi hampaittensa välistä: »_Sortez, s'il vous\nplait_». Sitten hän kääntyi puolisonsa puoleen lisäten: »_Et vous,\nmadame, restez, s'il vous plait_».\n\nKaikki muut paitsi Anna Vasilievna poistuivat huoneesta. Hän oli niin\nkiihtynyt, että hänen päänsä vapisi. Nikolaj Artemievitjin juhlallinen\nkäytös oli kokonaan vallannut hänet. Hän odotti jotakin erikoista.\n\n— No, mitä nyt? hän huudahti heti kun ovi oli sulkeutunut toisten\njälkeen.\n\nNikolaj Artemievitj loi Anna Vasilievnaan välinpitämättömän katseen.\n\n— Ei mitään erikoista, mitä tuo on olevinaan, että heti otatte\nuhrilampaan ilmeen? hän sanoi ja venytti joka sanalla suupieltään\nalaspäin ilman mitään syytä. — Tahdoin vain valmistaa teitä siihen,\nettä saamme tänään uuden vieraan päivälliselle.\n\n— Kenet sitten?\n\n— Kurnatovskijn. Egor Andrejevitj Kurnatovskijn. Ette tunne häntä. Hän\non senaatin ylisihteeri.\n\n— Syökö hän meillä päivällistä tänään?\n\n— Kyllä.\n\n— Ja vain tämän sanoaksenne pyysitte kaikkia menemään ulos?\n\nNikolaj Artemievitj katsahti uudelleen Anna Vasilievnaan, tällä kertaa\nivallisesti.\n\n— Hämmästyttääkö se teitä? Voitte saada enemmän hämmästyksen syytä.\n\nSitten hän vaikeni. Anna Vasilievna istui niinikään äänettömänä hetken.\n\n— Haluaisin...\n\n— Tiedän, että olette aina pitänyt minua »moraalittomana henkilönä»,\nNikolaj Artemievitj sanoi äkkiä.\n\n— Minä! Anna Vasilievna mutisi hämmästyneenä.\n\n— Olette ehkä oikeassa. En tahdo kieltää, ettenkö tosiaankin jonkin\nkerran ole antanut aihetta oikeutettuun paheksumiseen — \"Harmaat\nhevoset!\" vilahti Anna Vasilievnan aivoissa —, mutta toisaalta on\nteidän myönnettävä, että sellainen kuin teidän terveydentilanne, kuten\nitse tiedätte, on...\n\n— Mutta en syytä teitä lainkaan, Nikolaj Artemievitj.\n\n— _C'est possible_. En missään tapauksessa aio puolustautua. Aika tekee\nsen kerran puolestani. Pidän velvollisuutenani vakuuttaa teille, että\nminä tiedän velvollisuuteni ja tiedän ottaa vaarin myös sen perheen\neduista, joka on uskottu huostaani.\n\n\"Mitä ihmettä tämä merkitsee?\" Anna Vasilievna ajatteli. Hänhän\nei voinut tietää, että edellisenä iltana englantilaisen kerhon\ntupakkahuoneessa oli syntynyt kiivas keskustelu siitä, osaavatko\nvenäläiset pitää puhetta. \"Onko joukossanne ketään, joka osaa pitää\nspeechin? Mainitkaa minulle edes yksi henkilö, joka pystyy siihen!\"\njoku huudahti. — \"Mutta Stahov esimerkiksi\", toinen vastasi osoittaen\nNikolaj Artemievitjia, joka seisoi paikallaan pakahtumaisillaan\ntyytyväisyydestä.\n\n— Esimerkiksi, Nikolaj Artemievitj jatkoi, — esimerkiksi tyttäreni,\nElena. Ettekö ole sitä mieltä, että hänen olisi aika ottaa tuo vakava\naskel, joka... mennä naimisiin, tarkoitan. Kaikki tuo filosofia\nja hyväntekeväisyys voi olla hyvää, mutta vain määrätyn ajan,\nmäärättyyn ikään asti. On tosiaankin hänen aika jättää unelmansa,\nlopettaa seurustelunsa saksalaisten taiteilijoiden ja skolaristien ja\nmontenegrolaisten kanssa ja tulla samanlaiseksi kuin kaikki muutkin.\n\n— Mihin oikeastaan pyritte? Anna Vasilievna kysyi.\n\n— Olkaa hyvä ja kuunnelkaa minua loppuun saakka, Nikolaj Artemievitj\nvastasi ja veti yhä suupieliään alas samalla tavoin. — Sanon sen\nteille suoraan, kiertelemättä. Olen tutustunut, vielä enemmän, minä\nolen suorastaan ystävystynyt tämän nuoren miehen, herra Kurnatovskijn,\nkanssa toivoen saavani hänet vävykseni. Uskallan uskoa, ettette\nsyytä minua puolueellisuudesta tai liioittelusta arvosteluissani.\n(Mitä pitempään Nikolaj Artemievitj puhui, sitä enemmän hän ihastui\nomaan kaunopuheisuuteensa.) Hänellä on erinomainen sivistys, hän on\nlakimies, hänellä on hieno käytös, hän on kolmenkymmenen kolmen vuoden\nikäinen, ylisihteeri ja kollegianeuvos, ja hänen kaulassaan riippuu\nStanislav-mitali. Toivon, että teette minulle oikeutta myöntämällä,\netten kuulu noihin _pères de comédie_, jotka vain haaveksivat aseman\nja titteleitä omistavista vävyistä. Mutta olette itse sanonut minulle,\nettä Elena pitää ymmärtäväisistä, toimeliaissa ihmisistä. Egor\nAndrejevitj on harvinaisen selväjärkinen mies ja hän pääsee alallaan\npitkälle. Toiselta puolen tyttäreni tuntee eräänlaista heikkoutta\njalomielisiä tekoja kohtaan. Tietäkää siis, että Egor Andrejevitj niin\npian kuin hänellä vain oli siihen mahdollisuuskin, ymmärtäkää: pienikin\nmahdollisuus elää niukasti palkallaan, luopui veljiensä hyväksi\nvuotuisesta avustuksesta, jonka hänen isänsä oli hänelle vahvistanut.\n\n— Kuka on hänen isänsä? Anna Vasilievna kysyi.\n\n— Hänen isänsä? Hänen isänsä on myöskin omassa lajissaan erittäin\nkorkealla tasolla oleva mies, _un vrais stoicien_, entinen majuri,\nluulen, hän hoitaa kreivien B:n kaikkia tiloja.\n\n— Ah! pääsi Anna Vasilievnalta.\n\n— Ah! Mitä te tarkoitatte tuolla: \"ah\"? Nikolaj Artemievitj kivahti. —\nOletteko tekin tosiaan noin ennakkoluuloinen?\n\n— Mutta en sanonut mitään, Anna Vasilievna alkoi.\n\n— Kyllä, te sanoitte \"ah!\"... Mutta olkoon, olen pitänyt tarpeellisena\nilmaista teille käsitykseni tässä asiassa, ja minä uskallan uskoa...\nminä uskallan toivoa, että herra Kurnatovskij otetaan vastaan _à bras\ncuverts_. Hän ei ole mikään montenegrolainen!\n\n— Luonnollisesti. Minä sanon Vanjkalle, kokille, että hän kattaa yhden\npaikan lisää.\n\n— Ymmärtänette, etten sekaannu näihin yksityiskohtiin, Nikolaj\nArtemievitj sanoi, nousi, puristi hatun päähänsä ja meni vihellellen\npuutarhaan — hän oli kuullut jossakin, että ihminen voi viheltää vain\nkahdessa paikassa kotonaan maalla ja maneesissa.\n\nSjubin seisoi ikkunassaan siipirakennuksessa ja näytti hänelle kieltään\nhänen mennessään ohi.\n\nTasan kymmenen minuuttia vailla neljä vuokravaunu kaarsi Stahovien\npääsisäänkäytävän eteen ja miellyttävän näköinen nuori mies, joka oli\nyksinkertaisesti, mutta hienosti puettu, nousi vaunuista ja ilmoitti\nnimensä. Hän oli Egor Andrejevitj Kurnatovskij.\n\nSeuraavana päivänä Elena kirjoitti muun muassa:\n\n\"Onnittele minua, Dmitrij, olen saanut kosijan. Hän oli meillä\npäivällisellä eilen. Isä on tutustunut häneen englantilaisessa\nkerhossa, luulen. Luonnollisestikaan hän ei eilen tullut kosijana.\nMutta äitikulta, jolle isä on ilmaissut toiveensa, kuiskasi korvaani,\nmikä vieras hän oli. Hänen nimensä on Egor Andrejevitj Kurnatovskij.\nHän on senaatin ylisihteeri. Kuvaan ensin, minkä näköinen hän on.\nHän ei ole pitkä, lyhyempi kuin sinä, hyväryhtinen, hänellä on\nsäännölliset piirteet, lyhyeksileikattu tukka ja suuri poskiparta.\nHänen silmänsä ovat kapeat (kuten sinun), ruskeat ja eloisat, huulet\npaksut ja leveät. Sekä silmissä että huulilla on aina hymy, joka on\njollakin tavoin aivankuin julkinen, niinkuin se aina olisi varuillaan.\nHänellä on hyvin luonnollinen käytöstapa, puhuu hyvin täsmällisesti ja\nmuutenkin kaikki on hänessä hyvin täsmällistä, hän kävelee ja nauraa\nja syö aivankuin hän hoitaisi työtään. Miten Elena onkaan tutkinut\nhäntä!\" ajattelet ehkä. Niin, voidakseni kuvailla hänet sinulle. Ja\nmuuten, kuinka ei nainen tutkisi omaa kosijaansa! Hänessä on jotakin\nraudanlujaa... ja jotakin tylppää ja tyhjää samalla kertaa — ja sitten\njotakin rehellistä. Sanotaan, että hän todellakin on rehellinen mies.\nSinäkin olet rautaa, mutta aivan toisella tavoin. Pöydässä hän istui\nminun vieressäni, meitä vastapäätä istui Sjubin. Ensiksi puhuttiin\njonkinlaisesta liikeyrityksestä, sanotaan, että hän ymmärtää sellaisia\nja että hän kerran oli jättämäisillään toimensa ottaakseen vastaan\nerään suuren tehtaan johdon. Sitä et olisi uskonut! Sitten Sjubin\npuhui teatterista. Herra Kurnatovskij selitti — ja minun täytyy\nmyöntää, ettei se ollut väärää vaatimattomuutta — ettei hän ymmärtänyt\ntaidetta hituistakaan. Se muistutti sinua... mutta minä ajattelin:\nei, Dmitrij ja minä emme tosin ymmärrä taidetta, mutta aivan toisella\ntavoin. Hän tarkoitti suunnilleen: en ymmärrä sitä, ja taide onkin\ntäysin tarpeetonta, mutta hyvinjärjestetyssä valtiossa sitä sallitaan.\nMuutoin hän ei suuriakaan välitä Pietarista ja kaikesta mikä on _comme\nil faut_! hän nimitti itseään kerran jopa proletaariksi. Me olemme\npäivätyöläisiä! hän sanoi. Ajattelin: jos Dmitrij olisi sanonut\nnoin, en olisi pitänyt siitä, mutta tämä kerskailkoon mielellään!\nMinua kohtaan hän oli hyvin kohtelias, mutta minulla oli koko ajan\nsellainen tunne, että äärimmäisen hyväntahtoinen virkamies istui siinä\nkeskustellen alaisensa kanssa. Kun hän tahtoi ylistää jotakuta, sanoo\nhän, että tämä on periaatteiden mies — se on hänen mielilauseensa. Hän\non varmaan itsetietoinen, työteliäs ja kykenee uhrautumaan (näet, että\nolen puolueeton), tarkoitan sillä, että hän kykenee uhraamaan omat\netunsa, mutta hän on suuri itsevaltias. Voi sitä, joka joutuu hänen\nkäsiinsä! Päivällisen kestäessä keskustelu osui lahjuksiin... \"Olen\nsitä mieltä, että se, joka ottaa vastaan lahjuksia, monessa tapauksessa\non viaton\", hän sanoi, \"hän ei voi toimia muulla tavoin. Mutta siitä\nhuolimatta, jos hän joutuu kiinni, häntä on säälimättä rangaistava.\"\n\nMinä kirkaisin. — \"Rangaista viatonta?\" — \"Niin, periaatteen vuoksi.\" —\nMinkä periaatteen? Sjubin kysyi. Kurnatovskij katsoi häneen puolittain\nhämmentyneenä, puolittain ihmeissään ja sanoi, että se oli kyllin\nselvää.\n\nIsä, joka tuntuu ihailevan häntä, riensi selittämään, että se\nluonnollisestikin oli kyllin selvää selityksittä, ja valitettavasti\nkeskustelu katkesi siihen. Illalla Bersenev oli meillä ja joutui\nkauheaan sanakiistaan hänen kanssaan. Milloinkaan en ole nähnyt\nhyvää Andrej Petrovitjiamme niin innokkaana. Herra Kurnatovskij ei\nlainkaan yrittänyt kiistää tieteen, yliopiston jne. hyödyllisyyttä..\nja kuitenkin ymmärsin hyvin, miksi Andrej Petrovitj niin kiihtyi —\nKurnatovskij piti kaikkea tuota vain jonkinlaisena voimisteluna.\nSjubin tuli illallisen jälkeen luokseni ja sanoi: Tuo herra ja\neräs määrätty toinen henkilö — hän ei halua lausua sinun nimeäsi —\novat molemmat käytännöllisiä miehiä, mutta katsokaa vain, mikä ero\nheissä joka tapauksessa on: toisella on elävä ihanne, jonka elämä\nitse on lahjoittanut hänelle, ja tämä — hänelle ei ole kiihoittimena\nedes velvollisuudentunne, vaan yksinkertaisesti vain virkamiehen\nkunniallisuus ja kunnollisuus ilman minkäänlaista syvempää sisällystä.\n— Sjubinilla on hyvä arvostelukyky, ja panin hänen sanansa muistiin\nsinua varten. En ymmärrä, mitä teillä voisi olla yhteistä. Sinä uskot,\nmutta hän ei tee sitä, sillä ihminen ei voi uskoa vain itseensä.\n\nHän istui myöhään iltaan saakka, mutta kun hän oli lähtenyt, sai äiti\nvielä tilaisuuden ilmoittaa minulle, että olin miellyttänyt häntä ja\nettä isä oli ihastunut. Toivottavasti hän ei vain ole sanonut minusta,\nettä minulla on periaatteita? Muuten olin vastaamaisillani äidille,\nettä olin pahoillani, mutta että minulla jo on mies. Miksei isä voi\nsietää sinua? Äidistä selviytyisimme joka tapauksessa jollakin tavoin...\n\nRakkaani! Olen kuvannut sinulle tuon herran niin tarkoin vain\npuuduttaakseni kaipaustani. En voi elää ilman sinua, näen sinut aina,\nkuulen äänesi... Odotan sinua, mutta en täällä, kuten olit ajatellut —\nah, miten kiusallista ja vaikeaa se olisikaan meille molemmille täällä!\n— mutta tuolla kaukana, muistatko, kirjoitin siitä viime kerralla —\nmetsikössä.. Rakas, rakas! Miten rakastankaan sinua!\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nKolme viikkoa Kurnatovskijn ensimmäisen käynnin jälkeen Anna Vasilievna\nmuutti Moskovaan Elenan suureksi iloksi, ja niin oltiin jälleen\nsuuressa Pretjistenkan varrella olevassa puutalossa, jonka jokaisen\nikkunan yläpuolella oli valkeita pylväitä, lyyroja ja seppeleitä ja\njossa oli parvekket ja siipirakennukset, pieni aidanympäröimä puutarha,\nsuuri, ruohonpeittämä piha sekä sen keskellä kaivo ja kaivon vieressä\nkoirankoppi. Anna Vasilievna ei tavallisesti muuttanut niin aikaisin\nkaupunkiin, mutta tänä vuonna hän oli tuntenut katarrin oireita jo\nensimmäisen syyskylmän tullessa. Nikolaj Artemievitj puolestaan oli\nlopettanut kylpylähoitonsa ja alkanut ikävöidä vaimoansa, mikä oli\nsangen ymmärrettävää, koska Avgustina Hristianovna oli matkustanut\nserkkunsa luo Tallinnaan. Sitäpaitsi Moskova oli näinä päivinä saanut\nvieraakseen ulkomaalaisen taiteilijaperheen, joka esitti \"plastillisia\nasentoja\", _des poses plastiques_, ja \"Moskovskaja Viedomostin\"\nkuvaukset niistä olivat suuressa määrin herättäneet Anna Vasilievnan\nuteliaisuutta. Ei siis kerta kaikkiaan ollut mitään syytä enää jatkaa\nmaalla oloa, joka, kuten Nikolaj Artemievitj sanoi, \"ei mitenkään ollut\nsopusoinnussa hänen suunnitelmiensa onnelliseen toteuttamiseen\".\n\nElenan kaksi viimeistä viikkoa maalla olivat olleet pitkästyttävät.\nKurnatovskij oli pari kertaa käynyt heidän luonaan — sunnuntaisin,\narkipäivisin hänelle ei sopinut. Hän tuli oikeastaan Elenan takia,\nmutta puhui enimmäkseen Sojan kanssa, joka oli erittäin ihastunut\nhäneen. \"_Das ist ein Mann_!\" Soja itsekseen ajatteli katsoessaan\nmiehen tummia, miehekkäitä piirteitä ja kuunnellessaan itsevarmaa ja\nalentuvaa puhetta. Hän ei tiennyt ketään, jolla olisi ollut niin ihana\nääni tai joka osaisi niin luontevalla tavalla sanoa: \"Saanko luvan\",\ntai \"Se ilahduttaa minua\". Insarov ei ollut käynyt Stahovien luona,\nmutta Elena oli tavannut hänet salaa virran rannalla olevassa pienessä\nmetsikössä, josta hän oli kirjoittanut kirjeessään. Mutta he eivät\nolleet ehtineet sanoa monta sanaa toisilleen. Sjubin muutti Moskovaan\nAnna Vasilievnan kanssa, ja Bersenev joitakin päiviä myöhemmin.\n\nInsarov istui huoneessaan ja luki kolmannen kerran äsken Bulgariasta\nsaamiaan tilapäisen lähetin tuomia kirjeitä — postia ei uskallettu\nkäyttää. Niissä oli hälyttäviä uutisia. Tapahtumat kehittyivät idässä\nnopeasti. Venäläisten joukkojen suorittama Tonavan ruhtinaskuntien\nmiehitys oli saanut mielet kuohuksiin. Rajuilma oli puhkeamaisillaan,\nsaattoi jo todeta lähestyvän, väistämättömän sodan tuntua. Tuli\nlevisi eikä kukaan voinut ennustaa, mitä tietä se menisi tai missä\nse pysähtyisi, vanhoja epäoikeudenmukaisuuksia kostettaisiin, vuosia\nkestäneet toiveet täyttyisivät. Insarovin sydäntä jyskytti: hänenkin\ntoiveensa täyttyisivät. Mutta eikö vielä ole liian aikaista, hän\najatteli puristaen kätensä nyrkkiin. Kaikki voisi epäonnistua. Emme ole\nvielä valmiita. — Mutta samapa tuo! Minun täytyy matkustaa.\n\nJoku liikkui oven takana, joka avautui — ja Elena astui sisälle.\n\nInsarov säpsähti, koko hänen ruumiinsa värähti, hän ryntäsi Elenan luo,\nlankesi polvilleen ja kietoi kätensä tytön vyötärölle painaen päänsä\nlujasti Elenan syliin.\n\n— Etkö odottanut minua? Elena kysyi huohottaen — hän oli noussut\nportaat juosten. — Rakkaani, rakkaani! Asut siis täällä. Minun ei\ntarvinnut etsiä kauan. Isäntäsi pikku tyttö osoitti minulle tien.\nMuutimme kaupunkiin toissapäivänä. Aioin kirjoittaa sinulle, mutta\nsitten arvelin, että mieluummin tulisin itse. Minulla on neljännestunti\naikaa. Nouse ylös, sulje ovi.\n\nInsarov nousi ja meni nopeasti lukitsemaan ovea. Sitten hän tarttui\nElenan käsiin. Hän ei voinut puhua, hän oli pakahtua ilosta. Elena\nkatsoi hänen silmiinsä ja hymyili... niissä oli niin paljon onnea...\nTyttö punastui.\n\n— Odota, hän sanoi ja veti hellästi kätensä irti, — otan hatun päästäni.\n\nHän irroitti nauhat ja kiskaisi hatun päästään, antoi viitan liukua\nolkapäiltä, järjesti hiuksensa ja istuutui vanhaan, pieneen sohvaan.\nInsarov seisoi liikkumattomana tuijottaen Elenaa kuin lumottuna.\n\n— Mutta istuhan toki, tyttö sanoi nostamatta katsettaan ja osoitti\nhänelle paikan vieressään.\n\nInsarov istuutui, muttei sohvalle, vaan lattialle hänen jalkojensa\njuuren.\n\n— Kas noin, vedä käsineet käsistäni, Elena sanoi epävarmalla äänellä.\n\nHän alkoi äkkiä pelätä.\n\nMies avasi toisen käsineen ja veti sen puolittain pois — sitten hän\nkumartui painaen kiihkeän suudelman hienoon, valkoiseen ranteeseen,\njoka loisti käsineen alta.\n\nElena värähti ja yritti toisella kädellä työntää Insarovin luotaan,\nmutta silloin tämä tarttui siihen ja suuteli sitäkin. Elena veti sen\npuoleensa, Insarov heitti päänsä taaksepäin, Elena katsoi häntä silmiin\nja kumartui — ja heidän huulensa yhtyivät...\n\nKului silmänräpäys... Elena riuhtaisi itsensä irti, nousi ja kuiskasi:\n\"Ei, ei\", sitten hän nopeasti meni kirjoituspöydän ääreen.\n\n— Minähän olen tämän talon rouva, täällä ei saa salata minulta\nmitään, hän sanoi yrittäen näytellä rauhallista — hän käänsi selkänsä\nInsaroville. — Mikä määrä papereita! Mitä kirjeitä nämä ovat?\n\nInsarov rypisti otsaansa.\n\n— Nuo kirjeetkö, hän sanoi ja nousi lattialta. — Voit lukea ne.\n\nElena seisoi väännellen niitä käsissään.\n\n— Niitä on kovin paljon, pitkiä ja niin tiheään kirjoitettuja, ja\nminun täytyy mennä heti... Ne saavat olla minun puolestani! Eivät\nkai ne ole joltakin kilpailijattarelta?... Sitäpaitsi ne eivät ole\nvenäjänkielisiä, 'lisäsi hän selaillen ohuita arkkeja.\n\nInsarov meni hänen luokseen ja laski käsivartensa hiljaa hänen\nvyötärölleen. Hän kääntyi nopeasti mieheen päin hymyillen valoisaa\nhymyä, sitten hän nojasi päätään Insarovin olkapäätä vasten.\n\n— Nämä kirjeet ovat Bulgariasta, Elena. Ystäväni kirjoittavat. He\nhaluavat, että tulisin sinne.\n\n-— Nyt? Sinne?\n\n— Niin... nyt. Niin kauan kuin vielä on aikaa, niin kauan kuin vielä\npääsee.\n\nElena kietoi äkkiä molemmat käsivartensa Insarovin kaulaan.\n\n— Otathan minut mukaasi?\n\nInsarov puristi hänet itseään vasten.\n\n— Rakas, rakas! Sankarittareni, miten sanoitkaan nuo sanat! Mutta eikö\nolisi väärin, mieletöntä houkutella sinut mukaan, kun olen yksin ja\nkoditon... Ja minne?\n\nElena painoi kätensä Insarovin huulille.\n\n— Hiljaa, hiljaa... jos puhut noin, suutun enkä tule enää koskaan\nluoksesi. Eikö kaikki meidän välillämme ole päätetty, selvää? Enkö ole\nsinun vaimosi? Jättääkö vaimo miehensä?\n\n— Vaimot eivät mene sotaan, Insarov sanoi surullisesti hymyillen.\n\n— Niin, kun he voivat jäädä kotiin. Mutta voinko minä jäädä tänne?\n\n— Elena, olet enkeli!.. Mutta ajattele, että sinun ehkä täytyy lähteä\ntäältä jo kahden viikon kuluttua. Nyt en enää voi ajatella luentoja tai\npäättää töitäni yliopistossa.\n\n— Niin, entä sitten? Elena keskeytti. — Sinun täytyy siis matkustaa\npian? Jos haluat, niin jään nyt, tällä hetkellä, sinun luoksesi\nainiaaksi enkä mene enää milloinkaan kotiin. Matkustakaamme heti,\ntahdotko sitä?\n\nInsarov veti hänet vielä kiihkeämmin syliinsä.\n\n— Rangaiskoon Jumala minua, jos teen väärin! hän huudahti. — Tästä\nhetkestä lähtien olemme iäksi yhdistetyt!\n\n— Jäänkö? Elena kysyi.\n\n— Et, aarteeni. Tänään sinun on palattava kotiin, mutta ole valmiina.\nTätä ei voi suorittaa hetkessä, meidän täytyy tarkoin harkita kaikkea.\nTarvitsemme rahaa, postin...\n\n— Rahaa minulla on, Elena keskeytti, — kahdeksankymmentä ruplaa.\n\n— No, se ei ole kovin paljon, Insarov huomautti, — mutta onhan se kyllä\ntarpeen.\n\n— Mutta voin saada enemmän, voin lainata, tai pyytää äidiltä... Ei,\nhäneltä en pyydä rahaa... Mutta voin myydä kelloni.. Minulla on pari\nkorvarenkaita, kaksi rannerengasta... arvokkaita pitsejä.\n\n— Rahat eivät tuota vaikeutta, Elena, mutta passit, miten järjestämme\nsen?\n\n— Niin, miten järjestämme sen? Onko se ehdottoman välttämätön?\n\n— Kyllä, ehdottoman välttämätön.\n\nElena hymyili.\n\n— Tiedätkö mitä äkkiä tulin ajatelleeksi? Kun olin pieni, oli meillä\npalvelijatar, joka karkasi... Hänet saatiin kiinni, mutta hän sai\nanteeksi ja palveli sitten kauan meillä.. mutta häntä ei milloinkaan\nsanottu muuksi kuin \"Tatiana karkulaiseksi\". Silloin en voinut\naavistaa, että itse kerran tulisin karkulaiseksi kuten hän.\n\n— Kuinka voit puhua noin, Elena?\n\n— Miten niin? Luonnollisestikin on parempi matkustaa passilla. Mutta\njos se on mahdotonta...\n\n— Oi, järjestämme kyllä sitten kaiken tuon. Anna minun vain suunnitella\nkaiken. Puhumme siitä sitten. Rahaa minulla on itsellänikin.\n\nElena sipaisi tukan Insarovin otsalta.\n\n— Dmitrij, miten ihanaa onkaan matkustaa yhdessä.\n\n— Niin, Insarov sanoi, — mutta siellä, mihin tulemme...\n\n— Oi, Dmitrij, Elena, keskeytti, — eikö ole ihanaa kuollakin yhdessä?\nEi, miksi kuolla? Me elämme, olemme nuoria. Miten vanha olet?\nKaksikymmentäkuusi vuotta?\n\n— Niin.\n\n— Minä olen kahdenkymmenen. Meillä on vielä monta, monta vuotta\nedessämme. Oi, sinä aioit paeta minua! Et tarvinnut venäläisen tytön\nrakkautta, bulgarialainen! Nytpä nähdään, pääsetkö minusta eroon! Mutta\nmiten meidän olisi käynyt, ellen olisi silloin tullut sinua hakemaan?\n\n— Elena, tiedät, mikä sai minut matkustamaan pois.\n\n— Tiedän sen: huomasit rakastavasi minua ja pelästyit. Mutta etkö\naavistanut, että minä puolestani rakastin sinua?\n\n— En, Elena, kunniasanallani.\n\nElena suuteli häntä äkkiä, odottamatta.\n\n— Juuri siksi pidän sinusta. Ja nyt hyvästi.\n\n— Etkö voi jäädä pitempään? Insarov kysyi.\n\n— En, rakkaani. Ei minun ole helppoa mennä ulos yksin? Neljännestuntini\non aikoja sitten kulunut.\n\nHän otti hatun ja viitan.\n\n— Tule meille huomenillalla. Ei, ylihuomenna. Tulee olemaan jäykkää ja\njuhlallista, mutta sitä ei voi auttaa; saamme ainakin nähdä toisemme;\nHyvästi. Päästä minut ulos.\n\nInsarov veti hänet syliinsä vielä viimeisen kerran.\n\n— Oi, nyt rikoit kellon vitjani! Kömpelö poikani! Mutta ei se tee\nmitään, hyvä vain, että näin tapahtui. Nyt vien sen Kusnetskij-sillan\nkultasepälle, ja jos minulta kysytään jotakin kotona, voin sanoa\nolleeni siellä.\n\nHän seisoi käsi ovenrivalla.\n\n— Tosiaan minunhan piti kertoa, että herra Kurmatovskij luultavasti\nlähiaikoina tulee kosimaan minua. Mutta annan hänelle... katso näin!\n\nHän nosti vasemman peukalon nenänpäänsä eteen ja heilutteli toisia\nsormia.\n\n— Hyvästi. Näemme jälleen pian. Nyt tunnen tien.. Äläkä sinä hukkaa\naikaa...\n\nElena avasi oven, kuunteli ääniä alhaalta, kääntyi nyökäten Insaroville\nja läksi ulos.\n\nRunsaan minuutin ajan Insarov seisoi suljetun oven edessä kuunnellen,\nhänkin. Alaovi paukahti kiinni. Hän meni sohvan luo ja istuutui kasvot\nkäsiin painettuina. Hänelle ei vielä milloinkaan ollut sattunut\ntämänkaltaista. \"Miten olen ansainnut sellaisen rakkauden?\" hän\najatteli. \"Eikö se ole unta?\"\n\nMutta hieno resedan tuoksu, jonka Elena oli jättänyt jälkeensä hänen\npimeään, köyhään huoneeseensa, todisti tytön olleen siellä. Ja oli,\nikäänkuin tämän tuoksun mukana huoneeseen olisi jäänyt nuoren äänen\nkaiku, nuorten askelten kopina ja tämän nuoren ja neitseellisen ruumiin\nlämpö ja raikkaus.\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nInsarov päätti odottaa lähempiä tietoja ja laittaa sillä aikaa kaiken\nkuntoon matkaa varten. Tehtävä ei ollut helppo. Hänellä itsellään ei\nollut minkäänlaisia esteitä, hänen tarvitsi vain pyytää passiaan —\nmutta Elena? Oli mahdotonta, hankkia hänelle passia laillista tietä.\nMenisivätkö he salassa vihille ja astuisivat sitten tytön vanhempien\neteen... \"Silloin he antaisivat meidän matkustaa\", hän arveli. \"Mutta\nelleivät he anna? Matkustamme joka tapauksessa. Mutta jos he nostavat\nsiitä jutun... jos. Ei, on sittenkin parempi yrittää hankkia passi\njollakin tavoin.\"\n\nHän päätti — nimiä mainitsematta — neuvotella eron saaneen\nprokuraattorin kanssa, johon oli tutustunut, ja joka oli lain\nkiertämisessä kokenut, vanha kettu. Tämä kunnianarvoisa henkilö asui\nkaupungin toisessa laidassa. Insarov joutui istumaan yli tunnin\nheiluvissa, kurjissa ajurinvaunuissa, perillä ei prokuraattori\nollutkaan kotona. Kotimatkalla rankkasade yllätti Insarovin ja\nhän tuli kotiin läpimärkänä. Seuraavana aamuna hänellä oli ankara\npäänsärky, mutta hän päätti joka tapauksessa vielä kerran lähteä ent.\nprokuraattorin luo. Tämä kuunteli tarkkaavasti Insarovin selostusta\nja nuuskasi ehtimiseen rasiastaan, joka oli paisuvarintaisen nymfin\nkoristama. Hän loi silloin tällöin sivustapäin katseen vieraaseensa\npienistä viekkaista, nuuskanruskeista silmistään, ja kun Insarov\noli lopettanut, pyysi hän saada \"tarkemman kuvauksen todellisista\nolosuhteista\". Mutta kun hän huomasi, ettei Insarov mielellään\nkeskustellut yksityiskohdista — vierailu sinänsäkin oli kysynyt ankaraa\nitsehillintää —, rajoittui prokuraattori vain antamaan neuvon hankkia\nennen kaikkea paljon rahaa, sekä pyysi Insarovia palaamaan asiaan\ntoiste. — \"Tulkaa uudelleen\", hän sanoi ja nuuskasi avoimesta rasiasta,\n\"tulkaa takaisin, kun tunnette suurempaa luottamusta sitä kohtaan, jonka\nluokse tulette ja olette päässyt epäluuloisuudestanne. Mitä passiin\ntulee\", hän lisäsi, ikäänkuin olisi puhunut itsestään, \"niin se on\nihmiskäden työtä. Jos te esimerkiksi matkustatte, kuka teidät tuntee,\nkuka voi sanoa, oletteko Maria Bredihin vai Karoline Vogelmeyer?\"\nInsarov alkoi inhota miestä, mutta kiitti kuitenkin ja lupasi tulla\nuudelleen muutaman päivän kuluttua.\n\nSamana iltana hän meni Stahoveille. Anna Vasilievna otti hänet\nystävällisesti vastaan, nuhteli häntä siitä, että hän oli kokonaan\nunohtanut heidät ja tiedusteli hänen vointiaan, Anna Vasilievnan\nmielestä hän näytti kovin kalpealta. Nikolaj Artemievitj ei sanonut\nsanaakaan, vaan katsoi häntä vain poissaolevana, ylimielisenä ja\nsamalla kertaa hieman kiinnostuneena. Sjubin kohteli häntä viileästi.\nElena hämmästytti häntä kovin. Tyttö oli odottanut häntä, ja siksi\nhänen takiaan pukeutunut samaan pukuun, mikä hänellä oli ollut yllään\nheidän ensimmäisen kerran kohdatessaan kappelin luona. Mutta Elena\ntervehti Insarovia niin tyynesti, hän oli koko illan niin huoleton ja\niloinen, ettei kukaan olisi voinut aavistaa tämän nuoren tytön kohtalon\njo tulleen ratkaistuksi. Salainen tietoisuus onnellisesta rakkaudesta\nantoi Elenan kasvoille eloa ja kaikille hänen liikkeilleen keveyttä\nja miellyttävyyttä. Hän tarjoili teen Sojan asemasta, hän jutteli\nja laski leikkiä, hän tiesi Sjubinin tarkkailevan häntä, hän tiesi\nmyös, ettei Insarov osaisi näytellä huvinäytelmää ja teeskennellä\nvälinpitämätöntä, minkä vuoksi hän oli aseistautunut kaikkia vastaan.\nHän ei ollut erehtynyt, Sjubin ei irroittanut katsettaan hänestä, ja\nInsarov oli koko illan harvasanainen ja myrtynyt. Elena tunsi olevansa\nniin onnellinen ja iloinen, että hänen teki mieli laskea hieman leikkiä\nInsarovin kanssa.\n\n— Miten on, hän äkkiä kysyi, — meneekö suunnitelmanne eteenpäin?\n\nInsarov hämmentyi.\n\n— Mikä suunnitelma? hän kysyi.\n\n— Oletteko unohtanut sen? tyttö vastasi ja nauroi Insarovia vasten\nkasvoja, eikä kukaan muu voinut käsittää, mitä tytön iloinen,\nonnellinen nauru tarkoitti. — Bulgariankielen oppikirjanne venäläisiä\nvarten, oletteko unohtanut sen?\n\n— _Quelle bourde!_ Nikolaj Artemievitj mutisi hampaittensa välistä.\n\nSoja istuutui pianon ääreen. Elena kohautti huomaamattomasti\nolkapäitään ja vilkaisten ovelle päin hän vihjaisi Insaroville, että\ntämä saattoi mennä, jos halusi. Sitten hän sormellaan kaksi kertaa\nkosketti pöytää ja katsoi Insaroviin. Tämä ymmärsi, että Elena halusi\ntavata häntä kahden päivän kuluttua, ja tytön kasvoilla välähti hymy\nhänen huomatessaan, että Insarov oli ymmärtänyt. Insarov nousi sanomaan\njäähyväiset. Hän ei tuntenut oloaan hyväksi. Samassa Kurnatovskij\nilmestyi. Nikolaj Artemievitj ponnahti pystyyn, nosti kätensä korkealle\npäänsä yläpuolelle ja antoi sen vaipua herra ylisihteerin käteen.\nInsarov jäi hetkeksi katsomaan kilpailijaansa, ja Elena pudisti salassa\npäätään veitikkamaisesti. Stahov ei viitsinyt esitellä noita kahta\nherraa toisilleen, ja Insarov poistui vaihdettuaan vielä viimeisen\nkatseen Elenan kanssa. Sjubin istui hetken hyvin mietteliäänä,\nheittäytyi sitten raivokkaaseen väittelyyn Kurnatovskijn kanssa\nlainopillisesta kysymyksestä, josta hän ei käsittänyt hituistakaan.\n\nInsarov ei saanut unta koko yönä, ja aamulla hän tunsi olevansa sairas.\nHän yritti järjestää papereitaan ja kirjoittaa muutamia kirjeitä, mutta\nhänen päänsä oli ihmeen raskas eivätkä ajatukset tahtoneet toimia.\nKeskipäivän aikaan nousi kuume. Hän ei voinut syödä. Iltapuolella\nkuume kohosi nopeasti, kaikkia jäseniä pakotti ja päässä jyskytti\nkiivaasti. Insarov laskeutui pienelle sohvalle, missä Elena viimeksi\noli istunut. \"Se on oikein\", hän ajatteli, \"mitä tekemistä minulla\nolikaan sen vanhan veijarin luona\". Hän yritti nukkua... mutta sairaus\noli jo saanut hänessä vallan. Valtimo löi kiivaasti, veri tuntui\nsuonissa kuin tulelta, ajatukset karkailivat. Sitten hän menetti\ntajuntansa. Hän makasi selällään kuin kuolettavan iskun satuttamana,\nja äkkiä hänestä tuntui, että joku seisoi kumartuneena hänen ylitseen\nja kuiskasi ja nauroi hiljaa. Hän avasi vaivoin silmänsä, ja pöydällä\npalavan kynttilän loiste leikkasi niitä kuin puukonpisto. Mitä se oli?\nVanha prokuraattorihan siinä seisoi hänen edessään silkkinen yöpaita\npäällään ja silkkiliina vatsan ympärillä, jollaisena hän oli nähnyt\nukon edellisenä päivänä... \"Karoline Wogelmeyer\", hampaaton suu murisi.\nInsarov tuijotti häntä, ja ukko kasvoi ja kasvoi, se ei enää ollut\nihminen, vaan puu... Hänen täytyi kiivetä ryhmyisiä oksia myöten. Hän\nkoetti tarrautua niihin mutta putosi ja löi rintansa terävää kiveä\nvasten, ja Karonne Wogelmeyer istui siellä jalat allaan kuin torimyyjä\nja hoilasi: \"Pasteijoita, pasteijoita, pasteijoita.\" Ja sitten alkoi\nvuotaa verta, koko ajan hänen ympärillään salamoi miekkoja, silmiin\nkoski... Elena!... Ja kaikki katosi veripunaiseen sekasortoon.\n\n— Tuolla ulkona on eräs mies, seppä tai jotakin sen tapaista,\nBersenevin palvelija seuraavana päivänä ilmoitti — hänellä oli\npalvelija, joka kohteli herraansa hyvin karskisti ja joka ylipäänsä\ntarkasteli elämän kulkua erittäin epäillen. — Hän tahtoo välttämättä\ntavata teitä, hän lisäsi.\n\n— Päästäkää hänet sisälle, Bersenev sanoi.\n\n\"Seppä\" tuli sisälle, ja Bersenev tunsi hänet räätäliksi, jonka luona\nInsarov asui.\n\n— Mitä nyt? hän kysyi.\n\n— Niin, tulin teidän armonne luo, räätäli alkoi, joka seisoi jalkojaan\nliikutellen ja heiluttaen oikealla kädellään takin käännettä. — Tulin\nteidän armonne luo, sillä vuokralaisemme on nähkääs hyvin sairas,\nluulisin.\n\n— Insarov.\n\n— Aivan, vuokralaisemme. Eilen hän oli jalkeilla, mutta illalla hän\nvain pyysi jotakin juotavaa, ja vaimoni vei hänelle vettä, ja yöllä\nhän puhui ääneen, me kuulimme sen, sillä huoneittemme välissä on vain\nlautaseinä, tänään hän ei voi puhua, vaan makaa kuin tukki, ja kuuma\nhän on, niin että Jumala armahtakoon! Hyvä Jumala, jos hän kuolee,\najattelin, minun täytyy ilmoittaa se poliisille, ajattelin. Koska hän\non yksinäinen. Mutta vaimo sanoi: »Mene tuon herran luo, jonka luona\nvuokralaisemme asui maalla», hän sanoi, »ehkä hän keksii jonkin keinon\ntai tulee tänne itse.» Nähkääs, sen vuoksi minä tulin teidän armonne\nluo, sillä nähkääs me emme voi, tarkoitan...\n\nBersenev otti lakkinsa, pisti ruplan räätälin käteen ja ajoi hänen\nkanssaan Insarovin luo.\n\nInsarov lojui sohvalla vaatteet yllä. Hän makasi horroksessa. Hänen\nkasvonsa olivat kauheasti muuttuneet. Bersenev käski isäntäväkeä\nriisumaan hänet ja nostamaan hänet vuoteeseen, itse hän kiiruhti\nhakemaan lääkäriä, joka heti määräsi iilimatoja, Espanjan kärpästä,\nkalomelia ja suoneniskentää, kaikkea yhdellä kertaa.\n\n— Onko se vaarallista? Bersenev kysyi.\n\n— Kyllä, hyvin vaarallista, lääkäri vastasi. — Hyvin ankara\nkeuhkokuume, erittäin pitkälle kehittynyt keuhkopussintulehdus, ehkä\nmyös aivot ovat vioittuneet. Ja potilas on niin nuori, hänen voimansa\novat tällä hetkellä suuntautuneet häntä itseään vastaan. Kutsuitte\nminut liian myöhään. Mutta tietenkin teemme kaiken, minkä tiede kykenee.\n\nLääkäri oli itse vielä nuori ja uskoi tieteeseensä.\n\nBersenev jäi Insarovin luo yöksi. Räätäli ja hänen vaimonsa\nosoittautuivat ystävällisiksi ihmisiksi, jotka heti tekivät kaikkensa\nsairaan hyväksi saatuaan jonkun, joka sanoi heille, mitä olisi tehtävä.\nSitten tuli välskäri, jota tohtori oli kutsunut, ja lääketieteellinen\nkidutus alkoi.\n\nAamupuoleen Insarov heräsi muutamaksi silmänräpäykseksi. Hän tunsi\nBersenevin ja kysyi:\n\n— Taidan olla sairas?\n\nSitten hän silmäili ympärilleen vaikeasti sairaan himmeä ja tylsä\nihmetys katseessaan ja vaipui jälleen horrokseen. Bersenev ajoi\nkotiin, vaihtoi vaatteita otti mukaansa muutamia kirjoja ja palasi\nInsarovin luo. Hän päätti ainakin lähimmäksi ajaksi muuttaa ystävänsä\nluokse. Insarovin vuoteen ympärille hän asetti varjostimen ja järjesti\nitselleen työskentelypaikan sohvan luo. Päivästä tuli pitkä ja\nsynkkä. Bersenev käväisi ulkona vain syödäkseen päivällistä. Sitten\ntuli ilta. Hän sytytti kynttilän ja istuutui lukemaan. Ympärillä oli\näänetöntä. Räätälin puolelta lautaseinän takaa kuului silloin tällöin\ntukahdutettu kuiskaus, haukotus, huokaus... Joku aivasti siellä, ja\nhäntä huudettiin. Varjostimen takaa kuului raskasta ja epätasaista,\nlyhyitten korahdusten katkomaa hengitystä, toisinaan sairaan pää\ntuskaisena heittelehti puolelta toiselle. Omituiset ajatukset tulivat\nBersenevin mieleen hänen siinä istuessaan. Hän totesi valvovansa\nmiehen luona, jonka elämä riippui hiuskarvan varassa, miehen, jota\nElena rakasti, Bersenev tiesi sen.. Hän muisti yön, jolloin Sjubin\njuoksi hänen jälkeensä, sai hänet kiinni ja vakuutti Elenan rakastavan\nhäntä, Berseneviä! Ja nyt... »Mitä teen nyt?» hän tuumasi. »Ilmoitanko\nElenalle, että Insarov on sairas? Vai odotanko? Se olisi tuskallisempi\ntiedoitus kuin se, jonka kerran toin hänelle — ihmeellistä, miten\nkohtalo aina asettaa minut kolmanneksi heidän väliinsä!» Vihdoin\nhän päätti kuitenkin vielä odottaa. Hänen katseensa lankesi\nkirjoituspöydälle, joka oli paperikasojen peittämä... »Vieläkö hän\nvoi toteuttaa suunnitelmansa?» Bersenev ajatteli. »Vai meneekö kaikki\ntosiaan hukkaan?» Hän tunsi sääliä tätä nuorta elämää kohtaan, joka oli\nmenehtymäisillään, ja hän päätti tehdä kaikkensa pelastaakseen sen.\n\nYö oli vaikea. Sairas houraili melkein lakkaamatta. Bersenev nousi\nmonta kertaa sohvalta, hiipi varpaillaan vuoteen ääreen ja kuunteli\ntuskaantuneena hänen sekavaa mutinaansa. Mutta kerran Insarov äkkiä\nsanoi aivan selvästi: »En halua, en halua, et saa...» Bersenev hätkähti\nja katsoi sairasta: hänen täysin liikkumattomissa kasvoissaan oli\nsamalla kertaa tuskaisa ja kuollut ilme, ja käsivarret lepäsivät\nvoimattomina vuoteella.\n\n... »En halua», hän toisti tuskin kuuluvana kuiskauksena.\n\nAamulla lääkäri tuli, pudisti päätään ja määräsi uusia lääkkeitä.\n\n— On vielä pitkälti aikaa käänteeseen, hän sanoi ja otti hattunsa.\n\n— Entä käänteen jälkeen? Bersenev kysyi.\n\n— Käänteen jälkeen? Niin, ratkaisu käy jompaankumpaan suuntaan: _aut\nCaesar, aut nihil_.\n\nLääkäri poistui. Bersenev käväisi pari kertaa kadulla, hänen täytyi\nsaada raitista ilmaa. Sitten hän jälleen meni sisälle ja tarttui\nkirjaansa. Raumerin hän oli jo aikoja sitten lopettanut, hän luki nyt\nGrotea.\n\nÄkkiä hän kuuli oven aivan hiljaa narisevan, ja räätälin pikku tyttö,\nkuten tavallista suureen liinaansa kietoutuneena, katseli varovasti\nsisälle.\n\n— Tuolla ulkona on se nuori neiti, hän sanoi kuiskaten, — se nuori\nneiti, joka antoi minulle neljännesruplan...\n\nSitten räätälin tytön pieni pää katosi yhtä nopeasti, ja Elena seisoi\nkynnyksellä.\n\nBersenev nousi kuin ampiaisen pistämänä. Mutta Elena ei\nliikahtanutkaan, ei kirkaissut.. Hän oli samassa silmänräpäyksessä\nymmärtänyt kaiken. Elena oli kauhean kalpea. Hän meni varjostimen luo\nja katsoi sen taakse. Sitten hän äkkiä löi kätensä yhteen ja seisoi\nkuin kivettyneenä. Seuraavassa hetkessä hän aikoi kumartua Insarovin\nvuoteen yli, mutta Bersenev esti hänet.\n\n— Mitä te teette? Bersenev kuiskasi värisevällä äänellä. — Tehän\nvoisitte tappaa hänet!\n\nElena hoiperteli taaksepäin. Bersenev talutti hänet sohvalle ja sai\nhänet istuutumaan.\n\nElena katsoi Berseneviä silmiin, antoi katseensa liukua hänen ylitseen\nja tuijotti lopulta lattiaan.\n\n— Johtaako se kuolemaan? hän kysyi niin kylmästi ja rauhallisesti, että\nBersenev hätkähti.\n\n— Jumalan tähden, Elena Nikolajevna, miksi puhutte noin? Hän on sairas,\nse on totta — ja se on melko vaarallista... Mutta me pelastamme hänet.\nSen vakuutan.\n\n— Onko hän tiedoton? Elena kysyi samalla äänensävyllä.\n\n— Kyllä, hän makaa nyt horroksessa... Tämän sairauden alussa on aina\nniin, mutta se ei merkitse mitään, ehdottomasti ei mitään — vakuutan\nteille. Ettekö haluaisi juoda lasillisen vettä?\n\nElena vain tuijotti, ja hän ymmärsi, ettei tyttö ollut kuullut\nsanaakaan siitä, mitä hän oli sanonut.\n\n— Jos hän kuolee, Elena sanoi yhä samalla ihmeellisellä äänellä, —\nsilloin minäkin kuolen.\n\nInsarov valitti hiljaa. Elena säpsähti ja tarttui päähänsä. Sitten hän\nalkoi irroittaa hattunsa nauhoja.\n\n— Mitä teette? Bersenev kysyi.\n\n— Jään tänne.\n\n— Tänne... Kuinka kauan?\n\n— En tiedä, ehkä koko päiväksi, koko yöksi, ainiaaksi!... en tiedä.\n\n— Jumalan tähden, Elena Nikolajevna, tulkaa järkiinne! En\nluonnollisestikaan voinut odottaa näkeväni teitä täällä... Mutta joka\ntapauksessa... otaksun, että tulitte vain hetkeksi. Muistakaa, että\nteitä voidaan kaivata kotona.\n\n— Entä sitten?\n\n— Teitä tullaan hakemaan... ja teidät löydetään.\n\n— Entä sitten?\n\n— Elena Nikolajevna! Näettehän... ettei hän nyt voi puolustaa teitä.\n\nElenan pää painui ikäänkuin hän olisi vaipunut ajatuksiinsa,\nmutta sitten hän vei nenäliinan suulleen ja puhkesi valtaviin,\nsuonenvedontapaisiin nyyhkytyksiin... Hän heittäytyi sohvalle ja painoi\nkasvonsa siihen tukahduttaakseen itkun, mutta koko hänen ruumiinsa\npainui kokoon ja värisi kuin pieni, juuri vangittu lintu.\n\n— Elena Nikolajevna . Jumalan tähden! Bersenev toisti ja kumartui hänen\nylitseen.\n\n— Mitä nyt? kuului äkkiä Insarovin ääni.\n\nElena syöksyi pystyyn, ja Bersenev seisoi kuin kivettyneenä\nkuunnellen... Sitten hän meni vuoteen ääreen. Insarovin pää lepäsi yhä\nvoimattomana pieluksella. Silmät olivat kiinni.\n\n— Houraileeko hän? Elena kuiskasi.\n\n— Kyllä, luulen niin, Bersenev vastasi, — mutta se ei ole vaarallista.\nSekin kuuluu asiaan, etenkin, jos...\n\n— Milloin hän sairastui? Elena keskeytti.\n\n— Toissapäivänä. Eilisestä lähtien olen ollut täällä. Luottakaa minuun,\nElena Nikolajevna. En jätä häntä. Me koetamme kaikkia keinoja. Jos\ntarvitaan, kutsun toisia lääkäreitä.\n\n— Hän kuolee, kun olen poissa! Elena kirkaisi ja väänteli käsiään.\n\n— Annan sanani siitä, että joka päivä ilmoitan teille sairauden\nkulusta, ja jos tulisi todellinen vaara...\n\n— Vannokaa, että heti lähetätte hakemaan minua, mihin aikaan\nvuorokaudesta tahansa. Kirjoittakaa pari sanaa suoraan minulle... nyt\non kaikki muu samantekevää. Kuuletteko? Lupaatteko tehdä niin?\n\n— Sen lupaan, Jumalan nimeen.\n\n— Vannokaa se!\n\n— Minä vannon.\n\nElena tarttui äkkiä hänen käteensä, ja ennenkuin hän ehti estää, tyttö\npainoi sen huulilleen.\n\n— Elena Nikolajevna... mitä te teette, Bersenev änkytti.\n\n— Ei... ei.. sinä et saa, Insarov mutisi epäselvästi ja huokasi syvään.\n\nElena meni varjostimen luo, puri lujasti nenäliinaansa ja seisoi siinä\nkatsoen sairasta. Äänettömät kyyneleet valuivat hänen poskilleen.\n\n— Elena Nikolajevna, Bersenev sanoi, — hän voi tulla tajuihinsa ja\ntuntea teidät, voi olla, ettei se olisi hänelle hyväksi. Sitäpaitsi\nodotan tohtoria millä hetkellä tahansa...\n\nElena otti sohvalta hattunsa, pani sen päähänsä ja pysähtyi. Hänen\nkatseensa harhaili surullisena ympäri huonetta. Hän ajatteli erästä\ntoista kertaa, jolloin oli ollut täällä...\n\n— En voi mennä, hän lopulta kuiskasi.\n\nBersenev puristi hänen kättään.\n\n— Kerätkää voimanne, hän sanoi hiljaa, — rauhoittukaa, jättäkää hänet\nminun huostaani. Tulen luoksenne tänä iltana.\n\nElena katsoi häneen ja sanoi:\n\n— Hyvä ystäväni!\n\nSitten hän purskahti itkuun ja kiiruhti ulos.\n\nBersenev nojautui ovenpieltä vastaan. Katkera ja raskas oli tunne,\njoka tällä hetkellä painoi hänen mieltään, ja kuitenkin hän samalla\ntunsi selittämätöntä iloa. »Hyvä ystäväni!» hän ajatteli ja kohautti\nsyyllisenä olkapäitään.\n\n— Kuka siellä? kaikui Insarovin ääni.\n\nBersenev meni hänen luokseen.\n\n— Minä, Dmitrij Nikolajevitj. Mitä haluatte? Miltä teistä tuntuu?\n\n— Oletteko yksin? sairas kysyi.\n\n— Kyllä.\n\n— Entä hän?\n\n— Ketä tarkoitatte? Bersenev kysyi melkein pelästyen.\n\nInsarov vaikeni.\n\n— Reseda, hän sitten kuiskasi, ja hänen silmänsä sulkeutuivat jälleen.\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\nKahdeksan päivää Insarov horjui elämän ja kuoleman välillä. Tohtori\nkävi usein hänen luonaan — nuorena lääkärinä hän oli erittäin\nkiinnostunut vaikeasta tapauksesta. Sjubin sai kuulla Insarovin olevan\nvaikeasti sairaana, ja hänkin tuli käymään. Myös moni Insarovin\nbulgarialaisista maamiehistään tuli tiedustelemaan hänen tilaansa,\nja heidän joukostaan Bersenev tunsi ne kaksi omituista oliota, jotka\nolivat herättäneet hänen hämmästystään ilmestyessään äkkiä huvilalle.\nHe osoittivat kaikki vilpitöntä osanottoa ja jotkut heistä tarjoutuivat\nauttamaan Berseneviä sairaan hoitamisessa. Mutta tämä kieltäytyi\navusta — hän muisti lupauksensa Elenalle. Hän pistäytyi tytön luona\njoka päivä ja ilmoitti joko suullisesti tai pienellä kirjelipulla niin\ntarkoin kuin mahdollista sairauden kehittymisestä. Miten jännittyneenä\nElena odottikaan häntä, miten tyttö kuuntelikaan jokaista sanaa, minkä\nBersenev lausui ja miten hän kyselikään kaikkea! Mieluimmin hän olisi\nitse mennyt takaisin Insarovin luo, mutta Bersenev pyysi vakavasti,\nettei hän tekisi sitä, koska sairas niin harvoin oli yksin.\n\nSinä päivänä, jolloin Elena oli tavannut Insarovin sairaana, hän luuli\nitsekin sairastuvansa. Hän sulkeutui huoneeseensa niin pian kuin tuli\nkotiin, mutta sitten häntä pyydettiin päivälliselle. Kun hän ilmestyi\nruokasaliin, kauhistui Anna Vasilievna niin, että hän välttämättä\ntahtoi heti viedä tytön vuoteeseen. Elenan onnistui kuitenkin kerätä\nvoimansa ja voittaa itsensä. »Jos hän kuolee», hän toisti itsekseen,\n»silloin ei minuakaan ole olemassa.» Tämä ajatus rauhoitti häntä ja\nantoi hänelle voimaa näyttää siltä, kuin ei mitään olisi tapahtunut.\nMuutoin hän sai olla rauhassa. Anna Vasilievnalla oli tarpeeksi huolta\nkatarristaan, Sjubin työskenteli raivoisan innokkaasti, Soja oli\nsurumielinen ja oli päättänyt lukea »ertheriä». Nikolaj Artemievitj\noli erittäin tyytymätön »ylioppilaspojan» tiheisiin käynteihin,\nsitäkin suuremmalla syyllä, kun hänen »suunnitelmansa» Kurnatovskijn\nsuhteen sujuivat hyvin hitaasti. Tuo käytännöllinen ylisihteeri tuntui\nepäröivän ja pysytteli odottavalla kannalla. Elena ei milloinkaan edes\nkiittänyt Berseneviä — on olemassa palveluksia, joista on vaikeaa\nja raskasta kiittää. Vain kerran — tämä tapahtui Bersenevin neljännen\nvierailun aikana, jolloin Insarovilla oli ollut vaikea yö ja tohtori\noli viitannut neuvottelun mahdollisuuteen — vain tämän ainoan kerran\nElena muistutti Berseneviä siitä, mitä tämä oli vannonut. »No,\nlähtekäämme sitten, jos ehdottomasti tahdotte», Bersenev sanoi. Elena\nnousi ja aikoi mennä pukeutumaan. — »Ei», Bersenev silloin sanoi,\n»odottakaamme vielä huomiseen.» Iltaan mennessä Insarovin tila parani.\n\nTätä kidutusta kesti kahdeksan päivää. Elena oli ulkonaisesti tyyni,\nmutta hän ei voinut syödä mitään, hän ei nukkunut öisin. Hän tunsi\nkolkkoa kipua koko ruumiissaan, ja pää tuntui olevan kuivaa, kuumaa\nsavua täynnä. »Neitimme sulaa pois kuin palava kynttilä», hänen\nkamarineitonsa sanoi.\n\nYhdeksäntenä päivänä käänne vihdoinkin tapahtui. Elena istui salissa\nAnna Vasilievnan vieressä ja luki hänelle ääneen »Moskovskaja\nViedomostia» käsittämättä itse sanaakaan siitä mitä luki. Bersenev\nastui sisälle. Elena katsahti häneen — miten nopea ja arka, miten\ntutkiva ja samalla kertaa levoton olikaan aina hänen ensimmäinen\nkatseensa Beresenevin tullessa! Hän ymmärsi heti, että Bersenevillä\noli hyviä uutisia. Tämä hymyili nyökäten. Hän nousi ja meni Bersenevin\nluokse.\n\n— Hän on tullut tajuihinsa, hän on pelastunut, viikon kuluttua hän on\ntäysin terve, Bersenev kuiskasi.\n\nElena ojensi kätensä häntä kohti kuin torjuakseen iskun. Hän ei sanonut\nmitään, hänen huulensa vapisivat, ja hehkuva puna valahti hänen\nkasvoilleen. Bersenev istuutui Anna Vasilievnan luo, ja Elena meni\nhuoneeseensa, vaipui siellä polvilleen ja kiitti Jumalaa hartaasti\nrukoillen... Kevyet, valoisat kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin.\nHän tunsi äkkiä olevansa äärettömän väsynyt ja hän laski päänsä\npielukselle. »Andrej Petrovitj-raukka!» hän kuiskasi ja vaipui sitten\nuneen, hänen poskensa ja silmäripsensä olivat kyyneleistä kosteat. Oli\nkulunut pitkä aika siitä, kun hän viimeksi oli nukkunut ja pitkä aika\nsiitä, kun hän oli itkenyt.\n\n\n\n\nXXVII.\n\n\nBersenevin sanat eivät kokonaan toteutuneet. Vaaraa voitiin tosin\nvähitellen pitää voitettuna, mutta voimat palasivat hyvin hitaasti,\nja tohtori puhui yleisestä ja syvälti vaikuttaneesta koko elimistön\njärkkymisestä. Sairas nousi kuitenkin vuoteesta ja yritti olla\npystyssä. Bersenev muutti kotiinsa, mutta tuli päivittäin katsomaan\nystäväänsä ja tiedoitti kuten aikaisemminkin Elenalle hänen tilastaan.\nInsarov ei uskaltanut kirjoittaa Elenalle, ja kun hän puhui Bersenevin\nkanssa, hän vain sivumennen viittasi tyttöön. Bersenev puolestaan\nkertoi teeskennellyn välinpitämättömästi käynneistään Stahoveilla,\nmutta antoi Insarovin kuitenkin ymmärtää, että Elena oli ollut hyvin\nepätoivoissaan ja että tyttö kuitenkin jälleen oli rauhallinen. Elena\nei myöskään kirjoittanut Insaroville. Hän odotti jotakin muuta.\n\nEräänä päivänä Bersenev tuli iloisena ja tyytyväisenä kertoen,\nettä tohtori jo oli antanut Insarovin syödä kyljyksen ja että tämä\nvarmaankin pian saisi mennä ulos. Elena kävi miettiväiseksi ja katsoi\nmaahan...\n\n— Arvaatteko, mitä haluaisin sanoa teille? hän kysyi.\n\nBersenev hämmentyi hiukan. Hän käsitti, mitä Elena tarkoitti. Hän\nkatsoi sivuun.\n\n— Aiotte luultavasti sanoa, että tahtoisitte tavata hänet.\n\nElena punastui ja kuiskasi tuskin kuuluvasti:\n\n— Niin.\n\n— Ei kai se tuota teille vaikeuksia, vai miten? »Hyi!» Bersenev sanoi\nitsekseen, »mikä inhottava tunne liikkuukaan minussa!»\n\n— Tarkoitatteko, että olen jo aikaisemmin... Mutta minä pelkään...\nsanoitte, että hän nykyään on niin harvoin yksin.\n\n— Se on helposti järjestettävissä, Bersenev vastasi ja katsoi yhä\npoispäin. — En luonnollisestikaan voi mennä hänen luokseen ja sanoa,\nettä tulette, mutta antakaa minun viedä kirje hänelle! Kuka voisi\nkieltää teitä kirjoittamasta hänelle kuten hyvälle ystävälle, jota\nkohtaan tunnette sääliä, kun hän on sairas? Siinä ei voi olla mitään\npaheksuttavaa. Sopikaa... tarkoitan, kirjoittakaa hänelle, milloin\ntulette.\n\n— En tiedä voinko, Elena kuiskasi.\n\n— Oi, antakaa minulle vain kirje, vien sen kyllä perille.\n\n— Ei, sitä teidän ei pidä tehdä, mutta pyydän... älkää suuttuko\nminulle, Andrej Petrovitj... mutta... älkää menkö hänen luokseen\nhuomenna!\n\nBersenev puri huultaan.\n\n— Oh, minä ymmärrän. Hyvä, hyvä.\n\nSitten hän vielä sanoi pari sanaa ja lähti.\n\n— Hyvä näin», hän ajatteli kiiruhtaessaan kotiin päin. »Minähän tiesin\nsen etukäteen, mutta hyvä näin! Miksi puuttuisinkaan toisten asioihin?\nNiin, en kadu mitään, mitä olen tehnyt, mihin omatuntoni minua käski,\nmutta nyt se riittää. Hoitakoot itsensä! Isä oli oikeassa päntätessään\npäähäni, ettemme — hän tai minä — olleet nautiskelijoita tai ylimyksiä\ntai luonnon ja onnen lempilapsia, vaan työläisiä ja jälleen työläisiä!\nOta nahkavaate eteesi ja asetu työpenkkisi ääreen pimeään verstaasi!\nPaistakoon aurinko muiden päälle! Myös meidän yksinäisessä elämässämme\non suruja ja iloja!»\n\nSeuraavana aamuna Insarov sai postissa kirjeen. Se oli lyhyt:\n\n»Odota minua», Elena kirjoitti, »äläkä ota vastaan ketään muita. A.P.\nei tule.»\n\n\n\n\nXXVIII.\n\n\nKun Insarov oli lukenut Elenan kirjeen, kiiruhti hän siistimään\nhuonettaan, pyysi räätälin vaimoa viemään pois lääkepullot, heitti\nyönutun päältään ja pukeutui parhaaseen takkiinsa. Hänen päätään\npyörrytti väsymyksestä ja ilosta, ja sydän tykytti kiivaasti. Jalat\npettivät, hän vaipui sohvalle ja katsoi kelloa. »Nyt se on neljännestä\nvaille kaksitoista», hän sanoi itsekseen, »ennen kahtatoista hän ei\nmillään voi olla täällä, ajattelen jotakin muuta tämän neljännestunnin\naikana, muuten en kestä. Ennen kahtatoista hän ei millään voi olla\ntäällä...»\n\nSamassa ovi lensi auki ja kevyeen silkkipukuun pukeutunut, sangen\nkalpea, mutta nuoruutta ja onnea säteilevä Elena seisoi siinä, ja\nilosta huudahtaen hän vaipui miehen jalkojen juureen.\n\n— Sinä elät, sinä olet minun, hän sanoi yhä uudestaan, tarttui\nInsarovin päähän ja hyväili ja suuteli sitä.\n\nInsarovin sydän oli pakahtumaisillaan, hänen kurkkuaan kuristi: Elenan\nläheisyys, hänen hyväilynsä, koko tämä onni oli ylitsevuotava.\n\nElena istuutui hänen viereensä, pujottautui niin lähelle kuin\nmahdollista ja katsoi häntä nuoren rakastavan naisen säteilevin,\nhyväilevin ja hellin silmin.\n\nMutta äkkiä hänen kasvonsa synkistyivät.\n\n— Miten olet tullut huonon näköiseksi, minun Dmitrij-raukkani, hän\nsanoi ja siveli Insarovin poskea, — miten pitkä parta sinulla onkaan!\n\n— Sinäkin olet tullut huonon näköiseksi, Elena-parka, Insarov vastasi\nja suuteli hänen sormiaan.\n\nElena pudisti iloisesti kiharoitaan.\n\n— Se ei merkitse mitään. Saat nähdä, miten terveeksi molemmat\ntulemmekaan! Myrskysää yllätti meidät, aivankuin sinä päivänä, jolloin\ntapasimme kappelissa, mutta nyt se on ohi. Nyt elämme!\n\nInsarov vain hymyili vastaukseksi.\n\n— Oi, millaisia päiviä, Dmitrij, miten kauheita päiviä! Miten voi\nolla olemassa ihmisiä, jotka voivat elää senjälkeen, kuin se, jota\nhe rakastavat, on kuollut! Tiesin joka kerta etukäteen, mitä Andrej\nPetrovitj sanoisi minulle. Elämäni nousi ja laski sinun elämäsi mukaan.\nTervetuloa jälleen luokseni, Dmitrij!\n\nInsarov ei tiennyt, mitä sanoa, hän olisi vain halunnut heittäytyä\nElenan jalkoihin.\n\n— Tiedätkö, mitä edelleen olen huomannut, Elena jatkoi ja siveli hiljaa\ntukan Insarovin otsalta, — oi, olen ajatellut paljon tänä aikana —\nniin, kun on oikein, oikein onneton, silloin seuraa omituisen, velton\ntarkkaavasti kaikkea, mitä ympärillä tapahtuu! Saatoin istua pitkät\najat tuijottamassa kärpästä, joka käveli ikkunaruudulla, ja samalla\nminut täytti jäätävä pelko! Mutta nyt tuo kaikki on ohi, eikö totta?\nTulevaisuus on valoisana edessämme, eikö totta?\n\n— Sinä olet minun tulevaisuuteni, Insarov vastasi, — ja silloin on\nminulle kaikki valoisaa.\n\n— Ja minulle! Muistatko sen kerran, kun olin luonasi, ei viime\nkerralla... ei, ei viime kerralla, Elena toisti vaistomaisesti\nvavahtaen, — vaan silloin, kun puhuimme toistemme kanssa. En tiedä,\nmiksi puhuin silloin kuolemasta. En silloin voinut aavistaa, että se\nvaani meitä. Mutta nythän olet terve?\n\n— Olen paljon parempi, melkein täysin terve.\n\n— Sinä olet terve, et mennyt pois minun luotani, oi, miten onnellinen\nolen!\n\nSeurasi hetken hiljaisuus.\n\n— Elena? Insarov sanoi sitten.\n\n— Niin, rakkaani?\n\n— Sano minulle, oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että tämä sairaus\noli rangaistus, joka kohtasi meitä?\n\nElena katsoi häneen vakavasti.\n\n— Kyllä, se ajatus juolahti toisinaan mieleeni, Dmitrij. Mutta sitten\nsanoin itselleni: miksi minua rangaistaisiin? Minkä velvollisuuden\nolen laiminlyönyt? Mitä vastaan olen rikkonut? On mahdollista, ettei\nomatuntoni ole samanlainen kuin muiden, mutta se on vaiennut. Tai ehkä\nolen rikkonut sinua vastaan? Estän sinua, pidätän sinua...\n\n— Sinä et pidätä minua, Elena, kuljemme tiemme yhdessä.\n\n— Niin, Dmitrij, kuljemme yhdessä, minä seuraan sinua... Se on\nvelvollisuuteni. Rakastan sinua... muuta velvollisuutta en tiedä.\n\n— Oi, Elena, jokainen sanasi on murtumaton side, joka sitoo meidät\nyhteen!\n\n— Miksi puhua siteistä? Elena vastasi. — Olemme vapaita ihmisiä.\nNiin, hän jatkoi ja katsoi miettiväisesti lattiaan hänen kätensä yhä\nhyväillessä Insarovin tukkaa, — olen näinä päivinä kokenut niin paljon\nsellaista, josta minulla ei aikaisemmin ole ollut aavistustakaan! Jos\njoku olisi sanonut, että minä, hyvinkasvatettu aatelisneiti, hiipisin\nulos yksin kaikenlaisia tekosyitä keksien, ja minne! — nuoren miehen\nluo hänen huoneeseensa — miten loukkaantunut olisinkaan ollut! Ja nyt\nkaikki tämä on tapahtunut, enkä ole lainkaan loukkaantunut! En toki!\nhän lisäsi ja kääntyi Insaroviin päin.\n\nTämä katsoi häntä rajattoman ihailevasti. Elenan käsi liukui hiljaa\nInsarovin silmien yli.\n\n— Dmitrij, hän sanoi, — et lainkaan tiedä, että näin sinut tuossa\nkauheassa vuoteessa, olit tiedoton, taistelit kuolemaa vastaan...\n\n— Näitkö minut?\n\n— Näin.\n\nInsarov vaikeni hetken.\n\n— Bersenev oli silloin täällä?\n\nElena nyökkäsi. Insarov kumartui hänen puoleensa.\n\n— Ah, Elena, hän kuiskasi, — en uskalla katsoa sinuun.\n\n— Mikset? Andrej Petrovitj on niin hyvä. En lainkaan hävennyt häntä.\nEihän minulla ole mitään hävettävää? Voisin sanoa koko maailmalle, että\nolen sinun... Ja Andrej Petrovitjiin luotan kuin veljeeni.\n\n— Hän pelasti minut! Insarov huudahti. — Hän on erittäin hyvä ja\nuhrautuvainen.\n\n— Niin on.. Ja tiedätkö, että saan kiittää häntä kaikesta?... Niin, hän\non erittäin uhrautuvainen.\n\nInsarov katsoi tutkivasti Elenaa.\n\n— Hän rakastaa sinua, eikö totta?\n\nElena loi katseensa alas.\n\n— Hän rakasti minua, hän sanoi matalasti.\n\nInsarov puristi lujasti hänen kättään.\n\n— Oi, teitä venäläisiä, hän sanoi, — teidän sydämenne on kultaa! Ja\nhän, hän hoiti minua ja valvoi luonani yön toisensa jälkeen... Ja sinä,\nsinä rakkaani... Ei nuhteita, ei epäilystä... ja kaikki tämä minun\nvuokseni.. minun vuokseni..\n\n— Niin, niin, kaikki sinun vuoksesi siksi, että rakastan sinua ja hän\npitää sinusta. Ah, Dmitrij, miten ihmeellistä se onkaan! Luulen, että\nolen jo sanonut sinulle sen kerran — mutta samantekevää, sanon sen\nmielelläni vielä kerran, ja kuulet sen mielelläsi vielä kerran — kun\nnäin sinut ensimmäisen kerran...\n\n— Miksi silmissäsi on kyyneleitä? Insarov keskeytti.\n\n— Minulla? Kyyneleitä? — Hän kuivasi silmänsä. — Ah, miten typerä\noletkaan, ethän tiedä, että ihminen voi itkeä ilostakin! Niin, tämän\ntahdoin sanoa: kun näin sinut ensimmäisen kerran, ei sinussa mielestäni\nollut mitään erikoista, ei, ehdottomasti ei mitään. Muistan, että pidin\npaljon enemmän Sjubinista alussa, vaikken milloinkaan ole rakastanut\nhäntä, ja mitä Andrej Perovitjiin tulee... oi, oli todellakin hetki,\njolloin ajattelin: ehkä se on _hän_? Ja kun sinä tulit, et tehnyt\nminkäänlaista vaikutusta — mutta sitten.. sitten... oi, otit sydämeni\nmolemmin käsin!\n\n— Säästä minua! Insarov sanoi hiljaa.\n\nHän yritti nousta, mutta putosi takaisin sohvaan.\n\n— Mikä sinua vaivaa? Elena kysyi levottomana.\n\n— Ei ole mitään.. olen vielä hieman heikko... En jaksa kantaa tätä\nonnea.\n\n— Silloin sinun on kiltisti istuttava hiljaa. Olkaa hyvä älkääkä\nliikahtakokaan paikaltanne, hyvä herra, hän lisäsi ja pudisti\nInsaroville sormeaan. — Miksi olette ottanut yönutun päältänne? On\nliian aikaista herrastella vielä! Istukaa nyt hiljaa, niin kerron\nteille satuja. Kuunnelkaa ja olkaa aivan hiljaa! On vaarallista puhua\npaljon, kun on ollut sairas.\n\nHän kertoi Insaroville Sjubinista ja Kurnatovskijsta, siitä, mitä hän\noli tehnyt viimeisten kahden viikon aikana, hän mainitsi, että sota oli\ntulossa mikäli sanomalehtiin oli uskomista, — niin pian kuin Insarov\nolisi täysin voimissaan, pitäisi heidän keksiä jokin keino päästä\nlähtemään niin pian kuin mahdollista... Elena istui siinä ja puhui\nkaikesta tästä nojaten miehen olkapäätä vasten...\n\nInsarov kuunteli ja vuoroin kalpeni ja punastui... Monta kertaa hän\nyritti keskeyttää Elenan, ja äkkiä hän nousi.\n\n— Elena, hän sanoi ihmeellisellä, terävällä äänellä, — jätä minut,\nmene...\n\n— Mikä nyt? tyttö sanoi hämmästyneenä, — etkö voi hyvin? hän lisäsi\nlevottomana.\n\n— Ei, ei mitään sellaista, minä voin kyllä hyvin... mutta jätä minut,\npyydän.\n\n— En ymmärrä sinua. Ajatko minut pois?... Mitä sinä teet? hän äkkiä\nkuiskasi — mies oli liukunut sohvalta ja painoi huulensa hänen\nnilkkaansa vasten. — Ei niin, Dmitrij... Dmitrij...\n\nMies nousi.\n\n— Jätä minut sitten! Ymmärräthän, Elena, kun sairastuin, en heti\nmenettänyt tajuntaani, käsitin mistä oli kysymys, tajusin, että olin\nhaudan partaalla. Vieläpä kuumehoureissanikin minulla oli heikko\ntietoisuus siitä, että kuolema lähestyi, ja lausuin jäähyväiset\nelämälle, sinulle, kaikelle... menetin toivoni... Ja sitten äkkiä tämä\nherääminen, tämä valo pimeyden jälkeen, sinä... sinä... minun luonani,\nminun luonani... sinun äänesi, sinun hengityksesi... Sitä eivät voimani\nvoi kestää! Tunnen, että rakastan sinua koko intohimoni voimalla\nja kuulen äänesi sanovan minua sinun omaksesi... en voi vastata\nitsestäni... Mene!\n\n— Dmitrij! Elena kuiskasi ja piilotti päänsä Insarovin olkapäätä\nvasten. Vasta nyt hän käsitti kaiken.\n\n— Elena, Insarov jatkoi, — rakastan sinua, tiedät sen, antaisin henkeni\npuolestasi... miksi tulit luokseni nyt, kun olen heikko, kun en voi\nhillitä itseäni, kun vereni on tulessa... sinä olet minun, sanot...\nsinä rakastat minua...\n\n— Dmitrij, Elena toisti, voimakas puna lehahti hänen kasvoilleen, ja\nhän painautui vielä lujemmin Insarovin syliin.\n\n— Elena, armahda minua — mene, tunnen, että voisin kuolla — tämä\non liikaa, koko sieluni kaipaa sinua... ajattele, että kuolema oli\nerottamaisillaan meidät... ja nyt, nyt sinä olet täällä... sylissäni...\nElena...\n\nTytön koko nuori ruumis vapisi.\n\n— Ota minut, rakkaani! hän kuiskasi niin hiljaa, että mies tuskin kuuli\nsen.\n\n\n\n\nXXIX.\n\n\nOtsa rypyssä Nikolaj Artemievitj asteli edestakaisin kabinetissaan.\nSjubin istui ikkunan ääressä sääri toisen yli heitettynä ja imi\nrauhallisesti sikaariaan.\n\n— Ettekö voisi olla niin ystävällinen, että lopettaisitte tuon\nedestakaisen marssimisenne, hän sanoi ja pudisti tuhan sikaaristaan.\n— Istun tässä odottaen, että sanoisitte jotakin ja seuraan\nteitä silmilläni niin, että niskani on mennä nurin. Sitäpaitsi\nkävelytavassanne on jotakin teeskenneltyä ja melodramaattista.\n\n— Niin, te aina pilkkaatte! Nikolaj Artemievitj vastasi. — Ette halua\nasettautua minun asemaani, ette halua ymmärtää, että kerta kaikkiaan\nolen tottunut tähän naiseen, olen kiintynyt häneen, suoraan sanoen,\nhänen poissaolonsa tuottaa minulle tuskia. Nyt on jo lokakuu, ja talvi\non tulossa... Mitä ihmettä hän tekee Tallinnassa?\n\n— Kutoo sukkia, luultavasti... itselleen luonnollisestikin, ei teille.\n\n— Niin naurakaa vain. Mutta sanonpa teille, että en milloinkaan\nole tavannut sellaista naista. Hänen rehellisyytensä, hänen\nepäitsekkyytensä...\n\n— Onko hän määrännyt vekselin ulosmitattavaksi? Sjubin kysyi.\n\n— Hänen epäitsekkyytensä, Nikolaj Artemievitj toisti korottaen ääntään,\n— niin, se on suorastaan hämmästyttävä. Sanottakoon, että maailmassa on\nmiljoonia naisia, mutta sanon teille: olkaa hyvä ja osoittakaa minulle\nnämä miljoonat. Näyttäkää minulle nämä miljoonat, sanon minä. _Ces\nfemmes — qu'on me les montre!_ Eikä hän edes kirjoita minulle, se on\nkaikkein kauheinta.\n\n— Olette kaunopuheinen kuin Pytagoras, Sjubin huomautti, — mutta\ntiedättekö mitä neuvoisin teille?\n\n— No?\n\n— Kun Avgustina Hristianovna tulee takaisin... ymmärrättekö?\n\n— Kyllä, kyllä, entä sitten?\n\n— Kun siis näette hänet jälleen... Seuraatteko ajatuksenjuoksuani?\n\n— Kyllä, kyllä?\n\n— Yrittäkää kerran antaa hänelle selkään, niin näemme, mikä on\nseurauksena.\n\nNikolaj Artemievitj kääntyi vihaisena poispäin.\n\n— Luulin todellakin, että teillä oli jotakin järkevää sanottavana.\nMutta mitä voikaan odottaa teiltä! Taiteilija, periaatteeton henkilö...\n\n— Periaatteeton! Väitetäänhän, että suosikkinne, herra Kurnatovskij,\non periaatteiden mies, ja kuitenkin hän eilen pelasi teidän kanssanne\nvoittaen sata hopearuplaa. Sepä ei ollut tahdikasta, teidän on\nmyönnettävä se.\n\n— Tjaa! Emmehän pelanneet uhkapeliä. Tosin olisin voinut odottaa...\nMutta hänelle annetaan niin vähän arvoa tässä talossa...\n\n— Totta kai, Sjubin jatkoi — ja sitäpaitsi hän ajatteli näin: tulkoon\nukosta appeni tai ei, sen vain jumalat tietävät, mutta sata ruplaa\nkelpaa miehelle, joka ei ota vastaan lahjuksia.\n\n— Appi! Mikä helkkarin appi minä olen? _Vous revez, mon cher_.\nLuonnollisestikin jokainen muu nuori tyttö olisi iloinen saadessaan\nsellaisen sulhasen, arvostelkaa itse: kunnollinen ja lahjakas\nmies, joka itse on luonut asemansa, joka on hoitanut koko\nhallintojärjestelmän kahdessa kuvernementissa...\n\n— Ja X:n kuvernementissa veti kuvernööriä kunnollisesti nenästä, Sjubin\nhuomautti.\n\n— Paljon mahdollista. Luultavasti kuvernööri sen ansaitsi. Niin, siinä\non käytännöllinen ja toimintatarmoinen mies.\n\n— Ja pelaa hyvin korttia, Sjubin jälleen ehätti.\n\n— No niin, sen hän myöskin tekee. Mutta Elena Nikolajevna... Kuka\nymmärtää häntä? Haluaisinpa tietää, onko ylipäänsä ihmistä, joka voisi\nsaada selville, mitä hän tahtoo. Toisinaan hän on iloinen, toisinaan\nhuonolla tuulella, yhtäkkiä hän laihtuu niin, että on kärsimys katsella\nhäntä, ja yhtäkkiä hän jälleen on reipas, kaikki tämä ilman mitään\nsyytä...\n\nPalvelija, jolla oli epämiellyttävä ulkomuoto, tuli sisälle kantaen\ntarjottimella kahvikuppia, kermakannua ja muutamia korppuja.\n\n— Kun tulee kosija, josta hänen isänsä pitää, Nikolaj Artemievitj\njatkoi ja heilutti korppua, — mitä tytär siitä välittää! Toista oli\nvanhaan hyvään aikaan, jolloin patriarkaaliset tavat vallitsivat, mutta\nnyt olemme hylänneet kaiken sellaisen. _Nous avons changé tout ca_. Nyt\nnuori perhetyttö saa puhua kenen kanssa häntä miellyttää ja lukea mitä\nhaluaa, juosta ympäri Moskovaa ilman palvelijaa, ilman kamarineitoa,\naivankuin Parisissa. Kaikkea tätä pidetään sopivana. Missä on Elena\nNikolajevna? kysyin eräänä päivänä. Neiti oli suvainnut mennä ulos,\nsain vastaukseksi. Minne? Sitä ei kukaan tiennyt. Minä vain kysyn, onko\ntämä oikein?\n\n— Ettekö ottaisi kuppinne ja antaisi ihmisen mennä, Sjubin sanoi. —\nSanottehan aina itsekin, ettei pidä puhua _devant les domestiques_, hän\nlisäsi matalasti.\n\nPalvelija katsahti Sjubiniin otsatukkansa alta, ja Nikolaj Artemievitj\notti kuppinsa, kaatoi siihen kermaa ja kasasi itselleen tusinan\nkorppuja.\n\n— Se, mihin minä pyrin, hän alkoi niin pian kuin palvelija oli mennyt,\non, etten ehdottomasti merkitse mitään tässä talossa. Siinä koko\njuttu. Se taas johtuu siitä, että meidän päivinämme arvostellaan\npinnan mukaan. On ihmisiä, jotka ovat sekä tyhjiä että yksinkertaisia,\nmutta ymmärtävät esiintyä tärkeinä — ja heitä kunnioitetaan. Toisaalta\njollakulla voi olla kykyjä, jotka voisivat... voisivat olla suureksi\nhyödyksi kaikille, mutta vaatimattomuudesta...\n\n— Oletteko te todellakin valtiomies, Nikolinjka? Sjubin piipitti.\n\n— Ei, nyt ilveilynne saa riittää! Nikolaj Artemievitj huusi\nkiihtyneenä. — Unohdatte asemanne! Muutoin uusin todistus siitä, etten\nmerkitse mitään tässä talossa, en mitään!\n\n— Anna Vasilievna sortaa teitä tietenkin... voi teitä raukkaa! Sjubin\nsanoi ojentautuen. — Ei, kuulkaahan, Nikolaj Artemievitj, meidän kahden\npitäisi todellakin hävetä! Tekisitte parhaiten ajattelemalla pientä\nlahjaa Anna Vasilievnalle. Pian on hänen syntymäpäivänsä, ja tiedätte,\nmiten suuren arvon hän antaa pienimmällekin huomaavaisuudellenne.\n\n— Niin, niin, Nikolaj Artemievitj nopeasti vastasi, — minä olen hyvin\nkiitollinen siitä, että muistutitte minua. Totta kai, luonnollisesti\nminun on annettava lahja. Minulla onkin jo täällä pieni juttu,\njoka ehkä voisi sopia, pieni solki, jonka ostin eräänä päivänä\nRosenstrauchilta. Niin, en oikein tiedä — mitä arvelette siitä?\n\n— Ostitteko te sen tuolle Tallinnassa olevalle?\n\n— Tarkoitan... minä... minä... minä ajattelin...\n\n— Niin, silloin se varmasti on tarpeeksi hyvä.\n\nSjubin nousi tuoliltaan.\n\n— Mihin menemme tänä iltana, Pavel Jakovlevitj? Nikolaj Artemievitj\nkysyi katsoen häntä ystävällisesti silmiin.\n\n— Tehän menette kerholle.\n\n— Niin, mutta kerhon jälkeen... kerhon jälkeen.\n\nSjubin ojensi jälleen vartaloaan.\n\n— Ei, Nikolaj Artemievitj, minun täytyy työskennellä huomenna. Toisen\nkerran!\n\nNiin hän lähti.\n\nNikolaj Artemievitj irvisti ja käveli pari kertaa edestakaisin\nhuoneessa. Sitten hän otti lipastostaan samettirasian, jossa oli \"pieni\nsolki\", seisoi pitkän aikaa ihaillen sitä ja vieläpä kuivasi sen\nsilkkinenäliinallaan. Kun tämä oli tehty, istuutui hän peilin eteen ja\nalkoi huolellisesti kammata paksua, mustaa tukkaansa, nojasi päätään\nmilloin oikealle, milloin vasemmalle erittäin tärkeä ilme kasvoillaan\nja jännitti poskea ja kieltään katseen hetkeksikään siirtymättä\nloistavalta jakaukselta. Silloin joku rykäisi hänen takanaan. Hän\nkatsoi ympärilleen ja näki saman palvelijan, joka oli tuonut kahvin.\n\n— Mitä nyt? hän kysyi.\n\n— Nikolaj Artemievitj, palvelija alkoi, ja hänen äänessään oli jotakin\njuhlallista. — Nikolaj Artemievitj, te olette isäntämme.\n\n— Niin, sen minä tiedän. No, edelleen!\n\n— Nikolaj Artemievitj, älkää suuttuko minuun, teidän armonne, mutta\nolen palvellut teidän armoanne lapsesta lähtien ja siksi pidän\nvelvollisuutenani mitä alamaisimmin ilmoittaa teidän armollenne...\n\n— Mutta mikä asia oikeastaan on?\n\nPalvelija seisoi väännellen itseään.\n\n— Teidän armonne suvaitsi äsken sanoa, ettei teidän armonne tiennyt,\nminne Elena Nikolajevna suvaitsee mennä... Se on tullut minun tietooni.\n\n— Mitä seisot siinä valehtelemassa, vanha aasi!\n\n— Kuten teidän armonne suvaitsee, mutta näin armollisen neidin kolme\npäivää sitten, kun hän suvaitsi mennä erääseen taloon.\n\n— Missä? Mihin taloon?\n\nPorvariskadun lähellä olevaan X:n kujaan. Täältä ei ole pitkä matka\nsinne. Kysyin myös talonmieheltä, minkälaisia ihmisiä talossa asui.\n\nNikolaj Artemievitj polki lattiaan.\n\n—Vaikene, lurjus! Miten uskallat?... Elena Nikolajevna käy köyhien\nluona siksi, että hänellä on niin hyvä sydän, ja sinä... Ulos, idiootti!\n\nPalvelija ryntäsi ovelle.\n\n— Pysähdy! Nikolaj Artemievitj kiljui. — Mitä sait tietää talonmieheltä?\n\n— En mitään... en mitään. Yli.. ylioppilas, hän sanoi...\n\n— Vaikene, lurjus! Kuule, senkin kirottu roisto, jos uskallat sanoa\ntästä sanaakaan kenellekään, vaikkapa vain unessakin...\n\n— Siunatkoon...\n\n— Vaikene! Jos kerrot... jos joku... jos saan tietää... Niin, silloin\nmuistat sen vielä haudassakin! Kuuletko sen? Ulos!\n\nPalvelija hävisi.\n\n\"Hyvä Jumala! Mitä tämä oikeastaan merkitsee?\" Nikolaj Artemievitj\nihmetteli jäätyään yksin. \"Mitä tuo lörpöttelijä puhuikaan?... Minun\ntäytyy joka tapauksessa ottaa selvää, mikä talo on ja keitä siellä\nasuu. Minun täytyy kai mennä sinne itse. Näin pitkälle on siis\njouduttu... _Un laquais! Quelle humiliation_!\"\n\nNikolaj Artemievitj toisti ääneen: — _Un laquais!_ Sitten hän lukitsi\nsoljen lipastoon ja meni Anna Vasilievnan luo. Tämä makasi vuoteessa\nliina kasvoillaan. Aviomies harmistui yhä enemmän nähdessään hänen\nmakaavan siinä kärsivänä, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän oli saanut\nvaimonsa itkemään.\n\n\n\n\nXXX.\n\n\nMyrskypilvet, jotka idässä olivat kasaantuneet, olivat puhjenneet.\nTurkki oli julistanut Venäjälle sodan. Määräaika, jonka kuluessa\nTonavan ruhtinaskunnat olisi pitänyt tyhjentää, oli lopussa. Kohtalokas\nSinope-päivä lähestyi. Insarovin viimeksi saamissa kirjeissä häntä\nkiihkeästi kutsuttiin takaisin kotimaahan. Hänen terveytensä ei vielä\nollut täysin palautunut, hän yski yhä, tunsi olevansa väsynyt ja heikko\nja hänellä oli usein pieniä kuumekohtauksia, mutta hän ei voinut istua\nkotona. Hän paloi innosta eikä enää ajatellut sairauttaan. Aamusta\niltaan hän oli kaupungilla, hänellä oli salaisia kohtauksia, hän istui\nyökaudet kirjoittamassa, ja hän saattoi kadota moneksi päiväksi.\nVuokraisännälleen hän oli ilmoittanut, että hän pian matkustaisi, ja\nhän oli lahjoittanut tälle kaikki vaatimattomat huonekalunsa.\n\nElena valmistautui matkaa varten, hänkin. Eräänä synkkänä iltana hän\nistui huoneessaan pallistamassa nenäliinoja. Oli kolkkoa kuunnella\ntuulen ulvontaa ulkopuolella. Silloin kamarineitsyt ilmoitti, että\nhänen isänsä oli makuuhuoneessa Anna Vasilievnan luona ja kutsui Elenaa\nluokseen...\n\n— Anna Vasilievna itkee, tyttö kuiskasi Elenalle, kun tämä meni, — ja\nNikolaj Artemievitj on hyvin vihainen...\n\nElena vain kohautti olkapäitään ja meni Anna Vasilievnan luo. Nikolaj\nArtemievitjin helläsydäminen puoliso puolittain makasi lepotuolissa\neau de cologneen kastettu nenäliina nenän edessä. Nikolaj Artemievitj\nitse seisoi kamiinan ääressä takki tiukasti napitettuna korkeaan,\njäykkään kaulaliinaan ja koviksi silitettyihin kauluksen nipukkoihin\nasti ja hänen siinä seistessään hänessä oli jotakin, joka muistutti\nparlamenttipuhujaa. Kaunopuheisin elein hän osoitti tyttärelleen\ntuolin. Kun tämä ei käsittänyt, mitä isä tarkoitti, vaan katsoi häneen\nkysyvästi, hän lausui arvokkaasti päätään kääntämättä:\n\n— Pyydän teitä istumaan. (Nikolaj Artemievitj sanoi aina _te_\nvaimolleen, tyttärelleen ainoastaan erikoisissa tapauksissa.)\n\nElena istuutui.\n\nAnna Vasilievna nyyhkytti ja niisti nenäänsä. Nikolaj Artemievitj pisti\noikean kätensä takin sisäpuolelle.\n\n— Olen kutsunut teidät, Elena Nikolajevna, hän aloitti pitkän tauon\njälkeen, — olen kutsunut teidät puhuakseni kanssanne, oikeammin\nsanottuna, vaatiakseni selitystä. Olen tyytymätön teihin. Ei, puhun\nliian lievästi, — käytöksenne tuskastuttaa minua — minua ja äitiänne...\näitiänne, jonka tässä näette edessänne.\n\nNikolaj Artemievitj pysyttäytyi tällä kertaa ainoastaan bassossa. Elena\nkatsoi häntä ääneti, sitten Anna Vasilievnaa ja kalpeni hieman.\n\n— Oli aika, Nikolaj Artemievitj aloitti uudelleen, — oli aika, jolloin\ntyttäret eivät katsoneet alaspäin vanhempiinsa, — kun vanhempien\nmääräämisvalta sai tottelemattomat vapisemaan. Tämä aika on ohi,\nvalitettavasti — on ainakin olemassa monta, jotka valittavat sitä.\nMutta uskokaa minua, vielä on olemassa lakeja, jotka eivät salli...\nsanalla sanoen, on olemassa vielä lakeja. Pyydän teitä huomaamaan\ntämän: lakeja on olemassa.\n\n— Mutta isä, Elena alkoi...\n\n— Pyydän, älkää keskeyttäkö minua. Siirtykäämme ajatuksissamme ajassa\ntaaksepäin. Anna Vasilievna ja minä olemme tehneet velvollisuutemme.\nÄitinne ja minä emme ole säästäneet mitään, kun on ollut kysymys teidän\nkasvatuksestanne. Emme kustannuksia emmekä vaivoja. Mitä hyötyä teillä\non ollut kaikista näistä kustannuksista, kaikesta tästä vaivasta —\nse on asia erikseen. Mutta minulla on kuitenkin oikeus odottaa —\näidillänne ja minulla on joka tapauksessa oikeus odottaa, että pidätte\nmoraaliset periaatteet pyhinä, kuten me... kuten ainoana lauseenamme...\n_qui nous vous avons inculquée_, kuten olemme juurruttaneet teihin.\nMeillä oli oikeus odottaa, ettei mitään uusia \"aatteita\" tulisi\ntähän pyhättöön, niin sanoaksemme. Ja mitä huomaamme? En halua puhua\nkevytmielisyydestä, joka kuuluu sukupuoleenne, ikäänne, mutta kuka\nolisi voinut odottaa, että siinä määrin unohtaisitte...\n\n— Isä, Elena sanoi hiljaa, — tiedän, mitä tarkoitat...\n\n— Ei, et tiedä, mitä tarkoitan, Nikolaj Artemievitj huusi kimeästi\n— hän oli äkkiä unohtanut sekä arvokkaan parlamentaarisen ryhtinsä,\nsujuvan kaunopuheisuutensa että mahtavan bassonsa, — et tiedä, senkin\nhävytön letukka...\n\n— Jumalan tähden, Nicolas, Anna Vasilievna änkytti, _vous me faites\nmourir_.\n\n— Älkää sanoko minulle tätä, _que je vous fais mourir_, Anna\nVasilievna! Ette voi kuvitella, mitä nyt saatte kuulla! Valmistautukaa\npahimpaan, sanon sen teille etukäteen!\n\nAnna Vasilievna tuli aivan jäykäksi kauhusta.\n\n— Ei, Nikolaj Artemievitj jatkoi, ja kääntyi Elenan puoleen, — sinä et\ntiedä, mitä tarkoitan!\n\n— Olen toiminut väärin teitä kohtaan, tyttö aloitti.\n\n— No, vihdoinkin?\n\n— Oli väärin, etten jo aikoja sitten ilmoittanut, että...\n\n— Tiedätkö, Nikolaj Artemievitj keskeytti, — tiedätkö, että voin\nmusertaa sinut yhdellä ainoalla sanalla?\n\nElena katsoi häneen.\n\n— Niin, armollinen neiti, yhdellä ainoalla sanalla! Ei, ei auta\nlainkaan katsoa minuun noin! (Hän asetti käsivartensa ristiin rinnan\nyli.) Saanko luvan kysyä, tunnetteko mahdollisesti erään määrätyn\ntalon X-kujan varrella lähellä Porvarskajakatua? Oletteko käynyt\ntuossa talossa? (Hän polki lattiaan.) Etkö voi vastata, senkin kurja,\nälä yritä keksiä valheita! Ihmiset, palvelusväkemme, teidän armonne,\nlakeijat, _le vils laquais_, ovat nähneet teidän menevän sinne...\n\nElena lehahti hehkuvan punaiseksi, ja hänen silmänsä loistivat..\n\n— Minulla ei ole mitään syytä sanoa valheita, hän sanoi, — kyllä, minä\nolen käynyt tuossa talossa.\n\n— Mainiota! Kuuletteko, kuuletteko, Anna Vasilievna! Ja tiedätte\nluultavasti myöskin, kuka asuu tässä talossa?\n\n— Kyllä, minä tiedän sen, siellä asuu minun mieheni.\n\nNikolaj Artemievitj tuijotti häneen.\n\n— Sinun...\n\n— Minun mieheni, Elena toisti. — Olen naimisissa Dmitrij Nikanorovitj\nInsarovin kanssa.\n\n— Sinä... olet naimisissa? pääsi tuskin kuultavasti Anna Vasilievnalta.\n\n— Niin, äiti... anna anteeksi. Meidät vihittiin salaa kaksi viikkoa\nsitten.\n\nAnna Vasilievna horjahti tuolissaan. Nikolaj Artemievitj astui pari\naskelta taaksepäin.\n\n— Naimisissa? Tuon ryysyläisen kanssa, tuon montenegrolaisen kanssa!\nNikolaj Stahovin tytär, tämän ikivanhan suvun jäsen naimisissa\nmaankiertäjän, plebeijin, kanssa! Vanhempiensa luvatta! Luuleeko hän\ntodellakin, että siedän tällaista, etten nosta oikeusjuttua, että\nsallisin, että... että... että... Luostariin sinä joudut, ja hän joutuu\nkuritushuoneeseen, rangaistuskomppaniaan, sanon minä! Anna Vasilievna,\nole hyvä ja sano hänelle heti, että teette hänet perinnöttömäksi!\n\n— Jumalan tähden, Nikolaj Artemievitj! Anna Vasilievna valitti.\n\n— Milloin ja miten on tämä tapahtunut? Kuka vihki teidät? Missä?\nMiten? Jumalani! Mitä kaikki tuttavamme sanovat! Mitä koko maailma\nsanoo! Sinä, senkin häpeämätön teeskentelijä, sinulla on sellaisen\nteon jälkeen sisua asua edelleen vanhempiesi talossa! Sinä et ole\npelännyt... taivaan rangaistusta!\n\n— Isä, Elena sanoi lujalla äänellä, vaikka koko hänen ruumiinsa vapisi,\n— sinä voit tehdä minulle, mitä tahdot, mutta sinulla ei ole oikeutta\nsyyttää minua häpeämättömyydestä tai teeskentelystä. En halunnut.\ntehdä teitä surullisiksi etukäteen, mutta muutaman päivän kuluttua\nolisin joka tapauksessa sanonut kaiken itse teille, sillä ensi viikolla\nmatkustan täältä pois mieheni kanssa.\n\n— Matkustat pois? Minne?\n\n— Hänen kotiinsa, Bulgariaan.\n\n— Turkkilaisten luo! Anna Vasilievna huusi ja vaipui epätoivoon.\n\nElena juoksi hänen luokseen.\n\n— Pois! Nikolaj Artemievitj karjui ja tarttui Elenan käsivarteen. —\nPois arvoton!\n\nMutta samassa avautui ovi, ja kalpeat kasvot, joissa oli säteilevät\nsilmät, katsoivat sisälle. Sjubin oli tullut.\n\n— Nikolaj Artemievitj, hän huusi täyttä kurkkua, — Avgustina\nHristianovna on tullut takaisin ja pyytää teitä tulemaan hänen luokseen\nniin pian kuin mahdollista.\n\nNikolaj Artemievitj kääntyi ja puisti raivoissaan nyrkkiä Sjubinille.\nSitten hän hetken seisoi neuvottomana ja syöksyi ulos.\n\nElena vaipui äitinsä jalkojen juureen ja takertui hänen polviinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUvar Ivanovitj makasi vuoteessaan. Kaulukseton paita, joka paksun\nkaulan ympäriltä oli napitettu yhdellä ainoalla valtavalla napilla,\nputosi laajoina, löysinä laskoksina hänen miltei naisellisen\ntäyteläisen rintansa yli, ja aukosta häämöitti sypressiristi ja\namulettipussi. Kevyt peite peitti hänen pursuavia jäseniään. Yöpöydällä\nkynttilä lepatti kaljaruukun vieressä, ja vuoteen reunalla, Uvar\nIvanovitjin jalkojen juuressa, Sjubin istui synkän näköisenä.\n\n— Niin, Sjubin sanoi miettiväisesti, — hän on siis naimisissa ja\naikoo lähteä tiehensä. Pieni sukulaisenne huusi ja raivosi, niin että\nkoko talo kaikui. Hän oli heidän kanssaan sulkeutunut makuhuoneeseen,\nkaikin mokomin, mutta se ei estänyt sekä kamarineitoa että palvelijoita\nja vieläpä ajomiehiäkin kuulemassa joka ikistä sanaa! Eikä hän ole\nlakannut raivoamasta vieläkään ja vähältä piti, ettei hän ruvennut\ntappelemaan minun kanssani, ja hän viskasi isällisiä kirouksiaan oikein\nkomeasti. Mutta se on nyt enää vain suukopua. Anna Vasilievna on täysin\nmurtunut, mutta hän kylläkin suree paljon enemmän sitä, että tytär\nmatkustaa pois kuin hänen avioliittoaan.\n\nUvar Ivanovitj leikitteli sormillaan.\n\n— Niin, äiti, hän sanoi, — niin... hm...\n\n— Rakas sukulaisenne uhkaa valittaa sekä metropoliitalle että\nkenraalikuvernöörille ja ministerille, mutta asia päättyy joka\ntapauksessa siten, että tyttö matkustaa tiehensä. Ei kuitenkaan liene\nhauskaa syöstä oma tyttärensä perikatoon! Ukko röyhistelee rintaansa\njonkin aikaa, mutta pian hän kyllä on häntä koipien välissä.\n\n— Se oli... lain vastaista, Uvar Ivanovitj sanoi ja otti siemauksen\nruukusta.\n\n— Aivan oikein. Mutta mikä panettelujen ja juorujen ja kokkapuheiden\nmyrsky nousisikaan koko kaupungissa. _Hän_ ei pelkää sitä.. Sitäpaitsi\nElena on kaiken tuollaisen yläpuolella. Hän on päättänyt matkustaa pois\n— ja minne? Tuntuu kauhealta edes ajatella tätä matkaa niin kaukana\nolevaan maahan! Ja mikä häntä siellä odottaa? Kun katselen häntä,\nnäen, miten hän matkustaa yössä jostakin majatalosta, lumimyrskyssä\nja kolmenkymmenen asteen pakkasessa. Hän hylkää maansa ja kotinsa\n— ja minä ymmärrän häntä. Kenet hän jättää tänne? Keneen hän on\ntutustunut täällä? Erään Kurnatovskijn, erään Bersenevin, ja sitten\nallekirjoittaneen — ja silloinkin puhun sentään parhaista. Mitä hän\noikeastaan kaipaisi? Vain eräs asia on huolestuttava. Sanotaan,\nettä hänen miehensä — kieli ei, Jumala suokoon, tahdo taipua tuohon\nsanaan — sanotaan, että Insarov yskii verta. Se on huolestuttavaa.\nNäin hänet eräänä päivänä, hän oli sen näköinen kuin valmis malli\nBrutus-patsaaseen... Tiedättekö, kuka Brutus oli, Uvar Ivanovitj?\n\n— Eh? Ihminen...\n\n— Juuri sitä: ihminen — \"hän oli mies\". Niin, ihanat kasvot, mutta\nsairaalloiset, erittäin sairaalloiset.\n\n— Mennä... tappelemaan... siihen ne kelpaavat, Uvar Ivanovitj puuhkutti.\n\n— Aivan oikein, mennä tappelemaan, siihen ne kelpaavat — lausutte\npelkkiä totuuksia tänään, — mutta nähkääs, on toinen asia elää. Ja hän\nhaluaa elää kokonaisen elämän Insarovin kanssa.\n\n— Nuoruus! Uvar Ivanovitj tuumasi.\n\n— Niin, nuoruus ja rohkeus, ja ihana asia, jonka vuoksi elää. Elämä ja\nkuolema, taistelut, tappio, voitto, rakkaus, vapaus, isänmaa... Ihanaa,\nihanaa! Jumala suokoon, että kaikki saisivat kokea sen. Oi, se ei ole\nsamaa kuin istua kaulaa myöten tässä rämeessä ja koettaa näyttää siltä\nkuin kaikki olisi täysin samantekevää — kun asianlaita itse asiassa\non juuri se. On jotakin toista — jännittää kielensä, jotka kaikuvat\nmaailman yli tai särkyvät.\n\nSjubinin pää vaipui rinnalle.\n\n— Niin, hän jatkoi hetken kuluttua, — Insarov on kyllin arvokas saamaan\nhänet. Sitäpaitsi, mitä puhunkaan! Kukaan ei ole tarpeeksi arvokas\nsaamaan häntä. Insarov... Insarov... Mitä kannattaa teeskennellä\nvaatimattomuutta? Olkoon, että hän on kunnon mies ja että hän selviytyy\nmaailmassa, vaikkei hän tähän asti ole tehnyt muuta kuin muutkaan\nkuolevaiset. Mutta olemmeko me muut todellakin täysiä aaseja? Minä\nesimerkiksi, Uvar Ivanovitj, olenko minä täysin mahdoton aasi? Olenko\ntosiaankin täysin Jumalan hylkäämä, eikö Herramme ole antanut minulle\nmitään kykyjä tai yleensä minkäänlaista ymmärrystä? Ken tietää, Pavel\nSjubin on ehkä vielä joskus kuuluisa nimi. Näettekö tuon pöydällä\nolevan kuparilantin — ken tietää, jollei juuri tuota lanttia kerran,\nsadan vuoden kuluttua, sulateta lukemattomien muiden kanssa patsaaksi,\njonka jälkimaailma pystyttää tälle Pavel Sjubinille?\n\nUvar Ivanovitj nojasi kyynärpäähänsä ja tuijotti nuorta taiteilijaa,\njoka kiihdytti itseään.\n\n— Pitkältä sinne vielä, hän sanoi lopulta ja leikitteli sormillaan\nkuten tavallista, — nyt on... kysymys muista... mutta sinä... puhut.\nitsestäsi, sinä...\n\n— Oi, te pyhän Venäjän suurin filosoofi, Sjubin huudahti. — Jokainen\nlausumanne sana on puhtainta kultaa ja totta tosiaan — patsasta ei\npystytetä minulle, vaan teille, mutta siitä minä pidän huolen. Juuri\nnoin kuin te nyt makaatte siinä, tässä asennossa, josta on vaikea sanoa\nmitä se ilmaisee, hitautta vai voimaa — juuri sellaisena minä valan\nteidät. Kohdistitte aivan oikeudenmukaisen nuhteen itserakkauttani ja\nitsekkyyttäni vastaan. Ei, ei tosiaankaan ole syytä puhua itsestään\nja kerskailla omilla töillään. Meillä ei vielä ole miehiä, vaikka\nhakisimmekin kynttilällä ja lyhdyllä. Meillä on vain alhaisuutta\nja riidanhalua, itseäänsyövyttävää hamletilaisuutta, yömustaa\ntietämättömyyttä, mielipuolisuutta ja tyhjiä lauseparsia. Niin, sitten\non vielä eräänlaisia yksilöitä, jotka ovat opiskelleet ja eritelleet\nitseään häpeällisimpiä yksityiskohtia myöten ja jotka koettavat\njokaisen uuden aistimuksen valtimoa ja antavat itselleen raportin:\nnähkääs, näin minä tunnen, tätä minä tällä hetkellä ajattelen.\nHyödyllistä ja järkevää askartelua! Ei, jos meillä olisi ihmisiä,\njotka kykenisivät johonkin, niin ei tämä tyttö liukuisi käsistämme —\ntämä hieno, herkkä sielu! Niin, Uvar Ivanovitj, milloin meidän aikamme\ntulee? Milloin meidän joukostamme syntyy miehiä?\n\n— Ajan mukana... he tulevat, Uvar Ivanovitj vastasi.\n\n— He tulevat kyllä! Sinä sanot niin, sinä, mustan maan mehu ja\nperustus? Merkitsen sen muistiin, muista se! Mutta miksi sammutatte\nkynttilän?\n\n— Haluan nukkua. Hyvää yötä.\n\n\n\n\nXXXI.\n\n\nSjubin oli oikeassa, odottamaton tieto Elenan avioliitosta oli kauhea\nisku Anna Vasilievnalle. Hänen oli mentävä vuoteeseen. Nikolaj\nArtemievitj määräsi jyrkästi, ettei hän saisi tavata Elenaa. Hän nautti\nsiitä, että kerrankin sai esiintyä vallantäyteisenä talon herrana ja\nperheen päänä. Hän karjui ja jyrisi palvelusväelle koko päivän ja\ntoisti alituiseen, että hän kyllä näyttäisi, kenen kanssa he olivat\ntekemisissä. Niin kauan kuin hän oli kotona, Anna Vasilievna luopui\ntapaamasta Elenaa ja tyytyi Sojaan, joka oli erittäin aulis ja palveli\nhäntä kaikin tavoin (mielessään Soja ajatteli: \"_Diesen Insaroff\nvorziehen — und vem_?\") Mutta niin pian kuin Nikolaj Artemievitj\noli mennyt ulos — ja sellaista sattui melko usein, sillä Avgustina\nHristianovna oli todellakin palannut takaisin — Anna Vasilievna kutsui\nElenan luokseen ja makasi tuijottaen häntä kyyneleet silmissä. Tämä\nmykkä nuhde tunkeutui syvemmälle Elenan sydämeen kuin mikään muu. Hän\nei näinä hetkinä katumusta tuntenut, vaan vain ääretöntä sääliä, joka\nitse asiassa oli sukua syvimmälle katumukselle.\n\n— Äiti, rakas pikku äiti! hän toistamistaan toisti ja suuteli tämän\nkäsiä. — Mitä minun olisi pitänyt tehdä? En ole tehnyt mitään pahaa,\nrakastin häntä enkä voinut toimia toisin. Kohtalo on syyllinen,\nkohtalo, joka toi tielleni sellaisen miehen, jota isä ei voi sietää ja\njoka vie minut pois teidän luotanne.\n\n— Oi, oi! Anna Vasilievna huokasi. — Älä puhu siitä. Sydämeni murtuu,\nkun vain ajattelenkin lähtöäsi!\n\n— Rakas pikku äiti! Elena sanoi, — lohduttaudu ainakin sillä, että\nvoisi olla pahemmin: olisin voinut kuolla.\n\n— Niin, mutta en kuitenkaan koskaan enää saa nähdä sinua. Joko sinä\nkuolet siellä jossakin kurjassa majassa (Anna Vasilievna kuvitteli\nBulgariaa Siperian tundrojen tapaiseksi seuduksi) tai sitten minä en\njaksa elää sinusta erossa...\n\n— Älä puhu noin, hyvä pikku äiti, näemme kyllä toisemme jälleen,\nJumalan avulla. Ja Bulgariassahan on kaupunkeja aivan kuten täällä.\n\n— Kaupunkeja! Sota siellä on eikä mitään muuta. Mihin kääntyykään, aina\nammutaan tykeillä, arvatenkin. Matkustatteko pian?\n\n— Kyllä... jos vain isä... hänhän aikoo tehdä valituksen vihkimisen\njohdosta... hän uhkaa meitä avioerolla.\n\nAnna Vasilievna kohotti katseensa taivasta kohti.\n\n— Ei, Lenotjka, ei hän sitä tee. Ennemminkin olisin kuollut kuin\nantanut suostumustani tähän avioliittoon. Mutta sitä, mikä on tehty, ei\nvoi muuttaa, enkä milloinkaan anna häväistä lastani.\n\nNiin kului muutamia päiviä. Lopulta Anna Vasilievna keräsi kaiken\nrohkeutensa. Eräänä iltana hän sulkeutui kahden kesken miehensä kanssa\nmakuuhuoneeseen. Koko talossa oli hiljaista. Koko talo kuunteli. Alussa\nei kuulunut mitään, sitten kaikui äkkiä Nikolaj Artemievitjin mahtava\nbasso, ja pian senjälkeen saattoi kuulla, että sananvaihto oli päässyt\nvauhtiin makuuhuoneessa, sieltä tunkeutui huutoja, niin kuuntelijat\nolivat erottavinaan suorastaan huokauksia ja valituksia... Sjubin oli\ntaas kiiruhtamaisillaan avuksi Sojan ja palvelijattaren seuraamana,\nmutta samassa alkoi itku makuuhuoneessa hiljentyä, ja vähitellen\nse muuttui tavalliseksi keskusteluksi, kunnes lopulta tuli aivan\nhiljaista. Vain silloin tällöin kuului heikkoja nyyhkytyksiä — ja nekin\nlakkasivat pian. Kuultiin avaimenkilinää, sitten lipastonkansi kitisi\nsitä avattaessa...\n\nOvi avautui, ja Nikolaj Artemievitj ilmestyi kynnykselle. Hän vilkaisi\nankarasti ympärilleen. Sitten hän lähti kerhoon. Anna Vasilievna\nkutsutti Elenan huoneeseensa, painoi hänet lujasti itseään vasten ja\nsanoi kyynelten virratessa:\n\n— Kaikki on järjestyksessä, hän ei nosta siitä meteliä eikä mikään estä\nsinua matkustamasta... hylkäämästä meitä.\n\n— Saako Dmitrij tulla kiittämään sinua, äiti? Elena kysyi, kun äiti oli\njonkin verran rauhoittunut.\n\n— Odottakaamme sitä, rakas lapsi, nyt en voi nähdä sitä miestä, joka\nottaa sinut minulta. Ehdimme kyllä vielä, ennenkuin matkustatte.\n\n— Ennenkuin me matkustamme! Elena toisti surullisena.\n\nNikolaj Artemievitj oli todellakin suostunut olemaan nostamatta siitä\nmeteliä. Mutta Anna Vasilievna ei kertonut Elenalle, minkä hinnan isä\noli vaatinut suostumuksestaan. Anna Vasilievna ei kertonut, että hän\noli luvannut maksaa miehen kaikki velat ja sitäpaitsi antanut tuhat\nhopearuplaa käteisellä. Sitäpaitsi Nikolaj Artemievitj oli päättävästi\nselittänyt, ettei hän tahtonut tavata Insarovia, jota hän edelleenkin\nnimitti kirotuksi montenegrolaiseksi. Ja vaikkei siihen ollut mitään\nsyytä, hän ei kerhossa voinut olla kertomatta vastapelaajalleen,\nentiselle insinöörikenraalille Elenan avioliitosta. \"Oletteko\nkuullut\", hän huudahti teeskennellyn huolettomasti, \"oletteko kuullut,\nmiten uskomattoman oppinut tyttäreni on, hän on mennyt naimisiin\nylioppilaan kanssa.\" Kenraali katsoi häntä silmälasiensa yli, murisi\nhajamielisesti: \"Ha!\" ja kysyi mitä väriä toinen maalasi.\n\n\n\n\nXXXII.\n\n\nMatkapäivä lähestyi lähestymistään. Marraskuu oli lopullaan, eikä\npian enää olisi mahdollisuutta matkustaa. Insarov oli jo kauan sitten\npäättänyt kaikki valmistelunsa ja halusi päästä Moskovasta niin pian\nkuin mahdollista. Myös hänen lääkärinsä kehoitti häntä kiirehtämään\nmatkaa. \"Tarvitsette lämpimämpää ilmanalaa\", hän sanoi. \"Täällä ette\nvoi parantua.\"\n\nElenakin kärsi odotuksesta. Hän oli levoton, sillä Insarov oli yhä\nniin kalpea ja kuihtunut, ja hän pelästyi usein nähdessään miehen\nmuuttuneet, laihtuneet piirteet. Elenan asema kotona alkoi käydä\nsietämättömäksi. Äiti itki ja valitteli ikäänkuin tytär jo olisi\nkuollut, ja isä kohteli häntä kylmän halveksivasti. Pohjimmaltaan\nNikolaj Artemievitjkin tunsi lähestyvän eron katkeruuden, mutta\nloukattuna isänä hän piti velvollisuutenaan salata tunteensa,\nheikkoutensa. Anna Vasilievna vihdoinkin ilmoitti haluavansa nähdä\nInsarovin. Tämä tuotiin hänen luokseen salaa takaoven kautta. Insarovin\nsiinä seistessä Anna Vasilievnan huoneessa ei äiti pitkään aikaan\nvoinut sanoa sanaakaan, niin, hän ei edes kääntänyt katsettaan mieheen.\nInsarov istuutui hänen nojatuolinsa viereen odottamaan rauhallisesti ja\nkunnioittavasti, että hän ensiksi sanoisi jotakin. Elena istui äidin\ntoisella puolella ja piteli hänen kättään. Lopulta Anna Vasilievna\nkohotti katseensa ja sanoi:\n\n— Jumala olkoon teidän tuomarinne, Dmitrij Nikanorovitj...\n\nMutta samassa hän keskeytti puheensa, ja kaikki nuhteet häipyivät hänen\nhuuliltaan.\n\n— Mutta tehän olette sairas! hän huudahti. — Elena, hän on sairas!\n\n— Olen ollut sairas, Anna Vasilievna, Insarov vastasi, — enkä ole\nvieläkään täysin parantunut. Mutta toivon että kotimaani ilmanala antaa\nterveyteni takaisin.\n\n— Niin... Bulgaria, Anna Vasilievna kuiskasi.\n\n\"Jumalani!\" hän mielessään ajatteli. \"Kuoleva bulgarialainen, jonka\nääni on niin ontto kuin tulisi se tynnyristä ja silmät kuin teekupit,\nlaiha kuin luuranko ja yllään takki, joka vaikuttaa lainatulta, ja niin\nkeltaiset kasvot kuin kamomilla — tuo on hänen miehensä, hän rakastaa\ntuota... ei, tämän kaiken täytyy olla unta.\" Mutta sitten hän hillitsi\nitsensä.\n\n— Dmitrij Nikanorovitj, suokoon Jumala, ettei teidän milloinkaan\ntarvitsisi kokea sitä, mikä minun nyt on kestettävä... Mutta\nlupaattehan huolehtia hänestä, rakastan häntä... Hätää ette kärsi niin\nkauan kuin minä elän!\n\nKyynelet tukahduttivat hänen äänensä. Hän levitti käsivartensa ja\npuristi heidät kummatkin rintaansa vasten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin kohtalokas päivä lopulta koitti. Oli sovittu, että Elena sanoisi\njäähyväiset vanhemmilleen kotona, mutta hevoset odottaisivat sen talon\nulkopuolella, missä Insarov asui. Matkallelähtö tapahtuisi kello\nkaksitoista. Neljännestuntia aikaisemmin Bersenev tuli Insarovin luo.\nHän oli odottanut tapaavansa siellä useita tämän maanmiehiä saattamassa\nInsarovia, mutta kaikki olivat jo lähteneet Moskovasta. Myöskin\nmolemmat salaperäiset henkilöt, jotka kävivät Insarovin luona huvilalla\n— he muuten olivat toimineet todistajina Elenan häissä — olivat jo\naikoja sitten lähteneet. Räätäli vastaanotti \"hyvän herran\" monin\nkumarruksin. Hän oli ottanut kunnon humalan, liekö surusta, kun hänen\nvuokralaisensa jätti hänet tai ilosta, että hän sai periä huonekalut.\nHänen vaimonsa tuli ja vei hänet pois. Insarovin huoneen lattialla oli\nmatka-arkku, jonka ympäri oli sidottu köysi. Bersenev vaipui ajatuksiin.\nMonet muistot palautuivat mieleen.\n\nKello oli kauan sitten lyönyt kaksitoista, ja ajomies oli saapunut\nhevosineen, mutta \"nuoret\" viipyivät yhä. Sitten vihdoinkin kuului\nnopeita askeleita portaissa, ja samassa Elena kiiruhti sisälle\nInsarovin ja Sjubinin seuraamana. Hänen silmänsä olivat punaiset. Hän\noli jättänyt äidin kotiin pyörtyneenä, jäähyväiset olivat olleet hyvin\nvaikeat.\n\nElena ei yli viikkoon ollut nähnyt Berseneviä, joka oli viime aikoina\nhyvin harvoin käynyt Stahoveilla eikä enää odottanut tapaavansa tätä.\n\n— Te täällä! Kiitos siitä, että tulitte! hän huusi ja kietoi\nkäsivartensa Bersenevin kaulaan.\n\nMyös Insarov syleili ystäväänsä. Sitten seurasi tuskallinen hiljaisuus.\nMitä sanomista näillä kolmella ihmisellä enää olikaan toisilleen? Mitä\nnämä kolme sydäntä tunsivat tällä hetkellä?... Sjubin käsitti, että\nhänen jollakin tavoin täytyi katkaista painostava hiljaisuus.\n\n— Niin on kolmikkomme jälleen kokoontunut, hän sanoi. — Viimeisen\nkerran! Taipukaamme kohtalon tahtoon, kätkekäämme mennyt valoisaan\nmuistoon ja käykäämme sitten korkeampien voimien avulla uutta elämää\nkohti!\n\n    \"Jumala, kauas maailmaan...\"\n\nhän aloitti, mutta vaikeni sitten äkkiä. Hänen oli paha olla. Ei sovi\nlaulaa talossa, jossa on kuollut, ja tällä hetkellä jokin teki kuolemaa\ntässä huoneessa — menneisyys, josta hän juuri oli puhunut, näiden\nihmisten menneisyys, jotka seisoivat neuvottomina, osaamatta sanoa\ntoisilleen mitään. Se tosin kuoli herätäkseen uuteen elämään... mutta\njoka tapauksessa!\n\n— Niin, Elena, Insarov sanoi kääntyen vaimonsa puoleen, — nyt on\nkaikki selvää, luulisin. Kaikki on maksettu ja kaikki on pakattu. Ei\nole jäljellä muuta kuin kantaa tämä matka-arkku vaunuihin. Halloo! hän\nhuusi räätälin väelle.\n\nRäätäli tuli vaimonsa ja tyttärensä seuraamana. Hän horjahteli hieman\nkuunnellessaan Insarovin määräystä, mutia sitten hän otti matka-arkun\nselkäänsä ja syöksyi portaita alas loksuvin saappain.\n\n— Istuutukaamme nyt venäläisen tavan mukaan, Insarov sanoi.\n\nKaikki istuutuivat. Bersenev heittäytyi vanhalle sohvalle, ja Elena\ntuli hänen viereensä. Emäntä ja hänen tyttärensä laskeutuivat\nkynnykselle. Kaikki vaikenivat ja kaikki hymyilivät väkinäistä\nhymyä, eikä kukaan tiennyt miksi. Jokainen heistä (luonnollisestikin\nräätälinrouvaa ja hänen tytärtään lukuunottamatta, jotka vain istuivat\nsilmät suurina tuijottaen), jokainen heistä olisi tahtonut lausua\nsanan jäähyväisiksi, mutta jokainen tunsi myöskin, ettei tuollaisina\nhetkinä voi sanoa tavallisia, tyhjiä fraaseja, sillä jokainen sana,\njolla on syvempi merkitys, jokainen viisas tai sydämellinen sana\nkaikuisi jollakin tavoin sorahtaen. Insarov nousi ensimmäiseksi ja teki\nristinmerkin.\n\n— Hyvästi, pikku huoneemme, hän sanoi.\n\nSitten tuli jäähyväishetki. He antoivat toisilleen asiaankuuluvat\nsuudelmat — sangen äänekkäät ja viileät —, ja toivottivat toisilleen\nonnea matkalle, ei niinkään monin sanoin kuin katsein, he lupasivat\nkirjoittaa toisilleen ja viimehetkessä tuli ehkä vielä sanotuksi\npuoliksi tukahdutettu sana...\n\nSilmät kyynelissä Elena istuutui kuomurekeen, ja Insarov kietoi vällyt\nhuolellisesti hänen ympärilleen. Portailla seisoi saattava ryhmä:\nSjubin ja Bersenev, räätäli, tämän vaimo ja pikku tyttö, viimemainittu\nvillaliina päässä kuten aina ja lopulta talonmies sekä tuntematon\nkäsityöläinen, joka oli jäänyt seisomaan siihen raitaisessa, jalkoihin\nasti ulottuvassa takissaan. Tällä hetkellä hieno reki kaarsi pihalle\nuljaan juoksijan vetämänä. Nikolaj Artemievitj hyppäsi reestä ja\npudisti lumen saukonnahkakauluksestaan.\n\n— Jumalan kiitos, että olette vielä täällä! hän huusi juosten\nmatkarekeä kohti. — Tässä, Elena, viimeinen isällinen siunaukseni!\n\nHän kumartui kuomun alle ja ripusti tytön kaulaan pienen pyhäinkuvan,\njoka oli ommeltu samettipussiin.\n\nElena purskahti itkuun ja suuteli hänen käsiään. Nikolaj Artemievitjin\najomies oli ottanut esille shampanjapullon ja kolme lasia reen\netuistuimen alta.\n\n— Niin, Nikolaj Artemievitj sanoi ja kyynelet valuivat\nvastustamattomasti saukonnahkakaulukselle — niin... minun on kai\ntoivotettava teille onnellista matkaa...\n\nHän täytti shamppanjalasit, mutta hänen kätensä vapisivat, ja hän kaasi\nkuohuvaa viiniä lumeen. Sitten hän itse otti lasin ja ojensi toiset\nkaksi Elenalle ja Insaroville, joka istui reessä vaimonsa vieressä.\n\n— Jumala suokoon...\n\nNikolaj Artemievitj ei saanut enempää sanotuksi — hän tyhjensi\nshamppanjalasinsa, ja toisetkin tyhjensivät omansa.\n\n— Nyt on teidän vuoronne, hyvät herrat, hän lisäsi kääntyen Sjubinin ja\nBersenevin puoleen, mutta samassa lähtivät hevoset liikkeelle. Nikolaj\nArtemievitj juoksi hetken reen vieressä.\n\n— Älä unohda kirjoittaa meille, hän puuskutti.\n\nElena pisti päänsä ulos.\n\n— Hyvästi, isä, hän sanoi, — hyvästi Andrej Petrovitj ja Pavel\nJakovlevitj, hyvästi te kaikki, Hyvästi Venäjä!\n\nSitten hän kumartui takaisin rekeen. Ajomies iski ruoskalla ja vihelsi,\nlumi narisi jalasten alla, reki kaarsi portin kautta oikealle — ja\nkatosi.\n\n\n\n\nXXXIII.\n\n\nOli säteilevä huhtikuun päivä. Siro gondooli liukui leveää laguunia\npitkin, joka erottaa Venetsian Lidon kapeasta hiekkaharjusta. Se keinui\nhitaasti gondoolinkuljettajan jokaisen pitkän airontyönnin tahdissa.\nElena ja Insarov istuivat pehmeillä nahkatyynyillä sen matalan katoksen\nalla.\n\nElenan piirteet eivät olleet paljon muuttuneet siitä päivästä,\njolloin hän jätti Moskovan, mutta hänen ilmeensä oli toinen. Se\noli tahdikkaampi ja vakaampi, katse oli varmempi. Hän oli tullut\ntäyteläisemmäksi, tukka tuntui entistäkin tiheämmin ja runsaammin\nreunustavan valkoista otsaa ja terveitä poskia. Vain huulten tienoilla\noli hänen vakavina hetkinään melkein huomaamaton piirre, joka paljasti\nsalaisen jäytävän huolen. Insarovin kasvojenilme sen sijaan oli\nsamanlainen kuin ennen, mutta hänen piirteensä olivat muuttuneet\npaljon. Hän oli tullut laihaksi ja kalpeaksi, hän näytti vanhalta\nja kutistuneelta. Hän yski lakkaamatta lyhyttä, kuivaa yskää, ja\nsyvälle vaipuneet silmät loistivat ihmeellisesti. Venäjältä lähdettyä\nhän oli melkein kaksi kuukautta maannut sairaana Wienissä, ja vasta\nmaaliskuun lopulla he vihdoin olivat tulleet Venetsiaan. Sieltä\nInsarov toivoi pääsevänsä Zaran kautta Serbiaan ja sieltä edelleen\nBulgariaan. Kaikki muut tiet olivat tukossa. Englanti ja Ranska olivat\njulistaneet Venäjälle sodan, kaikissa slaavilaisissa maissa kuohui, ja\nne valmistautuivat yleiseen nousuun.\n\nGondooli liukui Lidon sisärantaan. Elena ja Insarov kävelivät kapeaa\nhiekkapolkua pitkin, jota molemmin puolin pienet, näivetystautiset\npuut ympäröivät (ne istutetaan joka vuosi ja yhtä säännöllisesti ne\nkuolevat) ja he suuntasivat kulkunsa uloimpaan rantaan, merelle asti.\n\nHe seurasivat rantatietä. Heidän edessään Adrianmeri vyörytti\nhimmeänsinisiä aaltojaan. Vaahdoten, sähisten ne heittäytyivät rantaa\nvasten ja vyöryivät jälleen takaisin jättäen jälkeensä hiekkakummulle\npieniä näkinkenkiä ja merilevän kappaleita.\n\n— Miten kolkkoa! Elena sanoi. — Pelkään, että täällä on liian kylmää\nsinulle. Mutta arvaan, miksi halusit tulla tänne.\n\n— Kylmää! Insarov vastasi nopeasti ja katkerasti hymyillen. — Kylläpä\nolisin hieno sotilas, jos pelkäisin hieman kylmyyttä. Miksi tulin\ntänne... niin, sanon sen sinulle. Kun seison täällä katsellen meren\nyli, on kuin olisin lähempänä maatani. Sehän on tuolla, hän lisäsi ja\nojensi kätensä itää kohti. — Sieltähän tuulikin tulee.\n\n— Ehkäpä juuri tämä tuuli tuo tänne laivan, jota odotat? Elena sanoi. —\nKatso, tuolla loistaa purje, ehkä se on juuri se?\n\nInsarov katsoi merelle siihen suuntaan, mihin Elena osoitti.\n\n— Renditj lupasi järjestää kaiken viikon kuluessa, Insarov sanoi.\n— Luulen, että häneen voi luottaa. Oletko kuullut, Elena, lisäsi\nhän äkkiä lämmeten, — että kerrotaan köyhien Dalmatian kalastajien\nuhranneen lyijypainonsa luodeiksi! Heillä ei ollut rahaa mitä antaa,\nhehän elävät vain kalastuksestaan. Mutta he antoivat iloisin mielin\nviimeisen minkä omistivat ja nyt he näkevät nälkää. Millaista kansaa!\n\n— Aufgepasst! ääni huusi heidän takanaan ylimieliseen sävyyn.\n\nHe kuulivat kavioiden kumeaa töminää kosteaa hiekkaa vasten, ja\nitävaltalainen upseeri lyhyessä, harmaassa takissa ja vihreässä lakissa\nnelisti ohi heitä hipaisten... He tuskin ehtivät vetäytyä syrjään.\n\nInsarov katsoi uhkaavasti hänen jälkeensä.\n\n— Hän ei mahda mitään sille, Elena sanoi, — sinähän tiedät, ettei\nheillä ole muuta paikkaa, missä harjoittaa hevosiaan.\n\n— Ei, hän ei ehkä mahda sille mitään, Insarov vastasi, — mutta hän saa\nvereni kuohumaan kiljumisellaan ja viiksillään ja vihreällä lakillaan —\nkoko olemuksellaan. Menkäämme takaisin.\n\n— Kyllä, Dmitrij. Täällä tuuleekin aivan liian paljon. Et ollut\nvarovainen sairautesi jälkeen Moskovassa ja sait maksaa siitä Wienissä.\nNyt sinun on oltava varovaisempi.\n\nInsarov ei vastannut, mutta sama katkera hymy hiipi jälleen hänen\nhuulilleen.\n\n— Etkö haluaisi tehdä matkaa Canal Grandella? Elena jatkoi. — Mehän\nemme vielä ole kunnollisesti tutustuneet Venetsiaan. Tänä iltana\nmenemme teatteriin, minulla on kaksi aitiolippua. Siellä esitetään\ntänään uusi ooppera. Ajatelkaamme tänään vain toisiamme, eikö totta?\nJättäkäämme politiikka ja sota ja kaikki, muistakaamme vain, että\nelämme, hengitämme, ajattelemme yhdessä, me kaksi, että olemme\nyhdistynet iäksi.. Sano, tahdotko?\n\n— Sinä haluat niin, Elena, Insarov vastasi, — siispä minäkin haluan.\n\n— Tiesin sen, Elena sanoi hymyillen. — Tule, tule!\n\nSe, joka ei ole nähnyt Venetsiaa huhtikuussa, ei ole oppinut tuntemaan\ntämän kaupungin ihmeellistä hurmaa. Kevään lempeys ja pehmeys pukee\nVenetsiaa kuten kesäauringon voimakas loiste komeaa Genovaa ja syksyn\nkulta ja purppura kunnianarvoisaa Roomaa. Venetsian kauneus on kuin\nkevät, joka valloittaa ja herättää kaipuun, kokematonta sydäntä se\nkiusaa ja tuskastuttaa pian tapahtuvan ja kuitenkin salaperäisen\nonnen tavoin. Kaikki on täällä valoisaa ja kirkasta ja kuitenkin\nkaikki tuntuu peittyneen rakastuneeseen äänettömään unihämärään.\nKaikki on hiljaista ja kuitenkin niin ystävällisen kutsuvaa. Kaikki\non naisellista, nimestä lähtien: _Venezia la bella_. Turhan takia ei\ntämä kaupunki ole saanut nimeä \"kaunis\". Mahtavat palatsit ja kirkot\novat niin keveitä ja ihmeellisen muotopuhtaita kuin olisivat ne nuoren\njumalan pilvilinnoja. On jotakin satumaista, jotakin ihmeellisen\nlumoavaa kanaalien mykässä vedessä, joka vivahtaa harmaanvihreään ja\nsilkin loistoon, äänettömästi liukuvissa gondooleissa, koko tässä\nkaupungissa, jolta kaikki tavanomaiset äänet puuttuvat, karkea melu ja\nratina ja vaunujen kolina. \"Venetsia on kuolemaisillaan, Venetsia on\ntyhjä\", kuulee sen omien asukkaiden sanovan. Mutta ehkä Venetsialta\nkauneutensa ja uhkeutensa huipulla vielä puuttui jotakin — tämä nopean\nkuihtumisen viimeinen, ihmeellinen kauneus. Guardi, puhumattakaan\nnykyaikaisista maalareista, ei ole pystynyt kuvaamaan Venetsian illan\npehmeää hopeanhohtoa, kaukaista etäisyyttä, jonka luulee olevan niin\nlähellä, kauniiden viivojen ja värien ihanaa sopusointua. Elämään\nväsyneen ja elämän murskaaman ei pidä matkustaa Venetsiaan, sillä\nhänelle elämys muodostuisi vain katkeraksi, kuten toteutumattomien\nunelmien muisto. Mutta sille, joka vielä on täynnä voimia ja\nelämänhalua, elämys on ihana. Ottakoon hän onnensa mukaan Venetsian\nlumoavan taivaan alle, miten säteilevä tämä onni onkaan, se saa täällä\naavistamattoman, unohtumattoman kultauksen.\n\nGondooli, jossa Elena ja Insarov istuivat, liukui hiljaa Riva dei\nSchiavonin, Dogian palatsin ja Pazzettan ohi ja kaarsi Canal Grandelle.\nMolemmin puolin kohosi marmoripalatseja, jotka aivankuin hiljaa\nvirtasivat ohi vedessä, eikä katse ehtinyt käsittää eikä tuntea kaikkea\nkauneutta, joka niissä piili. Elena oli äärettömän onnellinen. Yksi\nainoa päivä oli synkistänyt hänen sinistä taivastaan — ja sekin oli\nnyt poissa. Insarov tunsi olevansa paljon parempi tänä päivänä. He\nolivat tulleet Ponte di Rialton korkealle kaarelle ja kääntyivät\nsiellä. Elena pelkäsi, että kirkkojen kylmä ilma olisi vaarallista\nInsaroville, mutta hänen mieleensä juolahti Accademia delle Belle\nArti ja pyysi gondolinkuljettajaa soutamaan sinne. He eivät olleet\nasiantuntijoita eivätkä edes harrastelijoita, senvuoksi he eivät\npysähtyneetkään jokaisen taulun eteen. He eivät vaivautuneet ihailemaan\nsellaista, mitä eivät ymmärtäneet. Heidän mielensä oli äkkiä käynyt\nvaloisaksi, ja kaikki tuntui heistä niin riemukkaalta — lapsilla on\nusein tällainen äkillinen halu nauraa kaikelle. Kolme matkustavaista\nenglantilaista kauhistui vilpittömästi, kun Elena kyyneleet silmissä\nnauroi Tintoretton Markukselle, joka pelastaakseen kidutetun orjan,\nhyppää taivaasta kuin sammakko veteen. Insarov puolestaan joutui\nhurmion valtaan nähdessään vihreämanttelisen miehen selän ja pohkeet,\njoka seisoo Tizianin \"Taivaaseenastumisen\" ensimmäisessä rivissä\nja ojentaa käsivartensa madonnaa kohti. Madonna itse, tämä ihana,\nvoimakas nainen, joka tyynesti ja majesteetillisesti kohoaa Isän\nJumalan syliin, teki syvän vaikutuksen sekä Insaroviin että Elenaan,\nhe pitivät molemmat myös paljon ankarasta ja hartaasta, vanhan Cima\nda Coneglianen taulusta. Kun he poistuivat taidemuseosta, vilkaisivat\nhe vielä taakseen kolmeen englantilaiseen, jotka tulivat heidän\nperässään pitkine jäniksenhampaineen ja roikkuvine poskipartoineen\nja purskahtivat nauruun. Sitten he huomasivat gondoolinkuljettajan\npölkkyhelmaisen takin ja lyhyet housut — ja jälleen heidän täytyi\nnauraa. He keksivät vanhan katumyyjättären, jonka harmaa tukka oli\nsolmuna korkealla päälaella, ja he nauroivat vielä hurjemmin kuin\naikaisemmin. Sitten he lopulta katsoivat toisiinsa ja purskahtivat\nnauruun. Kun he olivat tulleet gondooliin, puristivat he lujasti\ntoistensa käsiä. Hotelliin päästyään he kiiruhtivat huoneeseensa ja\ntilasivat päivällistä, eikä iloinen tunnelma väistynyt ateriankaan\naikana. He tarjosivat toisilleen kohteliain elein, he joivat Moskovassa\nolevien ystäviensä maljan, he taputtivat käsiään \"il cammerierelle\",\nkun tämä toi herkullisen kalaruoan ja vaativat päättävästi elävää\n\"frutti di marea\", cammerieri irvisti kohteliaasti ja raapaisi\njalkaansa, mutta kun hän oli oven ulkopuolella, pudisti hän päätään\nja mutisi huokaisten: \"Poveretti!\" Päivällisen jälkeen he lähtivät\nteatteriin.\n\nOopperassa esitettiin Verdiä, ja kappale oli totta puhuaksemme melko\narkipäiväinen, mutta sen voittokulku oli jatkunut Euroopan kaikilla\nnäyttämöillä, oopperan tunnemme me venäläiset hyvin — \"Traviata\".\nVenetsian näytäntökausi oli jo lopussa, eikä kukaan esiintyjistä\nkohonnut keskitason yläpuolelle. Jokainen huusi niin paljon kuin\nhänellä oli voimia. Violettan osa oli eräällä täysin tuntemattomalla\nlaulajattarella, eikä hän yleisön viileästä asenteesta päätellen\nmyöskään ollut erikoisen suosittu, mutta hän ei silti ollut aivan\nkyvytön. Tyttö oli tummasilmäinen ja nuori. Hän ei ollut erikoisen\nkaunis, hänen äänensä oli epätasainen ja jo hieman kulunut. Hänen\npukeutumisensa oli naivin kirjava ja säälittävä. Punainen verkko\npeitti hänen tukkansa, nuutunut puku sinistä atlassilkkiä puristi\nhäntä rinnan kohdalta, paksut säämiskäkäsineet ulottuivat kyynärpäihin\nasti. Niin, kuinka hän, jonkun Bergamon lammaspaimenen tytär, olisi\nvoinut tietää, miten parisilaisen kamelianaisen on pukeuduttava! Hän ei\nmyöskään osannut liikehtiä näyttämöllä, mutta hänen näyttelemisessään\noli paljon aitoa ja väärentämätöntä yksinkertaisuutta, ja hänen\nlaulunsa muotoilussa ja rytmissä oli tuota omituista intohimoisuutta,\njonka tapaa vain italialaisilla. Elena ja Insarov istuivat yksin\npimeässä aitiossa aivan lähellä näyttämöä. Riehakas, taidemuseossa\nvallinnut tunnelma ei vielä ollut hävinnyt. Kun viettelijättären\nverkkoon joutuneen onnettoman nuoren miehen isä ilmestyi näyttämölle\nherneenvihreässä frakissa ja päässään pörröinen, valkea peruukki,\navasi vinon suunsa ja hämmentyneenä äänsi surumielisen bassotremolon,\nsaattoivat he vain vaivoin pidättäytyä purskahtamasta nauruun. Mutta\nViolettan näytteleminen teki heihin vaikutuksen.\n\n— Tyttöraukka ei saa juuri lainkaan kättentaputuksia, Elena sanoi. —\nMutta katselen häntä paljon mieluummin kuin itserakasta toisen luokan\nkuuluisuutta, joka irvistelee, teeskentelee ja vain metsästää tehoa.\nHän ottaa tehtävänsä vakavasti — näetkö, hän ei huomaakaan yleisöä.\n\nInsarov nojautui aitionreunan yli ja katseli tarkkaavasti Violettaa.\n\n— Niin, hän on vakavissaan, se muistuttaa kuolemaa.\n\nElena vaikeni.\n\nEsirippu nousi kolmannen näytöksen alkaessa... Elena hätkähti\nnähdessään vuoteen, eteenvedetyt verhot, lääkepullot, hillityin\nvarjostimin verhotut lamput... Muistot ajalta, joka vielä oli niin\nlähellä, palautuivat mieleen. Entä tulevaisuus? Kävi niin, että\nnäyttelijättären teeskenneltyihin yskäisyihin alhaalta näyttämöltä\nvastasi Insarovin kumea yskä aitiosta... Elena katsoi salavihkaa\nmieheensä ja koetti näyttää rauhalliselta ja huolettomalta Insarov\nymmärsi hänet, hän hymyili itse ja hyräili sävelmää aivan hiljaa.\n\nMutta hän vaikeni pian. Violettan näytteleminen tuli joka hetki yhä\nparemmaksi ja vapaammaksi. Hän oli heittänyt syrjään kaiken vieraan\nja tarpeettoman ja löytänyt itsensä, harvinainen onni, niin, suurin\nonni, minkä taiteilija voi tuntea! Hän oli äkkiä ylittänyt rajan,\njota on mahdoton selittää, mutta jonka tuolla puolen kauneus asuu.\nYleisö havahtui, se oli hämmästynyt. Ruma, särkynytääninen tyttö alkoi\nsaada heidät valtaansa. Mutta laulajattaren ääni ei kaikunutkaan enää\nsärkyneeltä, se oli saanut lämpöä ja voimaa. Sitten Alfredo tuli\nsisälle, ja Violettan riemunkiljaisu sai salissa aikaan myrskyn, joka\nlähenteli italialaisille luontaista fanatismoa ja jonka rinnalla\npohjoismaiset suosionosoituksemme eivät ole mitään... Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä yleisö jälleen istui henkeään pidättäen. Nyt\nalkoi duetto, oopperan paras numero, johon säveltäjän on onnistunut\nsisällyttää epätoivoisen, onnettoman rakkauden viimeinen taistelu\nja kevytmielisesti kulutetun nuoruuden aiheuttama tuskantäyteinen\nkatumus. Yleisön suosion innoittamana ja kannustamana, kyyneleet\nsilmissä taiteilijan ilosta ja ehkä myöskin todellisesta kärsimyksestä,\nnuori laulajatar antautui kokonaan sen aallon vietäväksi, joka\ntempasi hänet mukaansa, hänen kasvonpiirteensä muuttuivat kokonaan,\nja kuoleman uhkaavan kauhukuvan edessä, joka äkkiä sukeltautui hänen\nnäkyviinsä, sanat puhkesivat valtavan voimakkaina — epätoivoisena\nrukouksena, jonka täytyi ulottua taivaaseen asti. \"_Lascia ni vivere...\nmorir si giovane_!\" Koko teatteri tärisi hurjista, myrskyisistä\nsuosionosoituksista ja innostuneista hyvähuudoista.\n\nElena värisi. Hän etsi hiljaa Insarovin kättä, löysi sen ja puristi\nsitä kovasti. Insarov puristi hänen kättään vastaukseksi. Mutta he\neivät katsoneet toisiinsa. Eikä tämä kädenpuristus ollutkaan sellainen\nkuin se, jonka he olivat vaihtaneet pari tuntia aikaisemmin gondoolissa.\n\nHe ajoivat vielä kerran Canal Grandea pitkin paluumatkalla hotelliin.\nYö oli jo tullut, kirkas, lempeä yö.\n\nSamat palatsit liukuivat jälleen heidän ohitseen, mutta nyt ne\nvaikuttivat heistä kovin erilaisilta. Ne hohtivat valkoisessa\nkuunvalossa ja kaikki koristeiden yksityiskohdat, ikkunoiden ja\nparvekkeiden viivat laajenivat ja häipyivät autereen kullanhohteiseen\nvalkeuteen. Mutta toisella puolella palatsit olivat tasaisessa,\nhämyisessä varjossa, siellä kaikki yksityispiirteet esiintyivät\nselvinä ja terävinä. Gondoolit pienine punaisine lyhtyineen\ntuntuivat liukuvan eteenpäin entistä äänettömämpinä ja nopeampina.\nSalaperäisesti välkehtivät niiden teräskeulat, salaperäisesti kohosivat\nja laskeutuivat airot veden kimaltelevan hopeanhohteen yli. Siellä\ntäällä kaikuivat gondoolinkuljettajien lyhyet, matalat huudot (he eivät\nnykyään enää laula), ainoat äänet, jotka yössä kuuluivat. Hotelli,\njohon Insarov ja Elena olivat asettautuneet, oli Riva degli Schiavonin\nvarrella, mutta he jättivät gondoolin jonkin matkan päässä siitä ja\nkävelivät muutaman kierroksen Markus-aukion arkaadien alla, missä\npaljon toimetonta väkeä tunkeili pienten kahviloiden ulkopuolella.\nKahdenkeskisellä kävelyllä rakastetun kanssa vieraiden ihmisten\njoukossa vieraassa kaupungissa on oma erikoinen viehätyksensä. Kaikki\non niin kaunista ja merkityksellistä, ihminen toivoo koko muulle\nmaailmalle pelkkää hyvää, hän toivoo kaikille samaa täydellistä onnea,\njota hän itse tuntee. Mutta Elena ei enää voinut huolettomasti antautua\nonnentunteensa valtaan, oopperassa saadut vaikutelmat kiihdyttivät\nhäntä liikaa, hän ei enää voinut saada rauhaa. Kun he menivät Dogien\npalatsin ohi, Insarov vaieten osoitti itävaltalaisia tykkejä, joiden\nsuut näkyivät alimpien holvien alta, ja hän painoi hatun syvempään\notsalleen. Insarov tunsi olevansa väsynyt. He loivat vielä viimeisen\nkatseen Markus-kirkon kupooleihin, joiden sinertävä katto siellä täällä\nloisti fosforintapaista kiiltoa. Sitten he hitaasti menivät kotiin.\n\nHeidän huoneensa vietti Riva degli Schiavonin ja Giubeccan väliselle\nleveälle laguunille. Miltei heidän hotelliaan vastapäätä kohosi San\nGiorgion terävä torni. Oikealla, korkealla ilmassa, loisti Doganan\nkultainen ympyrä, ja kuin morsiameksi koristeltuna kohosi Palladion\nmestariteos, Venetsian kaunein kirkko, Redentore. Vasemmalla oli\nmastojen ja höyrylaivanpiippujen muodostama tumma metsä, siellä täällä\nriippui puoliksi laskettu purje kuin valtava siipi, ja liput liikkuivat\nhuomaamattomasti hiljaisessa yössä. Insarov oli istuutunut ikkunan\nääreen, mutta Elena ei antanut hänen kauan nauttia näköalasta. Insarov\noli äkkiä saanut kuumetta, hän tunsi olevansa heikko ja uupunut.\nElena auttoi hänet vuoteeseen ja istui hänen vierellään, kunnes hän\noli nukahtanut. Sitten Elena meni takaisin ikkunan luo. Oi, miten yö\nolikaan äänetön ja lempeä, miten ilma oli sinertävän kirkas ja raikas!\nKaiken kärsimyksen, jokaisen surun täytyi mykistyä tämän taivaan, tämän\npyhän, neitseellisen valon edessä.\n\n\"Jumalani\", Elena ajatteli, \"miksi on olemassa kuolemaa, miksi on\nerottava niistä, joita rakastamme, miksi on sairautta ja kyyneleitä?\nTai miksi sitten kaikki tämä kauneus, tämä suloisuus, toivorikkaus,\ntämä tietoisuus varmasta pakopaikasta, pettämättömästä suojasta,\nkuolemattomasta turvasta? Mitä merkitsee hymyilevä, siunauksellinen\ntaivas, mitä onnenautuas maa, joka lepää sen alla? Onko kaikki tämä\njotakin sellaista, joka on vain meidän sisässämme, onko kaikki\nulkopuolellamme vain äänettömyyttä ja ikuista pakkasta? Olemmeko\ntosiaankin yksin... yksin... onko todellakin niin, että kaikki, kaikki\ntuolla kaukana selvittämättömässä syvyydessä, noissa äärettömissä\navaruuksissa on meille tuntematonta? Miksi sitten on kaipausta, miksi\nrukous lohduttaa? ('_Morir si giovane_!' kaikui hänen mielessään.)...\nEikö rukous voisi kääntää onnettomuutta pois, eikö se voisi pelastaa...\nJumalani, eikö ole mahdollista uskoa ihmeeseen?\"\n\nHän painoi päänsä yhteenliitettyihin käsiinsä.\n\n\"Kyllin kauan?\" hän kuiskasi. \"Olemmeko jo eläneet kyllin kauan?\nOlen ollut onnellinen, en vain muutaman silmänräpäyksen, en tunteja\nenkä päiviä — vaan kokonaisia viikkoja olen ollut onnellinen. Millä\noikeudella?\"\n\nHän alkoi äkkiä pelätä onnensa puolesta.\n\n\"Jollei tämä ole luvallista?\" hän ajatteli. \"Jos tämä on sellaista,\njota ei anneta turhan takia! Tämähän on taivas... ja me olemme vain\nihmisiä, kaksi köyhää, syntistä ihmistä... Morir si giovane... Oi,\nsynkkä kauhukuva, häivy! Hänen elämänsähän ei ole yksinomaan minulle\nvälttämätön!\"\n\n\"Mutta jos tämä on rangaistus\", hän ajatteli sitten, \"jos meidän nyt on\ntäysin maksettava velkamme? Omatuntoni on vaiennut, se vaikenee yhä,\nmutta onko tämä osoituksena siitä, ettei minussa ole syytä? Jumalani,\nolemmeko tosiaankin niin suuria syntisiä? Sinä, joka olet luonut\ntämän yön, tämän taivaan, tahdotko tosiaankin rangaista meitä siitä,\nettä olemme rakastaneet? Niin, jos niin on, jos hän on syyllinen,\njos minä olen syyllinen — Jumalani, anna hänen silloin, anna meidän\nmolempien kuolla kunniakas kuolema tuolla kaukana hänen isänmaansa\ntaistelukentällä, älä anna hänen kuolla täällä, tässä synkässä\nhuoneessa.\"\n\n\"Entä yksinäisen, onnettoman äidin suru?\" hän kysyi itseltään\nhämmentyneenä saamatta vastausta kysymykseensä. Elena ei tiennyt,\nettä jokaisen ihmisen onni rakentuu toisen onnettomuudelle, sillä\nkuten veistos vaatii jalustan, niin vaatii ihmisen etu ja hyvinvointi\nalustakseen sen, että muiden elämä on vaikeaa.\n\n— Renditj! Insarov mutisi unissaan.\n\nElena meni varpaisillaan vuoteen ääreen, kumartui hänen ylitseen\nja kuivasi hien hänen otsaltaan. Insarov vääntelehti lyhyen hetken\npieluksella ja makasi sitten jälleen hiljaa, äänettömänä.\n\nElena palasi ikkunan luo, ja ajatukset saivat hänet jälleen valtaansa.\nHän yritti rauhoittua ja vakuuttaa itselleen, ettei hänellä ollut\nsyytä levottomuuteen. Hän häpesi heikkouttaan. \"Voiko olla vaaraa?\"\nhän kuiskasi. \"Eikö hän ole parempi? Jollemme olisi olleet teatterissa\ntänään, niin en olisi lainkaan saanut näitä typeriä ajatuksia.\"\n\nSamassa hän näki valkean lokin korkealla vedenpinnan yläpuolella, se\noli pelästynyt jotakin kalastajaa ja lensi äänettömänä, levottomin\nsiiveniskuin ikäänkuin etsien paikkaa mihin saattaisi laskeutua. \"Jos\nse lentää tänne\", Elena ajatteli, \"on se hyvä merkki...\" Lokki risteili\nsamalla paikalla, sitten se laski siipensä ja kuin luodin satuttamana\nse valittavasti kirkaisten putosi kauas erään laivan taa. Elena\nhätkähti, ja seuraavassa hetkessä hän häpesi. Hän laskeutui täysin\npukeutuneena vuoteeseen Insarovin viereen, joka hengitti lyhyesti ja\nraskaasti.\n\n\n\n\nXXXIV.\n\n\nInsarov heräsi myöhään. Hänellä oli hirveä päänsärky, ja koko hänen\nruumiinsa tuntui sietämättömän heikolta, kuten hän itse sanoi. Mutta\nhän nousi joka tapauksessa vuoteesta.\n\n— Eikö Renditj ole ollut täällä? oli hänen ensimmäinen kysymyksensä.\n\n— Ei, ei vielä, Elena vastasi ja antoi hänelle viimeisen \"Osservatore\nTriestinon\" numeron, missä puhuttiin paljon sodasta, slaavilaisista\nmaista ja Tonavan ruhtinaskunnista. Insarov alkoi lukea, ja Elena\nryhtyi keittämään hänelle kahvia... Ovelle kolkutettiin.\n\n\"Renditj!\" molemmat ajattelivat, mutta kolkuttaja kysyikin venäjäksi,\nsaiko hän tulla sisälle. Elena ja Insarov katsahtivat hämmästyneinä\ntoisiinsa, ja ennenkuin he ehtivät vastata, avautui ovi ja sisälle\nastui keikailevasti pukeutunut herrasmies, jolla oli pienet, terävät\nkasvot ja kujeilevat silmät. Hänen kasvonsa säteilivät, ikäänkuin\nhän juuri olisi voittanut valtavan rahasumman tai kuullut erittäin\nmiellyttävän uutisen.\n\n— Ette muistane minua, tuntematon sanoi Insaroville, meni huolettomasti\nhänen luokseen ja kumarsi rakastettavasi Elenalle. — Nimeni on\nLupojarov, mehän tapasimme Moskovassa E:n luona.\n\n— Kyllä, E:n luona, Insarov mutisi.\n\n— Niin, juuri niin! Ehkä haluatte esittää minut rouvallenne?\nHyvä rouva, olen aina tuntenut mitä syvintä kunnioitusta Dmitrij\nVasilievitjia... suokaa anteeksi.. Nikanor Vasilievitjia kohtaan — ja\nolen onnellinen saadessani vihdoinkin kunnian tehdä tuttavuutta myös\nteidän kanssanne. Voitteko kuvitella, hän jatkoi, kääntyen Insarovin\npuoleen, — vasta eilen sain kuulla, että olette täällä. Minäkin\nasun tässä hotellissa. Oi, mikä kaupunki, tämä Venetsia — runoutta\nja jälleen runoutta! Vain eräs asia on epämiellyttävä: nuo kirotut\nitävaltalaiset, joita tapaa joka askeleella — niin nuo itävaltalaiset.\nAsiasta toiseen, oletteko kuullut, että Tonavan varrella on käyty\nratkaiseva taistelu. 300 turkkilaista upseeria on kaatunut. Silistria\nvallattu, Serbia on jo julistautunut itsenäiseksi. Eikö totta,\nhyvä isänmaanystävä olette varmaan ihastunut. Slaavilainen vereni\nkuohuu suonissani. Mutta neuvoisin teitä olemaan varovaisempi, sillä\nolen varma siitä, että teitä pidetään silmällä. Täällä vakoillaan\nkaikkialla! Eilen esimerkiksi tuli erittäin epäluotettavalta vaikuttava\nolento luokseni ja kysyi, olinko venäläinen. Sanoin hänelle, että\nolin tanskalainen... Mutta olette varmasti sairas, parahin Nikanor\nVasilievitjini. Teidän on hoidettava itseänne. Hyvä rouva, teidän\non tehtävä miehenne jälleen terveeksi. Juoksin eilen kuin mieletön\nkaikissa palatseissa ja kirkoissa — olette kai käyneet dogipalatsissa?\nMikä rikkaus kaikkialla! Erikoisesti suuri sali ja Marino Fallero —\nniin, siellähän on kirjoitettuna: _decapitati pro criminibus_, juuri\nniin. Olen myöskin käynyt noissa kuuluisissa vankiloissa — oi, miten\njärkytyin sieluni syvyyksiä myöten! Ehkä muistatte, että aina olen\ntuntenut suurta kiinnostusta yhteiskunnallisia asioita kohtaan ja olen\nollut aristokratian vastustaja —, kas, tänne haluaisin viedä kaikki\naristrokratian puolustajat, näihin vankiloihin. Byron oli totta tosiaan\noikeassa:\n\n    I stood in Venice, on the bridge o sighs.\n\nHänkin tosin oli aristokraatti. Olen aina ollut edistyksen mies. Koko\nnuori sukupolvi on edistyksen kannalla. Mutta mitä sanotte noista\nangloranskalaisista! Katsotaanpa, mitä he saavat aikaan, herrat\nBonaparte ja Palmerston! Kai tiedätte, että Palmerstonista on tullut\npääministeri? Ei, sanokaa mitä tahdotte, mutta venäläisen nyrkin kanssa\nei kannata leikkiä. Millainen roisto, tuo Bonaparte! Jos haluatte,\nlainaan teille _les Châtiments de Victor Hugo_ — suurenmoista!\n_L'åvenir de gendarme de Dieu_ — se on hieman rohkeaa, mutta siinä on\nvoimaa! Ruhtinas Viasenskij sanoo myöskin sattuvasti:\n\n    \"Eurooppa puhuu Basch-Kadyk-Larista,\n    mutta ajattelee kuitenkin Sinopea.\"\n\nRakastan runoutta. Minulla on myöskin Proudhonin viimeinen teos,\nostan kaiken, mikä ilmestyy. En tiedä, mitä ajattelette asiasta,\nmutta olen hyvin iloinen tästä sodasta. Kunhan minua ei vain kutsuta\npalvelukseen — olen ajatellut lähteä täältä Firenzeen tai Roomaan\nja sitten — niin. Ranskaan kai ei voi nyt matkustaa, senvuoksi olin\najatellut Espanjaa, kerrotaan, että siellä on niin ihania naisia, mutta\nmuuten vain kurjuutta ja joukoittain syöpäläisiä. Tekisin myöskin\nmielelläni matkan Kaliforniaan — meille venäläisillehän mikään ei ole\nvaikeaa... mutta olen luvannut eräälle toimittajalle tutkia Välimeren\nkauppaa yksityiskohtaisesti. Yritätte ehkä väittää vastaan, että se\non vähän kiinnostava, liian erikoinen aihe, mutta mehän tarvitsemme\njuuri spesialisteja, olemme filosofoineet tarpeeksi, nyt tarvitsemme\nkäytännöllistä taitoa... Mutta olette varmasti hyvin sairas, Nikanor\nVasilievitj, ehkä väsytän teidät, mutta pienen hetken istun vielä...\n\nJa herra Lupojarov istui vielä kauan lörpöttelemässä, ja kun hän lähti,\nlupasi hän tulla uudelleen.\n\nOdottamattoman vierailun uuvuttamana Insarov paneutui sohvalle.\n\n— Siinä, hän sanoi katkerasti ja katsoi Elenaan, — siinä näet nuoren\nsukupolvemme! On sellaisia, jotka teeskentelevät olevansa parempia,\nmutta sisimmässään kaikki ovat samanlaisia narreja kuin tuo herra.\n\nElena ei vastannut. Tällä hetkellä Insarovin heikkous ja väsymys\nhuolestutti häntä paljon enemmän kuin koko Venäjän nuoren sukupolven\ntila... Hän istuutui miehensä viereen käsitöineen. Insarov oli sulkenut\nsilmänsä ja makasi liikkumattomana, kovin kalpeana ja kuihtuneena.\n\nElena katsoi hänen teräväpiirteistä profiiliaan ja ojennettuja käsiään,\nja vaimon sydän puristui kokoon äkillisestä tuskasta.\n\n— Dmitrij, hän sanoi.\n\nInsarov hätkähti. — Onko Renditj tullut?\n\n— Ei, ei vielä... Mutta mitä arvelet — sinulla on kuumetta, et\ntodellakaan ole oikein terve, emmekö kutsuisi lääkäriä?\n\n— Tuo lörpöttelijä pelästytti sinut. Ei, lääkäriä ei tarvita. Kunhan\nvain levähdän hetken, se kyllä menee ohi. Iltapäivällä lähdetään\njälleen ulos... jonnekin.\n\nKului pari tuntia... Insarov makasi yhä sohvalla, muttei saanut\nunta, vaikka piti silmänsä suljettuina. Elena ei ollut jättänyt\nhäntä hetkeksikään. Työn hän oli pudottanut syliinsä ja istui siinä\nliikkumatta.\n\n— Mikset nuku? hän lopulta kysyi.\n\n— Kyllä, odota hieman — Insarov tarttui hänen käteensä ja asetti sen\npäänsä alle. — Näin... on hyvä. Herätä minut heti, kun Renditj tulee.\nJos hän sanoo, että laiva on valmis lähtöön, matkustamme heti... Meidän\ntäytyy pakata kaikki.\n\n— Oi, se kyllä menee pian, Elena vastasi.\n\n— Mitä tuo mies puhui taistelusta... Serbiassa, Insarov sanoi. — Se on\nkai hänen omaa keksintöään. Mutta meidän täytyy lähteä, meidän täytyy\nlähteä. Ei ole aikaa hukattavana... Pidä itsesi valmiina.\n\nSitten hän nukahti, ja äänettömyys vallitsi huoneessa.\n\nElena nojautui taaksepäin tuolissaan ja istui katsellen ulos ikkunasta.\nSää oli muuttunut, oli alkanut tuulla. Taivaalla suuret, valkoiset\npilvet ajelivat toisiaan takaa, kaukana keinui kapea masto ja korkealla\nsen huipussa liehui lepattaen, vuoroin pullistuen pitkä lippu, jossa\noli punainen risti valkealla pohjalla. Vanhan kellon heiluri liikkui\nraskaasti ihmeellisen surumielisesti ratisten. Elena sulki silmänsä.\nHän oli yöllä nukkunut huonosti, ja vähitellen hänkin vaipui uneen.\n\nHän näki ihmeellistä unta. Hän oli veneellä Tsaritsynon lammella\ntuntemattomien ihmisten kanssa. He istuivat äänettöminä ja\nliikkumattomina, kukaan ei soutanut, mutta vene liukui itsestään\neteenpäin. Elena ei pelännyt, hänellä oli vain äärettömän ikävä olla.\nHän olisi halunnut tietää, mitä ihmisiä he olivat ja miksi hän oli\nheidän seurassaan. Hän katseli ympärilleen ja hän näki, miten lampi\nlaajeni, rannat katosivat, se ei ollut enää lampi, vaan levoton meri,\nvenettä keinuttivat valtavat, äänettömät, siniset aallot. Jotakin\nmyrskyisää ja uhkaavaa kohosi alhaalta. Tuntemattomat matkatoverit\nhypähtivät äkkiä ylös, he huusivat, he heiluttivat käsivarsiaan... Nyt\nElena tuntee heidät, eräs heistä on hänen isänsä. Mutta samassa tulee\nvalkea pyörretuuli... kaikki pyörähtää ympäri ja sekoittuu täydeksi\nsekamelskaksi...\n\nElena katselee ympärilleen, ja kaikki on valkoista kuten äsken, mutta\nhän huomaa sen lumeksi, äärettömäksi lumeksi. Eikä hän istu enää\nveneessä, hän istuu matkareessä, jolla hän lähti pois Moskovasta. Hän\nei ole yksin, hänen vierellään istuu pieni olento, joka on kääriytynyt\nvanhaan takkiin. Elena katselee häntä lähemmin, se on Katia, hänen\nlapsuudenystävä-raukkansa. Eikö hän ole kuollut? Elena ajattelee.\n\n— Katia, mihin olemme matkalla?\n\nKatia ei vastaa, vaan kietoutuu yhä tiukemmin pieneen takkiinsa. Häntä\npalelee. Ja nyt Elena tuntee, että häntäkin viluttaa. Hän katsoo\ntietä. Hienon lumipyryn läpi häämöittää kaupunki. Korkeat, valkoiset\ntornit hopeakupooleineen... Katia, Katia, onko se Moskova? Ei, Elena\najattelee, se on Solovetskin luostari. Siellä on monta, monta pientä,\nahdasta selliä aivankuin mehiläispesässä. Siellä on tukahduttavaa ja\nahdasta — Dmitrij on suljettu sinne. Minun täytyy vapauttaa hänet...\nÄkkiä avautuu harmaa, ammottava rotko hänen edessään. Reki kaatuu,\nKatia nauraa. Elena, Elena! kaikuu ääni rotkosta.\n\n\"Elena!\" kuuli hän samassa kirkkaasti ja selvästi. Hän kohotti päätään\nja kääntyi — ja jäykistyi kauhusta: Insarov oli puolittain noussut\nsohvalta, hän istui valkoisena kuin lumi Elenan unessa ja katsoi\nvaimoaan suurin, vaalein, kauhein silmin. Tukka valui hänen otsalleen,\nja suu oli kummallisesti ammollaan. Hänen kasvoillaan, jotka äkkiä\nolivat kuin muuttuneet, oli kauhun ilme, johon oli sekoittunut valtava,\ntuskantäyteinen hellyys.\n\n— Elena! hän sanoi. — Minä kuolen.\n\nElena vaipui kirkaisten polvilleen ja painautui miestään vasten.\n\n— Se on nyt lopussa, Insarov toisti. — Minä kuolen... Hyvästi,\nvaimoparkani! Hyvästi maani...\n\nSitten hän vaipui takaisin sohvalle.\n\nElena syöksyi ulos ja kutsui apua, ja cammerieri juoksi hakemaan\nlääkäriä. Sitten Elena vaipui Insarovin viereen.\n\nTällä hetkellä kynnykselle ilmestyi leveäharteinen ja auringonpaahtama,\npaksuun huopatakkiin ja matalaan vahakangashattuun pukeutunut mies. Hän\npysähtyi hämmästyneenä.\n\n— Renditj! Elena huusi. — Tekö! Jumalan tähden, tulkaa katsomaan häntä,\nhän on sairas! Miten hänen laitansa on? Jumala, Jumala! Hänhän oli\nvielä eilen ulkona, hän puhui kanssani aivan äsken.\n\nRenditj ei vastannut. Hän astui vain sivuun antaakseen tilaa pienelle\nperuukki- ja silmälasipäiselle olennolle, joka hypähti hänen ohitseen.\nTulija oli samassa hotellissa asuva lääkäri. Hän meni Insarovin luo.\n\n— Signora, hän sanoi hetken kuluttua, — ulkomaalainen herra on kuollut,\n_il signore forestiere e morto_ Aneurismiin keuhkokuumeen yhteydessä.\n\n\n\n\nXXXV.\n\n\nSeuraavana päivänä Renditj seisoi ikkunan ääressä samassa huoneessa, ja\nElena istui hänen edessään huiviin kietoutuneena. Viereisessä huoneessa\nInsarov makasi arkussaan. Elenan kasvot olivat pelästyneet ja samalla\nkertaa elottomat. Kulmakarvojen välissä oli kaksi ryppyä, jotka tekivät\nliikkumattomat kasvot vaivautuneen näköisiksi. Ikkunalla oli kirje Anna\nVasilievnalta, joka valittaen yksinäisyyttään ja Nikolaj Artemievitjia\npyysi tytärtään tulemaan Moskovaan vaikkapa vain kuukaudeksi, lähetti\nmonet terveiset Insaroville, tiedusteli hänen terveyttään ja toivoi,\nettä hän sallisi vaimonsa matkustaa.\n\nRenditj oli dalmatialainen laivuri, johon Insarov oli tutustunut\nmatkallaan Bulgariaan ja sitten etsinyt käsiinsä Venetsiassa. Hän\noli karski ja karkeapiirteinen mies, mutta rohkea, urhoollinen ja\ntäydellisesti slaavilaisen asian kannattaja. Hän halveksi turkkilaisia\nja vihasi itävaltalaisia.\n\n— Miten kauaksi aikaa teidän täytyy jäädä Venetsiaan? Elena kysyi\nitaliankielellä, hänen äänensä oli yhtä eloton kuin hänen kasvonsa.\n\n— Yksi päivä. Minun täytyy ottaa lasti, jotten herättäisi epäluuloja,\nmutta sitten lähdemme suoraa tietä Zaraan. Enpä tuo iloisia uutisia\nmaanmiehilleni. Olimme jo kauan odottaneet häntä. Häneen me luotimme.\n\n— Häneen te luotitte, Elena toisti mekaanisesti.\n\n— Milloin aiotte haudata hänet? Renditj kysyi.\n\nElena ei vastannut heti.\n\n— Huomenna, hän sanoi sitten.\n\n— Jo huomenna? Hyvä, sitten jään siihen asti. Tahdon heittää\nkourallisen multaa hänen hautaansa. Sitten kai autan teitä myöskin.\nHänen olisi tosiaan ollut parempi maata slaavilaisessa maassa.\n\nElena katsoi Rendtijiin.\n\n— Kapteeni, hän sanoi, — ottakaa sekä hänet että minut mukaan meren\ntoiselle puolen, täältä pois. Voitteko sen tehdä?\n\nRenditj ajatteli hetken. — Niin, se käy kyllä päinsä, mutta vaikeata se\ntietysti on. Joudun täällä tekemisiin noiden kirottujen viranomaisten\nkanssa. Mutta jos selviämme kaikesta siitä ja hautaamme hänet sinne,\nmiten saan teidät jälleen tänne?\n\n— Teidän ei lainkaan tarvitse saattaa minua takaisin.\n\n— Soo? Mihin sitten menisitte?\n\n— Keksin kyllä paikan itselleni. Ottakaa meidät vain mukaan, ottakaa\nminut mukaan!\n\n— Niin, kuten haluatte sitten, mutta vaikeata se on. Yritän selvittää\nasian. Odottakaa minua täällä pari tuntia.\n\nHän meni. Elena hoiperteli viereisen huoneeseen, nojautui seinää vasten\nja seisoi kauan kuin kivettyneenä. Sitten hän vaipui polvilleen, mutta\nhän ei voinut rukoilla. Hän ei syyttänyt ketään onnettomuudestaan eikä\nkysynyt, miksei Jumala ollut säästänyt häntä, armahtanut häntä, miksi\nhäntä oli rangaistu ankarammin kuin hän olisi ansainnut, vaikka hänessä\noli ollut syytä. Jokainen on syyllinen jo sen vuoksi, että hän elää,\neikä ole olemassa ainoatakaan niin suurta ajattelijaa tai ihmiskunnan\nhyväntekijää, joka sen hyödyn ansiosta, minkä on maailmalle tuottanut,\nvoisi toivoa ansainneensa oikeuden elää... Mutta Elena ei voinut\nrukoilla. Hän oli kuin kivettynyt.\n\nSeuraavana yönä leveä vene lähti sen hotellin rannasta, missä Insarovit\nolivat asuneet. Veneessä istuivat Elena ja Renditj, ja sen pohjalla\noli pitkä, mustalla vaatteella peitetty arkku. Tunnin kestäneen\nsoutumatkan jälkeen saavuttiin pienen, kaksimastoisen laivan luo, joka\noli ankkurissa sataman suulla. Elena ja Renditj astuivat laivaan,\nmuutamat merimiehet kiskoivat arkun ylös. Keskiyön aikaan nousi myrsky,\nmutta aamun koitteessa laiva jo oli jättänyt Lidon taakseen. Päivän\nkuluessa myrsky yhä kiihtyi, ja Lloydin konttorissa kokeneet merimiehet\npudistivat päätään odottaen huonoja uutisia mereltä. Adrian meri on\nerittäin vaarallinen Venetsian, Triestin ja Dalmatian rannikon välissä.\n\nKolme viikkoa sen jälkeen, kun Elena oli lähtenyt Venetsiasta, Anna\nVasilievna sai Moskovaan seuraavan kirjeen:\n\n \"Rakkaat vanhempani. Jätän teille hyvästit ainiaaksi. Ette milloinkaan\n näe minua enää. Dmitrij kuoli eilen. Minun kohdallani kaikki on\n lopussa. Tänään vien hänen arkkunsa Zaraan haudatakseni hänet sinne.\n En tiedä, mitä minusta sitten tulee! Mutta minulla ei enää ole muuta\n isänmaata kuin hänen. Siellä valmistaudutaan kansannousuun ja sotaan,\n minusta tulee sairaanhoitajatar ja hoidan haavoittuneita. En tiedä,\n miten minun käy, mutta sen tiedän, että nyt, kun Dmitrij on poissa,\n pysyn aina uskollisena hänen muistolleen ja hänen elämäntehtävälleen.\n Olen opetellut bulgariaa ja serbiaa. Luultavasti en kestä tätä kaikkea\n — mutta hyvä niin! Olen joutunut rotkon partaalle ja minun täytyy\n pudota. Kohtalo yhdisti meidät, se on meidän nyt ymmärrettävä: ken\n tietää, ehkäpä minä tapoin hänet — nyt on hänen vuoronsa vetää minut\n kanssaan kuolemaan. Olen etsinyt onnea — minua ehkä odottaa kuolema.\n Niin täytyy käydä... Rikkomus on sovitettava... Kuolema peittää ja\n tasoittaa kaiken, eikö totta? Antakaa minulle anteeksi kaikki suru,\n jonka olen teille aiheuttanut, en halunnut sitä tehdä. En voi palata\n Venäjälle — miksi tulisinkaan? Mitä minä tekisin Venäjällä?\n\n Vastaanottakaa viimeiset suudelmani ja siunaukseni älkääkä tuomitko\n minua.\n\n                                                        E.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn kulunut viisi vuotta siitä, eikä Elenasta ole kuulunut mitään.\nKaikki tutkimukset ja kirjeet jäivät hedelmättömiksi. Turhaan Nikolaj\nArtemievitj itse rauhanteon jälkeen matkusti sekä Venetsiaan että\nZaraan. Venetsiassa hän ei saanut tietää muuta kuin sen, minkä\njo tiedämme, eikä Zarassa kukaan voinut antaa hänelle tarkkoja\ntietoja Renditjista tai laivasta. Kerrottiin tosin hämäriä huhuja,\nettä joitakin vuosia sitten oli ankaran myrskyn jälkeen löydetty\nrannalle ajautunut arkku, jossa oli ollut miehen ruumis... Toisten,\nuskottavampien, kertomusten mukaan ei tätä ruumisarkkua suinkaan\nlöydetty rannalta, vaan vieras nainen oli tuonut sen mukanaan\nVenetsiasta ja haudannut sen meren lähelle. Joku lisäsi, että\ntämä nainen sitten oli nähty niissä joukoissa, jotka kerättiin\nHerzegovinassa. Osattiin vieläpä kuvata, miten hän oli pukeutunut\nmustiin päästä jalkoihin asti. Mutta oli miten oli, varmaa on vain,\nettei Elenasta löytynyt jälkeäkään eikä kukaan tiedä elääkö hän ehkä\ntuntemattomana ja huomaamattomana jossakin maailmankolkassa vai\nonko tämä lyhyt elämäntarina jo lopussa ja kuolema ottanut omansa.\nToisinaan sattuu herätessämme, että vaistomaisesti hätkähdämme ja\npelästyneinä kysymme itseltämme: \"Onko todellakin mahdollista, että\nolen jo kolmenkymmenen... neljänkymmenen... viidenkymmenen vuoden\nikäinen? Miten elämä on voinut kulkea niin nopeasti? Miten kuolema\nvoi jo olla niin lähellä?\" Kuolema on kuin kalastaja, joka on saanut\nkalan verkkoonsa ja antaa sen olla vedessä vielä hetken. Kala elää, se\nuiskentelee verkossa, mutta se ei ole enää vapaa, ja kalastaja vetää\nsen ylös — silloin kun hänen mieleensä juolahtaa.\n\nMitä on tullut kertomuksemme muista henkilöistä?\n\nAnna Vasilievna elää yhä. Hän on vanhentunut paljon iskun jälkeen,\njoka on kohdannut häntä, hän valittaa vähemmän, mutta suree\nsitä enemmän. Myös Nikolaj Artemievitj on vanhentunut, ja hänen\ntukkansa on harmaantunut. Hän on katkaissut suhteensa Avgustina\nHristianovnaan ja puhuu nyt pahaa kaikista ulkomaalaisista. Hänen\ntaloudenhoitajattarensa, kaunis syntyperäinen kolmikymmenvuotias\nvenakko käyttää silkkipukuja ja hänellä on kultasormuksia ja\n-korvarenkaita.\n\nKurnatovskij on temperamenttinen mies, ja koska hän itse on\nmäärätietoisesti ruskeatukkainen, pitää hän paljaan näppäristä\nvaaleaveriköistä, minkä vuoksi hän onkin mennyt naimisiin Sojan kanssa.\nTämä ihailee häntä ja on lakannut ajattelemasta saksaksi.\n\nBersenev oleskelee Heidelbergissä, hän on ulkomailla valtion\nstipendiaattina ja on käynyt Berlinissä sekä Parisissa eikä anna ajan\nkulua hukkaan. Hänestä tulee erinomainen professori. Oppinut maailma\non jo kiinnittänyt huomionsa hänen kahteen tutkielmaansa: \"Eräistä\nmuinaisgermaanisen oikeuden omituisuuksista rangaistustuomioissa\" ja\n\"Kaupunkiyhteiskuntien merkityksestä sivistyksen edistäjänä\". Vahinko\nvain, että näiden molempien tutkielmien kielenkäyttö on jotensakin\nraskas ja täynnä ulkolaisia sanoja.\n\nSjubin on Roomassa. Hän on kokonaan omistautunut taiteelleen, ja häntä\npidetään lupaavimpiin nuoriin kuvanveistäjiin kuuluvana. Ankarat\nturistit sanovat, ettei hän ole tarpeeksi tutkinut antiikkia, ettei\nhänellä ole \"tyyliä\", ja väittävät hänen kuuluvan ranskalaiseen\nkouluun. Englantilaiset ja amerikkalaiset tilaavat häneltä kilpaa.\n\"Viinin jumalatar\", jonka hän on tehnyt, on viime aikoina herättänyt\npaljon puheenaihetta. Venäläinen kreivi ja tunnettu miljonääri\nBobosjkin oli jo päättänyt ostaa sen 1.000 scudilla, mutta sitten\nhän antoi mieluummin oikealle ranskalaiselle kuvanveistäjälle 3.000\nscudia ryhmästä, joka esitti \"Nuorta talonpoikaistyttöä, joka on\nkuolemaisillaan rakkaudesta Kevään Hengen rinnoilla.\" Sjubin on\nsilloin tällöin kirjeenvaihdossa Uvar Ivanovitjin kanssa, joka ainoana\non täysin entisensä. \"Muistatteko\", Sjubin äskettäin kirjoitti,\n\"mitä sanoitte minulle sinä yönä, jolloin Elena-paran avioliitto\ntuli tiedoksi ja istuin vuoteenne reunalla? Muistatteko, että kysyin\nteiltä, saisimmeko koskaan todellisia miehiä, ja te vastasitte: 'He\ntulevat kyllä.' Oi, te mustan mullan mehu! Nyt kysyn teiltä uudelleen\nvielä kerran, täältä 'ihanilta niityiltä': miten on asianlaita, Uvar\nIvanovitj, tulevatko he?\"\n\nUvar Ivanovitj leikitteli vain sormillaan ja suuntasi selittämättömän\nkatseensa etäisyyteen.\n\n\n\n"]