[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fSwe-6sohJJKN0cxtGzEVPz2r5G9h0ZdIyJdPBOhJlvI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2692,"Hermann ja Dorothea","Goethe, Johann Wolfgang von",1749,1832,"2692-goethe-johann-wolfgang-von-hermann-ja-dorothea","2692__Goethe_Johann_Wolfgang_von__Hermann_ja_Dorothea",null,"runous",[],[],"fi",1797,1929,15191,85779,false,77913,[23,24,25],"Epic poetry, German","German poetry -- Translations into Finnish","Love poetry, German",[],[28],"Manninen, Otto",213,"Antiikin eeposten tyyliin kirjoitettu runoelma kertoo saksalaisen Hermannin ja pakolaisneito Dorothean kohtaamisesta Ranskan vallankumoussotien varjossa. Teos tarkastelee pienen kaupungin porvarillista arkea, inhimillistä sääliä ja orastavaa rakkautta levottomana sota-aikana.","Johann Wolfgang von Goethen 'Hermann ja Dorothea' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2692. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","HERMANN JA DOROTHEA\n\nKirj.\n\nJohann Wolfgang von Goethe\n\n\nSuomentanut\n\nO. Manninen\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1929.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEnsimmäinen laulu:\n  Kalliope. Onnettomuutta ja osanottoa\nToinen laulu:  \n  Terpsichore. Hermann\nKolmas laulu:  \n  Thaleia. Porvarit\nNeljäs laulu:\n   Euterpe. Äiti ja poika\nViides laulu:\n    Polyhymnia. Maailmankansalainen\nKuudes laulu:\n   Klio. Aikakausi\nSeitsemäs laulu:\n  Erato. Dorothea\nKahdeksas laulu:  \n  Melpomene. Hermann ja Dorothea\nYhdeksäs laulu:\n  Urania. Tulevaisuuden toive\n\n\n\n\nEnsimmäinen laulu:\n\nKALLIOPE. ONNETTOMUUTTA JA OSANOTTOA\n\n\n»Ei tori, ei kadut olleet lie näin tyhjinä koskaan!\nKaikk’ ihan ihmiset on kuin laastuja pois, sukupuuttoon!\nViitt’ edes kymment’ ei nyt sielua lie kotosalla.\nKylläpä vain iso into on uusia urkkia! Kilvan\nkoitoa kulkua katselemaan pakolaisien kurjain\nrientää nyt joka kynsi. On tie, jota tuo jono kulkee,\nkaukana, ainakin tunnin on matka, ja paahtavi päivä;\nsinnepä sittenkin tomutupruun kaikki ne työntyy.\nEn toki hievahtais minä katselemaan pakomatkaa\nihmisparkojen, jotk’ yli Reinin, maat omat, armaat\njättäen, saapuivat, kera rippeet vain tavaroistaan,\nmutkia kulkien nyt tämän viljavan, kukkean laakson.\nOikein, eukkoni, teit, kun säälien kurjia varten\nvanhoja liinoja, myös vähän ruokia, juomia viemään\nnyt pojan laitoit. Näät kell’ on, sen täytyvi antaa.\nHei sitä vauhtia! Hei, miten orheja poika se ohjaa!\nVaunut on uhkeat, uudet nuo, mukavastihan istuis\nneljäkin miss’, ajomies kera laudallaan. Ihan yksin\nlähti hän nyt; kevyesti ne vierien vei ohi kulman!»\nNäitäpä portillaan torin äärell’ istuen haastoi\nLeijonan Kultaisen mies mielissään aviolleen.\n\nTuohon virkkoi taas sanan viisas, mielevä vaimo:\n»Liinoja vanhojakaan hevin pois, isäkulta, en anna;\nmonta ne hyötyä tuo, niit’ ei edes saa rahan eestä,\nkonsa on tarvis. Vaan nyt silti mä pois ilomielin\npaidat, päällysteet monet lahjoitin hyvät, ehjät;\nlapsia, vanhoja näät repaleissa ma kulkevan kuuulin.\nAnteeks suotkohan vain? Verotettu on myös sinun kaappis.\nSielt’ yönuttusikin, joka intialais-kukikasta\nkarttunikangast’ on ja flanellia hienoa vuori,\nannoin pois; ohut on se ja vanha ja muoditon aivan.»\n\nMies hyvä naurahtaa: »Toki jääneen toivonut oisin\noikean intian-karttunisen kotinuttuni vanhan,\ntoista kun ei sen vertaa saa. Vaan viisipä tuosta,\njoutava on se jo. Käskeehän nykymuoti nyt miehen\nlievenuttua vain sekä nauhustakkia käyttää,\nsaappaiss’ astua; ei sovi tohvelit, ei pipolakki.»\n\nVaimopa virkahtaa: »Kas, kas, tulemassa jo tuolla\nkatselijoita on pois; ohi mennä jo matkue mahtoi.\nKengät on niin pölynkeltaiset, niin päät palavissaan!\nKaikki ne pois nenäliinoillaan hikihelmiä pyyhkii.\nEi toki päivänpaahteeseen näky veis mua moinen\nnääntymähän! Ne jo kuullakin tott’ ylenkyllin on mulle.»\n\nToimekkaastipa haasteli nyt talon haltia: »Harvoin\nsattuu yhteen näin hyvä korjuusää sekä kasvu.\nKuivana kuin oli heinätkin, katon alle me saamme\nviljan; taivas on sees, yht’ ei näy pilkkua pilven.\nHiljaa vilvas vain itätuulen huokuvi henki,\nilmoja ennustaa pysyväisiä. Kyllin on kypsää\nviljakin; aamull’ alkaa siis elon runsahan leikkuu.»\n\nNäin hänen haastaissaan yhä taajemmin tuli parvin\nmiehiä, naisia astellen toriaukion poikki\ntaas kotiporteilleen; avo-landoossaan ajelulta\ntuo rikas naapuri myös, koko seudun kauppias suurin,\njuoksiamillaan nyt tuli tyttärineen talohonsa\nvast’ ihan uusittuun, toriaukion toisehen laitaan.\nVilkastui kadut; näät oli kansava kauppala pieni,\naskart’ antoivat monet tehtaat, ammatit uuraat.\n\nNoin pari tuo sopusointuinen lakan alla nyt istui\nkansaa katsellen, huvinaan moni huomio hauska.\n\n»Katsos», vihdoin vaimo jo arvokas äkkiä virkkaa,\n»tuollahan pastori kanss’ apteekkarin astuvi tänne.\nSiispä he kertoa saa, mitä kaikkea siell’ ovat nähneet,\nvaikk’ ylen ei näkemänsä ne lie ilahuttavat olleet.»\n\nLuo tuli tervehtäin, lakan alle jo ystävät astui\npenkkejä puisia painamahan, pölyn jalkinehistaan\npolkien, huiskien pois nenäliinoin hehkua helteen.\n\nTervehdyksien jälkeen koht’ apteekkari ensiks\nalkavi haastaa, näin vihapäällä jo virkkavi melkein:\n\n»Moisia ihmiset on, kaikk’ yksiä höyniä totta:\ntoisen turmaa kurkkimahan kukin ain’ ylen ahnas!\nKaikki ne katselemaan tuhovalkean loimua rientää,\nkulkua kuoloon ankarahan lainrikkoja-raukan.\nKaikkien nyt piti myös pakolaisia parkoja nähdä;\nkenkään aattele ei, miten voi sama surkeus häntä\nkohdata itseäkin joko nyt tahi vast’edes ehkä.\nHoukkuus puoltamaton; vaan niin se on ihmisen luonto.»\n\nTuohon vuorostaan jalo, viisas pastori virkkoi,\nkunnia kaupungin, mies viel’ ihan nuori, — hän tunsi\nmaailman, elämänkin, ties sanankuulijan tarpeet,\nmies elähyttämä tuon pyhän, korkean kirjojen kirjan,\nkohtalot ihmisten joka ilmaisee sekä mielet;\ntunsipa tyyten myös hän parhaat maalliset kirjat.\n»Moiti en», lausui hän, »viatonten viettien lahjaa,\nihmislapsilleen mitä laupias soi emo-luonto;\nsillä mit’ ain’ ei voi äly, järki, sen voi useasti\ntaipumus ehdoton, meitä jok’ onnistuttaen ohjaa.\nJos tuta uutt’ ei ois halu kiihkeä, seljetä mieleen\nkaunis kaiken kuink’ olevaisen vois sopusointu?\nEnsiks uutt’ ikävöi näet ihminen, uupumatonna\nhyödyllistä jo harrastaa; päämääränä vihdoin\non hyvä kaikk’, yleväksi mi saa, sisint’ arvoa antaa.\nNuoruudessahan on toveruksena hauskana huimuus,\npeittää vaarat tää, pahan tuskia tuottavan arvet\npoistaa taas nopeaan, heti kun sivu päästy on siitä.\nKunnia miehen sen, vakavuuteen jossa ja järkeen\nvuosien kypsempäin tuo vallaton hilpeys vaihtuu,\nintoa työn jok’ on täynnä ja pontta, jos onni mik’ olkoon.\nNäin hyvän aikaan saapi ja vanhat vauriot korjaa.»\n\nVaimopa malttamaton heti äänin lausuvi suopein:\n»Nyt näkemänne jo haastelkaa, halu noit’ olis kuulla.»\n\nVastasi toimessaan apteekkari: »Enp’ ilomieltä\npitkään aikaan taas näkemiltäni tuntene näiltä.\nKaiken kurjuuden kuka voiskaan tuon kuvaella!\nNiittyjä ennenkuin alas ehdittiin, tomupilvi\nloittoni vain loputonna; jo kumpujen taa oli kauas\nmatkue kerjennyt, siit’ ettei paljoa nähnyt.\nTiellepä päästessämme, mi laakson kulkevi poikki,\nmatkaajain, ajoneuvojen viel’ oli ankara tungos.\nMurheekseen näki nyt ohikulkija-parkoja kyliin,\nkussakin huomasi, kuink’ oli katkera tuo paon tuska,\nkuink’ ilo kuitenkin, edes ett’ oli säilynyt henki.\nSäälien katsoa sai moninaisia myös tavaroita,\ntallentaa mitä vain talo vauras voi, mitä pannut\ntaiten on paikoilleen talonhaltia, tarjona jott’ ois\ntarvittaissa ne; tarpeen näät sekä hyötynä kaikk’ on.\nHuiskin haiskin niit’ oli kiireessään pakolaiset\ntäyteen kuormanneet monenmoiset vankkurit, rattaat.\nKaapin päällä on seula ja vaippa, ja patjoja täynnä\ntaikinakaukalot on sekä peilin peittona raiti.\nVaara se ihmisen maltin vie, — palo näytti sen ennen\ntuo, jost’ aikaa nyt parinkymmenen vuoden on verran,—\njotta hän ottaa turhia vain, sekä jättävi parhaat.\nNoin rojukuormia vain oli, koottuja päättömin huolin,\nnoillakin, härkien kuin hepo-raukkain kiskoa uupuin:\nsaavia, lautaa myös, jopa hanhenkoppi ja häkki.\nÄhkivät eukot, lapsetkin, mytyt taakkana taikka\nmyös vasut, soikot, joit’ ihan tarpeeton kama täytti;\nnäät vihoviimeistään hevin ihminen ei toki heitä.\nJoukkue eelleen tunkihe noin, tomu tuprusi, kaikki\nyht’ oli mylläkkää; mikä hiljaa juhtien heikkoin\nkulkea antanut ois, mikä hoppusi kiivahin kiirein.\n\nSiinäpä kirkuu sulloutuin naisjoukko ja lapset,\nnautojen ammuntaan siin’ yhtyy koirien haukku,\nvanhojen voihke ja sairasten, ne kun istua vaappuu\nvuoteissaan, jotk’ on täpötäysien kuormien päällä.\nMutta jo raiteeltaan ravikuoppaan kirskuva pyörä\nluiskahtaa; alassuin tiepuoless’ on ajoneuvot,\nkauas viskautuu, suinpäin väki vainiomaalle\nkierii, kauhuin kiljahtaa, toki vaurion välttää.\nViereen vankkurien kaikk’ arkut myös kera kierii.\nMurskaavan ihan oisi nyt arkkujen, kaappien luullut\nihmiset alleen kohta, ken vain näki, kuinka ne kaatui.\nPirstana vankkurit on, apu kaukana kaatunehilta.\nMuut ohi kiirehtää näet kaikk’ ajamalla ja käyden,\nviemänä ihmisvuon, oma itse on ainoa aatos.\nMentiin luo: nämä, jotk’ oli vuoteissaan kotonansa\nvaivoin kestänehet kivun ainaisen kolotusta,\nmullin mallin maass’ oli vaikertain, valitellen,\npäivä kun poltti ja tuprullaan tomu salpasi hengen.»\n\nLempeä heltyy perheenmies, näin lausuvi: »Jospa\nHermann kohtais heitä ja virvoittais sekä verhois!\nSurkeutt’ itse en sois sitä nähdä, se koskisi mieleen.\nKohta, kun ens sana saatiin, kuink’ ylen suur’ oli kurjuus,\nliiastamme jo laitettiin ropo liikeneväinen,\njott’ edes joillekin hoivaa tois; niin tunto se tyyntyi.\nMutta jo herjetkää kovan onnen kertomisesta,\nihmismieleen näät pian hiipii pelko ja huoli;\nmulle ne inhemmät ovat, kuin on vaurio itse.\nTulkaa vilpoisaan peräsuojaan nyt, salihimme,\nsinnepä päiv’ ei paistele, ei läpi muurien paksuin\nkonsaan tunkeu helle, ja haihdukkeeksi jo huolten\nkymmenvuotistaan emo tilkan tuo. Sitä juoda\ntääll’ ei rattoisaa ole kärpäsien surinassa.»\nLähtivät sinne, ja siell’ oli vilpeä, viihdykäs olla.\n\nToi emo toimelias ihanaisen, kirkkahan viinin,\ntahkotun pullon tuon, tinatarjoin kiiltävä alla,\noikeat vihreät toi lasit Reinin-viiniä varten.\nKolmisin istuvat kohta he ääreen pyöreän pöydän,\nruskean, kiillotetun, jalat jonk’ oli valtavan vankat.\n\nMaljoja nyt talontaatto ja pastori myös kilahutti;\nkolmas mietteissään vain sormielee lasiansa;\nystävälausein siis talon haltia hälle jo haastoi:\n»Juokaa, naapuri! Pois kovan onnen torjunut meiltä\naina on armias Luoja, ja niin hän vastakin torjuu.\nKen näet kieltäis, että hän nyt, palon kauhean jälkeen,\nankaran tuon kurituksen, taas ilahuttanut meit’ on,\nmeit’ yhä suojellut, ihan niinkuin ihminen aina\nsilmää suojaelee, joka kallein on elimistä.\nEikö hän vastakin siis yhä ois tuki meille ja turva?\nLuojan voima se tunnetahan vast’ aikana vaaran.\nKauniin kaupunkimmeko hän tuhast’ elpyä ensin\nsoi väen ahkeran työllä ja siunasi viel’ ylenmäärin,\ntaas tuhon tuottaakseeen, työ turhako kaikk’ olis ollut?»\n\nTuost’ ilomielin näin hyvä pastori lauhana lausui:\n»Tää yhä säilyköhön teiss’ usko ja tää vaka mieli;\nviisaus, varmuus siin’ ajall’ onnen on, myös surun tullen\nlohtua tuo ihanaista se, kirkkaan nostavi toivon.»\n\nViisain, mielevin miettein taas talon haltia virkkoi:\n»Kuink’ olen kertaa mont’ ihaellut kuohuja Reinin,\nkun sen rantoja matkaamaan asioillani jouduin!\nSuur’ oli aina se nähdä ja mieltä ja tuntoa nosti.\nMutta en arvannut, pian että sen armahat äyräät\nvallina torjua sais tuhojoukkoja tuimia Ranskan,\nuoma sen uljas ett’ ylipääsemätön olis este.\nNiinpä se suojaa luonto ja Saksan sankarijoukko,\nniin isä taivainen; ken houkkio toivoton oiskaan!\nUupuu taistelijat jo, ja rauhaan kaikki jo viittaa.\nRauhanjuhlapa, tuo ikävöity, kun alkavi vihdoin\nkirkossamme ja soi kera urkuin kellojen ääni,\ntorvien raikahtaissa jo kaikuu Te Deum ylhä,\nsilloin Hermannkin, hyvä pastori, sais etehenne\nastua alttarin luo kera morsion arvelematta,\njott’ ois viettämä kaiken maan jalo tää ilojuhla\nmullekin vuotuinen kotionneni korkea päivä!\nMiellytä ei mua vaan, ett’ on tämä poika, jok’ aina\nuuttera on kotitöiss’, ujo, nahjus ulkona varsin.\nJoukoss’ ihmisien halu ei ole liikkua hällä;\nnuoria neitojakin kovin karkkoo, karttavi, hauskaan\nkarkelohon ei käy, mihin mieli on nuorison kaiken.»\n\nHerkesi kuuntelemaan. Kumu kiitävän valjakon kaukaa\nkäy yhä yltyen, koht’ ajoportin suulta jo kuuluu\nmyös jyry vaunujen, kun karahuttaa nuo pihamaalle.\n\n\n\n\nToinen laulu:\n\nTERPSIKHORE. HERMAN\n\n\nPoikapa kauniskasvuinen katon alle kun astui,\npastori saapujahan läpitunkevan loi heti katseen\nmuotoa tarkastain, hänen kaikkea käyttäymistään\ntutkijan silmin, kohta jok’ ilmeet tulkita taitaa.\nHälle jo näin hymysuin sanat tuttavat laati ja lausui:\n»Siinäpä mies, kuin muuttunut ois! En viel' ole koskaan\nkatseestanne ma noin ilon nähnyt loistavan ennen.\nHilpeytenne jo tuo sen kertoo, ett’ ovat raukat\nsaaneet antimet, siunanneet myös teit’ ovat niistä!»\n\nVastasi tuohon taas vakavasti ja tyynenä poika:\n»Tokkopa kiittelemistä on työssäni! Vaan sydän käski\nniin tekemään, kuin sen nyt tarkoin teille ma kerron.\nVanhoja vaatteit’ äiti se pitkään etsi ja penkoi,\nsiksipä myöhään vast’ oli valmis käärö, ja taiten\nsääliä vaunuihin olut, viini, se myös veti aikaa.\nTulli kun taakseni jäi, kun maantien saavutin, vastaan\nvirtasi kansaa kaupungin, tuli nuorta ja vanhaa;\nkauas ehtinyt näät oli matkue maanpakolaisten.\nMennäpä annoin vaan, kylän saavuttaa minä tahdoin,\njossa nyt aikomus on, kuten kuulin, yöpyä heillä.\nSiin’ ajaessani siis tien uuden nousua juuri\nvankkurit äkkiä näin, tukevista ne puist’ oli tehty,\nhärkiä vieraan maan kaks eess’ oli suurta ja vankkaa,\nreippain askelin käy, vetojuhtia aimoja ohjaa,\npitkää heiluttain ajosauvaa, toimeva tyttö,\nhiljentää tahi jouduttaa, kulun johtavi taiten.\n\nKun minut huomasi, luo tuli valjakon tyynenä tyttö,\nmulle jo virkkoi: ’Ei elo meidän näin ole aina\nkurjaa ollut, kuin on nyt pakoretkeä tehden.\nVierailt’ en minä viel’ ole kerjännyt; moni kieltäis,\nellei raukast’ irralleen haluaisi hän päästä.\nVaan hätä haastattaa. Tilanhaltian puoliso rikkaan,\njonka ma, kohtaisen, pois härkä- ja vankkurikyydein\nvaivoin auttelin, tuolla nyt oljill’ on, kupehellaan\näskensyntynyt laps, ihan verhoja vaill’, emo henkiin\njäi hädintuskin; näin piti meidän jääpyä jälkeen,\npaljoa muill’ ei antaa ois, kyläss’ yhtyä heihin\nseuraavassa jos voisikin taas, johon yöks yritämme\nehtiä, vaikka jo pelkäänkin, he jo ett’ ovat menneet,\nLiinaa liikenevää teill’ oisko, jos itse te liette\ntääll’ asuvaisia, armahtain polosille se suokaa.’\n\nNäin hän virkki, ja oljiltaan emo raukea, kalvas\nnousi ja katseen loi mua kohti; ma vastasin jälleen:\nKai joku taivahinen hyvän ihmisen ohjata mahtaa\npuuttehet arvaamaan, jotk’ uhkaa veljeä köyhää,\nkoskapa äitini aavistain tämän surkeutenne\ntään mytyn antanut on hädän ankean auttamiseksi.’\nAukoen kääröst’ annoin koht’ isän yönutun, annoin\npaitoja, liinoja. Kiitoksiin hän puhkesi riemuin:\n\n’Vieläkin ihmeit’ on, vaikk’ ei sitä onnekas usko;\nvasta kun kurjuus on, käsi Herran näät tuta voidaan,\ntyön hyvän täytäntään joka noin hyvät ihmiset ohjaa.\nTehköön teille hän sen, mitä meille te nyt hänen työnään!’\n\nLiinoja sormielee erilaisia noit’ ilomielin,\nlauhkeavillaist’ olletikin nutun vuoria vaimo.\n’Kiire jo on kylä saavuttaa’, näin, tyttö nyt virkkoi,\n’sinne jo tullut on seurue muu, siell’ yöpyä aikoo;\nsiellä mä lapsenverhot myös heti laittelen kaikki.’\n\nSitten kiitokset hyvästellen mulle hän hartaat\nlausui; nyt härät lähti, ja vierivät vankkurit. Mutta\nhilliten orheja vielä mä viivyin, arvelin, sinne\nitsekö rientäisin hevosiltani, kaikk’ elintarpeet\nkesken joukon tuon jakeleisin vai nekö neidon\nviedä mä antaisin, jaon järkevän uskoen hälle.\nPitkään empinyt en, vaan jälkiä seuraten immen\nhiljakseen pian ehdin luo sekä näin heti lausuin:\n’Kuules, tyttö sä, mun pani myötäni muutakin äiti\nkuin nämä palttinat, että ne verhois vaattehitonta,\nnäät hänen antamiaan myös ruokia, juomia vielä\nalla on vaunujen istuimen tääll’ yhtä ja toistain.\nVaan haluaisin nyt sinun huomaas uskoa nääkin\nantimet, niin näet parhaiten koko toimeni täytän;\nviisas sun jakos on, mua johtais sattuma yksin.\n\n’Tuntoni jälkeen jaan varat uskotut’, vastasi neito,\n’ett’ ilahuttais niitä ne, joill’ avun tarve on suurin.’\nLaatikot aukaisin heti, sielt’ otin liikkiöt aimot,\nleivät, viinit sielt’, oluetkin, hälle ne annoin\nkaikki, ja antanut vielä ma runsaammaltikin oisin,\nvaan jopa laatikot tyhjeni. Nuo pian nosteli eineet\nkaikk’ emon sairaan jalkoihin, taas lähti jo tielle\nneito; ma kaupunkiin hevosillani kiidätin jälleen.»\n\nVaikeni Hermann, mutt’ apteekkari nyt pakinoimaan\npäätyi virkkaen noin: »On onnekas, ken kotonansa\nnää paon, melskehien ajat yksin on vain elämässä,\nkyyrytä kyljessään ei säikkyen vaimo ja lapset!\nNäin hyvä olla mun on; isä nyt hevin olla en tahtois,\nvaimon, lapsien huoltaja, — ei, ei, vaikka mik’ olkoon!\nMiettinyt kertaa mont’ olen myös pakoretkeä, kooss’ on\nparhaat kalleudet, rahat ammoiset sekä käädyt,\njättämät äitini, joist’ ei rahtuakaan ole myyty.\nSiltikin paljon jäis, mitä korvata ei hevin voisi.\nYrttejä, juuriakaan, joit’ uurastain olen koonnut,\nheittää raskisi en, vaikk’ ei iso niill’ ole arvo.\nVaan jos tänne proviisori jää, niin huoleti lähden.\nMuustapa viis, kun vain rahat jää, oma säilyvi henki;\nainahan parhaiten mies yksinkulkeva pääsee.»\n\nHermann nuoripa nyt vakavasti jo vastasi hälle:\n»Mielt olen aivan toista ja moitin lausehianne.\nKunnon mieskö se, kell’ ylin aatos vain oma itse\naina on, jos mikä kohtalo lie, ja ken riemua, huolta\ntoisien ei ota tietääkseen, sydän kuurona kulkee?\nNyt jos milloinkaan minä naimaan taipuva oisin;\nmiehen suojaa näät moni kaipaa tyttönen oiva,\nvaimoa mies, ilon antelijaa, kova onni kun uhkaa.»\n\nTuost’ isä virkahtaa hymysuin: »Sepä hauska on kuulla!\nMoista sa järjen kielt’ olet harvoin haastanut ennen.»\n\nNoinpa jo lausui myös sanan toimevan äitikin armas:\n»Oikein, poikani! On hyvä vanhempais esimerkki.\nEihän liittoa meidänkään ilopäivänä tehty,\nvaan sitä solmittaiss’ oli murheen ankara aika.\nSen hyvin muistan, maanantain se ol’ aamu, sen päivän\njälkeinen, jona kaupungin palo kauhea nieli.\nKaksi jo kymment’ on ohi vuott’, oli näin kuni nytkin\nsunnuntai, kova helle ja pouta ja veest’ iso puute.\nKaikk’ oli parveilleet pyhävaatteissaan kesän helmaan,\nmaakylät, myllyt myös, kapakatkin täytteli kansa.\nPääss’ oli kaupungin palo alkanut, vaan kadut kaikki\nvaltasi vauhdissaan, vetotuultaan kiihtäen itse.\nNiin vajat, aitat poltti se, myös sadon korjatun, runsaan,\nkuin asumuksetkin torin ääreen asti, ja sortui\nliekkeihin talo tää sekä viereinen isävainaan.\nPois vähän saatiin vain. Minä vahtina sänkyjen, arkkuin\nkaukana nurmell’ istuilin läpi yön ylen kurjan.\nVihdoin torkahdin, ja kun aamun viileä kaste,\npäiväsen eellä mi laskeutuu, minut sai herehille,\nhiilikot sauhuavat minä näin, takat, autiot seinät.\nMieleni musteni nyt; mutt’ entistään ihanammin\npaistoi nouseva päivä, ja rohkaistui sydän jälleen.\nJoutuen nousin pois, palopaikkaa huonehiemme\nmiel’ oli nähdä ja kuink’ oli selvinneet kana-raukat, —\nmielin lapsekkain kovin näät olin kiintynyt niihin.\nSaavuin sinne ja näin kotikartanon suitsuavaiset\nrauniot eessäni vain, talon aution tuon, tuhon saaliin;\ntoistapa saavuit taas sinä puolta ja paikkoja tutkit.\nSult’ oli pilttuuseen hepo hiiltynyt; murska ja hirret,\nhehkuen vielä, sen tähteetkin näkymästä ne peitti.\nSiinä me vastakkain surumielin miettien seistiin;\nsortunut eest’ oli näät kotikartanojen väliseinä.\nVaan kädest’ ottain näin sinä mulle jo haastelit: ’Liese,\ntäälläkö oot? Tule pois! Poro kuuma se kenkäsi polttaa;\nmulta jo kärventyy kovat anturat saappaidenkin.’\nNiin käsivarsilles minut nostit, tänne sa kantain\ntoit pihamaas yli. Holveineen viel’ ehjänä portti\nseisoi niinkuni nyt, sepä vain oli säilynyt yksin.\nMaahan laskien taas, mua suutelit, vaikka ma torjuin.\nVaan tosi mielessäs sinä haastoit ystävälausein:\n’Kaatunut on koti, tänne sä jää, sen nostamisessa\nauttele, niin minä myös talon nostoa taattosi autan.’\nTuon vast’ ymmärsin, puhemiesnä kun äitisi saapui\nmeille, ja päätettiin iloll’ armas koht’ aviomme.\nHirret hiiltynehet minä muistan vieläkin, riemuin\nnousevan auringon näen eessäni yht’ ihanaisna.\nPäivän tuottama tuon oli ylkäni näät, hävityksen\nkauhean anteja myös oma nuorena saamani poika.\nSiks sua kiitän, Hermann, kun surupäivinä näinä\nimpeä itselles sinä aattelet luottavin mielin,\nrohkenisit kosimaan surun aikana, rauniot allas.»\n\nNäinp’ isä vastasi taas, heti virkkoi vilkkahin innoin:\n»Kiitost’ aie se ansaitsee, tosi myös oli juttu,\njonk’, emokulta, sa kerroit; niin kävi kylläkin kaikki.\nVaan sanon: oivempaa, mikä oivempaa! Joka miehen\nei eloaan, oloaan lie alkaa alkua myöten\npakko ja rehkiminen, mikä meillä ja muill’ oli silloin.\nOnnen poika se, kell’ isän, äidin hankkima valmis\non koti, kaunistaa min viihtyisäksi hän voipi!\nAlku on hankala aina, ja hankalin on talon alku.\nTarvett’ on monenmoista, ja kaikkipa vain joka päivä\nkallistuu; hyvä siis on kartuttaa rahakassaa.\nSiksipä Hermann, nyt sinun kohtakin meille jo toivon\nnuorikon noutelevan kera sievoisten kapioitten;\nrikkaan morsion arvoinen näet miehevä mies on.\nKenp’ ei mielissään ole, jos kera toivotun vaimon\nlahjaa hyötyisää lisä karttuu vakkahan arkkuun.\nSuott’ ei lapselleen emo pitkin vuosia laita\naivina-aartehiaan, valioita ja vahvoja, paljon,\nsuott’ ei kummit tuo hopeaisia lahjoja, suott’ ei\nkultia lippaaseen isä harvoin saatuja kätke.\nMoisin tuomisin näät ilahuttava kerran on neito\nylkää nuorta, jok’ on hänet katsonut kaikkien kesken.\nTiedän, kuink’ olo viihtyisää kotonansa on vaimon,\njoll’ omat tuomat on nuo tutut suojien, keittiön tarpeet,\npeitot vuotehien, kateliinat pöytien kauniit.\nNeitopa näin varaeltuna vain miniäksi on mielu.\nMies yli olkain näät toki viimein katsovi köyhää:\npiika on arvoltaan, joka piikana toi mytyn myötään.\nVaativa miesten on mieli, ja loppuu koht’ ajat lemmen.\nHermann, tuottaisit ilon vanhuudelleni suuren,\nnuorikon kohdakkoin kotisuojiin jospa sa toisit,\nnaapurin tyttären, — tuon talon vihreän kyllähän tiedät.\nVauras on haltia sen, yhä kasvaa kauppa ja tehtaat\nrikkautt’ aimompaa. Mist’ ei toki kauppias hyötyis?\nKolmepa tyttöä vain perijöinä on siell’ ihan kaiken.\nTiedän, on vanhimmalla jo ottaja, mutta ne kaksi\nviel’ ovat tarjona, jos nekin kohta jo tehnevät kaupat.\nEn sinun kohdassas olis vitkaillut tähän asti,\nvaan tytön noutanut oisin, kuin otin äitisi ennen.»\n\nNoin isän kärttelyhyn sanan säyseän vastasi poika:\n»Niin, oli mieli se mun, kuten teidänkin, joku ottaa\nneitoja naapurin tuon. Mehän kasvinkumppanit ollaan.\nEnnen näät torill’ ain’ ilakoitiin luona me kaivon,\npoikien häijyyksiin useasti ma suojelin heitä.\nSiitä jo aikoja on. Kotihinsa ne kartteliaina\njää tytöt varttuissaan sekä huimia leikkejä vieroo.\nNiin, hyvinkasvatetuit’ ovat totta he! Siell’ olin joskus,\nvanhana tuttuna noudattain minä toivehianne;\nmutta en milloinkaan ilomieltä mä tuntenut tuosta.\nHeidän moittehiaan näet aina mun kärsiä täytyi:\ntakkini liian on pitkä, ja karkea, kuositon kangas,\nei tukan leikkaus, ei kiharatkaan muotia myöten.\nPäätin vihdoin siis asun hienon hankkia niinkuin\npuotien keikarit nuo, pyhäpäivisin joit’ yhä siellä\nkulkee, kaulassaan suvisäin sekasilkkinen riepu.\nVaan pian kyllä mä näin, minust’ että he vain teki pilkkaa;\nylpeyteeni se koski, ja haavan löi kipeimmän,\nhalpa kun heist’ oli noin mun mieleni kiintymys harras\nheihin, Minnaan varsinkin, joka heistä on nuorin.\nPääsiäisenä näät menin vihdoin noin minä sinne,\nylläni takki ol’ uus, jok’ on pantu nyt ullakon kaappiin,\npoikien muitten muotiin myös kiharoituna tukka.\nKun tulen, tirskuvat, enp’ ole tuonanikaan minä tuosta.\nMinna klaveeria soittaa, myös isä itse on läsnä,\nkuunnellen kovin mielissään, kun tyttäret lauloi.\nLauluist ymmärtää en paljoakaan minä voinut,\nvaan yhä toistuivat nimet niissä: Pamina, Tamino.\nEnk’ ihan ääneti olla ma aikonut! Laattua laulun\ntiedustin, mikä laulu se on sekä keistä se kertoo.\nKaikki nyt vaikenivat hymyellen, vaan isä virkkoi:\n’Varmaan ystävä tää vain tuntevi Aatamin, Eevan?’\nPääs ilo irralleen, pojat, neidot äänehen nauroi,\nhytkyi äijäkin, sai ihan kannattaa käsin vatsaa.\nNiin minä hämmennyin, kädest’ että jo kirposi hattu,\nTirskuna jatkui vain, joko soitti he taikkapa lauloi.\nSieltä mä riensin pois, nolo, myrtynyt mull’ oli mieli,\ntakkini kaappiin vein, tukan suortelin taas harasormin,\nvannoen, ett’ yli tuon en kynnyksen minä astu.\nOikein varmaan tein, tyly hepsake vain kukin heist’ on,\nvielä Taminoks ilkkuvan vain mua kuuluvat siellä.»\n\nVaan emo vastasi: »Ei noin kauan lapsia kohtaan\nkaunaa kantaa saa; nehän kaikk’ ovat lapsia vielä.\nMinna on oikein kiltti, ja ain’ oli suopea sulle.\nTaannoinkin sua tieteli taas. Hänet sun sopis ottaa!»\n\nVastasi tuohon poika: »En tiedä mä, niin puri mieleen\nloukkaus tuo, ettei todentotta mun ois halu nähdä\nhäntä klaveerin ääress’, ei hänen laulavan kuulla.»\n\nVaan isä närkästyin nyt nousi ja vastahan virkkoi:\n»Et mua liioin lie ilahuttanut, sen ma jo lausuin,\nsulla kun ain’ oli vain halu talliin, peltojen hoitoon.\nSen, mitä renki jo suorittaa talonhaltian rikkaan,\nteet sä; ja kaivata saa isä poikaa, kunnia josta\nkoituis hälle, jot’ ois ilo katsoa naapurienkin.\nTurhiin toivelmiin mua äitisi vietteli muinoin,\nkun luku, oppi ja kirjoitus sult’ aikana koulun\nluontunut ei, vaan aina sa luokan loppuna istuit.\nNiin todentottakin käy, kun rinnass’ ei ole nuoren\nkunniantuntoa, kun ylöspäin hän ei pyri yhtään.\nJosp’ isä mulle sen antanut ois, mitä sulle ma annoin,\npannut kouluun, palkannut kotineuvojat oikein,\nLeijonan Kultaisen minä enpä nyt olvuri oisi.»\n\nPoikapa tuosta jo nous, oven luoksi hän asteli hiljaa,\nvaiti ja verkalleen; vihankuohussaan isä vielä\njälkeen huuteli: »Niin, mene vaan, tuon uhmarin tunnen!\nPois mene, toimita työs, niin ettei syyt’ ole moitteen!\nVaan älä arvelekaan, miniäkseni että sä tuoda\nmilloinkaan talonpoikaisen tytön töllerön saisit!\nVuosia mulla jo on, kera ihmisten tulen toimeen,\nherroja, rouvia voin minä kestitä, jotta he tyytyin\nlähtevät pois; sopusuulla ma vieraan suosion voitan.\nSiksipä vuoroon nyt miniänkin saada ma tahdon\nkohteliaan, joka rattona ois mun vaivani runsaan.\nMulle klaveeria myös hän soitelkoon. Huviseuraan\nkaikkien kaupungin valiointen on tultava tänne,\nkuin pyhäpäivisin aina ne saapuvat naapurihinkin.»\nPoikapa hiljaa nyt ovisalvan nosti ja lähti.\n\n\n\n\nKolmas laulu:\n\nTHALEIA. PORVARIT\n\n\nSai puhe kiihkeä tää noin poistumahan pojan kainon\nmutt’ isä jatkoi vain yhä äskeiseen sävyhynsä:\n»Mistäpä ottais mieltä, mit’ itsess’ ei ole? Tuskin\ntoivoni parhain siis lie konsaan täyttyvä, ettei\npoikani ois isän vertainen, vaan hänt’ etevämpi.\nSillä mit’ ois talo tai mitä kaupunk’, into jos ei ois\nkunkin hoitaa, säilyttää yhä, korjata kuntoon,\nuudistaa, edistää ajan, naapurikansojen malliin!\nEi osa ihmisen maast’ ole puhjeta kuin mikä sieni,\nsyntymäpaikalleen pian jälleen vain mädätäkseen,\nett’ ei jälkeä jää elon toiminnasta ja työstä!\nAinapa ilmaisee talo koht’ eläjänsäkin laadun,\ntöistään kaitsijat kaupungin heti saapuja tuntee.\nMuurit, tornit miss’ ovat rappeuneet sekä täynnä\ntörkyä kaivannot, kadut törkyä täynn’ ovat kaikki\ntai kivi viereksii, joka liitoksesta on päässyt,\non lahot palkistot, tukimikseen uusia turhaan\nsaa talo vartoa, huono sen paikan on hoito ja johto\nNäät miss’ ylhäält’ ei tule järjestys sekä puhtaus,\nsiell’ äkin vallitsee lika vain, vetelehtivä velttous,\nniinkuin vaatteisiin repaleisiin kerjuri tottuu.\nSiis olen tuuminut, että nyt matkustais pian Hermann,\nainakin Strassburg oisi ja Frankfurt nähtävä ynnä\nMannheim, kaunis kauttaaltaan sekä hilpeä, hauska.\nSillä ken kaupungit näki suuret, siistit, on uuras\nkaunistuttamiseen kotikaupunkinsakin pienen.\nKiittää vieraskin nämä nähden korjatut portit,\ntornin valkaistun sekä uljaaks uusitun kirkon!\nKen kehu ei kivitystä? Ken ei ojaverkkoa oivaa,\nmin vesirunsaat nuo salasuonet hyötyä, turvaa\ntuottavat, torjuen pois tulenvaaran ain’ ihan alkuun?\nEikös kaikk’ ole tehtyä tää palon kauhean jälkeen?\nKertaa kuus olin valvoja työn valikoimana raadin,\nsuosio porvarien oli palkkani siitä ja kiitos.\nTarmokkaasti sen tein, mihin tartuin, noin toteuttaa\nmiesten kelpojen hankkeet sain minä, heitetyt kesken.\nVihdoin neuvoston joka mies oli intoa täynnä.\nKaikki nyt harrastaa, kohotie pian uusi se täältä\nkulkeva suureen on päätiehen, on varma jo päätös.\nMutta mä pelkään vaan, niin ettei nuoriso toimi.\nKellä on mielessään huvi vain sekä haihtuva loisto,\nken taas nuhjustaa kotinurkissaan nökötellen.\nKunp’ ei Hermann vain olis sellainen iän kaiken!»\n\nKohtapa tuohon virkkoi noin hyvä, järkevä äiti:\n»Poikaas kohtaan ain’ olet ankara niin, isäkulta!\nNoinp’ ei ensinkään hyvät toivees täyttyä tainne.\nEmmehän lapsia muovata voi, miten ois oma mieli;\nniinä ne saa, minä Luoja ne antoi, hellien hoitaa,\nparhaan pannen, kasvattain, kuten luonne on kunkin.\nNäät tämä tällä ja tuo taas tuolla on lahjojen laatu:\nkullakin on omat, on hyvä, onnekas vain kukin laillaan.\nHermann-lastani ei saa moittia, sill’ epäkelpo\nei ole hän perimään, mitä meiltä hän saa, esimerkki\nkerran on oiva hän porvarien, talonpoikien kesken,\neik’ ole raadin viimeinen, sen nähdä jo saatan.\nMutta kun raukkaa noin joka päivä sä vain yhä soimaat,\nrohkeutensa jo kaiken viet, kuten teit sinä nytkin.»\n\nVirkkaen noin heti lähti jo pois, pojan jälkehen riensi,\njostakin löytääkseen hänet taas sekä lausehin lempein\nhänt’ ilahuttaakseen; sen on ansainnut hyvä poika.\n\nÄidin mentyä näin hymyellen koht’ isä haastoi:\n»Kumma se totta jo vaankin on vaimojen laatu ja lasten!\nKaikk’ eleleisivät niin kuin näyttää vain oma nokka,\nkäskisi sittenkin silitellä heitä ja kiittää.\nMutt’ yhä paikallaan sananparsi se vielä on vanha:\nKen edespäin ei käy, käy taapäin! Niin se on aina.»\n\nArvelevaisena näin apteekkari vastasi: »Myönnän\ntäydelleen minä tuon, hyvä naapuri, itsekin etsin\nparhaint’ aina, mik’ ei tule kalliiks, uutta jos onkin.\nVaan mitäs auttaa uurastaa, sisält’, ulkoa innoin\nuudistella, jos ehtymätön rahan ei ole runsaus?\nPorvari liian ahtaall’ on, moni jää hyvä hanke,\nvaikka sen ymmärtäis; on liian kukkaro laiha,\ntarpeet liian suuria taas, ja se estävi aikeet.\nPaljon muuttanut oisin, vaan ketäs ei kulut julmat\nkammottais, nyt varsinkin, kun on vaarojen aika!\nUuteen kuosiin ois talo pantu jo meilläkin ammoin,\nsaanut seiniin ois isot, välkkyvät ikkunaruudut,\nvaan ken kilvata voi kera kauppiasnaapurin, jolla\nkullat on kukkurapäät, myös parhaat hankkimakeinot?\nTuolla sen on talo uus! Miten näyttääkään upealta\nkiekurakipsit nuo, kun on pohjana vihreä seinä!\nKuink' isot ikkunat! Kuinka ne kuultaa, peilinä välkkyy,\nett’ ihan himmentyy torilaidan muut talot kaikki!\nMeill’ oli kuitenkin talot kauneimmat palon jälkeen,\nEnkelin Rohtola, Kultainen tämä Leijona myöskin,\nseudun kuulupa myös pihatarhani; kulkijan aina\nsen kivikääpiöt kirjavat, sen kivikerjuriäijät\nsai heti vilkumahan punamaalatun taa säleaidan.\nKahvia juomaan jos kenen kaunoiseen tekoluolaan\nvielä mä vein, joka hylky nyt on sekä sortunut puolin,\nhän näki mielissään rivit raakkujen hohtavat, sorjat;\noikea tuntijakin jäi silmin huikenevaisin\nkiiltoa katselemaan kideharkkojen ynnä korallein.\nYht’ oli mainiot maalaukset salin seinien, joissa\npuiston polkua käy sirot herrat, hempeät naiset\nkukkia kannellen sekä hennoin tarjoten sormin.\nNiistä ken huolisi nyt! Ei tee ulos astua mieli,\nkun muka hienoa, uutta on tyyliä oltava kaiken,\nvalkeat vain säleaidatkin sekä valkeat penkit!\nPelkkää on silopintaa kaikk’, ei kultaus kelpaa,\nei koruleikkaukset, — ja mahongit nuo, nepä maksaa.\nNiin, hyvin mullekin mieluist’ ois vähän hankkia uutta,\nkai toki vaihtelisin kalustoita ma, seuraten aikaa,\nMutta jo muutos pieninkin pelon nostavi mieleen;\nken näet jaksaiskaan ajan tään työpalkkoja maksaa?\nTaannoin kultauttaa minä rohtolamerkkini tuumin,\nenkeli Mikaelin sekä julman myös lohikäärmeen,\ntuon, joka kiemurrellen on enkelin jalkojen alla,\nvaan jätin ruskeaks ennalleen, kun pelkäsin hintaa.»\n\n\n\n\nNeljäs laulu:\n\nEUTERPE. ÄITI JA POIKA\n\n\nMiehet rattoisaa yhä jatkoi juttua. Äiti\ntaas meni poikaa etsimähän, pihamaallapa ensin\nkatseen loi kivipenkkiin hän, pojan istumapaikkaan.\nSieltä kun löytänyt ei, niin katselemaan meni talliin,\nvarsana ostamiaan siell’ oisiko hoitelemassa\norheja oivia, joit’ ei konsaan uskonut muille.\nRenkipä virkkoi noin: »Puutarhaan tuonne hän lähti.»\n\nRiensi nyt joutuisaan emo kummankin pihan poikki,\ntallit taa sekä aitat jäi hyvinveistetyt, astui\nnäin puutarhaan, kaupungin joka muurihin päättyi,\nsen läpi kulki ja loi ilokatseen kasvuhun kaikkeen,\nkorjasi paikoilleen tukisalkoja oksien alle,\njotk’ omenoitaan, pääryniään täpötäysinä notkui,\nkaalistaan rehevästä hän myös madon muutaman nyppi;\nvaimopa uuttera näät yht’ askelt’ ei ota hukkaan.\nNäin puutarhan päähän ol’ ehtinyt äiti jo pitkän,\nluo majan kuusamanlehväisen; maja yht’ oli tyhjä\nkuin puutarhakin, jost’ oli poikaa etsinyt turhaan.\nPortti se siin’ oli vain raotettuna, jonk’ oli ammoin\nmuuriin murrattaa pormestari, tuo suvun kanta,\nsaanut, hälle se näät erikoinen suosio suotiin.\nTuost’ yli kuivan kaivannon mukavasti hän kulki,\nmiss’ ajotien sivult’ alkaen näit hyvinaidatun tarhan\njyrkkänä päivään päin rypäleisen kääntävän rinteen.\nMyös sitä nousi, ja mielissään hän katseli, kuinka\nlehvien siimeksest’ ihan ulkoni uhkeat tertut.\nVarjokas, vilpoinen oli keskinen käytävä tarhan,\nsinnepä hakkaamattomat vei kivipaatiset portaat.\nTäällä nyt tertuissaan »gutedel», myös jalo »muskat»\nnuokkui, täyteläs tuo, sinipuuntava sill’ oli hohto;\nkaikk’ oli huolell’ istutetut pitopöytiä varten.\nYksittäin vesarungot muut taas katteli rinteen,\nmarjat on pienemmät, hyvän viinin antajat, niissä.\nNäin ylös asteli hän ja jo aatteli riemuja syksyn,\nriemuja juhlan tuon, jona ihmiset kaikk’ ilomielin\npoimii, survoo taas rypäleet, mehu kuohuva täyttää\ntynnyrit, loistaa, räiskyelee ilovalkeat illan,\nnoin sadon saantia kauneimman joka seutu kun juhlii.\nVaan levotonna jo käyskeli hän, pari, kolmekin kertaa\ntiell' oli huudellut, huhuellut — vain monin äänin\nvastasi kaupungin kivitornien kielevä kaiku.\nPoikaans’ etsiä niin oli outoa hälle, kun aina\nvirkkoi, jonnekin jos meni tää, jott’ ei emo armas\nhuolissaan olis, ei tapaturmaa tullehen pelkäis.\nTieltäpä ainakin nyt hänen uskoi löytyvän äiti,\nkosk’ oli kumpikin, niin ylä- kuin alaporttikin auki\nköynnöstarhan tuon. Tuli niin jo hän vainiomaalle,\nkummun harjanteella mi laajana aukeni. Pohja\nviel’ oma vain jalan all’ oli, viel’ ilahuttivat silmää\nain’ omat kylvöt vain, oma uhkea, nuojuva vilja,\nvoimaa kultaist’ aaltoillen yli vainion kaiken.\nPeltojen halki hän nyt välipientaren polkua astui,\nviittana silmissään iso päärynäpuu, rajamerkki\nheill’ oman kartanon maan. Ken puun oli mahtanut ammoin\nistuttaa, ei tietty. Se seudun kuuluna kauas\nsiinteli kummultaan, ja se mainiot päärynät antoi.\nAlla sen atriataan ilomielin söi elomiehet,\nvarjoa vilpoisaa myös karjojen kaitsijat saivat;\npantuna istuimiks oli paaterot sinne ja turpeet.\n\nEikä hän erhety; siell’ emon etsimä henkäsi Hermann,\nistui vain käsi poskellaan sekä katsovan näytti\nkauas vuoristoon, selin äitiin siellä hän istui.\nLuo emo hiljaa hiipi ja hieman olkahan koski\npoikaa, tää heti kääntyi päin; oli vettynyt silmä.\n\n♦Äiti», hän virkkoi hämmästyin, »minut yllätit aivan!»\nkuivasi kyynelet nyt jalotuntoinen heti poika.\n\n»Kuinka? Sa itket?» hämmästyin emo haasteli hälle.\n»Outoa mulle on tuo, sitä koskaan enp’ ole nähnyt.\nKerro, mik’ ahdistaa noin mieltäsi, miksikä istut\nalla sa päärynäpuun vesisilmin tääll’ ypöyksin?»\n\nVastasi mieltään rohkaisten jalo poika ja virkkoi:\n»Sen kivirinnass’ ei sydän ihmisen sykkisi, ken nyt\nkylmänä katsoa vain väkijoukkoa vois koditonta.\nEik’ ois rahtua järkeäkään sen päässä, ken huolt’ ei\nvaaran vuoks oman, vuoks isänmaan tähän aikahan tuntis.\nTuo, mitä kuulin, näin tänäpäivänä, mieltäni särki;\nniinpä mä läksin käyskelemään, edess’ aukeni laaja,\nkaunis maisema tää, sen kukkeat, kaartuvat kummut;\ntääll’ elo kultainen se jo nuokkuu sirppiä vartoin,\ntarhoist’ aittoihin sato kohta on karttuva kaunis.\nVaan lähell’, ah, kuink’ on vihamies! Tosin aallot on Reinin\nsuojana meillä; mut ah, mitä aallot on, vuoret on eessä\nkansan kauhean tuon, joka nyt ukonilmana uhkaa!\nKaikilt’ ääriltään näet koolle he kutsuvat nuoret\nniinkuni vanhatkin, päin hurjina syöksyvät, eivät\npelkää kuoloakaan, sotalaumat -laumoja seuraa!\nTurvallisnako vain mies Saksan jää kotihinsa?\nKaikkia uhkaavan tuhon tuon vain hänkö se välttäis?\nOi rakas äiti, on siitä mun katkera mieleni, että\njäin vapahaksi, kun katselmus asekelpojen miesten\ntääll’ oli taannoin. Ainoahan minä kyll’ olen poika,\nlaaja on myös talonhoito, ja tärkeä on tämä toimi;\nvaan rajarintamahan paremp’ eiköhän astua oisi\nkuin koton’ istua, kunnes on täällä jo sorto ja kurjuus?\nNiin, se on sieluni ääni ja käsky, ja rintani täyttää\ninto ja uskallus isänmaalleni henkeni antaa,\nmuillekin miehuuden esimerkkinä oivana olla.\nTotta jos nuoriso vain koko Saksan koolla nyt oisi,\nvoimin yhteisin rajaturvana, torjuen vieraat,\neipä ne koskaan sais tätä armast’ astua maata,\neik’ ois katsoa pakko, kun vievät meilt’ omat viljat,\nmiesten sortajat nuo sekä ryöstäjät vaimojen, neitoin.\nNähkääs, äiti, mun on sydämessäni nyt syvä päätös,\nettä mä sen heti teen, mik’ on oikea, järkevä tehdä.\nAin’ ei näät osu oikeimpaan, ken miettivi kauan.\nEn kotisuojiin käänny mä, nähkääs! Tästä nyt oitis\nastelen kaupunkiin sekä tarjoudun soturiksi,\ntää käsivarsi ja tää sydän palvelkoon isänmaata.\nSitten lausua saa isä, eiköpä kunniantunto\nmyös mua ohjaa, enkö mä siis ylöspäin pyri yhtään.\n\nNuhtelevastipa noin hyvä, järkevä äiti nyt haastoi:\nhiljaa kyynelet herkät hält’ alas poskia vien.\n»Poikani, miks olet muuttunut noin, mikä sulle on tullut,\nkun avomielin, suoraan et, kuten aina sa ennen,\nhaastele äidilles, mitä toivoisit, halajaisit?\nKuullut jos sanas ois joku kolmas, koht’ ylenmäärin\nhän sua kiittäis kai sekä päätökses ylevyyttä,\nharhaan näät hänet haastelemas puhe ponteva veisi.\nMutta ma moitin vain, joka tarkemmin sinut tunnen.\nTuntees kätkien näät puhut toista ja aattelet toista.\nTiedän: houkuta ei sua räikynä torvien, rumpuin,\nei univormut uljailuun vedä neitojen nähden,\nsillä sun kutsusi on, kuink’ ootkin oiva ja uljas\nvainion vaaliminen sekä toimelias talonhoito.\nSiis sano suoraan vain: mikä päähäsi nuo pani tuumat?»\n\nVastasi näin vakavasti nyt poika: »Sa erhetyt, äiti.\nPäivät vaihtuvat, poika jo miestyy, kypsyvi toimeen,\nhiljaa varmemmin, kuin kiihkeän hyörinän kesken\nkypsyä vois, joka turmiohon vie niin monet nuoret.\nVaan miten hiljainen olen ollutkin minä aina,\nvoi vihan nostattaa sydämessäni sorto ja vääryys,\nmyös vähin oivallan olot maailman, elon toimet,\ntyöst’ on jäntevä tää käsivarsi ja vanttera jalka.\nKaikk’ on tää tositotta, sen uskallan minä väittää.\nSyystäpä sittenkin mua nuhtelit, äiti, mun äsken\nhaastavan puolin totta ja teeskenneltyä puolin\ntunsit. Sillä, sen tunnustan, mua vaarojen uhka\nhoukuta pois kotipohjalt’ ei, ei korkea aatos\nolla nyt turvana maan sekä kauhuna maan vihamiesten.\nVain sanasointua tuo oli, tahdoin vain minä sillä\nkätkeä tunteet, jotk’ ylen tuimina raateli rintaa.\nJättäös siis minut, äiti! Kun kerran toivehet turhat\ntäyttävät rintani, niin saa hukkaan myös elo mennä.\nTuon toki tiedän: on turhaa, vain oman vaurion saa, jos\naltis on yksi, kun yhteiseen kaikk’ ei pyri määrään.»\n\n»Jatka sa haasteluas», noin virkkoi mielevä äiti,\n»juttele kaikk’ isot, pienetkin sinä seikkasi julki;\nmiehet on kiivaat näät, vain viimeisintä he muistaa;\nkiivas pillastuu pian tieltä, jos eessä on vastus;\nnainen on taitava taas, voi keinot keksiä, kiertäin,\nkaartaen kulkea, jotta hän vois hyvin määrähän päästä.\nKerropa kaikki jo siis, miks on niin kiihtynyt mieles,\nett’ ihan outoa nähdä se on, mikä nostavi kuohuun\nnoin veren suonissas, vedet silmiis saa väkisinkin!»\n\nPääsi jo valloilleen pojan oivan tuska, hän itki,\npää emon parmaill’ itki hän ääneen, heltyen lausui:\n»Loukkasi tottakin nuo isän nuhteet mieltäni äsken;\nniitä en ansainnut minä, en nyt, enk’ ole kuunaan.\nVanhemmilleni ain’ olen kunnian antanut, kenp’ ois\nviisas, mielevä niin minust’ ollut, kuin oli armaat\nvaalijat lapsuuden hämäräisen, nuo vakamielet!\nNiin monet silloisten kisaveikkojen kepposet siedin,\nniin useasti kun niillä ne vain hyvän tahtoni maksoi;\nkostanut en monen monta ma iskua, heittoa heille.\nMutta jos vain isä heill’ oli pilkkana, kun pyhäpäivin\nkirkost’ asteli hän vakavasti, jos nauhoja myssyn,\nyönutun kukkia nauroivat, joka niin komeasti\nverhosi häntä — se, jonka nyt vast’ ihan sai pakolaiset,\nniin käsi nyrkkiin kouristui, sydän raivohon syttyi,\nkimppuun hyökkäsin, löylytin heit’, ihan löin sokeasti,\nvain mihin sattui. Nuopa jo ulvoivat verinaamoin,\niskuja, potkuja vimmahisen oli vaikea väistää.\nNiin minä miehistyin, monet kestää sain isän puuskat,\nmulle kun pauhasi hän, jos tuottivat muut pahan tuulen,\närtynyt äskeisessä jos istunnoss’ oli raadin;\nriidat kumppanien ne ja rettelöt sain minä maksaa.\nKertaa mont’ oli surku sun itsesi; sillä ma paljon,\nvanhempain hyvättyöt sydämessäni tuntien, siedin,\njoitten huolena vain yhä uutta on hankkia meille,\nsäästää lapsilleen, monet itseltään ilot kieltäin,\nMutta, ah, eihän säästäminen iloks aikojen toisten.\nyksin onnea tuo, ei kullat kukkurapäätkään,\nei monet vainiot, vaikka ne niin hyvin yhtehen liittyis;\nnäät isä vanhentuu, kera vanhenevat pojat, eikä\npäivän riemua heill’ ole, jää vain huomisen huolet.\nKatsele, kuink’ ihanaiset on nuo alati viljavat, armaat,\nviiniäversova rinne, ja tuo puutarha sen alla,\naittoja, talleja tuo rivi kaunis, kaikk’ omiamme!\nMutta kun tuonne ma katseen taas talon luon pihapäätyyn,\nullakon-ikkunahan oman kammio-soppeni pienen,\nmenneit’ aattelen aikoja, kuink’ olen yöt monet siellä\nvartonut nousua kuun, monet aamut koittoa päivän,\nmulle kun muutama hetki jo tervett’ unt’ oli kyllin.\nAh, kuink’ autio on oma kammio tuo, piha, tarha,\nvainio kultainen, yli kumpujen laajenevainen,\nniin sydämelleni kaikki on kolkkoa: kumppani puuttuu!»\n\nTuohon vastasi näin hyvä, järkevä äiti ja lausui:\n»Poikani, neitoa kammiohon palavammin et itse\nnoutaa toivone, jott’ ois yö elos armahin aika,\npäiväsi työ omas oikein ois, ei pakkona painais,\nkuin isäs, äitisi toivo se on. Sua koimmehan aina\nneuvoa neidon katsontaan, ihan kärttelemällä.\nVaan toki tunnen sen, sydän selvään mulle sen lausuu:\nhetki jos ei tule, oikea tuo, eik’ oikea tyttö\nsilloin, tuotakin tuonnemmas jää vaali, ja pelko,\nettä se väärään vie, yhä vaikein este on eessä.\nKuulehan, poikani, lie ihan varmaan tehty jo vaalis;\nlie satutettu, kun noin ylen arka nyt on sydän sulla.\nSiis sano suoraan vain, näet senpä jo sieluni arvaa:\ntuo kotimaaton tyttö se on valikoitusi varmaan.»\n\nPoika nyt vilkastui: »Hyvin arvasit, äitini armas,\nhän se on, hän! Jos en tuo tänäpäivänä häntä jo tänne\nmorsiamekseni, hän pois rientävi, häipyvi multa\nehk’ ikipäivikseen sodan murheiseen sekasortoon.\nTurhaa ainian, äiti, on silloin karttuva rikkaus,\nturhat vastaiset myös mulle on viljavat vuodet,\nviihdytä silloin ei puutarhat, ei koti tuttu,\nrakkaus äidinkään ei lohtua tuo polon rintaan.\nSillä jok’ ainoa muu side ratkee, lempi kun pauloo,\ntunnen sen; isäst’ ei, ei äidist’ erkane yksin\nneito, kun mieleistään hän seuraa miestä; on poissa\nmyös pojan mielest’ äiti ja poiss’ isä, neitosen konsa,\narmaan ainoisen, saa nähdä hän häipyvän luotaan.\nSuo minun lähteä siis, mihin vieneekin epätoivo!\nSillä jo ratkaissut isän ankara on sana kaiken;\nei hänen kattons’ all’ ole paikkani, siellä jos ei lie\nmyös sija neidon sen, joka yksin on mun halu noutaa.»\n\nTuohon vikkelähän hyvä, järkevä-äiti nyt virkkoi:\n»Niinkuin kalliot vastakkain kaks aina on miestä!\nJyrkkä ja ylpeä kumpikin on, ei luo tule toisen,\nlaueta ensimmäinen suust’ ei voi sopulause.\nSiks sanon, poikani, sen: sydämessäni toivo se viel’ on,\nett’ isä, köyhän sulta jos kielsikin niin ihan tiukkaan,\nkihlaa neitosi sulle, jos hän hyvä, kelpo on tyttö.\nKiivaaseen tapahansa hän paljonkin näet haastaa,\njost’ ei totta hän tee; jopa sallii sen, mitä kielsi.\nVaan sanan vaatii nouteliaan sekä vaatia voikin,\nsillä hän on isä! Eikä, sen tiedät, atrian jälkeen\nnuo vihat paljoa paina: hän kiistää, kiivas on, kieroiks\nuskovi muut; viriää koko tahdon kiihkeä tarmo\nviinist’, ei hänen kuuntelemaan suo malttua muita;\nmahtia kuulee vain oman äänen, on oikeass’ yksin.\nVaan pian ehtii ilta, ja paljot nuo pakinansa\nhän kera ystävien pakinoinut on kaikki jo loppuun.\nLauhtunut into jo on, ohi pieni jo tuo kiho viinin,\ntuntevi tunto, jos kiihtyin hän ketä kohteli väärin.\nSiis heti toimeen! Arvelu pois! Vain rohkea voittaa.\nMeille nyt ystävät, jotk’ yhä viel’ isän seurana istuu,\npastorin arvoisan apu ennen muita, on tarpeen.»\n\nTaiten neuvoen noin kivi-istuimelta jo nousi,\nmyös veti, vei pojan pois, ihan estelemättömän; astui\nkumpikin ääneti vain, sydämessään tärkeä aie.\n\n\n\n\nViides laulu:\n\nPOLYHYMNIA. MAAILMANKANSALAINEN\n\n\nKaikkipa kolmisin kooll’ yhä istuivat, tarinoivat,\nhengenmies, apteekkari, myös talon haltia itse;\naihepa juttelun myös oli entinen heill’ yhä eelleen,\npaljon pohdittiin sitä selvittäin joka puoleen.\n\nMutta jo harkiten näin jalo, arvokas pastori haastoi:\n»Teitä en tahdo ma vastustaa. Ain’ ihmisen täytyy\npyrkiä oivempaan; ja hän määriin ain’ ylevämpiin\npyrkiikin, sen näämmehän, uutt’ yhä ainakin etsii.\nSiltipä liian ei ole kauas mentävä; luonto\nnäihin tunteisiin halun vanhaan jäädä se liitti,\nsiit’ ilon tuntea myös, mihin tottunut on kukin ammoin.\nOn hyvä näät tila aina, mi luonnon on luoma ja järjen.\nPaljon tahtoo ihminen, vain vähän hälle on tarpeen;\nnäät vähät päivät on vain, raja ahdas kulkijan maisen.\nKonsaan moiti ma en sitä miestä, jok’ uupumatonna\nainian aaltoja halkoo tai maan äärihin matkaa,\nuljas on, uuttera, voitostaan ilon tuntevi, runsaat\nkartuttaa varat itselleen, omiansakin varten..\nSiltipä saa mult’ arvoa myös työn raataja tyynen,\naskelin hiljaisin joka taattojen peltoja polkee,\nmaataan hoitavi, kuin kukin vaatii aika ja hetki.\nHällepä ei joka vuosi se maaperä perkaten muutu,\ntaimest’ äkkiä puu ei korkene, ilmoja kohden\noksia kurkottain, puetettuna kukkasin runsain.\nEi, lujan tarvitsee mies moinen, malttavan mielen,\npuhtaan, ainian rauhaisan, sekä selkeän järjen.\nHän vähät siemenet vain näet uskovi maaemon helmaan,\nmyös vähän karjaa kartuttain elätellä hän taitaa;\nhällä on mielessään näet vain, mikä hyötyä tuottaa.\nOnnekas, jolleka soi tämän mielen luonto! Hän meidät\ntyöllään ruokkivi kaikki. Ja onnekas porvari pienen\nkaupungin, kun on näin näet porvari hän sekä maamies!\nEi ole alla hän ahdingon, maamiestä mi painaa,\nkaupungiss’-asujain ei vaateliaat halut vaivaa,\njoitten on vallass’ aina he, varsinkin tytöt, vaimot,\nrikkait’, ylhiä matkisivat, varat vaikkakin puuttuu.\nSiks yhä siunatkaa pojan tyyniä toimia, töitä,\nvaimoa myös, jonk’ on samanmielisen tuova hän kerran.»\n\nNäin hänen haastaissaan ovest’ astui äiti ja poika,\njonk’ isän luo hän toi talutellen, tälle jo lausui:\n\n»Kuink’ ilon päivää tuot’, isäkulta, jo niin useasti\ntoivoen pohdittiin, joka koittava oisi, kun ottais\nmorsion Hermann, sillä jo vihdoin meit’ ilahuttain!\nTuonne ja tänne me tuumittiin, tämä hälle ja tuokin\ntyttö jo pääteltiin, kuten pohtii ain’ isät, äidit.\nTullut on päivä se nyt: nyt on tuonut, on näyttänyt taivas\nmorsion hälle, hän tehnyt on päätöksen sydämessään.\nAinahan aateltiin, häll’ ett’ oma valta on vaalin.\nJuur’ oma toivosi tuo oli, että hän reippahin innoin\nneitoon mieltyvä ois. Nyt on hetki se tullut, on tunne\nsyttynyt, vaali on tehty ja varma ja miehevä päätös.\nTuo pakolainen on tyttö se, jonka hän kohtasi; häntä\npoikasi pyytää tai, sen vannoi, aina on yksin.»\n\nPyysi jo poikakin noin: »Hänet suokaa mulle! On vaiston\npuhtaan, varman vaali se, tuo hyvän tyttären teille.»\n\nEi isä vastannut, vaan hengenmies heti nousi,\nloihe lausumahan: »Elonjuoksun, ihmisen kaikki\nkohtalot ratkaisee lyhyt tuokio vain; joka päätös\npitkien harkintainkin on jälkeen tuokion työ vain;\noikean oivaltaa toki viisas vain valitessaan.\nVaara on suuremp’ aina, jos myös sivuseikkoja vaakaan\nlaskee niitä ja näitä ja hämmentää siten tunteen.\nTunnen Hermannin pojast’ asti; hän puhdas on, kätt’ ei\npienenäkään mihin vain kurotellut; kaikki, mit’ etsi,\nmyös sopi hälle, ja niin piti kiinnikin siitä hän tiukkaan.\nEi tule säikkyä oudoksuin, äkin totta jos toiveet\nkauan toivotut on. Tosin on tämä täyttymys toista\nkuin kuvitelmat nuo, mitä mieless’ ehk’ oli teillä.\nToiveet itse ne voi näet kaihtaa sen, mitä toivoo;\nylhäält’ antimet saapuu ain’ oman ottaen muodon.\nArvio nurja nyt ei sovi tyttöön siis, jok’ on ensi\nkiintymys Hermanin, pojan rakkaan, järkevän, oivan.\nOnnekas, ken omaks ensi- ja ainoan lemmityn saa, sen\nhiukene rinnass’ ei salatuskana armahin toive!\nNiin, näen päältä jo päin: nyt hälle on kohtalo säätty.\nSaa tosi kiintymys kehkeämään pojast’ äkkiä miehen.\nEi ole häilyvä hän; jos ette te suostu, ma pelkään,\nvierii vuodet hält’ ihanimmat hukkuen huoleen.»\n\nPuuttui nyt puhumaan apteekkari mielevin miettein,\njolt’ yli huulten kirpoamaan sana pyrki jo kauan:\n»Keski- on tie vain kultainen paras kulkea nytkin!\n’Verkkaan riennä!’ ol’ itse Augustus keisarin ohje.\nRakkaan naapurin palveluhun minä ain’ olen altis,\nhyödyks ystävien koen järkeni rahtua käyttää.\nNuoriso varsinkin kokeneempien johtoa kaipaa.\nSuokaa siis minun lähteä, niin tytön tuon minä tutkin,\nselkoa seuraltaan otan, jossa hän tuttuna liikkuu.\nEi mua puijata, ei hevin; punnita voin, mitä kuulen.»\n\nNäin sanat siivekkäät heti säisteli poika: »Se tehkää,\nmenkää, naapuri, tiedelkää! Vaan lähtevän myötä\npastorin arvoisan minä toivon myös; pätevyyteen\nluottaminen toki kahden on niin jalon katsomamiehen.\nOi isä, kulkuri ei ole tyttö se, ei ole moinen\nmaitten kiertäjätär, joka seikkailee sekä verkkoon\nviekkaaseen pojan vehkeillään kokemattoman kiehtoo.\nEi, sodan, kaiken-sortelijan, tuhokohtalo tuima,\nmaat joka raastavi, niin jok’ on monta jo muuria vahvaa\nkaatanut kannaltaan, polon tempasi tuon pakotielle.\nEikö nyt harhaa noin moni kuulu ja korkea? Karkkoo\nruhtinahat valekaavuin, on moni valtias maaton.\nAh, niin häätynyt hänkin on, parhain tuo sisaristaan,\nmaanpako-matkalleen; oman unhottain kovan onnen\nmuita hän hoivaa, vaikk’ avutt’ itse, on auttaja altis.\nOn hätä, surkeus suuri, mi maan yli yltyen tulvii;\neiköpä saapua sais toki onnikin aikana turman,\nmorsion rinnall’ enkö mä vois sekä puolison puhtaan\ntuntea, kuink’ ilon tuo sota mulle nyt kuin palo teille?»\n\nTuohon vastasi näin isä lausein nuhtelevaisin:\n»Kylläpä, poika, nyt irti on kielesi kanta, mi sulla\npitkät vuodet suuss’ oli jäykkänä, liikkuen vaivoin!\nSiis nyt tuntea saan, mik’ on tääll’ isän uhkana kunkin:\nnoin pojan kiihkeän tahtoa koht’ ylen lempeä äiti\nvalmis on noutelemaan, sitä puoltavat naapurit kaikki,\nkunhan vain isä ahdinkoon tai puoliso saadaan.\nVaan mitä auttais vastustaa minun kaikkia teitä?\nUhma ja kyynelet vain olis seuraus siitä, sen arvaan.\nHerran tähden, menkää siis, tytön tutkia, tuoda\ntänne te saatte; jos ei, hänet unhottaa pojan täytyy.»\n\nNäin isä. Vaan puhumaan ilon ilmein puhkesi poika:\n»Ennen on iltaa nyt tytär oivin teille jo tuotu,\nmink’ ikin’ itselleen mies mielevä sois miniäksi.\nOnnekas silloin kelpo on tyttökin, toivoa tohdin.\nNiin, yhä kiittävä on mua, jälleen ett’ isän, äidin\nteistä mun kauttani moisen saa, kuin järkevät lapset\ntoivoa saattavat. Vaan nyt en viivy, mä käyn, pian pistän\nvaljaisiin hevot, ystävät vien lähimaille ma armaan;\nsiell’ omin viisain harkinnoin selon hankkia saavat.\nHeidän ratkaisuunsa ma taivun, teille sen vannon,\nenkä mä, ennenkuin omaks saan, näe neitoa jälleen.»\nNiin hän lähti, ja muut piti neuvoa nyt, puhe vilkas\nalkoi, pohtiminen monin puolin tärkeän seikan.\n\nTalliin kiiruhtaa heti Hermann, kuss’ orot uljaat\nseisovat rauhaisasti ja selviä kauroja syövät,\nkuivia heiniä myös, rehuvainion kasvua parhaan.\nSukkelahan pani niille hän suitset välkkyvät suuhun,\nhihnat sorjiin myös hopeoituihin veti solkiin,\nsolmisi ohjat kiinni jo, pitkät nuo, leveätkin,\ntoi hevot tanhuahan, johon toimeva renki jo vaunut\ntyöntänyt helpolleen oli tarttuen vehmarotankoon.\nAkselinolkaan nyt vetohihnoin kytkivät muhkein\nkerkeäjuoksuisen hepovaljakon kiitävän voiman.\n\nRuoskaan tarttuen nous ajamaan, hevot ohjasi Hermann\nportin suulle; ja vaunuihin mukavasti kun istui\nystävät, joutuen pyöri ne pois, jäi taa kadun paadet,\nmuurit kaupungin sekä hohtavan valkeat tornit.\nNoin kohotietä nyt tuttua päin karahutteli Hermann,\nnoin mäet nousten, laskien vain yhä vauhtia yhtä.\nVaan kylän kirkontorni jo kun näkyviin tuli eikä\nkaukana kartanot sen, puutarhain kaartamat, olleet,\npäätti hän mielessään hevot siihen siis pysähyttää.\nVarjoon juhlaisaan ikipuitten korkealatvain,\nlehmusten, monet siinä jo vuossadat versonehitten,\nsiimestyin kylän luon’ oli laaja ja vihreä nurmi,\nniin kylän kansan kuin lähikaupungin huvipaikka.\nKaivopa puitten all’ oli kaivanteess’ alahalla.\nVei alas portaat, näit kivipenkkien kiertämän lähteen\nsiellä sä, puhtaan tuon, ikipulppuavan, kehämuuri\nsuojana, korkea ei, jost’ ammentaa oli helppo.\n\nPäätti nyt Hermann siis tähän varjostoon pysähyttää\norhit vaunuineen. Ja hän niin teki myös sekä virkkoi:\n»Käykää tietelemään te nyt, ystävät, tokko on tyttö\nsen käden arvoinen tosiaankin, jonka mä tarjoon.\nItse sen uskon; en uutta, en outoa teiltä ma kuulle.\nVain oma valta jos ois, kylähänpä ma kulkisin oitis,\nhän elononneni ratkaisis sanan ainoan lausuin.\nHelppo hän tuntea teille on muitten kaikkien kesken;\nhällepä vertaa ei hevin muotoa muull’ ole kellään.\nVaan puvun puhtoisen toki kerron tuntemamerkit:\nnäät poven kaarteell’ on siropaulainen punakaista,\nvartalonmyötäinen ihan tiukkaan musta on liivi;\npaidankaulus taas somin röyhelletty on poimuin,\nviehkeän valkoinen kehys ympäri pyöreän leuan;\nhilpeän luontevat hällä on pään sironsoikean liikkeet;\nkierretyt palmikot paksut on neuloihin hopeaisiin;\nliittyen liivin vyötäröhön hame poimukas alkaa,\nastujan jalkoja lyö sironilkkoja sen sinihulmu.\nVaan sanon teille, se on vaka pyyntöni: tyttöä älkää\nlaisinkaan puhutelko ja aiett’ antako ilmi,\nmuilta te vain kysykää; mitä tietävät kertoa, kuulkaa.\nKuulemianne kun kyllin on rauhoitteeks isän, äidin,\ntulkaa taas; mitä sitten on tehtävä, harkita saamme.\nNäin minä matkall’ aattelin näät, ajaessani tänne.»\n\nVirkkoi noin. Kylähänpä nyt ystävät kulkivat; siellä\nkaikk’ oli tulvillaan ladot, tarhat, kartanot kansaa,\nrattahien rykelmää katu laaja se pääst’ oli päähän.\nRuokkia ammuva karja ja myös hevot miesten ol’ askar,\nkuivasivat pesujaan joka pensaass’ uutterat naiset,\npolskuttain puron veess’ ilakoitsivat lapsien laumat.\n\nTunkihe rattahien seass’, ihmisien, elikoitten\ntutkijat tullessaan, tähyellen tänne ja tuonne,\neiköpä jostakin ilmestyis kuvaeltu jo neito.\nYhtään ei toki näy, joll’ ois näkö tuon ihanaisen.\nTaajeni tungos vain. Kova riitely kuormien luona\nmiesten ol’ uhkaavain, johon naiset kirkuen yhtyi.\nAskelin arvokkain tykö riitelijäin tuli silloin\nvanhus; vaientui melu kohta, kun vaati hän rauhaa,\nkuin isä nuhdellen vakavasti ja neuvoen heitä:\n»Eikö jo hillinnyt kova meit’ ole onni sen vertaa,\nkullakin ett’ äly ois sovuss’ olla ja kärsiä toistaan,\nvaikk’ ei oikein punniten ois joka mies menetellyt?\nNärkkäit’ onnekkaat ovat miekkoset tottakin! Eikö\nveljesriitaa vieromahan hätä neuvo jo vihdoin?\nVieraan maan kamaralla te kullekin siis tila suokaa;\nmyötä mit’ on, jakakaa, niin laupeus teillekin tehdään.»\n\nMies noin virkki, ja vait väki kaikk’ oli; leppyen miehet\njärjestää elikoit’, ajoneuvoja taas sovuss’ alkoi.\nMutta kun nuo sanat kuuli ja tuon näki tuomarin vieraan\nmielen tyynen, rauhaisan, hänen astuen luokseen\npainokkaasti jo näin puhumaan nyt pastori puuttui:\n»Niin, isä, totta on tuo! Kun viettää päiviä onnen\nkansa, kun ruokkii maa, joka laajana, aavana aukee,\nvaihtuvin vuosin vain yhä antimet toivotut uusii,\nsilloin itsestään käy kaikki, ja viisahin, parhain\non kukin mielestään; tasan kaikki on, mies kuni toinen,\nviisainkin sama arvoltaan kuin vain joku muukin;\nkäy kuin langeten luonnostaan tasakulkua kaikki.\nMutta jos järkyttää hätä nuo elon entiset raiteet,\nkaataa kartanot, myös puutarhat, vainiot raastaa,\nmiehet, naiset karkoittaa katon alt’ oman, armaan\nharhaamaan povess’ ahdistus yhä yötä ja päivää,\nah, jopa katsellaan, ken on viisain mies, sanat oivat\nei hänen huuliltaan mene hukkaan, kuin meni ennen.\nVaan sanokaas, isä, varmaankin pakolaisien näitten\ntuomari liette, kun noin heti rauhoititte te mielet?\nOn kuin eessäni ois joku muinais-johtaja kansain\nkarkoitettujen, kautt’ erämaan joka eksyvät ohjaa,\nkuin joku Joosua tai joku Mooses, jolle ma haastan.»\n\nKatsahtain vakavasti nyt vastasi tuomari tuohon:\n»Tottakin aika on tää ihan ihmeisimpiä, joist’ on\ntietoa historian, pyhän niinkuin maallisen; sillä\nken eli eilisen tai tämän päivän päivinä näinä,\nhän eli vuosia: niin tapauksia täynnä on aika.\nKun vähän katselen taa, minust’ on kuin harmajat kaudet\npäätäni painais, vaikka on voimani virkeä vielä.\nMeitäpä noihin voi hyvin verrata, joilleka Herra\npensaass’ ilmestyi palavass’ ajan ankaran alla:\nmeillekin ilmestyi hän pilvien, liekkien kesken.»\n\nMutta kun haasteluaan halu pastorin viel’ oli jatkaa,\nmiehen kohtalot kuulla ja myös osaveljien muitten,\nkumppani vikkelähän salavihkaa kuiskasi hälle:\n»Jääkää juttelemaan kera tuomarin vain, puhe tyttöön\njohdelkaa; minä käyn hänet etsimähän, ja kun löydän,\nriennän tänne ma taas.» Vain nyökkäsi pappi, ja lähti\netsijä kiertelemään läpi pensastot, vajat, tarhat.\n\n\n\n\nKuudes laulu:\n\nKLIO. AIKAKAUSI\n\n\nPappi kun tieteli nyt, mitä kärsinyt, häätynyt milloin\npois kotipohjaltaan oli joukko jo tuo, sanan virkkoi\ntuomari vieras: »Ei lyhyt tää ole kärsimysretki.\nNäitten vuosien näät kirokalkin joimme jo kaiken,\nsen kamalamman, kun meni meiltäkin kaunehin toive.\nKen näet kieltäiskään, ett’ intoon nous sydän ylhään,\nsai povi sykkeen puhtaamman, avaramp’ oli rinta,\nloisto kun uuden auringon loi ens sätehensä\nihmis-oikeutt’ ilmoittain, joka ois oma kaikkein,\nintoisaa vapautta ja myös tasa-arvoa oivaa!\nSilloin toivoi vain omin ohjin kaikk’ elävänsä;\nnäyttipä kahle jo kirpoavan, joka maat monet kietoi,\njonk’ oli vartia vain etu itsekäs, toimeton laiskuus.\nKansat katsehiaan ajan kuohuss’ eikö jo luoneet\nmaailman pääkaupunkiin, jona niin se jo kauan\nloisti, nyt ansaiten, jos koskaan, tuon nimen ylvään?\nViestin tuojien tuon nimet ensimmäisien eikö\nolleet kuin nimet korkeinten, korotettujen tähtiin?\nEikö jok’ ihmisen henki ja myös sanat lentoa saaneet?\n\nMeidät, naapurit, sai heti ensiks into se hehkuun.\nNiin sota alkoi, riens asehissa jo päin rajojamme\nRanskan miehet, vaan oli kuin sulan ois sovun tuoneet.\nToivat myös, jalon näät elähyttämät kaikk’ oli haaveen.\nKoht’ iloviirejä pystyttäin vapautta he juhli,\nkullekin siin’ oma hallitus, kaikk’ oma muu lupaeltiin.\nValtasi nuoret koht’ ilon hurmio, valtasi vanhat,\nuusien lippujen alla jo hilpeä karkelo alkoi.\nEnsin miesten mielet tuo väki voitokas Ranskan\nsaattoi mieltymähän, meno urhea, raisu ja reima,\nviehtely torjumaton pian hurmasi naissydämetkin.\nMeist’ oli vain kevyt myös sodan kaikkea-vaativan taakka,\nkaukana kangastain näet väikkyi hohtava toivo,\nkiehtoen kaikkien katseet, kuss’ urat aukeni uudet.\n\nAh, kuink’ armas on aika, kun käy kera morsion sulho\ntanssiin, vartoen vain tulopäivää toivotun liiton!\nVaan ihanamp’ oli aika, kun korkein tuo, mitä mieli\nihmisen toivoa voi, lähimääränä kutsuvan näytti.\nSilloin kaikkien kieli se kirposi, haasteli vanhat,\nmiehet, poikaset myös, sydämessään korkeat tunteet.\n\nVaan pian taivas synkistyi. Edun kiisti ja vallan\nvuoks suku kelvoton, vain pahan mahtaja, ei hyvän minkään.\nKiista se murhiin vei, koki uudet naapurit, veljet\nsortoa, kiusana maan pian kiskoja-laumat ol’ ahneet.\nAhmivat suuremmat sekä päält’ osan ryöstivät aimon,\npienet ain’ alas pienimpään peräss’ ahmi ja ryösti,\nkuin hätä siit’ ois, että jos jää mitä huomisehenkin.\nSurkeus liian suur’ oli, vain yhä sorto se yltyi;\nei hätähuutoja kuultu, he tuon oli herroja hetken.\nTuskaan tyyninkin tuli silloin rinta ja raivoon;\nkostaa kaikki jo ilkiötyöt kukin päätti ja vannoi,\nkahtakin karvaammin noin pettänehet valetoiveet.\nOnnipa kääntyi suotuisaks sotureille jo Saksan,\nRanskan joukot karkkosivat suinpäin pakosalle.\nAh, nyt vastapa tunnettiin sodan kohtalo kolkko!\nVoittaja näät hyvä, suuri on — siltä hän ainakin näyttää —\nsäästää miestä hän voittamataan kuin veljeä konsaan,\naina jos altis on vain tämä palvelemaan tavaroineen,\nvain laki yks pakolaisen’ on: oman varjelu hengen,\nhäikäilyttä hän ahmii vain varat joutuen loppuun.\nHäll’ ylen kiihtynyt mieli on myös, sydämest’ epätoivo\nilmi jo riehuttaa teot riettaat. Hän pyhän kaiken\nrienaten ryöstää vain. Himo hillitön vie väkivaltaan\nnaistakin kohtaan, hirmuks saa noin rosvotun riemun.\nKuolema kinterehillä hän julmana tuokiot nauttii\nviimeiset, veri hekkumanaan sekä tuska ja parku.\n\nMeidän miehet nyt raju valtasi raivo, he kostaa\nryöstetyt tahtoivat tavaransa ja turvata tähteet.\nÄkkiä kaikk’ asehiss’ oli, sortajien pakokiire,\nkasvot kalpeat intoa soi, arat, vilkuvat katseet.\nKaikuen herkeämättä nyt kutsuivat hätäkellot,\nvaarat vartovat hillinneet ei hehkua vimman.\nMaatyön rauhaisat tamineet nepä koht’ asehiksi\nmuuttihe; hangot, viikatteet sai tiukkua verta.\nNiitettiin vihamies vaill’ armoa, sääliä maahan;\nraivosi vain vihan valta ja raukkuus luihu ja arka.\nToiste en nähdä mä sois, ett’ ihmisen noin alas inha\neksytys vie! Näky kauniimp’ on peto riehuva. Älköön\nhuutakokaan vapautta, hän itsens’ itsekö voisi\nhallita! Irroillaan heti kohta, kun poissa on esteet,\non paha kaikki, mi kuiluissaan lain pakkoa piili.»\n\nPastori painokkaasti nyt vastasi: »Moittia teit’ en\nvoi, jalo mies, noin teistä jos inha on ihminen; kyllin\nteille jo kärsintää tihutyöt, meno mieletön toikin!\nVaan surun aikoja noita jos tarkkaisitte, sen itse\nmyöntäisitte jo: myös monet kerrat kuntoa näitte,\noivaa moista, mi piilee vain sydämessä, jos ei saa\nvaara sit’ ilmenemään, hätä ihmist’ ankara saata\nenkeli tääll’ olemaan sekä toisten suojelushenki.»\n\nNäin hymyellen taas jalo vastasi tuomari-vanhus:\n»Viisas on viittaus tuo: palon jälkeen noin hopeoita,\nkultia muistutetaan surevaan talonhaltian mieleen,\nkun sulaneina ne tuhkaan on, siru siellä ja täällä.\nSuuria säilynyt ei, toki myös vähäll’ arvo on kallis;\nköyhtynyt kaivaa sen, ilo löydöstään iso häll’ on.\nNoin ilomiellä ma käännän myös ajatukseni niihin\noiviin töihin harvoihin, mitä jäänyt on muistiin.\nNäin vihamiesten, en kiellä, mä veljinä torjuvan turmaa\nkaupunkinsa; mä näin, miten uskomatont’ ihan mahtoi\nystävän alttius, vanhempain sekä lapsien rakkaus;\nnäin, miten miehistyi yht’äkkiä poika ja vanhus\nnuoreni taas, jopa vauraan laill’ ihan lapsikin toimi.\nMyös moni heikompaa sukupuolta — se niin tapa onhan\nmainita — aimo ja suur’ oli työss’, oli neuvokas, uljas.\nEnnen kaikkea mun teko kaunis kertoa suokaa,\nsankarimainen työ tytön ylvään, neitosen oivan,\nsuureen kartanohon talon tyttärien kera jääneen\nyksin, — mennyt miesväki näät vihamiest’ oli vastaan.\nSilloin joukkio rosvoavain kävi karkuri-roistoin\nkartanon kimppuun, tunkeutui heti naisväen suojiin.\nNeitosen kauniskasvuisen kun keksivät, armaat\ntyttöset myös, jotk’ oikeimmin oli lapsia vielä,\nkuin pedot, mielessään himo hillitön, syöksyvät kimppuun\nvärjyvän parven tuon sekä neitosen urheamielen.\nVaan tämä tempasi miekan vyöst’ erähältä ja voimall’\niski, ja suistui mies tytön jalkoihin verihinsä.\nIskuin miehekkäin vapautti hän nyt tytöt, neljää\nrosvoa haavoittain, toki karkoten vältti he surman;\njäi avun varrontaan asevahtina, löi ovet salpaan.»\n\nKons’ oli neitoa noin hänen pastori kiittävän kuullut,\npuolest’ ystävän nous sydämeen heti hälle jo toivo;\njuuri hän aikoi tiedustaa, mihin tyttö se joutui,\nmurheisellako hän pakotiell’ oli muun väen myötä.\nVaan tuli touhuissaan apteekkari luo, nyki syrjään\nhengenmiestä ja kuiskasi näin: »Jopa tyttö se löytyi\nvihdoinkin, seast’ ihmisten satamäärien tunsin\ntuon kuvauksen jälkeen! Siis näkemään omin silmin\ntulkaa, tuokaa tuomari myös lisätietoja suomaan.»\n\nKääntyvät pyytääkseen — poiss’ onkin tuomari, hält’ on\nneuvoa tarvinnut, hänet kutsunut pois oma joukko.\nSeurasi pastori silti, kun eell’ apteekkari astui\npensas-aidan aukeamaan, ovelasti jo viittoin:\n»Näättekö tuon tytön tuolla? Kas, hän kapaloinut on vauvan;\nkarttunin vanhan, myös sinikankaisen hyvin tunnen\ntyynynpäällisen, toi mytyss’ äsken hälle ne Hermann.\nKylläpä nopsa ja toimekas tuo oli lahjojen käyttö!\nSelvät on merkit nää, hyvin muutkin sattuvat kaikki;\nnäät poven kaarteell’ on siropaulainen punakaista,\nmyös ihan vartalonmyötäinen tuo musta on liivi.\nPaidankaulus taas somin röyhelletty on poimuin,\nviehkeän valkoinen kehys ympäri pyöreän leuan;\nhilpeän luontevat hällä on pään sironsoikean liikkeet;\nkierretyt palmikot paksut on neuloihin hopeaisiin;\nvaikka hän istuukin, hyvin vartalon korkean huomaa,\nlaajana laskostuu hame poimukas vyötärehiltä\njalkoihin sironilkkaisiin, sinehensä ne kietoin.\nHän se on, hän ihan varmaan! Siis heti tietoa saamaan,\nkunnon tyttökö on, hyvä, nuhteeton, kotiharras.»\n\nVirkkoi pastori, istujahan loi tutkivan katseen:\n»Eip’ ole ihme, jos nuorta hän viehättää. Näet turhaan\nvirhiä katseellaan hänest’ etsii mies kokenutkin.\nOnnekas, kell’ emo-luonnon on lahjana oikea muoto;\naina on suosio häll’, ei vierota, karteta missään.\nPyrkiä luo halu kaikkien on, halu viipyä luona,\nmieluisaa jos on käytös vain, sulomuotohon sointuin.\nNyt pojall’ on, sanon, saatte sen uskoa, tiettynä tyttö,\nriemastuttaja vastaisten elonpäivien, rinnall’\nuskollisna jok’ ain’ ajat kaiket naisen on voimin.\nNoin ihanainen muoto se myös maja sielun on puhtaan,\nvanhuuden tae onnekkaan noin reipas on nuoruus.»\n\nNäin apteekkari taas nyt arvelevaisena vastaa:\n»Montakin kertaa voi näkö pettää! Kuorta en usko;\nnähdä mä tuon todeks sain sananlaskun niin useasti:\nEnnenkuin vakan suoloja syöt kera tuttavan uuden,\nei tule laatuun tuon sinun luottaa. Aika sen yksin\nnäyttää voi, mik’on miehekseen, miten taattu se tuttuus.\nEnsin on kuultava siis, mitä kunnon ihmiset virkkaa,\nneidon tuntevat, nuo; nehän tietoja voi hänest’ antaa.»\n\nMyönteli pastori: »Ei kadu katsova! Eik’ omall’ olla\nsulhastiellä nyt! Eestä se toisen on ankara toimi!»\n\nLähtivät astelemaan katuvartta ja tuomarin oivan\nsiinä jo kohtasivat, joka toimissaan tuli jälleen.\nHällepä näin varovasti nyt virkkoi pastori viisas:\n»Kuulkaas, tuolla ken lie puutarhass’ istunut tyttö,\nlastenverhoja laati hän all’ omenaisien oksain,\nvanhoja karttunikaistoja, kai apulahjoja, arvaan.\nNiin soma meist’ oli hän. Lie kunnon tyttö. Mi teille\ntiettyä lie, sanokaa; on vilpitön tää kyselymme.»\n\nKäy puutarhan luo heti tuomari, sinne jo silmää,\nlausuvi: »Tuttu on teille jo hän; näet neito se, jonka\nkerroin tehneen tuon teon uljaan temmaten miekan,\nsill’ avun itselleen, tovereilleen hankkien aimon,\nhän se on juuri! Sen näätte, on neito hän varteva, vankka,\nvaan hyvä myös kuin vahvakin. Näät sukulaista hän vanhaa\nhoiteli, kunnes surman toi suru tälle ja surkeus\nsorretun kaupungin, hätä hukkumisest’ oman kaiken.\nTyynnä hän tuskan myös syvän kesti, kun sulhanen kuoli.\nMies jalo, nuor’ oli tää, heti kutsua korkean aatteen,\nylhää pyrkiä päin vapautta, hän hehkuen kuuli,\nriensi Pariisiin, koht’ oli uhrina kuoleman julman;\nsielläkin kuin kotonaan näet juonia, sortoa torjui.»\n\nKertoi tuomari noin. Ja he kiittivät jäähyväsensä\nlausuen. Taskustaan rahan kultaisen veti pappi —\npois hopeansa jo kaikk’ oli almuiks ehtinyt kylvää,\nkun ohi kulkivat nuo pakolaisien surkeat parvet —\ntarjosi tuomarin ottaa sen: »Jakakaa raha», virkkoi,\n»kesken kärsivien, lisäelköön antimen Luoja!»\nVaan ei mielinyt ottaa mies, näin vastasi: »Talless’\non moni taaleri meillä, on vaatett’, on tavaraakin.\nRiittävän toivon, kunnes taas kotonamme jo ollaan.»\n\nPastori vastasi näin, rahan painaen tuomarin kouraan:\n»Älköön ainoakaan tänä aikana empikö antaa,\nempikö ottaa ainoakaan, mitä aulius tarjoo;\nei tuta kenkään voi, omanaan oma kuinka on kauan,\nkuinka hän kauan saa mait’ outoja matkata vielä,\nkaivaten peltoa, myös puutarhaa, joist’ eli ennen.»\n\n»Voi toki!» touhusi noin apteekkari, »myötä kun mull’ ei\nnyt rahan rahtuakaan; sitä antaisin, sitä saisi\nkaikk’, isot, pienetkin; kai tarpeess’ on moni teistä.\nLahjatt’ en toki laske ma teitä, nyt ees hyvän tahdon\nnäytän, vaikk’ ei vastaakaan teko tahtoa.» Virkkoi,\nnauhoistaan veti nahkaisen hän kirjatun massin,\ntuon tupakoitten säiliön, sen siron kohteliaasti\naukoi, tarjosi; piipuntäys tuli muutama sieltä.\n»Lahja on pieni», hän lausui. Vaan näin tuomari vastaa:\n»Ainapa mieleen matkaajan toki sauhut on oivat.»\nHienoa knasteriaan apteekkari kiitteli kotvan.\n\nVaan hänet pois veti pappi, ja tuomarin luota he lähti.\nVirkki jo viisas mies: »Nyt on rientäminen! Levotonna\nnuori on vartoja. Koht’ iloviestin kuulla jo saakoon.»\n\nRiensivät, saapuivat; nojaellen vaunuja vastaan\nall’ oli lehmusten mies nuor’, orot nurmea raisut\nkuopi, hän mietteissään piti ohjia, hilliten niitä,\nääneti katseli vain etehensä ja ystävät keksi\nvasta, kun huuteli nuo, ilon merkkejä hälle jo viittoi.\nKoht’ ison matkan pääst’ apteekkari alkavi haastaa;\nvaan liki tuosta jo tullen nyt kädest’ ottavi häntä\npastori, lausuu näin, sanavuoron saa toveriltaan:\n\n»Onnea, nuori sa mies! Vaka silmäsi, vaistosi puhdas\noikean löys! Ilo sulle ja nuoruutes valitulle!\nHän sun on arvoises; tule siis sekä käännä jo vaunut,\nniin kylän kulmaan kohta ne vie; kosimaan heti mennään,\noitis tuodaan myös talohonkin neito jo oiva.»\n\nVaan mies nuoripa seisoi siin’, ilon merkkiä vailla\nviestin kuuli, mi lohtua toi ihanaa kuni taivas,\nraskaan huokaisun veti, virkkoi: »Kiitäen tultiin,\nehkäpä eessä nyt on nolo, verkkainen kotimatka.\nTässä kun varroin näät, minut valtasi huoli ja pelko,\nkaikk’ epäluulo ja muu, mik’ on tuskana lempivän mielen.\nVai heti myötä, kun tullaan vain, muka lähtisi tyttö,\nmeillä kun rikkautt’ on, kotipuutto hän kulkija köyhä?\nYlväs on köyhyyskin, joka syyttä on tullut. On tyttö\nvirkku, sen näin mä, ja viihdykäs; kaikk’ ovet auki on hälle.\nVai muka kasvanut nainen on kaunis noin, avurunsas,\neikä jo syttänyt ennen mielt’ ole poikasen oivan?\nVai tähän asti hän lemmelt’ ois oman sulkenut rinnan?\nTurhapa hoppu on tuonne; me saatais vain häpeällä\nkääntää hiljalleen hevot taas kotitielle. Ma arvaan,\njollekin antanut lie sydämensä jo, lie käsi reima\nlyöty ja ainahisen lupauksen onnekas saanut.\nAh, häpeissäni siin’ olen turhia tarjoten silloin.»\n\nAikoen lohduttaa avas suunsa jo pastori, mutta\nkumppani ehtikin eelt’, ylen haastelias, kuten aina:\n»Emmepä noin nolot olleet ois todentotta me ennen,\nhankkeet hoidettiin, kukin laillaan, laatua myöten.\nKun pojan morsiamen oli vanhemmat valikoineet,\nensin kutsuivat talon ystävän uskotun jonkun;\ntää puhemiehenä luo tytön vanhempain lähetettiin,\nkatsotun morsiamen; asu hienoin yllä hän astui\narvon porvarin luo, pyhäpäivänä, puolisen jälkeen,\ntään kera haasteli siin’ aluks ystävisin tätä tuota,\ntaiten suuntaillen, sujutellen juttua. Vihdoin\nkiittäen mainittiin tytär myös monen kiertelyn jälkeen,\nkiiteltiin talon haltia, jonk’ asioilla nyt oltiin.\nViisaat aikeen arvasivat, pian arvata mielen\nviisas voi puhemies, jo nyt selvempään selitellä.\nKauppa jos raukesi, ei ylen karvaat rukkaset olleet;\nmutta jos luontui, niin puhemiespä se mainio sitten\nain’ oli kaikkien tuon kodin juhlien kunniavieras;\nkautt’ elon kaiken näät pariskunta se muisti, ken solmut\nensimmäiset nuo käsin taitavin solmisi kerran.\nMutta on muoti nyt uus, tämä kuin moni muu tapa oiva\npantu jo pois. Kosimaan kukin itse nyt käy. Käsin ottaa\nsiis omin saa, joka saadakseen, myös rukkaset vastaan,\nsiinäpä seisoa noin nolonaamana saa tytön eessä.»\n\n»Lie, miten lieneekin», sanatulvaan vastasi poika\ntuskin kuunneltuun, sydämessään vahva jo päätös,\n»itse mä lähden, siell’ oman kohtalon itse mä kuulla\ntahdon suusta sen neidon nyt, johon luottamus mulla\nsuurin on, milloinkaan mikä kellään ollut on naiseen.\nTiedän, on järkevä, on hyvä vastaus, jonka hän antaa.\nVaikk’ ois kerta se viimeinen, toki vielä mä kerran\nsilmän tumman tuon avokatseen kohdata tahdon;\nvaikk’ ei kuunaan sais syli sulkea, nähdä mun täytyy\nvartalo tuo, jota kietoa niin käsivarteni kaihoo,\nnähdä mun vielä se suu, sana suostuva, suutelo jonka\ntuo ikionneni, kieltopa mult’ iäks onneni murtaa.\nSinne nyt yksin käyn. Mua älkää vartoko. Menkää\nluo isän, äidin kertomahan, ettei ole poika\neksynyt, arvolt’ että on vertojen verta se tyttö.\nNiin, menen yksin nyt! Jalan kummun polkua tulla\nvoin ohi päärynäpuun, kotirinteen tarhojen halki\nsuoraan taas talohomme. Ah, armaan josp’ iloriennoin\nmyös kera noutaisin! Kotipolkua ehkäpä yksin\nhiipinen jälleen, enk’ ilomiellä sit’ astu sen koommin.»\n\nLausui näin sekä ohjakset pani pastorin kouriin,\ntottunehesti jok’ otti ne, hilliten korskuvat orhit,\nnopsana vaunuihin ajo-istuimelle jo nousi.\n\nMutta sa vitkailit, varovainen naapuri, virkoit:\n»Sieluni, henkeni voin hyvin, ystävä, uskoa teille,\nvaan tae taatuin ei ole ruumiill’, ei jäsenillä,\nhaltuuns’ ottanut hengenmies kun on maalliset ohjat.»\n\nVaan hymyellen vastasit näin sinä, pastori viisas:\n»Nouskaa vain, kera sielun myös hyvin uskoa ruumiin\nmulle te voitte, on tää käsi ohjiin oppinut ammoin,\nmutkan jyrkimmänkin on kaartoon tottunut silmä.\nMeill’ oli Strassburgiss’ ajo vaunujen tuttua työtä,\nnuorta paroonia sinne kun saatoin. Sain joka päivä\nohjata kaiukkaan solaportin suusta ma vaunut,\nkiidättäin pölytiet’, ohi lehmuslehtojen, niittyin,\nihmisparvien, joill’ on vain huvikäyskely työnä.»\n\nPuolin rauhoittuin apteekkari nousi ja istui\nvaunuihin, kuin ois alas hyppäämään heti valmis.\n\nOrhit kiitivät pois kotitalliin kaivaten; kiiri\ntien pöly pilvinä vain kavioitten vankkojen alta.\nKauan seisoi poika ja katseli, kun pöly nousi,\nkun pöly hälveni, katseli vain ajatuksia vailla.\n\n\n\n\nSeitsemäs laulu:\n\nERATO. DOROTHEA\n\n\nNiinkuin kulkeva mies, joka katseen loi sädesilmään\nlaskevan auringon, sen juur’ aletessa jo nopsaan,\nmetsää tummenevaa tai kallion kylkeä vasten\nhuomaa väikkyvän nyt kuvan tuon; kuhun katse jos entää,\neellä se välkehtii väriloistossaan ihanassa:\nnoinp’ ohi Hermannin polull’ immen viehkeä hahmo\nliukui vienona liikehtäin päin vainion viljaa.\nVaan unest’ ihmeisestä hän säpsähtää, kylätielle\nvitkaan kääntyvi, taaspa jo hämmästyy, näet taaski\nvastaan neidon käy ihanaisen korkea hahmo.\n\nTuota hän tyyten tarkkasi; ei valehaamu se ollut,\nimpi ol’ itse. Hän, sangassaan käsi kumpikin, kantain\nruukkua suurta ja pienempää tuli kaivoa kohti.\n\nRohkaisee näky armas; käy iloll’ impeä vastaan\nHermann, noin tulijalle jo virkkaa yllätetylle:\n\n»Näin pian työssäkö vain näen taas sinut, tyttö sa reipas?\nToisia auttaa, virvoittaa halus altis on aina!\nMiks, sano, vain sinä näin haet lähteen vett ani-kaukaa,\nmuuthan tyytyvät, siellä kun vain kylän vettäkin saavat?\nVoima ja raikkaus kyll’ erikoinen on tään. Sitä sairaan\njuodako viet, jota niin hädäss’ uskollisna sa autoit?»\n\nHerttaisesti nyt tervehtii heti neitonen oiva,\nlausuu: »Niinpä jo palkan tää veden noutelu saikin,\nkun minä kohtaan sen, joka niin monet toi hyvät lahjat;\nsill' ilo nähdä on antaja myös kuten antimet. Tulkaa\nitse te katselemaan, keit’ auttoi auliutenne,\nsaamaan kaikkien hoivattuin myös vilpitön kiitos.\nVaan heti tietääksenne, mintähden täältä nyt aioin\nammentaa minä, miss’ yhä pulppuelee vesi puhdas,\nsyyn sanon sen: kyläss’ ihmiset nuo varomatta ne kaikki\nsotkivat veet, kylän lähteeseen, joka vett’ asujoitten\ntarpeeks antavi, sai vetojuhdat kahlata kilvan,\npesten, huuhtoen vaattehiaan kylän kaukalot, altaat\ntahrivat kaikki, ja myös ryvetettyjä kaikk’ ovat kaivot;\nsill’ oma itse ja vain lähin tarve se kunkin on aatos,\nvain heti saada se tyydytetyks, ei huoleta uudet.»\n\nHaastaen näin oli laskeutunut hän portahat laajat\nsaattajineen; kehikolle nyt istui kumpikin lähteen.\nAmmentaakseen neito jo kuuristui; vesiruukkuun\ntoiseen tarttui poika ja kuuristui: kuva keinui\nsiellä nyt kummankin, sinitaivas pohjana taulun,\nnyökkäsi toistaan tervehtäin alas ystävät nuoret.\n»Neito, mun annas juoda!» jo virkkoi hilpeä poika;\ntarjosi ruukun neito. Ja nyt nojas astiahansa\ntuttavat tuokion viihdykkään; vaan neitopa virkkoi:\n»Kuink’ olet täällä? Ja miss’ ovat orhisi, vaunusi, virka!\nKaukana täältähän näin sinut ensin! Kuink’ olet tullut?»\n\nKatseli miettien maahan, vaan jopa nosti ja silmiin\nneitosen Hermann tyynen loi sydämellisen katseen,\nlohtua tunsi ja rauhaa, mutt’ ois mahdoton ollut\nlempeä mainita; katseess’ ei tytön lempeä ollut,\nkirkas ol’ ymmärrys, joka vaakaamaan sanat vaati.\nKohta hän malttihe, virkkoi kuin hyvä tuttava tuolle:\n»Haastaa suo, rakas lapsi, mun vastata suo kysymyksees.\nSun tulin tähtesi tänne, mä miks sitä peittelisinkään?\nMull’ olo onnekas on, eloss’ on isä, äitikin, joita\nautan, minkä mä voin, kodin hoidannassa ja maitten,\nnäät olen ainoa poika, ja puuhia meillä on paljon.\nVainiot hoitelen kaikk’, isä on talon haltia uuras;\ntoimekas äitipä siellä on sieluna askaren kaiken.\nVaan sinä tietänet myös, miten perheenäitiä kiusaa\nvilppi ja huolimaton hutiloiminen palvelijoiden;\nvaihtaa pakko on aina, ja vain viat uusihin vaihtuu.\nKauan on kaivannut talon töihin tyttöä äiti,\nhäntä jok’ auttava ois sydämelläkin, ei kädell’ yksin,\ntyttären lailla, kun hält’ oma varhain kuoli jo. Kun näin,\nreimana vankkurejas kuink’ ohjasit, näin käsivartes\njäntevän tarmon, terveyden, jäsenistä jok’ uhkui,\nkuulla kun järkevät sain sanas, hämmästyin minä aivan,\nluo isän, äidin, ystävien kehumaan tytön oudon\nkuntoa kiiruhdin. Tulen nyt, sanan tuon, mitä toivoo\nsulta he kuin minä myös. — Sujumattomat suo sanat anteeks.»\n\n»Arkailutt’ ihan ilmaiskaa se», nyt vastasi tyttö,\n»ei mua loukkaa tuo, sen kiitollisna ma kuulin.\nSuoraan vain sanokaa; minä en sitä säikkyne. Aie\npestata ois minut teill’ isän, äidin palvelijaksi\nvankkaan, vauraaseen talohonne sen toimien hoitoon.\nUsko se teill’ on myös, minä ett’ olen kunnokas tyttö,\ntöihin tottunut, ei tyly, töykeä mieleni laatu.\nTarjous tuo lyhyt on; lyhyt siis myös vastaus olkoon.\nNiin, minä lähden myötä ja kohtalon kutsua kuulen.\nTehty on työni, ma sairaan sain omiensa jo huomaan,\non ilo kaikkien, ett’ elämään jäi äiti ja lapsi.\nKooll’ enin joukko on heitä jo, kai pian löytyvät muutkin.\nVarmaan uskovat kaikki jo kohtakin taas kotimailla\noltavan; aina on tuo kuvitelmana maanpakolaisen.\nVaan valevirva se ei mua murheen päivinä näinä\nviettele, uusia vain jotk’ uhkaa päiviä murheen:\nirti on maailman joka liitos; kenpä ne liittää\nmuu viel’ yhteen kuin hätä, ankara pakko, mi pääll’ on?\nTyöll’ elatuksen jos taloss’ arvokkaan minä miehen,\njohdoss’ oivan saan talonrouvan, tott’ ilomielin\nsuostun; horjuva aina on näät tytön kulkevan maine.\nNiin, heti lähden myötä, ma vain veden vien, jota vartoo\nystävät, heit’ anon siunaamaan mua vielä. Te tulkaa\nheitä nyt katsomahan, heilt’ ottamahan minut vastaan.»\n\nKuullut päätöksen tytön suostuvan suust’ oli riemuin\npoika, nyt empien vain, toden tunnustaisiko hälle.\nVaan tytön heittää erheeseen toki päätteli parhaaks,\nsaattaa vain kotihinsa ja pyytää siell’ omaks sitten.\nKultainen tytön sormess’, ah, jopa kiilteli sormus!\nSiksi hän tarkaten kuunteli vain, kun haasteli neito.\n\n»Mennään nyt!» tämä jatkoi. »Saa pian tyttö se moitteet,\nkaivoll’ aikaillen joka kauan viipyvi; armas\nhaastelo partaall’ ois toki lähteen pulppuavaisen.»\nNousivat, katsahtain alas kaivoon kumpikin vielä\nkerran viimeisen, sulo kaipaus valtasi heidät.\n\nTarttuen ruukkuun kumpaankin nyt ääneti neito\nnousi jo portait’, armastaan heti seurasi Hermann,\nruukkua pyyteli toista hän taakan tuon tasatakseen.\n»Älkää», torjuvi tyttö, »on näin tasapainoni parhain.\nKäskijän vastaisen minä palvelemaan panisinko!\nÄlkää katsoko noin mua, kuin osapuoli ma oisin!\nVarhain oppia palvelemaan, elontehtävähänsä,\ntietköön nainen; näät vain palvelu vie hänet vihdoin\nvaltaan ansaittuun, kodin johtoon, hälle mi kuuluu.\nVeljen on, vanhempain on palvelu hällä jo varhain\ntyönä, ja ainaist’ on elo eestaas-kulkua hällä,\nnostoa, kantoa, toisten vuoks yhä tointa ja puuhaa.\nSen hyvä on, joka tottuu, jott’ ei askelet mitkään\nkirvele liioin, jost’ yö, päivä on yhtä, jok’ ei saa\nliian huonoa työt’, ei liian hienoa neulaa,\njonk’ elo itsens’ unhottain vain muita on varten!\nKaikk’ avut tottakin tarvitsee hän äitinä kerran,\nsairaan, heikon kun herätellen vaativi rintaa\npieni ja noin kivun kesken on huolta ja hoitoa. Miestä\nei kakskymment’ yhdess’ ois sitä kantava kuormaa,\neik’ ole tarvis; mutta sen kiitollisna he tietkööt.»\n\nHaastaen noin oli hiljaisen kera saattajan tullut\ntarhojen halki hän luuvan luo, johon jäänyt ol’ äsken\nvaimo se pienosineen, omat tyttäret rattona, uljaan\nnuo käden varjelemat, kuvat puhtauden sulosorjat.\nSinne he astuivat, vaan vastaiseltapa puolen\nastui tuomari, toi talutellen lasta hän kahta.\nNuo katehiss’ oli harhailleet, hätä heist’ emoll’ ollut,\nmutta nyt tungoksest’ oli heidät löytänyt vanhus.\nRiensivät tervehtäin emokultaa kohti he riemuin,\nintoon heidät sai veli uus, lelu uus, tover’ outo;\nnyt Dorothean luo ilohuudoin juoksivat, leipää\npyysivät hält’, omenoita ja vett’, ihan villinä vettä.\nKaikkien juoda hän tarjosi nyt. Joi kumpikin lapsi,\njoi emo vuoteessaan, joi tyttäret, tuomari myös joi.\nKaikkipa virvoittuin vett’ oivaa kiittivät; juomaa\nterveellist’ oli tuo, maku happoinen sekä raikas.\n\nLausui katsahtain vakavasti nyt tyttö ja haastoi:\n»Ystävät, kerran viimeisen kai tarjoan ruukun\nhuulillenne ma nyt, vesin virvoittaakseni niitä.\nMutta kun vilvoittaa vesi kuumana päivänä vasta,\nkun levon siimes suo, sulojuoman läikkyvä lähde,\nniin mua muistelkaa, mun ystäväntyötäni, jonka\nrakkaus ennemmin on teettänyt kuin sukulaisuus.\nMyös hyvän, saamani teiltä, ma muistan kautt’ elon kaiken.\n\nTeist’ iloll’ erkane en, vaan nyt kukin kuormana toisten,\nei hevin lohtuna lie; hajoeltava kaikkien vihdoin\nmaihin on vieraisiin, jos sallita ei palausta.\nTässä se nuori on mies, jolt’ auliit antimet saatiin,\nlapsenverhot nää sekä niin ylen tarvitut eineet.\nHän mua pyytänyt on kotihinsa nyt palvelijaksi\noivien vanhempain, talon rikkaan töihin. En aio\nkieltäen vastata; palveluhan tytöll’ aina on työnään,\npiinaavaa koton’ ois olo toimeton vaivana toisten.\nMennä on mieleni siis; hän on kelpo ja järkevä poika,\nniinp’ isä, äitikin lie, kuten oltavakin väen rikkaan.\nSiis hyvin jääkää nyt, rakas ystävä, laps ilonanne\nolkoon, terve ja pirteä, niin joka teitä jo tarkkaa!\nTuo poveanne kun vasten on kirjava kääry, sen myötä\nmuistukohon hyvä, nuor’ avun antaja, hän, joka ruokkii,\nvaatettaa mua myös nyt täst’edes, kumppanianne.\nTeillekin, oi jalo mies», hän kääntyi tuomarin puoleen,\n»kiitos, teist’ isän sain joka vaiheess’ auttelevaisen!»\n\nTyttö nyt polvistui lavan ääreen, itkevän äidin\nhuulia suuteli, kuuli, kun siunaten kuiski ne hiljaa.\nHermannillepa siinä sa, arvokas tuomari, virkoit:\n»Ystävä, tuosta jo toimekkaan talonhaltian tuntee,\nett’ apulaisia hän talon toimiin oivia etsii.\nSill’ useasti ma näin, miten ostoa, vaihtoa tehden\nensin tarkoin tutkitahan hepo, lehmä ja lammas;\nonnen kaupall’ ihminen taas otetaan, mikä sattuu,\nhän, joka hoitaa kaikki, jos kuntoa, taitoa häll’ on,\nkaikkipa mies on tärvelemään nurinpäin menetellen;\nniin katumuksen myöhän tuo hätiköity se päätös.\nVaan tepä ymmärrätte, mä nään; valikoituna teillä\noiva on noutaja nyt oman, vanhempainnekin käskyn.\nKohdelkaa hyvin myös! Hänen tullessaan talon toimiin\nteillä on sisko, ja vanhemmat hyvän tyttären saavat.»\n\nLasta ja äitiä katsomahan sukulaisia joukko\nnyt tuli tuomisineen, majan mainita ties mukavamman.\nKuulivat tuon tytön päätöksen, moni siunaus suotiin\nmyötä nyt Hermannin, moni vihjova katse ja aatos.\nNäin näet toinen toiselleen kai kuiskasi korvaan:\n»Tuosta jos sulhon saa, niin tyyneen päässyt on tyttö.»\n\nHermann neitoa nyt kädest’ ottaa, lausuvi: »Mennään!\nKaupunkiin iso matka on, iltakin mailla jo.» Naiset\nkaulasi erkanevaa, puhe virtasi; hän monet vielä,\njätteli terveiset, kun Hermann pois veti vihdoin.\nVaan tytön vaatteisiin kamalasti nyt kirkuen tarttui\nlapset, pois nepä päästäiskään ei toist’ emoansa.\nNiitä jo kieltelemään kävi naisist’ yksi ja toinen:\n»Hiljaa, lapset! Kaupunkiin hän lähtevi, teille\nkyllin kakkua tuo sokeroitua. Sen tilas äsken\nveikko jo pieni, kun hänt’ ohi leipurin haikara kantoi.\nKauniit, kullatut tötteröt tuo pian sieltä hän teille.»\nKirkujat päästi, ja vaivoin sai sylist’ ystävätärten\nHermann pois hänet, liehumahan jäi kaukana liinat.\n\n\n\n\nKahdeksas laulu:\n\nMELPOMENE. HERMANN JA DOROTHEA\n\n\nKulkivat kumpikin noin nyt päivän painuvan puoleen,\nkun ukonilmaa uhkaaviin se jo pilvihin peittyi,\nhehkuvin katsein loi viel’ aavistuttavan hohteen\nkaihtavan hunnun alt’ yli vainion tuonne ja tänne.\n»Kunp’ ei nousisi vain rajusää», näin virkkavi Hermann,\n»viljaan kauniiseen rae- tai sadekuuroja tuoden!»\nKumpaakin ilahutti se korkea, nuokkuva vilja;\nvartevat vaikk’ oli itse he, pään yli ylti se melkein.\nYstävä-oppaalleen taas lausui neito: »Te oiva,\nensimmäisnä jot’ onnen on suopean vuoksi ja suojan\nvelka mun kiittää, kun moni jää koditonna nyt myrskyyn!\nVanhempanne mun ois tuta toivoni, heistä nyt kuulla,\njoit’ olen altis palvelemaan sydämestäni aivan.\nKäskijän helpommin näet tyydytät, jos hänet tunnet,\nsiitä kun huolehdit, mitä tärkeimmäksi hän katsoo,\nmielessään mikä hällä on määränä järkkymätönnä.\nSiis sanokaa: miten siell’ isän, äidin suosion voitan?»\n\nTuohon vastasi taas hyvä, järkevä poika ja lausui:\n»Oi, hyvin oivallat, sinä viisas, verraton tyttö,\nkohta kun vanhempain kysyt laatua! Sill’ olen turhaan\nmielt’ isän koittanut miellyttää tähän asti ma hoitain\nmaata, se kuin oma ois, yhä puuhaten uutterin huolin,\nvarhain, myöhään vaalien vain talon peltoa, tarhaa.\nÄitiä tyydytin kyllä, hän arvon työlleni antoi;\nniin sinä myös hänen silmissään olet neitojen oivin,\njos vain teet talon askaret, kuin omas oisi se aivan.\nMaata on toist’ isä; näät menot, muodot hälle on mieleen.\nLuulla et saa, hyvä tyttö, ma ett’ olen niin tyly, kylmä,\nkun heti koht’ isän paljastan sinun, vierahan, kuullen.\nEnsipä kerran nyt, sen vannon, pääs sana moinen\nsuustani, juoruamaan joka ei ole tottunut. Vaan nyt\nsaat minut uskomahan sinä itselles ihan kaikki.\nKas, vähän sievistett’ elämäss’ isä oiva se kaipaa,\nmerkkejä rakkauden sekä arvoa-antavan mielen,\nhuonompaankin palvelijaan vois tyytyä, norjaan\nmielen noutelijaan, hyvä nurjuutt’ ehkäpä kohtais.»\n\nVastasi näin ilomieliä ja askeliaan ripeämpään\nvauhtiin kiihtäen tummenevaa kävi polkua neito:\n»Toivon voivani tyydyttää minä toista ja toista;\ntuohon on äidin laatuun mull’ oma luonto, ja sievää\noppinut käytöspartt’ olen nuorest’ alkaen. Ennen\nRanskan-puoliset naapurit näät pani korkean arvon\nkohteliaisuuteen, talonpoika ja porvari niinkuin\nylhäisötkin; sai kotonaan kukin tottua siihen.\nMeilläkin Saksan puoll’ oli noin tapa lausua lasten\nhuomen tervehdys käsisuukoin, niiaten eessä\nvanhempain, koreasti ol’ oltava myös koko päivä.\nMinkä mä oppinut lien, mihin nuorena tottunut, kaiken\nvanhuksille ma teen, sydämestä se lähtevi suoraan.\nVaan sua itseäs kuinka ma kohtelen, sen kuka neuvoo,\npoika jok’ ainoa siell’ olet, myös mua käskevä vasta?»\n\nNäin hänen haastaissaan luo päärynäpuun oli päästy.\nTäytenä kuulteli kuu ihanainen korkeudesta;\nyö oli, viimeisin punarusko jo riutunut illan.\nTaajana vastakkain valot siin’ oli silmien eessä,\nkirkkaat nuo kuni päivä, ja varjot yön syväntummat.\nHermann herttaisen kysymyksen kuul’ ilomielin\nvarjoss’ uhkean puun, rakas joss’ oli paikka, mi nähnyt\nkyynelet äskeiset tytön vuoks oli tuon pakolaisen.\nSinne kun istuivat levätäkseen tuokion pienen,\nniin kädest’ impeä otti nyt lempivä poika ja lausui:\n»Vastatkoon sydän sulle, sit’ yksin vain sinä seuraa!»\nVaan ei jatkaa tohtinut, vaikk’ oli oiva se hetki;\ntois sanan torjuvan hoppu, hän pelkäsi. Ah, ja hän tunsi\ntuon sydäntuskakseen, tytön sormess’ ett’ oli sormus.\nNiinpä he rinnakkain siin’ istui ääneti, hiljaa.\nVihdoin virkkavi neito jo näin: »Kas, kuinka on armas\nkuun suloloiste! On kirkkaus sen kuin selkeä päivä.\nTuollahan kaupungin talot, kartanot nään minä tarkkaan,\npäädyss’ ikkunan tuon, — ihan ruudut laskea voisin.»\n\n»Tuo, mihin katsot», poika nyt vastasi valliten mieltään,\n»meidän on kartano, sinne ma vien sinut. Ullakon päädyss’\nikkuna tuo valon antaa mun sopukalleni. Ehkä\nkammion sen sinä saat; on muuttelu meillä nyt tarpeen.\nMeidän on vainiot nää; heti aamull’ alkavi leikkuu.\nAtriapaikka ja myös leposiimes tässä on meillä.\nVaan alas viini- ja myös puutarhan halki jo sinne\nkäymme nyt; ankara, katso, on yll’ ihan koht’ ukonilma,\niskien tulta ja kuun kehän kultaisen pian peittäin.»\nNiinpä he nousivat, astelivat alas polkua pellon,\nsankean viljan halki nyt, kirkkautt’ yön ihaellen;\ntarhaan joutuivat he jo köynnöslehvikon varjoon.\n\nTuost’ alas astelemaan monipaatiset käytävän portaat,\nhakkaamattomat askelmat, neitt’ autteli poika.\nHartiot tään nojanaan alas vitkaan astuvi neito;\nkuu väräellen kurkistaa läpi Jehvikon heihin,\nvaan pimeäänpä jo tuon parin jättää peittyen pilviin.\nLaskihe neitonen noin, varanaan opas vankka ja valpas,\nvaan jalan harhaan outopa vei rosopaatinen porras,\nnaksahtain nivel niukahtaa, — oli kaatua neito.\nKäänsihe koht’ ojetuin käsivarsin neuvokas poika\narmast’ auttaakseen; tämä hiljaa vastahan vaipuu,\npainuvi rintaan rinta ja poskeen poski. Ja poika\nseisoo kuin kuva marmorinen, lujan suistama tahdon,\nneitoa kannattaa käsivarrell’, ei vedä luokseen.\nNiin sulotaakan tuon hän tunsi ja myös sydänlämmön,\npalsamihenkäyksen hänen huuliltaan, ja jo kantoi\nmiehisin tuntein naista hän salskean sankarin vertaa.\n\nNeitopa vain kivun tuon salaellen leikkiä laski:\n»Harmia tietää tää; niin merkkien uskojat haastaa,\njalka kun niukahtaa talon kynnyksellä. Ma oisin\nennett’ oivempaa toki toivonut. Viipyä hiukan\nsaamme nyt, ettei sun talonhuoltosi huonoa olleen\nmoittisi vanhempas, kun nilkkuja neitoja pestaat.»\n\n\n\n\nYhdeksäs laulu:\n\nURANIA. TULEVAISUUDEN TOIVE\n\n\nLemmen suojelijat, sydänliittojen, oi runoneidot,\nohjanneet pojan oivan tien tähän asti, jo ennen\nkihlaust’ immen parmailleen hänen sulkea suoneet,\nviekää päätökseen parin lempivän liitto ja pilvet\nnuo heti häädelkää, jotk’ onnea vielä sen uhkaa!\nEnnen muutapa nyt kotikuulumat kuulla te suokaa!\n\nMiesten huoneess’ äiti jo maltiton kaks oli kertaa\nkäynyt, lähtenyt taas hätäellen, nyt tuli jälleen,\nhaastoi, kuink’ ukonilma jo nousi, jo kuu oli piillyt,\nvaan yhä viipyi poika, ja yöt ovat vaaroja täynnä;\nystäviään kovin moitti, kun tyttöä ei puhutelleet,\npuolest’ ei kosineet pojan, vaan tämän jättivät sinne.\n\n»Vain pahan suurennat!» isä ärtyen vastasi hälle;\n»päätöst’ itsekin täss’ odotamme ja selkoa, nääthän.»\n\nTyynenä tuolillaan näin alkoi naapuri haastaa:\n»Aina kun rauhaton hetki on moinen, kiittäen muistan,\nkuink’ isä-vainaa mult’ ihan nuorna jo juuria myöten\nkiihkeän kiireen vei, ihan viimeiseen hidun hiukkaan\nkiskoi, ett’ opin malttamahan kuin viisahin tuskin.»\n»Ettekö kertois tuot’ isän keinoa?» pastori virkkoi.\n»Sen halumielin teen, kukin voi näet oppia siitä»,\nvastasi naapuri taas. »Oli sunnuntai, minä varroin,\nhoppusin, malttamaton pojannaskali, vaunuja, joiden\nmeidät Lehmuslähteen luo oli vietävä. Niit’ ei\nkuulunut vaan; minä kärppänä tuoll’ olin, tääll’ olin, portaat\npääst’ yhä päähän puijasin noin, ovet, ikkunat eestaas.\nSormia syyhysi, poltti, ma raaputin pöytiä, heiluin,\nhyppelin temmeltäin, oli kurkuss’ itku jo aivan.\nKaiken tuon näki malttava mies; vaan kun ihan kummiks\nelkeni yltyi, hän käsivarteen tyynenä tarttui,\nvei minut ikkunahan, sanat mieleenpantavat lausui:\n’Puusepän työpajan tuon, lepopäiväks suljetun, näätkö?\nAamull’ auki on taas se ja vilkkuen käy sahat, höylät,\nkoitteest’ ehtooseen siell’ uuras on työ joka hetki.\nVaan pane mielees: aamu se kerran on koittava, jolloin\nmestari kaikkine siell’ apureineen arkkua sulle\nryhtyy laatimahan, työ taiten käy, nopeasti.\nTännepä toimeliaasti ne lautaisen majan tuovat,\nvihdoin mallikkaan joka vie, kuten vie hätikönkin.\nKattoa raskast’ on heti sitten määrä sen kantaa.’\nHenkeni silmin näin heti, ett’ oli kaikki jo totta,\nlautoja liitettiin sekä tehtiin maalia mustaa.\nRauhass’ istuin koht’, ihan tyynenä vaunuja varroin.\nMuut kun hoppuavat nyt vartoen, malttia vailla\nvauhkottain, jopa vaan minun täytyy arkkua muistaa.»\n\nVirkkoi pastori taas hymysuin: »Kuva haikea kuolon\nkatsoa kammona ei ole viisaan, loppuna hurskaan.\nToist’ elon toimintaan vie, kannustaa, tulevaisen\nonnen toivoa vahvistaa murehessa se toisen;\nkuolema kummankin eloks on. Teki siin’ isä väärin,\nkuolon kuolona kun pojan herkkään mielehen painoi.\nNuor’ iän kypsyyden jalon arvon oppia saakoon,\nvanhuus uhkuvan nuoruuden, iki-kiertävä kulku\njott’ ilahuttais kumpaakin, eloss’ ain’ elo täyttyis!»\n\nMutt’ ovi aukeni. Ilmestyi pari muhkea, aimo.\nYstävät hämmästyi, rakas hämmästyi isä, äiti\nkasvua morsiamen, ihan yljän vartalon vertaa,\nriittävän ei ovi näyttänyt tuon parin astua ylvään\nrinnakkain yli kynnyksen. Tytön koht’ esitellen\nvanhemmilleen siivekkäät sanat lausuvi Hermann:\n»Tässäpä nyt talohonne on tyttönen toivoja myöten!\nHän hyvän suosion ansaitsee, isäkulta. Ja armas\näiti, nyt tutkailkaa talon toimia kaikkia hältä,\nnäätte sen koht’, ett’ ansaitsee lähell’ olla hän teitä.»\nSitten joutuen vei hän syrjään pastorin oivan,\nvirkkoi: »Nyt pulass’ autelkaa, rakas pastori, tässä\npulman purkamiseen, joka saattaa mieleni kauhuun.\nSillä en morsiameks ole tyttöä pyytänyt, tänne\nluulee palvelijaksi hän vain tulevansa, ja pelkään\nsuuttuen lähtevän pois, avioksi jos aiotun kuulee.\nVaan heti selvyys! Kauemmin ei saa peteluuloon\njäädä hän, en minä kauemmin epätietoa kestä.\nJoutuen nähdä nyt taas jalo viisautenne te suokaa!»\n\nPuolehen seuran muun nyt hengenmies heti kääntyi,\nvaan kova onni: jo hämmentää oli neitosen mielen\nsiin’ isä kerjennyt; oli tarkoittain parahintaan\nlausunut laatuisasti hän nää sanat hilpeät hälle:\n»Oivallista, hyv’ on, rakas lapsi! Ma nään iloll’, ett’ on\nmyös pojall’ aistia kuin isäll’, aikoinaan joka aina\nkauneimman vei karkelohon, kotihinsakin vihdoin\nnouteli nuorikon kauneimman, tämän täss’ emokullan.\nMorsiamestapa huomaa, jonk’ on mies valikoinut,\nhällä mi henki ja mieli ja kuink’ oman tuntevi arvon.\nTeilt’ ei päätös kai toki pitkiä aikoja vienyt?\nSill' ei seurata lie kovin vaikea häntä, ma arvaan!»\n\nHermann nuo sanat vain ohi korvan kuuli, ja värjyi\nain’ ytimiin hän saakka, ol’ äänetön äkkiä seura.\n\nPoskilleen punan lennähtäiss’, alas kaulahan asti,\nseisoi loukkautuin, sisin haavoitettuna sielu,\nkunnon tyttö, kun lauseet nuo ivaks ottaen kuuli;\nsilti hän malttautui sekä vastasi valliten mieltään\nvanhukselle, mut tuskaans’ ei toki kätkenyt tyyten:\n»Vastaanottoon ei mua tällaiseen varaellut\npoika, kun haasteli hän tavat taaton, porvarin oivan.\nTiedän myös, edess’ ett’ olen taitavan, tietävän miehen,\nviisas kohtelu jolla on kullekin henkilön jälkeen.\nVaan minust’ on kuin ette te kyllin säälisi köyhää,\nnäin talohonne kun astuu hän ja on palveluvalmis;\nettehän muuten muistuttais noin pistävin pilkoin,\nkuink’ eri tietä mä kuljen kuin isä, poikakin moinen.\nKöyhänä kyll’ ovest’ astun vain kera myttyni tänne,\nhilpeän, varman miss’ olon vauraus suo asujoille;\nvaan toki itseni tunnen, tääll’ oman kohtani arvaan.\nSiis jalomielist’ onkohan noin mua ilkkua kohta,\nett’ ihan kynnykseltä on miltei kääntyä pakko?»\n\nViittoi pastori-ystävätään hädän hetkenä Hermann,\nkoht’ ett’ erheen hän, välimieheks astuen, poistais.\nAstui viisas mies heti luokse ja huomasi neidon\nharmin hiljaisen sekä kyynelet, hillityn tuskan.\nNeuvoi henki nyt hänt’, ettei heti purkava pulmaa,\nvaan tytön mielt’ ois kuohuisaa vähän tutkiva ensin.\nTutkistellen siis hän käänsihe neitosen puoleen:\n»Harkita mahtanut et, maan vieraan neito, sa oikein,\noutoja palvelemaan ylen äkkiä kun sinä suostuit,\nmillaist’ astua kartanohon on käskevän herran.\nVain kädenlyönti se näät koko vuoden kohtalon määrää,\npaljon sietämähän sana ainoa suostuva saattaa.\nRaskaat askelet ei pahin viel’ ole palvelun puoli,\nei hiki karvas, ainahinen jonk’ askare tuottaa;\nrinnan raataa näät kera käsketyn käskijä uuras;\nmutta kun oikkuja saa ihan syyttäkin moittivan herran\nkärsiä, ristiin kun käy käskyt noin- sekä näinpäin,\nkiivas on myös talon vaimo ja suuttuu joutavan vuoksi,\nlasten on häijy ja raaka ja röyhkeän vallaton käytös,\ntyöläs on kestää moista ja siltikin virkkuna, nopsaan\ntehtävät toimittaa, äkäpäin ei ähmiä itse.\nPystyvän et sinä siihen näy, kun noin otit itsees\nsuust’ isän tuon pilan pienen, vaikk’ ihan ainahan sillä\ntyttöä kiusaillaan, ett’ on muka mieltynyt poikaan.»\n\nHaasteli noin. Kovin neitoon tuo puhe sattuva koski;\nhillitä mielt’ ei voinut hän, väkitulvana tunteet\npurkautui, povi nous, syvä huokaus tunkihe sieltä,\nkuumien kyynelien valuessa hän vastasi kohta:\n»Toisien tuskaan, ah, kuka viisas neuvoja kuunaan\narvaa, kuinka se voi vähän kirvoittaa, sana kylmä,\npois surun kuormaa, jonka on korkea kohtalo pannut!\nTeill’ ilo, onni on tääll’, ei voi pila loukata teitä.\nKosketus pienikin sairaaseen kipeästi jo käypi.\nEi, mua auttais ei, jos teeskennelläkin voisin.\nSiis heti julki, mi suurentais vain tuskani vasta,\nhiljaa-kalvavahan veis kurjuuteen minut ehkä!\nLähteä suokaa mun! En voi minä viipyä täällä;\npois menen, etsin taas oman köyhän heimoni, jonka\nhylkäsin noin hädän all’ osan oivemman minä vuoksi.\nOn luja päätös tää; voin tunnustaa minä siksi\nsen, mitä muuten vuosia kai sydän kätkenyt oisi.\nSiks isän pilkka se ei mua viiltänyt, että on mulla\nherkkä ja ylpeä mieli, mi ei sovi palvelijalle,\nei, vaan siks, ett’ on sydämessäni tottakin tunteen\nnostanut tuo tämänaamuinen jalo, nuor’ avun tuoja.\nEnsin, tiellä kun hän minust’ erkani, hänt’ yhä mieli\njäi vain muistelemaan, sen aattelin onnea neidon,\njonka hän morsionaan sydämeensä jo kätkenyt ehk’ on.\nKaivon luona kun näin hänet taas, ilon mulle se moisen\ntoi, kuin ilmestys ihan taivahinen olis ollut.\nKun minut pestasi hän, minä seurasin niin halumielin.\nToivo, sen tunnustan, toki tiellä se mieltäni mairi,\nett’ omaks ansaitsen hänet ehkä mä vielä, kun kerran\nvain muka välttämätön tuki näät talon tääll’ olen kaiken.\nAh, nyt vastapa nään, mihin vaaroihin minä heityin,\nluon’ asuakseni hiljaisten ajatusteni armaan.\nVasta ma tunnen nyt, miten kaukana poika on rikkaan\nkatsoakaan tytön köyhän, vaikk’ ois tyttöjen parhain.\nNäin puhun kaikk’, ettei mun mieltäni arvata väärin,\nsattuman loukkaamaa, joka onneks sai minut järkiin.\nVartoa näät minun täytynyt ois, mykät peittäen toiveet,\nmorsion että hän kohtakin tuo kotihinsa; ja kuinka\nsilloin kalvavat nuo salatuskat kestänyt oisin!\nOnni, kun sain opetuksen tään ja kun näin salat ilmi\npääs sydämestäni, kun pahan voi toki korjata vielä!\nNyt se on kuultu. Ja nyt ei hetkeäkään mua jäämään\nmahdit mitkään saa häpeään vain tänne ja huoleen,\nitse kun lempeni ilmaisin sekä toivoni hupsun.\nEi mua estä nyt yö, ei raskaat, sankeat pilvet,\nukkonen ei, jyly jonka jo kuuluu, ei sade rankka,\ntuolla mi ulkona tulvailee, ei viuhuva myrsky.\nKaikkipa murheisella ne sain pakotiellä mä kestää,\nvaikeat nuo, vihamies yhä vainoten kinterehillä.\nTielle mä lähden taas, olen tuohon tottunut ammoin,\nkaikest’ erkanemaan, ajan pyörteen viemänä myötään.\nSiis hyvin jääkää! Mennä on aika nyt. Näin oli säätty.»\n\nVirkkoi noin, ripeästi jo päin oviaukkoa astui\nkantaen myttyä, kainalohon joka viel’ oli jäänyt.\nVaan käsivarsillaan tytön lähtevän kietoen äiti\nhuudahtaa ylen ihmeissään: »Mitä kummia moinen\nmerkitsee, sano Nuo mitä turhat kyynelet tietää?\nPoikani morsiohan olet, ei, sua en minä päästä!»\n\nVaan isä nyrpeissään sitävastoin seisovi katsoin\nimpeen itkevähän sekä ärtyisästi jo haastaa:\n»Siis tähän kostoon vain minä niin olin myöntyvä kaikkeen,\npäivän päätteeks ett’ ihan harmia saan ikävintä!\nKaikkein ilkeint’ on minust’ itku ja kirkuna naisten,\nkiihkollaan sekavalla mi seikat sotkevi, jotka\nrauhass’ aivan selvittää hitu järkeä voisi.\nKatsoa kauemmin tätä ilvett’ en minä kummaa\nviitsi; nyt vuoteeseen menen. Selväks itse se saakaa!»\n\nKäänsihe rientääkseen heti kammiohon, leposuojaan\ntuttuun tuohon, miss’ aviollinen häll’ oli vuode.\nVaan hänt’ esteli poika ja virkkoi näin rukoellen:\n»Älkää rientäkö noin, isä, älkää suuttuko tyttöön!\nVain minun yksin on syy tähän hämminkiin, joka yltyi\nvielä, kun ystävä yllättäin noin teeskeli. Tuokaa,\npastori, kunnian mies, tosi julki, sen teillehän uskoin!\nOlkaa auttaja nyt, ei kiihtäjä, tään hädän, harmin!\nTeille en arvoa vois niin suurta ma täst’edes antaa,\njos teko kiusan on vain halunanne nyt, ei jalo viisaus.»\n\nVastasi näin hymysuin vaka pastori taas: »Mikä viisaus\ntunnustuksen tuon tytölt’ oivalt’ ois ihanaisen\nsaanut houkutetuks, salatuimman näyttänyt mielen?\nEiköpä huoltasi seurannut heti koht’ ilo, riemu?\nSiis puhu itse jo vain; selitykset toisten on turhat!»\n\nAstui armaan luo, sanat lausui hellivät Hermann:\n»Noit' älä kyyneliäs kadu, helmiä haihtuvan tuskan;\nonnen mulle ne tuo ja, ma toivon, sullekin täyden.\nTuonne ma lähteen luo maan vieraan neitoa oivaa\ntullut en pestaamaan; anomaan tulin lempeäs, armas.\nVaan ujo, arkapa katse, ah, arvata sun sydäntuntees\nkuink’ ois voinut! Vain oli ystävän silmäys sille,\nkun sitä tervehdit kuvakalvost’ uinuvan kaivon.\nPuoli ol’ onnea tuo jo, kun vain sinut toin minä tänne;\nnyt sen täydeks sait! Tulon siunatun toivotan sulle!» —\n\nKatseen loi syvän, liikutetun, ei karttanut neito\nsulhon suudelmaa, sylinantia, huippua riemun,\nkun se on vahvistus, ikävöitsemä lempivän kahden,\nvastaiseen elon onneen, joll’ ei ääriä näy nyt.\n\nPastori muille jo kaikk’ oli kertonut. Vaan isän luokse\nnyt tuli herttaisesti ja niiasi viehkeä neito,\nsuuteli kätt’, ei siin’ isän auttanut estely, virkkoi:\n»Anteeks yllätetylle te suottehan, tuomiten oikein,\nensin tuskan kyynelet nuo sekä nyt ilon itkut.\nTuskani, riemunikin, oi, anteeks suottehan, suotte\nonneen oppia vain minun, löyttyyn taas! Pahamieli\nensimmäinen tuo, jota hämmennykseni tuotti,\nviimeiseksikin jääköön! Mink’ oli antava piika,\npalvelun alttiin, kiintynehen, tytär teille sen antaa.»\n\nKätkien kyyneliään isä rinnoilleen hänet sulkee.\nHellänä suutelemaan emo lempeä käy, käsin kättä\npuistavi; kaulakkain ovat ääneti itkevät naiset.\n\nJoutuen taattoa nyt kädest’ otti jo tuo hyvä, viisas\npastori, vihkimäsormuksen veti tältä hän ensin\nsormest’ — ei hevin lähtenyt tuo, nivel turpea esti —\näidin sormuksen veti myös sekä kihlasi lapset;\nvirkkoi: »Renkaat kultaiset nämä vielä ne liiton\nnäin nyt solmitkoot lujan, kaikess’ entisen laisen.\nPoikaan syttynyt on syvä rakkaus neitoa kohtaan,\nniin myös neitokin tunnustaa pojan toivotetukseen.\nTeidät kihlaan siis, ajat koittavat teille ma siunaan\nvanhempain luvall’, ystävän tään sekä naapurin kuullen.»\nOnnea toivottaa kumarrellen naapuri kohta.\n\nMutta kun kiiltävän sormuksen pani neitosen sormeen\npappi, hän hämmästyin näki toisen, tuon, jota äsken\nHermann kaivon luon’ oli katsellut surusilmin.\n\nNäin nyt virkkoi hän sanat leppeän leikkisät: »Kuinka?\nKihloiss’ ennestäänkö jo siis olet? Kunpahan ei vain\nastune alttarin luo tähän esteeks entinen sulho!»\n\nVastasi neitonen: »Oi, tätä muistoa helliä suokaa\nhetki mun pieni! Sen ansaitsee tuo oiva, jok’ antoi\ntään erotessaan mulle, kun lähti ja jäi ikitielleen.\nEnnalt’ arvasi kaikki hän, kun vapautta hän hehkuin,\nintoa vaikuttaa, olomuotojen tultua uutten,\nriensi Pariisiin, missä hän kohtasi vankilan, kuolon.\n’Jää hyvin’, virkkoi hän. ’Minä lähden; kaikkihan liikkuu\nnyt, mitä päällä on maan, kaikk’ irti on ratkeamassa.\nRaukee valtojen vahvinten peruslait iki vankat,\nkaikk’ oma liukuu pois, kaikk’ oikeus haltian vanhan,\nystävä ystävän luota ja lemmen luotakin lempi.\nMulta nyt tänne sä jäät; sinut näänkö ja missä mä jälleen,\nkenpä sen ties? Tämä ehkä on viimeinen puhelumme.\nIhminen vieras on vain maan päällä, on totta se; nytpä\nvieraamp’ on kuni kuunaan. Ees oma maa omaks ei jää;\nkulkevat aarteet pois; hopeoitten, kultien muodot,\nnuo pyhät, vanhat, pois sulatellaan. Kuohuvi kaikki,\nmuotouneen kuin maailman peris yö sekä kaaos\njälleen, jättäen sen haparoimaan hahmoa uutta.\nJäät sydämessäsi mulle; ja tiemme jos yhtyvät kerran\nviel’ yli pirstotun maailman, olioita me liemme\nuusia, toisia kai, joit’ ei sido kohtalo. Sillä\nsen mikä kahlita vois, ken nää näki, nää eli päivät!\nMutta jos toisin on säätty, jos ei ohi vaarojen näitten\nkerran lie sylitysten taas iloll’ yhtyä suotu,\nmuistoni mielessäs yhä väikkyä suo sinä silloin,\ntyynenä voidakses kovan kohdata kuin hyvän onnen!\nUus olo, liitto jos uus sua kutsuu, nauttios kiittäin,\nkohtalon arpa mit’ antava lie. Suo lempesi puhtaan\nhoivata rakkahias, hyvän suo tuta kiintyvä kiitos.\nVaan pidä silloinkin kevyt, lähtöön kerkeä jalka;\nkahtapa tuimempaa näet tuskaa uus ero uhkaa.\nOlkoon päivä ja työ pyhä sulle; mut ei elo silti\nsuuremp’ arvoltaan kuin muu hyvä pettävä täällä!’\n\nNoin hän virkki, ja konsaan ei jalo saapunut jälleen.\nHukkui kaikkeni mult’, opetuksen tuon yhä muistin,\nniin tänä hetkenäkin, uutt’ onnea täällä kun tarjoo\nrakkaus, siintelemään ihanimmat loihtivi toiveet.\nAnteeks, ystävä, suo, mua jos vapisuttavi, vaikk’ on\nsuojana sun käsivartesi! Niin merimies, joka vihdoin\npääs satamaan, lujan maan kamarankin huojuvan luulee.»\nVirkki ja sormeen sormuksen veti vierehen toisen.\n\nSulhopa, miehekkään, jalon tunteen täyttämä, lausui:\n»Vain sitä vahvemp’ olkoon siis, kun järkkyvi kaikki,\nliitto nyt tää! Dorothea, me horju, me hellitä emme,\nei jätä toinen toist’, ei kaunoisuutt’ oman kaiken.\nSillä ken keskell’ on ajan horjuvan horjuvamieli,\nvain pahan paisuttaa, vain laajenemaan yhä laskee;\nvaan oman maailmansapa luo luja, kestävä luonne.\nÄlköön salliko Saksan mies tuhon kauhean tulvan\nvyöryä laajemmalle ja häilykö tuonne ja tänne.\nMeidän on tää! sanokaamme, ja työ sanan taatkohon! Maineen\nviel’ yhä saa joka kansa, mi kamppailuun Jumalansa,\nlain, kodin, vanhempain sekä vaimojen, lapsien eestä\nyhtenä miehenä nousi ja suistui sortajan miekkaan.\nMun olet; nyt omemp’ on kuin konsaan kaikk’ oma mulle.\nEi ole huoli sen vartia, nauttija ei suru arka,\nei, vaan voima ja uljuus. Nyt tahi vasta jos uhkaa\nken vihamies, minut itse sa vyötä ja tuo tamineeni!\nKun kodin, rakkaat vanhemmat sinun vaalivan tiedän,\nsilloin kohtaamaan vihamiestä on rintani varma.\nJos kukin aattelis näin, pian voimaa nousisi vastaan\nvoima, ja kaikkien meidän koht’ ois riemuna rauha.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt ilmestyvän »Hermann ja Dorothea» runoelman suomennosta\nsuorittaessaan on kääntäjällä ollut lähtökohtanaan eräitä esitöitä.\n\nRunoilija _Arvi Jännes_, »Hirvenhiihtäjäin» suomentaja, on kääntänyt\nosan tätä runoelmaa. Käännös, käsittäen I laulun ja 171 säettä II\nlaulusta, on — tekijänsä ilmoituksen mukaan keskeneräisenä — ilmestynyt\njulkaisussa »Suomalainen, Suomalaisen sanomalehtimiesliiton albumi II»\n(1911), johon albumiin sisältyy myös II laulun loppu _K.V. Vesalan_\nkäännöksenä, ja on liitetty myös »Muistoja ja toiveita» kokoelman\ntoiseen painokseen (1918).\n\nOttamalla huomioon nämä käännökset on sittemmin maisteri _Antti\nRytkönen_, Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahaston toivomuksesta,\ntehnyt harrasta työtä tämän runoelman pukemiseksi suomenkieliseen\nasuun. Ollen kuitenkin muilta toimiltaan estetty lopullisesti\ntoteuttamasta tätä aiettaan on hän jättänyt käännösluonnostensa\nkäsikirjoitukset niiden aikaisemman tarkastajan käytettäväksi työn\nloppuunsaattamista varten.\n\nVaikka tosin kahden eri suomentajan erilainen tyylitunne sekä ennen\nkaikkea pyrkimys runoelman sisällyksen ja ilmaisutavan mahdollisimman\nuskolliseen kuvasteluun on pakottanut tehtävän läpikotaiseen\nuudelleenkäsittelyyn, on tietenkin näissä luonnoksissa jo joukko\nsäkeitä ollut varteenotettavassa muodossa. Ja sekin, mikä ei\nsemmoisenaan ole tuntunut käyttökelpoiselta, on tavallaan voinut olla\nkannustimena mainitulle pyrkimykselle, joka samalla on tavoitellut\ntämän Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahaston kannatuksella\ntapahtuneen aloitteen saattamista sen tarkoituksia vastaavaan\npäätökseen.\n\n\n\n"]