[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f7dZryB-ZFSTowKBRb9JR3x7PbN8rARF8J8gDknnh1Ds":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2693,"Satuja ja tarinoita IV","Andersen,  Hans Christian",1805,1875,"2693-andersen-h-c-satuja-ja-tarinoita-iv","2693__Andersen_H._C.__Satuja_ja_tarinoita_IV",null,"novelli",[14],"kansanperinne",[],"fi",1835,1906,29991,180591,false,55848,[24],"Fairy tales",[26,27],"Mythology, Legends & Folklore","Short Stories","\"Satuja ja tarinoita IV\" by H. C. Andersen is a collection of short stories written in the early 20th century. This compilation showcases Andersen's signature fairy-tale style, weaving together enchanting narratives filled with moral lessons and whimsical characters. The stories explore themes of love, self-discovery, and the complexities of human nature, often featuring anthropomorphized animals or magical creatures.   The opening of the collection introduces readers to a series of engaging tales, beginning with a lively discussion among chickens in a coop as they gossip and spread rumors. One chicken, striving to become beautiful, inadvertently inspires a dramatic tale of vanity that escalates into a tragic narrative about sacrifice and misunderstanding within the animal world. As the stories progress, they venture beyond the coop, touching upon historical references like the swan's nest in Denmark, depicting the grandeur of the past, and delving into allegorical reflections on human experiences. Each tale sets the stage for a rich exploration of life's lessons, inviting readers to reflect on their own journeys through enchanting prose and vivid imagery. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Talvio, Maila",263,"Neljäs osa Andersenin laajaa satukokoelmaa sisältää parikymmentä tarinaa, kuten ”Se on totinen tosi”, ”Tuhma-Jussi” ja ”Viisasten kivi”. Sadut yhdistävät huumoria ja kansanperinnettä tarkastellen maailmaa usein pienten ja arkisten asioiden kautta.","H. C. Andersenin 'Satuja ja tarinoita IV' on Projekti Lönnrotin \njulkaisu n:o 2693. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","SATUJA JA TARINOITA IV\n\nKirj.\n\nH. C. Andersen\n\n\nSuomentanut\n\nMaila Talvio\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1906.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 60 Se on totinen tosi.\n 61 Joutsenenpesä.\n 62 Hyvä tuuli.\n 63 Sydänsuru.\n 64 Kaikki paikoilleen.\n 65 Ruokakauppiaan tonttu.\n 66 Vuosituhansien kuluttua.\n 67 Piilipuun alla.\n 68 Viisi hernettä.\n 69 Lehti taivaasta.\n 70 Hän ei kelvannut mihinkään.\n 71 Viimeinen helmi.\n 72 Kaksi neitsyttä.\n 73 Valtameren äärellä.\n 74 Rahaporsas.\n 75 Ib ja pikku Kirsti.\n 76 Tuhma-Jussi.\n 77 Kunnian orjantappuratie.\n 78 Juutalaistyttö.\n 79 Pullonkaula.\n 80 Viisasten kivi.\n\n\n\n\nSE ON TOTINEN TOSI.\n\n\n\"Se on kauhea juttu!\" virkkoi kana siinä päässä kylää, jossa ei tapaus\nollut tapahtunut. \"Kauheita kuuluu kanakopista! Minä vaan en uskalla\nnukkua yksinäni tänä yönä. Onneksi meitä on useita samalla orrella!\" —\nja sitte hän yltyi kertomaan niin että höyhenet nousivat pystyyn\nkanojen selässä ja kukolta meni harja vallan lysyyn. Se on totinen\ntosi.\n\nMutta aletaanpas alusta! Se tapahtui kylän toisella kulmalla, eräässä\nkanakopissa. Aurinko laski ja kanat lensivät yöpuulleen. — Yksi\nkanoista — hän oli valkoinen, matalajalkainen kana, muni\nsäännöllisesti ja ansaitsi kaikin puolin kunnioitusta — kun hän pääsi\norrelle, rupesi hän nyppimään höyheniään ja sattui häneltä putoamaan\npieni höyhen.\n\n\"Se meni menojaan!\" sanoi hän, \"jota enemmän minä itseäni kynin, sitä\nkauniimmaksi minä vaan tulen!\" Ja se oli sulaa leikkiä, sillä hän oli\naina ylläpitänyt hyvää tuulta kanakopissa — muuten hän, kuten sanottu,\noli erittäin kunnianarvoisa kana. Ja sitte hän nukkui.\n\nKanakopissa oli pilkkosen pimeä. Kanat kököttivät rinnan orrella. Se\njoka istui valkoisen kanan vieressä, ei nukkunut. Hän kuuli tai oli\nkuulematta aivan tarpeen mukaan, juuri senverran että saattoi elää\nsovussa ja rauhassa maailman kanssa. Mutta toiselle vierustoverilleen\nhänen kuitenkin täytyi puhua:\n\n\"Kuulitkos mitä tässä juuri sanottiin? En mainitse mitään nimiä, mutta\ntäällä on kana, joka nyppii kaikki höyhenensä tullakseen kauniiksi. Jos\nminä olisin kukko, niin kyllä häntä halveksisin.\"\n\nKanojen yläpuolella istui pöllö puolisoineen, lapsineen päivineen.\nSiinä suvussa on hyvät korvat ja he kuulivat joka sanan jonka\nnaapurikana lausui ja mulkoilivat silmillään ja pöllö-emo räpytteli\nsiipiään.\n\n\"Älkää te kuunnelko, mutta kuulittehan te mitä tässä juuri sanottiin.\nMinä kuulin sen omilla korvillani: yksi kanoista on siihen määrään\nunohtanut mikä sopii hänelle, että nyppii kaikki höyhenet selästään ja\nantaa kukon katsella.\"\n\n\"_Prenez garde aux enfants_\", sanoi pöllöisä. \"Kaikki ei sovi lasten\nkorville!\"\n\n\"Kerron minä sen kumminkin naapuripöllölle! Hän on seurustelussa niin\nerittäin hieno ja miellyttävä!\" ja emäpöllö lensi sen tiensä.\n\n\"Hu-hu! uhuh!\" huhusivat he molemmat ja toitottivat sanottavansa\nnaapurin kyyhkyslakkaan. \"Oletteko kuulleet, oletteko kuulleet! Yksi\nkana on nyppinyt kaikki sulkansa kukon tähden. Hän paleltuu, jollei jo\nole paleltunut kuoliaaksi — uhuh!\"\n\n\"Missä? missä?\" kukersivat kyyhkyset.\n\n\"Naapuritalossa! Minä olen miltei omin silmin nähnyt sen! Se on miltei\nsellainen juttu, ettei sitä sovi kertoa. Mutta totinen tosi se on!\"\n\n\"Uskon, uskon joka sanan!\" kukersivat kyyhkyset ja veivät uutisen\nkanatarhaan: \"muuan kana, toiset sanovat että niitä on kaksikin, on\nnyppinyt itsensä putipuhtaaksi, ollakseen toisellainen kuin muut ja\nherättääkseen sillä lailla kukon huomiota. Se on uhkapeliä, siinä\nsaattaa kylmettyä ja kuolla kuumeeseen ja ne ovatkin molemmat\nkuolleet!\"\n\n\"Herätkää! herätkää!\" lauloi kukko ja lensi aidalle. Hän oli vielä ihan\nunen pöppörössä, mutta hän lauloi kuitenkin täyttä kurkkua: \"Kolme\nkanaa on kuollut onnettomasta rakkaudesta kukkoon. He nyppivät itsensä\nputipaljaiksi. Se on ruma juttu, en suinkaan tahdo pitää sitä omana\ntietonani — antakaa mennä eteenpäin!\"\n\n\"Antakaa mennä eteenpäin!\" vikisivät yölepakot ja kanat kaakottivat ja\nkukot lauloivat: \"antaa mennä eteenpäin!\" ja juttu lensi kanatarhasta\nkanatarhaan ja palasi vihdoin viimein siihen paikkaan mistä se oli\nlähtenyt.\n\n\"Viisi kanaa\", kertoi juttu, \"on nyppinyt itsensä paljaaksi. He\ntahtoivat näyttää kuka pahinten oli laihtunut onnettomasta rakkaudesta\nkukkoon. Vihdoin viimein he nokkivat itsensä verille ja kuolivat siihen\npaikkaan. Suureksi häpeäksi perheilleen ja vahingoksi omistajilleen.\"\n\nSe kana, jolta se pieni, irtonainen höyhen alkuaan oli pudonnut, ei\ntuntenut omaa tarinaansa, vaan virkkoi arvokkaana kanana: \"minä\nhalveksin sitä kanaa! Niitä on sellaisia! Sellaista ei pidä salata ja\nkyllä minä puolestani teen mitä voin saadakseni kertomuksen sanomiin,\nettä se leviää ympäri maata. Se kana ja koko sen suku ansaitsee sen!\"\n\nJa juttu tuli sanomiin ja painettiin ja se on totinen tosi, että\n_yhdestä pienestä höyhenestä lopulta voi tulla viisi kanaa_.\n\n\n\n\nJOUTSENENPESÄ.\n\n\nItämeren ja Pohjanmeren välillä on vanha joutsenenpesä, jota sanotaan\n_Tanskanmaaksi_; siellä on syntynyt ja syntyy yhä joutsenia, joitten\nnimi ei koskaan kuole.\n\nVanhaan aikaan lensi sieltä joutsenparvi Alppien yli Milanon vihreille\nkentille, joilla on ihana asua; joutsenparvea sanottiin\n_Longobardeiksi_.\n\nToinen joukko, selässä kiiltävät höyhenet, päässä uskolliset silmät,\nkiiti alas Bysanttiin, asettui keisarin valtaistuimen ympärille ja\nlevitti suuret, valkoiset siipensä kilveksi suojaamaan häntä. Sille\nannettiin _Väringien_ nimi.\n\nSilloin kajahti Ranskan rannoilta hätähuuto, sillä pohjoisesta oli\ntullut verisiä joutsenia, tulta siipien alla, ja kansa rukoili:\n\"vapahda meitä villeistä _Normanneista_!\"\n\nEnglannin tuoreilla, vihreillä niityillä, aavan veden varrella, seisoi\ntanskalainen joutsen, päässä kolminkertainen kuninkaankruunu, kultainen\nvaltikka ojennettuna maata kohti.\n\nPakanat laskeutuivat polvilleen Pommerin rantamaille ja tanskalaiset\njoutsenet saapuivat, matkassa ristin lippu ja paljastettu miekka.\n\nSanot sen tapahtuneen vanhaan aikaan.\n\nMyöhemminkin on nähty mahtavien joutsenten lentävän pesästä.\n\nIlma välähti, loisto välähti kautta maailman maiden, joutsen hajoitti\nväkevin siivin pimentävän sumun ja tähtitaivas kävi näkyvämmäksi, se\nikäänkuin tuli likemmä maata; se joutsen oli _Tycho Brahe_.\n\n\"Niin, silloin!\" sanot, \"mutta nyt, meidän päivinämme!\" Silloin näimme\njoutsenten kylki kyljessä rientävän ihanassa lennossa. Yksi antoi\nsiipensä liitää kultaharpun kielten päällitse ja soitto helähti kautta\nkoko pohjolan, Norjan tunturit kohosivat korkeammalle muinaisuuden\naurinkoisessa valossa; kohina kävi kuusessa ja koivussa; pohjolan\njumalat, sankarit ja jalot naiset häämöittivät metsän mustalta\ntaustalta.\n\nMe näimme joutsenen räpyttelevän siipiään marmorilouhosta vastaan niin\nettä se särkyi ja kiveen kiinnitetyt kauneusmuodot astuivat esiin\nkirkkaan päivän valossa ja kautta maailman nostivat ihmiset päitään\nkatsellakseen mahtavia luomia.\n\nMe näimme kolmannen joutsenen kehräävän ajatuksen lankaa, joka\nyhdistetään maasta maahan ympäri koko maailman, niin että sana salaman\nnopeudella lentää kautta maiden.\n\nHyvä Jumala rakastaa vanhaa joutsenenpesää Itämeren ja Pohjanmeren\nvälillä. Yrittäkööt vain mahtavat linnut tulla ilmojen halki sitä\nrepimään: \"Se ei saa tapahtua!\" Höyhenettömät poikasetkin asettuvat\npiiriin pesän laidalle, olemme nähneet että ne antavat iskeä nuoret\nrintansa verille asti, ne iskevät kynsin ja hampain.\n\nVuosisadat tulevat vierimään ja yhä uusia joutsenia lentämään pesästä,\njoita maailma sekä näkee että kuulee, ennenkuin tulee aika jolloin\nhengessä ja totuudessa voidaan sanoa: \"jo meni viimeinen joutsen, jo\nkuului joutsenenpesästä joutsenlaulu.\"\n\n\n\n\nHYVÄ TUULI.\n\n\nOlen isältäni saanut parhaimman perintö-osan, olen saanut hyvän tuulen.\nEntä kuka oli sitte isäni? Sillä asialla tosin ei ole mitään tekemistä\nhyvän tuulen kanssa! Hän oli hauska ja iloinen, lihava ja pyöreä, hänen\nulkomuotonsa ja mielenlaatunsa olivat täydessä ristiriidassa hänen\nasemansa ja ammattinsa kanssa. Entä mikä oli sitte hänen ammattinsa ja\nhänen asemansa yhteiskunnassa? Niin, jos se kirjoitettaisiin ja\npainatettaisiin heti kirjan alkuun, niin voisi tapahtua, että useat,\nmilteipä useimmat, heti luettuaan sen laskisivat kirjan käsistään ja\nsanoisivat, että sepä näyttää niin kauhealta, en minä sellaisesta\nhuoli. Ja kuitenkaan ei isäni ollut mikään pyöveli eikä konna;\npäinvastoin saattoi hänen ammattinsa hänet usein kaupungin\nkunnianarvoisten miesten etunenään ja hän oli siinä aivan paikallaan,\noli siinä täydellä oikeudella; hänen täytyi olla ensimäisenä, edellä\npiispaa, edellä täysiveristä prinssiä — ja hän oli ensimäisenä — —\nhän oli ruumisvaunujen kuski!\n\nNyt se on sanottu! ja sen voin minä vakuuttaa, että joka näki isäni\nkukkumassa korkealla kuolinvaunujen istuinlaudalla, yllä pitkä,\nkaitainen, musta viitta, päässä mustaripsuinen, kolmikulmainen hattu;\nja joka vielä lisäksi näki hänen kasvonsa vilkkaina, iloisina ja\npyöreinä kuten aurinko, sen oli mahdoton ajatella hautaa ja surua; ne\nkasvot sanoivat: \"ei se tee mitään, asiat käyvät paljon paremmin kuin\nluullaankaan!\"\n\nKas, _häneltä_ olen minä perinyt hyvän tuuleni ja tavan lähteä\nkävelemään hautausmaalle; ja se on erittäin huvittavaa, kun sinne vaan\nlähtee hyvällä tuulella, — sitte tilaan vielä lisäksi ilmoituslehteä,\nkuten isänikin.\n\nEn ole enään aivan nuori — minulla ei ole vaimoa, ei lapsia eikä\nkirjastoa, mutta, kuten sanottu, ilmoituslehteä minä tilaan, se riittää\nminulle, se on minusta paras lehti ja samaa mieltä oli isänikin; siitä\non paljon hyötyä, se sisältää kaikki mitä ihmisen tarvitsee tietää:\nkuka saarnaa kirkoissa ja kuka saarnaa uusien kirjojen kautta; mistä\nsaa asuntoja, palvelijoita, vaatteita ja ruokaa, missä on loppuunmyynti\nja keneltä ovat kuluneet loppuun päivät; ja sitte siinä näkee niin\npaljon hyväntekeväisyyttä ja niin paljon viattomia runoja, jotka eivät\nvahingoita ketään; etsitään elinkumppania; kehoitetaan tulemaan sinne\ntai sinne tapaamaan, noudatetaan kutsua tai ei noudateta! Kaikki\ntapahtuu niin yksinkertaisesti ja luonnollisesti! Ihminen saattaa\ntodella elää onnellisena ja tyytyväisenä mennä hautaan, kun pitää\nilmoituslehteä — ja sitte on elämän lopulla jäänyt säästöön niin\ntavattoman komea paperikasa, että huoleti saattaa laskeutua lepäämään\npehmoisen paperipinkan päälle, jollei tahdo nukkua höylänlastuissa.\n\nIlmoituslehti ja hautausmaa ne ovat aina olleet mieltäylentävimpien\nkävelyretkieni päämääränä, ne ovat aina olleet paras kylpylaitos\nhyvälle tuulelleni.\n\nIlmoituslehden läpi saattaa jokainen aivan helposti käydä; mutta\nlähdeppäs kanssani kirkkomaalle, menkäämme sinne kun aurinko paistaa ja\npuut ovat vihriät! astelkaamme hautojen keskellä! jokainen hauta on\nkuin suljettu kirja, selkä ulospäin, jotta voisi lukea nimen, joka\nilmoittaa mitä kirja sisältää eikä kuitenkaan sano mitään; mutta minä\ntunnen asiat juurta jaksain, tunnen ne sekä omasta kokemuksesta että\nisäni suusta. Kaikki ne ovat merkityt _hautakirjaani_ ja sen kirjan\nolen itse tehnyt sekä huvikseni että hyödykseni; sinne ovat asiat\nkaikki kootut talteen ja siellä niitä on enemmänkin! Nyt olemme\nhautausmaalla.\n\nTäällä, tuon valkoiseksi maalatun säleaitauksen takana, jossa kerran\nkasvoi ruusupensas, — se on nyt poissa, mutta murattiköynnös naapurin\nhaudalta pistää sinne vihriän sormensa, jotta sielläkin olisi hiukan\nsomempaa — siellä lepää hyvin onneton mies, ja kuitenkin hän eläissään\noli hyvissä varoissa, kuten sanotaan, hän tuli hyvin toimeen ja jäi\nsäästöäkin, mutta hän oli liian arka maailmaan, nimittäin taiteeseen\nnähden. Hän saattoi illalla istua teatterissa ja koko sielullaan\nnauttia esityksestä; äkkiä joutuu hän ihan suunniltaan: koneenkäyttäjä\non pannut liian väkevän valon kuun molempiin sakaroihin; tai on\nilmaverho joutunut kulissin päälle, kun sen olisi pitänyt riippua\ntakana; tai on Amagerille sattunut palmupuu, Tyroliin kaktus tai\nkorkealle pohjoiseen Norjaan pyökki. Eikö se nyt ole melkein\nyhdentekevää, kuka nyt sellaisia ajattelee! Näytelmä on komedia ja sitä\npitäisi katsella huvikseen. — Sitte olivat yleisön suosionosoitukset\nliian runsaat tai liian niukat. \"Märkiä puita\", sanoi hän, \"eivät tahdo\ntänä iltana syttyä!\" ja hän kääntyi katsomaan mitä väkeä hänen takanaan\noli ja sitte hän näki että he nauroivat paikoissa joissa ei olisi\npitänyt nauraa ja se harmitti häntä ja tuotti hänelle kärsimystä ja hän\noli hyvin onneton ihminen ja nyt hän on haudassa.\n\nTässä lepää hyvin onnellinen mies, nimittäin hän oli hyvin suurta sukua\nja se oli hänen onnensa, sillä muuten ei hänestä ikinä olisi tullut\nmitään, mutta luonnossa on kaikki niin viisaasti järjestetty, että sitä\nilokseen ajattelee. Hän oli kirjailtu koruompeleilla sekä edestä että\ntakaa ja hän oli asetettu vieraskamariin kuten kallisarvoinen,\nhelmiompeleilla koristettu kellonjämsä — sen takana oli aina hyvä,\npaksu nuora eli viransijainen, joka toimitti kaiken työn ja tekee sen\ntänäkin päivänä monen koruompelulla kirjaillun kellonjämsän takana.\nKaikki on kun onkin niin viisaasti järjestetty, että todella voi tulla\nhyvälle tuulelle.\n\nTässä lepää — niin, se on hyvin surullista! — tässä lepää mies, joka\nkuusikymmentä seitsemän vuotta mietti hyvää sukkeluutta; hän eli\nyksinäistä elämää keksiäkseen sen sukkeluuden; ja vihdoin viimein hän\nlöysikin jotakin, joka hänen oman vakaumuksensa mukaan oli sukkeluus ja\nhän tuli niin iloiseksi, että hän kuoli siitä, kuoli ilosta että oli\nsen sukkeluuden keksinyt, eikä siitä sitte ollut hyötyä kenellekään, ei\nkukaan kuullut sitä. Minä arvelen ettei se hyvä sukkeluus anna hänelle\nrauhaa haudassakaan, sillä edellytetäänpäs nyt että se, tehdäkseen\nvaikutuksen, on sanottava aamiaisen aikana eikä hän vainajana yleisen\nkäsityksen mukaan voi tulla ihmisten ilmoille kuin sydänyön aikaan;\nsilloin ei sukkeluus sovi siihen aikaan, ei kukaan naura, ja hän saa\npötkiä takaisin hautaan sukkeluuksineen päivineen. Se on surullinen\nhauta.\n\nTässä lepää hyvin saita rouva, eläissään nousi hän yöllä ylös\nnaukumaan, jotta naapurit luulisivat että hänellä on kissa; niin saita\nhän oli.\n\nTässä lepää neiti, joka oli hyvin hyvää sukua; aina kun oltiin\nseurassa, piti hänen laulaa ja hän lauloi muun muassa: \"mi manca la\nvoca!\" (minulta puuttuu ääntä). Se oli ainoa totuus hänen elämässään.\n\nTässä lepää neitsykäinen ihan toista maata! Kun sydämen kanarilintu\nalkaa kirkua, pistää järki sormet korviin. Ihana immyt seisoi\navioliiton sädekehän ympäröimänä —! Se on arkipäiväinen juttu — mutta\nse on joka tapauksessa kauniisti lausuttu. Levätkööt kuolleet rauhassa!\n\nTässä lepää leskirouva, jolla oli suussa joutsenen joikua, mutta\nsydämessä pöllön sappea. Hän kierteli perheestä toiseen vaanimassa\nlähimmäisen virheitä, kuten ennen muinoin \"Poliisin ystävä\" kulki\netsimässä katusiltaa, jota ei ollut olemassa.\n\nTämä on perhehauta; joka polvi siitä suvusta riippui niin lujasti\nkiinni samassa uskossa, että jos koko maailma ja sanomalehti sanoi,\nettä \"niin se on\" ja pieni poika tuli koulusta ja sanoi: \"minä olen\nkuullut sen sillä tavalla!\" silloin oli pojan tapa ainoa oikea, sillä\nhän kuului sukuun. Ja oli se niinkin, että jos perheen kukko lauloi\npuoliyön aikana, niin oli aamu, vaikka yövartia ja kaikki kaupungin\nkellot olisivat sanoneet että on puoliyö.\n\nSuuri _Goethe_ lopettaa \"Faustinsa\" sillä, että sitä sopii jatkaa, ja\njatkaa saattaisi myöskin kävelyämme täällä hautausmaalla; minä tulen\ntänne usein! Jos joku ystävistäni tai vihamiehistäni tekee minulle\nkiusaa, niin lähden tänne, etsin ensimäisen nurmikon ja vihin sen\nasianomaiselle miehelle tai naiselle, jonka tahdon saada haudatuksi, ja\nsentiensä minä heidät hautaan, siinä he sitte makaavat vainajina ja\nvoimattomina kunnes palaavat uusina, parempina ihmisinä. Heidän\nelämänsä ja vaelluksensa kirjoitan sitte, omalta kannaltani katsoen,\nkantakirjaani ja niin pitäisi kaikkien ihmisten tehdä. Heidän ei\npitäisi suuttua, vaan heti paikalla kuopata ihmiset jotka ovat olleet\nheille liian häijyt, ja pitää kiinni hyvästä tuulestaan ja\nilmoituslehdestä. Tähän lehteen kirjoittaa kansa itse, usein kädellä\njota kirjoitustaitoisen täytyy kuljettaa.\n\nJa kun tulee aika jolloin minä itse ja minun elämäni tarina sidotaan\nhautaan, niin pankaa hautakirjoitukseksi: \"_Hyvä tuuli_!\"\n\nSen pituinen minun tarinani.\n\n\n\n\nSYDÄNSURU.\n\n\nTässä kertomuksessa on oikeastaan kaksi osaa; ensimäinen osa saattaisi\nmielellään jäädä pois — mutta se antaa esitietoja ja ne ovat\nhyödylliset.\n\nMe oleskelimme kerran herraskartanossa maalla ja tapahtui sitte että\nherrasväki päiväksi läksi pois kotoa. Silloin sattui likikaupungista\ntulemaan taloon matami, Moppe matkassaan; hän pyysi, että ostettaisiin\nhänen karvariliikkeensä osakkeita. Hänellä oli paperit mukana ja me\nkehoitimme häntä panemaan ne koteloon ja kirjoittamaan päälle\nkartanonomistajan osotteen: \"Kenraalisotakomisario, Ritari y.m.\"\n\nMatami kuunteli sanojamme, otti kynän käteensä, seisahtui ja pyysi\nmeitä toistamaan päällekirjoituksen, mutta hitaasti. Me teimme niinkuin\nhän tahtoi ja hän kirjoitti; mutta keskellä sanaa \"kenraalisota-\" hän\npysähtyi, huokasi syvään ja sanoi: \"minä olen vain nainen!\" Moppensa\noli hän laskenut lattialle siksi aikaa kuin kirjoittaisi, ja se murisi;\nse oli otettu mukaan sekä huvikseen että terveyden syistä ja niin ollen\nei sitä olisi pitänyt laskea lattialle. Päältä katsoen oli se\npystykuono, silavaselkä.\n\n\"Ei se pure!\" sanoi matami, \"sillä ei ole hampaita. Se on kuin perheen\njäsen, uskollinen ja äreä, mutta se on lastenlasteni syy, he ovat\närsyttäneet sitä; he leikkivät häitä ja sen pitää olla morsiusneitinä\nja se rasittaa vanhaa raukkaa!\"\n\nJa matami jätti paperinsa taloon ja otti Mopen kainaloonsa. Tähän\nloppuu kertomuksen ensimäinen osa, joka kyllä olisi voinut jäädä\npoiskin.\n\n\"_Moppe kuoli_!\" se on toinen osa.\n\nViikkoa myöhemmin läksimme me kaupunkiin ja asetuimme kestikievariin\nasumaan. Ikkunamme olivat pihaan päin, joka aidalla oli jaettu kahteen\nosaan; toisella puolella riippui nahkoja, sekä valmistettuja että\nvalmistamattomia; siellä oli myöskin kaikkia karvariliikkeeseen\nkuuluvia tarpeita. Liike oli lesken. — Tänä aamuna oli Moppe kuollut\nja kuopattu pihamaahan; lesken lapsenlapset — karvarinlesken\nnimittäin, sillä Moppe oli ollut naimaton, olivat luoneet umpeen\nhaudan, se oli kaunis hauta, varmaan siellä lepäsi lystikseen.\n\nHauta oli aidattu ruukunsäröillä ja päälle siroitettu hiekkaa; ylimpänä\nkomeili olutpullo, kaula ylöspäin. Se ei ollut ensinkään kuvannollista.\n\nLapset tanssivat haudan ympärillä ja vanhin pojista, noin\nseitsenvuotias käytännöllinen nuorukainen, ehdotti, että Mopen hautaa\nnäytettäisiin kaikille sen kadun asujaimille; pääsymaksuna olisi\nhousunnappi, sellainen oli joka pojalla ja toinen liikenisi heiltä\ntytöillekin; ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti.\n\nJa kaikki sen kadun ja takakadun lapset tulivat ja toivat nappinsa.\nMoni poika kulki sen iltapäivän housunkannatin yhdessä ainoassa\nnapissa, mutta Mopen hauta oli nähty ja se merkitsi paljon se.\n\nMutta talon ulkopuolella, ihan portin ääressä seisoi pieni, risainen\ntyttö. Kaunis hän oli kuin kuva, kiharatukkainen, sinisilmäinen; ihan\nhäntä ilokseen katseli; hän ei puhunut sanaakaan, eikä hän itkenyt,\nmutta joka kerta kun portti avautui, kiiti hänen katseensa niin kauvas\nkuin pääsi. Hän tiesi ettei hänellä ollut nappia ja siksi hän\nsurullisena jäi ulkopuolelle seisomaan. Siinä hän seisoi kunnes kaikki\nolivat nähneet haudan ja menneet tiehensä; silloin hän istuutui, peitti\nsilmänsä pienillä ruskeilla käsillään ja purskahti itkuun; hän yksin ei\nollut nähnyt Mopen hautaa! Se sydänsuru oli niin suuri kuin ikinä\njonkun täysikasvuisen.\n\nMe katselemme sitä ylhäältä päin ja — ylhäältä päin katsoen — voimme\nsille hymähtää kuten useille omillemme ja muitten suruille.\n\nSellainen se tarina on ja joka ei sitä ymmärrä, ottakoon osakkeita\nlesken karvariliikkeessä.\n\n\n\n\n\"KAIKKI PAIKOILLEEN!\"\n\n\nSiitä on yli sata vuotta!\n\nMetsän takana, suuren sisäjärven rannalla oli vanha herraskartano. Sen\nympärillä oli syviä vallihautoja joissa kasvoi horsmoja, ruohoa ja\nkaisloja. Aivan likellä pääporttia, sillan luona, seisoi vanha\npiilipuu, joka kallisti oksiaan kaislojen päällitse.\n\nRotkotieltä päin alkoi äkkiä kuulua torvien toitotusta ja kavioiden\nkapsetta. Sentähden tuli pienelle hanhipaimenelle kiire saada hanhet\najetuiksi pois sillalta, ennenkuin metsästysseurue tulla karautti\npaikalle. Se tuli sellaista kyytiä, että tytön kiireen kautta täytyi\nhypätä korkealle kivelle sillan luona, jottei hän jäisi ratsastajien\njalkoihin. Hän oli vielä puoleksi lapsi, hento ja pieni, mutta\nmiellyttävä oli kasvojen ilme ja silmät kirkkaat ja kauniit; sitä ei\nherra kuitenkaan katsellut; tuiskuna hän tulla nelisti, huiskautti\npiiskaa kädessään ja tönäisi, raa'an hyväntuulen vallassa,\npiiskanvarrella tyttöä rintaan niin että hän kaatui nurin niskoin.\n\n\"Kaikki paikoilleen!\" huusi hän. \"Mars lokalätäkköön!\" ja sitte hän\nnauroi, se oli olevinaan niin hauskaa ja muut nauroivat mukaan. Koko\njoukkue huusi ja rähisi ja metsäkoirat ulvoivat. Saattoi todella sanoa:\n\n\"Rikas lintu touhuten tulee!\" — Jumala ties kuinka rikas hän itse\nasiassa oli. Hanhipaimen parka koetti pudotessaan käydä kiinni johonkin\nja saikin käsiinsä piilipuun riippuvan oksan; hän pysytteli lokalätäkön\nyläpuolella ja rupesi, kun herrat ja koirat onnellisesti olivat\npäässeet sisään portista, koettamaan nousta ylös, mutta oksan latva\nkatkesi tyvestä ja paimentyttö pudota polskahti ruohikkoon. Väkevä käsi\ntarttui kuitenkin samassa kiinni häneen. Se oli kiertelevä\nkaupustelija, joka matkan päässä oli sattunut näkemään tapauksen ja\nriensi tytön avuksi.\n\n\"Kaikki paikoilleen!\" matki hän leikillä herraa ja veti tytön kuivalle\nmaalle; taittunutta oksaa koetti hän asettaa sille paikalle josta se\noli taittunut, mutta sanat \"kaikki paikoilleen!\" eivät aina pidä\npaikkaansa ja sitte hän pisti oksan pehmoiseen multaan: \"juurru nyt jos\njaksat, ja tee hyvä pilli kartanonväille!\" hän soi mielellään herralle\nja hänen heimolaisilleen hyvän kujanjuoksun; ja sitte hän meni\nherraskartanoon, mutta ei juhlasaliin — hän oli sinne liian halpa! —\nvaan väentupaan ja ne katselivat hänen tavaroitaan ja tinkivät; mutta\njuhlapöydästä kuului rähinää ja hoilotusta, joka oli olevinaan laulua;\nne eivät osanneet laulaa paremmin. Herrat nauroivat ja koirat ulvoivat,\nsuuret olivat syömingit ja juomingit. Viini ja vanha olut vaahtosi\nlaseissa ja tuopeissa ja lempikoirat ottivat osaa kesteihin; ja yksi ja\ntoinen koirista sai herroilta suudelman, kun kuonoa ensin oli pyyhitty\npitkään korvaan. Kaupustelijapa kutsuttiin saliin tavaroineen, herrojen\nteki mieli pitää lystiä hänen kustannuksellaan. Viini oli mennyt\nmiehiin ja järki oli lähtenyt tiehensä. He kaasivat hänelle olutta\nsukkaan, hänen piti juoda muiden mukana, mutta kiireesti! se oli niin\ntavattoman hauskaa ja sukkelaa. Kokonaisia karjalaumoja, talonpoikia ja\ntalonpoikaistaloja pantiin korttien varaan ja hukattiin.\n\n\"Kaikki paikoilleen!\" sanoi kaupustelija kun oli päässyt pois Sodomasta\nja Gomorrasta, kuten hän kutsui herraspitoja. \"Väljällä maantiellä\nsiellä olen minä paikoillani, tuolla salissa ei ollut ensinkään hyvä\nolla.\" Ja pieni hanhipaimen nyökytti hänelle veräjältä päätään.\n\nJa päivät kuluivat ja viikot vierivät ja piilipuun oksa, jonka\nkaupustelija oli pistänyt ojaan, pysyi yhä tuoreena ja vihantana, jopa\nteki uusia vesojakin; pieni paimentyttö ymmärsi, että se on mahtanut\njuurtua ja hän iloitsi siitä suuresti, hänestä tuntui että se on hänen\npuunsa.\n\nNiin, puu meni eteenpäin, mutta kaikki muu talossa meni taaksepäin.\nPelattiin ja hurjisteltiin ja ne huvit ovat kiekkoja, joiden päällä ei\nole hyvä seisoa.\n\nEi ollut kuusi vuottakaan umpeen kulunut kun herra, pussi selässä,\nsauva kädessä, köyhänä miehenä sai lähteä talosta ja sen osti rikas\nkaupustelija, sama jota oli naurettu ja pilkattu ja jolle oli tarjottu\nolutta sukasta; mutta rehellisyys ja yritteliäisyys antavat hyvää\ntuulta purjeisiin ja nyt oli kaupustelija herrana talossa; mutta siitä\nhetkestä ei korttipakka koskaan saanut tulla taloon, \"se on huonoa\nlukemista\", sanoi mies, \"ja se keksittiin sillä tavalla, että kun\npaholainen ensi kerran näki raamatun, tahtoi hän tehdä jotakin\nsamallaista, ja silloin hän keksi korttipelin!\"\n\nUusi herra otti sitte rouvan, ja kukapa muu se olisi ollut kuin pieni\nhanhipaimen, joka aina oli ollut hyvä ja hurskas ja kelpo tyttö; ja\nuusissa vaatteissaan näytti hän niin hienolta ja kauniilta että olisi\nluullut häntä jalosukuiseksi neidiksi. Miten se oikeastaan tapahtui?\nNiin, siitä tulisi liian pitkä juttu meidän kiireellisinä aikoinamme,\nmutta se tapahtui kun tapahtuikin ja tärkeimmät asiat ovat vasta\ntulossa.\n\nOnni ja rauha vallitsi vanhassa talossa. Äiti hoiti askareet sisällä ja\nisä ulkona; siunaus näytti tulvimalla tulvivan taloon ja hyvinvointi\nyhä lisääntyi. Vanha talo korjattiin ja maalattiin, vallihaudat\npuhdistettiin, hedelmäpuita istutettiin; herttainen ystävällisyys\nhymyili tulijaa vastaan ja permannot huoneissa kiilsivät kuin\nleipälaudat. Suuressa salissa istui talvi-iltoina emäntä\npalvelustyttöineen ja kehräsi villoja tai pellavia; ja joka ilta\nluettiin ääneen raamattua, oikeusneuvos itse luki, sillä hänestä,\nkaupustelijasta, tuli oikeusneuvos, mutta vasta ihan hänen vanhoilla\npäivillään. Lapset kasvoivat ja varttuivat — talossa oli nimittäin\nlapsia ja kaikki kasvatettiin hyvin, mutta kaikilla ei ollut yhtä hyvä\npää, kuten kaikissa perheissä tapahtuu.\n\nMutta piilipuu portin takana oli kasvanut suureksi, komeaksi puuksi ja\nhuojui koskemattomassa vapaudessaan. \"Se on meidän sukupuumme!\"\nsanoivat vanhukset ja kehoittivat lapsia, sekä hyvä- että huonopäisiä,\npitämään sitä puuta arvossa ja kunniassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa nyt oli sata vuotta kulunut.\n\nMeidän aikamme oli käsissä; järvi oli muuttunut suoksi ja vanha\nherraskartano oli kuin pyyhkäisty maan pinnalta; soikean vesilammikon\nvieressä oli hiukan kiviä, siinä kaikki mitä oli jäänyt syvistä\nvallihaudoista, ja tuossa oli vielä komea vanha puu, jonka oksat\nriippuivat maahan saakka — se oli sukupuu; siinä se seisoi näyttämässä\nkuinka kaunis piilipuu saattaa olla, kun se saa kasvaa rauhassa. Tosin\nrungossa oli revelmä, joka ulottui latvasta juureen asti, myrsky oli\npuuta vähän kolhinut, mutta paikoillaan se yhä seisoi ja joka\nrepeämässä ja ra'ossa, johon tuuli oli tuonut multaa, kasvoi ruohoja ja\nkukkia, varsinkin oli siihen, missä suuret oksat haarautuivat,\nmuodostunut ikäänkuin kokonainen pieni riippuva puutarha\nvadelmapensaineen ja vesiheinineen; pieni pihlajakin oli asettunut\nsiihen kasvamaan ja seisoi sorjana ja solakkana keskellä vanhaa\npiilipuuta, joka kuvastui mustaan veteen kun tuuli oli sattunut ajamaan\nlimaskat toiseen päähän vesilammikkoa. — Pieni polku joka johti\nkartanon maiden läpi, kulki aivan tästä ohi.\n\nKorkealla mäellä metsän reunassa, erinomaisen kauniilla paikalla, oli\nuusi talo, suuri ja komea, lasiruudut niin kirkkaat, ettei olisi\nluullut niitä olevankaan. Suuri kuisti oli kuin mikäkin huvimaja,\ntäynnä ruusuja ja suurilehtisiä kasveja. Nurmikko oli niin vihanta että\nolisi luullut jokaisen heinän saavan erityistä hoitoa sekä aamuin että\nilloin. Salissa riippui kallisarvoisia tauluja ja siellä seisoi tuoleja\nja sohvia, jotka olivat silkillä ja sametilla päällystetyt ja jotka\nmiltei osasivat kävellä omin jaloin; pöydissä olivat kiiltävät\nmarmorilevyt ja kirjat olivat sidotut sahvianinahkaan ja varustetut\nkultauksella... niin, rikasta, ylhäistä väkeä siellä asui, siellä asui\nparoni itse.\n\nKaikki esineet olivat toistensa arvoiset. \"Kaikki paikoilleen!\" ne\nsanoivatkin toisilleen ja sentähden olivat kaikki vanhat kuvat, jotka\naikoinaan arvossa ja kunniassa olivat riippuneet vanhassa talossa, nyt\nripustetut renkituvan portaisiin; siellä sitä oli romua, ja muun romun\njoukossa kaksi vanhaa muotokuvaa; toinen esitti miestä ruusunpunaisissa\nvaatteissa, päässä peruukki, toinen puuteroitua naista, hiukset\nkorkeiksi kammattuina, kädessä punainen ruusu, ja molempien kuvien\nympärillä oli suuri piilipuu-seppele. Molemmat kuvat olivat täynnä\npyöreitä reikiä, sillä pienten paronien oli tapana kaaripyssyillään\nammuskella vanhuksia. Ne olivat oikeusneuvos ja oikeusneuvoksetar,\njoista koko suku polveutui.\n\n\"Mutta eivät he oikein olleet meidän sukuamme!\" sanoi yksi pienistä\nparoneista. \"Toinen oli kaupustelija ja toinen hanhipaimen. Eivät ne\nolleet niinkuin pappa ja mamma!\"\n\nKuvat olivat vanhaa rojua ja \"kaikki paikoilleen!\" sanottiin ja niin\njoutuivat kanta-isä ja kanta-äiti renkituvan portaisiin.\n\nPapinpoika oli kotiopettajana siinä talossa. Eräänä päivänä käveli hän\npienten paronien ja heidän vanhimman sisarensa kanssa, joka hiljan oli\nkäynyt rippikoulun, ja he astelivat polkua, joka johti vanhalle\npiilipuulle; ja heidän astellessaan kokosi tyttö kimpun kedon kukkasia;\n\"kaikki paikoilleen!\" ja ne muodostivat kauniin kokonaisuuden. Ja\nkaiken aikaa kuunteli tyttö tarkasti mitä puhuttiin ja hänestä oli\nhauskaa kuunnella papinpojan kertovan luonnon voimista ja historian\nsuurista miehistä ja naisista; hän oli terve, reipas luonne, sielun ja\nmielen aatelia, sydän avoinna kaikelle mitä Jumala on luonut.\n\nHe seisahtuivat vanhan piilipuun luo; pienin paroneista tahtoi että\nhänelle tehtäisiin pilli piilipuusta, hänelle oli ennen muista\npiilipuista tehty pillejä, ja papinpoika taittoi oksan.\n\n\"Oi, älkää tehkö sitä!\" sanoi nuori paronitar; mutta se oli jo tehty.\n\"Tämähän on meidän vanha, kuuluisa puumme; minä rakastan sitä niin\nkovasti! kotiväet nauravatkin minua, mutta naurakoot! Taru kertoo\nvanhasta puusta...!\"\n\nJa tyttö kertoi kaikki mitä oli kuullut puusta ja vanhasta talosta,\nhanhipaimenesta ja kaupustelijasta, jotka tapasivat toisensa tässä\npaikassa ja joista sittemmin tuli ylhäisen suvun ja nuoren paronittaren\nesivanhemmat.\n\n\"He eivät huolineet aatelisarvosta, ne vanhat, kelpo ihmiset!\" sanoi\ntyttö. \"Heillä oli sanantapana: 'kaikki paikoilleen!' ja he olivat sitä\nmieltä ettei kaikki ole paikoillaan, kun ihmiset rahalla koroitetaan.\nHeidän poikansa, minun isoisäni, tuli paroniksi, hän kuuluu olleen\nhyvin oppinut, kaikki prinssit ja prinsessat kuuluvat rakastaneen ja\nkunnioittaneen häntä, ja kaikissa heidän juhlissaan hän oli mukana.\nHänestä kotiväet pitävät eninten, mutta minun sydämeni riippuu jollakin\nlailla kiinni tässä vanhassa parissa, en itsekään ymmärrä miksi; mahtoi\nsiellä sentään olla kotoista ja patriarkaalista siellä vanhassa\ntalossa, jossa emäntä istui kehräämässä palvelustyttöjen kanssa ja\nvanha herra luki ääneen raamattua.\"\n\n\"He olivat ymmärtäväistä väkeä, kelpo väkeä!\" sanoi papinpoika; ja\nsamassa kääntyi heidän puheensa aatelisiin ja porvarillisiin eikä olisi\nluullut papinpojan kuuluvan porvarillisiin, sillä tavalla puhui hän\naateliudesta.\n\n\"Onnellista on kuulua sukuun, joka on tehnyt itsensä kuuluisaksi!\nsilloin on jo veressä jotakin, joka kannustaa pyrkimään suurta\npäämäärää kohti. Kaunista on omistaa sukunimi, joka avaa pääsyn\nensimäisiin perheisiin. Jalosukuinen merkitsee samaa kuin jalomielinen,\naatelius on kultaraha, jonka kylkeen on leimattu sen oma arvo. Ajan\nhengen mukaan — ja monet runoilijat tietysti yhtyvät siihen — on\nkaikki aateli huonoa ja typerää, mutta köyhien silmissä se kiiltää ja\nkiiltää yhä kirkkaammin jota alemma tullaan. Mutta minä en yhdy siihen\nmielipiteeseen, se on aivan väärä, aivan hullu. Ylemmissä säädyissä\ntavataan monta valtavan kaunista piirrettä; äitini on kertonut minulle\nyhden ja minä voisin lisätä useampia. Hän oli vieraana jossakin\nylhäisessä talossa kaupungissa, isoäitini oli luullakseni ollut\narmollisen rouvan imettäjänä. Äitini ja vanha, ylhäinen herra seisoivat\nhuoneessa; äkkiä huomasi herra että pihamaalle tuli vanha vaimo,\nkainalosauvojensa varassa; hän tuli joka sunnuntai saamaan pari äyriä.\n'Voi sitä vanhaa raukkaa!' sanoi herra, 'hänen on vaikea kävellä!' —\nja ennenkuin äitini tiesikään oli hän kiiruhtanut ulos ovesta ja alas\nportaita; ja seitsenkymmenvuotias ylhäinen herra oli itse rientänyt\nköyhän vaimon luo säästääkseen hänen vaivaansa, kun hänen piti noutaa\nmuutaman äyrin almua. Eihän se ole kuin pieni piirre, mutta kuten\n'lesken ropo' soittaa se sydämen säveliä, ihmisyyden säveliä; ja sitä\nsuuntaa tulee runoilijan viittoa, juuri meidän aikanamme tulee hänen\nniistä laulaa, se tekee hyvää, se sovittaa ja lieventää. Mutta jos\nihmisolento syntyperänsä nojalla ja siksi että hänen sukutaulunsa on\nvanha kuin arapialaisten hevosten, asettuu takajaloilleen ja hirnakoi\nkadulla ja huoneessa sanoo: 'täällä on käynyt katuyleisöä!' jos joku\nporvarillinen on käynyt siellä — silloin on aateli mädäntynyt ja\nmuuttunut madoiksi, sellaisiksi jommoisia Tespis itselleen valmisti.\nSilloin ei voi muuta kuin pitää lystiä aatelisherran kustannuksella ja\njättää hänet ivan esineeksi.\"\n\nSillä lailla papinpoika puhui, pitkänlainen se puhe oli, mutta pilli\nvalmistuikin sen aikana.\n\nTalossa oli koolla suuri seura, vieraita sekä paikkakunnalta että\npääkaupungista, naisia aistikkaissa puvuissa ja naisia epäaistikkaissa\npuvuissa. Suuri sali oli täynnä ihmisiä. Paikkakunnan papit seisoivat\narvokkaassa ryhmässä huoneen nurkassa, olisi luullut olevansa\nhautajaistilaisuudessa, mutta se oli huvitilaisuus, mutta se ei vielä\nollut päässyt alkuun.\n\nPiti tulla suuri konsertti, sentähden oli pikku paroni ottanut\npiilipuisen pillin mukaansa, mutta hän ei saanut siihen ilmaa eikä\npappakaan saanut ja siksi oli koko pilli kelvoton.\n\nSoitettiin ja laulettiin, mutta musiikki oli sitä lajia, joka tuottaa\nsuurinta huvia esittäjille; olihan se muuten kaunista.\n\n\"Te olette tekin taiteilija!\" sanoi muuan kavaljeeri, joka oli\nvanhempiensa lapsi; \"te soitatte pilliä, te veistätte itse tämän\npillin. Nero sen saa aikaan, Jumala paratkoon! Minä seuraan aikaani,\ntäytyy aina seurata. Eikö totta, tahdottehan ilahuttaa meitä kaikkia\ntällä pienellä soittokoneella!\" Ja kavaljeeri ojensi hänelle pillin,\njoka oli tehty piilipuunoksasta vesilammikon luona ja sitte hän\nsuurella äänellä ilmoitti, että kotiopettaja tarjoaa heille\npillisoolon.\n\nTarkoitus oli tehdä kotiopettajasta pilaa, sen saattoi helposti\nhuomata, eikä kotiopettaja mitenkään olisi tahtonut puhaltaa vaikka hän\nkyllä osasi, mutta vieraat vaativat vaatimistaan ja pakoittamalla\npakoittivat ja vihdoin viimein otti hän pillin ja vei sen huulilleen.\n\nSe oli kummallinen pilli! Siitä pääsi pitkä ääni kuin höyryveturista,\nmutta paljon voimakkaampi; se kaikui läpi koko kartanon, puutarhan ja\nmetsän, penikulmien taakse, kauvas maalle, ja pillin ääni toi mukanaan\nkokonaisen tuulispään, joka toitotti: \"kaikki paikoilleen!\" — ja\nsamassa lensi pappa kuin myrskyn viemänä ulos päärakennuksesta suoraa\npäätä tallirengin asuntoon ja tallirenki lensi — ei sentään saliin,\nsillä ei hän sinne voinut päästä, vaan palvelijahuoneeseen, hienojen\nlakeijojen joukkoon, jotka sipsuttelivat silkkisukissa, ja ne pöyhkeät\nmiehet saivat miltei halpauksen, kun niin vähäpätöinen henkilö rohkeni\nasettua pöytään heidän joukkoonsa.\n\nMutta salissa lensi nuori paronitar pöydän ylimpään päähän, se oli\nhänen paikkansa, mutta papinpoika sai istuutua hänen rinnalleen ja\nsiellä he sitte istuivat kuin morsiuspari. Muuan vanha kreivi, joka oli\nmaan vanhinta sukua, sai häiritsemättä pitää kunniapaikkansa; sillä\npilli oli oikeudenmukainen ja sitä pitää aina olla. Se sukkela\nkavaljeeri joka oli pannut alkuun pillinsoiton, lensi pää edellä\nkanojen joukkoon, mutta hän ei ollut yksin.\n\nPilli soi kokonaisen penikulman päähän maalle ja sieltä kuului kummia.\nRikas tukkukauppiaan perhe, jonka vaunujen edessä oli neljä hevosta,\npuhaltui ulos vaunuista eikä saanut pysytellä edes vaunujen takanakaan;\nkaksi rikasta talonpoikaa, jotka olivat kasvaneet omia viljapeltojaan\nkorkeammalle, tuuskahti rapakkolätäkköön; se oli vaarallinen pilli!\nonneksi särkyi se ensimäiseen ääneensä ja hyvä oli että niin kävi, niin\nse pääsi takaisin taskuun: \"kaikki paikoilleen!\"\n\nSeuraavana päivänä ei enään puhuttu siitä tapahtumasta, mutta siitä on\ntullut sanantapa \"pistää pillit pussiin.\" Kaikki kulkikin taas vanhassa\njärjestyksessä, paitsi että vanhat muotokuvat, _kaupustelija_ ja\n_hanhipaimen_ nyt riippuivat salissa; tuuli oli tuonut ne seinälle ja\nkun muuan taiteentuntija sanoi niiden lähteneen mestarin kädestä, niin\nne ripustettiin seinään ja pantiin kuntoon. Eihän kukaan tähän saakka\nollut tietänyt että ne olivat kelvollista tavaraa ja kuka sen olisikaan\nsaattanut tietää. Nyt riippuivat ne kunniasijalla. \"Kaikki\npaikoilleen!\" ja niin vähitellen käykin. Ikuisuus on pitkä, pitempi\nkuin tämä tarina.\n\n\n\n\nRUOKAKAUPPIAAN TONTTU.\n\n\nOli kerran ylioppilas joka asui vinttikamarissa eikä omistanut mitään;\noli myöskin ruokakauppias, joka asui oikeassa huoneustossa ja omisti\nkoko talon, ja tämän turvissa pysytteli tonttu, sillä tältä sai hän\njoka jouluaatto vadillisen puuroa, keskellä suuri voisilmä;\nruokakauppias saattoi antaa tällaisen lahjan; ja tonttu jäi puotiin ja\nsiellä oppii paljon.\n\nYhtenä iltana tuli ylioppilas puotiin takaoven kautta, hänen piti ostaa\nkynttilöitä ja juustoa, hänellä ei ollut ketään lähetettävää ja niin\ntuli hän itse; hän sai mitä pyysi, maksoi tavarat ja sekä ruokakauppias\nettä rouva nyökäyttivät hänelle \"hyvää iltaa\"; se rouva se oli niitä\nnaisia jotka osaavat muutakin kuin nyökäyttää päätä, hänellä oli\npuhujan lahjat! — ja ylioppilas vastasi heidän tervehdykseensä ja\nunohtui samassa lukemaan paperia, joka oli kääritty juuston ympäri. Se\noli kirjan lehti, revitty vanhasta kirjasta, jota ei olisi pitänyt\nrepiä, vanhasta kirjasta täynnä runoutta.\n\n\"Tuossa sitä on enemmän!\" sanoi kauppias, \"minä annoin siitä eräälle\nköyhälle vaimolle muutamia kahvipapuja; jos te tahdotte antaa minulle\nkahdeksan killinkiä, niin saatte loput.\"\n\n\"Kiitos!\" sanoi ylioppilas, \"antakaa minulle juuston asemasta kirja!\nminä voin kyllä syödä voileipää paljaaltaan; synti olisi antaa repiä\ntämä kirja. Te olette kelpo mies, käytännöllinen mies, mutta runoutta\nette te ymmärrä enempää kuin tuo pytty.\"\n\nSe oli epäkohteliaasti sanottu, varsinkin pyttyä kohtaan, mutta\nkauppias nauroi ja ylioppilas nauroi, leikkipuhettahan se oli! Mutta\ntonttua suututti että ruokakauppiaalle, joka samalla oli talon isäntä\nja möi parasta voita, uskallettiin puhua sillä tavalla.\n\nYöllä, kun puoti oli suljettu ja kaikki, paitsi ylioppilas, nukkuivat,\nmeni tonttu makuuhuoneeseen ja otti rouvan puheneuvot, hän ei käyttänyt\nniitä nukkuessaan, ja mille esineelle tonttu ne ikinä lainasi, se sai\npuheen lahjan ja osasi lausua ajatuksensa ja tunteensa yhtä hyvin kuin\nrouva itse, mutta vaan yksi esine kerrallaan saattoi käyttää\npuheneuvoja ja onni se oli, sillä muuten ne olisivat vieneet sanat\ntoistensa suusta.\n\nJa tonttu antoi puheneuvot pytylle, jossa vanhoja sanomalehtiä\nsäilytettiin.\n\n\"Onko totta\", kysyi hän, \"että te ette tiedä mitä runous on?\"\n\n\"Tiedän kun tiedänkin\", sanoi pytty, \"se on sellaista joka seisoo\nsanomalehtien alaosassa ja joka leikataan irti; luulisinpa että minussa\non enemmän runoutta kuin ylioppilaassa onkaan, ja minä olen sentään\nvain mitätön pytty ruokakauppiaan rinnalla.\"\n\nJa tonttu antoi puheneuvot kahvimyllylle, ihme ja kumma kuinka se\npyöri! ja hän antoi ne voinelikolle ja rahakirstulle — kaikki olivat\nsamaa mieltä kuin pytty ja enemmistön mielipidettä täytyy aina\nkunnioittaa.\n\n\"Nyt minä näytän ylioppilaalle!\" ja tonttu hiipi ihan hiljaa ylös\nkyökinrappuja ullakolle, missä ylioppilas asui. Huoneessa oli tulta ja\ntonttu tirkisti sisään avaimenlävestä. Hän näki ylioppilaan lukevan\nrisaista kirjaa, jonka oli saanut alakerrasta. Mutta kuinka siellä\nolikin valoisaa! kirjasta läksi kirkas säde, joka muodostui rungoksi ja\nmahtavaksi puuksi. Ja puu yleni niin korkeaksi ja ojensi suuret oksansa\nvarjostamaan ylioppilasta. Joka lehti oli niin raikas ja joka kukkanen\noli kaunis tytönpää, toisten silmät olivat säihkyvän mustat, toisten\nsiniset ja niin ihmeellisen kirkkaat. Joka hedelmä oli tuikkiva tähti\nja ympärillä helisi kummallisen kaunis soitto.\n\nSellaista ihanuutta ei pieni tonttu ikinä ollut uneksinut, saatikka\nsitte nähnyt tai kuullut. Ja hän jäi varpailleen seisomaan ja\ntirkisteli tirkistelemistään huoneeseen, kunnes tuli sammutettiin;\nylioppilas puhalsi kyllä lamppunsa sammuksiin ja läksi levolle, mutta\npieni tonttu seisoi yhä paikoillaan, sillä soitto helisi yhä niin\nihanaisena ja suloisena. Kaunis kehtolaulu tuuditti ylioppilasta uneen.\n\n\"Täällä on suuremmoista!\" sanoi pieni tonttu, \"tätä en osannut odottaa!\n— luulenpa että jään ylioppilaan luo —!\" — ja hän punnitsi asiaa —\nja punnitsi järkevästi ja sitte hän huokasi: \"Ylioppilaalla ei ole\npuuroa!\" — ja sitte hän läksi — niin, sitte hän läksi takaisin\nkauppiaan luo; — ja hyvä oli että hän tuli, sillä pytty oli\nkuluttamaisillaan loppuun rouvan puheneuvot, se oli jo toiselta\nlaidaltaan puhunut itsensä ihan tyhjäksi ja oli juuri kääntymäisillään\nja ryhtymäisillään tyhjentämään toista puoltaan, kun tonttu tuli ja\npelasti puheneuvot takaisin rouvalle; mutta siitä lähtien oli koko\npuoti, rahakirstusta leipälautaan asti, samaa mieltä kuin pytty ja ne\nkunnioittivat sitä siihen määrään ja niillä oli siitä niin suuret\nluulot, että kun kauppias sittemmin luki taide- ja teatteri-ilmoituksia\n\"Lehdestään\", joka tuli illalla, niin ne luulivat näiden ilmoitusten\nolevan kotoisin pytystä.\n\nMutta pieni tonttu ei enään tyynenä istunut kuuntelemassa alakerran\nviisautta ja järkeä; ei, niin pian kuin valo alkoi vilkuttaa\nvinttikamarista, rupesivat säteet ankkuritouvien voimalla vetämään\nhäntä sinne, ja hänen täytyi rientää tirkistämään avaimenreiästä ja kun\nhän siinä seisoi, valtasi hänet suuri tunne, sama joka riistää meidät\nmukaansa kun katselemme myllertävää merta, kun Jumala myrskyssä käy\nveden poikki; ja tonttu purskahti itkuun, ei hän itsekään tietänyt\nmiksi hän itki, mutta siinä itkussa oli ihmeellinen sulo. — Kuinka\nihmeen ihanaa mahtaisi olla istua ylioppilaan kanssa puun alla, mutta\neihän se käy päinsä — hyvä kun on se avaimenreikäkin! Siellä kylmässä\nkäytävässä hän yhä seisoi, syystuuli puhalsi sisään kattoluukusta, oli\nniin kylmä, niin kylmä, mutta sitä ei pieni tonttu huomannut ennenkuin\ntuli vinttikamarissa sammui ja sävelet hukkuivat tuuleen. Huu! kuinka\nhäntä paleli ja kiireesti kaivautui hän lämpöiseen soppeensa; siellä\noli hyvä olla! — Ja kun joulupuuro tuli, keskellä suuri voisilmä —\nsilloin oli kauppias oikea mestari.\n\nKeskellä yötä heräsi tonttu hirveään meluun, ihmiset rytyyttivät\nulkoapäin ikkunaluukkuja. Vartian pilli soi, tuli oli irroillaan; koko\ntalo paloi ilmi tulessa. Oliko tulipalo täällä vaiko naapurissa? Missä?\nHätä ja kauhistus! Kauppiaan rouva joutui niin suunniltaan, että otti\nkultaiset korvarenkaat korvistaan ja pisti ne taskuunsa saadakseen edes\njotakin pelastetuksi, kauppias karkasi ottamaan arvopapereitaan ja\npalvelustyttö silkkimantiljaansa, sellaisen oli hän saanut hankituksi;\njokainen tahtoi pelastaa parhaimpansa ja niin tahtoi pieni tonttukin ja\nparilla harppauksella oli hän päässyt ylös ylioppilaan luo, joka varsin\nlevollisena seisoi avatun ikkunan ääressä ja katseli tulipaloa\nnaapuritalossa. Pikku tonttu kävi kiinni ihmeelliseen kirjaan pöydällä,\npisti sen punaiseen lakkiinsa ja piteli sitä molemmin käsin; talon\nparhain aarre oli pelastettu; ja sitte hän läksi menemään, suoraa päätä\nkatolle, aina savupiipulle asti ja sinne hän istuutui. Palava talo\nvastapäätä valaisi häntä, hän piteli molemmin käsin punaista lakkiaan,\njossa aarre oli. Nyt hän tiesi sydämensä tunteet ja kenelle hän\noikeastaan kuului; mutta kun valkea oli sammutettu ja hän taas tuli\ntajuihinsa, — niin: \"minä tahdon kuulua heille molemmille!\" sanoi hän,\n\"minä en voi kokonaan erota kauppiaasta — puuron tähden!\"\n\nJa se oli varsin inhimillistä! — Me menemme me muutkin kauppiaan luo\n— puuron tähden.\n\n\n\n\nVUOSITUHANSIEN KULUTTUA.\n\n\nNiin, vuosituhansien perästä tullaan höyryn siivillä halki ilmojen,\nvaltameren poikki! Amerikan nuoret asukkaat tulevat vierailemaan\nvanhaan Europpaan. He tulevat katsomaan muistomerkkejä ja häviäviä\nkaupunkeja, aivan kuten me meidän aikanamme vaellamme Etelä-Aasian\nlahoavien ihanuuksien luo.\n\nVuosituhansien perästä he tulevat.\n\nThames joki, Tonava ja Rein virtaavat vielä; Montblanc kohottaa yhä\nlumista huippuaan, revontulet valaisevat pohjolan maita, mutta\nsukupolvi sukupolven perästä on maatunut maaksi, joukottain hetken\nmahtavia on vaipunut unhoon, kaikki he nukkuvat kummussa, joka\nsijaitsee varakkaan jauhokauppiaan maalla ja jolle hän veistää\npenkkinsä istuutuakseen siitä katselemaan aavaa, aaltoilevaa\nviljavainioaan.\n\n\"Europpaan!\" lausuu Amerikan nuori suku — \"isien maahan, muistojen ja\nfantasian ihanaan maahan, Europpaan!\"\n\nIlmalaiva tulee; se on täpösen täynnä matkustajia, sillä kulku on\nnopeampi kuin meritse; sähkömagneetinen lanka valtameren pohjalla on jo\nsähköittänyt miten suuri ilmakaravaani on. Jo näkyy Europpa, Irlannin\nrannat näkyvät, mutta matkustajat nukkuvat vielä; he ovat herätettävät\nvasta kuin Englanti tulee; _siellä_ he haluavat astua maihin,\nShakespearen maahan, kuten hengen lasten on tapana sanoa; sillä muut\nsanovat sitä politikan maaksi, koneitten maaksi.\n\nTäällä viivytään kokonainen päivä, niin paljon aikaa uhraa kiireen\nsukukunta suurelle Englannille ja Skotlannille.\n\nKanalin tunnelin alatse käy matka Ranskaan, Kaarle Suuren ja Napoleonin\nmaahan. Molièreä mainitaan, oppineet puhuvat klassillisesta ja\nromantisesta koulusta kaukaisessa menneisyydessä, ja juhlitaan\nsankarien, runoilijain ja tiedemiesten kunniaksi, joitten nimiä ei\nmeidän aika tunne, mutta jotka ovat syntyneet Parisissa, Europan\nkraaterin partaalla.\n\nIlmalaiva lentää yli maan, josta Kolumbus läksi, jossa Cortez syntyi ja\nmissä Calderón lauloi draamoja aaltoilevalla runomitalla; kauniit,\nmustasilmäiset naiset elävät yhä kukoistavissa laaksoissa ja vanhoissa\nlauluissa mainitaan Cid ja Alhambra.\n\nHalki ilman, poikki meren Italiaan, sinne missä ikuinen Rooma oli;\nkaupunki on hajoitettu maan tasalle, kampanja on erämaana;\nPietarinkirkosta näytetään yksinäistä muurinjäännöstä, mutta senkin\ntodenperäisyyttä epäillään.\n\nKreikkaan mennään, yksi yö nukutaan rikkaassa hotellissa korkealla\nOlympon harjalla; onhan sitte oltu sielläkin! Tie käy Bosporin kautta,\nmuutama tunti lepäillään siellä missä Bysantti oli; köyhät kalastajat\nripustavat verkkojaan sinne missä tarina tietää haaremin puutarhojen\nolleen turkkilaisten aikoina.\n\nRaunioita mahtavista kaupungeista väkevän Tonavan varrella,\nkaupungeista, joita ei meidän aikamme ole tuntenut — kaikkien yli\nkiidetään, mutta tulevien muistojen rikkaille seuduille, seuduille\njoita aika synnyttää — pysähtyy ilmakaravaani ja nousee sitte taas\nkorkeuteen.\n\nTuossa Saksa — jota aikoinaan kaarsi mitä tihein rautateitten ja\nkanavien verkko — maa, jossa Luther puhui, Göthe lauloi ja Mozart\naikoinaan piteli sävelten valtikkaa. Suuret nimet loistavat tieteessä\nja taiteessa, nimet joita emme me tunne. Päivä viivytään Saksassa ja\npäivä pohjolassa, Örstedin ja Linnén isänmaassa, sekä Norjassa,\nvanhojen sankarien ja nuorten pohjolan poikien maassa. Islantiin\npoiketaan kotimatkalla; Geysir ei enään kiehu, Hekla on sammunut, mutta\nSadun ikuisena kivitauluna seisoo väkevä kallio meren hyrskyissä.\n\n\"Europassa on paljon nähtävää!\" sanovat nuoret amerikkalaiset; \"ja me\nolemme nähneet sen kahdeksassa päivässä; se käy päinsä, kuten suuri\nlöytöretkeilijä — mainitaan nimi, joka kuuluu heidän aikaansa —\nteoksessaan 'Europpa nähtynä kahdeksassa päivässä' osoittaa.\"\n\n\n\n\nPIILIPUUN ALLA.\n\n\nKjögen seutu on hyvin autio ja paljas; kaupunki kyllä on meren rannalla\nja se on aina kaunista, mutta voisi siellä kuitenkin olla paljon\nkauniimpaa kuin siellä on: tasaisia maita yltympärillä ja pitkä matka\nmetsään; mutta kun seutu on oikein kotoinen, löytää sieltä aina jotakin\nkaunista, jotakin jota maailman kauneimmillakin seuduilla saattaa\nkaivata. Ja se on myönnettävä, että Kjögen syrjällä, missä pari pientä,\nköyhää puutarhaa kulki joen vartta pitkin, joka virtasi mereen,\nkesäisin saattoi olla aika kaunista. Sitä mieltä olivat varsinkin ne\nmolemmat pienet naapurinlapset, _Knut_ ja _Johanna_, jotka siellä\nleikkivät ja karviaismarjapensaiden alatse ryömivät toisiaan\ntervehtimään. Toisessa puutarhassa seisoi selja, toisessa vanha\npiilipuu ja piilipuun alla lapset erityisen mielellään leikkivät, ja\nheillä oli lupa leikkiä vaikka puu kasvoi ihan joen partaalla, joten he\nhelposti olisivat voineet pudota veteen, mutta valvoohan Jumalan silmä\npienokaisia, muuten heidän kävisikin hullusti; he olivatkin hyvin\nvarovaiset, poika pelkäsi vettä siihen määrin, ettei häntä kesällä\nmitenkään tahtonut saada rantaan, missä muut lapset niin mielellään\npulikoivat; häntä pilkattiin sen asian tähden ja hänen täytyi se\nkärsiä; mutta sitte näki naapurin pieni Johanna unta, että hän souteli\nveneessä Kjögen lahdella ja Knut tuli sinne hänen luokseen; ensin\nulottui vesi hänen kaulaansa ja sitte se peitti koko pään; ja siitä\nhetkestä jolloin Knut tämän unen kuuli, ei hän kärsinyt että häntä\nsanottiin pelkuriksi, hän viittasi aina Johannan uneen; se oli hänen\nylpeytensä, mutta veteen ei hän mennyt.\n\nKöyhät vanhemmat tapasivat usein toisensa ja Knut ja Johanna leikkivät\npuutarhassa ja maantiellä, jonka ojanvarsilla kasvoi kokonaisia\npiilipuurivejä, ja ne eivät olleet kauniit; niiden latvat olivat niin\ntylpät, mutta eiväthän ne olleetkaan kaunistuksena, niiden tarkoitus\nolikin tehdä hyötyä; kauniimpi oli vanha piilipuu puutarhassa ja sen\nalla viettivät he monta hauskaa hetkeä.\n\nKjögessä on suuri tori ja markkina-aikaan olivat kokonaiset kadut\ntäynnä telttoja, joissa myytiin silkkinauhoja, saappaita ja\nkaikellaista tavaraa; tungos oli suuri ja ilma tavallisesti sateinen,\nsilloin hajusivat markkinakansan vaatteet, mutta piparikakuistakin\nlevisi mitä suloisin haju; niitä oli koko puoti täynnä, mutta kaikista\nhauskinta oli se, että mies joka niitä möi, aina markkina-ajaksi\nasettui asumaan pikku Knutin vanhempien luo ja häneltä tipahti tietysti\nsilloin tällöin Knutille pieni piparikakku, josta Johannakin\nsai osansa. Mutta melkein vielä parempi asia oli se, että\npiparikakkukauppias osasi kertoa satuja ja miltei mistä hyvänsä,\npiparikakuistaankin; niistä kertoi hän yhtenäkin iltana sadun, joka\nteki lapsiin niin syvän vaikutuksen, etteivät he sitte koskaan\nunohtaneet sitä, ja taitaapa yksin tein olla paras että mekin kuulemme\nsen, varsinkin kun se on lyhyt.\n\n\"Myymäpöydällä makasi kaksi piparikakkua\", sanoi hän, \"toinen oli\nmiehen muotoinen, hattu päässä, toinen kuin neitonen ilman hattua,\nmutta lehtikultaa hiuksissa; heidän kasvonsa olivat sillä puolella joka\noli ulospäin ja siltä puolelta heitä oli katseltava eikä nurjalta\npuolelta, siltä puolelta ei koskaan pidä ketään ihmistä katsella.\nMiehellä oli vasemmalla puolella karvas manteli, se oli hänen\nsydämensä, neitonen sen sijaan oli pelkkää piparikakkutaikinaa. He\nmakasivat näytteinä myymäpöydällä, he makasivat siinä pitkät ajat ja\nsitte he rupesivat rakastamaan toisiaan, mutta he eivät sanoneet sitä\ntoisilleen ja se täytyy tehdä, jos asiasta jotakin valmista toivoo.\"\n\n\"Hän on mies, hänen täytyy lausua ensimäinen sana\", ajatteli tyttö,\nmutta olisi sentään mielellään tahtonut tietää saavansa vastarakkautta.\n\nMiehen ajatukset olivat paljon ahneemmat — miesväen ajatukset ovat\naina ahneemmat; hän näki kerran unta, että hän oli elävä katupoika ja\nomisti neljä killinkiä, ja hän osti neitosen ja söi hänet.\n\nJa päiväkausia ja viikkokausia he makasivat myymäpöydällä, kävivät\nihan kuiviksi ja neitosen ajatukset tulivat yhä hienommiksi ja\nnaisellisemmiksi: \"minulle on siinä yllin kyllin että olen maannut\nmyymäpöydällä hänen kanssaan!\" ja sitte hän meni poikki vyötäisten\nkohdalta.\n\n\"Jos hän olisi tietänyt kuinka minä häntä rakastan, niin hän kyllä\nolisi kestänyt kauvemmin!\" ajatteli mies.\n\n\"Semmoinen juttu se oli, ja tässä he ovat molemmat!\" sanoi\nkakkujenmyyjä. \"He ovat merkilliset ihmeellisten elämänvaiheittensa ja\nsanattoman rakkautensa tähden, joka ei koskaan johda mihinkään. Kas\ntuossa te saatte heidät!\" ja sitte hän antoi Johannalle miehen joka oli\neheä ja Knut sai katkenneen neitosen, mutta lapset olivat niin\ninnostuneet kertomukseen, etteivät he raaskineet syödä rakastavaisia.\n\nSeuraavana päivänä veivät he piparikakut Kjögen kirkkomaalle, jossa\nmitä kaunein muratti kesät, talvet rehevänä mattona peittää aidan; ja\nhe asettivat piparikakut vihreään nurmeen päiväpaisteeseen ja kertoivat\ntoisille lapsille tarinan sanattomasta rakkaudesta, sillä tarina oli\nkaunis, sitä mieltä he kaikki olivat ja kun he sitte katsahtivat\npiparikakkupariin, niin silloin oli joku suuri poika häijyyttään syönyt\nkatkenneen neitosen, lapset itkivät häntä ja sitte — sen he varmaan\ntekivät jottei mies raukka jäisi yksin maailmaan — niin, sitte he\nsöivät hänetkin, mutta tarinaa eivät he ikinä unohtaneet.\n\nAina olivat lapset yhdessä seljan luona ja piilipuun alla ja pieni\ntyttö lauloi hopeanheleällä äänellään mitä ihanimpia lauluja; Knut ei\nollut saanut sävelten lahjaa, mutta sanat hän osasi ja onhan sitä\nsiinäkin. — Kjögeläiset, yksin rautakauppiaan rouvakin, pysähtyivät\nkuuntelemaan Johannaa. \"Sillä pienellä tytöllä on herttainen ääni!\"\nsanoi hän.\n\nNe olivat onnen päiviä, mutta ei niitä aina kestä. Naapurit erosivat;\npienen tytön äiti oli kuollut, isän piti mennä uusiin naimisiin\nKöpenhaminassa ja siellä ansaita leipänsä; hänen piti saada joku\nvahtimestarin paikka, se kuului olevan hyvin tuottava. Ja kyynelsilmin\nerosivat naapurit, varsinkin itkivät lapset; mutta vanhemmat lupasivat\nkirjoittaa toisilleen vähintäin kerran vuodessa. Ja Knut pantiin\nsuutarinoppiin, eihän saattanut antaa sen pitkän pojan enään\nlaiskotella. Ja sitte hän pääsi ripille!\n\nOi kuinka mielellään hän juhlapäivänään olisi tahtonut päästä\nKöpenhaminaan näkemään pientä Johannaa, mutta ei hän päässyt sinne eikä\nhän koskaan ollut siellä käynyt, vaikkei Köpenhamina ole kuin viiden\npenikulman päässä Kjögestä: tornit Knut kyllä kirkkaalla säällä oli\nnähnyt lahden takaa ja rippipäivänä näki hän selvästi Frue Kirken\nkultaisen ristin loistavan.\n\nOi kuinka hän ajatteli Johannaa! muistelikohan hän häntä? — Muisteli\nkyllä! — Joulun tienoilla tuli hänen isältään kirje Knutin\nvanhemmille, hyvin hänen kävi Köpenhaminassa ja Johannan kaunis ääni\nnäytti tuottavan paljon onnea; hänellä oli paikka siinä teatterissa\nmissä lauletaan; ja ansaitsi hän jo vähän rahaakin ja niistä lähetti\nhän nyt rakkaille naapuriväille kokonaisen riikin taalarin, että\njouluaatoksi toimittaisivat sillä jotakin lystiä; heidän piti juoda\nhänen maljansa, sen oli hän omin käsin liittänyt jälkikirjoitukseen ja\nsiinä sanottiin myöskin: \"Ystävällinen tervehdys Knutille!\"\n\nHe itkivät kaikki, vaikka uutiset olivat niin iloiset, mutta he\nitkivätkin ilosta. Joka päivä oli Johanna ollut hänen mielessään ja nyt\nhän näki, että Johannakin ajatteli häntä. Ja jota enemmän hän varttui\nnuorukaiseksi, sitä selvemmäksi hänelle selvisi, että hän rakastaa\nJohannaa niin että hänen täytyy tulla hänen pikku vaimokseen, ja hymy\nleikitteli Knutin suupielissä ja entistä reippaammin kiristi hän\npikilankaa ja jalka pingoitti polvihihnaa: naskali pisti syvälle\nsormeen, mutta ei se tehnyt mitään. Hän ainakaan ei rupea olemaan\nsanattomana niinkuin piparikakut, se satu oli opettanut hänelle paljon.\n\nJa sitte hän tuli sälliksi ja köytti laukun selkäänsä. Köpenhaminaan\naikoi hän nyt vihdoinkin ensi kerran eläissään ja hänellä oli siellä\ntiedossa mestari. Kyllä Johanna nyt hämmästyy ja ilostuu. Hän oli\nseitsemäntoista vuoden vanha ja Knut oli yhdeksäntoista.\n\nHän aikoi jo Kjögessä ostaa hänelle kultasormuksen, mutta sitte tuli\nhänen mieleensä, että hän varmaan Köpenhaminassa saa paljon kauniimman;\nja sitte hän sanoi hyvästi vanhuksille ja syysmyöhällä, tuulessa ja\nsateessa hän reippaasti, omin jaloin läksi taivaltamaan pääkaupunkiin;\nlehdet putoilivat puista; likomärkänä saapui hän Köpenhaminaan uuden\nmestarinsa luo.\n\nSeuraavana sunnuntaina aikoi hän käydä tervehtimässä Johannan isää. Hän\npuki ylleen uudet pyhävaatteet ja uuden, Kjögestä ostetun hatun, se\npuki Knutia erinomaisesti, hän olikin aina ennen käyttänyt lakkia. —\nJa hän löysi talon jota etsi ja kiipesi ylös korkeita portaita; ihan\npää meni pyörälle, kun ajatteli miten päällätysten ihmiset asuivat\ntäällä vilisevässä kaupungissa.\n\nAika varakkaalta siellä huoneessa näytti ja ystävällisesti Johannan isä\notti hänet vastaan; rouvallehan hän oli ventovieras, mutta hänkin antoi\nhänelle kättä ja kahvia.\n\n\"Johanna tulee iloiseksi kun saa sinut nähdä!\" sanoi isä; \"sinustahan\non tullut oikein korea poika! — ja jahka nyt näet Johannan! se tyttö\ntuottaa minulle nyt jo iloa ja tulevaisuudessa vielä enemmän, Jumalan\navulla! hänellä on oma huone ja siitä hän maksaa meille vuokraa!\" ja\nisä koputti kohteliaasti hänen oveensa, ikäänkuin hän olisi ollut\nvieras mies ja sitte he astuivat huoneeseen. Olipa siellä kaunista!\nsellaista kamaria varmaan ei ollut koko Kjögessä, itse kuningattarella\nei saattanut olla kauniimpaa kamaria! Siellä oli lattiamatto, uutimet\njotka ulottuivat maahan asti, oikea samettinen tuoli ja yltympärillä\nkukkasia ja kuvia ja peili, johon olisi saattanut juosta pää edellä, se\noli suuri kuin ovi. Knut näki kaikki yhdessä silmänräpäyksessä eikä\nkuitenkaan nähnyt mitään muuta kuin Johannan; hän oli täysikasvanut\ntyttö, aivan toisellainen kuin Knut oli ajatellut, mutta paljon\nkauniimpi. Kjögessä ei ollut ainoaakaan tyttöä joka oli niinkuin hän,\nja kuinka hän oli hieno! Mutta hän katsahti Knutiin niin kummallisen\noudosti, ei sitä sentään kestänyt kuin silmänräpäyksen ajan, sitte\nlensi hän häntä vastaan ikäänkuin karatakseen hänen kaulaansa, ei hän\nsitä tehnyt, mutta hän oli sen tekemäisillään. Voi, kyllä hän tuli\niloiseksi kun näki lapsuutensa ystävän! kyyneleet nousivat hänen\nsilmiinsä ja hänellä oli niin paljon kyselemistä ja puhumista, alkaen\nKnutin vanhemmista aina seljapensaaseen ja piilipuuhun asti, ja hän\nkutsui niitä selja-emoksi ja piili-isäksi, ikäänkuin ne olisivat olleet\nihmisiä, ja mikseikäs niitä olisi saattanut pitää ihmisinä yhtä hyvin\nkuin piparikakkuja! Niistä hän myöskin puhui ja niiden sanattomasta\nrakkaudesta, kuinka ne makasivat myymäpöydällä ja taittuivat — mutta\nveri poltti Knutin kasvoilla ja hänen sydämensä sykki kiivaammin kuin\ntavallisesti; ei, ei hän ollut käynyt yhtään ylpeäksi! — Hänen\nansionsa se oli sekin, että vanhemmat pyysivät häntä jäämään sinne koko\nillaksi — Knut sen kyllä huomasi. Ja Johanna kaasi teetä ja ojensi\nKnutille omasta kädestään kupin ja sitte hän otti kirjan ja luki heille\nääneen ja Knutin mielestä kuvasi se mitä hän luki, juuri hänen\nrakkauttaan, se sopi niin täydellisesti hänen ajatuksiinsa; ja sitte\nlauloi Johanna yksinkertaisen laulun, mutta hänen suussaan tuli siitä\nkokonainen tarina, hänen sydämensä tuntui olevan tulvillaan sitä\nlaulua. Kyllä hän varmaan piti Knutista. Kyyneleet vierivät alas Knutin\nposkia, hän ei voinut sille mitään eikä hän saanut sanaakaan suustaan,\nhän tunsi kyllä, että hän on hyvin typerä, ja kuitenkin painoi Johanna\nhänen kättään ja sanoi: \"sinulla on hyvä sydän, Knut, pysy aina\nsellaisena kuin olet!\"\n\nSe oli ihana ilta, ei se antanut sinä yönä nukkua eikä Knut\nnukkunutkaan. Hyvästi jättäessä oli Johannan isä sanonut: \"no, käythän\nsinä nyt talossa! näytäppä nyt ettet anna koko talven kulua ennenkuin\ntaas tulet meitä katsomaan!\" — ja sopihan hänen siis taas sunnuntaina\ntulla taloon ja hän päätti tulla. Mutta joka ilta kun työ oli päättynyt\n— ja työtä tehtiin tulen valossa — läksi Knut kaupungille; hän käveli\nsitä katua, jonka varrella Johanna asui, katsahti hänen ikkunaansa,\nsiellä oli miltei aina tulta, ja yhtenä iltana näki hän ihan selvään\nuutimilla hänen kasvojensa varjon; se oli ihana ilta! Mestarin rouva ei\nyhtään pitänyt siitä että hän aina oli kulussa, kuten hänen oli tapana\nsanoa, ja hän ravisti päätään, mutta mestari hymähti: \"sehän on nuori\nmies!\" sanoi hän.\n\n\"Sunnuntaina me tapaamme ja silloin minä sanon hänelle että hän aina on\nmielessäni ja että hänen täytyy tulla vaimokseni; minä kyllä olen vain\nköyhä suutarinsälli, mutta minusta voi tulla mestari, ainakin\nvapaamestari, minä kyllä ponnistan ja teen työtä —! niin, sen minä\nsanon hänelle, ei siitä sanattomasta rakkaudesta ole mihinkään, sen\nminä olen oppinut piparikakuilta.\"\n\nJa sunnuntai tuli ja Knut tuli, mutta kuinka ikävää! heidän täytyi\nlähteä ulos ja heidän täytyi sanoa se hänelle. Johanna painoi hänen\nkättään ja kysyi: \"oletko ollut teatterissa? Sinne sinun kerran pitää\ntulla! minä laulan keskiviikkona ja jos sinulla silloin on aikaa, niin\nlähetän sinulle lipun; isäni tietää missä mestarisi asuu.\"\n\nKuinka ystävällinen hän oli! ja keskiviikkona päivällä tuli suljettu\nkotelo ilman kirjettä, mutta lippu oli kotelossa ja illalla meni Knut\nensi kertaa eläissään teatteriin, ja mitä hän siellä näkikään — hän\nnäki Johannan, niin kauniina, niin ihanaisena; tosin hän joutui\nnaimisiin vieraan ihmisen kanssa, mutta se oli vain teatteria, se oli\nvain olevinaan sellaista, sen Knut kyllä tiesi, eihän Johanna toki\nmuuten olisi raaskinut lähettääkään hänelle lippua ja kutsua häntä\nkatselemaan sellaista; ja kaikki ihmiset taputtivat käsiään ja huusivat\nääneen ja Knut huusi hurraata.\n\nItse kuningas hymyili Johannalle niinkuin hänkin olisi iloinnut\nhänestä. Voi kuinka pienen pieneksi Knut kävi omissa silmissään ja\nkuitenkin rakasti hän häntä niin lämpimästi ja pitihän hänkin Knutista\nja miehen täytyi aina sanoa ensi sana, niinhän piparikakkuneitonenkin\najatteli; siihen kertomukseen oli kätketty paljon.\n\nNiinpian kun sunnuntai tuli, läksi Knut sinne; hänen mielensä oli\nharras kuin rippikirkkoon mennessä. Johanna oli yksin ja otti hänet\nvastaan, paremmin ei olisi voinut käydä.\n\n\"Hyvä on, että sinä tulet!\" sanoi hän, \"olin jo lähettämäisilläni isäni\nluoksesi, mutta sitte minulla oli sellainen tunne, että sinä kyllä\ntulet tänä iltana; minun täytyy nimittäin sanoa sinulle, että minä ensi\nperjantaina matkustan Ranskaan, minun täytyy, jotta minusta tulisi\njotakin kelvollista.\" —\n\nKnutin silmissä rupesi koko huone pyörimään, hänen sydämensä oli\npakahtumaisillaan, mutta silmään ei tullut kyyneltäkään. Selvästi sen\nkuitenkin saattoi huomata kuinka surullinen hän oli; Johanna näki sen\nja oli purskahtamaisillaan itkuun. \"Sinä rehellinen, uskollinen sielu!\"\nsanoi hän ja samassa irtaantui Knutin kieli siteistään ja hän sanoi\nhänelle kuinka lämpimästi hän häntä rakastaa ja että hänen täytyy tulla\nhänen omaksi vaimokseen; ja sitä puhuessaan huomasi hän, että Johanna\nkävi kalman kalpeaksi, hän päästi irti hänen kätensä ja lausui\nvakavana, suruissaan: \"älä tee itseäsi ja minua onnettomaksi, Knut!\nminä pysyn aina hyvänä sisarenasi, johon voit luottaa —; mutta muuta\nen voi olla!\" ja hän silitti pehmoisella kädellään hänen otsaansa.\n\"Jumala antaa meille voimaa voittamaan paljon, kun vaan itse tahdomme!\"\n\nSamassa astui Johannan äitipuoli huoneeseen.\n\n\"Knut on aivan onneton siitä että minä matkustan!\" sanoi hän; \"ole toki\nmies!\" ja hän taputti häntä olkapäälle, olisi luullut heidän puhuvan\nainoastaan matkasta eikä mistään muusta. \"Lapsi!\" sanoi hän. \"Ja\nkoetappa nyt olla hyvä ja järkevä, niinkuin ennen piilipuun alla, kun\nme molemmat olimme lapsia!\"\n\nKnutista tuntui siltä kuin maailmasta olisi irtaantunut kappale, hänen\najatuksensa oli kuin lanka, joka tahdotonna lepattelee tuulessa. Hän\njäi taloon, ei hän tietänyt olivatko he häntä pyytäneet, mutta hyvät ja\nystävälliset he olivat ja Johanna antoi hänelle teetä ja hän lauloi; ei\nsiinä ollut entistä sointua, mutta niin ihmeen ihanaa se oli, että\nsydän oli särkymäisillään, ja sitte he erosivat; Knut ei ojentanut\nhänelle kättään, mutta Johanna otti hänen kätensä ja sanoi: \"annathan\ntoki sisarellesi kätesi jäähyväishetkellä, sinä vanha leikkitoveri!\" ja\nhän hymyili kyynelten seasta, ne valuivat alas poskia, ja hän toisti\nvieläkin: \"veli!\" Siitä totisesti ei ollut suurta apua! — Sellainen\noli hyvästijättö.\n\nJohanna purjehti Ranskaan, Knut käveli Köpenhaminan likaisia katuja —\nverstaan muut sällit kyselivät häneltä mitä hän tuumiskelee, paras\nlähteä heidän kanssaan lystäilemään, onhan hän nuori.\n\nJa he menivät yhdessä tanssipaikkaan; ja siellä oli monta kaunista\ntyttöä, mutta ei ketään niinkuin Johanna ja siellä missä hän oli\nluullut voivansa hänet unohtaa, sukelsi hän ilmielävänä hänen\nmieleensä. \"Jumala antaa voimaa kantamaan paljon, kun vaan itse\ntahdomme!\" hän oli sanonut; ja hartaus täytti hänen mielensä, hän pani\nkädet ristiin — ja viulut soivat ja neitoset tanssivat hänen\nympärillään; hän pelästyi, tuntui siltä että hän on jossakin jonne ei\nJohannaa voi viedä ja olihan hän kuitenkin mukana, hän oli hänen\nsydämessään, — ja Knut läksi ulos, hän karkasi läpi katujen, astui\ntalon ohi, jossa Johanna oli asunut, siellä oli pimeää, kaikkialla oli\npimeää, outoa ja yksinäistä; maailma meni menojaan ja Knut kulki omia\nteitään.\n\nJa tuli talvi ja vedet jäätyivät, Knutin silmissä valmistautui kaikki\nhautajaisjuhlaan.\n\nMutta sitte tuli kevät ja kun ensimäinen höyrylaiva läksi matkalle,\nvaltasi hänet sanomaton kaiho kauvas, kauvas maailmalle, mutta ei liian\nlikelle Ranskaa.\n\nJa sitte hän heitti repun selkäänsä ja kulki kauvas Saksanmaalle,\nkaupungista kaupunkiin, ilman lepoa ja rauhaa; vasta kun hän tuli\nvanhaan hiljaiseen Nürnbergiin, näytti kulkuripoika hänessä asettuvan.\n\nSe on kummallinen vanha kaupunki, kuin kuvakirjasta leikattu. Kadut\nkulkevat oman mielensä mukaan, talot eivät tahdo seisoa rivissä;\ntornikattoiset parvekkeet, kiehkurakoristukset ja kuvapatsaat ulkonevat\nkatukäytävälle, ja korkeilta, kummallisesti kallistuvilta katoilta\njohtuu keskelle katuja vesikouruja, jotka ovat lohikäärmeitten tai\npitkävatsaisten koirien muotoiset.\n\nReppu selässä seisoi Knut torilla vanhan suihkukaivon luona, missä\nihanat, raamatulliset tai historialliset malmikuvat seisovat vilisevien\nvesisäikeiden välissä.\n\n— Soma palvelustyttö oli paraikaa ottamassa vettä, hän ojensi Knutille\nvirvoittavaa juomaa; ja kun hänellä oli koko kourallinen ruusuja, antoi\nhän hänelle ruusunkin ja se tuntui Knutin mielestä hyvältä enteeltä. —\n\nLikeisestä kirkosta kuului urkujen hyminä ulos torille asti, se soitto\ntuntui niin kotoiselta, aivan kuin Kjögen kirkossa, ja Knut astui\nsuureen tuomiokirkkoon; aurinko paistoi sisään maalattujen ruutujen\nläpi, korkeiden, sorjien pilarien lomitse. Hartaus asui hänen\nmielessään, rauha laskeutui hänen sydämeensä.\n\nJa hän haki ja löysikin hyvän mestarin Nürnbergissä ja hänen luokseen\nhän jäi oppimaan kieltä.\n\nVanhat vallihaudat kaupungin ympärillä ovat muutetut pieniksi\nkyökkipuutarhoiksi, mutta korkeat muurit raskaine tornineen ovat vielä\npystyssä; nuorantekijä punoo nuoraansa puusta tehdyllä radalla, joka\nkulkee muuria pitkin, kaupunkiin päin, ja rei'issä ja revelmissä kasvaa\nseljapuita, joitten oksat varjostavat pieniä, mataloita taloja muurin\njuurella. Yhdessä näistä taloista asui se mestari, jonka luona Knut\nteki työtä; seljanoksat riippuivat juuri sen vinttikamarin ikkunan\npäällä, jossa hän nukkui.\n\nTäällä asui Knut kesän ja talven, mutta kun kevät tuli, oli hänen\nmahdoton kestää. Selja oli kukassa, lemu oli niin kotoinen, aivan kuin\nKjögen puutarhassa, — ja Knut heitti mestarinsa ja muutti toisen luo,\nkauvemma kaupunkiin, missä ei ollut seljapuita.\n\nVanhan kivisillan likellä, vastapäätä vesimyllyä, joka alituiseen\nkohisi ja pauhasi, oli hänen verstaansa; ulkopuolella vieri virta\nsullottuna talojen väliin, joitten seinillä riippui vanhoja, vaivaisia\nparvekkeita; näytti siltä kuin niillä olisi ollut tarkoitus varistaa ne\nveteen.\n\n— Siellä ei kasvanut seljapuita, ei siellä ollut edes kukkaruukkua,\njossa olisi kasvanut vähän vihantaa, mutta vastapäätä kasvoi suuri,\nvanha piilipuu, joka näytti pysyttelevän talon turvissa jottei virta\nriistäisi sitä mukaansa; se ojensi oksansa kauvas joelle, aivan\nniinkuin piilipuu Kjögen joelle.\n\nNiin, nyt hän todella oli joutunut Seljaemon luota Piili-isän luo;\nvarsinkin kuutamoiltoina viritti puu hänen mielensä niin \"— niin\nkotoiseksi valossa kuutamon!\" mutta ei se ollut kuutamon syy, ei, se\nvanha piilipuu sen vaikutti.\n\nEi hän puhunut kenellekään Johannasta; sisäänsä hän kätki surunsa ja\nerityinen merkitys oli hänen silmissään piparikakkutarinassa; nyt hän\nymmärsi miksi miehellä oli ollut karvas manteli vasemmalla puolella,\nhän tunsi itsekin sen karvasta makua, ja Johanna joka aina oli niin\nlempeä ja suloinen, hän oli pelkkää piparikakkua. Tuntui siltä kuin\nrepun hihna olisi ahdistanut ja estänyt henkeä kulkemasta, hän irroitti\nhihnaa, mutta ei se auttanut. Maailma hänen ulkopuolellaan oli\npuolinainen, toista puolta kantoi hän sisässään, sellaista se oli.\n\nVasta sitte kun hän näki korkeat vuoret, avartui hänelle maailma, hänen\najatuksensa suuntautuivat ulospäin ja kyyneleet nousivat hänen\nsilmiinsä. Alpit olivat hänestä kuin maailman lepäävät siivet; entä jos\nse olisikin nostanut ne, levittänyt suuret sulkansa, jotka olivat\nkirjaillut täyteen mustia metsiä, ryöppyäviä vesiä, pilviä ja\nlumikinoksia! \"Tuomiopäivänä nostaa maa suuret siipensä, lentää Jumalaa\nkohti ja särkyy kuin kupla hänen kirkkaisiin auringonsäteisiinsä! Oi,\nolisipa jo tuomiopäivä!\" huokasi hän. —\n\nÄänetönnä asteli hän läpi maan, joka hänen silmissään oli kuin\nhedelmäpuutarha; talojen puuparvekkeilta nyökyttivät tytöt\nnypläystyönsä äärestä hänelle päätään, vuorenhuiput hehkuivat\npunaisessa ilta-auringossa ja kun hän näki vihriät järvet mustien\npuiden keskellä — ajatteli hän Kjögelahden rantaa; ja hänen rinnassaan\nasui alakuloisuus, mutta ei tuska.\n\nSiellä missä Rein pitkänä laineena vyöryy eteenpäin, syöksyy alas,\nsärkyy ja muuttuu lumivalkeaksi, kiiltäväksi pilviaineeksi, josta\npilvet ikäänkuin saavat alkunsa — sateenkaari lepattelee kuni\nirtonaisena nauhana sen päällä — siellä ajatteli hän Kjögen\nvesimyllyä, jossa vesi niinikään vyöryi ja särkyi.\n\nHän olisi mielellään jäänyt hiljaiseen Reinin kaupunkiin, mutta siellä\noli niin paljon seljaa ja niin monta piilipuuta — ja niin hän jatkoi\nmatkaansa yli korkeitten, mahtavien vuorten, kautta louhittujen\nkallioiden, teitä, jotka kuni pääskysenpesät olivat liimatut kiinni\nkiviseinään. Vesi vyöryi syvyydessä, pilvet vaappuivat hänen allaan;\nkiiltävien ohdakkeiden, alppiruusujen ja lumen poikki kulki hän\nlämpöisessä auringonpaisteessa — ja niin lausui hän jäähyväiset\npohjolan maille ja tuli kastanjain varjoon, keskelle viinivuoria ja\nmaissivainioita. Vuoret olivat muurina hänen ja kaikkien muistojen\nvälillä, oli niinkuin olla pitikin.\n\nHänen edessään oli suuri, muhkea kaupunki, jota sanottiin Milanoksi ja\nsiellä hän tapasi saksalaisen mestarin, joka antoi hänelle työtä; se\noli vanha, kelpo pariskunta, jonka verstaaseen hän joutui. Ja he\nrupesivat pitämään hiljaisesta nuorukaisesta, joka puhui vähän, mutta\nteki työtä sitä enemmän ja oli hurskas ja uskovainen. Tuntuikin siltä\nkuin Jumala olisi ottanut sen raskaan taakan hänen sydämeltään.\n\nHänen suurin ilonsa oli silloin tällöin kulkea mahtavalle\ntuomiokirkolle, joka oli luotu kuin kotipuolen lumesta ja muovailtu\nkuviksi, suippeiksi torneiksi ja avonaisiksi pylväiköiksi, joita\nkukkaset koristivat; joka nurkasta, joka torninhuipusta, joka kaarelta\nhymyilivät valkoiset kuvapatsaat häntä vastaan. — Hänen yllään oli\nsininen taivas, alla kaupunki ja laaja Lombardian tasanko ja pohjoista\nkohti korkeat vuoret ikuisine lumineen, — ja hän ajatteli Kjögen\nkirkkoa ja punaisia muureja, joita murattiköynnös kierteli, mutta hän\nei ikävöinyt niitä; hän tahtoo että hänet haudataan tänne vuorten\ntaakse.\n\nVuoden oli hän asunut täällä, kolme vuotta sitte läksi hän kotoa;\nkerran vei hänen mestarinsa hänet kaupungille, ei sirkukseen katsomaan\nkomeljantteja, vaan suureen operaan ja se sali oli todella näkemisen\narvoinen. — Seitsemässä kerroksessa riippui siellä silkkiverhoja ja\nlattiasta huimaavan korkeaan kattoon saakka istui mitä hienoimpia\nnaisia, kukkavihot käsissä, ikäänkuin olisivat olleet tanssiaisiin\nmenossa, ja herrat olivat juhlapuvuissa, monet olivat hopea- ja\nkultakoristeissa. Oli niin valoisaa kuin kirkkaammalla päiväpaisteella\nja soitto pauhasi niin voimakkaana ja kauniina; oli tämä paljon\nkomeampaa kuin Köpenhaminan teatteri, mutta siellä oli Johanna ja\ntäällä — niin se oli kuin taikaa, verho vetäytyi syrjään ja Johanna\noli täälläkin, tuossa hän seisoi kullassa ja silkissä, päässä\nkultakruunu; hän lauloi niinkuin vain Jumalan enkeli laulaa taitaa; hän\nastui niin etäälle kuin pääsi, hän hymyili niinkuin yksin Johanna\ntaitaa hymyillä; hän katsoi suoraan Knutiin.\n\nKnut raukka tarttui mestarin käteen ja huusi ääneen: \"Johanna!\" mutta\nei se kuulunut, soittoniekat soittivat niin lujaan; ja mestari\nnyökäytti päätään ja vastasi: \"niin, hänen nimensä on Johanna!\" ja\nsitte hän otti painetun lehden ja näytti että siinä oli hänen nimensä,\nkoko hänen nimensä.\n\nEi, se ei ollut unta! Ihmiset olivat haltioissaan, heittivät hänelle\nkukkia ja seppeleitä ja joka kerta kun hän meni pois, huusivat he hänet\ntakaisin ja hän meni ja tuli ja tuli uudelleen.\n\nKadulla kokoontuivat ihmiset hänen vaunujensa ympärille ja he vetivät\nniitä ja Knut oli kaikista ensimäisenä ja kaikista iloisimpana ja kun\nhe saapuivat hänen asuntonsa edustalle, joka oli niin komeasti\nvalaistu, seisoi Knut ihan vaununoven luona, se avautui, Johanna astui\nulos ja valo lankesi suoraan hänen suloisille kasvoilleen, ja hän\nhymyili ja kiitti niin lempeästi ja hän oli niin mielenliikutuksissaan;\nja Knut katsoi häntä suoraan kasvoihin ja hän katsoi Knutia suoraan\nkasvoihin, mutta ei hän tuntenut häntä. Tähtirinta herra tarjosi\nhänelle käsivartensa — sanottiin että he olivat kihloissa.\n\nJa sitte läksi Knut kotiin ja pani reppunsa kuntoon; hän tahtoi kotiin,\nhänen täytyi päästä kotiin seljan ja piilipuun luo — oi, piilipuun\nalle!\n\nHe pyysivät häntä jäämään; ei mikään pyyntö voinut häntä pidättää! he\nsanoivat hänelle, että talvi on tulossa, että lumi jo lankeaa\nvuoristossa; mutta vaivalloisesti kulkevan kyytivaunun raiteissa —\ntäytyihän sille raivata tietä — saattoi hän sentään astella eteenpäin,\nreppu selässä, sauvansa varassa.\n\nJa hän kulki vuoria kohti, ylös vuoret ja alas vuoret; hän oli\nnääntymäisillään eikä vieläkään näkynyt kaupunkia eikä ihmisasuntoa;\ntie vei pohjoista kohti. Tähdet syttyivät hänen päänsä päällä, hänen\njalkansa horjuivat, hänen päätään huimasi; syvällä laaksossa syttyi\nsielläkin tähtiä, näytti siltä kuin taivas olisi ulottunut hänen\nalleenkin. Hän tunsi olevansa sairas. Tähdet laaksossa enenivät\nenenemistään ja kävivät yhä kirkkaammiksi, ne liikkuivat sinne tänne.\nPienessä kaupungissa tuikkivat tulet ja kun hän sen huomasi, ponnisti\nhän viimeiset voimansa ja saavutti vaatimattoman majatalon.\n\nKokonaisen päivän hän siellä viipyi, hänen ruumiinsa kaipasi lepoa ja\nhoitoa. Laaksossa sataa tuhutti lumiräntää. Yhtenä aamuna tuli sinne\nposetiivinsoittaja, hän soitti kotoista, tanskalaista säveltä eikä Knut\nenään voinut kärsiä sitä — hän kulki päiväkaudet, monet päiväkaudet,\nkulki kiireesti, ikäänkuin olisi pitänyt ehtiä kotiin ennenkuin kaikki\nsiellä kuolivat sukupuuttoon; — mutta ei hän kenellekään ilmaissut\nkaihoaan, ei kukaan saattanut aavistaa että häntä kalvoi sydänsuru,\nsyvin kaikista, ei maailma sitä ymmärrä, se ei ole hauska, eivät edes\nystävätkään sitä ymmärrä eikä hänellä ollut ystäviä. Vieraana vaelsi\nhän vieraalla maalla, kotia kohti, pohjoiseen päin. Siinä ainoassa\nkirjeessä, jonka vanhemmat aikoja sitte olivat kirjoittaneet,\nsanottiin: \"sinä et ole oikein tanskalainen niinkuin me muut täällä\nkotona: me olemme niin hirveän tanskalaiset! Sinä pidät vain vieraista\nmaista!\" Vanhemmat saattoivat kirjoittaa sillä tavalla — niin,\ntunsivathan he hänet!\n\nOli ilta, hän taivalsi aukeaa maantietä. Alkoi pakastaa; maat kävivät\nyhä lakeammiksi, tuli niittyjä ja vainioita; tien vierellä kasvoi suuri\npiilipuu; kaikki näytti niin kotoiselta, niin tanskalaiselta; hän\nistuutui piilipuun alle, häntä niin väsytti, pää painui alas, silmät\nsulkeutuivat lepäämään, mutta hän tiesi ja tunsi kuinka piilipuu\nkallisti oksansa hänen puoleensa; puu oli hänen silmissään vanha,\nmahtava mies, Piili-isä itse, joka nostaa hänet käsivarsilleen ja\nkantaa hänet, väsyneen pojan, kotiin, Tanskan maahan, Kjögen kaupungin\nlakealle, vaalealle rannalle, lapsuuden puutarhaan. Niin, se oli itse\nkjögeläinen Piili-isä, joka oli lähtenyt maailmalle etsimään ja\nlöytämään häntä ja nyt oli hän löydetty ja saatettu kotiin pieneen\npuutarhaan joen varrella, ja siellä seisoi Johanna koko loistossaan,\npäässä kultakruunu, jommoisena Knut viimeksi oli hänet nähnyt, ja\nhuusi: \"tervetuloa!\"\n\nJa ihan heidän edessään seisoi kaksi ihmeellistä olentoa, mutta ne\nnäyttivät paljon ihmismäisemmiltä kuin lapsuudessa, ne olivatkin\nmuuttuneet; ne olivat nimittäin tutut piparikakut, mies ja tyttö; ne\nkäänsivät oikean puolen ulospäin ja olivat erittäin kauniit.\n\n\"Kiitos!\" virkkoivat molemmat Knutille; \"sinä olet irroittanut\nkielemme! Sinä olet opettanut että aina pitää lausua ajatuksensa\nsuoraan ja vilpittömästi, muuten ei asiasta synny mitään! ja nyt on\nasiasta tullut tosi — me olemme kihloissa!\"\n\nJa sitte ne käsi kädessä astelivat Kjögen katuja, ne olivat nurjaltakin\npuolelta hyvin siistin näköiset, ei niissä ollut mitään moittimisen\nsijaa! ja ne suuntasivat kulkunsa suoraan Kjögen kirkkoa kohti ja Knut\nja Johanna tulivat perässä; he astuivat hekin käsi kädessä; ja kirkko\noli ihan entisellään, seinät punaiset ja muratti kaunista ja vihreää,\nja kirkon suuret ovet avautuivat molemmin puolin ja urut soivat ja mies\nja tyttö kulkivat ylös pääkäytävää. \"Herrasväki ensin!\" sanoivat ne,\n\"piparikakkujen häävieraat!\" ja sitte ne asettuivat kumpikin puolelleen\nja tekivät tilaa Knutille ja Johannalle, ja he polvistuivat alttarin\njuurelle ja Johanna painoi päänsä Knutin kasvoja vastaan ja hänen\nsilmistään vieri jääkylmiä kyyneleitä: jää suli hänen sydämestään\nKnutin väkevän rakkauden hohteessa ja kyyneleet valuivat hänen\npolttaville poskilleen ja — siihen hän heräsi. Hän istui vanhan\npiilipuun alla, vieraalla maalla, kylmänä talvi-iltana; pilvistä putosi\njäisiä rakeita, ne piiskasivat hänen kasvojaan.\n\n\"Se oli elämäni ihanin hetki!\" sanoi hän, \"ja se oli unta. — Jumala,\nanna minun nähdä se uni uudelleen!\" ja hän sulki silmänsä, hän nukkui,\nhän näki unta.\n\nAamupuoleen satoi lunta, pyry ajoi lunta hänen jaloilleen, hän nukkui.\nMaalaiset menivät kirkkoon; he tapasivat käsityöläissällin, hän oli\nkuolleena, paleltuneena — piilipuun alla.\n\n\n\n\nVIISI HERNETTÄ.\n\n\nHerneenpalossa oli viisi hernettä, ne olivat vihriät ja palko oli\nvihriä ja ne luulivat että koko maailma oli vihriä, ja se oli aivan\noikein! Palko kasvoi ja herneet kasvoivat, ne järjestivät olonsa\nasuntonsa mukaan; ne asettuivat riviin. — Aurinko paistoi ulkopuolella\nja lämmitti palkoa, sade kirkasti sitä; siellä oli hyvä ja tyyni olla,\npäivällä valoisaa, yöllä pimeää, aivan kuten olla piti, ja herneet\ntulivat suuremmiksi ja yhä ymmärtäväisemmiksi, täytyihän niiden jotakin\ntehdä siellä palossa istuessaan.\n\n\"Jäänkö minä ikipäiviksi tänne kököttämään!\" sanoivat ne, \"kunhan minä\nvaan en kovenisi, kun istun paikoillani niin kauvan. Minusta tuntuu\nmelkein siltä kuin ulkopuolella olisi jotakin; minulla on sellainen\naavistus!\"\n\nJa viikot kuluivat. Herneet kävivät keltaisiksi ja palko kävi\nkeltaiseksi; \"koko maailma käy keltaiseksi!\" sanoivat ne ja olihan\nniillä lupa sanoa niin.\n\nSitte ne tunsivat että palko tärähti; se revittiin irti varresta, se\njoutui ihmiskäsiin ja takin taskuun useiden muiden täysinäisten\nhernepalkojen kanssa. — \"Nyt meidät pian avataan!\" sanoivat ne ja\njäivät odottamaan avaamista.\n\n\"Olisi hauska tietää kuka meistä pääsee kaikista kauvimmaksi\", sanoi\npienin herne. \"Kyllä se pian kuullaan.\"\n\n\"Tulkoon mitä tulee!\" sanoi suurin.\n\n\"Ritsis!\" palko meni puhki ja kaikki viisi hernettä vieri kirkkaaseen\npäiväpaisteeseen; ne olivat lapsen kädessä, pieni poika piteli niitä\nja sanoi, että ne olivat erinomaisen sopivia herneitä hänen\nkaaripyssyynsä; ja paikalla joutui yksi herne pyssyyn ja ammuttiin\nmenemään.\n\n\"Nyt minä lennän maailmalle! ota kiinni jos saat!\" ja sentiensä se\nmeni.\n\n\"Minä\", sanoi toinen, \"lennän aurinkoon, se on hyvä herneenpalko ja\nsopii minulle erinomaisesti!\"\n\nPoissa oli sekin.\n\n\"Minä nukun minne vaan joudun\", sanoivat kaksi seuraavaa hernettä,\n\"mutta kai me vierimme eteenpäin!\" ja ne vierivät permannolle ennenkuin\njoutuivat pyssyyn, mutta sinne ne joutuivat. \"Me pääsemme kaikista\nkauvimmaksi!\"\n\n\"Tulkoon mitä tulee!\" sanoi viimeinen kun ammuttiin ilmaan ja se lensi\nvanhaa lautaa vastaan, vinttikamarin ikkunan alle, suoraa päätä rakoon,\njossa oli sammalia ja pehmoista maata ja sammaleet painuivat peittämään\nsitä; siellä se sitte lepäsi piilossa, mutta ei unheessa. Jumala sen\nmuisti.\n\n\"Tulkoon mitä tulee!\" sanoi se.\n\nPienessä vinttikamarissa asui köyhä vaimo, joka päivisin kävi\npuhdistamassa kakluuneja, jopa sahaamassa puita ja tekemässä muitakin\nraskaita töitä, sillä voimia hänellä oli ja ahkera hän oli, mutta yhtä\nköyhänä hän siltä pysyi; ja kotona pienessä kamarissa makasi hänen\nainoa nuori tyttärensä, joka oli niin hieno ja hinterä; kokonaisen\nvuoden oli hän maannut vuoteen omana eikä hän näyttänyt voivan elää\nenempää kuin kuollakaan.\n\n\"Hän menee pienen sisarensa luo!\" sanoi vaimo. \"Minulla oli kaksi lasta\nja vaikeahan minun oli niitä molempia elättää, mutta Jumala jakoi minun\nkanssani ja otti toisen luoksensa; mielelläni minä kyllä pitäisin sen,\njoka jäi jälelle, mutta Jumala varmaan ei tahdo että he olisivat erossa\nja tämä menee nyt pienen sisarensa luo!\"\n\nMutta sairas tyttö jäi maailmaan. Hiljaa ja kärsivällisesti makasi hän\npäiväkaudet, kun äiti oli poissa ansiolla.\n\nOli kevätaika ja kerran varhaisena aamuna, juuri kun äiti oli\nlähtemäisillään työhönsä, paistoi aurinko niin kauniisti pienestä\nikkunasta pitkin permantoa, ja sairas tyttö katseli alimpaan\nikkunaruutuun.\n\n\"Mikä vihriä tuolla ikkunan luona pilkoittaa? Se liikkuu tuulessa!\"\n\nJa äiti meni ikkunaan ja raoitti sitä. \"Kas!\" sanoi hän, \"se on kun\nonkin pieni herne, joka on sysännyt vihreitä lehtiä. Tässähän sinulla\nnyt on pieni puutarha, jota saat katsella!\"\n\nJa sairaan vuode muutettiin likemmä ikkunaa, josta hän saattoi nähdä\nversovan herneen, ja äiti meni työhönsä.\n\n\"Äiti, minä luulen että paranen!\" sanoi pieni tyttö illalla. \"Aurinko\non tänään niin lämpöisesti paistanut minuun. Pieni herne voi niin\nhyvin; ja minun tekee myöskin niin mieli voida hyvin ja päästä ulos\nauringonpaisteeseen.\"\n\n\"Kunhan asiat vaan olisivat niin hyvin!\" sanoi äiti, mutta ei hän\nuskonut paranemiseen. Mutta tueksi vihdalle taimelle, joka oli antanut\nlapselle niin elämäniloiset ajatukset, pani hän pienen varvun, jottei\ntuuli taittaisi sitä; hän köytti seililanganpätkän kiinni ikkunalautaan\nja johti sen ikkunan ylimpiin puitteisiin, jotta hernevarsi kasvaessaan\nvoisi kiertyä niiden ympäri, ja sen se tekikin; joka päivä saattoi\nnähdä kuinka se kasvoi. \"Kas vaan, sehän rupeaa kukkimaan!\" sanoi vaimo\neräänä aamuna ja rupesi hänkin puolestaan jo toivomaan ja uskomaan,\nettä pieni, sairas tyttö paranisi; hänen mieleensä juolahti äkkiä, että\nlapsi viime aikoina oli puhunut vilkkaammin ja viimeisinä aamuina itse\nnoussut sänkyyn istumaan ja sieltä loistavin silmin katsellut pientä\nhernemaatansa, jossa kasvoi yksi ainoa herne. Viikkoa myöhemmin oli\nsairas ensi kerran pystyssä yli tunnin ajan. Ylen onnellisena istui hän\nlämpöisessä päiväpaisteessa; ikkuna oli auki ja sen takana täysin\npuhjennut, punertava herneenkukka.\n\nPieni tyttö painoi alas päänsä ja suuteli hiljaa hienoja lehtiä. Se\npäivä oli kuin juhlapäivä.\n\n\"Jumala itse on istuttanut kukkasen ja antanut sen kasvaa, että sinä,\nrakas lapseni, saisit toivoa ja iloa, ja minä myöskin!\" sanoi\nonnellinen äiti ja hymyili kukkaselle kuni Jumalan hyvälle enkelille.\n\nMutta entä toiset herneet? — niin, se joka lensi maailmalle ja sanoi:\n\"ota kiinni, jos saat!\" se putosi katonkouruun ja joutui kyyhkysen\nnärään ja oli siellä kuin Joonas valaskalan vatsassa. Yhtä pitkälle\npääsivät molemmat uneliaat, nekin joutuivat kyyhkysruuaksi; olivathan\nne siis tehneet kestävää hyötyä; mutta neljäs joka tahtoi ylös\naurinkoon — se putosi katuojaan ja lojui päiviä ja viikkoja\npilaantuneessa vedessä, jossa paisui oikein suureksi.\n\n\"Minä käyn niin korkeaksi ja paksuksi!\" sanoi herne. \"Minä halkean, ja\npitemmälle herne varmaan ei ikinä ole päässyt eikä pääse. Minä olen\nhernepalon viidestä asukkaasta merkillisin!\"\n\nJa katuoja oli samaa mieltä.\n\nMutta vinttikamarin ikkunassa seisoi nuori tyttö loistavin silmin,\nposkilla terveyden puna, ja hän liitti hentoiset kätensä ristiin\nhernekukan päälle ja kiitti Jumalaa.\n\n\"Minä olen oman herneeni puolella!\" sanoi katuoja.\n\n\n\n\nLEHTI TAIVAASTA.\n\n\nKorkealla, kevyessä, kirkkaassa ilmassa lensi enkeli, kädessään\nkukkanen taivaan yrttitarhasta, ja hänen suudellessaan kukkasta,\nirtaantui siitä pikkuruikkunen lehti ja se putosi möyheään multaan\nkeskelle metsää, juurtui paikalla ja rupesi versomaan muiden kasvien\njoukossa.\n\n\"Hullunkurinen vesa tuo!\" sanoivat ne eikä kukaan tahtonut tunnustaa\nsitä tuttavakseen, ei ohdake enempää kuin nokkonenkaan.\n\n\"Kyllä se on jonkinlainen puutarhakasvi!\" sanoivat ne naureskellen ja\nsitte sitä tehtiin pilkkaa puutarhakasvista; mutta se kasvoi ja kasvoi\nniin ettei mikään muu kasvi pysynyt sen tasalla, ja sysäsi oksiaan\npitkinä köynnöksinä joka haaralle.\n\n\"Minne sinä aiot!\" sanoivat ohdakkeet, joilla oli pitkät piikit joka\nlehdessä, \"sinä laukkaat liian kiivaasti! et sinä pysy missään! Emme me\nrupea sinua tukemaan!\"\n\nTalvi tuli, lumi peitti kasvin, mutta siitä levisi hangelle hohde,\nikäänkuin alhaaltapäin olisi tulvinut päiväpaistetta. Keväällä yleni\nkasvi kukoistavana, kauniimpana kaikkia muita metsässä.\n\nTuli sitte kasvitieteen professori, jolla oli virkansa valtakirja\ntaskussa, hän näki kasvin, hän pureskeli sitä, mutta ei sitä ollut\nhänen kasviopissaan; hänen oli mahdoton saada selville mihin luokkaan\nse kuului.\n\n\"Se on muunnos!\" sanoi hän. \"En tunne sitä, se ei kuulu järjestelmään.\"\n\n\"Se ei kuulu järjestelmään\", sanoivat ohdakkeet ja nokkoset.\n\nSuuret puut ympärillä kuulivat nekin mitä sanottiin ja nekin näkivät\nettei puu ollut niiden kaltainen, mutta ne eivät sanoneet mitään, eivät\nhyvää eivätkä pahaa, ja se on aina varminta, kun on typerä.\n\nSamassa tuli metsästä köyhä, viaton tyttö; hänen sydämensä oli puhdas,\nhänen ymmärryksensä uskon kautta suuri, koko hänen maallinen perintönsä\noli vanha raamattu, mutta sen lehdiltä puhui hänelle Jumalan ääni: jos\nihmiset tahtovat sinulle pahaa, niin muista Joosepin tarinaa: \"he\najattelivat pahaa sydämissään, mutta Jumala käänsi sen hyväksi\". Jos\nsinä kärsit vääryyttä, jos sinusta uskotaan pahaa ja jos sinua\nparjataan, niin muista _häntä_, puhtainta, parhainta, häntä, jota\nsyljeskeltiin ja joka naulattiin ristinpuuhun, jossa rukoili: \"isä,\nanna heille anteeksi, he eivät tiedä mitä he tekevät!\"\n\nTyttö pysähtyi ihmeellisen kasvin eteen, jonka vihriät lehdet lemusivat\nniin makeasti ja virvoittavasti ja jonka kukkaset kirkkaassa\nauringonpaisteessa kimmelsivät kuin kokonainen kirjava ilotulitus; ja\njokainen kukkanen helisi ja soitti ikäänkuin siinä olisi asunut\nsävelten syvä kaivo, joka ei vuosituhansiin tyhjene. Hiljaisella\nhartaudella katseli tyttö tätä Jumalan ihmettä; yhtä oksaa hän taivutti\nalaspäin voidakseen oikein katsella kukkaa ja hengittää sen lemua, se\nloisti hänen sieluunsa, se kirvoitti hänen sydäntään; mielellään olisi\nhän ottanut kukkasen, mutta ei hän raaskinut sitä taittaa, olisihan se\npian kuihtunut hänen luonaan; ja hän otti vain vihriän lehden, yhden\nainoan, vei sen kotiin, pani sen raamattuunsa ja siellä se pysyi\ntuoreena, alati tuoreena ja kuihtumattomana.\n\nSe oli raamatun lehtien välissä tallella; raamatun mukana joutui se\nnuoren tytön pään alle, kun hän jonkun viikon kuluttua lepäsi\nruumisarkussaan, kuoleman pyhä vakavuus hurskailla kasvoilla; hänen\nmaallisessa tomussaankin näytti kuvastuvan, että hän nyt seisoi\nJumalansa edessä.\n\nMutta metsässä kukki ihmeellinen kasvi, se oli kohta kuin kokonainen\npuu ja kaikki muuttolinnut tulivat ja kumarsivat sitä, varsinkin\npääskynen ja haikara.\n\n\"Se on ulkomaalaista rihkamaa!\" sanoi ohdake ja takkiainen, \"emme me\ntäällä kotona toki ikinä käyttäydy niin!\"\n\nJa mustat etanat syljeskelivät puuta.\n\nTuli sitte sikopaimen repimään maasta ohdakkeita ja köynnöskasveja.\nHänen piti polttaa niistä tuhkaa ja koko ihmeellinen puu juurineen\npäivineen joutui hänen rikkakimppuunsa. \"Lisänä rikka rokassa!\" sanoi\nhän ja samassa se oli tehty.\n\nMutta vuosikausia oli maan kuningas kärsinyt mitä pahinta\nraskasmielisyyttä; hän oli ahkera ja teki työtä — ei auttanut; hänelle\nluettiin syvämietteisiä kirjoituksia ja hänelle luettiin mitä kevyintä\nvaan käsiin saatiin — ei auttanut. Silloin tuli sanoma maailman\nviisaimmalta mieheltä; oli nimittäin käännytty hänen puoleensa ja hän\nilmoitti nyt, että oli olemassa varma keino, jolla sairas saataisiin\nvirvoitetuksi ja parannetuksi. \"Kuninkaan omassa valtakunnassa kasvaa\nkasvi joka on taivaallista alkuperää, se on sen ja sen näköinen,\nmahdotonta on erehtyä\", ja kasvi oli piirustettu mukaan, helposti sen\ntunsi! — \"Se vihannoi kesät ja talvet, pitää joka ilta ottaa tuore\nlehti ja laskea se kuninkaan otsalle, niin hänen ajatuksensa kirkastuu\nja kaunis uni vahvistaa hänet seuraavaksi päiväksi!\"\n\nAsia oli selvä ja kaikki lääkärit ja kasvitieteen professorit läksivät\nmetsään. — Mutta missä kasvi oli?\n\n\"Kyllä se joutui minun rikkaruohokimppuuni\", sanoi sikopaimen, \"se\npaloi jo aikoja sitte poroksi, mutta en minä muuta ymmärtänyt!\"\n\n\"Muuta ymmärtänyt!\" sanoivat kaikki. \"Tietämättömyys! tietämättömyys;\nmiten oletkaan suuri!\" ja ne sanat saattoi sikopaimen pitää hyvänään,\nsillä häntä ne tarkoittivat eikä ketään muuta.\n\nEi lehteäkään ollut löydettävissä, ainoa lehti oli kuolleen kirstussa,\nmutta sitä ei kukaan tietänyt.\n\nJa raskaalla mielellä läksi kuningas itse metsään ja tuli paikalle,\nmissä kasvi oli ollut. \"Tässä puu kasvoi!\" sanoi hän, \"se on pyhä\npaikka!\"\n\nJa se paikka aidattiin kultaisella aidalla ja siellä seisoi kunniavahti\nsekä yötä että päivää.\n\nKasvitieteen professori kirjoitti teoksen taivaallisesta kasvista ja\nsen johdosta hänet kullattiin ja se tuotti hänelle suurta iloa; ja\nkultaus puki sekä häntä että hänen perhettään ja se on hauskin puoli\nkoko tässä kertomuksessa; sillä kasvi oli poissa ja kuningas pysyi\nalakuloisena ja surullisena — \"mutta sellainen hän ennenkin oli!\"\nsanoi kunniavahti.\n\n\n\n\nHÄN El KELVANNUT MIHINKÄÄN.\n\n\nPormestari seisoi avoimen ikkunan ääressä; hänen yllään oli tärkkipaita\nja kaularöyhyksessä koruneula; hänen partansa oli erinomaisen hyvin\najettu — omaa työtä; hän oli kuitenkin sattunut saamaan pienen haavan\nja sen päälle oli pantu palanen sanomalehtipaperia.\n\n\"Kuuleppas, pieni poika!\" huusi hän.\n\nPieni poika ei ollut kukaan muu kuin pyykkimuijan poika, joka juuri\nastui ikkunan ohi ja kunnioittaen otti lakin päästään; lippu oli\ntaitettu niin että lakin saattoi pistää taskuun. Köyhissä, mutta\npuhtaissa ja erittäin hyvin paikatuissa vaatteissa, jalassa raskaat\npuukengät, seisoi poika nöyränä kuin itse kuninkaan edessä.\n\n\"Sinä olet hyvä poika!\" sanoi pormestari, \"sinä olet kohtelias poika!\nÄitisi on kai pesemässä vaatteita joella; sinne sinä kai aiot viedä\ntuota mitä sinulla on taskussa. Äitisi asiat ovat huonolla kannalla!\npaljonko sinulla siellä on?\"\n\n\"Puoli korttelia!\" sanoi poika pelästyneellä, matalalla äänellä.\n\n\"Ja aamulla hän sai yhtä paljon?\" jatkoi herra.\n\n\"Ei, eilen se oli!\" vastasi poika.\n\n\"Kaksi puolta tekee yhden kokonaisen! — Ei hän kelpaa mihinkään.\nSurullista että kansa vaipuu niin syvälle! Sano äidillesi että\nhävetköön! äläkä sinä vaan rupea juomariksi, mutta kyllä kai sinä siksi\ntulet! lapsi raukka! — mene nyt!\"\n\nJa poika meni! Lakki jäi hänen käteensä ja tuuli puhalsi hänen\nkeltaiseen tukkaansa niin että suortuat heiluivat. Hän kiersi kadun\nkulman ja poikkesi kujalle, joka johti joelle. Siellä seisoi äiti\nvedessä pyykkituolin ääressä ja hakkasi kurikalla paksua palttinaa.\nVedessä kulki virta, sillä vesimyllyn sulut olivat auki, virta vei\nlakanaa ja oli viemäisillään pyykkituolinkin nurin; pyykkimuijan täytyi\npitää vastaan.\n\n\"Vesi vie minut pian matkaansa!\" sanoi hän, \"hyvä on että tulet, minä\ntarvitsenkin jo vähän apua, voimat ovat menemäisillään! täällä vedessä\non kylmä; olen seisonut täällä kuusi tuntia. Onko sinulla jotakin\nminulle?\"\n\nPoika otti esiin pullon ja äiti vei sen huulilleen ja otti kulauksen.\n\n\"Ohhoh, kuinka se tekee hyvää! kuinka se lämmittää! Se on yhtä hyvää\nkuin lämmin ruoka eikä se ole niin kallista! juo, poikaseni! Näytät\nniin kalpealta, sinua palelee ohuissa vaatteissasi! Johan nyt onkin\nsyksy. Hui! vesi on kylmää! Kunhan vaan en sairastuisi! enhän sentään!\nannappas vielä pisara ja juo itsekin, mutta vaan pieni pisara, et saa\noppia tähän, sinä köyhä lapsi raukkani!\"\n\nJa hän kiersi laiturin, jolla poika seisoi ja nousi maalle. Vesi valui\nniinimatosta, jonka hän oli köyttänyt vyölleen, vesi valui hänen\nhameestaan.\n\n\"Minä raadan niin että veri on pursumaisillaan kynsieni juuresta, mutta\nvähät siitä, kunhan vaan rehellisesti saan sinua eteenpäin maailmassa,\nsinä rakas lapseni!\"\n\nSamassa tuli vanhanpuoleinen vaimo, hän oli sekä vaatteiltaan että\nkasvoiltaan köyhän näköinen, ontui toista jalkaansa ja toisen silmän\npäällä riippui mahdottoman suuri valekihara. Tarkoitus oli että kiharan\npiti peittää silmä, mutta vamma tuli sen kautta yhä näkyvämmäksi. Hän\noli pyykkimuijan ystävätär, naapurit olivat antaneet hänelle nimen\n\"Kiharatukka Ontuva-Mari.\"\n\n\"Sinä raukka, kuinka sinä raadat ja seisot kylmässä vedessä! Kyllä sinä\ntarvitset jotakin lämmintä ja kuitenkaan eivät sinulle sitäkään soisi!\"\n— ja pian oli pyykkimuija kuullut kaikki mitä pormestari oli pojalle\npuhunut; sillä Mari oli kuullut kaikki ja häntä oli harmittanut, että\nlapselle puhuttiin sellaisia hänen omasta äidistään ja siitä pisarasta,\njonka hän sai, kun pormestarin suurissa päivälliskemuissa oli viiniä\npullottain; \"hienoja viinejä ja väkeviä viinejä! janon päällekin\nmonelle! mutta sitä ei sanota juomiseksi! he kelpaavat, mutta sinä et\nkelpaa!\"\n\n\"Niinkö hän sinulle puhui, lapsi!\" sanoi pyykkimuija ja hänen huulensa\nvärisivät ja vapisivat, \"sinulla on äiti, joka ei kelpaa mihinkään!\nehkäpä hän on oikeassa! mutta lapselle ei hänen pitäisi sitä sanoa!\nmutta paljon surua tuottaa minulle se talo!\"\n\n\"Tehän palvelitte siellä, kun pormestarin vanhemmat elivät ja asuivat\nsiellä; siitä on monta vuotta; monta suolakappaa on siitä ajasta syöty,\non ehtinyt tulla jano!\" ja Mari hymyili. \"Pormestarilla on tänään\nsuuret päivälliset, piti lähetettämän kielto, mutta oli liian myöhäistä\nja ruoka oli jo valmiina. Talonmies sen minulle kertoi. Tunti sitte oli\ntullut kirje, että nuorempi veli oli kuollut Köpenhaminassa.\"\n\n\"Kuollut!\" huudahti pyykkimuija ja kävi kalman kalpeaksi.\n\n\"Mitä ihmettä!\" sanoi vaimo; \"koskeeko se niin teihin? no niin, tehän\ntunsitte hänet siltä ajalta kun palvelitte talossa.\"\n\n\"Onko hän kuollut! Hän oli niin hyvä, niin sydämellinen ihminen! Ei\ntaivaaseen tule monta sellaista!\" ja kyyneleet valuivat alas hänen\nposkiaan. \"Voi, Herra Jumala! minua pyörryttää! mutta minä joinkin\npullon tyhjäksi! en sietänyt sitä! minä voin niin pahoin!\" — ja hän\nnojausi kaidepuihin.\n\n\"Herranen aika, te olette huonoissa voimissa, muoriseni!\" sanoi vaimo,\n\"mutta ehkä se menee ohi! — ei, te olette oikein kipeä! taitaa olla\nparas että vien teidät kotiin!\"\n\n\"Mutta vaatteet!\"\n\n\"Kyllä minä pidän huolta niistä! käykää kiinni käsivarteeni! Poika jää\ntänne siksi aikaa vartioimaan vaatteita, sitte minä tulen ja pesen\nloput; eihän niitä ole kuin pikkuruikkusen!\"\n\nJalat pyykkimuijan alla horjuivat.\n\n\"Minä seisoin liian kauvan kylmässä vedessä! En ole aamusta asti saanut\nsuuhuni märkää enkä kuivaa! kuume kurmii ruumistani! Oi, Herra Jeesus,\nauta minut kotiin! lapsi raukkani!\" ja vaimo itki.\n\nPoika itki myöskin ja pian istui hän joella märän pyykin ääressä.\nMuijat kulkivat hitaasti, pyykkimuija horjahdellen, pitkin kujaa, he\nkiersivät kadun kulman ja suuntasivat askeleensa pormestarin talon ohi,\nmutta juuri siinä kaatui vaimo kadulle. Ihmisiä kokoontui ympärille.\n\nOntuva-Mari juoksi sisään pyytämään apua. Pormestari vieraineen tuli\nikkunoihin katsomaan.\n\n\"Se on pyykkimuija!\" sanoi hän, \"hän on saanut janoonsa vähän liikaa;\nei hän kelpaa mihinkään! sääli hänen koreaa poikaansa. Minä pidän\noikein paljon lapsesta. Äiti ei kelpaa mihinkään!\"\n\nJa muija saatiin tajuihinsa ja talutettiin köyhään kotiinsa ja pantiin\nvuoteeseen. Kelpo Mari toimitti hänelle kupillisen kuumaa olutta johon\npani voita ja sokeria, se oli hänen mielestään paras lääke, ja sitte\nhän meni pyykkirantaan, huuhteli vaatteet parhaan taitonsa mukaan,\nmutta huonolla menestyksellä, sillä oikeastaan hän vaan veti märät\nvaatteet maalle ja kokosi ne yhteen läjään.\n\nIllalla istui hän pyykkimuijan köyhässä huoneessa. Hän oli pormestarin\nkyökkipiialta saanut pari ruskeaa perunaa ja korean silavakimpaleen\nsairaalle, ja niistä poika ja Mari nyt söivät hyvän makupalan; sairas\nnautti kärystä ja väitti että se on niin ravitsevaa.\n\nJa poika pääsi nukkumaan samaan sänkyyn missä äiti makasi, mutta\njalkapäähän, poikkipuolin, ja hän sai peitteekseen vanhan matonpätkän,\njoka oli ommeltu kokoon sinisistä ja punaisista kaistaleista.\n\nPyykkimuijan oli hiukan parempi; lämmin olut oli vahvistanut häntä ja\nhienon ruuan haju teki hänelle hyvää.\n\n\"Kiitos, sinä hyvä ihminen!\" sanoi hän Marille, \"kaikki minä sinulle\nkerronkin, jahka poika nukkuu! kuinka hyvältä ja herttaiselta hän\nnäyttää, kun silmät ovat noin kiinni! Hän ei tiedä kuinka hänen äitinsä\non. Suokoon Jumala, ettei hänen koskaan tarvitsisi niitä kokea! — Minä\npalvelin kamarineuvoksella, pormestarin vanhemmilla, tuli sitte kerran\nkotiin nuorin pojista, ylioppilas; minä olin silloin nuori, hullu ja\nhurja, mutta osaava, sen sanon Jumalan omien kasvojen edessä!\" sanoi\npyykkimuija, — \"ylioppilas oli niin reipas ja iloinen, niin hyvä!\njoka veripisara hänen ruumiissaan oli rehellinen ja hyvä! parempaa\nihmistä ei maan päällä ole ollut. Hän oli talon poika ja minä vain\npalvelustyttö, mutta me menimme kihloihin, aivan kunniallisesti! eihän\nsuudelma toki ole synti, kun ihmiset oikein rakastavat toisiaan. Ja hän\nsanoi sen äidilleen; äiti oli hänelle kuin itse Jumala täällä maan\npäällä; ja hän oli niin viisas, niin hellä ja herttainen. — Ylioppilas\nmatkusti pois ja pani kultasormuksen sormeeni. Kun hän oli mennyt,\nkutsui emäntäni minut luokseen; hän puhui vakavasti ja samalla\nlempeästi niinkuin itse Jumala varmaan puhuisi; hän selitti minulle\nhengessä ja totuudessa eron hänen ja minun välilläni. 'Nyt hän katsoo\nkaunista ulkomuotoasi, mutta kauneus katoaa! Sinä et ole saanut samaa\nopetusta kuin hän, hengen valtakunnassa ette te ulotu toistenne tasalle\nja siinä se on koko onnettomuus. Minä kunnioitan köyhää', sanoi hän,\n'Jumalan luona hän ehkä saa korkeamman paikan kuin moni rikas, mutta\nmaan päällä ei kenenkään pidä lähteä väärälle raiteelle, kun tahtoo\neteenpäin päästä, sillä silloin menee vaunu nurin, ja te molemmat\nmenette nurin! Minä tiedän, että muuan kelpo mies, käsityöläinen on\nkosinut sinua, Erkki, hansikantekijä nimittäin; hän on leskimies,\nhänellä ei ole lapsia ja hän on hyvissä varoissa; ajatteleppa asiaa!'\nJoka sana jonka hän lausui, viilsi kuin veitsi sydäntäni, mutta hän oli\noikeassa ja se asia kalvoi ja painoi minua! — minä suutelin hänen\nkättään ja itkin katkeria kyyneliä ja vielä enemmän minä itkin kun\ntulin huoneeseeni ja heittäysin vuoteelleni. Se oli raskas se yö joka\ntuli, Jumala tietää kuinka minä kärsin ja taistelin. Sunnuntaina minä\nsitte menin Herran ehtoolliselle saadakseni valoa sieluuni. Ja\nikäänkuin Jumalan johdatuksesta tapasin kirkosta tullessani Erkin,\nhansikantekijän. Silloin lakkasi sieluni epäilemästä, me sovimme\ntoisillemme asemamme ja säätymme puolesta ja olihan hän lisäksi varakas\nmies; ja minä menin suoraa päätä hänen luokseen, otin hänen kätensä ja\nsanoin: vieläkö sinä ajattelet minua? — 'Aina ja ikuisesti!' sanoi\nhän. — Tahdotko tytön, joka kunnioittaa sinua ja pitää sinua arvossa,\nmutta ei sinua rakasta, vaan voihan rakkauskin vielä tulla! — 'Se\ntulee!' sanoi hän ja me ojensimme toisillemme kätemme. Hän meni kotiin\nemäntäni luo; kultasormus, jonka poika oli minulle antanut, oli\npaljaalla rinnallani, en voinut päivällä panna sitä sormeeni, vasta\nillalla kun paneuduin sänkyyni. Suutelin sormusta niin että huuleni\nolivat verillä ja sitte annoin sen emännälleni ja sanoin, että ensi\nviikolla kuuluutetaan saarnastuolista minut ja hansikantekijä. Emäntäni\nsulki minut syliinsä ja suuteli minua — hän ei sanonut _etten minä\nkelvannut_ mihinkään, mutta silloin minä ehkä olinkin parempi, vaikken\nvielä ollutkaan kokenut niin paljon vastoinkäymisiä. Kynttilänpäivän\naikaan olivat häät; ja ensi vuosi meni hyvästi, meillä oli renki ja\npiika ja sinä, Mari, palvelit meillä.\"\n\n\"Voi, te olitte hyvä emäntä!\" sanoi Mari, \"en koskaan unohda miten\nystävälliset te ja miehenne olitte!\"\n\n\"Hyvien päivien aikana sinä meillä olit! — lapsia meillä ei ollut. —\nYlioppilasta en koskaan nähnyt! — Kyllä, näinhän minä, mutta hän ei\nnähnyt minua! hän tuli tänne äitinsä hautajaisiin. Näin hänen seisovan\nhaudalla, hän oli niin kalman kalpea ja niin suruissaan, mutta siihen\noli syynä äidin kuolema. Kun isä sitte kuoli, oli hän vieraalla maalla\neikä tullut tänne myöhemminkään. Hän ei koskaan mennyt naimisiin, sen\nverran minä tiedän; taisi olla asianajaja! — minua ei hän muistanut ja\njos olisi nähnyt, niin varmaan ei olisi tuntenut, niin rumaksi minä\nolen käynyt. Ja onhan se hyvä!\"\n\nJa hän kertoi koettelemuksen kovista päivistä, kun onnettomuus\nikäänkuin syöksymällä karkasi heidän kimppuunsa. He omistivat\nviisisataa riikin taalaria ja sillä kadulla oli talo joka myytiin\nkahdellasadalla. Se piti hajoitettaman ja rakennettaman uusi, sanottiin\nsen kannattavan, ja talo ostettiin. Muurarit ja puusepät tekivät\narviolaskun että lisämaksut nousisivat tuhanteen kahteenkymmeneen.\nLuottoa Erkillä kyllä oli, rahaa hän sai lainaksi Köpenhaminasta, mutta\nkippari jonka piti rahat tuoda, hukkui ja rahat niinikään.\n\n\"Silloin synnytin tuon herttaisen poikani joka tuossa nukkuu. — Isä\nsairastui vaikeaan, pitkä-aikaiseen tautiin; kolmena vuosineljänneksenä\ntäytyi minun sekä riisua hänet että pukea hänen ylleen. Asiamme menivät\ntaaksepäin, me lainailimme ja lainailimme: tavaramme menivät kaikki ja\nisä kuoli meiltä. — Olen kärsinyt ja raatanut, taistellut ja\nponnistellut lapsen tähden, olen pessyt portaita, pessyt pyykkiä, sekä\nhienoa että karkeaa, mutta Jumala oli sen minulle niin sallinut ja\nottaahan hän minut luokseen ja pitää huolta pojasta.\"\n\nJa sitte hän nukkui.\n\nAamulla luuli hän voimistuneensa ja jaksavansa mennä takaisin työhönsä.\nMutta tuskin oli hän päässyt kylmään veteen, kun kouristus tarttui\nhänen ruumiiseensa ja hänet valtasi voimattomuus; suonenvedontapaisesti\nhapuili hänen kätensä ilmassa, hän koetti astua ylös vedestä ja kaatui.\nPää joutui kuivalle maalle, mutta jalat jäivät jokeen. Puukengät, joita\nhän oli käyttänyt seisoessaan vedessä — kummassakin oli ollut\nolkitukko — ajelehtivat joessa. Sellaisessa tilassa löysi hänet Mari,\njoka tuli tuomaan kahvia.\n\nMutta kotiin oli sillaikaa tullut pormestarilta sana, että pyykkimuijan\npaikalla pitää tulla hänen puheilleen, hänellä on hänelle jotakin\nsanomista. Se oli myöhäistä. Parturi haettiin iskemään suonta.\nPyykkimuija oli kuollut.\n\n\"Hän on juonut itsensä kuoliaaksi!\" sanoi pormestari.\n\nKirjeessä joka toi tiedon veljen kuolemasta, oli mainittu testamentin\nsisältö, siinä sanottiin, että määrätään kuusi sataa riikin taalaria\nhansikantekijän leskelle, joka ennen palveli hänen vanhemmillaan.\nTarpeen mukaan ovat rahat pienemmissä tai suuremmissa osissa annettavat\nhänelle ja hänen lapselleen.\n\n\"Jotakin pientä peliä hänen ja veljeni välillä on ollut!\" sanoi\npormestari. \"Hyvä että hän on poissa tieltä; poika saa nyt kaikki ja\nminä toimitan hänet kelpo ihmisten hoitoon, hänestä voi tulla hyvä\nkäsityöläinen!\" — Ja niille sanoille antoi Jumala siunauksensa.\n\nJa pormestari kutsui pojan luokseen, lupasi pitää hänestä huolta ja\nsanoi että oli hyvä, että äiti oli kuollut. Ei hän kelvannut mihinkään!\n\nHänet vietiin kirkkomaahan, köyhien puolelle. Mari istutti pientä\nruusupensasta haudalle, poika seisoi vieressä.\n\n\"Äiti kulta!\" sanoi hän ja kyyneleet valuivat virtoina. \"Onko se totta\nettei hän kelvannut mihinkään?\"\n\n\"Hän kelpasi totta totisesti!\" sanoi vanha vaimo ja nosti katseensa\ntaivasta kohti. \"Minä tiedän sen monen vuoden kokemuksesta ja viime\nyöstä. Minä sanon sen sinulle, että hän kelpasi! ja Herra Jumala\ntaivaan valtakunnassa sanoo sen niinikään, sanokoon maailma vaan:\n_ettei hän kelvannut mihinkään_!\"\n\n\n\n\nVIIMEINEN HELMI.\n\n\nTalo oli rikas ja onnellinen, kaikki sen asukkaat, sekä herrasväet että\npalvelijat, jopa ystävätkin olivat onnelliset ja iloiset, sillä taloon\noli tänään syntynyt perillinen, poika; ja sekä äiti että lapsi olivat\nhyvissä voimissa.\n\nLamppu hauskassa makuuhuoneessa oli puoleksi peitetty, raskaat\nkallisarvoiset silkkiuutimet riippuivat ikkunoiden edessä. Lattiamatto\noli paksu ja pehmoinen kuin sammal, kaikki houkutteli uinumaan,\nnukkumaan, suloisesti lepäämään, ja sairaanhoitajatar lepäsikin, hän\nnukkui ja hän saattoi sen huoleti tehdä, kaikki oli hyvin, olot perin\nsuotuisat. Talon hyvä haltia seisoi vuoteen ääressä pääpuolella; lapsi\nlepäsi äidin rinnalla ja sen pään päällä säteili kuin säihkyvä\ntähtiverkko, jokainen tähti oli niin kirkas, jokainen tähti oli onnen\nhelmi. Elämän hyvät haltiattaret, kaikki olivat he kantaneet lahjansa\nvastasyntyneelle; terveys, rikkaus, onni, rakkaus täällä loisti ja\nsäteili, sanalla sanoen: kaikki mitä ihmiset maan päällä saattavat\ntoivoa.\n\n\"Kaikki tänne on annettu ja kannettu!\" sanoi hyvä haltia.\n\n\"Ei!\" kaikui ääni aivan likeltä ja lapsen hyvä enkeli puhui. \"Yksi\nhaltiatar ei vielä ole tuonut lahjaansa, mutta kyllä hän sen tuo,\nkerran hän sen tuo, vaikka vasta vuosien perästä. Viimeinen helmi\npuuttuu!\"\n\n\"Puuttuu! täältä ei saa puuttua mitään, ja jos todella puuttuu, niin\nmeidän täytyy etsiä se mahtava haltiatar, lähtekäämme hänen luokseen!\"\n\n\"Hän tulee, kyllä hän kerran tulee! hänen helmensä täytyy olla mukana\nennenkuin seppele sidotaan kokoon!\"\n\n\"Missä hän asuu? missä hänen kotinsa on? sano se minulle, minä menen\nhelmeä noutamaan!\"\n\n\"Vai niinkö tahdot!\" sanoi lapsen hyvä enkeli, \"minä vien sinut hänen\nluokseen, vaikka saisimmekin kauvan etsiä! hänellä ei ole mitään\npysyvää asuinsijaa, hän tulee sekä keisarin linnaan että köyhimmän\ntalonpojan luo, jälkiä jättämättä ei hän kulje kenenkään ihmisen\nohitse, hän antaa jokaiselle lahjansa, toiselle kokonaisen maailman,\ntoiselle leikkikalun! tämäkin lapsi joutuu hänen tielleen. Sinä\narvelet, että aika on yhtä pitkä muttei yhtä hyödyllinen. Hyvä on,\nlähtekäämme noutamaan helmeä, viimeistä joka puuttuu tästä\nrikkaudesta.\"\n\nJa käsi kädessä liitelivät he sinne missä haltiatar sillä hetkellä\nasui.\n\nSe oli suuri talo, pimeitä käytäviä, tyhjiä suojia ja kaikkialla\nkummallisen hiljaista; ikkunarivi oli auki jotta raaka ilma oikein\npääsisi tunkemaan sisään; pitkät, valkoiset uutimet liikkuivat vedossa.\n\nKeskellä lattiaa oli avoin ruumisarkku ja siinä naisen ruumis. Hän oli\nkuollut parhaassa iässään, mitä ihanimpia tuoreita ruusuja oli\nsiroteltu hänen päälleen niin että vain ristiin liitetyt hienot kädet\nja kasvot näkyivät. Ne kasvot olivat jalot ja kuoleman kirkastamat,\nniissä kuvastui Jumalassa nukkuneen korkea, ylevä vakavuus.\n\nArkun ääressä seisoi mies ja lapsia, koko joukko niitä oli; pienin\nistui isän käsivarrella, he olivat sanomassa viimeisiä jäähyväisiä; ja\nmies suuteli kuolleen kättä, kuin kuihtunut lehti se oli, ja se oli\nkuitenkin kerran tarmolla ja rakkaudella hoivannut heitä. Raskaina,\nsuolaisina karpaloina putoilivat kyyneleet lattialle, mutta kukaan ei\nlausunut sanaakaan, äänettömyyteen sisältyi kokonainen surun maailma.\nHiljaa, nyyhkien he poistuivat.\n\nKynttilä jäi huoneeseen, liekki vääntyi tuulessa ja nosti pitkää,\npunaista piikkiään. Vieraita ihmisiä tuli huoneeseen, he nostivat\nkannen peittämään kuollutta, naulat lyötiin kiinni, kumeasti kajahtivat\nvasaraniskut talon huoneissa ja käytävissä, kumisivat sydämissä, jotka\nvuosivat verta.\n\n\"Minne sinä minua viet?\" kysyi hyvä haltia, \"ei täällä ole mitään\nhaltiatarta, jonka helmi kuuluu elämän parhaimpiin antimiin!\"\n\n\"Täällä hän asuu, täällä, tänä pyhänä hetkenä\", sanoi suojelusenkeli ja\nviittasi nurkkaan, missä äiti muinoin elonsa päivinä oli istunut\nkukkaisten ja kuvien keskellä, missä hän talon siunattuna haltiattarena\nherttaisesti oli nyökyttänyt päätään miehelle, lapsille ja ystäville,\nmistä hän talon päiväpaisteena oli levittänyt iloa ympärilleen ja ollut\nkaiken koossapitävänä voimana, kaiken sydämenä. Siellä istui nyt vieras\nnainen pitkissä vaatteissa. Surutar se oli, kodin valtiatar, äiti\nkuolleen sijalla. Polttava kyynel vierähti hänen syliinsä, siitä tuli\nhelmi; se säihkyi kaikissa taivaankaaren väreissä ja enkeli otti sen ja\nhelmi loisti kuni tähti seitsenkarvaisessa hohteessa.\n\n\"Surun helmi, viimeinen, joka ei saa puuttua! sen rinnalla käy muitten\nhelmien loisto ja vaikutus suuremmaksi. Näetkö taivaankaaren loiston,\ntaivaankaaren, joka yhdistää maan ja taivaan. Samalla kun meiltä rakas\nolento kuolee, tulee meille taivaaseen yksi ystävä lisää, jota saamme\nikävöidä. Maailman yössä luomme me katseemme tähtiä kohti, kohti\ntäydellisyyttä; katsele _surun tähteä_ — siinä on enkelin siivet, ne\nkantavat meitä pois täältä.\"\n\n\n\n\nKAKSI NEITSYTTÄ.\n\n\nOletko koskaan nähnyt neitsyttä? Sellaista nimittäin, jota\nkadunlaskijat sanovat neitsyeksi ja jota käytetään kivityksen\ntasoittamisessa. Tällainen neitsyt on puusta, alhaalta leveä ja\nvarustettu rautavanteella, ylhäältä kapea ja puupuikon lävistämä,\npuupuikko antaa neitsyelle käsivarret.\n\nVarastopaikalla oli kaksi tällaista neitsyttä, he olivat siellä\nlapioiden, sylenmittojen ja työntikärryjen joukossa ja siellä sitä\nruvettiin puhumaan, ettei neitsyitä enään tästäpuoleen sanottaisikaan\nneitsyiksi, vaan \"käsijuntiksi\", ja se on uusin ja ainoa oikea\nnimitys, ja kadunlaskijat tahtovat käyttää sitä eivätkä entistä\nneitsytnimitystä.\n\nKas, meidän ihmisten joukossa on sellaisia joita kutsumme\n\"emansipeeratuiksi naisiksi\" ja joihin lasketaan koulujen\njohtajattaret, kätilöt, tanssijattaret, jotka ammattiaan\nharjoittaessaan osaavat seisoa yhdellä jalalla, muotikauppojen\nomistajattaret ja sairaanhoitajattaret, ja näihin \"emansipeerattuihin\"\nkuuluivat myöskin nämä varastopaikan neitsyet; he olivat neitsyinä\ntiehallituksessa eivätkä millään muotoa tahtoneet luopua hyvästä\nvanhasta nimestään ja sallia että heitä kutsuttaisiin \"käsijuntiksi\".\n\n\"'Neitsyt' on ihmisen nimi\", sanoivat he, \"mutta 'käsijuntta' on joku\nesine emmekä me anna kutsua itseämme esineeksi, se on haukkumasana.\"\n\n\"Sulhaseni voi purkaa kihlauksemme\", sanoi nuorempi neitsyt, joka oli\nkihloissa juntan kanssa; se on sellainen suuri kone, joka ajaa maahan\npaaluja, siis tekee samaa työtä kuin neitsyt, paitsi että toisen työ on\nkarkeampaa, toisen hienompaa. \"Hän tahtoo minut neitsyenä, mutta ehkei\nhuolikkaan käsijunttana. Minun on siis mahdoton sallia että minut\nristitään uudelleen.\"\n\n\"Mieluummin minä annan panna poikki molemmat käsivarteni!\" sanoi\nvanhempi.\n\nTyöntikärryt olivat toista mieltä ja työntikärryt, jotka vierivät yhden\npyörän varassa, luulivat itseään miltei vaunujen veroisiksi.\n\n\"Minun mielestäni neitsyen nimitys on jotakin ylimalkaista eikä\nläheskään niin hienoa kuin käsijuntta. Teidän sijassanne minä luopuisin\nneitsyestä.\"\n\n\"En ikinä! siihen olen liian vanha!\" sanoi vanhempi.\n\n\"Te ette näy tuntevan sitä mitä sanotaan europpalaiseksi\nvälttämättömyydeksi!\" sanoi rehellinen, vanha sylimitta. \"Täytyy\nrajoittua, täytyy alistua, mukaantua ajan ja olosuhteiden mukaan, ja\njos laki säätää että neitsyttä sanotaan käsijuntaksi, niin häntä\n_täytyy_ sanoa käsijuntaksi. Joka esineellä on oma sylimittansa!\"\n\n\"Antaisin minä sentään mieluummin\", sanoi nuorempi, \"kutsua itseäni\nneidiksi, jos asiat kerran näin hullusti ovat, neiti muistuttaa sentään\nneitsyttä.\"\n\n\"Minut saavat mieluummin kiskoa sytykkeiksi\", sanoi vanha neitsyt.\n\nSamassa alkoi työ; neitsyet läksivät liikkeelle, heidät pantiin\nkäsirattaille ja huomaavasti heitä kohdeltiin, mutta käsijuntan nimeä\nhe saivat kantaa.\n\n\"Neit —!\" sanoivat he poikiessaan kivitystä; \"Neit —!\" ja he olivat\njo lausumaisillaan koko sanan: \"neitsyt!\" mutta he puraisivat sanan\npoikki ja pitivät sen omanaan, sillä heidän mielestään ei edes\nkannattanut vastata. Mutta sisällisesti he aina puhuttelivat toisiaan\nneitsyiksi ja ylistivät niitä hyviä vanhoja aikoja, jolloin asiat\nnimitettiin niiden oikeilla nimillä ja neitsyitä sanottiin neitsyiksi;\nja neitsyiksi he molemmat jäivät, sillä juntta, se suuri kone, purki\ntodella kihlauksen nuoremman neitsyen kanssa, sillä se ei tahtonut olla\nmissään tekemisissä käsijuntan kanssa.\n\n\n\n\nVALTAMEREM ÄÄRELLÄ.\n\n\nPari suurta laivaa oli lähetetty pohjoisnavalle määräämään maan rajoja\nmerta vastaan ja koettamaan kuinka syvälle ihmiset pääsevät tunkemaan.\nToista vuotta olivat ne jo suurella vaivalla purjehtineet siellä sumun\nja jään joukossa; nyt oli talvi tulossa, aurinko alhaalla; monta, monta\nviikkoa kestää täällä yötä; kaikki näytti olevan ainoaa jääkappaletta,\njokainen laiva oli liimautunut siihen kiinni; lunta oli paksulta ja\nlumesta oli rakennettu mehiläispesän muotoisia asuntoja, toiset olivat\nsuuret kuin jättiläisten hautakummut, toiset niin pienet, että niihin\nsaattoi mahtua kaksi tai neljä ihmistä; mutta pimeä ei ollut,\nrevontulet hehkuivat punaisina ja sinisinä, komeaa ilotulitusta kesti\nlakkaamatta ja lumi loisti, yö oli pitkää, hehkuvaa hämärää;\nkirkkaimpaan aikaan tuli joukottain alkuasukkaita; he olivat kumman\nnäköisiä karvaisissa nahkavaatteissaan ja re'issään, jotka olivat\nveistetyt jääkappaleista; he toivat taljoja, suuria kimppuja ja niistä\ntuli lämpöisiä lattiamattoja lumimajoihin; taljoista saatiin patjoja ja\npeitteitä, joista merimiehet tekivät vuoteensa lumilaen alla, kun\nulkopuolella paukkua säihkyi pakkanen, jommoista emme me tunne\nankarimpaan talviaikaankaan. Kotona oli vielä syksy, sitä he siellä\npohjoisnavalla ajattelivat; he ajattelivat kotoista aurinkoa ja\npunakeltaisia lehtiä, jotka lepattivat puissa. Kello näytti että oli\nilta ja maatapanon aika ja yhdessäkin lumimajassa oli kaksi miestä jo\nkallistunut levolle; nuorempi oli kotoa ottanut mukaansa parhaimman\naarteen, isoäiti oli ennen lähtöä ojentanut sen hänelle, se oli\nraamattu. Joka yö lepäsi se hänen päänsä alla, hän tiesi lapsuusajoilta\nasti mitä se sisälsi; joka päivä luki hän kappaleen ja nukkuessa\ntulivat usein hänen mieleensä pyhät sanat: \"jos minä ottaisin\naamuruskon siivet ja menisin valtameren ääriin, niin sinä sielläkin\njohdattaisit minua ja sinun oikea kätesi tukisi minua!\" — ja totuuden\nsanojen ja uskon vaikutuksen alla sulki hän silmänsä, uni tuli ja\ntulivat unikuvat, hengen ilmestys Jumalassa; ruumiin levätessä eli\nsielu; nuorukainen tunsi sen, hänen korvissaan soi ikäänkuin vanhojen,\ntuttujen, rakkaitten laulujen säveliä; lauha, kesäisen lämmin henkäys\nlöyhytteli häntä vastaan, siinä vuoteessa levätessään näki hän päänsä\npäällä hohteen, ikäänkuin lumikaton ulkopuolella olisi palanut\nhäikäisevä valo; hän nosti päätään, loistava valkeus ei tullut seinistä\neikä katosta, vaan suuret siivet enkelin hartioilla hohtivat ja\nnuorukainen loi katseensa hänen lempeihin, loistaviin kasvoihinsa.\nEnkeli kohosi raamatun lehdistä kuin liljan kuvusta, avasi sylinsä\nlevälleen, ja lumimajan seinät haihtuivat kuin kevyt, ilmava sumuharso;\nkodin vihreitä maita ja kumpuja punertavine metsineen oli yltympärillä\nja syksyinen aurinko paistoi kauniisti; haikaran pesä oli tyhjä, mutta\nomenapuussa olivat hedelmät vielä paikoillaan, vaikka lehdet olivat\npudonneet; punaiset ruusunmarjat hohtivat ja kottarainen viserteli\npienessä vihreässä häkissä joka oli ripustettu ikkunan pieleen. Siellä\nse oli kotien koti; kottarainen viserteli parhaimman taitonsa mukaan ja\nisoäiti pisti vesiheinää häkin rakoihin, niinkuin pojanpojan oli ollut\ntapana tehdä; ja sepän tytär joka oli niin nuori ja kaunis, seisoi\nkaivolla, nosti ylös vettä ja nyökytti päätään isoäidille ja isoäiti\nviittasi kädellään ja näytti, että oli tullut pitkämatkainen kirje;\ntänä aamuna se oli tullut sieltä kylmistä maista, itse pohjoisnavalta\nasti, jossa pojanpoika oli — Jumalan turvissa. — Ja he itkivät ja\nnauroivat ja nuorukainen joka oli lumen ja jään keskellä, hengen\nmaailmoissa, enkelin siipien suojassa, näki ja kuuli kaikki, ja itki ja\nnauroi heidän kanssaan. Ja naiset lukivat itse kirjeestäkin ääneen\nsanat: — \"vaikka minä menisin valtameren ääriin, niin hänen oikea\nkätensä tukisi minua!\" Nukkuvan ympärillä helisi kuin ihanaa virttä\nolisi veisattu ja enkeli laski siipensä kuni harsoksi hänen\nympärilleen. — Uni oli lopussa — pimeää lumimajassa, mutta raamattu\noli nuorukaisen pään alla, usko ja toivo hänen sydämessään. Jumala oli\nhänen luonaan ja koti oli hänen luonaan \"_valtameren äärelläkin_!\"\n\n\n\n\nRAHAPORSAS.\n\n\nLasten kamarissa oli niin paljon leikkikaluja; ylinnä kaapin päällä\nkomeili rahalipas, se oli savesta ja porsaan muotoinen; sillä oli\nluonnollinen rako selässä ja rakoa oli veitsellä suurennettu, jotta\nhopeataalaritkin mahtuisivat siitä sisään, ja kaksi siitä jo oli\nmennyt, puhumattakaan monista monituisista killingeistä. Rahaporsas oli\nniin täynnä ettei se voinut edes rämistäkään ja se on korkein tulos\njohon rahaporsas voi päästä. Kaapin päällä hän nyt komeili ja katseli\nkorkeudestaan muita tavaroita kamarissa. Hän kyllä tiesi, että hänen\nvatsasäästöillään saattaisi ostaa ne kaikki tyynni — sellainen\ntietoisuus hänellä oli.\n\nSamaa ajattelivat muutkin, vaikkeivät sitä sanoneet, olihan muutakin\npuhumista. Piirongin laatikko oli raollaan ja siitä näkyi suuri nukke,\nhän oli vanhanpuoleinen ja paikattu kaulasta. Hän pisti päänsä esiin ja\nsanoi: \"eikös oltaisi ihmisillä! Olisihan se jotakin!\" Silloin syntyi\naika sekamelska, taulutkin kääntyivät seinillä, ne näyttivät että\nniilläkin on takapuoli, mutta niiden tarkoitus ei mitenkään ollut panna\nvastaan.\n\nOli sydänyö, kuu loisti sisään ikkunoista ja valaisi ilmaiseksi. Leikin\npiti alkaa, kaikki olivat kutsutut, yksin lapsenvaunutkin, jotka\nsentään kuuluivat karkeampiin leikkikaluihin. \"Arvo itse kullekin!\"\nsanoivat lapsenvaunut, \"ei jokainen voi olla aatelia! Jonkun täytyy\ntehdä hyödyllistäkin työtä!\"\n\nRahaporsas oli ainoa joka sai kirjallisen kutsun, hän oli niin\nkorkealla ettei luultu hänen kuulevan suullista kutsua, eikä hän\nvastannutkaan tulisiko hän, sillä hän ei tullut; jos hän mieli olla\nmukana, täytyi hänen nauttia lystistä kotoa pitäen, sen mukaan saivat\nkutsujat sovittaa asiansa ja he sovittivatkin.\n\nPieni nukketeatteri pantiin paikalla pystyyn niin että hän saattoi\nkatsoa näyttämölle; he olivat päättäneet alkaa teatterilla ja sitte\npiti seurata teetä ja järjenharjoituksia ja ne alkoivatkin heti;\nkiikkuhevonen puhui ajoharjoituksista ja puhdasrotuisuudesta,\nlastenvaunut rautateistä ja höyryvoimasta — kuuluivathan ne asiat\nheidän ammattinsa alaan ja osasivathan he niistä puhua. Seinäkello\npuhui politiikkaa — tiki — taki: se tiesi asiain kulun mutta se\nväitti niiden käyvän hullusti. Espanjalaisesta ruo'osta tehty keppi\nylpeili kenkäimestään ja kultaisesta nupistaan, se oli varustettu\nhelalla sekä ylä- että alapäästään; sohvassa lekottivat kirjaellut\nsohvatyynyt, ne olivat kauniit ja tyhmät — ja sitte saattoikin\nteatteri alkaa.\n\nKaikki istuivat katselemassa ja pyydettiin, että läjäytettäisiin,\npaukutettaisiin ja rämisteltäisiin sen mukaan kuin oltaisiin\ntyytyväisiä. Mutta ratsastuspiiska sanoi ettei se läjähtele vanhoille,\nvaan ainoastaan kihlaamattomille. \"Minä läjähtelen kaikille!\" sanoi\npaukkupiiska. \"Jossakin sitä täytyy olla!\" arveli sylkilaatikko; ja\njokainen ajatteli omia ajatuksiaan katsellessaan teatteria. Kappale ei\nollut mistään kotoisin, mutta se näyteltiin hyvin; kaikki näyttelijät\nkäänsivät värillisen puolensa ulospäin, heitä ei pitänyt katsoa kuin\nyhdeltä puolelta, nimittäin ei nurjalta puolelta; ja he liikkuivat\nkaikki erinomaisesti, aivan ulkopuolelle teatteria asti, heissä oli\nliian pitkät langat, mutta sitä paremminpa heidät näki. Paikattu nukke\njoutui niin haltioihinsa, että niitokset irtaantuivat ja rahaporsas\njoutui sekin tavallaan niin haltioihinsa, että päätti tehdä jotakin\njonkun näyttelijän hyväksi. Hän päätti testamentissaan määrätä, että\nasianomainen näyttelijä hänen toverinaan lepäisi avonaisessa haudassa,\njahka se aika nyt tulee.\n\nTämä kaikki tuotti niin paljon nautintoa, että päätettiin luopua koko\nteevedestä ja pysyä järjenharjoituksissa: sitä sanottiin ihmisleikiksi.\nEihän siinä ollut mitään pahaa, leikkiähän se vaan oli — ja jokainen\najatteli itseään ja koetti arvata rahaporsaan ajatuksia, ja rahaporsaan\najatukset ulottuivat kauvemma kuin kaikkien muiden, hänhän ajatteli\ntestamenttia ja hautajaisia — ja ne, nehän aina tulevat aikaisemmin\nkuin odotetaan. — Niksis! kaapilla-istuja tulla helisti maahan — ja\nsärkyi tuhansiksi kappaleiksi ja killingit hyppivät ja tanssivat\nympärillä; pienemmät pyörivät, suuret pyörivät, varsinkin yksi\ntaalareista, se se oikein haluamalla halusi maailmalle. Ja maailmalle\nse pääsi ja sinne ne kaikki pääsivät; ja rahaporsaan sirpaleet\njoutuivat vasuun, mutta jo seuraavana päivänä komeili kaapin päällä\nuusi rahaporsas savesta, siinä ei vielä ollut ainoaakaan killinkiä,\nsentähden ei sekään voinut rämistä, siinä suhteessa se oli edeltäjänsä\nkaltainen; onhan sitä siinäkin alkua — ja siihen me lopetamme.\n\n\n\n\nIB JA PIKKU KIRSTI.\n\n\nGudenjoen likellä, Silkeborgin metsässä kohoaa harju, joka on kuin\nsuuri valli. Sitä sanotaan \"harjuksi\" ja sen läntisellä rinteellä oli\n— ja on vieläkin — pieni talonpoikaistalo karuine maineen; hiekka\nkuultaa ohuen ruis- ja ohrapellon läpi. Vuosia on kulunut; ihmiset\njotka siellä asuivat, viljelivät pieniä maitaan, pitivät pari lammasta,\nsian ja kaksi härkää; sanalla sanoen: he tulivat aika hyvin toimeen,\nkun asettivat suun säkkiä myöten. Niin, varmaan he olisivat voineet\nsaada rehut riittämään parille hevosellekin, mutta he sanoivat kuten\nmuutkin sen puolen väet: \"hevonen syö itsensä!\" — se kuluttaa sen\nminkä se tuottaakin. — Jenssin Jeppe viljeli kesällä pieniä maitaan ja\noli talvella näppärä puusuutari. Hän piti apulaistakin ja se mies osasi\nveistää puukenkiä, jotka olivat sekä kestävät että keveät ja sopivat\njalkaan; he veistelivät myöskin lusikoita ja kauhoja; rahaa se tuotti,\nei Jenssin Jepen väkeä saattanut sanoa köyhiksi ihmisiksi.\n\nPikku Ib, seitsenvuotias poika, talon ainoa lapsi, istui katselemassa,\nveisteli puupulikkaa, sai silloin tällöin haavankin sormeensa, mutta\neräänä päivänä oli hän veistänyt kaksi puukappaletta pienten puukenkien\nmuotoisiksi ja ne piti lahjoitettaman pikku Kirstille. Se oli\nlauttamiehen pieni tyttö ja se oli niin hieno ja kaunis kuin herrasväen\nlapsi; jos sillä olisi ollut oikeat vaatteet, niin ei kukaan olisi\nluullut sen syntyneen turvekaton alla Seisin nummella. Siellä asui\nnimittäin hänen isänsä, joka oli leski ja elätti itseään lauttaamalla\npuita metsästä Silkeborgin kalastuspaikalle, joskus siitä eteenpäinkin,\nRaudersiin. Ei hänellä ollut ketään omaisia, jotka olisivat hoitaneet\nKirstiä, joka oli kaksi vuotta nuorempi kuin Ib, ja sentähden oli hän\nmiltei aina Ibin kotona, lauttakuormalla tai kanervikossa ja\npuolukanvarsien siimeksessä; ja kun isän täytyi lähteä Randersiin asti,\ntuli pikku Kirsti kokonaan Jenssin Jepen kotiin.\n\nIb ja pikku Kirsti elivät erinomaisessa sovussa sekä leikissä että\npuurovadin ääressä; he kaivelivat maata, konttasivat ja kävelivät ja\neräänä päivänä uskalsivat he kahden mennä miltei harjulle asti ja\nkappaleen matkaa metsäänkin, kerran löysivät he viklanmunia ja se oli\nsuuri tapaus.\n\nIb ei vielä milloinkaan ollut käynyt Seisin nummella, ei milloinkaan\nkulkenut alas järviä Gudenjoelle, mutta nyt sen piti tapahtua;\nlauttamies oli kutsunut hänet ja edellisenä iltana otti hän hänet\nkanssaan kotiin.\n\nVarhaisena aamuna istuivat molemmat lapset lautalla korkean puukasan\npäällä ja söivät leipää ja vadelmia. Lauttamies ja hänen apulaisensa\nsauvoivat lauttaa eteenpäin, kuljettiin hyvää kyytiä myötävirtaa alas\njokea, järvien läpi, jotka metsä ja kaislikko tuontuostakin näytti\nsulkevan umpilukkoon, mutta aina niistä kumminkin päästiin, vaikka\nvanhat puut kumartuivat veteen saakka ja tammipuut ojensivat ilmaan\nkuorittuja oksiaan; näytti siltä kuin niiden hihat olisivat olleet\nkäärityt ylös ja ne olisivat tahtoneet näyttää pahkaisia, alastomia\nkäsivarsiaan; vanhat lepät, jotka virta oli irroittanut rantatörmästä,\npysyttelivät juurineen kiinni pohjassa ja muodostivat ikäänkuin pieniä,\nmetsäisiä saaria; lummenkukat kiikkuivat vedenpinnalla; ihanaa se kulku\noli! — ja sitte saavuttiin kalastuspaikalle, missä vesi syöksyi\nsulkujen läpi; siinä sitä oli näkemistä Ibille ja Kirstille! Siihen\naikaan ei siellä vielä ollut tehdasta eikä kaupunkia, vain vanha talo,\nja sen liike ei ollut suuri; pääasiallisena elonmerkkinä siihen aikaan\noli veden kohina, kun se syöksyi sulkujen läpi, ja villisorsan\nkaiherrus. — Kun puut sitte olivat puretut lautalta, osti Kirstin isä\nsuuren kimpun ankeriaita ja pienen tapetun porsaan ja ne asetettiin\nkoppaan lautan perään. Sitte lähdettiin vastavirtaan kotimatkalle,\nmutta tuuli oli myötäinen ja kun lisäksi nostettiin purjeet, päästiin\neteenpäin yhtä hyvää kyytiä kuin jos olisi ollut kaksi hevosta edessä.\n\nKun he sitte lauttoineen olivat päässeet niin likelle metsää, että\nmiehellä joka oli ollut apuna sauvomassa, oli vain lyhyt matka kotiin,\nniin hän ja Kirstin isä astuivat maihin, mutta penäsivät lapsia\npysymään hiljaa ja varovaisina, mutta eivät he kauvan totelleet,\ntäytyihän heidän tirkistää koppaan, missä ankeriaita ja porsasta\nsäilytettiin ja porsasta heidän täytyi nostella ja pidellä ja kun\nmolemmat tahtoivat sitä pidellä yhtaikaa, pudottivat he sen ja se meni\nsuoraa päätä veteen; virta sitä nyt vei, se oli hirveä juttu!\n\nIb karkasi maihin ja juoksi vähän matkaa, Kirsti tuli perässä. \"Ota\nminut mukaasi!\" huusi hän ja pian he olivat pensaikossa, lauttaa ja\njokea ei enään näkynyt. Vähän matkaa he vielä juoksivat, sitte kaatui\nKirsti ja rupesi itkemään; Ib nosti hänet pystyyn.\n\n\"Tule minun kanssani!\" sanoi hän. \"Talo on tuolla!\" mutta ei se ollut\nsiellä. He kulkivat kulkemistaan, yli kuivien lehtien ja taittuneiden\noksien jotka narisivat heidän pienten jalkojensa alla; äkkiä kuulivat\nhe kovan huudon — he seisahtuivat ja kuuntelivat; kotka kirkaisi, se\nkuului pahalta, he vallan pelästyivät, mutta metsässä ihan heidän\nedessään kasvoi mitä kauneimpia mustikoita niin hirveän paljon; sitä\nhoukutusta oli mahdoton vastustaa ja he jäivät syömään ja suut ja\nposket kävivät aivan sinisiksi. Samassa se huuto taas kuului.\n\n\"Me saamme selkäämme porsaan tähden!\" sanoi Kirsti.\n\n\"Mennään pois meille!\" sanoi Ib; \"se on tänne metsään päin!\" ja he\nläksivät. He tulivat maantielle, mutta ei se johtanut kotiin, tuli\npimeä ja he rupesivat pelkäämään. Vain huuhkajan kolkot huudot ja\ntuntemattomien lintujen äänet rikkoivat outoa hiljaisuutta; vihdoin\nviimein tarttuivat he molemmat kiinni pensaaseen, Kirsti itki ja Ib\nitki ja kun he hetkisen olivat itkeneet, panivat he pitkäkseen pensaan\njuurelle ja nukkuivat.\n\nAurinko oli jo korkealla kun he heräsivät; heitä paleli, mutta\nlikeiselle kummulle paistoi aurinko puiden lomitse, siellähän he\nsaattoivat lämmitellä ja sieltä arveli Ib heidän voivan nähdä\nvanhempiensa kodin; mutta he olivat kaukana siitä, aivan toisessa\npäässä metsää. He kapusivat kummun harjalle asti ja tulivat rinteelle,\nkirkkaan, läpikuultavan järven luo; siellä oli kaloja laumottain ja ne\nkiilsivät kultana auringossa; tämä näky tuli heille niin odottamatta ja\nihan likellä kasvoi suuri pensas täynnä pähkinöitä, aivan varmaan\nseitsemän terttua; ja he poimivat ja rikkoivat pähkinöitä ja söivät\nhentoja sydämiä, jotka vasta olivat ruvenneet kovettumaan — ja sitte\nsattui vielä odottamaton ja peloittava tapaus. Pensaikosta astui esiin\npitkä, vanha vaimo, jonka kasvot olivat niin ruskeat ja hiukset\nkiiltävän mustat; silmän valkuainen paistoi kuin murjaanilla; hänellä\noli käärö selässä ja sauva kädessä; hän oli mustalaisakka. Lapset eivät\nalussa ymmärtäneet mitä hän sanoi; ja hän otti taskustaan kolme suurta\npähkinää, joista joka pähkinä sisälsi mitä kauneinta tavaraa, tiesi\nhän, ne olivat onnenpähkinöitä.\n\nIb katseli häntä, hän oli hyvin ystävällinen ja sitte rohkaisi poika\nmieltään ja kysyi saisiko hän pähkinät, ja akka antoi hänelle pähkinät\nja poimi pensaasta taskunsa täyteen.\n\nJa Ib ja Kirsti tuijottivat suurin silmin onnenpähkinöihin.\n\n\"Onko tässä vaunut ja hevoset?\" kysyi Ib.\n\n\"Siellä on kultaiset vaunut ja kultaiset hevoset!\" sanoi akka.\n\n\"Anna se minulle!\" sanoi Kirsti, ja Ib antoi pähkinän hänelle ja akka\nköytti sen hänen kaulaliinaansa.\n\n\"Onko tässä sellainen soma pieni kaulaliina kuin Kirstin?\" kysyi Ib.\n\n\"Siinä on kymmenen kaulaliinaa!\" sanoi akka; \"siinä on hienoja hameita,\nsukkia ja hattu.\"\n\n\"Saanko minä sitte senkin!\" sanoi Kirsti, ja pikku Ib antoi hänelle\ntoisenkin pähkinän, kolmas oli sellainen pieni musta.\n\n\"Pidä sinä se!\" sanoi Kirsti, \"ja se on sekin kaunis.\"\n\n\"Entä mitä sen sisällä on?\" kysyi Ib.\n\n\"Mitä sinä parhaiten tarvitset!\" sanoi mustalaisakka.\n\nIb otti pähkinän. Akka lupasi johdattaa heidät oikealle tielle ja he\nläksivät kävelemään, mutta aivan päinvastaiseen suuntaan kuin piti;\nmutta ei akkaa uskalla syyttää siitä, että hän tahtoi varastaa lapsia.\n\nSuuressa metsässä kohtasivat he metsänvartija Kränin, hän tunsi Ibin ja\nhänen turvissaan Ib ja pikku Kirsti pääsivät kotiin, jossa elettiin\nsuuressa pelossa heidän tähtensä, ja anteeksi he saivat, vaikka\nolivatkin ansainneet kelpo selkäsaunan, ensinnäkin siitä syystä että\nolivat pudottaneet porsaan veteen ja sitte siitä että olivat lähteneet\nkarkuun.\n\nKirsti tuli kotiin nummelle ja Ib jäi pieneen metsäpirttiin; ensi\ntyökseen illalla otti hän esiin pähkinän, joka sisälsi sen mitä hän\n\"kaikista parhaiten tarvitsi\"; — hän pani sen oven ja ovipielen\nväliin, painoi ovea kiinni, kuori meni rikki, mutta ei halaistuakaan\npähkinää näkynyt, pähkinä oli ollut täynnä jonkillaista nuuskaa tai\nmultaa; se oli madonsyömä, kuten sanotaan.\n\n\"Niin, arvasinhan minä sen!\" tuumaili Ib, \"mitäpä sellaiseen pieneen\npähkinään mahtuisi se mitä minä parhaiten tarvitsen! Ei Kirsti saa\nhienoja vaatteita eikä kultavaunuja molemmistakaan pähkinöistään!\"\n\nJa talvi tuli ja uusi vuosi tuli.\n\nJa kului monta vuotta. Ibin piti mennä rippikouluun ja pappi asui\npitkän matkan päässä. Samaan aikaan tuli eräänä päivänä lauttamies ja\nkertoi, että pikku Kirstin nyt täytyy lähteä ansaitsemaan leipäänsä.\nOnneksi hän joutuu oikein hyviin käsiin, pääsee palvelemaan niin kelpo\nihmisiin; kas, hän tulee rikkaalle krouvarille Herningin kulmalle, se\non siellä lännessä päin; hän saa olla emännän apulaisena ja jos hän\nkäyttäytyy hyvin ja kun hän on käynyt rippikoulun, pitävät he hänet.\n\nJa Ib ja Kirsti sanoivat toisilleen hyvästi; heitä sanottiin\nkihlatuiksi; ja tyttö näytti jäähyväishetkellä Ibille, että pähkinät\njotka hän oli saanut häneltä silloin kun he eksyivät metsään, vielä\nolivat tallella, ja hän kertoi, että hän vaatekirstussaan vielä\nsäilyttää niitä pieniä puukenkiä, jotka Ib poikana veisti ja lahjoitti\nhänelle. Sitte he erosivat.\n\nIb kävi rippikoulun ja jäi äitinsä taloon, sillä hän oli näppärä\npuusuutari ja hoiti kesällä hyvin heidän pienen viljelyksensä; eihän\nhänen äidillään muita ollut, Ibin isä oli kuollut.\n\nVain harvoin toi postinkuljettaja tai joku ankeriaanmyyjä tietoja\nKirstistä: hyvin hän menestyy rikkaan krouvarin luona ja ripille\npäästyään kirjoitti hän isälleen ja lähetti terveisiä Ibille ja hänen\näidilleen; kirjeessä kerrottiin että hän isännältään ja emännältään oli\nsaanut lahjaksi kuusi uutta paitaa ja kauniin leningin. Hyviä uutisia\nne vaan olivat kun olivatkin.\n\nSeuraavana keväänä koputettiin eräänä päivänä Ibin ja hänen äitinsä\novea: lauttamies ja Kirsti siellä tulivat. Kirsti oli päiväksi päässyt\nisäänsä katsomaan, oli joku sattumalta lähtenyt Themiin ja siitä\ntakaisin ja siinä hevosessa hän oli päässyt. Kaunis hän oli kuin hieno\nneiti ja hyvissä vaatteissa hän oli, hyvin ne olivat tehdyt ja sopivat\nhänelle. Hän seisoi siinä koko komeudessaan ja Ibillä oli vain vanhat,\njokapäiväiset vaatteet. Hän ei ensinkään tahtonut päästä puheen alkuun;\ntytön käteen hän kyllä tarttui, piteli sitä lujasti ja oli niin\nsanomattoman iloissaan, mutta suutaan ei hän saanut auki. Pikku Kirsti\nsen sijaan puhui ja kertoi ja suuteli Ibiä keskelle suuta.\n\n\"Etkö sinä vieläkään tunne minua?\" sanoi tyttö; mutta vaikka he jäivät\nkaksin ja Ib yhä piteli hänen kättään, ei hän saanut muuta sanotuksi\nkuin: \"sinusta on tullut kuin hieno neiti! ja minä olen näin\ntollomainen! Kuinka minä olen ajatellut sinua, Kirsti, ja vanhoja\naikoja!\"\n\nJa käsi kädessä astelivat he harjulle ja Gudenjoen poikki Seisin\nnummelle, jossa kanervakummut ylenivät, Ib ei yhäkään sanonut mitään,\nmutta kun he erosivat, selveni hänelle, että Kirstin pitää ruveta hänen\nvaimokseen, johan heitä pienestä pitäen on sanottu kihlatuiksi ja\nkihlattu parihan he hänen silmissään olivat, vaikkei kumpikaan ollut\nsitä sanonut.\n\nMuutaman tunnin he vielä saivat olla yhdessä, sillä Kirstin täytyi taas\npalata Themiin, josta vaunujen varhain seuraavana aamuna taas piti\nlähteä takaisin länteen päin. Isä ja Ib saattoivat hänet Themiin, oli\nkirkas kuuvalo ja kun he tulivat perille ja Ib yhä piteli Kirstin\nkättä, ei hän saattanut päästää sitä irti, hänen silmänsä olivat niin\nkirkkaat, mutta sanoja tuli niukasti, mutta sydämestä ne lähtivät\njokikinen: \"ethän sinä vaan ole tottunut liian hienoon elämään\", sanoi\nhän, \"ja jos sinä voit tyytyä asumaan minun äitini mökissä ja minun\nvaimonani, niin meistä kerran tulee mies ja vaimo! — mutta voimmehan\nme molemmat hiukan odottaakin!\"\n\n\"Niin, odottakaamme, Ib!\" sanoi tyttö ja painoi hänen kättään ja Ib\nsuuteli hänen huuliaan. \"Minä luotan sinuun, Ib!\" sanoi Kirsti, \"ja\nminä luulen että pidän sinusta; mutta anna minun miettiä asiaa!\"\n\nJa sitte he erosivat. Ja Ib sanoi lauttamiehelle, että hän ja Kirsti\nnyt olivat miltei kihloissa ja lauttamies sanoi että asiat olivat\nkäyneet ihan niinkuin hän oli ajatellutkin; ja hän seurasi Ibiä kotiin\nja nukkui samassa sängyssä hänen kanssaan eikä kihlauksesta puhuttu sen\nenempää.\n\nVuosi oli kulunut; kaksi kirjettä olivat Ib ja Kirsti vaihtaneet\nkeskenään. \"Uskollinen kuolemaan saakka!\" oli kirjoitettu\nallekirjoituksen rinnalle. Eräänä päivänä astui lauttamies huoneeseen\nja toi terveisiä Kirstiltä. Oli hänellä muutakin sanomista, mutta sen\nhän hitaanlaisesti sai suustaan. Kirsti voi hyvin, paremminkin kuin\nhyvin, hän oli kaunis tyttö, häntä pidettiin arvossa ja häntä\nrakastettiin. Krouvarin poika oli ollut kotona käymässä, hänellä oli\njoku suuri virka Köpenhaminassa, jossakin konttorissa; Kirsti miellytti\nhäntä ja Kirstikin piti hänestä, hänen vanhemmillaan ei ollut mitään\nasiaa vastaan, mutta Kirstin mieltä painoi, että Ib ajatteli häntä niin\npaljon ja hän oli jo päättänyt työntää onnen luotaan, kertoi\nlauttamies.\n\nAluksi ei Ib sanonut sanaakaan, mutta hän kävi kalpeaksi kuin vaate,\nravisti päätään ja virkkoi vihdoin: \"ei Kirsti saa työntää onnea\nluotaan!\"\n\n\"Kirjoita hänelle pari sanaa!\" sanoi lauttamies.\n\nJa Ib kirjoittikin, mutta hän ei saanut sanoja mielensä mukaisiksi ja\nhän pyyhki pois ja repi rikki, — mutta aamulla oli kirje valmiina\npikku Kirstille ja näin se kuului:\n\n    \"Olen lukenut kirjeen jonka olet kirjoittanut isällesi ja näen\n    siitä, että sinun käy kaikin puolin hyvin ja että voit tulla\n    vieläkin onnellisemmaksi. Kysy sydämeltäsi, Kirsti! ja ajattele\n    tarkoin mikä sinua odottaa jos minut otat; eihän minulla ole\n    paljoa tarjota. Älä ajattele minua äläkä minun kohtaloani,\n    vaan ajattele omaa onneasi! Et ole millään lupauksella sidottu\n    minuun ja jos sydämessäsi olet antanut minulle lupauksen, niin\n    minä vapautan sinut siitä. Tulkoon sinulle kaikki ilo mitä\n    maailma voi antaa, pikku Kirsti. Jumala varmaan tietää antaa\n    lohdutusta minun sydämelleni.\n\n                                 Sinun alati uskollinen ystäväsi\n                                                Ib.\"\n\nJa kirje lähetettiin ja Kirsti sai sen.\n\nMartinmessun aikaan kuuluutettiin Kirsti sekä nummen kirkossa että\nKöpenhaminassa, missä sulhanen oli ja sinne matkusti Kirsti emäntänsä\nkanssa, sillä sulhanen ei monilta toimiltaan päässyt niin kauvas\nJyllantiin. Kirsti oli sopimuksen mukaan tavannut isänsä Funderin\nkylässä, jonka läpi tie kulkee ja joka lauttamiehelle oli likin\ntapaamispaikka; siellä sanoivat nuoret toisilleen jäähyväiset. Pari\nsanaa mainittiin asiasta, mutta Ib ei sanonut mitään; hänen vanha\näitinsä sanoi hänen käyneen niin miettiväiseksi; niin, miettiväiseksi\nhän todella oli käynyt ja muun muassa johtui hänen mieleensä ne kolme\npähkinää, jotka hän lapsena oli saanut mustalaisakalta ja joista hän\noli antanut Kirstille kaksi. Ne olivat olleet onnenpähkinöitä, Kirstin\ntoinen pähkinä sisälsi kultavaunut hevosineen, toinen mitä kauneimmat\nvaatteet. Aivan oikein! saihan hän nyt kuninkaan Köpenhaminassa kaiken\nsen komeuden; hänelle kävi ennustus toteen —! Ibille antoi pähkinä\nvain mustaa multaa. \"Mitä sinä parhaiten tarvitset\" oli mustalaisakka\nsanonut — niin, sekin ennustus kävi toteen, mustaa multaa hän\nparhaiten tarvitsi. Hän ymmärsi nyt selvästi mitä akka oli\ntarkoittanut: mustaa multaa, haudan povea hän parhaiten tarvitsi.\n\nJa vuosia kului — ei niitä tosin ollut niin monta, mutta pitkiltä ne\nIbin mielestä tuntuivat; vanha krouvarinväki kuoli toinen heti toisen\njälkeen; koko rikkaus, monta tuhatta taalaria joutui pojalle. Kyllä\nKirsti nyt saattoi saada kultavaunut ja hienoja vaatteita yllin kyllin.\n\nKahteen pitkään vuoteen ei Kirstiltä kuulunut mitään kirjettä, mutta\nkun isä sitte vihdoin sai kirjeen, ei se laisinkaan ollut rikkaudessa\neikä onnessa kirjoitettu. Kirsti raukka! ei hän eikä hänen miehensä\nolleet ymmärtäneet pitää rikkaudestaan vaaria, se meni samaa tietä kuin\nse tuli, ei siinä ollut siunausta, sillä he eivät itse sitä tahtoneet.\n\nJa kanerva kukki ja kanerva kuihtui; monena talvena oli lunta\ntuiskuttanut yli Seisin nummen, yli harjun, jonka rinteellä Ib asui;\nkevätaurinko paistoi ja Ib painoi auraa maahan, silloin se viilsi\njohonkin, Ib luuli sen sattuvan kiveen, maasta suikahti ikäänkuin\nsuuri, musta höylänlastu ja kun Ib siihen kajosi, huomasi hän että se\noli metallia ja se paikka mihin aura oli viiltänyt, kiilsi kirkkaana.\nSe oli suuri, raskas, kultainen rannerengas pakanuuden ajoilta.\nJättiläiskumpu oli tähän tasoitettu ja sen kallisarvoinen koristus\nlöydetty. Ib näytti sen papille, joka sanoi hänelle kuinka kaunis se\noli ja sitte vei Ib sen kruununvoudin nähtäväksi ja kruununvouti\nilmoitti asian Köpenhaminaan ja kehoitti Ibiä itseään viemään perille\nkallisarvoista löytöään.\n\n\"Sen parempaa et maasta olisi voinut löytää\", sanoi kruununvouti.\n\n\"En olisikaan!\" ajatteli Ib. \"Se mitä minä parhaiten tarvitsin se tuli\nminulle maasta! Mustalaisakka oli siis kuitenkin oikeassa minuunkin\nnähden, koska _se_ oli se mitä minä parhaiten tarvitsin!\"\n\nJa Ib läksi koristuksineen Aarhusista kuninkaan Köpenhaminaan; hänestä\njoka ei ollut käynyt Gudenjokea etempänä, oli matka kuin kokonainen\nmatkustus valtameren poikki. Ja Ib tuli Köpenhaminaan.\n\nLöydetyn kullan arvo maksettiin hänelle, se oli suuri summa: kuusi\nsataa riikin taalaria. Siellä suuressa, meluavassa Köpenhaminassa se\nsitte kuljeskeli mies metsästä, Seisin nummelta.\n\nIltaa ennen kuin hän kipparin kanssa aikoi palata Aarhusiin, eksyi hän\nkaupungille ja joutui aivan toiselle suunnalle kuin aikoi. Hän oli\ntullut Knippelsillan yli Kristianshavniin sen sijaan että oli aikonut\nvallille päin, Länsiportille. Hän kyllä suuntasi askeleensa länttä\nkohti, mutta ei sittenkään sinne minne aikoi. Kaduilla ei näkynyt\nainoaakaan ihmistä. Vihdoin tuli pikkuruikkunen tyttönen köyhästä\ntalosta; Ib kyseli häneltä tietä, jota etsi; tyttö säpsähti, loi häneen\nsilmänsä ja purskahti katkeraan itkuun. Ib kysyi mikä häntä vaivasi,\ntyttö vastasi jotakin jota ei hän ymmärtänyt ja kun he joutuivat lyhdyn\nalle ja valo lankesi lapsen kasvoihin, joutui Ib kummallisen mielialan\nvaltaan, sillä hänen edessään seisoi pikku Kirsti ilmi elävänä, aivan\nsellaisena, jommoisena hän muisti hänet heidän lapsuudenajoiltaan.\n\nJa hän seurasi pientä tyttöä köyhään taloon, ylös kapeita, kuluneita\nportaita, korkealle, pieneen, kurjaan huoneeseen katon rajassa. Siellä\noli raskas, tukahuttava ilma eikä mitään valoa; nurkasta kuului\nhuokauksia, vaivalloisesti siellä joku veti henkeään. Ib sytytti\ntulitikun. Lapsen äiti siellä lepäsi köyhässä vuoteessa.\n\n\"Voinko minä jollakin lailla auttaa teitä?\" sanoi Ib. \"Pienokainen sai\nminut käsiinsä, mutta minä olen itsekin vieras tässä kaupungissa. Eikö\ntäällä ole mitään naapureja, joita voin kutsua avuksi?\" — Ja Ib nosti\nhänen päätään.\n\nSe oli Kirsti Seisin nummelta.\n\nVuosikausiin ei hänen nimeään oltu mainittu kotona Jyllannissa, se\nolisi nostanut Ibin hiljaiseen mieleen myrskyn, ja sekä huhu että\nluotettavat ihmiset eivät tietäneet kertoa mitään hyvää: ne paljot\nrahat, jotka hänen miehensä oli saanut periä vanhemmiltaan, olivat\ntehneet hänet ylimieliseksi hurjastelijaksi; hän oli heittänyt\nvakinaisen paikkansa, puolen vuotta matkustellut vierailla mailla,\nsitte palannut kotiin, tehnyt velkaa ja laiskotellut; vaunut\nkallistuivat kallistumistaan ja menivät vihdoin kumoon. Kaikki iloiset\nystävät, jotka olivat vierailleet hänen pöytänsä ääressä, sanoivat että\nhän oli ansainnut kohtalonsa, olihan hän elänyt kuin hullu. — Hänen\nruumiinsa oli eräänä aamuna löydetty kanavasta linnan puistosta.\n\nKirsti kantoi kuolemaa ruumiissaan; hänen nuorin lapsensa, rikkaudessa\nsiinnyt, kurjuudessa syntynyt, oli jo muutaman viikon vanhana mennyt\nhautaan, ja Kirsti itse oli päässyt niin pitkälle, että hän poti\nkuolintautiaan, yksin, kurjassa huoneessa; ennen nuorena, Seisin\nnummella, olisi hän kyllä kärsinyt sellaista kurjuutta, mutta parempaan\ntottuneena tunsi hän koko sen kovuuden. Hänen vanhempi lapsensa,\nniinikään pieni Kirsti, kärsi nälkää ja hätää hänen kanssaan ja hän oli\ntuonut Ibin vinttikamariin.\n\n\"Minä pelkään että kuolen ja lapsi raukka jää!\" huokasi sairas, \"mihin\nkummaan hän joutuu!\" — Enempää ei hän saanut sanotuksi.\n\nIb sai toisen tulitikun sytytetyksi ja löysi kynttilän pätkän, joka\nvalaisi kurjaa huonetta.\n\nJa Ib katseli pientä tyttöä ja ajatteli menneitten päivien Kirstiä;\nKirstin tähden saattoi hän olla hyvä lapselle, jota ei hän tuntenut.\nKuoleva loi häneen katseensa, hänen silmänsä kävivät yhä suuremmiksi —\noliko hän tuntenut hänet? Ib ei sitä tietänyt, hän ei kuullut sanaakaan\nhänen huuliltaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarmaata on metsässä Seisin nummella, kanerva on varistanut kukkansa,\nlännen myrsky ajaa keltaisia lehtiä metsästä jokea kohti ja yli nummen\nja turvekattoisen asumuksen, missä nyt asuu vierasta väkeä; mutta\nharjun suojassa, korkeitten puitten keskellä ylenee pieni, valkeaksi\nmaalattu mökki; uunissa paloivat turpeet ja koko huonetta valaisi\npäiväpaiste, joka hohti kahdesta lapsensilmästä; keväisten leivojen\nviserrys helisi sen punaisilta, hymyileviltä huulilta, kun se puhui;\nsiellä oli iloa ja riemua, pikku Kirsti siellä oli; hän istui Ibin\npolvella; Ib oli hänelle sekä isä että äiti, he olivat hävinneet lapsen\nmielestä kuten uni häviää sekä lapselta että aikuiselta. Ib istui\nsomassa, kodikkaassa mökissään varakkaana miehenä; pienen tytön äiti\nlepäsi köyhien hautausmaalla likellä kuninkaan Köpenhaminaa. Ibillä oli\nrahaa kirstunpohjalla, väittivät ihmiset, mullasta saatua kultaa — ja\nolihan hänellä vielä lisäksi pikku Kirsti.\n\n\n\n\nTUHMA-JUSSI.\n\n\nMaalla oli vanha kartano ja kartanossa vanha herrasmies, jolla oli\nkaksi poikaa. Ne olivat niin sukkelat suustaan, että puolessakin olisi\nollut yllin kyllin; ne olivat päättäneet kosia kuninkaan tytärtä ja\ntäydellä syyllä, sillä hän oli kuuluuttanut ottavansa miehekseen sen,\njoka parhaiten osaa pitää puoliaan.\n\nKahdeksan päivää tekivät molemmat pojat valmistuksia, enempää aikaa ei\nheillä ollut, mutta kyllä se riittikin, sillä heillä oli esitietoja ja\nne ovat aina hyvät olemassa. Toinen osasi ulkoa koko latinalaisen\nsanakirjan ja kolme vuosikertaa kaupungin sanomalehteä sekä alusta että\nlopusta; toinen oli tutustunut kaikkiin ammattikuntasääntöihin ja\nyleensä kaikkeen mitä ammattivanhimman tulee tietää; hän arveli\nvoivansa ottaa osaa valtiolliseen keskusteluun, sitäpaitsi hän osasi\nkirjaella housunkannattimia, sillä hän oli hieno ja näppärä mies.\n\n\"Minä saan kuninkaantyttären!\" sanoivat veljekset ja isä antoi\nkummallekin kauniin hevosen; se joka osasi sanakirjan ja sanomalehdet,\nsai pikimustan ja se jolla oli ammattivanhimman viisaus ja joka\nkirjaeli housunkannattimia, sai maidonvalkoisen, ja sitte he voitelivat\nsuupielensä maksarasvalla, jotta ne tulisivat oikein notkeiksi. Kaikki\npalvelijat olivat pihamaalla katsomassa kun he nousivat hevosen\nselkään, ja samassa tuli kolmas veli, sillä heitä oli kolme, vaikkei\nkukaan laskenut häntä veljeksi, sillä hänellä ei ollut samaa oppia kuin\nnoilla kahdella ja he sanoivatkin häntä vain Tuhmaksi-Jussiksi.\n\n\"Minne te olette menossa, kun olette noin pyhävaatteissa?\" kysyi hän.\n\n\"Hoviin kosimaan kuninkaantytärtä! Etkö sinä ole kuullut mitä rumpu\npärryttää kautta koko maan?\" ja sitte he kertoivat hänelle asian.\n\n\"Helkkarissa, minun pitää lähteä mukaan!\" sanoi Tuhma-Jussi ja\nveljekset nauroivat häntä ja läksivät matkaan.\n\n\"Isä, antakaa minullekin hevonen!\" huusi Tuhma-Jussi. \"Minulle tulee\nsellainen naima-into. Jos hän ottaa minut, niin ottaa, ja jollei ota,\nniin otan minä hänet joka tapauksessa!\"\n\n\"Turhia puheita!\" sanoi isä, \"en minä anna sinulle mitään hevosta.\nEthän sinä osaa puhua; mutta veljet, ne ovat komeita poikia!\"\n\n\"Jollen minä saa hevosta\", sanoi Tuhma-Jussi, \"niin otan oman\nkilipukkini ja se kyllä jaksaa kantaa minut!\" ja hän asettui hajareisin\nkilipukin selkään, painoi kantapäänsä sen kylkiä vastaan ja läksi\nmenemään pitkin maantietä. Hei vaan sitä menoa! \"Täällä minä tulen!\"\nsanoi Tuhma-Jussi ja lauloi jotta raikui.\n\nMutta veljekset ratsastivat hiljalleen edellä; he eivät puhuneet\nsanaakaan, heidän täytyi ajatella kaikkia hyviä käänteitä joita\naikoivat esittää, sillä heidän sanojensa piti olla erinomaisen\nharkituita.\n\n\"Hohhoi!\" huusi Tuhma-Jussi, \"täällä minä tulen! katsokaa mitä minä\nlöysin tieltä!\" ja hän näytti heille kuolleen variksen, jonka oli\nlöytänyt tieltä.\n\n\"Tyhmeliini!\" sanoivat he, \"mitä sinä aiot tehdä sillä?\"\n\n\"Lahjoitan sen kuninkaantyttärelle!\"\n\n\"Niin, tee se vaan!\" sanoivat veljet, hymyilivät ja ratsastivat\neteenpäin.\n\n\"Hohhoi! täällä minä tulen! katsokaappas mitä minä nyt olen löytänyt,\nei sellaista joka päivä löydetäkkään maantieltä!\"\n\nJa veljet kääntyivät taas katsomaan mitä hänellä oli. \"Tyhmeliini!\"\nsanoivat he, \"sehän on vanha puukenkä, jonka päällispuoli on poissa!\nSaako kuninkaantytär senkin?\"\n\n\"Saa kun saakin!\" sanoi Tuhma-Jussi; veljet hymähtivät, jatkoivat\nmatkaansa ja pääsivät hyvän joukon edelle.\n\n\"Hohhoi! täällä minä tulen!\" huusi Tuhma-Jussi; \"asiat paranevat\nparanemistaan! Hohhoi! tämä on mainiota!\"\n\n\"Mitä sinä olet löytänyt?\" sanoivat veljet.\n\n\"Oi!\" sanoi Tuhma-Jussi, \"ei sitä saata sanoin lausua kuinka\nkuninkaantytär ilostuu!\"\n\n\"Hyi!\" sanoivat veljet, \"sehän on lokaa, jota on nostettu\nmaantienojasta.\"\n\n\"Niin onkin!\" sanoi Tuhma-Jussi, \"vieläpä hienointa lajia, se ei edes\npysy käsissä!\" ja hän mätti taskut täyteen.\n\nMutta veljet ratsastivat minkä pääsivät eteenpäin ja tulivat kokonaista\ntuntia aikaisemmin perille ja pysähtyivät kaupungin portille, ja siellä\nsaivat kosijat numeron sen mukaan kuin he tulivat, ja heidät asetettiin\nriveihin, kuusi joka osastoon ja niin tiheään, etteivät he voineet\nliikuttaa käsivarsiaan, ja se oli kun olikin hyvä asia, sillä muuten he\nolisivat ratkoneet irti selkäkaistaleet toistensa takeista, vaan\nsentähden että toinen seisoi toisen edellä.\n\nKaikki maan muut asukkaat seisoivat linnan ympärillä, sullottuina\nikkunoiden tasalle, sillä he tahtoivat nähdä kuninkaantyttären\nvastaanottavan kosijoita, ja samassa hetkessä kun he astuivat\nhuoneeseen, meni puheenlahja heiltä tipotiehensä.\n\n\"Ei kelpaa!\" sanoi kuninkaantytär. \"Pois!\"\n\nJo tuli sen veljeksen vuoro, joka osasi sanakirjan, mutta hän oli\nrivissä seisoessaan kokonaan unohtanut sen, ja lattia narisi ja laki\noli peilinlasia niin että hän näki itsensä seisomassa päälaellaan ja\njoka ikkunan luona seisoi kolme kirjuria |a yksi ammatinvanhin, jotka\nkirjoittivat muistiin kaikki mitä sanottiin, jotta se paikalla\npantaisiin lehteen ja myytäisiin kahdesta killingistä kadunkulmassa. Se\noli kauheaa, ja sitte he vielä olivat lämmittäneet uunin niin kuumaksi,\nettä se oli ihan punainen.\n\n\"Täällä huoneessa on kauhean kuuma!\" sanoi kosija.\n\n\"Isäni paistaa tänään kukonpoikia!\" sanoi kuninkaantytär.\n\nHäh! hän jäi suu auki töllistelemään, sillä tällaista puhetta ei hän\nollut odottanut; ei hän saanut sanaakaan suustaan, sillä jotakin\nhauskaa hän olisi tahtonut sanoa. Häh!\n\n\"Ei kelpaa!\" sanoi kuninkaantytär. \"Pois!\" ja sen tiensä hänen täytyi\nmennä. Tuli toisen pojan vuoro.\n\n\"Täällä on kauhean kuuma!\" sanoi hän.\n\n\"Niin, me paistamme tänään kukonpoikia!\" sanoi kuninkaantytär.\n\n\"Mi-mi-mitä?\" sanoi kosija ja kaikki kirjurit kirjoittivat:\n\"mi-mi-mitä!\"\n\n\"Ei kelpaa!\" sanoi kuninkaantytär. \"Pois!\"\n\nJo tuli Tuhma-Jussi kilipukkinsa selässä ja ratsasti suoraa päätä\nhuoneeseen. \"Onpa täällä hirvittävä kuumuus!\" sanoi hän.\n\n\"Minä paistan kukonpoikia!\" sanoi kuninkaantytär.\n\n\"Sepä hyvä se!\" sanoi Tuhma-Jussi, \"kaippa minäkin sitte saan varikseni\npaistetuksi?\"\n\n\"Saatte hyvinkin!\" sanoi kuninkaantytär, \"mutta onko teillä missä\npaistaa, sillä minulla ei ole pataa eikä pannua!\"\n\n\"On minulla!\" sanoi Tuhma-Jussi. \"Tässä on paistinvehkeet\ntinasankoineen päivineen!\" ja hän veti esiin vanhan puukengän ja pani\nvariksen keskelle kenkää.\n\n\"Siitä riittää koko ateriaksi!\" sanoi kuninkaantytär, \"mutta mistä me\nsaamme kastiketta?\"\n\n\"Minulla on taskussa!\" sanoi Tuhma-Jussi. \"Minulla on niin paljon että\nriittää maahankin kaataa!\" ja hän kaasi hiukan lokaa taskustaan.\n\n\"Tästä minä pidän!\" sanoi kuninkaantytär, \"sinä osaat vastata ja sinä\nosaat puhua ja sinut minä tahdon miehekseni! mutta tiedätkö että joka\nsanamme kirjoitetaan muistiin ja pannaan huomenna lehteen? joka\nikkunassa näet kolme kirjuria ja vanhan ammatinvanhimman ja\nammatinvanhin on pahin, sillä hän ei ymmärrä mitään!\" ja sen hän sanoi\npeloittaakseen Jussia. Ja kaikki kirjurit virnistelivät ja pudottivat\nmustepilkun permannolle.\n\n\"Kyllä minä ne herrasväet tunnen!\" sanoi Tuhma-Jussi, \"ja ammatinvanhin\nsaakin parhaimman osan!\" ja sitte hän käänsi nurin taskunsa ja viskasi\nloan suoraan hänen kasvoilleen.\n\n\"Se oli hienosti tehty!\" sanoi kuninkaantytär, \"sitä minä en olisi\nosannut tehdä! Mutta kyllä minä opin!\"\n\nJa Tuhmasta-Jussista tuli kuningas, hän sai vaimon ja kruunun ja pääsi\nvaltaistuimelle, ja sen tiedon me olemme saaneet suoraan\nammatinvanhimman lehdestä — ja siihen ei ole luottamista.\n\n\n\n\nKUNNIAN ORJRNTAPPURATIE.\n\n\nVanhassa sadussa sanotaan: \"Kunnian orjantappuratie avautui Bryde\nnimiselle ampujalle, joka pääsi suureen arvoon ja kunniaan, mutta vasta\npitkien vaivojen ja vastuksien jälkeen\"; varmaan moni meistä lapsena on\nkuullut, ehkäpä vanhempana lukenutkin tuon sadun ja silloin tullut\najatelleeksi omaa orjantappuratietään, jota ei kukaan näe, ja kaikkia\n\"vaivojaan ja vastuksiaan\". Satu ja todellisuus ovat niin likellä\ntoisiaan, mutta sadussa sopusointuisa ratkaisu tapahtuu jo täällä maan\npäällä, kun sensijaan todellisuus useimmiten siirtää ratkaisunsa tämän\nelämän ulkopuolelle, aikaan ja ijäisyyteen.\n\nMaailmanhistoria on taikalyhty, joka aikakauden mustalla pohjalla\nvalokuvissa näyttää meille kuinka ihmiskunnan hyväntekijät vaeltavat\nkunnian orjantappuratietä.\n\nKaikista ajoista ja kaikista maista astuu esiin kuvia, ne näkyvät usein\nvain hetkisen ajan, mutta niissä on kokonainen elämä, kokonainen\nelinikä taisteluineen ja voittoineen; valitkaamme sieltä täältä\nmuutamia tuosta marttyyrijoukosta, joka ei lopu ennenkuin maailmakin\nhäviää.\n\nMe näemme amfiteatterin täynnä väkeä. Aristophaneen \"Pilvet\" valavat\nilon ja ilveilyn virtoja katselijoiden joukkoon; pilkan esineenä\nnäyttämöllä on Atenan merkillisin mies, mies joka oli kansan kilpenä\nkolmeakymmentä hirmuvaltiasta vastaan: Sokrates, hän, joka taistelun\nmelskeessä pelasti Alkibiadeen ja Xenophonin, hän, jonka henki kohosi\nvanhanajan jumalia korkeammalle, hän on itse läsnä, hän on noussut\nkatselijoiden joukosta ja asettunut näkyviin, niin että nauravat\natenalaiset saattavat verrata ovatko hän ja irvikuva näyttämöllä\ntoistensa näköiset; hän seisoo pystypäänä heidän edessään, korkeampana\nkuin he kaikki.\n\nVihreä, mehevä, myrkyllinen katkojuuri, ole sinä Atenan merkkinä eikä\nöljypuu!\n\nSeitsemän kaupunkia riiteli mikä niistä olisi Homeron syntymäpaikka.\nHänen kuoltuaan nimittäin! — katso häntä elinaikana! — hän vaeltaa\nnäissä kaupungeissa lausuen säkeitään elääkseen; huoli huomispäivästä\nharmaantaa hänen hiuksensa; — hän, mahtava tietäjä, on sokeana ja\nyksinään; terävät okaat repivät runoilijakuninkaan kaavun\nrepaleiksi. —\n\nHänen laulunsa elävät vieläkin ja yksin niiden kautta muinaisajan\njumalat ja sankarit.\n\nKuvat kumpuilevat kilpaa esiin, milloin itämailta, milloin länsimailta,\nkaukana toisistaan aikaan ja paikkaan nähden ja aina kuitenkin esittäen\nsamaa kunnian orjantappuratietä, jossa ohdakkeen kukka aukeaa vasta\nkoristamaan hautaa.\n\nPalmujen alla kulkee kameleja, selässä suuret kuormat indigoväriä ja\nmuita kalleuksia; maan hallitsija lähettää ne miehelle, jonka laulut\novat kansan ilo, maan kunnia; hän, jonka kateus ja valhe karkoitti\nmaanpakoon, hän on löydetty — karavaani likenee pientä kaupunkia, joka\non tarjonnut hänelle turvapaikan; köyhää ruumista kannetaan portista,\nkaravaanin täytyy pysähtyä. Kuollut on juuri mies jota he etsivät:\nFirdusi — päättyi kunnian orjantappuratie!\n\nPalatsin marmoriportailla Portugalin pääkaupungissa istuu\nkarkeapiirteinen, paksuhuuli, villatukka afrikalainen kerjäämässä —\nhän on Camoensin uskollinen orja, ilman häntä ja kupariropoja, joita\nhänelle viskataan, kuolisi hänen herransa, \"Lusiadien laulaja\" nälkään.\n\nNyt koristaa kallis muistopatsas Camoensin hautaa.\n\nUusi kuva!\n\nRautaristikkojen takaa näkyy mies kalmankalpea, parta pitkänä,\nvanuneena: \"olen tehnyt keksinnön, suurimman mikä vuosisatoihin on\ntehty!\" huutaa hän, \"ja minua on yli kaksikymmentä vuotta pidetty\ntäällä vankeudessa!\" — \"Kuka hän on?\" — \"Mielipuoli!\" sanoo\nhouruinhuoneen vartia, \"kaikkia sen ihmisen mieleen saattaa johtuakin!\nhän luulee, että voidaan liikkua höyryvoimalla!\" Se on Salomon de Caus,\nhöyryvoiman keksijä, joka ei saanut Richelieutä ymmärtämään\naavistuksensa hämäriä sanoja ja joka kuoli houruinhuoneessa.\n\nTässä Kolumbus, jota kerran katupojat ajoivat takaa ja pilkkasivat\nsiksi että hän tahtoi löytää uuden maailman — hän löysi sen: riemun\nkellot soivat kun hän voittajana palasi kotiin, mutta pian kaikuvat\nkateuden kellot voimakkaampina; maailmanlöytäjä, hän, joka nosti\namerikkalaisen kultamaan merestä ja lahjoitti sen kuninkaalleen, saa\npalkakseen rautaiset kahleet ja pyytää että ne pantaisiin hänen\nruumisarkkuunsa todistamaan aikalaistensa arvostelua.\n\nKuva seuraa kuvaa, rikas on kunnian orjantappuratie.\n\nSumussa ja pimeässä istuu mies, joka mittasi kuuvuorten korkeuden, joka\ntunkeutui taivaankappaleisiin ja tähtiin, mies mahtava, joka kuuli ja\nnäki luonnon hengen, joka tajusi että maa hänen allaan kieppuu:\nGalilei. Kuurona, sokeana viettää hän vanhuuden vuosia, kärsimysten\nokaitten lävistämänä, kieltäymyksen tuskissa, vaivoin jaksaen jalkaa\nliikuttaa, samaa jalkaa jonka hän kerran polki maahan, puhjeten\npuhumaan: \"se kieppuu sittenkin!\"\n\nTässä nainen, jolla on lapsen mieli, innostusta ja uskoa — hän kantaa\nlippua taistelevan sotajoukon etunenässä, ja hän tuo synnyinmaalleen\nvoiton ja pelastuksen. Riemu raikuu — ja raivo syttyy: Johanna d'Arc,\nnoita, poltetaan. — Niin, tuleva vuosisata sylkee valkoiseen liljaan:\nVoltaire, ivan satyyri laulaa \"la pucellesta\".\n\nViborgin käräjissä polttaa Tanskan aateli kuninkaan lait — ne\nloistavat liekeissä, valaisevat aikaa ja lainlaatijaa, luovat sädekehän\npimeään vankitorniin, missä hän istuu harmaapäänä, käyrävartisena,\nuurtaen sormillaan vakoja kivipöytään; hän oli kerran kolmen\nkuningaskunnan valtias, kansanomainen hallitsija, porvarin ja\ntalonpojan ystävä: _Kristian toinen_. Kova oli hänellä luonto ja\nkovat olivat ajat. Vihamiehet kirjoittivat hänen historiansa. —\nKahdenkymmenen ja seitsemän vuoden vankeuden muistamme ajatellessamme\nhänen verivelkaansa.\n\nTanskasta lähtee laiva, juurella korkean maston seisoo mies, hän luo\nviimeisen katseensa Hveeniin. Se on _Tycho Brahe_, joka nosti Tanskan\nnimen tähtiin asti ja sai palkakseen solvausta ja harmia — hän muuttaa\nvieraalle maalle: \"Taivas on kaikkialla, mitä minä muuta tarvitsen!\"\nkuuluvat hänen sanansa, kun hän, Tanskan kuuluisin mies, purjehtii pois\nvieraalle maalle, jossa häntä pidetään kunniassa ja jossa hän on vapaa.\n\n\"Oi vapaa! Kunhan pääsisi vapaaksi edes tämän ruumiin sietämättömistä\ntuskista!\" kuuluu huokaus kautta aikain. Entä kuva? — _Griffenfeld_,\ntanskalainen Prometheus, kahlehdittuna Munkholman kalliosaareen.\n\nOlemme Amerikassa, suuren joen varrella, ihmisjoukko on kerääntynyt\npaikalle, laiva lähtee juuri tuulta ja aaltoja vastaan, kamppailemaan\nluonnonvoimien kanssa; _Robert Fulton_ on mies, joka luulee siihen\npystyvänsä. Laiva lähtee liikkeelle; äkkiä se pysähtyy — joukko\nnauraa, viheltää ja kirkuu, hänen oma isänsä on mukana viheltämässä:\n\"pöyhkeyttä! hulluutta! Se on hänelle oikein. Lukkojen ja telkien\ntaakse hullu mies!\" Samassa murtuu pieni naula, joka hetkiseksi\npysäytti koneen, rattaat pyörivät, siivet työntävät tieltä veden\nvastustuksen, laiva purjehtii — —! Höyryn sukkula muuttaa tunnit\nminuuteiksi maailman maiden välillä.\n\nIhmissuku! Ymmärrätkö autuutta tuollaisessa tietoisuuden hetkessä,\nhetkessä, jolloin henki tajuaa tehtävänsä, silmänräpäyksessä, jolloin\nkaikki orjantappuratien repiminen — sekin johon itse on syypää —\nsulaa lääkkeeksi, terveydeksi, voimaksi ja kirkkaudeksi, epäsointu\nvaihtuu sopusoinnuksi, ihmiset näkevät Jumalan armon ilmestyksen, jonka\nhän osoitti yhdelle yksityiselle ja jonka tämä toi ilmi heille\nkaikille.\n\nKunnian orjantappuratie loistaa sädekehänä maan ympärillä; autuas se\njoka on kutsuttu vaeltajaksi tänne ja ilman omaa ansiotaan saamaan\npaikan rakennusmestarien joukossa, jotka tekevät siltaa ihmissuvun ja\nJumalan välille.\n\nMahtavin siivin liitelee historian henki halki aikain ja näyttää —\nrohkeutta ja luottamusta ja lempeyttä herättääkseen — kiiltävinä\nkuvina yömustalla pohjalla _Kunnian orjantappuratien_. Se ei pääty,\nkuten sadussa, kunniaan ja riemuun täällä maan päällä, vaan se viittaa\nohi maisen elämän, aikaan ja iäisyyteen.\n\n\n\n\nJUUTALAISTYTTÖ.\n\n\nKöyhäinkoulussa oli muitten pienten lasten joukossa pieni\njuutalaistyttö. Hän oli niin hyvä ja reipas ja kiltimpi kuin kaikki\nmuut, mutta yhteen tuntiin, nimittäin uskontotuntiin, ei hän voinut\nottaa osaa; kävihän hän kristittyä koulua.\n\nHän saattoi kyllä avata maantiedekirjan ja lukea sitä tai laskea\nvalmiiksi laskuesimerkkinsä, mutta pian se oli tehty ja läksy luettu;\nhänen edessään oli kyllä avoin kirja, mutta ei hän sitä lukenut, hän\nistui ja kuunteli ja pian huomasi opettaja, että hän seurasi opetusta\ntarkkaavammin kuin ehkä kukaan muu.\n\n\"Lue kirjaasi!\" sanoi opettaja lempeästi ja vakavasti, mutta tyttö loi\nhäneen mustat, säteilevät silmänsä ja kun hän sitte teki hänellekin\nkysymyksen, osasi hän vastata paremmin kuin kaikki muut. Hän oli\nkuullut, ymmärtänyt ja kätkenyt.\n\nHänen isänsä oli köyhä, kelpo mies; pannessaan lapsen kouluun oli hän\nopettajan kanssa sopinut, ettei tytölle opetettaisi kristillistä uskoa;\nhänen poistumisensa tältä tunnilta olisi ehkä herättänyt pahennusta ja\nmietteitä koulun muissa pienokaisissa, hän oli siis jäänyt tunnille,\nmutta tästälähin ei se enään käy päinsä.\n\nOpettaja meni isän luo, sanoi hänelle, että hänen joko täytyy ottaa\ntyttönsä pois koulusta tai antaa hänen kääntyä kristityksi. \"Minä en\njaksa katsella noita palavia silmiä, tuota sielunhartautta joka\nikäänkuin janoo evankeliumin sanoja!\" sanoi opettaja.\n\nJa isä purskahti itkuun: \"itse puolestani tiedän vain vähän\nuskonnostamme, mutta hänen äitinsä oli uskossaan luja Israelin tytär;\nhänen kuolinvuoteellaan lupasin, etten koskaan anna kastaa lastamme;\nminun täytyy pitää lupaukseni, se on ikäänkuin liitto minun ja Jumalan\nvälillä.\"\n\nJa pieni juutalaistyttö otettiin pois kristitystä koulusta.\n\n— — — Vuosia oli kulunut.\n\nPienessä kauppalassa pohjois-Jyllannissa palveli vaatimattomassa\nporvariperheessä köyhä tyttö, joka kuului Mooseksen uskolaisiin. Se oli\nSaara; hänen hiuksensa olivat mustat kuin ebenholtsi, hänen silmänsä\nniin tummat ja täynnä valoa ja loistetta, kuten Itämaitten tyttärillä\naina, ilme täysikasvaneen tytön kasvoissa oli yhä sama kuin lapsen\nkasvoissa, kun hän istui koulunpenkillä ja miettiväisin katsein\nkuunteli opetusta.\n\nJoka sunnuntai soivat kirkossa urut ja seurakunta lauloi, soitto kuului\nkadun takaa naapuritaloon, missä juutalaistyttö askaroitsi, ahkerana ja\nuskollisena kutsumuksessaan. \"Muista sapatin päivää, että sen\npyhittäisit!\" sanoi hänen lakinsa, mutta hänen sapattinsa oli\nkristittyjen arkipäivä, ja hän saattoi vain sydämessään pitää sen\npyhänä. Hän arveli ettei se riittänyt. Mutta mitä ovat päivä ja hetki\nJumalan edessä? tämä ajatus oli herännyt hänen sielussaan ja\nkristittyjen pyhänä sai hartaudenhetkeä viettää häiritsemättömämpänä;\nkun urkujensoitto ja virrenveisuu kaikui hänen korviinsa kyökkiin,\nmissä hän seisoi astioita pesemässä, kävi sekin ympäristö hänelle\nhiljaiseksi pyhätöksi. Hän luki silloin Vanhaa Testamenttia, kansansa\nkalleinta aarretta, ja yksin vanhaa testamenttia, sillä se mitä isä oli\nsanonut hänelle ja opettajalle, kun hänet koulusta otettiin, oli\nsäilynyt syvällä hänen mielessään. Hän oli kätkenyt lupauksen, joka oli\nannettu kuolevalle äidille, ettei Saaraa kasteta, ettei hän luovu\nisiensä uskosta. Uusi Testamentti oli ja pysyi hänelle suljettuna\nkirjana ja kuitenkin tiesi hän niin paljon sen sisällöstä, se säteili\nlapsuudenmuistojen joukossa. Kerran illalla kun hän istui tuvan\nnurkassa, kuuli hän isäntänsä lukevan ääneen. Varmaan hän uskalsi\nkuunnella, se ei ollut evankeliumia, vaan vanhaa historiakirjaa, kyllä\nhän nyt saattoi kuunnella; siinä kerrottiin unkarilaisesta ritarista,\njonka turkkilainen pasha otti vangiksi. Hän antoi valjastaa ritarin\nhärkien joukkoon auran eteen, häntä ajettiin ruoskalla eteenpäin,\npilkattiin ja häväistiin äärettömästi.\n\nRitarin vaimo möi kaikki koristuksensa, panttasi linnansa ja maansa,\nhänen ystävänsä kokosivat suuria summia, sillä vaaditut lunnaat olivat\nmiltei suunnattomat, mutta ne saatiin kokoon ja hänet vapautettiin\norjuudesta ja häpeästä; sairaana, kärsivänä saapui hän kotiin. Mutta\npian nousi yleinen kehoitus kristikunnan vihollista vastaan; kehoitus\ntuli sairaan korviin eikä hän enään saanut lepoa eikä rauhaa, hän\nnostatutti itsensä sotaratsunsa selkään, veri palasi hänen poskilleen,\nvoimat näyttivät palaavan ja hän läksi voittoja niittämään. Sama pasha,\njoka oli antanut valjastaa hänet auran eteen, pilkata ja häväistä\nhäntä, joutui nyt hänen vangikseen ja hän kuljetti hänet linnan\nvankilaan; mutta jo ensimäisen tunnin aikana tuli ritari ja kysyi\nvangiltaan:\n\n\"Minkä sinä luulet itseäsi odottavan?\"\n\n\"Tiedän hyvinkin!\" vastasi turkkilainen. \"Koston!\"\n\n\"Niin, kristityn koston!\" sanoi ritari, \"kristinusko käskee meitä\nantamaan anteeksi vihollisillemme, rakastamaan lähimmäistämme. Jumala\non rakkaus! lähde rauhassa kotiin rakkaittesi luo, kohtele kärsiviä\nlempeydellä ja hyvyydellä!\"\n\nSilloin purskahti vanki itkuun.\n\n\"Kuinka minä saatoin ajatella sellaista mahdolliseksi! Kidutus ja\ntuskat olivat minulle varmuus ja minä otin myrkkyä joka muutaman tunnin\nkuluttua tappaa minut. Minun täytyy kuolla, ei ole mitään apua! mutta\njulista minulle ennenkuin kuolen sitä oppia, joka sisältää sellaisen\nrakkauden ja armon, se on suuri ja jumalallinen! anna minun kuolla\nsiinä uskossa, kuolla kristittynä!\" ja hänen rukouksensa täytettiin.\n\nSellainen oli tarina, kertomus, jonka isäntä luki. Kaikki sen kuulivat,\nkaikki sitä seurasivat, mutta palavimmin valtasi se tytön joka istui\nnurkassa, palvelustytön, Saaran, israelittaren; suuret, raskaat\nkyyneleet kimmelsivät loistavissa, sysimustissa silmissä; hänen\nmielensä oli sama lapsenmieli kuin silloin kun hän istui koulunpenkillä\nja kuunteli evankeliumin suuruutta. Kyyneleet vierivät alas hänen\nposkiaan.\n\n\"Älä anna lapseni tulla kristityksi!\" olivat äidin viime sanat\nkuolinvuoteella, ne soivat tytön sielussa ja sydämessä lain sanoina:\n\"kunnioita isääsi ja äitiäsi!\"\n\n\"Enhän minä ole kristitty! Kutsuvathan he kaikki minua\njuutalaistytöksi; pilkkasihan naapurin poika minua sillä sanalla viime\nsunnuntainakin, kun jäin avonaisen kirkonoven eteen katselemaan palavia\nkynttilöitä alttarilla ja kun seurakunta lauloi. Kouluajoista aina\ntähän päivään asti on kristinuskossa ollut voima joka niinkuin aurinko\npaistaa sydämeeni, vaikka kuinka sulkisin silmäni; mutta äiti, en tahdo\ntuottaa sinulle tuskaa hautaasi! en riko lupausta, jonka isäni sinulle\nantoi! en lue kristillistä raamattua, saanhan kallistaa pääni isäimme\nJumalan puoleen!\"\n\n— — Ja vuodet kuluivat.\n\nIsäntä kuoli, emäntä joutui ahtaisiin oloihin, ei ollut varaa pitää\npalvelustyttöä, mutta Saara ei mennyt pois, hänestä tuli auttaja\nhädässä, hän piti kaikki pystyssä; hän teki työtä myöhään yöhön, hankki\ntaloon leipää kättensä työllä; ei ollut likeisiä sukulaisia, jotka\nolisivat ottaneet siipiensä suojaan perheen, jossa vaimo päivä päivältä\nkävi heikommaksi ja kuukausmääriksi joutui vuoteen omaksi. Saara\nvalvoi, hoiti, teki työtä. Hän oli lempeä ja rakastavainen, köyhän\nkodin siunaus.\n\n\"Tuolla on raamattu!\" virkkoi sairas, \"lue minulle hiukan, ilta on niin\npitkä, minä niin hartaasti halajan kuulla Jumalan sanaa.\"\n\nJa Saaran pää painui alas; hän kytki kädet ristiin raamatun ympäri,\navasi sen ja luki sairaalle; tuontuostakin puhkesi silmiin kyyneliä,\nmutta silmät kävivät yhä kirkkaammiksi ja hänen sielunsa kirkastui\nkirkastumistaan: \"äiti, lapsesi ei ota kristittyjen kastetta, hän ei\ntule kuulumaan heidän seurakuntaansa, sinä tahdoit niin, minä täytän\ntahtosi tässä maailmassa, mutta tähtein tuolla puolla on — on sovinto\nJumalassa suurempi, 'hän johtaa meitä kuoleman yli!' — 'hän tulee maan\npäälle ja kun hän on tehnyt sen janoiseksi, tekee hän sen hyvin\nrikkaaksi!' minä ymmärrän sen! minä ymmärrän sen! itse puolestani en\ntiedä miten se on tapahtunut —! hänessä ja hänen kauttaan, nimittäin\nKristuksen!\"\n\nJa hän vapisi mainitessaan pyhää nimeä, tulisen liekin kaste\nvirtasi hänen lävitseen väkevämpänä kuin ruumis jaksoi kantaa ja\nvoimattomampana kuin sairas jonka luona hän valvoi, vaipui hän maahan.\n\n\"Saara raukka!\" sanottiin, \"työ ja valvominen on rasittanut häntä.\"\n\nHän vietiin köyhien sairaalaan, siellä hän kuoli, sieltä hän saatettiin\nhautaan, mutta ei kristittyjen hautausmaalle, siellä ei juutalaistytön\npaikka ollut, vaan hautausmaan ulkopuolelle, aidan viereen hänet\nhaudattiin.\n\nJa Jumalan aurinko joka paistoi kristittyjen haudoille, paistoi myöskin\njuutalaistytön haudalle aidan taakse, ja virret jotka helisivät\nkristittyjen hautausmaalle, kuuluivat hänenkin haudalleen; hänellekin\nkuului julistus: \"Kristuksessa on ylösnousemus! hänessä, Herrassa joka\nsanoi opetuslapsille: 'Johannes kastaa tosin vedellä, mutta teidät\nkastetaan pyhällä hengellä!'\"\n\n\n\n\nPULLONKAULA.\n\n\nKapean, mutkikkaan kadun varrella oli muitten köyhäin talojen joukossa\nkorkea, kapea talo. Se oli rakennettu ristikkosidoksilla ja ne olivat\nhöltyneet sekä nurkissa että päädyissä; köyhää kansaa siinä asui ja\nköyhimmältä näytti vintillä. Siellä riippui pienen ikkunan edessä\npäiväpaisteessa vanha ränstynyt lintuhäkki, jossa ei ollut edes\nkunnollista vesiastiaa, vaan ainoastaan nurin käännetty pullonkaula,\npohjasta suljettu korkilla ja täytetty vedellä. Avonaisen ikkunan\nääressä seisoi vanha neiti, hän oli juuri koristanut häkin vesiheinillä\nja pieni hamppuvarpunen hyppeli orrelta orrelle ja lauloi niin että\nhelisi.\n\n\"Mikä sinun on laulaessasi!\" sanoi pullonkaula; niin, ei se sitä\nsanonut juuri sillä tavalla kuin me sen sanomme, sillä ei pullonkaula\nosaa puhua, mutta se ajatteli sen mielessään kuten me ihmisetkin\npuhumme sisällisesti. \"Mikä sinun on laulaessasi, sinun jolla on eheät\njäsenet. Koettaisitpa olla ilman alaruumista kuten minä, koettaisitpa\nelää kaulan ja suun varassa, suussa korkki kuten minulla, niin et\nlaulaisi. Mutta hyvä on, että on tyytyväisiäkin olentoja! Minulla ei\nole syytä laulaa enkä minä osaakkaan laulaa! Osasin kyllä silloin kun\nolin eheä pullo ja minua hangattiin korkilla; minua sanottiin oikeaksi\nleivoseksi, suureksi leivoseksi; — ja voi sitäkin kertaa kun minä\nturkkurin herrasväen kanssa olin metsässä ja tytär meni kihloihin —\nniin, kyllä minä sen muistan kuin eilisen päivän; paljon minä olen\nnähnyt kun taakseni ajattelen; olen ollut tulessa ja vedessä, mustassa\nmullassa ja korkeammalla ilmassa kuin useimmat, ja nyt minä riipun\nlintuhäkin edustalla ilmassa ja päiväpaisteessa; kyllä minun tarinani\nkannattaisi kuulemista, mutta minä en kerro sitä ääneen, sillä minä en\nosaa.\"\n\nJa sitte se kertoi sen sisällisesti eli ajatteli omassa mielessään\nhistoriaansa, joka kyllä oli merkillinen, ja pieni lintu visersi\niloista lauluaan ja kadulla ajeltiin ja käveltiin, jokainen ajatteli\nomia asioitaan tai oli kokonaan ajattelematta, mutta pullonkaula\najatteli.\n\nSe muisteli hehkuvaa sulatusuunia tehtaassa, jossa siihen oli\npuhallettu elämä; se muisti vieläkin, että se oli ollut ihan kuuma, se\noli katsellut kumisevaan uuniin, syntymäpaikkaansa ja sen oli vallannut\nääretön halu heti kohta karata sinne takaisin, mutta vähitellen sen\nmukaan kuin se jäähtyi, oli se ruvennut tyytymään kohtaloonsa; se\nseisoi rivissä, rinnalla koko rykmentti veljiä ja sisaria, jotka kaikki\nolivat kotoisin samasta uunista, mutta toisista oli puhallettu\nsamppanjapulloja, toisista olutpulloja ja siinä on kyllä eroa!\nMaailmalla saattaa olutpullo kyllä sittemmin sisältää kallisarvoisinta\nLacryma Christiä ja samppanjapullo kiilloitusmustetta, mutta\nsynnynnäinen tarkoitus kyllä ilmenee ulkomuodossa, aateli pysyy\naatelina, vaikka olisi ruumis täynnä kiilloitusmustetta.\n\nPian pakattiin kaikki pullot ja meidän pullomme myöskin; silloin ei se\naavistanut, että se kerran päättäisi päivänsä pullonkaulana ja\nkorotettaisiin lintuhäkin vesiastiaksi. Onhan se rehellinen ammatti,\neihän sitä silloin ole tyhjäntoimittaja! Päivänvalon näki pullo vasta,\nkun se toisten toverien kanssa avattiin kääröstä viinikauppiaan\nkellarissa. Samalla se ensi kerran huuhdeltiin, se oli hullunkurinen\ntunne. Sitte se loikoi tyhjänä ja korkittomana, tunsi ihmeellistä\ntyhjyyden tunnetta, se ikävöi jotakin, mutta ei itsekään tietänyt mitä\nikävöi. Sitte se täytettiin hyvällä, ihanalla viinillä, se sai korkin\nja lakattiin kiinni, pullon kylkeen liimattiin leima \"Prima lajia\",\ntuntui siltä kuin tutkinnossa olisi saanut ensimäisen arvosanan, mutta\nviini olikin hyvää ja pullo oli hyvä; jokainen on nuorella iällään\nlyyrikko! pullon mielessä helisi ja soi outoja aavistuksia, se näki\nunta vihreistä, aurinkoisista vuorista, joilla viini itää, missä\niloiset tytöt ja reippaat pojat laulavat ja vaihtavat suudelmia; niin,\nihanaa on elää! Kaikki nämä asiat helisivät ja soivat pullossa aivan\nniinkuin nuorissa runoilijoissa, jotka nekään usein eivät niitä\nensinkään tunne.\n\nEräänä aamuna pullo ostettiin. Turkkurin juoksupoika oli lähetetty\nnoutamaan viinipulloa, parasta lajia; ja se joutui eväskoppaan kinkun,\njuuston ja makkaroiden kanssa; voi oli erinomaista, leipä hienointa\nlajia; turkkurin tytär itse pani eväät kuntoon; hän oli niin nuori,\nniin kaunis; ruskeat silmät hymyilivät, suupieli leikitteli, suu puhui\nyhtä paljon kuin silmätkin; kädet olivat hienot, pehmeät ja valkoiset\nja kuitenkin olivat kaula ja rinta vieläkin valkoisemmat. Paikalla\nsaattoi huomata, että hän oli kaupungin kauneimpia tyttöjä eikä\nkuitenkaan vielä kihloissa.\n\nJa eväskoppa oli hänen sylissään kun perhe ajoi metsään; pullonkaula\npisti esiin valkoisten pöytäliinanpäiden sisästä; korkissa oli\npunaista lakkaa ja se katseli suoraan tytön kasvoihin; katseli se\nmyöskin nuorta perämiestä, joka istui hänen rinnallaan; hän oli\nlapsuudenystävä, muotokuvamaalarin poika; hän oli hiljan suorittanut\nperämiehentutkintonsa niin reippaasti ja kunnialla ja huomenna hänen\npiti lähteä laivalla kauvas vieraisiin maihin; siitä oli puheltu\neväskoppaa valmistaessa ja sen puheen aikana ei turkkurin kauniin\ntyttären silmissä eikä suupielissä saattanut huomata paljonkaan iloa.\n\nMolemmat nuoret läksivät vihriään metsään, he puhelivat — mistä he\npuhelivat? Niin, sitä ei pullo kuullut, se oli eväskopassa. Kesti\nihmeellisen kauvan ennenkuin se otettiin esiin, mutta kun se vihdoin\notettiin, olikin tapahtunut iloisia asioita, kaikki silmät hymyilivät,\nturkkurin tytärkin hymyili, mutta hän puhui vähemmin ja hänen poskensa\nhehkuivat kahtena punaisena ruusuna.\n\nIsä otti täyden pullon ja korkkiruuvin — kummalliselta se tuntuu kun\nnoin ensi kerran avataan! Pullonkaula ei sittemmin koskaan voinut\nunohtaa sitä juhlallista hetkeä. Kun korkki nousi, oli sen sisästä\nkuulunut rehellinen kulahdus ja kulinaa jatkui yhä kun viini virtasi\nlaseihin.\n\n\"Kihlattujen malja!\" sanoi isä ja joka lasi tyhjennettiin pohjaan ja\nnuori perämies suuteli kaunista morsiantaan.\n\n\"Onnea ja siunausta!\" sanoivat molemmat vanhukset. Ja nuori mies täytti\nvielä kerran lasit: \"Vuoden perästä palaan ja tästä päivästä vuoden taa\nvietetään häät!\" huusi hän ja kun lasit olivat tyhjennetyt, nosti hän\npullon korkealle ilmaan: \"Sinä olet nähnyt elämäni kauneimman päivän,\nsinun ei enään pidä ketään palvella!\"\n\nJa hän viskasi pullon korkealle ilmaan. Ei turkkurin tytär silloin\najatellut, että hän useamminkin näkisi saman pullon lentävän, mutta\nniin kuitenkin oli käyvä. Tällä kertaa putosi pullo tiheään kaislikkoon\npienessä metsäjärvessä; pullonkaula muisti vielä varsin selvästi kuinka\nse siellä makasi ja mietiskeli. \"Minä annoin heille viiniä ja he\nantavat minulle mutavettä, mutta tarkoitus on kai hyvä!\" Pullo ei enään\nsaattanut nähdä kihlattuja eikä tyytyväisiä vanhuksia, mutta se kuuli\nheidän vielä pitkän aikaa iloitsevan ja laulavan. Sitte tuli kaksi\npientä talonpoikaispoikaa, he tirkistelivät kaislikkoon, näkivät pullon\nja ottivat sen, se oli siis taas turvattu.\n\nKotona metsämökissä, missä he asuivat, oli vanhin veli, merimies, eilen\nkäynyt sanomassa hyvästi, sillä hän oli lähdössä pitemmälle matkalle;\näiti pani paraikaa kokoon yhtä toista tavaraa ja illalla piti isän\nlähteä viemään tavaroita kaupunkiin, vielä kerran ennen lähtöä näkemään\npoikaa ja viemään hänelle omiaan ja äidin terveisiä. Kääröön oli jo\npantu pieni pullollinen ryydättyä viinaa, kun pojat toivat suuremman,\nvahvemman pullon, jonka olivat löytäneet; siihen mahtui enemmän kuin\npieneen pulloon ja aine oli sellaista hyvää lääkettä huonolle vatsalle;\nsiihen oli pantu hypericumia. Ei pullo enään saanut sellaista punaista\nviiniä kuin ennen, se sai karvaita tippoja, mutta ovathan nekin hyvät\n— vatsalle. Uusi pullo eikä entinen pieni, pantiin matkaan; — ja niin\njoutui pullo taasen liikkeelle, se joutui Petteri Jensenin kanssa\nlaivalle ja tämä osui olemaan juuri sama laiva, jolla nuori perämieskin\nkulki, mutta ei hän nähnyt pulloa eikä hän olisi sitä tuntenut taikka\ntullut ajatelleeksi: se on sama, josta me joimme kihlauksen ja\nkotiintulon maljan.\n\nTosin ei se enään sisältänyt viiniä, mutta se sisälsi muuta yhtä hyvää;\nja toverit sanoivatkin sitä aina kun Petteri Jensen otti sen esiin,\n\"apteekkariksi\"; se antoi hyvää lääkettä, sellaista, joka auttoi\nvatsavaivaa vastaan; ja se auttoi niin kauvan kuin pisarakin oli\njälellä. Hauska aika se oli, ja pullo lauloi kun sitä hangattiin\nkorkilla, sitä ruvettiin sanomaan \"suureksi leivoseksi\", \"Petteri\nJensenin leivoseksi\".\n\nPitkiä aikoja oli kulunut, pullo pysytteli tyhjänä nurkassa, silloin\ntapahtui — niin, ei pullo tarkkaan tietänyt oltiinko meno- vaiko\nkotimatkalla, se näet ei ollut käynyt maissa: nousi myrsky; suuret\naallot vyöryivät mustina, raskaina, nostivat ja viskelivät laivaa;\nmasto rytisi, hyökylaine puhkaisi laudan; pumput eivät enään\nriittäneet; oli pilkkosen pimeä yö; laiva upposi, mutta viime hetkessä\nkirjoitti nuori perämies paperiliuskalle: \"_Jeesuksen nimeen! me\nhukumme_!\" hän kirjoitti morsiamensa nimen, oman nimensä ja laivan\nnimen, pisti liuskan tyhjään pulloon jonka sai käsiinsä, painoi korkin\nkiinni ja viskasi pullon vyöryvään veteen; ei hän tietänyt että se oli\nsama pullo, josta oli juotu ilon ja toivon malja, hänen ja hänen\ntyttönsä onneksi. Nyt se kiikkui aalloilla, vei tervehdystä ja\nkuolinviestiä.\n\nLaiva upposi, miehistö hukkui, pullo lensi kuin lintu, olihan sillä nyt\nsydän, rakkaudenkirjettä se kantoi. Ja aurinko nousi ja aurinko laski,\npullo luuli, kuten elämänsä alkuaikoina, katselevansa punaiseen,\nhehkuvaan uuniin, sille tuli halu lentää sinne suinpäin. Se koki tyyntä\nja uusia myrskyjä, se ei kolahtanut mihinkään kallionkielekkeeseen; se\nei joutunut haikalan ruuaksi; päiviä ja vuosia ajelehti se aalloilla,\nmilloin pohjoiseen, milloin etelään päin, kuinka aallot kulloinkin\nveivät. Se oli muuten oma herransa, mutta siihenkin saattaa kyllästyä.\n\nKirjoitettu liuska, sulhon viime tervehdys morsiamelle, tuo vain surua,\njos se kerran sattuu oikeisiin käsiin, mutta missä ne kädet ovat, ne\nkädet jotka hohtivat niin valkeina, kun levittivät liinaa tuoreeseen\nnurmeen vihriässä metsässä kihlauspäivänä? Missä on turkkurin tytär?\nNiin, missä on maa ja mikä maa mahtaa olla likinnä? Sitä ei pullo\ntietänyt; se ajelehti ajelehtimistaan ja kyllästyi vihdoin\najelehtimiseen, sillä ei ajelehtiminen ollut sen elämän tarkoitus,\nmutta se ajelehti sittenkin kunnes vihdoin saavutti maan, vieraan maan.\nEi se ymmärtänyt sanaakaan puheesta, sitä kieltä ei hän ollut kuullut\npuhuttavan ja paljon menee aina hukkaan, kun ei ymmärrä kieltä.\n\nPullo otettiin talteen ja sitä tarkasteltiin, lippu huomattiin ja\notettiin esiin, sitä käänneltiin ja väänneltiin, mutta ei ymmärretty\nmitä siihen oli kirjoitettu. Sen ne kyllä käsittivät että pullo oli\nheitetty laivasta ja että paperissa selitettiin jotakin ja merkillistä\nse varmaan oli — ja lippu pistettiin takaisin pulloon ja pullo pantiin\nsuureen kaappiin, suuressa huoneessa, suuressa talossa.\n\nAina kun tuli vieraita, otettiin lippu esiin, sitä käänneltiin ja\nväänneltiin ja kirjoitus, joka oli vain lyyjykynällä kirjoitettu, kävi\nyhä mahdottomammaksi lukea; vihdoin ei kukaan enään saattanut nähdä\nettä siinä oli kirjaimia. Ja vuoden pullo vielä oli kaapissa, sitte se\njoutui ullakolle, tomun ja hämähäkinverkkojen peittoon; silloin se\najatteli parempia päiviä, jolloin siitä kaadettiin viiniä raikkaassa\nmetsässä ja kun se kiikkui aalloilla ja säilytti salaisuutta, kirjettä,\njäähyväishuokausta.\n\nJa nyt se oli viettänyt ullakolla kaksikymmentä vuotta; varmaan se\nolisi jäänyt sinne pitemmäksikin ajaksi, jollei taloa olisi ruvettu\nrakentamaan uudelleen. Katto revittiin, pullo huomattiin ja siitä\npuhuttiin, mutta ei se ymmärtänyt kieltä; ei sitä opi loikomalla\nullakolla, vaikkapa kaksikymmentäkin vuotta. \"Jos minä olisin saanut\nolla huoneessa\", arveli pullo aivan oikein, \"olisin sen kyllä oppinut!\"\n\nSe pestiin ja huuhdeltiin, se sen kyllä tarvitsi; se kävi kirkkaaksi ja\nläpinäkyväksi, se nuortui vanhoilla päivillään, mutta lippu jota se oli\nkantanut, se oli hukkunut pesussa.\n\nPullo täytettiin siemenillä, se ei tuntenut sitä lajia tavaraa; se sai\nkorkin suulleen ja pantiin huolellisesti kääröön, ei se nähnyt lyhtyä\neikä kynttilää, vielä vähemmin aurinkoa tai kuuta, ja pullon mielestä\nolisi sentään pitänyt jotakin nähdä kun matkalla kerran oli, mutta ei\nse nähnyt mitään. Tärkeintä työtään se kuitenkin teki — se matkusti ja\nsaapui määräpaikkaansa ja siellä käärö avattiin.\n\n\"Ovatpa ne siellä ulkomailla nähneet siitä vaivaa!\" sanottiin, \"ja\nvarmaan se sittenkin päänpäätteeksi on rikki!\" Mutta se ei ollut rikki.\nPullo ymmärsi joka sanan, se oli samaa kieltä jota se oli kuullut\nsulatusuunilla ja viinikauppiaan luona, metsässä ja laivalla, ainoaa\noikeaa, hyvää ja rehellistä kieltä jota saattoi ymmärtää; se oli\npäässyt kotiin, omaan maahansa, sitä toivotettiin tervetulleeksi! se\noli pelkästä ilosta hyppäämäisillään ihmisten käsistä, tuskin se\nhuomasi että korkki avattiin, siemenet varisteltiin pois ja se vietiin\nkellariin, kätkettiin ja unohdettiin; kotona on aina paras, vaikka\nolisi kellarissakin! Ei se koskaan ajatellut kuinka kauvan se siellä\nmakasi, sen oli mukava olla ja se makasi vuosikausia. Vihdoin viimein\ntuli kellariin ihmisiä, he ottivat pulloja ja muitten muassa meidän\npullomme.\n\nPuutarha talon edustalla oli komeasti koristettu; palavia lyhtyjä\nriippui kaarissa, paperilyhdyt paistoivat kuin suuret tulpanit; ilta\noli ihana, ilma tyyni ja kirkas, tähdet tuikkivat niin kirkkaina, uusi\nkuu oli syttynyt taivaalle, oikeastaan näkyi koko pyöreä kuu\nkultalaitaisena, siniharmaana ympyränä. Kaunista se oli hyvien silmien\nkatsella.\n\nSyrjäisemmillä käytävillä oli niilläkin jonkinlaista tulitusta, ainakin\nniin paljon että näki kulkea; pensaisiin oli pistetty pulloja ja\nkuhunkin pulloon kynttilä, täällä oli myöskin tuttu pullomme, sama\njonka kerran piti päättää päivänsä pullonkaulana ja vesiastiana\nlintuhäkissä. Sen mielestä oli kaikki tällä hetkellä niin erinomaisen\nkaunista, olihan se luonnon helmassa, ottihan se osaa iloon ja juhliin,\nkuulihan se laulua ja soittoa, ihmisten hyörinää ja pyörinää, varsinkin\nsiltä puiston kulmalta, jossa lamput paloivat ja kirjavat paperilyhdyt\nheloittivat. Itse puolestaan se kyllä oli syrjäkäytävällä, mutta juuri\nsiellä sai ajatuskin työtä. Pullo piteli kynttiläänsä, tuotti sekä\nhuvia että hyötyä, ja se on oikein; sellaisina hetkinä unohtuu\nkaksikymmentä vintillä vietettyä vuotta — ja onnellista on unohtaa.\n\nIhan likeltä asteli ohitse yksinäinen pari käsi kädessä kuten\nmorsiuspari metsässä, perämies ja turkkurintytär; pullosta tuntui siltä\nkuin se olisi elänyt kaikki uudelleen. Puistossa käveli vieraita ja\nkäveli kansaa katselemassa vieraita ja koko komeutta, ja näiden\njoukossa käveli muuan vanha nainen, jolla ei ollut sukulaisia mutta\nkyllä ystäviä, ja hän ajatteli juuri samaa kuin pullo: vihriää metsää\nja nuorta morsiusparia, joka oli hänelle hyvin likeinen — hänellä oli\nnimittäin osansa siinä, hän oli siitä toinen puoli, se oli hänen\nonnellisin hetkensä ja sitä ei koskaan unohda, vaikka tulisi kuinkakin\nvanhaksi piiaksi. Mutta hän ei tuntenut pulloa eikä se tuntenut häntä\n— niin sitä tutut kulkevat toistensa ohi tässä maailmassa, kunnes taas\njoutuvat yhteen, ja nämä molemmat joutuivat, olivathan he nyt samassa\nkaupungissa.\n\nPullo joutui puistosta viinikauppiaan luo, täytettiin taasen viinillä\nja myytiin ilmapurjehtijalle, jonka ensi sunnuntaina piti astua\nilmapalloon. Ihmisjoukko oli kerääntynyt katsomaan, rykmentin\nsoittokunta soitti ja kaikkinaisia valmistuksia tehtiin, pullo näki sen\nkopasta, jossa se oli, yhdessä elävän kaninin kanssa. Kanini oli hyvin\nalakuloinen, tiesihän se, että piti noustaman ilmaan ja tultaman alas\nlaskusiivin. Pullo ei tietänyt mikä oli ylös, mikä alas, se näki\nilmapallon paisuvan yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, ja kun ei se enään\nvoinut tulla suuremmaksi, alkoi se kohota yhä korkeammalle ja\nkorkeammalle ja käydä levottomaksi. Nuorat jotka pitelivät kiinni,\nleikattiin poikki ja pallo liiteli ja vei mukaansa ilmapurjehtijan,\nkopan, pullon ja kaninin: musiikki soitti ja kaikki ihmiset huusivat:\nhurraa!\n\n\"Hullunkurista tällä tavalla nousta ilmaan!\" ajatteli pullo, \"se on\nuudenaikaista purjehdusta, ei suinkaan tuolla ylhäällä voi kolahtaa\nmitään kovaa vastaan!\"\n\nJa monet tuhannet ihmiset katselivat ilmapallon nousua ja vanha\nneitikin katseli sitä; hän seisoi avoimen vinttiakkunansa ääressä,\nmissä häkki riippui ja hamppuvarpunen hyppeli, lintu raukka jolla ei\nollut oikeaa vesisäiliötä ja jonka täytyi tyytyä kuppiin. Ikkunalla\nkasvoi myrttipuu, sitä oli siirretty vähän syrjään jottei se kaatuisi\nkun vanha neiti kumartui katselemaan ulos; ja hän näki selvästi\nilmapallossa purjehtijan, joka päästi kaninin alas laskusiivin ja sitte\njoi kaikkien ihmisten maljan ja heitti pullon korkealle ilmaan; ei hän\naavistanut nähneensä sen saman pullon lentävän korkealle ilmaan hänen\nja hänen ystävänsä onneksi ilon päivänä, vihriässä metsässä, nuoruuden\naikana.\n\nPullolla ei ollut aikaa ajatella, tämä elämän korkein nousu sattui\nsille aivan äkkiarvaamatta. Tornit ja katot olivat syvällä ja alhaalla,\nihmiset näyttivät niin pikkuruikkuisen pieniltä.\n\nSitte se rupesi painumaan alas ja putosi toisella vauhdilla kuin\nkanini; pullo heitti kuperikeikkaa ilmassa, se oli niin nuori ja\nvallaton, viini oli tehnyt sen puolihumalaiseksi, mutta ei humalaa\nkestänyt kauvan. Sitä matkaa! Aurinko paistoi pulloon, kaikki ihmiset\nsitä katselivat, ilmapallo oli painunut kauvas pois ja pian oli\npullokin poissa, se putosi katolle ja meni rikki, mutta palasissa oli\nsellainen lentoinnostus, etteivät ne jääneet paikoilleen, vaan\nhyppelivät ja kierivät, kunnes tulivat pihamaalle ja särkyivät vieläkin\npienemmiksi sirpaleiksi. Vain pullonkaula kesti ja se oli kuin\ntimantilla leikattu.\n\n\"Sitä saattaisi varsin hyvin käyttää lintuhäkin vesisäiliönä!\" sanoi\nmies kellarikerroksessa, mutta hänellä itsellään ei ollut lintua eikä\nhäkkiä eikä niitä kannattanut ruveta hankkimaan pullonkaulan takia jota\nsaattoi käyttää lintuhäkin vesisäiliönä; vanha neiti vinnillä saattoi\nkäyttää sitä ja niin joutui pullonkaula sinne, sai korkin suulleen, ja\nse mikä oli ylhäällä tuli alas, kuten elämänmuutoksissa usein käy, se\nsai raikasta vettä ja ripustettiin häkin eteen pienelle linnulle, joka\nlauloi niin että helisi.\n\n\"Niin, mikä sinun on laulaessa!\" sanoi pullonkaula, ja olihan se\nihmeellinen kapine, olihan se ollut ilmapallossa, — enempää ei sen\nhistoriasta tiedetty. Nyt se riippui vesisäiliönä, kuuli ihmisten\nhyörivän ja pyörivän pihamaalla, kuuli vanhan neidin puhuvan huoneessa:\nsiellä oli paraikaa vieraita, samanikäinen ystävätär, he puhelivat —\neivät pullonkaulasta, vaan myrttipuusta ikkunassa.\n\n\"Sinun totisesti ei pidä heittää kahta riikintaalaria tyttäresi\nmorsiuskukkavihkoon!\" sanoi vanha neiti, \"sinä saat minulta kauniin\nvihon, kukkia täynnä. Katsoppas kuinka kaunis myrtti on! Niin, se on\ntosiaankin oksa siitä myrtistä, jonka sinä annoit minulle\nkihlauspäivänäni, siitä, josta minun itseni vuoden kuluttua piti ottaa\nmorsiuskukkavihkoni, mutta se päivä ei koskaan tullut! ne silmät\nsammuivat joitten piti loistaa minun ilokseni ja onnekseni tässä\nelämässä. Meren pohjalla nukkuu hän makeasti, minun hyvä enkelini! —\nPuu tuli vanhaksi, mutta minä vielä vanhemmaksi ja kun puu rupesi\nkitumaan, otin minä viimeisen terveen oksan, pistin sen multaan ja nyt\non oksa kasvanut suureksi puuksi ja pääsee vihdoin viimein hääiloa\nnäkemään, tyttäresi morsiuskukkavihoksi!\"\n\nJa vanhan neidin silmissä oli kyyneliä; hän puheli nuoruutensa\nystävästä, kihlauksesta metsässä; hän ajatteli maljaa joka juotiin,\najatteli ensi suudelmaa, — mutta sitä hän ei sanonut, olihan hän vanha\nneiti; hänen mielessään liikkui niin paljon, mutta sitä ei hän\nensinkään tullut ajatelleeksi, että aivan hänen ikkunansa ulkopuolella\noli toinenkin muisto siltä ajalta, sen pullon kaula, joka ulahti, kun\nkorkki vedettiin auki ja malja juotiin. Mutta ei pullonkaulakaan\ntuntenut häntä, sillä ei se kuunnellut hänen kertomustaan — osaksi\nsenkintähden, että se ajatteli vain itseään.\n\n\n\n\nVIISASTEN KIVI.\n\n\nTunnethan sinä Holger Dansken tarinan; sitä me emme tällä kertaa rupea\nkertomaan, kysymme vain muistatko sinä siitä, että \"Holger Danske\nvoitti suuren Intian itäisellä maalla, sillä kulmalla maailmaa, jossa\n'se suuri auringon puu' kasvaa\", kuten Christen Pedersen sanoo;\ntunnetko Christen Pederseniä? yhdentekevä vaikket tuntisikaan. Holger\nDanske antoi siellä pappi Jonille Intian maan herruuden. Tunnetko pappi\nJonia? Niin, sekin on yhdentekevää vaikket tuntisi häntä, sillä hän ei\nensinkään esiinny tässä kertomuksessa; tämä kertomus puhuu sinulle\n\"Auringon puusta\" Intian maalla, idän kulmalla, kuten asiat\nymmärrettiin siihen aikaan kun ei luettu maantiedettä kuten meidän\naikanamme; mutta sekin on yhdentekevää!\n\nAuringon puu oli ihanainen puu, jommoista emme ikinä ole nähneet etkä\nsinä ikinä tule näkemään. Latva ulottui monen penikulman päähän, se oli\noikeastaan kokonainen metsä, sen pieninkin oksa erikseen oli kokonainen\npuu; siellä oli palmuja, pyökkejä, pinjoja, plataneja; niin, kaikki\npuulajit mitä maailmassa vaan on, versoivat täällä suurten haarojen\npieninä oksina ja haarat muodostivat ikäänkuin koukeroita ja solmuja,\ntekivät ikäänkuin kukkuloita ja laaksoja, niitä peitti sametinpehmoinen\nvihanta, joka vilisi kukkia; joka oksa oli kuin laaja, kukkiva niitty\ntai kaunein puutarha; aurinko valoi sinne siunattuja säteitään; olihan\nse auringon puu ja sinne kokoontuivat kaikki maailman linnut, linnut\nkaukaisen Amerikan aarniometsistä, Damaskuksen ruusutarhasta,\nsisä-Afrikan metsäisestä erämaasta, missä elefantti ja leijona luulevat\nolevansa yksinvaltiaat. Napaseutujen linnut tulivat ja haikara ja\npääskynen tulivat tietysti myöskin; mutta linnut eivät olleet ainoat\nelävät olennot jotka tulivat; hirvi, orava, antilopi ja sadat muut\nnopeajalkaiset ja kauniit eläimet olivat täällä kotonaan; olihan puun\nlatva suuri, lemuava puutarha ja sen keskellä, siellä missä kaikkein\nsuurimmat oksat ylenivät vihreinä kunnaina, oli kristallilinna, josta\noli näköala kaikkiin maailman maihin; joka torni kohosi liljana, vartta\nmyöten pääsi ylös, sillä siellä sisällä oli portaat; ja lehdille aukeni\ntietysti ovet, sillä ne olivat kuten saatat ymmärtää, parvekkeita ja\nylinnä itse kukkasessa oli mitä kaunein, loistavin, pyöreä sali, jonka\nkattona ei ollut muu kuin itse sininen taivas aurinkoinen tai\ntähtineen; yhtä kaunista vaikka toisella tavalla, oli alhaalla linnan\navarissa saleissa, seiniin kuvastui koko maailma yltympärillä; saattoi\nnähdä kaikki mitä tapahtui niin ettei tarvinnut lukea sanomalehtiä, ja\nniitä ei siellä ollutkaan saatavissa. Kaikki saattoi nähdä elävinä\nkuvina, jos vaan jaksoi ja halusi nähdä; sillä liika on aina liikaa\nviisaammallekin miehelle ja täällä asui viisain mies. Hänen nimensä on\nniin vaikea lausua, sinä et saata sitä lausua ja samahan se onkin. Hän\ntiesi kaikki mitä ihminen saattaa tietää ja saattaa saada tietää tässä\nmaailmassa; joka keksinnön joka oli tehty ja vastedes tehdään, mutta ei\nsen enempää, sillä kaikella on rajansa. Viisas kuningas Salomo oli vain\npuoleksi niin viisas ja hän oli sentään hänkin hyvin viisas; hän\nhallitsi luonnonvoimia ja mahtavia henkiä, itse kuolemankin täytyi joka\naamu tuoda hänelle tieto ja luettelo kaikista joitten sinä päivänä piti\nkuolla, mutta kuningas Salomon täytyi itsensäkin kuolla, ja se ajatus\nvaltasi tuontuostakin tavattoman elävänä tutkijan joka asui Auringon\npuun linnassa. Hänenkin, vaikka hän viisaudessa oli niin paljon\nylempänä ihmisiä, täytyi kerran kuolla, sen hän tiesi, hänen lastensa\npiti kerran kuolla; metsän lehvien lailla piti heidän varista ja\nmuuttua tomuksi. Hän näki ihmissukujen menevän niinkuin puitten lehvät\nja uusia tuli sijaan, mutta pudonneet lehvät eivät enään ikinä\nkasvaneet, ne muuttuivat tomuksi, muiksi kasviaineiksi. Mitä tapahtui\nihmisille kun kuolonenkeli tuli? Mitä kuoleminen oli? Ruumis hajosi ja\nsielu — niin, mitä se oli? Mitä siitä tuli? Minne se meni?\n\"Iankaikkiseen elämään\", sanoi uskonnon lohdutus; mutta miten tapahtui\nsiirto? Missä elettiin ja miten? \"Tuolla ylhäällä taivaassa!\" sanoivat\nhurskaat, \"sinne me menemme!\" — \"Sinne!\" toisti viisas mies ja osoitti\naurinkoa ja tähtiä. \"Sinne ylös!\" ja maan pyöreällä pallolla näki hän,\nettä ylhäällä ja alhaalla oli aivan samaa, riippuen siitä millä kohtaa\npyörivää palloa kulloinkin seisoi; ja jos hän nousi niin korkealle kuin\nmaan korkeimmat vuoret nostivat huippunsa, kävi se ilma mitä me sanomme\nkirkkaaksi ja läpikuultavaksi tai \"puhtaaksi taivaaksi\" — sysimustaksi\npimeydeksi, kiinteäksi kuin vaate; aurinko näytti hehkuvan ilman\nsäteitä, meidän maamme oli oransinkarvaisen sumun peitossa. Rajoitettu\noli ruumiillisen silmän näkeminen, kaikki peitossa sielunkin silmältä.\nKuinka vähäinen olikaan meidän tietämisemme! Viisainkin tiesi vain\nhiukkasen siitä mikä meille on tärkeintä.\n\nLinnan salakammioissa oli maan suurin aarre: \"_Totuuden kirja_\". Lehti\nlehdeltä hän sitä luki. Sitä kirjaa saattoi jokainen lukea, mutta vain\nosittain, kirjoitus hyppii monen silmissä niin ettei hän saa kokoon\nsanoja. Muutamilla lehdillä käy kirjoitus niin kalpeaksi ja katoavaksi,\nettä näkyviin jää vain tyhjä lehti; jota viisaampi lukija on, sitä\nenemmän osaa hän lukea ja viisain lukee kaikista enemmän; hän taisi\nvielä lisäksi koota auringonvalon, tähtien valon, salattujen voimain\nvalon ja hengen valon; kun tämän vahvistetun hohteen valo lankesi\nlehdille, näki hän vielä enemmän kirjoitusta, mutta siinä osassa\nkirjaa, jonka nimenä oli \"_Elämä kuoleman jälkeen_\", ei saattanut\neroittaa pilkkuakaan. Se teki hänet surulliseksi; — eikö hänen täällä\nmaan päällä todellakaan onnistuisi löytää valoa, joka saattaisi\nnäkemään mitä totuuden kirjaan oli kirjoitettu.\n\nKuten viisas kuningas Salomo, ymmärsi hänkin eläinten kielen, hän kuuli\nniiden laulun ja puheen, mutta ei hän tullut siitä viisaammaksi; hän\nkeksi kasvien ja metallien voiman, joka loitonsi taudit, loitonsi\nkuoleman, mutta ei tuhonnut sitä. Kaikesta luodusta, kaikesta jota hän\nsaattoi saavuttaa, koetti hän löytää kirkkautta, joka valaisisi iäisen\nelämän aavistusta, mutta hän ei löytänyt sitä. Totuuden kirja oli hänen\nedessään ikäänkuin tyhjänä. Kristinoppi näytti hänelle raamatussa\niankaikkisen elämän luottavat sanat, mutta hän tahtoi lukea ne _omasta_\nkirjastaan ja siinä ei hän nähnyt mitään.\n\nViisi lasta hänellä oli, neljä poikaa — ne olivat kasvatetut niinkuin\nviisain isä voi lapsensa kasvattaa — ja yksi tytär, kaunis, lempeä ja\nviisas, mutta sokea; se ei kuitenkaan näyttänyt tuottavan hänelle\nsurua. Isä ja veljet olivat hänen silminään. Sydämellinen hän oli\nluonteeltaan ja sen hän oli näköinenkin.\n\nPojat eivät koskaan olleet käyneet kauvempana linnan saleja kuin puun\noksat ulottuivat, sisar vielä vähemmin; he olivat onnellisia lapsia\nlapsuuden kodissa, lapsuuden mailla, ihanassa, lemuavassa Auringon\npuussa. Kuten kaikki lapset, pitivät he paljon kertomuksista ja isä\nkertoi heille paljon, jota eivät muut lapset olisi ymmärtäneet, mutta\nnämä olivatkin yhtä viisaat kuin meillä useimmat vanhat ihmiset; isä\nselitti heille kaikki mitä he elävinä kuvina näkivät linnan seinissä,\nihmisten toimet ja tapausten kulun kaikissa maailman maissa, ja usein\ntoivoivat pojat pääsevänsä maailmalle ottamaan osaa suurtöihin, ja isä\nsanoi heille, että maailmassa on raskasta ja katkeraa, ei se ole\nensinkään sellainen, jommoiselta se näyttää heidän ihanaiseen\nlapsimaailmaansa. Hän puhui heille _kauneudesta, totuudesta ja\nhyvyydestä_, sanoi että ne kolme pitävät maailmaa pystyssä, ja sen\npainon alla, jota nämä kärsivät, käy se jalokiveksi, kirkkaammaksi\ntimantin vettä; sen hohde oli Jumalalle arvokas, se loisti kaikkea\nmuuta kirkkaammin, se oli oikeastaan se mitä sanotaan \"_viisasten\nkiveksi_\". Hän sanoi heille, että kuten luomakunnan kautta päästään\nvarmuuteen Jumalasta, niin päästään ihmisen itsensä kautta varmuuteen\nsellaisen jalokiven olemassaolosta; enempää ei hän osannut sanoa siitä,\nenempää ei hän tietänyt. Muiden lapsien olisi kun olisikin ollut vaikea\nymmärtää tätä kertomusta, mutta nämä sen ymmärsivät.\n\nHe pyysivät isältä tietoja _kauneudesta, totuudesta ja hyvyydestä_ ja\nhän selitti heille, sanoi paljon, sanoi senkin, että kun Jumala maan\ntomusta loi ihmisen, antoi hän luomakunnalleen viisi suudelmaa,\ntulisuudelmia, sydänsuudelmia ja hartaita jumalsuudelmia ja niitä me\nnyt kutsumme viideksi aistimeksi; niiden kautta nähdään, kuullaan ja\nkäsitetään _kauneus, hyvyys ja totuus_, niiden kautta niille annetaan\narvo, niitä vaalitaan ja edistetään; on annettu viisi sisäistä ja viisi\nulkonaista aistia, juuri ja latva, ruumis ja sielu.\n\nNäitä asioita miettivät lapset paljon, ne olivat heidän mielessään yötä\nja päivää; silloin näki vanhin veljistä kauniin unen ja ihmeellinen se\nmyöskin oli; toinen veli näki saman unen, ja kolmas näki sen ja neljäs;\njokainen näki sen ihan samalla tavalla; hän näki unta, että hän läksi\nmaailmalle ja löysi viisasten kiven; se säteili loistavana liekkinä\nhänen otsaltaan, kun hän aamun koittaessa nuolennopealla hevosellaan\nratsasti takaisin isän linnaan, poikki kotipuutarhan, vihriäsamettisten\nkenttäin, ja jalokivi loi niin taivaallista valoa ja hohdetta pyökin\nlehville, että näkyi mitä oli kirjoitettu elämästä haudan takana.\n\nSisar ei uneksinutkaan lähtöä maailmalle, sellainen ei edes juolahtanut\nhänen mieleensä, hänen maailmansa oli hänen isänsä koti.\n\n\"Minä ratsastan maailmalle!\" sanoi vanhin; \"minä tahdon kokea sen\nelämää ja temmeltää ihmisten joukossa; _hyvyyttä ja totuutta_ tahdon\naina noudattaa, niillä minä suojelen _kauneutta_. Moni asia muuttuu,\nkun minä tulen sinne!\" ja hänen ajatuksensa olivat suuret ja rohkeat,\nkuten meidän ajatuksemme aina ovat kotinurkissa, ennenkuin joudumme\nmaailmalle ja saamme oppia tuntemaan tuulta ja tuiskua ja\norjantappurapensaita.\n\nKaikki aistit, sekä sisäiset että ulkonaiset, olivat hänellä, kuten\nmuillakin veljillä, hyvin kehittyneet, mutta jokaisella heistä oli yksi\naisti, joka voimassa ja kehityksessä voitti kaikki muut; vanhimmalla\noli _näkö_, jonka erityisesti piti tuottaa hänelle hyötyä. Hänen\nsilmänsä kantoivat kaikkiin aikoihin, sanoi hän, kaikkiin kansoihin;\nhänen silmänsä saattoivat nähdä maan uumeniin asti, missä aarteet\nlepäsivät, ja suoraan ihmisten rintoihin, ikäänkuin olisi ollut edessä\nvain lasiruutu, — sanalla sanoen: hän näki enemmän kuin me näemme\nposkesta joka punastuu tai kalpenee, silmästä joka itkee tai\nhymyilee. Hirvi ja antilopi saattoivat häntä läntiselle rajalle ja\nsiinä tulivat villit joutsenet ja lensivät koillista kohti; niitä hän\nseurasi ja joutui kauvas maailmalle, kauvas isänsä maasta, joka ulottui\n\"Intian maalle, idän kulmalle\".\n\nPystyyn menivät häneltä silmät! paljon oli hänellä näkemistä ja toista\non sentään nähdä paikat ja asiat omin silmin kuin kuvista, vaikka kuvat\nolisivat olleet kuinka hyvät ja erinomaisen hyvät ne olivat, kuvat\nkotona isän linnassa. Ensi hetkessä oli hän pudottamaisillaan silmät\npäästään, niin hän hämmästyi kaikkea sitä rojua ja laskiaishelyä joka\nkulki _kauneuden_ nimellä, mutta eivät ne sentään pudonneet, niillä oli\ntoinen tarkoitus.\n\nPerinpohjaisesti ja rehellisesti tahtoi hän ryhtyä tutustumaan\n_kauneuteen, totuuteen ja hyvyyteen_, mutta miten niiden laita oli? hän\nnäki että rumuutta usein kukitettiin, kun kauneutta olisi pitänyt\nkukittaa, hyvyyttä usein ei huomattu ja keskinkertaisuutta siliteltiin\neikä ruoskittu. Ihmiset katsoivat nimeä eikä mieltä, virka-arvoa eikä\nkutsumusta. Toisin ei saattanut olla.\n\n\"Kyllä minun nyt täytyy käydä asiaan käsiksi oikein todenteolla!\"\najatteli hän ja hän ryhtyi siihen todenteolla, mutta hänen etsiessään\n_totuutta_, tuli perkele, joka on valheen isä ja itse valhe; mielellään\nhän heti paikalla olisi pistänyt puhki näkijän silmät, mutta se keino\nolisi ollut liian karkea; perkele käyttää hienompia keinoja; hän antoi\nnäkijän sekä etsiä että katsella _totuutta_, ja _hyvyyttä_ niinikään,\nmutta hänen katsellessaan puhalsi perkele särön hänen silmäänsä ja\nmolempiin silmiinsä, särön toisensa perästä; se ei ole näölle\nterveellistä, ei parhaimmallekaan; perkele puhalsi sitte säröä, kunnes\nse kasvoi pölkyksi ja ne silmät sumenivat, sokeana miehenä oli näkijä\nmaailmalla ja siihen ei hän luottanut; hyvät ajatukset sekä maailmasta\nettä hänestä itsestään menivät menojaan ja kun hukkuu luottamus omaan\nitseen ja maailmaan, on mieskin mennyttä kalua.\n\n\"Mennyttä!\" lauloivat villit joutsenet lentäessään meren poikki, itää\nkohti; \"mennyttä!\" visersivät pääskyset, jotka lensivät itään päin,\nAuringon puuhun, eivätkä kotiväet saaneet niiltä hyviä uutisia.\n\n\"'Näkijän' on varmaan käynyt huonosti!\" sanoi toinen veljistä, \"mutta\n'Kuulijan' voi käydä paremmin!\" Kuulon aisti oli nimittäin hänellä\nerinomaisen terävä, hän saattoi kuulla nurmen kasvavan, niin kehittynyt\nhän oli.\n\nHän sanoi sydämelliset jäähyväiset ja ratsasti tiehensä, matkassa hyviä\npäätöksiä ja hyviä aikomuksia. Pääskyset saattoivat häntä ja hän\nseurasi joutsenia ja pian oli hän maailmalla, kaukana kodista.\n\nSaattaahan sitä hyvääkin joskus olla liikaa, sen hän sai kokea, hänen\nkuulonsa oli liian väkevä, kuulihan hän nurmen kasvavan ja kuulihan hän\nlisäksi joka sydämen sykkivän iloa ja surua, hänen korvissaan oli\nmaailma suuri kellosepänpuoti, jossa kaikki kellot panivat \"tik, tak!\"\nkaikki tornikellot löivät \"ting, tang!\" Ei, se kävi sietämättömäksi!\nmutta hän piti korviaan auki niin kauvan kuin saattoi; vihdoin kävi\ntämä melu ja hälinä ihmisvoimille liian väkeväksi; tuli vastaan\nkuudenkymmenen ikäisiä katupoikia, ikä ei siinä suhteessa vaikuta\nmitään; he räyhäsivät niin että nauratti, mutta sitte tuli juoru ja se\nhihkaili kaikissa taloissa, pitkin katuja ja kujia, aina maantielle\nasti; valhe piti suurta suuta ja näytteli herrasväkeä; narrintiuku\nhelisi ja väitti olevansa kirkonkello. _Kuulijalle_ kävi olo\nsietämättömäksi, hän pisti sormet molempiin korviinsa — mutta hän\nkuuli vielä sittenkin epäpuhdasta laulua ja helinää, panettelua ja\nlörpöttelyä ja sitkeät väitteet, jotka eivät olleet mädän munankaan\narvoiset, lepattelivat kiinni kielessä, jotta nitisi ja natisi.\nSellaista oli seurustelu! Siellä oli sointua ja epäsointua, melua ja\nräminää, sekä sisäistä että ulkonaista. Varjelkoon! ei sitä kukaan\nsaattanut kestää, se oli ihan hullua! hän pisti sormia yhä syvemmälle\nkorviinsa, yhä syvemmälle ja syvemmälle, ja vihdoin puhkesi rumpukalvo,\nsitte ei hän kuullut mitään, ei edes sanaakaan _kauneudesta, totuudesta\nja hyvyydestä_, vaikka kuulon juuri olisi pitänyt siltana johtaa hänen\najatuksiinsa, ja hän kävi vaiteliaaksi ja epäluuloiseksi, ei luottanut\nkehenkään, lopulta ei edes itseensäkään ja se on hyvin onnetonta; ei\nhän ikinä pysty löytämään ja tuomaan kotiin mahtavaa jalokiveä ja hän\nheitti kaiken toivon sekä jalokiveen että itseensä nähden ja se oli\nkaikista pahinta. Linnut jotka lensivät itää kohti, levittivät näistä\nasioista viestejä, kunnes viestit saapuivat isän linnalle Auringon\npuussa; kirjettä ei tullut ja eihän sinne kulkenutkaan postia.\n\n\"Nyt koetan minä onneani!\" sanoi kolmas, \"minulla on hieno nenä!\" eikä\nse puhetapa ollut kovin hieno, mutta sitä hän käytti ja häneen täytyi\ntyytyä sellaisena kuin hän oli, hän oli itse hyvä tuuli ja hän oli\nrunoilija, todellinen runoilija, hän saattoi laulaa ilmoille mitä ei\nhän saanut sanotuksi; moni asia tuli hänen mieleensä ennenkuin se tuli\nmuitten mieleen. \"Minä vainuan!\" sanoi hän ja hänen haistinsa aisti oli\ntavattoman kehittynyt ja hän antoi sille suuren sijan kauneuden\nvaltakunnassa. \"Toinen pitää omenanhajusta, toinen tallinhajusta!\"\nsanoi hän, \"joka hajupiirillä kauneuden valtakunnassa on oma yleisönsä.\nToiset viihtyvät kapakkailmassa, käryävän talikynttilän ääressä, missä\nviinan löyhkä sekaantuu tahmeaan tupakinsavuun, toiset istuvat\nmieluummin raskaassa jasmininlemussa tai voitelevat itseään väkevällä\nneilikkaöljyllä — se se vasta tuntuu! Toiset etsivät raikasta\nmeri-ilmaa, tuimia vihureja tai nousevat korkealle vuorenhuipulle\nkatselemaan ihmiselämän pientä hyörinää!\" niin, sen hän sanoi; tuntui\nsiltä kuin hän ennen olisi ollut maailmalla, elänyt ihmisten joukossa\nja tuntisi heidät, mutta se viisaus oli hänessä itsessään, se oli hänen\nrunoilijalahjansa, jonka Jumala oli antanut hänelle kehdossa maatessa.\n\nHän sanoi nyt hyvästi isänsä kodille Auringon puussa, hän kulki ihanan\nkodin läpi, mutta ulkopuolella asettui hän kamelikurjen selkään, joka\njuoksee nopeammin kuin paras juoksijahevonen ja kun hän sitte näki\nvillit joutsenet, hypähti hän väkevimmän selkään; hän piti vaihtelusta\nja lensi nyt meren poikki vieraisiin maihin, joissa oli suuria metsiä,\nsyviä järviä, mahtavia vuoria ja uljaita kaupunkeja, ja kaikkialla\nminne hän tuli, välähti ikäänkuin auringonpaiste yli seudun. Joka\nkukkanen ja pensas lemusi väkevämmin tuntiessaan likellään ystävän ja\nsuojelijan, joka antoi sille arvoa ja ymmärsi sitä; niin, kuihtunut\nruusupensaskin nosti oksansa, levitti lehtensä ja kantoi mitä ihanimpia\nruusuja; jokainen saattoi nähdä sen, yksin musta, niljainen etanakin\nhuomasi sen kauneuden.\n\n\"Minä annan kukkaselle merkkini!\" sanoi etana, \"nyt olen sylkenyt\nsiihen, muuta en saata tehdä!\"\n\n\"Se on kauneuden kohtalo maailmassa!\" sanoi runoilija ja hän sepitti\nsiitä laulun, lauloi sen omalla tavallaan, mutta kukaan ei sitä\nkuunnellut; sentähden antoi hän rumpalille kaksi killinkiä ja\nriikinkukon sulan ja hän sovitti laulun rummulle ja pärrytti sitä\nkaupungilla, kaikilla kaduilla ja toreilla; ihmiset kuulivat sen ja\nsanoivat ymmärtävänsä sen, se oli niin syvä; ja nyt saattoi runoilija\nlaulaa useita lauluja ja hän lauloi _kauneudesta, totuudesta ja\nhyvyydestä_ ja ihmiset kuulivat ne kapakassa, missä talikynttilä\nkärysi, he kuulivat ne tuoreilla apilavainioilla, metsässä ja aavalla\nmerellä; tällä veljellä näytti olevan enemmän onnea kuin molemmilla\ntoisilla oli ollut; mutta sitä ei perkele saattanut kärsiä, ja hän\nriensi heti tuomaan kuninkaansuitsutusta ja kirkonsuitsutusta, ja\nkaikkea mahdollista kunnian suitsutusta jota perkele saattaa valmistaa;\nhän toi mitä väkevintä suitsutusta joka tukahuttaa kaikki muut ja panee\nenkelinkin pään pyörälle, saatikka sitte runoilija raukan; kyllä piru\ntietää kuinka hän ihmiset voittaa! hän voitti runoilijan suitsutuksella\nniin että hän ihan hukkui suitsutukseen, unohti kutsumuksensa, isänsä\nkodin, — kaikki, oman itsensäkin; hän haihtui savuun ja suitsutukseen.\n\nKun pikkulinnut sen kuulivat, surivat ne kolme päivää eivätkä ensinkään\nlaulaneet. Musta etana kävi entistä mustemmaksi, ei surusta vaan\nkateudesta. \"Minun osakseni\", sanoi se, \"olisi suitsutuksen pitänyt\ntulla, minulta hän sai kuuluisimman laulunsa aiheen, sen joka kuvasi\nmaailman menoa ja sovitettiin rummulle; minä syljin ruusuun, voin\nhankkia siitä todistajat!\"\n\nMutta kotiin Intian maahan ei tullut mitään tietoa; surivathan ja\nvaikenivathan pikkulinnut kolme päivää ja kun suruaika oli mennyt,\nniin, silloin oli suru ollut niin voimakas, että linnut olivat\nunohtaneet surun aiheen. Niin saattaa käydä!\n\n\"Nyt täytyy minun lähteä maailmalle! ja jäädä sille tielle kuten\nmuutkin!\" sanoi neljäs veli. Hänellä oli yhtä iloinen luonne kuin\nedellisellä veljellä, mutta hän ei ollut runoilija ja hänellä oli siis\nsyytä olla iloinen; nämä molemmat olivat tuoneet hilpeyttä linnaan; nyt\nmeni viimeinenkin hilpeys. Näköä ja kuuloa on aina pidetty ihmisen\npääaisteina, joita jokainen toivoo niin väkeviksi ja teräviksi kuin\nsuinkin, muita aisteja pidetään vähemmän tärkeinä, mutta sitä mieltä ei\ntämä poika ollut, hän oli etenkin kehittänyt _makunsa_ sanan täydessä\nmerkityksessä, ja maulla on suuri mahti ja mahtava vaikutusvalta. Se\nhallitsee kaikkea joka menee sisään suun ja hengen kautta, sentähden\nmaisteli hän kaikkea mitä oli pannuissa ja padoissa ja pulloissa ja\nammeissa; se oli viran karkea puoli, sanoi hän; joka ihminen oli hänen\nsilmissään kiehuva pannu, joka maa jättiläiskeittiö, henkisesti\nkatsoen, se oli asian hieno puoli, ja nyt tahtoi hän maailmalle\nhienoutta maistamaan.\n\n\"Ehkäpä onni on minulle suotuisampi kuin veljilleni!\" sanoi hän. \"Minä\nlähden liikkeelle! mutta mitä kulkuneuvoja käytän? Joko ilmapallo on\nkeksitty?\" kysyi hän isältään, jonka tiedossa kaikki sekä tehdyt että\ntekemättömät keksinnöt olivat. Mutta ilmapallot eivät olleet keksityt,\neivät myöskään laivat ja rautatiet. \"No niin, minä otan ilmapallon!\"\nsanoi hän, \"isäni tietää kuinka ne tehdään ja kuinka niitä ohjataan,\nkyllä minä sen opin! Ei kukaan tunne keksintöä ja kaikki uskovat sitä\nnäyksi; kun olen käyttänyt ilmapalloa, poltan sen, siltä varalta täytyy\nsinun antaa minulle muutamia kappaleita sitä tulevaa keksintöä, jota\nsanotaan kemiallisiksi tulitikuiksi!\"\n\nNämä kaikki hän sai ja sitte hän läksi lentoon ja linnut seurasivat\nhäntä etemmäksi kuin olivat seuranneet muita veljiä, ne tahtoivat nähdä\nkuinka lentäminen onnistuisi ja yhä useampia lintuja liittyi matkaan,\nsillä ne olivat uteliaat, ne luulivat palloa uudeksi linnuksi, joka oli\nlentämässä; kyllä hän sai saattajia! ilma oli aivan mustanaan lintuja,\nne tulivat mustana pilvenä, kuten heinäsirkat Egyptin maalle, ja niin\noli hän nyt maailmalla.\n\n\"Itätuuli on ollut hyvä ystäväni ja auttajani\", sanoi hän.\n\n\"Itätuuli ja länsituuli, tarkoitat!\" sanoivat tuulet, \"me olemme\nvuorotelleet, muuten et olisi tullut koilliseen!\"\n\nMutta ei hän kuullut mitä tuulet sanoivat ja samahan se saattaa olla.\nLinnutkaan eivät enään olleet matkassa; juuri kun niitä oli koolla\nkaikista eninten, kyllästyivät muutamat matkaan. Ne sanoivat, että\nasiasta oli pidetty liiaksi hälytystä. Nuorukainen rupesi\nkuvittelemaan! \"Ei tämän perässä kannata lentää, ei se ole minkään\narvoista, se on roskaa!\" ja ne jättäytyivät jälelle, jäivät vähitellen\nkaikki; koko juttu ei ollut minkään arvoinen.\n\nJa ilmapallo aleni suuren kaupungin kohdalla, ilmapurjehtija asettui\nkaupungin korkeimmalle paikalle, se oli kirkontornin huippu. Ilmapallo\nnousi taasen ilmaan, se ei ollut tarkoitus; minne se joutui, sitä ei\nsaattanut tietää, mutta sama se, eihän se ollut keksitty.\n\nNuorukainen istui ylimmän kirkonviirin nenässä, linnut eivät lentäneet\nhänen luokseen, ne olivat saaneet tarpeekseen hänestä ja hän niistä.\nKaikki kaupungin piiput savuttivat ja kärysivät.\n\n\"Ne ovat alttareja, ne ovat pystytetyt sinun kunniaksesi!\" sanoi tuuli;\nse tahtoi sanoa hänelle jotakin mieluisaa. Hän istui viirin nenässä\nvarsin reippaana ja katseli kansaa kadulla; tuossa ylvästeli yksi\nrahakukkarostaan, tässä toinen avaimestaan, vaikkei hänellä ollut\nmitään aukaistavaa; yksi ylpeili puvustaan, jota koi söi, toinen\nruumiistaan, jota mato jäyti.\n\n\"Katoavaisuutta! — Niin, kyllä minun pian täytyy lähteä tästä alas\nsekoittelemaan patoja ja maistamaan soppia!\" sanoi hän; \"mutta kyllä\nminä sentään vielä hiukan istun tässä, tuuli kutittaa niin herttaisesti\nselkääni, se on erinomaisen suloista. Minä jään tänne istumaan niin\nkauvan kuin tämä tuuli käy. Tahdon vähän rauhaa; hyvä on nukkua kauvan\naamuisin, kun on paljon tekemistä, sanoo laiskuri; mutta laiskuus on\nkaiken pahan juuri ja meidän perheessämme ei ole pahuutta, sen minä\nsanon ja sen sanoo joka katupoika. Minä istun tässä niin kauvan kuin\ntämä tuuli käy, se maistuu niin hyvältä!\"\n\nJa hän jäi istumaan, mutta hän istui tornin viirikukon selässä, joka\nkierittelemistään kieritteli häntä niin että hän luuli tuulen aina\ntuulevan samalta taholta; hän jäi istumaan ja kyllä hän kauvan saa\nistua siellä maistelemassa tuulta.\n\nMutta Intian maalla Auringon puun linnassa oli tyhjää ja hiljaista, kun\nveljet, toinen toisensa perästä, olivat lähteneet pois.\n\n\"Heidän ei käy hyvin!\" sanoi isä; \"eivät he ikinä tuo kotiin loistavaa\njalokiveä, en minä sitä iloa saa, he ovat poissa, ovat kuolleet —!\" ja\nhän painui lukemaan Totuuden kirjaa, tuijotti siihen lehteen, joka\nsisälsi tietoja elämästä kuoleman jälkeen, mutta ei hän nähnyt siinä\nmitään eikä saanut mitään tietoja.\n\nSokea tytär oli hänen lohdutuksensa ja ilonsa; hän liittyi isäänsä niin\nsydämellisesti; hänen ilonsa tähden toivoi hän, että kallisarvoinen\njalokivi löydettäisiin ja tuotaisiin kotiin. Surulla ja kaipauksella\najatteli hän veljiä — missä he olivat? Missä he elivät? niin hartaasti\nhän olisi halunnut nähdä heistä unta, mutta kumma kyllä ei hän edes\nunessa saattanut seurustella heidän kanssaan. Vihdoin viimein hän\neräänä yönä näki unta, että heidän äänensä soivat hänen korvaansa; he\nkutsuivat, he huusivat häntä maailmalta ja hänen täytyi lähteä sinne,\nkauvas, kauvas pois, ja kuitenkin hän mielestään yhä oli isänsä\nkodissa, veljiä ei hän tavannut, mutta hän tunsi kädessään ikäänkuin\ntulen polton, se ei kuitenkaan tuottanut tuskaa, hänen kädessään oli\nloistava jalokivi ja hän toi sen isälleen. Herätessään luuli hän vielä\nensi hetkessä pitävänsä sitä kädessään; mutta hän oli käynyt kiinni\nkuontaloonsa. Hän oli pitkinä öinä lakkaamatta kehrännyt, rullassa oli\nlankaa hienompaa kuin hämähäkin verkko; ihmissilmä ei saattanut nähdä\nsitä lankaa; hän oli kastellut sitä kyynelillään ja se oli vahvaa kuin\nankkurin touvi. Tyttö nousi, hänen päätöksensä oli valmis, uni oli\ntoteutettava. Oli yö, hänen isänsä nukkui, hän suuteli hänen kättään,\notti sitte värttinänsä ja köytti langanpään kiinni isänsä taloon,\nmuutenhan ei hän, sokea tyttö, koskaan löytäisi kotiin; lankaan hän\nturvautui, siihen hän luotti, ei itseensä eikä muihin. Hän poimi neljä\nlehteä Auringon puusta, ne hän päätti uskoa taivaan tuulille,\nvietäviksi veljille kirjeinä ja tervehdyksinä, jollei hän kohtaisi\nheitä maailmalla. Miten siellä käykään sokean lapsi raukan! mutta\nsaattoihan hän turvautua näkymättömään lankaan; hänen hallussaan oli\nennen kaikkia muita _sydämen hartauden_ lahja ja siitä johtui, että\nhänellä oli silmää sormenpäihin asti ja korvaa syvälle sydämeen.\n\nJa hän astui temmellysten ja taistelujen ihmeelliseen maailmaan ja\nkaikkialla minne hän vaan tuli, kävi taivas aurinkoiseksi, hän tunsi\nsäteen lämmön, sateenkaari yleni mustasta pilvestä sillaksi siniseen\nilmaan; hän kuuli lintujen laulun, hän tunsi tuoksua oransi- ja\nomenapuistoista, tuoksua niin väkevää, että hän miltei luuli tuntevansa\nsen makua. Vienoja säveliä ja ihanaa laulua tunki hänen korvaansa,\nmutta myöskin huutoa ja ulvontaa; ihmeellisen ristiriitaisia olivat\najatukset ja arvostelut. Sydämen sisimpään soppeen kaikuivat\nihmisjoukosta sydänsoinnut ja ajatussoinnut; kuorona kohisi:\n\n    \"Vain räntäsää ja rapakko,\n    yö itkun meill' on elo!\"\n\nMutta samalla laulettiin:\n\n    \"On elo ruusupensasta,\n    on riemu, päivän helo.\"\n\nKatkerana kaikui:\n\n    \"Kaikk' aattelee vain itseään,\n    me siihen voimme luottaa.\"\n\nSitte kuului vastaan:\n\n    \"Vie rakkauden virta jään,\n    elämän juurta juottaa!\"\n\nHän kyllä kuuli sanat:\n\n    \"Kaikk' on niin pientä, kaikessa\n    on nurja puoli myötä!\"\n\nMutta hän kuuli myöskin:\n\n    \"Niin paljon salaan kauneinta\n    ja suurinta jää työtä.\"\n\nJa kohisten kuului kaikkialta;\n\n    \"Iloitse koira-kuorossas,\n    pilaksi lyö, mi kohtaa!\"\n\nSokean tytön sydämessä soitti:\n\n    \"Mies ole, luota luojahas,\n    hän kaikki parhain johtaa!\"\n\nJa kaikkialla minne hän vaan miesten tai naisten, vanhojen tai nuorten\njoukkoon tuli, leimahti heidän sielussaan _totuuden, hyvyyden ja\nkauneuden_ tunnustus; kaikkialle minne hän tuli, taiteilijan työpajaan,\nkomeaan juhlasaliin ja tehtaaseen, hyrisevien pyörien joukkoon, tuntui\naurinko tulevan hänen mukanaan, kielet helisivät, kukkaset tuoksuivat\nja virkistävät kastehelmet putoilivat nääntyville lehville.\n\nMutta sitä ei perkele voinut sietää; hänellä on kun onkin enemmän kuin\nkymmenen miehen ymmärrys ja keinon hän kyllä keksi. Hän meni\nsuohaudalle, otti mädäntyneen veden kuplia ja pani valheen sanan\nseitsenkertaisen kaiun jyryyttämään niiden päällitse, tehdäkseen ne\ntehokkaammiksi; hän survoi hienoksi niin paljon ostettuja tilapäärunoja\nja valheellisia ruumissaarnoja kuin vaan saattoi saada käsiinsä, keitti\nne kateuden kyynelissä, sirotteli päälle maalia, jota oli otettu\nkuihtuneen neidon poskilta ja loi tästä kaikesta tyttölapsen, joka\nkaikin puolin oli sokean, lempeän tytön näköinen; ihmiset sanoivat\nhäntä \"_sydämen hyvyyden_ suloiseksi enkeliksi\", ja perkeleen peli oli\ntäydessä käynnissä. Maailma ei tietänyt kuka heistä molemmista oli\ntodellinen, ja kuinka se sen olisikaan tietänyt!\n\n    \"Mies ole, luota luojahas,\n    hän kaikki parhain johtaa!\"\n\nlauloi sokea tyttö lujalla luottamuksella. Auringon puun lehdet antoi\nhän tuulille vietäviksi kirjeinä ja tervehdyksinä veljille ja hän oli\nvarma että uni toteutuisi, ja jalokivikin löytyy vielä, se jonka loisto\nvoittaa kaiken maallisen kunnian, ihmiskunnan otsalta loistaa se isän\nkotiin.\n\n\"Isäni kotiin!\" toisti tyttö, \"niin, maan päällä on jalokivi ja minä\nvien mukaani enemmän kuin tämän varmuuden; minä tunnen sen hehkun, se\npaisuu yhä suuremmaksi täällä käteni kätkössä! Jokaisen pienen,\nhienoimmankin totuudenjyvän jota tuima tuuli kantoi ja kuljetti, otin\nminä talteen ja kätkin; annoin kauneuden tuoksun virrata sen läpi,\nmaailmassa on niin paljon kauneutta, sokeallekin; otin soinnun\nihmissydämistä, jotka hyvyyttä sykkivät ja vaivutin totuudenjyviin;\neihän se ole muuta kuin tomua, jota minä tuon, mutta se on sen etsityn\njalokiven tomua ja sitä on runsaasti, koko kourani täydeltä!\" ja hän\nojensi kättään isää kohti. Hän oli kotona. Ajatuksen lennolla oli hän\nsinne entänyt, sillä hän ei ollut päästänyt irti isän kotiin johtavaa\nnäkymätöntä lankaa.\n\nPahat voimat lensivät myrskyn melulla Auringon puun päällitse,\nsyöksyivät tuulenpuuskana avonaista porttia kohti salakammioon.\n\n\"Se puhaltaa pois!\" huusi isä ja tarttui käteen, jonka tyttö oli\navannut.\n\n\"Ei!\" huusi hän horjumattomalla varmuudella, \"se ei voi puhaltaa pois,\nminä tunnen säteen lämmittävän sieluani!\"\n\nJa isä näki loistavan loimun, kun hehkuvat tomuhiutuat varisivat hänen\nkäsistään kirjan valkoisille lehdille, joitten piti julistaa\niankaikkisen elämän varmuutta; häikäisevässä valossa näkyi kirjoitus,\nainoa sana vain, sana:\n\n        USKO.\n\nJa veljekset, kaikki neljä, olivat taas heidän luonaan; koti-ikävä oli\nvallannut heidät ja vienyt heidät mukaansa, kun vihreä lehti putosi\nheidän rinnalleen; he olivat saapuneet kotiin ja muuttolinnut ja hirvi\nja antilopi ja kaikki metsän eläimet olivat seuranneet heitä, sillä\nnekin tahtoivat ottaa osaa iloon, ja miksipä eivät eläimet sitä tekisi,\nkun vaan voivat?\n\nOlemme usein nähneet, että kun aurinko paistaa sisään ovenraosta\ntomuiseen tupaan, siellä kohoaa loistava tomupylväs. Sellaisena, mutta\nei läheskään niin köyhänä ja kömpelönä, sillä taivaankaarikin on raskas\nja väreiltään vetinen sen näön rinnalla, joka täällä avautui —\nsellaisena kohosi kirjan lehdiltä, loistavasta _Usko_ sanasta jokainen\n_totuuden_ jyvä. Ne hehkuivat _kauneuden_ hohteessa, niistä helisi\n_hyvyyden_ sointu, ne paistoivat kirkkaampina kuin tulipatsas yöllä,\nkun Mooses ja Israelin kansa läksi Kanaan maalle; _Usko_-sanasta kulki\ntoivon silta ikirakkauteen äärettömyydessä.\n\n\n\n\n\n\n\n\nEnd of Project Gutenberg's Satuja ja tarinoita IV, by H. C. Andersen\n\n*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK SATUJA JA TARINOITA IV ***\n\n***** This file should be named 55848-8.txt or 55848-8.zip *****\nThis and all associated files of various formats will be found in:\n        http://www.gutenberg.org/5/5/8/4/55848/\n\nProduced by Tapio Riikonen\n\nUpdated editions will replace the previous one—the old editions\nwill be renamed.\n\nCreating the works from public domain print editions means that no\none owns a United States copyright in these works, so the Foundation\n(and you!) can copy and distribute it in the United States without\npermission and without paying copyright royalties.  Special rules,\nset forth in the General Terms of Use part of this license, apply to\ncopying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to\nprotect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project\nGutenberg is a registered trademark, and may not be used if you\ncharge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you\ndo not charge anything for copies of this eBook, complying with the\nrules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose\nsuch as creation of derivative works, reports, performances and\nresearch.  They may be modified and printed and given away—you may do\npractically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is\nsubject to the trademark license, especially commercial\nredistribution.\n\n\n\n"]