[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fNS9T-QLDAkaJsJ85ZJ4p2usYUKufK66BL-HCkUDYq-g":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},2694,"Kaksi rakkautta","Talvio, Maila",1871,1951,"2694-talvio-maila-kaksi-rakkautta","2694__Talvio_Maila__Kaksi_rakkautta",null,"romaani",[],[],"fi",1898,36960,219352,false,14164,[22],"Fiction",[24],"Historical Novels","\"Kaksi\" by Theodolinda Hahnsson is a historical novel likely written in the late 19th century. The story revolves around Valva, a young woman navigating her life in a rural community, facing familial responsibilities and societal expectations, especially regarding love and marriage, particularly in relation to Tuomelan Mauri, a young man from a neighboring family.  The opening of the book introduces readers to Valva as she observes the serene beauty of her surroundings while managing the household chores. We learn about her family dynamics, particularly her position as the eldest daughter, taking on the role of caretaker after the death of her mother. As Valva and her sisters prepare for church, the conversation reveals the expectations surrounding their potential marriages, notably Valva's unspoken love for Mauri. The narrative sets the tone for forthcoming tensions as Valva grapples with her feelings amidst societal pressures, foreshadowing the challenges that will arise regarding love, duty, and personal choice. (This is an automatically generated summary.)",[],271,"Romaani seuraa liettualaista tutkijaa Vitold Dargisia, joka saapuu 1800-luvun lopun Helsinkiin oppimaan suomen kieltä. Teos kuvaa pienten kansojen itsetuntoa ja kansallista heräämistä suurten valtioiden varjossa sekä sivistyneistön elämää ja aatteita.","Maila Talvion 'Kaksi rakkautta' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2694.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KAKSI RAKKAUTTA\n\nKirj.\n\nMaila Talvio\n\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1898.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nVarsinainen ohjelma oli jo loppunut.\n\nSalissa vallitsi tukahuttava kuumuus ja yhä uutta lämpöä hohti\nkattokruunu, joka korkeudestaan valaisi keskilattialla liehuvia\ntanssivia paria.\n\nSalin kulmaan oli kokoontunut joukko herroja ja naisia. He istuivat\npiirissä, kasvot kääntyneinä tanssiviin päin, mutta huomio tähdättynä\nvallan toisaalle. Keskipisteenä heidän joukossaan oli nuori oppinut\nVitold Dargis, joka vasta oli saapunut Helsinkiin. Häntä tarkoittivat\nnaisten hymyilyt, häntä seurasivat katseillaan herrat. Hän oli kookas,\nharteva mies, puettuna hienoon frakkipukuun.\n\n-- Suokaa anteeksi, keskeytti äkkiä keskustelun muuan naisista\nsaksankielellä, -- me olemme täällä riitaantuneet, minä ja\nystävättäreni, siitä, mitä kansallisuutta te oikeastaan olette.\nOletteko virolainen vaiko saksalainen, puolalainen vaiko venäläinen?\nJoku väitti teitä unkarilaiseksikin...\n\nDargiksen vakaville kasvoille lensi hetkeksi hymy, puoleksi ivallinen,\npuoleksi kohtelias.\n\n-- Olen liettualainen, sanoi hän. -- Ette, hyvä rouva, ehkä koskaan ole\nkuullut puhuttavankaan sennimisestä kansasta.\n\n-- Olen, olen toki, ovathan liettualaiset mainitut maantieteessä. Mutta\nkun te puhutte kaikkia kieliä yhtä hyvin.\n\n-- Me pienet kansat suuren keisarikunnan sisäpuolella olemme pakotetut\noppimaan useita kieliä.\n\n-- Ette toki unkaria ja viroa...\n\n-- Emme, paitsi silloin, kun vapaasta tahdosta sen teemme.\n\n-- Mutta mitä hyötyä teillä saattaa olla näistä kaukaisista kielistä?\n\n-- Tahdoin oppia tuntemaan kansat, jotka niitä puhuvat.\n\n-- Omituista! Ja Helsinkiin olette tullut vartavasten oppiaksenne\nsuomea?\n\n-- Niin, aion jonkin aikaa oleskella Helsingissä, jonkin aikaa\nmaaseudulla.\n\n-- Mutta sitten ei meidän oikeastaan pitäisi puhua teille muuta kuin\nsuomea?\n\nTaaskin tuli hänen kasvoihinsa tuo puoleksi kohtelias, puoleksi\nivallinen ilme.\n\n-- Käytän suurimmalla kiitollisuudella hyväkseni ystävällistä\nehdotustanne, sanoi hän kumartaen, -- mutta arvelen sentään, että näin\nalussa panisin kärsivällisyytenne liian kovan koetuksen alaiseksi. Ensi\ntyökseni tulen hankkimaan itselleni opettajan ja sitten...\n\n-- Oliko teillä ennestään tuttuja Suomessa?\n\n-- Persoonallisesti tunsin ainoastaan maisteri Vuorion. Me tutustuimme\nkolme vuotta sitten Unkarissa ja kamppailimme silloin useita kuukausia\nyhdessä. Nimeltä kyllä tunsin useita suomalaisia.\n\n-- Liettua! huudahti muuan naisista. -- Kuinka se kuuluu intresantilta.\nMutta eikö Liettua oikeastaan ole samaa kuin Puola?\n\n-- Ei, neiti. Liettuan suhde Puolaan oli sama kuin Suomen suhde\nRuotsiin.\n\n-- Koska te oikeastaan tulitte tänne Helsinkiin?\n\n-- Tänään aamulla.\n\n-- Ja viivyttekö kauankin?\n\n-- Ehkä kokonaisen vuoden. Olen aikonut...\n\n-- Kokonaisen vuoden! Sepä hauskaa. Sitten toivottavasti saamme nähdä\nteidät usein luonamme...\n\nSiinä useat toisetkin rouvat riensivät lausumaan samaa toivomusta,\nvakuuttaen, että heillä puhuu nuoriso pelkkää suomea.\n\nSamassa astui tanssivien joukosta esiin kaksi naista, käsi kädessä.\nHe olivat sekä pukujen yhtäläisyydestä että kasvojen piirteistä\npäättäen sisarukset. Toinen oli hennompi, mutta kasvonpiirteiltään\nkehittyneempi. Toinen näytti aivan nuorelta. Hän oli vaaleatukkainen,\nsinisilmäinen kaunotar, ja alaspainunein silmin, poskilla polttava\npuna, seisahtui hän Dargiksen eteen.\n\n-- Herra Dargis, lausui vanhempi sisar hymyillen, -- saanko esittää\nteille sisareni, neiti Ekmarkin.\n\nDargis nousi ja teki kohteliaan kumarruksen. Nuori neiti tervehti\nkömpelösti, puoleksi niiaten, puoleksi kumartaen.\n\n-- No, sanohan nyt asiasi, Agnes, kehoitti vanhempi sisar, yhä pidellen\nhänen kättään.\n\nAgnes katseli hämillään eteensä, sanoja tavoitellen. Vaistomaisesti vei\nhän käden päälaelleen, missä hiukset olivat suurena mättäänä.\n\n-- Te ette saa nauraa minulle, lausui hän vihdoin kuiskaten, -- minä\nen ikinä olisi tullut sitä kysymään, jollei ystävättäreni olisi niin\nkovasti pyytänyt... Hän väitti etten uskaltaisi, ja minä tahdoin\nnäyttää, että...\n\n-- Minä niin mielelläni autan teitä, jos vain voin, sanoi Dargis\nvakavasti.\n\n-- Niin, katsokaa... katsokaa, ennen, kun olimme lapsia, minä ja\nystävättäreni, niin oli meillä tapana koota muistoomme eräs lause niin\nmonella kielellä kuin suinkin. Nyt minä tahtoisin tietää, miten se\nkuuluu teidän kielellänne...\n\nHän oli puhunut kiihkeästi ja katsellut Dargista suoraan kasvoihin.\nÄkkiä hän vaikeni ja silmät painuivat maahan. Polttava puna oli\npeittänyt hänen kasvonsa.\n\n-- Ja mikä lause se sitten on? kysyi Dargis vihdoin, kun tyttö yhä\nvaikeni.\n\n-- \"Minä rakastan sinua!\"\n\nAgnes ojentui suoraksi ja loi Dargikseen katseen, joka ilmaisi, että\nhän oli valmis ottamaan vastaan minkä nuhdesaarnan tahansa. Mutta sitä\nei tullut. Ulkomaalainen herra ei edes nauranut.\n\n-- Vai on täällä Suomessakin se tapa, sanoi hän tyynesti. -- Meilläkin\nusein nuoret tytöt haluavat oppia tuon lauseen niin monella kielellä\nkuin suinkin.\n\nDargis mainitsi lauseen omalla kielellään ja Agnes toisti sen pariin\nkertaan.\n\n-- Kiitoksia tuhansia! huudahti hän sitten. -- Nyt minun pian täytyy se\nkirjoittaa, ettei se unohdu...\n\nJa hän oli jo livahtamaisillaan tanssivien joukkoon, kun Dargis hänet\npidätti.\n\n-- Joko te sitten tiedätte sen puolaksi?\n\n-- Kyllä, jollen sitä ehkä jo äännä väärin. Ennen, kun isä eli,\noleskeli eräs hänen puolalainen tuttavansa maatilallamme Arrakoskella,\nja hän sen minulle opetti jo silloin.\n\n-- No varmaan te sitten äännätte sen oikein...\n\n-- Mene nyt ystävättärellesi ilmoittamaan lauseesi ennenkuin sen\nunohdat, kehoitti vanhempi sisar.\n\n-- Niin, hyvänen aika, kuinka se nyt olikaan? huudahti Agnes hämillään.\n-- Elina, muistatko sinä?\n\n-- En, kuinka minä muistaisin! Sinun kai täytyy pyytää, että herra\nDargis on ystävällinen ja vielä kerran...\n\n-- Sangen mielelläni, keskeytti hänet Dargis hymyillen.\n\nJa kun Agnes sitten oli saanut lauseen päähänsä, riensi hän pois miltei\njuoksujalan ja katosi tanssivien joukkoon.\n\nElina rouva istuutui Dargiksen viereen.\n\n-- Siskoni on niin kovin lapsellinen, selitti hän. -- Mutta hän onkin\nkaiken ikänsä elänyt maalla, ainoastaan pari kertaa käynyt täällä\nHelsingissä. Luulenpa että hän tänään on ensimmäisissä suuremmissa\ntanssiaisissaan. Ja sitäpaitsi ovat hänen hiuksensa tänään ensi kerran\nkierretyt ylös niinkuin täysikasvaneilla. Se tietysti tekee hänet\nhiukan tottumattomaksi uuteen arvoonsa.\n\nMutta liettualainen lause kierteli suusta suuhun ja naiset ihailivat\nsanojen kauneutta.\n\n-- Aivan kuin musiikkia! huomautti joku.\n\n-- Ettekö sanelisi meille hiukan enemmän?\n\nHetken mietittyään lausui Dargis runopätkän ja käänsi sen saksaksi. Se\nherätti suurta ihastusta.\n\n-- Se mahtaa olla ihana maa se Liettua!\n\n-- Ja runollinen maa!\n\n-- Teillä on kai paljon kansanlauluja! Minusta tuntuu siltä kuin teidän\nkielenne vasta laulaessa oikein pääsisi oikeuksiinsa.\n\n-- Aivan kuin italiankieli!\n\n-- Ei se taas minusta laisinkaan muistuta italiaa, huomautti muuan\nherroista. -- Mieluummin sitten saksaa.\n\n-- Eipä ollenkaan. Minä melkein olisin sitä mieltä, että siinä on\njotakin joka muistuttaa vanhaa latinaa.\n\n-- Ette ole niinkään väärässä, sanoi Dargis. -- Siinä on todellakin\npäätteitä ja ääniä, jotka ensi hetkessä ovat latinan kaltaiset.\n\n-- En siis ollut niinkään väärässä, kun vertasin liettuaa italiaan.\nItalia ja latinahan ovat likeistä...\n\n-- Herra Dargis, lausui Elina Vuorio äkkiä, -- ettekö tahtoisi hiukan\ntanssia. Saanko minä kunnian?\n\nNaiset katsahtivat toisiinsa, toiset hymähtivät, toiset näyttivät\nloukkaantuneilta. Elina oli muitta mutkitta katkaissut heidän\nkeskustelunsa! Hänellä oli kuin olikin ne omat pienet päähänpistonsa!\n\n-- Kunhan minä vain uskaltaisin, kuului Dargis lausuvan, taluttaessaan\nhäntä keskilattialle päin.\n\nJa naurahtaen vastasi Elina:\n\n-- Uskaliaisuus on tässä minun puolellani! Tiedänhän kyllä, että\ntulette tanssitaidon luvatuilta mailta. Tietysti me jäykät suomalaiset\nteidän silmissänne hypimme kuin sammakot. Mutta tahdoin pyytää teitä,\njotta tutustuisitte oloihimme, yksin tansseihimmekin, ja tuntisitte\nolevanne kuin kotona.\n\n-- Olen hyvin kiitollinen.\n\n-- Minä uskallan ottaa kaikenlaisia oikeuksia teidän suhteenne, jatkoi\nElina ja loi häneen ystävällisen, melkeinpä suojelevan katseen, --\nsillä olemmehan me teidän ensimmäiset suomalaiset tuttavanne, ja\nkoska tänään Yrjön kehoituksesta, kesken väsymystänne, tulitte tänne\niltamaan, niin pidän mieluisana velvollisuutena valvoa, ettei teidän\ntule hyvin ikävä...\n\n-- Kaukana siitä, hyvä rouva...\n\n-- Tiedättekö, minun on teitä oikein sääli, puhui Elina hetkisen\nkuluttua. -- Olette niin monta kertaa saanut vastata kysymyksiin:\n\"koska tulitte Helsinkiin?\" \"Kauanko viivytte?\" \"Miten Helsinki teitä\nmiellyttää?\" jne. Mutta kuulkaa, ehkä hiukan odottaisimme, nyt on\ntanssi kiivaimmillaan. Jos hetkisen juttelisimme, kunnes tulee tilaa...\n\nDargis tarjosi hänelle käsivartensa ja vei hänet syrjemmälle.\n\n-- Minä olen niin tottunut siihen, vastasi hän, -- että minun aina, kun\ntulen uuteen kaupunkiin, on vastattava noihin kysymyksiin.\n\n-- \"Aina kun tulen uuteen kaupunkiin!\" Se kuuluu komealta. Vai olette\nte todellakin matkustanut niin paljon. Minä kadehdin teitä!\n\nDargis kertoi sitten matkoistaan ja johtui puhumaan kotimaansa\nluonnosta. Aiotun tanssin he kokonaan unohtivat. Kun maisteri Vuorio\nvihdoin tuli Elinaa hakemaan, tapasi hän heidät väittelemässä.\n\n-- Kuule nyt Yrjö, huudahti Elina jo miestään vastaan, -- kun herra\nDargis tahtoo minua suomenkielenopettajakseen. Uskallanko minä nyt\nsiksi ruveta?\n\n-- Mikset! sanoi Yrjö tyynesti. -- Eihän tässä tule kysymykseen kuin\nkäytännöllinen harjoitus, ja osaathan sinä suomea.\n\n-- Osaan kyllä. Mutta en tiedä, miksi se minusta tuntuu niin\nmahdottomalta.\n\n-- Annathan sinä muillekin tunteja.\n\n-- Mutta he eivät ole oppineita. Pelkään että joku ylioppilas teitä\nparemmin opettaisi.\n\n-- Olen aivan varma siitä, että te sen teette erinomaisesti. Enkö siis\nsaa pitää asiaa päätettynä?\n\n-- Tietysti minulla ei ole mitään sitä vastaan, kunhan ette vain itse\ntulisi katumaan kauppojanne.\n\n-- Huomenna kun tulette meille, sanoi Yrjö päättäväisesti, -- niin\nsaamme likemmin puhua asiasta.\n\nHe rupesivat sitten Yrjön kanssa uusimaan muistojaan Unkarista, miten\nhe olivat juoneet tulista viiniä ja kuunnelleet mustalaismusiikkia.\n\n-- Ja muistatteko, kun meidän piti ottaa oppikurssi csardasissa.\n\n-- Te opitte sen vallan helposti, mutta minä tietysti olin mahdoton. Se\noli ensimmäinen onnistumaton koe. Sittemmin en enää ole koettanut.\n\n-- Yrjö! huudahti Elina, -- vai olet sinä yrittänyt tanssia.\n\nYrjö punastui.\n\n-- Kuulethan, että se oli ensimmäinen koe. Tämä herra Dargis minut\nsiihen houkutteli.\n\nDargis seurasi katseellaan tanssivia. Elina huomasi, että hän\nerityisesti tarkasti yhtä paria.\n\n-- Meikäläiset eivät tanssi hyvin, sitä kai katselette, sanoi hän\nnauraen. -- Minä en laisinkaan loukkaannu, jos sen suoraan myönnätte.\n\n-- Minä katselin päinvastoin sitä, että muutamat tanssivat oikein\nhyvin. Esimerkiksi sisarenne ja myöskin tuo herra, joka hänen kanssaan\nnyt tanssii.\n\n-- Se on hyvä ystävämme, tohtori Kunnas. Ettekö vielä häntä tunne?\nMinäpä esittelen hänet teille...\n\n-- Lahjakas mies, jatkoi Yrjö, -- etevimpiä historioitsijoitamme,\npaljon matkustellut ulkomailla.\n\n-- Ja kirjoittaa paraikaa suurempaa teosta, lisäsi Elina. -- Lähtee kai\npiakkoin maalle, saadakseen olla rauhassa.\n\n-- Vai niin, sanoi Dargis, yhä antaen silmiensä seurata tanssivaa paria.\n\nMutta kun tanssi loppui, nouti Elina sisarensa ja Kunnaksen paikalle.\n\n-- Erittäin hauska tutustua teihin, sanoi Kunnas, tehdessään\nkohteliainta kumarrustaan. -- Koska te olette tullut Helsinkiin?\n\nElina purskahti nauruun.\n\n-- Älä nyt, Kaarle, rupea tekemään noita kysymyksiä: \"koska tulitte?,\nkuinka kauan viivytte?\" Herra Dargis on tänään jo kymmeniä kertoja\nsaanut niihin vastata.\n\n-- Pyydän anteeksi, sanoi Kunnas, -- mutta minua todellakin huvittaisi\ntietää, miten kauan me saamme ilon pitää teitä luonamme.\n\n-- Kyllä olen aikonut viipyä ehkä koko vuoden. Tahtoisin kirjoittaa\nteoksen Suomen oloista ja luonnosta. Sitä sentään Europassa niin vähän\ntunnetaan ja se on sääli.\n\n-- Mutta, huomautti Yrjö, -- olisikohan oikeastaan niin suotavaa, että\nmeitä tunnettaisiin, turistitulva vain vetäytyisi tänne meille...\n\n-- Pienille kansoille on aina edullista, että niitä tunnetaan, sanoi\nDargis.\n\nHän seisoi selinpäin valoon, joten hänen kasvonsa jäivät varjoon.\nHänessä oli jotakin pidätettyä ja punnittua, miltei salaperäistä.\nSisarukset seisoivat käsitysten ja katselivat häneen. Elina ajatteli\nhiukan levottomana, että kuinka hän nyt häntä osaa opettaa, samalla\niloiten siitä, että hän opettajakseen oli pyytänyt juuri häntä.\nAgnes tuijotti häneen hämmästellen, mistä hän oli saanut rohkeutta\nmennä häneltä kysymään tuota liettualaista lausetta. Kunnas katseli\nvuorotellen sisaruksiin, vuorotellen ulkomaalaiseen.\n\n-- Neiti, kääntyi hän äkkiä Agnesin puoleen, -- eikö siellä teilläpäin\nolisi rauhallista talonpoikaistaloa, jossa saisi asua? Jos lähtisin\ntäältä Helsingistä töineni päivineni...\n\nAgnes katsahti häneen hiukan hajamielisenä.\n\n-- Kyllähän siellä rauhallista on, melkeinpä liiaksikin. Eikä asunnosta\npuutetta ole. Luulenpa että meiltäkin saisi...\n\n-- Mutta saattaisitko sinä asettua niin kauaksi Helsingistä? sanoi\nElina. -- Sanoithan tarvitsevasi kirjastoa.\n\n-- Minä laskin leikkiä, hymähti Kunnas, -- tai oikeammin sanoen:\nminä tuuditin itseäni unelmaan, jonka niin mielelläni tahtoisin\nvaihtaa todellisuuteen. Niin, kunhan kerran pääsisinkin pois täältä\nHelsingistä, oikein maalle...!\n\n-- Meillä on itsekullakin unelmamme, lausui Elina. Hänen kasvonsa\nolivat äkkiä vetäytyneet vakaviksi ja äänessä oli surumielinen sointu.\n-- Minäkin tässä yöt päivät uneksin Arrakoskesta. Mahtaisinko tulla\nonnellisemmaksi, jos sen saisinkin!... Sinä, Kaarle, nyt et varmaankaan\nviihtyisi maalla, sinä joka olet täydellinen helsinkiläinen. Mutta\nkuulkaa, tämä aihe tekee minut surumieliseksi. Ja nyt ollaan sentään\ntansseissa. Kaarle, ole niin ystävällinen ja tanssi kerran kanssani,\nsitten lähdemme kotiin.\n\nHe eivät olleet päässeet alkuunkaan, kun näkivät Dargiksen pyytävän\nAgnesia tanssiin.\n\n-- Kas, huudahti Elina hämmästyneenä, -- hän tanssii kuin olisivat\nmeidän tanssimme hänelle vanhastaan tutut!\n\n-- On kai vanha, tottunut tanssimestari!\n\n-- Näyttääkö hän sinusta siltä?\n\n-- Miksei!\n\nKierroksen tanssittuaan palasivat he paikoilleen, äänettöminä\nseuratakseen Agnesia ja ulkomaalaista. Dargis näytti miltei kannattavan\nhäntä käsivarsillaan, niin kevyesti hän tanssi. He eivät palanneet\npaikoilleen, vaan katosivat ravintolan puolelle.\n\n-- Kuka hän oikeastaan on? virkkoi Kunnas äkkiä.\n\n-- Kuka? Tarkoitatko Dargista?... Hän on talonpojan poika Liettuasta,\non kai isältään saanut hiukan periä, lukenut ylioppilaaksi ja\nmatkustelee nyt pitkin maailmaa oppiakseen sitä tuntemaan. Varsinkin\nhuvittavat häntä pienet kansat. Hän kuuluu kirjoittaneen paljon ja osaa\nkaikkia kieliä. Muuta en tiedä...\n\n-- No onhan sitä siinäkin! Mutta eikö teidän pitänyt lähteä kotiin?\n\n-- Näyt tahtovan meistä päästä! naurahti Elina. -- Olet oikeassa.\nAgnesin pitää aikaiseen matkustaa. Mene, ole hyvä, pyytämään häntä\ntänne.\n\nTuskin oli Elina jäänyt yksin, kun rouva Peltonen, pitkä, kalpea nainen\nkallisarvoisessa silkkipuvussa, tuli hänen luokseen.\n\n-- Elina, virkkoi hän hiljaa, äänessä nöyrä sointu, ikäänkuin hän olisi\ntahtonut pyytää anteeksi jotakin.\n\nElinan kasvoille nousi kuin pilvi. Hän oli häntä karttanut kaiken\niltaa, paeten heti kun vain oli nähnyt hänen likenevän, ja nyt hän\nsittenkin oli saanut hänet käsiinsä.\n\n-- Elina, uudisti rouva Peltonen, -- olen tahtonut puhutella sinua\nkoko illan, mutta en koskaan ole saanut siihen tilaisuutta. Olen sinua\nseurannut, sinä olet niin kaunis tuossa vaaleassa puvussasi, kaulan\nkaarevuus, pehmeät hiukset, silmien syvä ilme, kaikki...\n\nElinan kasvoille oli noussut puna. Hän pakotti itsensä hymyilemään ja\nkatkaisi malttamattomalla liikkeellä kiusallisen ylistyksen.\n\n-- Olemme juuri aikeessa lähteä kotiin.\n\n-- Mutta koska sinua saisi tavata? Tahtoisin puhua kanssasi.\n\n-- Koska tahansa. Olenhan miltei aina kotona.\n\n-- Minä tiedän sen, koska sinua niin harvoin näkee kaupungilla. Mutta\nsinulla on paljon tunteja?\n\n-- Kyllä. Koko aamupäivän olen kiinni, paitsi yhtenä ainoana\nviikonpäivänä, nimittäin juuri huomenna. Mutta esimerkiksi kello viisi\niltapäivällä olen kyllä tavattavissa kotona.\n\n-- Saisinko sitten tulla ehkä jo huomenna?\n\n-- Kyllä. Tervetuloa vain.\n\nIlostuen huomasi Elina miehensä ja sisarensa Kunnaksen ja Dargiksen\nseurassa likenevän. Hän lausui nopeaan hyvästi rouva Peltoselle ja\nastui tulevia vastaan.\n\n-- Sisarenne matkustaa jo huomenaamuna pois, lausui Dargis. -- Ja minä\nluulin, että hän vielä viipyisi Helsingissä.\n\n-- Ei, valitettavasti, vastasi Elina. -- Hän asuu setämme luona ja he\ntahtovat häntä kotiin.\n\nMutta Agnes astui rukoilevin katsein sisarensa eteen ja alkoi pyytää:\n\n-- Enkö minä vielä hetkeksi saisi jäädä tänne? Olen jo pyydetty\nkolmanteen franseesiin ja se tanssitaan aivan heti...\n\n-- Mutta kuinka jaksat huomenna nousta?\n\n-- Onhan minulla maalla aikaa levätä.\n\n-- Mutta kuinka sinä pääset kotiin?\n\n-- Kyllä minä nyt jollakin lailla...\n\n-- Kunnas kyllä saattaa hänet kotiin, sanoi Yrjö. -- Antaa nuorten\ntanssia niin kauan kuin voivat.\n\n-- Minäkin teen sen hyvin mielelläni, ehdotteli Dargis, -- jos...\n\n-- Kyllä täällä pidetään huoli neiti Ekmarkista, keskeytti Kunnas\nhiukan malttamattomasti.\n\nAgnes riensi tanssiin. Yrjö ja Elina sanoivat Dargikselle hyvästi ja\nläksivät.\n\nSuloiselta tuntui päästä ulkoilmaan.\n\nOli ensimmäisten syyspakkasten öitä. Suurena purjehti kuu taivaalla,\njoka oli kirkas ja sininen. Ei ollut vielä lunta, mutta katukivet,\npuoleksi lehdettömät puut ja nurmikot olivat kuurassa.\n\nElina kääri turkkia ympärilleen ja hengitti syvältä. Mikä hänen oli?\nMiksi sydän löi ja hermot tykkivät? Niin kävi aina, kun hän rouva\nPeltosen näki. Miksei hän sitten voinut unohtaa niinkuin muut ihmiset?\nMiksi heräsivät paikalla muistot? Eikö niiden jo ollut aika kalveta ja\nkuihtua? Johan Aksel, hänen ainoa veljensä, viisi vuotta oli levännyt\nhaudassaan.\n\nAksel, hänen kaunis, uljas veljensä oli nostanut tuon Veeran hänen\npuolisivistyneistä oloistaan rinnalleen, he olivat eläneet avioliitossa\nviisi onnellista vuotta. Ja tuskin vuotta Akselin kuoleman jälkeen\nriistää leski yltään surupuvun ja menee uusiin naimisiin...\n\nSen olisi vielä voinut ymmärtää, jollei olisi ollut lapsia, mutta\nolihan Akselilla kaksi poikaa. Elina aivan raivostui, kun hän rupesi\nsitä ajattelemaan... Hänen veljensä, joka oli ollut oikea miehisen\nvoiman ja kauneuden ihanne, vanhan sivistyssuvun jälkeläinen! Ja sitten\ntuo menee ja ottaa Peltosen, miehen joka on Peltonen kantapäästä\nkiireeseen asti!\n\nMitä saattoi rouva Peltosella olla -- Elina ei enää voinut ajatella\nhäntä nimellä Veera, jota hän ennen oli käyttänyt -- sanomista hänelle,\nElinalle?\n\nHän oli viime aikoina ollut tavallista hermostuneempi ja herkempi\nvaikutuksille. Ja viime sunnuntain lehdistä oli hän sattumalta lukenut\nilmoituksen, joka oli saattanut hänet kuumetilaan: Arrakoski, hänen\nkotitalonsa ilmoitettiin myytäväksi julkisella huutokaupalla.\n\nKuinka hän oli kärsinyt, kun se isän kuoleman jälkeen oli täytynyt\nmyydä, kuinka häntä oli hävettänyt, kun muistojen pyhittämät paikat\nolivat joutuneet vieraisiin käsiin. Nyt oli tilaisuus saattaa kaikki\nentiselleen, valloittaa pyhä hauta raakalaisten käsistä. Sen _täytyy_\ntapahtua... Mutta miten?\n\nHänen ajatuksensa karkasi tuon tuostakin tutulle seudulle, tietä\nikivanhan koivukujan halki puistoon, jossa teitä kulki ristiin rastiin\nja jonka lehdoissa oli lahoavia, salaperäisiä huvihuoneita. Siellä ja\nsillalla koskenniskassa, mitä unohtumattomia hetkiä olikaan eletty!\nTaaskin saada asua tutussa rakennuksessa, jonka sokkeloista tarina\ntiesi kertoa mitä kummallisimpia asioita, ja yläkerran parvekkeelta\nkatsella puistoa ja koskea kuutamoyössä! Taaskin hallita taloa, tuntea\nsen maaperä omakseen!\n\nMutta miten?\n\nSekä hän että hänen miehensä ovat epäkäytännöllistä väkeä. Heidän\nvelkansa nousevat kymmeniin tuhansiin eikä heillä ole vakinaisia\ntuloja... Hän oli miettinyt päänsä halki, hylännyt suunnitelman ja\nhankkinut toisen, särkenyt unelman ja rakentanut uuden. Hän oli\nneuvotellut tuttujen kanssa ja kirjoittanut sedälleen, jonka luona hän\nja hänen sisarensa olivat kasvaneet. Mutta kaikki olivat selittäneet\nArrakosken ostamisen uhkarohkeaksi teoksi sille, jolla ei ollut\nirtonaista pääomaa uhrata. Mutta viimeinen omistaja oli hävittänyt\nkaiken metsän ja laiminlyönyt viljelykset. Arrakosken täytyi kulkea\nvanhojen sukutilojen surullista tietä, siihen täytyi alistua.\n\n\"Ostetaan pois!\" oli Yrjö päättäväisesti sanonut.\n\n\"Millä?\" kysyi Elina epätoivoissaan.\n\n\"Velalla tietysti! Kyllä maatila aina kannattaa, kun se hyvin\nhoidetaan.\"\n\n\"Kuka sitä hyvin hoitaa, kun itse asumme kaupungissa?\"\n\n\"Hyvä pehtori, ja kesällä olemme siellä itse!\"\n\n\"Mutta sinähän matkustat ulkomaille ensi kesänä.\"\n\n\"Älä nyt ole huolissasi! Ennenkuin tiedätkään, on Arrakoski meidän!\"\nElina oli taasen vaistomaisesti ruvennut toivomaan, vaikka järki\njyrkästi vastusti kaikkea toivoa. Ja niin oli hän koko viime viikon\ntaistellut toivon ja epätoivon välillä.\n\nEntä jos äärettömällä säästäväisyydellä saisi aikaan jotakin! Jos\nhän heittäisi soittonsa, rupeaisi käyttämään vanhoja, muodittomiksi\nkäyneitä vaatteitaan eikä ostaisi uusia... Jos hän ottaisi lisää\noppilaita...\n\nMutta ne olivat sittenkin vain naisen pieniä keinoja. Niillä ei\nostettaisi Arrakoskea!\n\nElinasta tuntui tukahduttavalta, kun hän näitä ajatteli. Hänen\nsydämensä ikäänkuin pusertui kokoon. Hän avasi turkkiaan ja antoi öisen\nilman virrata ohuen tanssipukunsa läpi.\n\nYmpärillä oli niin hiljaista. Kunhan sydänkin vaikenisi valittamasta.\n\nÄkkiä huomasi hän, että heidän edessään asteli kolme pitkää, mustaa\nvarjoa kadulla, jota kuu valaisi. Heitähän oli kolme! Ja samassa tuo\nkolmas häntä puhutteli.\n\n-- Miksi Elina rouva tänään suvaitsee olla niin kovin vaitelias?\n\nElina säpsähti.\n\n-- Kaarle Kunnas! Kuinka olet täällä? Kuka nyt saattaa kotiin Agnesin?\n\n-- Salli minun ensin saattaa kotiin teidät. Menen sitten takaisin\njuhlaan ja saatan ilolla kotiin ihanan siskosi -- kunhan hän on\ntarpeekseen tanssinut.\n\n-- Mikä päähänpisto nyt oli tulla kesken pois?\n\n-- Se vain, että tahdoin hengittää raikasta ilmaa. Mutta mikä sinua\nvaivaa, Elina rouva?\n\n-- Niin, huomautti Yrjökin, -- sinä olet sangen vakavana.\n\nElina vaikeni hetkisen selvittääkseen ajatuksiaan.\n\n-- Minä olenkin ajatellut vakavia asioita.\n\n-- Tanssiaisista tullessa? sanoi Kunnas, kääntäen päätään ja hymähtäen.\n\n-- Niin.\n\n-- No... eikö uusi puku kaunistanut? Vai mikä oli niin vakavaa?\n\n-- Minä olen muun muassa koettanut selittää itselleni: voiko mies tai\nnainen, joka on rakastanut aviopuolisoaan, tämän kuoltua mennä uusiin\nnaimisiin, sanoi Elina, ikäänkuin ei hän olisi huomannut Kunnaksen\nviime sanoja.\n\n-- Soo, sanoi Kunnas venytellen.\n\n-- Että sinä, Elinaiseni, nyt niitä mietit! nuhteli Yrjö hellästi.\n\n-- Rakkaus on iäinen, huomautti Kunnas kuivasti, -- esineet vain\nvaihtelevat.\n\n-- Voit todellakin sanoa, sinä vanha kyynikko, joka mielelläsi suutelet\nkaunista naista, mutta et milloinkaan ole tuntenut vivahdustakaan\nuskollisesta rakkaudesta... Yrjö, sano jotakin sinäkin!\n\nElina tarttui miehensä käsivarteen ikäänkuin apua pyytääkseen, ja loi\nhäneen pitkän katseen.\n\n-- Tiedäthän sinä minun mielipiteeni. Enhän koskaan ole suosinut toista\navioliittoa.\n\n-- Te olette idealisteja, suuria lapsia, puhui nauraen tohtori. --\nTe ette tunne elämää. Mies minun iässäni ajattelee toisin, hän on\nkatsellut syvemmälle ihmissydämeen. Kuinka ei nuori leski, olkoon hän\nsitten mies tai nainen, menisi naimisiin?\n\nElina nauroi hermostuneesti. Kuu paistoi suoraan hänen kasvoihinsa.\nLeveäröytäinen hattu varjosti hänen otsaansa, mutta silmät naulautuivat\ntohtoriin.\n\n-- Vastaa sinä miehistä, mutta älä mene naisia tuomitsemaan. Nainen,\njoka on rakastanut ensimmäistä miestään, ei koskaan mene uusiin\nnaimisiin.\n\n-- Oo, Elina rouva, hän menee, jos hän on kaunis ja nuori! Uskallanpa\nväittää, että sinä itse...\n\n-- Minä! huudahti Elina ja polki jalkaansa maahan, -- herkeä jo!\nUskallatko katsoa minua silmiin tällaisen solvauksen jälkeen?\n\nJa Elina asettui hänen eteensä, oikaisi itsensä suoraksi ja nosti\npäätään. Kuuvalo virtasi hänen kasvoilleen. Tohtori teki syvän\nkumarruksen ja laski käden sydämelleen.\n\n-- Jumala varjelkoon minua kuutamoyönä katselemasta kaunista naista\nsilmiin. Se on vaarallista!\n\nElina punastui ja purskahti nauruun.\n\n-- Oikean aseen valitsit: imartelu vaikuttaa aina naiseen. Tietysti en\nvoi sinuun edes suuttua, sinä vanha veitikka! Hyvää yötä nyt! Ja riennä\nkiireesti Agnesin luo ja tuo hänet kunnialla kotiin.\n\nHe erosivat. Yrjö ja Elina astelivat pihan perälle. Siellä oli\nkalliolla pieni puurakennus, jossa he asuivat ja jota tuttavien kesken\nkutsuttiin Vuoriolaksi. Seinävarsilla kasvoi pensaita. Kuurassa niiden\noksilla kimmelsi kuuvalo.\n\nJo eteisessä huokui heitä vastaan puurakennuksen kodikas lämmin.\nHuoneissa vallitsi salaperäinen hämärä ja sinne tänne seinille ja\npermannolle oli kuuvalo muodostanut valoviivoja.\n\nHe eivät vielä menneet levolle. Yrjö veti ylleen työtakkinsa ja pian\nasteli Elina pehmeissä jalkineissa ja väljässä yöviitassa edestakaisin,\nhuoneesta huoneeseen, koettaen saada aikaan järjestystä ajatuksissansa.\n\nÄkkiä johtui hänen mieleensä työ, jonka hän oli laiminlyönyt. Ja jottei\nse enää unohtuisi, nouti hän paikalla makuuhuoneen pöydältä pitkän,\nkaitaisen kirjan ja hiipi miehensä työhuoneeseen.\n\nYrjö istui kirjoituspöytänsä ääressä, keskellä kirjojaan ja\npapereitaan, syventyneenä työhönsä. Elina pysähtyi katsomaan häneen.\nJuuri tuollaisena, tuossa oppineessa ympäristössä hän häntä niin\nrakasti! Kun lamppu vihreän varjostimen alta valaisi hänen kalpeita,\nlaihoja kasvojaan, korkeaa, älykästä otsaa, luisevaa profiilia, tummaa,\nlyhyeksi leikattua tukkaa ja tuota valkeaa kättä, joka oli hento\nkuin naisella... Elina likeni, tarttui käteen ja suuteli sitä. Yrjö\nei irroittanut silmiään kirjasta edessään, mutta alkoi hitaasti ja\nikäänkuin vaistomaisesti silitellä vaimonsa päätä.\n\n-- Yrjö, kuiskasi Elina, -- tahtoisin kirjoittaa muistiin, mitä meiltä\nmeni tänä iltana... Ettei unohdu! lisäsi hän, ikäänkuin anteeksi\npyytäen.\n\nYrjö selaili hyvän aikaa kirjaansa. Elina luuli jo, ettei hän ollut\nkysymystä kuullut, kun hän vihdoin virkkoi:\n\n-- Ei kai mennyt muuta kuin piletteihin kahdeksan markkaa.\n\n-- Ja ajuri edestakaisin. Etkö ostanut arpoja?\n\n-- Tosiaankin. Ostin kahdellakymmenellä markalla. Hyvä tarkoitus\nvelvoittaa.\n\n-- Sitten pääsymaksu sivuhuoneisiin.\n\n-- Se oli markka.\n\n-- Siis meiltä molemmilta kaksi. Entä illallinen?\n\n-- Odotahan: viisi viisikymmentä juomarahoineen päivineen. Ja siinä se\nonkin kaikki.\n\nElinan kasvoille oli noussut punaa. Hetkisen hän mykkänä tuijotti\neteensä. Sitten hän hiljaa jätti huoneen.\n\nSaamme tehdä paljon työtä, ennenkuin tämäkin ilta tulee maksetuksi,\najatteli hän itsekseen ja alkoi taasen astella huoneesta huoneeseen.\nHän oli jo niin kauan ollut levoton eikä hän kenellekään voinut uskoa\nhuoliaan. Yrjö kirjoitti väitöskirjaansa, häntä ei saanut häiritä, eikä\nElinalla ollut yhtään läheistä ystävätärtä.\n\nEntä jos olisi istuutunut soittamaan! Mutta ei, ei tällaisella\nmielellä, kun oli pää täynnä rahaa ja rahahuolia.\n\nHänen aivoissaan risteili tuhansia ajatuksia. Hän ajatteli sekä\nArrakoskea että entistä kälyään rouva Peltosta, Yrjön henkivakuutusta\nja korkoja, jotka olivat maksettavat kuukauden lopulla... Onneksi\nolivat rahat huomenna lankeavaan vekseliin valmiina talossa.\n\nHuolet olivat aikojen kuluessa muodostaneet hänen rintaansa ikäänkuin\nkerän, joka suurenemistaan suureni. Kun olisi saanut jollekin puhua,\ntuntui niin sietämättömältä olla näin yksin!\n\nHän oli seisahtunut työhuoneen kynnykselle ja katseli siitä miehensä\ntyyniä kasvoja.\n\nHän on onnellinen, häntä eivät huolet paina! mietti hän itsekseen.\n\n-- Yrjö, lausui hän sitten ääneen ja astui likemmä. Ja hymyillen laski\nhän kätensä hänen hiuksilleen ja kuiskasi: -- tahtoisitko tehdä minulle\nsuuren ilon...? No niin. Anna minun käydä maksamassa huominen vekseli.\n\n-- Saat mielelläsi.\n\n-- Kiitos, armaani. Onhan se kahdeksansataa?\n\n-- Eipä suinkaan kuin seitsemänsataa, virkkoi Yrjö, nostaen päätään.\n\nElina etsi muistiinpanokirjan. Hyvänen aika! Sielläkin oli\nseitsemänsataa. Hän oli nähtävästi erehtynyt. Mikä erinomainen erehdys.\nAivan kuin olisi lahjan saanut! Ja tyyntyneempänä astui hän saliin,\njossa soittokoneen kansi jo oli auki.\n\nHän rakasti soittokonettaan. Siihen liittyivät hänen nuoruutensa\nunelmat ja haaveilut ja se se viime aikoina oli ollut hänen ainoa\nuskottunsa. Hellävaroen laski hän kätensä koskettimille ja alkoi niitä\npainaa. Ja vaistomaisesti vaivuttautui hän aikaisimman nuoruutensa\ntunnelmiin, unohti ympäristönsä ja huolensa ja säilytti nykyisyydestä\nainoastaan kuutamoyön...\n\nPuutarha, hiljainen suhina puissa, jotka ovat täydessä lehdessä.\nOutoja varjoja kaikkialla, kiiltomatoja nurmessa. Tuontuostakin\nvaeltaa kuun yli pilvi, päästäen revelmistään valoa mustaan maahan ja\nmetsään. Tuulenhenki tulee hiljaa, panee helpeiset heinät suhisemaan\nja lehtiverkot soimaan... Niin oudosti, niin omituisesti... Mikä on\ntuo läpikuultava olento, joka on kuin ilmaa eikä kuitenkaan ole ilmaa,\njolla on niin loistavat silmät ja joka itkee kuutamoyössä ja miksi hän\nliehuttelee harsoaan...? Hänen rinnalleen saapuu toisia samanlaisia\nolentoja. Pian on lehto täynnä valkeita, läpikuultavia henkiä, jotka\nkäsivarsillaan kantavat harsoja soiden sumusta. He sitovat niillä\ntoisiansa kiinni puihin, he kahlehtivat toisensa siihen ikiajoiksi. He\nitkevät ja valittavat...\n\nKuu loistaa heleästi. Elina rouva koskettelee kieliä ja katselee\nmietteissään henkien hiljaista liikuntoa.\n\nHänen rintansa on tuo lehto laulavine puineen ja hänen sielunsa lapsia\novat nuo, jotka liikuttelevat sumuharsoja ja itkevät... Itkekää,\nlapset, itkekää kokoon suuri meri.\n\nHänen kätensä vaipuvat alas ja pää painuu soittokoneen laitaa vastaan.\nSiitä tapaa hänet Yrjö aikoessaan lähteä levolle. Hän ottaa häntä\nhellästi vyötäisistä ja taluttaa pois.\n\n-- Kuule Elinaiseni, sano mitä sielussasi nyt liikkuu.\n\n-- En tiedä itsekään, Yrjö...\n\n-- Se Veerako sinua niin hermostutti?\n\n-- Niin, juuri hän. En ymmärrä, miksen voi siihen tottua, että hän oli\nAkselille uskoton!\n\n-- Elinaiseni, sinun pitää koettaa ymmärtää häntä. Ehkä hän...\n\n-- En voi enkä tahdo ymmärtää, Yrjö...\n\n-- Sinä ajattelet niinkuin vanhat intialaiset, jotka polttivat lesken\nsamalla roviolla kuin hänen miehensä ruumiin.\n\nElina jäi ajatuksissaan tuijottamaan eteensä.\n\n-- Se oli kaunis tapa! huudahti hän äkkiä lämpimästi. -- Jos sinä\nkuolisit, tahtoisin minä palaa kanssasi.\n\n-- Kiitos vain, armaani! Mutta emme nyt puhu kuolemasta, kun olemme\nnuoret ja koko elämä on edessämme.\n\nElina purskahti äkkiä itkuun. Kuva, jonka hän ensi kertaa kuullessaan\nintialaisten vanhasta tavasta oli luonut itselleen, oli tällä hetkellä\ntullut kumman eläväksi hänen silmissään. Hän näki jonkun miehen\nruumiin käärittynä valkeisiin vaatteisiin ja polvillaan sen edessä\nmustaan hunnutetun nuoren lesken. Ja ympärillä oli olkia ja risuja ja\nsilmänräpäyksessä kaikki hulmahti liekkiin ja...\n\n-- No mutta Elinaiseni, lohdutteli Yrjö hellästi, -- lähde levolle,\nsinä olet väsynyt.\n\n\n\n\nII\n\n\nNo oliko hauskaa? kysyi Elina aamulla herätettyään Agnesin, ja istuutui\nhänen vuoteensa laidalle.\n\n-- Niin äärettömän hauskaa! Et usko kuinka paljon sain tanssia, niin\npaljon kuin ikinä tahdoin, ja kuitenkin tuntui siltä, että olisin\ntahtonut vielä enemmän. Se vain oli ikävää, että tohtori Kunnas\nminulle loukkaantui. Kyllä me lopulta sovimme, mutta hän katosi koko\ntanssiaisista pitkäksi aikaa, en ymmärrä missä hän olikaan.\n\n-- Hän saattoi meidät kotiin, sanoi tahtovansa hengittää raikasta ilmaa.\n\n-- Ehkei hän sitten niin vaarallisesti loukkaantunutkaan. Tiedätkö,\nkun hän oli saattanut minut kotiin asti, niin hän pyysi, että antaisin\nhänelle kukan, joka oli ollut rinnallani.\n\n-- Ja sinä annoit?\n\n-- Annoin. Eikö minun ehkä olisi pitänyt antaa?\n\n-- Saatoithan aivan hyvin sen tehdä, jos tahdoit.\n\n-- En minä niin erikoisesti tahtonutkaan, mutta... Agnes nousi\nistualleen ja rupesi kiertämään hiuksiaan solmuun päälaelleen.\n\n-- Kenestä sinä nyt enimmin pidit? sanoi Elina. -- Tarkoitan kuka\ntanssi parhaiten?\n\n-- Jaa... siellä oli niin monta! ja Agnes luetteli joukon nimiä\nja lisäsi vihdoin: -- Kunnas tanssii hänkin hyvin ja sitten se\nliettualainen! Hän tanssii taivaallisesti... Mutta kuule, olikohan se\nsopimatonta, että minä häneltä kysyin tuota lausetta?\n\n-- No ei, lapseni. Kyllä hän ymmärsi, minkätähden tahdoit saada sen\ntietää.\n\n-- Hän on niin omituinen! huudahti Agnes hetken kuluttua. -- Minä häntä\nmelkein pelkäsin... Mies joka on nähnyt koko maailman ja puhuu niin\nmonta kieltä!\n\n-- Mutta nyt sinun täytyy pukeutua, kello on niin paljon.\n\nElina aikoi nousta sängynlaidalta, mutta samassa kietoi Agnes kätensä\nhänen kaulaansa ja purskahti itkuun.\n\n-- Elina, rakas sisko, minun tulee sinua niin ikävä! Et usko, kuinka\nsinua rakastan. Enemmän kuin kaikkea yhteensä koko maailmassa!\n\nElinankin silmät kyyneltyivät.\n\n-- Sinä tulet kohta takaisin ja sitten saat ottaa laulutunteja.\n\n-- Voi, en minä pääse niin pian! Kuka minua nyt säestääkään, kun\nsinusta eroan!\n\n-- Sinun täytyy itsesi oppia... Mutta nouse nyt...\n\n-- Elina! huudahti tyttö ja hymy lensi hänen kasvoilleen, -- kunhan\nolisin saanut olla täällä vielä edes yksissä, yksissä ainoissa\ntanssiaisissa! Mutta minä en saa. Ja kuluu varmaan vuosi ennenkuin\npääsen takaisin.\n\nSaatettuaan sisarensa asemalle rupesi Elina järjestämään kotiaan.\nKaikki olikin nurin, he olivat illalla pukeutuneet sellaisessa\nkiireessä. Hän otti esiin ommellut koristeensa ja levitti niitä\npöydille ja tuoleille. Kodin piti esiintyä edukseen, kun lisäksi tuo\nulkomaalainen tulisi sen katon alle. Onneksi sattui olemaan juuri se\nainoa viikon päivä, jolloin ei hänellä ollut ainoatakaan tuntia.\n\nDargis tuli täsmälleen kello kaksitoista ja avosylin otti Yrjö\nhänet vastaan. Pian olivat he vaipuneet muistoihinsa, kysymykset ja\nvastaukset seurasivat toisiaan taukoamatta ja Elina istui mykkänä\nkuulijana, iloisesti hymyillen miehensä innostukselle.\n\n-- Mutta kertokaa toki itsestännekin, virkkoi Dargis vihdoin. -- Joko\nherrasväki kauankin on ollut naimisissa?\n\n-- Ei sitä enää muistakaan...\n\n-- Ohoh, Yrjö, sanoi Elina, -- muistat kai, että tulee kahdeksan vuotta\njuuri näinä päivinä.\n\n-- Muistan, muistan. Leikkiähän minä... Ja te -- tai ehkä hyvään\nsuomalaiseen tapaan sinuttelisimme toisiamme --, oletko sinä jo\nsuurenkin perheen isä?\n\n-- En suuremman kuin silloinkaan, kun tapasimme. Päinvastoin, koska\nisäni senjälkeen on kuollut.\n\n-- Vai, vai niin. Mutta nyt sinun pitää mennä naimisiin. Ota nyt täältä\nSuomesta tyttö mukaasi!\n\nDargis naurahti.\n\n-- Ensinnä tarvitsisin sentään ystävällisiä neuvoja, mistä saisin\nsopivan asunnon...\n\nElina tiesi aivan likeisyydessä tuttavan perheen, jolla oli huone\nvapaana. Ehkä sentään täysihoito olisi ollut parempi...\n\n-- Mutta jos sinä söisit päivällistä meillä? ehdotteli Yrjö. -- Silloin\nsaisimme aterioiden jälkeen jutella suomea.\n\n-- Olisin ylen kiitollinen, kunhan vain en häiritsisi sinua, sinä kun\njuuri kirjoitat...\n\n-- Et laisinkaan. Täytyyhän minunkin hiukan levätä, vaikka työtä tosin\ntulee vähän, tässä kun noilla kirotuilla tunneilla pitää elättää\nhenkeään.\n\nElina oli käynyt polttavan punaiseksi.\n\n-- Niin mielelläni kuin tahtoisinkin nähdä teidät meillä syömässä\npäivällistä, niin täytyy minun neuvoa teitä syömään muualla. Me olemme\nperin vaatimatonta väkeä ja minä olen hyvin huono emäntä. Se on totta,\nvaikka sen itse sanon.\n\n-- Hyvä rouva, yritti Dargis, -- jollei ole muuta syytä...\n\n-- Mutta jos pyydämme herra Dargista tänään päivälliselle kanssamme,\nniin hän näkee miten me elämme, ehdotteli Yrjö.\n\n-- Olen aivan varma siitä, että herra Dargis pelästyy...\n\nAsia oli kun olikin päätetty ja kahvia juotua lähdettiin kaupungille.\nYrjöllä oli tunti, Dargis tahtoi käydä hotellissaan katsomassa oliko\ntullut kirjeitä, ja Elinan piti tehdä ostoksia. Ensi kulmassa erosi\nheistä Yrjö.\n\nMuukalainen herra oli pitkä, harteva mies. Hänen hiuksensa olivat\nvaaleat, samoin tuuheat viiksetkin, mutta kulmakarvat ja silmäripset\nolivat tummat. Erittäin kaunis oli hänen korkea, valkea otsansa.\nIlme kasvoissa ja koko esiintymisessä teki voimakkaan, miltei tuiman\nvaikutuksen.\n\nAstellessaan hänen rinnallaan ja selitellessään hänelle merkillisimpiä\nrakennuksia, ehti Elina saada hänestä sen käsityksen, että hän mahtaa\nolla tavattoman väkevä.\n\n-- Onkohan tässä pankkia likeisyydessä? kysyi ulkomaalainen äkkiä. --\nMinun pitäisi vaihtaa rahaa.\n\n-- Pankkia? toisti Elina. -- On kyllä likellä. Sinne juuri minullakin\non asiaa.\n\n-- Menettekö nostamaan rahaa? sanoi Dargis hymyillen.\n\n-- En. Maksamaan minä menen.\n\nKultanappinen vahtimestari avasi heille oven ja vakavana asteli\nElina luukulle, jossa tiesi vekselejä lunastettavan. Hän levitti\nsiihen seitsemän sadanmarkan seteliä ja ihaili, pankkineidin etsiessä\nvekseliä, niitä puhtaita, uusia rahoja, jotka suurissa läjissä\nlepäsivät pöydillä aidakkeen takana.\n\n-- Tämä on kahdeksansataa, huomautti neiti.\n\nHän sai pari kertaa uudistaa lauseensa, ennenkuin Elina hänet ymmärsi.\n\n-- Se ei ole mahdollista, yritti hän. -- Olisinko voinut niin erehtyä?\nMutta kai minä sittenkin olen! Onhan pankki vielä auki, jotta ehdin\nkotiin hakemaan lisää?\n\nHän loi ympärilleen pelästyneen katseen. Kunhan ei vain tuo\nliettualainen olisi huomannut... Tuossapa hän jo suuntasi askeleensa\nsuoraan tänne ja kysyi, oliko rouva saanut asiansa toimitetuksi...\nElina riuhtaisi itsensä äkkiä irti alakuloisuudesta, joka oli hänet\nvallannut, naurahti uhmamielisesti ja virkkoi äänellä, jonka onnistui\ntekemään huolettomaksi:\n\n-- Huomaan ottaneeni liian vähän rahaa mukaani. Emme me naiset kelpaa\nraha-asioita hoitamaan!\n\n-- No mutta enkö minä saisi tarjota palvelustani, sanoi Dargis. --\nPaljonko te tarvitsette?\n\n-- Kiitos vain, ehdinhän aivan hyvin käydä kotona noutamassa...\n\n-- Mutta olisihan se turhaa, koska minulla juuri sattuu olemaan...\n\nJa samassa oli hän vetänyt esiin lompakkonsa ja levittänyt sen Elinan\neteen.\n\nElina tunsi kätensä vapisevan, kun hän tuon vieraan miehen lompakosta\notti punertavaa seteliä. Puolipyörryksissä tuli hän kadulle,\nkasvoillaan luonnoton hymy. Onneksi Dargis heti pankin edustalla\nhänestä erosi. Ja helpotukselta tuntui, ettei Yrjö ollut kotona... Hän\nhiipi makuuhuoneeseen ja heittäytyi sohvalle itkemään.\n\nHänet oli taasen vallannut sellainen ääretön turvattomuuden tunne.\nTuon vieraan miehen oli nyt heti pitänyt saada nähdä hänet koko hänen\nkurjuutensa alastomuudessa...! Kuinka hän inhosi rahoja ja velkoja!\nEi ole pelkkää tarua, kun sanotaan, että avioliittoon tarvitaan\nmuutakin kuin rakkautta: tarvitaan leipää! Sillä leipähuolet turmelevat\nsuurenkin onnen ja velkakuorman kantaminen kalvaa rakkautta. Hän tunsi\nhuolten kerän taaskin kasvavan rinnassaan, niinkuin lumipallo kasvaa,\nkun sitä kieritetään vereksellä lumikentällä.\n\n-- Mitä on tapahtunut? huudahti Yrjö pelästyneenä, tavatessaan vaimonsa\nitkemässä. -- Sano Jumalan nimessä.\n\nHän sai tehdä kysymyksensä moneen kertaan.\n\n-- Sinä annoit minulle seitsemänsataa ja vekseli oli kahdeksansataa!\npääsi Elinalta vihdoin.\n\nYrjö hämmästyi suuresti.\n\n-- No mitä sinä teit? Jäikö vekseli maksamatta?\n\n-- Herra Dargis tarjoutui lainaamaan.\n\n-- No, sepä erinomaista! Kas, miten saatoinkaan erehtyä! Vai tarjoutui\nhän lainaamaan, tuo kunnon mies. Miten sinä selitit hänelle asian?\n\nElina pyyhkäsi itkettyneitä kasvojaan ja loi mieheensä leimuavan\nsilmäyksen.\n\n-- Sanoin huolimattomuudessani ottaneeni liian vähän rahaa mukaani.\n\n-- Syytit itseäsi, armaani, vaikka syy on minun. Mutta odotahan, kyllä\nminä sen kaiken korjaan.\n\n-- Kuinka? leimahti Elina taasen ja hänen kyyneleensä kuivuivat\nkokonaan.\n\n-- Sanon että syy oli minun, puhui Yrjö tyynellä äänellään ja silitti\nvaimonsa hiuksia.\n\n-- Et, et, et, sitä et saa sanoa! huusi Elina. -- Muista ettet sano.\n\n-- Rauhoitu toki! Miksen saisi sanoa?\n\n-- Etkö ymmärrä, etten minä vieraalle ihmiselle tahdo näyttää, ettei\nmieheni pidä asioistaan parempaa huolta. Luulkoon mieluummin minusta\npahaa, sen kärsin tuhat kertaa kernaammin... Ja mene sinä nyt ja hanki\nnuo rahat, että paikalla saamme hänelle maksaa...\n\nYrjö seisoi pitkän aikaa ääneti, hajamielisenä katsellen, kuinka Elina\nvaleli kasvojaan vedellä.\n\n-- Sinä unohdat, sanoi hän vihdoin, -- että minä ja Vitold\nDargis olemme vanhat tutut. Ei tätä asiaa nyt kannata ottaa niin\ntraagilliselta kannalta!\n\n       *       *       *       *       *\n\nVieras palasi heti kello kolmen jälkeen. Keskustelu aterian aikana\nliikkui Liettuan oloissa ja Dargis kertoi. Ne olivat surullisia,\nkamalia asioita. Elina kuunteli yhtenä korvana, kasvoilla kankea\nhämmästyksen ilme. Olihan hän ennenkin kuullut tästä kaikesta, mutta\nikäänkuin kauempaa. Tämä mies oli itse nähnyt ja kokenut kaikki, mistä\nkertoi. Ja kertoessa nousi hänen poskilleen verta, kasvoihin tuli kova,\nkatkera ilme ja silmät leimahtelivat. Hänessä oli hetkellisesti jotakin\nmiltei raakaa. Äkkiä laski hän suuren kouransa otsalleen, sivalsi\nvoimakkaalla liikkeellä hiuksia taaksepäin ja virkkoi äänellä, joka oli\naivan muuttunut:\n\n-- Jättäkäämme tämä aihe, miksi minä siihen palasinkin... Arvoisa\nrouva...\n\nHän ei lopettanut lausettaan, vaan jäi Elinaan katsomaan: hänen\nsilmänsä olivat täynnä kyyneliä.\n\n-- Arvoisa rouva, toisti hän sitten sanansa, -- olen päivälliseen\nhyvin tyytyväinen. Se melkein muistuttaa niitä aterioita, joita äitini\nvalmistaa.\n\nHerrojen juodessa kahvia ja keskustellessa valtiollisista asioista,\nistuutui Elina soittamaan.\n\nHäntä hävetti, kun hän ajatteli pieniä huoliaan ja kyyneleitään, jotka\nniin herkästi olivat valmiit valumaan. Mitä ovat yksityisten surut\nkokonaisen kansallisen surun rinnalla! Oli jo hämärä, kun Yrjö tuli\nhänen luokseen saliin.\n\n-- Elinaiseni, pidä nyt seuraa herra Dargikselle. Hän jää vielä\nhetkeksi tänne.\n\n-- Yrjö, mihin sinä menet? kuiskasi Elina, -- älä jätä minua!\n\n-- Tuntihan minulla... Tiedätkö, veli Dargis, on se naineen miehen\nelämä sentään toista kuin poikamiehenä olo. Tee sinäkin siitä loppu...\n\n-- Kunhan herrasväki tahtoisi auttaa minua niissäkin huolissa, sanoi\nDargis pimeästä, jossa hänet saattoi erottaa vain jonakin pitkänä\nhaamuna.\n\nYrjön mentyä syntyi pieni hiljaisuus. Dargis istui yksin salissa ja\nElina oli etsimässä tulitikkuja.\n\n-- Aiotteko särkeä kauniin hämärän? kysyi Dargis hänen palatessaan.\n\n-- Vai pidättekö tekin hämärästä? vastasi Elina, heitti tulitikut\npöydälle ja istuutui vastapäätä vierastaan.\n\nSyntyi pitkä vaitiolo.\n\n-- Noo, virkkoi Dargis vihdoin, äänellä, jossa oli omituinen sointu ja\nikäänkuin jatkaakseen: mitä nyt tehdään?\n\nElina joutui hämilleen. Hän tunsi, että hänen nyt tulisi pitää seuraa\ntuolle herralle suurmaailman naisten tavoin, kun he vieraineen\nviettävät hämyn hetkeä pienessä salongissaan.\n\n-- Pidättekö musiikista? sai hän vihdoin sanotuksi.\n\n-- Pidän, arvoisa rouva.\n\n-- Soitatte ehkä tai laulatte?\n\n-- En kumpaakaan. Tai laulan tosin, mutta vain omaksi huvikseni. Vaan\nkoska te oikeastaan ehditte soittaa, kun annatte kielitunteja? Ja\nluulen sentään huomanneeni, että olette soittanut aika paljon.\n\n-- Olenhan minä. Isäni eläessä sain oppia, hän tahtoi jo lähettää minut\nulkomaille konservatorioon, mutta sitten hän kuoli, jouduimme setämme\nluo, minä ja sisareni. Kävin kyllä jonkin aikaa musiikkiopistoa, mutta\nsitten jouduin naimisiin ja opintoni jäivät.\n\n-- Miksi niin? kysyi Dargis ja katseli häntä hymyillen.\n\n-- Ei ollut aikaa eikä varaa, sanoi Elina nauraen.\n\n-- Aikaa? venytteli Dargis. -- Lapsetko veivät kaiken ajan?\n\n-- Ei, mutta muut kotityöt.\n\nDargis oli asettanut kyynärpäänsä pöydälle ja tuijotti Elinaan, pää\nkäsien varassa.\n\nEikö hän ymmärrä, että tuollainen asento on epäkohtelias? ajatteli\nElina itsekseen. Vai tahtooko hän tahallaan minua loukata?\n\n-- Seurustelemiseen ja huveihin myöskin menee aikaa, huomautti Dargis\nhetken perästä ivansekaisella äänellä.\n\n-- No, ei paljon. Seurusteleminen ei meitä kumpaakaan huvita, olemme\nenimmäkseen kotona. Mutta kertoisitte nyt minulle jotakin kotimaastanne.\n\nDargis loi häneen pitkän, epäilevän katseen ja alkoi sitten,\nantaen ensin lyhyitä, ylimalkaisia vastauksia Elinan kysymyksiin,\nmutta sitten lämpenemistään lämmeten. Hän kertoi kansan tavoista,\noloista, lauluista, kirjallisuudesta, ja Elina kuunteli, enimmäkseen\nsanattomana. Ainoastaan ilme hänen kasvoissaan todisti, että hän\nkuunteli. Pimeään tottuneina saattoivat he erottaa jo toistensa kasvot.\n\n-- Tahdotte kuulla kodistani... Olette hyvin ystävällinen... Laakson\nliepeellä, kirkon alla seisoo vanha, valkeaksi maalattu olkikattoinen\ntalo. Siinä minä synnyin, siinä minä kasvoin. Ikkunoihin ja pihamaalle\nnäkyi joki ja sen hiekkarannoilla, narskuvien näkinkenkien joukossa\nkuluivat lapsuuteni päivät... Isä oli talonpoika, äiti käyttää kansan\npukua ja kieltä.\n\nHän lakkasi puhumasta, ikäänkuin odottaen, että Elina jotakin sanoisi.\nKun hän yhä vaikeni, jatkoi Dargis:\n\n-- Ensimmäiset muistoni liittyvät suureen kastanjaan talon pihalla\nja neitsyt Maarian kuvaan tienristeyksessä. Sen eteen lankesin\nviisivuotiaana poikana polvilleni, kun isoisääni kahleissa kuljetettiin\nSiperiaan... Ei! Taaskin joudun noihin surullisiin muistoihin!\n\nJa hän sivalsi kädellä otsaansa, ikäänkuin pyyhkäistäkseen kaiken pahan\nolemattomaksi.\n\n-- Mutta mistä sitten puhua, kun ei muuta ole! Kertokaa te. Teidän\nelämässänne epäilemättä on ollut paljon valoa ja päivänpaistetta.\n\nElina ei heti voinut päästä tunnelmasta, jonka Dargiksen kertomus\nhänessä oli herättänyt.\n\n-- Olette oikeassa, sanoi hän sitten, -- minun elämässäni on ollut\npaljon valoa. Oli tosin varjojakin, mutta valoon verraten olivat ne\npienet. Olen onnellinen, sillä minä rakastan ja minua rakastetaan...\nKunhan vain saisin pelastaa syntymäkotini joutumasta vieraiden käsiin!\n\n-- Ehkä saatte...\n\n-- En, en koskaan! Kuukauden perästä myydään Arrakoski, enkä sitten\nenää tahdo sitä ajatella.\n\nHe vaikenivat molemmat. Mutta hiljaisuus ei ollut kiusallinen, se\nikäänkuin hyväili.\n\n-- Hyvä rouva, virkkoi Dargis vihdoin ja nousi, -- olen aivan unohtanut\najan kulun. Kiitoksia paljon ja hyvästi huomiseen asti.\n\n-- Joko menette? sanoi Elina hiljaa, nousi ja ojensi hänelle kätensä.\n\nEnnenkuin hän ehti ajatellakaan, oli Dargis vienyt sen huulilleen.\n\n-- Olettepa... te ulkomaalaiset... tavattoman kohteliaita. Emme me\njäykät suomalaiset...\n\nHe astuivat valaistuun eteiseen ja hämärän mieliala haihtui.\n\nMutta Dargiksen mentyä seisoi Elina kauan pimeässä salissa, miettien\nmitä oikeastaan oli tapahtunut. Tuo suuri, komea ulkomaalainen hänen\nkanssaan siellä oli viettänyt hämyn hetkeä. Ei muuta. Kun Yrjö palasi\nkotiin, kysyi hän häneltä kymmeniä asioita Dargiksesta. Yrjö kertoi,\nmutta ei Elina saanut selville sitä mitä hän tahtoi tietää. Mitä hän\nsitten oikeastaan tahtoi tietää? Hän ei ymmärtänyt mikä tuo Dargis\noikeastaan oli. Hänessä oli toiselta puolen omituista raakaa voimaa,\ntoiselta puolen jotakin niin kummallisen viehkeää.\n\nMiksi hän oli suudellut hänen kättään?\n\n-- Se on ulkomailla yleinen tapa, selitti Yrjö.\n\n-- Suutelitko sinäkin naisten käsiä, kun kävit ulkomailla?\n\n-- Suutelin kai joskus, sanoi Yrjö nauraen. -- Mutta mitä sinä nyt tätä\nihmettelet! Onhan sinun kättäsi ennenkin suudeltu.\n\nJa Yrjö luetteli, että silloin ja silloin ja silloin.\n\n-- Kas etten muista, sanoi Elina hajamielisenä. -- Hän on niin\nomituinen tuo ystäväsi. Minä häntä niin säälin, hän kun on niin\nonnettoman kansan lapsi.\n\n\n\n\nIII\n\n\nSamana iltana, juuri kun hän oli syventynyt soittamaan, herätti\npalvelustyttö Mari hänet ilmoittamalla, että Veera rouva ja pikku\nAkseli odottavat eteisessä.\n\nHyvänen aika! Hän oli kokonaan unohtanut, että rouva Peltonen oli\nluvannut tulla.\n\nHänen ensi ajatuksensa oli lähettää Mari sanomaan, ettei hän ole\nkotona. Mutta samassa hän muisti, että hänen soittonsa tietysti\noli kuulunut. Ja hänen vielä neuvottomana seisoessaan soittokoneen\nvieressä, karkasi häntä vastaan pieni poika, avosylin, punaposkisena,\nvaaleat kutrit häilyen hartioilla.\n\n-- Täti, täti, hyvää päivää. Mikset sinä ole käynyt meillä?\n\nElina laskeutui polvilleen pojan eteen, joka oli seisahtunut lampun\nkirkkaaseen valoon, sulki hänet hellästi syliinsä ja jäi sanattomana\nhäneen katsomaan. Se oli harvinaisen kaunis lapsi.\n\n-- Täti, mikset ole käynyt meillä? uudisti poika kysymyksensä. -- Isä\nja Olavi ja Siiri ja Elvi käskevät sanomaan sinulle terveisiä ja että\nnyt pian tulisit.\n\nLapsen toinen käsi lämpimine punaisine kintaineen lepäsi Elinan\nolkapäällä. Sen katse kiersi ympäri huonetta ja pysähtyi vihdoin\nsuuriin hirvensarviin ruokasalin seinällä.\n\n-- Täti mitä nuo on?\n\nMutta kun ei kysymykseen nytkään tullut vastausta, katsahti poika\narasti polvistuvaan tätiinsä ja sanoi:\n\n-- Miksi sinä itket? Akki menee kotiin!\n\nSilloin tarttui Elina hänen käsiinsä ja painoi hänet rintaansa vastaan.\n\n-- Et sinä kotiin saa mennä, kun kerrankin olet tullut tätiä katsomaan!\n\nJa nyt vasta huomasi Elina ovensuussa kälynsä, tervehti häntä melkein\nsydämellisesti ja rupesi riisumaan päällystakkia veljenpoikansa yltä.\n\n-- Täti on niin iloissaan, puheli hän, tuontuostakin suudellen pojan\nruusuisia poskia, -- kun taas saa nähdä oman pikku Akkinsa. Sinä olet\nniin kovasti kasvanut. Täti ei enää ollut tuntea... Mitä sinne Olaville\nkuuluu?... Voi voi, vai on Olavi ollut kipeänä eikä pääse ulos... Mitä\ntäti nyt sinulle oikein näyttäisikään?... Ole niin hyvä ja istu, Veera.\nSaanko tarjota sinulle kahvia, tai ehkä mieluummin teetä?\n\nJa nopeasti riensi hän ruokasaliin antamaan palvelijattarelle käskyä ja\npalasi samassa takaisin kädessä lautasellinen omenia.\n\nHän oli hämillään, hän ei oikein tietänyt mistä puhua kälylleen. Ei\nhän myöskään tahtonut antaa Veeran alkaa, sillä hän pelkäsi hänen\naikovan kajota heidän yhteisiin muistoihinsa. Hän koetti tekeytyä niin\niloiseksi ja huolettomaksi kuin suinkin, heittäytyi vallattomasti\nistumaan suurelle karhuntaljalle, joka oli lattialla salin kulmassa\nja veti Akin mukaansa. Vähitellen siirsi Veera tuolinsa heidän\nläheisyyteensä.\n\nVeera Peltonen oli pitkä, solakka nainen ja kantoi komeaa, hienoista\nvillakankaista tehtyä suomalaista kansallispukua. Hän ei enää ollut\nnuori, mutta kasvot olivat miellyttävät ja varsinkin olivat hänen\nsuuret, ruskeat silmänsä ilmehikkäät.\n\n-- Vai on Olavi ollut sairaana, puheli Elina hajamielisesti, kiertäen\nAkin kiharoita sormiensa ympäri.\n\nJa sitten he jatkoivat keskusteluaan tuulesta, ilmasta ja kesän\nvietosta.\n\n-- Elina, virkkoi Veera vihdoin, -- minulla olisi sinulle pyyntö.\n\n-- No? sanoi Elina säpsähtäen.\n\n-- Se, että rupeaisit minulle modelliksi.\n\n-- Minä modelliksi? Mihin?\n\nVeera siirtyi hänen viereensä karhuntaljalle ja alkoi hiljaa puhua:\n\n-- Katso, minä tahtoisin maalata kaksi taulua. Toista kutsuisin\n\"suruksi\", toista \"iloksi\". Toisen maalaisin seuraavalla tavalla:\nnuori tyttö tanssipuvussa, käherretyt hiukset, paljas kaula, paljaat\nkäsivarret, huulilla huoleton hymy, ympärillä kotiljonkiruusukkeita\nja kukkasia, kädessä naamio... Toisen maalaisin näin: nainen mustassa\nsileässä puvussa, sileäksi kammattu tukka, kalpeat kasvot, katse\ntähdättynä jonnekin hyvin kauas... ja siinä katseessa täytyisi kuvastua\nkaikki... käsissä murattiköynnöstä, josta hän punoo seppeltä...\n\nVeera oli puhuessaan lämmennyt ja riistänyt Elinankin mukaansa.\n\n-- Mihin sitten tahtoisit minua, iloon vaiko suruun?\n\n-- Molempiin? Tahtoisin niihin saman henkilön enkä tiedä ketään, jonka\npiirteet niin herkästi vaihtuisivat.\n\nElina jäi miettimään. Asia häntä huvitti, hän oli jo unohtamaisillaan\nkaunansa rouva Peltosta kohtaan.\n\n-- Täti, keskeytti hänet samassa pikku Akki, -- osaatko sinä leikkiä\nhevosta?\n\n-- Osaanko minä? huudahti Elina, kiinnittäen silmänsä lapsen kasvoihin,\njotka niin paljon muistuttivat rakastettua veljeä. -- Koetetaanpa!\nHaetaan suitset, kuka rupeaa hevoseksi?\n\n-- Akki on hevonen!\n\nHe hypähtivät molemmat ylös karhuntaljalta ja hetkisen kuluttua\nkiertelivät he huoneesta huoneeseen, varsinkin juosten ympäri\nruokasalin pyöreän pöydän.\n\nÄkkiä heitti Elina käsistään ohjakset ja piiloutui oven taakse. Lapsi\netsi ja etsi ja kun he vihdoin löysivät toisensa, huudahtivat molemmat\nilosta.\n\n-- Veera, virkkoi Elina äkkiä, pyyhkien otsaansa, -- anna sinä minulle\ntämä Akki! Sinullahan on niin monta lasta.\n\nVeera nauroi.\n\n-- Niin todellakin, jatkoi Elina innostuneena ja veti pojan syliinsä.\n-- Enhän minä yleensä lapsia kärsi, mutta sinusta minä pidän, lieneekö\nsitten siksi, että olet niin isäsi näköinen. Tulisitko sinä, Akki,\ntädin pojaksi?\n\n-- Tulisin, jos täti aina leikkisi hevosta kanssani.\n\n-- Leikkisin, leikkisin, tietysti joka päivä!\n\nSiihen ei lapsi vastannut mitään, vaan jäi miettiväisenä katselemaan\neteensä. Elina ei voinut riistää silmiään hänen kasvoistaan. Valtaavina\nyrittivät jo muistot täyttää hänen mielensä, kun Veera äkkiä katkaisi\nhänen ajatustensa kulun:\n\n-- Mutta Elina, sinä et vastannut kysymykseeni.\n\n-- Mihin kysymykseen?... Niin tosiaan. Rupeaisinhan minä mielelläni\nmodelliksesi, mutta minulla ei ole aikaa. Ja löydäthän sinä\nsopivampiakin.\n\nVeera silmäili häneen hetkisen melkein rukoilevasti.\n\n-- Rakas Elina, virkkoi hän sitten, -- se ei ole sitä, ettei sinulla\nolisi aikaa, mutta sinä et tahdo. Ethän ole vuosikausiin käynyt\nluonani. Minä odotin, että sinä toki edes lasten tähden...\n\nElinan kasvoihin oli äkkiä tullut kova, kankea ilme.\n\n-- Pitäisihän sinun tietää, miksi minun nykyään on vaikea tulla ainoan\nveljeni vaimon ja lasten kotiin...\n\n-- No mutta eikö sinun hyvä sydämesi nyt helly antamaan anteeksi, jos\nmielestäsi olisinkin rikkonut? Eikö nyt aika tasoita ja tuo unohdusta?\n\n-- Toisille näkyy tuovan hyvinkin pian. Minä en, sen pahempi, kuulu\nniihin.\n\nHetkisen katseli Veera surullisena ja neuvottomana eteensä. Hänen\nposkilleen oli noussut hehkua.\n\n-- Ihmiset ovat niin erilaiset, kuiskasi hän sitten ja laski kätensä\nElinan olkapäälle. -- Älkäät tuomitko, ettei teitä tuomittaisi. Minä\nolen niin monesti tahtonut sinulle selittää kaikki, mutta sinä et ole\ntahtonut kuunnella.\n\n-- Enkä tahdo nytkään, sanoi Elina, ikäänkuin peläten kiusausta. --\nMitä se siitä paranee! Tehtyä ei saa tekemättömäksi.\n\n-- Mutta että edes ymmärtäisit. Anna minun nyt kerran puhua suoraan.\nRakas Elina... ja Veera tarttui hänen käteensä, ikäänkuin estääkseen\nhäntä nousemasta.\n\n-- Katso, meitä naisia on kahta laatua: naisellisia, hyviä naisia,\njotka, jos he joutuvat naimisiin, tekevät miehensä ja kotinsa\nonnelliseksi ja kasvattavat hyviä lapsia. Toisin sanoen: todellisia\nnaisia, jotka täyttävät naisen todellisen tarkoituksen -- tai jolleivät\njoudu naimisiin, pyhittävät elämänsä jollekin hyvälle tarkoitukselle,\ntulevat sairaanhoitajattariksi tai elävät jonkun sukulaisen kodissa,\nnauttien sen perheonnesta ja kutoen sukkia sen lapsille. Tai\nepänaisellisia naisia: joko nerokkaita, kevyitä, tai suorastaan\nmiesmäisiä naisia. Nuo nerokkaat, jos he pääsevät kehittymään, tulevat\nhyviksi taiteilijattariksi, kevyet elävät perhosten lailla, liehuvat\nhuvista huviin, joutuvat joko huonoille teille tai naimisiin, mutta\ntulevat miltei joka tapauksessa itse onnettomiksi ja saattavat muita\nonnettomuuteen. Miesmäisistä naisista en tahdo puhua, sillä he ovat\nluonnottomia. Mihin luokkaan kukin kuulumme, sen tiedämme kai itse...\n\nElina tuijotti kankeasti eteensä. Hän aavisti vaistomaisesti olevansa\nsamaa mieltä Veeran kanssa, mutta sitä ei hän tahtonut myöntää.\n\n-- Sinä ehkä tiedät, sanoi hän, koettaen lyödä koko keskustelun\nleikiksi, -- mutta minä kai kuulunen johonkin väliluokkaan, joka on\nsekoitus kaikista.\n\n-- Et, et, et, sinulla on taiteilija veressä.\n\n-- Kuulun siis toisin sanoen neroihin! Elina purskahti nauruun.\n\n-- Sinusta olisi varmaankin tullut hyvä taiteilija.\n\nHetkisen vaikenivat molemmat, sitten alkoi Veera taas:\n\n-- Kuuntele minua vielä levollisesti. Kun minä jäin leskeksi, tuntui\nelämäni aivan toivottomalta...\n\n-- Kuinka saatat puhua sillä tavalla! leimahti Elina. -- Jäiväthän\nsinulle lapset!\n\n-- Niin, jos olisin ollut noita naisellisia, hyviä naisia, niin olisin\ntyytynyt siihen, mutta minä olin tottunut tuntemaan rinnallani miehen,\njoka täydensi vajavuuttani, jolta ammensin voimia ja vaikutuksia, sillä\nitsessäni olin itselleni riittämätön, puolikas. Etkö ymmärrä minua?\n\nElina oli lyyhistynyt kokoon, hän istui kädet silmillä, huojuttaen\nruumistaan edestakaisin.\n\n-- Että sinä saatoit, että sinä saatoit! pääsi häneltä tukahdutettuna\nhuudahduksena.\n\n-- Etkö käsitä, että jäin kuin pursi tuuliajolle. Olisin tahtonut\nkuolla... Ja ensimmäisen toivottomuuden laimennuttua valtasi minut\nääretön ikävä. Olisin antanut mitä tahansa, kun olisin saanut uskoa\nhuoleni jollekin. Mutta kenen olisin saattanut tehdä uskotukseni?\nNaisellinen, hyvä nainen olisi korkeintaan voinut itkeä kanssani, mutta\nei hän olisi minua ymmärtänyt. Minä turvauduin miehiin -- ja rakastuin.\nAlussa se minua kammotti, mutta sitten... niin, minä tottelin luonnon\nääntä ja menin avioliittoon. Olen onnellinen, olen saanut itselleni\ntoverin ja lapsillani on hyvä kasvattaja ja isä. Nyt tiedät kaikki.\n\nVeera vaikeni, odottaen että Elina jotakin sanoisi, mutta hän pysyi\nääneti. Keskustelu oli hänelle ollut kiusallinen. Hetken aikana hän\njo oli tuntenut jotakin myötätunnon tapaista, mutta kun Veera sitten\noli selittänyt olevansa onnellinen, ja mennessään uuteen avioliittoon\ntahtoneensa tehdä Akselin lapsetkin onnellisiksi, kovettui hänen\nsydämensä ja pahat sanat pyörivät hänen huulillaan. Hän ei kuitenkaan\nsaanut niitä lausutuiksi, sillä Veera katseli häntä kuin armoa anoen.\nHän kääntyi hänestä pois, hän ei tahtonut katsoa kälyään silmiin.\nSilloin näki hän pikku Akin nukkuneen viereensä. Lapsi lepäsi pää\nkarhun pehmeällä päällä, kutrit valuneina punottaville poskille.\n\n-- Voi lasta, hän väsyi, virkkoi Veera. -- Tulimme koko matkan\njalkaisin...\n\nYhdessä nostivat he hänet mukavampaan asentoon ja Elina peitti hänet\nliinasella.\n\n-- Oletko minua ymmärtänyt? kysyi Veera vihdoin.\n\n-- Olen, vastasi Elina, -- enkä sinua enää tuomitse. Mutta surulliselta\ntuntuu ajatella, että ihmisluonto niin pian unohtaa.\n\n-- Usko minua: se on meidän onnemme, sillä muuten emme saisi tehdä\nmuuta kuin itkeä!\n\nHe siirtyivät vähitellen muihin asioihin, juttelivat Arrakoskesta,\nElinan tunneista ja oppilaista. Mutta erotessa oli heidän suhteensa\nsuorempi ja hellempi ja hyvästi jättäessä syleilivät he toisiaan\nsydämellisesti.\n\n-- Sinä tulet siis aivan varmaan? sanoi Veera vielä ovella.\n\n-- Kiitos, kyllä.\n\n-- Tervetuloa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nElina ei vuosikausiin ollut käynyt Veeran luona. Kun Vuoriolaiset\nmaaseutukaupungista, missä Yrjö pari vuotta oli ollut virkaatekevänä\nopettajana, muuttivat Helsinkiin, oli Veera jo mennyt uusiin naimisiin.\nVain pojat Akki ja Olavi olivat jonkun kerran käyneet Elinaa\ntervehtimässä.\n\nSykkivin sydämin astui hän tuttuun taloon, mutta paljon se oli\nmuuttunut. Tuskin sitä olisi samaksi tuntenut.\n\nVeera otti hänet suurella sydämellisyydellä vastaan ja Akki karkasi\njo eteisessä hänen kaulaansa. Salissa juosta sipsutteli Olavi, ensin\nhiukan ujostellen, mutta sitten hänkin kietoen kätensä tädin kaulaan.\nSe oli hento lapsi, silläkin oli kauniit piirteet, vaikkei läheskään\nniinkuin vanhemmalla veljellä. Tämä tuli enemmän äitiinsä. Elina ehti\nheti vaistomaisesti tuntea, että hän enemmän rakasti vanhempaa.\n\nVeera toi nyt sisään molemmat nuoremmat lapsensa, Siirin ja Elvin.\nElinalta pääsi ehdottomasti huudahdus, kun hän veljenpojista käänsi\nkatseensa pieniin Peltosiin.\n\n-- Ei mutta, Veera, mitä terveitä, mitä suomalaisia olentoja.\n\nHe olivat todella kuin itse suomalaisuus ja terveys. Lihavia,\ntanakoita, valkotukkaisia, sinisilmäisiä, tyyniä ja levollisia. Elina\nei voinut kuin ihmetellä. Heissä ja vanhemmissa lapsissa ei ollut\nvähääkään yhtäläisyyttä. Muuten oli koti aistikkaasti sisustettu:\nseinät täynnä suomalaisten taiteilijain tauluja, paljon kasveja,\nhuonekalut suomalaista kuosia ja kunniasijalla keskiseinällä riippui\nkantele.\n\nRuokasali oli täydellinen suomalainen tupa: seinähirret peittämättömät,\nsuuri avoin liesi, vanhanaikainen pohjalainen seinäkello, joka käydä\nraksutti, ja keskellä lattiaa maalaamaton puupöytä, tehty yhdestä\nainoasta leveästä tukintyvestä.\n\n-- Me saimme tuon pöydän suurella vaivalla, selitti Veera, -- Antin\nkotipuolelta. Nuo tuollaiset pöydät kulkevat oikeastaan perintönä\nsuvusta sukuun. Nyt vien sinut pyhäkkööni.\n\nAtelieeri oli ruokasalin takana.\n\n-- Täällä ei tosin vallitse erittäin \"hyvä järjestys\", selitti Veera\nhymyillen ja viittasi ympärilleen.\n\nHän oli oikeassa. \"Hyvä järjestys\" sieltä kokonaan puuttui. Seinillä\nriippui ja nurkkiin oli asetettu joukko puolivalmiita tai vasta\naloitettuja kankaita, lattialla oli staflioja ja muita telineitä,\npöydillä ja tuoleilla talttoja, värilaatikkoja ja rääsyjä, jotka olivat\ntahritut väriin. Sen kankaan eteen, joka juuri oli tekeillä, pysähtyi\nVeera, valaisten sitä lampulla.\n\n-- Se ei ole valmis, mutta ehkä siitä jo voi saada käsityksen.\n\nTaulu ei ollut suuri. Se kuvasi taiteilijan työpajaa. Keskellä lattiaa\nseisoivat modellit: kaunis nuori tyttö, jonka yläruumis oli alaston ja\njoka hampaittensa välissä piteli punaista ruusua, kädet vyötäisillä,\nkasvoilla huoleton hymy, ilkkuva katse suunnattuna toiseen modelliin,\njoka seisoi häntä vastapäätä: luuranko, hampaissaan piippu...\n\n-- Aion antaa sille nimen \"Virkaveljet\", selitti Veera. -- Se tulee\nehkä näyttelyyn.\n\n-- Kuinka se on omituinen, sanoi Elina. -- Se tekee ehdottomasti\nvaikutuksen... Mutta Veera, puhkesi hän samassa puhumaan, kun Veera oli\nnäytellyt hänelle sekä valmiita että puolivalmiita töitään, -- sinusta\non tullut huomattava taiteilija ilman että maailma siitä mitään tietää.\n\n-- Kyllä siitä tiedetään, vaikket sinä tiedä, kun et vuosikausiin ole\nkäynyt meillä.\n\n-- Mutta mikset koskaan ole pannut mitään näytteille?\n\n-- En ole tuntenut minkäänlaista tarvetta. Opettajani Münchenissä\nkyllä kehoitti, mutta miksi sen oikeastaan olisin tehnyt?... Mikä\nminua enimmän ilahuttaa on, että lapsissani huomaan taipumuksia\nmaalaustaiteeseen. Tehkööt he sen, mitä en minä ole voinut tehdä.\nTahdotko nähdä!\n\nVeera vei Elinan matalan maalaustelineen ääreen huoneen kulmassa.\n\n-- Tuon on Akki maalannut.\n\n-- Akki! huudahti Elina ja sulki syliinsä pojan, joka ylpeänä seisoi\nkuvan vieressä.\n\nTaulu kuvasi punatulkkuja pihlajan oksalla.\n\n-- Täti, se ei vielä ole luonnon mukaan, mutta pian minä saan ruveta\nmaalaamaan oikein oikeita lintuja... Tahtooko täti nähdä värilaatikkoni\nja pensselini?\n\nElina seurasi sanatonna, voimatta riistää silmiään pojan viehättävistä\nkasvoista.\n\n-- Täällähän me yhdessä maalailemme Akin kanssa, puheli Veera,\nsiirrellen telineitä syrjään tehdäkseen tilaa. -- Sehän noissa\nlapsissa on niin suuri lohdutus, että saattaa toivoa heidän tekevän\nsynnyinmaalle sen, mitä eivät vanhemmat ole voineet.\n\nElina asteli kuin lumotussa linnassa. Veeran mieliala oli riistänyt\nhänet mukaansa. Tämä oli komea koti, sopusointuisa, kaunis koti,\naivan toinen kuin muinoin hänen veljensä aikana. Siinä oli jotakin\nniin eheää, valoisaa, onnellista, alkaen sisustuksesta emäntään, joka\nkauniissa suomalaisessa puvussaan taloa johti.\n\n-- Tämä suomalaisuus on kokonaan Antin ansio, puheli Veera taas. -- Hän\non luonut kodin uudeksi, sillä hän on kasvattanut minut naiseksi...\nAlussa tuntui minusta mahdottomalta kotikielenä ruveta käyttämään\nsuomea. Nyt olen tullut niin radikaaliksi, etten tuntisi olevani\nkotona, jollen käyttäisi suomalaista pukua. Tässä eheydessä on jotakin\ntavattoman suloista. Ainoa, joka vielä häiritsee, on nimeni, mutta sitä\nen sentään taida ruveta muuttamaan, lisäsi hän hymyillen.\n\nTupaan he sitten istuutuivat juttelemaan. Takassa leimuilivat koivuiset\nhalot, muuta valaistusta ei ollut. Tuontuostakin kohenteli Veera rovioa\npitkällä hangolla.\n\nIsännän mukana tuli taloon kankea mieliala, vaikka jokainen teki\nparastaan sitä haihduttaakseen ja pysyäkseen iloisena. Hetken kuluttua\nlausui Elina jäähyväiset.\n\n-- Ethän pahastu, sanoi hän vielä ovessa Veeralle, -- etten suostu\npyyntöösi. Se on minulle itsellenikin vaikeaa, sillä tämän kaiken\nnähtyä olisi minun todellakin tehnyt mieli. Mutta ymmärräthän, etten\nehdi, kun tuo ulkomaalainenkin nyt syö meillä päivällistä... Hän on\nkyllä vaatimaton, mutta kuitenkin...\n\n-- Minun täytyy valitettavasti sinut ymmärtää, vastasi Veera hymyillen.\n\nHe suutelivat toisiaan vielä kerran. Sitten läksi Elina.\n\nHitaasti asteli hän kotia kohti. Oli tyyni, kylmä ilta. Lunta tosin ei\nvielä langennut, mutta maa oli roudassa ja pilvet riippuivat raskaina\ntaivaanlaidassa.\n\nHän elää ehyttä elämää, Veera, ehkä ehyempää kuin ennen. Ja kuitenkin\nelivät he Akselin kanssa näennäisesti mitä täydellisimmässä onnessa.\nVeera oli mieheensä niin kiintynyt, että hän miltei mustasukkaisen\nkiihkolla häntä vartioi. Ja vuoden hänen kuolemansa jälkeen on hän\nvalmis lahjoittamaan hellyytensä yhtä eheänä toiselle.\n\nMiten se on mahdollista? Eikö hän sittenkään ehkä koskaan rakastanut\nAkselia? Tai voiko nainen rakastua kahdesti?\n\nOnko hänen uskollisuutensa pelkkä unelma? Voiko hän, kadottamatta\nkunnioitusta itseään kohtaan, olla ensi lemmelleen uskoton?\n\nJos niin on, tekivät vanhat intialaiset viisaasti polttaessaan lesken\nhänen miesvainajansa roviolla!\n\n\n\n\nIV\n\n\nElina Vuorio oli kahdeksan vuotta ollut naimisissa, ensi nuoruus oli jo\njäänyt hänen taakseen, mutta vuodet eivät olleet häneen vaikuttaneet:\nElina rouva näytti yhä vielä sangen nuorelta.\n\nHänellä oli solakka vartalo, pienet kädet ja jalat, säännölliset\nkasvot. Matalaa otsaa kaarsi paksu ruskeahtava tukka, poskipäiden ja\nleuan kaarevuus oli siro, profiili voimakas, silmät siniset, milloin\nvaaleammat, milloin tummemmat, joskus miltei mustat. Ihonväri oli\ntavallisesti kalpea, mutta muuttui vilkastuessa helakaksi punaksi\nposkille ja huulille. Kunnas oli kerran sanonut hänen huulistaan, että\nne toimittavat samaa virkaa kuin hevosella korvat: hänen huulillaan\nkuvastui jokainen hänen mielialansa pieninkin vivahdus. Niillä väreili\nnauraessa hyvä, lapsellinen ilme, niissä oli milloin katkeruutta,\nmilloin ilkeää ivaa, ylenkatsetta, sääliä, iloa, tuskaa. Löytyy\nkasvoja, jotka ovat kauniit, mutta jotka pian unohtuvat. Elinan\nkasvot painuivat mieleen niine ilmeineen, joita ne kulloinkin olivat\ntulkinneet.\n\nTuttavat olivat vakuutetut, että Elina rouva näyttelijättärenä olisi\nonnistunut aika hyvin, tai että hänestä pianotaiteilijattarena olisi\ntullut jotakin harvinaista. Hänestä ei kuitenkaan ollut tullut\nkumpaakaan, hän oli jäänyt miehensä vaimoksi. Joskus muistutettiin,\nettä Elina rouva saattaisi olla vähemmän turhamainen -- aina hän\nesiintyy uusissa puvuissa ja valitsee itsepintaisesti valkeita ja\nmustia värejä, jota ei saata leimata muuksi kuin haluksi herättää\nhuomiota. Mutta samassa selitettiin toiselta taholta, että toki\njokaisella on lupa pitää oma makunsa ja että Elina rouva pukeutuu\nkauniisti aivan erityisistä -- isänmaallisista syistä --: hänen\nperiaatteensa mukaan pitäisi suomalaisen intelligensin yleensä pukeutua\naistikkaasti. Saatetaan muistuttaa, että ulkonaiset asiat ovat turhat,\nmutta tunnustetaan silti, että ulkonaisuus ja sisäisyys sittenkin\ntäydentävät toisiaan ja että niiden tulee pyrkiä sopusuhtaisuuteen.\nSiisti puku antaa varmuutta ja herättää kunnioitusta.\n\n-- No mutta tuo etevä rouvahan kuuluu olevan hyvä perheenemäntäkin?\nsaattoi joku kysyä, joka ei vielä tuntenut Elina rouvaa kuin nimeltä.\n\n-- On erinomainen.\n\n-- Mutta kovin kehuvat koketiksi. Sanovat talossa myötäänsä kulkevan\nnuoria herroja, jotka häntä liehittelevät.\n\n-- Siinä suhteessa ei todellakaan voi Elinaa puolustaa. Hän on herrojen\nseurassa liian vapaa. Mutta hän selittää asian sillä tavalla, että\nhän naituna naisena saattaa esiintyä kuinka tahtoo. Hän on muka\n\"palovakuutettu\", hänellä ei ole mitään vaaraa.\n\n-- Mutta mitä hänen miehensä sanoo?\n\n-- Hän ei koskaan kiellä Elinalta mitään. Hän luottaa häneen\ntäydellisesti.\n\n-- He rakastavat toisiaan?\n\n-- Kovasti.\n\n-- Onko heillä lapsia?\n\n-- Ei ole. Siinä suhteessa Elina kyllä on hiukan luonnoton: hän kiittää\nJumalaa siitä, ettei hänellä ole lapsia.\n\nRouvat pudistelivat päätään ja hymyilivät surumielisesti.\n\n-- Hän arvelee, että niistä olisi vaivaa ja siinä hän epäilemättä on\noikeassa.\n\n-- Mutta ei niitä silti antaisi pois!\n\nSaattaa syntyä hetken hiljaisuus.\n\n-- Mutta miksei hän käy yhdistyksessä?\n\n-- Väittää ettei hänellä ole aikaa. Eikä hän pidä suurista seuroista.\nMeitä on muutamia rouvia, jotka tuontuostakin kokoonnumme lukemaan ja\njuttelemaan, lisäsi se rouva, joka sillä hetkellä puhui, salavihkaa\niloissaan siitä, että heitä oli niin muutamia ja että juuri hän kuului\ntuohon suljettuun seuraan, johon ei toinen kuulunut.\n\n-- Teillä on hauskaa?\n\n-- Äärettömän hauskaa.\n\n-- Mutta itsekästä on sulkeutua noin erilleen yhdistyksestä, joka\nsentään on syntynyt hyväntekevää tarkoitusta varten, varsinkin jos\nihmisellä on kykyä, niinkuin rouva Vuoriolla.\n\n-- Mutta meidän pieni seuramme ompelee köyhien hyväksi. Ja me\nkeskustelemme aina hyödyllisistä asioista, emme panettele toisia emmekä\njuorua... Usein Elina soittaa ja lukee meille jotakin ääneen. Kuinka\nhyvin hän lukee, kuulisit vain. Kyllä hän on lahjakas nainen!\n\nNiin juttelivat hänen tuttavansa ja ystävättärensä, luullen tuntevansa\nhänet perinpohjin. Tosin eivät he useinkaan olleet tilaisuudessa\nseurustelemaan hänen kanssaan, sillä Vuoriolaiset asuivat kaukana ja\nElina kävi harvoin vieraissa. Jos häntä taas kotoa haki, niin hän usein\noli poissa ja jos telefonoi, niin ei saanut vastausta. Palvelustyttö\nilmoitti tavallisesti vieraalle, joka oli tullut Elinaa tervehtimään,\nettä hän on mennyt kävelemään.\n\n-- Mutta ehkä odottaisin, jos hän pian tulisi kotiin, saattoi vieras\nehdottaa.\n\n-- Jaa, sitä minä en voi sanoa, taitaa vain viipyä pitemmältäkin.\n\n-- Mutta lepään ainakin hiukan, tänne kun on niin pitkä matka.\n\nVieras astui saliin ja silmäili hetkisen jotakin kuvateosta pöydällä,\nkatsahti sitten nuotteihin, jotka olivat avoimina telineillään\n-- tietysti joku Beethovenin sonaatti --, huomasi sitten, ettei\nkannattanut odottaa ja läksi. Mutta todellinen asiain tila oli seuraava:\n\nElina oli Yrjön mentyä järjestellyt kirjahyllyään ja saanut käsiinsä\n\"Shakespearen draamoja\". Ja niitä hän oli ruvennut selailemaan, ensin\nlukien hiljaa, mutta sitten ääneen. Hän oli innostunut Kleopatran\nosaan, jonka jo tunsi miltei ulkoa, hän kärsi juuri kuningattaren\nmustasukkaisuuden tuskia, kun -- kello eteisessä soi.\n\nSe herätti hänet kuin toiseen maailmaan, hän pelästyi ensi hetkessä\nniin ettei ymmärtänyt, mitä tehdä. Seuraavassa hän käsitti: tulee\nvieraita! Kirja levällään juoksi hän kyökkiin, näki palvelustytön\npyyhkivän käsiään mennäkseen avaamaan ja kuiskasi hänelle kiihkeästi:\n\"Mari, Mari, minä en ole kotona! En voi... Mari ymmärtää, en ole sillä\nmielellä... En voi olla kotona!\" Mari ymmärsi, hän oli palvellut\nVuoriolla monta vuotta. Ja kuunnellessaan vieraan ja Marin keskustelua,\npainautui rouva kyökin kaukaisimpaan nurkkaan, sulki silmänsä ja\npeitti kirjalla kasvonsa, jotka olivat polttavassa punassa. Hän häpesi\nniin sanomattomasti ja katui kaikesta sydämestään, mutta ei kehdannut\nmennä peräyttämäänkään sanojaan ja tunnustamaan valehdelleensa. Kun\nMari palasi kyökkiin ilmoittamaan, että vieras salissa odottaa rouvan\nkotiintuloa, niin Elina jo päätti noutaa päällysvaatteensa ja kiirehtiä\nulos kyökin tietä, sitten tullakseen takaisin kadun puolelta. Mutta\nhänen olisi silloin pitänyt astua aivan salin ikkunoiden alatse! Ei\nsiis ollut muuta neuvoa kuin odottaa siinä kiltisti. Kun vieras sitten\nvihdoin oli lähtenyt, hiipi Elina saliin, hiljaa kuin rikoksellinen.\nEi hän enää voinut jatkaa lukemistaan, sillä mieliala oli mennyt.\nSen rangaistuksen hän hyvin ansaitsi. Kunhan hän edes nyt olisi\nviisastunut, kunhan tämä olisi viimeinen kerta!\n\nSillä sellaista oli sattunut monasti, vaikk'ei kukaan sitä aavistanut.\n\nEräänä päivänä oli joku Elinan ystävättäristä saanut vihiä hänen\nShakespeare-innostuksestaan ja pian liikkui kaupungilla huhu, että\nElina Vuorio aikoo antautua teatteriin... Toiselta puolen pidettiin\nluonnollisena, että hänen taipumuksensa pyrkivät oikeuksiinsa, toiselta\npuolen ihmeteltiin, että hän, joka elää niin onnellisessa avioliitossa,\najattelee sellaisia, ja että mies sen sallii... Joku luuli tietävänsä,\nettä Elina tekee tämänkin pelkästä isänmaallisuudesta, hän on aina\nvalittanut, että niin harvat sivistyneet antautuvat teatteriin... Mutta\njuuri kun kysymystä pohdittiin tuttavien kesken ja kun joku jo oli\nyrittänyt soittaa Vuoriolle kysyäkseen, paljonko huhussa oli perää,\nluettiin sanomalehdissä ensi sivulla, lihavasti painettu ilmoitus:\n\"opetusta suomen-, ranskan- ja saksankielessä antaa rouva Elina\nVuorio\", jne. Hyvänen aika sitä naista, kaikkeen se ehtii ja kaikkia\nse keksii! Teatterijuttu oli siis ollut tuulesta temmattu huhu! Mutta\nmiksei hän ruvennut antamaan soittotunteja? Olisi toki luullut, että se\nala oli häntä lähempänä.\n\nElina itse oli lukenut ilmoituksen mielessään miltei sankarittaren\ntunteet. Sillä hänen oli pitänyt perinpohjin voittaa itsensä, ennenkuin\nsai vastenmielisyytensä kaikkea pedagogintointa vastaan lannistetuksi.\n\nViikon kuluttua tiesi koko tuttavapiiri ja sen tuttavapiiri, että\nElina Vuoriolla oli kymmenen oppilasta, ja niihin liittyi pian eräs\n\"ulkomaalainen\". Kukaan ei siis voinut ihmetellä, että hän yhä\nharvemmin näyttäytyi tuttaviensa parissa. Hänellä oli aina kiire ja kun\nhäneltä kysyttiin, miten hän jaksoi ja eikö työ häntä rasittanut, niin\nhän nauraen vastasi:\n\n-- Ei vähääkään, ainakaan tähän asti. Olen oikein tyytyväinen, on niin\nhauska, kun on vakinaista työtä.\n\nHän sitä itsekin ihmetteli, mutta opettaminen oli oikein hauskaa. Sinä\npäivänä, jolloin hänellä oli yksi ainoa tunti, hän oikein ikävöi tätä\ntuntia. Mutta sen hän antoikin Dargikselle, ja Dargista olisi kuka\ntahansa ilokseen opettanut, niin intresantti ihminen hän oli ja niin\nhauskaa oli jutella hänen kanssaan. Parin viikon kuluttua puhui hän jo\nsuomea, käyttäen saksaa ainoastaan poikkeustiloissa.\n\nHän oli täydellisesti kotiutunut Vuoriolassa, tunsi joka komeron\ntalossa ja tuli joskus Yrjön kanssa kyökkiin katsomaan, mitä\ntarjottaisiin päivälliseksi. Usein Elina heiltä kysyi, mitä ruokaa he\nhuomiseksi tahtovat, mutta siinä suhteessa syntyi tavallisesti eri\nmieliä ja Elina oli nauraa kuollakseen, kun herrat tästä tärkeästä\nasiasta väittelivät.\n\nSunnuntaisin tekivät he kaikki kolme pitkiä kävelyretkiä kaupungin\nulkopuolelle. Vitold johti retkikuntaa kartan avulla, sillä vaikka\nolivatkin helsinkiläisiä, eivät Yrjö ja Elina tunteneet seutuja.\n\nKerrankin olivat he astelleet kaukana Alppilan takana, kulkeneet\nmetsäisiä polkuja ja saapuneet korkeimmalle huipulle, josta näkyi koko\nkaupunki. Siihen he sanattomina olivat seisahtuneet. Aurinko laski\nja taivaalle jäi veripunainen pilviryhmä, jonka hohde punaili meren\nlahtia, alastonta metsää, kallioita ja kaupunkia.\n\n-- Miksi Elina rouva on niin kalpea? huomautti Vitold äkkiä.\n\n-- Sinua palelee? kysyi Yrjö huolestuneena ja kietoi käsivartensa\nvaimonsa ympärille.\n\nMutta ennenkuin Elina oli ehtinyt vastatakaan, oli Dargis riisunut\npäällystakin yltään, päättäväisesti tarttunut Elinan käteen ja\ntuupannut sen hihasta sisään.\n\n-- Hyvänen aika, ettehän te päällystakitta voi tulla toimeen\niltakylmässä... Vielä vilustutte ja kuolette ja minusta tulee teidän\nmurhaajanne...\n\nDargis nauroi:\n\n-- Rauhoittukaa, rauhoittukaa! Voin lohduttaa teitä sillä tiedolla,\nettä minä monta kertaa luistinjäällä olen pudonnut avantoon, tai on\njää murtunut allani ja päästyäni ylös olen jatkanut matkaani samoissa\nmärissä vaatteissa, tulematta kipeäksi.\n\nVasta kun he hyvän aikaa olivat hypelleet kiveltä kivelle ja Elinan\nposkille oli noussut heleä puna, suostui hän ottamaan takaisin\ntakkinsa. Sillä kertaa eivät he olleetkaan löytää kotiin. He\nsotkeutuivat notkojen väliin, kiipeilivät ylös kallioseiniä ja\njoutuivat äkkiä sellaiselle harjulle, etteivät päässeetkään eteenpäin.\nEi ollut muuta neuvoa kuin palata takaisin kaupunkiin samaa tietä kuin\noli tultu.\n\nElina nautti äärettömästi noista yhteisistä retkistä. Kun he joskus\nkahden Yrjön kanssa olivat olleet pitemmillä kävelyillä, niin hän aina\noli pelännyt, milloin juopuneita, milloin vihaisia koiria, milloin\nmitäkin hullutuksia, mutta Dargiksen seurassa oli niin turvallista. Hän\npiti huolta heistä molemmista.\n\nDargis oli voittanut kaikkien helsinkiläisten sydämet. Kilvan häntä\nkutsuttiin perheisiin, milloin päivällisille, milloin illanviettoihin.\nAinoa joka ei hänestä pitänyt, oli Kunnas, Vuoriolaisten vanha ystävä.\n\n-- En kärsi ihmisiä, joita kaikki liehakoivat, selitti hän\nharmistuneena Elinalle. -- Teillekään ei enää koskaan voi tulla, jollei\nhän jo ennestään ole siellä.\n\n-- Niinkuin ei meillä olisi tilaa teille molemmille, nauroi Eina,\njota Kunnaksen närkästys huvitti. -- Eihän Dargis koskaan tule meille\nennenkuin kello kaksi, jolloin meillä on tunti.\n\n-- Sitä ennen on myöskin tunti.\n\n-- Tietysti, sillä silloin tulevat muut oppilaani...\n\n-- No niin, siinähän se on: aina on tunti ja kun ei ole, niin on\nulkomaalainen teillä.\n\nKunnas oleskeli maalla Helsingin likeisyydessä, mutta kävi pari kertaa\nviikossa kaupungissa. Vuoriolle ei hän enää tullut ilman erityistä\nkutsua. Ja koska hänen tavallisesti piti lähteä iltajunalla, niin\noli päivällisaika ainoa, jolloin häntä saattoi pyytää. Ja silloin\noli Dargiskin Vuoriolla. Kunnas esiintyi hänen seurassaan tavattoman\nkohteliaana, mutta hänen käytöksessään oli jotakin väkinäistä ja\npidätettyä.\n\nHauskaa oli Elinasta nähdä nuo kolme yhdessä: Yrjön kirkassilmäisenä,\nhyvänä, hiukan hajamielisenä ja oppineena, Kaarlen kohteliaana,\nvilkkaana, viikset hyvin hoidettuina, yllään puku joka oli uusinta\nmuotia, ja Dargiksen tyynenä, rotevana, päätä pitempänä noita muita,\nsilmissä omituinen verhottu loisto.\n\n-- Mitä sinulla oikeastaan on häntä vastaan? kysyi Elina Kaarlelta,\njoskus heidän jäätyään kahdenkesken.\n\n-- Johan olen sanonut, etten kärsi ihmisiä, joita kaikki liehakoivat.\nMinä pidän enimmän sellaisista, joista eivät muut pidä.\n\n-- Mutta pidäthän toki Yrjöstä ja minusta, vaikka meistä muutkin\npitävät.\n\n-- Te olette silti -- ainakin sinä -- ihmisiä, joita ei ymmärretä,\nsillä jos ymmärrettäisiin, niin ei pidettäisi.\n\n-- Kiitoksia kohteliaisuudesta. No mutta entä Yrjö, eikö häntäkään\nymmärretä?\n\n-- Yrjöstä en tahdo puhua, hän on hyvä lapsi, hänestä täytyy kaikkien\npitää.\n\n-- Mutta minä tahtoisin tietää, millä Dargiksen oikeastaan on\nonnistunut raivostuttaa sinut, hyväluontoisen ja kiltin miehen. Sillä\nsano mitä tahansa: tekosyyn sinä tässä tuot esille... Vai olisiko hän\nehkä iskenyt silmänsä johonkin sinun mielitiettyysi?\n\n-- On kyllä, eikä yhteen vaan useampaankin.\n\n-- No nyt minä ymmärrän! huudahti Elina, -- sehän on päivänselvää,\nettet voi kärsiä sellaista miestä, joka sinulle on niin perin\nvaarallinen.\n\nKunnas loi häneen pitkän katseen.\n\n-- Varo, ettei hän käy itsellesi vaaralliseksi!\n\n-- Mitä tarkoitat? Minulle vaaralliseksi, minulle, naiselle, joka olen\nnaimisissa miehen kanssa, jota rakastan? Tarkoitatko että rakastuisin?\nSilloinhan hän olisi vaarallinen ei yksin Helsingin nuorille tytöille,\nvaan kaikille Helsingin rouville ja luonnollisesti myöskin heidän\nmiehilleen. Siis tuollainen suuri yleinen vihollinen, niinkuin\nruttotauti ja muut maanvaivat, lohikäärme, jolla on kymmenen päätä...\n\nJa Elina purskahti suureen nauruun, hän nauroi niin että kyyneleet\ntulivat silmiin. Mutta Kunnas silmäili totisena eteensä.\n\n\n\n\nV\n\n\nHelsinkiläisellä, jos hän tahtoo pysyä kelpo kansalaisena, on paljon\nvelvollisuuksia. Hänen täytyy vuokrata asemansa mukainen asunto\nja esiintyä puvussa, joka on suomalaisen intelligenssin edustajan\narvoinen, hänen täytyy kuulua viiteen, kuuteen yhdistykseen, ostaa\nja lukea uusi suomalainen kirjallisuus, nähdä jokainen premieeri\nteatterissa, käydä konserteissa, kansallisissa iltamissa ja\narpajaisissa, syödä ja juoda etevien suomalaisten kunniaksi, kun\nhe viettävät merkkipäiviään, ja juhlia ulkomaalaisia suuruuksia,\nkun he käynnillään kunnioittavat Suomea. Sitäpaitsi seurata\nmaailmankirjallisuutta.\n\nNämä velvollisuudet ovat sangen mieluisat sille, jolla on vastaavat\ntulot, mutta kun on velkoja eikä tuloja ja kuitenkin pitäisi ja\ntahtoisi seurata hyvän kansalaisen sisäistä ääntä...?\n\nHelsinkiin oli hiljan saapunut kuuluisa ulkomaalainen ja useat\nkaupunkilaiset olivat päättäneet hänen kunniakseen toimeenpanna\n\"yksinkertaisen illanvieton\". Kello puoli kahdeksan oli määrä kokoontua\nKämppiin.\n\nKunnas tuli säntilleen kello seitsemän noutamaan Yrjöä.\n\nElina ilmoitti hänelle jo ovessa, ettei Yrjö ole terve.\n\n-- Mikä sinua vaivaa? huomautti Kaarle astuessaan Yrjön työhuoneeseen.\n-- Näytätpä sangen hyvinvoivalta.\n\n-- On tässä niin kivistänyt päätäni...\n\n-- Niin, ehätti Elina sanomaan, -- ei Yrjö ole terve, hänen täytyy\nsäästää voimiaan. Väitöskirja ja...\n\n-- Olkaamme järkevät! virkkoi Yrjö, nousten sohvalta, jolla oli ollut\npitkänään. -- Katso, Elinaiseni, enhän kuitenkaan nyt jaksaisi tehdä\ntyötä...\n\n-- Mutta lepäisit!\n\n-- No, ei häntä siellä rasiteta, puuttui Kunnas nauraen puheeseen. --\nSinä häntä täällä niin hemmottelet, ettei hän kohta olekaan mies, vaan\nnainen. Jos minä oikein ymmärrän Elina rouvan, niin on se pieni itsekäs\nikävä joka uhkaa. Mutta sellaisiin pitää vaimon toki aikoinaan tottua.\nOlettehan te nyt jo olleet vuosikausia naimisissa! Ja tiedätkö, Elina\nrouva, meillä suomalaisilla on velvollisuuksia, jos mielimme saada\nmaamme tunnetuksi ulkomailla.\n\n-- Mutta ensimmäinen velvollisuus on toki hankkia varma taloudellinen\nasema, jotta pääsee elämästä toisten kustannuksella...\n\n-- Soh, siihenkö sitä taas tultiin! Se nainen, se nainen, se kuultaa\nläpi kaikkialla. Se tekee kärpäsestä hevosen. Niinkuin tämä nyt veisi\nniin paljon!\n\n-- Parikymmentä markkaa vähintään, sitäpaitsi koko illan. Ja näitä\n\"yksinkertaisia illanviettoja\" on viime aikoina ollut yhtämittaa. Eihän\nYrjö ole viettänyt iltaa kahden minun kanssani pitkiin aikoihin...\n\n-- Mutta minä tulen aikaiseen kotiin.\n\n-- Älä mene, kun minä pyydän. Jos rakastat minua, niin jää kotiin. Olen\ntänään niin levoton. Tuntuu siltä kuin jotakin tapahtuisi.\n\n-- Niinhän sinusta aina tuntuu, kun olen menossa kaupungille, sanoi\nYrjö hymyillen ja veti Elinan polvelleen.\n\n-- Mutta kello on pian puoli kahdeksan, huomautti Kunnas, -- ja\nisäntien pitää toki olla paikalla ennenkuin vieras saapuu.\n\n-- Tulen, tulen paikalla, sanoi Yrjö, -- heitän vain toisen takin\nylleni. Kas ettei Dargis vielä ole tullut.\n\n-- Tuleeko hänkin? sanoi Kunnas.\n\nElina ei vastannut mitään. Hän seisoi keskellä lattiaa, jäykästi\ntuijottaen eteensä. Kunnas katseli häntä nauruaan pidätellen.\n\n-- Ole järkevä, Elina rouva, virkkoi hän puoleksi nuhdellen,\npuoleksi lohduttaen. -- Pitäähän naisen tällaiseen tottua. Jos minä\nolisin naimisissa, niin kyllä kasvattaisin eukkoni niin, ettei hän\nhiiskahtaisi, vaikka joka aamu tulisin kotiin kello kuusi.\n\n-- Ja vaikka silloin ehkä olisit aivan päihtyneenä, koetti Elina laskea\nleikkiä. -- Mutta tiedä, etten minä viettäisi hetkeäkään sellaisen\nmiehen talossa.\n\n-- Voit puhua, kun olet saanut niin hyvän miehen kuin Yrjö on. Mutta\njuuri tuntien hänen mallikelpoisuutensa, pitäisi sinun antaa hänen olla\nvapaudessaan, eikä ahdistaa häntä. Ymmärräthän sinä, ettei mies voi\nistua kotiin kahlehdittuna kuin vanha erakko.\n\nElina asteli edestakaisin lattialla, hermostuneesti hypistellen\nnenäliinaansa. Yrjön palatessa huoneeseen, jäi hän rukoellen häneen\nkatsomaan.\n\n-- Sinä olet hermostunut, Elinaiseni, virkkoi Yrjö hellästi. -- Mutta,\nlisäsi hän samassa veitikkamaisesti ja nyökäytti salaperäisesti\npäätään, -- sinä et tiedä, minkä odottamattoman ilon sinulle valmistan.\nMinä teen sinut vielä aivan terveeksi... Mutta kuulehan, minulla ei ole\nkuin viisikymmentä penniä, etköhän sinä kohtuullista prosenttia vastaan\nlainaisi minulle pariakymmentä markkaa?\n\nHän levitti kukkaronsa Elinan eteen ja purskahti huolettomaan nauruun.\n\nElina puri huulensa kokoon ja jännitti kaikki voimansa pysyäkseen\nlevollisena. Hän otti taskusta kukkaronsa ja ojensi sen Yrjölle, mutta\nei puhunut sanaakaan.\n\n-- Kiitos, sanoi Yrjö, -- emme enää huoli odottaa, vaan tulkoon Dargis\nperässä. Ja älä nyt ole levoton, oma Elinaiseni, vaan mene kiltisti\nnukkumaan. Koetan tulla kotiin jo kello kaksitoista.\n\nElina ei vastannut, hänen täytyi koota koko tahtonsa estääkseen\nkyyneliä tulemasta silmiin. Mutta kun ovi oli lisahtanut lukkoon\nheidän jälkeensä ja heidän äänensä olivat lakanneet kuulumasta,\nsilloin raukesi koko hänen mielenmalttinsa, hän kaatui pitkäkseen\nsalin lattialle ja purskahti itkuun. Hän itki hurjasti, toivottomasti,\nnäkemättä edessään minkäänlaista valon kipinää. Pitkien aikojen\nmielikarvaudet purkautuivat kyyneltulvaksi, hän väänteli käsiään, itki\nrajusti, muistamatta ja lopulta ajattelematta mitään, kunnes vain\nhermot takoivat, korvissa suhisi ja pää kävi niin raskaaksi, että\ntuntui mahdottomalta sitä korottaa. Eikä hän tietänyt, miten kauan jo\noli siinä itkenyt, kun hän äkkiä kuuli nimeään mainittavan.\n\nHän kääntyi ja avasi silmänsä.\n\nDargis seisoi hänen edessään.\n\n-- Elina rouva, mikä teidän on?\n\nElina peitti kasvot käsillään, Dargis irroitti ne hiljaa, koetti\nnostaa häntä ylös ja vei hänen kätensä huulilleen. Elina sävähti äkkiä\nseisoalleen, oli kuin hänen suonensa olisivat täyttyneet tulella.\n\n-- Mitä te itkette? toisti Dargis hiljaa.\n\n-- Huoliani, joita en enää jaksa kantaa.\n\nJa taas hän purskahti itkuun.\n\nDargis tuki häntä, pidellen kiinni hänen molemmista käsistään ja\ntuijottaen hänen kasvoihinsa, joiden väreet vavahtelivat.\n\nDargiksenkin rinnassa oli alkanut aaltoilla ja myrskytä.\n\nOliko kevät palannut, oliko tullut takaisin hänen ensi nuoruutensa ja\nsen ylenpalttinen voima? Rinta oli vuosikausia ollut jäässä, hän oli\nluullut sen jäätyneen pohjaa myöten, hän oli ajatellut kivettyneensä\ntunnottomaksi. Ja nyt äkkiä olivat veret kuumenneet, jänteet\njännistyneet, joka solussa alkanut pulputa elämä!\n\nTunne valtasi hänet mahtavana riemuna, niinkuin kevätmyrsky, joka\nyhdellä iskulla luo järvestä jäät, kun aurinko on saanut paistaa niihin.\n\nJa niinkuin järvenpinta pitkän talven jäljeltä katselee aurinkoa,\nniin katseli Dargis nyt naista, joka paistavana kuin päivä seisoi\nhänen edessään. Siinä oli nyt hänen silmiensä alla vastaus kaikkiin\nkysymyksiin, selitys kaikkiin ongelmoihin, viihdytys kaikista tuskista.\nHän oli sitä etsinyt vuosikausia, hän oli, löytämättä, ajanut sitä\ntakaa maailman ääristä, hän oli vihdoin luullut, ettei hän sitä mistään\nsaa.\n\n-- Miksi minä olen niin onneton, miksi olen niin yksin? pääsi Elinalta\ntuskallisena huudahduksena.\n\nHän piteli kovasti kiinni Dargiksen kädestä, ikäänkuin peläten\nkaatuvansa, jos sen päästäisi. Kun hän vihdoin korotti silmänsä\nja kohtasi nuo toiset silmät, jotka kuin meren syvyytenä häneen\nkatselivat, niin alkoi tuskallinen ilme hänen kasvoiltaan kadota ja\nkyyneleet lakkasivat vuotamasta. Koko hänen muotonsa suli hymyksi ja\nkuiskaten hän virkkoi:\n\n-- Ettekö lähdekään pois, vaan jäätte tänne?\n\n-- Jään, kuiskasi Dargis ja hänen äänensä vapisi.\n\nElina tuijotti hänen silmiinsä, jäsentä liikahtamatta. Kaikki hänen\najatuksensa katkesivat, koko hänen tuskansa haihtui. Ikäänkuin muuri\nasettui menneisyyden eteen, hän ei muistanut mitään. Oli kuin hän sinä\nhetkenä olisi syntynyt maailmaan alkamaan elämää. Ja elämän herätessä\nversoi hänen rintaansa kuin kevät puhkeavine puineen, tuoksuvine\nnurmineen. Hän oli ikäänkuin jossakin korkealla, läpikuultavassa\nilmassa, itse valoisana, läpikuultavana olentona. Ja kun hän liikahti,\ntunsi hän astelevansa kevyesti kuin pilven laitaa pitkin. Hän katseli\nmieheen kuin ihmeeseen, josta hänellä ei ole ollut aavistusta ja joka\nensi kerran ilmestyy hänen eteensä. Kuinka hän oli kaunis! Mikä tukka,\nmikä otsa, mikä poski! Ja silmät, silmät!\n\n-- Vitold Dargis! lausui Elina hiljaa ja laski kätensä hänen\npäälaelleen.\n\nMutta silloin särkyi sulku, jota mies vaistomaisesti oli rakentanut.\nHän nousi niin peloittavan suureksi ja ihanaksi, katseli häneen\nkatseella, joka poltti ja nosti hänet käsivarsilleen ikäänkuin hän\nolisi ollut höyhen.\n\nSilloin Elina heräsi, hänen ajatuksensa palasi, lumous katosi,\nnykyisyys ja menneisyys astuivat hänen eteensä räikeän alastomina: hän\noli miehensä kodissa, vieraan miehen sylissä! Voimanponnistuksella\nriuhtaisi hän itsensä irti ja pakeni huoneen toiseen päähän ikäänkuin\npelastusta hakien.\n\nJärkikin oli palannut, kaikki oli hänelle äkkiä selvennyt, mutta\naika tuntui astelevan merkillisen pitkin askelin: hän eli hetkessä\nkokonaisia vuosia. Mitä... mitä tämä merkitsikään?\n\nHänen täytyi kädellään sipaista otsaansa, käsivarttaan, sillä hän ei\ntuntenut omaa itseään. Varmaankin, olivat hänen kasvonsa vanhentuneet\nja hiukset käyneet harmaiksi... Tai ehkä hän oli hyvin nuori, nuorempi\n-- ja myöskin kauniimpi -- kuin koskaan ennen...\n\n-- Elina rouva, virkkoi Dargis, -- tulkaa tänne.\n\nElina pelkäsi eikä liikahtanut paikalta. Hänellä oli se vaistomainen\ntunne, että jos hän menee, niin tapahtuu jotakin kauheaa. Seuraavassa\nhetkessä tarttui kuitenkin Dargis voimakkaasti hänen ranteeseensa,\nja tahdottomana seurasi hän häntä ja istui sohvaan hänen viereensä.\nHän oli ikäänkuin lamauksissa, hän ei voinut tehdä itselleen tiliä\nmenettelystään ja samalla hän selvästi tunsi rinnassaan omituista\ntuskaa. Vihdoin uskalsi hän katsoa ylös ja kun hän oli nähnyt Dargiksen\nloistavat silmät ja kasvot, joissa vielä kuvastui kova taistelu ja\nmielenliikutus, laskeutui hänen rintaansa rauha. Tuntui siltä että hän\nvoi viettää siinä koko elämänsä ajan, kaipaamatta mitään, ikävöimättä\nmihinkään, kunhan vain saa katsella tuota suurta, luisevaa kättä, joka\non hänen kätensä ympärillä.\n\nMutta äkkiä kävi hän taas levottomaksi ja kysymys, joka oli syntynyt\nikäänkuin hänen aavistustaan vastustamaan, puhkesi esiin hänen\nhuuliltaan.\n\n-- Voiko, virkkoi hän kiihkeästi, -- nainen rakastaa kahdesti? Voiko\nesimerkiksi leski miehensä kuoleman jälkeen mennä uusiin naimisiin, jos\nhän on rakastanut miestään?\n\nHän tunsi kuinka koura hänen ranteensa ympärillä vavahti.\n\n-- Voi! vastasi Dargis hiljaa.\n\n-- Mutta voiko mies sitten rakastaa naista, joka jo on kuulunut\ntoiselle? puhui Elina yhä kiihtyneemmällä äänellä.\n\n-- Voi!\n\n-- Ei, ei, ei! Se ei ole mahdollista! Ihminen ei voi olla todelliselle\nrakkaudelleen uskoton eikä mies rakastua naiseen, joka on ollut\nnaimisissa. Sellaisen avioliiton solmii joko kyllästyminen yksinoloon,\njonkinlainen mieto ystävyys tai ulkonaiset edut.\n\n-- Ei, sanoi Dargis, -- ihmissydän ei kysy sellaisia, kun hetki tulee...\n\n-- Mutta se on kauheaa, keskeytti hänet Elina, -- sitä vastaan pitäisi\nkynsin kourin taistella.\n\nDargis painoi käden otsalleen ja puri kokoon huulensa.\n\n-- Olen aivan samaa mieltä, sanoi hän vihdoin, -- mutta kaikkia\nteorioja ei käytännössä voi toteuttaa. Rakkaus ei tottele mitään\nlakeja, se tulee kuin varas yöllä.\n\n-- Niinkö luulette? kysyi Elina tavuja venytellen ja jäi häneen\ntuijottamaan.\n\nÄkkiä hän nousi, ojentui suoraksi, asettui Dargiksen eteen, tarttui\nhänen käsiinsä ja ravisti niitä ikäänkuin herättääkseen häntä unesta.\n\n-- Kuka te olette, mitä te olette? kirkaisi hän. -- Sanokaa, sanokaa!\n\nMutta silloin mies taas nousi, likeni, levitti sylinsä... Hän sai\nkiinni Elinan käden ja suuteli sitä kuumin, kostein huulin...\n\nElina riuhtaisi itsensä irti ja pakeni huoneen toiseen päähän.\n\nEi, ei!\n\nHän lankeaa, hän lankeaa, sillä hänen rakkautensa horjuu. Rakkauskaan\nei siis ole iäinen, ja naisen uskollisuus on kuin vaahto meren\naalloilla. Voi ihmissydämen kurjuutta, voi maailman pahuutta! Onko enää\nmitään joka pysyy?\n\nJa Elina purskahti epätoivoisasti itkemään, ei yksin omaa rikostaan,\nvaan ikäänkuin hän hartioillaan olisi tuntenut koko naissuvun\nsyntitaakan.\n\nDargis oli vaipunut tuolille, pää käsien varassa. Nähdessään Elinan\ntaasen sortuvan lattialle, astui hän hänen luokseen ja nosti hänet ylös.\n\n-- Elina, älkää itkekö, pyysi hän. -- Miksi te itkette? Minä olen\nteitä loukannut, minä sen tiedän, minä en millään voi puolustautua,\nainoastaan pyytää anteeksi ja lähteä...\n\nMutta Elina yhä itki. Äkkiä hän molemmin käsin tarttui hiuksiinsa,\nhänen teki mieli repiä niitä.\n\n-- Kaikki antaisin, pusersi hän esiin hampaidensa välitse, -- jos\nsaisin sen tunteen tuntemattomaksi.\n\nDargis elostui äkkiä. Jeesus, Maaria, oliko se mahdollista? Hänet\nvaltasi hurja tunne, ilon- ja pelonsekainen epävarmuus. Hänen täytyi\nsaada tietää...!\n\n-- Minkä tunteen? kuiskasi hän henkeään pidätellen ja pusersi Elinan\nkättä.\n\n-- En saa, en uskalla, en tahdo sanoa!\n\nDargis miltei viskasi hänet menemään, niin hän riemastui. Mutta\nseuraavana hetkenä hän taas piteli hänen kättään.\n\n-- Onko se totta, Elina rouva? Sanokaa...\n\n-- Voi, kunhan olisikin valhetta, luulottelua, unta! kuiskasi Elina\nikäänkuin itsekseen.\n\nDargis jäi häneen tuijottamaan, kasvoilla harras ilme, melkein kuin\nhän olisi rukoillut. Mutta samassa hänelle selveni: tämähän on\nmielettömyyttä, mahdottomuutta, rikosta! Pois täältä täytyy paeta,\nniin kauas kuin suinkin, pois tämän kodin lämmöstä, pois aurinkonsa\nkirkkaudesta!\n\nSamassa likeni Elina ja ojensi kätensä ikäänkuin häntä koskettaakseen.\nMiksi olikin hänen otsansa niin valkea, miksi...\n\nMutta ei! Eihän hän saa...!\n\n-- Vitold Dargis, äänsi hän surullisesti, -- on jo yö. Teidän täytyy\nlähteä.\n\nDargis paljasti kasvonsa ja ravisti päätään niinkuin hän olisi tahtonut\npäästä jostakin pahasta.\n\n-- Olette oikeassa!\n\nElina vaipui katsomaan häneen. Hänen katseensa riisti häneltä kaikki\naseet, vei häneltä koko tajunnan. Hän ei tietänyt, näkikö hän unta vai\nelikö hän todellisuudessa. Varmaankin oli kaikki unta, vai oliko hän\ntullut hulluksi?\n\n-- Elina rouva, kuiskasi Dargis ja sipaisi kädellä otsaansa, -- te\npelkäätte minua.\n\n-- Niin, minä pelkään.\n\nDargis asteli pari kertaa levottomasti läpi huoneen.\n\n-- Peto minä olen, virkkoi hän kolkosti, -- enkä ihminen. Ja kuitenkin\nolen vuosikausia koettanut tappaa sen itsestäni... Älkää peljätkö,\nElina rouva. Olemmehan me molemmat rehellisiä ihmisiä. \"Emme voi estää\nlintuja lentämästä päämme päällä, mutta voimme katsoa, etteivät ne\nsinne rakentele pesiään.\"\n\n-- Minä olen tämän kaiken ansainnut, lausui Elina tyyntyneempänä, --\nsillä olen aina ollut niin valmis tuomitsemaan ihmisiä, jotka toisen\nkerran menevät avioliittoon. Hyvää yötä.\n\nHetkiseksi jäivät he toisiinsa katsomaan. \"Älkää sentään vielä menkö\",\ntahtoi toinen lausua, ja toisen huulilla olivat sanat: \"älkää vielä\nkarkoittako minua luotanne\", mutta kumpikin vaikeni, ja Dargis läksi.\n\nJäätyään yksin tuli Elina saliin, ojensi kätensä lampun valoa kohti ja\npainoi huulensa siihen, missä hänen suudelmansa vielä poltti ihoa.\n\nHän oli ylenpalttisen onnellinen -- hän ei voinut sille mitään! Oli\nniin suloista ajatella noita kasvoja, jotka hän tänään ensi kerran\noli nähnyt. Hänestä tuntui siltä, että hän vasta tänään oli oppinut\ntuntemaan miehen. Kuinka hän lähes kolmattakymmentä vuotta onkaan\nvoinut elää maailmassa tutustumatta ainoaankaan mieheen!\n\nJa ajatus katkesi ja toinen tuli sijaan: nainen, nainen, sinä hyvien\nvanhempiesi tytär, sinä miehesi vihitty vaimo, mille tielle olet\njoutunut! Olet rikollisin langenneitten joukossa! Kirous sinulle ja\nkoko naissuvulle...\n\n-- Hyvä Jumala, armahda minua! pusertui hänen rinnastaan esiin ja hän\nväänteli käsiään ja jatkoi yksin puheluaan, katkonaisesti kuiskaten.\n\n-- Minä tunnustan sinulle suuren syntini: minä kannan sydämessäni\nluvatonta rakkautta! Minä en tiedä, mistä se on tullut, sillä minä\nen ole sitä tahtonut. Ota se pois, Jumala, puhdista minut, tee minut\nlumivalkeaksi, onhan sinulla kaikki valta.\n\n-- Hän on niin kaunis, hän on niin suuri! Kuka voi sillä tavalla\npusertaa kättä kuin hän, kuka niin voimakkaasti nostaa syliinsä, kuka\nniin varjella vaaroista kuin hän? Kuka on niin paljon kärsinyt, kuka\nkieltäytynyt, kuka taistellut, kuka voittanut niin paljon kuin hän...\nHänen kouransa on niin luja, hänen rintansa on niin voimakas... Hän\nsaattaa hymyillä niin kovaa hymyä, ja toisen kerran -- kuinka hän\nsaattaakin sulaa lempeäksi! Nähdä sellaisen miehen itkevän, se mahtaisi\nolla autuutta! Mutta hän ei voi itkeä, hän voittaa aina kyyneleensä...\n\n-- Yrjö, Yrjö, Jumalan tähden tule kotiin! Etkö tunne, missä lienetkin,\nettä vaimosi on uskoton! Tule valvomaan omaasi, ettei hän luisu\nkäsistäsi...\n\n-- Yrjö, hyvä Yrjö, joka olet niin uskollinen, niin lempeä, joka minua\ntarvitset, niinkuin lapsi tarvitsee äitiään... tule kotiin! Eikö\nvalitukseni kuulu luoksesi, etkö, jos sielusi minua rakastaa, tunne\nettä sinua tänä hetkenä tarvitsen paremmin kuin koskaan ennen...\n\n-- Jos Vitold olisi isäni! Silloin saisin vapaasti heittäytyä hänen\nvoimakkaaseen syliinsä... Tai jos hän olisi poikani, poikani, oma\nlapseni!... Hän tukisi minua, hän hoivaisi...! Sellaisen pojan jos\nsaisin, miten mielelläni kärsisin kaiken, jota tähän saakka olen\nkammonut...\n\n-- Tai jos olisinkin vielä nuori tyttö ja näkisin hänet ja rakastuisin\nja hän tulisi omakseni...!\n\n-- Mene pois minun tyköäni saatana! Minä rakastan Yrjöä, jolle olen\nluvannut ja antanut nuoruuteni rakkauden. Hänelle minä tahdon pysyä\nuskollisena! Yrjö, Yrjö, riennä luokseni!\n\nJa äännellen viime sanoja itsekseen karkasi Elina eteiseen, varmana\nsiitä, että Yrjö tulee. Mutta eteinen oli pimeä ja tyhjä ja Elina\nsortui oven eteen.\n\nHän oli siinä pitkän aikaa kuin tajuttomana, voimatta ajatella ja vain\npainaen otsaansa oven kovaan pieleen. Kellon lyödessä kaksitoista\nheräsi hän kuin unesta.\n\n-- Nyt tulee Yrjö, hän lupasi tulla kello kaksitoista!\n\nElina kuunteli henkeä pidätellen. Ketään ei tullut.\n\nEntä jos hänelle on tapahtunut jotakin! Hän on saattanut sairastua\nsiellä illallisilla. He eivät lähetä häntä kotiin jotteivät\npelästyttäisi vaimoa, vaan vievät sairashuoneeseen... Tai jos hän on\nkuollut kadulle, niin he nostavat hänet rattaille, vievät pois ja\nhuomenna luetaan sanomalehdistä, että...!\n\n-- Minä olen sen kaiken ansainnut!\n\n-- Jumala, Jumala, miten voisin sovittaa, miten katua...!\n\nHän ei vielä ollut päässyt tästä ajatuksesta, kun Yrjö tuli.\n\n-- Elinaiseni, kaunokaiseni, olet itkenyt! kuiskasi hän hellästi.\n-- En voinut päästä aikaisemmin. Ihan salaa läksin. Kovasti minulle\nsuuttuivat, kun yritinkään poistua.\n\nElina pakotti hymyn huulilleen ja läksi kynttilä kädessä\nmakuuhuoneeseen.\n\n-- On se sentään suloista, puhui Yrjö taas, -- kun on oma koti, ja oma\nvaimo, joka odottaa! Sinä minun hyvä toverini, oma Elinaiseni...!\n\nElinaa vapisutti. Yrjö yritti ottaa hänet syliinsä, mutta hän vaipui\nmaahan hänen jalkainsa juureen. Hän ei uskaltanut katsoa häntä silmiin.\n\n-- Istu polvelleni, rakkaani...\n\nMutta yhä syvemmälle lyyhistyi Elina. Yrjö painui hänen puoleensa ja\nnosti hänet ylös.\n\nKuinka toisin hän, Vitold, oli sen tehnyt! Hänen voimakas käsivartensa,\nse se juuri oli Elinan onnettomuus!\n\n\n\n\nVI\n\n\nDargis ei lähtenyt kotiin, hänelle olisi ollut mahdotonta sulkeutua\nhuoneeseensa. Hänessä raivosi toivoton riemu, polttava, miltei\nfyysillinen tuska.\n\nPois, ulkopuolelle kaupungin, meren rannalle, missä saattaa hengittää,\nmissä ilma on jäähdyttävää ja raikasta!\n\nHän elää siis vielä. Tunne ei ole kuollut, sydän ei ole kivettynyt, hän\n_kykenee rakastamaan!_\n\nMereltä päin puhalsi kylmä viima. Lahden pohjukka oli jo jäässä.\n\nDargis avasi päällystakkinsa ja sen alla olevan takin, avasipa vielä\nliivit. Hän olisi tahtonut paljastaa koko palavan rintansa.\n\nKerran nuorena poikana oli hän rakastanut välittömästi ja\nvilpittömästi. Mutta sitten oli tullut aika, jolloin rakkaus täytyi\nriistää rinnasta juuria myöten.\n\nHänen mielelleen koitti talvi, tuli halla niin kova, että elämä näytti\nikipäiviksi jäätyneen. Kaikki kävi hänelle välinpitämättömäksi,\nainoastaan velvollisuudentunteesta hän toimi. Rauhaa hän ei saanut\nmissään. Hän ei enää viihtynyt kotona, hän kierteli maailmaa reppu\nselässä, milloin meritse, milloin maitse. Välistä valtasi hänet halu\nantautua ruumiilliseen työhön, jotta se tukahuttaisi hengen tuskan.\nHän vaelsi silloin johonkin merikaupunkiin ja lastasi laivoja,\ntai tarjoutui työhön jollekin maatilanomistajalle ja kaivoi hänen\nvainioilleen ojia. Mutta kun kasvot olivat tarpeeksi ruskettuneet\ntai parroittuneet, kädet käyneet koviksi ja känsäisiksi ja säästöä\nkertynyt jonkin verran, niin läksi hän parturin luo, hankki kaupungin\nhienoimman näköiseltä räätäliltä vaatteet ja antautui, taaskin\nvaihtuneena herraksi, istumaan kirjastoissa ja harrastamaan tieteitä.\nJa opittuaan maan kielen ja saatuaan selville maan olot, palasi hän\nkotiin, ikävöivän äidin luo. Hän otti nyt osaa nuorison huveihin,\ninnostui suremaan ja kärsimään maansa tilaa, korjasi puutarhan aidan,\njoka oli mennyt rikki, hiekoitti äidin kanssa käytävät, leikkasi\nelonkorjuujuhlassa kyläläisten rinnalla ja voitti kaikkien sydämet.\n\n-- Sinä onnen suosikki, sanoivat tuttavat, -- kyllä me sinua\nkadehdimme! Kylläpä sinä olet saanut nähdä maailmaa!\n\nHän hymyili hiukan surumielisesti. He eivät aavistaneet, miten tyhjää\nhänen sisässään oli!\n\nEikä aikaakaan, kun hän taas kierteli maailmalla. Hän katseli etelän\ntummia kaunottaria, hän näki pohjan sinisilmäiset immet. Hän haki\nylhäisten ja sivistyneiden piiristä, hän meni tahallaan alhaison ja\n\"kadotettujen\" pariin. Intohimon naiset saattoivat hänessä herättää,\njopa niin valtavan, että kaikki voimat tarvittiin sitä tukahuttamaan,\nmutta rakkautta eivät he saaneet heräämään. Se mahtoi olla kuollut,\nniinkuin etelän kasvi kuolee, kun se istutetaan pohjan maaperään ja\nkohtaa pohjan talven.\n\nHän ei muuta pyytänyt kuin saada tietää, kykenikö hän rakastamaan, vai\noliko rakastamisen voima kokonaan kuivunut hänestä.\n\nJoka kerta kun hän kävi kotona, näki hän äitinsä katseessa kysymyksen:\nkoska tuot kanssasi miniän? Naimisissa olevat veljet ja sisaret\nhankkivat hänelle usein tilaisuutta tutustua miellyttäviin nuoriin\ntyttöihin. Ja ainoa naimaton sisar, jonka kanssa hän lapsena oli\nrakennellut tuulentupia, etteivät he kumpikaan menisi naimisiin, vaan\nasuisivat yhdessä, hänkin huomautti hänelle hymyillen, että kyllä hän\nuhrautuu: Vitold saa mennä naimisiin!\n\nEi! Hän varmaan ei enää _voinut rakastaa_! Niin tuli hän Helsinkiin,\nnäki, että se oli pieni, uudenaikainen kaupunki, siistiytyi hiukan\nhotellissaan, otti ovenvartijalta selvää ainoan persoonallisen\ntuttavansa, maisteri Vuorion osotteesta ja läksi kartta kädessä\ntaivaltamaan hänen luokseen.\n\nHän kuuli jo pihaan pianonsoittoa. Hänen painettuaan ovikelloa lakkasi\nsoitto ja nuori nainen, nähtävästi sama, joka oli soittanut, tuli\navaamaan. Hän oli yksinkertaisessa mustassa puvussa, kaulassa leveä,\nvalkea pitsikaulus. Silmät olivat ilmehikkäät, kasvot kalpeat, hiukset\npehmeät. Hän liikkui notkeasti, ehkä hiukan hermostuneesti, ja puhui\nmiellyttävällä äänellä. Äkkiä vetäytyi hänen poskilleen puna, Dargis\nkäsitti sen johtuvan siitä, että hän huomasi olevansa tekemisissä\nulkomaalaisen kanssa. Entistä kohteliaammin kehoitti hän häntä astumaan\nsisään.\n\nHänen miehensä oli tosin vielä kotona, mutta valitettavasti piti hänen\nheti lähteä tunnille. Mutta he kehoittivat häntä toki pian tulemaan\ntakaisin.\n\nÄkkiä vilkastuivat rouvan kasvot, hän kertoi, että tänä iltana oli\nsuuret huvit, siellä saisi vieras nähdä koko suomalaisen yleisön\nkoolla. Hän, rouva Vuorio, hänen miehensä ja sisarensa aikoivat myös\nsinne...\n\nVai oli hänellä sisar... Mahtoiko olla nuori ja kaunis... mahtoiko olla\nsisarensa näköinen?\n\nRouva istui pyöreälle tuolille flyygelin ääreen, selinpäin\nsoittokoneeseen, ja hypisteli siinä elfenluista paperiveistä, jonka\nkärjen hän tuontuostakin pisti huultensa väliin.\n\nHänen jalkansa oli punakirjavalla matolla, se näkyi melkein nilkkaan\nsaakka ja hän liikutteli sitä yhtämittaa, ikäänkuin tahtia lyöden.\n\nHuonekaluista ei paljonkaan saattanut päättää perheen oloista. Ne\nolivat osaksi vanhaa kaunista tavaraa, ikkunoiden alla oli suuria\nkasveja.\n\nMiehensä lähtiessä pyyhkäisi rouva kädellään hänen päällystakkinsa\nsamettista kaulusta, johon nähtävästi oli tullut tomua.\n\nDargis huomasi tämän kaiken vaistomaisesti.\n\nHän odotti tavallista uteliaampana iltaa ja hämmästeli itse, millä\nvarmuudella hän kertoi aikovansa viipyä Suomessa kokonaisen vuoden.\nSillä eihän hän ollut päättänyt mitään varmaa. Mutta ehkä täällä\nsaattaisi viihtyä...\n\nRouva Vuorion sisar oli viehättävä tyttö!\n\nOikein vahinko, että hänen niin pian piti matkustaa pois.\n\nOlikohan hän muuten sisarensa kaltainen? Elina rouva oli lämminverinen\nnainen. Joka päivä osoitti hänestä uusia puolia ja jota enemmän hänen\nkasvojaan katseli, sitä kauniimmiksi ne kävivät. Oli nautinto nähdä\nhäntä, kun hän innostui kertomaan jostakin. Ja kerrassaan ihmeellinen\nhän oli ollut, kun Dargis oli kertonut synnyinmaastaan ja hänen\nsilmänsä olivat kyyneltyneet!\n\nDargis tutustui kaupunkiin ja kotiutui siinä, hän järjesti itselleen\ntyötä ja syventyi siihen. Tuontuostakin tapasi hän itsensä kuitenkin\nliikkumattomana tuijottamassa eteensä: hänhän katseli rouva Vuoriota,\nhänhän näki hänet ilmielävänä.\n\nMahtoiko Agnes neiti olla hänen kaltaisensa?\n\nHän alkoi viihtyä yhä paremmin, hänen mielensä kävi tyynemmäksi kuin\nse pitkiin aikoihin oli ollut. Ja samalla alkoi hänen rauhaansa kalvaa\nomituinen ikävä... Mitä kummaa tämä oli?\n\nEräänä iltana piti hänen mennä ravintolaan... Paljon mieluummin\nolisi hän istunut Vuoriolassa kuuntelemassa soittoa. Siellä oli niin\nkodikasta ja lämmintä.\n\nSykkivin sydämin painoi hän kelloa. Palvelija avasi oven ja ilmoitti,\nettä herrat kai jo olivat lähteneet. Rouva luultavasti oli salissa...\n\nVain hetkisen hän viipyy, sanoo hänelle vain hyvää iltaa...\n\nSalin pöydällä paloi Yrjön työlamppu, muuten oli huone puolihämärässä.\nPermannolla pitkänään, puku kiertyneenä tiukasti ruumiin ympärille,\noli Elina rouva. Hänen hiuksensa olivat epäjärjestyksessä, kasvot\npainuneina käsiin. Koko hänen olentonsa hytki itkussa ja tuontuostakin\ntunki hänen huuliltaan tuskallinen nyyhkytys.\n\nDargis tunsi ikäänkuin kadottaneensa maaperän jalkainsa alta, veri\nsyöksyi hänen sydämeensä. Nainen, hänen naisensa, siinä avuttomana itki\nhänen jalkainsa juuressa.\n\nHän painui hänen puoleensa, näki helakan punan hänen kasvoillaan, tunsi\nhänen sykkivien suontensa kuumuuden...\n\nJa sinä hetkenä hän tiesi, ettei kyky rakastaa ollut hänestä kuollut!\n\nMutta samassa hän myös tiesi, että se jota hän rakasti, oli toisen\nvaimo.\n\nKylmä tuuli hiveli omituisesti. Pitkän aikaa hän harhaili pitkin\nrantaa ja läksi sitten kotiin. Mutta unta ei kuulunut. Riemu ja tuska\ntaistelivat hänessä, kysymykset ajoivat toisiaan takaa. Vasta aamulla\nhän nukkui, herätäkseen tavalliseen aikaan.\n\nEilisilta oli nyt kuin unta! Hänen piti kysymällä kysyä itseltään, mitä\noli tapahtunut. Ja kuitenkin oli hänessä nyt jotakin uutta, jotakin\njota ei ollut eilen ollut. Se oli omituinen varmuus... ja samalla\nepävarmuus.\n\nHän koetti ryhtyä työhönsä entiseen tapaan, mutta ajatus palasi aina\nnaiseen, joka itkien oli maannut hänen jalkainsa juuressa. Hän rakasti\nhäntä! Kunhan päivällisaika likenisi!\n\nMutta jota likemmäksi se tuli, sitä selvemmin hän huomasi, ettei hän\ntänään saa eikä voi mennä Vuoriolaan. Hän ei saa puhua sinne edes\ntelefonitsekaan. Ja niin hän kirjoitti nimikortilleen muutaman sanan.\nVaikea oli sitä lähettää. Hänen oli niin ikävä, tuntui niin tyhjältä...\n\nEi! Tämä tällainen pehmeämielisyys ei käy. Ero tästä täytyy tulla\ntavalla tai toisella. Mutta miten? Lähteäkö pois ja jättää työ, juuri\nkun siihen on päässyt kiinni?\n\nHän ei voinut päästä asiasta selvyyteen. Hän mietti ja mietti. Vihdoin\nhän nousi nojatuolista, johon oli heittäytynyt ja sytytti lampun.\n\nKoputettiin oveen.\n\nSe oli Yrjö.\n\n-- Oikein minun kesken kiireeni piti tulla katsomaan mikä sinua vaivaa,\nsanoi hän. -- Mikset tullut päivälliselle?\n\nDargis vei hänet sohvaan, istuutui hänen viereensä ja tarjosi hänelle\npaperossia.\n\n-- Ei sopinut, sanoi hän.\n\n-- Kiitos, virkkoi Yrjö, -- poltan mieluummin sikaarin, kävin nimittäin\njuuri ostamassa -- ja annan sinullekin. Nämä ovat todellakin hyviä\nsikaareja... Koetapa. Meidän oli sinua oikein ikävä. Sinä viihdytät\nElinankin mieltä, hän kun viime aikoina on ollut niin hermostunut.\n\n-- Minä luulen, sanoi Dargis, -- että olisi hyvä, jos hän hiukan\npääsisi maalle.\n\n-- Sitähän minäkin aina hänelle sanon. Mutta hän on ottanut niin paljon\noppilaita ja väittää nyt, ettei hän pääse heidän tähtensä.\n\n-- Hänellä on ehdottomasti liian paljon työtä. Olen tässä juuri\najatellut, että edes minun pitäisi lakata ottamasta jokapäiväistä\ntuntiani... Varmaan sekin häntä hermostuttaa, että käyn teillä\nsyömässä...\n\n-- Älähän nyt! huudahti Yrjö. -- Sehän on meille virkistys, tiedäthän\nsen.\n\nHe vaikenivat hetkeksi molemmat. Yrjö näytti oikein huolestuneelta.\n\n-- Se oli nyt taas se, että eilen olin poissa! jatkoi hän. -- Eihän\nsitä voi välttää! Koetin kyllä tulla aikaiseen kotiin, mutta hän oli jo\nehtinyt hermostua.\n\n-- Ehkä sinun pitäisi kysyä lääkäriltä?\n\n-- Lääkäri sanoo myöskin, että olisi hyvä mennä maalle.\n\n-- Mutta sitten sinun pitää ryhtyä asiaan oikein todenteolla.\n\nYrjö piteli kädessään sikaaria, johon oli syntynyt pitkä, harmaa karsi,\nja tuijotti miettiväisenä eteensä. Dargis istui liikkumattomana hänen\nvieressään. Nythän pelastus oli löydetty! Hehän eroavat, jos Elina\nlähtee maalle! Tietysti kyllä koko Helsinki samalla menettää sisältönsä.\n\n-- Kyllä minä tiedän, sanoi Yrjö vihdoin, -- mikä hänelle olisi hyvä.\nOlen sitä ajatellut yöt päivät.\n\n-- No? kysyi Dargis.\n\n-- Mutta siihen tarvitaan rahaa...\n\n-- Sano veikkonen!\n\nYrjö naurahti.\n\n-- Sinä lausut sanasi sellaisella itsetietoisuudella, kuin olisit\nmikäkin pohatta, jolle vain tarvitsee lausua toivomuksensa niin ne jo\ntäyttyvät!\n\n-- Mistä sinä tiedät, vaikka olisinkin! Sainhan minä hiljan periä\npienen summan...\n\n-- Niinhän sinä kerroit... Olisipa joku, joka minullekin sellaisen\nlahjoittaisi!\n\n-- Mutta sanohan nyt, niihin sen tarvitsisit!\n\n-- Katso, Elinan kotitalo Arrakoski...\n\n-- On myytävänä, keskeytti hänet Dargis äänellä, joka ilmaisi, että\njokin äkkiä alkoi selvetä hänelle.\n\n-- Niin. Ja minä luulen, että hänen hermostumisensa suureksi osaksi\njohtuu siitä. Hän on nimittäin hyvin kiintynyt Arrakoskeen. Se on\ntodellakin erittäin kaunis talo, tosin viime aikoina huonosti hoidettu,\nmutta saattaisi silti tulla kannattavaksi.\n\nDargis oli käynyt tarkkaavaiseksi.\n\n-- Sinä tahtoisit ostaa Arrakosken...\n\n-- Niin, veliseni. Minä tiedän, että Elina niin ilostuisi. Hänen\nelämässään tapahtuisi kuin käännekohta. Arrakoskella hän paranisi,\nsiellä hän viihtyisi...\n\nHänen äänensä oli lämmennyt ja silmät loistivat. Dargis ei voinut\nkääntää katsettaan hänestä. Tuota miestä hän ei saata pettää. Olisipa,\nse joku toinen -- mutta ei tuota perin rehellistä ja hyvää miestä!\nHän tunsi häntä kohtaan entistä suurempaa kunnioitusta, melkeinpä\nveljellistä rakkautta.\n\n-- Oletko ottanut selvää kauppaehdoista? kysyi hän.\n\n-- Olen. Me olemme tässä viime viikkoina Elinan sedän, kapteeni\nEkmarkin kanssa olleet kirjevaihdossa tästä asiasta. Hän sen johdosta\njo kävikin Arrakoskella.\n\n-- No?\n\n-- Hän ei, sen pahempi, kehoittanut ostamaan taloa, mutta lupasi mennä\ntakuuseen, jos jostakin saisin irti rahaa... Mutta helkkarissa, mitä\nkello on?\n\nHän laski kiireesti sikaarinpätkän kädestään ja veti esiin kellonsa.\nSitten hän leikillisellä äänellä jatkoi:\n\n-- Mitä, jos sinä lainaisit minulle rahaa?\n\nOmituinen ajatustulva oli vienyt Dargiksen kuin pyörteeseen. Hän olisi\nempimättä paikalla luvannut suostua auttamaan tuota kelpo miestä hänen\nhuolissaan. Mutta mitä Elina sanoisi, jos saisi tietää?\n\n-- Paljonko siihen tarvittaisiin? kysyi hän.\n\n-- Parikymmentä tuhatta vain. Talohan ei enää ole suuri... Mutta\nei, älä toki, veli kulta, ota tätä asiaa todeksi! Leikkiähän minä\nlaskin! Sillähän tavalla sinä tulisit ikäänkuin sidotuksi Suomeen. Ja\ntarvitaanhan sinua kotimaassasikin.\n\n-- Tulisitko toimeen parilla kymmenellä tuhannella? kysyi Dargis,\nkiinnittämättä huomiota hänen viime sanoihinsa.\n\n-- Niin setä arveli. Loput saisi kiinnitetyksi. Mutta, huudahti Yrjö\näkkiä ja hänen kasvonsa ikäänkuin kirkastuivat, -- jos ostaisimme\nArrakosken yhdessä? Eikö maanviljelys sinua huvita?... Ei, ei, veli\nDargis, jatkoi hän samassa, -- minä lasken leikkiä!... Ja nyt on kello\njo niin paljon...\n\nYrjö nousi, mutta Dargis jäi liikkumattomana sohvaan istumaan.\n\n-- Äitini ja sisareni tähden, puhui hän ikäänkuin itsekseen, -- en voi\nasettua Suomeen. Mutta parikymmentä tuhatta kyllä saat lainaksi.\n\nYrjö tarttui hänen käteensä ja rupesi nauramaan.\n\n-- En minä tahdo viekoitella sinua lupauksiin, joita ehkä saisit katua,\nsanoi hän sitten lämpimästi. -- Ajatellaan nyt ensin asiaa. Ja kuule,\ntule nyt pian meille. Ehkä jo tänä iltana sopisi?\n\n-- Minä en koskaan ole ymmärtänyt panna rahoihin sitä arvoa, jonka\nsaituri niille antaa, lausui Dargis hymyillen, -- varsinkaan näille,\njoita en itse ole ansainnut... Mutta kuule, jos meidän kaupoistamme\njotakin tulisi, niin älä huoli rouvallesi mainita, että minä olen ollut\nniissä osallinen.\n\nYrjö kääntyi takaisin huoneeseen päin ja veti oven kiinni. Hän oli jo\nollut lähtemäisillään.\n\n-- Vai olet sinäkin huomannut, sanoi hän, -- että Elina raha-asioissa\non vähän arka. Olisit nähnyt, miten hän oli onneton silloin, kun sinä\nhänelle lainasit tuon satamarkkasen... Silloin pankissa!... Mutta en\nluule, että hän enää loukkaantuisi! Hän pitää sinusta niin paljon, että\nhän varmaan päinvastoin ilostuisi.\n\n-- Ehkä. Mutta vierashan minä sentään olen. Lupaa, ettei kukaan saa\nsiitä tietää.\n\n-- Tuohon käteen.\n\nYrjö läksi, Dargis sytytti tulitikun valaistakseen portaita, sillä\nkaasu ei vielä ollut sytytetty. Yrjö kääntyi vielä kerran taakseen,\nnyökäytti päätään ja hymyili. Dargis jäi hetkiseksi kuuntelemaan hänen\naskeltensa kaikua kivisissä holveissa. Sitten hän meni huoneeseensa.\n\nOlisipa se ollut toinen mies, niin hän olisi tuntenut vihaavansa häntä.\nNyt kääntyivät kaikki hänen syytöstensä kärjet häntä itseään vastaan.\n\nHän päätti ehdottomasti luopua Elinasta. Ei sanalla, ei katseella hän\nenää häneen puutu. Ainoa ilo minkä hän voi suoda itselleen, on auttaa\nVuoriolaisia, _molempia_, Arrakosken omistamiseen. Siinäkin tunteessa\noli sentään lohdutuksensa.\n\nHänen mieleensä laskeutui omituinen, surumielinen onni, hän oli niin\ntyyni, että miltei tuntui siltä kuin hän kaiken ikänsä olisi saattanut\nlevollisena istua Yrjön ja Elinan kodissa katselemassa heidän onneaan.\n\nNäinkö piti käydä? Kyvyn rakastaa hän oli saanut takaisin, mutta\nrakastaa hän ei saanut!\n\n\n\n\nVII\n\n\n-- En pääse hänestä vapaaksi, en saa häntä ajatuksistani, olen\nkahleissa. Hän on mielessäni kun nukun, häntä muistan ensinnä kun\nherään. Kaikki kodissa muistuttaa häntä, tuossa on hän istunut, tuossa\nseisonut, tuossa nostanut minut käsivarsilleen. Mieheni katselee minua\nlempeästi, hyväilee hellästi. Minä poloinen näen vain sen toisen,\nkaipaan vain sitä toista! Miksi piti hänen sattua minun tielleni, miksi\ntulla minun rauhaani häiritsemään? Siksikö että huomaisin, ettei tässä\nmaailmassa voi luottaa mihinkään, ei rakkauteenkaan eikä uskollisuuteen?\n\nNäitä mietti Elina, levottomasti astellen edestakaisin huoneissa. Hän\nei ollut saanut unta. Varhain oli hän sentähden noussut ja ruvennut\njärjestämään pikkutavaroita hyllyillä ja pöydillä. Hän teki sen\nkoneentapaisesti, tuontuostakin jääden miettimään.\n\nHän oli tavannut Dargiksen miltei joka päivä, he olivat joskus jääneet\nkahdenkeskenkin. Mutta he eivät sanallakaan olleet koskeneet siihen,\nmitä tuona yhtenä iltana oli tapahtunut.\n\nNäin sen tietysti piti olla! Mutta vaikeaa se oli. Kunhan edes\nhenkisesti olisi saanut uskoutua hänelle ja saada hänen luottamuksensa.\n\nElinan oli vallannut sanomaton halu saada avata hänelle koko sydämensä,\nkertoa sekä menneisyyden että nykyisyyden tapahtumat. Hän oli jo eräänä\npäivänä vanhasta kätköstä vetänyt esiin päiväkirjansa, merkinnyt siitä\npääkohdat ja päättänyt antaa sen Vitoldille. Sitten oli hän kuitenkin\nhillinnyt halunsa ja heittänyt vihon takaisin laatikkoon.\n\n-- Jospa hän lähtisi pois eikä ikinä palaisi, äänteli hän hiljaa\nitsekseen ja pysähtyi katselemaan ulos ikkunasta. -- Tai kun minä\nvoisin paeta jonnekin, kauas, kauas pois. Ehkä silloin unohtaisin!\n\nHän ei ollut ehtinyt ajatella ajatustaan loppuun, kun telefoni soi.\n\nJollei hän ennestään olisi ollut niin levoton, niin olisi hän\nepäilemättä pelästynyt. Näin varhain ei heille yleensä kukaan soittanut.\n\nSe oli Dargis.\n\n-- Minun pitäisi saada tavata teitä, puhui hän nopeasti, -- sillä minun\ntäytyy aamujunalla lähteä kotiin Liettuaan. Sain yöllä sähkösanoman.\nVoinko tulla nyt heti?\n\n-- Voitte tietysti, mutta Jumalan tähden, mitä on tapahtunut?\n\n-- Saamme sitten puhua, kun tulen.\n\nElina jäi hätääntyneenä seisomaan keskelle lattiaa. Hän menee siis eikä\nehkä koskaan palaa... Mutta mitä, mitä siellä on tapahtunut?\n\nHän sai ajatuksensa järjestymään sen verran, että herätti palvelijan\nja käski keittää kahvia. Sitten hän henkeä pidätellen asettui ikkunaan\nodottamaan Dargista.\n\n-- Mitä on tapahtunut? kysyi hän häneltä jo ovessa.\n\n-- Enkö pelästyttänyt teitä, kun niin aikaiseen soitin?\n\n-- Ette, olin jo kauan ollut ylhäällä. Mutta mitä...?\n\n-- Äitini on sairaana ja tahtoo minua tavata.\n\nDargis oli tavallista kalpeampi ja hänen äänessään oli jotakin\npidätettyä ja ikäänkuin hiljaista.\n\n-- Tämä ei ollut minulle odottamatonta, jatkoi hän hetken kuluttua, --\nsillä siitä asti kun isä kuoli on äiti ollut heikkona. Tavallisesti käy\nniin, että kun tuollaisesta onnellisesta vanhasta pariskunnasta toinen\nkaatuu, niin kaatuu toinenkin.\n\nElina ei saanut sanaa suustaan. Hän taisteli kyyneliä vastaan. Hänen\nteki mieli tarttua Vitoldin käteen, mutta sensijaan liitti hän omat\nkätensä yhteen ja pusersi niitä kovasti.\n\n-- Te ette varmaankaan enää palaa! virkkoi hän hiljaa, vapisevin äänin.\n\n-- Se riippuu siitä, miten asiat siellä kotona kääntyvät. Vaikeahan\nminun on täältä lähteä. Työni on kesken ja...\n\nHän ei lopettanut lausettaan.\n\n-- Ette varmaankaan palaa! pääsi Elinalta katkonaisesti.\n\nHänet valtasi äkkiä suuri riemu. Tuntui siltä, että koska he nyt\nnäkevät toisensa viimeisen kerran, niin hän saa puhua suoraan. Sillä\nmuutoin jäisi hänen sydämelleen kuin kivi, joka siinä painaisi koko\nelämän ajan. Hänen täytyy saada puhua...!\n\n-- Vai teenkö minä väärin? äänsi hän samassa ja hymy katosi hänen\nhuuliltaan.\n\nDargis oli ääneti seurannut hänen kasvojensa ilmeitä.\n\n-- Mikä on oikein, mikä väärin? huudahti hän. -- Meitä on kielletty\nkatsomasta toisen vaimoon, mutta meille on samalla annettu lupa\nrakastaa.\n\nHän iski Elinaan silmänsä ikäänkuin upottaakseen hänet sielunsa\nsyvyyksiin, mutta vei sitten vain kätensä silmilleen ja hengitti\nsyvältä.\n\n-- Vitold Dargis, kuiskasi Elina, -- sydämeni on niin täynnä, tahtoisin\npuhua, mutta en löydä sanoja!\n\n-- Ne tulevat tavallisesti sitten, kun on myöhäistä.\n\nKalliit hetket kuluivat. He tunsivat sen ja seisoivat huulet\npusertuneina kiinni.\n\n-- Kuulkaa, alkoi Elina vihdoin, -- minä tahtoisin antaa teille jotakin\nmuistoksi. Saankohan...?\n\nDargis vaikeni hetkisen.\n\n-- Antakaa, sanoi hän sitten, -- menenhän pois!\n\nElina oli jo ottanut pari askelta, mutta pysähtyi puolitiessä ja\nvirkkoi:\n\n-- Ei se ole minkään arvoista... ehkette siitä ensinkään välitä...\n\n-- Antakaa...! keskeytti hänet Vitold surullisesti hymyillen.\n\nElina nouti vihkosen, päiväkirjansa, ja seisahtui kasvot hehkuen\nDargiksen eteen.\n\n-- Siinä ovat elämäni aikaisemmat vaiheet. Olen merkinnyt tärkeimmät\nkohdat, jottei teidän tarvitsisi lukea kaikkea...\n\nDargis keskeytti hänet pienellä huudahduksella, tarttui hänen käteensä\nja suuteli sitä.\n\n-- Ja polttakaa se sitten, kun olette lukenut... Lupaattehan!\n\n-- Lupaan!\n\nHe jäivät sanattomina toisiinsa katselemaan. Elina oli paennut\nkappaleen matkan päähän ikäänkuin pelastuakseen kiusauksesta.\n\n-- Kuulkaa, kuiskasi hän hetken perästä, -- sanokaa minulle vielä\nennenkuin eroamme yksi asia...\n\nHän pysähtyi, hänen oli vaikea saada esiin sanat:\n\n-- Mitä äitinne sanoisi jos tietäisi, että minä olen olemassa?\n\nDargis tarttui hänen käteensä ja puristi sitä kovasti.\n\n-- Hän kai itkisi niinkuin hän voisi iloita, jos morsiamenani saisin\nviedä teidät mukaani.\n\nElina kävi molemmin käsin kiinni päähänsä.\n\n-- Elina rouva, oletteko kipeä? huudahti Dargis levottomana. -- Suokaa\nanteeksi, minä pelästytän teidät kuoliaaksi!... Kuinka te hymyilette\nkauniisti!... Ei! huudahti hän samassa, kädet pusertuivat nyrkeiksi\nja hän astui pari askelta eteenpäin ennenkuin taasen tyyntyneempänä\nsaattoi jatkaa: -- muistan kuinka äitini itki, kun kihlatultani sain\nkirjeen, ettei hän minua enää rakasta.\n\nElinan hämmästynyt silmäys katkaisi hänen sanansa. Hetkisen vaikenivat\nmolemmat.\n\n-- Oletteko ollut kihloissa?\n\n-- Olen.\n\nElina elostui äkkiä ja alkoi kiihkeästi kuiskata:\n\n-- Älkää kertoko, älkää kertoko! Antakaa minun sanoa, kummoiseksi häntä\nkuvittelen... Vaalea, pehmeä, iloinen, kaunis tyttö, hiukan kevyt ja\nkevytmielinen...\n\n-- Mistä saatoitte sen arvata? kysyi Dargis kummastuneena.\n\n-- Jollei hän olisi ollut sellainen, niin olisitte tietysti nyt\nnaimisissa!\n\n-- Niin, sellainen hän oli, kotikyläni kaunein tyttö. Menimme liian\naikaiseen kihloihin, hän ei jaksanut minua odottaa, kun olin poissa\nyliopistossa. Kotiin palattua sain hänen kirjeensä. Äitini suri!\nMinulle koitti vaikea aika, kadotin luottamuksen itseeni ja maailmaan,\ntulin lopulta aivan tylsäksi, luulin etten ikinä enää voisi rakastaa.\nUskokaa minua: se tila oli pahempi epätoivoa. Te, Elina rouva, vasta\nminut siitä herätitte. Nyt tiedän, että sydämeni vielä elää.\n\nElina oli peittänyt kasvot käsillään.\n\n-- Voi teitä, voi minua, voi äiti raukkaanne!\n\nHän lyyhistyi maahan. Dargis nosti hänet ylös ja tarttui hänen\nmolempiin käsiinsä.\n\n-- Nyt teidän täytyy herättää Yrjö, virkkoi hän. -- Hyvästi Elina rouva.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElina ei mennyt saattamaan häntä junalle. Yrjö meni yksin ja toi\nhäneltä terveisiä.\n\nElinasta tuntui siltä kuin elämä olisi seisahtunut, kuin koko\nhänen olemassaolonsa tästälähin olisi ollut tyhjää. Vaivoin sai\nhän aamiaispöydässä säilytetyksi näennäisen levollisuutensa,\nkoneentapaisesti soitti hän tavanmukaiset sormiharjoituksensa.\nSitten kävi hänelle sietämättömäksi näytellä ja hän otti ylleen\npäällysvaatteet ja riensi kadulle.\n\nOli harmaa hämärä päivä. Pilvet näyttivät riippuvan tavallista\nlikempänä maata, kuivaa lunta tulla tuhuutti tiheään. Tuontuostakin\npuhalsi vihuri, pannen lumen liikkumaan kauniissa kiehkuroissa.\n\nKadut olivat melkein tyhjät. Joku myöhästynyt, virsikirja kädessä,\nkiirehti vielä kirkkoon; kapakan eteen oli pysähtynyt joukko miehiä,\nja siistinnäköinen käsityöläisperhe sunnuntaitamineissaan kammersi\nlapsilaumoineen eteenpäin kadun yli käytävälle.\n\nElina asteli kiireesti, hiljaa nyyhkyttäen itsekseen. Ulkoilma teki\nhyvää. Päästyään pois kaupungista istuutui hän penkille meren rannalla.\nMaa oli roudassa, lumi alkoi jo peittää sen pinnan, mutta meri aaltoili\nyhä vapaana, loiskuen laituria vastaan, joka oli paksun jääkuoren\npeitossa. Kivien väliin rannalle oli jäätynyt vaahtoa. Vastaisilta\nniemiltä ja saarilta näkyi alastonta metsää.\n\nElina veti turkkia kireämmälle ympärilleen.\n\n-- Jää sinne kotimaahasi, Vitold, äänteli hän soinnuttomasti, -- äläkä\nkoskaan palaa! Se on varmaan viisainta, siten säästät itseltäsi ja\nminulta paljon tuskaa ja paljon onnea. Kumpaakin! Mutta mikä on tämän\nkaiken tarkoitus? Vain kiduttaminenko ja kiusaaminen? Vai... olisitko\nsinä ikiviisas ja kaikkitietävä nähnyt, miten tulee käymään: että Yrjö\nkuolee...\n\nHän jatkoi kuin ulkopuolelta itseään, jonkun kaamean pakon alaisena:\n\n-- Minä olen sitä aina pelännyt, nyt en pelkää...\n\n-- Niin, hän kuolee. Tulee tuskan öitä niinkuin silloin, kun isä kuoli.\nMinun täytyy nähdä hänen kituvan ja kärsivän, kylmenevän. Minun täytyy\nnostaa hänet mustaan kirstuun ja kantaa hänet hautaan... Ruumisvaunu\nedellä, kirstu kukkien peitossa, ystävät ja tuttavat pitkässä\njonossa, minä itse siinä ensimmäisenä, kalpeana, väsyneenä, suruharso\nympärilläni... Kirstu hautaan ja siinä hän, joka sai ensi rakkauteni ja\nnuoruuteni. Hauta peittoon ja minä yksin autioon kotiin...\n\n-- Niin veristä tietäkö minun onneni täytyy kulkea? Enkö voi saada\nhäntä omakseni, jollei Yrjö, mieheni, hyvä mieheni, kuole? Hänen\nhautansa päällitsekö minun onneni täytyy kulkea?\n\n-- Niin. Ei ole muuta keinoa. Vitold nostaa minut syliinsä ja vie minut\nkauas pois, isänmaahansa...\n\n-- Mutta tulemmeko me onnellisiksi...?\n\n-- Jumala, Jumala! Mistä nämä ajatukset? Nyt minä olen murhannut\nmieheni ja oman sieluni rauhan! Pois, murhaaja, elävien joukosta, sinä\nolet ihmiskunnalle vaarallinen!\n\nElina karkasi ylös istualtaan ja likeni laituria, joka oli jääkuoren\npeitossa. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet, hampaat pureutuivat\ntoisiinsa ja silmät loistivat.\n\n-- Tehdäkö loppu kaikesta ja viskautua tuonne kylmään veteen?\n\n-- Jumala, varjele minua! Olen jo murhannut mieheni, tekisinkö vielä\nitsemurhan!\n\nHän pysähtyi päättäväisenä ja sivalsi kädellä otsaansa.\n\n-- Ei, mieheni elää vielä. Minä Elina, minä palaan kotiin, minä tuhlaan\nhänelle hellyyttä -- vielä on aikaa sovittaa.\n\nHän alkoi tyyntyneempänä astua kaupunkia kohti. Lunta tuli yhä, maa oli\npian valkeana. Johan olikin lumen aika, joulukuu jo käsissä.\n\nÄkkiä kohtasi Elinan korvaa virrenveisuu ja kun hän nosti silmänsä,\nhuomasi hän seisovansa kirkon edessä.\n\nNiin, oli aika, jolloin hän kirkosta oli ammentanut voimaa ja\nviihdytystä. Se oli onnellinen aika, mielessä asui rauha ja omatunto\noli puhdas... Kun saisikin sen takaisin!\n\nHän jäi yhä seisomaan ja kuunteli. Veisaaminen loppui, urut soivat\nhiljaa. Nyt siellä varmaan rukoiltiin.\n\nElina alkoi astua ylös portaita. Vaistomaisesti sulkeutuivat hänen\nkätensä ristiin.\n\n-- Armahda vielä, nuoruuteni Jumala, kun repaleisena, särkyneenä,\nköyhänä astun temppeliisi!\n\nHän tuli kirkkoon, jossa juuri alettiin veisata loppuvirttä. Lämmin\nilma ja haju märistä vaatteista lehahti häntä vastaan.\n\nHän vaipui penkin päähän ja heltyi hiljaa itkemään, tuontuostakin\nsoperrellen: Jumala, armahda minua! Kun hän sitten katsoi ylös, näki\nhän pääkäytävän täynnä rippiväkeä ja kaksi pappia alttarilla. Ja urut\nalkoivat soittaa \"oo Jumalan karitsa, joka pois otat maailman synnit\".\n\nHän yhtyi kansanjoukkoon, joka likeni alttaria ja rukoili palavasti...\nPiti odottaa kunnes ensimmäinen pöytä tyhjentyisi. Lihava eukko\ntuuppasi häntä tieltään, hän joutui nuoren miehen viereen, joka\noli risaisissa vaatteissa ja jonka huuli oli halki. Hän koetti\nvaistomaisesti päästä alttarin päätä kohti, josta luuli papin alkavan\njakaa pyhää sakramenttia, mutta siellä ei enää ollut tilaa, hänen\ntäytyi joutua tuon risaisen nuoren miehen viereen... Hän tunsi\nhäntä kohtaan omituista vastenmielisyyttä. Ja sentään oli hänen\nrepaleisuutensa aivan ulkonaista, Elina itse oli rikki sisältä... Hänen\nhuulensa olivat rohtuneet ja ruvella. Ja hän juo kalkista ensin, Elina\nsitten... Elinan piti juuri polvistua, mutta samassa hän vielä epäröi.\nSilloin tuuppasi toinen hänet tieltään, hän hoippui alas käytävälle,\nkulki kansanjoukon läpi, jätti kirkon ja riensi kotiin.\n\nYrjöltä hänen piti pyytää anteeksi, Yrjöä vastaan hän oli rikkonut!\nSitten soisi kyllä Jumalakin anteeksi...\n\nKotiin päästyään heittäytyi hän miehensä jalkain juureen ja itki\nepätoivoissaan.\n\n-- Armaani, mikä sinun on? kyseli Yrjö levottomasti ja talutti hänet\nsohvalle lepäämään.\n\n-- Minä kuvittelin, että sinä kuolit ja minun tuli niin vaikea olla,\nkun ajattelin, miten usein olen rikkonut sinua vastaan.\n\n-- Ethän ole, Elinaiseni!\n\n-- Olen, olen, enemmän kuin tiedät! Ajatuksilla, sanoilla, töillä!\nVoitko suoda anteeksi?\n\n-- Tiedäthän sen! Kaikki mitä olet rikkonut ja mitä tulet rikkomaan,\nkaikki on unohdettua ja anteeksi annettua!\n\n-- Yrjö, mutta voitko, vaikket tiedä mitä kaikkea olen tehnyt, antaa\nanteeksi?\n\n-- Et voi tehdä niin suurta rikosta, etten antaisi sitä anteeksi.\n\nElina peitti hänen kätensä suudelmillaan ja nöyrä kiitollisuus täytti\nhänen sydämensä.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nOli kirkas, syksyinen päivä.\n\nKalpeana, väsyneenä, silmien alla tummat varjot, astui Dargis\nsyntymäkotinsa kynnykselle. Hän hengitti siinä hetkisen raikasta,\naurinkoista ilmaa ja asteli sitten läpi puutarhan, jonka nurmikot\nvilkkuivat keltaisen lehtipeiton alta ja jossa ruusupensaat tekivät\nnuppua, ikäänkuin kevättä odotellen. Syys oli aikoja sitten tullut ja\nsyksyn kanssa kuolema majailemaan taloon.\n\nHän ei viikkokauteen ollut ummistanut silmiään, mutta hän ei tuntenut\nväsymystä. Hermot olivat yhä vieläkin pingoituksessa, rintaa painoi\nkuin vuoren raskaus, silmien lähteet tuntuivat kuivuneen.\n\nHän asteli kastanjoiden ohi, jotka surullisesti oikoivat oksiaan\ntaivasta kohti, sivutse vanhan lahonneen ristin, joka tiepuolessa\nodotti kaatumistaan ja tuli rantaan, kirkkaan, juoksevan veden\nvarrelle. Siinä hän riisuutui, heittäytyi veteen ja puhaltui uimaan\nkeskelle jokea.\n\nMieli virkistyi, voimat tuntuivat palaavan. Tyyntyneempänä tuli hän\nkotiin, jossa kuolema vieraili.\n\nSiellä oli niin hiljaista, sisar asteli äänetönnä ja keittiössäkin\naskarreltiin melkein kuulumattomasti. Hän jäi hetkeksi hyväilemään\nsisarensa itkettyneitä kasvoja, meni sitten huoneeseensa ja vaipui\nraskaaseen vaitioloon. \"Kun voisit edes itkeä, se keventäisi\", oli\nsisar sanonut. Mutta hän ei voinut itkeä, hän ei koskaan ollut sitä\nvoinut.\n\nSyntymäkoti oli tyhjänä, isä poissa, äiti poissa, sisaret ja veljet\nhajalla maailmalla.\n\nVähitellen muistui hänen mieleensä Suomi, jonne hän oli luvannut\nkirjoittaa. Nyt hän päätti sen tehdä. Tähän asti ei ollut aikaa eikä\nmieltä mihinkään.\n\nOlisipa hän nyt ollut täällä, ollut hänen morsiamenaan! Pehmeät kädet\nolisivat silitelleet otsaa, ehkäpä hän olisi voinut itkeäkin, pää\npainuneena hänen rintaansa vastaan!\n\nNyt muistui hänen mieleensä mustakantinen vihko, päiväkirja, joka vielä\noli lukematta. Hän otti sen laatikosta, jonne tullessaan oli laskenut\nmatkatavaransa, istuutui ikkunan ääreen ja avasi vihon.\n\nKäsiala oli selvää, siroa tytön käsialaa, sellaista joka täydellisesti\ntyydyttää kaunokirjoitusopettajattaren vaatimukset.\n\n-- -- --\n\nArrakoskella 3 p. heinäkuuta.\n\nEilen oli isän syntymäpäivä. Se oli hyvin valoisa päivä, en tahdo sitä\nunohtaa, en koskaan.\n\nAkselin toverit Gunnar Segerskjöld ja Carl von Holt saapuivat jo\nviikko sitten. Kauniita nuoria poikia ja niin hienoja! Minä ensin\nheitä hiukan ujostelin ja täti piti meitä silmällä, sen huomasin.\nHän tuli esimerkiksi aina verannalle istumaan, kun me kävelimme\npuistossa ja lähetti usein Agnesin minua hakemaan, jos hetkeksi\nistuuduimme huvihuoneeseen ja siten katosimme hänen näkyvistään.\nMutta ratsastusretkillemme ei hän jaksanut seurata eikä hän myöskään\ntullut koskenniskaan, kun menimme onkimaan lohia. Ja varmaan hän\nmyöskin huomasi, ettei ollut niin vaarallista jättää meitä yksin, tai\nehkäpä valmistukset isän syntymäpäiväksi veivät hänen aikansa, mutta\nloppuviikosta emme enää häntä nähneet muulloin kuin aterioiden aikana.\nTätä en sano hyvälle tädilleni miksikään moitteeksi! Päinvastoin\ntiedän, että hän pelkästä rakkaudesta meitä vartioitsee. Mutta enhän\nminä olisi nuori tyttö, eikä hän vanha täti, jollen minä siinä\nsuhteessa koettaisi häntä hiukan harmittaa ja hän minua vartioida!\n\nKoko viikko kului ihanana humuna. Olimme päättäneet viettää isän\nsyntymäpäivän niin juhlallisesti kuin suinkin. Pojat kirjoittivat runon\nja minä sävelsin sen. Viimeisenä yönä emme ensinkään nukkuneet. Me\nvain koristimme pihaa ja puistoa, jotta kaikki olisi valmiina, kun isä\nheräisi. Olen varma siitä, että hän kyllä kuuli, kuinka me puuhasimme,\nmutta hienotunteisuudessaan ei hän sanonut mitään, piti vain uutimiaan\nalhaalla ja oli nukkuvinaan.\n\nKello viiden aikana herätimme hänet laululla. Silloin oli kaikki\njärjestyksessä: kukkia pöydillä, äidin kuvan ympärillä isän\ntyöhuoneessa valkea seppele, kahvipöytä ruokasalissa katettuna ja\nkoristettuna, kyökkikamari järjestettynä väen kestittämistä varten, ja\navoimista ikkunoista virtaili sisään ihana kesäinen ilma, löyhytellen\nuutimia. Puiston käytäviin oli ripustettu kirjavia lyhtyjä, verannan\npilarit olivat köynnöksillä koristetut ja yhteen kulmaan olimme\nsammaleista tehneet mättään, jonka vihreään olimme pistäneet kukkia\nmuodostamaan isän nimikirjaimet.\n\nEmme olleet päässeet laulumme loppuun, kun hän astui ulos huoneestaan,\nvalmiiksi puettuna. (Varmaan hän jo oli alkanut pukeutua ennenkuin\nrupesimme laulamaan, vaikkei hän sitä myöntänyt.) Hän sulki meidät\nkaikki syliinsä ja me joimme kahvia mitä iloisimman mielialan\nvallitessa. Mutta kun isä sitten oli mennyt huoneeseensa ja minä hiivin\nsinne hänelle sanomaan, että väki jo on kokoontunut kyökkikamariin,\nniin tapasin hänet seisomassa äidin kuvan edessä ja hänen huulensa\nvavahtelivat. Minä tulin hämilleni, sillä en ollut tottunut näkemään\nisää mielenliikutuksissa, ja aioin juuri livahtaa tieheni, kun hän\nkutsui minua.\n\n-- Tule hänen kaltaisekseen, sanoi hän. -- Hän oli hyvä ihminen.\n\nIsän ääni oli niin juhlallinen että kyyneleet tulivat silmiini.\nOlisin tahtonut heittäytyä hänen syliinsä, sillä hän oli niin kaunis,\ntuo roteva, ryhdikäs mies harmaine hapsineen, loistavine silmineen.\nMutta tiesin, ettei isä pidä sellaisesta ja sanattomina me astuimme\nkyökkikamariin, jossa rengit ja piiat juhlapukuisina, kukkia käsissä,\nodottivat.\n\nVihdoin tuli ilta. Minulla oli yllä valkea puku ja valkea helminauha\nkaulassa. Koristin pukuni vaaleanpunaisilla ruusuilla ja pistin pari\nnuppua hiuksiini.\n\nVieraita saapui paljon enemmän kuin olimme voineet odottaakaan. Gunnar\nja Carl olivat jo edeltäkäsin pyytäneet minua franseeseihin, molemmat\nolisivat tahtoneet toiseen, mutta tietysti en voinut luvata sitä kuin\nyhdelle ja Carl joka oli ensiksi pyytänyt, sen sai ja Gunnarin kanssa\ntanssin ensimmäisen.\n\nOli hauskaa, äärettömän hauskaa. En ole koskaan tanssinut niin\npaljon. Tietysti piti minun välillä soittaa. Valitsin Chopinin\nass-dur valssin ja valoin koko sieluni sormieni päihin. Tiesin että\nsoitin hyvin. Kuinka en olisi tehnyt sitä, tunsinhan nuorten sydänten\nympärilläni sykkivän lempeä ja avoimista ikkunoista virtaavan sisään\nkesäyön tuoksuvan viileyden paljaalle kaulalleni ja käsivarsilleni.\nMinä hurmaannuin itse ja minä hurmasin muut. Minun piti soittaa\nyhä enemmän ja enemmän ja kun vihdoin päivän koitto alkoi voittaa\nlamppujen valon ja minä nousin ja kohtasin kuulijoitteni katseet, niin\ntuntui siltä kuin en olisi astellut täällä maailmassa, vaan liidellyt\nkukkatarhoissa, hellien käsien nostellessa kukasta kukkaan.\n\nVanha kenraali Blume, joka paljon on oleskellut Parisissa ja Pietarissa\ntuli erityisesti minua kiittämään ja kysyi missä olin saanut\nmusikaalisen kasvatukseni. Kerroin hänelle, että kun äiti sairaana\noleskeli kylpypaikassa Dresdenin likellä, minä olin hänen mukanaan ja\nsilloin nautin erään erittäin eteväksi tunnetun opettajan johtoa.\n\n-- Se kuuluu kyllä, sanoi vanha herra, -- sinun pitäisi vain päästä\nsinne takaisin. Vastaapa nyt vielä kysymykseen, jota tosin ei pitäisi\nnaisille tehdä, mutta joka ei sinulle vielä liene vastenmielinen:\nkuinka vanha olet?\n\n-- Kuudentoista.\n\n-- Lapsi vielä! sanoi hän taas hymyillen. -- Soita vielä pari vuotta ja\nsinä hurmaat maailman.\n\nJa hän meni suoraan isän luo ja minä näin, että he keskustelivat\nminusta.\n\nMutta minä tanssin, tanssin. Kun toinen heitti, niin toinen otti.\nMinä liitelin kevyenä kuin höyhen. Väki läksi jo päivätyöhönsä, kun\nvielä neljännen franseesin promenaadi tapahtui puutarhan kasteisilla\nkäytävillä.\n\nKun osa vieraista oli lähtenyt ja toiset olivat panneet levolle,\nseisoin vielä kauan verannalla, katsellen puiston käytäviä ja\nkuunnellen kosken kohinaa. Olin itsekin varma siitä että todella olin\ntaiteilijattareksi luotu, maailmaa hurmaamaan.\n\n7.7. illalla.\n\nTänään keskustelimme Gunnarin kanssa musiikista, sillä Gunnar on\nmusikaalinen. Hän on jo kolme vuotta käynyt musiikkiopistoa, vahinko\nvain, ettei hänen viulunsa ole mukana. Hän kysyi minulta, mistä\nsäveltäjästä enimmän pidän. \"Beethovenista\", vastasin empimättä. Hän\nsanoi pitävänsä Wagnerista.\n\nKuinka minä voisin pitää Wagnerista, kun en häntä tunne! Enhän ole\nkuullut häntä kuin muutaman kerran ja silloin en häntä ymmärtänyt.\nEi, Beethoven on minun säveltäjäni, minun puolijumalani! Ja hänen\nciss-moll-sonaattinsa maailman musiikin mestarituote, samalla tavalla\nkuin Göthen Faust kirjallisuudessa.\n\nSuuresti rakastan myöskin Schumannia. Hänessä ei ole Beethovenin\nvoimaa, mutta hänessä on enemmän intohimoa, tuskaa. Minä tunnen,\nkun häntä soitan, että hän on mahtanut paljon kärsiä, ehkä enemmän\nkuin kukaan muu säveltäjä. Minun täytyy usein itkeä hänen kanssaan,\nniin ääretön ahdistus ilmenee hänen sävellyksissään. Monesti minun\non täytynyt lakata häntä soittamasta ja siirtyä Bachiin. Se oli kuin\nviileä kylpy kesäkuumalla tai kuin laskentotunti rendez-vous'n jälkeen.\n\nMendelssohn mahtoi elää onnellisena ihmisenä täällä maan päällä, siltä\nminusta tuntuu. Mutta Chopin, Chopin!\n\nJos saisin astua sävelmestarien olympoon, niin Chopiniin ensinnä\nrakastuisin. Olen varma siitä, ettei kukaan niin välittömästi, niin\ntulisesti kuin hän voisi painaa minua rintaansa vastaan. Mutta pelkään,\nettä hän pian minut unohtaisi ja rakastuisi toiseen. Mutta se joka\nrakkaudelleen pysyisi uskollisena, olisi Schumann. Hänen kanssaan\ntahtoisin elää ja kärsiä!... Bachin tahtoisin mielelläni isäkseni ja\nSchubertista tahtoisin ylpeillä veljenäni. Mendelssohnin haluaisin\nhyväksi kummisedäkseni, joka tuontuostakin antaisi minulle kauniin\nlahjan.\n\nAjattelen Beethovenin musiikin ciss-mollissa, Bach käy f- tai\nb-duurissa, Mendelssohn e-mollissa, Weber e-duurissa. Mutta tästä\nkaikesta minun pitää puhua Gunnarin kanssa. Tahdon tietää, kuinka hän\non ajatellut asiat.\n\nFlyygelini mahtaa pian tulla mustasukkaiseksi päiväkirjalleni, sillä\nminua hämmästyttää tuontuostakin kirjoittamisen halu. Mutta olenhan\ntänään viettänyt kuusi tuntia soittokoneeni ääressä ja syksystä, kun\npääsen ulkomaille, uhraan musiikille kaiken aikani. Niin, sinne ei ole\npitkä aika enää!\n\nMinun on koko päivän pitänyt ajatella äitiä, sillä onhan tänään hänen\nkuolinpäivänsä.\n\nEttä ihminen voi olla niin hyvä kuin hän oli! En muista kertaakaan,\njolloin hän olisi kiivastunut tai lausunut kenellekään pahaa sanaa!\nAina tuo taivaallisen tyyni hymy huulilla, aina lempeänä, valmiina\nauttamaan, rakastamaan jokaista kanssaihmistä, aina valmiina\nsovittamaan ja ymmärtämään. Enkä muista hänen koskaan valittaneen,\nvaikka hän kaksi vuotta vietti vuoteen omana. Vain joskus hämärän\nhetkenä, kun luuli olevansa yksin, hän itki. Minähän tuotin hänelle\nvälistä kyyneliä.\n\n-- Lapseni, sanoi hän kerran, -- sinulla on kova luonto, sinä saat\nvielä paljon kärsiä maailmassa!\n\nEn luule, että äiti pitäisi siitä, että tulen taiteilijattareksi,\nvaikka hän kyllä itse toimitti minut tuon hyvän opettajan\njohdettavaksi. Hän tarkoitti, että soittaisin vain kodin iloksi.\n\nÄiti armas, minkä minä sille mahdan, että olen niin toisenlainen kuin\nsinä! Minä olen kiihkeä, nautinnonhimoinen, ilkeä olento, isäni tytär.\nAgnesista ehkä tulee äidin tyttö, ainakin vanha Leena niin sanoo. Mutta\nminulla on \"kova luonto\". Saanen ehkä todellakin kärsiä maailmassa!\n\n21.7.\n\nVälistä tulen sille tuulelle, että näen kaikki sävelissä: järven\nläikyntä, koski joka pauhaa, metsä, linnut, vuoret, laaksot, kaikki\non minulle musiikkia. Toisen kerran taas kuulen kaikki äänilajeissa:\nportti joka narahtaa, lammas joka määkii, koira joka haukahtaa,\nmetallipala joka kolahtaa kiveen, kaikki narisee, määkii, haukkuu\nja kolahtaa korvissani eri äänilajeissa ja kun menen pianon ääreen\nkoettamaan, onko korvani ollut oikeassa, niin ei se ole erehtynyt\nhiuskarvankaan vertaa.\n\nEdellinen tunne on suloinen, mutta jälkimmäinen kiduttaa. Olisipa\nhauska tietää, tuntevatko kaikki ihmiset tällä tavalla, vai onko tämä\nsekä onni että onnettomuus erityisesti annettu minulle.\n\n25.7.\n\nMinä tiedän aivan hyvin, että he kaikki ylpeilevät minusta, alkaen\nisästä, joka sentään koettaa sitä huolellisesti peittää, jotten tulisi\nitserakkaaksi. Aina kun on vieraita ja muut jo ovat kokoontuneet\nsalonkiin, eikä minua kuulu, lähettää hän Agnesin minua noutamaan ja\nminä näen hänen katseestaan, kun astun sisään, että hän olisi valmis\njokaiselle selittämään: \"tämä on tyttäreni, Elinani, Arrakosken ja koko\nsuvun helmi\".\n\nMinun hyvä, minun uljas isäni, kuinka häntä rakastan! Enemmän kuin\nmitään muuta maailmassa.\n\nNiin, isä ylpeilee minusta, mutta hänellä on muitakin tarkoituksia, kun\nhän minulle antaa niin huolellisen kasvatuksen. Hän on suomenmielinen\nja hän tahtoo vaikuttaa siihen suuntaan, että suomenmielisestä\nintelligensistä tulisi oikea hienosto. Siinä se on. Siksi on\nArrakoskelle nyt perustettu oma kansakoulu ja siksi aikoo isä ruveta\nseurustelemaan talonpoikaisnuorison kanssa, jotta se oppisi ihmisten\ntapoja. Olen melkein iloissani, että joudun pois, sillä... Se on\nväärin, minä sen tiedän, mutta minkä sille mahdan, etten voi tuosta\npuolivillasta pitää!\n\nVarmaan kuitenkin kerran koittaa aika, jolloin koko Suomen kansa\non kulttuurin läpitunkema ja jolloin meillä on hienosto, joka\nvetää vertoja Euroopan sivistyskansojen hienostolle. Silloin\njalostuvat täällä meilläkin tavat ja sivistys lyö leimansa yksin\nkasvonpiirteisiinkin. Eikä suomalainen enää ole tshudi ulospistävine\nposkipäineen, vaan eurooppalainen.\n\nAksel on kielikysymyksessä aivan toista mieltä kuin isä. Hän on\nesi-isiensä poika, ruotsinmielinen. Tiedän että isä sitä suree, sillä\nAksel on kyky, joka suomalaisuuden asian hyväksi voisi tehdä paljon.\n\nJota likemmä lähtöaika tulee, sitä vaikeampi minun on erota\nArrakoskesta. Nyt vasta käsitän, miten rakas tämä koti minulle on.\n\nMinä rakastan tätä satavuotista, sammaltunutta rakennusta taitettuine\nkattoineen, pienine ikkunoineen ja mataloine huoneineen, rakastan\npuiston käytäviä ja huvihuoneita, rakastan koskea, jonka kohinaan olen\nnukkunut nuoruuteni öinä.\n\nMutta ei! Tämä ala, tunteen ala kuuluu soittokoneelleni. Johan\npäiväkirja, järkevä ystäväni, nauraisi, jos täyttäisin sen sivut\nikävälläni.\n\n1.9.\n\nTänään tuli taloon kummallinen kirje. Minä sen otin vastaan muun postin\nmukana, mutta en huomannut, että siinä olisi ollut mitään merkillistä,\nsuuri sinetti vain takana. Olin soittamassa, kun isä astui sisään ja\nkysyi Akselia. Minä pelästyin, sellainen ilme oli isän kasvoissa.\nKarkasin hänen luokseen, tahdoin kysyä... Hän keskeytti minut sanoilla:\n\n-- Minun pitää paikalla lähteä kaupunkiin. Pyydä tätiä toimittamaan\nmatkalaukku kuntoon. Voin vielä ehtiä junaan.\n\nJa hän läksi, lausumatta sanaakaan selitykseksi. Seisoin yläkerran\nparvekkeella ja katselin hänen jälkeensä. Kerran hän kääntyi, rengin\navatessa väliporttia. En tiedä, näkikö hän minut, mutta luulen että hän\nnäki.\n\nOlen niin levoton, tuntuu niin painostavalta. En tiedä, mitä uskoa.\nSanomalehdistäkö hän luki jotakin, joka määräsi hänen matkansa, vai\nse kirjekö tämän teki? Ruokasalissa istuu täti itkemässä, hän pelkää,\nettä tämä kaikki tietää pahaa, hän on muka nähnyt unta käärmeistä ja\npäivänpaisteisista kentistä.\n\nMiksei edes Akselia kuulu kotiin?\n\nJa tämän piti tapahtua juuri nyt, kun lähtöni on käsissä...\n\n6.9.\n\nEttä maailma vielä seisoo paikallaan, että elämää vielä jatkuu, että\nminä vielä olen olemassa, että voin ajatella! Sitä ihmettelen kaiken\nsen perästä, mitä on tapahtunut.\n\nEn voi soittaa, sillä en tahdo häiritä hänen untaan. Hän nukkuu tuolla\ntyöhuoneessaan, kuusten keskellä, jäiden ympäröimänä.\n\nIsäni, isäni, isäni poissa, kuollut!\n\nJospa saisin kuolla minäkin!\n\n15.9.\n\nKaikki on ohi. Hän on poissa talostaan, haudassa. Siitä on jo\nkokonainen viikko, mutta en ole kyennyt mihinkään. Soittokone on\nseisonut mykkänä ja mykkänä on ollut oma sydämeni. Toivoin jo, että\nolisin tullut tylsäksi, tunnottomaksi. Mutta huomaan että vielä elän,\nettä voin tuntea ja ajatella. Soittaa en saata enää koskaan, en\nhymyillä, en iloita. Olen kadottanut kaikki, paitsi kykyni kärsiä.\nOlisinpa menettänyt senkin! Mutta nyt ensi tylsyyden mentyä tulevat\ntakaisin muistot ja minä saan kärsiä kaikki uudestaan.\n\nHän palasi kaupungista jo sairaana, sillä hän oli kylmettynyt, mutta\nhän kävi ylhäällä koko päivän ja oli näennäisesti entisellään. Illalla\nhän minulle sanoi, että ulkomaanmatkani oli siirrettävä viikkoa\ntuonnemmaksi. En siitä voinut kuin ilostua, sillä ero kodista oli\nmuutenkin ruvennut minua painamaan. Yöllä hän ei nukkunut ja aamulla\nhän oli kovassa kuumeessa. Tahdoimme lähettää noutamaan lääkäriä, mutta\nhän kielsi. Sinä päivänä pyydettiin pehtori vielä hänen huoneeseensa\nja itse hän määräsi, miten riihiminen oli järjestettävä. Voi isä, isä!\nMinä näen sinut niin selvään sellaisena kuin sinä pitkävartisissa\nsaappaissa astuit sisään, takki kireästi kiinnitettynä, leveäröytäinen\nhattu hiuksillasi, jotka kulmilta alkoivat harmaantua. Ei ole\nmahdollista, isä, että meidät heität! Sinä tulet terveeksi, sinä palaat\nluoksemme! Minä lupaan tulla niin hyväksi, lupaan kaikessa noudattaa\ntahtoasi...\n\nMutta voi, isä, sinä et tule! Eikö kyyneleeni, eikö tuskani, eikö\nrukoukseni voi palauttaa sinua luoksemme? Eikö mikään auta!\n\nEi...\n\nSe viimeinen yö...! Lääkäri oli lähtenyt pois illalla, oltuaan\nkoko päivän Arrakoskella, ja koska isä hetkeksi tuntui ikäänkuin\nlevollisemmalta, läksi Aksel nukkumaan ja minä otin tyynyn ja paneuduin\npitkäkseni matolle vuoteen ääreen. Mutta en saanut unta. Isän syvä\nhengitys soi korvissani ja yön hiljaisuus kammotti. Minä nousin,\nasetuin polvilleni vuoteen viereen ja katsahdin yölampun himmeässä\nvalossa isäni kasvoja. Niissä oli kamalan tuskan ilme. Mitään niin\nkärsivää en ole nähnyt. Hän hengitti syvään ja läähättäen, mutta silmät\nolivat ummessa, en tietänyt oliko hän valveilla vai nukkuiko hän.\nMinut valtasi sellainen kauhu, etten käsittänyt mitä tehdä. Juostako\nAkselia ja tätiä hakemaan? Mutta jos hän kuolee sillävälin. Tarttuako\nhänen käteensä...? Mutta jos tuo äkkiarvaamaton kosketus tappaa hänet.\nHuutaako apua? Mutta jos se hänet pelästyttää. Minulle tuli hätä,\näärimmäinen hätä ja minä väänsin käteni ristiin ja rupesin rukoilemaan.\nEn tiedä, mistä sain sanoja, mutta palavana tulvana niitä virtaili\nhuuliltani.\n\nEn tiedä kuinka kauan sitä kesti. Minusta oli jo kulunut iäisyys, kun\navasin silmäni ja kuiskeena lausuttu rukoukseni katkesi. Näin edessäni\nisäni kasvot aivan rauhallisina, hänen silmänsä loistivat, niistä oli\nkadonnut kaikki kärsimys... Hän laski kätensä ikäänkuin väsyneesti\npäälaelleni. Minut valtasi omituinen tunne. Toiselta puolen toivon\ntunne hänen parantumisestaan, toiselta puolen pelko, sillä aavistin\nhänen kasvojensa kirkkauden jo kuuluvan toiseen maailmaan.\n\n-- Jatka, lapseni, sanoi hän.\n\nJa minä rukoilin, kyynelteni tulvana valuessa isän polttavalle kädelle.\n\nHetken perästä palasivat hänen tuskansa ja hän alkoi houraella. En\nvoinut häntä enää katsella, vaan karkasin Akselin luo, herätin hänet ja\nlähetimme kiireesti noutamaan lääkäriä.\n\nNiitä pitkiä, kamalia hetkiä! Nähdä hänen siinä kärsivän, nähdä\nkuoleman vaanivan saalistaan, voimatta mitään tehdä!... Tuontuostakin\ntuli hourailujen väliin valoisia hetkiä. Ja äkkiä hän katseellaan pyysi\nmeidät molemmat luokseen ja puhui:\n\n-- Lapset, en enää kauan saa viipyä luonanne. Minun täytyy tavata setä.\nLähettäkää pian häntä noutamaan. Rakkaat lapset...\n\nHän oli puhunut niin selvällä äänellä, mutta nyt ääni katkesi ja tuskat\npalasivat. Eikä aikaakaan, niin kuolinkamppaus alkoi.\n\nMinä näen hänet alati selvästi edessäni, nuo rakkaat piirteet\nvääntyneinä, huulet sinisinä, silmät nurin... Ja vihdoin niiden\nviimeisen välähdyksen, kun katse katkesi, kun silmän valo sammui,\nsärkyi.\n\nIsä, isä, onko se totta, vai onko se unta? Se ei voi olla totta...\n\nNiin ajattelin koko sen ajan, jolloin hän lepäsi vuoteessaan,\nvaikkakin kylmänä ja kankeana. Vasta sitten kun musta kirstu tuotiin,\nkäsitin, mitä oli tapahtunut: että hän on poissa, että hänet muutetaan\ntalosta... Voi isäni, isäni!\n\nAksel on nyt ainoa joka minulle on jäänyt. Me olemme liittyneet likelle\ntoisiamme ja kannamme suruamme yhdessä.\n\nEn vieläkään voi soittaa. Talossa on niin hiljaista. Ja sitten kaikki\nmuistuttaa häntä.\n\nPitääkö uniin todellakin uskoa?\n\n-- -- --\n\nLokakuun viime päivänä.\n\nMinä vihaan koko maailmaa ja enimmin itseäni.\n\nMiksen saa menettää järkeäni, tulla hulluksi? Se olisi paljon\nonnellisempaa kuin kärsiä ja kitua, lakkaamatta, kaikissa mahdollisissa\näänilajeissa.\n\nMinä ajattelen mielipuolen tilaa suurena onnena. Hän on itse asiassa\npäässyt kaikista kärsimyksistään, sillä hän on päässyt ajatuksistaan.\nAnna hänelle ruokaa, kohtele häntä ystävällisesti ja hän tyytyy.\n\nKuinka hyvin minä ymmärrän toivottoman rakkauden tunteet. Sillä sen\nhelvetintuskia kärsin yöt, päivät.\n\nMiksi minä sieluuni sain soiton lahjan, kun minulta otettiin\nmahdollisuus sen kehittämiseen? Miksei köyhyys ja muu onnettomuus\nkohdannut minua silloin, kun rakkauteni taiteeseen vielä lepäsi\nkehdossaan? Se olisi tukahtunut sinne ja minä olisin kasvanut niinkuin\ntavalliset ihmiset tavalliseksi ihmiseksi.\n\nEn ole kuukauteen avannut soittokonettani, en edes pyyhkinyt tomua sen\nkoskettimilta, en voi sitä nähdä, en ajatella. Minä sitä vihaan yhtä\npaljon kuin ennen rakastin.\n\nTämä yksinäisyys täällä maalla, tämä epävarmuus, ne tappavat ihmisen\nvähitellen. Samaan tapaan kidutettiin ennenmuinoin rikoksesta epäiltyjä\nkuoliaaksi asettamalla heidät seisomaan sellaiseen paikkaan, jossa\npisaroittain tippui vettä päälaelle, seisomaan tuntikausittain,\npäivittäin, kunnes vesipisarat kuluttivat pois päänahan, vasaroivat\naivoja ja...\n\nArrakoski täytyy myydä, me hajaannumme isiemme pesästä kuin\nlinnunpoikaset kaikkiin ilmansuuntiin. Nyt vasta ymmärrän, mitä\nsukutila muistoineen merkitsee. Keveämmällä mielellä sen antaisin, kun\nsaisin viedä mukaani edes kappaleen maata, jonka omaiset ja rakkaat\novat viljelleet. Mutta en saa. Kaikki, kaikki jää vieraiden käsiin.\n\nSetä on luvannut ottaa meidät luokseen, minut ja Agnesin. Armoleipää\nsyömään...\n\n\"Käymme sitten keväällä yhdessä rippikoulun\", kirjoittaa Alma serkku.\n\"Minä siitä ajasta toivon niin paljon. Äiti sanoo, että sen tulee luoda\nmeidän elämämme kokonaan uudeksi.\" Niinkö luulette, täti ja serkku! Te\nette tiedä, että minulla on kova luonto. Ei sitä niinkään luoda.\n\nJo jouluksi lähdemme Arrakoskelta. Mitä pikemmin, sitä parempi, koska\nsen kuitenkin täytyy tapahtua.\n\n-- -- --\n\nJuhannuspäivän iltana.\n\nTätä valon päivää, tätä autuuden päivää, jolloin olen löytänyt Herran!\nTätä ääretöntä rauhaa, joka seuraa syntien anteeksisaamista. Mitään\nnäin taivaallista en ole voinut uneksia. Kaikki kärsimykset tulevat sen\nrinnalla pieniksi, mitkään ponnistukset sen voittamiseksi eivät ole\nvaikeat.\n\nHän on voimakas, minun uusi, suuri Herrani, sillä hän on taivuttanut\nkovan luontoni, hän on pessyt minut lumivalkeaksi kaikesta synnistä,\nhän on avannut minun silmäni näkemään koko luomakunnan ihanuuden.\nKaikkea katselen nyt uudessa valossa: kukkanen kedolla, taivaan lintu,\nsade joka lankeaa, järven aalto, kaikki saarnaa minulle taivaallisen\nisäni voimaa ja hyvyyttä. Ja oman elämäni kulku, isäni, äitini\nkuolema, kaikki todistaa minulle, että Jumala koko ajan, hamaan tähän\npäivään asti, on minua johdattanut ja rakkaudella kasvattanut. Hänen\non täytynyt käyttää kovia keinoja, hänen on täytynyt riistää minulta\npaljon, joka oli minulle rakasta, mutta vähemmällä ei kova luontoni\nolisi taipunut ja nyt kiitän häntä kaikesta.\n\nKuinka pienet ovat maailman huolet ja elämän tuska sen kirkkauden\nrinnalla, jota Jumalan rauha tarjoaa. Oi voimakas, armollinen Herrani,\nvarjele heikkoa lastasi elämän tiellä, tue kun horjun, ota minulta\nkaikki mikä sinusta erottaa ja kirkastu minulle päivä päivältä, kunnes\nkerran saan nähdä sinut kasvoista kasvoihin. Amen.\n\nHeinäkuun 4 p.\n\nPäiväkirjani on jonkun aikaa levännyt, sillä flyygelini on taas\nsydämessäni päässyt entisiin oikeuksiinsa. Soitan joka päivä, en enää\ntullakseni taiteilijattareksi, sillä tiedän, että se olisi suuri synti\n-- ei niin että se itsessään olisi synti, mutta se toisi mukanaan\nniin paljon kiusauksia, että olisi Jumalan kiusaamista, jos niihin\nheittäytyisi --, vaan huvikseni ja mahdollisesti tulevaisuudessa\nvoidakseni ansaita.\n\nSuurta surua minulle tuottaa Aksel. Hän kävi täällä, mutta ei viipynyt\nkuin viikon, sillä hän piti minua niin muuttuneena, ettei hän enää\nviihtynyt seurassani. Näin sen jo heti ensi päivänä.\n\nOlimme, me tytöt, astuneet häntä vastaan maantielle ja ilosta paisui\nrintani, kun näin hänen valkean lakkinsa kohoavan mäen päälle.\nHän oli niin miehistynyt entisestään, käynyt vielä kookkaammaksi\nja kauniimmaksi ja muistutti entistä enemmän isää. En voinut olla\nitkemättä, kun hän voimakkain käsin sulki minut syliinsä. Mutta\nensimmäisten tervehdysten perästä rupesi hän mittaamaan minua\nsilmillään. Hän oli tottunut näkemään minut pitseissä ja koristuksissa\nja surupuvussanikin eleganttina ja sirona. Nyt oli ylläni sileä musta\npuku ilman ainoatakaan ryppyä.\n\n-- Siskoni, sanoi hän nauraen, sinähän olet kuin nunna!\n\nMinä tunsin punan nousevan poskilleni. Kiusaus voitti minut: en\nkehdannut sanoa hänelle, että kauniit puvut kuuluivat sieluni\nkadotuksen aikaan. Mutta seuraavassa hetkessä huomasin tekeväni\nsyntiä ja vastasin vakavasti: \"Olen alkanut uutta elämää\". Hän\nsiirtyi paikalla toiseen puheaiheeseen, mutta sittemmin keskustelimme\nkahdenkesken asiasta. Hän oli aivan taipumaton. Mutta minä rukoilen,\nrukoilen lakkaamatta, että Jumala taivuttaisi rakkaan veljeni mielen.\nJa varmaankin hän sen vielä tekee.\n\n-- -- --\n\n5 p. marraskuuta.\n\nOlen ollut Helsingissä muutamia viikkoja. Musiikkiopisto antaa paljon\ntyötä ja minä viihdyn erinomaisen hyvin.\n\nMutta samalla pelkään. On kuin mustan pukuni kanssa jumalanpelkoni\nalkaisi poistua. Minä rukoilen kyllä, minä käyn joka sunnuntai\nkirkossa, minä luen joka päivä uutta testamenttia, mutta rukouksessani\nei ole henkeä, kirkossa minun tulee uni ja kun luen raamattuani, tapaan\nmonesti ajatukseni liikkumassa maailman ilokentillä. Minun pitäisi tätä\nitkeä, surra, mutta minä en sure, olen tylsistynyt.\n\nTai en edes sitä, sillä muuten olen varsin virkku: kaikki entiset\ntaipumukseni ovat heränneet, tiedän, että olen lahjakas, olen voittanut\nopettajani suosion ja toverieni kateuden. Tämä mielialani ei ole hyvä,\nminun pitäisi taistella sitä vastaan, minun pitäisi jättää kaikki ja\nmennä maalle, paeta pois pääkaupungin viettelyksistä...\n\nOlen sitäpaitsi huomannut itsessäni uuden taipumuksen: halun ruveta\nnäyttelijättäreksi. Olisikohan syntiä, jos rupeaisin? Itsessään ei,\nsillä taide ei voi olla syntiä. Ja kuitenkin on minulle sanottu, ettei\nnäyttelijä voi olla tosikristitty, että esimerkiksi Jenny Lind, kun hän\nheräsi, heti lakkasi esiintymästä.\n\nMinä tanssin niin mielelläni. Onko tanssi syntiä? Itse saarnasin viime\ntalven sitä vastaan, mutta nyt tekee mieleni tanssiin. Onko se väärin?\nJa tanssihalun mukana seuraa halu pukeutua hyvin.\n\nJumala, Jumala, auta minua!\n\n-- -- --\n\nAksel kihloissa! Minä vimmastuin, kun sen kuulin. Minun olisi pitänyt\niloita, mutta minä suutuin, minä tulin surulliseksi. Vasta sinä hetkenä\ntunsin, mitä hän, ainoa veljeni, minulle on. On kummallista, että\nihminen, vasta kadottaessaan omistamansa, tuntee mitä hän omisti. Niin\noli kotinikin, Arrakosken. Vasta nyt osaan sitä itkeä! Ja vasta nyt\ntunnen, miten veljeäni rakastan. Hän astuu sieluni silmän eteen niin\nuljaana, niin kauniina, niin voimakkaana... Ihmiset sanovat minua\nhulluksi, kun suren hänen kihlaustaan, minun pitäisi muka iloita, sillä\nsaanhan veljeni morsiamesta sisaren. Mutta minä vihaan jokaista, joka\nasettuu minun ja Akselin väliin...\n\nOi Jumalani, Jumalani, mihin olen joutunut, miten voin näin puhua!\n\nSe on se kova luonto, johon eivät pienet pysty. Paljon, paljon kai\nvielä saanen kärsiä.\n\n-- -- --\n\nMinun oikeastaan ei pitäisi kirjoittaa, sillä sävellänhän juuri, näen,\najattelen kaikki sävelissä. Se tuottaa yhtaikaa suurta nautintoa ja\nsuurta tuskaa. \"Kaikki mikä syntyy, syntyy tuskalla\", sanoi minulle\ntänään opettajani, kun juttelimme. Hän oli oikeassa.\n\nNo niin. Minun piti puhua Veerasta, Akselin morsiamesta. Minun\ntäytyy tunnustaa, että pidin hänestä. Hän ei ole kaunotar, mutta hän\nmaalailee, käy hyvin puettuna ja tuntuu originellilta. Sitäpaitsi on\nhän rikas, omistaa kauniin huvilan Kaivopuistossa. Ja tuntuu hyvin\nrakastuneelta. Ja samaten tuntuu Aksel. Tulkoot he onnellisiksi. Onhan\nminulla taiteeni. Ja ehkä vähitellen voin oppia rakastamaan Veeraa.\n\nNyt piste perään ja kynä pois. Minä en tahdo kirjoittaa, en edes\npäiväkirjaani, sillä se hajoittaa voimiani. Ja minä tahdon eheästi\nantautua musiikille. En kirjoita, en pitkiin, pitkiin aikoihin; en,\nennenkuin minulle tapahtuu jotakin oikein erinomaista.\n\nJoulukuun 2 p.\n\nEihän se itse asiassa ole mitään kummallista, että minä\nmusiikki-illassa näen herran, joka hänkin suvaitsee katsoa minuun.\nSe on tapahtunut monta kertaa. Eikä tämä suinkaan millään lailla\neronnut tavallisista ihmisistä. Olenhan ennenkin nähnyt hentoja,\ntummia, hajamielisen ja hermostuneen näköisiä herroja. Mutta tämä teki\nminuun vaikutuksen, en tiedä millä ja miksi. Minun piti Akselilta\nkysyä, tunteeko hän häntä tai tietääkö hän kuka hän on. Ja Aksel pani\nsilmälasit nenälleen ja saatuaan selville, ketä tarkoitin, vastasi:\n\n-- Se on ylioppilas Vuorio, erittäin lahjakkaaksi tunnettu mies,\ntietysti fennomaani, niinkuin nimestäkin kuuluu.\n\nJa Veera lisäsi siihen tuntevansa hänet, ja kehui häntä. Satuttiin\nsitten yhdessä menemään ulos ja Veera esitti hänet minulle. Kun\nhetkisen ajan oli astuttu yhdessä, ehdottelee Veera, joka tietysti\ntahtoi olla kahdenkesken Akselin kanssa, että hän saattaisi minut\nkotiin. Minua harmitti ja minä olisin tahtonut ajaa, mutta hevosta ei\nollut saatavissa. Ja niin täytyi minun sallia, että hän minut saattoi.\n\nJuttelimme ulkomaanmatkoista. Hän on jo ehtinyt olla pitemmän aikaa\nulkomailla, vaikka tuntuu aivan nuorelta. Olisi tehnyt mieleni kysyä,\nmiten vanha hän sitten on, mutta en puhunut mitään. Hän oli äärettömän\nkohtelias, mutta omituisen hajamielisellä ja kömpelöllä tavalla,\njoka minua huvitti, sillä en ennen ole sitä tavannut herroissa. Minä\nlämpenin lopulta siinä määrin, että olisin suonut matkan kestävän\nkauemminkin.\n\nJälkeenpäin olen suututellut kaikkia mitä sanoin. Ihminen ei koskaan\nvoi olla tarpeeksi varovainen.\n\n-- -- --\n\nJouluk. 27 p.\n\nVuosi kallistuu loppuansa kohti. On yö ja koko talo nukkuu, hän,\nsulhaseni tuolla viereisessä huoneessa. Niin, minä olen kihloissa, olen\nantanut pois itseni.\n\nEn voi nukkua, eteeni astuu koko mennyt vuosi vaiheineen. Olen\nkadottanut Akselin. Hän retkeilee paraikaa nuoren rouvansa kanssa\netelässä, olen vapaaehtoisesti luopunut taiteesta, minä, joka\nsoitollani aioin voittaa koko maailman. Hän, sulhaseni, on sama, jonka\nmarraskuussa ensi kerran näin, ventovieras mies. Mutta rakkaus ei näy\nmitään kysyvän, se tulee kuin varas yöllä ja tuo mukaansa ääretöntä\nonnea, ääretöntä tuskaa.\n\nMiksi minä rakastuin häneen, juuri häneen? Hän ei ensinkään vastaa sitä\nmiesihannetta, jonka hamasta aikaisimmasta nuoruudesta olen kuvitellut\nomakseni. Hän on pieni ja hento ja minä uneksin aina suurta, voimakasta\nmiestä, sellaista kuin isä ja Aksel. Mutta minä rakastan häntä niin,\nettä hänen tähtensä olen valmis vaikka mihin. Olen mustasukkainen, olen\nmieletön, olen kuin hullu... Jumala, Jumala, mihin minä joudun?\n\n-- -- --\n\nHerrani Kristus!\n\nAuta minua ja vapahda minut, kun kurjana, särkyneenä astun eteesi! Ole\nsinä minulle isänä, äitinä, veljenä, ystävänä, kaikkena mitä maailmalta\npyydän ja mitä ei maailma minulle antaa taida. Mihin minä menen, jollen\nsaa tulla sinun luoksesi? Sinulla ovat iankaikkisen elämän sanat.\n\nMinä niin pelkään, sillä olen huomannut, että sinun kuvasi on\nkatoamaisillaan mielestäni. Oi viivy, Herrani! Minä tiedän, ettei\nsyy ole sinun vaan minun. Mutta se on onnettomuuteni, jos sinut\nmenetän. Kun sinut omistan, niin olen onnellinen, kaikki minulle\nmenestyy, myötä- ja vastoinkäymisissä, kaikissa elämän käänteissä\ntunnen taivaallisen isäni johdon ja minä viheriöitsen, niinkuin puu\nvesiojain varsilla. Minä olen niin voimakas, tahtoni hallitsee tunteet,\ntaisteluni voittaa kiusaukset ja lankeemukseni annat sinä armosta\nanteeksi. Herrani, Herrani, ilman sinua jään tyhjäksi, turvattomaksi,\nkahlehdituksi. Auta minua ja armahda!\n\nSano minulle, Herrani, mitä minä oikeastaan tahdon, mitä tarkoittavat\nkaihoni tunteet? Miksi sinä annoit minulle niitä niin paljon? Sinä\ntahdoit asettaa ne kaikki palvelukseesi, kehittämään iäisyyselämää\nminussa ja valtakunnassasi maan päällä. Voi, jospa minä voisin kulkea\nsinun tietäsi, voi jospa taitaisin voittaa taistelut ja niin kerran\nperiä sinun rauhasi.\n\nMiten tähdet välkkyvät uudenvuoden yössä! Mene levolle, Elina, ja\nuneksi rakkaudestasi ja onnestasi. Jumalan silmä valvoo...\n\nTammik. 21 p.\n\nHerrani! Taas pakenen luoksesi, kun rintaani repii eikä kukaan minua\nymmärrä, en minä itsekään. Ei ole minulla missään rauhaa, en saa\nmistään lohdutusta. Ei siksi, että olemme erossa, hän Helsingissä,\nminä maalla; ei siksi, että minä häntä niin sanomattomasti ikävöin.\nVaan siksi, ettemme toisiamme ymmärrä. Me olemme niin erilaiset. Minä\nrakastan häntä, sen tiedän. Mutta olenko onnellinen?\n\n-- -- --\n\nMiten olisin yksin, jollei Sinua, Jumala olisi.\n\nKaikki on niin pientä, niin tukahduttavaa ja ahdasta. Minun ikäväni\nvain on niin suuri ja rajaton, että se on rintani särkeä...\n\nMiten sinä, Kristus, sentään olet vapaa kaikesta pienestä, kaikesta\nepäjalosta, kun et ollenkaan muutu, vaikka ihmismieli kiertelee ja\nkaartelee ja etsii onnea maailman eri iloista, jotka eivät onnea taida\nantaa. Sinä vain suurena, tyynenä seuraat ja johdat -- ja rakastat.\n\nYmmärrä, Herra, minun hajanaiset lauseeni, ymmärrä, että viimeinen\ntahtoni kipinä tunnustaa sinut valtiaaksi, kuninkaaksi, vapahtajaksi.\nOta tahtoni kipinä, se on _sinun_.\n\n-- -- --\n\nKunpa ei tämä haluni joskus kasvaisi niin suureksi, että minä heitän\nkaikki voittaakseni maailman ja hurmatakseni ihmiskunnan -- vain\nsaadakseni myötätuntoisuutta...\n\n-- -- --\n\nVoi tätä kohtalon leikkiä, voi minua lastua, jota tuulet laineilla\nheiluttelevat, viimein heittääkseen teräviä kallionkielekkeitä vastaan!\nKun olisin saanut hiljalleen särkyä tai hetkessä palaa poroksi... En\ntiedä mitä tahdon ja kuitenkin on minulla tuhansia haluja, tuhansia\ntunteita, jotka uhkaavat järkeäni.\n\nHyväntekijä, ihmisystävä, jolla on rinnassasi sääliä, tule luokseni\nja sammuta tyynellä sanalla rintani tuli. Tai tee minulle mitä nyt\npyydän -- älä hämmästy: vie minut tanssiin! Pue minut keveään pukuun,\nlevitä hiukseni hajalle, anna minulle suuri lattia ja pane minut sille\ntanssimaan, aivan yksin. Vartaloni on nuori, norjat ovat jäseneni,\nkevyt on jalka. Kun saisinkin taivuttaa notkeuttani, kun saisinkin\nkoettaa siivekkyyttäni! Olen tähän asti tappanut halujani, mutta nyt\nsulku auki, irti haluni! Tahdon villahahtuvana tanssia, lumihiutaleena\nliidellä. Ihan yksin. Ei saa kenkään tuntea, miten väräjää vartaloni,\nmiten sydämeni vavahtelee. Tahdon tanssia, tanssia, raivossa pyöriä!\n\nJumalani, jota kerran palvelin, missä sinä olet? Sinä näet, että\nkärsin. Voi, auta minua!\n\nKun saisin tuskieni lievennykseksi tanssia tai näytellä, riistää\nkatsojat kanssani kärsimään, sensijaan että nyt yksin itken!\n\nMiksen sitten rupea näyttelijättäreksi? Menestyksestäni olen varma.\n\nOn niin ahdasta hengittää, on kuin vuori painamassa rintaani.\nTahtoisin särkeä kaikki kahleet, repiä yksin tämän paperinkin, kurjan\npäiväkirjani, joka on minulle tuottanut lievennystä niin monena hetkenä.\n\nJeesus Kristus, mitä sinä minusta ajattelet? Voi Herra, tule tänne,\nanna minulle kätesi, tue minua, sillä minä näännyn ja lankean...\nYmmärrä, suuri Jumalani, minut ilman sanoja... Minä niin pelkään. Mitä?\nOnhan minulla kaikki, on mieheni rakkaus...\n\nMieheni, kuka, mikä hän on? Enkö olekaan vapaa? Olenko kahlehdittu\nmieheen?\n\nOlen, Jumalan kiitos, minun ei tarvitse hakea ja hapuilla. Hän on minun.\n\nVäsyttää. Onkin jo myöhäinen yö. Tule, unen hyvä hengetär ja vie minut\nviileille maillesi. Äsken poskeani poltti. Nyt se on kylmä.\n\nVoi nuori sydän, mitä sinä tahdot?\n\n-- -- --\n\nSiihen loppui vihko.\n\nDargis painoi sen kiinni, kätki kasvot käsiinsä ja painui pöytää\nvastaan.\n\nVihdoin hän nousi ja astui salin läpi pieneen kamariin, jossa kaikki\nniin muistutti äitiä. Ikkuna oli peitetty lakanalla, hämärä oli jo\nlaskeutunut maille.\n\nHän likeni vuodetta ja nosti hiljaa valkeaa vaatetta...\n\nSiinä lepäsi hänen äitinsä, kasvoilla kalman kalpeus, mutta huulilla\nautuas hymy...\n\nVitold silmäili häntä kauan. Vihdoin vaipui hän polvilleen vuoteen\nääreen, painoi päänsä laitaa vastaan ja purskahti itkuun.\n\n\n\n\nIX\n\n\n-- Missä sinun ulkomaalaisesi on, kun ei häntä enää missään näe?\nkysyivät tuttavat Elinalta.\n\n-- Hänen piti, ikävä kyllä, lähteä kotiin, sillä hänen äitinsä\nsairastui.\n\n-- Sepä surullista! No tiedätkö, miten siellä nyt jaksetaan?\n\n-- En ensinkään, sillä emme ole saaneet mitään tietoja... Täällä on\ntuntunut oikein tyhjältä ja ikävältä, olimme jo niin ehtineet tottua\nherra Dargikseen!\n\nElina ihmettelee itsekin, millä helppoudella, miltei\nvälinpitämättömyydellä hän saattaa hänestä puhella. Ja yksinäisyyden\nhetkinä on hänen sentään häntä niin ikävä, ettei hän käsitä, miten\ntulla toimeen. Monasti tuntuu hänestä siltä, että hän menehtyy, hän\ntulee hulluksi, jollei saa häntä tavata, hänelle huojentaa tunteidensa\ntaakkaa.\n\nHän elää itse asiassa kummallista elämää. Toinen puoli hänestä on\nrouva Vuoriona, vaimona, joka entistä huolellisemmin ja hellemmin\nkoettaa täyttää kodin velvollisuudet ja joka kourin kynsin painaa\nalas toista. Tämä toinen, rouva Dargis, nostaa päätään yksinäisyyden\nhetkinä, niinkuin keskiyön hiljaisuudessa vainajan rauhaton henki\nnousee leijailemaan hautausmaalle. Välistä hän tulee arkana, nöyränä,\nkietoo hellästi kädet tuon toisen, rouva Vuorion, kaulaan, ikäänkuin\nanteeksi pyytäen. Toisen kerran hän tulee väkevänä, uhkaavana,\nvaatien oikeuksiaan, kalpa kädessä. Silloin hän polkee jalkansa hänen\nrinnalleen, iskee kyntensä hänen kaulasuoniensa ympäri ja tahtoo\ntukahduttaa hänet. Ja noista molemmista on tullut yksi ja sama olento:\nkiihkeä, rakastava nainen, Elina, joka ei voi elää ilman lemmittyään.\n\nLevottomana astelee hän edestakaisin huoneissa. Ei ole hänelle missään\nrauhaa.\n\nKerran hän hädässään asettuu kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoittaa,\nkynän lentäessä pitkin paperin pintaa.\n\n    \"Minun on niin kylmä, niin nälkä, niin sanomattoman ikävä.\n\n    Olisittepa täällä! Jospa ei minun koskaan tarvitsisi teistä\n    erota! Te olette minulle elämä, lämpö, kaikki!\n\n    Miksen nauttinut, kun olisin saanut, miksen edes huulianne\n    koskettanut? Minä vain pelkäsin. Kuinka sitä nyt kadun, kun\n    kuluttavassa ikävässä teitä ajattelen. Minä kärsin, mutta en\n    kuitenkaan teistä luopuisi, en tahtoisi tehtyä tekemättömäksi.\n\n    En ymmärrä, miten voin elää. Minussa herää halu rikkoa kaikki\n    kahleet saadakseni teidät omistaa.\"\n\nHän lopettaa. Yrjö voi minä hetkenä hyvänsä tulla kotiin, kiireesti\nsiis kirje koteloon... Miksi hän pelkää Yrjön tuloa, toimiiko hän\nsalaa, tekeekö hän jotakin, josta ei voi miehensä edessä vastata? Hyi,\nhäntä kurjaa, uskotonta vaimoa!\n\nKirje särkyy palasiksi hänen käsissään, hän sytyttää palaset tuleen ja\nviskaa tuhan uuniin. Mutta muutaman tunnin kuluttua istuu hän taasen\nkynä kädessä.\n\n    \"Minä kirjoitan teille, jota yhä rakastan, vaikken saisi,\n    kirjoitan, sillä muuten sydämeni murtuu. Minä tunnen, että te\n    minut ymmärtäisitte, jos nyt olisitte täällä... Ah, en uskalla,\n    en uskalla sitä lausua.\n\n    Sanon itselleni, että nyt hän kuolee, oma mieheni, sillä\n    retkellä, jolle hän läksi... Voi minua silloin, sillä olen\n    hänestä vihassa eronnut! Jospa saisin lopettaa päiväni,\n    hukuttaa henkeni kaiken, syöstä suoraan sinne, missä kurjuus on\n    saavuttanut huippunsa, missä epätoivo on rajaton!\n\n    Minä tunsin ennen Jumalan. Olin hänen lapsensa. Nyt olen lakannut\n    sitä olemasta, mutta olenko onnellinen? En, enkä ole sitä ollut\n    siitä lähtien kuin rukous huuliltani sammui...\"\n\nParin päivän kuluttua hän jatkaa:\n\n    \"Kuinka ajat ovat muuttuneet! Ennen kun mieheni illalla läksi\n    toverien seuraan, kuinka olin onneton! Nyt toivon että hän\n    viipyisi, jotta saisin olla yksin tunteineni.\n\n    Minun sydämessäni asuu niin kaunis tunne: se on rakkaus, jota\n    minun tulisi vihata, mutta jota en voi vihata.\n\n    Sinä armahimpani! Enhän tuntisi elämää, jollen tuntisi sinua.\n    Minä rakastan häntä, johon olen vihitty, mutta rakastan häntä\n    kuin lasta, en niinkuin miestä. Sinä uljas mies, sinä miesten\n    mies, minä olin sylissäsi kuin höyhen, sinä nostit minut\n    käsivarrellesi, niinkuin olisin ollut liinainen huntu...\n\n    Minä tiedän, että teen syntiä. Mene pois minun tyköäni, kiusaaja.\n    Tule mieheni, vihittyni! Sinä sittenkin sait minulta nuoruuteni.\n    Tahdon rientää sinua vastaan, olla niin hellä, niin hyvä... Ehkä\n    tuolla jo tuletkin!\n\n    Kiiruhdan eteiseen ja jään sinne seisomaan. Kuu loistaa,\n    ikkunaan on syntynyt himmeä jääharso, tuuli ulvoo, täristyttää\n    taloa, läiskyttää ovia ja vinkuu nurkissa. Pilvet kiitävät.\n    Minä rakastan juuri tällaista ilmaa. Viipykää poissa, molemmat\n    mieheni, tahdon olla yksin ja katsella kuuta, jonka säteet\n    kimmeltävät ikkunaruudun jäätähtösissä. Kääriydy jäinen harso\n    sydämeni ympäri, tule halla ikipäiviksi asumaan rintaani...\n\n    Niin, minun on kylmä. Mutta on hyvä niin. Minä en ikävöi miestäni\n    enkä häntä, en ketään...\n\n    Jo lyö keskiyön hetki, aaveitten ja peikkojen hetki. Kuinka\n    on suloista olla yksin!... Mutta minä pelkään, että hän pian\n    tulee... Ethän, myrsky, vain häntä vahingoita, ethän loukkaa,\n    annathan hänen onnellisesti saapua kotiin!... Miksi olen niin\n    levoton tietäessäni että hän on ulkona tässä ilmassa? Rakastanko\n    häntä sittenkin, vai paha omatuntoko pusertaa esiin pelon? Kuka\n    sinut tuntee, nainen, sinä oikkujen ja...?\"\n\nSamassa kuulee hän avainta pistettävän avainreikään. Yrjö tulee! Hän\nrepii kirjeen rikki ja rientää hymyillen miestään vastaan.\n\nEi, hänen _täytyy_ muuttua, katua ja koettaa sovittaa! Tämä ei käy.\n\nJa tehden lujan päätöksen laskeutuu hän levolle. Mutta seuraavana\npäivänä hän taas kirjoittaa:\n\n    \"Ei ole minulla missään rauhaa, olen repaleina, olen rikki.\n    _Pitääkö_ olla näin? Jokainen hakee eheyttä, pitääkö minun\n    sieluni haavan lakkaamatta vuotaa verta? Minä näen sinun kuvasi\n    kaikkialla, minä tiedän, miten lämmintä olisi luonasi. Pitääkö\n    minun paleltua?\"\n\nAamulla, siihen aikaan jolloin postinkuljettaja jakaa kirjeitä, elää\nhän kauheassa jännityksessä. Hän ei voi tehdä työtä, hän säpsähtää\njokaista ääntä, hän toivoo ja pelkää. Mutta entä jos Yrjö pyytää\nodotettua kirjettä luettavakseen, tai jos hän ilman muuta avaa\nkirjeen... Mitä tulee Elinasta silloin? Hän ei moneen päivään uskalla\nmennä ulos paitsi silloin, kun hän tietää Yrjön olevan poissa. Ja\nkotiin palatessa vapisee hän ajatellessaan, että jos Yrjö sattumalta\nonkin tullut kotiin aikaisemmin, nähnyt kirjeen ja lukenut sen... Ja\nElina kuvittelee jo, että hän tapaa hänet suremassa uskotonta vaimoaan.\n\n-- -- --\n\nJoulu likenee nopein askelin, Agnes saapuu jo Helsinkiin viettämään\njoulua sisarensa luona.\n\nHän laulaa kauniisti ja Elina säestää häntä.\n\nElina alkaa taas soittaa. Se tyynnyttää. Jospa ei Dargis ikinä palaisi!\n\nKunnas on ottanut takaisin entiset oikeutensa talossa. Hän on nyt\njokapäiväinen vieras ja rakastuu Agnesiin korvia myöten. Omituista\nkyllä ei Elina sitä huomaa. Hän ajattelee niin paljon itseään, ettei\najatuksia riitä muille.\n\n-- -- --\n\nJouluviikolla oli Elinan syntymäpäivä. Agnes oli varhain aamulla\nherättänyt hänet laululla, ja hiukan myöhemmällä oli Veeralta ja\nKunnakselta tullut kukkasia. Elina olisi mieluimmin suonut, ettei\nkukaan olisi häntä muistanut. Hän karttoi niin paljon kuin suinkin\nihmisten seuraa ja koetti lohduttautua sillä, etteivät ihmiset näin\njoulun edellä ehdi käydä syntymäpäivillä. Mutta jo alkoi telefoni soida\nja tuttava toisensa perästä onnitteli kysyen, ottaako rouva vastaan\nvai onko tunteja. Ei, ei ollut tunteja, oppilaat olivat jo kaikki\njoululomalla. Tietysti jokainen oli hyvin tervetullut.\n\nVeera, Akki ja Olavi tulivat ennen muita jo varhain aamupäivällä.\nVeera oli leiponut sokerikakun, Akki maalannut pienen kuvan ja Olavi\nomakätisesti kutonut jonkinlaisen kappaleen punaisesta villalangasta.\n\nElina leikki poikien kanssa hevosta, he olivat sekä piilosilla että\nsokkosilla ja telmivät niin, että Veera vihdoin huomasi tarpeelliseksi\nkehoittaa heitä lakkaamaan.\n\n-- Älä toki noiden lapsien tähden laiminlyö muita vieraitasi, sanoi hän\nhymyillen. -- Jättäkää nyt täti rauhaan, lapset!\n\n-- He tulevat vasta myöhemmin, naurahti Elina. -- Mene sinä, Agnes\nkulta, leipuriin hakemaan kahvileipää!\n\nHän leikki ja nauroi peittääkseen tunteitaan, sillä hän pelkäsi, että\njos hän totistuu ja Veera rupeaa hänelle puhumaan, niin hän terävällä\nsilmällään näkee kaikki, mitä hänessä liikkuu. Jonkin aikaa Veera\nhäntä tyynesti katseli, mutta ei aikaakaan, kun hän houkutteli hänet\nviereensä istumaan.\n\n-- Elina, sanoi hän, -- sinulla pitäisi olla lapsia.\n\nElina purskahti suureen nauruun.\n\n-- Jumala varjelkoon! Onko se niin hauskaa?\n\n-- Meille naisille on se suorastaan elämä.\n\n-- Ajattele, minä olen niin epänaisellinen, että suorastaan pelkään\nlapsia.\n\n-- Ethän, koska kerran noin voit leikkiä noiden poikain kanssa.\nAjattele, jos ne olisivat omiasi!\n\n-- Niin, jos saisin heidät noin suurina! Mutta pieniä lapsia,\nrumia, punaisia olentoja... Ei! Veera hyvä, koska sinä oikeastaan\nolet ruvennut noin naiselliseksi? Sanoistasi voisi tulla siihen\njohtopäätökseen ettet olekaan mitään muuta kuin äiti. \"Kinder, Kirche,\nKüche\"...\n\n-- Mitään muuta kuin äiti! äänsi Veera, surumielisesti hymyillen. --\nEikö sitä sitten ole siinä! Oli aika, jolloin halveksin sellaista. Nyt\nihailen. Ei ole naiselle toista niin suurta onnea kuin olla ehyesti ja\nkokonaan äitinä, suuren lapsiparven äitinä.\n\nElina pakotti huulilleen hymyn ja seurasi hajamielisenä poikia, jotka\nkatselivat kuvakirjaa.\n\n-- Jota enemmän minä luovun kaikista ulkonaisista velvollisuuksista,\njatkoi Veera, -- ja elän kodilleni ja lapsilleni, sitä onnellisemmaksi\ntulen. Minä kehitän nykyään esimerkiksi taiteellisia lahjojani ja\nhenkielämääni vain voidakseni antaa heille. Etkö ymmärrä minua, Elina,\netkö käsitä että se on onnea?\n\nHymy katosi Elinan huulilta.\n\n-- Katso, sanoi hän, -- ihmiset ovat niin erilaisia ja naiset voi jakaa\nkahteen luokkaan: naisellisiin ja epänaisellisiin. Sinä näyt kuuluvan\nedellisiin, minä kuulun jälkimmäisiin. Itse tämän kaiken minulle hiljan\nselitit.\n\n-- Niin, mutta minäkin olin ennen tuollainen epänaisellinen. Antti\nvasta osasi kasvattaa minut naiseksi...\n\nElinan silmissä leimahti. Hän säpsähti omaa ajatustaan.\n\n-- Sinä et ehkä rakastanut Akselia?\n\nSanattomana jäi Veera häneen katsomaan. Mutta Elina loi katseensa\nmaahan. Hän ei uskaltanut katsoa Veeraa silmiin.\n\n-- Rakastin, sanoi Veera, -- mutta aivan toisella tavalla kuin nyt.\nAntin rakkaus vasta herätti minussa naisen.\n\nElina kätki kasvot käsiinsä. Sitten hän äkkiä, ikäänkuin\nvoimanponnistuksella riuhtaisihe irti mielialastaan, nousi ja rupesi\nnauraen kattamaan kahvipöytää. Ja samassa tuli jo vieraita. Pian oli\nVuoriolan saliin kokoontunut kymmenkunta henkeä, naisia ja herroja, ja\nheidän kanssaan tuli taloon täydellinen syntymäpäivämieliala: pöydillä\nnaisten käsitöitä, kahvikuppeja, hedelmäveitsiä, lautasia ja tähteitä\nsokerileivoksista, ilmassa tupakansavua ja tuoksua valkeista, korkeista\ntuberoosoista.\n\nKeskusteltiin viime premieeristä, joulukirjallisuudesta ja muista\npäivän kuulumisista. Elinan piti soittaa ja Agnesin laulaa.\n\nHeidän vielä ollessaan soittokoneen ääressä toi joku kirjelaatikosta\nkirjeen. Sen nähdessään herkesi Elina soittamasta. Kirje ei ollut\nosoitettu hänelle vaan Yrjölle, mutta hän tunsi paikalla Dargiksen\nkäsialan, olihan hän niin monasti korjannut hänen suomalaisia\nkirjoituksiaan.\n\n-- Kas, huudahti Yrjö, -- Dargikselta! No vihdoinkin se kirjoittaa!\n\n-- Kuule, luetaan toiste, pyysi Elina, tarttuen hänen käsiinsä, jotka\njuuri olivat kuorta avaamassa. -- On epäkohteliasta nyt, kun meillä on\nvieraita!\n\nHänen katseensa rukoili ja posket punoittivat, mutta Yrjö kääntyi\nmuitta mutkitta vieraiden puoleen:\n\n-- Suotteko, hyvät herrasväet, anteeksi, jos kiireesti silmäilen tämän\nkirjeen läpi?\n\nTietysti he soivat, sillä tunsivathan he kaikki Dargiksen ja olivat\nuteliaisuudella odottaneet tietoja hänestä.\n\nElina asettui Yrjön taakse, silmäillen kirjeeseen hänen olkapäänsä\nsivutse. Mutta tuskin oli Yrjö sen avannut, ennenkuin hän taittoi sen\ntakaisin kiinni ja kuiskaten käski Elinaa pitämään vieraille seuraa.\nOmaan huoneeseensa hän sitten meni lukemaan.\n\n-- Kas vaan, naurahti Elina, -- me emme sittenkään saaneet kuulla\nuutisia Liettuasta! Kuinka äärettömästi minä pidän kukkasista!\n\nHän seisahtui sohvapöydän eteen ja rupesi ihailemaan kukkasia,\ntuontuostakin hengittäen sieraimiinsa niiden tuoksua.\n\n-- Minusta nuo valkeat melkein saattavat ihmisille päänsärkyä,\nhuomautti Kunnas kuivasti. -- Palaako liettualainen?\n\n-- En tiedä ensinkään! Saammepa nyt kuulla.\n\n-- Minusta, alkoi muuan naisista, -- olisi hiukan omituista, jos hän\njäisi sille retkelle juuri nyt, kun sai työnsä alkuun täällä.\n\n-- Ei, jatkoi toinen, -- kyllä hän palaa, sillä hän kertoi jo\nkustantajan kanssa tehneensä kaupat. Teoksen pitää kevääksi valmistua.\nMe olemme perinpohjin keskustelleet tästä asiasta.\n\n-- Sinä näyt tietävän enemmän kuin muut. Mutta minun käsitykseni mukaan\nhänen tulonsa riippuu siitä, miten äidin laita on.\n\n-- Kuinka niin? Jos äiti paranee, niin hän tulee, jos taas kuolee, niin\nhänellä on vielä enemmän syytä tulla! Mitä Agnes arvelee?\n\nAgnes punastui odottamatonta kysymystä, mutta loi kirkkaat silmänsä\nviattomasti puhujattareen ja lausui vakavasti:\n\n-- Minähän en ole nähnyt häntä kuin kerran, mutta tahtoisin häneen\ntutustua, Elina ja Yrjö kun niin kovasti häntä kehuvat!\n\n-- Mutta mitä arvelet: tuleeko hän?\n\n-- En tiedä!\n\n-- Eikö Agnes ole nähnyt Dargista kuin kerran? Se ei ole mahdollista!\n\n-- On! En ole häntä nähnyt kuin silloin iltamassa.\n\n-- Niin, selitti Elina, -- Agnes läksi seuraavana aamuna ja kun hän nyt\npalasi, oli herra Dargis jo poissa...\n\nHän oli käynyt merkillisen levolliseksi. Ensin kun kirje tuli, oli\nhänen sydäntään hiukan vihlaissut, mutta sittemmin oli hän aivan\nlevollisesti kuunnellut vieraiden keskustelua. Se häntä itseäänkin\nhämmästytti.\n\n-- Mutta mihin se Yrjö jäi? sanoi vihdoin Veera, joka pitkän aikaa oli\nistunut vaipuneena käsityönsä ääreen.\n\n-- Tulen, tulen! vastasi Yrjön ääni ja seuraavana hetkenä oli hän jo\nhuoneessa.\n\nDargiksen äiti oli kuollut. Lyhyen hiljaisuuden jälkeen alkoi vilkas\nkeskustelu.\n\n-- Ohhoh poika raukkaa! Hän taisi hellästi rakastaa äitiään... joku\nsiitä mainitsi!\n\n-- Oliko hän kauan sairaana?\n\n-- Olihan hän jo ollut muutamia kuukausia vuoteen omana.\n\n-- Kai hän ehti perille ennenkuin äiti kuoli?\n\n-- Kyllä. Äiti eli vielä viikon hänen tulonsa jälkeen.\n\n-- No palaako hän Suomeen?\n\n-- Kyllä, mutta vasta joulun jälkeen.\n\n-- Mitä hän muuta kertoo sieltä?\n\n-- Ei juuri mitään...\n\n-- Tottahan toki jotakin, olihan se pitkä kirje!\n\n-- Sanoo vain, miten tyhjältä siellä tuntuu ja että hänen on mahdotonta\nsiellä olla...\n\n-- Sen käsittää!\n\n-- Sitten tahtoisi joku yhtiö ostaa hänen kotitalonsa hyvästä\nhinnasta...\n\n-- Möisipä pois koko roskan ja muuttaisi tänne Suomeen.\n\n-- Niin, niinkuin muut liettualaiset muuttavat Amerikkaan odottamaan\nparempia aikoja!\n\n-- Ei, selitti Yrjö, -- hänellä on siellä naimaton sisar, jota hän ei\ntahdo jättää. Hän tulee vain täksi talveksi, kirjoittamaan kirjaansa.\n\nKun vieraat vihdoin olivat lähteneet, pyysi Elina Yrjöltä Vitoldin\nkirjettä.\n\n-- Johan sinä kuulit kaikki, mitä siinä oli, sanoi Yrjö.\n\n-- Mutta minä tahtoisin sen nähdä! Miten hän kirjoittaa äitinsä\nkuolemasta?\n\n-- Hän mainitsee siitä vain aivan lyhyesti. Minä kerroin jo kaikki.\n\n-- Mutta miksen minä saa kirjettä nähdä?\n\n-- Osaatpa sinä olla utelias! sanoi Yrjö nauraen.\n\n-- Olenhan minä ennen saanut nähdä sinun kirjeesi. Rupeatko sinä nyt\nsalaamaan minulta jotakin? Sedän kirjettäkään et näyttänyt!\n\n-- Mutta anna nyt minunkin joskus pitää pienet salaisuuteni. Saat sinä\nne kyllä aikoinasi tietää!\n\n-- Koska? Kuule Yrjö, minä olen levoton, mitä on tapahtunut?\n\nElina oli käynyt aivan kalpeaksi. Olikohan Dargis kirjoittanut heidän\nsuhteestaan? Ei, ei, se ei ollut mahdollista!\n\n-- Yrjö, virkkoi hän taas, -- oletko pahoillasi minulle? Sano, sano!\n\nYrjö purskahti suureen nauruun ja sulki hänet syliinsä.\n\n-- Minua huvittaa nähdä sinut noin uteliaana! Sinähän teet oikein\n\"totellisen naisen\" vaikutuksen.\n\n-- Sinä raaskit minua tässä kiduttaa!\n\n-- Kidu nyt, rakkaani, sitä suurempi on sitten ilosi!\n\n-- Iloni? Onko varma, etten tule itkemään?\n\n-- No on! Äläkä nyt enempää kysele!...\n\nYrjö silitti kädellään hänen tukkaansa ja työnsi hänet hymyillen ulos\ntyöhuoneestaan.\n\nElina jäi seisomaan keskelle salin lattiaa.\n\n-- Hän palaa siis! Se on suloista. Sitten hänen pitää minulle kertoa,\nmitä hän on kirjoittanut. En häntä enää pelkääkään, sillä olen\ntyyntynyt täydellisesti. En häntä rakasta: tämä mieto, tyyni tunne on\nystävyyttä!\n\n-- Hänen äitinsä on siis kuollut!\n\nJa vaistomaisesti rupesi Elina ajattelemaan omien vanhempiensa kuolemaa\nja ääretöntä tyhjyyttä, joka oli vallinnut Arrakoskella, kun isä oli\nviety hautaan. Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä ja tarve lohduttaa\ntäytti sydämen. Hän päätti kirjoittaa Vitoldille ja istuutui paikalla\nkirjoituspöytänsä ääreen.\n\n    \"Rakas ystävä!\n\n    Niin selvänä nousevat eteeni päivät Arrakoskella, kun ensin\n    äitini ja sitten isäni kuoli. Minä niin täydellisesti saatan\n    eläytyä teidän mielialaanne...\n\n    Kuinka kieli sentään on köyhä! Kun istuuduin tähän, tuntui siltä\n    kuin minulla olisi ollut niin paljon teille sanomista. Ja nyt en\n    löydä sanoja.\"\n\n    -- Rouva, keskeytti hänet Mari ruokasalin ovelta, -- ruoka\n    jäähtyy!\n\n    -- Hyvä, vastasi Elina ja jatkoi:\n\n    \"Tervetuloa takaisin Suomeen. Saatatte aivan huoleti tulla!\"\n\n    Siinä hän hetkeksi jäi miettimään. Olikohan Vitold kieltänyt\n    Yrjöä näyttämästä kirjettä? Siinä tapauksessa ei hänen pitänyt\n    udella, sillä Vitold tiesi, mikä hänelle oli hyvä. Hän luotti\n    häneen täydellisesti.\n\n    Mutta hän oli joutunut omituisen tympeälle, kuivalle mielelle\n    eikä tahtonut löytää jatkoa kirjeeseensä.\n\n    \"Tänne meille ei kuulu mitään erinomaista\", kirjoitti hän\n    vihdoin. \"Sisareni on meillä, olemme kaikki terveinä. Toivotamme\n    teille hyvää joulujuhlaa.\n\n    Tervehdin sekä teitä että sisartanne lämpimästi.\n\n    Ystävyydellä\n\n                                   Elina Vuorio.\"\n\nHän sulki kirjeen kuoreen, kirjoitti päällekirjoituksen, vieläpä\nliimasi valmiiksi postimerkin. Tämän kirjeen hän ainakin saattoi\nlähettää!\n\nJa Yrjön lähtiessä kaupungille pisti hän sen hänen käteensä ja pyysi\nhäntä heittämään kirjelaatikkoon.\n\n\n\n\nX\n\n\nYrjö ja Agnes olivat olleet ostamassa joulukuusta. He olivat valinneet\nkauneimman koko torilta, ottaneet kaksi miestä kantamaan ja toivat sen\nnyt riemusaatossa kotiin.\n\nElina oli paraikaa kyökissä leipomassa, kun heidän iloiset äänensä\nalkoivat kuulua pihasta.\n\n-- Mihinkä se nyt pannaan? kysyivät miehet.\n\n-- Eiköhän viedä suoraan sisään, ehdotteli Yrjö.\n\n-- Mutta kun se on näin jäinen ja luminen.\n\n-- Pitäisi viedä jonnekin sulamaan.\n\n-- Ehkä pyykkitupaan, sanoi Agnes. -- Arrakoskella aina ennen veimme\njoulukuusen tupaan sulamaan.\n\n-- Kysytään rouvalta, huomautti Yrjö vihdoin.\n\nHän juoksi innoissaan kuin koulupoika likemmä taloa, koppasi maasta\nlunta ja nakkasi pallon ikkunaan.\n\n-- Mihin kuusen saa panna sulamaan?\n\n-- Hyvänen aika, kuinka se on suuri! huusi Elina ruudun takaa. -- Se ei\nvarmaankaan mahdu sisään.\n\nHän tuli portaille, suuri esiliina vyöllä, kädet jauhoissa ja\nkäsivarret paljaina kyynärpäihin asti.\n\n-- Eikö se ole kaunis? ylpeili Yrjö.\n\n-- On, mutta niin suuri! puhui Elina hymyillen.\n\n-- Sanoinhan minä, ehätti Agnes väliin, -- että se on liian suuri.\n\n-- Mutta kaunis! sanoi Yrjö.\n\n-- Ehkä on paras viedä se puukellariin, neuvoi Elina vihdoin.\n\nYrjön innostus oli aivan liikuttava. Hän oli hankkinut kuuseen helyjä\nja makeisia, hän oli ollut mukana järjestelemässä huoneita. Tuon\ntuostakin tuli hän kyökkiin katsomaan kuinka sisarukset leipoivat tai\ntekivät muita jouluvalmistuksia, ja koko ajan oli hänen kasvoillaan\nomituinen odotuksen ja onnellisuuden ilme, niinkuin lapsella, kun sen\non vaikea olla ilmaisematta joulusalaisuuksiaan.\n\nItse hän sitten jouluaattona vaivalloisesti kuljetti sisään kuusen.\n\nSiitä oli sahattava pois kyynärän verta! Omin käsin Yrjö toimitti\nsahauksen ja itse hän tahtoi koristaa puun. Korkeintaan saivat Agnes\nja Elina sitoa langanpäitä omenoihin ja muihin makeisiin, joita\noli ripustettava oksille. Yrjö uhrasi joulupuun koristamiseen koko\npäivänsä. Ja tuontuostakin huusi hän joko Elinaa tai Agnesia tai Maria\nkatsomaan, \"eikö se nyt tule muhkeaksi!\"\n\nVihdoin oli kaikki järjestyksessä, joka huone valaistu, kaikki\ntalonväet juhlapuvuissa.\n\nAgnesin pyynnöstä veisattiin virsi.\n\nSe toi mieliin omituisen hartauden. Oli kuin heijastus lapsuudenajoista\nolisi langennut taloon.\n\n-- Minä olen käynyt vanhaksi, mietti Elina itsekseen, koettaen tekeytyä\nniin tyytyväisen näköiseksi kuin suinkin, -- enhän enää voi mistään\niloita!\n\nKoti tuntui hänestä tavallista tyhjemmältä ja tuikkiva joulukuusi teki\nmiltei surullisen vaikutuksen.\n\nHän oli ommellut Yrjölle kauniin keinutuolimaton ja vihreän\nsilkkityynyn. Agnes oli valmistanut koko joukon pikkutavaraa. Lahjojen\nmukana hilpeni mielialakin, varsinkin kun Yrjön antimet tulivat esille,\nsillä hän oli sepittänyt niihin hullunkurisia värssyjä.\n\nÄkkiä soi kello eteisessä.\n\nSuinpäin karkasivat kaikki avaamaan. Hyvä olikin että he menivät\njoukolla, sillä pelästynyt olisi varmaan yksinäinen. Sieltä tuli kaksi\ntonttua tulipunaisissa vaatteissa, punaiset lakit päässä, kantaen\nvälissään pärekoppaa. Ja perässä asteli Veera rouva hymyillen, silmät\nloistaen innostuksesta. Kuin yhdestä suusta pääsi nyt seitsemän hengen\nkurkusta ilohuutoja, naurua, kysymyksiä. Tontut karkasivat sylistä\nsyliin, hyppelivät ja vinkuivat, tahtomatta esiintyä ihmisäänellä,\nkunnes Veera rouva ilmoitti, että tontut kyllä osaavat puhua.\n\nIlo ja riemu oli äkkiä täyttänyt talon suojat. Joulukuusen ympärillä\nleikittiin ja pöytien ääressä naurettiin ja pajateltiin.\n\nMutta Elinaan vaikutti kaikki surullisesti. Hän kyllä hymyili muiden\nmukana, mutta kyyneleet olivat joka hetki tunkemaisillaan silmiin.\n\nHän oli juuri nostanut Akin syliinsä jotta poika ulottuisi ottamaan\nkuusesta konvehtia, joka häntä erityisesti miellytti, kun Yrjö astui\nhuoneeseen, kädessään pieni kukkavihko.\n\n-- Elina, virkkoi hän hymyillen, -- tässä on minun lahjani sinulle.\n\nElina päästi pojan sylistään, tarttui kukkavihkoon ja vei sen\nkasvoilleen. Silloin putosi lehtien välistä pieni, valkea kortti. Akki\nojensi sen hänelle.\n\n\"Täten lahjoitetaan Elinalle hänen rakas Arrakoskensa.\"\n\nElina jäi sanattomana tuijottamaan kirjoitusta, ikäänkuin ei hän olisi\nsitä ymmärtänyt.\n\n-- Niin, niin, virkkoi Yrjö ja sulki hänet syliinsä, -- Arrakoski on\ntaas sinun. Se se nyt oli se minun salaisuuteni!\n\n-- Arrakoski minun! äänteli Elina moneen kertaan, ensin miltei\npelästyen ja sitten alkaen hymyillä, ikäänkuin hän jo puoleksi olisi\nkäsittänyt onneansa. -- Onko se totta? Koko Arrakoski, puisto,\nhuvihuoneet, joki, laituri, kaikki?\n\nMutta odottamatta vastausta kysymyksiinsä, karkasi hän Yrjön luo,\nheittäysi hänen syliinsä, vuorotellen nauroi ja huudahteli ja purskahti\nvihdoin itkuun.\n\nHe iloitsivat kaikki hänen kanssaan, Agnes oli hänkin haltioissaan ja\nVeera tuli häntä hellästi suutelemaan.\n\n-- Akki, Akki ja pikku Olli, huudahti Elina, ottaen pojat syliinsä, --\ntiedättekö, kun Arrakoski -- tiedättekö mikä Arrakoski on? Se on se\nmaatila, jossa isä...\n\n-- Tiedämmehän me Arrakosken, jossa oli paljon kauniita hevosia ja\nvaunuja ja oikeita peltoja...\n\n-- Ja jossa ongittiin lohia, lisäsi Olavi.\n\n-- Niin, juuri niin. Se on nyt meidän. Ja ensi kesänä tulette te kaikki\nsinne! Täti lähettää vaunut vastaan asemalle...\n\n-- Saanko minä ajaa...?\n\n-- Saat, saat...\n\n-- Ja ratsastaa?\n\n-- Saat, saat. Mutta mennään nyt Marille kertomaan!... Ei Yrjö!\nkeskeytti hän äkkiä, -- tämä ei ole totta. Sinun täytyy kertoa minulle,\nmiten se on tapahtunut!\n\nHetkisen perästä tahtoi Veera lähteä. Ajuri odotti pihassa ja kotiinkin\njo...\n\n-- Odottaako ajuri pihassa? huudahti Elina. -- Voi etten minä tietänyt!\nHänen täytyy saada teetä! Odotattehan sen verran! Onhan jouluaatto!\n\nJa juoksujalan läksi hän pihaan, nouti sisään ajurin ja kestitti häntä\nparhaan taitonsa mukaan.\n\n-- Syökö teidän hevosenne sokeria, juolahti äkkiä hänen päähänsä.\n-- Vaiko leipää?... Minä olen tänään saanut niin suuren lahjan,\nselitti hän sitten. -- Mieheni on ostanut takaisin syntymäkotini,\nsuuren maatilan kaukana täältä... Mari hyvä, mene tarjoamaan tämän\najurin hevoselle sokeria ja leipää. Ja teidän lapsillenne panen vähän\nkonvehtia -- onhan teillä lapsia?... No, minä panen sitten neljä, niin\non kaksi kummallekin!\n\nKoko ilta kului iloisessa humussa ja tulevaisuussuunnitelmia tehdessä.\nElina olisi heti joulunpyhinä tahtonut lähteä taloa katsomaan, mutta\nYrjö arveli, että on paras antaa entisien asujainten ensin lähteä pois.\nHeille oli suotu kuukauden muuttoaika. Paikkakunnan lehdessä oli kyllä\nollut uutinen kaupasta ja Yrjö oli pahasti pelännyt, että pääkaupungin\nlehdetkin ottaisivat sen palstoillensa. Silloinhan Elina olisi saanut\ntietää asian ennen aikojaan.\n\n-- Minä, joka en koskaan lue sanomalehtiä!\n\n-- Käännätithän sinä niistä välistä oppilaillasi! Ja olisihan joku\ntuttava voinut kertoa.\n\n-- Kyllä sinun tuumasi vain täydellisesti onnistui, sillä minä en\ntietänyt mistään!\n\nYrjön piti kertoa kaikki kauppaa koskevat yksityisseikat ja Elina\nsiunaili vuoroin häntä vuoroin setäänsä ja kaikkia muita ihmisiä, jotka\nolivat olleet osallisina tekemään häntä näin onnelliseksi!\n\nÄkkiä juolahti hänen päähänsä kysymys ja välinpitämättömällä äänellä,\nikäänkuin ohimennen hän lausui:\n\n-- Kuule, oliko sillä Dargiksen kirjeellä, joka tuli minun\nsyntymäpäivänäni mitään yhteyttä tämän asian kanssa?\n\nYrjö vaikeni hetkisen ja Elina luki jo hänen kasvoistaan vastauksen\nkysymykseensä.\n\n-- Kyllä. Hän siinä mainitsi jotakin Arrakoskesta. Ymmärrät siis nyt,\nmiksen tahtonut hänen kirjettään näyttää.\n\n-- Ymmärrän, ymmärrän, hymyili Elina, kokonaan tyytyväisenä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUudenvuoden jälkeen saapui Dargis Helsinkiin. Yrjö oli häntä vastassa\nasemalla ja pyysi hänet suoraa päätä Vuoriolaan teetä juomaan.\n\nHän oli siis nyt täällä, vaikka hän satoja kertoja oli sanonut\nitselleen: \"heitä mieluummin työsi kesken, älä mene\"! Mutta elämä\nkotonakin oli tuntunut niin mahdottomalta. Helsinki oli sinne\ntuikkinut kuin vilkkumajakka aavalle merelle. Hän oli tullut niin\nvaatimattomaksi, hän ei pyytänyt Elinalta mitään, hän tyytyi\npienimpäänkin ystävällisyyteen.\n\nSitäpaitsi oli hän varmaankin tyyntynyt, Elinan kirjekin jo yksin oli\nhänet täydellisesti jäähdyttänyt.\n\n-- Sinä et aavista, kertoi Yrjö, -- miten iloiseksi hän tuli, kun sai\ntiedon Arrakosken ostosta.\n\n-- Sehän oli hauskaa!\n\n-- Enkä minä kertonut sinun avustasi, vaikka mieleni niin kovasti\nteki...\n\n-- Sehän oli niin vähäpätöinen asia, eihän siitä kannata...\n\n-- Mutta sinä olet laihtunut, veliseni, todellakin!\n\n-- Talvi ei ole päässyt täällä ensinkään pitemmälle kuin siellä\nmeilläkään, huomautti Dargis hetken kuluttua.\n\n-- Jo täällä jouluna ajettiin reellä, sanoi Yrjö, -- mutta sitten tuli\ntaas sateita.\n\nKadut olivat iljangolla. Vuoriolan ikkunoiden alla kiilteli jäätikkö\npunertavassa valossa, sillä uutimet eivät olleet alhaalla.\n\n-- Kävele varovaisesti, kehoitti Yrjö, -- täällä on niin kovin liukasta.\n\nDargis pakotti itsensä pysymään tyynenä. Pelkästään tieto siitä, että\nhän saa Elinan nähdä, oli täyttänyt hänen rintansa sanomattomalla\nriemulla.\n\nAgnes tuli avaamaan ovea.\n\n-- Tervetuloa, sanoi hän ikäänkuin hiukan ujostellen ja huusi sitten\nkyökkiin päin: -- Elina, Elina, he ovat jo täällä!\n\nElina viipyi. Vihdoin hän tuli, posket hehkuvina ja ojentaen\nDargikselle jääkylmän kätensä.\n\n-- Tervetuloa... Te olette hiukan laihtunut.\n\n-- Olen ehkä nyt matkan jäljestä väsynyt, mutta sisareni kyllä koetti\nminua siellä kotona hoitaa.\n\n-- Kai te tiedätte sen suuren uutisen, alkoi Elina kun oli asetuttu\nteepöytään, -- että Arrakoski on meidän!\n\n-- Kirjoittihan Yrjö siitä. Minä hyvin ilostuin.\n\n-- Tiedänhän minä, että siitä tulee paljon huolta, jatkoi Elina\ntyynellä, järkevällä äänellä, -- mutta hauskaa se kuitenkin on!\n\n-- Huolet hiiteen! huudahti Yrjö. -- Viikon perästä on Arrakoskella\nveronkanto ja silloin menet sinä Elina sinne... Voit käsittää,\nveli Dargis, että hänelle on ollut vaikeaa näin kauan pysyä poissa\nArrakoskelta.\n\n-- Eikö Elina rouva vielä ole käynyt siellä?\n\n-- Me arvelimme, vastasi Elina, -- että olisi paras odottaa, kunnes\nentiset omistajat olisivat muuttaneet. Setä siellä kyllä on käynyt\nantamassa tarpeellisia määräyksiä... Minä jään sinne ehkä koko talveksi.\n\n-- Sitä minä nyt en usko, virkkoi Yrjö nauraen, -- sillä kyllä sinulle\nsiellä kävisi yksinäiseksi.\n\n-- Ja sinulle täällä! sanoi Agnes leikillisesti.\n\n-- Minä kyllä aina tulen toimeen, mutta Elinasta olen levoton. Kuule,\nveli Dargis, olin aikonut pyytää sinua lähtemään hänen kanssaan edes\nmuutamaksi päiväksi...\n\n-- Mutta entä sinä itse? sanoi Dargis.\n\n-- Enhän minä pääse! Koulut ovat juuri alkaneet...\n\n-- Mutta entä neiti Ekmark?\n\n-- Minä käyn täällä musiikkiopistoa ja sekin on juuri alkanut...\n\n-- Älä nyt, Yrjö, huomautti Elina hymyillen, -- rupea kiusaamaan herra\nDargista, heti kun hän on tänne päässyt. Alkaahan hänellekin työ!\n\n-- En minä senvuoksi, sanoi Dargis mielenliikutustaan hilliten. --\nTietysti minä mielelläni, jos Elina rouva vain tahtoo ottaa minut\nmukaansa. Ajattelin vain...\n\nYrjö purskahti nauruun.\n\n-- Tepä olette juhlalliset! Dargis veikkoseni, mene nyt sinä vain,\nsaathan siten tutustua Suomeen ja onhan minulla monta syytä toivoa,\nettä näkisit Arrakosken... Tarkoitan, että olet kuullut siitä niin\npaljon puhuttavan ja olemmehan jo tulleet ystäviksi, lisäsi hän\nhymysuin.\n\n-- Tietysti minä mielelläni...\n\n-- No niin, se on siis päätetty asia! On parempi, ettei Elina ole\nyksin, ainakin alussa.\n\n-- Olkoon menneeksi, mietti Elina. -- Sillä retkellä ainakin voin\nnäyttää, mihin kykenen. Ääneen hän lausui: -- Olen kiitollinen, jos\ntulette, herra Dargis.\n\nJa tämän päätöksen jälkeen tuli mieliala teepöydässä vapaaksi ja\nhilpeäksi.\n\n\n\n\nXI\n\n\nElina seisoo Yrjön ja Vitoldin välillä ja Yrjö pitelee häntä kädestä.\n\n-- Enhän ole levoton, virkkaa hän hellästi, -- kun uskon sinut\nDargiksen haltuun. Mutta ole sentään varovainen! Lupaa se minulle!\n\nSamassa kuuluu kolmas soitto, Yrjö sulkee hänet syliinsä ja suutelee\nhäntä. Dargis, joka jo on vaunusillalla, ojentaa hänelle kätensä ja\nauttaa hänet vaunuun. He näkevät vielä ikkunasta vilahdukselta Yrjön\nihmisjoukossa, sitten kiihtyy junan vauhti ja rakennukset, vainiot ja\nmetsät alkavat tyynesti liukua heidän ohitsensa.\n\nHe istuvat toisessa luokassa, toistensa vieressä, enimmäkseen\nääneti, mutta silloin tällöin tehden vähäpätöisen kysymyksen. Kiskot\nvingahtelevat, veturi puhkaa. Matkustavaisia ei ole paljon ja heidän\non onnistunut saada viimeinen penkki omaan haltuunsa, joten he ovat\nmelkein kuin yksin.\n\nHe ovat matkalla Arrakoskelle, jossa huomenna on veronkanto. Ekmarkien\nvanhalle palvelijalle, Leenalle, on lähetetty sanaa, että hän\nlämmittäisi huoneet.\n\nElina istuu sohvankulmassa kuin ujo nuori tyttö, tuskin uskaltaen\nkatsahtaa matkatoveriinsa, ja kun hän joskus sattuu kohtaamaan hänen\nkatseensa, punastuu hän korvia myöten. Dargis on iloisella tuulella,\nhän kertoo pienestä seikkailusta viime matkallaan, nauraa itse ja\nhoukuttelee Elinankin nauramaan.\n\nHe ovat lähteneet matkalle tekemättä mitään päätöksiä ja rakentamatta\nmitään varustuksia. He ovat pelotta antautuneet mielialansa valtaan,\nsillä heidän tunteensa ovat tyynet ja lämpimät, ilman tuskaa ja rajua\nriemua.\n\nRiihimäellä syövät he päivällistä. Vitold maksaa molempien puolesta ja\nsaattaa Elinan takaisin vaunuun, puoleksi nostaen hänet ylös portaita.\nJa taas kiitävät maisemat heidän ohitsensa. On jo täysi talvi, korkeina\nkohoavat kinokset tienvarsilla ja asemilla seisovat maalaisukot\nturkeissaan, tyynesti tuijottaen junaa ja imien piippunysiään.\n\n-- Minä ihailen tätä suomalaista tyyneyttä! huudahtaa Dargis\ntuontuostakin. -- Se on suurenmoista! Katsokaa nyt tuotakin miestä:\nse on varmaankin kymmenen minuuttia seisonut tuossa, jäsentä\nliikahtamatta. Luulisi hänen siihen ihan kivettyneen!\n\nJa Dargis seuraa häntä sellaisella tarkkuudella, että Elina jo luulee,\nettei hän mitään muuta muistaisikaan. Silloin hän salavihkaa uskaltaa\nluoda häneen silmäyksen, katsella tuota hempeää poskea ja hiuksia,\njotka kähertyvät niskassa...\n\nOi, Elina on erehtynyt, hänen tunteensa ei ole tyyntynyt, sama se on\nkuin ennen, ehkä vain kiihkeämpi, kuumempi! Hän tuntee äkkiä rinnassaan\nkuin pistoksen ja vetäytyy pelästyneenä vaunun kulmaan. Voi, jospa ei\nhän olisi lähtenyt tälle matkalle!\n\nDargis on jo moneen kertaan ehtinyt ajaa luotaan saman tunteen, kun\nse vaistomaisesti on yrittänyt nousta hänen mieleensä. Hän ei tahdo\najatella menneisyyttä, onhan hän sen jo haudannut ja istuuhan hän tässä\nnaisen rinnalla, jota kohtaan hän tahtoo tuntea ainoastaan ystävyyttä!\n\nElinan poskilla on heleä puna, silmät ovat maahan tähdätyt ja kasvojen\nilmeessä on jotakin pidätettyä ja ikäänkuin oudon henkistä. Dargis\nhuumaantuu äkkiä, unohtaa kaiken ympärillään, tarttuu hänen käsiinsä ja\npeittää ne suudelmilla.\n\n-- Miksi, miksi, kuiskaa Elina, hänkin kokonaan ulkopuolella äskeisen\ntyyneytensä, -- olemme me tuomitut aina kärsimään? Me saattaisimme\nsentään olla niin onnelliset!\n\n-- Niin saattaisimme! puhuu Dargis kiihkeästi. -- Mutta, jatkaa hän\nsamassa ja uusi ilme kirkastaa hänen kasvonsa, -- olkaamme onnelliset!\nUnohtakaamme menneisyys, ajatelkaamme ainoastaan nykyisyyttä, joka\nantaa meidän olla kaksin. Olkaamme onnelliset, vaikkapa vain tämän\nainoan kerran eläessämme!\n\nHän suutelee uudestaan ja uudestaan Elinan kättä, ja painaa sitä\nrintaansa vastaan. Elina ei vedä sitä pois, hän ei tee vastarintaa.\nMiksi aina taistella, miksi aina kärsiä? Tunne on heille tullut\nulkoapäin, he ovat voimiensa takaa koettaneet sitä tappaa -- se ei ole\nheille onnistunut, ihminen ei jaksa taistella luonnonvoimia vastaan!\n\nJa Elinan kasvoihin tulee tyyni, onnellinen ilme ja hän hymyilee\nmatkatoverilleen.\n\nLyhyt talvipäivä jo alkaa hämärtää, kun he nousevat junasta, ajaakseen\nkestikievariin, jonne on parin kilometrin matka asemalta. Dargis\nnostaa Elinan rekeen, kietoo turkin hänen ympärilleen ja peittää hänet\nhuolellisesti.\n\nElinassa heräävät muistot, hän ei moneen vuoteen ole kulkenut näillä\nmailla. Paljon on kyllä muuttunut, uutta on rakennettu sijaan ja\nsilloiset uudet asumukset ovat rappeutuneet ja vanhenneet. He\nsaavat pienen kiikkerän reen ja ohuet vällyt, mutta eihän ilmakaan\nole kylmä. Hevonen on virkku ja kyytipoika iloinen velikulta, joka\njuoksee jokaisessa ylämaassa ja laulaa alamäissä. Elina antaa hänelle\nkaramellia ja kysyy, kuka seurakunnassa on pappina.\n\nDargiksen kanssa puhuu hän saksaa. Jota etemmäksi tullaan, sitä\ntutummaksi käy hänelle tie, sitä enemmän herää hänelle muistoja.\n\n-- Tässä mäessä kun kerran ajoimme isän ja Akselin kanssa, pillastuivat\nhevoset. Olisi voinut käydä hyvinkin hullusti, jollei isä olisi saanut\nkiinni ohjaksista... Hän oli niin voimakas mies, minun isäni. Teissä\non jotakin, joka muistuttaa häntä, vaikkette yhtään olekaan hänen\nnäköisensä... Ja tuolla aholla näin kerran suden, oikean elävän suden.\nOletteko te koskaan nähnyt susia?\n\n-- Eläintarhoissa, en muualla.\n\nMetsä humisee hiljaa, alastomat puunoksat erottautuvat koleanharmaata\ntaivasta vastaan. Kyytipoika on väsynyt laulamaan ja vaikenee, vähän\nväliä kehoittaen hevosta kiiruhtamaan.\n\nPian näkyy jo mäen päällä kestikievari. Se on samassa rakennuksessa\nkuin ennen, ainoastaan väri, joka ennen oli punainen, on nyt muuttunut\njoksikin vaaleammaksi, jota ei hämärässä saata erottaa. Koira haukkuu\nportilla ja nainen, paljain päin, juoksee vastapäätä olevasta\nrakennuksesta avaamaan ovea. Tyhjän kuistin läpi tullaan huoneeseen,\njoka, kun tuli on sytytetty kallellaan seisovaan kynttilään, näyttäytyy\nolevansa ääretön sali. Kuinka siellä kaikki on Elinalle tuttua! On kuin\nentiset ajat ojentaisivat hänelle kättä. Taulut seinillä ovat samat\nkuin kymmenen vuotta sitten, hän tuntee ne kaikki ulkoa, onhan hän niin\nmonta kertaa tutkinut niitä, kun täällä on pitänyt syöttää hevosta...\nSamat suuret keltaiset keinutuolit törröttävät lattialla, sama laaja\nuuni täyttää suuren osan keskiseinää, pöydällä on päiväkirja, kulunut\nkynä, mustepullo -- jota ei koskaan saata ajatella muuten kuin\npuolillaan kärpäsiä tai hämähäkinverkkoja. Kaikki on entisellään,\nainoastaan murattiköynnös, joka ennen kiersi vain ikkunaa, on kasvanut\nniin, että se nyt vihannallaan peittää koko seinän.\n\nValtavina tunkeutuvat muistot Elinan mieleen. Hän on\npurskahtamaisillaan itkuun.\n\nSamassa tulee tyttö ilmoittamaan, että hevonen vastikään palasi\nkyydistä, olisi hyvä kun se saisi tunnin ajan syödä.\n\n\"Herrasväki\" suostuu tietysti odottamaan, Elina tilaa teetä ja käskee\ntekemään tulta uuniin. He vetävät pöydän tulen ääreen ja istuvat siinä\npunertavassa lämpimässä. Elina kertoo entisistä ajoista.\n\n-- Kuulkaa, puhkeaa hän vihdoin puhumaan, -- kertokaa nyt tekin\njotakin! Te tiedätte koko minun elämäni historian ja minä saan tyytyä\nvain pieniin piirteisiin teistä.\n\nDargis vaikenee, ikäänkuin etsiäkseen langan päätä ja alkaa sitten:\n\n-- Minä olen lähtenyt aivan toisesta piiristä kuin te. Olen talonpojan\npoika... Ensimmäinen muistoni lapsuudenajoilta on, kun isoisäni,\nharmaahapsinen ukko vietiin Siperiaan. Muistan kuinka karkasin\njumalanäidin kuvan eteen, joka seisoi tienristeyksessä ja lankesin\npolvilleni... Olin silloin viiden vuoden vanha... Sittemmin jouduin\nkouluun, tulin ylioppilaaksi, menin kihloihin, tein matkustuksia pitkin\nEurooppaa, kihlaukseni purkautui, isä kuoli, näin -- teidät... Siinä\nkaikki.\n\n-- Mutta yksityisseikkoineen... Tahtoisin tietää äidistänne.\n\n-- Äidistäni! lausui Dargis omituisella hellyydellä. -- Hän oli\nsaattanut riisua päältään kaiken itsekkäisyyden, hänellä ei ollut\nmitään tarpeita, kaikki hän osasi uhrata lastensa ja kanssaihmistensä\nhyväksi. Ja kesken suurta rakkauttaan saattoi hän olla niin ankara...\nMuistan kerran, kun pikkupoikana olin ottanut omenia naapurin\npuutarhasta ja tulin kotiin, niin sain äidiltä selkäsaunan. \"Mene nyt\npaikalla viemään ne isännälle ja pyydä anteeksi\", sanoi hän... Me\ntottelimme häntä täysikasvaneina miehinäkin miltei kaikessa... Olisinpa\nsaanut viedä teidät morsiamenani hänen luokseen, kuinka hän olisi teitä\nrakastanut!\n\nMolemmat vaikenevat. Elinan silmään on tullut kyynel. Dargis nousee ja\nalkaa astella edestakaisin lattialla.\n\n-- Kertokaa minulle, pyytää Elina, -- minkä näköinen äitinne oli!\n\n-- Hän oli pieni, hento nainen. Kuinka monesti otin hänet\nkäsivarsilleni, kun hän väsyneenä tuli sisään askareistaan. Olettehan\nnähnyt hänen valokuvansa... Rakkaus häneen minua on varjellut elämän\ntiellä, sillä muuten olisin vaipunut, ties miten syvälle.\n\n-- Onnellinen äiti, kuiskaa Elina, -- oi onnellinen äiti!\n\nHän painaa pään käsiinsä ja hengittää kiivaasti.\n\n-- Se on minun onnettomuuteni, jatkaa hän hetkisen kuluttua, -- että\nminun kaikessa täytyy teitä ihailla ja kunnioittaa. Jos rakastaisin\nsokeasti ja te antaisitte aihetta kunnioitukseni horjumiseen, niin\nrakkautenikin pian menisi. Mutta nyt täytyy minun teihin kiintyä yhä\nenemmän, jota enemmän opin teitä tuntemaan!... Enkö minä sitten rakasta\nYrjöä? Rakastan!... Vaan voiko nainen rakastaa kahta miestä yhtaikaa?\n\nHe tuijottavat sanattomina hiilokseen ja painavat toistensa käsiä.\n\nHetkisen perästä tulee isäntä ilmoittamaan, että hevonen on valjaissa.\nSe on kaunis valkea hevonen, eikä Elina voi pidättää ihailun\nhuudahdusta, kun hän sen näkee.\n\n-- Se onkin naimahevoseni, selittää isäntä. -- En sitä tavallisesti\npane kyytiin, paitsi kun kaikki muut hevoset jo ovat olleet...\nVarsinkin kun minun itse aina täytyy olla sitä ajamassa.\n\nHyvää vauhtia ajetaan läpi pimeän metsän. Kulkuset soittelevat,\nlumi narajaa. Puolentoista tunnin perästä ajetaan sisään Arrakosken\nrajaportista.\n\nPian alkavat Arrakosken pellot. Satavuotiset puut puistossa humisivat,\nkosken kohinakin jo rupesi kuulumaan ja ikkunoihin syttyi tulta.\nLäpi huoneiden asteli pieni, harmaja olento, liikkuen äänetönnä kuin\nhenki. Hän avasi narisevan oven ja tuli, läähättävä kynttilä kädessä,\nportaille. Se oli vanha Leena.\n\n-- Yrjö, Yrjö, minä en voi sinua pettää, en hyljätä, sillä minun on\nsinua niin sääli...!\n\nElina lausuu sanat itsekseen, astuessaan alas puukäytävää, joka on\nlapioitu auki. Hänen käsissään on Yrjön kirje, joka uhkuu hellyyttä\nja kaipausta. \"Nyt vasta näen, mitä minulle olet, Elinaiseni,\nkaunokaiseni, kun olet poissa! Olet elämää enempi, en saata tulla\ntoimeen ilman sinua!\"\n\n-- Niin, Yrjö, sinun sanasi kahlehtivat minut, sinun luottamuksesi\ntekee minulle mahdottomaksi pettää!\n\nHän tulee kosken partaalle. Siinä on vielä hänen isänsä rakennuttama\nlaituri, siihen aikaan rakennettiin vahvaa! Puitteet ovat harmaat\nja kuluneet, mutta saattaa vielä erottaa puuhun kaiverrettuja\nnimikirjaimia ja runonpätkiä.\n\nJoen toisella puolen kohoaa korkeita, metsäisiä vaaroja, kuuset ja\npetäjät nousevat lumen peitossa. Valkeiden rantojen välissä vierii vesi\nmustana, kylmänä, mutta koskenniskassa pyörielee se iloisesti hypellen\nkuin kiehuvassa kattilassa ja heittelee ympärilleen vaahtoa, joka\njäätyy kivien väliin rannalla.\n\nElina näkee Dargiksen tulevan. Hän ei lähde häntä likemmä.\n\n-- Älkää seisoko siinä, sanoo Dargis, -- laituri on rappeutunut.\n\nElina ei liikahda paikaltaan. Mitä siitä, jos se särkyisikin ja hän\nsyöksyisi veteen. Hän kuolisi mielellään!\n\nDargis likenee kiirein askelin, tarttuu Elinan käteen ja taluttaa hänet\npois laiturilta. He jäävät käsitysten seisomaan, katse tähdättynä\nkoskeen.\n\n-- Olette oikeassa, alkaa Dargis vihdoin, -- minun täytyy lähteä, sillä\nme olemme käyneet toisillemme vaarallisiksi.\n\nHän pusertaa kovasti hänen vasenta kättään, Elina tuntee kuinka\nvihkisormus syöpyy lihan sisään. Se koskee ja samalla lieventää.\n\n-- Jos minä tietäisin, sanoo Dargis hetken kuluttua ja nauraa kovaa\nnaurua, -- olenko suuri sankari vaiko suuri -- narri. Välistä minun\ntäytyy ihailla sekä omaani että teidän hillitsemiskykyä, mutta välistä\nminä sitä inhoan. Sanon itselleni, ettei tunteemme ole oikea, koskei se\nole välitön. Mutta se on kai kasvatuksemme vika -- tai ansio.\n\n-- Kuinka moneen kertaan minä olenkaan nuo ajatukset ajatellut, puhuu\nElina jäykästi. -- Olette oikeassa, me olemme liian hyvin kasvatettuja,\nvoidaksemme tuntea välittömästi niinkuin luonnonlapset!\n\nÄänettöminä he silmäilevät koskeen, jonka vaahdot syöksyvät mustaan\nveteen. Laituriin on tarttunut tukinpää ja kun virta vierii sitä\nvastaan, kohoavat pärskeet niin korkeiksi, että ne heittäytyvät\nrannalle asti ja puitten oksiin.\n\n-- Olenko minä viettänyt kokonaista kaksi päivää teidän seurassanne?\nvirkkaa Dargis. -- Se aika tuntuu lyhyeltä unennäöltä vain!...\nVoitteko, Elina rouva, antaa minulle anteeksi kaiken tuskan, jonka olen\nteille tuottanut?\n\nElina katselee häneen nuhdellen.\n\n-- Jollen olisi oppinut teitä tuntemaan, niin en olisi elänyt, sillä\ntunteideni runsaudesta kiitän teitä. Minä olen aina janonnut tunteita,\npaljon tunteita, kaikkia, sekä hyviä että pahoja...\n\n-- Ja kuitenkaan ette vielä ole kokenut sitä yhtä ja ainoaa... Vasta\nkun sen olette tuntenut, voitte sanoa eläneenne, sillä vasta se saa\nteidät unohtamaan itsenne.\n\nElina säpsähtää ja jää kalpeana tuijottamaan eteensä.\n\n-- Minun täytyy lähteä, Elina rouva, puhuu Dargis, -- hevonen on\npian valjaissa... Ja vielä viimeinen pyyntöni: minä niin mielelläni\nsuutelisin teitä, kerran, edes otsalle, lisää hän hiljaa.\n\n-- Ei, ei, Jumalan tähden, hätääntyy Elina. -- Te olette näinä päivinä\nomistanut koko henkeni. Älkäämme astuko henkisyydestä aistillisuuteen!\n\n-- Kaikki on henkistä sille joka rakastaa, ja minä tahdon...\n\nHänen silmänsä säihkyvät, hän avaa sylinsä, mutta Elina pakenee.\nHervottomina vaipuvat miehen käsivarret alas, tuntuu siltä kuin hän\nolisi riisunut yltään kaiken voimansa.\n\n-- Anteeksi! sopertaa hän ja astuu Elinaa likemmä, -- tämä tila tekee\nihmisen hulluksi!\n\n-- Ymmärtäkää minut oikein! pyytää Elina ja ojentaa hänelle kätensä.\n\nSanattomina astelevat he ylös rannalta. He tuntevat molemmat, että ero\nheidän välillään nyt tapahtuu. Etäisyys ei tosin tule olemaan suuri,\nmutta henkisen yhteyden täytyy lakata.\n\nHyvästi jättäessä tempaa Dargis hänet syliinsä, pitää hänen hytkivää\nruumistaan käsivarsillaan ja painaa hänen otsalleen suudelman.\n\n-- Jumalan haltuun!\n\nElina kuulee hänen askeltensa etenevän, kuulee kulkusten alkavan\nsoittaa, mutta ei voi liikahtaa paikalta: hän on kuin kivettyneenä.\nTuleeko hänen vielä tämän jälkeen elää? Hän ei käsitä miten se on\nmahdollista!\n\nAika Arrakoskella käy hänelle sietämättömän pitkäksi, hänen pitäisi\ntehdä työtä ja järjestää, mutta hän ei muista mitään ja koko päivän\nhäntä väsyttää, sillä yöt eivät tuo unta. Hänen täytyy päästä pois.\nVaan minne? Hän ei tahtoisi Helsinkiin, sillä he ovat molemmat\nsiellä... Mutta hän alkaa kuvitella, että Yrjö sairastuu, kuolee, ja\nmitä tulee hänestä, Elinasta, silloin? Hän ajattelee ja ajattelee.\nHänen sisäinen elämänsä muodostuu helvetiksi, omantunnonvaivojen\npalavaksi kuiluksi...\n\nHänen täytyy rientää Yrjön luo!\n\nJa parin päivän perästä istuu hän jo junassa, matkalla Helsinkiin,\nkotiin.\n\nHän on sanomattoman levoton. Hän tietää, että kun hän näkee Vitoldin,\nniin koko hänen taitavasti kokoonpantu rakennuksensa alkaa horjua, hän\nunohtaa kaikki hyvät päätöksensä... Ja jos hän sen uskollisuutensa,\nmikä hänelle vielä on jäänyt, kadottaa, silloin on maaperä hänen\njalkainsa alta poissa, silloin hän seisoo pohjattomassa suossa...\nIhminen pyrkii vaistomaisesti eheyteen: jollei hän saavuta onnea,\nniin hän hakee epätoivoa. Elinan täytyy saavuttaa onni täydellisessä\nuskollisuudessa!\n\nJa siihen ei löydy kuin yksi keino: se, että hän kadottaa Vitoldin,\nettä Vitold rakastuu toiseen.\n\nAgnesiin, joka on nuori, suloinen, puhdas! Olisiko se mahdotonta?\nHeidän täytyy oppia tuntemaan toisensa! He varmaan rakastuvat! Ja\njos hän, Elina, sen saa aikaan, niin hän omantuntonsa alttarille on\nkantanut viimeisen uhrinsa, silloin hänen täytyy päästä eheyteen!\n\nYrjö ja Agnes ovat häntä vastassa asemalla ja kotona odottaa katettu\nillallispöytä höyryävine teekeittiöineen. Kaikki huoneet ovat\nvalaistut, soittokoneen kansi on auki ja Elinan kirjoituspöydällä\nseisoo lemuava, valkea kukka. Heidän on ollut häntä niin ikävä, he ovat\nhäntä niin odottaneet!\n\nSeuraavana päivänä tapaa Elina Dargiksen. Hän näkee, että hän taistelee\npysyäkseen levollisena. Hän ei suutele hänen kättään, ei edes paina\nsitä, niinkuin ennen. He istuutuvat tavanmukaisille paikoilleen\nVuoriolan salissa, mutta kumpikaan ei saa sanaa lausutuksi. Elinahan\non päättänyt toimia määrätyn ohjelman mukaan, vasta oli hänelle aivan\nselvillä mitä hänen piti sanoa ja nyt on hän sen kokonaan unohtanut.\nHän tuijottaa eteensä maahan, ikäänkuin toivoen maton kuvioista\nvoivansa lukea, mistä alkaa.\n\n-- Tätä, virkkaa hän vihdoin kankeasti, -- tätä ei voi jatkua. Minä\nolen toisen miehen vaimo ja tämä toinen on ystävänne. Hän tarvitsee\nminua, te sen tiedätte, ja minä häntä kunnioitan ja rakastan... Niin,\nrakastan, toistaa hän ikäänkuin itselleen vakuuttaakseen, että hän\npuhuu totta, -- vaikka toisella tavalla kuin teitä. Minä olen hänet jo\nmonesti ajatuksissani surmannut, vain saadakseni omistaa teidät, ja hän\non sentään aina kohdellut minua suurimmalla hellyydellä... Minun täytyy\npysyä hänelle uskollisena, minun täytyy ehyesti ja kokonaan olla hänen\nvaimonsa.\n\nHän nielee kyyneleet, jotka yrittävät alkaa valua ja puhkeaa taaskin\npuhumaan:\n\n-- Teidän täytyy rakastua toiseen! Eikö totta, te koetatte, teettehän\nsen?\n\n-- Koetan, koetan, sanoo Dargis katkerasti. -- Ettekö näe, että olen\nhyvällä alulla, enhän eilen tullut edes junalle vastaanne!... Minä en\nteitä enää rakasta. Te olette minulle se, joka aukaisitte suljetun\ntunteeni, ette mitään muuta! Olkaa huoleti, kyllä minä rakastun toiseen!\n\nHän nauraa omituista, luonnotonta naurua, joka miltei saa Elinan\npelkäämään.\n\n-- Ei, ei noin! pyytää hän hellästi.\n\nSilloin tarttuu Dargis hänen käsiinsä ja vie ne epätoivon kiihkolla\nhuulilleen.\n\n-- Olkaa poissa minun näkyvistäni, alkaa hän sitten, -- sillä teidän\nnäkemisenne on minulle myrkkyä! Älkää antako minun kuulla ääntänne...\nElina, Elina!\n\nElina on purskahtanut itkuun ja vaipunut polvilleen maahan. Nyt se\ntapahtuu, nyt, nyt he eroavat ikipäiviksi...!\n\n-- Hyvä, puhuu hän vihdoin katkonaisesti, -- älkää tulko meille, minä\nlupaan välttää teitä minkä voin!... Ja kuulkaa, te koetatte rakastua!\nOnhan suloisia, hyviä, nuoria tyttöjä...!\n\n-- Mutta jolleivät he rakastu minuun?\n\n-- Rakastuvat aivan varmaan ja te tulette vielä niin onnelliseksi!\n\nJa kiihdyttämällä kiihdyttävät he toisensa sellaiseen innostukseen,\nettä he miltei säpsähtävät, kun ovi avautuu ja Agnes tulee\nilmoittamaan, että kahvi on valmista.\n\n-- Tule laulamaan, sisko! huudahtaa Elina, tarttuu Agnesin käsivarteen\nja vie hänet soittokoneen ääreen.\n\nHetkisen selailee hän nuottivihkoa ja alkaa sitten säestää. Agnes\non punastunut, hän ei tahtoisi sitä laulua, mutta Elina pysyy\njärkähtämättömänä ja vihdoin alkaa Agnes:\n\n    Ich kann's nicht fassen, nicht glauben,\n    Es hat ein Traum mich berückt,\n    Wie hätt' er doch unter Allen\n    Mich, Arme, erhöht und beglückt?\n    Mir war's er habe gesprochen:\n    Ich bin auf ewig dein,\n    Mir war's, ich träume noch immer,\n    Es kann ja nimmer so sein.\n    O lass im Traume mich sterben\n    Gewieget an seiner Brust,\n    Den seligen Tod mich schlürfen\n    In Thränen unendlicher Lust...\n    Ich kann's nicht fassen, nicht glauben,\n    Es hat ein Traum mich berückt...\n\n-- -- --\n\nDargis ei enää syö päivällistä Vuoriolla eikä käy talossa kuin\naivan harvoin. Kaupungilla luullaan, että he ovat riitaantuneet,\nja arvellaan, että niin käy aina, kun ystävyys on ollut liian\nkuumaa. Mutta Elina rouva syyttää tuntejaan ja miehensä töitä.\nSoittoharjoitustensa tähden on Agnesin pitänyt muuttaa pois Vuoriolta.\n\nKerrotaan yleisesti, että Agnes ja Dargis olisivat kihloissa. Johan\nnyt vähemmälläkin! Tietysti Elina rouva on pannut liikkeelle kaikki\nvoimansa saadakseen heidät suostumaan toisiinsa. Kunnaskaan ei ole\nollut tiellä, hän kun oleskelee maalla.\n\nNäyttää todellakin siltä kuin Agnes ja Vitold rakastaisivat toisiaan.\nHe ajelevat yhdessä, hiihtelevät, luistelevat, kävelevät yhdessä. Elina\ntuntee, säestäessään siskoaan, miten hänen esityksensä kypsymistään\nkypsyy ja miten paljon syvyyttä hän jo saa tekstiin. Hän näkee uuden\nilmeen syntyvän sisarensa kasvoihin, hän tietää niin hyvin, mikä sen\nsynnyttää: rakkaus.\n\nEräänä keväisenä iltana, kun Elina järjestelee miehensä tavaroita\nulkomaanmatkaa varten, hiipii Agnes kyökin kautta hänen luokseen.\n\nHänen kasvojansa peittää valkea harso, mutta Elina näkee, että posket\nhohtavat ja silmät punoittavat kuin kyynelistä.\n\n-- Oletko yksin? kuiskaa Agnes.\n\n-- Olen, lapseni.\n\nJa Agnes riistää hatun päästään, lankeaa sisarensa kaulaan ja itkee,\nnauraa ja hymyilee sekaisin.\n\nElinan ei tarvitse kysyä, mikä hänen on. Hän tietää, että nyt se on\ntapahtunut, se mitä hän on tahtonut.\n\n-- Me olimme Eläintarhassa kävelemässä, minä ja Vitold, kertoo Agnes\nkatkonaisin sanoin.\n\nJa samassa hän taasen purskahtaa itkuun ja puna leviää helakkana\nposkille.\n\nSuudelmako hänen mieleensä muistui, ensi suudelma, jota ei hän, Elina,\nkoskaan ottanut häneltä?\n\n-- Minä ymmärrän sinut, sanoo Elina hiljaa ja silittää sisarensa\nkiharoita.\n\n-- Et käsitä, miten olen onnellinen!\n\n-- Käsitän, kultani. Tee hänetkin onnelliseksi!\n\n       *       *       *       *       *\n\nPian lähtee Yrjö ulkomaanmatkalleen ja sisarukset Arrakoskelle. Dargis\njää Helsinkiin alkukesäksi, vielä käyttääkseen hyväkseen kirjastoja.\nKesän ollessa kauneimmillaan lupaa hän saapua morsiamensa luo. Silloin\njulkaistaan kihlaus suurissa sukukutsuissa Arrakoskella. Elina tosin\non koettanut niitä vastustaa, mutta Agnes iloitsee niistä niin\nvilpittömästi, että hän vihdoin on antanut suostumuksensa.\n\nHänelle ei itse asiassa mikään enää ole vaikeaa. Hänen rintansa on jo\njäätynyt, hän on jo kaikkeen tottunut.\n\n\n\n\nXII\n\n\nKevät on ihanimmillaan, metsä hiirenkorvalla, ja vasta auenneilla\nlehvillä välkkyy tuoksuva, pihkainen mehu. Nurmet rehoittavat, ruis\ntekee tähkää, ensi kukkaset ovat jo aukaisseet silmänsä. Ainoastaan\nvanhat lehmukset ja vaahterat Arrakosken puistossa pysyvät yhä vielä\nmustina, paljaina, hitaasti käärien auki umppujaan auringossa.\n\nMuuten on taloon palannut kuin uusi elämä, heijastus entisestä\nloistosta. Puisto on laastu ja siistitty, umpeen kasvaneet käytävät\naukaistut ja hiekoitetut, vanhoja huvihuoneita ja laitureja kosken\nrannalla on korjattu. Jo kuuluu vanhasta talosta soittoa ja laulua,\nkaksi nuorta naista ratsastelee likitienoon teillä, tai heloittavat\nheidän vaaleat pukunsa puutarhasta. Vieraitakin alkaa käydä. Vanha\nLeena on muuttanut entiseen kamariinsa kyökin vieressä. Hänellä on nyt\nsuuri sananvalta talossa.\n\nNiin, entisyyttä on koetettu palauttaa, viikkokausia on rouva häärinyt\npuistossa ohjaamassa työväkeä. Vihdoin pitää pehtori velvollisuutenaan\nhuomauttaa, että jos tämäntapaista parantamistyötä yhä jatketaan,\nniin täytyy maanviljelyksen jäädä aivan takapajulle, ja se on jo\nennestään tarpeeksi laiminlyöty. Elina rouva heittää siis korjaustyönsä\nvähemmälle, mutta hän kärsii jokaisesta kannosta, joka on kukoistavan\npuun paikalla, jokaisesta istutuksesta joka on toisin kuin isän\naikana. Ja kaikki on toisin, kaikki on rappeutunutta. Hän vimmastuu\nalussa niin, että hän päättää vaikkapa itse laittaa kuntoon koko\npuiston. Ja hän ryhtyy hentoine käsineen perkaamaan maata ja kitkemään\nrikkaruohoja. Hän on illalla siihen määrään väsynyt, että hän melkein\nkaatumalla kaatuu vuoteelleen. Ja kun hän aamulla herää, niin ei hän\ntunne käsiään omikseen: ne ovat paisuneet aivan kankeiksi, niillä on\nmahdoton soittaa! Sen jälkeen jää puutarhanhoito muille, mikäli aikaa\nriittää. Ihmisen täytyy tottua kaikkeen, siihenkin, että kotitalo\nsäälimättä rappeutuu. Se on Elinalle vaikeaa. Agnesin on helpompi,\nsillä hänellä ei ole niin selviä muistoja isän ajoilta.\n\nKokematon Elina rouva on emäntänä talossa. Hänen kanssaan tulee pehtori\nneuvottelemaan töistä ja hänelle hän valittaa huoliaan, jollei taivas\nanna tarpeeksi sadetta ja päiväpaistetta, tai jos työmiehet ovat olleet\nhuolimattomat. Onneksi on setä Arrakoskelle toimittanut pehtoriksi\nkunnon miehen. Mitä koko talonpidosta muuten tulisikaan! Sillä Elina\nrouva ei maanviljelyksestä ymmärrä mitään: ainoastaan sen hän käsittää,\nettei hän saa tietämättömyyttään liiaksi näyttää, että hänen täytyy\nolla ymmärtävinään. Hän esiintyy siis suurella varovaisuudella ja\nnäennäisellä varmuudella.\n\nMutta tämä kaikki tuntuu ikävältä, se ei sovi hänelle. Hän ei tule\najatelleeksi, että hänen tuolle ulkonaiselle huolenpidolle pitäisi olla\nkiitollinen, sillä haihduttaahan se hänen sairaan tunne-elämänsä kipua.\nHän kaipaa tuskiaan, elämä tuntuu niin tyhjältä, niin köyhältä. Hänen\non ikävä. Dargista vaiko Yrjöä? Molempiako, vai toistako enemmän? Ja\nkumpaako?\n\nKun olisi edes joku, jonka kanssa saattaisi vaihtaa ajatuksia!\nPitäjässä on nykyään pelkästään naisia. Ne jotka ovat jäljellä\nentisiltä ajoilta, ovat katkeria vanhojapiikoja, nuoremmat taas ovat\nitsetietoisia tyttöletukoita. Elina riitaantuu heti heidän kanssaan\neikä sen koommin enää lähde heidän seuraansa.\n\nKesä kuluu hiljalleen, ilmat ovat ihanat ja luonto hymyilee. Sisarukset\novat paljon yhdessä. Heidän makuuhuoneensa ovat seinä seinässä ja\novi välillä on auki. Yhdessä he aamuisin lähtevät uimaan, yhdessä he\nratsastavat, tekevät kävelyretkiä, lukevat. Yhdessä he malttamattomasti\nodottelevat kirjeitä, toinen mieheltään, toinen sulhaseltaan. Agnes\nkertoo Elinalle huolistaan ja onnestaan, Elina ei Agnesille koskaan\nmitään.\n\n-- Elina kultaseni, olet niin huolestuneen näköinen, sanoo Agnes\nvälistä ja painautuu sisartaan likemmä. -- Oletko levoton Yrjöstä?\nKirjoittiko hän jotakin pahaa?\n\n-- Ei, hymähtää Elina, -- hän on terve, kaikki on hyvin.\n\n-- Ja palaahan hän pian... Kuules, kuinka sinä käyttäydyit, kun olit\nkihloissa? kysyy Agnes äkkiä ja hymyilee kirkasta hymyä. Mutta jatkaa\nsamassa, odottamatta vastausta: -- onkohan kukaan ihminen ollut\nniin onnellinen kuin minä? Hän on niin kaunis, niin ihana! Kenellä\non sellaiset silmät, kenellä sellainen hymy, kenellä niin väkevä\nkäsivarsi! Onkohan hän muidenkin mielestä niin kaunis, vai rakkauteni\nsilmäkö se vain kaikki niin kultaa?... Elina, pidätkö sinäkin Yrjöä\nkauneimpana miehenä maailmassa?\n\nElinan mieleen muistuu kihlausaika, jolloin hän tuhansia kertoja kysyi\nitseltään: miksi rakastan häntä, tuota hentoa miestä, joka ei ensinkään\nvastaa sitä ihannetta, mikä minulla aina on ollut miehestä? Mutta hän\nnousee lähteäkseen muka johonkin työhön ja sanoo nauraen sisarelleen:\n\n-- Tietysti! Nainen pitää aina kauneimpana sitä miestä, jota hän\nrakastaa.\n\nMutta kun ilta tulee ja Agnes suorii hiuksiaan yläkerran parvekkeella,\nkun kaikki talossa jo nukkuvat, niin astelee Elina rouva hätäisesti\nalas puiston käytäviä. Hän pakenee maailmaa ja itseään. Hänen helmansa\nlaahaavat kasteisessa nurmessa, hänen jalkansa polkevat kukkia.\n\n-- Niin, kuiskaa hän, -- itke kyyneliä, ilta, valittakaa kanssani,\nnurmet ja maat! Kannan suurta huolta, tunnen sysimustaa tunnetta. Sen\npitäisi minusta näyttää samealta kuin terva, mutta minä imen sitä\nsieluuni kuin kukkasten lemua.\n\nHänen huulensa liikkuvat hiljaa, silmät leimahtelevat ja käsivarret\nkohoavat taivasta kohti.\n\n-- Poistu luotani, kaunis tunne, katoa, verenkarvainen syntini! En enää\ntahdo kantaa taakkaasi, en lämmitellä lietesi ääressä... Enkö vielä ole\ntehnyt tarpeeksi? Vieläkö voin jotakin uhrata? Olen valmis kaikkeen,\ntahdon rikkoa kaikki siteet. Pois tyköäni, kiusaaja, siskoni sulhanen\nnaisen tyköä, joka on naimisissa ystäväsi kanssa. Et toki uskaltane\nseurata minua Jumalan kirkkaaseen luontoon...!\n\nHän seisahtuu kosken rannalle ja jää katselemaan vaahtoja. Tyyninä,\nhiiskumattomin lehvin ylenevät ympärillä metsäiset kummut. Kosken alla\ntekee joki mutkan ja siellä, lahden pohjukassa, on tyyntä. Lumpeet\npäilyvät veden kalvossa ja uimahuone valkeine ovineen kertautuu\nsyvässä. Rannalla hymyilee koivu ja siniset lemmenkukat.\n\n-- Niin hymyili kerran vastaani hänen rakkautensa, kun hän silmiini\nkatsoi, kuin nyt kevätiltana taivas ja maa hymyilevät toisilleen...\nKuva, kuva, enkö sinusta pääse? Mitä vielä on tekemättä? Pitääkö minun\nheittäytyä kosken kuohuun...?\n\nHän hypähtää laiturille ja, pitäen kiinni kaiteista, tuijottaa alas\npärskeihin. Silloin tarttuu lämmin käsi hänen käteensä. Se on Agnes,\njoka on tullut häntä etsimään. Hän on niin levoton, hän pyytää, että\nElina toki uskoisi hänelle, mikä hänen on. Ja hän vie hänet sisään,\nriisuu hänet, palmikoitsee hänen hiuksensa ja hoivaa häntä kuin lasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nArrakoskella on pesty ja siistitty, leivottu ja valmisteltu. Odotetaan\npaljon vieraita, koko suuri suku saapuu. Huoneita on koristettu ja\npuistoa järjestetty. Huomenna, huomenna tulee Vitold, Agnesin sulhanen!\nMutta siitä eivät muut tiedä. Vasta illalla julkaistaan kihlaus.\n\n-- Minuun niin koskee, sanoo Agnes, -- ettei Yrjö voi tulla. Sinäkään\net nyt voi olla niin iloinen kuin jos hän olisi täällä. Ehkä meidän\nsittenkin olisi pitänyt odottaa...\n\n-- Mutta kun hänen tulonsa on epävarma. Onhan parempi, että tämä\ntapahtuu nyt kesän ollessa kauneimmillaan.\n\nMitä pikemmin sitä parempi, ajattelee hän itsekseen ja valmistaa juhlaa\naivan väsymättömänä. Sisarukset ovat paraikaa kuistilla sitomassa\nseppeleitä, kun portti puiston päässä narahtaa ja puukujaa alas\najaa likeisimmän kestikievarin liinaharja hevonen. Rattailla istuu\nvaaleapukuinen herra, päässä vaalea huopahattu, jota hän jo hyvän\nmatkan päässä alkaa huiskuttaa. Elina kalpenee, hänen päähänsä lentää\näkkiä ajatus, että entä jos se on Dargis, mutta seuraavassa hetkessä\nhän jo hänet tuntee ja rientää iloisesti alas portaita.\n\n-- Kaarle Kunnas, kunnon ystävä, no tervetuloa!\n\nJa hän pusertaa molemmin käsin hänen kättään ja vie hänet sisään, yhä\npidellen hänen kättään.\n\n-- Mistä sinä tulet ja minne olet matkalla?\n\n-- Vartavasten herrasväkeä tervehtimään. Joko Yrjö on kotona?\n\n-- Ei ole vielä, me olemme olleet täällä koko kesän kahden Agnesin\nkanssa. Mutta sitä tervetulleempi olet! Vartavasten meitä tervehtimään!\nSe on suurenmoinen todiste ystävyydestäsi. Mitä minä saan sinulle\ntarjota? Ruokaa vaiko kahvia vaiko...?\n\n-- Kiitos, minun on todellakin nälkä!\n\nNyt vasta näkee hän Agnesin, joka on seisonut pilarin takana, suuren\npärekopan peitossa. Hän tervehtii häntä melkein kömpelösti ja Agnes\npunastuu korviin saakka.\n\n-- Mutta ehkä ensin tahdot käydä uimassa? esittää Elina.\n\n-- Kiitos, se on erinomaista!\n\nJa Elinan lähtiessä noutamaan lakanaa, jää hän Agnesin kanssa kahden.\nHe eivät kumpikaan löydä sanoja, tyttö punoo hermostuneesti kokoon\nvihantia puolanvarsia ja Kunnas huiskii kepillään.\n\n-- Te punotte seppeltä, sanoo hän vihdoin. -- Onko jotkut merkkipäivät\ntulossa?\n\nAgnes punastuu uudestaan ja, painaen silmänsä maahan, vastaa hän\nepävarmasti:\n\n-- Odotamme tänne sukulaisia ja tahdomme vähän koristaa, jotta vanha\ntalo näyttäisi hiukan ystävällisemmältä.\n\n-- Ehkä minäkin sitten saan auttaa?\n\nSamassa tulee Elina, kädessään lakana ja uimahuoneen avain.\n\n-- Nyt sinä menet tätä käytävää, selittää hän, -- käännyt sitten\nvasemmalle ja silloin näkyy jo uimahuone. Sillaikaa laitan minä\nkahvipöydän järjestykseen.\n\nKunnas luo häneen yhtä ihailevan kuin kiitollisen katseen.\n\n-- Sinä olet vain käynyt entistä kauniimmaksi, Elina rouva, hymähtää\nhän.\n\n-- Minä vanhenen, hyvä ystävä!\n\n-- Vuodetpa eivät näy sinuun pystyvän!\n\nElina naurahtaa veitikkamaisesti ja ehkä hiukan surumielisesti.\nKunnaksen sanat tekevät hänelle merkillisen hyvää. Puna on heleänä\nhänen poskillaan, silmät loistavat. Hän tuntee äkkiä olevansa nuori\nja sorja. Ja notkealla liikkeellä nostaa hän kättään poisrientävälle\ntervehdykseksi ja lähtee kyökkiin.\n\nHänen mielensä on käynyt oudon keveäksi. Hän ei tiedä miksi. On kuin\nhän olisi saanut toverin, jonkun joka häntä ymmärtää.\n\n-- Sisko, kuulee hän samassa viereltään ja näkee Agnesin tulleen\nhuoneeseen. -- Minä olen niin levoton, minä pelkään häntä... Kuule,\netkö sinä tahtoisi hänelle kertoa, että olen kihloissa.\n\nElina jää kankeana tuijottamaan eteensä.\n\n-- Luuletko, että Kunnas sinua rakastaa? kysyy hän kolkosti.\n\n-- En tiedä. Pelkään...\n\nElinan hampaat pureutuvat kokoon. Hän ei siis suotta tuntenut jo\nilmassa, että taloon oli saapunut onnettomuuskumppali!\n\nNo niin, se pitää hänelle ilmoittaa niin hienotunteisesti kuin suinkin.\nJa kun siis on syöty ja Kunnas kyselee, mihin Agnes neiti on suvainnut\nkadota, niin Elina kertoo, että hänellä on paljon tekemistä, hänellä\nkun huomenna on juhlapäivä...\n\n-- Arvaapa nyt mikä!\n\n-- Syntymäpäivä...?\n\n-- Ei, eikä nimipäiväkään. Huomenna... No, koeta nyt arvata. Mitä\nnuorelle tytölle nyt voi parasta tapahtua?\n\nElina näki hänen kalpenevan ja pakottavan eräänlaisen hymyn\nkasvoilleen. Hän sanoo kuitenkin vain:\n\n-- En minä voi arvata.\n\n-- Voithan toki. Tietysti kihlaus aina nuorelle tytölle on suurin onni.\n\nKunnas vie käden otsalleen ja vaikenee. Hetken päästä hän nousee ja\nlähtee puutarhaan.\n\nElina näkee hänen rientävän syrjäkäytaville.\n\nKuinka hyvin hän hänet ymmärtää! Hän unohtaa hetkeksi omat huolensa ja\nkärsii vain hänen kanssaan. Mutta hän alkaa viipyä poissa liian kauan.\nElina ei saa ryhdytyksi mihinkään työhön, eikä hän myöskään tahtoisi\nmennä häntä häiritsemään. Vihdoin, kun pitkä puolitunti on kulunut eikä\nKunnasta sittenkään kuulu, lähtee hän häntä hakemaan.\n\nHymyillen rakastettavinta hymyään ja tehden kohteliaimman\nkumarruksensa, kohtaa Kunnas hänet kahden käytävän risteyksessä.\n\n-- Minä onnittelen sinua, Elina rouva, ja koko sinun sukuasi sen\nperhetapahtuman johdosta, josta vasta kuulin. Sallitko ehkä minun\nesiinkantaa ihanalle sisarellesikin ilontunteeni sen johdosta, että\nhän nyt onnellisesti on arvottu sille, joka epäilemättä parhaimmin\nansaitsee hänen sulonsa ja hempeytensä. Sillä...\n\n-- Voi vanha ystävä, keskeyttää Elina hänet surumielisesti, -- älä\ntuolla tavalla!\n\n-- Millä sitten! huudahtaa Kunnas ja purskahtaa nauruun.\n\nElinasta tuntuu kamalalta kuulla hänen nauruaan. Jospa hän edes\nherjaisi ja soimaisi, mutta tuo ylimielinen katkeruus on hirveää.\nNöyränä, äänettömänä jää Elina hänen eteensä seisomaan.\n\n-- Minä kiitän sinua, Elina, vilpittömästi, jatkaa Kunnas, -- kaikesta\nhuolenpidostasi!\n\n-- Voi, voi! vaikeroi Elina, -- minä en tahallani ole tehnyt sinulle\npahaa!\n\nHänelle on äkkiä paljastunut uusi rikos: hän on niinsanotussa\nuhrautuvaisuudessaankin, velvollisuuksiensa täyttämisessä ollut\nitsekäs! Hän on oman etunsa tähden riistänyt Agnesin Kunnakselta.\n\n-- Minä en tietänyt, sopertaa Elina, -- että rakastit siskoani!\n\n-- Onhan se niin hienoa ja intresanttia, ilkkuu Kunnas, kuuntelematta\nhänen sanojaan, -- kun pääsee naimisiin ulkomaalaisen kanssa!... Minä\ntodella ihailen huolenpitoasi, Elina rouva!\n\nHetkisen kuluttua lausuu hän kohteliaat, viralliset jäähyväiset. Mutta\ntaloon jättää hän painostavan mielialan.\n\n-- Hän oli tietysti pahoillaan, vastaa Elina vihdoin Agnesin\nkysymyksiin, -- siitä, että sinä olet rakastunut Vitoldiin, etkä\nhäneen. Hän varmaan luulee, että minä olisin jollakin lailla\ntoimittanut teidät kihloihin, koska hän minuun käänsi ivansa kärjen.\n\n-- Luuleeko hän sitten, että rakkautta annetaan käskystä ja\npakottamalla? leimahtaa Agnes puhumaan pyhällä vakaumuksella. -- Nainen\nrakastuu ainoan kerran eläessään, ei sattumalta keneen tahansa, vaan\nyhteen ainoaan, joka hänelle on määrätty maailman alusta... Minä sen\nvielä hänelle ilmoitan! Älä ole suruissasi, sisko, oma Elinani. Menen\nvaikka paikalla ja kirjoitan hänelle!\n\n\n\n\nXIII\n\n\nNuoruutta, kukkia, vaaleita pukuja, soittoa, laulua näkevät ja kuulevat\ntaaskin Arrakosken vanhat suojat. Morsian on viehättävä ja sulhanen\nkomea, mutta ylinnä muita loistaa Elina rouva. Hän on yksinkertaisessa\npuvussaan kaikista kaunein, niin ilmehikkäinä ei ole kukaan vielä\nnähnyt hänen kasvojaan -- hänen ikänsä ja arvonsa ehkä kuitenkin\nvaatisivat, ettei hän noin keimailisi.\n\n-- Mikä hänen on? kyselevät vanhat tädit, -- hänhän käyttäytyy\naivan luonnottomasti. Eihän hän koskaan vielä ole ollut tuollainen.\nMahtaneeko hän olla sairas?\n\n-- En minä huomaa hänessä mitään erinomaista, sanoo Agnes, joka ei\nmuista eikä ajattele mitään muuta kuin onneaan.\n\n-- Emmekö saisi kuulla vähän musiikkia, ehdottelee Dargis ja taluttaa\ntalon rouvan soittokoneen ääreen.\n\n-- Mitä herrasväki suvaitsee tahtoa? kysyy Elina, seisahtuen\nkynttiläkruunun alle ja luoden säteilevät silmänsä parvekkeelle, jonne\nsulhanen ja morsian vasta ovat kadonneet. -- Ehkä Chopinia?\n\nJa vastausta odottamatta asettuu hän soittokoneen ääreen ja alkaa\nhuimalla näppäryydellä soittaa Chopinin poloneesia. Mutta tuskin on hän\npäässyt alkuun, kun hän äkkiä kovalla, särisevällä akordilla lopettaa\nja, kiertyen ympäri tuolilla, kääntyy vieraiden puoleen:\n\n-- Anteeksi, en näy muistavankaan!\n\nKuuntelematta niitä kohteliaisuuksia, joita hänen ympärillään\nlausutaan, kääntyy hän kuitenkin takaisin soittokoneen ääreen ja\nalkaa hitaasti ja juhlallisesti soittaa Chopinin surumarssia. Sen hän\nmuistaa, siihen hän vaipuu ja sen hän soittaa loppuun. Mutta sitten\ntulee tavallinen valssi, hän soittaa sen koko voimallaan, improvisoi\nitse lisää ja nauraa soittaessaan. Mutta kestää hyvän aikaa ennenkuin\nkukaan rupeaa tanssimaan.\n\n-- Väsyttääkö? huutaa hän soittokoneen äärestä ja kääntää päätään.\n\nMutta puistossa, satavuotisten tammien alla astelevat sulhanen ja\nmorsian käsi kädessä.\n\n-- Voitko luopua Arrakoskesta, koko synnyinmaastasi minun tähteni?\nkuiskaa sulhanen, painuen Agnesin puoleen.\n\n-- Kaikesta, kaikesta!\n\n-- Minä vien sinut syntymäkotiini Niemenin rannoilla, siellä me elämme\nerossa muusta maailmasta... Mutta sinun tulee kylmä, armaani, mennään\nsisään.\n\nDargis on aivan varma siitä, että hän rakastaa tuota valkeaa tyttöä,\njoka, myrtinoksa rinnallaan, astelee hänen vieressään. Hänen\nmielialaansa häiritsee tietysti nyt jonkin verran talon hermostunut\nrouva, mutta kunhan hän saa Agnesin kanssaan sinne kotiin!\n\nTanssi salissa on uudelleen alkanut ja Elina liehuu lattialla. Aurinko\njo nousee ja väki menee työhönsä, kun hän hiestyneenä astuu ulos\npuutarhaan vievälle parvekkeelle. Nurmilla ja kukkalavoilla kiiltää\nkaste ja poutainen aurinko punaa puitten latvat.\n\nMaantieltä alkaa kuulua kavioiden kapsetta. Sieltä tulee pieni poika\nhevosen selässä. Hän sitoo hevosen tikapuihin ja ottaa taskustaan\nkirjelipun.\n\nElina hätkähtää. Omituinen aavistus on hänet vallannut. Hän astuu\npoikaa vastaan ja ottaa lipun hänen kädestään.\n\nSe on sähkösanoma.\n\nHänen kätensä vapisevat niin, ettei hän saa sitä avatuksi. Hän tietää\nmistä se on, hän tietää, että se kutsuu häntä. Se mitä hän vielä ei\ntiedä, on, onko Yrjö sairastunut vai onko hän jo kuollut. Ja vavisten\nniin että hampaat kalisevat suussa, seisoo hän valkeassa puvussaan\naamuauringon hohteessa, kasvoiltaan kalman kalpeana. Sulhanen ja\nmorsiankin ovat saapuneet paikalle ja Agnesin hellästi hyväellessä\nhänen kättään, avaa Dargis sähkösanoman, joka on ranskankielinen, ja\nsilmäilee sen läpi:\n\n\"Makaan sairaana Charité-hospitaalissa. Lähde heti matkaan. Vuorio.\"\n\n-- Kuollutko? kirkaisee Elina ja tarttuu sähkösanomaan.\n\n-- Ei, ei, rauhoitu! Hän on sairastunut...\n\nJa Dargis lukee hänelle sähkösanoman.\n\nElina ei itke, hän ei valita, hänelle on heti selvänä, että viipymättä\non ryhdyttävä toimeen. Välttämättömimmät tavarat kokoon, rahaa, hevonen\nvaljaisiin, passi, sitten laivaan!\n\nEttei hän vain tulisi myöhään! Miksei hän ole nähnyt unta tai\nvaroittavaa näkyä, että olisi tietänyt aikaisemmin heittää tanssinsa?\nEttei hän vain tulisi myöhään!\n\nDargis saattaa häntä Helsinkiin, toimittaakseen hänelle rahaa ja passin.\n\nElina on hyvin kalpea, silmissä palaa outo tuli ja tuontuostakin jää\nhän tuijottamaan eteensä, ikäänkuin ei hän kuuluisi tähän maailmaan.\n\nDargis koettaa olla häntä näkemättä, ajattelematta. Hän tukahuttaa\ntunteensa, hän pakottaa omantuntonsa äänen vaikenemaan. Kunhan hän\nedes saisi puhua joistakin ulkonaisista, vähäpätöisistä asioista!\nMutta neuvoja matkan varrelle on hän jo jakanut yllin kyllin. Elina on\nkuunnellut häntä hajamielisenä, ikäänkuin ei mikään liikuttaisi häntä.\n\nJa nyt ei häntä saata häiritä, hän katselee ikkunasta, piirteet\njännityksessä, mutta silmissä harras loisto, ikäänkuin hän rukoilisi.\n\nPitkistä ajoista elää hänen rinnassaan eheä tunne, hän rakastaa Yrjöä,\nhän ikävöi häntä, hän on unohtanut kaiken muun.\n\n-- Jumala, armahda minua, älä ota minulta ainoaani! kuiskaa hän miltei\nliikuttamatta huuliaan ja kyyneleet alkavat valua alas poskia.\n\nDargis näkee mitä hänen sielussaan liikkuu ja soimaa itseään\nsiitä, että hän katselee hänen pyhäkköönsä. Mutta samalla hän niin\nvilpittömästi iloitsee siitä, että Elina on päässyt eheyteen. Jumala,\nJumala, anna hänen miehensä elää!\n\nHän saattaa Elinan laivaan. Pelottaa jättää hänet yksin.\n\n-- Kuinkahan sinä tulet toimeen? kysyy hän levottomasti.\n\n-- Ole huoleti, sanoo Elina ystävällisellä äänellä, -- tarmoni ei\nkoskaan ole ollut niin valveilla kuin tänään.\n\n-- Jumalan haltuun sitten!\n\nKadunkulmassa kääntyy Dargis katsomaan taakseen. Elina seisoo siinä\nmihin hän hänet jätti liikkumattomana kuin musta patsas. Hän ei voi\nerottaa kasvonpiirteitä, mutta sielunsa silmällä näkee hän edessään\nkoko hänen olentonsa kaikkine vivahduksineen kuin heloittavana\nsateenkaarena.\n\nJa silloin hän tuntee: tuo nainen se on, joka hänen sydämensä vei,\nkaikki kalpenee hänen rinnallaan, hän, hän, eikä kukaan muu!\n\nHän on rakentanut taitavasti, muurannut kiven kiven päälle, uskotellut\nitseään ja muita. Hän on siihen määrään saattanut pettää itsensä,\nettä hän nuorelle, rakkautta janoavalle tytölle on luvannut antaa\njakamattoman rakkautensa.\n\nNyt raukeaa rakennus, hämähäkinverkkoa ovat olleet hänen siteensä,\nsumua, savua hänen lupauksensa! Mitäpä siitä, jos hän yksin saisikin\nkantaa rikoksensa seuraukset. Vaan hän otti särkyneeseen purteensa\ntoisen, otti rakastavan nuoren tytön, ja hänen täytyy nyt kärsiä\nhaaksirikko hänen kanssaan.\n\nHän olisi valmis mihin tahansa, kunhan saisi kootuksi kärsimykset\nomille hartioilleen, mutta astua tuon valkean tytön eteen ja sanoa\nhänelle: minä en voi antaa sinulle rakkauttani...! Heittää hänet,\ntaitetun kukkasen lailla, tiepuoleen kuolemaan -- kauheaa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nElina varustautuu kaiken varalta. Hän on siitä varma, ettei hän tapaa\nYrjöä elävien joukossa. Hän kuvittelee pahinta, hän näkee hänet jo\nruumiina. Matkan pitkinä hetkinä on mielikuvituksella aikaa toimia.\nJa se käyttääkin tilaisuutta hyväkseen, se ei heitä uhriaan yöllä\neikä päivällä. Mutta mistä saaneekin ihminen joskus voimia: Elinaa\nei väsytä, vaikkei hän nuku eikä syö. Hänen voimiensa lähde näkyy\nolevan loppumaton. Viime päivä on hänelle sentään melkein sietämätön.\nVarmuus mikä tahansa mieluummin kuin epävarmuus, tuo häälyminen toivon\nja epätoivon, taivaan ja maan välillä. Sillä itse asiassa hän vielä\ntoivoo, vaikka hän jo luulee toivon kipinän sammuneen rinnastaan.\n\nAsemalle on muuan Yrjön tuttavista saapunut häntä vastaanottamaan. Hän\ntuntee hänet valokuvasta ja hän hänelle ilmoittaa varmuuden.\n\nOi, hän on odottanut pahinta, hän on jo mielikuvituksessaan läpikäynyt\nkaikki mahdolliset kärsimykset, mutta näin vaikeaksi ei hän ole voinut\nsitä ajatella.\n\nRuumis makaa valkealla vuoteella maanalaisessa kellarissa. Posket ovat\nsyvillä kuopilla, luut pistävät esiin kellertävän ihon alta, sinertävät\nsilmäluomet ovat puoleksi painuneet silmille, joiden ilme on lasisen\njäykkä.\n\nVaimo heittäytyy hänen ylleen, painaa hänet syliinsä, kuiskaa hänelle\nrakkautensa sanoja, tarttuu hänen käteensä, hakee hänen huuliaan... Hän\nei ole ehtinyt niitä löytää, kun hän käsittää syleilevänsä kuolemaa...\nKellarin kiviseinät kertovat hänen huutoaan ja tajuttomana nostaa hänet\nlaupeudensisar lattialta.\n\nHän herää jo seuraavassa hetkessä.\n\nNyt vasta hän tietää, mitä kuolema on! Nuo huulet, jotka ovat häntä\nvastaan hymyilleet, tuo käsi, joka häntä on hyväillyt, tuo syli johon\nhän on sulkeutunut -- kaikki on kylmennyttä! Hänen rakkaimpansa on\nruumis, joka katselee häneen lasisella, katkenneella silmällä. Sen\nsilmän ilme on kamala. Se kahlehtii Elinan paikalle, se seuraa häntä,\nvaikka hän jo on jättänyt maanalaisen kellarin.\n\n-- Antakaa minun kuolla, antakaa minun kuolla, vaikeroi hän. -- Minulla\nei enää ole mitään elämässä! Jumala, armahda minua, ota minut luoksesi!\n\nSairaanhoitajatar koettaa häntä lohduttaa ja lääkäri antaa hänelle\nvahvistavaa lääkettä. He ovat hyvät ja ystävälliset, he kysyvät\ntahtooko hän viedä hänet mukaansa Suomeen, vai tännekö hänet haudataan.\nEi tänne! Kyllä hän vie hänet mukaansa kotiin... Mutta se on kallista!\nRiittävätkö hänen rahansa? Hän levittää ne heidän eteensä pöydälle.\nHänellä on paljon, paljon rahaa... Ne riittävät!\n\nKotimatka on omituinen. Hän on yksin eikä kuitenkaan yksin: hänen\nseurassaan on ruumis. Hän kulkee kuin unissaan, hermot jännityksessä,\nhyörivän ihmisjoukon keskellä. Hänen ympärillään nauretaan, puhellaan.\nMutta nauru kaikuu hänen korvissaan valitukselta ja puhe on kuin\nitkua. Häneen ei mikään koske, hän on aivan tylsä, varjo ilman\nruumista, rauhaton henki, jonka ainoana tehtävänä on vartioida, että\njunanmuutoksissa hänen suurta laatikkoaan kannettaisiin varovaisesti.\nSiinä on hänen kaikkensa, hän ei omista mitään muuta kuin nuo kaksi\nlasista, katkennutta silmää, jotka häntä lakkaamatta seuraavat...\n\nVeera ja Agnes ovat kotirannassa vastassa, he ovat saaneet\nsähkösanoman. Dargis on poissa, mutta Elina ei sitä huomaa. He itkevät,\nkun ottavat häntä vastaan. Hänen silmiinsä ei tule kyyneltä. Hänen\nensimmäinen kysymyksensä on, mahtaako sopia heti ryhtyä hankkimaan\nhautaa, ja hän valitseekin paikan vielä samana iltana, paikan, jossa on\nsijaa kahdelle. Sillä siinä tahtoo hänkin levätä.\n\nHänen täytyy saada kuolla nyt, Yrjön kanssa, niinkuin muinaiset Intian\nlesket! Hän on kuolemastaan niin varma, että hän kerran esittää, että\nhe menisivät valitsemaan hänelle ruumisarkkua. Mutta kuolema ei tule...\n\nKirkonkellot soivat, osakunta lippuineen kokoontuu, tuttavat tulevat\npitkänä, mustana saattona. Kuinka monasti hän hengissä on elänyt läpi\ntämän kaiken, vaikkei hän ole voinut kuvitella sitä näin vaikeaksi.\n\nKauheinta on, kun arkku on laskettu hautaan ja multa alkaa sen peittää.\nElina tahtoisi heittäytyä perässä. Hän ei voi jäädä maan päälle yksin.\nHautaan, hautaan Yrjön kanssa!\n\nMutta hän jää haudan partaalle, Agnes pitelee hänestä kiinni ja he\nvievät hänet autioon kotiin. Siellä saa hän itkunarmolahjan, hän itkee,\nitkee. Nyt tajuaa hän koko totuuden: hän on jäänyt orvoksi, kuolemakaan\nei tahdo häntä armahtaa.\n\nVasta syksyllä hän saa tietää, että Agnesin ja Vitoldin kihlaus on\npurettu.\n\nSisarukset ovat lähteneet metsään poimimaan sieniä ennenkuin hallayöt\nalkavat. On märkä syyspäivä, sataa taivaan täydeltä ja tuuli ruhjoo\nkellastuneita puita. Taivas on raskaassa pilvessä, ei missään näy\nvalonsädettä, yksin kivet kukoistavat kauneimmillaan, sillä sammalpeite\nkukkii, ja katajapensaat heloittavat hopeankarvaisessa hohteessa.\n\nAgnes on jäänyt seisomaan puun juurelle ja Elina on heittäytynyt\nkivelle hänen viereensä. Sammal on märkää ja vettä varisee puista,\nmutta he eivät siitä välitä, sillä ovathan he jo ennestään kastuneet.\n\nÄkkiä sattuu Elinan katse Agnesin käteen, joka ympäröi kopan sankaa.\n\n-- Missä sinun sormuksesi on? kysyy hän hajamielisesti.\n\nAgnes vaikenee hetkisen ja vastaa sitten hiljaa.\n\n-- Nyt vastako sen huomaat? Eihän minulla enää moneen aikaan ole ollut\nsormusta.\n\n-- Moneen aikaan ollut sormusta? toistaa Elina ja tuijottaa sisareensa\nikäänkuin ei hän häntä käsittäisi.\n\n-- Sinä päivänä, jatkaa Agnes surumielisesti, -- jolloin sinun\nsähkösanomasi Yrjön kuolemasta tuli, tunnusti Vitold minulle, että hän\nrakasti toista...\n\n-- Rakasti toista? ääntelee Elina itsekseen.\n\nÄkkiä hän herää kuin unesta. Hänelle selvenee, miksi hänen sisarensa\nposki on niin kalpea ja laihtunut. Kuinka hän onkin voinut kulkea\nsilmät ummessa kokonaisia viikkoja, kuukausia, ajattelematta muuta kuin\nitseään ja omia huoliaan?\n\nTai hän ei oikeastaan ole ajatellut mitään, hän on vain vaistomaisesti\ntuntenut, vuoroin äärettömän tuskan ja hyljättyyden tunnetta, vuoroin\ntäydellistä lepoa, unohdusta, tylsyyttä.\n\nSanattomana tuijottaa hän Agnesiin pitkän aikaa, sitten tarttuu hän\nmolemmin käsin päähänsä, ikäänkuin palauttaakseen järkeään.\n\n-- Voi minua onnetonta, mitä minä olen tehnyt! pääsee häneltä vihdoin\nkolkkona huudahduksena.\n\nSade valelee hänen kasvojaan ja mustaa pukua, joka väljänä sujuu hänen\nympärillään.\n\n-- Voi minua, voi minua! toistelee hän lakkaamatta ja vääntelee\nkäsiään. -- Miten voin enää elää maan päällä, kun olen syössyt niin\nmonen ihmisen onnettomuuteen!... Agnes, älä hyväile minua, sinulla\nolisi syytä minut kirota, sillä minä hänet sinulta ryöstin. Etkö tiedä\nsitä?\n\n-- Tiedän, mutta sinä olet saanut kärsiä niin paljon!\n\nJa Agnes sulkee hänet syliinsä ja hyväilee häntä kuin sairasta lasta.\n\n-- Jollen olisi ollut niin kehittymätön, niin olisin kyllä itsestänikin\nkäsittänyt asiain tilan. Mutta minä olin lapsi. Vasta sitten avautuivat\nsilmäni ja minulle selveni sinunkin käytöksesi täällä Arrakoskella\nviime suvena. Minä käsitin, miksi koski aina veti sinua puoleensa.\nSillä sitten kun olin antanut pois sormukseni, syttyi minussakin halu\nseisoa kosken partaalla, jopa heittäytyä keskelle kuohua...\n\n-- Niin, keskelle kosken kuohua! huudahtaa Elina äkkiä ja nousee. 523\n\nHän alkaa kiivaasti astella ylös kalliota, jonne Arrakoski näkyy.\nLeveänä, kohisevana, tulvillaan syyssateista vierii virta hänen\nedessään.\n\n-- Lähdetään kotiin, sanoo Agnes, pelästyen ilmettä sisarensa kasvoissa.\n\nKäsityksin astelevat he siltaa kohti, joka vie toiselle puolelle jokea.\n\n-- Annatko sinä minulle todellakin anteeksi? kysyy Elina arasti.\n\n-- Rakas sisko, tiedäthän sen. Minä niin mielelläni suon teille,\nsinulle ja hänelle, sen onnen.\n\nElina säpsähtää.\n\n-- Sinä luulet, että onnesta minun ja hänen välillään vielä voisi\njotakin tulla? Ei, ei, ei! ja tuhat kertaa ei! Minä en ole niitä\nnaisia, jotka tekevät miehen onnelliseksi. Mistä minä tiedän, että\neheästi voin rakastaa yhtä, minä, jolla on ollut kaksi rakkautta\nyhtaikaa! Ei, ei! Olen siksi rehellinen, etten enää tahdo pettää...!\n\n-- Elina, rakas sisko, älä puhu tuolla tavalla! Te tulette onnellisiksi.\n\nMutta Elina karkaa hänen käsistään, juoksee sillan poikki ja seisahtuu\nvasta portaiden eteen. Hänen poskensa punoittavat ja hengitys kulkee\nsihisten.\n\nKuinka syksy jo onkin tehnyt tuhojaan! Märkinä, toisiinsa\nliimautuneina peittävät keltaiset lehdet käytävät, tuuli ruhjoo puita.\nRäikeänvärisinä kohoavat syyskukkaset lavoiltaan keskellä hävitystä.\nKuinka harmaalta, laholta näyttää Arrakosken päärakennuskin kattoineen,\njoka kasvaa sammalta! Rääkyen nousee varisparvi kaurapellosta puiston\naidan takana. Se on vielä kuhilailla, mutta ruisvainiolla nousee jo\nkaunis oraanalku.\n\n-- Posti on tullut, ilmoittaa vanha palvelijatar hymyillen ovelta. --\nJa niin paljon kirjeitä!\n\nHän on viime aikoina näytellyt päivänpaistetta talossa. Muut kaikki\novat olleet sumuna ja sateena.\n\nVeri Elinan suonissa alkaa äkkiä polttaa: hänelle on kirje Dargikselta!\n\nHänen sydämensä sykkii kiivaasti. Hän on hetkessä muuttunut nuoreksi\ntytöksi, joka pakenee ylisille lukemaan kallisarvoista kirjettään.\nHänelle selviää, ettei Vitold enää ole kihloissa eikä hän naimisissa!\n\nEnsinnä putoaa kirjeen kuoresta murattiköynnöksen lehti. Elina ottaa\nsen käteensä ja vie sen likemmä kasvojaan. Se vielä tuoksuaa. Sitten\nlukee hän kirjeen.\n\n    \"Suonet minun kysyä, miten Arrakoskella jaksetaan.\n\n    Olen monasti aikonut kirjoittaa, mutta olen sen sitten jättänyt\n    tekemättä.\n\n    Suuren ilon minulle valmistaisit, jos kirjoittaisit vaikkapa vain\n    muutaman sanan.\n\n    Tuskinpa minun tarvitsee sinulle sanoa, että haluaisin sinua\n    tavata. Saanko, Elina, tulla Suomeen, saanko?\n\n    Tämä lehti on äitini haudalta.\n\n    Tervehtien\n\n                                           V.D.\"\n\nElinan kasvoilla on kirkas hymy ja kiihkeästi vie hän kirjeen\nhuulilleen.\n\nAgnes nukkuu kuin hyvä lapsi, hän on niin kaunis siinä tasaisesti\nhengittäessään, hiukset kultakehänä pään ympärillä, posket hehkuen,\nkäsivarsi keveästi kiertyneenä niskan alle.\n\n-- Sinä tulet vielä onnelliseksi, miettii Elina häntä katsellessaan. --\nNoin nukkuu puhdas omatunto ja viaton mieli. Nuku, nuku, sinä enkelien\nsisar keskellä myrsky-yötä!\n\nYö on todella hirveä. Kaikki tuulet ovat irroillaan, taivaan\nvesisäiliöt valautuvat tulvimalla maata kohti. Jumala varjelkoon\nsellaisena yönä merenkulkijoita ja yksinäisiä, kodittomia, joiden\ntäytyy olla tiellä. Sillä sellaiset yöt tuottavat paljon haaksirikkoja.\n\nElinan mielessäkin käyvät aallot korkeina. Hän likenee pöytää, jolla\nkynttilä seisoo, läähättäen ikkunasta tulevan vedon vaikutuksesta, ja\nalkaa lukea kirjettä, jonka vasta on kirjoittanut.\n\n    \"Mikä sattuma, että juuri samana päivänä jolloin sain tietää,\n    ettet enää ole kihloissa, kirjeesi tuli.\n\n    Minussa heräsivät eloon kaikki vanhat voimat. Minä olin kuin\n    eläin, kun se nousee talviunestaan.\n\n    Ihmettelen itse, miten pian se kävi. Sillä minä olen ollut kuin\n    kuollut, ruumis ilman sielua, joka on liikkunut maan päällä. En\n    käsitä miten minä, toivoton, äkkiä rupesin toivomaan, miten musta\n    maailma hetkessä avasi minulle valon lähteen. Niin, en käsitä. Ja\n    kuitenkin: olenhan ennenkin nähnyt ihmeitä, ihmeitä sinun voimasi\n    kautta, Vitold Dargis!\n\n    Minä rakastan sinua, mutta minä en vielä käsitä miten olisi\n    mahdollista, että saisin sinut omistaa, ettei minun enää\n    tarvitsisi vastustaa ja taistella. Jos olisin nuorempi, niin\n    antautuisin taiteilijattareksi, mutta nyt se on myöhäistä. Sillä\n    minua kammottaa mennä uuteen avioliittoon. Ja minä säälin sinua,\n    ettet saisi nuorta tyttöä ja hänen ensi lempeään. Sinä tunnet\n    minut: enhän ole hyvä, naisellinen nainen, enkä enää ole nuori.\n\n    Mutta toiselta puolen: tiedän, että kun sinut näen, niin\n    nuoruuteni palaa!\n\n    Ajatukseni ovat niin sekaisin. Minun täytyy hetkeksi lähteä\n    puistoon. Siellä on kolkko ilma, sataa ja tuulee. Kosken kohina\n    kuuluu tänne saakka.\"\n\nElina avaa varovasti parvekkeelle vievää ovea, mutta tuuli riuhtaisee\nsen auki, karkottaen hänet takaisin huoneeseen. Hän kietaisee huivin\nhartioidensa ympäri ja hiipii hiljaa alas portaita. Kukaan ei kuule\nhänen askeliaan, sillä tänä yönä ryskii ja vonkuu kaikkialla, hirsillä\non äänensä ja nurkilla nuottinsa.\n\n-- Jumala, nuoruuteni Jumala, miksi heitit minut orvoksi maailmaan,\nmiksi otit minulta mieheni, miksi johdatit minut tähän suureen\nkiusaukseen?\n\n-- Miksi herätit minussa halun tulla taiteilijattareksi, miksi annoit\nminulle lahjoja, kun et antanut mahdollisuutta niiden kehittämiseen?\n\n-- Miksi piti minun rakastua mieheen, jolle tulin uskottomaksi toisen\ntähden? Miksi näin tuon toisen vasta sitten, kun oli myöhäistä? Ja\nmiksi, kun olin kaikkea koettanut uskollisuuteni säilyttämiseksi,\nminulta kuolee oma mieheni ja minä joudun kiusaukseen seurata luonnon\nkaikkivaltiasta ääntä?\n\n-- Pitääkö minun taistella sitä vastaan, vai tuleeko minun sitä seurata?\n\n-- Miksen saanut tulla mieheni hyväksi vaimoksi, lasteni ja hänen\nlastensa äidiksi?... Minulta on kun onkin jäänyt tuntematta elon\nkukkasen tuoksu, vaikka kerskailin sillä, että olin omistanut kaikki\ntunteet, sekä hyvät että pahat. Kaikki muut tosin olenkin tuntenut,\nyksinpä murhaajankin tunteet ja langenneiden naisten tunteet, mutta\nsitä yhtä ja ainoaa en koskaan kokenut. Enkä voi sanoa eläneeni, kun en\nole tuntenut naisen täyttä, välitöntä ja alttiiksiantavaa tunnetta.\n\n-- Vai vieläkö minua odottaa sen suuri, uhrautuva onni? Vieläkö saan\ntulla äidiksi, uuden polven jatkajaksi, vieläkö saan tuntea täydellistä\neheyttä?\n\n-- Vaikkapa sitten kuolisinkin, niinkuin etelän agavekasvi, joka vain\nkerran eläessään kukkii ja kukkimiseensa kuolee.\n\n-- Olla lapsen äitinä! Antaa sille henkeni parhain, laulaa sen\nkehdon ääressä kauneimmat ajatukseni, jättää sille perinnöksi kaiken\nhyvän, mitä olen tahtonut tehdä, enkä voinut. Lapseni, lapseni,\nkirkassilmäinen, viaton lapseni, sinä olisit tullut hyväksi, kelpo\nihmiseksi ja minä olisin sinun kehtosi ääressä oppinut unohtamaan\nitseni ja rukoilemaan. Mutta sinun kehtosi ei koskaan liekkunut\nautiossa kodissa, sinun hymysi ei koskaan valaissut pimeitä suojiamme.\nPimeää siellä oli ja autiota!\n\nElina on seisahtunut laiturille kosken rannalla. Pärske kastelee\nhänen kasvojaan, sade valelee hänen vaatteitaan. Vesi on noussut niin\nkorkealle, että silta sen päällä huojuu.\n\nHänen mieleensä muistuu Veera ja hänen valoisa kotinsa. Ja Veera on\nsentään toista kertaa avioliitossa. Eikö se ole synti? Eikö hän ole\nollut uskoton ensimmäiselle rakkaudelleen? Se intialaisten vanha tapa\noli niin kaunis. Miksei hän, Elina, saanut kuolla Yrjön kanssa? Hän\nolisi kuollut niin mielellään. Nyt ei hän enää tahdo. Nyt kutsuu elämä.\n\nKuinka lautta horjuu, ryskii, kuinka se narisee liitteissään! Puut\nrannalla huojuvat, tuuli vinkuu, koski pauhaa. On kuin suuri kuoro\nlaulaisi tai kuin äärettömät urut soittaisivat.\n\nElina lankeaa polvilleen ja tuijottaa, kädet ristissä puitteita\nvastaan, koskeen. Niin valkeina, pehmeinä vyöryvät siinä vaahdot kuin\nolisivat ne patjoja, jotka tarjoavat lepoa, ikuista unta, ehkäpä\nainaista unohdusta.\n\nEntä jos hän löytäisikin surmansa niiden sylissä, kuolisi tänä yönä?\n\n-- Jumala, Jumala, rukoilee Elina, painaen käsiänsä ristiin ja\nummistaen silmiänsä, -- armahda minua!\n\nKuinka ympärillä pauhaa, ryskää, vonkuu! Hän kadottaa tajuntansa, hän\nei muista missä on, hän vain kuuntelee tuota suurta laulua ja tuntee\nkiikkuvansa ikäänkuin hän astuisi aaltojen harjoilla.\n\nEi aaltojen harjoilla, vaan _hänen_ sylissään, hänen voimakkailla\nkäsivarsillaan, silmä uponneena hänen silmänsä syvään.\n\nKuin paistavassa pilvessä näkee hän äkkiä edessään Vitoldin kuvan,\nmutta samassa hetkessä, jolloin hän silmänsä avaa, on kuva poissa.\n\n-- Jumalani, kirkaisee Elina, -- pelasta minut Yrjölle, jos sinun\ntahtosi on, että pysyn hänelle uskollisena. Anna minun kuolla ja ole\nminulle armollinen! Isä meidän, joka olet taivaissa...\n\nHän painaa päänsä kaidepuita vastaan, sulkee silmänsä ja kuvittelee,\nettä lautta liikkuu... Se likenee jo putousta...\n\nMutta kun hän silmänsä aukaisee, on kaikki entisellään: hän elää ja\nhengittää, lautta on paikallaan ja myrsky pauhaa ympärillä.\n\nJumalan kiitos, että hän elää, että maaperä vielä kovana tuntuu hänen\njalkainsa alla. Jumala varmaan ei tahdo hänen kuolemaansa.\n\nJa kun hän tämän käsittää, täyttää hänen rintansa ääretön riemu. Hän\navaa käsivartensa ikäänkuin syleilläkseen koko maailmaa, ja alkaa\nkiirein askelin rientää taloa kohti. Astellessaan lavan ohi taittaa hän\nkukkasen ja kiinnittää sen rinnalleen.\n\nAgnes nukkuu yhä rauhallisesti, kynttilä vielä läähättää\nkirjoituspöydällä. Siihen asettuu Elina ja jatkaa kirjettään:\n\n    \"Turhaa on meidän taistella tutkainta vastaan: luonto ottaa\n    omansa. Tule, tule, tule! Lähetän sinulle tässä kukkasessa\n    suudelmani.\n\n                                               Elinasi.\"\n\n\n\n\nXIV\n\n\nValkeissa vaatteissa, kukkaseppel hiuksillani riennän sinua vastaan,\nVitold Dargis, sulhaseni, kaivattuni! Minä silitän tukkaasi, otsaasi,\nposkeasi, minä kiedon käsivarteni kaulaasi, minä upotan silmäni sinun\nsilmiisi! Riennä aika, että pian saan kohdata oman armaani!\n\nElina ei saata panna levolle. Hän astelee edestakaisin oman huoneensa\nja Agnesin huoneen väliä, seisahtuu tuontuostakin ikkunaan, heittäytyy\nsohvalle ja alkaa taaskin kävellä. Hänen rintansa on täyttänyt suuri\nriemu, sellainen joka on maassa, kun pitkien pimeiden jälkeen aurinko\nvalaa sille kultiaan.\n\nMutta myrsky ulkona yhä kiihtyy. Se kiskoo kattoa niin että Elina\nodottaa sen minä hetkenä tahansa nousevan ilmaan. Mitäpä siitä!\nRaivotkoon vain tuuli, säestäköön se ihmisten riemulaulua, kiitäkööt\npilvet, jouduttakoot ajan kulkua.\n\nMutta äkkiä Elina pysähtyy ja hänen ajatuksensakin tuntuu seisahtuvan.\nSillä jostakin kuuluu kuin itkua.\n\nSe ei voi olla mahdollista, sillä kuka itkisi tänä iloisena yönä? Se on\nkai myrsky, joka innoissaan vinkuu!\n\nEi! Se voi myöskin olla Agnes, hänen siskonsa.\n\nElina likenee hänen vuodettaan ja kuiskaa hänen nimeään.\n\n-- Miksi olet vielä valveilla? saa hän Agnesilta vastaukseksi.\n\n-- Miksi sinä itket? jatkaa Elina.\n\n-- Näin pahaa unta.\n\nAgnes kohoutuu istualleen ja sivaltaa kädellä otsaansa ja silmiään.\n\n-- Siellä on niin hirveä myrsky, sanoo hän, -- peloittaako sinua nukkua?\n\nElina ei enää kuule hänen kysymystään. Hänen päähänsä on lentänyt\najatus, että ehkä Agneskin on ajatellut Vitoldia, ehkä hän hänestä on\nnähnyt unta, ehkä hän hänen tähtensä on itkenyt. Kirje, joka eilen\ntuli ja joka Elinan herätti talviunestaan, aukaisi tietysti Agnesinkin\nrinnassa arpeutuvaa haavaa. Kirje sai toisen sisaren itkemään, toisen\niloitsemaan...\n\n-- Mitä unta sinä näit? kysyy Elina kiihkeästi ja painuu sisarensa\npuoleen.\n\n-- En mitään erityistä. Tämä myrsky tekee minut levottomaksi.\n\nElina luulee hänen äänestään voivansa päättää, että hän häneltä salaa\najatuksensa. Hän suutelee sisartaan poskelle, joka on polttavan kuuraa,\nja lähtee levolle.\n\nMutta hänen riemunsa on poissa ja sijaan on tullut levottomuus. Agnesin\nkyyneleet ovat silmänräpäyksessä hänelle paljastaneet, kuka hän on:\nhän ei ole onnellinen morsian, joka valkeissa vaatteissa, kukkaseppel\nhiuksillaan saattaa mennä ylkäänsä vastaan -- hän on leski, jonka mies\nvasta kolme kuukautta on nukkunut turpeen alla!\n\nYrjö, hänen hyvä miehensä, joka ei koskaan kohdellut häntä kuin\nsuurimmalla hellyydellä, jonka hän petti, jonka hän jo ajatuksissaan\nsurmasi, ennenkuin kuolema oli ehtinyt korjata hänet pois tieltä! Ehkä\nhän nyt korkeudestaan katselee tänne maailmaan, näkee vaimonsa mustan\nsielun ja itkee. Ja toinen, joka siellä valoisassa taivaassa hänen\ntähtensä suree, on Vitoldin äiti...!\n\nElina heittelee vuoteellaan, hänet on vallannut epätoivon tuska. Hän\nnäkee taasen selvästi edessään Yrjön ruumiin, nuo kellertävät kasvot\nulkonevine luineen ja silmien lasisen, katkenneen ilmeen. Ja ruumiin\ntaakse ilmestyy mies, joka on kaunis katsoa kuin itse elämä. Hän avaa\nhäntä vastaan sylinsä ja kutsuu hymysuin morsiantaan. Elina unohtaa\nkaiken, onhan hän tuota syliä niin kauan ikävöinyt. Sinne, sinne!\n\nMutta heidän välillään on ruumis, jonka lasittunut katse kytkee Elinan\npaikalle...\n\nHän karkaa ylös vuoteelta ja sytyttää tulta. Tuo pimeä ja myrsky\ntekevät ihmisen hulluksi! Mistä tämä kaikki nyt tuli, hän kun jo oli\nsaavuttanut sellaisen rauhan? Hän oli tyyni ja tylsä, ajatukseton,\ntunteeton. Vitoldin kirje toi onnen ja tuskan, Vitoldhan ennenkin oli\nnostanut hänen ajatuksiinsa myrskyn. Luopuako hänestä, voittaako sillä\nlailla takaisin sielunsa rauhan? Mutta mitä silloin jää, mitä tehdä,\nmihin ryhtyä, millä täyttää elämän sanomaton tyhjyys? Miksei koski\nhäntä niellyt, kun hän äsken tarjoutui sen kuohujen omaksi?\n\nJos hän heti aamulla kirjoittaisi Vitoldille toisen kirjeen ja\nkieltäisi häntä tulemasta, tekisikö hän sitten oikein, pääsisikö hän\nrauhaan? Hän päättää koettaa, ja liittäen kädet ristiin nukkuu hän\nitkuunsa.\n\nMutta aamulla on mieliala toinen. Myrsky on lakannut ja aurinko kultaa\nkirjavia metsiä. Maailma näyttää niin kauniilta, niin sopusointuisalta.\nElina avaa oven parvekkeelle ja seisoo siinä pitkän aikaa, antaen\nviileän ilman hivellä kasvojaan.\n\nHänen on sanomattoman ikävä. Hänen täytyy saada rakastaa, hän ei ilman\nrakkautta saata elää. Ja Vitold, yksin Vitold hänen ikävänsä voi\nviihdyttää.\n\nKirjoittaako hänelle kirje, ettei hänen pidä tulla? Mutta mistä saa\nElina voimaa työntää luotaan ainoan, kauan kaihotun onnensa?\n\nHän astuu kirjoituspöydän luo ja alkaa etsiä kirjettä, jonka eilen\nkirjoitti. Hän muistaa jättäneensä sen esille, aivan päällimmäiseksi\npöydälle, mutta nyt ei sitä löydy. Hän ei tahdo kysyä Agnesilta, vaan\njatkaa etsimistään, vääntää nurin laatikot ja hakee joka paikan moneen\nkertaan. Vihdoin hänen täytyy kysyä sisareltaan.\n\nAgnes on lähettänyt kirjeen postinkuljettajalle, kun tämä aamulla ajoi\nArrakosken tiehaaran sivu!\n\nElina jää seisomaan ikäänkuin ukkosen nuoli olisi häneen sattunut.\nVasta on hän epäillyt, miten menetellä, mutta nyt hänelle äkkiä on\nselvennyt, ettei kirjettä olisi pitänyt lähettää. Kun Vitold saa\nkirjeen, niin hän noudattaa kutsua ja tulee Arrakoskelle. Hänen ei\npitäisi saapua sillä hänestä ja Elinasta ei koskaan voi tulla mies ja\nvaimo: heidän välillään on tapahtunut rikos!\n\nElina purskahtaa rajuun itkuun ja vaipuu lattialle.\n\n-- Siskoni, rakkaani, pyytää Agnes, silitellen hänen hiuksiaan ja\nkoettaen nostaa häntä ylös, -- miksi sinä itket, mikä sinun on? Usko\ntoki minulle surusi, olenhan oma sisaresi!\n\n-- Voi Agnes, pääsee Elinalta vihdoin, -- sitä kirjettä ei olisi\npitänyt lähettää.\n\n-- Eikö? pelästyy Agnes. -- En minä saattanut aavistaa muuta kuin\nettä se oli lähetettävä, se kun niin valmiina oli siinä pöydällä,\npostimerkkikin kuoressa.\n\n-- Hän tulee, kun saa sen kirjeen!\n\n-- Mutta sittenhän kaikki on hyvin! sanoo Agnes ja hymy valuu hänen\nhuulilleen.\n\n-- Ei, ei, hän ei saa tulla!\n\n-- Minä ymmärrän sinut, virkkaa Agnes rauhoittaen, -- sinä et tahtoisi\nantaa hänen tulla tänne, sillä sinä pelkäät, että se minuun koskisi.\nMutta tiedätkö, minun suunnitelmani on jo valmis. Minä lähden siksi\naikaa sedän luo, sillä minulla on sedälle tärkeää asiaa... Sinä katsot\nminuun niin kummastuneena, jatkaa hän nauraen, -- mutta minulla on\npäässäni erinomaisia aikomuksia: minä aion tässä ruveta oikein pitämään\ntaloa. Ja sedän täytyy auttaa ja opettaa minua.\n\nElina on lakannut itkemästä ja katselee häneen pitkään.\n\n-- Koska sinun päähäsi tuli tuo ajatus? puhuu hän kiihkeästi. --\nMyönnä, että vasta Vitoldin kirje sen toi. Sentähden sinä yölläkin\nitkit!\n\nAgnes punastuu ikäänkuin hänet olisi saatu kiinni rikoksesta.\n\n-- No niin, myöntää hän, -- tulin ajatelleeksi aikaa, jolloin minun\ntäytyy sinusta erota... Minun pitää hankkia itselleni työtä, sillä\nmuutoin... Minunkin elämälläni täytyy olla päämäärä.\n\n-- Koska sinä sitten minusta eroat? kysyy Elina ja luo sisareensa\nkummastuneen katseen.\n\nAgnesin täytyy nauraa, niin omituisesti Elina häneen katsoo.\n\n-- Tietysti sitten, kun lähdet pois, Liettuaan.\n\n-- Niin tosiaan, huomaa Elina vihdoin, ikäänkuin hän nyt vasta\nkäsittäisi sisarensa ajatusten juoksun. -- Ja minkä sinä sitten aiot\nasettaa elämäsi päämääräksi?\n\nAgnes johdattaa Elinan sohvaan viereensä. Koko hänen olentonsa on\nhymynä, hän näyttää täydellisen onnelliselta ja hänen äänessään on\nsalaperäinen sointu, kun hän puhuu.\n\n-- Minä aion jäädä tänne Arrakoskelle ja pyhittää koko elämäni isäni\nmaatilan hoidolle.\n\n-- Ja sinä luulet osaavasi?\n\n-- Setä saa auttaa minua. Kyllä minä opin.\n\n-- No niin, kunnes menet naimisiin.\n\nAgnes painaa hetkeksi silmänsä maahan ja vastaa hiukan väkinäisesti\nhymyillen:\n\n-- En mene!\n\n-- Mistä sinä sen tiedät?\n\n-- Tiedänhän minä! Olenhan jo kerran rakastanut. Mutta emme enää puhu\nsiitä. Kuule nyt eteenpäin... Minä laitan kuntoon puiston ja pellot ja\nkun te sitten tulette tänne käymään, niin on kaikki sinua ottamassa\nvastaan samassa kunnossa kuin isän aikana...\n\n-- Agnes, virkkaa Elina pelästyneenä, -- mutta sinä olet nuori, sinä et\nvoi viihtyä täällä!\n\nAgnes käy äkkiä vakavaksi.\n\n-- Minun täytyy ruveta tekemään työtä, olla niin ahkera, etten ehdi\najatella itseäni. Sillä sitä olen tähän asti tehnyt, olen ollut hyvin\nitsekäs... Mutta nyt, lisää hän hiljaa -- tahdon koettaa elää niinkuin\nKristus eli, tahdon rakastaa kaikkia ihmisiä, auttaa köyhiä, sairaita...\n\nKyyneleet ovat väkisinkin tunkeneet hänen silmiinsä, hän pyyhkii ne\nkiireesti pois.\n\n-- Mutta Agnes, virkkaa Elina, -- sinustahan tulee tuollainen äreä,\nkatkera nainen, jommoisia pitäjä jo on täynnä.\n\n-- Ei, Jumalan avulla minusta ei tule äreä eikä katkera!\n\nHetkisen vaikenevat he molemmat. Agnes seisoo hymyillen keskellä\nkirkasta auringonpaistetta, Elina tuijottaa synkästi eteensä.\n\n-- No, virkkaa Agnes, etkö luule, että tulen onnelliseksi? Vieläkö\nkadut, että lähetit kirjeen?\n\n-- Agnes, Agnes, parkaisee Elina ja tarttuu rukoillen hänen käsiinsä.\n-- Ota minut mukaasi, anna minun astella rinnallasi, älä päästä minua\npois täältä! Minä en Vitoldin vaimona voi tulla onnelliseksi enkä\ntehdä häntä onnelliseksi. Meidän välillämme on tapahtunut rikos ja\nminkä ihminen kylvää, sen hän myös saa niittää. Minä en voi elää\ntyöttömyydessä enkä ajatellen yksin itseäni. Sinä olet osoittanut\nminulle oikean tien, anna minun kulkea sitä kanssasi, auta minua, että\noppisin unohtamaan itseni!\n\nAgnes on sulkenut hänet syliinsä ja silittää rauhoittaen hänen\npolttavaa otsaansa.\n\n-- Jumala yksin voi sen tehdä, sanoo hän hiljaa. -- Etsikäämme häntä ja\nme olemme hänet löytävät!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSilloin oli ilta, kaikki uinaili salaperäisessä hämärässä, lumi peitti\npehmeänä maat.\n\nNyt on aamu, ensi hallan kääriliina lepää nurmikoilla, kallioilla,\nteillä, joille lehto on varistellut vaatteitaan. Koivujen kelta,\nmäntyjen vihreä ja pihlajain puna kertautuu lammen pinnalla, jota\npitkin sumu vaappuu, sinertävänä kuin savu. Ei ääntä, ei liikettä, ei\nedes huokausta metsästä tai järveltä.\n\nDargis on seisahtunut saman kestikievarin portaille, jossa hän kerran\nviime talvena Elinan kanssa odotti hevosta. Hän on tullut junalla,\nmatkustanut läpi yön ja aikoo nyt Arrakoskelle. Sähkösanomalla on hän\nilmoittanut Elinalle tulonsa.\n\n-- Voiko isäntä taas antaa minulle naimahevosensa? sanoo hän, pistäen\nkättä isännälle, joka piippu hampaissa astuu pihan poikki. -- Vieläkö\nisäntä minut muistaa?\n\n-- Muistanpa kyllä. Viime talvenahan maisteri tästä matkusti Arrakosken\nrouvan kanssa. Siltäkin on mies sitten kuollut. Sinne kuoli ulkomaille.\nVai kaiketi maisteri siitä jo on kuullut.\n\n-- Olen kyllä. Kai talossa on hevosia kotosalla?\n\n-- Kaikkihan ne nyt ovat tallissa, mutta jos silti antaisin valkean,\nkoska kerran sillä viime talvenakin kuljitte, ja poikakin jo osaa sitä\najaa.\n\n-- Vai jo osaa poika!\n\n-- Osaa kyllä. Vuos vanhan vanhentaa, kaks lapsen kasvattaa.\n\nPian oli hevonen valjaissa ja hyvää kyytiä lähdetään ajamaan.\n\nDargis sanelee itselleen, että hän nyt ehyesti ja kokonaan saa antautua\nilonsa valtaan, sillä nythän hän saavuttaa onnen, jota vuosikausia on\netsinyt. Mutta hän ei ehyesti saata iloita, hän on omituisen levoton.\n\nElinan kirjeen tultua valtasi hänet suuri, mahtava riemu. Hän sai\ntuskin odotetuksi iltaa, jolloin laiva läksi. Hän tapasi tiellä\ntuttavia ja jutteli heidän kanssaan, mutta hänen mielensä oli koko\najan häävalmistuksissa. Hän suunnitteli jo valmiiksi matkan, jonka he\ntekisivät: jonkin aikaa he oleskelisivat hänen vanhassa kodissaan,\nsitten he kävisivät tervehtimässä sukulaisia... Olisipa äiti vain\nelänyt, että olisi saanut nähdä poikansa onnen.\n\nMutta jota etemmäksi matka joutui, sitä mahdottomammalta rupesi hänestä\nnäyttämään onnen saavuttaminen, sitä arvottomammalta tuntui hän omissa\nsilmissään. Välistä juolahti hänen mieleensä ajatus, että hän on varas,\njoka menee ryöstämään toisen omaa... Mutta hän painoi alas ajatuksen,\nhän sanoi itselleen, että hän rehellisesti on taistellut tunnetta\nvastaan silloin kun se oli luvaton. Nyt se on tullut luvalliseksi ja\nhänen ilonsakin niinmuodoin oikeutetuksi.\n\nAurinko loistaa leppeästi, kuura kimmeltelee sulaessaan, valkean\nhevosen harja liehuu.\n\nMissä tapaa hän Elinan? Joko hän on noussut, joko odottaa häntä? Ei,\nhän varmaan luulee hänen saapuvan vasta päiväjunalla. Hän edellyttää,\nettä hän Pietarissa on viettänyt yönsä. Mutta eihän hän ole malttanut\nviivytellä. Kun ihminen vuosikausia on janonnut onneaan, ei hän raaski\nantaa pois hetkeäkään.\n\nTaas nähdä nuo rakkaat piirteet, hyväillä häntä, tietää, että saa viedä\nhänet kokonaan omakseen! Ajatus huumaa äärettömyydellään...\n\nMutta ennenkuin hän tietääkään nousee sen rinnalle toinen,\nepämääräinen, tuskallinen tunne, aavistus siitä, ettei hän koskaan\nsaavuta onneaan...\n\nHän kiristää ohjaksia ja täyttä ravia lähtee herkkä hevonen juoksemaan\nylös mäkeä.\n\nHarjalle päästyä se hetkeksi hiljentää vauhtiaan. Aurinko loistaa\ntäydellä terällä, kullaten metsän kirjavuutta ja sammalten peittämää\nkallioseinää. Laaksossa mäen alla on varjoa, sieltä ei kuura vielä ole\nsulanut, maa on siellä valkeanaan. Tienviertä astelee siellä nainen,\nyllään musta puku.\n\nDargis tuntee hänet heti. Se on Elina.\n\nOn kuin sähkö karkaisi hänen suoniinsa, tai huumaus veisi hänet\nkeskelle pyörrettään.\n\nHän pidättää hevosen, käskee poikaa ajamaan taloon ja siellä odottamaan\nkunnes hän tulee, hän tahtoo kävellä jalkaisin, koska näkee, että\nArrakosken rouvakin on aamukävelyllä.\n\nPoika hypähtää ketterästi etupenkille istumaan, läiskäyttää\nhiukkasen ohjasperillä ja iloisesti livistää hevonen alas mäkeä,\nsilmänräpäyksessä kadoten näkyvistä.\n\nHe seisovat vastatusten, silmä silmään vaipuneena, vapisevin huulin.\n\nMutta syli ei avaudu sylille, povi ei painu povelle, silmäys yksin\nheidät yhteen liittää ja samassa silmäyksessä on jotakin, joka heidät\nerottaa.\n\nElinan omituinen, arka katse on lamauttanut Vitoldin. Kaikki mitä hän\ntuntee, syöksyy silmään ja suuntautuu Elinaan, mutta hän ei saa kättään\nliikahtamaan.\n\n-- Oletko minua odottanut? kysyy hän vihdoin, päästäkseen kiusallisesta\ntylsyydestä.\n\n-- Olen, vastaa Elina hiljaa, äänellä, joka Dargiksen korvissa soi\nkuin kuolinkello. -- En nukkunut koko yönä, sillä tiesin sinun olevan\nmatkalla, jatkaa Elina, -- enkä saanut rauhaa ennenkuin pääsin tielle,\nsinua vastaan.\n\nDargis tuijottaa häneen kuin ihmeeseen. Se on hänen Elinansa, hänen\nunelmiensa morsian, mutta mitä hänessä on, joka jäätää ja tappaa,\njota hän ei ymmärrä? Dargis tarttuu hänen käsiinsä ja pusertaa niitä\nikäänkuin herättääkseen hänet elämään. Silloin leimahtaa Elinan\nsilmissä entinen tuli, puna syöksyy poskille ja Vitold tuntee, että hän\ntaas on lihaa ja verta, hänen ikävöity, rakastettu naisensa! Hän avaa\njo sylinsä, hän on ottamaisillaan omansa, mutta silmänräpäyksessä on\nnainen taas muuttunut elottomaksi, sammuneeksi...\n\n-- Jumalan tähden, Elina, puhkeaa Vitold tuskallisesti puhumaan, --\nselitä minulle, tai teet sinä minut hulluksi!\n\nElina painaa kädet rintaansa vastaan, ummistaa silmänsä ja vetää\nsyvältä henkeään, ikäänkuin valmistautuakseen astumaan mestauslavalle.\n\n-- Tule tänne kalliolle istumaan, sanoo hän hiljaa ja avaa silmänsä,\njoiden terä on ihmeellisen loistava. -- Minä kerron sinulle kaikki.\n\nJa kun he ovat istuutuneet, alkaa Elina:\n\n-- Kun sinun kirjeesi tuli, sytyin minä täyteen liekkiin. Minä rakastin\neheämmin kuin koskaan eläessäni. Myrsky lauloi kanssani riemulaulua,\nkosken pauhina säesti iloani. Ja tänä onneni suurena yönä kirjoitin\nsinulle kirjeen, jossa pyysin sinua tulemaan.\n\nDargis on likennyt häntä, heittäytynyt polvilleen hänen eteensä ja\nkätkenyt pään hänen helmaansa. Elinan käsi lepää hänen hiuksillaan ja,\ntaistellen mielenliikutusta vastaan, hän jatkaa:\n\n-- Mutta sinä samana yönä astui eteeni koko mennyt elämäni, sain elää\nuudestaan onneni ja tuskani, sain nähdä mieheni kuolleena... Hänen\nkasvonsa olivat niin kalpeat, luut pistivät esiin kellertävän ihon\nalta, hän oli niin kylmä, kun tahdoin heittäytyä hänen syliinsä,\nhänessä oli maan haju... Mutta kamalinta oli nähdä hänen silmänsä, nuo\nlasiset, särkyneet silmät. Ne kahlehtivat minut paikalle, ne seurasivat\nminua koko kotimatkan ja vielä viikkokausia jälkeenpäin... Olin niistä\njuuri päässyt, kun kirjeesi tuli... Niin selvästi näin taas hänet\nedessäni. Ja äkkiä astui hänen taakseen minun elävä, lämmin lemmittyni,\nVitold Dargis... Hän ojensi vastaani sylinsä ja hymyili minulle, minä\ntahdoin rientää hänen syliinsä... Silloin huomasimme molemmat... että\nmeidän välillämme oli ruumis!\n\nViime sanat kirkaisee Elina kauhistuneena ja purskahtaa itkuun. Dargis\non noussut. Päätään pidellen molemmin käsin nojaa hän puuta vastaan.\n\n-- Yrjö oli minulle niin hyvä, jatkaa Elina, -- sinä tiedät, millä\nrakkaudella hän kohteli kaikkia ihmisiä. Me petimme hänet, vaikka emme\ntahtoneet, mutta rikos pysyy rikoksena, hänen ruumiinsa tulee aina,\naina olemaan välillämme.\n\nDargis seisoo kuin kivettyneenä. Nyt hän tietää, että Elina hänelle on\nkuollut!\n\n-- Minä olen itkenyt, minä olen tuskissani väännellyt, kuulee hän taas\ntuon sammuvan äänen puhuvan, -- minä olen rukoillut kuolemaa, jottei\nminun tarvitsisi sinulle tätä sanoa, sillä... rakastanhan minä sinua\nvieläkin!\n\nViime sanat ovat kuin nyyhkytys, hehku, joka leimahtaa mustuvasta\nhiiloksesta.\n\n-- Minusta tuntuu siltä kuin sinun kanssasi kadottaisin kaiken, kaiken.\nHauta olisi minulle parempi kuin elämä... Sinä varmaankin tunnet samaa.\nMutta me emme saa kuolla. Meidän täytyy jäädä elämään. Se on ehkä\nminulle hyväkin, sillä minä voin mahdollisesti tulla toisenlaiseksi.\nTähän asti en ole ollut hyvä. Itsekäs olen ollut, en milloinkaan\najatellut kuin omaa etuani. Kun voisin, kun voisinkin muuttua...!\n\n-- Meillä, minulla ja Agnesilla, jatkaa hän hetken kuluttua\nlevollisemmin, -- on tällainen suunnitelma: me jäämme Arrakoskelle,\nkoetamme maksaa velat ja saada talon kuntoon...\n\nHetkisen he molemmat vaikenevat. Elina nousee ja astuu Dargiksen eteen.\n\n-- Entä sinä? kysyy hän hiljaa.\n\nDargis kääntää häntä kohti kasvonsa, joihin mielenliikutus näyttää\nikäänkuin uurtaneen ryppyjä.\n\n-- Minullakin, sanoo hän, -- on sisar ja syntymäkoti.\n\nElina tarttuu hänen käteensä ja pusertaa sitä lujasti.\n\nÄäneti astelevat he Arrakoskelle.\n\nHetken päästä ajaa Dargis pois. Hän jättää nyt Arrakosken ainiaaksi.\n \n\n\n"]