[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f5wDU6FQ4RnwSd2Tq5Vck7gF5rCLEKGMDjvpyKzroYAs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2696,"Valkoisella kivellä","France, Anatole",1844,1924,"2696-france-anatole-valkoisella-kivella","2696__France_Anatole__Valkoisella_kivellä",null,"romaani",[],[15],"nobel","fi",1905,1910,14363,100084,false,70303,[24],"French fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Valkoisella kivellä\" by Anatole France is a novel written in the early 20th century. The narrative appears to explore themes of imperialism, war, and the potential for world peace through the lens of social critique and philosophical musings. The interactions among the characters encapsulate various perspectives on societal change and historical context.  The opening of the book sets the scene in a restaurant in Rome during a gathering of five friends discussing existential and societal themes. Among them are Josephin Leclerc, a diplomat; Doctor Goubin, a historian; and Nicole Langelier, who express their thoughts on future societal developments and the implications of colonial wars. Their conversation delves into the nature of human conflict, drawing parallels with historical events while contemplating a future where cooperation and understanding might eclipse militarism, thus foreshadowing debates about social structures and collective human destiny. The dialogue reflects on the complex realities of civilization, including the burdens of imperialism and the hope for an evolved global community. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Kanervio, Siimes",276,"Filosofinen ja yhteiskunnallinen romaani tarkastelee historiaa, siirtomaasotia ja maailmanrauhaa. Teos päättyy kuvaukseen tulevaisuuden sosialistisesta yhteiskunnasta, jossa työnjako ja elämäntavat ovat muuttuneet.","Anatole Francen 'Valkoisella kivellä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2696. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VALKOISELLA KIVELLÄ\n\nKirj.\n\nAnatole France\n\n\nSuomentanut teoksesta: \"Sur Ia pierre blanche\"\n\nSiimes K. [Siimes Kanervio]\n\n\n\n\n\nTampereella,\nKansan Lehti,\n1910.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAnatole France.\nSiirtomaasodista ja maailmanrauhasta.\nTulevaisuuden yhteiskunta.\n\n\n\n\nAnatole France.\n\n\nAnatole France on syntynyt Parisissa huhtikuun 16 p. v. 1844. Isänsä\nFrance Thibaut oli ammatiltaan kirjakauppias. Jo nuorena alkoi France\nkirjoitella pieniä kirjallishistoriallisia tutkielmia ja runoja. Mutta\nvasta 37-vuotiaana hän kirjallaan \"Sylvestre Bonnardin rikos\" sai\nsuurempaa huomiota osakseen. Tästä aikain taasen ei hän herättänyt\nsuurempaa huomiota ennenkuin v. 1893, jolloin hän julkaisi teokset\n\"Kuningatar Hanhenjalka\" ja \"Les Opinions de Jéröme Coignard\", joilla\nhänen tuotantonsa siirtyy uudelle uralle.\n\nOltuaan tähän asti vain romanikirjailija, joka paljastaa ja\npsykologisesti selittää ihmisten sieluelämää tai säälien, kaiken\nyläpuolelle kohottuneena, tarkastelee heidän keskinäisiä taistelujaan\nja riitojaan, astuu hän nyt itse elämään ja asettaa päättäväisesti\nharvinaisen suuren kykynsä ja rikkaat ajatuksensa demokratian\npalvelukseen. Hän arvostelee säälimättömästi yhteiskuntaa ja tapoja ja\nhänen romanin muotoon puettu arvostelunsa on yksinomaan alasrepivää.\nHän osottaa militarismin sivistykselle vahingolliseksi, valtiohallinnon\nepäterveen järjestyksen, nykyisin voimassa olevan oikeusjärjestelmän\nluonnottomuuden.\n\nMutta France ei pysähtynyt tähän. Dreyfus-juttu vei hänet sosialismiin.\nTämä siirtyminen ei tapahtunut äkkiä, hänessä huomaa jo puhtaasti\nsosialistista ajattelutapaa vuoden 1897 tienoissa, mutta vasta v. 1899\nesiintyi hän täysin selvästi ja välittömästi sosialismin puolesta\ntaistelijana. Eräässä työmiehille pitämässään esitelmässä sanoi hän\nm.m. \"jos tutkitte, miten pääoman valta on syntynyt, niin voitte te\nsen helpommin voittaa.\" Ja hiukan myöhemmin lausui hän samantapaisessa\ntilaisuudessa: \"Toverit, työväen luokka on älynnyt, että sen raskaassa\ntaistelussaan valtiollisen ja yhteiskunnallisen vallan valloittamiseksi\ntäytyy ottaa tieteet avukseen ja käyttää ajatuksen antamia tehokkaita\naseita\". Tästä aikain tuli France työläisten kesken tunnetuksi\nsosialistina porvarillisen maailman suureksi kummaksi ja kauhistukseksi.\n\nSosialistina on France enin tunnettu neljän kirjansa kautta, (\"Jalavan\nalla\", \"Korinukke\", \"Ametistisormus\" ja \"Herra Bergeret Parisissa\")\njotka muodostavat sarjan: \"Nykyajan historiasta\", jotka ilmestyivät\nvuosina 1897-1900 sekä v. 1905 ilmestyneen \"Valkoisella kivellä\"\nnimisen kirjansa kautta.\n\nEtenkin tämä viimeksimainittu osottaa kuinka kokonaan France on\nantautunut sosialistiksi.\n\n_S. K._\n\n\n\n\nSiirtomaasodista ja maailmanrauhasta.\n\n\nRavintola Via Condottin varrella Romassa oli halpahintainen ja yleensä\nhyvä. Ruokasali oli ahdas, tapetit olivat savustuneet ja peruisin\njo Pius IX:nen ajoilta. Seinillä oli vanhoja painokuvia, siellä oli\nherra de Cavour kilpikonnaluisine lorgnetteineen ja täysipartoineen,\nGaribaldin leijonakasvot ja Viktor Emanuelin hirvittävät viikset —\nklassillinen kokoumus vallankumouksen ja hallitusvallan symboleja,\nhelposti käsitettävä todistus Italian kansan luonteesta, joka\nerinomaisen mestarillisesti, hienolla valtiollisella vaistolla\nja pienellä ivalla asettaa rinnatusten tällaisia vastakohtia.\nRomassa vielä tänään vakuuttavat ukkosta salamoiva paavi ja pannaan\njulistettu kuningas joka aamu toisilleen mitä parhainta naapurisopua.\nMahonkipuinen tarjoilupöytä oli täynnä kaikellaisia astioita. Vanha,\nkunnianarvoisa paikka, jolla oli varma suosionsa, osotti tällä\nhalveksivansa uusimpia hotellitapoja.\n\nSiellä kokoontui eräänä iltana jälleen ne viisi ystävystä, jotka\nyhdessä viettivät kevättä Romassa, nim. virkavapaa lähettiläs\nJosephin Leclerc, tohtori ja historioitsija Goubin, Nicole Langelier,\nvanhaa parisilaista Langelier-sukua, jonka jäsenet olivat olleet\nkirjanpainajia ja humanisteja, insinööri Jean Boilly ja Hippolyte\nDufresne, joka oli vapaa, joutilas ja rakasti taidetta. He olivat\njuuri palanneet kävelyretkeltään forumilla, missä tehtiin edelleen\nkaivostöitä, ja istuivat nyt jutellen ja maistellen olkiverhoon\npuetuista pulloista chiantiviiniä.\n\n— Se on totta, sanoi Nicole Langelier, että monet menettävät\nrohkeutensa katsellessaan tulevain tapausten syviin kuiluihin. Muuten\non varmaa, että meidän aivan riittämättömät tietomme jo tapahtuneista\nseikoista eivät anna meille kyllin riittävää aineistoa voidaksemme\ntehdä varmat johtopäätökset tulevista asioista. Mutta kun nyt joka\ntapauksessa inhimillisten yhdyskuntain menneisyys on meille osittain\ntunnettu, niin ei näiden yhdyskuntain tulevaisuus, joka on jatkoa\nja luonnollinen seuraus niiden menneisyydestä, ole meille kokonaan\nmahdoton edeltäpäin nähdä. Meille ei ole mahdotonta ottaa huomioon\nmäärätyitä yhteiskunnallisia ilmiöitä ja niistä olosuhteista,\njoiden vallitessa ne jo ovat syntyneet, nähdä edeltäpäin niitä\nolosuhteita, joiden vallitessa ne jälleen ilmenevät ja kehittyvät.\nMe voimme vertailla meidän aikanamme alkavia tapaussarjoja niihin\nsamallaisiin, jotka menneinä aikoina jo ovat päättyneet, ja tehdä siitä\njohtopäätöksiä tulevaisuuteen nähden.\n\nKun esim. pannaan merkille, että vaan noin sata vuotta sitten\nteollisuuspääoma voittoisasti seurasi käsityöläisten ja talonpoikain\npikkupääomia, niin tulee houkutelluksi etsimään sitä muotoa, jonka\ntulee seurata pääomaa; kun tutkitaan sitä tapaa, millä feodalismin\nrasituksista ja vaivoista on päästy, niin voidaan käsittää,\nmitenkä vastaisuudessa voidaan lunastaa ne tuotantovälineet, jotka\nnykyään muodostavat yksityispääoman. Kun tutkii niitä suurenmoisia\nvaltiokoneistoita, jotka nykyään ovat voimassa, niin luo itselleen\nmäärätyn käsityksen siitä, minkälaisiksi sosialistiset tuotantotavat\nvastaisuudessa voivat kehittyä, ja kun tällä tavalla jokseenkin monissa\nkohdissa on tarkastellut inhimillisen teollisuuden nykyisyyttä ja\nmenneisyyttä, niin voi todennäköisten syiden nojalla, vakuuttavien\ntosiseikkain puutteessa, ratkaista, pääseekö kollektivismi jonakin\npäivänä voimaan, ei siitä syystä, että se olisi oikeudenmukainen —\nsillä ei ole mitään syytä uskoa oikeuden voittoon —, vaan sen vuoksi,\nettä se on välttämätön seuraus nykyisestä tilasta, kapitalistisen\nkehityksen tuote.\n\nOttakaamme, jos niin tahdotte, toinen esimerkki. Meillä on jonkinlaista\nkokemusta uskontojen elämästä ja kuolemasta. Varsinkin roomalaisen\nmonijumalaisuuden loppu on meille jokseenkin tunnettu. Sen surkeasta\nlopusta voimme päättää kristinuskon lopun; näemme sen jo kallistuvan\nhautaansa kohden.\n\nSamalla tavalla voidaan tutkia onko tulevainen ihmissuku sotainen vai\nrauhaa rakastava.\n\n— Olisipa hauska tietää mitenkä se käy päinsä, sanoi Josephin Leclerc.\n\nHra Qoubin pudisteli päätään.\n\n— Ei hyödytä mitään tutkia sitä. Tulos tiedetään edeltäkäsin. Sotia\ntulee olemaan niin kauvan kuin maailma pysyy.\n\n— Ei ole mitään, joka sitä todistaisi, sanoi Langelier, ja menneisyyden\ntutkiminen saattaa meidät pikemmin uskomaan, ettei sota ole\nperusoleellista yhteiskunnalliselle elämälle.\n\nJa odottaessaan tilaamaansa minestraa, jota vaan ei näkynyt, kehitteli\nhän tätä ajatustaan, pysyen edelleen terveessä katsantotavassaan.\n\n— Vaikka ihmissuvun ensimäiset ajat, sanoi hän, katoavat silmistämme\nläpinäkymättömään pimeyteen, niin on kuitenkin varmaa, etteivät ihmiset\naina olleet sotaisia. He eivät olleet sellaisia niinä pitkinä kausina\nkarjanhoitoelämäänsä, josta meillä on enää muistona pieni joukko\nyhteisiä sanoja kaikissa indoeuropalaisissa kielissä ja osottaen\nhyvin alkeellisia tapoja. Ja on useita syitä uskoa, että tyynet\npaimentolaisvuosisadat kestivät paljon kauemmin kuin maanviljelys-,\nteollisuus- ja kauppakaudet, jotka sitten pääsivät valtaan kehityksen\npakosta ja saivat heimojen ja kansojen välille melkein alituisen\nsotatilan.\n\nAseilla useimmiten koetettiin hankkia omaisuutta, maata, naisia,\norjia, karjaa. Sotaa käytiin ensin kylien välillä. Voitetut,\njotka yhdistettiin voittajiin, muodostivat sitten kansakunnan, ja\nsotia käytiin senjälkeen kansain kesken. Suojellakseen hankituita\nomaisuuksia, tai hankkiakseen uusia, kiisteli kukin kansa naapurinsa\nkanssa korkealla sijaitsevista lujista asemista, joilta voitiin\nvallita maanteitä, vuorensolia, virtain kulkupaikkoja ja merien\nrantoja. Vihdoin tekivät kansat keskenään valtioliittoja. Sensijaan\nettä kiistelivät maan tuotteista alkoivat yhä suuremmat ja suuremmat\nihmisryhmät säännöllisesti vaihtaa tuotteita. Yhtäläisyydet tunteisiin\nja etuihin nähden laajenivat. Roma luuli sen eräänä päivänä\nlevittäneensä yli koko maailman. Augustus toivoi voivansa alottaa\nmaailmanrauhan aikakauden.\n\nTiedetään kuinka tämä harhakuva hitaasti ja asteettain hävisi ja miten\nbarbarilaumat tulvivat yli roomalaisen rauhan. Nämä barbarit, jotka\nasettuivat keisarikuntaan asumaan, katkoivat sen rauniolla toisiltaan\nkauloja neljätoista sataa vuotta ja perustivat verta vuodattaen uusia\nverisiä isänmaita. Sellaista oli kansojen elämä keskiajalla, ja sillä\ntavalla perustettiin suuret europalaiset valtiot.\n\nSiihen aikaan oli sotatila ainoa ajateltavissa oleva tila. Yhteiskunnan\nkaikki voimat ponnistettiin ylläpitämään sitä.\n\nVaikka renessanssin aikana ajatuksen herääminen panikin muutamat harvat\nsuuret henget miettimään paremmin järjestettyä suhdetta kansain kesken,\nniin antoi samaan aikaan keksintöinto ja tiedonjano uutta ravintoa\nsotaiselle vaistolle. Länsi-Indian löytäminen, Afrikan tutkiminen,\nmerenkulku Tyynellä valtamerellä avasi suunnattomia aloja europalaisten\nahneudelle. Valkoisten valtakunnat kilpailivat keskenään hävittäessään\npunaisia, keltaisia ja mustia rotuja, ja neljän vuosisadan kuluessa\nryömivät ne mitä raivoisimmalla tavalla kolmea maailmanosaa. Ja sitä\nkutsutaan uudenaikaiseksi sivistystyöksi.\n\nNäin lakkaamatta ryöstäessään ja väkivaltaa harjottaessaan oppivat\neuropalaiset tuntemaan maan laajuuden ja ulkonaisen muodostuksen.\nSamassa määrässä kuin heidän tietonsa laajenivat, levittivät he myös\nhävitystyönsä alaa. Vielä tänäänkään eivät valkoiset seurustele mustien\ntai keltaisten kanssa muussa tarkotuksessa kuin tehdäkseen heitä\norjiksi tai surmatakseen heitä joukottain. Ne kansat, joita me kutsumme\nbarbareiksi, tuntevat meitä toistaiseksi ainoastaan rikoksiemme kautta.\n\nNämä meriretket, nämä tutkimusmatkat, joihin kiihotti julma\nryöstönhalu, nämä tiet maitse ja meritse, joita avattiin vallottajille,\nseikkailijoille, ihmismetsästäjille ja ihmiskauppiaille, tämä raiskaava\nsiirtomaavaltaus, tämä raakamainen liike, joka saattoi ja yhä vielä\nsaattaa toisen puolen ihmiskuntaa hävittämään toista — ne ovat tuhoisia\nelinehtoja sivistystyön (civilisation) uudelle edistymiselle ja ne\nhirvittävät apuneuvot, jotka ovat valmistaneet maailmanrauhan vielä\nnäkymättömälle tulevaisuudelle.\n\nJa tällä kertaa tulee koko maailma olemaan, huolimatta tavattoman\nsuurista eroavaisuuksista, samallaisessa tilassa, jossa Roman\nvaltakunta oli keisari Augustuksen aikana. Roomalainen rauha oli\nvallotusten työtä. Varmaankaan ei maailmanrauhaa saada aikaan samoilla\nkeinoilla. Ei mikään valtio meidän päivinämme voi vaatia itselleen\nhegemoniaa niihin maihin ja meriin nähden, jotka peittävät vihdoinkin\ntunnettua ja mitattua maapalloa. Mutta koko ihmiskuntaa, eikä enää osaa\nsiitä, alkavat jo yhdistää erityiset siteet, jotka tosin eivät ole niin\nnäkyväisiä kuin sotilaalliset ja valtiolliset kukistuskahleet, mutta\neivät siltä ole vähemmän todellisia; ja ne ovat samalla sekä notkeammat\nettä vahvemmat. Ne ovat syvemmällä sisällä ja loppumattomasti\nvivahdusrikkaat, sillä ne solmitaan julkisen elämän hankausten läpi\nyhteiskunnallisen elämän todellisuuteen.\n\nYhä kasvava moninaisuus kulkuneuvojen ja kansainvälisten rahamarkkinain\nalalla, pakollinen yhtenäisyys kaikkien pääkaupunkien arvopaperi- ja\ntavarapörssien kesken, jotka turhaan koettavat onnettomien hätäteitten\nkautta vahvistaa itsenäisyyttään, kansainvälisen sosialidemokratian\nnopea kasvaminen — kaiken sen näyttää täytyvän ennemmin tai myöhemmin\nvahvistaa yhdistymistä mantereen kaikkien kansakuntain kesken. Ja\nvaikka juuri nykyään suurvaltain imperialistinen henki ja asestettujen\nkansakuntain ylimielinen kunnianhimo näyttää ivaavan näitä näkökohtia\nja musertavan tällaiset toiveet, niin huomaa kuitenkin, että itse\nasiassa nykyaikainen nationalismi ainoastaan tietämättään pyrkii yhä\nlaajemmalta yhdistämään älyjä ja tahtoja, ja että unelma suuremmasta\nEnglannista, suuremmasta Saksasta, suuremmasta Amerikasta johtaa,\nmitä sitten tahdottaneekin tai mitä tehtäneekin, unelmaan suuremmasta\nihmiskunnasta ja kansojen ja rotujen yhdistymiseen maan rikkauksien\nyhteistä hankkimista varten...\n\nKeskustelu keskeytyi senvuoksi, että isäntä itse tuli kantaen höyryävää\nliemiastiaa ja hienonnettua juustoa.\n\nJa liemen lämpöisen, tuoksuavan höyryn ympäröimänä lopetti Langelier\najatuksensa seuraavasti:\n\n— Vielä tulee epäilemättä olemaan sotia. Julmat vaistot yhdessä\nluonnollisten taipumusten kanssa, ylpeys ja nälkä, mitkä ovat\nhäirinneet maailman rauhaa niin monien vuosisatain kuluessa, tulevat\nedelleen sitä häiritsemään. Suunnattomat ihmisjoukot, jotka pyrkivät\nmuodostumaan ja kehittymään, eivät ole vielä löytäneet oikeata\nasemaansa eikä tasapainoansa. Kansain tarkkanäköisyys ei ole vielä\njärjestelmällinen voidakseen turvata yleisen onnen vapauden ja helpon\nkauppavaihdon kautta; ihminen ei vielä kaikkialla kunnioita ihmistä;\nihmiskunnan kaikki osat eivät vielä ole niin lähellä toisiaan, että\nhe voisivat sopusointuisesti yhtyä muodostaakseen soluja ja elimiä\nyhdessä ja samassa ruumiissa. Eivät edes nuorimmatkaan meistä saa\nvielä nähdä aseiden aikakauden häviävän. Mutta me aavistamme koittavan\nne paremmat ajat, joita me emme saa nähdä. Pidentämällä alottamaamme\nkaarta tulevaisuuteen voimme aavistaen nähdä liikenteen eri rotujen\nja kansojen välillä tulevan yhä taajemmaksi, tunteen inhimillisestä\nsolidarisuudesta tulevan yhä yleisemmäksi ja vahvemmaksi, työn\njärjestettävän järjestelmällisesti ja perustettavan Maailman\nYhdysvallat.\n\nMaailmanrauha toteutuu jonakin päivänä, ei senvuoksi, että ihmiset\nolisivat tulleet paremmiksi — sitä emme näy voivan toivoa —, vaan siitä\nsyystä, että uusi asiain järjestys, uusi tiede, uudet taloudelliset\nvälttämättömyydet pakottavat heidät rauhantilaan, samoin kuin muinoin\njo heidän elinehtonsa pakottivat heidät sotatilaan ja siinä pysymään.\n\n— Nicole Langelier, muuan ruusu on pudottanut lehtensä teidän\nviinilasiinne, sanoi Giacomo Boni. Se ei ole tapahtunut jumalien\nluvatta. Juokaamme tulevaisen maailmanrauhan malja!\n\nJosephin Leclerc kohotti lasinsa ja sanoi: Tällä chiantiviinillä on\nerikoisen hieno makunsa. Juokaamme rauhan malja, kun venäläiset ja\njapanilaiset taistelevat kiivaimmillaan Mandshuriassa ja Korealahdessa.\n\n— Tämä sota, sanoi jälleen Langelier, osottaa maailmanhistorian suuria\nhetkiä! Ja voidakseen ymmärtää sen merkityksen on mentävä ajassa\ntaaksepäin parituhatta vuotta.\n\nRoomalaisilla ei varmaankaan ollut käsitystä barbarisen maailman\nsuuruudesta, he eivät voineet aavistaakaan niitä suunnattomia\nihmisjoukkoja, jotka sittemmin tulvivat keisarikunnan yli ja hukuttivat\nsen. He eivät aavistaneet, että maailmassa voisikaan olla muuta rauhaa\nkuin roomalainen. Ja kuitenkin oli sellainen olemassa, vanhempi ja\nlaajempi, nim. kiinalainen rauha.\n\nEi niin etteivätkö he olisi olleet tekemisissä Serikan kauppiaisten\nkanssa. Nämä viimemainitut kuljettivat raakasilkkiä Pamirin ylätasangon\npohjoisrajalle eräälle seudulle, jota sanottiin Kivitorniksi. Siellä\nkävivät keisarikunnankin kauppiaat. Vielä rohkeammat latinalaiset\nmatkustajat kulkivat aina Tonkin-lahteen saakka tai pitkin Kiinan\nrannikkoa Hang-shang-fuhun eli Haroihin. Mutta roomalaiset eivät\ntietäneet, että Serika oli väkirikkaampi kuin heidän oma maansa,\nrikkaampi ja pitemmälle kehittyneempi maanviljelyksessä ja\nvaltiotaloudessa.\n\nKiinalaiset sensijaan tunsivat valkoiset miehet. Heidän historiansa\nkertovat, että Keisari Antun, jossa tunnemme Marcus Aurelius\nAntoniuksen, lähetti heidän luokseen lähetystön, jossa luultavasti\noli vaan merenkulkijoita ja kauppiaita. Mutta he eivät tietäneet,\nettä oli olemassa roomalainen sivistys, paljo levottomampi ja\nväkivaltaisempi kuin heidän omansa, sitäpaitsi hedelmällisempi\nja suunnattoman paljo leviämiskykyisempi, joka peitti osan samaa\nmaapintaa, josta heidän sivistyksensä peitti toisen osan. Kokeneina\npuutarhureina ja maanviljelijöinä, taitavina ja rehellisinä kauppiaina\nelivät he onnellisina, kehittyneitten vaihtokauppatapojensa ja\nlaajojen luottosuhteittensa kautta. Tyytyväisinä hienoon tietoonsa,\nerinomaiseen kohteliaisuuteensa, kokonaan inhimilliseen hurskauteensa\nja muuttumattomaan viisauteensa eivät he tosiaankaan halunneet oppia\ntuntemaan mitenkä elivät ja ajattelivat ne valkoiset miehet, jotka\ntulivat Caesarin maasta. Ja hyvinkin mahdollista on, että Antunin\nlähettiläät tuntuivat heistä hiomattomilta ja barbarimaisilta.\n\nMolemmat suuret sivistysmaailmat, keltainen ja valkoinen eivät\ntietäneet toisistaan juuri mitään aina siihen päivään asti, jolloin\nportugalit, purjehdittuaan Hyvän toivon niemen ympäri, alkoivat käydä\nkauppaa Makaon kanssa. Kristityt kauppiaat ja lähetyssaarnaajat\nasettuivat Kiinaan, jossa harjottivat kaikellaista väkivaltaa\nja rosvousta. Kiinalaiset sietivät heitä, koska he yleensä ovat\nkärsivällisiä, mutta kun tuli sopiva tilaisuus, niin surmasivat he\neuropalaisia valikoidun julmuuden kaikella hienostuneisuudella.\nLähes kolmen vuosisadan kuluessa saivat jesuitat aikaan kaikkinaista\nsekasortoa Kiinassa. Meidän päivinämme ovat kristityt kansakunnat\nottaneet sellaisen tavan, että kun järjestys häiriintyy tässä suuressa\nkeisarikunnassa, niin he joko yhdessä tai erikseen lähettävät sinne\nsotilaita, jotka varastaen, väkivaltaa tehden, rosvoten, murhaten ja\npolttaen \"palauttavat järjestystä\". Vähän väliä tutkitaan maata täten\nrauhallisesti kivääreillä ja tykeillä. Aseettomat kiinalaiset joko\neivät puolustaudu ensinkään tai puolustavat itseään huonosti; heitä\nsurmataan joukottain miellyttävällä helppoudella.\n\nHe ovat kohteliaita ja hienotunteisia, mutta heitä syytetään siitä,\netteivät pidä europalaisista. Heitä vastaan esitetään syytöksiä, jotka\nsuuresti muistuttavat niitä, joita herra Chaillulla oli gorillaansa\nvastaan. Herra du Chaillu surmasi pyssyllään metsässä erään gorillan\nemän. Kuollessaan syleili emo vielä lastaan. Herra du Chaillu riisti\npoikasen emonsa rinnoilta ja raahasi sitä muassaan rautahäkissä läpi\nAfrikan myydäkseen sen Europassa. Mutta gorillan poika antoi hänelle\npaljo oikeutettua aihetta tyytymättömyyteen. Se ei rakastanut seuraa,\nse surmasi itsensä nälkään. \"Minä en voinut\", sanoo herra du Chaillu,\n\"parantaa sen huonoa luonnetta\". Me moitimme kiinalaisia ihan yhtä\nhyvillä syillä kuin herra du Chaillu gorillaansa.\n\nKun vuonna 1901 järjestys häiriintyi Pekingissä, niin palautettiin\nse tavallisilla keinoilla saksalaisen sotamarsalkan johdolla. Sillä\ntavalla hankittuaan itselleen sotamainetta tekasivat nämä viisi\nsuurvaltaa taas yhden lukemattomista sopimuksistaan, jossa takasivat\nkoskemattomuuden tälle samalle Kiinalle, jonka maakuntia ne jakavat\nkeskenään.\n\nVenäjä puolestaan valtasi Mandshurian ja sulki Korean Japanin kaupalta.\nJapani, joka v. 1898 oli voittanut kiinalaiset maalla ja merellä ja\nv. 1901 ottanut osaa suurvaltojen rauhanharrastuksiin, näki kylmällä\nraivolla ahneen ja hitaan karhun tulevan yhä lähemmäksi. Ja kun tämä\nsuunnaton eläin jo ojensi kuononsa Nipponin mehiläispesää kohden, niin\nryöpsähtivät keltaiset mehiläiset kerran ulos pesästään ja pistelivät\nkarhun ruumiin kauttaaltaan kipeillä iskuilla.\n\n\"Se on siirtomaasotaa\", sanoi muuan korkea venäläinen virkamies\nystävälleni Georges Bourdonille. Jokaisessa siirtomaasodassa on\nperiaatteena se, että europalaisen täytyy olla niitä kansoja etevämpi,\njoita vastaan hän taistelee; muussa tapauksessa ei sota ole enää\nsiirtomaasotaa, mikä hyvin selvästi käsitetään. Tällaisessa sodassa\nkuuluu asiaan se, että europalainen hyökkää päälle tykistöllä, ja\nettä aasialainen tai afrikalainen puolustautuu nuolilla, nuijilla,\nassegajeilla ja tomahavkeilla. Voi vielä sentään käydä laatuun sekin,\nettä hän on hankkinut itselleen vanhoja piilukkoisia kiväärejä ja\npatruunakoteloita; mielellään senverran; se tekee vaan siirtomaasodan\npaljoa kunniakkaammaksi. Mutta missään tapauksessa ei hän saa olla\nasestettu tai opetettu europalaisella tavalla. Hänen laivastonaan pitää\nolla dshonkeja, pirogeja ja kanootteja, jotka on puusta koverrettu.\nJos hän on ostanut laivoja europalaisista veistämöistä, pitää\nniiden olla kelvottomia. Kiinalaiset, joiden arsenalit ovat täynnä\nporslinigranateja, noudattavat siirtomaasodan sääntöjä.\n\nJapanilaiset ovat vapautuneet. He käyvät sotaa niiden sääntöjen mukaan,\njoita ovat oppineet Ranskassa kenraali Bonnalilta. He ovat tietoihinsa\nja älyynsä nähden paljo edellä vastustajiaan. Kun he taistelevat\neuropalaisia paremmin, eivät he osota mitään kunnioitusta perinnäisiä\ntapoja kohtaan, ja he käyttäytyvät oikeastaan sellaisella tavalla, että\nse sotii, sanoisinko kansojen oikeutta vastaan.\n\nTurhaan esittivät vakavat henkilöt, sellaiset kuin Edmond Théry,\nheille, että heidän pitäisi antaa voittaa itsensä europalaisten\nmarkkinain korkean edun tähden, parhaiten säädettyjen taloudellisten\nlakien mukaan. Taka-Indian prokonsuli, itse herra Doumer, turhaan\nkehotti heitä viipymättä kärsimään muutamia ratkaisevia tappioita\nmaalla ja merellä. \"Mikä taloudellinen huolestuminen pimittäisikään\nmeidän sielumme\", huudahti tämä suuri mies, jolleivät Besobrassov\nja Alexejew enää saa muutamia millionia Korean metsistä! He ovat\nkuninkaita. Minä olen ollut kuningas kuten hekin; meidän asiamme on\nyhteinen, oi Nipponin asukkaat, olkaa lempeydessä niiden vaskenväristen\nkansarotujen kaltaisia, joita minä kunniakkaasti olen hallinnut Mélinen\naikana!?\n\nTurhaan puhui heille tohtori Charles Richet pääkallo kourassaan,\nettä koska heillä oli hyvin etenevät leukaperät ja pohjelihakset\nhuonosti kehittyneet, oli heillä edessään välttämättömyys väistyä\nvenäläisten tieltä, jotka olivat lyhytkalloisia ja sellaisina suuressa\nmäärässä eteviä sivistyksen levittäjiä, mikä näkyi jo siitäkin, että\nhe upottivat viisituhatta kiinalaista Amur-jokeen. \"Ottakaa huomioon\nse, että te olette renkaita apinan ja ihmisen välillä, sanoi herra\nprofessori Richet heille kaikessa ystävyydessä, ja siitä seuraa, että\njos te voitatte venäläiset, tai finno-letto-ugro-slaavilaiset, niin\nolisi se samaa, jos apinat voittaisivat teidät. Ymmärrättekö?\" Mutta he\neivät halunneet mitään ymmärtää.\n\nMitä venäläiset ovat saaneet maksaa Japanin merellä ja Mandshurian\nvuorensolissa, se ei ole ainoastaan heidän oma ahne ja raaka\npolitikansa Idässä, se on koko Europan siirtomaapolitika. He\neivät sovita ainoastaan omia rikoksiaan, vaan koko sotilas- ja\nkauppakristikunnan rikokset. Tällä minä en tarkota sitä, että\nmaailmassa olisi mitään oikeutta. Mutta merkillisiä käänteitä vaan\nnähdään, ja voima, joka vielä yksinään ratkaisee ihmisten teot, tekee\njoskus odottamattomia hyppäyksiä. Sen äkkinäiset heitot häiritsevät\ntasapainoa, jota jo luultiin vakiintuneeksi. Ja sen oikut, jolla\naina on sääntönsä, joskus salaiset, saavat aikaan mieltäkiinnittäviä\nuudistuksia.\n\nJapanilaiset menevät yli Jalu-joen ja lyövät venäläiset pakosalle\nMandshuriassa ihan laskujen mukaan. Heidän merimiehensä hävittävät\nvallan loistavasti europalaisen laivaston. Heti näemme vaaran uhkaavan.\nJos se todella on olemassa, niin kuka on luonut sen? Eiväthän\njapanilaiset hakeneet venäläisiä. Eivät keltaiset hakeneet valkoisia.\nNyt vasta huomaamme keltaisen vaaran. Aasialaiset ovat monta herran\nvuotta saaneet peljätä valkoista vaaraa. Kesäpalatsin raiskaus,\nverilöylyt Pekingissä, ihmisjoukkojen upottaminen Blagovestjenskissä,\nKiinan palotteleminen, eikös siinä jo ollut pelonsyytä kiinalaisille.\nJa saattoivatko japanilaiset tuntea itsensä turvallisiksi Port-Arturin\ntykkien alla?\n\nMe itse olemme luoneet valkoisen vaaran. Valkoinen vaara taas\non synnyttänyt keltaisen vaaran. Sellaiset ketjut antavat\nvanhalle, maailmaa hallitsevalle välttämättömyydelle ulkonaisen\nleiman jumalallisesta oikeudesta, ja ihmetellä täytyy tätä\njumalien ja ihmisten sokeata valtijatarta, kun näkee Japanin,\njoka hiljan vielä niin julmasti kohteli kiinalaisia, Japanin,\ntämän palkitsemattoman kanssarikollisen europalaisten rikoksessa\nKiinassa, tulevan Kiinan kostajaksi ja keltaisen rodun toivoksi.\nEi kuitenkaan näytä ensi katsannolta siltä, että keltainen vaara,\njota europalaiset taloustieteilijät kauhistuvat, olisi verrattava\nAasiata uhkaavaan valkoiseen vaaraan. Kiinalaiset eivät lähetä mitään\nlähetyssaarnaajia Parisiin, Berliniin tai Pietariin opettamaan\nkristityille fung-tshin oppia ja saamaan aikaan epäjärjestystä\nEuropan asioissa. Mikään asestettu kiinalainen retkikunta ei ole\ntunkeutunut maihin Quiberon-lahdessa vaatimaan tasavallan hallitukselta\nextraterritorialitetia, se on sellaista oikeutta, että mandarineista\nkokoonpantu tuomioistuin saisi ratkaista ne asiat, joista europalaisten\nja kiinalaisten kesken ei ole sovittu. Amiraali Togo ei ole tullut\nkahdellatoista panssarilaivalla pommittamaan Brestin rediä,\nsuojellakseen Japanin kauppaa Ranskassa. Ranskan nationalismin kukka,\nsuur-ranskalaistemme valiojoukko ei ole piirittänyt Kiinan ja Japanin\nlähetystöjä Hoche- ja Marceaukatujen varrella, eikä marsalkka Ojama\nniinollen ole johtanut Idän armeijoita Boulevard de la Madeleinelle\nvaatimaan rangaistusta muukalaisia vihaaville suur-ranskalaisille.\nHän ei ole ylhäisen sivistyksen nimessä pannut Versaillesia palamaan.\nAasialaisten suurvaltain armeijat eivät ole raastaneet Louvren tauluja\neikä Elyséepalatsin porslineja Tokioon ja Pekingiin.\n\nEi, itse herra Edvard Thérykin myöntää, että keltaiset eivät ole vielä\ntarpeeksi sivistyneitä voidakseen niin uskollisesti seurata valkoisten\nesimerkkiä. Eikä hän uskalla ajatellakaan, että he koskaan voisivat\npäästäkään niin korkeaan siveelliseen kulturiin. Kuinkapa he voisivat\nsaada meidän hyveitämme? Eiväthän he ole mitään kristityitä. Mutta\nasiantuntijat ovat kuitenkin sitä mieltä, ettei keltainen vaara ole\nyhtään vähemmän vaarallinen siitä syystä, kun se on taloudellinen.\nJapani ja Japanin järjestämä Kiina uhkaavat kaikkialla maailman\nmarkkinoilla meitä kauhistuttavalla, suunnattomalla kilpailulla,\nja tätä seikkaa jo vaan ajatellessaankin saavat taloustieteilijät\nniskavillansa pystyyn. Senvuoksi täytyy japanilaiset ja kiinalaiset\nhävittää. Siitä ei ole epäilystäkään. Mutta sota on myöskin\njulistettava Yhdysvalloille, jotta heidän terästrustinsa estettäisiin\nmyymästä rautaa ja terästä halvemmalla kuin meidän tehtailijamme, jotka\novat huonommin varustettuja.\n\nSanokaamme kerrankin suora totuus. Luopukaamme edes hetkiseksi\nmairittelemasta itseämme. Vanha Europa ja uusi Europa (se on Amerikan\noikea nimi) ovat saaneet aikaan taloudellisen sodan. Jokainen kansa\ntaistelee toistaan vastaan teollisuudessa. Kaikkialla asestautuu\ntuotanto raivoisasti tuotantoa vastaan. Huonosti meille soveltuu\nryhtyä valittamaan, kun me näemme uusien kilpailevien ja levottomuutta\nherättävien tuotteitten putoavan säännöttömille maailmanmarkkinoille.\nMitäpä hyödyttää valitus? Me tunnemme ainoastaan vahvemman syyt. Jos\nTokio on heikompi, on se väärässä, ja me annamme sen tuntea sen; jos\nse sitävastoin on väkevämpi, on se oikeassa, emmekä sitä mistään\nmoiti. Onko maailmassa yhtään kansaa, jolla olisi oikeus puhua\noikeuden nimessä? Me olemme opettaneet japanilaisille kapitalistisen\njärjestelmän ja sodan. He kauhistuttavat meitä, sillä he alkavat\ntulla meidän kaltaisiksemme. Ja se onkin tosi teossa jokseenkin\nkauheata. He puolustautuvat europalaisia vastaan europalaisin\nasein. Heidän kenraalinsa ja heidän meriupseerinsa, jotka ovat\nharjottaneet tieteitään Englannissa, Saksassa ja Ranskassa, tuottavat\nkunniaa opettajilleen. Useat ovat suorittaneet kurssit meidän\nerityiskouluissamme. Suurherttuamme, jotka pelkäsivät, etteivät\nsotalaitoksemme — heidän mielestään liiaksi kansanvaltaiset — mitään\nhyvää saisi aikaan, voivat olla vallan huoleti.\n\nEn tiedä minkälaiseksi sodan loppu muodostuu. Venäjän valtakunta\nasettaa Japanin järjestelmällistä tarmoa vastaan suunnattomat voimansa,\njoita kuitenkin heikentävät varastelevat virkamiehet ja kykenemätön\nylempi upseeristo. Hajaumistilastaan huolimatta riittää sillä rahoja\nmelkein ehtymättömästi. Se saa niitä rikkailta velkojiltaan. Japanin\nrahalähteinä sitävastoin ovat vaikeasti saatavat ja raskaat lainat,\njotka se ehkä menettää juuri voittojensa tähden. Sillä englantilaiset\nja amerikalaiset pyrkivät Japania auttaessaan heikontamaan Venäjää,\nmutta ei suinkaan tekemään Japania mahtavaksi ja peljättäväksi.\nVaikeata on tietää, kumpi taistelevista valloista lopullisesti voittaa.\nMutta jos Japani saattaa keltaisen rodun kunnioitusta herättäväksi\nvalkoisten silmissä, on se tehnyt ihmiskunnalle suuren palveluksen\nja tietämättään ja epäilemättä vasten tahtoaan valmistanut maailman\nrauhallista järjestäytymistä.\n\n— Mitä sillä tarkotatte? kysyi herra Qoubin, jonka lautanen oli täynnä\nhyvämakuista frittoa.\n\n— Pelätään, jatkoi Nicole Langelier, että Japani voitettuaan kohottaa\nKiinan, että se opettaa tätä maata puolustautumaan ja säilyttämään\nrikkautensa. Pelätään sen luovan voimakkaan Kiinan. Yleisen edun tähden\nei sitä pitäisi pelätä vaan toivoa. Vahvat kansakunnat vaikuttavat\nyhdessä maailman sopusoinnun ja rikkauksien luomiseen, heikot\nkansakunnat, sellaiset kuin Kiina ja Turkki ovat alituisena lähteenä\nlevottomuuksiin ja vaaroihin. Mutta meillä on liian kiire pelkäämään ja\ntoivomaan. Jos voittoisa Japani ryhtyykin järjestämään vanhaa keltaista\nkeisarikuntaa, ei se onnistu siinä niinkään nopeasti. Vaatii aikansa\nopettaa Kiinalle, että on olemassa Kiina. Sillä se ei tiedä sitä, ja\nniinkauvan kuin se ei tiedä sitä, ei myöskään ole Kiinaa. Kansa on\nolemassa vaan silloin, kun se tuntee olevansa olemassa. On olemassa\n350 millionaa kiinalaista, mutta he eivät tiedä sitä. Niinkauvan kuin\nhe eivät ole laskeneet itseänsä, ei heitä oteta laskuun. Heitä ei ole\nolemassa edes lukuun nähden.\n\n\"Laskekaa järjestysnumerot!\" Siinä ensimäinen määräys, minkä\nopettajakersantti antaa miehistölleen. Ja samalla opettaa hän sille\nyhteiskuntain perussäännön. Mutta 350 millionaa ihmistä tarvitsee\npitkän ajan järjestäytyäkseen. Ullar, joka on vallan harvinainen\neuropalainen senvuoksi, kun hän uskoo, että kiinalaisia pitää\nkohdella inhimillisesti ja oikeamielisesti, mainitsee kuitenkin, että\ntämän suunnattoman valtakunnan kaikissa piireissä on käymässä suuri\nkansallinen liike.\n\n— Jos otaksummekin, sanoi Joseéphin Leclerc, että voittoisa Japani\nantaisi mongoleille, kiinalaisille ja tibetiläisille itsetietoisuutta\nja tekisi heidät kunnioitettaviksi europalaisten mielestä, niin millä\ntavalla se paremmin turvaisi maailmanrauhaa ja hillitsisi kansojen\nvallotushalua? Jäisihän niille vielä käsiteltäviksi neekerikansakunnat!\nMikä musta kansakunta saa mustat kunnioitettaviksi valkoisten ja\nkeltaisten mielestä?\n\nNicole Langelier vastasi:\n\n— Kukapa tietää ne rajat, joihin joku suurista ihmisroduista pysähtyy?\nMustat eivät kuole sukupuuttoon joutuessaan europalaisten yhteyteen.\nKukapa profeetta voisi ennustaa kahdelle millionalle mustalle\nafrikalaiselle, ettei heidän jälkeläisensä koskaan saa rauhassa vallita\nrikkauksiaan järviensä ja suurien jokiensa rannoilla? Valkoiset miehet\novat eläneet luola- ja paaluasuntoaikakausien läpi. He olivat silloin\nvillejä ja alastomia. He kuivasivat silloin karkeita savitöitään\nauringon paisteessa. Heidän päällikkönsä muodostivat barbarisia\ntanssikuoroja. Tietoja ei ollut muita kuin poppamiesten. Sittemmin\nrakensivat he Partenonin, miettivät mittausopin ja muodostivat\najatuksensa tuotteet ja ruumiinsa liikkeet sopusoinnun lakien\nmukaisiksi.\n\nVoitteko sanoa Afrikan neekereille: teidän keskuudessanne tulee\ntöinen heimo aina murhaamaan toisia ja te telotatte aina toisianne\nkauneimmalla tavalla; kuningas Glegle heittää aina vastedeskin\nuskonnollisessa tarkotuksessa vankejaan yhteensidottuina korkeilta\npaikoilta, te tulette aina ihastuksella syömään sitä lihaa,\njota haluatte vanhojen esivanhempienne mädänneistä ruumiista;\ntutkimusretkeilijät tulevat edelleenkin ampumaan pilkkaan teihin\nja savulla tukehuttamaan teidät majoihinne; ylpeä kristitty soturi\ntulee aina vastedeskin karaisemaan rohkeuttaan hakkaamalla palasiksi\nteidän vaimojanne; hyväntahtoinen merimies, joka on tullut sumuisten\nmerien takaa, potkii aina teidän pieniltä lapsiltanne mahat puhki\nnotkistaakseen kangistuneita sääriään. Voitteko te varmasti ennustaa\nkolmannekselle ihmiskuntaa ainaista elämän kurjuutta?\n\nEn tiedä sanoa herääkö elämä Afrikassa jonakin päivänä sellaisella\nloistolla, kuten rouva Beecher Stove v. 1840 ennusti, mikä on\ntuntematon lännen kylmille roduille ja muodostuuko taide siellä\nihaniin, uusiin muotoihin. Mustilla on suuri taipumus soitantoon. Voi\nolla, että syntyy ihastuttava neekeritaide laulun ja soiton alalla.\nSillävälin edistyvät Etelä-Amerikan mustat nopeasti kapitalistisen\nsivistyksen tiellä. Herra Jean Finot antoi siitä hiljakkoin tietoja.\n\nViisitoista vuotta sitten ei heillä ollut yhteensä sataa hehtaria\nmaata. Nyt on heidän maa-alueittensa arvo jo yli neljä milliardia\nmarkkaa. He olivat vallan sivistymättömiä. Nyt osaa jo viisitoista\nprosenttia heistä lukea ja kirjottaa. On mustia romaaninkirjottajia,\nmustia runoilijoita, mustia taloustieteilijöitä ja mustia\nhyväntekijöitä.\n\nMestitsit, joitten synty on peräisin isännästä ja orjattaresta, ovat\nerityisesti älykkäitä ja voimakkaita. Värilliset miehet, jotka ovat\nsamalla sekä viekkaita että julmia, hienovaistoisia ja kylmästi\nlaskevia, he pääsevät vähitellen — on muuan heistä itsestään kertonut\nminulle — voitolle lukumäärään nähden ja vallitsevat vielä kerran\nkreolien voimistunutta rotua, joka niin kevytmielisesti on harjottanut\njulmuutta mustia kohtaan. On ehkä jo syntynyt se nerokas mulatti, joka\nkalliisti kostaa valkoisten lapsille niiden neekerien veren, jota\nvalkoiset ovat vuodattaneet lynckaamalla ja muuten!\n\nHerra Goubin asesti sillä aikaa silmänsä kunnioitusta herättävällä\nlorgnettella.\n\n— Jos japanilaiset voittaisivat, sanoi hän, riistäisivät he meiltä\nVähä-Indian.\n\n— He tekisivät niinollen meille suuren palveluksen, sillä siirtomaat\novat kansojen vitsa, sanoi Langelier.\n\nHerra Goubin vaan vaikeni suuttuneena.\n\n— Minä en enää jaksa kuulla teidän puhuvan tuolla tavalla, sanoi\nJosephin Leclerc. Täytyyhän tuotteillemme saada menekkipaikkoja,\nalueita teollisuutemme ja kauppamme laajennusta varten. Mitä oikeastaan\najattelette, Langelier? On oikeastaan vaan yksi politika Europassa,\nAmerikassa, koko maailmassa, ja se on siirtomaapolitika.\n\nNicole Langelier vastasi aivan tyyneesti:\n\n— Siirtomaapolitika on uusin muoto raakalaisuutta, tai jos paremmin\nniin tahdotte, sivistyksen huippukohta. En erota toisistaan näitä kahta\nsanaa, ne ovat samansisältöisiä. Mitä ihmiset sanovat sivistykseksi,\nse on tapojen nykyinen tila, mitä taas raakalaisuudeksi, se on tapojen\nentinen tila. Nykyisiä tapoja tullaan vastaisuudessa kutsumaan\nraakalaisuudeksi. Myönnän sen, että meidän tapojemme ja siveellisen\nkatsantokantamme mukaan väkevät kansat hävittävät heikommat. Se on\nkansainoikeuden periaate ja koko siirtomaatoiminnan peruste.\n\nVielä sitten voimme tarkastaa sitä kohtaa, onko kansoilla aina hyötyä\nvallotuksistaan kaukaisissa maissa. Ei se ainakaan siltä näytä. Mitä\novat Meksiko ja Peru tehneet Espanjalle, Brasilia Portugalille, Batavia\nHollannille? On erilaisia siirtomaita. On sellaisia siirtomaita, jotka\nottavat vastaan onnettomia europalaisia viljelemättömille maille.\nNämä siirtomaat ovat emämaalle uskollisia niinkauvan kuin ne ovat\nköyhiä, mutta eroavat siitä voimistuttuaan. On sellaisiakin, joita on\nmahdoton asua, mutta joista tuodaan raaka-aineita ja joihin kuljetetaan\nkauppatavaroita. Ja selvää on, etteivät sellaiset siirtomaat rikastuta\nemämaata, vaan niitä, jotka kauppaa siirtomaassa harjottavat. Useasti\neivät ne ole edes sen arvoisia mitä maksavat. Ja sitäpaitsi saattavat\nne emämaan joka hetki pelkäämään sodan onnettomuuksia.\n\nHerra Goubin keskeytti:\n\n— Entäs Englanti?\n\n— Englanti on katsottava pikemmin roduksi kuin miksikään kansaksi.\nAnglosakseilla on vaan meri isänmaana. Ja tämä Englanti, jonka\nluullaan rikastuneen laajojen alueidensa tähden, on hankkinut juuri\nkaupalla varallisuutensa ja valtansa. Tätä maata ei pidä kadehtia sen\nsiirtomaiden tähden, vaan sen kauppiaiden tähden, jotka ovat syynä\nsen hyvinvointiin. Ja luuletteko ehkä Transvaalin olevan juuri niin\nerityisesti hyödyksi Englannille? Mutta kuitenkin saattaa ymmärtää,\nettä kansakunnat, jotka siittävät paljo lapsia ja valmistavat paljo\ntuotteita, etsivät maa-alueita tai kulutuspaikkoja kauvempaa ja\ntakaavat niiden omistuksen itselleen viekkaudella ja väkivallalla.\n\nMutta me ranskalaiset — meidän taloudellinen kansamme, joka\nkarttaa tekemästä enemmän lapsia kuin mitä isänmaa voi helposti\nelättää, joka tuottaa kohtuullisesti eikä juuri mielellään lähde\nseikkailuille kaukaisiin maihin, — tämä Ranska, joka tuskin loittonee\npuutarhastaan, mitä turkasta se tekee siirtomailla? Mitä se hyötyy\nniistä? Se on haaskannut paljo ihmisiä ja rahaa, jotta Kongo,\nCochinkiina, Annam, Tonkin, Guyana ja Madagaskar voisivat ostaa\npuuvillakudoksia Manchesterista, aseita Birminghamista ja Liègestä,\nväkijuomia Danzigista, bordeaux-viinilaatikoita Hamburgista. Se\non seitsemänkymmenen vuoden kuluessa rosvonnut ja ahdistellut\narabialaisia, kansottaakseen Algerian espanjalaisilla ja italialaisilla!\n\nTällaisissa tuloksissa on julmasti ivaa, eikä voi käsittää, kuinka\non voinut meidän omaksi vahingoksemme kehittyä tällainen valtakunta,\njoka on kymmenen, yksitoista kertaa itse Ranskaa suurempi. Mutta\nhuomioon on otettava, että vaikkei Ranskan kansa hyödykään mitään\nsiitä, että sillä on alueita Aasiassa, Afrikassa ynnä muualla,\nniin katsovat sen hallitusmiehet kuitenkin niiden hankkimisesta\nolevan suurta etua maalle. Ja siinä heitä kannattavat laivasto ja\nsotajoukko, jotka siirtomaaretkillä hankkivat virkaylennyksiä,\neläkkeitä ja ritarimerkkejä, puhumattakaan siitä kunniasta, että\nvoitetaan vihollinen. He saavat myöskin puolelleen papiston senkautta,\nettä avaavat uusia aloja pakanain käännyttämiselle ja maa-alueita\nkatolisille lähetysseuroille. Ne retket ihastuttavat edelleen\nlaivanrakentajia, sotilasteknikoita ja muonanhankkijoita, jotka saavat\nyllin kyllin tilauksia. Edelleen hankkivat hallitusmiehet itselleen\nsuuren joukon kannattajia näissä uusissa maissa, jakamalla oikeuksia\nsuunnattomiin metsiin ja viljelysmaihin, ja tärkeämpää on heille\nvielä se, että he saavat enemmistönsä joukkoon kaikki parlamentin\nkauppakeinottelijat ja salahuijarit.\n\nEdelleen mairittelevat hallitusmiehet tietämätöntä rahvasta, joka\nylpeilee siitä, että sillä on niin valtava musta ja keltainen\nvaltakunta, että se panee Englannin ja Saksan kalpenemaan kateudesta.\nHeitä pidetään suurina kansalaisina, isänmaanystävinä ja suurina\nvaltiomiehinä. Ja vaikkapa he Ferryn tavoin saattavat joutua sodan\ntuhojen alaiseksi, niin antautuvat he mielellään siihenkin vaaraan,\nvakuutettuina siitä, että vahingollisinkin kaikista pitkämatkaisista\nretkistä tuottaa heille vähemmän vaivaa ja vähemmän vaaroja kuin\nhyödyllisin yhteiskunnallinen uudistus.\n\nNyt käsitätte miksi meillä on voinut olla imperialistisia ministereitä,\njotka mielellään ovat tahtoneet suurentaa siirtomaa-aluettamme.\nJa meidän täytyy joka tapauksessa onnitella itseämme ja ylistää\nhallitusmiestemme malttia ja kohtuullisuutta, etteivät ole meitä\nraskauttaneet vielä laajemmilla siirtomailla.\n\nMutta kaikki vaara ei ole poissa; meitä uhkaa kahdeksankymmenenvuotias\nsota Marokossa. Eikö siirtomaahulluus koskaan lakkaa?\n\nTiedänhän minä sen, etteivät kansat ole järkeviä. Vaikeata onkin\nkäsittää kuinka ne sitä voisivat olla kun katselee mistä aineksista\nne on koottu. Mutta vaistomaisesti ne usein käsittävät mikä niille on\nvahingollista. Joskus saattavat ne tehdä huomioita. Aikojen kuluessa\nsaavat ne tuskallisia kokemuksia erehdyksistään ja virheistään. Joskus\nvastaisuudessa ne vielä huomaavat, että siirtomaat ovat niille vaarojen\nlähteenä ja syynä turmioon. Kaupan raakuutta seuraa kaupan sivistys; se\nalkoi väkivaltaisesti, se tulee jatkamaan rauhallisella tiellä. Nämä\naatteet voittavat jo alaa parlamenteissakin. Ja ne vaikuttavat yhä\nenemmän aikaa myöden asioihin, ei senvuoksi, että ihmiset tulisivat\nepäitsekkäiksi, vaan siitä syystä, että he alkavat paremmin käsittää\noman etunsa.\n\nSuuri inhimillinen arvo on juuri ihminen itse. Jotta saataisiin\nmaapallo hyvään kuntoon, sitävarten täytyy ensin saada ihminen\nhyvään kuntoon. Jotta voitaisiin käyttää hyväkseen maa, kaivokset,\nvesiputoukset, planeetan kaikki aineet ja voimat, siihen tarvitaan\nihminen, koko ihminen, ihmiskunta, koko ihmiskunta. Maapallon kokonaan\nhyväkseen käyttäminen vaatii valkoisten, keltaisten ja mustien ihmisten\nyhdistettyä työtä. Rajottamalla, vähentämällä, heikontamalla, sanalla\nsanoen tekemällä siirtomaaväestöksi osan ihmiskuntaa, toimimme me\nitseämme vastaan. Meidän etumme on siinä, että keltaiset ja mustat ovat\nvoimakkaita, vapaita ja rikkaita. Meidän hyvinvointimme ja rikkautemme\nperustuu heidän hyvinvointiinsa ja rikkauteensa. Mitä enemmän he\ntuottavat, sitä enemmän he kuluttavatkin. Mitä enemmän he hyötyvät\nmeistä, sitä enemmän me hyödymme heistä. Nauttikoot vaan runsaasti\nmeidän työstämme, niin me taas nautimme runsaasti heidän työstään.\n\nKiinnittäessämme huomiomme niihin liikkeisiin, jotka tempaavat\nyhteiskunnat mukaansa, niin alamme ehkä nähdä merkkejä siitä, että\nväkivaltaisuuksien aika kulkee loppuaan kohden. Sota, joka muinoin\noli alituinen tila kansojen välillä, puhkeaa nykyään vaan harvoin, ja\nrauhanajat ovat tulleet paljoa pitemmiksi kuin sota-ajat. Oma maamme\nantaa tilaisuuden mieltäkiinnittävään huomioon. Ranskalaiset esittävät\nmerkillisen piirteen kansojen sotahistoriassa. Kun muut kansat\ntappelivat vaan edun tai pakon tähden, niin ranskalaiset yksinään\ntappelivat huvikseen. On siitä syystä huomattava, että maanmiehemme\novat muuttaneet makua. Renan kirjoitti kolmekymmentä vuotta sitten:\n\n\"Joka tuntee Ranskan kokonaisuudessaan ja kaikissa vivahduksissaan,\nhänen täytyy tunnustaa, että se liike, mikä jo viidettäkymmenettä\nvuotta on ollut huomattavana, on oleellisesti rauhan liike.\"\n\nTosi seikka, ja monien huomiontekijöiden todistama on se, ettei Ranska\nv. 1870 ensinkään halunnut sotaa ja tieto sodan puhkeamisesta herätti\nsuurta hämmästystä. Varmaa on, että harvat ranskalaiset nykyään\najattelevat sotaanlähtöä ja että kaikki mielellään ajattelevat armeijan\nolevan sodan välttämiseksi. Otan tästä katsantokannasta vaan yhden\nesimerkin tuhansista.\n\nHerra Ribota, kansanedustajaa ja entistä ministeriä kutsuttiin kerran\nerääseen isänmaalliseen juhlaan, ja hän pyysi anteeksi poissaoloaan\nkaunopuheliaalla kirjeellä. Kun vaan puhutaankin aseiden riisumisesta,\nvetää herra Ribot synkän otsansa kurttuihin. Lippuja ja tykkejä\nrakastaa hän niin, kuten sopiikin entiselle ulkoministerille.\nKirjeessään leimaa hän sosialidemokratien levittämät rauhanaatteet\nkansalliseksi vaaraksi. Hän huomaa niissä sellaisia kieltäytymisiä,\njoita hän ei voi sietää. Ei hän ole sotainen. Hänkin tahtoo rauhaa,\nmutta loistavan, suuremmoisen ja ylpeän rauhan kuin sota. Herrojen\nRibotin ja Jaurésin välillä on ero ainoastaan tavassa. Rauhaa\nrakastavat he molemmat, Jaurés yksinkertaisella, Ribot loistavalla\ntavalla. Siinä kaikki. Porvareitten halu saada sellainen rauha, jota\nkoristaa sodan merkit ja täyden kunnian kuvat, osottaa paljoa paremmin\nja varmemmin kuin sosialidemokratia, joka pyrkii yksinkertaiseen\nja vaatimattomaan rauhaan, kuinka auttamattomasti kosto- ja\nvallotusajatukset meillä häviävät, sillä siinä juuri nähdään sotainen\nvaisto paraillaan muuttumassa alkuperäisestä luonteestaan rauhalliseksi.\n\nRanska hankkii vähitellen omasta todellisesta voimastaan sen\ntietoisuuden, mikä on sen henkinen voima; se alkaa ymmärtää\ntehtäväänsä: kylvää aatteita ja harjottaa ajatuksen valtaa. Pian se\nhuomaa, että sen ainoa voima ja pysyväinen valta oli sen puhujissa,\nfilosofeissa, kirjailijoissa ja oppineissa. Ranskan täytyi myöskin\nkerran nähdä, että lukumäärään perustuva voima, joka niin usein oli\nsen pettänyt, lopullisesti on jättämässä sen, ja että jo on aika maan\ntyytyä siihen kunniaan, jonka arvostelukyky ja järjen käyttäminen sille\ntakaavat.\n\nJeanne Boilly pudisti päätään: — Te tahdotte, sanoi hän, Ranskan\nopettavan kansoille yksimielisyyttä ja rauhaa. Oletteko varma, että\nsitä kuunnellaan ja seurataan? Onko sen oma rauha taattu? Eikö sen\ntarvitse pelätä uhkauksia ulkoapäin, suojella itseään vaaroilta,\nvalvoa turvallisuuttaan, hoitaa puolustuslaitostaan? Ei yksi pääskynen\nkesää tee; yksi kansa ei saa aikaan maailmanrauhaa. Onko varmaa, että\nSaksa ylläpitää armeijoita vaan sitävarten, ettei sen tarvitsisi\nkäydä sotaa. Sen sosialidemokratit tahtovat ylläpitää rauhaa, mutta\nvalta ei ole vielä heidän käsissään. Eikä heidän edustajillaan ole\nvielä parlamentissa sitä vaikutusvaltaa, mikä heille syystä kuuluisi\nvalitsijain valtaavan lukumäärän tähden. Ja uskotteko, että Venäjä,\njoka tuskin vielä on päässyt teollisuuskauteen, uskotteko, että\nse piankin pääsee rauhanaikaan? Kun se on ahdistanut Aasiaa, niin\nluuletteko, ettei se voisi käydä Europankin kimppuun?\n\nMutta vaikkapa otaksutaankin, että Europa rauhottuu, niin ettekö\nnäe, että Amerika tulee yhä sotaisemmaksi? Senjälkeen kuin Kuba on\ntehty vasallivaltioksi, Havaji, Porto-Rico ja Filippinit riistetty,\nei enää voi kieltää, että amerikalainen valtioliitto on vallottava\nkansakunta. Muuan yankee-sanomalehtimies Stead on sanonut, Yhdysvaltain\ntäydellisesti kannattamana: \"Maailman amerikalaistuminen on\nkulkemassa\". Ja herra Roosevelt uneksii jo tähtilipun kohottamista\nEtelä-Afrikassa, Australiassa ja Länsi-Indiassa. Hra Roosevelt on\nsellainen imperialisti, joka haluaa maailmaa hallitsevaa Amerikaa.\nMeidän kesken sanoen ajattelee hän Augustuksen keisarikuntaa. Hän on\nonnettomuudekseen lukenut Liviusta. Roomalaisten vallotukset estävät\nhäntä nukkumasta. Oletteko lukenut hänen puheitaan? Ne ovat sotaisia.\n\n\"Tapelkaa, ystäväni\", sanoo Roosevelt, \"iskekää yhteen ja lyökää\nlujasti. Selkään antaminen se kelpaa. Maanpäällähän eletään vaan toisia\nhävittääkseen. Epäsiveellisiä ovat ne, jotka muuta väittävät. Epäilkää\najattelevia ihmisiä. Ajatus vaimentaa. Se on ranskalainen pahe.\nRoomalaiset ovat vallottaneet maailman. He ovat sen menettäneet. Me\nolemme nykyajan roomalaisia.\"\n\nMitä kaunopuheliaita sanoja! Ja niitä kannattaa sellainen sotalaivasto,\njoka ennen pitkää on toinen maailmassa ja vuotuinen sotilasmenoarvio,\njoka nousee milliardiin ja viiteensataan millionaan markkaan!\n\nYankeet ilmottavat jo, että he neljän vuoden päästä alkavat sodan\nSaksan kanssa. Jotta me uskoisimme sen, täytyy heidän ainakin ilmottaa\nmeille, missä he aikovat iskeä yhteen vihollisen kanssa. Tämä hulluus\non jo arveluttavaa. Sitä seikkaa, että tsaarinsa alla orjuudessa\noleva Venäjä ja vielä feodalinen Saksa ylläpitävät armeijoita sotaa\nvarten, sitä haluaisi melkein selittää sillä tavalla, että ne ovat\nvanhoja tapoja ja jätteitä katkerasta menneisyydestä, mutta että uusi\nkansanvalta, Amerikan Yhdysvallat, liikemiesten yhtiö, joukko kaikista\nmaista siirtyneitä kansalaisia, joilla ei ole mitään rotuyhteyttä,\nei perintätietoja eikä muistoja, joka on heitetty päistikkaa\ndollaritaisteluun — että he äkkiä saavat halun heittää torpedoja\npanssarilaivain kylkiä vastaan, räjäyttää ilmaan vihollisjoukkoja, se\non todistuksena siitä, että hillitön taistelu rikkauksien luomisesta ja\nkäyttämisestä ylläpitää raa'an voiman kunnioitusta, että teollisuuden\nväkivaltaisuus synnyttää sotilaallista väkivaltaisuutta, ja että\nkauppakilpailu herättää kansojen kesken sellaisen vihan, ettei sitä voi\nmuu sammuttaa kuin veri.\n\nTuo siirtomaavimma, josta äsken puhuitte, on yksi tuhansista muodoista\ntässä kilpailussa, jota taloustieteilijämme niin ylistelevät.\nKuten feodalitila on kapitalistillakin sotatila. Suuret sodat\nteollisuusylivallasta — niiden aika on jo alkanut. Kansallisen\ntuotannon vallitessa kuten nykyään saavat tykit määrätä hinnat,\nperustaa tullikamareja, avata ja sulkea markkinapaikkoja. Kaupalla ja\nteollisuudella ei ole muuta tasottajaa. Hävittäminen on onnettomana\ntuloksena niistä taloudellisista ehdoista, joiden vallitessa sivistynyt\nmaailma juuri nykyään elää.\n\n\n\n\nTulevaisuuden yhteiskunta.\n\n\nKello oli noin yksi yöllä. Ennen maatamenoa avasin ikkunan ja sytytin\ntupakan. Hiljaisuuden läpi kuului automobilin jyrinä. Se kulki ohi\npitkin Avenue du Bois de Boulognea. Puut viilensivät ilmaa huojutellen\ntuuheita latvuksiaan. Muuten ei kuulunut hiljaisesta kaupungista mitään\nääntä, ei edes hyönteisten surinaa.\n\nOli tähtikirkas yö. Niiden loisto näytti kuulakassa ilmassa vielä\nvärikkäämmältä kuin tavallisesti. Useimpien loisto oli valkoinen. Mutta\noli siellä keltaisia ja oranssivärisiäkin, kuten liekit sammuvissa\nlampuissa. Useat olivat sinisiä, ja yhden niistä huomasin niin\nvaaleansinisen, niin kuulakan näköisen ja lempeän, etten siitä voinut\nkatsettani irrottaa. Ikävä kyllä, etten tiedä sen nimeä, mutta minä\nlohdutan itseäni sillä, etteivät ihmiset koskaan tiedä tähtien oikeata\nnimeä.\n\nAjatellessani, että kukin noista valopisaroista valaisee maailmoja,\nkysyn itseltäni, eivätkö nekin meidän aurinkomme tavoin valaise\nlukemattomia tuskia ja eikö kärsimys täytä taivaan syvyyksiä. Maailmoja\nvoimme arvioida ainoastaan oman maailmamme mukaan. Me tunnemme elämää\nainoastaan niissä muodoissa, joissa se ilmenee maan päällä, ja vaikka\notaksuisimmekin, että meidän planetamme on huonommanpuoleisia, niin\nmeillä tuskin on syytä uskoa, että kaikki menestyy erinomaisesti\ntoisilla tähdillä, tai että olisi onnellista syntyä Altairen,\nBéteigneusen tai loimuavan Siriuksen säteitten alla, kun tiedämme\nkuinka surkeata on katsella vanhan aurinkomme valossa olevaa maata.\nEn sitä valita, että minun kohtaloni olisi huonompi kuin toistenkaan\nihmisten. Minulla ei ole vaimoa eikä lapsia. En ole rakastunut enkä\nkipeä. En ole erittäin rikas; en liiku paljoa maailmassa. Minä kuulun\nsiis onnellisiin. Mutta onnellisilla on niin vähän iloa!\n\nMinkälainen on sitten toisten kohtalo? Ihmisten puolesta\ntäytyy tosiaankin valittaa. En siitä syytä luontoa; sen kanssa\nei voi keskustella, sillä ei ole järkeä. En myöskään käänny\nyhteiskuntaa vastaan. Ei ole mitään tervettä järkeä siinä, että\nnostattaa yhteiskunnan luontoa vastaan. Yhtä järjetöntä on nostaa\nihmisluonto ihmisyhteiskuntaa vastaan kuin nostaa muurahaisluonto\nmuurahaisyhteiskuntaa vastaan, silliluonto silliyhteiskuntaa vastaan.\nEläinyhteiskunnat johtavat alkunsa epäilemättä eläinluonnosta.\n\nMaa on se tähti, jolla syödään; nälän tähti. Eläimet ovat siellä\nahneita ja julmia. Ahneus on näihin asti ollut inhimillisen\nyhteiskunnan ensimäinen hyve ja luonnon siveellinen mestarityö. Jos\nminä voisin kirjottaa, niin kirjottaisin minä ylistyspuheen ahneudelle.\nEikä se itse asiassa olisi mikään suuri kirja. Siveyssaarnaajat ja\ntaloustieteilijät ovat sen tehneet jo satoja kertoja. Inhimillisillä\nyhteiskunnilla on korkea perusta: ahneus ja julmuus.\n\nOnko toisissa maailmoissa, eterivyöhykkeissä asia samoin? Valaisevatko\nihmisiä kaikki ne tähdet, joita näen? Syödäänkö ja hotkitaanko toisiaan\nrajattomasti? Tämä epävarmuus saattaa minut rauhattomaksi, kauhutta en\nvoi tarkastella taivaan yli levinnyttä tulikastetta.\n\nAjatukseni tulevat yhä lempeämmiksi ja valoisammiksi, ja mieluisalta\ntuntuu minusta ajatella jälleen elämää, joka aistillisuudessaan on\nmilloin väkivaltainen, milloin suloinen. Sanon itselleni, että elämä\njoskus on ihana. Sillä ilman tätä kauneutta — kuinka voisimme nähdä\nsen rumat puolet, ja kuinka saattaisimme uskoa, että luonto on huono,\njollemme samalla kertaa uskoisi, että se on hyvä.\n\nHetkisen aikaa sitten kohosi ilmoihin Mozartin sonateista valkoiset\npilarit ruusuköynnöksineen. Minulla on naapurina muuan pianisti, joka\nyöllä soittelee Mozartia ja Gluckia. Suljen uudelleen ikkunani ja\nriisuutuessani ajattelen joitakin huveja, joita huomenna oikeastaan\nvoisin hankkia itselleni. Äkkiä muistan, että jo viikko sitten sain\nkutsun saapua huomenna aamiaiselle Boulogne-puistoon. Varmuuden vuoksi\netsin kirjeen, jonka pitäisi vielä olla pöydälläni. Tässä se on.\n\n                                                Syysk. 16 p:nä 1903.\n\n Vanha ystäväni Dufresne!\n\n Tee minulle se ilo, että tulet syömään suurusta ensi lauvantaina 23\n p:nä syyskuuta 1903 j.n.e. Seurassa ovat j.n.e.\n\nSe on tosiaan huomenna.\n\nSoitin kamaripalvelijaani.\n\n— Jean, herätä minut huomenaamuna kello yhdeksältä.\n\nJuuri huomenna, syyskuun 23 p:nä 1903 täytän minä kolmekymmentäyhdeksän\nvuotta. Entisistä kokemuksistani voin jo vähin aavistella mitä\nvastaisuudessa saan kokea. Siitä tulee varmaankin heikollainen\nnäytelmä. Jo ennakolta tiedän, mistä huomenaamuna aterioidessa\nkeskustellaan Boulogne-metsän ravintolassa. Siellä sanotaan varmaan:\n\"Minä pääsen kuusikymmentä tunnissa\". — \"Blanchella on huono luonne,\nmutta ei se petä minua\". — \"Ministeristö saa tunnuslauseensa\nsosialidemokrateilta.\" — \"Les petits chevaux-peli käy ikäväksi aikaa\nmyöden; backarat-peli on sentään kaikista hauskin.\" — \"Työläiset vaan\nomaa tuhmuuttaan hätäilevät; hallitus kuitenkin aina lopuksi tekee\nheidän mieltään myöden.\" — \"Minä panen vetoa kanssasi siitä, että\nKultaneula voittaa Ranavalon.\" — \"Minua suututtaa etupäässä se, ettei\nole sellaista kenraalia, joka pyyhkäisisi tieltä koko roskajoukon.\" —\n\"Mitä olisi tehtävä? Juutalaisethan ovat myyneet Ranskan Englannille ja\nSaksalle!\"\n\nKaikkea tuollaista saan kuulla huomenna. Sellaisia valtiollisia\nja yhteiskunnallisia vakaumuksia harrastavat ystäväni, joiden\nisänisänisät, nuo heinäkuun porvarit, tehdas- ja kaivosruhtinaat, jotka\nosasivat kukistaa vallankumouksen voimat ja ottaa ne palvelukseensa.\nYstäväni eivät näy voivan kauan pitää hallussaan sitä teollisuusvaltaa\nja valtiollista valtaa, minkä perivät esi-isiltään. He eivät ole juuri\nerittäin älykkäitä, nämä minun ystäväiseni. He eivät ole tehneet paljoa\ntyötä päällään. Enkä minäkään ole tähän asti paljoa toiminut elämässä.\nOlen yhtäläinen tyhjäntoimittaja ja tietämätön raukka kuin hekin.\nTuntuu siltä kuin ei kelpaisi mihinkään, ja ainoastaan eräästä elämäni\ntapauksesta johtuu se, etten ole turhamielinen kuten he, etteivät\naivoni ole täynnä kaikenlaisia tuhmuuksia kuten heidän, etten minä\nheidän laillaan vihaa enkä pelkää ajatuksia.\n\nIsäni, joka oli suuri teollisuudenharjottaja ja oikeistopuolueeseen\nlukeutuva edustaja parlamentissa, hankki minulle, ollessani\nseitsemäntoistavuotias, kotiopettajaksi nuoren ja kainon miehen,\njoka oli tytön näköinen. Valmistaessaan minua ylioppilastutkintoon,\ntyöskenteli hän samalla yhteiskunnallisen vallankumouksen hyväksi\nEuropassa. Hän oli mitä rakastettavin ihminen. Hän sai olla paljo\nvankilassa. Nyt on hän parlamentin jäsen. Minä kirjotin puhtaaksi\nhänen julistuskirjotuksensa kansainväliselle köyhälistölle. Hän antoi\nminun lukea koko sosialistisen kirjaston. Hän opetti minulle asioita,\njoista muutamat olivat uskomattomia, mutta hän avasi samalla silmäni\nnäkemään mitä ympärilläni tapahtui. Hän osotti minulle, että se mitä\nmeidän yhteiskuntamme kunnioittaa, se on halveksuttavaa, ja se mitä se\nhalveksii, se on todella kunnianarvoista. Hän koetti yllyttää minua\nkapinaan. Minä tein, vastoin hänen todistuksiaan, sen johtopäätöksen,\nettä pitää kunnioittaa valetta ja tekopyhyyttä yleisen järjestyksen\nkahtena varmimpana tukena. Minä jäin vanhoilliseksi. Mutta minut täytti\nkyllästys ja inho.\n\nKun minua juuri alkaa vahvasti nukuttaa, kuuluu hyvin hiljaisina\nsointuina vielä korviini muutamia Mozartin säveliä, jotka saattavat\nminut ajattelemaan marmoritemppeliä sinisessä lehdistössä. Herätessäni\npaistoi päivä jo kirkkaasti. Pukeuduin paljoa nopeammin kuin\ntavallisesti. Itsekään tietämättä syytä tähän kiireeseen olin äkkiä\nkadulla, enkä ymmärtänyt mitenkä jo sinne olin ehtinyt. Kaikki seikat\nympärilläni hämmästyttivät minua. Ne lamauttivat koko ajatuskykyni. Ja\ntämä ajatuksen lamautuminen juuri sai aikaan sen, että hämmästykseni ei\nkasvanut, vaan jäi lujaksi ja tyyneksi. Se olisi varmaan tullut pian\nsuunnattoman suureksi ja muuttunut kauhistukseksi, jos ajatuskykyni\nolisi toiminut; niin erilaiselta kuin tavallisuudessa näytti se, mitä\nsilmilläni näin.\n\nKaikki oli ympärilläni uutta, tuntematonta ja vierasta. Kadonneet\nolivat puut ja nurmikot, joita tavallisesti näin. Missä vielä\neilen illalla kohosi korkeita harmaita rakennuksia, siellä oli nyt\noikullinen linja pieniä tiilirakennuksia, joita puutarhat ympäröivät.\nEn uskaltanut kääntyä ympäri nähdäkseni oliko edes oma taloni vielä\njäljellä, vaan kuljin suoraan Cauphine-porttia kohden. En löytänyt\nsitä enää. Sillä kohtaa oli puisto muuttunut kyläksi. Lähdin kulkemaan\nerästä katua, joka minusta näytti entiseltä Suresnesin maantieltä. Sen\nreunoilla olevat talot olivat rakennustavaltaan uusia ja omituisia,\nvallan liian pieniä rikkaiden ihmisten asuttaviksi. Mutta niitä\nkaunistivat maalaukset, veistoteokset ja loistavasti väritetyt\nfajanssityöt. Niiden katto oli pengermäksi laitettu ja katettu.\n\nKuljin tätä maalaistietä, jonka käänteissä oli ihania näköaloja.\nSen yli risteili viistoon toisia teitä. Ei kulkenut ohitse junia,\nvoimavaunuja eikä muitakaan vaunuja. Maassa liiteli vaan varjoja.\nKohotin katseeni ylöspäin ja näin suunnattoman suuria lintuja ja\ntavattomia kaloja joukottain kiitävän halki ilman, joka näytti olevan\nsamalla kertaa sekä taivasta että merta.\n\nLähellä Seine-virtaa, joka oli muuttanut uraansa, näin joukon miehiä,\njoilla oli yllään lyhyt, vyötäisiltä sidottu mekko ja jaloissa\nsäärykset. He olivat todennäköisesti työpuvussa. Mutta heidän ryhtinsä\noli kevyempi ja vapaampi kuin meidän työmiestemme. Näin heidän\njoukossaan myöskin naisia. Ensin en tullut heitä havainneeksi siitä\nsyystä, että he olivat miesten tapaan puetut, että heillä oli suorat\nja pitkät sääret ja, kuten minusta näytti, kapeat lantiot kuten\nmeidänaikuisilla amerikattarilla.\n\nVaikkeivät nämä ihmiset mitenkään näyttäneet villeiltä, katselin minä\nsiltä heitä kauhistuksella. He näyttivät minusta vieraammilta kuin\nyksikään tähänasti kohtaamistani lukemattomista maan asukkaista.\nJotta ei tarvitsisi katsoa yhteenkään ihmiseen suuntasin kulkuni\neräälle autiolle kujalle. Sieltä saavuin pian eräälle paikalle,\njonne oli pystytetty korkeita riukuja. Niissä liehui punaisia\nRanskan valtiolippuja, joissa oli kultakirjaimin: _Europan liitto_.\nRiukujen juuressa oli kaikellaisia ilmotuksia suurissa kehyksissä\nja rauhanmerkkien ympäröiminä. Siellä oli tietoja kansanjuhlista,\nlakisäännöksistä ja yleisistä töistä. Oli siellä myöskin aikatauluja\nilmalaivojen kuluista ja kartta ilmavirroista, tehty 28 p:nä kesäkuuta\nkansainliiton 220:tenä vuotena. Kaikissa näissä kirjotuksissa oli uudet\nkirjaimet ja sellaista kieltä, josta en ymmärtänyt kaikkia sanoja.\n\nKoettaessani saada selvää niistä näin varjot lukemattomista laivoista,\njotka kiisivät ristiin rastiin ilmassa. Katsoin jälleen taivaalle ja\nnäin auringon vallan tuntemattomassa ympäristössä. Taivaassa vilisi\nväkeä paljoa enemmän kuin maanpäällä. Sitä halkoivat ilmalaivain\nperäsimet ja pieksivät propellit. Taivaanrannalla näkyi jokin taaja\nsavupilvi. Minun teki mieleni itkeä nähdessäni tällaisen auringon.\nSe oli ensimäinen tuttu esine minkä tänä aamuna olin nähnyt. Sen\nkorkeudesta päättäen oli kello noin kymmenen seuduissa aamulla.\n\nÄkkiä ympäröitsi minut uusi joukko miehiä ja naisia, joilla oli\nsamallainen ryhti ja vaatetus kuin edellisilläkin. Käsitykseni näistä\nnaisista yhä vakaantui, se nim. että he näyttivät kaksineuvoisilta,\nvaikka heistä toiset olivatkin hyvin lihavia, toiset taas hyvin\nlaihoja, ja toiset siltä väliltä. Tämä ihmisjoukko kulki ohitseni.\nPaikka tuli äkkiä autioksi kuten meidän esikaupunkimme, joissa elämä\nvilkastuu vasta sitten kun työläiset palaavat tehtaista.\n\nMinä silmäilin vielä uudelleen ilmotuksia ja luin uudelleen\npäivämäärän: kesäkuun 28 p:ä Europan liiton 220:tena vuotena. Mitä se\nmerkitsi? Liittokomitean tiedonanto maan syntymäpäivän johdosta antoi\nminulle vähän selvää siitä, jotta aloin ymmärtää tätä päivämäärää,\nllmotuksessa oli: \"Toverit, te tiedätte kuinka kahdennenkymmenennen\nvuosisadan viimeisenä vuotena hirvittävä hyökyaalto nieli koko vanhan\nmaailman, ja kuinka 50 vuotta kestäneen anarkian jälkeen syntyi Europan\nliitto...\" Kansanliiton 220:s vuosi oli siis kristillisen ajanlaskun\n2270:s vuosi, niinpaljo oli varmaa. Mutta selittämättä oli vielä se\nseikka, kuinka minä äkkiä elin keskellä vuotta 2270?\n\nSitä mietiskelin kulkiessani siitä eteenpäin minne sattui.\n\n— Minä en ole, sikäli kuin itse sen tiedän, puhelin itselleni, kaikkia\nnäitä vuosia ollut muumiotilassa kuten eversti Pougas. Enkä minä ole\nohjannut sitä konetta, jolla H.G. Wells tutkii aikaa. Ja jos minä taas\nWillian Morrisin tavoin olisin unissani hypännyt yli kolme ja puoli\nvuosisataa, niin sitä en voi tietää, koska unissaan ei voi tietää sitä,\nettä näkee unta. Uskon varmasti, etten kulje unissani.\n\nMiettiessäni tätä ja monia muita seikkoja, joita on tarpeetonta\nmainita, kuljin erästä pitkää katua. Sitä reunusti aita, jonka takana\noli erisuuruisia ja erimuotoisia taloja, kaikki yleensä pieniä ja\nlehvistön keskellä. Joskus näin suuria, sirkkusmuotoisia huoneustoja\ntulen ja savun ympäröiminä. Kauhu leijaili näillä tavattomilla\nseuduilla, ja koneitten nopeasta lennosta tärisevä ilma vavistutti\ntuskallisesti päätäni. Tie johti niitylle, jossa oli tiheässä puuryhmiä\nja siellä täällä pieniä jokia. Lehmiä oli siellä laitumella.\n\nIhaillessani tätä kaunista ja raikasta luontoa olin näkevinäni edessäni\nsuoralla tiellä kulkevan joitakin varjoja. Kun ne kiisivät ohitseni,\nniin ilma tuulahti kasvoihini. Huomasin ne sittemmin raitio- ja\nvoimavaunuiksi, joitten nopeus teki ne läpinäkyviksi.\n\nKuljin muuatta polkua pitkin läpi niityn ja sain siten kauvan kulkea\npitkin niittyjä ja metsiä. Luulin olevani jossain maaseudulla,\nkun samassa huomasin metsän rinteessä loistavan rivin rakennusten\njulkisivuja. Pian olin erään kevyttyylisen palatsin edustalla. Pitkin\nleveätä etusivua kulki korkokuvilla ja maalauksilla koristeltu friisi,\njossa kuvailtiin suuria vieraspitoja. Ikkunain läpi näin miehiä\nja naisia istuvan siellä sisällä suuressa ja valoisassa salissa\nmarmoripöytien ääressä, joilla oli paljo kauniita porsliiniastioita.\nAstuin sinne sisälle luullen sitä joksikin ravintolaksi. En ollut\nnälissäni mutta väsynyt, ja viileä, kukkaisköynnöksistä sulotuoksuinen\nilma tuntui minusta virkistävältä. Muuan oven luona seisova mies kysyi\nminulta pilettiä, ja kun minä epäilemättä näytin hämmästyneeltä, sanoi\nhän minulle varsin kohteliaasti: — Toveri, sinun ei tarvitse kysyä\nneuvoa juhlan järjestäjiltä. Minä olen tämän osaston leipomon johtaja.\nSieltä puuttuu yksi toveri. Tule mukaan! Työtä saat kohta.\n\nMinä kiitin sitä hyväntahtoista paksua miestä ja vakuutin, että\nmielelläni haluaisin työskennellä, mutta etten ollut leipuri.\n\nHän katseli minua hämmästyneenä ja sanoi, että hän piti minua\nleikkisänä miehenä.\n\nSeurasin häntä. Pysähdyimme erään jättiläissuuruisen valurautaisen\nrakennuksen eteen, jonka juhlallisen sisäänkäytävän otsikkoon oli\nasetettu kaksi bronsista jättiläistä, kylvömies ja leikkuumies.\nHeidän ruumiinsa ilmaisi voimaa ilman ponnistusta. Heidän kasvoillaan\noli ylpeä levollisuus ja päätään he pitivät korkealla, poiketen\nsiinä suhteessa suuresti flaamilaisen Constantin Meunier'n\nvilleistä työläisistä. Kuljimme edelleen suureen saliin, joka\noli yli neljäkymmentä metriä korkea. Keveän valkoisen tomupilven\nkeskellä työskentelivät siellä koneet tyynesti tasaisessa tahdissa.\nRautaholvisen katon alla kulkivat jauhosäkit kuin itsestään veitsen\nluo, joka ne puhkasi, jauho niitten sisästä valui suuriin ruuhiin.\nSiellä teräskädet pieksivät taikinaa. Se valui paistinastioihin,\njotka täysiksi tultuaan heti itsestään menivät uuneihin, suuriin\nja syviin kuin tunnelit. Korkeintaan viisi tai kuusi miestä, jotka\ntuskin paikaltaan liikkuivat tässä kiireisessä huminassa, valvoi työn\nsäännöllistä kulkua.\n\n— Tämä on muuan vanha leipomo, sanoi seuraajani minulle. Täällä\nvalmistetaan tuskin kahdeksaakymmentätuhatta leipää päivässä, ja sen\nvanhentuneet koneet vaativat liiaksi ihmisvoimia. Mutta se ei tee\nmitään. Astu vaan eteenpäin.\n\nEn ehtinyt saada tarkempia määräyksiä. Muuan nostaja oli heittänyt\nminut toisiin kerroksiin, eräälle lavan tapaiselle. Tuskin olin päässyt\nsinne, kun eteeni tulla suhahti jonkillainen lentävä valaskala ja\nalkoi purkaa säkkikuormaansa. Tätä konetta ei hoitanut mikään elävä\nolento. Seurasin tarkkaan sen toimintaa. Olen varma siitä, ettei\nsen sisällä ollut ketään insinööriä. Toisia lentäviä valaskaloja\ntuli sitten tuoden toisia säkkejä ja purkivat kuormansa veitsen\nhalaistaviksi. Propellit surisivat, johtolaitokset toimivat hyvin. Ei\nollut ketään kiinni johtotangossa, ei ketään koneessa. Kuulin kaukaa\nkuin lentävän ampiaisen surinaa, sitten kasvoi esine hämmästyttävän\nnopeasti. Tämä esine näytti olevan hyvin varma liikkeissään, mutta\ntietämättömyydessäni ajattelin sentään kauhulla sitä hetkeä, jolloin\nehkä kävisi hullusti.\n\nUseasti jo halusin pyytää päästä alas, mutta inhimillinen häpeän\ntunne minut siitä pidätti, ja niin pysyin paikallani. Aurinko laski\ntaivaanrannalle, ja kello lienee ollut viisi, kun nostaja lähetettiin\nluokseni. Työpäivä oli päättynyt. Minä sain piletin ruokaa ja yösijaa\nvarten. Paksu toverini sanoi minulle: — Sinä olet varmaan nälissäsi.\nJos tahdot syödä yhteisessä pöydässä, niin se käy päinsä. Voit myöskin\nsyödä yksin omassa huoneessasi jos tahdot. Jos taas haluat syödä minun\nluonani muutamien toverien seurassa, niin sano vaan. Minä telefonoin\nsilloin keittolaitokseen, niin että sinä saat ruoka-annoksesi.\nTämän sanon vaan auttaakseni sinua; sillä et näytä juuri vielä\nkotiutuneen. Sinä olet tullut kai hyvin kaukaa. Et sinä näytä erittäin\nnopeaälyiseltä mieheltä. Tänään on sinun työsi ollut helppoa. Mutta\nälä usko, että joka päivä yhtä helposti voi ansaita elantonsa. Jos\nZ-säteet, jotka johtavat ilmalaivoja, olisivat saattaneet jotenkin\nepäkuntoon koneet, niin työsi olisi ollut paljo vaivaloisempaa. Mitäs\nammattia sinä oikeastaan harjotat? Ja mistä sinä tulet?\n\nNämä kysymykset saattoivat minut suureen hämmennykseen. Enhän voinut\nsanoa hänelle totuutta. En voinut sanoa hänelle olevani säätyhenkilö ja\ntulevani kahdenneltakymmeneltä vuosisadalta. Hän olisi luullut minua\nhulluksi. Minä vastasin epävarmasti ja hämilläni, ettei minulla ollut\nmitään ammattia ja että minä tulin kaukaa, hyvin kaukaa.\n\nHän vastasi hymyillen:\n\n— Minä ymmärrän — sinä et halua sitä tunnustaa. Sinä et ole ainoa\neuropalainen, joka olet livistänyt meiltä karkuun samalla tavalla.\nMutta nämä karkulaiset palaavat meidän luoksemme melkein kaikki.\n\nMinä en vastannut siihen yhtään mitään, mutta vaitiolostani päätteli\nhän arvanneensa oikein. Hän kehotti minua uudelleen tulemaan\nillalliselle hänen luokseen ja kysyi minun nimeäni. Sanoin että minua\nkutsuttiin Hippolyte Dufresneksi. Häntä näytti hämmästyttävän se, että\nminulla oli kaksi nimeä.\n\n— Minun nimeni on Michel, sanoi hän.\n\nSitten katseli hän tarkkaan olkihattuani, liiviäni, kenkiäni ja koko\npukuani, joka oli hyvin tomuinen, mutta leikkaukseltaan hyvänkuosinen,\nsillä minä en teetä pukuani räätälillä, joka on ovenvartijana Rue des\nAcacias-kadun varrella.\n\nVihdoin sanoi hän:\n\n— Hippolyte, jo näen mistä sinä olet kotoisin. Sinä olet elänyt\nmustissa provinseissa. Ainoastaan zulukafferit ja bassutot tekevät enää\nnykyään noin huonoa kangasta, leikkaavat puvun noin naurettavasti,\ntekevät noin epämukavia jalkineita ja kiillottavat paidan noin\nkovaksi. Ainoastaan heidän luonaan sinä olet oppinut ajelemaan partasi\ntuolla tavalla, että olet jättänyt kasvoihisi viikset ja kaksi pientä\nposkipartaa. Kasvokarvojensa ajeleminen tuolla tavalla, että ne\nmuodostavat kuvioita ja koristuksia on viimeinen jäännös tatuoimisesta,\nja sitä käyttävät nykyään enää zulut ja bassutot. Nuo mustat provinsit\nAfrikan Yhdysvalloissa ovat vielä sellaisella raakalaisuuden asteella,\nettä se suuresti muistuttaa tilaa Ranskassa noin kolme neljä vuosisataa\ntaaksepäin.\n\nMinä suostuin Michelin illalliskutsuun.\n\n— Minä asun tässä vallan lähellä, Solognessa, sanoi hän. Minun\nilmanhalkasijani lentää jokseenkin nopeasti, pian me pääsemme sinne.\n\nHän kehotti minua istumaan erään konelinnun vatsan alle ja pian me\nsitten kiisimme ilman halki niin nopeasti, että henkeäni ahdisti.\nSeudut näyttivät vallan toisellaisilta kuin ennen. Kaikkien teitten\nvarsilla oli rakennuksia, ja lukemattomat kanavat risteilivät ketojen\nhalki hopeisina kimellellen. Tätä ihmetellessäni sanoi Michel:\n\n— Maa on jokseenkin tarkkaan otettu käytäntöön ja viljelys on\nvoimaperäinen, kuten sanotaan, senjälkeen kun kemistit itse tulivat\nmaanviljelijöiksi. Aivoja on kovasti vaivattu ja työtä on tehty paljo\nnäinä viimeisinä kolmenasatana vuotena. Kollektivismin aikaansaamiseksi\non nimittäin täytynyt saada maasta neljä viisi kertaa enemmän tuloa\nkuin mikä siitä saatiin kapitalismianarkian aikana. Sinä, joka olet\nasuskellut zulujen ja bassutojen keskuudessa, tiedät kyllä, että\nheillä on elämisen tarpeita niin vähän, että tasajako kaikkien\nkesken olisi köyhyyden eikä rikkauden jakamista. Se yli tarpeenkin\nnouseva tuotanto, minkä me olemme saavuttaneet, se johtuu etupäässä\ntieteitten edistymisestä. Suuresti on maanviljelystä edistänyt sekin,\nettä kaupunkiasujamisto on melkein kokonaan hävinnyt. Myymälä-\nja konttori-ihmiset jakaantuivat jokseenkin tasan tehtaisiin ja\nmaaseudulle.\n\n— Mitä, huudahdin minä, oletteko hävittäneet kaupungit! Mihinkäs Parisi\non joutunut?\n\n— Siellä ei nykyään asu juuri ketään, vastasi Michel. Suurin osa noista\nkauheista ja epäterveellisistä viisikerroksisista kivitaloista, joissa\nkaupunkilaiset asuivat vuokralaisina edellisellä aikakaudella, on\nraunioina, eikä niitä ole senjälkeen kukaan korjannut. He rakensivat\nhyvin huonosti tuon onnettoman ajan kahdennellakymmenellä vuosisadalla.\nVanhimmat ja paraimmat rakennukset olemme jättäneet ja korjanneet\nja tehneet niistä museoita. Meillä on paljo museoita ja kirjastoja,\nniissä saamme sivistyksemme. Joitain jäännöksiä on vielä myöskin Hotel\nde Ville-rakennuksesta. Ruma ja kurja rakennus se oli, mutta siellä\ntapahtui tärkeitä asioita. Kun meillä ei enää ole tuomioistuimia,\nkauppaa eikä sotajoukkoja, niin ei meillä ole oikeastaan\nkaupungeitakaan. Joka tapauksessa on toisilla seuduilla paljo enemmän\nasukkaita kuin toisilla, ja kulkunopeuden suuruudesta huolimatta on\nrautatehdas- ja kaivosalueilla hyvin tiheä asutus.\n\n— Mitä te sanoitte? kysyin minä. Oletteko lakkauttaneet tuomioistuinten\ntoiminnan? Silloin olette kai myöskin saaneet loppumaan rikokset ja\nilkityöt?\n\n— Rikoksia tulee olemaan yhtä kauan kuin vanha ja huono ihmiskuntakin\non olemassa. Mutta rikoksien luku on vähentynyt samassa määrässä\nkuin onnettomien ihmistenkin. Suurkaupunkien esikaupungit olivat\nsellaista maaperää, jossa rikokset hyvin viihtyivät; nykyään ei\nmeillä ole enää suuria kaupungeita. Langaton telefoni tekee maantiet\naina turvallisiksi. Meillä on aina mukanamme sähköllä ladatut\npuolustustarpeet. Mitä taas tulee pienempiin rikoksiin, niin johtuivat\nne harvemmin tekijäinsä siveellisestä turmeluksesta; useimmin\nsitävastoin tuomarien omantunnonarveluista. Kun ei meillä nykyään\nenää ole oikeusoppineita eikä tuomareita ja oikeutta jakavat sitä\nvarten vuorotellen valitut kansalaiset, ovat monet rikokset kokonaan\nkadonneet; nähtävästi siitä syystä, ettei niitä enää voida erottaa.\n\nNiin puhui minulle Michel, samalla yhä ohjaten lentäjäänsä. Minä\ntoistan hänen sanojensa sisällön niin tarkkaan kuin mahdollista.\nValitan vaan sitä, etten toisaalta voi kaikkia muistaa, ja etten\ntoisaalta voi, siitä pelosta, etten tulisi ymmärretyksi, kerrata\nkaikkia hänen lausetapojaan enkä varsinkaan hänen puheensa ytimiä.\nLeipuri ja hänen aikalaisensa puhuivat sellaista kieltä, joka aluksi\nhämmästytti minua uudella sanavarastollaan ja taivutusopillaan,\nlyhennyksillään ja nopeilla sanankäänteillään.\n\nMichel antoi lentokoneen laskea pienen, hyvin hauskannäköisen talon\npengermälle.\n\n— Nyt olemme perillä, sanoi hän minulle. Täällä minä asun. Sinä\nsaat syödä illallista muutamien toverien kanssa, jotka harrastavat\ntilastotiedettä kuten minäkin.\n\n— Mitä, oletteko tilastotieteilijöitä? Minä luulin teitä leipureiksi.\n\n— Kuusi tuntia vuorokaudesta olen leipurina. Se on työpäivän pituus,\nminkä jo noin sata vuotta sitten määräsi liittokomitea. Lopun osan\npäivästä tutkin tilastotiedettä. Se tiede on tullut historian\nsijalle. Vanhat historioitsijat kertoivat muutamien harvojen ihmisten\nloistavista teoista. Meidän historioitsijamme sitävastoin merkitsevät\nkirjoihin kaiken sen, mitä tuotetaan ja kulutetaan.\n\nSenjälkeen vei hän minut erääseen katolle rakennettuun suojaan, jossa\notettiin kylmä kylpy. Sitten laskeuduttiin ruokasaliin, joka oli\nkokonaan valkoinen ja koristettu veistokuvallisella friisillä, joka\nesitti kukkivia mansikanvarsia. Sali oli valaistu sähköllä. Värikäs\nfajanssipöytä oli täynnä metallihohteisia ruoka-astioita. Huoneessa\noli kolme henkilöä, jotka Michel mainitsi minulle nimiltä: — Morin,\nPerceval, Chéron. Nämä henkilöt olivat yhtäläisissä puvuissa, yllään\nharmaankeltainen takki, samettihousut ja harmaat sukat. Morinilla oli\npitkä, valkoinen parta. Chéronilla ja Percevalilla oli sileät kasvot.\nLyhyeksi leikattu tukka ja avomielinen rohkeus heidän katseissaan\nsaattoi heidät näyttämään nuorilta pojilta. Mutta minä olin kohta varma\nsiitä, että he olivat naisia. Perceval oli minusta varsin kaunis,\nvaikkei hän enää ollutkaan erittäin nuori. Chéron oli mielestäni vallan\nihastuttava. Michel esitteli minut:\n\n— Tässä tuon mukanani toveri Hippolyten, jota myöskin kutsutaan\nDufresneksi, ja joka on elänyt mestitsien keskuudessa mustissa\nprovinseissa Afrikan Yhdysvalloissa. Hän ei syönyt mitään päivällistä\nkello yhdeltätoista, jotenka hän on kai hyvin nälissään.\n\nJa minun oli tosiaankin kova nälkä. Minulle tarjottiin pieniä,\nnelikulmaisiksi leikattuja palasia, jotka eivät maistuneet pahalta,\nvaikken tuntenutkaan ennen sellaista syöneeni. Pöydällä oli\nkaikenlaatuista juustoa. Morin kaatoi minulle jonkullaista heikkoa\nolutta ja selitti samalla, että siitä voisin juoda janooni vallan\ntarpeeksi, kun siinä ei ollut yhtään alkoholia.\n\n— Erinomaista, sanoin. Näen teidän harrastavan myöskin kysymyksiä\nalkoholin tuottamista vaaroista.\n\n— Niistä ei juuri paljoa enää puhuta, sanoi Morin. Ennen kuluneen\naikakauden päättymistä onnistuttiin kahlehtimaan alkoholimyrkky. Ilman\nsitä olisi ollut mahdotonta saada aikaan uutta asiain tilaa. Alkoholin\nmyrkyttämän köyhälistön on mahdotonta vapauttaa itsensä.\n\n— Ettekö myöskin ole, kysyin maistaessani muuatta omituisesti\nmuodostettua ravintopalasta, täydentäneet ihmisruumiin ravintoa?\n\n— Toveri, vastasi Perceval, sinä tarkotat varmaankin kemiallista\nruokaa. Se ei ole vielä juuri isosti edistynyt. Turhaan määräämme\nkemistimme keittiöihin... Heidän pillerinsä eivät kelpaa mihinkään.\nSillä erolla vaan, että me osaamme nauttia lämpöä tuottavat ja\nravitsevat aineet soveliaissa annoksissa, syömme me melkein yhtä\nyksinkertasesti kuin menneen aikakauden ihmiset ja nautimme siitä yhtä\npaljo.\n\n— Meidän oppineemme, sanoi Michel, koettavat saada aikaan järkiperäistä\nravintoa.\n\n— Oh, sehän on vaan lapsellisuuksia, sanoi nuori Chéron. Mitään ei\nsaada aikaan, ennenkuin ihmisestä on poistettu paksusuoli, joka\non ruumiissamme vallan hyödytön ja vahingollinen elin, bakterien\ntartuntapesä... Mutta siihen tulokseen vielä päästään.\n\n— Kuinka se käy päinsä? kysyin minä.\n\n— Vallan yksinkertaisesti siten, että se poistetaan. Ja kun se elin\npelkästään leikkaamalla poistetaan tarpeeksi suurelta määrältä\nyksilöitä, niin se elin vähitellen perinnöllisyyden kautta kokonaan\nhäviää, ja tämä ominaisuus jatkuu koko suvussa.\n\nNämä ihmiset kohtelivat minua ystävällisesti ja puhuttelivat\nminua kohteliaasti. Mutta minun ei ollut helppoa mukautua heidän\ntapoihinsa eikä heidän aatteisiinsa, ja minä huomasin, etten vähääkään\nkiinnittänyt heidän mielenkiintoaan, ja että minun ajatustapani\noli heistä kokonaan yhdentekevä. Kuta enemmän osotin heille pieniä\nkohteliaisuuksia, sitä vähemmän myötätuntoa sain heidän puoleltaan.\nKun olin Chéronille sanonut muutamia varsin hienoja ja rehellisesti\ntarkotettuja kohteliaisuuksia, lakkasi hän kokonaan katsomasta minuun.\n\nAterian jälkeen puhuttelin Morinia, joka näytti minusta älykkäältä ja\nhyväntahtoiselta mieheltä, ja sanoin hänelle niin avomielisesti, että\nse jo itseänikin liikutti:\n\n— Herra Morin, minä en tiedä mitään ja minä kärsin kovasti tästä\ntietämättömyydestäni. Toistan vielä: minä tulen kaukaa, hyvin\nkaukaa. Kertokaa minulle, pyydän, millä tavalla oikeastaan syntyi\nEuropan Kansanliitto ja antakaa minulle jokin selitys nykyisestä\nyhteiskuntajärjestyksestä.\n\nVanha Morin huudahti: — Mutta niinollenhan te pyydätte minua kertomaan\nkolmensadan vuoden historiaa. Se kestäisi viikkoja ja kuukausia. Ja\npaljo on sellaisiakin asioita, joista en voisi tehdä sinulle selvää,\nkun en itsekään niitä tunne.\n\nPyysin häntä esittämään edes lyhyen yleiskatsauksen, aivan kuin\nkoulupojalle.\n\nMorin nojautui silloin mukavammin nojatuoliinsa ja sanoi:\n\n— Voidakseen käsittää mitenkä nykyinen yhteiskunta on syntynyt täytyy\nkatsahtaa kauaksi menneeseen aikaan.\n\nSe suurtyö, minkä päättynyt kahdeskymmenes vuosisata sai aikaan, oli\nsodan poistaminen.\n\nHaagin sovintotuomioistuin, joka perustettiin keskellä raakalaisuuden\naikaa, vaikutti sangen vähän rauhan ylläpitämiseksi. Mutta samaan\naikaan luotiin toinen, voimakkaampi laitos. Eri valtioitten\nparlamenteissa muodostettiin edustajaryhmiä, jotka olivat yhteydessä\nkeskenään ja neuvottelivat yhdessä kansainvälisistä kysymyksistä.\nKun heidän päätöksensä ilmaisivat yhä suurenevien valitsijajoukkojen\nrauhaarakastavaa tahtoa, oli niillä suuri vaikutus ja saivat\nhallitukset miettimään, lukuunottamatta niistä itsevaltaisinta, nim.\nVenäjää. Niitten täytyi ruveta ottamaan huomioon kansojen tunteet.\nMeidän päivinämme hämmästyttää erityisesti se, ettei kukaan siihen\naikaan näissä edustajakokouksissa huomannut alkua kansainväliseen\nparlamenttiin.\n\nMuuten oli väkivaltapolitikan puolue vielä voimakas valtakunnissa,\nRanskassakin. Ja vaikkei ollutkaan enää pelkoa kruununperimyssodista\neikä niistä diplomatisista sodista, joita viheriän pöydän ympärillä\nratkaistaan n.k. Europan tasapainon ylläpitämiseksi — jos se vaara\nolikin ainaiseksi saatu poistumaan, niin täytyi vielä pelätä, että,\nEuropan ollessa niin huonolla teollisuusasteella, jolla se silloin oli,\nkauhea maailmankulo pääsisi valloilleen kauppaetujen tähden.\n\nKöyhälistö, joka oli vaillinaisesti järjestäytynyt eikä vielä tuntenut\nomaa voimaansa, ei estänyt ase kädessä taisteluita kansojen kesken,\nmutta se kuitenkin vähensi niitten lukua ja pituutta.\n\nViimeiset sodat aiheutuivat siitä vanhan maailman raivohulluudesta,\njota sanottiin siirtomaasodaksi. Englantilaiset, venäläiset,\nsaksalaiset, ranskalaiset ja amerikalaiset taistelivat keskenään\nvimmatusti Aasiassa ja Afrikassa n.s. etupiireistään, joissa he\nryöstöjen ja joukkomurhien tietä pääsisivät tekemään taloudellisia\nsopimuksia alkuasukasten kanssa. Afrikassa ja Aasiassa hävittivät he\nkaiken minkä hävittää saattoivat. Sitten kävi kuten täytyikin käydä.\nHe saivat pitää köyhät siirtomaansa, jotka nielivät paljo rahoja\nja kadottivat hyvinvoivat siirtomaansa. Vieläpä muuan pieni, urhea\nAasian kansa, joka oli saanut oppia Europasta, pakotti Europan kansat\nkunnioittamaan sitä. Japani suoritti todella ihmiskunnalle suuren\npalveluksen niinä raakalaisuuden aikoina.\n\nKun tuo kauhea siirtomaa-aikakausi oli päättynyt, lakattiin sotimasta.\nMutta valtiot ylläpitivät joka tapauksessa sotajoukkoja.\n\nPuhuttuani sinulle niistä seikoista, voin minä halusi mukaan tehdä\nsinulle selvää nykyisen yhteiskunnan synnystä. Se on kehittynyt\nedellisestä yhteiskunnasta. Siveellisessä samoin kuin yksilöllisessäkin\nelämässä kehittyvät muodot toisistaan. Kapitalistinen yhteiskunta\nsynnytti aivan luonnollisesti kollektivistisen yhteiskunnan. Kuluneen\naikakauden kahdennenkymmenennen vuosisadan alussa teki teollisuus\nhuomattavan nousun. Sitä vähäpätöistä tuotantoa, minkä saivat aikaan\nainoastaan työkalunsa omistavat käsityöläiset, seurasi suurteollisuus,\njonka synnytti muuan uusi, merkillinen voima, nim. kapitali. Se oli\nsuuri yhteiskunnallinen edistysaskel.\n\n— Mikä se olikaan taas se suuri yhteiskunnallinen edistysaskel, kysyin\nminä.\n\n— Kapitalismin valta-aika, vastasi Morin. Se hankki ihmiskunnalle\narvaamattoman rikkauden lähteen. Kokoomalla työläiset suuriin\njoukkoihin ja monistamalla niitten luvun loi se köyhälistön. Tekemällä\ntyöläisistä suunnattoman valtion valtiossa, valmisti se niitten\nvapautumista ja antoi niille keinoja vallan saavuttamiseen.\n\nSitä valtakautta, joka valmisti tulevaisuudelle niin onnellisia\ntuloksia, ajattelivat työläiset kuitenkin suurella kauhulla,\nja täydellä syyllä muuten, sillä se vaati heidän keskuudestaan\nlukemattomia uhreja.\n\nEi ole olemassa mitään yhteiskunnallista etua, joka ei olisi maksanut\nverta ja kyyneleitä. Kapitalismin valtakausi, joka oli tehnyt rikkaaksi\nkoko maan, oli myöskin saattamaisillaan sen turmioon. Lisättyään\ntuotantoa suunnattomassa määrässä ei se enää voinutkaan järjestää sitä,\nvaan päristeli epätoivoisena suurissa vaikeuksissa.\n\nTiedäthän sinä jotakin kaiketi, toveri, niistä monista taloudellisista\nvaikeuksista, joita kahdennellakymmenellä vuosisadalla oli\nvoitettavanaan. Kapilistisen valtakauden sadan viimeisen vuoden\nkuluessa lisäsi tuotannon epäsäännöllisyys ja järjetön kilpailu\nonnettomuuksia. Kapitalistit ja työnantajat koettivat turhaan\njättiläismäisillä liitoilla järjestää tuotantoa ja tukahuttaa\nkilpailua. Heidän huonosti suunnitellut yrityksensä murskaantuivat\nkauheihin rossauksiin. Tänä anarkian aikakautena tuli luokkataistelu\nsokeaksi ja hirvittäväksi. Köyhälistö, jota voittonsa olivat\nuuvuttaneet yhtä paljo kuin tappionsakin, joka oli murskautunut\nsen rakennuksen raunioihin, minkä se oli syössyt päänsä yli,\njota kamalat sisäiset riitaisuudet raatelivat, ja joka sokeassa\nvimmassaan sinkahutti luotaan parhaat päällikkönsä ja varmimmat\nystävänsä, taisteli pimeydessä ilman järjestystä. Se saavutti sentään\ntasaisesti yhtämittaa joitain etuja: paremman palkan, lyhemmän\ntyöpäivän, yhä suuremman vapauden järjestäytymis- ja yllytystyöhön\nnähden, valtiovirkain valtauksia, tunnustuksen hämmästyneen yleisen\nmielipiteen puolelta. Sen luultiin kukistuvan omaan rikkinäisyyteensä\nja erehdyksiinsä. Mutta kaikki suuret puolueet ovat rikkinäisiä ja\nkaikki tekevät ne virheitä. Köyhälistöllä oli olosuhteitten valta\npuolellaan. Se pääsi vuosisadan lopulla sellaiseen hyvinvointiin,\nettä se takasi yhä paremman tulevaisuuden. Toveri, puolueen täytyy\nolla vahvan voidakseen panna toimeen vallankumouksen omaksi edukseen.\nKuluneen aikakauden kahdennenkymmenennen vuosisadan lopulla oli yleinen\nasema tullut hyvin suotuisaksi sosialismin kehitykselle. Vuosisadan\nkuluessa jo yhä pienentyneet vakinaiset sotajoukot poistettiin, vaikka\nvaltion mahtimiehet ja varakas porvaristo vimmatusti tappeli sitä\nmuutosta vastaan; sen saivat aikaan yleisen äänioikeuden perusteella\nvalitut eduskunnat, kaupunkien ja maaseudun väestön mitä ankarimman\npainostuksen alaisina.\n\nSotajoukkoja ylläpitäessään ja puolustaessaan eivät valtioitten\npäälliköt enää ajatelleet niinkään paljo sotia, joita eivät enää\npelänneet eivätkä toivoneet, vaan pikemminkin valtion omien\nköyhälistöjoukkojen kurissapitämistä. Lopuksi heidänkin täytyi\nmyöntyä. Vakinaisten sotajoukkojen sijaan tulivat maanpuolustusjoukot,\njoissa vallitsi voimakas sosialistinen henki. Eivät he syyttä olleet\nvastustaneet viimeiseen asti sellaista muutosta. Kun kuningas-\nja keisarikuntia ei enää ollut puolustamassa tykit ja kiväärit,\nkukistuivat niitten hallitusmuodot toinen toisensa jälkeen, ja\nniitten sijaan tuli tasavaltainen hallitus. Tämän suuren liikkeen\nulkopuolelle jäi ainoastaan Englanti, jonka jo aikaisemmin kehittynyttä\nhallitusmuotoa työläiset pitivät siedettävänä, sekä toiseksi Venäjä,\njoka oli jäänyt teokratiseksi keisarikunnaksi. Pelättiin, että tsaari\njoutuisi tasavaltaista Europaa kohtaan samallaisten tunteitten valtaan\nkuin suuri Katariina Ranskan vallankumouksen johdosta ja alkaisi\nnostaa sotajoukkoja sitä kukistaakseen. Mutta hänen hallituksensa oli\nvajonnut sellaiseen heikkouteen ja velttouteen, mikä on mahdollista\nvaan yksinvallalle. Venäjän köyhälistö yhdessä sivistyneitten luokkien\nkanssa nousi kapinaan, ja monien hirvittävien murhayritysten ja\njoukkomurhien jälkeen joutui valta vallankumouksellisille, jotka\nmuuttivat valtiomuodon kansanvaltaiseksi.\n\nLangaton sähköjohto ja telefoni olivat silloin käytännössä toisesta\nEuropan kolkasta toiseen ja niitä oli niin helppo käyttää, että\nköyhinkin ihminen saattoi puhua mistä tahansa ja kuinka tahansa\ntoiselle ihmiselle vaikka maapallon toiselle puolelle. Kollektivistisia\nsanoja vallan sateli Moskovan yli. Venäjän talonpojat kuulivat\nvuoteissaan toveriensa puhetta Marseillesissa ja Berlinissä.\nSamaan aikaan saatiin käytännössä ilmalaivat ja lentokoneet täysin\njohdettaviksi. Se oli sama kuin rajojen poistaminen. Mikä merkillisen\njännittävä hetki!\n\nKansakunnat olivat jo vähältä sulaa yhdeksi suureksi ihmiskunnaksi,\nkun äkkiä niitten sydämessä heräsi eleille valtava isänmaanrakkaus.\nKaikissa maissa yhtaikaa alkoi uudelleen viritetty kansallisuususko\niskeä salamoita. Kun ei enää ollut kuninkaita, sotajoukkoja eikä\naatelistoa, sai tämä liike myrskyisän ja kansanomaisen luonteen.\nRanskan tasavalta, Saksan tasavalta, Unkarin tasavalta, Rumanian\ntasavalta, Italian tasavalta, vieläpä Sveitsin ja Belgiankin\ntasavallat päättivät kukin yksimielisellä äänestyksellä parlamentissa\nja suurissa kansankokouksissa puolustaa kansallista maa-aluetta ja\nkansallista teollisuutta jokaista vierasta sortoa vastaan. Julaistiin\nvoimakkaita määräyksiä ilmalaivojen salakuljetuksen estämiseksi\nja ankaria määräyksiä langatonta sähköjohtoa varten. Kaikkialla\njärjestettiin uudelleen yleinen asevelvollisuus ja opetettiin\nvanhojen vakinaisten sotajoukkojen malliin. Uudelleen saatiin nähdä\nvanhat univormut, saappaat, kypärit ja kenraalien töyhdöt. Parisissa\nherättivät karhunnahkalakit suurta suosiota. Kaikki myymälänomistajat\nja osa työläisiäkin pani ylleen kolmivärisen kokardin. Kaikissa\nmetallitehtaissa valettiin tykkejä ja pansarilevyjä. Odotettiin\nhirvittäviä sotia.\n\nTätä kiivasta innostusta kesti kolme vuotta. Mitään päällekarkausta\nei tapahtunut, ja into laimeni huomaamatta. Maanpuolustusväki sai\nuudelleen porvarillisen näkönsä ja porvarilliset ajatustapansa. Kansain\nyhdistys, joka jo näytti hävinneen satumaiseen kaukaisuuteen, tuli\njälleen toteutumistaan lähemmäksi. Rauhanharrastukset kehittyivät päivä\npäivältä; kollektivistit valtasivat vähitellen yhteiskunnan. Ja vihdoin\nvalkeni sekin päivä, jolloin voitetut kapitalistit luovuttivat vallan\nheille.\n\n— Mikä suuri muutos! huudahdin minä. Maailmanhistoriassa ei ole toista\nesimerkkiä sellaisesta mullistuksesta.\n\n— Voithan käsittää, toveri, sanoi Morin, ettei kollektivismi päässyt\nvaltaan ennenkuin sen aika oli tullut. Sosialistit eivät olisi voineet\npoistaa kapitalia eikä yksityistä omistusoikeutta, jolleivät nämä\nmolemmat rikkauden muodot jo ennestään olisi joutuneet häviön partaalle\nköyhälistön ponnistuksista ja varsinkin tieteen ja teollisuuden\nuudenaikaisesta kehityksestä.\n\nOli tosiaankin luultu, että Saksasta tulisi ensimäinen\nkollektivivaltio; työväenpuolue oli siellä järjestynyt jo sata vuotta\naikaisemmin, ja kaikkialla oli puheenpartena: \"Sosialismi on jotain\nsaksalaista\". Mutta vähemmin valmistunut Ranska pääsi sen edelle.\nYhteiskunnallinen kumous tapahtui ensin Lyonissa, Marseillesissa\nja Lillessä, \"Internationalen\" sävelten kaikuessa. Parisi vastusti\nneljätoista päivää, sitten sekin nosti harjalleen punaisen lipun.\nVasta seuraavana päivänä julistettiin Berlinissä kollektivivaltio.\nSosialismin voittokulkua seurasi kansojen yhdistys.\n\nKaikista Europan tasavalloista kokoontui edustajia Brysseliin, missä\njulistettiin perustetuksi Europan Yhdysvallat.\n\nEnglanti kieltäytyi yhtymästä tähän liittoon. Mutta se julisti olevansa\nsen liittolainen. Vaikka Englanti oli tullut sosialidemokratiseksi,\nsäilytti se siitä huolimatta kuninkaansa, lordinsa ja vieläpä\ntuomariensa tekotukat. Sosialidemokratia vallitsi tähän aikaan\nOceaniassa, Kiinassa, Japanissa ja joissakin Venäjän laajoissa\ntasavalloissa. Mutta Afrika, joka silloin vasta oli päässyt\nkapitalismin valtakauteen, muodosti heikkorakenteisen liiton.\nAmerikan Yhdysvallat olivat vähäistä aikaisemmin luopuneet\nkauppa-sotilasvallastaan. Maailman yleinen tila oli niinollen\nyleensä suotuisa Europan Yhdysvaltain vapaalle kehitykselle.\nTätä yhtymistä tervehdittiin aluksi ilon huumaamina, mutta sitä\nseurasi puoli vuosisataa kestävät taloudelliset vaikeudet ja\nyhteiskunnallinen kurjuus. Ei ollut enää sotajoukkoja eikä juuri\nensinkään maanpuolustusväkeäkään; kansanliikkeet, joita ei enää\nsorrettu, eivät yhtyneet mihinkäänlaisiin väkivaltaisuuksiin. Mutta\npaikallishallitusten kokemattomuus tai haluttomuus sai aikaan tuhoisaa\nepäjärjestystä.\n\nViisikymmentä vuotta Europan Yhdysvaltain perustamisen jälkeen olivat\npettymykset niin suuret ja näyttivät vaikeudet niin mahdottomilta,\nettä toivehikkaimmatkin alkoivat lannistua. Kumea ryskinä tiesi\nkaikkialla sitä, että Yhdysvaltain liitokset saumojen kohdalta\nnatisivat. Silloin muodostui komitea, johon kuului neljätoista\ntyömiestä. Se sai rajattoman vallan, lopetti anarkismin ja perusti\nEuropan kansojen liiton, jollaisena se vielä nykyäänkin on. Muutamat\nsanovat näiden neljäntoista miehen olleen kaukonäköisiä neroja, jotka\nosottivat omistavansa hirvittävän voiman; toiset väittävät heidän\nolleen korkeintaan keskinkertaisia ihmisiä, jotka itsekin olivat\nsäikähtäneitä ja välttämättömyyksien raatelemia, ja että he melkein\nvastoin tahtoaan joutuivat johtoasemaan uusien yhteiskunnallisten\nvoimien itsejärjestäytymistyössä. Varmaa vaan on se, etteivät he\nkulkeneet vastavirtaa. Se järjestymismuoto, minkä he muodostivat tai\nnäkivät muodostuvan, on yhä edelleen täydessä voimassa. Tuotanto ja\nkulutus tapahtuu vielä tänäänkin, hyvin vähän eroten siitä, jollaiseksi\nse silloin säännöiteltiin. Täydellä syyllä lasketaan uusi ajanjakso\nalkaneeksi heistä.\n\nMorin esitti sitten hyvin lyhyesti uuden yhteiskunnan periaatteet.\n\n— Se perustuu, sanoi hän, kokonaan yksilöllisen omaisuuden poissaoloon.\n\n— Mutta eikö se ole teille aivan sietämätöntä? kysyin minä.\n\n— Miksikä se olisi, Hippolyte, meille sietämätöntä? Muinoin kokosi\nvaltio verot Europassa. Sillä oli sellaisia apulähteitä, jotka sille\nsoveltuivat. Nykyään on yhtä oikein sanoa, että se omistaa kaiken\neikä mitään. Ja vielä oikeammin on sanoa, että me omistamme kaiken,\nkoskapa ei valtio ole erossa meistä ja muutenkin on vaan kollektivismin\nsanontatapa.\n\n— Eikö teillä siis ole itsellä yhtään mitään? kysyin minä. Eivätkö edes\nnämä lautaset ole teidän? Eikö teillä ole edes omia vuoteita, raiteja\nja vaatteita?\n\nNäin kysyessäni hymyili Morin.\n\n— Sinähän olet yksinkertaisempi kuin mitä luulinkaan. Mitä kummaa!\nLuuletko ettei meillä ole omia taloustavaroita? Mitä sinä olet sitten\nmahtanut ajatellakaan meidän maustamme, haluistamme, tarpeistamme\nja elämäntavastamme? Pidätkö meitä munkkeina, kuten ennenmaailmaan\nsanottiin, sellaisina ihmisinä, joilla ei ole mitään yksilöllistä\nluonnetta, eikä kykyä panna henkilöllisyyden merkkiä ympäristöönsä?\nErehdyt, ystäväni, erehdyt. Me omistamme ne esineet, mitkä ovat\nomaa tarvettamme ja huvitustamme varten, ja niihin olemme lujemmin\nkiintyneet kuin kansalaiset kuluneena aikakautena pikkukoruihinsa,\nsillä meillä on kehittyneempi maku ja vahvempi muotoaisti. Kaikilla\nhienostuneemmilla tovereillamme on taide-esineitä, joista he ovat hyvin\narkeillaan. Chéronilla on asunnossaan tauluja, jotka tuottavat hänelle\nsuurta iloa, ja suuresti hän olisi pahoillaan, jos liittokomitea\nkieltäisi hänen niitä pitämästä. Minulla itselläni on tuossa kaapissa\njoukko vanhoja piirustuksia, melkein kaikki mitä on tehnyt Steinlen,\nmuuan kuluneen aikakauden huomatuimpia taiteilijoita. Niitä en\nluovuttaisi kullasta enkä hopeasta.\n\n— Mistä sinä oikein tulet, Hippolyte? Sinulle sanotaan, että meidän\nyhteiskuntamme on perustettu yksityisen omistusoikeuden täydelliselle\npoissaololle, ja sinä kuvittelet, että tämä poistaminen sisältäisi\nmyöskin irtaimiston ja taloustarpeet! Voi sinua yksinkertaista\nmiestä, sillä yksityisellä omaisuudella, jonka olemme poistaneet,\ntarkotamme tuotannonvälineitä, maata, kanavia, maanteitä, kaivoksia,\nraaka-aineita, työkaluja y.m.s. Mutta sehän ei ole samaa kuin omistaa\nlamppu tai nojatuoli. Me olemme vaan hävittäneet mahdollisuuden\nriistää yksilöiltä tai yksilöryhmiltä työn hedelmät, mutta ei suinkaan\nympärillämme olevien ystävällisten esineitten luonnollista ja viatonta\nomistamista.\n\nMorin selitti minulle sen jälkeen henkisen ja ruumiillisen työnjaon\nyhdyskunnan kaikkien jäsenten kesken, riippuen kunkin luonnollisista\ntaipumuksista.\n\n— Kollektivistinen yhteiskunta eroaa kapitalistisesta yhteiskunnasta\nensiksikin siinä, että edellisessä tekevät kaikki jäsenet työtä.\nKuluneella aikakaudella oli paljo sellaisia ihmisiä, jotka eivät\ntehneet työtä, mutta heitä oli kuitenkin vähemmistö. Meidän\nyhteiskuntamme eroaa edellisestä erityisesti siinä, että ennen ei työ\nollut yhdenmukaisesti järjestetty ja että tehtiin paljo hyödytöntä\ntyötä. Työläiset tuottivat ilman järjestystä, ilman menettelytapaa,\nilman yhtenäisyyttä. Kaupungeissa oli suuri joukko toimitsijoita,\nvirkailijoita, kauppiaita ja heidän apulaisiaan, jotka tekivät työtä\ntuottamatta mitään. Oli sotilaita. Työn tulos ei ollut hyvin jaettu. Ne\ntullit ja tariffit, joita määrättiin pahan parantamiseksi, pahensivat\nvaan asemaa. Kaikki ihmiset kärsivät.\n\nNyt on tuotanto ja kulutus tarkkaan säännöitelty. Ja vihdoin eroaa\nmeidän yhteiskuntamme vanhasta siinä, että me kaikki nautimme koneen\neduista, vaikka se kapitalismin valtakautena usein toi onnettomuuksia\ntyöläisille.\n\nMinä tiedustelin kuinka oli käynyt päinsä luoda sellainen yhteiskunta,\njossa oli vaan työläisiä.\n\nMorin kiinnitti huomiotani siihen, että jokaisella ihmisyksilöllä on\nhalu ja taipumus työhön ja että se on ihmissuvun pääominaisuuksia.\n\n— Raakalaisuuden aikoina, aina kuluneen aikakauden loppuun asti,\non ylimyksillä ja rikkailla ihmisillä ollut erityinen rakkaus\nruumiilliseen työhön. Älyään ovat he kehittäneet varsin vähän ja\nsitäkin vaan poikkeustapauksissa. Heidän makunsa on alituisesti\nsuuntautunut sellaisiin harrastuksiin kuin metsästys ja sota, missä\nruumis työskentelee enemmän kuin äly. He ratsastivat, ajelivat,\nmiekkailivat ja ammuskelivat revolvereilla. Voidaan siis väittää, että\nhe työskentelivät käsillään. Mutta heidän työnsä oli hedelmätöntä\ntai sitten kerrassaan vahingollista, osittain sen vuoksi, että vanha\nennakkoluulo kielsi heiltä kaiken hyödyllisen ja tuottavan työn,\nosittain sen vuoksi, että heidän aikoinaan suoritettiin hyödyllistä\ntyötä useimmiten karkeissa ja vastenmielisissä olosuhteissa. Kun työ\nsaatettiin täyteen kunniaansa, niin ei ollut juuri erittäin vaikeata\nsaada kaikille ihmisille halua siihen. Raakalaisuuden aikoina pitivät\nmiehet kunnianaan kantaa yllään miekkaa tai pyssyä. Meidän aikamme\nmiehet pitävät kunnia-asiana osata käytellä lapiota tai vasaraa.\nIhmissuvussa on sellainen perusta, joka tuskin milloinkaan muuttuu.\n\nMorin sanoi minulle, että hän oli jo melkein muististaankin kadottanut\nkaiken rahankäytön. Kysyin häneltä:\n\n— No mitenkäs teillä liiketoimet suoritetaan, kun ei mitään rahaa ole?\n\n— Me vaihdamme tuotteet samallaisten pilettien kautta minkä sinäkin\nsait, toveri, ja ne vastaavat suoritettuja työtuntejamme. Tuotteitten\narvo määrätään sen ajan mukaan, mikä niitten valmistukseen on kulunut.\nLeipä, liha, olut, vaatteet, lentokone vastaavat X tuntien, X päivien\ntyötä. Jokaisesta työpiletistä, mikä meille luovutetaan, laskee\nkollektiviyhteiskunta, tai kuten muinoin sanottiin, valtio pois\nmäärätyn luvun minuutteja sijottaakseen ne tuottamattomiin töihin,\nravinto- ja metallivarastoihin, vanhuuskoteihin, sairaaloihin y.m.\n\n— Ja näitten minuuttien luku, keskeytti Michel, kasvaa yhä.\nLiittokomitea antaa määräyksiä vallan liian moniin töihin, joita meidän\nsillä tavoin täytyy ottaa suorittaaksemme. Varastot on suunniteltu\nvallan liiallisiksi. Yleiset varastohuoneet ovat ahtaen täynnä\nkaikellaisia rikkauksia. Meidän työminuuttimme siellä uinailevat. Vielä\non olemassa paljo epäkohtia.\n\n— Ihan varmaan, myönsi Morin. Paljo voisi järjestää sopivammalla\ntavalla. Europan rikkaus, joka on kasvanut yleisen ja järjestelmällisen\ntyön kautta, on suunnaton.\n\nMinä olin utelias tietämään mittasivatko nämä ihmiset työtä yksinomaan\nsiihen käytetyn ajan mukaan, ja oliko heille maatyöläisen ja\nsavenvalajan työ yhdenarvoista kuin kemistin ja kirurgin. Tiedustelin\nsitä aivan viattomasti.\n\n— Sepä oli tuhma kysymys! huudahti Perceval.\n\nMutta vanha Morin suostui antamaan minulle selityksen. Meidän\ntyöpajoissamme ja laboratorioissamme suositaan kaikkia tutkimuksia,\nkokeita ja töitä, mitkä yhdessä auttavat elämää paremmaksi ja\nkauniimmaksi. Kollektivivaltio suosii korkeampia tutkimuksia.\nTutkimus on työtä, sillä ilman tutkimuksia ei voi luoda mitään.\nTutkimukset samoin kuin työkin antavat oikeuden olemassaoloon. Ne\njotka antautuvat pitkällisiin ja vaikeihin tutkimuksiin hankkivat\njuuri sen kautta itselleen rauhallisen ja kunnioitetun olemassaolon.\nKuvanveistäjä tekee neljässätoista päivässä luonnoksen johonkin\nkuvaan, mutta hän on saanut työskennellä viisi vuotta ennenkuin on\noppinut tekemään luonnoksia. Ja valtio maksaa hänen luonnoksestaan\nsen mukaan. Kemisti löytää muutamissa tunneissa jonkin aineen eri\nosat ja ominaisuudet. Mutta sitä ennen on hänen täytynyt tehdä työtä\nvuosikausia saadakseen välttämättömät tietonsa. Koko sen ajan on hän\nelänyt valtion kustannuksella. Kirurgi tekee vaikean leikkauksen\nkymmenessä minuutissa. Mutta se menestyy vasta viidentoista vuotisen\ntutkimuksen ja harjotuksen perästä. Ja hän on luonnollisesti saanut\nnäinä viitenätoista vuotena pilettejä valtiolta. Jokainen ihminen, joka\nkuukauden, tunnin tai muutamien minuuttien kuluessa antaa koko elämänsä\ntuotteen, hän antaa kollektivivaltiolle yhdellä kertaa takaisin sen,\nmitä hän on saanut kunakin päivänä erikseen.\n\n— Mutta se ei estä sitä, huomautti Perceval, että meidän suuret\nälyniekkamme, kirurgimme, naislääkärimme, kemistimme varsin hyvin\nälyävät saada etuja töistään ja keksinnöistään, niin että heidän\nnautintonsa lisääntyvät tavattomasti. He rakentavat kuusikymmentä\nhevosvoimaisia lentokoneita, palatseja ja suunnattomia puistoja. Ne\novat sellaisia ihmisiä, joista suurin osa haluaa intohimoisesti tämän\nelämän kaikkinaista hyvyyttä, ja jotka viettävät vielä loistavampaa\nja ylellisempää elämää, kuin herrasmiehet kuluneella aikakaudella. Ja\npahinta on se, että useat heistä ovat sellaisia tuhm8uksia, että heidät\npitäisi oikeastaan sijottaa myllyjen luo, kuten Hippolyten.\n\nMinä kumarsin. Michel oli samaa mieltä kuin Perceval ja valitti\nkatkerasti sitä, että valtio niin leväperäisesti ja puolueellisesti\nkohteli kemistejä muitten kansalaisten kustannuksella.\n\nMinä tiedustelin eikö pilettikeinottelu saanut aikaan hintojen laskua\ntai nousua.\n\n— Pilettikeinottelu on kielletty, sanoi Morin. Mutta itse asiassa ei\nsitä voida kokonaan estää. Meidän keskuudessamme on kuten muinoinkin\nahneita ja tuhlareita, työhevosia ja vetelehtijöitä, rikkaita ja\nköyhiä, onnellisia ja onnettomia, tyytyväisiä ja tyytymättömiä. Mutta\nkaikilla ihmisillä on kuitenkin elämisentarpeet, ja sehän on sentään\njotain sekin.\n\nIstuin hetkisen mietteissäni ja kysyin sitten:\n\n— Kuunnellessani teitä, herra Morin, tuntuu minusta siltä, että te\nolette, sikäli kuin se on mahdollista, toteuttaneet yhdenvertaisuuden\nja veljeyden aatteet. Mutta minä pelkään sen tapahtuneen vapauden\nkustannuksella, ja sitä olen oppinut pitämään parhaana asiana.\n\nMorin kohautti olkiaan.\n\n— Emme ole saattaneet voimaan yhdenvertaisuutta. Emme siitä edes tiedä\nmitään. Me olemme taanneet jokaiselle ihmiselle olemassaolon. Me olemme\nsaattaneet työn kunniaan. Jos sitten muurari luulee itseään etevämmäksi\nkuin runoilija, tai runoilija itseään etevämmäksi kuin muurari, niin se\non heidän asiansa. Kaikki meidän yhteiskunnassamme kuvittelevat, että\njuuri hänen työnsä on yhteiskunnalle arvokkainta ja parasta. Ja siitä\ntaas on paljoa enemmän etua kuin haittaa.\n\nToveri Hippolyte, sinä näyt paljo tutkineen kirjoja kuluneen vuosisadan\nyhdeksänneltätoista vuosisadalta, joita nyt juuri tuskin avataan,\nsinä puhut heidän kieltään, joka on jäänyt meille vieraaksi. Meidän\non nykyään vaikeata käsittää, että muinoiset kansanystävät ottivat\ntunnuslauseekseen: _Vapaus, veljeys, yhdenvertaisuus_. Vapautta\nei voi olla yhteiskunnassa, koskapa sitä ei ole luonnossakaan.\nEi ole ainoatakaan eläintä, joka olisi vapaa. Muinoin oli tapana\nsanoa vapaaksi sellaista ihmistä, joka noudatti lakeja. Sehän oli\nlapsellista. Sitäpaitsi tulkittiin kapitalistisen anarkian viime\naikoina niin kummallisesti sanaa vapaus, että se lopulta ainoastaan\nmerkitsi etuoikeuksien lakkauttamista.\n\nYhdenvertaisuus on vielä järjettömämpää, ja ikävintä siinä on se,\nettä se edellyttää väärää ihannetta. Ei ole meidän asiamme ottaa\nselvää siitä, ovatko ihmiset keskenään yhdenvertaisia. Meidän täytyy\nvalvoa, että kukin antaa sen mitä hän voi antaa, ja saa sen mitä hän\ntarvitsee. Mitä taas tulee veljeyteen, niin hyvinhän se tiedetään,\nmitenkä veli on kurmuuttanut veljeään vuosisatojen kuluessa. Emme sano,\nettä ihmiset ovat huonoja. He ovat sitä mitä ovat. Mutta he elävät\nrauhallisesti, jollei heillä ole mitään syytä tapella. Me käytämme vaan\nyhtä sanaa kuvataksemme yhteiskuntajärjestystämme. Me sanomme elävämme\nharmoniassa, sopusoinnussa. Ja varmaa on, että meidän päivinämme\ntyöskentelevät kaikki ihmisvoimat keskenään sopusuhtaisesti.\n\n— Kuluneina vuosisatoina, kuten te sanotte, huomautin minä, tahdottiin\nenemmän omistaa kuin nauttia. Sikäli kuin teitä käsitän, haluatte te\nenemmän nauttia kuin omistaa. Mutta eikö teistä tunnu raskaalta se,\nettei teillä ole mitään perintöä jakaa lapsillenne?\n\n— Kuinkahan moni, vastasi Morin vilkkaasti, saattoi kapitalismin\naikoina jättää perintöä lapsilleen? Yksi tuhannesta, yksi\nkymmenestätuhannesta, puhumatta siitä, että monilla sukupolvilla\nei ollut edes oikeutta tehdä jälkisäädöstä. Olkoon kuinka tahansa,\nomaisuuden jättäminen perinnöksi oli täysin ymmärrettävää niinkauan kun\nvielä oli perheolot voimassa. Mutta nyt...\n\n— Mitä, huudahdin minä, ettekö siis enää elä perheittäin?\n\nHämmästykseni, jota en voinut salata, näytti tuntuvan toveri Chéronista\nvallan hassunkuriselta.\n\n— Me tiedämme todellakin, että avioliitto on vielä voimassa kafferien\nkeskuudessa. Me Europan naiset emme enää anna mitään lupauksia, ja\njos sen teemmekin, niin ei laki siihen kiinnitä mitään huomiota. Me\nolemme sitä mieltä, että kokonainen ihmiskohtalo ei saa riippua yhdestä\nsanasta. On kuitenkin vielä tavanjätteitä entisiltä ajoilta. Kun\nnainen antautuu, vannoo hän uskollisuutta kuun sarvien kautta. Itse\nasiassa ei mies eikä nainen anna mitään lupausta. Mutta harvinaista\nei siltä ole, että heidän yhdyselämänsä kestää kuolemaan saakka. Ei\nkumpikaan haluaisi olla osallinen sellaisessa uskollisuudessa, jota\npidetään voimassa ainoastaan valan kautta, eikä perustu ruumiilliseen\ntai henkiseen sopusointuun. Emme ole kenellekään mitään velkaa. Mies\nuskotteli muinoin naiselle, että nainen kuului hänelle. Me emme ole\nniin herkkäuskoisia. Me uskomme, että inhimillinen olento kuuluu\nainoastaan itselleen. Me antaudumme koska haluamme ja kenelle haluamme.\n\nEmme sitäpaitsi häpeä noudattaa vaistoamme. Emme ole mitään\nteeskentelijöitä. Vielä neljäsataa vuotta sitten olivat ihmiset ihan\ntietämättömiä fysiologiasta ja tämä tietämättömyys oli syynä suuriin\nhairahduksiin ja julmiin heräämisiin. Hippolyte, sanokoot kafferit\nmitä tahansa, yhteiskunta on järjestettävä luonnon mukaan, eikä luonto\nyhteiskunnan mukaan, kuten tähän saakka aivan liian kauan on tehty.\n\nPerceval kannatti toverinsa käsitystä.\n\n— Osottaakseni sinulle mitenkä sukupuolikysymys on järjestetty meidän\nyhteiskunnassamme, sanoi hän, haluan sinulle mainita, Hippolyte, että\nmonessa tehtaassa ei johtaja edes halua kysyä onko työhöntulija mies\nvai nainen. Jonkun henkilön sukupuoli ei liikuta kollektivivaltiota.\n\n— Mutta entäs lapset?\n\n— Mitä? Lapsetko?\n\n— Eivätkö ne jää hunningolle, kun ei ole enää perhettä?\n\n— Mitenkä sinä voit sellaista ajatella? Äidinrakkaus on hyvin vahva\nvaisto naisessa. Siinä hirvittävässä vanhassa yhteiskunnassa nähtiin\näitien usein taistelevan kurjuutta ja häpeätä vastaan kasvattaakseen\nluonnollisia lapsiaan. Miksikä hylkäisivät pienokaisiaan meidän\näitimme, jotka eivät kärsi häpeätä eivätkä kurjuutta? Meidän\nkeskuudessamme on paljo hyviä äitejä ja puolisoita. Mutta hyvin suuri\non jo niitten naisten luku, jotka tulevat toimeen ilman miestä, ja se\nyhä kasvaa.\n\nTällä kohtaa antoi Chéron jotenkin merkillisen lausunnon:\n\n— Meillä on, sanoi hän, sukupuolisesta eroavaisuudesta paljo sellaisia\ntietoja, joista raakalaisuuden yksinkertaisuus muinoisina aikoina\nei mitään aavistanut. Siitä seikasta, että oli kaksi ja vaan kaksi\nsukupuolta, tehtiin kauan vääriä johtopäätöksiä. Ajateltiin, että\nnainen oli ehdottomasti nainen ja että mies oli ehdottomasti mies.\nMutta niin ei ole todellisuudessa; on naisia, jotka ovat hyvin paljon\nnaisia, ja taas toisia naisia, jotka ovat sangen vähän naisia. Nämä\neriäväisyydet, joita muinoin peitti puku ja elintavat, ilmenevät\nselvästi meidän yhteiskunnassamme. Ja vielä merkillisempää on se, että\nsamat ominaisuudet tulevat jokaisessa sukupolvessa yhä selvemmiksi ja\nhuomattavammiksi. Siitä saakka, jolloin naiset alkoivat tehdä työtä\nmiesten tavalla, toimia ja ajatella kuin miehet, nähdään moni heistä\nhyvin miesmäiseksi. Pääsemme ehkä jonakin päivänä niin pitkälle,\nettä synnytämme neutreja (sukupuolettomia olennoita), \"työmiehiä\",\nkuten sanotaan mehiläisistä. Siitä koituu suuri etu: työtä voidaan\nlisätä, lisäämättä kuitenkaan väestöä sellaisella tavalla, mikä ei ole\nsopusuhdassa elämän tarpeisiin. Me pelkäämme yhtä paljo liiallista kuin\nliian vähäistäkin syntyväisyyttä.\n\nMinä kiitin Percevalia ja Chéronia siitä, että olivat ystävällisesti\nantaneet minulle tietoja niin mieltäkiinnittävästä aineesta.\nTiedustelin sitten eikö kirjallista sivistystä lyöty laimin\nkollektiviyhteiskunnassa, oliko filosofisia tieteitä ja harjotettiinko\nvapaitten taiteitten tutkimista.\n\nVanha Morin vastasi minulle seuraavasti:\n\n— Sivistys on kaikissa asteissaan kehittynyt hyvin korkealle. Kaikki\ntoverit tietävät jotain, mutta kaikki he eivät tiedä samaa, ja\nmitään hyödyttömiä asioita ei ole opittu. Ei enää haaskata aikaa\nlakitieteellisiin ja jumaluusopillisiin tutkimuksiin. Kukin valitsee\ntaiteista ja tieteistä sen, mikä hänelle paraiten soveltuu. Meillä on\nvielä jälellä useita vanhoja teoksia, vaikka onkin joutunut häviöön\nsuurin osa niistä kirjoista, joita painettiin ennen uusinta aikakautta.\nYhä edelleen painetaan kirjoja, enemmän kuin koskaan ennen. Typografia\non kuitenkin häviämäisillään ja sen sijalle alkaa tulla fonografia.\nRunoja ja romaaneja julkastaan ja fonografisesti näytelmien esittämistä\nvarten on keksitty erittäin nerokas yhdistelmä fonografista ja\nkinematografista, mikä laitos esittää yhtaikaa näyttelemisen ja äänet.\n\n— Teillä on siis runoilijoita ja näytelmäkirjailijoita?\n\n— Meillä ei ole ainoastaan runoilijoita vaan myöskin runoutta. Me\nolemme ensimäisinä rakentaneet rajat runouden alueelle. Ennen meitä\nlaususkeltiin runosäkeinä paljo sellaisia asioita, jotka olisivat\nparemmin tulleet sanottua suorasanaisesti. Kertomuksia laadittiin\nrunomuotoon. Se oli jäännöstä niiltä ajoilta, jolloin rusnailtiin\nlakimääräyksiä ja sananlaskuja säkeiksi. Nykyään juttelevat runoilijat\nvaan sellaisia sievosia asioita, joissa ei ole mitään ajatusta ja\nheidän kielioppinsa ja kielensä on heidän omaansa samoinkuin poljento,\nsanakuvat ja soinnut.\n\nMeidän teatterimme on melkein yksinomaan laulurunollista. Todellisuuden\ntarkka tuntemus ja väkivaltaisuuksista vapaa elämä on tehnyt meidät\nmelkein välinpitämättömiksi dramalle ja murhenäytelmälle. Kansaluokkien\nyhdistäminen yhdeksi kokonaisuudeksi ja sukupuolten yhdenvertaisuus\non poistanut vanhalta huvinäytelmältä melkein kaiken aineiston. Mutta\nsoittotaidetta rakastetaan enemmän kuin koskaan ennen. Me ihailemme\nerityisesti sonatia ja symfoniaa.\n\nYhteiskunnassamme suositaan erityisesti piirustustaidetta. Monet\nmaalausta vahingoittaneet ennakkoluulot ovat hävinneet. Elämämme on\nselvempää ja ihanampaa kuin porvarillinen elämä, ja muotoaistimme on\nkehittynyt hienoksi. Kuvanveisto kukoistaa maalaustakin paremmin,\nsenjälkeen kun se älykkäällä tavalla on ryhtynyt koristamaan julkisia\nloistorakennuksia ja yksityisasunnoita. Eikä koskaan ole taiteen\nopetuksessa tehty niin paljo työtä kuin nykyään. Vaikkapa vaan\njoitakuita minuuttejakin kuljet ilmanhalkaisijallasi jonkin pääkatumme\nkohdalla, niin varmaan hämmästyt koulujemme ja museoittemme paljoutta.\n\n— No, oletteko sitten onnellisia? kysyin minä.\n\nMorin pudisteli päätään.\n\n— Ihmisluonteeseen kuuluu se, ettei hän voi nauttia täydellistä onnea.\nOnnelliseksi ei voi tulla ilman ponnistuksia, kaikki ponnistus taas\nväsyttää ja tuottaa kärsimyksiä. Olemme tehneet elämän siedettäväksi\nkaikille. Onhan sekin jotain. Meidän jälkeläisemme ymmärtävät paremmin\nasiansa. Meidän järjestäymismuotomme ei ole muuttumaton. Vielä\nviisikymmentä vuotta sitten oli se toisellainen kuin nykyään. Ja\ntarkkanäköisimmät arvelevat, että piakkoin on vastassamme taas suuria\nmuutoksia. Se on mahdollista. Mutta inhimillisen sivistyksen edistys on\nvastaisuudessa sopusointuista ja rauhallista.\n\n— Ettekö päinvastoin pelkää, kysyin minä, että mahdollisesti\npäällekarkaavat raakalaiset hävittävät tämän sivistyksenne, johon\ntunnutte olevan tyytyväisiä? Sanoittehan vielä olevan Aasiassa ja\nAfrikassa suuria mustia ja keltaisia kansakuntia, jotka eivät ole\nyhtyneet liittoonne. Niillähän on sotajoukkoja. Teillä ei ole. Jos ne\nhyökkäisivät kimppuunne.\n\n— Päällekarkauksen varalta on ryhdytty suojelustoimenpiteisiin.\nAinoastaan amerikalaiset ja australialaiset voisivat taistella meitä\nvastaan, sillä ne ovat yhtä taitavia kuin mekin. Mutta valtameret\nerottavat meidät toisistamme ja etujen yhteys liittää meidät yhteen.\nMitä taas kapitalia omaaviin neekereihin tulee, niin he käyttävät\nvielä terästykkejä, tuliaseita ja muuta sellaista rautaromua\nkahdenneltakymmenenneltä vuosisadalta. Mitäpä voisivat sellaiset\nvanhanaikaiset koneet Y-säteitten purkausta vastaan? Rajojamme\nsuojelee sähkö. Liittovaltioitten ympäri kiertää ukonsalamakehä. Muuan\npieni, silmälaseilla varustettu mies istuu jossakin, en tiedä missä,\njonkinlaisen kirjotuskoneentapaisen edessä. Hän on ainoa sotilaamme.\nHänen tarvitsee vaan painaa jotain pientä nappulaa hajottaakseen\ntomuhiukkasiksi puolenmillionan suuruisen sotajoukon.\n\nMorin epäili hetkisen. Sitten jatkoi hän vähän hitaammin:\n\n— Jos meidän sivistystämme jokin vihollinen uhkaisi, niin ei se olisi\nulkonainen, vaan sisällinen.\n\n— Onko teillä siis sellaisia?\n\n— On anarkistit. Heitä on paljo, rohkeita ja älykkäitä ihmisiä.\nKemistimme, opettajamme tieteissä ja kaunokirjallisuudessa ovat\nmelkein kaikki anarkisteja. He väittävät työn ja tuotteitten\nsäännöttelyn viaksi suurimman osan niitä epäkohtia, mitkä vielä\nvaivaavat yhteiskuntaa. He väittävät, ettei ihmiskunta tule ennen\nonnelliseksi kuin siinä välittömässä sopusoinnun tilassa, mikä seuraa\nsivistyksen täydellistä hävittämistä. He ovat vaarallisia. Ja vielä\nvaarallisemmiksi he tulisivat, jos koettaisimme ahdistaa heitä. Mutta\nsiihen ei meillä ole varoja eikä haluakaan. Meillä ei ole edes kykyä\npakottaa tai sortaa, ja se on mielestämme hyvä.\n\nRaakalaisuuden aikoina olivat ihmiset lujasti vakuutettuja\nrangaistusten tehosta. Meidän esi-isämme poistivat koko tuomarisäädyn.\nSitä ei enää tarvittu. Poistaessaan yksityisomaisuuden, poistivat\nhe samalla varkauden ja petoksen. Kun rupesimme pitämään yllämme\nsähköpuolustusvoimaa, ei meidän tarvitse enää pelätä murhayrityksiä\nomaa henkilöämme kohtaan. Ihminen on alkanut pitää arvossa toista\nihmistä. Vielä nytkin tehdään himorikoksia, mutta niitä tehdään\nkaiketi aina. Mutta sellaiset rikokset tulevat yhä harvinaisemmiksi,\nkun niitä ei rangaista. Meidän tuomarikuntanamme on ainoastaan\nmuutamia valituita, kokeneita miehiä, jotka korvauksetta ratkaisevat\nkiistakysymyksiä.\n\nMinä kiitin tovereitani heidän hyväntahtoisuudestaan ja pyysin saada\ntehdä Morinille vielä viimeisen kysymyksen.\n\n— Ei suinkaan teillä ole enää uskontoa?\n\n— Päinvastoin, meillä on suuri joukko uskonnoita, niistä muutamat\nvallan uusia. Ainoastaan Ranskasta puhuttaessa on meillä ihmisyyden\nuskonto, positivismi, kristinusko ja spiritismi. Muutamilla seuduilla\non vietä katolisiakin, mutta heitä on vähän ja hajaantuneina useihin\nlahkoihin, mikä oli seurauksena niistä lukuisista uskonkiistoista,\njoita tapahtui kahdennellakymmenennellä vuosisadalla valtion erottua\nkirkosta. Pitkään aikaan ei enää ole ollut paavia.\n\n— Sinä erehdyt. Vielä on olemassa paavi. Sen olen saanut tietää\nsattumalta. Se on Pius XXV, värjäri via dell'Orson varrella Romassa.\n\n— Mitä! huudahdin minä. Onko paavi värjärinä?\n\n— Mitäs ihmeellistä se on? Pitää kai hänellä olla ammatti kuten\nmuillakin.\n\n— Mutta entäs hänen kirkkonsa?\n\n— Häntä kuuntelee vaan joku tuhatkunta henkilöä Europassa.\n\nNäin viimeksi jutellen me erkanimme. Michel sanoi minulle, että minä\nsaisin yösijan jossain läheisyydessä, ja että Chéron saattaisi minua\nkotimatkallaan sinne.\n\nYön valo oli opalinvärinen, samalla vahva ja lempeä. Lehdistöt saivat\nsiitä emaljiloisteen. Kuljin Chéronin rinnalla.\n\nKatselin häntä tarkemmin. Hänen kenkänsä antoivat käynnille lujuutta\nja ruumiille yleensä varmuutta. Ja vaikka hän miehen vaatteissa\nnäytti pienemmältä kuin todella olikaan, vaikka hän kulki toinen\nkäsi taskussa, ei hänen ulkonaiselta olemukseltaan, kaikesta\nvaatimattomuudesta huolimatta, puuttunut eräänlaista ylpeyttä. Hän\nkatseli vapaasti oikealle ja vasemmalle. Se oli ensimäinen näkemäni\nnainen, jossa olin huomannut sellaista tyyntä uteliaisuutta, halua\nkävellä jouten. Hatun alta näkyi hienot, selväpiirteiset kasvot. Hän\nkiihotti ja viehätti minua samalla kertaa. Pelkäsin, että hän pitäisi\nminua tuhmana ja naurettavana. Siltä kuitenkin selvästi näytti, että\nminä olin hänelle ihan yhdentekevä.\n\nÄkkiä hän kuitenkin kysyi minulta, mitä ammattia minä harjotin. Minä\nvastasin umpimähkään olevani sähköteknikko.\n\n— Niin minäkin olen, sanoi hän.\n\nViisaasti kyllä minä annoin keskustelun siitä asiasta raueta.\n\nMinulle tuntemattomat äänet täyttivät yöilman tyynellä ja\nsäännöllisellä huminallaan, jota kuuntelin kauhulla, sillä se tuntui\nminusta kuin tämän uuden maailman hirviömäisen olennon hengitykseltä.\n\nKuta enemmän katselin tätä nuorta naisteknikkoa, sitä vahvemmin tunsin\nhäneen kiintyväni.\n\n— Te siis olette, sanoin minä äkkiä, tieteellisesti säännöitelleet\nrakkauden, ja se on nykyään sellainen asia, joka ei vaivaa enää ketään?\n\n— Sinä erehdyt, vastasi hän. Epäilemättä emme ole enää kuluneen\naikakauden peräti narrimaisella kannalla ja inhimillisen fysiologian\nkoko alue on nyt vapautettu laillistetusta raakalaisuudesta ja\njumaluusopillisista kauhukuvista. Meillä ei ole enää petollista ja\njulmaa käsitystä velvollisuudesta. Mutta ne lait, mitkä määräävät\nruumiitten vetovoimaa ruumiisiin, ovat yhä meiltä salassa. Suvun\nluomisvaisto on edelleen sitä mikä se on aina ollut ja tulee vastakin\nolemaan, kiivas ja oikullinen. Nyt kuten aina ennenkin on vaisto järkeä\nvoimakkaampi. Meidän etevämmyytemme edeltäjiimme nähden on enemmän\nsiinä, että voimme sanoa sen, kuin siinä, että tiedämme sen. Meissä on\nvoima, joka kykenee luomaan maailmoja, ja sinä tahtoisit, että meidän\npitäisi hillitä sitä! Se on liiaksi vaadittu meiltä. Me emme ole enää\nraakalaisia. Emme ole vielä viisaita. Kollektivismi ei tiedä mitään\nsukupuolten keskinäisistä väleistä. Ne suhteet ovat sitä mitä ne voivat\nolla, useimmiten siedettäviä, harvoin ihastuttavia, joskus kauheita.\nMutta älä sitä usko, toveri, etteikö rakkaus nykyäänkin saattaisi\nketään levottomaksi.\n\nMinun oli mahdotonta väitellä näin merkillisten katsantokantojen\nperusteella. Minä johdin keskustelun naisten luonteeseen. Chéron alkoi\nkertoa minulle, että niitä oli kolmea lajia, olennoltaan rakastavia,\nuteliaita ja välinpitämättömiä. Kysyin häneltä, mihin luokkaan hän\nkuului.\n\nHän katsahti minuun hiukan ylpeästi ja sanoi:\n\n— On myöskin kolmenlaisia miehiä. Ensinnäkin nenäkkäät...\n\nTämä sana teki hänet paljoa enemmän minun aikalaiseni kaltaiseksi,\nkuin mitä hän tähän asti oli ollut. Siitä syystä johdin keskustelua\nsamalla lailla, kuin olin tottunut tekemään tavallisesti sellaisissa\ntilaisuuksissa. Puheltuamme siten hetkisen kaikellaista lorua sanoin\nhänelle:\n\n— Sallikaa minun kysyä teidän etunimeänne.\n\n— Minulla ei ole sellaista.\n\nHän tunsi minun pitävän sitä seikkaa hiukan kolkkona ja sanoi melkein\nloukkaantuneena:\n\n— Luuletteko, ettei nainen voi viehättää muuten, jollei hänellä ole\nsellaisia etunimiä kuin entisen maailman naisilla: Marguerite, Therèse\ntai Jeanne?\n\n— Te todistatte vastakohdan suuressa määrässä oikeaksi.\n\nEtsin hänen katsettaan, mutta en löytänyt sitä. Hän näytti siltä kuin\nei olisi kuullutkaan sitä. En voinut sitä enää epäillä: hän tahtoi\nviehättää. Minä ihastuin kovasti. Minä sanoin hänelle, että pidin häntä\nihastuttavana ja että rakastin häntä. Ja sitä sanaa toistin yhtämittaa.\nHän antoi minun jatkaa ja sanoi sitten:\n\n— Mitäs tuollaisella sitten tarkotetaan?\n\nMutta minä jatkoin vaan itsepäisesti.\n\nHän nuhteli minua siitä:\n\n— Tehän käyttäydytte kuin villi.\n\n— Olenko minä teistä epämiellyttävä?\n\n— Sitä en ole sanonut.\n\n— Chéron, Chéron, olisiko teistä niin vaikeata...\n\nMe istahdimme eräälle penkille muutaman lepän suojaan. Tartuin hänen\nkäteensä ja vein sen huulilleni... Äkkiä en tuntenut enkä nähnyt enää\nmitään ja huomasin vaan makaavani omassa vuoteessani. Hieroin silmiäni,\njoita aamuauringon valo häikäsi, ja tunsin jälleen kamaripalvelijani,\njoka seisoi edessäni ja tuhmannäköinen ilme kasvoillaan sanoi:\n\n— Herra, kello on yhdeksän. Herra käski minun herättämään kello\nyhdeksältä. Minä tulen sanomaan herralle, että kello on yhdeksän.\n\n\n\n"]