[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fmTsTQVeN0q5eYwD9jYuCIYyBl00wfFGnwrSiyksGcr4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2697,"Karhu","Tšehov, Anton",1860,1904,"2697-t-ehov-anton-karhu","2697__Tšehov_Anton__Karhu","Pila yhdessä näytöksessä","romaani",[],[],"fi",1888,1908,3730,22596,false,52035,[23,24],"Russo-Swedish War, 1808-1809 -- Fiction","Swedish fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"Historical Novels","Novels","\"Karhu-Antin Anni ja Spof'in pistooli: Kertomus Suomen sodan ajoilta 1808-09\" by J. O. Åberg is a historical account written in the late 19th century. The narrative is set during the Finnish War and revolves around the characters of Pekka, a young peasant determined to rescue his beloved Anni, who has been abducted by the Russians, and Spof, a wily corporal assisting him. The story unfolds with themes of bravery, love, and conflict against the backdrop of war-torn Finland.  The opening portion of the text introduces us to the urgency of a pursuit along the Näsijärvi lake, where a group of Finnish soldiers and peasants, led by corporal Spof, are attempting to catch a fleeing Russian vessel suspected of carrying Anni. The tension escalates as Pekka reveals his emotional investment in rescuing her, expressing his determination and desire for a future together. As Pekka and his comrades engage in a desperate chase, they are fueled by camaraderie and the hope of bringing Anni back safely, while also facing the lurking dangers of war. The action is lively and sets the stage for further conflicts and character developments throughout the unfolding story. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Niemi, Herman",303,"Yksinäytöksinen komedia kertoo surupukuisesta leskestä ja tämän edesmenneen miehen velkoja perivästä tilanhaltijasta. Kiihkeä sanasota ja kaksintaisteluhaaste muuttuvat yllättäen orastavaksi rakkaudeksi.","Anton Tšehovin Karhu'' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2697. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KARHU\n\nPila yhdessä näytöksessä\n\n\nKirj.\n\nANTON TŠEHOV\n\n\nSuomentanut\n\nR. W. S.\n\n\n\nNäytelmäkirjasto 46\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nYrjö Weilin,\n1908\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nHELENA PAPPINEN, tilanomistajatar, nuorenpuoleinen leskirouva,\n   jolla on kuoppaset poskissa.\nYRJÖ RAUHALA, keski-ikäinen tilanhaltija.\nLUUKKAS, rva Pappisen palvelija.\n\n\nENSIMÄINEN KOHTAUS.\n\nNäyttämö:\n\nVierashuone leskirouva Pappisen maatilalla. Perällä ja vasemmalla ovi.\nOikealla ikkuna, jonka edessä on pöytä tuolineen. Vasemmalla etualalla\nsohva, pöytä, tuoleja ja perällä naisten kirjoituspöytä peilineen.\n\nRva Pappinen (surupuvussa, istuu sohvalla katsellen hartaasti\nvalokuvaa) ja Luukkas.\n\nLUUKKAS. Tuo ei ole oikein, hyvä rouva... Te vaan saatatte itsenne\nturmioon. Sisäkkö ja kyökkipiika lähtivät marjoja poimimaan. Kaikki,\njoilla henki on, iloitsevat olemassa olostaan, vieläpä kissakin\nymmärtäen mikä on hauskaa, hiipii pihalla lintuja vaanien, Mutta\nte istutte vaan päiväkaudet kamarissanne aivan kuin luostarissa\najattelematta ensinkään huvituksia. Niin, todellakin! Kun tarkemmin\nmuistelen, niin on siitä jo kokonainen vuosi kulunut, kun rouva\nviimeksi kävi kylässä.\n\nPAPPINEN. Enkä minä milloinkaan enää mene... Ja miksen? Siksi, että\nelämäni on jo loppuun kulunut. Miesvainajani makaa haudassa ja minä\nolen myöskin hautautunut neljän seinän sisään. Me olemme molemmat\nkuolleet!\n\nLUUKKAS. Siinä se nyt on! Tuota ei todellakaan kannattaisi kuunnella.\nNiin, miesvainajanne makaa haudassa, mutta se oli Jumalan tahto,\nlevätköön hän rauhassa. . Koska rouva nyt on surrut häntä aikansa,\nniin siinä kyllin, sillä liika on aina liikaa. Eihän koko ikäänsä voi\nitkeä ja käydä surupuvussa. Kuoli minunkin akkani kerran. Minä surin,\nitkin kuukauden päivät ja siinä kylliksi. Sitä pitempiin ruikutuksiin\nei akkani olisi maksanut vaivaa. (Huokaa) Te olette unohtanut kaikki\nnaapurinne, hyvä rouva. Ette mene minnekään, ettekä ota vieraita\nvastaan. Pyydän anteeksi, kun sanon, että me elämme kuin hämähäkit\nnäkemättä armaan päivän kirkasta valoa. Minun kestipukunikin ovat\nhiiret syöneet aivan rikki. Ja toista olisi, jollei löytyisi kunnon\nihmisiä, vaan kun koko seutu on täynnä herttaista herrasväkeä. Nykyään\nmajailee Nuottalahdella rykmentti, jonka upserit ovat niin koreita,\nettä silmää häikäsec. Ja leirissä on joka perjantai-ilta tanssiaiset\nja joka päivä soittaa sotilassoittokunta. Oi, rouva-kulta! Niin nuori\nja kaunis, maitoinen ja vertevä kun vielä olette, tulisi vain nauttia\nelämästä... Kauneutta ei ole koko ijäksi suotu! Kun vuosikymmen on\nvielä vierähtänyt, niin tekee jo mielenne kuoputella riikinkanasena\nupseri-herroja lumotaksenne, vaan silloin se on jo oleva myöhäistä.\n\nPAPPINEN (Päättävästi). Minä pyydän vielä kerran, ettet milloinkaan\nenää puhuisi tästä! Sinä tiedät, että mieheni kuoltua minun elämäni\nmenetti kaiken arvonsa. Sinusta näyttää kuin minä vielä eläisin, mutta\nse ainoastaan näyttää siltä. Minä olen tehnyt pyhän lupauksen, etten\nenää eläessäni jätä tätä surupukuani enkä kamariani. Kuuletko nyt?\nNähköön hänen varjonsa kuinka minä häntä rakastan. Niin, minä tiedän,\nettei se ole sinulle mikään salaisuus, kuinka hän usein menetteli\nväärin minua kohtaan, oli julma, vieläpä uskotonkin, mutta minä olen\nuskollinen aina hautaan asti ja näytän hänelle kuinka osaan rakastaa.\nTuolla puolen hautaa on hän näkevä minut samanlaisena kuin olin hänen\nkuolemaansa...\n\nLUUKKAS. Mutta miksi te oikeastaan noin puhutte? Jospa nytkin menisitte\npuutarhaan kävelemään tai käskisitte valjastaa Topin tai Jättiläisen ja\najaisitte naapureille vieraihin.\n\nPAPPINEN. Ah! (Itkee).\n\nLUUKKAS. Rouva hyvä! Mitä nyt? Herran tähden!\n\nPAPPINEN. Hän piti Topista niin tavattomasti! Aina hän ajoi sillä\nvieraihin mennessä. Kuinka hän ajoi kauniisti! Kuinka hänen olentonsa\noli suloinen, kun hän pingotti ohjaksia! Muistatko? \"Topi\". \"Topi\"!\nKäske tänään Topille antaa enemmän kauroja kuin tavallisesti.\n\nLUUKKAS. Kyllä, kyllä!\n\n    (Kova soitto).\n\nPAPPINEN (Vavahtaen). Kuka se on? Sano, etten ota ketään vastaan!\n\nLUUKKAS. Ymmärrän. (Menee perälle).\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n    Rva Pappinen (yksin).\n\nPAPPINEN (Katsellen valokuvaa). Nyt sinä näet, kuinka minä osaan\nrakastaa ja antaa anteeksi... Minun rakkauteni sammuu vasta silloin\nkun minun sydän-parkani lakkaa sykkimästä. (Hymyilee läpi kyynelten).\nEtkä sinä edes häpeä? Minä, rakkaani, sinun uskollinen vaimosi, olen\nhautautunut kamariini ja olen sinulle uskollinen aina hautaan asti,\netkä sinä ensinkään häpeä, minun pikku mörököllini. Sinä petit minut,\nteit ikäviä kohtauksia, jätit minut viikkokausiksi yksin kotiin...\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n    Rva Pappinen ja Luukkas.\n\nLUUKKAS (Tulee levotonna). Rouva hyvä, siellä eräs kysyy teitä. Tahtoo\ntavata...\n\nPAPPINEN. Sanoithan sinä, että mieheni kuoleman jälkeen en ota ketään\nvastaan?\n\nLUUKKAS. Sanoin. Mutta hän ei ota kuullakseen, vaan sanoo, että on\nkovin tärkeää asiaa...\n\nPAPPINEN. Mi-nä en o-ta vastaan!\n\nLUUKKAS. Minä sanoin hänelle, mutta se piru alkoi haukkua ja tunkeutui\nvaan sisään. Hän on jo ruokasalissa...\n\nPAPPINEN. Hyvä! Päästä sisään se moukka!\n\nLUUKKAS (Menee perälle).\n\nPAPPINEN. Kuinka tuskastuttavia ihmiset saattavat olla! Mitä he minulta\ntahtovat? Miksi pitää heidän häiritä minun rauhaani? (Huokaa). Ei,\nnähtävästi minun todellakin täytyy mennä luostariin. (Miettien). Niin,\nluostariin...\n\n\nNELJÄS KOHTAUS\n\n    Rva Pappinen, Luukkas ja hra Rauhala.\n\nRAUHALA (Tulee. Luukkaalle). Senkin tolvana... paukutat siinä suutas...\nAasi! (Huomaa rva Pappisen; arvokkaasti). Hyvä rouva, minulla on\nkunnia esittäytyä: entinen tykkiväen luutnantti, maatilan omistaja\nYrjö Rauhala! Olen pakotettu häiritsemään teitä hyvin tärkeän asian\njohdosta...\n\nPAPPINEN (Antamatta kättä). Mitä te tahdotte?\n\nRAUHALA. Teidän mies-vainajanne, jonka minulla oli kunnia tuntea, jäi\nminulle kahdessa vekselissä kaksi tuhatta kolme sataa markkaa velkaa.\nKoska nämä huomenna laukeevat pankkiin maksettaviksi, niin minä\npyytäisiin teitä, hyvä rouva, maksamaan minulle rahat nyt.\n\nPAPPINEN. Kaksi tuhatta kolme sataa... Mistä hän jäi teille velkaa?\n\nRAUHALA. Hän osti minulta kauroja.\n\nPAPPINEN (Huoahtaen, Luukkaalle). Niin, älä sinä Luukkaa, unohda sanoa,\nettä antavat Topille yhden mitan kauroja enemmän kuin tavallisesti.\n\nLUUKKAS (Menee).\n\nPAPPINEN (Rauhalalle). Jos miesvainajani on jäänyt teille velkaa, niin\non selvää, että minä sen maksan. Mutta, suokaa anteeksi, tänään ei\nminulla ole liikoja rahoja. Ylihuomenna palaa pehtorini kaupungista\nkotiin ja silloin minä käsken hänen maksaa teille kuuluvat rahat, mutta\nnyt en minä voi toivomustanne täyttää. Sitäpaitsi on tänään tasan\nseitsemän kuukautta mieheni kuolemasta, joten olen siinä mielentilassa,\netteivät raha-asiat voi minua huvittaa.\n\nRAUHALA. Ja minä olen nyt siinä mielentilassa, että ellen minä\nhuomenna voi maksaa vekseleitäni, niin täytyy minun jalat pystyssä\nlentää piipun kuutta ilmaan. Minun maatilani merkitään ulos-otettavaksi!\n\nPAPPINEN. Ylihuomenna saatte rahanne.\n\nRAUHALA. Mutta minä en tarvitse rahoja ylihuomenna, vaan jo huomenna.\n\nPAPPINEN. Anteeksi, mutta tänään en voi teille maksaa.\n\nRAUHALA. Enkä minä voi odottaa ylihuomiseen.\n\nPAPPINEN. Mutta kun nyt juuri ei satu olemaan, niin ei ole!\n\nRAUHALA. Ettekö siis voi maksaa?\n\nPAPPINEN. En voi...\n\nRAUHALA. Hm!... Onko se viimeinen sananne?\n\nPAPPINEN. On, viimeinen.\n\nRAUHALA. Viimeinen? Ehdottomasti?\n\nPAPPINEN. Ehdottomasti.\n\nRAUHALA. Kiitän nöyrimmästi! Kirjoittakaa se muistiin. (Kohauttelee\nolkapäitään). Ja sitten vielä tahdotaan, että olisin kylmäverinen!\nKunnallisverojen kantaja kohtasi minut vastikään tiellä ja kysyi: \"miksi\nte yhä olette vihoissanne, herra Rauhala?\" Hyvänen aika, kuinka en minä\nsuuttuisi? Minun täytyy saada rahat vaikka silmästä. Lähdin kotoa jo\neilen aamuhämärissä, ajoin kaikkien velallisteni luona eikä yksikään\nheistä maksanut velkaansa! Silloin suutuin kuin rakki, olin yötä, niin\npiru ties missä, — eräässä juutalais-kapakassa lähellä sitä tavallista\nryyppypaikkaa... Viimein tulen tänne aina seitsemänkymmenen virstan\npäähän kotoa toivoen vihdoinkin saavani, mutta minulle kestitetäänkin\n\"mielentiloja\"! Enkö siitä jo suuttuisi?\n\nPAPPINEN. Minä luulen sanoneeni teille selvällä kielellä, että kun\npehtori tulee kaupungista, niin silloin saatte.\n\nRAUHALA. Minä en tullut pehtorin, vaan teidän luoksenne! Mitä pirua —\nanteeksi vaan — teidän pehtorinne minuun kuuluu!\n\nPAPPINEN. Anteeksi, hyvä herra; mutta minä en ole tottunut tuollaiseen\npuheeseen ja käytöstapaan. Minä en teitä enää kuuntele. (Menee nopeasti\nvasemmalle).\n\n\nVIIDES KOHTAUS\n\n    Hra Rauhala (yksin).\n\nRAUHALA. Hyvänen aika! Mielentila!... Seitsemän kuukautta sitten on\nhänen miehensä kuollut! Ja tuleeko minun maksaa vekselit vai ei? Niin,\nminä kysyn: tuleeko maksaa vai ei? No niin, miehenne on kuollut,\nsitten se mielentila ja kaikellaiset konstit... Pehtori — piru hänet\nperiköön — on matkustanut jonnekin. Entä mitä minun tulee tehdä?\nLentääkö ilmapallolla velkojain luota vai mitä? Tai juosta päin seinää,\nettä luutkin menevät muruiksi? Tulen Pippurisen luo — ei ole kotona,\nRajuheimo on mennyt piiloon, Kanasen kanssa jouduin hurjaan sanasotaan\nja olin jo lennättää hänet ulos ikkunasta, Kasvanen makasi kuumeessa\nja tätä vaivaa — mielentila. Ei yksikään veijari maksa! Ja tämä kaikki\njohtuu siitä, että olen heitä liiaksi hemmotellut, että olen akka,\nnahjus, rääsy! Olen ollut heille aivan liian hienotunteinen! Mutta\nvartokaapas! Kyllä minä vielä näytän! Piru vieköön, nyt ette enää\nlaske leikkiä kanssani! Tähän istun (Istuu) törröttämään siksi kun hän\nmaksaa! Brrr!... Kuinka minua sapettaa! Kiukusta väräjävät pienimmätkin\nverisuonet selkänahassa ja henkeäni oikein ahdistaa... Hyi, hyvä\njumala, oikein on paha ollakseni! (Huutaa). Mies hoi!\n\n\nKUUDES KOHTAUS.\n\n    Hra Rauhala ja Luukkas.\n\nLUUKKAS (Tulee). Mitä tahdotte?\n\nRAUHALA. Tuo minulle kaljaa tai vettä!\n\nLUUKKAS. (Menee).\n\nRAUHALA. Jaa-a! On siinäkin järkeä! Toinen tarvitsee rahoja vaikka\nsilmästä kiskoen ja on jo valmis hirteenkin menemään, mutta tämä\nvaan ei maksa, sillä, nähkääs, hän on siinä mielentilassa, etteivät\nraha-asiat voi häntä huvittaa. Se on sitä akkaväen turnyyri-järkeä!\nSenpätähdén en minä koskaan ole mielelläni puhunut naisten kanssa,\nenkä tule sitä vastedes tekemäänkään. Minusta on helpompaa istua\nvaarallisella ruutitynnörillä kuin keskustella naisten kanssa. Brrr!\nKylläpäs tuo roikale minut suututti, koska kylmät väreet kulkevat\npitkin selkänahkaani! Minun ei tarvitse kuin kaukaa nähdä noita\npullollisia olentoja, kun tunnen pohkeissa suonenvetoa. Eikä silloin\nauta muu kuin huutaa apua.\n\n\nSEITSEMÄS KOHTAUS.\n\n    Hra Rauhala ja Luukka».\n\nLUUKKAS (Tulee ja tarjoo vettä). Rouva on sairas eikä ota vastaan.\n\nRAUHALA. Mene hiiteen!\n\nLUUKKAS (Menee).\n\nRAUHALA. Sairas eikä ota vastaan! Eikä tarvitsekaan. Olkoon vaan\nvastaanottamatta. Mutta minä jään tänne istumaan siksi kun antaa\nrahat. Jos hän on viikon sairas, niin istun minä viikon täällä. Jos\non vuoden, — istun minä vuoden... Kyllä minä nyt vaan omani otan,\nrouva-kulta. Minua ei sinun syvä surusi liikuta, eikä edes nuo\nkuoppaset poskissa. Kyllä ne tiedetään! (Huutaa ikkunasta ulos)\nSimooni, riisu hevoset valjaista! Ei täältä niin pian lähdetäkään! Minä\njään tänne! Sano tallirengille, että antaa kauroja hevosille! Senkin\nnauta, kuu olet antanut vasemman hevosen sekaantua ohjaksiin! (Matkii).\nEihän tuo mittaan tie! (Luonnollisesti). Kyllä minä näytän pian mitä se\ntekee! (Menee ikkunan luota). Oih!... tavattoman kuuma, kukaan ei maksa\nvelkaansa, nukuin huonosti yön ja sitten vielä tuo musta nunna ja hänen\nmielentilansa. Päätäni särkee. Jos ottais ryypyn murheesen? Olkoon\nmenneeksi! (Huutaa). Hei, tänne!\n\nLUUKKAS (Tulee). No, mitä nyt taas?\n\nRAUHALA. Tuoppas ryyppy viinaa!\n\nLUUKKAS. (Menee)\n\nRAUHALA. Uh! (Istuu, katselee itseään). Eikös niitä! Muhkea mies,\nvaikka on vain tomussa, saappaat savessa, naama pesemättä, tukka\nkampaamatta, jakku täynnä oljen poroa. Armollinen emäntä luuli minua\nroistoksi, mutta luulkoon vaan... (Haukottelee). Onhan se ehkä\nhieman epäkohteliasta ilmaantua tällaisessa kunnossa vieras-huoneesen,\nmutta... viis siitä. Enhän minä ole täällä vieraissa, vaan karhumassa,\neikä ole sanottu millaisessa puvussa karhun tulee olla...\n\nLUUKKAS (Tulee ja tarjoaa ryypyn). Paljon te sentään suotte itsellenne,\narmollinen herra.\n\nRAUHALA (Äkäsesti). Mitä?\n\nLUUKKAS. Minä... en minä mitään... minä vaan...\n\nRAUHALA. Tiedätkö ketä puhuttelet? Pidä sitten suus kiinni!\n\nLUUKKAS (Erikseen). Vieköön piru sen pahuksen meitä kiusaamasta.\n(Menee).\n\nRAUHALA. Aih! Kuinka olen vihanen! Niin vihanen, että koko maailman\nmäsäksi hieroisin. Kovin on paha ollakseni!... (Huutaa). Mies, hoi!\n\n\nKAHDEKSAS KOHTAUS.\n\n    Rva Pappinen ja Rauhala.\n\nPAPPINEN (Tulee silmät alas luotuina). Armollinen herra,\nyksinäisyydessäni olen minä jo aikoja sitten vieraantunut ihmisääniä\nkuulemasta enkä siis voi kärsiä huutoja. Pyydän sentähden hartaasti,\nälkää häiritkö minun rauhaani!\n\nRAUHALA. Maksakaa rahani ja minä heti korjaan luuni.\n\nPAPPINEN. Sanoinhan minä teille jo aivan selvällä kielellä: nyt ei\nminulla ole vapaita rahoja, odottakaa ylihuomiseen.\n\nRAUHALA. Minulla oli kunnia sanoa yhtä selvällä kielellä: minä en\ntarvitse rahoja ylihuomenna, vaan tänään. Ellette tänään minulle maksa,\ntäytyy minun huomenna hirttää itseni.\n\nPAPPINEN. Mutta mitä minun tulee tehdä sitten, kun minulla ei ole\nrahaa? Tämä on kerrassaan kummallista!\n\nRAUHALA. Te ette siis heti maksa? Ette?\n\nPAPPINEN. En Voi...\n\nRAUHALA. Siinä tapauksessa jään minä tänne siksi kun maksatte.\n(Istuutuu). Te maksatte siis ylihuomenna? Hyvä! Minä istuskelen täällä\nylihuomiseen. (Hypähtää ylös) Minä kysyn teiltä: tuleeko minun maksaa\nvekselini vai ei?... Vai ajatteletteko, että laskisin leikkiä?\n\nPAPPINEN. Hyvä herra, pyydän, älkää huutako! Tämä ei ole talli!\n\nRAUHALA. Minä en kysy teiltä tallista, vaan siitä, tuleeko minun maksaa\nvekselini vai ei?\n\nPAPPINEN. Te ette osaa käyttäytyä naisten seurassa!\n\nRAUHALA. Osaanpas kyllä, jos siksi tulee.\n\nPAPPINEN. Ette osaa! Te olette sivistymätön, raaka ihminen! Kunnon\nmiehet eivät puhu noin naisille!\n\nRAUHALA. Sepä merkillistä! Miten sitten suvaitsette puhua kanssanne'?\nRanskaksiko, vai mitä? (Puhuu vihotellen ja sopertaen). Madame, je\nvous prie... kuinka minä olen onnellinen, kun ette maksa velkaanne...\nOi, pardon, että häiritsin teitä! Kuinka tänään on ihana ilma! Entä\ntuo surupukunne, se sopii teille niin mainiosti! Aivan comme il faut!\n(Kapaisee jalallaan).\n\nPAPPINEN. Tuo on tyhmää ja raakaa.\n***\nRAUHALA (Matkien). Tyhmää ja raakaa! Minä muka en osaa käyttäytyä\nnaisten seurassa! Armollinen rouva, minä olen eläessäni nähnyt\nenemmän naisia kuin te varpusia. Kolme kertaa olen naisten tähden\njoutunut kaksintaisteluun. Kaksitoista naista olen hyljännyt,\nyhdeksän on hyljännyt minut! Juuri niin! Oli aika, jolloin minä olin\nnarrin kirjoissa, puhuin suloisen makeita sanoja, kiemurtelin kuin\nlasihelminauha kaapiskellen jaloillani kohteliaasti... Rakastin, kärsin,\nhuokasin kuutamossa, happanin, sulin, kylmenin, jäädyin... Minä rakastin\nintohimoisesti, vimmatusti ja kaikkien muotien mukaan, minä nauroin\nkuin harakka naisten viisasteluille ja tuhlasin hellien tunteiden\nvaltaamana puolen omaisuuttani, mutta nyt — nöyrin palvelijanne — nyt\nette minua petä. Tarpeeksi! Tummat, intohimoiset silmät, tulipunaset\nhuulet, kuoppaset poskissa, kuutamo, kuiskutus, arka hengähdys —\nkaikesta tästä, armollinen rouva, en maksaisi enää penniäkään! En\npuhu nyt erittäin läsnä olevista, vaan yleensä kaikista naisista; he\novat pienimmästä aina suurimpaan saakka teeskentelijöitä, irvisuita,\njuoruakkoja, valehtelijoita, maailmallisia, vihamielisiä,. pikkumaisia,\narmottomia, vastenmielisiä, puhumattakaan tästä paikasta (Koputtaa\nitseään otsaan), jossa on, anteeksi suoruuteni, yhtä paljon järkeä\nkuin varpusen aivokopassa! Kun katsoo tuollaista runollista olentoa\n— henkevä musliini-nukke, puolijumalatar, miljoona — ihastus, — mutta\nkatsopas sen sieluun — tavallisin krokotiili! (Tarttuu luolin selkään;\ntuoli narisee ja särkyy). Mutta kaikkein inhottavampaa on se, että\ntuo krokotiili jostakin syystä luulee hellien tunteiden olevan hänen\nyksinomaisuuttaan, etuoikeuttaan ja ihanuuttaan. Piru vieköön, saatte\nhirttää minut tuohon naulaan jos nainen osaa oikein rakastaa. Ei\nhän osaa muuta kuin itkeä tillitellä! Kun mies kärsii ja uhrautuu,\nsilloin tahtoo nainen sulasta rakkaudesta heiluttaa häntäänsä ja vetää\nmiestä nenästä. Teidän osaksenne on tullut se kova kohtalo, että\nolette nainen; te siis tunnette itsestänne naisen luonteen. Sanokaapas\nnyt minulle omantuntonne nimessä, oletteko elämässänne nähnyt naista,\njoka olisi ollut vilpitön, uskollinen ja vakava? Ette ole nähnyt!\nAinoastaan vanhat muijat ja akat ovat uskollisia ja vakavia! Helpompaa\non löytää sarvipäinen kissa kuin vakava nainen!\n\nPAPPINEN. Sanokaa, olkaa hyvä, kutka siis teidän mielestänne ovat\nuskollisia ja vakavia rakkaudessa?' Ei suinkaan miehet?\n\nRAUHALA. Miehet juuri!\n\nPAPPINEN. Miehet! (Nauraa ilkeästi) Se on suuri uutinen! (Kiivaasti).\nMikä oikeus teillä on puhua noin? Miehet uskollisia ja vakavia\nrakkaudessa! Koska kerran siitä on kysymys, niin sanon teille,\nettä kaikista, joita koskaan olen tuntenut tai tunnen, oli minun\nmiesvainajani paras... Minä rakastin häntä intohimoisesti, koko\nolennollani; niinkuin ainoastaan nuori ja ajatteleva nainen voi;\nminä annoin hänelle nuoruuteni, onneni, elämäni, koko omaisuuteni,\nrukoilin hänen puolestaan kuin epäjumalain palvelija ja... ja — miten\nkävi? Tämä paras mies mitä hävyttömimmällä tavalla petti minut\nyhtenään! Kuolemansa jälkeen löysin hänen pöytälaatikostaan ison pihkan\nrakkauskirjeitä. Jo eläessään — on kauheata ajatellakin — jätti hän\nminut viikkokausiksi yksin kotiin, hakkaili minun nähden toisia naisia,\ntuhlasi rahojani ja pilkkasi tunteitani... Ja huolimatta kaikesta\ntästä, minä häntä rakastin ja olin hänelle uskollinen. Olen ijäksi\nsulkeutunut neljän seinän sisään enkä koskaan jätä surupukuani...\n\nRAUHALA (Nauraa halveksivasti). Surupuku!... En ymmärrä kenä te minua\npidätte? Ikäänkuin minä en muka tietäisi miksi te käytätte tuota mustaa\nnunnapukua ja sulkeudutte neljän seinän sisään! Vielä mitä! Se on niin\nsalaperäistä, runollista! Matkustaapa talonne ohi joku sotaherra tai\ntöppöhäntäinen runoilija, katsahtaa akkunoihin ja ajattelee: Täällä\nasuu alaslaskettujen akkunaverhojen takana tuo salaperäinen Tamara,\njoka rakkaudesta miestään kohtaan on hautautunut neljän seinän sisään.\nKyllä ne temput tiedetään!\n\nPAPPINEN (Kiivastuen). Mitä? Kuinka te kehtaatte puhua minusta noin?\n\nRAUHALA. Te olette elävänä hautautunut, vaan ette kuitenkaan ole\nunohtanut maalata ja puuteroida poskianne.\n\nPAPPINEN. Kuinka te uskallatte puhua minulle tuolla lailla?\n\nRAUHALA. Älkää huutako, sillä minä en ole teidän pehtorinne! Antakaa\nminun puhua asia niinkuin tulee. En ole nainen ja olen siis tottunut\nlausumaan ajatukseni suoraan. Olkaa hyvä, älkää siis huutako!\n\nPAPPINEN. En minä huuda, vaan te! Jättäkää minut heti rauhaan!\n\nRAUHALA. Maksakaa rahat ja minä lähden.\n\nPAPPINEN. En maksa!\n\nRAUHALA. Mitä? Ette maksa?\n\nPAPPINEN. Kiusallakaan ette saa penniäkään! Jättäkää minut vaan rauhaan\n\nRAUHALA. Minulla ei olo iloa olla puolisonne, tai sulhasenne. Älkää\nsiis laittako mitään perhekohtauksia. (Istuutuu) Minä en siitä pidä.\n\nPAPPINEN (Ollen läkähtyä vihasta). Te istuitte!\n\nRAUHALA. Istuin, kuten näette.\n\nPAPPINEN. Pyydän, menkää ulos!\n\nRAUHALA. Antakaa rahat! (Erikseen). Kuinka olenkin paha.\n\nPAPPINEN. En tahdo puhua tuollaisten hävyttömäin ihmisten kanssa! Ulos\nheti! (Hiljaisuus). Ettekö mene? Ettekö?\n\nRAUHALA. En.\n\nPAPPINEN. Ette!\n\nRAUHALA. En!\n\nPAPPINEN. Olkoon niin! (Soittaa).\n\n\nYHDEKSÄS KOHTAUS.\n\n    Edelliset ja Luukkas (tulee).\n\nPAPPINEN. Luukkas, aja tämä herra ulos!\n\nLUUKKAS (Lähestyen Rauhalaa). Hyvä herra, menkää nyt ulos, kun\npyydetään!...\n\nRAUHALA (Hypäten ylös). Suus kiinni! Kenen kanssa sinä puhut? Minä\nhieron sinut mäsäksi!\n\nLUUKKAS (Pidellen sydänalaansa). Herranen aika! (Putoa tuolille). Oh,\nminä voin pahoin! Henkeä, ah-ahdistaa!...\n\nPAPPINEN. Missä Maija on? Maija! (Huutaa). Maija-a! Stiina-a! Maija-a!\n(Soittaa).\n\nLUUKKAS. Oh! Kaikki ovat menneet marjalle. Ei ketään ole kotona. Oh,\nkova olo! Vettä!\n\nPAPPINEN (Rauhalalle). Menkää nyt heti paikalla ulos!\n\nRAUHALA. Ettekö suvaitsisi olla vähän kohteliaampi?\n\nPAPPINEN (Puiden nyrkkiä ja polkien jalkaa). Te olette moukka! Karhu —\nmölli!\n\nRAUHALA. Mitä te sanoitte?\n\nPAPPINEN. Karhu, karhu, karhu...\n\nRAUHALA (Lähestyen). Sanokaa, mikä oikeus teillä on loukata minua?\n\nPAPPINEN. Jos loukkaan, niin... niin mitä sitten? Luuletteko, että\npelkään teitä?\n\nRAUHALA. Kun te olette sitä runollista sukupuolta, niin luulette ehkä,\nettä teillä on oikeus loukata minua ilman rangaistusta? Niinkö?!\nOtelkaamme!\n\nLUUKKAS. Hyvä Jumala!... Vettä!\n\nRAUHALA. Kaksintaisteluun!\n\nPAPPINEN. Vaikka teillä onkin lujat nyrkit ja härjän niska, niin\niuuletko, että pelkään? Senkin karhu — mölli!\n\nRAUHALA. Aseihin! En salli kenenkään loukata itseäni, enkä välitä\nsiitä, että olette nainen, heikompi astia!\n\nPAPPINEN (Koettaen huutaa kovemmin kuin Rauhala). Karhu, karhu, karhu...\n\nRAUHALA. On aika vihdoinkin heittää se turha luulo, että ainoastaan\nmiehen tulee sovittaa loukkaus. Tasa-arvoisuus, kun tasa-arvoisuus,\npiru vieköön! Aseihin!\n\nPAPPINEN. Tahdotteko ampua? Olkaa hyvä!\n\nRAUHALA. Heti paikalla!\n\nPAPPINEN. Hyvä on! Minä käyn heti hakemassa miesvainajani revolvereja.\n(Menee kiiruusti ja kääntyy ympäri). Oi. millä nautinnolla olen ampuva\nkuulan teidän karhun-otsaanne! (Menee vasemmalle).\n\nRAUHALA. Minä ammun hänet kuin kananpojan! En ole enää mikään\npoika-nulikka tai herkkätuntoinen koiran poikanen. Minä en tunnusta\nnoiden heikkojen olentojen valtaa!\n\nLUUKKAS. Hyvä, rakas herra! (Polvistuen). Olkaa niin armollinen,\nsäälikää minua, vanhaa ukkoa ja menkää pois! Olitte jo pelottaa minut\nkuoliaaksi ja sitten tahdotte vielä ampua!\n\nRAUHALA (Kuulematta häntä). Kaksintaistelu, kas siinä\ntasa-arvoisuutta! Siinä ovat molemmat sukupuolet todella tasa-arvoiset!\nPeriaatteen kannaltakin jo ammun hänet! Vaan millainen nainen!\n(Matkii). \"Piru teidät periköön... Olen ampuva kuulan teidän\nkarhun-otsaanne\"... sanoi hän. Niin, millainen nainen?! Punastui, silmät\nsäikkyivät... Otti vastaan haasteeni! Kautta kunniani, ensi kerran\nelämässäni näin tuollaisen naisen!\n\nLUUKKAS. Hyvä herra, menkää pois. Menkää nyt, Herran tähden!\n\nRAUHALA. Siinä vasta nainen! Sen minä nyt hyvin ymmärrän. Oikea nainen!\nEi mikään hapan-naama tai rutisuttu, vaan tuli ja leimaus! Käypä\nsääliksi ampuakin!\n\nLUUKKAS (Itkien). Herra-kulta, menkää nyt pois!\n\nRAUHALA. Hänpä minua vasta miellyttää! Oikein hurjasti! Vaikka onkin\nkuoppaset poskissa, niin miellyttää. Olen valmis antamaan velkani\nanteeksi... ja vihakin on mennyt.. . Ihmeellinen nainen!\n\n\nKYMMENES KOHTAUS.\n\n    Samat.\n\nPAPPINEN (Tulee revolverineen). Tässä on kaksi revolveria. Mutta\nennenkun alamme otella, niin pyydän teitä näyttämään miten pitää ampua.\nMinä en ole kertaakaan elämässäni pitänyt revolveria kädessä.\n\nLUUKKAS. Herra, ole armollinen ja armahda meitä... Hyvä Jumala, auta\nmeitä... Täytyy mennä hakemaan tallirenkiä ja muita miehiä avuksi...\nMistä tämä tuho meidän päällemme nyt tulikaan?... (Menee).\n\nRAUHALA (Tarkastellen revolvereja). Niin, nähkääs, on olemassa\neri pistoli- ja revolvérilajeja. Niinpä löytyy Mortimerin\nnallihatturevolvereja yksinomaan kaksintaisteluja varten. Mutta\nnämä ovat Smith & Wesson rakennetta kolminkertaisella vahvistajalla\nkäsikahakkaa varten. Mainioita revolvereja! Ne maksavat vähintään\ntoista sataa markkaa pari. Revolveri on pidettävä kädessä näin\n(Näyttää: erikseen). Mitkä silmät! Tulinen nainen!\n\nPAPPINEN. Näinkö?\n\nRAUHALA. Juuri niin. (Yhä asettaen). Sitten vedetään liipasin...\ntähdätään näin... Pää vähän taaksepäin! Käsivarsi on kohotettava ylös\ntällä lailla. Sitten pitää tällä sormella painaa tähän — ja siinä\nkaikki. Mutta pää-asia: ei saa innostua eikä hätäillä tähdätessä... ja\non koetettava, ettei käsi vapise.\n\nPAPPINEN. Hyvä on. Mutta sisällä on epämukava ampua, menkäämme\npuutarhaan.\n\nRAUHALA. Mennään vaan. Mutta minä sanon jo edeltäpäin, että ammun\nilmaan.\n\nPAPPINEN. Se vielä puuttui! Miksi?\n\nRAUHALA. Sentähden että... että... No, se on minun asiani!\n\nPAPPINEN. Te ehkä pelkäätte? Aha-a! Ei, hyvä herra, älkää juonitelko!\nPyydän, seuratkaa minua! Minä en rauhoitu ennenkun saan lävistää teidän\notsanne... juuri tuon otsan, jota niin vihaan! Pelkäättekö?\n\nRAUHALA. Pelkään.\n\nPAPPINEN. Te valehtelette! Mutta minkätähden ette tahdo otella?\n\nRAUHALA. Sentähden että... että... te minua kovin miellytätte!\n\nPAPPINEN (Nauraa ilkeästi). Minä miellytän häntä! Hän uskaltaa sanoa,\nettä minä miellytän häntä. (Osottaen ovea). Saatte mennä!\n\nRAUHALA (Panee revolverin vaieten pöydälle, ottaa hatun ja menee:\npysähtyy ovella; molemmat katsovat vaieten toinen toistaan jonkun\naikaa; sitten alkaa Rauhala puhua lähestyen epäröivästi rva Pappista).\nKuulkaahan... Oletteko vielä vihoissanne? Minä olen myöskin pirun\npahalla päällä, mutta, ymmärrättekö... kuinka nyt sanoisin... Se on nyt\nniin, että... nähkääs... asia on sitä laatua, että oikeastaan... (Huutaen).\nNiin, onko se minun syyni, että te minua miellytätte? (Tarttuu tuolin\nselkään; tuoli narisee ja särkyy). Piru ties, miksi teidän huonekalunne\nnoin murenevat! — Te miellytätte minua! Ymmärrättekö? Minä... minä olen\nmelkein rakastunut!\n\nPAPPINEN. Menkää pois, — minä vihaan teitä!\n\nRAUHALA. Jumalani! Millainen nainen! En ole koskaan eläessäni nähnyt\nedes tuon tapaustakaan! Olen hukassa! Jouduin satimeen kuin hiiri!\n\nPAPPINEN. Menkää pois, tai minä ammun!\n\nRAUHALA. Ampukaa! Te ette voi käsittää, kuinka suloista olisi kuolla\nnoiden ihmeellisten silmäin katsoessa ja sen revolverin kautta, joka\non tuossa pienessä pehmosessa kätösessä... Olen tullut hulluksi! Mutta\najatelkaa ja päättäkää heti, sillä jos minä nyt lähden täältä, niin, ei\nkoskaan enää tavata! Päättäkää... Olen kunnon mies; minulla on kymmenen\ntuhannen vuotuiset tulot... voin ampua vaikka pennin rahaan, joka on\nheitetty ilmaan... minulla on mainioita hevosia. Tahdotteko tulla\nvaimokseni?\n\nPAPPINEN (Kiihottuneena heiluttaa revolveria). Taisteluun! Ampukaamme!\n\nRAUHALA. Olen hullu... on ymmärrä mitään (Huutaa). Mies, hoi, tuo\nvettä!\n\nPAPPINEN (Huutaa). Taisteluun!\n\nRAUHALA. Olen tullut hulluksi, rakastunut kuin poikanulikka. (Tarttuu\nvahvasti rva Pappisen käteen; rouva huutaa kivusta). Minä rakastan\nteitä! (Polvillaan). Rakastan hurjemmin kuin koskaan! Kaksitoista\nnaista olen hyljännyt, yhdeksän on hyljännyt minut, mutta yhtäkään\nheistä en ole rakastanut kuten teitä. Nyt minä olen sekä hapan kuin\nsitrona että makea kuin siirappi ja mieleni käy kuin taikina... olen\ntässä polvillani kuin narri ja rukoilen kättänne omakseni... Mutta mikä\nhäpeä! Viiteen vuoteen en ole rakastunut. Vannoin valallani, etten sitä\nkoskaan tekisikään ja nyt yht'äkkiä kävin kuin kärpänen tervaan! Pyydän\nkättänne! Jaa tai ei! Ettekö tahdo? Olkoon sitten niin! (Nousee ja\nmenee nopeasti ovea kohti).\n\nPAPPINEN. Odottakaahan...\n\nRAUHALA (Pysähtyen).\n\nPAPPINEN. Ei mitään, menkää pois... mutta... odottakaa... Ei, ei, menkää\nvaan! Minä vihaan teitä! Ei... Älkää menkö! Ah, jospa tietäisitte,\nkuinka minä olen paha! (Heittää revolverin pöydälle). Sormeni ovat\naivan turvoksissa tuosta roskasta. (Repii rikki nenäliinansa kiukussaan).\nMitä te siinä töllistelette? Menkää matkoihinne!\n\nRAUHALA. Hyvästi!\n\nPAPPINEN. Niin, niin, menkää vaan! (Huutaa). No, mihinkä nyt?\nOdottakaa... Menkää kuitenkin pois. Ah, kuinka olen paha! Älkää\nlähestykö, älkää lähestykö!\n\nRAUHALA (Lähestyen häntä). Kuinka olen vihoissani itselleni! Rakastuin\nkuin koulupoika, ryömin polvillani... Kylmä vavistus kulkee lävitseni.\n(Ankarasti). Minä rakastan teitä! Se nyt vielä puuttui, mutta minkäs\nsille... Huomenna on maksettava vekselit, heinänkorjuu on alkanut ja\nsitten vielä te... (Syleilee häntä). Milloinkaan en anna tätä itselleni\nanteeksi...\n\nPAPPINEN. Menkää pois! Kädet pois! Teitä minä vihaan... Aseihin!\n(Pitkällinen suudelma).\n\n\nYHDESTOISTA KOHTAUS.\n\n    Edelliset, Luukkas (kirveineen) ja muita työmiehiä (seipäineen,\n    köysineen j.n.e.)\n\nLUUKKAS (Nähtyään suutelevan pariskunnan). No!... (Jää suu selällään\nihmettelemään).\n\n    (Hiljaisuus).\n\nPAPPINEN (Katse maahan luotuna). Luukkaa, sanohan tallissa, ettei Topi\ntarvitse ensinkään kauroja.\n\n    Esirippu alas.\n\n\n\n"]