[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fVA3fperSyLea7vQvTJyRjUwx6hlKuNYq8askWSvJ5xs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},2698,"Tarasconin Tartarin","Daudet, Alphonse",1840,1897,"2698-daudet-alphonse-tarasconin-tartarin","2698__Daudet_Alphonse__Tarasconin_Tartarin",null,"romaani",[14],"huumori",[16],"ranskalainen","fi",1872,1900,20885,148838,false,70406,[25,26],"Algeria -- Fiction","Lion hunting -- Fiction",[28,29,30],"French Literature","Humour","Novels","\"Tarasconin Tartarin\" by Alphonse Daudet is a novel written in 1872. In the Provençal town of Tarascon, hunting enthusiasts have eliminated all local game and resort to shooting their own caps for sport. When middle-aged Tartarin rashly expresses interest in hunting lions, the townspeople assume he's planning an expedition to Algeria. To save face, he embarks on a disastrous journey filled with con artists, absurd equipment, and comic misadventures, ultimately returning home penniless but claiming glory after an unexpected encounter with a tame lion. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Hahl, Jalmari",302,"Huumorintäyteinen seikkailuromaani kertoo tarasconilaisesta Tartarinista, joka on suuri suunsoittaja ja harrastelijametsästäjä. Hän lähtee Algeriaan tarkoituksenaan kaataa aitoja jalopeuroja, mutta kohtaa matkallaan monenlaisia koomisia väärinkäsityksiä ja yllätyksiä.","Alphonse Daudet'n 'Tarasconin Tartarin' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2698. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TARASCONIN TARTARIN\n\nKirj.\n\nAlphonse Daudet\n\n\nSuomentanut\n\nJalmari Hahl\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1900.\n\n\n\n\n\n\n      \"Ranskassa jokaisessa on\n      vähän tarasconilaisuutta.\"\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nI Osa. Tarasconissa:\n\n    I. Jättiläispuu-puisto.\n   II. Yleiskatsaus Tarasconin kaupunkiin. Lakkien metsästäjät.\n  III. En! En! En! — Tarasconin kaupunkiin luodun yleiskatsauksen\n         jatkoa.\n   IV. He!\n    V. Tartarinin mennessä klubiin.\n   VI. Molemmat Tartarinit.\n  VII. Eurooppalaiset Shang-Hai'ssa. Suuret kauppayritykset.\n         — Tataarit. Oliko Tarasconin Tartarin petturi? Kangastus.\n VIII. Mitainen menaseria. Atlas-vuorten jalopeura Tarasconissa.\n         Hirvittävä ja juhlallinen kohtaus.\n   IX. Kangastuksen omituisia seurauksia.\n    X. Ennen matkallelähtöä.\n   XI. Miekankantaja, hyvät herrat, miekankantaja...\n         Eikä neulanpistoja!\n  XII. Mitä pienessä jättiläispuu-talossa sanottiin.\n XIII. Lähtö.\n  XIV. Marseillen satama. — Merelle! Merelle!\n\nII OSA. Turkkilaisten parissa:\n\n    I. Merimatka. — Chechian viisi asentoa. — Kolmannen päivän\n         ilta. Herra armahda!\n   II. Aseisiin! Aseisiin!\n  III. Cervanteksen ylistykseksi. — Maalleastuminen. Missä ovat\n         \"turkkilaiset?\" — Ei jälkiäkään \"turkkilaisista\". Pettymys.\n   IV. Ensimmäinen metsästysyritys.\n    V. Piu! Pau!\n   VI. Naaraan tulo. — Hirvittävä kamppaus. Kaniinien yhtymäpaikka.\n  VII. Tarina omnibuksesta, maurittaresta ja zhasmiinikukista\n       tehdystä rukousnauhasta.\n VIII. Atlas-vuorten jalopeurat, nukkukaa!\n   IX. Montenegrolainen ruhtinas Gregory.\n    X. Sano minulle isän nimi, niin minä sanon sinulle tämän\n         kukan nimen.\n   XI. Sidi Tart'ri ben Tart'ri.\n  XII. Meille kirjoitetaan Taraconista.\n\nIII OSA. Jalopeurojen parissa:\n\n    I. Vieraaseen maahan siirretyt kyytivaunut.\n   II. Luku, jossa tutustutaan pieneen herrasmieheen.\n  III. Jalopeuraluostari.\n   IV. Karavaani matkalla.\n    V. Ollaan illalla väijyksissä laakeriruusu-lehdossa.\n   VI. Vihdoinkin!\n  VII. Tuhasta tuleen.\n VIII. Tarascon! Tarascon!\n\n\n\n\nENSIMÄINEN OSA\n\nTARASCONISSA\n\n\n\n\nI.\n\nJättiläispuu-puisto.\n\n\nEnsimäinen käyntini Tarasconin Tartarinin luona on painunut mieleeni\nunhoittumattomana elämäni merkkitapauksena; siitä on jo kulunut\nkaksitoista tai viisitoista vuotta, mutta muistan sen paremmin kuin\neilispäivän tapahtumat. Peloton Tartarin asui silloin Avignonin\ntien varrella sijaitsevassa talossa, joka oli kolmas vasemmalla\nkaupungin portista lukien. Se oli sievä pieni tarasconilainen villa,\npuutarha edessä, veranta toisella puolella, kiviseinät hyvin valkeat,\nikkunaverhot vihreät. Portaiden edessä joukko savoijilaisia pikkupoikia\nleikki harppien hiekkaan piirretyissä kuvioissa, jalalla sysäten\nkiviliuskaa ruudusta ruutuun. Toiset heistä nukkuivat päivänpaisteessa,\nkiilloituslaatikko päänalaisena.\n\nUlkoapäin katsottuna tässä talossa ei ollut mitään erinomaista.\n\nEi ikinä olisi luullut seisovansa sankarin asunnon edustalla. Mutta\nannas peijakas, kun astui sisälle!...\n\nKellarista ullakkoon saakka koko rakennus oli sankarimaisen näköinen,\nsamoin puutarhakin!... Puutarhaa sellaista, kuin Tartarinin omistama\nei ollut toista Europassa. Ei ainoatakaan Ranskan kukkaa eikä puuta;\nyksinomaan ulkomaalaisia kasveja, kummi-, kurpitsi-, pumpuli-,\nkokos-, mango-, banaani- ja palmupuita, jättiläispuu, amerikkalainen\nviikunapuu, kaktuspensaita, berberiläisiä viikunapuita. Olisi saattanut\nluulla olevansa Keski-Afrikassa, kymmenen tuhannen peninkulman päässä\nTarasconista. Tietysti kaikki nämät kasvit eivät olleet luonnollista\nkokoa; niinpä esim. pumpulipuut eivät olleet punajuurikkaita suuremmat;\nja jättiläispuu (arbus gigantea) tuli hyvin toimeen reseda-ruukussa;\nmutta vähät siitä. Olihan tämä jo jotakin Tarasconin oloissa, ja\nne kaupungin henkilöt, jotka sunnuntaisin saivat kunnian katsella\nTartarinin jättiläispuuta, palasivat kotia täynnä ihailua.\n\nSaatatte kuvitella kuinka ihastuneena tuona päivänä kuljin tämän\nihmeellisen puutarhan läpi!.... Toista oli, kun minut vietiin sankarin\ntyöhuoneeseen.\n\nTämä työhuone, yksi kaupungin merkillisyyksiä, oli puutarhan perällä,\nja sen lasiovi aukeni suoraan jättiläispuuta kohti.\n\nAjatelkaapa suurta salia, jonka seiniä katosta permantoon peittää\npyssyt ja sapelit; siinä aseita kaikista maailman maista: karabiineja,\nrihlapyssyjä, suuria vallipyssyjä, korsikkalaisia veitsiä, katalanisia\npuukkoja, karaibilaisia nuolia, piilimsiö-nuolia, boksirautoja,\nkurikoita, hottentottilaisia nuijia, meksikolaisia lassoja, ja tiesi\nmitä!\n\nTämän lisäksi tuimasti paahtava aurinko saattoi miekkojen teräksen\nja ampuma-aseiden perät loistaviksi, ikäänkuin kahta kauheammin\npöyristyttääkseen sisäänastujaa... Kuitenkin oli jossakin määrin\nrauhoittava se miellyttävä järjestyksen ja puhtauden leima, joka\nnäkyi tässä eriskummaisessa asekokoelmassa. Kaikki oli järjestettyä,\nhoidettua, pyyhittyä ja nimilipuilla varustettua, vallan kuin\napteekissa: siellä täällä hyvänsuopa pieni paperiliuska, johon oli\nkirjoitettu:\n\n    Myrkytettyjä nuolia, älkää koskettako!\n\nTahi:\n\n    Ladattuja aseita, varokaa!\n\nEllei näitä kirjoituksia olisi ollut, en ikinä olisi rohjennut astua\nsisälle.\n\nKeskellä työhuonetta oli pyöreä yksijalkainen pöytä ja sillä pullo\nrommia, turkkilainen tupakkakukkaro, kapteeni Cookin matkat, Cooperin\nja Gustave Aimardin romaanit, metsästysjuttuja, kertomuksia karhun\najosta, haukan linnustuksesta, norsun metsästyksestä, y.m. Vihdoin\noli tämän pöydän ääressä istumassa mies, noin neljänkymmenen tai\nneljänkymmenenviiden vuoden ikäinen, lyhyt, lihava, tanakka, verevä,\npaitahihasillaan, flanellihousut jalassa, parta vahva ja lyhyt ja\nsilmät säkenöivät. Toisessa kädessään oli hänellä kirja ja toisessa\nhän heilutti suunnattoman suurta rautakansista piippua. Ja lukiessaan\njotain hirvittävää kertomusta päänahan metsästäjistä, väänsi hän,\nojentaen eteenpäin alahuultansa, suunsa kauheaan irvistykseen; tämä loi\ntuon kelpo tarasconilaisen pikkupohatan muotoon saman hyvänsävyisen\nhirveyden ilmeen, joka kuvastui koko talossa.\n\nTämä mies oli Tartarin, Tarasconin Tartarin, peloton, suuri, verraton\nTarasconin Tartarin.\n\n\n\n\nII.\n\nYleiskatsaus Tarasconin kaupunkiin; lakkien metsästäjät.\n\n\nSiihen aikaan, josta nyt on puhe, Tarasconin Tartarin ei vielä ollut se\nTartarin, kuin hän tätä nykyä on, nimittäin tuo suuri Tartarin, joka on\nniin kansanomainen koko Etelä-Ranskassa. Mutta — jo kuitenkin tähänkin\naikaan — hän oli Tarasconin kuningas.\n\nKertokaamme, mistä tämä hänen kuninkuutensa johtui.\n\nOttakaa aluksi huomioon, että näillä seuduin joka mies on metsästäjä,\nsuurimmasta pienimpään. Metsästystä harrastavat tarasconilaiset\nintohimoisesti, ja tämä harrastus on ollut olemassa aina niiltä\nmytologisilta ajoilta asti, jolloin \"Tarasque\" [\"La Tarasque\" oli\njonkunmoinen hirvittävän eläimen muotoiseksi tehty puukummitus,\njota ennen muinoin kuljetettiin helluntaina ja pyhän Martan juhlana\nmuutamien Etelä-Ranskan kaupunkien, etenkin Tarasconin, kaduilla.\nSuoment. huom.] löi sadat iskunsa kaupungin läheisillä soilla ja\njolloin senaikuiset tarasconilaiset panivat toimeen ajometsästyksen\nsitä vastaan. Se oli, nähkääs, jo aikoja sitten.\n\nJoka sunnuntai-aamuna ottavat tarasconilaiset aseensa ja lähtevät\nulos kaupungista, laukku selässä, pyssy olalla, koirien haukkuessa,\nkaniineja ajavien portimojen äännellessä ja metsästystorvien raikuessa.\nSe on komeata nähdä... Onnettomuudeksi riistasta on puute, on\ntäydellinen puute.\n\nVaikka elukat ovatkin tyhmiä, ovat ne kuitenkin aikojen kuluessa\ntulleet varovaisiksi.\n\nViiden peninkulman laajuudelta Tarasconin ympäristöissä olevat luolat\novat tyhjinä, pesät hyljättyinä. Ei ole yhtään rastasta, ei peltopyytä,\nei niin kaniininpoikasta, eikä kurppa pahaista.\n\nJa kuitenkin nuo somat tarasconilaiset pikkukummut, kokonaan myrtin,\nlavendelin ja rosmarinin peittäminä, ovat sangen houkuttelevat; ja\nnuo kauniit, makeat muskaattirypäleet, ryhmittyneinä pitkin Rhônen\nrantoja, ovat myöskin peijakkaan viekottelevia... Mutta niiden takana\non Tarascon, ja pienen turkki- ja höyhenväen keskuudessa Tarascon\non hyvin pahassa maineessa. Muuttolinnutkin ovat matkaohjeihinsa\nmerkinneet sen suurella ristillä, ja kun sorsat, lentäessään pitkissä\nkolmionmuotoisissa ryhmissä Camarguen saarta kohti, kaukaa huomaavat\ntämän kaupungin tornit, rupeaa etunenässä oleva hyvin kovasti\nhuutamaan: \"Tuossa on Tarascon!... Tuossa on Tarascon!\" ja koko joukko\ntekee mutkan.\n\nSanalla sanoen, mitä otuksiin tulee, ei näillä seuduin enää ole muuta\njälellä kuin yksi ainoa jänis, vanha veitikka, joka ikäänkuin ihmeen\nkautta on pelastunut tarasconilaisten syysajoista ja joka on saanut\npäähänsä, että sen pitää elää täällä! Tarasconissa tämä jänis on hyvin\ntunnettu. Sille on annettu nimi. Sitä kutsutaan _Nopsakintuksi_.\nTiedetään sen pesän olevan herra Rompardin alueella, — seikka, joka,\nohimennen mainiten, on saattanut tämän alueen hinnan kaksin- jopa\nkolminkertaiseksi, — mutta tähän päivään saakka sitä ei vielä ole\nsaavutettu.\n\nNykyään ei enää ole kuin pari kolme henkilöä, jotka piintyneesti ajavat\nsitä takaa.\n\nToiset ovat surukseen luopuneet yrityksestä, ja _Nopsakinttu_ on\njo aikoja sitten muuttunut paikkakunnan taikauskon esineeksi,,\nvaikka tarasconilainen muuten luonnostaan ei juuri ollenkaan ole\ntaikauskoinen; hän näet syö paistina pääskysiä, kun osuu niitä saamaan.\n\n— No mutta! sanonette, koska otukset ovat niin harvinaiset\nTarasconissa, mitä siis tarasconilaiset metsästäjät tekevät joka\nsunnuntai?\n\nMitäkö tekevät?\n\nNo totta vie! Menevät maalle parin kolmen peninkulman [ranskal.\npeninkulma = 4 kilometriä. Suoment. huom.] päähän kaupungista. Yhtyvät\npieniin, viiden tai kuuden henkilön muodostamiin ryhmiin, paneutuvat\nlevollisesti jonkun kaivon, vanhan raunion tai oliivipuun suojaan,\nottavat esille metsästyslaukuistaan hyvän palan pehmeäksi paistettua\nraavaanlihaa, keittämättömiä sipuleja, pieniä makkaroita, jonkun\nanjovis-kalan, aloittavat loppumattoman murkinan, ja huuhtelevat sen\nalas tuollaisella oivalla Rhône-viinillä, joka panee nauramaan ja\nlaulamaan.\n\nKun sitten ollaan hyvin kylläisiä, noustaan, vihelletään koirat luoksi,\nladataan pyssyt ja aletaan metsästys. Se tahtoo sanoa, jokainen näistä\nherroista viskaa kaikin voimin lakkinsa ilmaan ja ampuu siihen lennossa\nviisi, kuusi tai kaksi laukausta — tapojen ja asianhaarojen mukaan.\n\nSe, joka ehtii ampua lakkiinsa useimmat laukaukset, julistetaan\nmetsästyksen kuninkaaksi ja palaa illalla triumfatorina Tarasconiin,\nlakki pyssynpiipun pään lävistämänä, hyvähuutojen ja toitotuksien\nkajahtaessa.\n\nOn tarpeetonta sanoa, että tässä kaupungissa myydään runsaasti\nmetsästyslakkeja. Onpa sellaisiakin läkkikauppiaita, jotka edeltäkäsin\nmyyvät lävistettyjä ja rikkirevittyjä lakkeja taitamattomien varalle;\nmutta ainoastaan apteekkari Bézuquet, mikäli tunnetaan, niitä heiltä\nostaa. Sitä näet pidetään arvoa alentavana!\n\nLakkien metsästäjänä ei Tarasconin Tartarinilla ollut vertaistaan.\nJoka sunriuntai-aamu hän lähti matkaan uusi lakki mukanaan: joka\nsunnuntai-ilta hän palasi lakki säpäleinä. Pienen jättiläispuu-talon\nullakot olivat täynnä näitä kunniakkaita voittomerkkejä. Kaikki\ntarasconilaiset tunnustivatkin hänet mestarikseen, ja koska Tartarin\ntunsi perinpohjin metsästys-lakikirjan, koska hän oli lukenut kaikki\nesitykset, kaikki käsikirjat, jotka koskettelivat kaikkia mahdollisia\nmetsästyslajeja, alkaen lakkien metsästyksestä ja päättyen birmalaisen\ntiikerin ajoon, olivat nämät herrat valinneet hänet suureksi\nmetsästysriitojen ratkaisijaksi, vedoten häneen, kuten itsevaltaiseen\npäättäjään ainakin, jokaisen erimielisyyden ilmaantuessa.\n\nJoka päivä, kolmesta neljään, nähtiin asekauppias Costecalden luona\nlihava herrasmies, piippu hampaissa, vakavana, istumassa vihreällä\nvuodalla peitetyssä nojatuolissa keskellä puotia, joka oli täynnä\nlakkien metsästäjiä. Nämät seisoivat hänen ympärillään meluavasti\nriidellen. Tarasconin Tartarin istui oikeutta; siinä oli Nimrod ja\nSalomo yhdistettynä samassa henkilössä.\n\n\n\n\nIII.\n\nEn! En! En! — Tarasconin kaupunkiin luodun yleiskatsauksen jatkoa.\n\n\nMetsästyksen intohimoiseen harrastukseen liittää voimakas\ntarasconilainen rotu toisen intohimoisen harrastuksen: romanssien\nlaulamisen. Missä määrin tätä taidehaaraa tällä pienellä paikkakunnalla\nviljellään, on vallan uskomatonta. Kaikki herkäntunteelliset\nvanhanaikuiset laulut, jotka kellastuvat kovin iäkkäiden pahvikansien\nvälissä, esiintyvät Tarasconissa nuoruuden täydessä viehkeydessä ja\nkukoistuksessa. Siellä niistä saa kuulla jokikisen. Joka perheellä on\nomansa, ja kaupungissa tämä tiedetään. Tiedetään esim., että apteekkari\nBézuquet’n lempi-romanssi alkaa näin:\n\n    Sä, valkotähti, jot’ ihailen;\n\nAsekauppias Costecalden laulu alkaa täten:\n\n    Sä mökkien maahan tahdotko tulla?\n\nVeronkantaja-kirjurin taas seuraavasti:\n\n    Jos näkymätön oisin, ei mua näkis kenkään.\n                              (Lystikäs laulu).\n\nJa niin edespäin koko Tarasconin kaupungissa. Kaksi tai kolme kertaa\nviikossa he kokoontuvat toistensa luo ja laulavat niitä toisilleen.\nOmituista tässä kohdin on, että heillä on aina samat laulunsa, ja\nettei heillä siitä perin, kun ovat ruvenneet niitä laulamaan, koskaan\nole ollut halua niitä vaihtaa toisiin. Ne menevät perheessä perintönä\nisästä poikaan, eikä kukaan muu niihin kajoa; tätä seikkaa pidetään\npyhänä. Niitä ei edes lainata toisilta. Costecalden päähän ei koskaan\npälkähtäisi ruveta laulamaan Bézuquet’n laulua, eikä päinvastoin. Ja\ntietäkää kuitenkin, että kumpikin tuntee toisen laulun sangen hyvin,\nlaulettuaan lauluaan toiselle jo neljänkymmenen vuoden kuluessa. Mutta\nse ei asiaa pahenna! Jokainen pitää oman laulunsa, ja kaikki ovat\ntyytyväiset.\n\nRomanssien esittämisessä, kuten myös lakkien ampumisessa, oli Tartarin\nensimäinen kaupungissa. Hänen etevämmyytensä kansalaisiinsa nähden oli\nsiinä, ett'ei Tarasconin Tartarinilla ollut omaa romanssiansa. Hänellä\noli kaikki Tarasconin romanssit.\n\nKaikki!\n\nMutta oli hirveän vaikeaa saada häntä niitä laulamaan. Palattuaan\naikaiseen onnistuneilta salongeissa-käynneiltään, syventyi\ntarasconilainen sankarimme kernaammin metsästyskirjoihinsa tai kulutti\niltansa mieluummin klubissa kuin purki tunteitaan nimesiläisen pianon\nedessä kahden tarasconilaisen kynttilän välillä. Nämät musikaaliset\nparaadit olivat hänen mielestään hänen arvoansa alentavat... Välistä\nhän kuitenkin, kun apteekkari Bézuquet’n kodissa soitettiin, tuli\nsisälle ikäänkuin sattumalta, ja suostui, sittenkuin oli antanut kauan\npyytää itseään, yhdessä vanhan rouva Bézuquet’n kanssa laulamaan suuren\nduetin oopperasta \"Robert Paholainen\".... Se, joka tätä ei ole kuullut,\nei ole erinomaista kuullut... Mitä minuun tulee, näkisin, vaikka\neläisin sata vuotta, koko elämäni ajan suuren Tartarinin, juhlallisin\naskelin lähestyvän pianota, nojaavan siihen kyynäspäällään, irvistävän\nkasvojaan ja koettavan kynttilälasien heijastamassa vihreässä valossa\nantaa hyvänsävyiselle näölleen Robert Paholaisen pirullisen ja hurjan\nmuodon. Tuskin oli hän asettunut paikoilleen, kun salissa oleva\nkuulijakunta rupesi humisemaan; tiedettiin, että jotakin suurta piti\ntapahtua... Silloin, vaitiolon jälkeen, vanha rouva Bézuquet alkoi\nlaulaa, säestäen itseään:\n\n    Robert, jota lemmin ma,\n    Sä, kuin sait mun uskoni,\n    Näet suuren tuskani (kahdesti),\n    Itseäsi armahda,\n    Armahda myös minua.\n\nPuoliääneen hän lisäsi: \"Teidän vuoronne, Tartarin\", ja Tarasconin\nTartarin lauloi, ojentaen käsivarttaan, puristaen kätensä nyrkkiin,\nsieramet vavahdellen, kolmasti kauhistuttavalla äänellä, joka jyrisi\nukkosen tavoin pianon sisustassa: \"En!... en!... en!...\" lausuen tämän\nomituisella Etelä-Ranskan murteella. Tämän jälkeen vanha rouva Bézuquet\ntoisti vielä kerran:\n\n    Itseäsi armahda,\n    Armahda myös minua.\n\n— En!... en!... en!... ulvoi Tartarin kahta kauheammin, ja siihen se\npäättyi. Tämä laulu ei ollut pitkä, kuten huomaatte, mutta se oli niin\nhyvin esitetty, niin sattuvilla kasvojenilmeillä kuvattu ja siinä oli\njotakin niin pirullista, että apteekkarilla koolla oleva seura värisi\nkauhusta, ja että pyydettiin Tartarinia neljään, viiteen kertaan\nperätysten toistamaan tuon pätkän: \"En!...en!...\"\n\nSenjälkeen Tartarin pyyhki hien otsaltaan, hymyili naisille, iski\nsilmää herroille ja vetäytyi pois tästä seurasta mennen klubiin,\njossa hän vähän huolimattomasti virkkoi: \"Tulen Bézuquet’n perheestä\nlaulamasta _Robert Paholaisen_ duettia.\"\n\nJa todellakin hän itse sen uskoi!...\n\n\n\n\nIV.\n\nHe!\n\n\nNäitä moninaisia luonnonlahjojaan sai Tartarin kiittää kaupungissa\nsaavuttamastaan korkeasta asemasta.\n\nOn näet varma tosiseikka, että tämä reima mies oli osannut valloittaa\nkaikkien mielet. Tarasconissa armeijakin oli Tartarinin puolella.\nKelpo päällikkö Bravida, eronsa saanut varusmestari, sanoi puhuessaan\nTartarinista: \"Siinä vasta on mies!\" ja on selvää, että hän oli pätevä\narvostelija, kun oli pukenut niin monen soturin.\n\nVirkamiehistö oli myös Tartariniin mieltynyt. Vanha presidentti\nLadevèze oli pari kolme kertaa istuvan oikeuden aikana sanonut\nhänestä: \"Siinä on itsenäinen luonne!\"\n\nVihdoin kansakin piti Tartarinista. Hänen roteva vartalonsa, hänen\nkäyntinsä, hänen kasvojensa ilmeet, — hän näet oli pelottoman miehen\nnäköinen, joka ei vähästä säikähdä, — tuo sankarinmaine, jonka hän\noli saavuttanut tiesi miten, ovensa edessä loikoville pienille\nsaappaanharjaajoille antamansa kuparikolikot ja korvapuustit, kaikki\ntämä oli hänelle tuottanut lordi Seymourin, ja tarasconilaisen\nmarkkinakuninkaan arvoisen maineen.\n\nKun Tartarin sunnuntai-iltoina palasi metsästysretkellä, parkkumitakki\nyllä ja lakki pyssynpiipun päässä, niin Rhônen rantajätkät kumartelivat\nkunnioittavasti ja sanoivat, osoittaen kieroon menevällä silmäniskulla\nhänen käsivarsiensa pyöreitä jättiläislihaksia, vallan hiljaa ja täynnä\nihailua toisilleen:\n\nSiinäpä vasta on vahva mies!... Hänellä on _kaksinkertaiset lihakset!_\n\n_Kaksinkertaiset lihakset!_\n\nAinoastaan Tarasconissa saa tämänkaltaista kuulla.\n\nJa kuitenkaan, huolimatta kaikesta, huolimatta lukuisista etevistä\ntaipumuksista, kaksinkertaisista lihaksista, kansansuosiosta ja\npäällikkö Bravidan, entisen varusmestarin, arvokkaasta kunnioituksesta,\nTartarin ei ollut onnellinen; tämä pikkukaupungin elämä painoi ja\ntukahutti häntä. Tuo Tarasconin suuri mies ikävystyi Tarasconissa.\nItse teossa hänen kaltaiselleen sankarimaiselle luoteelle,\nseikkailunhaluiselle hurjanrohkealle sielulle, joka vain uneksi\ntaisteluja, retkiä pampas-kentillä, suuria metsästyksiä, erämaan\nhietapilviä, tuulispäitä ja tyyfonmyrskyjä, sellaiselle ei joka\nsunnuntai toistuva lakkien metsästys, eikä muun ajan kuluttaminen\noikeuden istumiseen asekauppias Costecalden luona, ollut niin mitään...\nRakas suuri mies parka! Siihen olisi ajan pitkään saattanut vallan\nmenehtyä.\n\nTurhaan hän, laajentaakseen näköpiiriänsä, unhoittaakseen hieman\nklubin ja kauppatorin, turhaan, sanon minä, hän ympäröi itseänsä\njättiläispuilla ja muilla afrikkalaisilla kasveilla; turhaan\nkasaili hän kokoelmaansa aseen aseen päälle, toisen malaijilaisen\nväkipuukon toisensa jälkeen; turhaan hän ahmi seikkailukirjallisuutta,\nkoettaen, kuolemattoman don Quijoten tavoin, voimakkaan haaveellisen\nmielikuvituksensa avulla tempautua irti säälimättömän todellisuuden\nkynsistä... Oi onnettomuutta! Kaikki, minkä hän teki sammuttaakseen\nseikkailuhaluaan, vain sitä lisäsi. Monien aseiden alituinen näkeminen\npiti häntä yhtämittaisessa vihan ja kiihoituksen tilassa. Hänen\nrihlapyssynsä, nuolensa ja lassonsa huusivat hänelle: \"Taistelua!\ntaistelua!\" Hänen jättiläispuunsa oksilla humisi suurten matkojen tuuli\nja kuiskasi hänen korvaansa pahoja neuvoja. Lopuksi Gustave Aimard ja\nFennimore Cooper...\n\nVoi sentään! kuinka monasti Tartarin, istuessaan lukemassa keskellä\nmiekkojaan yksin helteisinä kesäisinä iltapäivinä, nousi seisaalleen\närjyen; kuinka usein hän viskasi kirjan syrjään ja syöksyi sieppaamaan\nseinältä alas täydet sotatamineet!\n\nMies parka unhoitti, että hän oli kotonaan Tarasconissa, huivi\nsidottuna ohimoille ja alushousut jalassa. Hän näet kuvitteli\nlukemaansa todelliseksi, ja yltyen oman äänensä kaiusta, hän huusi\nheiluttaen tapparaa tai tomahavkia:\n\n\"Tulkootpahan he vain nyt!\" _He?_ Kutka _He?_\n\nTartarin ei itsekään sitä tarkalleen tietänyt... _He!_ oli kaikki,\nmikä hyökkää kimppuun, mikä taistelee, kaikki mikä puree, mikä raapii,\nmikä skalpeeraa, mikä ulvoo ja ärjyy... _He!_ oli intiaani Sioux, joka\ntanssii paalun ympärillä, johon onneton valkeaverinen on kiinnitetty.\nSiihen sisältyi lisäksi Kalliovuorten harmaa karhu, joka keikuttelee\nruumistaan ja joka nuoleskelee itseään veripunaisella kielellä.\nSiihen sisältyi vielä erämaan tuaregi, malaijilainen merirosvo,\nAbruzzo-vuoriston rosvo... _He_ lopuksi oli ne... s.o. sota, matkat,\nseikkailut ja kunnia.\n\nMutta voi sentään! Turhaan peloton Tarasconilainen niitä kutsui, niitä\nvaati taisteluun... ne eivät koskaan tulleet... Mitäpä riivattua ne\nmuuten olisivat toimittaneet Tarasconissa?\n\nKuitenkin Tartarin odotti niitä aina; — etenkin iltaisin mennessään\nklubiin.\n\n\n\n\nV.\n\nTartarinin mennessä klubiin.\n\n\nTemppeliherra valmistuessaan hyökkäämään piirittäviä vääräuskolaisia\nvastaan, kiinalainen tiikeri ennen taistelua, komanssi-intiaanisoturi\nlähtiessään tappotantereelle, kaikki nämät eivät ole mitään verrattuna\nTarasconin Tartariniin, kun hän kiireestä kantapäähän varusti itsensä\nmennäkseen klubiin kello yhdeksän illalla, tuntia iltatorvien\ntoitotuksen jälkeen.\n\nValmiit taisteluun! niin sanotaan meriväessä.\n\nVasempaan käteen Tartarin otti teräväkärkisen boksiraudan, oikeaan\nkäteen piikkisauvan; vasempaan taskuun hän pani nuijan ja oikeaan\ntaskuun revolverin; rinnalle takin ja villapaidan väliin malaijilaisen\nväkipuukon. Mutta myrkytetty nuoli ei koskaan tullut kysymykseenkään;\nse olisi ollut epärehellinen ase!...\n\nEnnen lähtöänsä hän harjoitti itseään hetkisen työhuoneensa\nhiljaisuudessa ja hämärässä, pullisti itseään, tähtäsi seinään ja\nojenteli lihaksiaan; sitten hän otti pääavaimensa ja kulki puutarhan\nläpi juhlallisesti, kiiruhtamatta. — Englantilaisten tapaan, nähkääs,\nsehän on oikeaa rohkeutta. — Puutarhan perällä hän aukaisi raskaan\nrautaportin. Hän aukaisi sen äkkiä, rajusti, niin että se kovasti\npaukahti ulospäin muuria vastaan... Jos _he_ olisivat olleet takana,\nniin saatatte kuvitella, kuinka mäsäksi olisivat menneet!... Mutta,\nonnetonta kyllä, _he_ eivät olleet portin takana.\n\nAvattuaan oven astui Tartarin ulos puutarhasta, loi nopeasti katseen\noikealle ja vasemmalle ja sulki portin kahteen lukkoon. Sitten matkaan.\n\nAvignonin tiellä ei ollut niin sielua. Ovet kiinni, ikkunat\nvalottomina. Kaikki pimeän peitossa. Siellä täällä katulyhty, jonka\nliekki vavahteli Rhônen sumussa.\n\nMuhkeana ja tyyneenä kulki Tarasconin Tartarin näin edelleen yöhön,\niskien korkojaan tahdissa katuun ja raapasten sauvansa rautakärjellä\nsäkeniä kivityksestä... Kulkipahan hän sitten pitkin bulevardeja,\nisoja tai pikku katuja, pysyi hän aina huolellisesti keskellä katua\n— erinomainen varokeino, joka salli ulkonaliikkujan huomata uhkaavan\nvaaran ja ennen kaikkea välttää joutumasta niiden aineiden alle, jotka\niltaisin Tarasconin ikkunoista putoavat kaduille. Tämän varovaisuuden\njohdosta saattaisi helposti luulla, että Tartarin oli pelokas... Eikö\nmitä! hän vain oli varoillaan.\n\nParas todistus siitä, ettei Tartarin peljännyt, oli se, ettei hän\nmennyt klubiin ajorataa myöten, vaan kaupungin kautta, s.o. pisintä\nja pimeintä tietä, pitkin lukemattomia pikkukatuja, joiden päässä\nRhônen pinta välkkyi synkkänä. Miesparka toivoi alati, että jossakin\nnäiden rosvopesien sopessa _he_ syöksyisivät esiin pimeistä varjoista\nhyökäten hänen kimppuunsa. _He_ olisivat saaneet kelpo vastaanoton, sen\ntakaan... Mutta, oi kohtalon ivaa, Tarasconin Tartarinilla ei koskaan\nollut sitä onnea, että olisi tavannut jonkun ryövärin. Ei koiraa, ei\nedes juopunutta. Ei ikinä mitään!\n\nVälistä kuitenkin kohtasi turha säikähdys. Askeleita, kuiskaavia\nääniä... \"Ahaa!\" sanoi Tartarin itsekseen, ja hän tyrmistyi seisomaan\npaikalleen, tähystäen varjoja, hengittäen syvään ja painaen korvansa\nmaata vastaan intiaanien tavoin... Askeleet lähenivät. Äänet kävivät\nselvemmiksi... Ei enää ollut epäilystäkään! _He_ lähestyivät... _He_\nolivat jo vallan lähellä. Jo Tartarin, silmät säihkyen, läähättäen\nja painautuen kokoon jaguarin tavoin, valmistautui karkaamaan heidän\nkimppuunsa ja kajahuttamaan sotahuutoansa... kun hän äkkiä keskeltä\npimeyttä kuuli tuttujen tarasconilaisten äänien vallan levollisesti\npuhuttelevan häntä:\n\n\"Kas, kas... sehän on Tartarin... Ja hyvästi, Tartarin!\"\n\nPiru vieköön! sehän olikin apteekkari Bézuquet ja hänen perheensä,\njotka olivat olleet laulamassa \"omaa lauluaan\" Costecaldella. — \"Iltaa!\niltaa!\" murisi Tartarin, raivokkaana erehdyksestään; ja hurjana, sauva\npystyssä, hän syventyi yön pimeyteen.\n\nSaavuttuaan klubin ohitse vievälle kadulle, odotti peloton\nTarasconilainen vielä hetken kulkien hitaasti edestakaisin klubin\noven edessä, ennenkuin astui sisälle... Lopulta hän väsyi _heitä_\nodottamasta, koska oli varma siitä, ett'eivât _he_ näyttäytyisi, ja\nluotuaan viimeisen taisteluintoisen katseen keskelle yön varjoja,\nmutisi hän itsekseen vihaisena: \"Ei mitään!... ei mitään!... ei koskaan\nmitään!\"\n\nSenjälkeen tämä kunnon mies astui sisälle pelaamaan korttia entisen\nvarusmestarin kanssa.\n\n\n\n\nVI.\n\nMolemmat Tartarinit.\n\n\nMiten lieneekään selitettävissä, että Tarasconin Tartarin, ollen niin\nraivokkaan seikkailuhaluinen, niin kovin suurten mielenliikutusten\ntarpeessa sekä hurjistuneesti ihastunut matkoihin ja retkiin, oli\nikänsä pysynyt Tarasconissa?\n\nNiin näet oli asianlaita. Neljänkymmenen viiden vuoden ikään\nsaakka ei Tartarin kertaakaan ollut maannut yötään ulkopuolella\nsynnyinkaupunkiansa. Hän ei edes ollut tehnyt tuota kuuluisaa\nMarseillen matkaa, jonka jokainen oikea provensaalilainen panee\ntoimeen täysi-ikäiseksi tultuaan. Korkeintaan hän tunsi Beaucairen,\nja kuitenkaan Beaucaire ei ole varsin kaukana Tarasconista, koska\nsinne mennäkseen tarvitsee vain kulkea sillan yli. Pahaksi onneksi\ntuuli usein on temmannut mukaansa tämän siltaromun, se on niin pitkä\nja heikko, ja Rhône on niin leveä tältä kohdalta, että epäilemättä\nymmärrätte miksi... Tarasconin Tartarin piti vankkaa maata varmimpana.\n\nTulee näet tunnustaa, että sankarissamme oli kaksi toisistaan vallan\nselvästi eroavaa luonnetta. \"Tunnen itsessäni kaksi ihmistä\", on joku\nkirkkoisä sanonut. Tämä soveltuu kokonaan Tartariniin, jossa oli Don\nQuijoten sielu, sama ritarillinen innostus, sama sankari-ihanne, sama\nhillitön seikkailun ja suuruuden halu. Paha vain, ettei hänellä ollut\ntuon kuuluisan espanjalaisen aatelismiehen vartaloa, tuota luisevaa ja\nlaihaa ruumista, tuota ruumiillisuuden varjoa, johon ei aineellinen\nelämä pystynyt, ja joka jaksoi nukkua parikymmentä yötä riisumatta\nrintahaarniskaansa sekä saattoi elää neljäkymmentä kahdeksan tuntia\nkahmalollisesta riisiä. Tartarinin ruumis päinvastoin oli oikein aika\nkokoa, hyvin lihava, hyvin raskas, hyvin aistillinen, hyvin arka ja\nherkkä, täynnä porvarillisia haluja ja kotoisia vaatimuksia; sanalla\nsanoen suurimahainen ja lyhyt ruumis, sijaiten kuolemattoman Sancho\nPançan säärillä.\n\nDon Quijote ja Sancho Pança samassa miehessä! ymmärtänette,\nmiten huono sopu siitä syntyi, mitkä taistelut! mitkä repäisevät\nepäsuhtaisuudet!... Siinäpä aihetta oivan vuoropuhelun kirjoittamiseen\nkynälle semmoiselle, kuin Lucianuksen tai Saint-Evremondin, nimittäin\nvuoropuhelun, joka syntyi Tartarin-Quijotin ja Tartarin-Sanchon\nvälillä! Tartarin-Quijote esim. innostuen Gustave Aimardin\nkertomuksista huudahtamaan: \"Lähden matkaan!\"\n\nTartarin-Sancho taas yksinomaan ajatellen luuvaloaan virkkaa: \"En\nliikahda paikaltani.\"\n\n_Tartarin-Quijote,_ kovin innostuneena: Peitä itses kunnialla, Tartarin.\n\n_Tartarin-Sancho,_ hyvin tyyneenä: Tartarin, peitä itses villapaidalla.\n\n_Tartarin-Quijote_, yhä enemmän innostuneena: Oi sentään\nkaksipiippuisia pyssyjä! oi tikareja, lassoja ja mokkasiineja!\n\n_Tartarin-Sancho_, yhä enemmän tyyntyen: Oi neulottuja liivejä! oi\nhyviä, lämpimiä polvipeitteitä! oi oivallisia korvaläpällisiä lakkeja!\n\n_Tartarin-Quijote_, haltijoissaan: Tappara, tappara tänne!\n\n_Tartarin-Sancho_, soittaen palvelijattarelle: Jeannette, suklaatini.\n\nTämän jälkeen Jeannette ilmestyy tarjoten oivallista suklaatia,\nlämmintä, läikehtivää, tuoksuvaa, ynnä suussa sulavia anisi-leivoksia,\njotka panevat Tartarin-Sanchon naurullaan tukahuttamaan\nTartarin-Quijoten huudahdukset.\n\nTästä huomataan, miksi Tarasconin Tartarin ikänsä oli pysynyt\nTarasconissa.\n\n\n\n\nVII.\n\nEuroppalaiset Shang-Hai’ssa. Suuret kauppayritykset. — Tataarit. Oliko\nTarasconin Tartarin petturi? Kangastus.\n\n\nKerran kuitenkin Tartarin oli vähällä lähteä matkalle, pitkälle\nmatkalle.\n\nKolme veljestä, nimeltä Garcio-Camus, Shang-Hai’iin siirtyneitä\ntarasconilaisia, oli tarjonnut hänelle erään siellä olevan konttorinsa\njohtajapaikan. Siinähän juuri näytti tarjoutuvan hänelle sovelias\nelämänala; melkoisia affäärejä, koko joukko kauppapalvelijoita\nkomennettavissa, ja kauppasuhteita Venäjän, Persian, Aasialaisen Turkin\nkanssa, sanalla sanoen, suuret kauppayritykset.\n\nTartarinin huulilla sanat: _suuret kauppayritykset_ tuntuivat\ntavattoman juhlallisilta.\n\nGarcia-Camus’ien kauppahuoneella oli sitäpaitsi se etu, että siellä\nvälistä kävi tataareja. Silloin suljettiin ovet nopeasti. Kaikki\nkauppapalvelijat tarttuivat aseisiin, konsulilippu nostettiin ylös\ntangon päähän, ja piu, pau, ikkunasta ampumaan tataareja.\n\nOn turhaa mainita, kuinka innokkaasti Tartarin-Quijote vastaanotti\ntämän ehdoituksen; pahaksi onneksi Tartarin-Sancho ei ottanut sitä\nkuuleviin korviinsakaan, ja koska jälkimäinen oli voimakkaampi, ei\nasiasta tullut mitään. Kaupungissa siitä puhuttiin paljon. Lähteekö\nhän matkaan? eikö hän lähde? Lyön vetoa siitä, että hän lähtee, lyön\nvetoa ettei hän lähde. Kas siinä painava kysymys... Päätös oli se,\nettei Tartarin matkustanutkaan, mutta joka tapauksessa tämä juttu\ntuotti hänelle paljon kunniaa. Se, että joku oli ollut vähällä\nlähteä Shang-Hai’iin tai että hän sinne todella oli mennyt, oli\ntarasconilaisten mielestä yhdenveroista. Kun alinomaan puhuttiin\nTartarinin matkasta, ruvettiin lopuksi luulemaan, että hän siltä oli\npalannut. Ja iltaisin klubissa kaikki Tarasconin herrat pyysivät\nhäneltä tietoja Shang-Hai’n elämästä, tavoista, ilmanalasta, opiumista\nja suurista kauppayrityksistä.\n\nTartarin, jolle nämät asiat olivat hyvin selvillä, kertoi alttiisti\nkaikki yksityiskohtia myöten, ja lopulta tämä kelpo mies ei itsekään\nollut vallan varma siitä, oliko hän käynyt Shang-Haissa, vai ei.\nSenpätähden hän, kertoessaan sadannen kerran tataarien tulosta\nsinne, viimein virkkoi ihan luonnollisesti: \"Silloin minä käsken\nkauppapalvelijoideni tarttua aseisiin, nostatan konsulilipun, ja piu!\npau! ikkunoista ampumaan tataareja\". Kuullessaan tämän vapisi koko\nseura.\n\n- Mutta tästä päättäen tuo Tartarin oli aika valehtelija.\n\n— Ei! ja tuhannesti ei! Tartarin ei ollut valehtelija...\n\n— Ja kuitenkin hänen piti hyvin tietää, ettei hän ollut käynyt\nShang-Haissa!\n\n— Tietysti hän sen tiesi. Mutta...\n\nMutta, kuulkaa nyt tarkasti. On parasta kerrassaan ottaa selkoa siitä\nvalehtelijan-maineesta, jonka Pohjois-Ranskan asujamet ovat sysännet\neteläranskalaisen niskoille. Etelä-Ranskassa ei ole valehtelijoita, ei\nMarseillessa sen koommin kuin Nîmes’ssâ, Toulousessa ja Tarasconissa.\nEtelä-Ranskan asukas ei valehtele, hän pettyy. Hän ei aina puhu totta,\nmutta luulee niin tekevänsä... Hänen niin kutsuttu valheensa ei olekaan\nvalhetta, vaan on jonkunmoinen kangastus.\n\nNiin, kangastus!... Ja hyvin ymmärtääksenne minut, menkääpä\nEtelä-Ranskaan, niin saatte nähdä. Huomaatte, kuinka aurinko tässä\nmerkillisessä maassa muuttaa kaikki ja tekee kaikki luonnollista\nkokoaan suuremmaksi. Saatte nähdä nuo pienet Provencen kummut, jotka\neivät ole Montmartren kukkulaa korkeammat, mutta jotka näyttävät teistä\nsuurilta, saatte nähdä Nîmes’n neliskulmaisen temppelin, — pienen\nhyllynmuotoisen koristeen — joka näyttää teistä yhtä suurelta kuin\nNotre-Dame. Saatte nähdä... No! ainoa Etelä-Ranskan valehtelija, jos\nsellaista yleensä on, on aurinko... Kaikkea, mitä se vain valollaan\nkoskettaa, se liioittele!... Mitä oli Sparta loistoaikanaan? Pieni\nkauppala... Mitä oli Atena? Korkeintain aliprefektin asuinkaupungin\nkokoinen... ja kuitenkin ne historiassa näyttävät meistä äärettömän\nsuurilta kaupungeilta. Se on kaikki vain auringon vaikutusta...\n\nVieläkö tämän jälkeen ihmettelette, että sama aurinko, joka valaisee\nTarasconia, on saattanut tehdä entisestä varusmestari Bravidasta, kelpo\npäällikkö Bravidan, nauriin kokoisesta kasvista jättiläispuun, ja\nmiehestä, joka oli tuuminut lähteä Shang-Hai’iin, miehen, joka siellä\noli käynyt?\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nMitainen menaseria. Atlas-vuorten jalopeura Tarasconissa. Hirvittävä ja\njuhlallinen kohtaus.\n\n\nJa nyt, osoitettuamme Tarasconin Tartarinin sellaisena kuin hän oli\nyksityiselämässään, ennenkuin maine oli suudellut hänen otsaansa ja\nlaskenut hänen ohimoilleen vuosisatais-laakerin, nyt, kuvailtuamme\ntätä sankarillista elämää vaatimattomassa keskuksessa, sen iloja, sen\nsuruja, sen unelmia, sen toiveita, niin rientäkäämme piirtämään sen\nhistorian suurlehtiä sekä koskettelemaan sitä omituista tapausta, joka\npani tämän verrattoman ihmiskohtalon ylenemään kehityksen huippuja\nkohti.\n\nOltiin eräänä iltana asekauppias Costecaldella. Tarasconin Tartarin\nnäytteli paraikaa muutamille asiaaharrastaville neulasytytin-pyssyn\nkäyttämistä, se näet siihen aikaan oli jotakin vallan uutta... Äkkiä\novi aukenee, ja eräs lakkien metsästäjä syöksyy säikähtyneenä sisälle\npuotiin huutaen: \"Jalopeura!... jalopeura!...\" Yleinen hämmästys,\nkauhu, melu ja tuuppiminen. Tartarin ojentaa painettia, Costecalde\njuoksee sulkemaan oven. Metsästäjä ympäröidään, häntä kysellään, häntä\njoudutetaan, ja saadaan häneltä kuulla seuraavaa: Mitainen menaseria\noli palatessaan Beaucairen markkinoilta, suostunut viipymään muutaman\npäivän Tarasconissa ja oli juuri sijoittunut linnatorille monine\nboa-käärmeineen, hylkeineen ja krokotiilineen. Lisäksi siinä oli komea\nAtlas-vuorten jalopeura.\n\nAtlas-vuorten jalopeura Tarasconissa! Eipä miesmuistiin sellaista\noltu nähty. Senpävuoksi nuo uljaat lakkien metsästäjät katselivatkin\ntoisiaan ylpeinä! mikä valonsäteily heidän urhokkailla kasvoillaan ja\nCostecalden puodin joka sopessa; kuinka moni kättenpuristus hiljaisesti\nvaihdettiin! Mielenliikutus oli niin suuri, niin odottamaton, ettei\nkukaan saanut sanaakaan sanotuksi...\n\nEi edes Tartarin. Kalpeana ja vavisten, neulasytytin-pyssy vielä\nkäsissä, tuumiskeli hän seisten tiskin ääressä... Atlas-vuorten leijona\nsiellä, vallan lähellä, parin askeleen päässä! Leijona! se on kaikkein\nsankarimaisin ja julmin peto, eläinten kuningas, hänen unelmiensa\notus, vallan kuin sen ideaalisen joukon päähenkilö, joka hänen\nmielikuvituksessaan näytteli niin kauniita näytelmiä.\n\nJalopeura, tuhat tulimaista!...\n\nJa kotoisin Atlas-vuorilta vielä lisäksi!... Se oli jo enemmän, kuin\nmitä suuri Tartarin voi kestää...\n\nÄkkiä kokonainen veritulva kohosi hänen kasvoihinsa.\n\nHänen silmänsä salamoivat. Vävähtävällä liikkeellä hän lykkäsi pyssyn\nolalleen ja kääntyen kelpo päällikkö Bravidan puoleen, sanoi hän\njyrisevällä äänellä: \"Menkäämme katsomaan tätä, päällikkö.\"\n\n— No, tuota noin, mutta!... minun pyssyni... minun\nneulasytytin-pyssyni, jonka veitte pois!... rohkeni varovainen\nCostecalde pelokkaasti huomauttaa; mutta Tartarin oli jo kääntynyt\nkadun kulmassa, ja hänen jälkeensä kaikki lakkien metsästäjät\ntepastellen ylpeinä tiehensä.\n\nHeidän saapuessaan menaseriaan, oli siellä jo paljon väkeä.\nTarasconilaiset, nuo sankarirotuiset, jotka liian kauan olivat saaneet\nolla vailla huomiotaherättäviä näkyjä, olivat hyökänneet Mitainen\nmenaseriaan ja valloittaneet sen äkkirynnäköllä. Tähän lihava rouva\nMitaine muuten oli sangen tyytyväinen... Puettuna kabylilaiseen\npukuun, käsivarret paljaina kyynäspäihin saakka, rautarenkaat\nnilkkojen kohdalla, ratsuvitsa toisessa kädessä ja toisessa elävä\nkananpoika, jolta höyhenet oli kynitty pois, täytti tämä kuuluisa\nnainen emännänvelvollisuuksia kojuun saapuneita tarasconilaisia\nkohtaan. Ja koska hänelläkin oli _kaksinkertaiset lihakset_, oli hänen\nsaavuttamansa menestys melkein yhtä suuri kuin turvattiensakin.\n\nTartarin, astuessaan sisään pyssy olalla, teki mielialan hallaiseksi.\n\nKaikki nämät kunnon tarasconilaiset, jotka vallan tyyneesti kulkivat\nhäkkien edessä, aseettomina, aavistamattakaan mitään vaaraa, joutuivat\nvallan luonnollisen kauhuntunteen alaisiksi, nähdessään suuren\nTartarinin astuvan sisään menaseria-kojuun tuo hirvittävä sota-ase\nmukanaan. Oli siis jotakin pelättävää, koska hän, tuo sankari...\nSilmänräpäyksessä koko häkkien edusta tuli väestä tyhjäksi. Lapset\nhuusivat pelosta, ja naiset katselivat ovea. Apteekkari Bézuquet hiipi\npois, sanoen menevänsä noutamaan pyssyänsä...\n\nVähitellen Tartarinin ryhti kuitenkin rauhoitti katselijain mielet.\nTyyneenä, pää pystyssä, tuo peloton Tarasconilainen kulki ympäri kojua,\nmeni pysähtymättä hylkeen ammeen ääreen, silmäili ylenkatseellisesti\npitkää lesteillä täytettyä arkkua, jossa boa-käärme sulatti raakana\nnielemäänsä kananpoikaa, ja pysähtyi viimein jalopeuran häkin eteen...\n\nHirvittävä ja juhlallinen kohtaus! Tarasconin jalopeura ja\nAtlas-vuorten jalopeura vastatusten... Toisella puolen Tartarin,\nseisten polvi koukussa ja nojaten pyssyynsä; toisella puolen jalopeura,\nsuunnattoman suuri jalopeura, loikoen oljilla, silmä tirkistellen,\ntylsyneen näköisenä, ääretön keltaisen harjan ympäröimä turpa leväten\netukäpälillä... Kumpikin tyyneenä ja katsellen toista.\n\nMutta kas kummaa! joko sitten neulasytytinpyssy suututti jalopeuraa,\ntai se vainusi rotunsa vihollista, niin se, katseltuaan siihen asti\ntarasconilaisia mitä suurimmalla ylenkatseella, haukotellen heille\nvasten naamaa, äkkiä yltyi vihaiseksi. Ensin se nuhisi ja murisi\nkumeasti, työnsi esiin kyntensä ja ojensi käpäliään; sitten se nousi\nylös, kohotti päänsä pystyyn, ravisti harjaansa ja päästi Tartarinia\nkohti hirvittävän kiljunnan.\n\nSiihen vastasi kauhistuksenhuuto. Tyrmistyneinä syöksyivät\ntarasconilaiset ovelle päin. Kaikki, naiset, lapset, rantajätkät,\nlakkien metsästäjät, itse kelpo päällikkö Bravidakin... Tarasconin\nTartarin yksinään ei liikahtanut paikaltaan... Hän seisoi vankkana ja\njärkähtämättömänä häkin edessä, silmät salamoiden ja kasvoissa tuo\nhirvittävä ilme, jonka koko kaupunki tunsi... Kun lakkien ampujat vähän\nrauhoittuneina hänen käytöksensä ja rautakankien vahvuuden johdosta\nhetken kuluttua lähestyivät johtajaansa, kuulivat he hänen mutisevan\nitsekseen katsellen leijonaa: \"Siinä, totta totisesti, olisi otus, jota\nkannattaisi metsästää.\"\n\nSinä päivänä ei Tarasconin Tartarin siitä puhunut sen enempää.\n\n\n\n\nIX.\n\nKangastuksen omituisia seurauksia.\n\n\nSinä päivänä ei Tarasconin Tartarin siitä puhunut sen enempää; mutta\nmiesparka oli jo sanonut liiankin paljon...\n\nSeuraavana päivänä juteltiin kaupungissa yksistään Tartarinin tulevasta\nmatkasta Algeriaan ja jalopeuran metsästyksestä. Olettehan kaikki,\nrakkaat lukijat, todistajina siitä, ett’ei tuo kunnon mies ollut\nhiiskunut sanaakaan tästä; mutta tiedättehän, kangastus....\n\nSanalla sanoen, koko Tarascon puhui yksinomaan tästä matkasta.\n\nAjoradalla, klubissa, Costecaldella, kaupunkilaiset puhuttelivat\ntoisiaan peljästyneen näköisinä.\n\n\"Tuota noin, oletteko kuullut tuon uutisen, vai mitä?\"\n\n\"Tuota noin, minkä sitten?... Tartarinin matkatuumat, vai mitä?\"\n\nSillä Tarasconissa kaikki lauseet aletaan sanoilla _tuota noin_ ja\nlopetetaan sanoilla _vai mitä_, jotka molemmat äännetään seudun\nomituiseen murretapaan. Tuona päivänä enemmän kuin muina, nuo sanat\n_tuota noin_ ja _vai mitä_ kajahtivat niin että ikkunalasit tärisivät.\n\nSe tämän kaupungin asujamista, jota tämä aiottu Afrikan matka enimmin\nhämmästytti, oli Tartarin. Mutta kuulkaapa, mitä turhamielinen\nkunnianhimo saa aikaan! Sen sijaan, että olisi vallan yksinkertaisesti\nvastannut, ett'ei hän ollenkaan aikonut matkustaa, ett'ei hän koskaan\nollut edes sitä ajatellut, Tartarin parka — ensi kerran kun hänelle\npuhuttiin tästä matkasta — virkkoi vähän väistäen: \"No!... no!...\nkenties... eihän sitä tiedä.\" Toisella kerralla hän vastasi, totuttuaan\nenemmän tähän ajatukseen: \"Onhan se luultavaa.\" Ja kolmannella\nkerralla: \"Se on varma asia!\"\n\nLopulta illoin klubissa ja Costecalden perheessä munatodin,\nhyvähuutojen ja liekkien innostamana ja huumaantuneena siitä\nhuomiosta, jonka huhu hänen lähdöstään oli kaupungissa herättänyt,\ntuo miespoloinen selitti kursailematta väsyneensä lakkien ampumiseen\nja että hän ennen pitkää aikoi lähteä ajamaan suuria Atlas-vuorten\njalopeuroja...\n\nHirvittävä eläköönhuuto seurasi tätä selitystä. Sitten tehtiin uutta\nmunatotia, puristettiin toinen toisen kättä, syleiltiin ja pantiin\ntoimeen serenaadeja pienen jättiläispuu-talon edustalla soihtujen\nvalossa aina puoliyöhön saakka.\n\nMutta tähän kaikkeen yksi oli tyytymätön, ja se oli Tartarin-Sancho.\nAfrikan matkan ja jalopeuran metsästyksen kuvitteleminen pani hänet\nedeltäkäsin vapisemaan. Ja tullessaan kotia, kunniaserenaadin yhä\nkaikuessa ikkunoiden alla, valmisti hän Tartarin-Quijotelle hirvittävän\nkohtauksen, soimaten häntä hassuksi, hullunkuriseksi, varomattomaksi,\nkolminkertaiseksi houkkioksi, kuvaten hänen eteensä perinpohjin kaikki\nne tapaturmat, jotka odottivat häntä tällä retkellä, haaksirikot,\nluuvalot, kuumeet, veriset ulostukset, mustat rutot, spitalitaudit, y.m.\n\nTurhaan Tartarin-Quijote vannoi, ettei hän menettelisi varomattomasti,\nettä hän hyvin peittäisi ruumiinsa vaatteilla, että ottaisi mukaansa\nkaikki tarvekalut. Tartarin-Sancho ei tahtonut kuulla mitään. Miesparka\nnäki jo hengissä itsensä jalopeurain raatelemaksi, Vajonneeksi\nerämaan hiekkaan Cambyses vainajan tavoin, ja toisen Tartarinin\nonnistui vähän rauhoittaa häntä vain selittämällä, ettei tuolle\nmatkalle lähdettäisi heti paikalla, ettei mikään kiirehtinyt, ja ennen\nkaikkea, ettei vielä oltu lähdetty matkaan.\n\nJa todellakin on vallan selvää, ettei moiselle retkelle lähdetä ilman\nmuutamia varokeinoja. Täytyyhän tietää, minne menee, luulen ma, eikä\nlähteä liikkeelle linnun tavoin...\n\nEnnen kaikkea Tarasconilainen tahtoi lukea suurten Afrikka-matkustajien\nkertomuksia, Mungo-Parkin, Caillén, tohtori Livigstonen, Henri\nDuveyrier’n esityksiä.\n\nNäistä hän huomasi, että nämät pelottomat matkustajat, ennenkuin\nsitoivat jalkoihinsa kaukomatkojen sandaalit, olivat pitkän aikaa\nvalmistautuneet kärsimään nälkää, janoa, vaivaloisia nopeita kulkuja ja\nkaikenlaisia puutteita. Tartarin tahtoi menetellä kuten he, ja tästä\npäivästä alkaen hän elätti itseään pelkällä _keitetyllä vedellä_. —\nTarasconissa kutsutaan _keitetyksi vedeksi_ ruokalajia, joka on tehty\nkiehuvaan veteen kastetuista leipäpalasista; näiden höysteeksi on pantu\nkynsilaukan sakara, vähän ajoruohoa ja laakerilehtinen. Tämä komento\noli ankara, ja saattaa kuvitella, miten happamat Sancho paran kasvot\nolivat.\n\nIhastuen kuriinsa keitetyn veden johdosta noudatti Tarasconin Tartarin\nvielä muita viisaita toimenpiteitä. Niinpä hän, tottuakseen pitkiin\njalkamatkoihin, pakotti itseään joka aamu kulkemaan kaupungin ympäri\nseitsemän tahi kahdeksan kertaa perätysten, milloin nopein askelin,\nmilloin voimistelujuoksussa, kyynärvarret kiinni kupeissa ja pari\npientä valkoista kiveä suussa, muinaisaikaiseen tapaan.\n\nTämän lisäksi hän, totuttaakseen itseään öiseen viileyteen, sumuun ja\nkasteeseen, meni joka ilta alas puutarhaansa ja viipyi siellä aina\nkello kymmeneen ja yhteentoista illalla, yksin, pyssy mukanaan ja\nväijyksissä jättiläispuun takana.\n\nVihdoin Costecalden luo myöhästyneet lakkien metsästäjät saattoivat\nsen ajan kuluessa, kun Mitainen menaseria viipyi Tarasconissa,\niltahämärässä kulkiessaan linnatorilla huomata salaperäisen miehen\nastuvan edestakaisin eläinkojun takana.\n\nSe oli Tarasconin Tartarin, joka totutti itseään vapisematta kuulemaan\nleijonan kiljuntaa yön pimeydessä.\n\n\n\n\nX.\n\nEnnen matkallelähtöä.\n\n\nSillä välin kuin Tartarin täten ihastuneena antautui kaikenlaisiin\nsankarimaisiin temppuihin, olivat koko Tarasconin katseet hänen\nkiinnitettyinä; huomio ei enää kiintynyt mihinkään muuhun. Lakkien\nmetsästys liipoitteli vaan yhdellä siivellä, romanssit unohtuivat\nnurkkaan. Apteekkari Bézuquet’llâ piano riutui ikävissään vihreän\npeitteensä alla, ja kärpäset kuivua kutistuivat sen päällä, vatsa\nylöspäin... Tartarinin retki oli pysäyttänyt kaikki.\n\nOlisipa pitänyt nähdä, miten kernaasti nähty tuo kuuluisa\nTarasconilainen oli vieraissa. Hänen seurastaan tapeltiin, riideltiin,\nsovittiin kuin lainaesineestä, jopa se hankittiin varkain. Naisista\nei ollut sen suurempaa kunniaa, kuin mennä Mitainen menaserialle käsi\nkädessä Tartarinin kanssa sekä antaa hänen jalopeuran häkin edessä\nselittää, millä lailla näitä suuria petoja metsästettiin, mihin täytyi\ntähdätä; kuinka monen askeleen päästä, olivatko tapaturmat lukuisat,\ny.m., y.m.\n\nTartarin antoi kaikki ne selitykset, joita ikinä haluttiin. Hän oli\nlukenut Jules Gérardin teokset ja tunsi leijonanajon pilkulleen, vallan\nkuin hän sitä olisi harjoittanut. Hän puhuikin näistä seikoista hyvin\nkaunopuheliaasti.\n\nMutta ihanimmillaan hän oli päivällisillä presidentti LLadevèzen tai\nkelpo päällikkö Bravidan, entisen varusmestarin, luona, kun kahvia\ntarjottiin ja kun häntä pyydettiin, kaikkien siirtäessä tuolinsa\nlähemmäksi, puhumaan tulevista metsästysretkistään...\n\nSilloin sankarimme, nojaten kyynäspäätään pöytään ja härppien\nmokkaansa, liikutetulla äänellä kertoi kaikista niistä vaaroista, jotka\nodottivat häntä siellä vieraassa maassa. Hän mainitsi pitkät kuuttomat\nväijykset, myrkylliset suot, laakeriruusun myrkyttämät rannat,\nraesateet, paahtavat auringonpaisteet skorpionit, heinäsirkkasateet;\nhän kuvaili myös Atlas-vuorten leijonain tapoja, niiden hämmästyttävää\nnotkeutta ja niiden julmuutta kiiman aikana...\n\nSitten hän innostuen omasta puheestaan nousi seisovilleen pöydän\näärestä, hypähti keskelle ruokasalia matkien jalopeuran kiljuntaa,\npyssyn pamausta piu! pau! räjähtävän luodin vinkunaa, pfft! pfft!\nhuiski käsillään, kaatoi kumoon tuoleja...\n\nKaikki pöydän ääressä istuvat olivat kalpeat, Miehet katselivat\ntoisiaan pudistaen päätään, naiset ummistivat silmänsä päästäen\nkauhunhuutoja, vanhukset heiluttivat sotaisesti pitkiä sauvojaan, ja\npikkupojat, jotka pannaan aikaiseen nukkumaan, kavahtivat ylös unestaan\närjymisen ja laukauksien herättäminä, olivat kovasti peloissaan ja\npyysivät sytyttämään tulta lamppuun.\n\nVastaiseksi Tartarin ei lähtenyt matkaan.\n\n\n\n\nXI.\n\nMiekaniskuja, hyvät herrat, miekaniskuja... Eikä neulanpistoja!\n\n\nOliko hänellä todella aikomus matkustaa?... Sangen arka kysymys, johon\nTartarinin historiankirjoittajan olisi hyvin vaikea vastata.\n\nAinakin on varmaa, että Mitainen menaseria oli lähtenyt Tarasconista\nneljättä kuukautta sitten, eikä jalopeurantappaja liikkunut\npaikaltaan... Ehkäpä tuo vilpitön sankari, jonkun uuden kangastuksen\nhäikäisemänä, lopulta vakavasti kuvitteli olleensa Algeriassa. Ehkä\nhän, yhä uudelleen kerrottuaan tulevia metsästysretkiään, kuvitteli jo\ntehneensä ne, yhtä vilpittömästi kuin hän kuvitteli nostaneensa tangon\npäähän konsulilipun ja ampuneensa tataareja Shang-Haissa, piu, pau!\n\nOnnettomuudeksi, Tarasconin Tartarinin tälläkin kertaa ollessa\nkangastuksen uhrina, ei tarasconilaisten laita ollut sama. Kun kolmen\nkuukauden odotusajan kuluttua huomattiin ettei metsästysretkelle aikova\nollut varustanut ainoatakaan matkalaukkua, ruvettiin napisemaan.\n\n\"Tästä tulee samaa kuin Shang-Hain juttu!\" sanoi Costecalde hymyillen.\n\nJa nämät asekauppiaan sanat herättivät tavatonta huomiota kaupungissa;\nsillä ei kukaan enää luottanut Tartariniin.\n\nNaiivit, pelkurit, miehet sellaiset kuin Bézuquet, jotka kirppu olisi\nsäikyttänyt pakosalle ja jotka eivät voineet ampua pyssynlaukausta\nsulkematta silmiään, etenkin nämät olivat armottomat. Klubissa,\nesplanaadilla, he puhuttelivat Tartarin parkaa vähän ivallisen\nnäköisinä.\n\n\"Tuota noin, milloinka tuo matka pannaan toimeen?\"\n\nCostecalden asepuodissa ei Tartarinin mielipide enää saavuttanut\nluottamusta. Lakkien metsästäjät luopuivat johtajastaan!\n\nSen lisäksi pilkkarunoja sepusteltiin. Presidentti Ladevèze, joka\njoutohetkinään hieman antautui provensaalisen runottaren palvelukseen,\nkirjoitti talonpoikaismurteella runon, jolla oli suuri menestys. Siinä\npuhuttiin eräästä suuresta Gervais-nimisestä metsästäjästä, jonka\npelättävän pyssyn piti ottaa hengiltä Afrikan jalopeurat sukupuuttoon\nasti. Vahinko vain, että tämä pyssy pahainen oli omituista tekoa: _se\nladattiin alati, mutta ei lauennut koskaan_.\n\nSe ei lauennut koskaan! huomaatte mikä salaviittaus...\n\nYks kaks tämä runo tuli kansanomaiseksi; ja kun Tartarin kulki ohi,\nniin rantajätkät ja pienet saappaankiilloittajat hänen ovensa edessä\nlauloivat kuorossa:\n\n    Mestari Gervais’llâ pyssy on oiva,\n    Se yhäti ladataan,\n    Mestari Gervais’llâ pyssy on oiva,\n    Se yhäti ladataan, ei laukea konsanaan.\n\nMutta tätä laulettiin pitkän matkan päässä, kaksinkertaisten lihasten\nvuoksi.\n\nOi tarasconilaisten mieltymyksen menehtyväisyyttä!\n\nTuo suuri mies teeskenteli olevansa mitään huomaamatta, mitään\nkuulematta; mutta itse teossa tämä pieni kumea ja pistelevä touhu häntä\nsuuresti pahoitti; hän tunsi Tarasconin luiskahtavan pois käsistään,\nkansansuosion siirtyvän toisille, ja tämä tuotti hänelle sanomatonta\nkärsimystä.\n\nOi kansansuosion suurta lihakattilaa; onpa suloista istuutua sen\nääreen, mutta vies sua, miten kirvelee, kun se kaatuu kumoon!...\n\nHuolimatta kärsimyksistään, hymyili Tartarin ja vietti entistä\nrauhallista elämäänsä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.\n\nMutta välistä kuitenkin tämän hilpeän välinpitämättömyyden naamio,\njonka hän ylpeydestä oli painanut kasvoilleen, irtaantui äkkiä. Silloin\nhuomasi niissä hymyn asemesta paheksumista ja surua.\n\nNiinpä eräänä aamuna, pienten kiilloittajien laulaessa: _Mestari\nGervais’llâ pyssy on oiva_, näiden vehnusten äänet saapuivat\nsankariparkamme huoneeseen asti, jossa hän juuri ajoi partaansa peilin\nedessä. (Tartarinilla oli täysiparta, mutta koska se levitteleikse\nliian rehevästi, täytyi hänen sitä karsia.)\n\nÄkkiä aukeni ikkuna rajusti, ja Tartarin tuli näkyviin\npaitahihasillaan, huivi köytettynä ohimoille ja leuka valkean\nsaippuakuohan peitossa; hän heilutti partaveistään ja saippuapalastaan\nja huusi hirvittävällä äänellä:\n\n\"Miekaniskuja, hyvät herrat, miekaniskuja!... Eikä neulanpistoja!\"\n\nKauniita sanoja, kyllin ansiokkaita joutumaan historianlehdille; ikävä\nvain, että ne lausuttiin näille pienille poikanaskaleille, jotka\nolivat kiilloituslaatikkojensa korkuiset ja miekankantamiseen vallan\nkykenemättömiä ritareja.\n\n\n\n\nXII.\n\nMitä pienessä jättiläispuu-talossa sanottiin.\n\n\nKeskellä yleistä luopumista, armeija yksin piti Tartarinin puolta.\n\nKelpo päällikkö Bravida, entinen varusmestari, osoitti hänelle yhä\nedelleen kunnioitustaan: \"Siinä on vasta reima mies!\" virkkoi hän yhä\nitsepäisesti, ja tämä tunnustus oli ainakin, luulen ma, apteekkari\nBézuquet’n tunnustuksen veroinen... Tuo kelpo päällikkö ei kertaakaan\nollut salaviittauksilla tehnyt pilaa Afrikan-matkasta; mutta kun\njulkinen hälinä kävi liian voimakkaaksi, päätti hän puhua.\n\nEräänä iltana, kun onneton Tartarin oli yksin työhuoneessaan, ajatellen\nsurullisia seikkoja, näki hän päällikön astuvan sisään vakavana,\nmustissa hansikkaissa ja takki korviin saakka napitettuna.\n\n\"Tartarin\", virkkoi entinen kapteeni arvokkaasti, \"Tartarin, ei ole muu\nedessä kuin matka!\" Ja hän jäi seisomaan oven kehykseen, — ankarana ja\nsuurena kuin velvollisuus.\n\nTarasconin Tartarin käsitti täydelleen, mitä sisälsivät nuo sanat:\n\"Tartarin, ei ole muu edessä kuin matka.\"\n\nHän nousi hyvin kalpeana, katseli hellästi ympärilleen somassa\ntyöhuoneessaan, jonka ikkunat olivat huolellisesti suljetut ja joka\noli täynnä lämpöä ja suloista valoa. Hänen katseensa kohtasi tuota\nleveätä mukavaa nojatuolia, kirjojaan, mattoaan, suuria valkoisia\nikkunaverhostimia, joiden takana värähtelivät pienen puutarhan ohuet\noksat. Sitten hän astui kelpo päällikköä kohti, tarttui hänen käteensä,\npuristi sitä voimakkaasti ja virkkoi, itkun tukahuttamalla äänellä,\nkuitenkin pysyen stoalaisena: \"Aionpa matkustaa, Bravida!\"\n\nHän lähtikin matkaan, kuten oli sanonut. Mutta ei kuitenkaan heti...\ntäytyihän hänen ensin varustautua.\n\nEnsin hän tilasi Bompard’ilta kaksi suurta kaksiosaista kuparilevyillä\nvuorattua matka-arkkua, joihin kumpaankin oli kiinnitetty pitkä,\nseuraavalla kirjoituksella varustettu nimilevy:\n\n    Tarasconin Tartarin\n\n         Asearkku.\n\nVuoraaminen ja kaiverrus veivät paljon aikaa. Hän tilasi myös\nTastavinilta komean matka-albumin, johon aikoi kirjoittaa päiväkirjansa\nja matkamuistelmansa; sillä vaikkapa onkin jalopeuran ajossa, ajattelee\nkuitenkin matkalla.\n\nLisäksi tuotatti hän Marseillesta kokonaisen laivalastin laatikoissa\nsäilytettyjä herkkutavaroita, pemmikaania, josta valmistetaan\nlihalientä, uusikaavaisen suojusteltan, joka saatiin silmänräpäyksessä\nkohoamaan ja menemään kokoon, merimiehensaappaat, kaksi sateenvarjoa,\nvedenpitävän päällystakin ja siniset silmälasit silmätautien\nvälttämiseksi..Päälle päätteeksi apteekkari Bézuquet pani kuntoon\nhänelle rohtolaatikon, joka oli tungettu täyteen laastaria, arnikaa,\nkanverttia ja rutto-ätikkää.\n\nTartarin parka! ei hän tätä kaikkea itseään varten tehnyt; vaan hän\ntoivoi varovaisuudella ja hienotunteisella tarkkaavaisuudella lopulta\nasettavansa Tartarin-Sanchon raivon; tämä näet ei ollut leppynyt päivin\neikä öin, siitäperin kuin Afrikan-matka oli päätetty panna toimeen.\n\n\n\n\nXIII.\n\nLähtö.\n\n\nVihdoin se saapui, tuo juhlallinen päivä, tuo suuri päivä.\n\nAamun valjetessa koko Tarascon oli jaloillaan, täyttäen Avignon tien ja\nTartarinin pienen talon edustan.\n\nSiinä oli väkeä ikkunoissa, katoilla, puissa; Rhônella kulkevia\nmerimiehiä, rantajätkiä, kenkienkiiloittajia, porvareita,\nkankaanluojattaria, klubin jäseniä ja sanalla sanoen koko kaupunki;\ntämän lisäksi myöskin Beaucairen asukkaat, jotka olivat kulkeneet\nyli sillan, ja kaupungin lähiseudun yrttitarhurit. Siinä nähtiin\nkärryjä suurine vedenpitävine kuomineen, viinitarhatyömiehiä\nnauhoilla, kulkusilla, ruususolmuilla ja kelloilla koristettujen\nsekä lauttahaloilla sälytettyjen muulien selässä, jopa siellä täällä\njoku soma Arles’n tyttö, joka ohimot koristettuina taivaansinisellä\nnauhalla, istui rakastajansa takana pienen camarguelaisen raudanharmaan\nhevosen selässä.\n\nKoko tämä kansanjoukko hääri ja tunkeili Tartarinin oven edessä, tuon\nhyvän herra Tartarinin, joka lähti tappamaan jalopeuroja _turkkilaisten\npariin_.\n\nTarasconilaisten mielikuvituksessa Algeria, Afrikka, Kreikka, Persia,\nTurkki ja Mesopotamia kaikki yhteensä muodostavat suuren, hyvin\nepämääräisen, melkein tarumaisen maan; ja oloa siellä kutsutaan oloksi\n_turkkilaisten parissa_.\n\nKeskellä tätä väentungosta lakkien metsästäjät kulkivat edestakaisin\nylpeinä johtajansa triumfista ja jättäen jälkeensä ikäänkuin kunnian\nuurtamia vakoja.\n\nJättiläispuu-talon edessä oli kahdet suuret työntökärryt. Aika\najoin ovi aukeni ja silloin nähtiin muutamien henkilöiden vakavina\nastuskelevan pienessä puutarhassa. Miespalvelijat kantoivat ulos\nmatkalaukkuja ja kirstuja, jotka he latoivat työntökärryille.\n\nJokaista uutta tavaramyttyä ulos tuotaessa, väkijoukko vavahteli.\nNäitä esineitä mainittiin ääneen. \"Tuossa on suojasteitta... Tuossa\novat säilytetyt herkkutavarat... rohdosarkku asearkut...\" Ja lakkien\nmetsästäjät antoivat tarpeellisia selityksiä.\n\nÄkkiä, noin kello kymmenen ajoissa, syntyi suuri levottomuus\nväkijoukossa. Puutarhan portti kääntyi rajusti saranoillaan.\n\n\"Hän tulee!... hän tulee!\" huudettiin.\n\nHän tulikin...\n\nKun hän ilmestyi kynnykselle, lähti väkijoukosta kaksi hämmästyksen\nhuutoa.\n\n\"Sehän on _turkkilainen_\"...\n\n— \"Hänellä on silmälasit!\"\n\nTarasconin Tartarin oli näet pitänyt velvollisuutenaan pukeutua\nalgerialaiseen pukuun, koska hän oli lähdössä Algeriaan. Tämän puvun\nmuodostivat valkeasta palttinasta tehdyt roimahousut, pieni ahtaasti\nistuva takki metallinappineen, leveä punainen vyö vatsan ympärillä;\nkaula oli paljaana, hiukset ajettuina otsalta, ja päässä suunnattoman\nsuuri _chechia_, (punainen turkkilainen lakki) jossa oli mahdottoman\npitkä sininen tupsu... Siihen kuului lisäksi kaksi raskasta pyssyä,\nyksi kummallakin olalla, suuri metsästyspuukko kupeella, vatsalla\npatruunalaukku ja lonkalla revolveri, joka kolisi nahkakotelossaan.\nSiinä kaikki...\n\nEipä toki! anteeksi, unhoitin silmälasit, äärettömät, siniset\nsilmälasit, jotka varta vasten olivat ilmestyneet lieventämään\nsankarimme ylen julmaa ulkomuotoa!\n\n\"Eläköön Tartarin!... eläköön Tartarin!\" ulvoi kansa. Suuri mies\nhymyili, mutta ei tervehtinyt, sillä pyssyt häntä vaivasivat.\nSitäpaitsi hän nyt tiesi kuinka paljon sopii luottaa kansansuosioon;\nehkäpä hän päälle päätteeksi sielunsa syvyydessä kirosi hirvittäviä\nkansalaisiaan, jotka pakottivat häntä matkustamaan, hylkäämään pienen,\nsievän kotinsa valkoisine kiviseinineen ja vihreine ikkunaverhoineen...\nMutta tätä ei näkynyt pinnalla.\n\nTyyneenä ja ylpeänä, joskin hieman kalpeana, kulki hän edelleen\nviertotietä pitkin, katseli työntökärryjään ja poikkesi, huomattuaan,\nettä kaikki oli kuin olla piti, rautatieasemalle johtavalle tielle,\nkääntymättä kertaakaan katsomaan jättiläispuu-taloa. Hänen jälessään\nastuivat kelpo päällikkö Bravida, entinen varusmestari ja presidentti\nLadevèze; sitten seurasi asekauppias Costecalde ja kaikki lakkien\nmetsästäjät, sitten työntörattaat ja viimeksi kansa.\n\nAsemasillalla asemapäällikkö odotti häntä, — vanha afrikkalainen\nvuodelta 1830, joka moneen kertaan lämpimästi pudisti hänen kättään.\n\nPariisin—Marseillen pikajuna ei vielä ollut saapunut. Tartarin ja hänen\nkunniavahtinsa menivät sisälle odotussaliin. Tapaturmien välttämiseksi\nsuljetutti asemapäällikkö rautaristikkoportit heidän jälkeensä.\n\nNeljännestunnin kuluessa Tartarin käveli edestakaisin odotussaleissa\nlakkien metsästäjien keskellä. Hän puhui heille matkastaan,\nmetsästysretkistään, luvaten lähettää heille vuotia. Pysyäkseen\nparemmin Tartarinin mielessä, kirjoittivat he nimensä hänen\nmuistikirjaansa, ikäänkuin tuollaisen taljan lähettäminen olisi ollut\npelkkää leikintekoa.\n\nPeloton Tarasconilainen oli levollinen ja lempeä kuin Sokrates sinä\nhetkenä, kun hän tyhjensi myrkkypikarin, ja hänellä oli sana kullekin,\nhän hymyili kaikille. Hän puhui teeskentelemättä ja ystävällisesti;\nnäytti siltä, kuin olisi hän tahtonut jättää jälkeensä kokonaisen\ntulvan viehätystä, kaihoa ja hyviä muistoja. Kuullessaan johtajansa\nnäin puhuvan, saivat kaikki lakkien metsästäjät vedet silmiin, muutamat\ntunsivat tunnonvaivojakin, kuten presidentti Ladevèze ja apteekkari\nBézuquet.\n\nTavarainkuljettajat itkivät nurkissa. Ulkoa kansa katsoi sisälle\nristikkoaitauksen läpi ja huusi: \"Eläköön Tartarin!\"\n\nViimein kello soi. Kumea pyörien jyrinä ja räikeä vihellys kuului\nrautatieholveista... Vaunuihin! vaunuihin!\n\n\"Hyvästi Tartarin!... hyvästi Tartarin!...\"\n\n— Hyvästi, kaikki! mutisi tuo suuri mies, ja suudellen kelpo päällikkö\nBravidaa poskelle antoi hän jäähyväissuudelman rakkaalle Tarasconilleen.\n\nSitten hän keikahti vaunusillalle ja astui vaunuihin; ne olivat täynnä\npariisittareita, jotka olivat vähällä pelästyä kuoliaaksi nähdessään\ntämän kummallisen miehen lukuisine pyssyineen ja revolvereineen astuvan\nsisälle.\n\n\n\n\nXIV.\n\nMarseillen satama. — Merelle! Merelle!\n\n\nEnsimäisenä päivänä Joulukuuta 186-, kello kahdentoista ajoissa,\nprovensaalisen talviauringon valossa, selvällä kirkkaalla säteilevällä\nsäällä, näkivät marseillelaiset peljästyneinä Canebière-kadulle\n[Marseillen kauneimpia satamaan johtavia katuja. Suoment. huom.]\nilmestyvän _turkkilaisen_ ja aika _turkkilaisen_ lisäksi!... Eivätpä he\nkoskaan olleet mokomaa nähneet; ja kuitenkaan eivät herra paratkoon,\nturkkilaiset ole harvinaisia Marseillessa!\n\nPuheenaoleva _turkkilainen_, — tarvinneeko minun sitä Teille sanoa? —\noli Tartarin, suuri Tarasconin Tartarin, joka kulki pitkin laivarantaa,\nasearkkujensa, rohto- ja herkkulaatikkojensa seuraamana etsien\nTouache-yhtiön lastauspaikkaa ja _Zouave-nimistä_ laivaa, jolla hänen\npiti matkustaa Afrikkaan.\n\nKorvat vielä täynnä tarasconilaisten hyvähuutoja ja hurmaantuneena\ntaivaan valosta ja merentuoksusta, astui Tartarin säteillen edelleen,\npyssyt olalla, pää pystyssä, tähystellen tuota ihmeellistä Marseillen\nsatamaa, jonka hän näki ensi kerran ja joka hänet lumosi... Miesparka\nluuli näkevänsä unta. Hän luuli olevansa _merenkulkija Sinbad_ ja\nharhailevansa jossakin sellaisessa tarumaisessa kaupungissa, joista\n_Tuhat yksi yötä_ kertoo.\n\nSiinä oli hänen edessään, niin kauas kuin silmä kantoi, lukemattomia\nmastoja ja purjeraakoja, ristiin rastiin joka suuntaan.. Lippuja oli\nkaikista maista, venäläisiä, kreikkalaisia, ruotsalaisia, tunisilaisia,\namerikkalaisia... Laivankannet olivat rantaan tasalla, kokkaraa’at\npistivät ylös rantaalle kuin painetti-rivit. Ylempänä laivassa\nsijaitsi aallottaria, jumalattaria, pyhiä neitsyitä ja muita olentoja\nesittäviä maalattuja puukuvia, joiden nimeä laiva kantoi; kaikki tämä\noli meriveden kuluttamaa, uurtamaa, vedestä lorisevaa, homeista.\nPaikoittain näkyi laivojen välissä palanen merta ikäänkuin suuri liuska\nöljyn tahraamaa silkkikangasta. Raakapuilla oli parvittain kalalokkeja,\njotka kuvastuivat somina valkoisina pilkkuina sinitaivasta vastaan,\nsekä laivapoikia, jotka huusivat toisilleen kaikilla eri kielillä.\n\nLaivarantaalla liikkui keskellä puroja, jotka tulvivat esiin\nsaippuatehtaista, vihreinä, sakeina, tummina, öljyn ja suodan\nsekaisina, koko joukko tullipalvelijoita, asiamiehiä ja\ntavarankuljettajia kaksipyöräisine kuomukärryineen, joita pienet\nkorsikalaiset hevoset vetivät.\n\nSiellä oli omituisia myymälöitä, savuisia kojuja, joissa merimiehet\nkeittivät ruokiaan; lisäksi piippujen, apinoiden, papukaijojen,\nköysien, purjekankaan kauppiaita; kummallisia romukauppoja, joissa\nloikoi mullin mallin pieniä tykkejä, suuria kullattuja lyhtyjä,\nvanhoja nostokoneita, vanhoja murtuneita ankkureja, vanhoja\ntouvistoja ja väkipyöriä ja puhetorvia ja merikiikareita Jean Bartin\nja Duguay-Trouin’in ajoilta. Myyjättäret tarjoilivat raakkuja ja\nsyömänäkinkenkiä, jotka kokoonpuristautuneina nirisivät kuoristaan\nulkona. Merimiehet kulottivat tervatönttöjä, höyryäviä patoja ja suuria\nkoreja, täynnä nilviäisiä, joita menivät viruttamaan suihkukaivojen\nvaaleassa vedessä.\n\nKaikkialla oli suunnaton kasa kaikenlaisia kauppatavaroita:\nsilkkitavaroita, malmilajeja, puulasteja, lyijyharkkoja, kankaita,\nsokeria, karuubihedelmiä, rapsatinauriita, lakritsia ja sokeriruokoja.\nItämaan ja länsimaiden tuotteet sekaisin. Suuria kasoja Hollannin\njuustoja, joita genuattaret käsin värjäsivät punaisiksi.\n\nKauempana oli rannas viljan peitossa. Tavarainkuljettajat tyhjensivät\nsäkkejään korkeiden telineiden huipulta rantaäyräälle. Viljat näyttivät\nkultavirralta, joka valui kuultavan savun keskellä. Punalakkiset miehet\nseuloivat sitä, sen mukaan kuin sitä valui, suurilla aasinnahasta\ntehdyillä siivilöillä ja panivat sitä rattaille, jotka poistuivat;\nniitä seurasi vaimo- ja lapsiparvet luudat kädessä ja hyppysellinen\ntähkäpäitä koreissaan... Etempänä oli laivakorjauslampi, jossa suuret\nlaivat loikoivat sivullaan; niiden kyljille sytytettiin risuja, jotta\nne saataisiin vapaiksi kiinitakertuneista merikasveista. Raakapuut\nroikkuivat vedessä; ilmaan levisi pihkan haju, ja korvakalvoja\ntärisytti työmiesten vasaraniskut, heidän päällystäessään laivanrunkoa\nsuurilla kuparilevyillä.\n\nPaikoittain oli mastojen välissä avoin kohta. Siinä Tartarin\nnäki sataman suun, vilkkaan laivakulun, Maltan saarelle lähtevän\nsiron ja hyvin pestyn englantilaisen sotalaivan, jonka kannella\nastui keltahansikkaisia upseereja, tai suuren marseillelaisen\nkaksimastolaivan, joka lähti merille keskellä huutoja ja kirouksia,\nja jonka komentosillalla oli lihava, silkkilakkiin ja takkiin puettu\nkapteeni; tämä jakeli komentosanojaan provensaalin kielellä. Laivoja\nkiiti ulapalle täysin purjein. Toisia läheni auringonpaisteisesta\netäisyydestä hitaasti ja vallan kuin liehuen ilmassa.\n\nKaiken tämän kestäessä vallitsi hirveä melu, työntökärryjen\nratina, merimiesten huudot, kiroukset, laulut, höyrylaivojen\nvihellykset, rummutukset ja torventoitotukset Saint-Jean'in ja\nSaint-Nicolas’n linnoituksista, kellojen äänet La Major-, Accoules- ja\nSaint-Victor-kirkoista; tämän lisäksi mistral-tuuli tempasi, pyöritti,\npudisti niitä ja sekoitti ne omaan vinkunaansa, tehden niistä hurjan,\nrajun musiikin, sankarimaisen lähtöfanfaarin, joka herätti matkahalun,\nhalun lähteä kauas ja saada siivet.\n\nTämän kauniin fanfaarin kaikuessa peloton Tarasconin Tartarin astui\nlaivaan matkustaakseen jalopeurojen maahan.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA\n\n\"TURKKILAISTEN\" PARISSA.\n\n\n\n\nI.\n\nMerimatka. — Chechian viisi asentoa. — Kolmannen päivän ilta. Herra\narmahda!\n\n\nTahtoisin, rakkaat lukijani, olla maalari, asettaakseni silmienne eteen\ntämän toisen osan alussa ne eri asennot, joihin Tarasconin Tartarinin\n_chechia_ (punainen lakki) joutui tuolla kolmipäiväisellä merimatkalla\n_Zouave_-iaivalla Ranskan ja Algerian välillä.\n\nEnsiksi, näettekös, se satamasta lähdettäessä sankarimaisena ja komeana\nkoristi kannella astuskelevan Tarasconilaisen kaunista päätä. Mutta\nluokanpa siihen katse satamasta poistuttu, jolloin _Zouave_-laiva alkaa\nkeinua aalloilla; se vapisee, on hämmästyksissään ja ikäänkuin aavistaa\ntulevien kärsimyksiensä ensi puuskauksia.\n\nEtempänä Lionin lahdessa, mikäli edistytään aavalle merelle ja\naallot kiihtyvät, näette sen kamppailevan myrskyn kanssa, kohoavan\npeljästyneenä sankarin päälaella, suuri sininen villatupsu pystyssä\nkeskellä meren hämärää ja tuulispäitä. Neljäs asento: Kello kuusi\niltapäivällä, Corsican rannikko näkyvissä; onneton _chechia_ roikkui\nlaivan laitasuojuksien yli tähystellen ja tutkien merta surkuteltavan\nnäköisenä... Lopuksi viides ja viimeinen asento: ahtaan kojun perällä\npienessä vuoteessa, joka on piironkilaatikon kaltainen, jotakin\nmuodotonta ja toivotonta liikkuu vaivaloisena päänalaisella. Se on\n_chechia_, tuo lähdettäessä niin uljas _chechia_, nyt vajonneena\nyömyssyn jokapäiväiseen tilaan sekä korviin saakka peittäen kalpeaa\npahoinvoinnista ähkivää päätä...\n\nOi! jospa Tarasconilaiset olisivat voineet nähdä suuren Tartarininsa\nloikovan tuossa piironkilaatikossaan laivan kylki-ikkunoiden luomassa\nhimmeässä ja surullisessa valaistuksessa, keskellä kyökin ja kostean\npuun äitelää hajua, joka panee laivamatkustajan voimaan pahoin;\njospa olisivat kuulleet hänen voihkivan höyrykoneen joka lyönnistä,\npyytävän teetä joka viides minuutti ja kiroilevan tarjoilevalle\npalvelijalle pikkulapsen äänellä, niin kuinka suuresti olisivatkaan\npahoitelleet sitä, että olivat pakoittaneet hänet matkustamaan...\nKautta historioitsija-kunniani! tuo _turkkilais_-parka herätti\nsääliä. Äkkiä merikivun yllättämänä ei miesraukka ollut ehtinyt\npäästää irti algerialaista vyötään eikä vapautua aseistaan.\nSuurivartinen metsästyspuukko ruhjoi hänen rintaansa, hänen nahkainen\nrevolverikotelonsa pieksi pahanpäiväisesti hänen sääriään. Päälle\npäätteeksi Tartarin-Sancho napisi, voihki ja sadatteli lakkaamatta:\n\"Siinä sen nyt näet, senkin nahjus!... Johan tämän tiesin!... Kas vain!\nlähdetään tässä Afrikkaan... No, siinä se nyt on, sinun Afrikkasi!...\nMiltäpä tuntuu nyt, hä?\"\n\nOnnettomuuden yllykkeeksi tuo poloinen mies kojunsa ja valituksiensa\nsyvyydestä kuuli ison salongin matkustajien nauravan ja pelaavan\nkorttia. Matkaseurue _Zouave_-laivalla oli yhtä hilpeä kuin lukuisa.\nSiihen kuului upseereja, jotka matkustivat takaisin rykmentteihinsä,\nnaisia Marseillen _Alcazarista_, kiertäviä ilveilijöitä, rikas\nmuhamettilainen, joka palasi Mekasta, hyvin ilveilevä montenegrolainen\nruhtinas, joka matki Ravel’ia ja Gil Pérès’tâ... Ei yhdelläkään\nnäistä henkilöistä ollut merikipua, ja he kuluttivat aikaansa\njuomalla sampanjaa yhdessä _Zouaven_ kapteenin kanssa. Tämä oli\naimo marseillelainen elästelijä, joka piti taloutta Algierissa ja\nMarseillessa, ja jolla oli tuo lystikäs nimi Barbassou.\n\nTarasconin Tartarin oli vihainen kaikille näille Velikullille. Heidän\nhilpeytensä teki hänen kärsimyksensä kaksinkertaiseksi...\n\nViimein kolmannen päivän iltapuolella syntyi laivankannella omituinen\nliike, joka herätti sankarimme hänen pitkällisestä horrostilastaan.\nEtukannen kello kajahti. Merimiesten raskasten saappaiden kuultiin\nkolisevan ylhäällä kannella.\n\n\"Eteenpäin!... Pakkia!\" komensi kapteeni Barhassoun käheä ääni.\n\nSitten: \"Top!\" Seurasi suuri pysäys, tölmäys, sitten kaikki lakkasi...\nLaiva vaan keinui hiljalleen oikealta vasemmalle kuten pallo ilmassa...\n\nTämä outo hiljaisuus kauhistutti Tarasconilaista.\n\n\"Herra armahda! laiva uppoaa!...\" huusi hän hirvittävällä äänellä, ja\nsaaden takaisin voimansa vallan kuin lumouksen vaikutuksesta, hypähti\nhän ylös makuusijaltaan ja syöksyi aseineen laivankannelle.\n\n\n\n\nII.\n\nAseisiin! Aseisiin!\n\n\nLaiva ei uponnut, vaan oli perillä. _Zouave_-laiva oli näet juuri\nsaapunut ankkuripaikalle sataman suuhun; siinä oli soma ja syvä\nmerenpoukama, jonka vesi oli mustaa, ja jossa kaikki oli hiljaista,\nsynkkää, miltei autiota. Vastapäätä, ylänteellä, Algier pienine\nhimmeänvalkeine taloineen, jotka sullottuina kiinni toisiinsa\nulottuivat aina alas merelle saakka. Valkoisia vaatteita levitettynä\nkuivamaan Meudonin kukkulalle. Niiden yläpuolella korkea, siniseen,\nhyvin siniseen silkkikankaaseen vivahtava taivas!...\n\nKuulu Tartarin katseli, hieman toinnuttuaan peljästyksestään,\nmaisemaa, kuunnellen kunnioittavasti montenegrolaista ruhtinasta, joka\nseisten hänen vieressään mainitsi hänelle kaupungin eri korttelit,\nCasbah’n, yläkaupungin, Bab-Azoun-kadun. Sangen hyvin kasvatettu, tuo\nmontenegrolainen ruhtinas; tunsipa hän lisäksi perinpohjin Algerian ja\npuhui arapiaa sujuvasti. Senpätähden Tartarin päätti viljellä hänen\ntuttavuuttaan... Äkkiä näki Tartarin pitkin laivan sivusuojuksia,\njoita vastaan he nojasivat, koko rivin suuria mustia käsiä, jotka\nulkoapäin kouristuivat kiinni laitaan. Samassa neekerin vanukkeinen\nkiheräpää ilmestyy hänen eteensä, ja ennenkuin hän on ehtinyt aukaista\nsuutaan, on laivankannelle joka taholta tulvinut satamiehinen joukko\nmerirosvoja, mustia, keltaisia, puolialastomia, likaisia, hirvittäviä.\n\nNämät merirosvot Tartarin kyllä tunsi. Siinä nyt olivat _he_, nuo\nkuuluisat _he_, joita hän niin usein oli etsinyt öisin Tarasconin\nkaduilta. Viimeinkin _he_ siis olivat päättäneet tulla esille.\n\n... Ensin hämmästys tyrmistytti hänet liikkumattomaksi paikalleen.\nMutta kun hän huomasi merirosvojen hyökkäävän matkatavaroiden kimppuun,\ntempaavan pois niitä peittävän vahavaatteen ja lopuksi rupeavan laivaa\nryöstämään, silloin sankari hänessä heräsi. Siepaten metsästyspuukkonsa\ntupesta huusi hän matkustajille: \"Aseisiin! aseisiin!\" ja ensimäisenä\nhän itse karkasi merirosvojen kimppuun.\n\n\"Mikä ihmeessä Teidän on?\" kysäsi kapteeni Barbassou, joka juuri tuli\nkeskikannelta.\n\n\"Siinähän Te olette, kapteeni!... asestakaa miehenne mitä pikimmin!\"\n\n— No miksi niin, taatto taivahinen?\n\n— Ettekö siis huomaa...?\n\n— Mitä sitten?...\n\n— Tuossa... edessänne... merirosvoja...\n\nKapteeni Barbassou katseli häntä vallan tyrmistyneenä. Samassa suuri\nroteva neekeri kulki heidän ohitsensa juoksujalassa, sankarimme\nrohtolaatikko selässä.\n\n\"Lurjus... odotappas...\" ärjyi Tarasconilainen: ja hän syöksyi häntä\nkohti ojennetuin tikarin.\n\nBarbassou sai hänen hyökkäyksensä ehkäistyksi, vetäen hänet taaksepäin\nhänen vyöstään:\n\n\"Rauhoittukaa toki, tuhat tulimaista!... Eiväthän ne ole\nmerirosvoja.... Nehän ovat tavärainkantajia.\"\n\n— Tavarainkantajia!...\n\n— Niin juuri, tavarainkantajia, jotka tulevat noutamaan tavaroita\nviedäkseen ne maihin... Pistäkää siis tikari takaisin tuppeen, antakaa\nminulle pilettinne, ja astukaa tämän neekerin perässä; hän on kelpo\nmies, joka vie teidät maihin ja hotelliinkin, jos niin haluatte!...\n\nOllen hieman hämillään antoi Tartarin pilettinsä ja rupesi, seuraten\nneekeriä, laskuköyttä myöten kiipeämään alas suureen veneeseen, joka\nkeinueli laivan kupeella. Kaikki hänen tavaransa olivat jo siinä,\nmatkalaukut, asearkut ja herkkulaatikot; koska koko tämä vene oli\nhänelle varattu, ei tarvinnut odottaa muita matkustajia. Neekeri\nkiipesi ylös matkalaukuille ja kyyristyi sinne istumaan apinan tavoin,\npidellen käsillä polviaan. Toinen neekeri tarttui airoihin... Kumpikin\nkatseli Tartarinia nauraen ja näyttäen valkeita hampaitaan.\n\nSeisten veneen peräkeulassa, kasvoissa tuo hirvittävä ilme,\njoka saattoi hänen kotimaalaisensa kauhistumaan, hieroi suuri\nTarasconilainen kuumeentapaisesti tikarinsa vartta; sillä huolimatta\nsiitä, mitä Barbassou oli hänelle sanonut, oli hän vain puoleksi\nrauhoittunut näiden pikimustien kantajien salaisten tarkoitusten\nsuhteen; sillä olivathan he niin vähän Tarasconin kelpo kantajien\nnäköisiä.\n\nViiden minuutin kuluttua vene saapui maihin, ja Tartarin laski jalkansa\ntälle pienelle pohjoisafrikkalaiselle rantaalle, jolla kolme sataa\nvuotta aikaisemmin espanjalainen kalerivanki, nimeltä Miguel Cervantes,\n— algerilaisen orjaruoskan alaisena — valmisteli ylevää romaania, joka\nsai nimekseen _Don Quijote!_\n\n\n\n\nIII.\n\nCervanteksen ylistykseksi. — Maalleastuminen. Missä ovat\n\"turkkilaiset?\" — Ei jälkiäkään \"turkkilaisista\". Pettymys.\n\n\nOi Miguel Cervantes Saavedra, jos se on totta, mitä väitetään,\nettä niillä paikoin, joissa suuret miehet ovat asuneet, osa heidän\nolentoaan harhailee, ja liitelee ilmassa aikojen loppuun saakka, niin\nsinun näille afrikkalaisille rannikoille jättämäsi jäljet varmaankin\nvavahtelivat riemusta, kun täällä astui maalle Tarasconin Tartarin,\ntuo ihmeellinen eteläranskalainen tyyppi, jonka haamuun teoksesi kaksi\nsankaria, Don Quijote ja Sancho Pança, olivat sulautuneet yhdeksi\nlihaksi ja vereksi.\n\nIlma oli kuuma tuona päivänä. Auringon paahtamalla rantaalla käveli\nviisi tai kuusi tullitarkastajaa sekä muutamat algierilaiset, jotka\nodottivat Ranskan uutisia; joukko maurilaisia kykki rannalla polttaen\npitkiä piippujaan, ja maltalaiset merimiehet toivat maihin suuria\nverkkoja, joissa silmukkojen välissä loisti tuhansia sardineja kuin\npieniä hopearahoja.\n\nMutta tuskin oli Tartarin laskenut jalkansa rannalle, kun elämä\nsiellä vilkastui ja muutti luonnettaan. Joukko villejä, jotka olivat\näskeisiä merirosvoja vielä saastaisemmat, kohosi pystyyn rantatöyrään\ntakaa ja hyökkäsi maalleastujan kimppuun. Suuret arapialaiset, vallan\nalasti suurten villapeitteiden alla, pienet maurilaiset repaleissa,\nneekerit, tunisilaiset, mahonilaiset, mosabiitit, hotellien palvelijat\nvalkoisine esiliinoineen, kaikki huusivat, ulvoivat, kävivät kiinni\nhänen vaatteisiinsa, riitelivät hänen matkatavaroistaan, ottaen mikä\nhänen herkkulaatikkonsa, mikä hänen rohtolippaansa ja huutaen hänelle\nkäsittämättömällä oudolla murteella kummallisten hotellien nimiä...\n\nPää sekaisin kaikesta tästä melusta, Tartarin parka kulki edestakaisin,\nsadatteli, kiroili, riuhtoi käsillään, juoksenteli tavaroidensa jälkeen\nja, koska ei tietänyt, miten saisi nämät raakalaiset ymmärtämään\npuhettaan, puhutteli heitä ranskaksi, provensaalin kielellä, jopa\nlatinaksikin, käyttäen Pourceaugnac’in [Pourceaugnac on päähenkilö\neräässä Molièren komediassa. Suoment. huom.] latinaa, _rosa, la rose,\nbonus, bona, bonum_, ladellen esiin kaikki, mitä ikinä vain tiesi...\nTurha vaiva. Ei häntä kuunneltu... Onneksi pieni keltakauluksiseen\ntakkiin puettu mies, aika keppipatukka kädessä, ilmestyi Homeroksen\njumalan tavoin tähän jupakkaan ja hajoitti kepiniskulla koko\nroistoväen. Se oli algierilainen poliisi. Hyvin kohteliaasti hän neuvoi\nTartarinia poikkeamaan \"Europan hotelliin\", ja uskoi hänet tämän\nhotellin palvelijoiden huostaan, jotka, ottaen mukaansa hänen tavaransa\nuseissa työntökärryissä, rupesivat saattamaan häntä perille.\n\nAstuttuaan ensi askeleitaan Algierissa, jäi Tarasconin Tartarin\nhämmästyksestä ammoittamaan suu auki. Hän oli kuvitellut tulevansa\nitämaalaiseen kaupunkiin, satumaiseen Constantinopelin ja Zanzibarin\nvälimuotoiseen kaupunkiin... Mutta nyt hän joutuikin vallan\nkuin keskelle Tarasconia... Kahviloita, ravintoloita, leveitä\nkatuja, nelikerroksisia taloja, macadamoittu pikku tori, jolla\nsotilassoittokunta soitteli Offenbachin polkkia, jolla näki herrojen\nistuvan tuoleilla nautiten olutta ynnä leivoksia, jolla lisäksi\nnäki naisia, muutamia kevyttapaisia tyttöjä ja sitäpaitsi sotureja,\nvieläkin sotureja ja yhä vain sotureja... mutta ei ainoatakaan\n_turkkilaista_!... Hän itse oli ainoa... Tämänpä vuoksi hän tunsi\nhieman häpeävänsä astuessaan torin halki. Kaikki häntä katselivat.\nSotilassoittajat pysäyttivät soittonsa, ja Offenbachin polkka jäi\nkesken.\n\nMolemmat pyssyt olalla, revolveri kupeella, julmana ja majesteettisenä\nkuin Robison Crusoe, kulki Tartarin juhlallisesti kaikkien eri ryhmien\nhalki; mutta kun hän saapui hotelliin, uupuivat hänen voimansa.\nLähtö Tarasconista, Marseillen satama, montenegrolainen ruhtinas,\nmerirosvot, kaikki tämä meni sekaisin ja pyöri hänen päässään...\nTäytyi kantaa hänet ylös hänen huoneeseensa, riisua häneltä aseet ja\nvaatteet... Jopa oli kysymys lääkärin noutamisesta; mutta tuskin oli\nsankarimme kallistanut päänsä patjalle, kun hän rupesi kuorsaamaan niin\näänekkäästi ja niin vilpittömästi, että hotellin isäntä katsoi tieteen\ntarjoaman avun turhaksi, ja kaikki vetäytyivät hiiskumatta pois.\n\n\n\n\nIV.\n\nEnsimäinen metsästysyritys.\n\n\nKello löi kolme hallitustalolla, kun Tartarin heräsi. Hän oli nukkunut\nkoko edellisen illan, koko aamupäivän jopa osan iltapäivääkin; mutta\ntäytyypä tunnustaa, että _chechia_ kolmena viime päivänä oli kovia\nkokenut!...\n\nSankarin ensimäinen ajatus, hänen avatessaan silmänsä, oli seuraava:\n\"Olen jalopeurojen maassa!\" Puhuaksemme peittelemättä, tuo ajatus, että\njalopeurat olivat vallan lähellä, parin askeleen päässä, ja melkein\nkäsin kouristettavissa, ja että hänen täytyi kohta ryhtyä toimeen,\nuh, uh!... kuolettava, kylmä väristys valtasi hänet, ja hän kaivautui\npelottomana peitteensä alle.\n\nMutta hetken kuluttua ulkoilman hilpeys, sinitaivas, runsas\npäivänpaiste, joka virtaili sisään akkunasta, tilaamansa pieni, hyvä\nmurkina, jonka hän söi vuoteessa, selälleen aukaistusta ikkunasta\nnäkyvä meri ja kaikki tämä oivallisen Crescia-viinin kostuttamana,\npalautti pian hänen entisen sankarimaisuutensa. \"Jalopeuran jahtiin!\"\nhuudahti hän, viskaten päältään peitteen, ja hän pukeutui nopeasti.\n\nHänen suunnitelmansa oli seuraava: hän oli lähtevä ulos kaupungista\npuhumatta siitä kellekään, menevä keskelle erämaata, odottava yötä,\nhiipivä pensaikkoon, ja ensimäisen jalopeuran ohikulkiessa, piu!\npau!... Seuraavana päivänä hän oli palaava \"Europan hotelliin\"\nmurkinoimaan, vastaanottamaan algierilaisten onnentoivotuksia ja\nvuokraamaan rattaat, joilla noutaisi kaadetun eläimen.\n\nHän varusti siis itsensä aseillaan kiireisesti, vieritti selkäänsä\nsuojusteltan, jonka kookas varsi ulottui runsaasti jalan korkeudelle\nhänen päänsä yli, ja jäykkänä kuin paalu meni hän alas kadulle. Siellä\nhän, tahtomatta kysyä tietä keneltäkään, jotteivät hänen aikeensa\ntulisi ilmi, kääntyi suoraan oikealle, astua harppaili Bab-Azoun\nholvikaarikäytävien päähän saakka, missä algerialaiset juutalaisjoukot\nmustien myymäläkoppiensa pohjalta, hämähäkkien tavoin väijyen\nnurkissaan, katselivat häntä hänen ohikulkiessaan; sitten hän meni\nteaatteritorin halki, astui esikaupungin läpi ja poikkesi viimein\nsuurelle tomuiselle Mustaphan tielle.\n\nTämä tie oli tungoksiin täynnä omituisia liikkujoita: Omnibuksia,\najurivaunuja, kuormavankkureita, suuria härkien vetämiä heinäkuormia,\nafrikkalaisten ratsurykmenttien osastoja, laumottain pikkuruikkusia\naaseja, leivoksia myyskenteleviä neekerivaimoja, elsassilaisten\nsiirtolaisten vaunuja; ja kaikki tämä hääri tomupilvien ympäröimänä,\nhuutaen, laulaen, toitottaen, ja liikkuen tietä pitkin, jonka molemmin\npuolin oli riviin ryhmittyneinä likaisia kojuja. Näitä silmäillessä\nnäki suurten mahonnittarien sukivan tukkaansa oviensa edessä, kapakoita\ntäynnä sotureita, teurastajien ja hevosnylkijäin puoteja...\n\n\"Mitä tyhmyyksiä onkaan minulle puhuttu tämän seudun\nitämaalaisuudesta?\" ajatteli suuri Tartarin; \"eihän täällä ole edes\nniin paljon _turkkilaisia_ kuin Marseillessa.\"\n\nÄkkiä hän näki kulkevan ohitsensa kamelin, muhkean kamelin, joka\nojenteli pitkiä sääriään ja pöyhisteleikse kuin kalkkuna. Tämä näky\npani hänen sydämensä sykkimään.\n\nNyt jo kameleita! Eivätpä siis jalopeurat voineet olla kaukana; ja kas\nvain, viiden minuutin kuluttua hän kohtasi koko joukkion jalopeuran\nmetsästäjiä, pyssyt olalla.\n\n\"Nuo pelkurit!\" ajatteli sankarimme, tultuaan heidän rinnalleen,\n\"nuo pelkurit!'Menevät jalopeuroja ajamaan joukkioissa sekä koiria\nmukana!...\" Sillä hän ei koskaan saattanut edes kuvitella, että\nAlgeriassa metsästettäisiin muuta kuin jalopeuroja. Kuitenkin\nnämä metsästäjät näyttivät niin hyvänsävyisiltä syrjäiseen lepoon\nvetäytyneiltä liikemiehiltä, ja lisäksi heidän tapansa metsästää\njalopeuraa koirineen ja metsälaukkuineen oli niin patriarkaalinen, että\nTarasconilainen, ollen vähän hämillään, katsoi tarpeelliseksi puhutella\nerästä näistä herroista.\n\n\"Tuota noin, oliko hyvä metsäonni?\"\n\n— Eipä hassumpi, vastasi toinen luoden peljästyneen katseen\ntarasconilaisen soturin asevarustuksiin.\n\n\"Olette siis ampuneet?\"\n\n— Tietysti... koko joukon... mutta katsokaapa itse. Ja algierilainen\nmetsämies osoitti laukkuaan, joka oli täpösen täynnä kaniineja ja\nkurppia.\n\n\"Mitä! laukkuunne?... panetteko ne laukkuunne?\"\n\n— Minnehän ne muuten panisin?\n\n\"Mutta siinä tapauksessa ne... ne ovat vallan pieniä...\"\n\n— Pieniä ja suuriakin, virkkoi metsämies. Ja koska hänen oli kiire\npäästä kotia, riensi hän pitkin harppauksin toveriensa jälkeen.\n\nPeloton Tartarin jäi siihen keskelle tietä kuin kiinninaulittu...\nSitten hän vähän mietittyään virkkoi itsekseen: \"Joutavia! nuo puhuvat\npelkkää moskaa... He eivät ole ampuneet niin mitään\", ja hän jatkoi\nmatkaansa.\n\nTalot jo harvenivat, samoin tiellä liikkujatkin. Pimeä laskeutui\nmaille, ja esineet kävivät himmeäpiirteisiksi... Tarasconin Tartarin\nastui vielä puolen tuntia. Sitten hän pysähtyi... Täysi yö oli tullut;\nkuu ei kumoittanut, tähdet vain tuikkivat. Tiellä ei liikkunut elävää\nsielua... Kaikesta huolimatta arveli sankari, etteivät jalopeurat\nole raitiovaunuja ja etteivät ne mielellään kulje pitkin valtateitä.\nSenpävuoksi hän syöksyi kulkemaan halki kenttien.... Joka askeleella\ntuli eteen ojia, köynnöskasveja, pensaikkoja. Mutta vähät siitä! hän\nyhä kulki edelleen... Sitten hän äkkiä pysähtyi. \"Vainuanpa tässä\nleijonaa\", sanoi ystävämme, ja hän rupesi kelpo lailla nuuskimaan\noikealle ja vasemmalle.\n\n\n\n\nV\n\nPiu! Pau!\n\n\nSiinä oli suuri, kolkko erämaa, kokonaan omituisten kasvien peitossa,\ntuollaisten itämaalaisten kasvien, jotka näyttävät ilkeiltä eläimiltä.\nTähtien heikossa salaperäisessä valossa, niiden suuret varjot levisivät\nmaassa joka taholle. Oikealla kohosi epäselvä ja suunnaton vuoren\nmöhkäle, Atlas-harjanne kenties!... Vasemmalla näkymätön meri, joka\nhyökyi kumeasti... Sopiva paikka vetämään luokseen metsän eläimiä...\n\nToinen pyssy edessään maassa ja toinen käsissä, Tarasconin Tartarin\nlaskeutui polvelleen maahan ja odotti... Hän odotti tunnin, kaksi\ntuntia... Ei kuulunut mitään!... Silloin hän muisti kirjojensa\nkertoneen, etteivät suuret jalopeurojen metsästäjät koskaan menneet\nampumaretkilleen ottamatta mukaansa pientä vuohenkaritsaa, jonka\nkytkivät kiinni muutaman askeleen päähän itsestään ja jonka panivat\nhuutamaan vetämällä sitä jalasta siihen kiinnittämästään nauhasta.\nKoska Tarasconilaisella ei ollut mukanaan vuohenkaritsaa, pälkähti\nhänen päähänsä ruveta kokeilemaan matkimisilla, ja hän alkoi määkiä\nvuohen tapaan: \"Mää, mää!...\"\n\nAluksi hyvin hiljaa, sillä sielunsa syvyydessä hän kuitenkin hieman\npelkäsi, että jalopeura hänet kuulisi... kun hän sitten huomasi, ettei\nmitään tullut, määki hän kovemmin: \"Mää!... Mää!...\" Ei vieläkään\nmitään!... Kärsimättömänä alkoi hän kahta kauheammin ja moneen kertaan\nperätysten: \"Mää!... Mää!... Mää!...\" niin voimakkaasti, että vuohta\nlopulta saattoi luulla häräksi...\n\nÄkkiä, muutaman askeleen päässä hänestä, jotakin mustaa ja suunnattoman\nsuurta kyyristyi alas. Tartarin vaikeni... Tuo musta seikka painoi alas\npäänsä, nuuski maata, hyppeli, piehtaroi, läksi laukkaamaan nelistä,\npalasi sitten takaisin ja pysähtyi äkkiä... se oli jalopeura, siitä\nei ollut epäilystäkään!... Nyt saattoi varsin hyvin nähdä sen neljä\nlyhyttä käpälää, sen hirvittävän kaulan sekä kaksi suurta silmää, jotka\nloistivat pimeässä... Tähtäys, laukaisu! piu! pau!... Työ oli tehty.\nHeti senjälkeen hypähti hän sulkemaan haavoitetulta otukselta tien\npuristaen nyrkissään metsästystikaria.\n\nTarasconilaisen laukaukseen vastasi hirvittävä kiljunta. \"Siitäpä\nsait!\" huusi kelpo Tartarin, nousi vahvojen sääriensä varaan ja\nvalmistautui vastaanottamaan petoa; mutta se oli saanut jo enemmän kuin\ntarpeekseen ja pakeni nelistäen täyttä laukkaa sekä ulvoen... Mutta hän\nei kuitenkaan liikkunut paikaltaan. Hän odotti naarasta... yhä vain\nkuten kirjoissa!\n\nPahaksi onneksi naaras ei tullutkaan. Kahden tai kolmen tunnin\nodotuksen jälkeen väsyi Tarasconilainen. Maa oli kostea, yö kävi\nviileäksi ja tuuli puhalsi pistelevästi mereltä päin.\n\n\"Jospahan nukahtaisin odottaessani päivää\", arveli hän, ja välttääkseen\nluuvaloa hän aikoi turvautua suojustelttaansa... Mutta hiisi vieköön,\ntämä suojusteltta oli niin nerokasta tekoa, niin peijakkaan nerokasta,\nettei hän ollenkaan osannut sitä avata.\n\nTunnin ajan hän rimpuili ja hikoili pahanpäiväisesti, mutta tuo kirottu\nteltta ei auennut... On sateenvarjojakin, jotka rankkasateen tullessa\nhuvittelevat itseään tekemällä ihmisille tuollaisia kepposia...\nVäsyneenä näistä ponnistuksistaan, Tarasconilainen survaisi tuon\nteltta-rojun maahan ja laskeutui makaamaan sen päälle, kiroillen aika\nprovensaalilaisen tavoin.\n\n\"Pannahinen;...\"\n\n— Mitä lajia?... kysäisi Tartarin kavahtaen ylös unestaan.\n\nHän oli näet kuullut aamutoitotuksen Mustaphan kasarmeista...\nJalopeurojen ajaja hieroi hämmästyneenä silmiään... Hän, joka luuli\nolevansa keskellä erämaata!... Tiedättekö, missä hän todella oli...?\nKyökkipuutarhassa kukkakaali- ja punajuurikka-lavan välissä.\n\nHänen Saharassaan kasvoi vihanneksia... Vallan lähellä häntä,\nylempänä, Mustapha-kummun sievillä viheriöillä rinteillä kohosi\nalgierilaisia huviloita, vallan valkeita ja välkkyviä nousevan auringon\nvalossa: olisi voinut luulla olevansa Marseillen lähistössä keskellä\npikkuhuviloita ja varustuksia.\n\nTämän uinahtavan maiseman porvarillinen ja ryytitarhamainen ulkonäkö\nihmetytti suuresti miesparkaa ja saattoi hänet hyvin pahalle tuulelle.\n\n\"Ihmiset täällä ovat hulluja\", virkkoi hän itsekseen, \"kun istuttavat\nvihanneksensa jalopeurojen läheisyyteen... sillä en suinkaan ole\nuneksinut.... Jalopeurat tulevat tänne saakka... Tuossa on todistus\nsiitä...\"\n\nTodistuksena siitä olivat veritäplät, jotka peto paetessaan oli\njättänyt jälkeensä. Kyyristyneenä seuraten näitä verisiä jälkiä, silmät\nvilkkuen sinne tänne ja revolveri kädessä, urhokas Tarasconilainen\nkulki artsokolta artsokolle ja saapui pienelle kaurapellolle... Siinä\noli viljaa tallattu, verilätäkkö, ja keskellä verilätäkköä loikoen\nkyljellään, leveä haava päässä.... arvatkaapa mikä!...\n\n\"Jalopeura, totta vieköön!...\"\n\nEipä niinkään; aasi, pieni aasi, Algeriassa niin tavallinen eläin.\n\n\n\nVI.\n\nNaaraan tulo. — Hirvittävä kamppaus. Kaniinien yhtymäpaikka.\n\n\nEnsimäinen tunne, joka valtasi Tartarinin hänen huomatessaan onnettoman\nuhrinsa, oli harmi. On todella hyvin suuri eroitus jalopeuran ja pienen\naasipahasen välillä!... Mutta seuraavassa tuokiossa sääli kokonaan\nvaltasi hänet. Pikkuaasi oli niin soma; se näytti niin hyvältä! Sen\nkylki, joka vielä oli lämmin, liikkui aallon tavoin. Tartarin polvistui\nja koetti algierilaisen vyönsä päällä seisattaa verta vuotamasta\nonnettomasta elukasta; ettepä saata kuvitella sen liikuttavampaa näkyä\nkuin tämä suuri mies vaalien tätä pientä aasia.\n\nKahisevan silkkivyön kosketuksesta aasi, jossa vielä oli hiukka\nhenkeä, aukasi suuren harmaan silmänsä ja liikutti pari kolme kertaa\npitkiä korviaan, ikäänkuin sanoakseen: \"Kiitos!... kiitos!...\" Sitten\nviimeinen väristys kulki läpi sen ruumiin, eikä se senjälkeen enää\nliikkunut.\n\n\"Tummikki! Tummikki!\" kuului äkkiä tuskan tukahuttama ääni huutavan.\nSamassa läheisen pensaikon oksat liikkuivat... Tartarinilla oli vain\naikaa nousta seisovilleen ja asettua valmiiksi vastarintaan... Naaras\nnäet lähestyi.\n\nSe tuli hirvittävänä ja ärjyen, vanhan myssypäisen Elsassittaren\nmuodossa, jolla oli aseenaan kookas punainen sateenvarjo ja joka huusi\naasiansa, niin että Mustapha-vuori yhtenään kajahteli. Varmaankin\nolisi Tartarinin ollut parempi olla tekemisissä raivostuneen\nnaarasleijonan, kuin tämän kiukkuisen eukon kanssa... Turhaan tuo\npoloinen koetti selittää hänelle, miten oli käynyt näin hassusti;\nnimittäin että hän oli luullut Tummikkia jalopeuraksi... Eukko luuli,\nettä mies tahtoi pitää häntä pilanaan ja karkasi, tiuskuen pontevasti:\n\"vies sun pahus\", sankarin kimppuun, pehmittäen hänen selkäänsä\nsateenvarjollaan. Tartarin, hieman tyrmistyneenä, puolustautui niin\nhyvin kuin saattoi, väisti iskuja pyssyllään, hikoili, ähki, hypähteli\nja huusi: — \"Mutta hyvä rouvaseni... hyvä rouvaseni ..\"\n\nMutta eipä siitä apua! \"Hyvä rouvaseni\" oli kuuro, ja hänen intonsa sen\ntarpeeksi osotti.\n\nKaikeksi onneksi kolmas henkilö saapui taistelukentälle, nimittäin\nElsassittaren mies. Tämä oli itse elsassilainen ja ravintoloitsija sekä\nlisäksi tilintekoihin hyvin taipuvainen. Huomattuaan kenen kanssa hän\noli tekemisissä ja ettei otuksen kaataja muuta halukkaammin toivonut,\nkuin että saisi maksaa uhrinsa hinnan, riisti hän aseen puolisoltaan,\nja asiasta sovittiin.\n\nTartarin antoi kaksi sataa francia; aasi muka kyllä oli\nviidenkertaisesti tämän hinnan arvoinen. Se näet on pikkuaasien\njuokseva hinta arapilaisilla markkinoilla. Sitten kuopattiin Tummikki\nparka viikunapuun juurelle, ja Elsassilainen, tultuaan hyvälle tuulelle\nsuurten tarasconilaisen hopearahojen väikkeestä, pyysi sankaria\ntulemaan pienelle aterialle hänen ravintolaansa, joka oli muutaman\naskeleen päässä siitä valtatien varrella.\n\nAlgierilaiset metsästäjät tulivat sinne murkinoimaan joka sunnuntai,\nsillä tasanko oli rikas saaliista, eikä kahden peninkulman levyisellä\nalueella kaupungin ympärillä ollut kaniineille mieluisempaa aluetta.\n\n\"Entä jalopeurat?\" kysyi Tartarin.\n\nElsassilainen katsoi häneen hyvin hämmästyneenä: \"Jalopeurat?\"\n\n— Niin... jalopeurat... näkyykö niitä täällä joskus? virkkoi\nmiesparka, vähän epävarmempi kajahdus äänessä.\n\nRavintoloitsija remahti nauramaan:\n\n\"No mitäpä vielä... Jalopeuroja... mitähän ne täällä tekisivät?...\"\n\n— Eikö niitä siis ole Algeriassa?...\n\n— Enpä totta totisesti, ikinä ole niitä nähnyt... Ja kuitenkin olen\njo kaksikymmentä vuotta asunut tässä siirtokunnassa. Luulen kuitenkin\nkuulleeni puhuttavan... Ehkäpä sanomalehdissä... Mutta se on paljoa\nkauempana, etäällä etelässä.\n\nSinä hetkenä he saapuivat ravintolaan. Se oli laitakaupungin\npikkuravintola, jommoisia näkee Vanves'ssa ja Pantinissa; oven\nyläpuolella oli vallan kuivettunut oksa ja biljardikeppiä maalattuina\nseinille sekä tämä viaton nimikyltti:\n\n  _Kaniinien yhtymäpaikka_.\n\n\n\n\nVII.\n\nTarina omnibuksesta, maurittaresta ja zhasmiinikukista tehdystä\nrukousnauhasta.\n\n\nTämä ensimäinen seikkailu olisi saattanut olla omansa masentamaan\nmonenkin rohkeuden; mutta Tartarinin tapaiset miehet eivät niin\nhelposti lannistu.\n\n\"Jalopeurat ovat etelässä,\" ajatteli sankari; \"hyvä, lähdenpä etelään.\"\n\nJa nieltyään viimeisen suupalansa, hän nousi, kiitti isäntäänsä,\nsuuteli eukon kättä vallan ilman kiukkua, vuodatti viimeisen kyyneleen\nonnettoman Tummikin yli ja aikoi nopeasti palata Algieriin, vakaasti\npäättäen sulkea matkalaukkunsa ja vielä samana päivänä matkustaa\netelään.\n\nPaha vain, että Mustaphan iso tie eilisestä näytti venyneen pitemmäksi:\nja päällepäätteeksi aurinko paahtoi ja tomua lenteli pahanpäiväisesti!\nSuojustelttakin oli sietämättömän raskas!... Tartarinilta suorastaan\npuuttui rohkeutta jalan kulkea kaupunkiin saakka, ja sentähden hän\nantoi merkin ensimäiselle ohikulkevalle omnibukselle ja nousi siihen\nsisälle...\n\nOi! Tartarin parka! Kuinka paljon edullisempaa hänen nimelleen, hänen\nmaineelleen olisi ollut jättää nousematta noihin ajopeli-ramuihin ja\njatkaa jalkaisin matkaansa, tosin joutuen vaaraan läkähtyä raskaan\nilman, suojustelttansa ja jykevien kaksipiippuisten pyssyjensä\npainosta....\n\nTartarinin noustua sisälle, oli omnibus täysi. Perällä istui\ntummapartainen algierilainen apulaispappi nenä kiinni rukouskirjassaan.\nVastapäätä nuori maurilainen kauppias, joka poltti suuria paperossia,\nlisäksi maltalainen merimies ja neljä tai viisi valkealiinapukuista\nmauritarta, joilla oli ainoastaan silmät näkyvissä. Nämät naiset olivat\njuuri olleet rukoilemassa Abd-el-Kader’in hautausmaalla; mutta tämä\nvakava hautausmaalla-käynti ei näyttänyt saattaneen heitä surullisiksi.\nHeidän nähtiin nauravan ja lörpöttelevän keskenään kasvohuntujensa\nalitse, sekä haukkailevan leivoksia.\n\nTartarin luuli huomaavansa, että he katselivat häntä alinomaan.\nEtenkin yksi heistä, joka istui vastapäätä häntä, oli upottanut\nkatseensa häneen, eikä kääntänyt sitä pois koko matkan kuluessa.\nVaikka tuo nainen oli hunnukas, niin hänen suuri tumma silmänsä, soma,\nkultarenkaiden koristama ranne, joka silloin tällöin tuli näkyviin\nverhojen lomista, äänen kaiku, pään sulavat, melkein lapselliset\nliikkeet, kaikki tämä ilmaisi, että verhojen alla oli jotakin nuorta,\nsievää, ihailtavaa... Onneton Tartarin ei tiennyt minne kääntyä.\nNoiden kauniiden itämaalaisten silmien äänetön hyväily saattoi hänet\nlevottomaksi, vallan pois tasapainostaan; hänen oli kuuma, hänen oli\nkylmä...\n\nPäälle päätteeksi tuon naisen jalkine sekaantui asiaan: Tartarin tunsi\npienen kenkäsen liikkuvan suurilla metsästyssaappaillaan, liikkuvan\nja häärivän kuin pienen punaisen hiiren... Mitä tehdä? Vastatako\ntähän katseeseen, tähän kosketukseen! Miksi ei, mutta seuraukset...\nLemmenseikkailu Itämailla, sehän on jotakin hirveätä!... Ja kelpo\nTarascomlainen, jolla oli haaveellinen ja etelämainen mielikuvitus,\nnäki jo hengissä, miten hän joutui eunukkien käsiin ja mestattiin,\ntai ehkäpä vielä kauheamman kohtalon alaiseksi, miten hän ommeltiin\nnahkasäkkiin ja täten, katkottu pää vieressään, kellui meren aalloilla.\nTämä jäähdytti hieman hänen tunteitaan... Mutta yhä edelleen pieni\njalkine jatkoi tointansa, ja vastapäätä olevat silmät aukenivat\nselkoselälleen häntä kohti ikäänkuin kaksi tummaa samettikukkaa, jotka\nnäyttivät virkkavan:\n\n— Nouki meidät!...\n\nOmnibus pysähtyi. Oltiin saavuttu teaatteritorille Bab-Azoun kadun\nsuulle. Yksitellen, jalat kietoutuneina avaroihin hamehousuihin ja\naralla suloudella puristaen kokoon ruumiin ympärille liinaverhojaan,\nmaurittaret poistuivat ajopeleistä. Tartarinin ystävätär nousi\nviimeiseksi ja silloin hänen kasvonsa liikkuivat niin läheltä\nsankarimme kasvojen ohi, että tytön henkäys kohtasi hänet, ja siinä\ntuoksahti esiin kokonainen tulva nuoruutta, zhasmiinia, myskiä ja\nleivoksia.\n\nTarasconilainen ei voinut tätä vastustaa. Huumautuneena lemmentunteista\nja valmiina kaikkeen hän syöksyi Maurittaren jälkeen... Kuullessaan\nhänen saappaansa ja nahkakotelonsa narisevan, Mauritar kääntyi\ntaaksepäin, pani sormen kasvohunnulleen, ikäänkuin sanoakseen \"vaiti!\"\nja nopsasti hän toisella kädellään viskasi Tartarinille pienen\ntuoksuvan, zhasmiinikukista tehdyn rukousnauhan. Tarasconin Tartarin\nkyyristyi alas ottamaan sen käteensä; mutta koska sankarimme oli hieman\nkankea asetaakkansa alla, tämä temppu vei jotenkin paljon aikaa...\n\nKun hän taas nousi pystyyn zhasmiini-rukousnauha sydämellään, —\nMauritar oli kadonnut.\n\n\n\n\nVIII.\n\nAtlas-vuorten jalopeurat, nukkukaa!\n\n\nAtlas-vuorten jalopeurat, nukkukaa! Nukkukaa rauhassa luolienne\nsopukoissa, erämaan aloe- ja kaktuskasvien suojassa... Muutaman\npäivän kuluessa ainakaan ei Tarasconin Tartarin teitä vielä tule\ntappamaan. Tällä hetkellä kaikki hänen sotavarustuksensa, — asearkut,\nrohtolaatikot, lepäävät rauhallisesti kasattuina \"Europan hotellin\"\nnumero 36:n nurkassa.\n\nNukkukaa pelotta, suuret punakeltaiset jalopeurat! Tarasconilainen\netsii Mauritartaan. Omnibusjutun jälkeen tuo poloinen luulee alati\ntuntevansa jalallaan, leveällä metsästäjäjalallaan, pienen punaisen\nhiiren häärinää ja mereltä tuleva tuulahdus tuoksahtaa hellästi — teki\nhän mitä tahansa — sokerileivoksille ja anikselle.\n\nHänen täytyy, maksoi mitä maksoi, saada henttunsa!\n\nMutta tämäpä ei ole ollenkaan helppoa! Löytää kaupungista, jossa on\nsatatuhatta sielua, henkilö, josta ei tunne muuta kuin hengityksen,\nkengät ja silmien värin; ainoastaan rakkaudesta hassustunut\ntarasconilainen saattaa olla valmis moisiin yrityksiin.\n\nPahinta tässä kohdin on, että kaikki maurittaret suurten valkoisten\nkasvohuntujensa alla ovat toisensa näköiset; tämän lisäksi eivät nämät\nnaiset juuri liiku ulkona, ja jos heitä tahtoo nähdä, täytyy kiivetä\nyläkaupunkiin, arapialaiseen kaupunkiin, \"turkkilaisten\" kaupunkiin.\n\nTämä yläkaupunki on oikea rosvopesä. Synkät hyvin kaidat pikkukadut\nkiemurrellen pystysuorasti kahden salaperäisen talojen muodostaman\nhuonerivin välissä, joiden katot yhtyvät, matkaansaaden tunnelin. Ovet\nmatalat, ikkunat vallan pienet, hiljaiset ja ristikkoiset. Ja sitten\noikealla ja vasemmalla joukko hyvin synkkiä komeroita, joissa hurjat\nmerirosvojen kaltaiset \"turkkilaiset\" — valkeat silmät välkkyen ja\nhampaat kiiluen — polttavat pitkiä piippujaan ja puhuvat keskenään\npuoliääneen, ikäänkuin sopiakseen jostakin konnankoukusta...\n\nKen väittäisi, että Tartarin ilman mielenliikutusta kulki tämän\nhirvittävän kaupunginosan läpi, valehtelisi. Hän oli päinvastoin hyvin\nliikutettu, ja niillä pimeillä pikkukaduilla, joilla hänen suuri\nmahansa anasti koko kadun leveyden, tuo kunnon mies astui edelleen\nnoudattaen mitä suurinta varovaisuutta, silmä vaanien ja sormi\nrevolverin hanalla. Vallan kuin Tarasconissa, kun hän meni klubiin.\nJoka hetki hän odotti saavansa selkäänsä koko parven eunukkeja ja\njanitshaareja, mutta toivo nähdä se nainen, johon oli mieltynyt, antoi\nhänelle jättiläisen rohkeuden ja voiman.\n\nKoko viikkoon ei peloton Tartarin lähtenyt yläkaupungista. Milloin\nhänet nähtiin tuntikausia seisovan maurilaisten uimahuoneiden edustalla,\nodottaen hetkeä, jolloin nämät naiset tulevat ulos joukottain, väristen\nja tuoksuen merikylvylle; milloin taas hän näyttäytyi kykkien moskeain\novella, hikoillen ja puhkuen riisuessaan suuria saappaitaan ennenkuin\nastui pyhäkköön...\n\nVälistä kun Tarasconilainen iltasin palasi masentuneena siitä, ettei\nollut mitään löytänyt moskeoista eikä uimahuoneilta, kuuli hän\nohikulkiessaan maurilaisista taloista yksitoikkoisia lauluja, kitaran\nhimmeitä ääniä, baskilaisten rumpujen pärinää sekä pientä naisen\nnaurua, jotka panivat hänen sydämensä sykkimään.\n\n\"Hän on ehkä tuolla sisällä!\" virkkoi hän itsekseen.\n\nSilloin hän, jos katu oli tyhjä, lähestyi jotakin näistä taloista,\nnosti ylös matalan portin raskaan vasaran ja kolkutti sillä\npelokkaasti... Heti nauru ja laulu lakkasi. Muurin takaa kuului nyt\nvain hiljaista epäselvää Ruiskutusta, kuten häkistä, jossa linnut ovat\nnukkuneet.\n\n\"Pitäkäämme hyvin puoliamme!\" arveli sankari... \"Tässä on vielä\nhelisemässä!\"\n\nUseimmiten hän kuitenkin vain sai päähänsä ruukullisen kylmää vettä tai\nmyöskin appelsiinin kuoria ja berberiläisiä viikunoita... Ei koskaan\nsen vaarallisempaa sattunut...\n\nAtlas-vuorten jalopeurat, nukkukaa!\n\n\n\n\nIX.\n\nMontenegrolainen ruhtinas Gregory.\n\n\nTartarin oli jo kaksi pitkää viikkoa etsinyt algierilaista naistaan,\nja sangen todenmukaisesti hän etsisi häntä vielä nytkin, ellei\nhänen avukseen olisi tullut rakastavien kaitselmus montenegrolaisen\naatelismiehen haahmossa. Juttu oli seuraava:\n\nTalvella joka lauvantai-yönä Algierin suuri teaatteri toimeenpanee\nnaamiohuvit, vallan kuin Pariisin ooppera. Ne ovat tuollaisia\nijänikuisia ja mauttomia syrjäseudun naamiohuveja. Salissa on vähän\nväkeä; muuten siellä on vähän sentapaista kuin Bullier’n tai Casinon\ntanssisaleissa, hurjia naikkosia, jotka kulkevat soturien kintereillä,\nlakastuneita kaunottareja, rappiolle joutuneita puutavaran lastaajoita,\nja viisi tai kuusi pientä mahonnilaista pesijätärtä, jotka astuvat\nseuraelämään, mutta jotka hyveensä päiviltä ovat säilyttäneet sipulin\nja safranin sekaisten kastikkeiden hajun... Mutta tästä ei vielä\nsaa oikeata yleiskatsausta. Se on saavutettavissa lämpiössä, joka\ntilaisuutta varten on muutettu pelisaliksi... Kuumeentapaisesti\nkiihoittunut ja kirjava joukko tungeikse siellä vihreäpeitteisten\npöytien ympärillä: siinä lomalla olevia turcos-sotureita [turcos\non Algierian alkuasukas, joka palvelee tarkk’ampujana Ranskan\nafrikalaisessa sotaväessä. Suoment. huom.], jotka tekevät panoksensa\nlainaamistaan kuparikolikoista, maurilaisia kauppiaita yläkaupungista,\nneekereitä, maltalaisia sisämaan siirtolaisia, jotka ovat matkustaneet\nneljäkymmentä peninkulmaa vain voidakseen onnen kaupalla lyödä \"ässän\"\npöytään ja siten panna alttiiksi rattaiden ja härkäparin hinnan...\nkaikki vavisten, kalpeina, kiristäen hampaita, silmissä tuo omituinen,\nlevoton, vino pelaajan katse, joka on käynyt kieroksi yhden ainoan\nkortin alituisesta tähystelemisestä.\n\nVähän kauempana on kokonaisia heimokuntia algierilaisia juutalaisia,\njotka pelaavat keskenään. Miehet ovat itämaalaisissa puvuissa, joita\nräikeästi koristaa siniset sukat ja samettipäähineet. Pöhöttyneet ja\nkalpeat naiset istuvat jäykkinä kapeine kultaisine rintakoristeineen...\nRyhmittyneenä pöydän ympäri koko tämä seura rähisee, väittelee, laskee\nsormien avulla ja pelaa varsin vähän. Aika ajoin, pitkien salaisten\nneuvottelujen jälkeen, joku vanha pitkäpartainen patriarkka lähtee\njoukosta ja panee alttiiksi perheaarteena säilytetyn ison hopearahan...\nSilloin koko tämän pelin kestäessä tähystelevät pöytää säkenöivät\nheprealaiset silmät, hirveät mustan timantin tapaiset silmät, jotka\npanevat kultarahat vavahtelemaan pöytäliinalla ja lopuksi vetävät niitä\nluokseen hiljaan ikäänkuin rihmoihin kiinnitettyinä...\n\nSitten syntyy riitaa, tappelua; satelee eri maiden kirouksia; hurjia\nhuutoja kaikilla eri kielillä; veitset vedetään tupeistaan, vahdit\nsaapuvat paikalle, pelaajilta puuttuu rahaa!...\n\nKeskelle tätä hurjaa mellakkaa oli suuri Tartarin eräänä iltana eksynyt\netsiessään sydämelleen unhoitusta ja rauhaa.\n\nSankari kulki yksin väkijoukossa ajatellen Mauritartaan, kun äkkiä\nerään pelipöydän luota halki kullan kilinän närkästynyt kirkuna kohosi\nilmoille:\n\n\"Sanon Teille, että minulta puuttuu kaksikymmentä francia, hyvä\nherra!...\"\n\n— Hyvä herra!...\n\n— Entä sitten?... hyvä herra!...\n\n— Tietäkää kenen kanssa puhutte, hyvä herra!\n\n— Enpä muuta haluakaan, hyvä herra!\n\n— Olen montenegrolainen ruhtinas Gregory, hyvä herra!...\n\nKuullessaan tämän nimen, Tartarin vallan liikutetuin mielin raivasi\nitselleen tien väkijoukon läpi ja asettui lähemmäksi riitapukareita,\niloisena ja ylpeänä siitä, että oli jälleen tavannut ruhtinaansa, tuon\nniin kohteliaan montenegrolaisen ruhtinaan, johon hän oli ohimennen\ntutustunut höyrylaivalla.\n\nVahinko vain, ettei tuo korkea arvonimi, joka niin suuresti oli\nhäikäissyt ystävämme Tarasconilaisen, tehnyt mitään vaikutusta\njääkäriupseeriin, jonka kanssa ruhtinaalla oli äskeinen jupakka.\n\n\"Sepä minua suuresti hyödyttää...\" virkkoi soturi rienaten; sitten hän\nlisäsi kääntyen yleisön puoleen: \"Montenegron Gregory... kuka mokomaa\ntuntee?... Ei kukaan!\"\n\nNärkästyneenä Tartarin astui askeleen eteenpäin.\n\n\"Anteeksi... minä tunnen ruhtinaan!\" virkkoi hän hyvin varmalla äänellä\nja kaikuvimmalla tarasconilaisella murteellaan.\n\nJääkäriupseeri katsoi häntä hetken lujasti silmiin ja sanoi nostaen\nhartijoitaan:\n\n\"No! hyvä... Jakakaa sitten keskenänne ne kaksikymmentä francia, jotka\npuuttuvat, älkäämme niistä enempää puhuko.\"\n\nTämän sanottuaan hän käänsi selkänsä ja katosi joukkoon.\n\nTulinen Tartarin tahtoi syöksyä hänen jälkeensä, mutta ruhtinas esti\nhänet siitä virkkaen:\n\n\"Jättäkää hänet... jääköön se minun asiakseni.\"\n\nJa tarttuen Tarasconilaisen käsivarteen hän vei hänet nopeasti ulos\nkoko huoneustosta.\n\nHeidän tultuansa torille, montenegrolainen ruhtinas Gregory paljasti\npäänsä, ojensi kätensä sankarillemme ja aloitti, muistellen himmeästi\nhänen nimeänsä:\n\n\"Herra Barbarin...\"\n\n— Tartarin! kuiskasi toinen vaatimattomasti.\n\n- Tartarin tai Barbarin, yhdentekevää kumpi vain... Me kaksi olemme\ntästälähin uskolliset kuolemaan saakka!\n\nJa jalosukuinen Montenegrolainen pudisti hänen kättään hurjan\npontevasti... Sen arvaa, että Tarasconilainen tästä oli ylpeä.\n\n\"Ruhtinas!... Ruhtinas!...\" toisteli hän huumautuneena.\n\nNeljännestuntia myöhemmin nämät kaksi herrasmiestä istuivat kaikessa\nmukavuudessa \"Plataani-ravintolassa\", miellyttävässä öisessä\nolopaikassa, jonka porrasalttaanit ulottuivat merelle saakka. Siellä,\nvoimakkaan venäläisen salaadin ääressä, jota huuhdeltiin alas\noivallisella Crescia-viinillä, uudistettiin tuttavuus.\n\nEipä saata kuvitella miellyttävämpää henkilöä kuin tämä\nmontenegrolainen ruhtinas. Hän oli hoikka, hieno, tukka tiheäkutriseksi\nkiherretty, leuka ajettu sileäksi kuin hiottu kivi, rinta täynnä\nomituisia tähtiä; silmässä viekas ilme, käytöstapa imarteleva ja murre\nitaliaan vivahtava, jotka seikat jotenkin saattoivat hänet viiksettömän\nMazarinin kaltaiseksi. Hän oli muuten hyvin perehtynyt latinankieliseen\nkirjallisuuteen, siteeraten yhtä mittaa Tacitusta, Horatiusta ja\nkommentarioita.\n\nHän oli vanhaa sukua, ja kymmenen vuoden ikäisenä olivat hänen veljensä\n— niin hän kertoi — hänen vapaamielisten aatteidensa vuoksi, ajaneet\nhänet pois kotoa, ja siitäperin oli hän kiertänyt maailmaa, opikseen ja\nhuvikseen, ylimyksellisenä filosofina... Mikä eriskummallinen sattuma!\nRuhtinas oli oleskellut kolme vuotta Tarasconissa, ja kun Tartarin\noli ihmeissään, ettei hän koskaan ollut kohdannut häntä klubissa eikä\nesplanaadilla, virkkoi hänen ylhäisyytensä vältellen: \"Liikuin vähän\nulkona...\" Eikä Tarasconilainen hienotunteisuudesta rohjennut asiasta\nsen enempää kysellä. Kaikilla tuommoisilla suurilla henkilöillä on\nsalaperäiset puolensa!...\n\nSanalla sanoen, tuo herra Gregory oli oivallinen ruhtinas. Ryypiskellen\npunaista Crescia-viiniä hän kuunteli kärsivällisesti, kuinka Tartarin\njutteli Maurittarestaan, jopa ruhtinas lupasi löytävänsäkin hänet pian,\nsillä hän tunsi kaikki nämät naiset.\n\nSiinä juotiin paljon ja ilman kivennäisvesiä. Juotiin Algierin naisten,\nMontenegron vapauden maljat.\n\nUlkona alttaanin juurella meri hyökyi ja aallot pimeässä loiskivat\nrannalle läiskähdellen kuin märkä vaate, jota ravistetaan. Ilma oli\nkuuma ja taivas täynnä tähtiä.\n\nPlataanissa satakieli lauloi...\n\nTartarin sai maksaa laskun.\n\n\n\n\nX.\n\nSano minulle isäsi nimi, niin minä safton sinulle tämän kukan nimen.\n\n\nPuhukaamme montenegrolaisesta ruhtinaasta, jotta kertomuksemme siivet\nnopsasti lentoon lehahtaisivat.\n\n\"Plataani-ravintolassa\" vietetyn illan seuraavana päivänä ruhtinas\nGregory aamun sarastaessa ilmestyi Tarasconilaisen huoneeseen.\n\n\"Pukeutukaa mitä pikimmin... Maurittarenne on löydetty... Hänen nimensä\non Baia... Kahdenkymmenen-vuotias, soma kuin ruusunnuppu, ja jo\nleski...\"\n\n— Leski!... mikä onni! virkkoi hilpeänä kelpo Tartarin, joka pelkäsi\nitämaalaisia aviomiehiä.\n\n— Leski tosin, mutta suuresti veljensä valvonnan alaisena.\n\n— Ai peijakas!...\n\n— Tuo veli on hurja maurilainen, joka myy piippuja Orléans'in\nbasaarissa...\n\nSeurasi hiljaisuus.\n\n\"Hyvä!\" virkkoi ruhtinas, \"Teidän kaltaisenne mies ei niin vähästä\nsäikähdy; ja ehkäpä saamme tuon veijarin puolellemme, kun ostamme\nhäneltä muutaman piipun... No, pukeutukaapa nopeasti, Te onnellinen!\"\n\nKalpeana, liikutuksen valtaamana ja sydän täynnä lemmentunteita\nTarasconilainen keikahti pois vuoteestaan ja kysyi, napittaessaan\navaroita alushousujaan:\n\n\"Mitä minun tulee tehdä?\"\n\n— Vallan yksinkertaisesti kirjoittaa tuolle naiselle ja pyytää häneltä\nkahdenkeskistä kohtausta!\n\n— Osaako hän siis ranskaa?... virkkoi Tartarin naiivisesti ja pettyneen\nnäköisenä, sillä hän uneksi puhtaasti itämaalaista seikkailua.\n\n\"Eipä hän osaa niin ranskalaista sanaa!\", vastasi ruhtinas\njärkähtämättömänä, \"mutta sanelkaa te minulle kirjeenne, minä sen sitä\nmyöten käännän.\"\n\n— Oi, ruhtinas, kuinka hyvä olette!\n\nJa suuri Tartarin rupesi astuskelemaan huoneessa pitkin askelin,\nhiljaisena ja kooten ajatuksiaan.\n\nEihän Algierin maurittarelle saata kirjoittaa niin, kuin jollekin\nBeaucairen tyttöletukalle. Onneksi sankarillamme oli varastossa\nlukuisat lukemisensa, joiden nojalla hän, sekoittaen yhteen Gustave\nAimard’in esittämää uhkuvaa intialaista kaunopuheliaisuutta, Lamartinen\n\"Itämaan matkan\" purkauksiin sekä Salomon korkeanveisun jättämiin\nhimmeisiin muistoihin, saattoi kyhätä niin itämaalaisen kirjeen, kuin\nikinä voi kuvitella. Se alkoi seuraavasti:\n\n\"Kuni kamelikurki hiekka-aavikoilla...\"\n\nJa päättyi näin:\n\n\"Sano minulle isäsi nimi, niin minä sanon sinulle tämän kukan nimen...\"\n\nTähän kirjalliseen lähetykseen olisi Tartarin kernaasti liittänyt\nmerkkikuvallisen kukkavihon, niinkuin Itämailla on tapana. Mutta\nruhtinas Gregory arveli sopivammaksi ostaa muutaman piipun naisen\nveljeltä, joka seikka varmaankin lieventäisi tämän pienen herrasmiehen\nrajua luonnetta ja tuottaisi paljon huvia naiselle itselle, joka oli\nintohimoinen polttaja.\n\n\"Menkäämme pian ostamaan piippuja!\" virkkoi Tartarin täynnä intoa.\n\n— Ei!... ei!... Antakaa minun mennä sinne yksin. Minä saan ne\nhalvemmalla...\n\n\"Kuinka! tekö tahtoisitte tätä vaivaa... Oi ruhtinas... ruhtinas...\" Ja\ntuo kunnon mies vallan huumauksissaan, ojensi kukkaronsa palvelukseen\nalttiille Montenegrolaiselle, teroittaen hänen mieleensä, ettei hän\nmitään laiminlöisi, jotta naikkonen vain tulisi suopeaksi.\n\nPahaksi onneksi tämä asia — vaikka olikin niin hyvään alkuun\npantu — ei edistynyt niin nopeasti, kuin toivottavaa olisi ollut.\nHyvin liikutettuna Tartarinin kaunopuheliaisuudesta ja muuten\nkolmeneljännekseksi lumottuna — niin arveli ruhtinas — ei Mauritar\nhalunnut mitään kiihkeämmin kuin tilaisuutta vastaanottaakseen\nTartarinin. Mutta veljellä oli arvelunsa, ja näiden haihduttamiseksi\ntäytyi ostaa tusinoittain, kasottain, lastittain piippuja...\n\n\"Mitähän, piru vieköön, Baia tehneekään kaikilla näillä piipuilla?\"\najatteli Tartarin parka välistä itsekseen; — mutta siitä huolimatta hän\nmaksoi kuitenkin tinkimättä.\n\nVihdoin viimeinkin, ostettuaan vuoren korkuisen piippupaljouden ja\nammennettuaan ilmoille runsaita itämaalaisen runouden tulvia, hän\nsaavutti toivotun kohtauksen.\n\nTuskin minun tarvitsee mainita, kuinka sykkivin sydämin Tarasconilainen\nsiihen valmistautui, miten hellällä huolellisuudella hän tasoitti,\nkiilloitti ja hajuvesillä valeli jäykkää lakkimetsästäjä-partaansa,\neikä hän unhoittanut — täytyyhän olla varoillaan kaikkien\nmahdollisuuksien suhteen — pistää taskuihinsa pari teräväpäistä hamaraa\nja pari kolme revolveria.\n\nRuhtinas, ollen aina palvelukseen altis, tuli mukaan ollakseen tulkkina\ntässä ensi kohtauksessa. Tuo nainen asui yläkaupungissa. Hänen ovensa\nedustalla noin kolmen- neljäntoista vuotias poika poltti paperossia. Se\noli kuuluisa Ali, naikkosen veli. Nähdessään kahden vieraan tulevan,\niski hän pari kertaa vasaralla ovelle ja vetäytyi hienotunteisesti pois.\n\nOvi aukeni. Neekerinainen tuli näkyviin ja johdatti, sanaakaan\nvirkkamatta, vieraat herrat kaidan sisäpihan halki pieneen viileään\nhuoneeseen, jossa nuori nainen odotti, loikoen matalalla vuoteella...\nEnsi katseella hän Tarasconilaisen mielestä näytti vähän pienemmältä ja\ntanakammalta kuin omnibuksessa kohtaamansa mauritar... Niin, todella,\nolikohan tämä sama? Mutta tämä epäilys kulki vain salamanvälkkeen\ntavoin kautta Tartarinin aivojen.\n\nTuo nainen oli niin sievä paljaine jalkoineen, palleroisine sormuksien\nkoristamine sormineen, ruusunpunaisena, siistinä; hänen kultakuteisen\npikkuröijynsä ja kukkakuteisen hameensa alla saattoi aavistaa piilevän\nmiellyttävän, hyvinvoivan, erittäin kiihoittavan ja yltäänsä pyöreähkön\nnaishenkilön... Ambrasta tehty narghile-piipun varsi sauhusi hänen\nhuulillaan ja ympäröi hänet kokonaan vaalealla pilvikehällä.\n\nAstuessaan sisälle Tarasconilainen painoi toisen kätensä sydämelle ja\nkumarsi niin maurilaisesti kuin suinkin, sillä välin kun hänen silmänsä\npyörivät intohimoisesti... Baia katseli häntä hetken äänettömänä;\nsitten hän luopui ambra varrestaan, heittäytyi taaksepäin, peitti\npäänsä käsillään, eikä enää näkynyt muuta, kuin hänen valkea kaulansa,\njota hänen hurja naurunsa vavahutteli kuin helmillä täytettyä säkkiä.\n\n\n\n\nXI.\n\nSidi Tart’ri ben Tart’ri.\n\n\nJos iltahämärän pakinan aikana astutte johonkin yläkaupungin kahvilaan,\nsaatatte vielä tänäkin päivänä kuulla maurien silmää iskien ja\nnaurahdellen keskenään juttelevan eräästä \"Sidi Tart’ri ben Tart’ri\"\nnimisestä hyvänsävyisestä ja rikkaasta europpalaisesta, joka — jo\nmuutama vuosi sitten — eli yläkaupungissa yhdessä pienen, tavoiltaan\nvapaan naisen kanssa, jonka nimi oli Baia.\n\nTuo Sidi Tart’ri, joka on jättänyt niin hupaisia muistoja ympäri\nCasbah’ia, ei ole kukaan muu, kuten saattaa arvata, kuin ystävämme\nTartarin...\n\nNiin on maailman meno. On näet pyhien ja sankarien elämässä tällaisia\nsokeuden, häiriön ja heikkouden hetkiä. Kuuluisa Tarasconilainen\nei liioin muodostanut tästä poikkeusta, ja senpä vuoksi hän —\nkokonaista kaksi kuukautta — unhoittaen jalopeurat ja maineensa,\nvajosi itämaalaisen rakkauden huumaukseen ja vaipui uneliaisuuteen,\nnauttiessaan valkean Algierin suloja, samoin kuin Hannibal Capuassa.\n\nTämä kunnon mies oli keskellä arapialaista kaupunginosaa vuokrannut\nitselleen sievän pienen kodikkaan asunnon, jossa oli sisäpiha,\nbanaanipuita, viileitä galerioja ja suihkulähteitä. Siellä hän,\nsyrjässä kaikesta melusta, eleli Maurittarensa seurassa, ollen itse\nmauri kiireestä kantapäähän, imien koko päivän narghile-piippuaan ja\nsyöden myskinsekaista marjahilloa.\n\nLoikoen vastapäätä häntä divaanilla, Baia lauloi nenäänsä, kitaran\nsäestämänä yksitoikkoisia lauluja, tai myöskin hän, huvittaakseen\nherraansa, tanssi mahatanssia, pitäen kädessään pientä peiliä, josta\nhän katseli valkeita hampaitaan sekä kasvojensa eri ilmeitä.\n\nKoska Baia ei osannut ainoatakaan ranskalaista, eikä Tartarin\nyhtään arapialaista sanaa, raukesi puhelu joskus, ja puheliaalla\nTartarinilla oli kova koettelemus saadessaan paastota ylenmääräisistä\npuhetulvistaan, jotka hän, miespoloinen, oli irtipäästänyt Bézuquet’n\napteekissa tai asekauppias Costecalden luona.\n\nMutta tälläkin paastolla oli viehätyksensä, ja hän oli ikäänkuin\nhekumallisen _spleenin_ valtaamana ollessaan koko päivän puhumatta,\nkuunnellessaan narghilen pirinää, kitaran näppäystä ja suihkulähteen\nhiljaista loiskinaa pihan mosaiikkia vastaan.\n\nNarghile, kylvyt ja rakkaus täyttivät koko hänen elämänsä. He\nliikkuivat vähän ulkona. Välistä Sidi Tart'ri, naisensa istuen\ntakana, kelpo muulin selässä lähti syömään granaatti-omenoita pieneen\npuutarhaan, jonka hän oli ostanut kaupungin läheisyydessä... Mutta\neipä hän koskaan, ei kertaakaan mennyt alas europpalaiseen kaupunkiin.\nJuopuneine suavi-sotureineen, upseerilinnoineen ja ijänikuisesti\npylväskäytävissä rämisevine sapeleineen tämä Algierin osa tuntui\nhänestä kärsimättömältä ja rumalta kuin länsimainen sotilasvahdisto.\n\nTarasconilainen oli kauttaaltaan onnellinen. Etenkin Tartarin-Sancho,\njoka kärkkäästi pisteli poskeensa turkkilaisia sokerileivoksia,\nilmaisi olevansa erinomaisen tyytyväinen uuteen elintapaansa...\nTartarin-Quijotella oli silloin tällöin vähän omantunnon vaivaa,\nkun hän ajatteli Tarasconia ja lupaamiansa eläintaljoja... Mutta\ntämä haihtui pian, eikä muu ollut tarpeen kuin Baian katse tai\nteelusikallinen tuollaista pirullista, tuoksuvaa ja kiihoittavaa,\nCircen noitajuomain kaltaista marjahilloa, jotta nämät surulliset\najatukset kauas pakenivat.\n\nIltaisin ruhtinas Gregory tuli puhumaan hieman Montenegron\nvapaudesta... Osoittaen väsymätöntä kohteliaisuutta, tämä ystävällinen\nherra täytti talossa tulkin tehtävät, jopa tarvittaessa toimitti\ntalon ylihoitajankin virkaa, ja kaikki vain ilmaiseksi huvikseen...\nLukuunottamatta ruhtinasta ei Tartarin ottanut vastaan muita kuin\n\"turkkilaisia\". Kaikkien näiden merirosvojen, joiden hirveät päät\nensin mustien koppiensa sopukoissa olivat Tartarinissa herättäneet\nniin suurta kauhua, hän huomasikin, heihin lähemmin tutustuttuaan,\nolevan vaarattomia, hyvänsävyisiä kauppiaita, korko-ompelijoita,\nhöystekauppiaita, piipunvarsien tekijöitä, kaikki köyhää, nöyrää,\npokkuroivaa ja hienotunteista väkeä ja hyvin taitavaa korttipelissä.\nNeljä, viisi kertaa viikossa nämät mieshenkilöt tulivat viettämään\niltaansa Sidi Tart'rin talossa, voittivat häneltä rahaa korttipelissä,\nsöivät hänen marjahilloansa ja vetäytyivät tarkkatuntoisesti pois kello\nkymmeneltä, kiittäen profeettaa.\n\nHeidän mentyänsä Sidi Tart’ri ynnä hänen uskollinen puolisonsa\npäättivät illanviettonsa valkealla, suurella porrasalttaanillaan,\njoka sijaitsi talon katolla, ja joka hallitsi koko kaupunkia.\nYltympäri tuhansittain toisia alttaaneja, samaten valkoisia sekä\nlevollisina kuutamossa, ulottui porrasmaisesti aina merelle saakka.\nKitaranlirityksiä, tuulahduksen kantamia, tunki korvaan.\n\n... Äkkiä suuri selkeä sävel, tähtitöyhdön tavoin, välähti vienona\nilmoille ja läheisen moskean minaretin huipulla tuli näkyviin kaunis\nmuetsin, jonka valkea haamu kuvastui vasten yön tummaa sinitaivasta, ja\njoka laulaen ylisti Allahin kunniaa ihmeteltävällä äänellä; se täytti\nkoko yläilmat.\n\nSilloin Baia heti päästi kädestään kitaran, ja hänen suuret silmänsä\nkääntyivät muetsinia kohti ja näyttivät ikäänkuin mielihyvällä ahmivan\nrukousta. Niin kauan kuin rukousta kesti, hän seisoi vavisten,\nhaltijoissaan kuin joku Itämaiden pyhä Therese... Tartarin, vallan\nliikutettuna, katseli, miten hän rukoili ja ajatteli itsekseen, että se\noli voimakas ja kaunis uskonto tuo, joka saattoi herättää tuollaista\nuskonnollisen tunteen huumausta.\n\nTarascon peitä kasvosi! Tartarinistasi oli vähällä tulla uskonluopio.\n\n\n\n\nXII.\n\nMeille kirjoitetaan Tarasconista.\n\n\nKauniina iltapäivänä, jolloin taivas kaarehti sinisenä ja viileähkö\ntuuli puhalteli, Sidi Tart’ri palasi muulinsa selässä ypö yksin\npienestä puutarhastaan. Hänen säärensä roikkuivat hajalla\nespanjalaisilla matoilla päällystettyjen satulapatjojen yli, joiden\nlaukkuja pullistivat tuoksusitruunat ja vesimelonit. Hän keinueli\nsuurten jalustinten kalskatessa, seuraten koko ruumiillaan elukan\nhuojuvaa käyntiä; ja näin tuo suuri mies kulki halki viehättävän\nmaiseman, kädet palmikoituina vatsalla, miltei uuvuksissa\nhyvinvoinnista ja kuumuudesta.\n\nÄkkiä, hänen ajaessaan sisälle kaupunkiin, hirvittävä huudahdus hänet\nherätti.\n\n\"No, tuli ja leimaus! Tartarinhan se, totta totisesti onkin.\"\n\nKuullessaan näin nimeänsä mainittavan, kuullessaan tuota hilpeätä\neteläranskalaista murretta, Tarasconilainen kohotti päätään ja huomasi\nparin askeleen päässä herra Barbassoun, _Zouave_-laivan kapteenin,\ntummanruskeat kasvot. Tämä näet joi absinttiaan ja poltti piippuaan\npienen kahvilan edustalla.\n\n\"Kas, päivää, Barbassou\", hymähti Tartarin pysäyttäen muulinsa.\n\nSanaakaan virkkamatta Barbassou tarkasti häntä hetkisen ihmetellen;\nsitten hän purskahti nauruun, niin hurjaan nauruun, että Sidi Tart’ri\nsiitä vallan tyrmistyi istuessaan tuossa vesimeloniensa päällä.\n\n\"Mitä, turbaani, peijakas vieköön, veliseni Tartarin!... Onpa siis\ntotta, mitä kerrotaan, että olette ruvennut turkkilaiseksi... Entä\npikku Baia, vieläkö hän yhä laulelee laulua 'Marco la Belle'?\"\n\n— \"Marco la Belle!\" tiuskasi Tartarin närkästyneenä... tietäkää, herra\nkapteeni, että se henkilö, josta puhutte, on kunniallinen maurilainen\ntyttö, ja ettei hän osaa sanaakaan ranskaa.\n\n\"Baïako, eikö sanaakaan ranskaa?... Kenen seurassa Te siis olette\nollut?...\"\n\nJa tuo kunnon kapteeni rupesi uudestaan entistä kovemmin nauramaan.\n\nMutta huomatessaan, miten Sidi Tart’ri paran kasvot kävivät\npitkulaisiksi, hän muutti menettelytapansa.\n\n\"No, ehkäpä se ei olekaan sama henkilö.... Olettakaamme, että olen\nsekoittanut tähän toisen.... Mutta, nähkääs, herra Tartarin, joka\ntapauksessa on parasta, että olette varoillanne algierilaisten\nmaurittarien ja montenegrolaisten ruhtinasten suhteen!...\"\n\nTartarin kohosi jalustimillaan ja näytti pahasti irvistelevän.\n\n— Ruhtinas on ystäväni, herra kapteeni.\n\n\"Hyvä; hyvä! älkäämme toki suuttuko.... Ettekö tule juomaan absinttia?\nEtte huoli. Ettekö tahdo lähettää jotakin sanaa kotimaahan?... Vai ei\nsitäkään.... No hyvä! onnea matkalle siis... Kuulkaahan kuitenkin,\nveliseni, minulla olisi hyvää ranskalaista tupakkia, jos tahtoisitte\nottaa muutaman piipullisen... Ottakaahan toki, no ottakaahan toki!\nSe on tekevä Teille hyvää.... Nuo kirotut itämaalaiset tupakkilajit\nhimmentävät ajatuksenne.\"\n\nTämän jälkeen kapteeni kiinnitti jälleen huomionsa absinttiin, ja\nTartarin ajatuksiin vaipuneena, jatkoi hiljaisessa ravissa matkaansa\npienelle asunnolleen.... Vaikka hänen suuri sielunsa kieltäytyi\nuskomasta mitään äsken kuulemastaan, olivat Barbassoun salaviittaukset\nsaattaneet hänet surulliseksi; lisäksi luonnonomaiset kiroukset ja\nkotiseudun murre olivat hänessä herättäneet hiljaista omantunnonvaivaa.\n\nKotonaan hän ei tavannut ketään. Baia oli kylpemässä... Neekerinainen\ntuntui hänestä rumalta ja talo surulliselta... Sanattoman\nsurumielisyyden raatelemana hän istuutui suihkulähteen reunalle ja\npisti piippuunsa Barbassoun antamaa tupakkia. Tämä tupakki oli kääritty\npalaseen \"Sémaphore\"-lehteä. Kun hän kääri auki tätä sanomalehden\nliuskaa, hänen synnyinkaupunkinsa nimi pisti silmään.\n\n_Meille kirjoitetaan Tarasconista_:\n\n\"Kaupunki on kauhean pelon alaisena. Jalopeurain metsästäjä,\nTartarin, joka on matkustanut Afrikkaan ampumaan noita suuria\nkissaeläimiä, ei ole moneen kuukauteen antanut tietoja itsestään...\nMiten on tuon sankarimaisen kansalaisemme käynyt?... Tuskin rohkenee\nsitä arvaillakaan, kun tuntee, kuten me, tuon hehkuvan sielun,\ntuon uljuuden, tuon seikkailuhalun... Liekö hän, kuten moni muu,\nhautautunut hiekkaan, vai liekö hän joutunut jonkun Atlas-vuorten\nhirviön hampaan saaliiksi, hirviön, jonka vuodan hän oli kaupungin\nkunnallishallitukselle luvannut?... Hirvittävä epävarmuus! Tosin\nmuutamat neekerikauppiaat, jotka tulivat Beaucairen markkinoille,\nväittävät kohdanneensa keskellä erämaata europpalaisen, joka\nulkomuodoltaan oli hänen kaltaisensa, ja joka kulki Tombuktua kohti...\nJumala varjelkoon meidän Tartariniamme!\"\n\nLuettuaan tämän Tarasconilainen punastui, vaaleni ja värisi. Koko\nTarascon ilmestyi hänen eteensä: klubi, lakkien metsästäjät,\nCostecalden vihreä nojatuoli, ja liidellen kaiken tämän yläpuolella\nhajasiipisen kotkan tavoin, kelpo päällikkö Bravidan hirvittävät\nviikset.\n\nSilloin Tarasconin Tartarin, ajatellessaan, että oli siinä\nraukkamaisesti loikomassa matollaan, sillä välin kuin luultiin hänen\ntuhoilevan petoja, häpesi itseään ja rupesi itkemään.\n\nÄkkiä sankari keikahti pystyyn:\n\n\"Jalopeuran ajoon! jalopeuran ajooni\"\n\nJa syöksyttyään pieneen tomuiseen koppiin, missä uinailivat hänen\nsuojustelttansa, rohtolaatikkonsa, sisäänpannut herkut ja asearkut, hän\nlaahasi ne keskelle pihaa.\n\nTartarin-Sancho oli henkensä heittänyt; Tartarin-Quijote yksin jäi\neloon.\n\nKiireesti hän tarkasti kapineensa, asesti itsensä, pani itsensä\ntäysiin tamineisiin, veti jalkaansa suuret saappaat, kirjoitti pari\nsanaa ruhtinaalle, uskoen hänen hoitoonsa Baïan ja pistäen kuoreen\nmuutamia kyyneleiden kostuttamia sinisiä seteleitä, ja seuraavassa\ntuokiossa peloton Tarasconilainen istui Blidah’n tiellä vierivissä\nkyytivaunuissa, jätettyään kotiaan neekerinaisen hämmästyneenä\nkatselemaan narghilepiippua, turbaania, turkkilaisia babushi\njalkineita, ja kaikkia Sidi Tart'rin jälkeenjättämiä vaatekappaleita,\njotka sikin sokin riippuivat pienten valkeiden apilakuvioiden\nkoristamassa galeriassa.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA\n\nJALOPEUROJEN PARISSA\n\n\n\n\nI.\n\nVieraaseen maahan siirretyt kyytivaunut.\n\n\nNämät kyytivaunut olivat vanhanaikuiset, sisästä verhotut muinaisen\nmuodin mukaan sinisellä värinsä menettäneellä veralla; siihen oli\nkiinnitetty suunnattoman suuria karkeita villatupsuja, jotka muutaman\ntunnin matkan kuluttua kaahnaavat rakkoja matkustajan selkään...\nTarasconin Tartarin oli saanut paikakseen nurkan vaunujen takaosassa;\nhän asettui siihen niin mukavasti kuin suinkin ja odottaessaan sitä\nhetkeä, jolloin saisi vetää sieramiinsa Afrikan suurten petojen\nmyskille tuoksahtavia hikihöyryjä, täytyi sankarin tyytyä tuohon\nhyvään vanhaan kyytivaunu-tuoksuun, joka on eriskummallinen sekoitus\ntuhansista lemuista nimittäin miesten, hevosten, naisten, nahan,\nruokatavaroiden ja mädänneitten olkien hajusta.\n\nTässä kyytivaunujen takaosassa oli vähän kaikenlaista. Munkki,\njuutalaisia kauppiaita, kaksi kevyttapaista naista, jotka matkustivat\nrykmenttiinsä — husaarien kolmanteen —, Orléansville’stâ kotoisin\noleva valokuvaaja... Mutta, vaikka seura olikin näin vaihteleva ja\nviehättävä, ei Tarasconilaisen tehnyt mieli puhella, vaan hän istui\nsiinä kokonaan ajatuksiinsa vaipuneena, käsivarsi pujoitettuna seinän\ntukisilmukkaan ja karabiinipyssyt polvien välissä... Hänen äkillinen\nlähtönsä, Baïan tummat silmät, kauhea metsästysretki, jolle hän aikoi,\nkaikki tämä saattoi hänen aivonsa häiriötilaan; ja paitsi tätä,\nhuolimatta hänen patriarkkaalisesta ulkomuodostaan, nämät keskelle\nAfrikkaa siirretyt europpalaiset kyytivaunut himmeästi palauttivat\nhänen mieleensä hänen nuoruutensa aikuisen Tarasconin, retket kaupungin\nympäristöön, pienet päivälliset Rhônen rannoilla ja koko joukon\nmuistoja.\n\nVähitellen yö saapui. Konduktööri sytytti lyhtynsä... Ruostuneet\nvaunuramut hypähtelivät ryskien vanhoilla pontimillaan; hevoset\nravasivat ja kulkuset tiukkuivat. Silloin tällöin vaunujen katolta\nkuului kauhea rautakalujen räminä... Sen aikaansaivat asekimput.\n\nTarasconin Tartarin, miltei unenpöpperöön vaipuneena, katseli hetken\nmatkustajia, joita epätasaisen tien aiheuttamat sätkäykset lystikkäästi\nravistivat; he näet tanssivat hänen edessään kuin hurjat aaveet. Sitten\nhänen ajatuksensa himmenivät, eikä hän enää eroittanut muuta kuin\npyöränakselin vaikeroimisen ja vaununkylkien valitukset...\n\nÄkkiä ääni, vanha hengettären ääni, käheä ja sortunut, mainitsi\nTartarinia nimeltä. \"Herra Tartarin! herra Tartarin!\"\n\n— Kuka minua kutsuu?\n\n— Me, herra Tartarin; ettekö tunne meitä?... Olemmehan nuo vanhat\nkyytirattaat, jotka kaksikymmentä vuotta sitten — toimitimme virkaamme\nTarasconin ja Nîmes’n välillä... Kuinka monasti olemme kuljettaneet\nteitä ja ystäviänne, mennessänne lakkeja ampumaan Joncquières’n tai\nBellegarde’n tienoille!... Emme Teitä heti tunteneet, turkkilaisen\nlakkinne ja lihavuutenne takia; mutta heti kun rupesitte kuorsaamaan,\nniin vies sun peijakas, tunsimme Teidät heti!\n\n— Hyvä, hyvä, virkkoi Tarasconilainen hieman kiukustuneena.\n\nSitten hän leppyen lisäsi:\n\n— No, mutta miksi, vanhusparka, olette tänne joutunut?\n\n— Oi! hyvä herra Tartarin, emmehän tänne vapaaehtoisesti tullut, sen\nHerra tiesi... Niin pian kuin Beaucairen rautatie valmistui, ei meitä\npidetty enää mihinkään kelpaavana, vaan lähetettiin tänne Afrikkaan...\nEmmekä me ole ainoat! melkein kaikki Ranskan kyytivaunut on samoin\nsiirretty maasta pois kuin mekin. Meitä pidettiin liian vanhoillisina,\nja senpävuoksi nyt täällä kaikki vietämme galeeriorjan elämää...\nRanskassa meitä kutsutaan Algerian rautateiksi.\n\nTällöin vanhat kyytivaunut huokasivat syvään; sitten ne jatkoivat:\n\n\"Voi sentään, herra Tartarin, kuinka suuresti kaipaamme kaunista\nTarasconiamme! Siellä vietettiin tuota kultaista nuoruuden aikaa!\nOlisittepa vain silloin nähnyt meidän lähtevän liikkeelle aamuisin\npestyinä puti puhtaiksi ja loistaviksi, pyörät äsken maalattuina,\nlyhdyt säteilevinä kuin kaksi aurinkoa ja kattopeite aina öljyllä\nhierottuna. Siinä kannatti olla ja kuunnella ajurin läimäyttävän\npiiskallaan ja laulavan laulua: _Hei illalla, on Taraski vaan!_ sekä\nnähdä konduktöörin, pilettitorvi vyöllä, kirjailtu lakki korvalla,\nviskaavan yhdellä jätkäyksellä pienen, alati vihaisen, koiransa\nvaunujen kuomille, sekä itse hypähtävän ylös ajopeleihin huutaen: 'Anna\nmennä vain!' Silloin nelivaljakkomme rupesi eteenpäin tömistämään,\nkulkusten soidessa, koirien haukkuessa, toitotuksien kajahtaessa;\nsilloin ikkunat aukenivat, ja koko Tarascon katseli ylpeänä kuinka sen\nkyytivaunut vyöryivät eteenpäin pitkin suurta Kuninkaantietä.\n\n\"Sepä vasta oli oiva tie, herra Tartarin, leveä, hyvin hoidettu,\nkilometripatsaineen, pienine, säännöllisesti sijoiteltuine\nkivikasoineen sekä kummallekin puolelle ryhmittyneine sievine\noliivi- ja viinitarhoineen... Tämän lisäksi kievaripaikkoja vähän\npäästä ja levähdyksiä joka viides minuutti... Entä matkustajani\nsitten, mitä kunnon väkeä! Pormestareita tai kirkkoherroja, jotka\nmatkustivat Nîmes’een tervehtimään prefektiään tai piispaansa, kunnon\nsilkkikauppiaita, jotka vallan rehellisesti tulivat Mazet’sta,\nlomaansa viettäviä koululaisia, aamulla partansa huolellisesti\najaneita talonpoikia, koruompeleiset paidat yllä, ja ylhäällä vaunujen\nkattokerroksessa, kaikki Te, herrat lakkien metsästäjät, jotka aina\nolitte niin hyvällä tuulella ja jotka lauloitte niin hyvin kukin 'oman\nlaulunsa', palatessanne kotia iltaisin tähtien tuikkiessa!...\n\n\"Nyt ovat olot kokonaan muuttuneet... Herra tietää, millaista väkeä\nnyt kuormanamme kuljetamme! vääräuskolaisjoukkoa, joka on tullut\ntiesi mistä ja joka täyttää meidät syöpäläisillä; neekereitä,\nbeduiinejä, sotavanhuksia, seikkailijoita kaikista eri maista,\nryysyisiä siirtolaisia, jotka läkähyttävät meidät piipunsavullaan, ja\nkaikki nämät ihmiset puhuvat kieltä, josta ei edes isä Jumala mitään\nymmärtäisi... Näette tämän lisäksi miten meitä kohdellaan! Ei koskaan\nharjata, eikä pestä. Kitsaasti ja vastenmielisesti meille myönnetään\npyörävoidettakin... Muinaisten suurten, hyvien ja sävyisten hevostemme\nasemesta on nyt eteemme pantu pienet arapialaiset hevoskaakit, joilla\non piru nahassa, jotka tappelevat, purevat toisiaan, hypähtelevät\njuostessaan kuin vuohet ja taittavat aisamme kavionlyöneillään...\nAi!... ai!... nyt se alkaa taas... Ja tiet sitten! Tässä vielä käy\nlaatuun, koska olemme lähellä hallitusta; mutta etempänä se loppuu,\nsiellä ei ole tiestä puhettakaan. Kuljetaan vain, miten voidaan, halki\ntasankojen ja yli mäkien, kautta vaivaispalmu- ja maslikkilehtojen...\nEi mitään varmaa levähdyspaikkaa. Konduktöörin mielivallan mukaan\npysähdytään milloin toisen vuokratalon kohdalle, milloin taas toisen.\n\n\"Välistä tuo vehnus panee meidät tekemään kahden peninkulman pituisen\nkoukun, kun tahtoo mennä jonkun tuttavansa luo juomaan absinttia\ntai maalaisviiniä... Sitten käsketään ajuria ahkerasti viljelemään\npiiskaa, sillä hukkaan mennyt aika on jälleen voitettava. Aurinko\npaahtaa, tomu polttaa! Piiskaa päälle vain: Tartutaan kiinni tiellä,\nollaan kaatumaisillaan! Piiskaa vain! Kuljetaan kahlaten rantoja,\nsaadaan nuhaa, kastutaan ja ollaan vähällä hukkua... Piiskaa, piiskaa,\npiiskaa!... Kuvitelkaapa sitten iltaa, kun vettä valuen — se muka\ntekee hyvää meidän ikäisellemme, kun luuvalo särkee jâsenissâ!...\nSitten saa nukkua taivasalla karavaanimajan pihalla, joka on avoinna\nkaikille tuulille. Yöllä shakaalit ja hyenat tulevat nuuskimaan\nkirstujamme, ja rosvoilemaan lähteneet sotamiehet, jotka pelkäävät\nkastetta, pujahtavat lämpimiin kammioihimme... Sellaista elämää me nyt\nvietämme, hyvä herra Tartarin parka, ja niin on jatkuva siihen päivään\nsaakka, jolloin auringon polttamina, kosteiden öiden lahottamina\nolemme kaatuneet — kun emme enää voi muuta tehdä — johonkin huonoon\ntien mutkaan, missä arapialaiset keittävät _kusskuss’iaan_ [Kusskuss\non puurontapaista, arapialaisten mieliruokaa. Suoment. huom.] vanhan\nrunkomme sirpaleilla...\"\n\n— Blidah! Blidah! huusi konduktööri avaten vaunujen oven.\n\n\n\n\nII.\n\nLuku, jossa tutustutaan pieneen herrasmieheen.\n\n\nHimmeästi Tarasconin Tartarin näki sumuisista vaununikkunoista\nsievän torin alaprefektin asuntopaikalla; se oli säännöllinen,\nholvikäytävien ympäröimä ja istutettuna oranzhipuilla. Keskellä tätä\ntoria pienet sotamiehet äksierasivat kirkkaassa aamuruskon levittämässä\nruusunpunavalossa. Kahvilat siirsivät syrjään ikkunaluukut. Torin\nkulmassa oli vihanneskojuja... Tämä oli varsin hupaista, mutta se ei\nvielä haiskahtanut jalopeuralle.\n\n\"Etelään!... yhä kauemmaksi etelään!\" mutisi kunnon Tartarin, ruveten\njälleen nojaamaan soppeensa.\n\nSamassa vaunujen ovi aukeni. Raitis ilmantuulahdus syöksähti sisälle,\ntuoden mukanaan oranzhikukille tuoksahtavilla siivillään pienen\nvanhan herrasmiehen, jolla oli pähkinänruskea pitkä lakki yllä; hän\noli kuihtunut, ryppyinen, tarkan näköinen, kasvot nyrkin kokoiset,\nsilkkinen musta kaulahuivi kämmenen levyinen, nahkasalkku kainalossa,\nsateenvarjo kädessä; sanalla sanoen: täydellinen kylännotario.\n\nHuomattuaan Tarasconilaisen sota-aseet, tuo pikku herrasmies, joka oli\nistuutunut vastapäätä häntä, näytti hyvin hämmästyneeltä ja rupesi\nkatselemaan Tartarinia rasittavan tarkasti.\n\nHevoset riisuttiin ja pantiin taaskin valjaisiin, kyytivaunut lähtivät\nliikkeelle... Pikku herra yhä vain katseli Tartarinia... Viimein\nTarasconilainen suuttui.\n\n\"Aseeni kenties ihmetyttävät Teitä?\" virkkoi hän katsoen vuorostaan\npikku herraa suoraan silmiin.\n\n\"Ei suinkaan! vaan ne minua häiritsevät\", virkkoi toinen hyvin\ntyyneenä; ja itse teossa Tarasconin Tartarin suojustelttoineen,\nrevolvereineen, molempine koteloissa olevine pyssyineen,\nmetsästyspuukkoineen, — puhumattakaan hänen luontaisesta\nlihavuudestaan, anasti paljon tilaa...\n\nPienen herran vastaus häntä harmitti:\n\n— Kuvitteletteko kenties minun menevän jalopeurajahtiin Teidän\nsateenvarjonne aseenani? huomautti tuo suuri mies ylpeänä.\n\nPikku herra katseli sateenvarjoaan, hymyili hiljalleen; sitten hän\njatkoi yhtä järkähtämättömän tyyneenä:\n\n\"Te, hyvä herra, olette siis...?\"\n\n— Tarasconin Tartarin, jalopeurojen tappaja!\n\nLausuessaan näitä sanoja, peloton Tarasconilainen ravisti \"chechian\"\ntupsua kuin harjaa ainakin.\n\nKyytivaunuissa syntyi yleinen hämmästys.\n\nMunkki teki ristimerkin, tytöt päästivät hiljaisia kauhunhuutoja, ja\nOrléansvillen valokuvaaja lähestyi jalopeurojen kaatajaa, uneksien jo\nerinomaista kunniaa saada valokuvata hänet.\n\nMutta pikku herrasmies ei vain joutunut hämilleen.\n\n\"Joko olette tappanut montakin jalopeuraa, herra Tartarin?\" kysyi hän\nhyvin levollisesti.\n\nTarasconilainen vastasi hänelle aika tavalla:\n\n— Montako olen tappanut, herraseni!... Tahtoisinpa vain, että Teillä\nolisi yhtä monta hiuskarvaa päässä!\n\nJa koko seura nauramaan ja katselemaan kolmea keltaista\nhiuskarvapahaista, jotka sojottivat esiin pikku herran kallosta.\n\nOrléansvillen valokuvaaja puuttui vuorostaan puheeseen:\n\n\"Kylläpä se on hirvittävä toimi tuo Teidän ammattinne, herra\nTartarin!... Taitaapa välistä ottaa kovalle.... Niinpä esim. tuo herra\nBombonnel parka...\"\n\n— Niin! tuo pantterien tappaja, virkkoi Tartarin ylenkatseellisesti.\n\n\"Tunnetteko hänet?\" kysäsi pikku herra.\n\n— Kyllä kai, peeveli soikoon, minä hänet tunnen... Olemmehan senkin\nseitsemän kertaa yhdessä metsästäneet.\n\nPikku herra hymyili: \"ajatteko siis myöskin panttereja, herra Tartarin?\"\n\n— Joskus, ajan ratoksi... tiuskasi raivostunut Tarasconilainen.\n\nHän lisäsi kohottaen päätään sankarimaisesti ja täten saattaen\nmolempien tyttöjen sydämet leimuamaan.\n\n— Se ei ole jalopeurajahdin veroista!\n\n\"No niin\", rohkeni Orléansvillen valokuvaaja huomauttaa, \"pantteri,\ntotta vie, ei ole muuta kuin suuri kissa...\"\n\n— Vallan niin! sanoi Tartarin, joka hyvin mielellään hiukan himmensi\nherra Bombonnel’in mainetta, etenkin näitten naisten edessä.\n\nNyt kyytivaunut pysähtyivät, konduktööri aukaisi oven ja kääntyi pikku\nvanhuksen puoleen:\n\n\"Olette perillä, hyvä herra\", virkkoi hän hänelle hyvin kunnioittavasti.\n\nPikku herra nousi, astui alas vaunuista ja tokaisi ennenkuin sulki oven:\n\n\"Sallitteko minun antaa Teille neuvon, herra Tartarin?\"\n\n— Minkä sitten, herraseni?\n\n\"Olettepa, saakeli vie, kunnon miehen näköinen, ja senpä vuoksi\nsanon Teille suoraan, miten asianlaita on... Palatkaa pian takaisin\nTarasconiin, herra Tartarin... Hukkaatte täällä aikaanne... Täällä\nsiirtomaissa on tosin vielä joku pantteri; mutta, oi onnen oikkua, se\non liian pieni otus Teille... Mitä jalopeuroihin tulee, ne ovat jo\nloppuneet. Algeriassa niitä ei enää ole... ystäväni Chassaing äsken\ntappoi viimeisen.\"\n\nTämän sanottuaan pikku herrasmies tervehti, sulki oven ja meni tiehensä\nnauraen, salkku kainalossa ja sateenvarjo kädessä.\n\n\"Konduktööri\", kysyi Tartarin irvistäen kiukkuisena naamaansa, \"kuka\ntuo ukko nahjus oli?\"\n\n— Kuinka, ettekö häntä tunne? Sehän oli herra Bombonnel.\n\n\n\n\nIII.\n\nJalopeuraluostari.\n\n\nMilianah’ssa Tarasconin Tartarin nousi pois kyytivaunuista ja antoi\nniiden jatkaa matkaansa etelää kohti.\n\nMies, joka kaksi päivää oli pahoin saanut kokea kuoppaisen tien\ntuottamia tärähdyksiä ja kaksi yötä oli tirkistelyt kyytivaunujen\novesta, eikö havaitsisi kentillä tai tien laidalla jonkun jalopeuran\nhirvittävää varjoa, mies joka näin paljon unettomuutta oli kokenut,\nansaitsi kieltämättä muutaman tunnin lepoa. Sitäpaitsi, sanoaksemme\nkoko totuuden, rehellisen Tartarinin, tuon epäonnistuneen kohtauksensa\njälkeen herra Bombonnel’in kanssa, oli ollut paha ollakseen, huolimatta\naseistaan, hirvittävistä irvistyksistään, punaisesta lakistaan,\nOrléansvillen valokuvaajan ja kolmannen husaarirykmentin neitosten\nedessä.\n\nHän kulki siis pitkin Milianah’n leveitä katuja, joiden kahden puolen\noli kauniita puita ja joilla loiski suihkukaivoja; mutta etsiessään\nsopivaa hotellia, ei miesparka saattanut pidättäytyä ajattelemasta\nBombonnelin sanoja... Entä jos hän sentään oli puhunut totta? Entä jos\nei enää ollutkaan jalopeuroja Algeriassa?... Mitä hyödyttivät siinä\ntapauksessa kaikki nämät harppailemiset, kaikki vaivannäöt?...\n\nÄkkiä, kadun mutkassa sankarimme tuli suoraan vastapäätä... ketä?\nArvatkaapa... Muhkeata jalopeuraa, joka odotti kahvilan oven edustalla,\nja joka istui kuninkaallisena, harja kiiltäen auringonpaisteessa.\n\n\"Mitä joutavia minulle sanottiinkaan, ettei niitä muka enää ole?\"\nhuudahti Tarasconilainen hypähtäen taaksepäin... Kuullessaan tämän\nhuudahduksen, jalopeura kumarsi alas päänsä, otti suuhun eteensä\nkadulle pannun puukupin ja ojensi sitä nöyrästi Tartariniin päin, joka\noli liikkumaton hämmästyksestä... Ohikulkeva arapialainen viskasi\nsuuren kuparikolikon kuppiin; jalopeura heilutti häntäänsä... Silloin\nTartarin käsitti kaikki. Hän näki, mitä mielenliikutus aluksi oli\nestänyt häntä näkemästä, nimittäin koko joukon väkeä ryhmittyneenä\nkesytetyn sokean jalopeuran ympäri ja kaksi kurikoilla asestettua\nsuurta neekeriä, jotka kuljettivat sitä jaloittelemassa kaupungilla,\nkuten savoijilainen pikku tyttöään.\n\nTarasconilaisen veri kuohahti siinä silmänräpäyksessä: \"Te konnat\",\näijäsi hän jyrisevällä äänellä, \"täten halventaa näitä jaloja eläimiä!\"\nJa hyökäten jalopeuran luo, tempasi hän pois tuon saastaisen puukupin\nsen kuninkaallisista leuanpielistä... Molemmat neekerit, jotka luulivat\nolevansa tekemisissä varkaan kanssa, hyökkäsivät Tarasconilaisen\nkimppuun kohotetuin nuijin... Siitäpä syntyi mellakka.... Neekerit\nlöivät, vaimot itkeä pillittivät, lapset nauroivat. Vanha juutalainen\nsuutari huusi puotinsa sopesta; \"Vieke se piru pölisi huosta!\"\nJalopeurakin, keskellä sokeutensa yötä, yritti kiljua, ja onneton\nTartarin vieri, epätoivoisen taistelun jälkeen, maahan keskelle suuria\nkuparikolikoita ja uloslakastuja rikkoja.\n\nTänä hetkenä eräs mies halkaisi väkijoukon, karkoitti neekerit ainoalla\nsanalla, vaimot ja lapset käden liikkeellä, nosti Tartarinin ylös,\nharjasi ja ravisteli häntä ja pani hänet istumaan kadun kulmapylväälle.\n\n\"Kuinka, ruhtinas, tekö täällä olette?... kysäsi kelpo Tartarin hieroen\nkylkeään.\n\n\"Kyllä kai! urhea ystäväni, minäpä olen kun olenkin... Heti\nsaatuani kirjeenne, uskoin Baïan hänen veljensä huostaan, vuokrasin\nkyytirattaat, matkustin viisikymmentä peninkulmaa täyttä laukkaa, ja\nsaavuinpa juuri oikeaan aikaan temmatakseni Teidät noiden roistojen\npetomaisista käsistä... Mitä, Herran nimessä, olette tehnyt, kun olitte\nsekaantunut tuohon ikävään jupakkaan?\"\n\n— No, nähkääs, ruhtinas! Enhän muuta saattanut tehdä, nähdessäni tuon\nonnettoman jalopeuran, puukuppi hampaissa, nöyryytettynä, voitettuna,\npilkattuna ja koko tuon muhamettilaisen roskajoukon ivan esineenä...\n\n\"Erehdytte, jalo ystäväni. Tämä jalopeura on heillä päinvastoin\nkunnioituksen ja ihailun esineenä. Se on pyhä eläin, joka kuuluu\nMahommed-ben-Audan kolmesataa vuotta sitten perustamaan suureen\njalopeura-luostariin; sen muodostaa niin sanoakseni hirvittävä ja\nhurja munkkikunta, joka kiljuu ja tuoksahtaa pedon lemulle. Erityiset\nmunkit näet kasvattavat ja kesyttävät sadottain jalopeuroja, jotka\nhe sitten almua keräävien veljien kaitsemina lähettävät ympäri\nPohjois-Afrikkaa... Niitä lahjoja joita veljet saavat vastaanottaa,\nkäytetään tuon luostarin sekä erään moskean ylläpitoon. Se, että nuo\nkaksi neekeriä äsken olivat niin kiukkuiset, johtuu siitä heidän\nvakaumuksestaan, että, jos heiltä kerjäämistään kuparikolikoista vain\nyksikin varastetaan, heidän johdettavansa jalopeura oitis syö heidät\nsuuhunsa.\"\n\nKuullessaan tätä epätodennäköistä, mutta kuitenkin totuudenmukaista\nkertomusta, Tarasconin Tartarin mutisi äänekkäästi mielihyvästä.\n\n\"Pääasia tässä kaikessa\", virkkoi hän ikäänkuin johtopäätöksenä, \"on\nmielestäni se, että, sanoi herra Bombonnel mitä hyvänsä, Algeriassa\nvielä on jalopeuroja!...\"\n\n— No onpa niitä, tiemmä! virkahti ruhtinas innostuneena... Jo huomenna\nlähdemme otuksen ajoon Chéliff’in tasangolle, ja silloin saatte\nnähdä!...\n\n— Mitä! ruhtinas... Aiotteko lähteä metsästysretkelle?\n\n— No totta kai! luuletteko, että antaisin Teidän yksin mennä keskelle\nAfrikkaa noiden julmien heimojen pariin, joiden kieltä ja tapoja ette\ntunne.... En, en ikinä! kuulu Tartarin, en enää luovu Teistä ...\nKaikkialla, minne Te menette, siellä olen minäkin oleva.\n\n— Oi! ruhtinas, ruhtinas...\n\nJa säteillen iloa Tartarin painoi povelleen urhoisaa Gregorya,\najatellen ylpeänä että hänelläkin, kuten Jules Gérard’illa,\nBombonnel’illa ja muilla kuuluisilla jalopeurojen tappajilla, tulisi\nolemaan muukalainen ruhtinas kumppaninaan metsästysretkillään.\n\n\n\n\nIV.\n\nKaravaani matkalla.\n\n\nSeuraavana päivänä, niin varhain kuin suinkin, peloton Tartarin ja tuo\nainakin yhtä peloton ruhtinas Gregory, puolitusinaa neekerikantajoita\nseurassaan, lähtivät Milianah’sta ja kulkivat Chéliff’in tasangolle\npäin pitkin viehättävää tietä, jota varjosti zhasmiineja, tuijakasveja,\nJohanneksen leipäpuita, villejä oliivi-puita; tien molemmin puolin oli\naitauksen tavoin alkuasukkaiden pikku puutarhoja, ja taajaan, tien\nkupeilla, pulppuili pieniä ryöppypuroja, laulaa liristen, kalliolta\nkalliolle... Se oli Libanonin vuorimaiseman kaltainen seutu.\n\nRuhtinas Gregory oli hankkinut itselleen yhtä suuren asetaakan kuin\nTartarin sekä sitäpaitsi komean ja omituisen kepi-lakin [_kepi_:\nranskalaisen sotaväen ja koululaisten käyttämä kevyt lakki. Suoment.\nmuist.], joka oli ympäriinsä kultanauhoilla päärmätty, ja johon\nhopearihmoilla oli ommeltu tammenlehti-kuvioita. Tämä päähine teki\nhänen ylhäisyytensä jotenkin meksikolaisen kenraalin tai Tonavan\nläheisten asemapäällikköjen näköiseksi.\n\nTämä merkillinen _kepi_ saattoi Tarasconilaisen suureen pulaan; ja kun\nhän arasti pyysi selitystä sen suhteen, vastasi ruhtinas arvokkaasti:\n\n\"Se on vallan välttämätön päähine Afrikassa matkustavalle.\" Ja\nhieroen lakkinsa lippaa kirkkaammaksi hihansa vuorilla, kertoi\nruhtinas naiiviselle seuralaiselleen mikä tärkeä osa tällä _kepi’llà_\non ranskalaisten ja arapialaisten keskinäisissä väleissä, mikä\nyksinomainen oikeus tällä sotilaslakilla on jälkimäisissä herättää\nkauhistusta, niin että siviilihallinnon on täytynyt hankkia kaikille\nvirkamiehilleen _kepi't_, tientarkastajista alkaen veronkantajiin\nsaakka. Sanalla sanoen sillä, joka tahtoo hallita Algeriaa — ruhtinas\nyhä puhuu tätä — ei tarvitse olla hyvä pää, eipä päätä ollenkaan.\nPelkkä _kepi_ riittää, kultanauhainen kepi, loistamassa tangon päässä\nkuin Gesslerin lakki.\n\nNäin puheltaessa ja filosofeerattaessa karavaani kulki edelleen.\nKantajat hyppivät — avojaloin — kalliolta kalliolle, kirkuen kuin\napinat. Asearkut rämisivät ja pyssynpiiput loistivat. Ohikulkevat\nalkuasukkaat kumartuivat maahan saakka taika-kepin edessä.... Ylhäällä\nMilianah’n valleilla naisensa kanssa raittiissa ilmassa kävelevä\narapialaisen viraston johtaja, kuullessaan tämän tavattoman hälinän ja\nnähdessään aseiden välkkyvän oksien välissä, luuli vihollisen tekevän\näkkihyökkäyksen, lasketutti nostosillan, soitatti hätätorvea ja julisti\nviipymättä kaupungin olevan piiritystilassa.\n\nKaunis alku karavaanille!\n\nIkävä kyllä, ennen iltaa asiat huononivat. Neekerikantajista yksi\nsai mahdottoman vatsakivun siitä, että oli ahminut laastaria\nrohtolaatikosta. Toinen kaatui sikahumalassa tien laidalle, juotuaan\nkanverttiviinaa. Kolmas, joka kantoi matka-albumia, lumoutui sen\nkullatuista haoista ja kansipitimistä, ja varmasti luullen saaneensa\nkäsiinsä Mekka’n aarteet, pakeni Zaccariin, minkä kintut kestivät...\nTäytyi pitää neuvottelua... Karavaani pysähtyi siis neuvottelemaan\nvanhan viikunapuun täpläiseen varjoon.\n\n\"Minun mielestäni\", sanoi ruhtinas, joka menestyksettä koetti\nliuottaa lihaliemi-pemmikaania kolmikertaisella pohjalla varustetussa\nkastrullissa, \"minun mielestäni meidän tästä illasta alkaen tulee\nhyljätä neekerikantajat... Tässä on juuri vallan lähellä arapialainen\ntoripaikka. Parasta on, että käännämme kulkumme sinne ja ostamme\nmuutaman pikku aasin...\"\n\n— Ei suinkaan!... ei suinkaan aaseja!... keskeytti kiireisesti suuri\nTartarin, jonka kasvot Tummikin muisto oli tehnyt tulipunaisiksi.\n\nJa hän lisäsi ulkokullatusti:\n\n— Luuletteko niin pienten elukoiden jaksavan kantaa kaikkia meidän\ntavaroitamme?\n\nRuhtinas hymyili.\n\n\"Siinäpä erehdytte, kuuluisa ystäväni. Vaikkapa algerialainen aasi\nnäyttääkin niin laihalta ja mitättömältä, niin sillä on vahvat\nlanteet... Tämä onkin välttämätöntä, että se voisi kestää kaikkea\nmitä se kestää... Kysykääpä vain arapialaisilta. He näet selittävät\nseuraavasti ranskalaisten siirtomaiden hallintojärjestelmää... Ylinnä,\nsanovat he, on _musi_, kuvernööri, joka suurella seipäällä lyö\nsotilas-yliesikuntaa; sotilas-yliesikunta kostoksi lyö sotamiestä;\nsotamies lyö siirtolaista, siirtolainen arapialaista, arapialainen lyö\nneekeriä, neekeri lyö juutalaista ja juutalainen vuorostaan lyö aasia;\nja pieni aasi parka, jolla ei ole ketään lyötävänä, ojentaa esiin\nselkärankansa ja kantaa kaikki. Huomaatte tästä, että se jaksaa kantaa\nTeidän arkkunne.\"\n\n— Se on yhdentekevää, virkkoi Tarasconin Tartarin, minun mielestäni\neivät aasit tekisi karavaaniamme oikein hauskan näköiseksi... Tahtoisin\njotakin itämaalaisempaa... Niinpä, esimerkiksi, jos voisimme saada\nkäsiimme kamelin...\n\n\"Vallan kuinka haluatte\", sanoi hänen ylhäisyytensä, ja niin lähdettiin\nkulkemaan arapialaiselle toripaikalle.\n\nTämä sijaitsi muutaman kilometrin päässä Chéliffin tasangon\nlaidalla... Siellä oli viisi tai kuusisataa ryysyistä arapialaista,\nvilisten auringonpaisteessa ja kulkien meluten edestakaisin mustien\noliivi-ruukkujen, hunajapatojen, maustesäkkien ja suurten sikaariläjien\nvälillä; siellä täällä leimusi suuria tuliröykkiöitä, joilla paistui\nvoita tiukkuvia kokonaisia lampaita; teurastajan myymälöitä oli\ntaivasalla, ja niissä neekerit vallan paljaina, jalat veressä,\nkäsivarret punaisina, leikkelivät pienillä veitsillä seipäisiin\nripustettuja vuohenkaritsoja.\n\nEräässä sopessa, kirjavan, paikatun teltan suojassa kykki maurilainen\nkirjuri suuri kirja kädessä ja silmälasit nenällä. Vieressä olevasta\nväkiryhmästä kuuluu raivonhuutoja: siinä on pyörärahapeli, joka on\nasetettu viljavakkaselle, ja ympärillä kabylejä, jotka puhkasevat\ntoisiltaan vatsan... Kauempana on pientä pirinää, iloa, naurua:\njuutalaiskauppias muulineen nähdään vajoavan Chéliff’in hietaan...\nTämän lisäksi on skorpioneja, koiria, korppeja; ja kärpäsiä!...\nkärpäsiä kosolta...\n\nMutta, oi onnettomuutta, kameleita ei näkynyt. Lopuksi kuitenkin\nlöydettiin yksi, jota mozabitit tarjosivat kaupaksi. Se oli oikea\nerämaan kameli, klassillinen kameli, kalju, surullisen näköinen,\npitkulainen pää kuin beduiinilla, ja kyttyrä hervottomana liian\npitkällisestä paastoamisesta, roikkuen surumielisenä sivulla.\n\nTartarinin mielestä se oli niin kaunis, että hän pyysi koko karavaania\nkömpimään sen selkään... Yhä vain hänen itämaalaisia houreitaan!...\n\nEläin laskeutui polvilleen; matkalaukut köytettiin sen selkään.\n\nRuhtinas asettui eläimen kaulaan. Tartarin, näyttääkseen\nmajesteetillisemmalta, hinautti itsensä ylös kyttyrälle, kahden arkun\nväliin; siinä hän ylpeänä ja hyvin pönkitettynä tervehti paikalle\nsaapunutta toriväkeä ja antoi lähtömerkin... Tuli ja leimaus! jospa\nvain tarasconilaiset olisivat voineet hänet nähdä!...\n\nKameli nousi taas pystyyn jaloilleen, ojensi pitkiä nystyräsääriään ja\nlähti liikkeelle.\n\nOi kauhistusta! Muutaman harppauksen jälkeen Tartarin tuntee\nkalpenevansa, ja sankarillinen _chechia_ vähitellen joutuu samoihin\nasentoihin kuin _Zouave_-laivalla. Tuo kamelilurjus keinua kankutti\nkuin purjelaiva.\n\n\"Ruhtinas, ruhtinas\", mutisi Tartarin vallan kalpeana ja pidellen\nkiinni kyttyrän kuivasta karvatupsusta, \"ruhtinas astukaamme alas...\ntunnen... tunnen... että muuten saatan Ranskan ivan alaiseksi...\"\n\nMutta eipä tästä ollut apua! kameli oli päässyt vauhtiin, eikä mikään\nenää voinut sitä pysäyttää. Neljätuhatta arapialaista juoksi heidän\njälessään, avojaloin, huitoen käsillään, nauraen hassujen tavoin ja\npannen auringonpaisteessa kiilumaan kuusisataa tuhatta valkoista\nhammasta...\n\nSuuren Tarasconilaisen täytyi alistua kohtaloonsa. Hän vaipui\nsurullisena kyttyrälle. _Chechia_ joutui jos jonkinmoisiin\nasentoihin... ja Ranska pilan alaiseksi.\n\n\n\n\nV.\n\nOllaan illalla väijyksissä laakeriruusu-lehdossa.\n\n\nVaikkapa jalopeuran tappajien uusi nelijalkainen kuljettaja olikin\nniin ihantava, täytyi heidän kuitenkin _chechian_ tähden kömpiä alas\nsen selästä. Matkaa jatkettiin sen tähden jalkaisin, kuten edellä,\nja karavaani kulki etelää kohti, silloin tällöin levähtäen hetkisen,\nTarasconilainen etunenässä, Montenegrolainen takana, ja heidän\nvälissään kameli asearkkuineen.\n\nRetkikuntaa kesti lähes kuukauden ajan.\n\nKuukauden ajan hirvittävä Tartarin samoeli, etsien löytämättömiä\njalopeuroja, telttaryhmästä toiseen äärettömän avaralla Chéliff’in\nlakeudella, halki tuon kauhean ja petollisen ranskalaisen Algerian,\nmissä vanhan Itämaan tuoksut sekaantuivat absintin ja kasarmin\nvoimakkaisiin lemuihin, missä Abraham ja Zouzou samanaikuisesti\nsukeltavat esiin mielikuvituksessa; siinä on jotakin haaveellisen\ntaikamaista ja luontaisen burleskia, ikäänkuin Vanhan Testamentin\nlehti, jonka sisällystä kersantti La Ramée tai ratsukorpraali Pitou\nkertoisi... Olisipa siinä tarjoutunut omituinen näytelmä silmille,\njotka olisivat osanneet katsella... Turmeltunut raakalaiskansa, jota me\nranskalaiset sivistämme antaen sille paheemme... Hallinto julma sekä\nvapaa noiden eriskummallisten ylempien virkamiesten valvonnasta ja\nvaarinpidosta, jotka ylvästelevät suurine kunnianlegionan nauhoineen\nja jotka pelkän myöntö- tai kieltosanan johdosta ruoskittavat väestön\njalkapohjia. Oikeusasiat sydämettömien, suuria silmälaseja käyttävien\nkadien [_kadi_: muhamettilainen tuomari] käsissä, noiden Koraanin\nja lain ulkokullattujen edustajien, jotka uneksivat elokuun viidettä\npäivää ja palmujen siimeksessä toimeenpantua viranylennystä sekä\nmyyvät tuomiopäätöksensä, kuten Esau esikoisuutensa, hernerokasta tai\nsokeroidusta kusskusspuurosta. Hurjasti eläviä ja juopottelevia kaideja\n[_kaid_: Pohjois-afrikkalainen virkamies, joka yhtä haavaa hoitaa\nsotapäällikön, tuomarin, veronkantajan y.m. virkaa. Suoment. muist.],\njotka ovat jonkun kenraali Yusufin entisiä saappaanharjaajoita, ja\njotka nyt yhdessä mahonnilaisten pesijättärien kanssa päihdyttävät\nitsensä sampanjalla ja panevat toimeen lihavia aterioita paistettuine\nlampaineen, sillä aikaa kuin koko heimo heidän telttojensa edustalla\nnääntyy nälkään ja riitelee koirien kanssa herransa aterian jätteistä.\n\nLisäksi, yltympäri, kesantopeltoja, kuihtunutta ruohoa, lehdettömiä\npensaita, kaktus- ja mastikkilehtoja, kas siinä Ranskan jyväaitta!...\nJyvistä tyhjä aitta! ja rikas yksistään shakaaleista ja luteista.\nAutioita telttakyliä, peljästyneitä heimoja, jotka kulkevat tietämättä\nminne, paeten nälkää ja levittäen kuolleita pitkin tietä. Siellä\ntäällä ranskalainen kylä, talot raunioina, pellot viljelemättöminä\nja tulvillaan raivostuneista heinäsirkoista, jotka syövät kaikki,\njopa ikkunaverhotkin; kaikki siirtolaisasukkaat kahviloissa juomassa\nabsinttia ja keskustelemassa olojen ja asetusten parannuksista.\n\nTätä kaikkea Tartarin olisi saattanut nähdä, jos hän vain olisi\nviitsinyt; mutta kokonaan leijonaisen intohimonsa valtaamana tämä\nTarasconin mies kulki suoraan edelleen katsomatta oikealle tai\nvasemmalle, silmä järkähtämättä tähystellen noita kuviteltuja\nhirviöitä, jotka eivät koskaan näyttäytyneet.\n\nKoska suojusteltta itsepäisesti pysyi koossa ja lihaliemi-pemmikaani\nsulamatta, täytyi karavaanin aamuin ja illoin pysähtyä heimokyliin...\nKaikkialla nämät herrat metsästäjät otettiin avosylin vastaan,\nruhtinas Gregoryn _kepin_ ansiosta. He majailivat heimopäälliköiden\nluona, omituisissa palatseissa, suurissa valkeissa ikkunattomissa\nrakennuksissa, joissa sikin sokin oli narghile-piippuja ja\nmahogni-kaappeja, Smyrnan mattoja, isoja lamppuja, seeteripuusta\ntehtyjä arkkuja täynnä turkkilaisia kultarahoja, Louis-Philippen ajan\ntyylisiä seinäkelloja... Kaikkialla pantiin Tartarinin kunniaksi\ntoimeen loistavia juhlia, n.k. _diffa_- ja fantasia-leikkejä... Hänen\nkunniakseen kokonaiset heimokunnat panivat \"ruudin puhumaan\" ja\nburnuusi-vaippansa välkähtämään auringonpaisteessa. \"Ruudin puhuttua\",\nkelpo päällikkö toi esiin laskunsa... Tämä näet kuuluu arapialaiseen\nvieraanvaraisuuteen.\n\nMutta jalopeuroja ei yhä vain näkynyt. Ei sen enempää kuin Pariisin\n\"Pont-Neuf\"-sillalla!\n\nMutta Tarasconilainen ei kuitenkaan menettänyt rohkeuttaan. Kulkien\nyhä kauemmaksi etelään, hän samoeli päivin palmulehdoissa pengaten\nvaivaispalmupensaikkoja pyssynsä piipuilla ja virkkaen frrt! frrt! joka\npensaan kohdalla. Iltaisin, ennen maata panoa, istui hän pari kolme\ntuntia väijyksissä... Turha vaiva! jalopeura ei näyttäynyt.\n\nEräänä iltana noin kuuden tienoissa, karavaanin kulkiessa punasinervän\nmastikkilehdon kautta, missä suuret kuumuuden väsyttämät pyyt\nhyppielivät ruohikossa, Tarasconin Tartarin luuli kuulevansa — mutta\nkaukana, himmeänä tuulen hajoittamana — tuota ihmeellistä kiljuntaa,\njota hän niin usein oli kuullut siellä Tarasconissa, Mitainen\neläinkojun takana.\n\nAluksi sankari luuli näkevänsä unta... Mutta hetken kuluttua, tosin\nyhä etäällä, kiljunta kuului uudelleen; ja tällä kertaa, telttakylien\nkoirien haukkuessa joka ilmansuunnalla, — kamelin kyttyrä, pelon\npudistamana ja kilahuttaen herkkulaatikoita ja asearkkuja, värähteli.\n\nEi enää ollut epäilystäkään. Se oli jalopeura... Nopeasti väijyksiin.\nEi hetkeäkään menetettävissä.\n\nSiinä oli juuri vallan lähellä vanha valkeakupukattoinen _marabut_\n(pyhimyksen hauta); vainajan keltaiset tohvelit oli pantu oven päällä\nolevaan syvennykseen, koko joukko kummallisia lupaustauluja, vaippojen\nliepeitä, kultarihmoja, punaisia hiuksia riippui seinillä... Tartarin\njätti sen suojaan ruhtinaansa ja kamelinsa ja rupesi etsimään itselleen\nlymypaikkaa. Ruhtinas Gregory tahtoi seurata Tarasconilaista, mutta\ntämä ei siihen suostunut; hän tahtoi kaikin mokomin yksin hyökätä\njalopeuran kimppuun. Kuitenkin hän pyysi, ettei hänen ylhäisyytensä\npoistuisi, ja varovaisuuden vuoksi hän uskoi hänelle lompakkonsa,\nsuuren lompakkonsa täynnä arvopapereita ja seteleitä, joiden hän\npelkäsi joutuvan jalopeuran kynsien revittäväksi. Tämän tehtyään,\nsankari rupesi hakemaan lymypaikkaansa.\n\nSadan askeleen päässä pyhimyksen haudalta melkein kuivuneen\npuron rannalla oleva pieni laakeriruusu-lehto värähteli hämärän\ntuulahduksessa. Siihen Tartarin asettui, polvi maata vasten, sääntöjen\nmukaisesti, ja karabiini-pyssy kädessä sekä suuri metsästyspuukko\nylpeästi pistettynä eteensä hiekkaan.\n\nYö tuli. Luonnon punaruusuväri muuttui punasinerväksi, sitten\ntummansiniseksi... Alhaalla rantakivien lomitse loisti käsipeliin\ntavoin pieni kirkas vesilätäkkö. Se oli erämaan eläinten juomapaikka.\nVastaisella hiekkatörmällä, näkyi himmeänä valkea polku, jonka niiden\nsuuret käpälät olivat tallanneet mastikkilehtoon. Tämä salaperäinen\npenger pani värisemään. Sen lisäksi afrikkalainen yö kohisi, oksat\nhumisivat, yöeläinten pehmeät käpälät kahisivat, shakaalit haukkuivat\nkimakasti, ja yläilmoissa sadan tai parin sadan metrin korkeudella\nlensi kurkiparvia, jotka rääkkyivät kuin pienet lapset, joilta kaula\nleikataan poikki; myöntänette että tämä kaikki riitti tuottamaan\nmielenliikutusta.\n\nTartarinin mieli olikin kuohuksissa, jopa aika lailla. Miesparan\nhampaat kolisivat. Ja hänen hiekkaan pistetyn metsästyspuukkonsa tuppea\nvastaan hänen rihlapyssynsä piippu kilisi kuin pari kastanjetteja...\nOnhan, näettekös, iltoja, jolloin ei saata olla oikeassa elementissään,\nja missä sitten olisi ansio, ellei sankaria koskaan peloittaisi...\n\nNiin todella! Tartarinia peloitti, ja lisäksi koko aika.\nSiitä huolimatta hän kesti tunnin, kestipä parikin, mutta\nsankarimaisuudellakin on määränsä... Läheltä kuivuneen puron\nsyvennyksestä Tarasconilainen äkkiä kuulee askeleita, kivien\nsätkähtelevän. Tällä kertaa pelko nyhtäsee hänet ylös maasta. Hän ampuu\nkaksi laukausta umpimähkään yöhön ja pötkii minkä jaksaa pyhimyshaudan\nturviin, jättäen tikarinsa pystyyn hiekkaan ikäänkuin muistoristiksi\nkauheimmasta pelonsäikähdyksestä, mikä ikinä on vallannut lohikäärmeen\nkesyttäjän mielen.\n\n\"Avuksi, ruhtinas... jalopeura...\"\n\nHiljaisuus.\n\n\"Ruhtinas, ruhtinas, missä olette?\"\n\nRuhtinasta ei kuulunut. Pyhimyshaudan valkealle seinälle sävyisä kameli\nvain kuutamossa loi kyttyränsä kummallisen varjon.... Ruhtinas Gregory\noli juuri pötkinyt tiehensä vieden mukaansa lompakon seteleineen...\nKuukauden ajan oli hänen ylhäisyytensä odottanut tätä tilaisuutta.\n\n\n\n\nVI.\n\nVihdoinkin!...\n\n\nTämän seikkailurikkaan ja traagillisen illan jälkeisenä aamuna,\nkun sankarimme heräsi päivän valjetessa ja kun hän oli saanut sen\nvarmuuden, että ruhtinas lompakkoineen todella oli mennyt tiehensä; kun\nhän huomasi olevansa yksin tässä pienessä valkoisessa hautakammiossa\npetettynä, rahansa varastettuina, hyljättynä keskellä Algerian\nerämaata, yksikyttyräisen kamelinsa seurassa ja muutama kolikko\ntaskussa ainoana rahavarastonaan, silloin Tarasconilainen ensi kerran\nrupesi epäileväkin. Hän epäili Montenegroa, hän epäili ystävyyttä, hän\nepäili mainetta, hän epäili jalopeurojenkin olemassaoloa; ja tuo suuri\nmies rupesi katkerasti itkemään.\n\nSilloin hänen istuessaan ajatuksiin vaipuneena hautakammion ovella, pää\nkäsien nojassa, karabiinipyssy jalkojen välissä, ja kameli edessään,\nvastapäätä oleva mäki-eläin äkkiä poistui, ja hämmästynyt Tartarin\nnäkee kymmenen askeleen päässä edessään suunnattoman suuren jalopeuran\nastuvan edelleen pää pystyssä ja hirvittävästi kiljuen, niin että\nhautakammion seinät kiiltokoristeineen ynnä syvennyksessä olevine\npyhimyksen tohveleinen tärisevät.\n\nTarasconilainen yksin ei vavissut.\n\n\"Vihdoinkin!\" huudahti hän hypähtäen ylös pyssy olalla... Piu!...\npau! pfft! pfft! Teko oli tehty... Jalopeura oli saanut päähän kaksi\nräjähtävää luotia... Tuokion kuluessa vasten hehkuvaa afrikkalaista\ntaivasta kuvastui hirvittävä ilotulitus, jossa näkyi ilmoille kohoavan\naivosirpaleita, höyryävää verta ja hajaantuneita punakeltaisia\nvuodanliuskoja. Sitten kaikki putosi jälleen maahan, ja Tartarin näki\nkaksi suurta raivostunutta neekeriä, jotka karkasivat hänen kimppuunsa\npatukat kädessä. Samat kaksi neekeriä, joiden kanssa Tartarin oli ollut\ntekemisissä Milianah’ssa!\n\nOi suurta surkeutta! Tarasconilaisen luodit olivat osuneet Muhammedin\nluostarin sokeaan jalopeura parkaan.\n\nTällä kertaa, kautta profetan! Tartarin sai kovia kokea. Hurjana\nraivokkaasta uskonkiihkosta nuo molemmat kerjäävät neekerit varmaankin\nolisivat lyöneet hänet kuoliaaksi, ellei kristittyjen Jumala olisi\nlähettänyt hänen avukseen pelastavaa enkeliä. Tänne näet osui saapumaan\nOrléansvillen kunnan kenttävahti, sapeli kainalossa, astuen pientä\npolkua pitkin.\n\nKunnallis-kepin näky asetti äkkiä neekerien vihan. Levollisena ja\nmajesteettisena tämä kruunun virkamies tekaisi pöytäkirjan jutusta,\nnostatti jalopeura vainajan kamelin selkään, komensi sekä syyttäjiä\nettä syytettyä seuraamaan häntä ja ohjasi askeleensa Orléansvilleen,\nmissä kaikki pantiin asianmukaiseen talteeseen.\n\nTämä juttu oli pitkällinen ja hirvittävä.\n\nTutustuttuaan Algerian heimoihin, Tarasconin Tartarin sai nyt tehdä\ntuttavuutta Algerian toiseen puoleen, joka ei ole ollut vähemmän\njuonikas ja hirvittävä, nimittäin sen tuomari- ja asianajaja-maailmaan.\nHän tutustui kieroon tuomiovaltaan, jonka edustajat juonittelevat\nkapakkojen nurkissa, noihin lain mustalaisiin, joiden salkut haisevat\nabsintille ja joiden valkeat kaulaliinat ovat rypeneet viinassa.\nHän tutustui virkakuntien vahtimestareihin, oikeuden välittäjiin\nja asiamiehiin, kaikkiin noihin nälistyneisiin ja laihoihin\nleimapaperi-heinäsirkkoihin, jotka kaluavat siirtolaista saapasvarsia\nmyöten ja jättävät hänet vasta syötyään hänet lovikkaaksi ja\nrepaleiseksi kuin maissitaimen...\n\nEnnen kaikkea tahdottiin tietää, oliko jalopeura tapettu siviili-\nvai sotilas-alueella. Edellisessä tapauksessa juttu lankesi\nkauppa-tuomioistuimen käsiteltäväksi; jälkimäisessä, Tartarin\njoutui sotaoikeuteen, ja vain kuullessaan sotaoikeutta mainittavan,\nherkkämielinen Tarasconilainen jo näki hengissä, miten hän ammuttiin\nkuoliaaksi vallien juurella tai miten hän kitui maanalaisessa\nholvissa...\n\nKauheinta oli se, että näiden kahden alueen toisistaan eroittaminen\non hyvin epävarma asia Algeriassa... Viimeinkin, kun miesparkaa oli\njuoksutettu, seisotettu päivänpaahtamilla arapialaisten virastojen\npihoilla ja juoniteltu jos jotenkin, julistettiin se päätös, että,\nvaikka jalopeura toiselta puolen olikin tapettu sotilasalueella,\nniin Tartarin, toiselta puolen, ampuessaan olikin siviilialueella.\nJuttu käsiteltiin siis siviilioikeudessa, ja sankarimme suoriutui\npulasta maksamalla kahdentuhannen viidensadan franc’in suuruisen\nvahingonkorvauksen, joihin tuli lisää oikeuskustannukset.\n\nMiten menetellä, jotta tämän maksetuksi saisi? Ne muutamat piasterit,\njotka olivat välttäneet ruhtinaan rosvoilun, olivat aikoja sitten\nmenneet menojaan oikeuspapereihin ja absinttikesteihin tuomareille.\n\nOnnettoman jalopeurantappajan oli siis pakko myydä asearkkunsa aseet\nviimeiseen saakka, kappale kappaleelta. Hän myi tikarit, malaijilaiset\nväkipuukot, nuijat... Maustekauppias osti herkkulaatikot, eräs\napteekkari taas mitä rohtolaatikosta oli jälellä. Suuret saappaatkin\nsaivat mennä samaa kyytiä ja tekivät seuraa suojusteltalle, joka joutui\nromukauppiaalle; tämä niitä paikkaili ja ylensi ne kotkinkiinalaisiksi\nmuinaiskaluiksi... Kun kaikki oli maksettu, ei Tartarinille jäänyt\njälelle muuta kuin leijonan talja ja kameli. Taljan hän huolellisesti\nkääri myttyyn ja lähetti Tarasconiin, osoittaen sen kelpo Bravidalle.\n(Saamme piakkoin nähdä, miten tämän kuuluisan voittomerkin kävi.)\nMitä kameliin tuli, aikoi hän käyttää sitä palatakseen Algieriin, ei\ntosin kulkemalla ratsain sen selässä, vaan myymällä sen, saadakseen\nkyytirahoja; tämä näet on mukavin tapa matkustaa kamelilla.\n\nPahaksi onneksi kamelia oli vaikea kaupita; ei kukaan näet tarjonnut\nsiitä ropoakaan.\n\nTartarin tahtoi kuitenkin palata Algieriin, maksoi mitä maksoi.\nHän kaipasi jo suuresti Baïan sinistä röijyä, pikku taloaan,\nsuihkulähteitään ja toivoi pääsevänsä lepäämään pienen tyyssijansa\nvalkoisille matoille, odottaessaan rahoja kotimaasta. Tartarin ei\nepäröinyt enää; alla päin, vaan ei murtuneena, päätti hän jalan ja\nlyhyin päiväkuluin suorittaa tuon matkan.\n\nKameli ei tässä yrityksessä häntä hyljännyt. Tämä eriskummallinen\neläin oli selittämättömän hellästi kiintynyt isäntäänsä, ja nähdessään\nhänen lähtevän Orlèansvillesta, rupesi se hartaasti astumaan hänen\njälkeensä, mukautuen kokonaan hänen astuntaansa ja alati seuraten häntä\nuskollisesti kintereillä.\n\nEnsin Tartarin piti tätä liikuttavana; tämä uskollisuus, tämä kaikista\nkoettelemuksista välittämätön kiintymys valtasi hänen sydämensä,\nkoska elukka lisäksi oli epämukavuutta aiheuttamatta ja eli miltei\ntyhjästä. Mutta muutaman päivän kuluttua Tarasconilaisesta tuo\nalituisesti kintereillä oleva surumielinen kumppani tuntui ikävältä,\nse kun sitäpaitsi palautti hänen mieleensä kaikki hänen pettymyksensä\nja selkkauksensa; sitten hän kävi katkeraksi ja oli vihoissaan elukan\nsurullisuudelle, kyttyrälle ja suositetun hanhen muodolle. Sanalla\nsanoen, hän rupesi tuntemaan vastenmielisyyttä sitä kohtaan ja tuumi\nvain, miten pääsisi siitä erilleen; mutta eläin ei hellittänyt...\nTartarin koetti eksyttää sen, mutta kameli löysi hänet aina; hän koetti\njuosta, kameli juoksi nopeammin... Hän huusi sille: \"Mene tiehesi!\"\nviskaten sitä kivillä. Kameli pysähtyi ja katsoi häneen surullisena;\nsitten se hetken kuluttua taas lähti astumaan eteenpäin ja saavutti\naina lopulta Tartarinin. Tartarinin täytyi alistua kohtaloonsa.\n\nMutta kun Tarasconilainen kahdeksan päiväisen jalkamatkan jälkeen\ntomuisena ja uupuneena näki etäällä vihannuuden keskeltä pilkoittavan\nesiin ensimäiset Algierin valkoiset porrasalttaanit, kun hän oli\nsaapunut kaupungin portille, meluavalle Mustapha-kadulle keskelle\ntsuaaveja, biskrejä ja mahonnilaisia, jotka kaikki häärivät hänen\nympärillänsä katsellen, miten hän kameieineen astui ohi, niin silloin\näkkiä hänen kärsivällisyytensä loppui: \"Ei! ei!\" huudahti hän, \"tämä\nei ikinä käy laatuun... enhän mitenkään saata astua sisään Algieriin\nmoinen eläin seurassani!\" Ja käyttäen hyväkseen tiheätä ohikulkevani\najopelien vilinää, hän poikkesi tien syrjään kentälle ja heittäytyi\npitkäkseen ojaan...\n\nHetken kuluttua hän näki ylhäällä maantiellä kamelin harppailevan\nedelleen pitkin askelin ja levottomana ojentavan kaulaansa.\n\nSilloin sankarin hartijoilta putosi suuri taakka, hän kömpi pois\nlymypaikastaan ja meni kaupunkiin syrjätietä, joka kulki hänen\nostamansa pienen puutarhan aitauksen laitaa myöten.\n\n\n\n\nVII.\n\nTuhasta tuleen.\n\n\nSaavuttuaan talonsa edustalle Tartarin hämmästyi suuresti. Iltahämärä\nlevisi, katu oli autiona. Ristikaariovesta, jonka neekerinainen oli\nunhoituksesta jättänyt sulkematta, kuului naurua, lasienkilinää,\naukenevien sampanjatulppien pamauksia ja ylinnä kaikessa tässä melussa\nnaisääni, joka iloisena ja kirkkaana lauloi:\n\n    Rakastatko, Marco la Belle\n    Sä tanssia kukkaiskammioissa...\n\n\"Hiisi vieköön!\" ärjähti Tarasconilainen kalveten, ja syöksyi pihalle.\n\nOnneton Tartarin! Mikä näky sinua odotti... Pienen puutarhamajan\nholvikaarien alla, keskellä pulloja, leivoksia, hajalla olevia patjoja,\npiippuja, tamburiineja ja kitaroita, Baïa seisoi, ilman sinistä röijyä\nja hametta, ilman muuta yllään kuin pieni hopeakuteinen harsopaita\nja leveät vaaleanpunaiset housut. Hän lauloi laulua Marco la Belle\nkeikuttaen takaraivollaan meriupseerin lakkia... Hänen jalkainsa\njuurella, matolla, uhkuen rakkautta ja marjahilloa, Barbassou,\ntuo ilkeä kapteeni Barbassou, oli vähällä haljeta naurusta häntä\nkuunnellessaan.\n\nKalpean, laihan, pölyisen, kiilusilmäisen ja pystytöyhtöisen Tartarinin\ntulo keskeytti kerrassaan nämät miellyttävät turkkilais-marseillelaiset\nkemut. Baïa älähti lyhyesti vinttikoira-naaraksen tavoin ja pakeni\nsisälle. Mutta Barbassou puolestaan ei joutunut hämilleen, vaan\nvirkkoi, nauraen entistään hurjemmin:\n\n\"Kas niin! herra Tartarin, mitä nyt sanotte? Huomaatte kaiketi, että\ntuo naikkonen osaa ranskaa!\"\n\nTarasconin Tartarin lähestyi häntä julmistuneena:\n\n\"Kapteeni!\"\n\n— Sanoinhan, että hän tulisi, ystäväiseni! huusi Mauritar marseillen\nmurteella kumartuen yli toisen kerroksen gallerian ja nyökäyttäen\npäätään soman veitikkamaisesti. Miesparka, masennettuna vaipui alas\nistumaan eräälle rummulle. Hänen Maurittarensa osasi siis puhua\nmarseillen murrettakin!\n\n\"Sanoinhan, että Teidän piti varoa algierittareita!\" virkkoi kapteeni\nBarbassou filosofisesti. \"Samoin myös montenegrolaista ruhtinastanne.\"\n\nTartarin nosti päätään.\n\n— Tiedättekö missä ruhtinas on?\n\n\"Eipä hän ole varsin kaukana. Hän on viideksi vuodeksi saanut vapaan\nasunnon Mustaphan vankilassa. Tuo veijari joutui kiinni juuri kun\npisti kätensä toisen kukkaroon... Muuten ei häntä ensi kertaa pistetä\ntalteeseen. Hänen ylhäisyytensä on jo istunut vankikopissa kolme\nvuotta jossakin muualla... odottakaapas! luulenpa että se oli juuri\nTarasconissa.\"\n\n— Tarasconissa!... huudahti Tartarin saaden äkkiä päähänsä selkeän\nvälkähdyksen... Senpävuoksi hän tunsi vain yhden puolen kaupunkia...\n\n\"No tietysti... mikäli Tarasconia näkyy vankilasta... Oi, hyvä herra\nTartarin, tässä kirotussa maassa täytyy pitää silmät hyvin auki, muuten\nsaa kokea sangen suuria ikävyyksiä... Niinpä esimerkiksi tuo muetsinin\njuttu...\"\n\n— Mikä juttu? mikä muetsin?\n\n\"Peijakas vieköön! vastapäisen moskean muetsin, joka hakkaili Baïaa...\nAkbar kertoi jutun tässä joku päivä sitten, ja koko Algier nauraa sille\nvielä... Onpa todella hullunkurista, kuinka tuo muetsin laulaessaan\ntorninsa huipulla rukouksiaan, Teidän nenänne edessä laverteli\nrakkauden selityksiä pikku kanasellenne, sopien kohtauksista hänen\nkanssaan ja samalla avuksi huutaen Allahia.\"\n\n— Ovatko siis kaikki tässä maassa konnia?... ulvoi onneton\nTarasconilainen.\n\nBarbassou teki filosofimaisen liikkeen.\n\n\"No niin on, ystäväni, näissä uusissa maissa... Mutta vähätpä siitä!\njos huolitte neuvojani, niin palaatte pian Tarasconiin.\"\n\n— Palata Tarasconiin... se on helppo sanoa... Mutta rahat... Ettekö\nsiis tiedä, kuinka minua peijattiin ja nyljettiin siellä erämaassa?\n\n\"Älkää sitä murehtiko!\" virkkoi kapteeni nauraen... \"_Zouave_-laiva\nlähtee huomenna, ja jos tahdotte vien teidät takaisin isänmaahan...\nsuostutteko siihen, hyvä ystävä?... No, koska sopii, niin kaikki on\nhyvin. Teillä on vain yksi seikka sitä ennen tehtävänä. On vielä\njälellä muutama samppanjapullo ja puoli simaleipää... istukaa tuohon\nsovinnollisesti!.,..\"\n\nHieman vitkasteltuaan, kuten arvonsa vaati, Tarasconilainen suostui\ntarjoumukseen. Hän istuutui, ja sitten ryypättiin; Baïa tuli alas,\nkuullessaan lasien kilinän, lauloi loppuun laulun Marco la Belle, ja\njuhlaa jatkui myöhäiseen yöhön.\n\nKello kolmen ajoissa Tartarin, pää kevyenä ja jalat raskaina, palasi\nsaattamasta ystäväänsä kapteenia, jolloin hän kulkiessaan moskean ohi\nmuisti muetsinin ja hänen ilveensä, ja tämä pani hänet nauramaan.\nSeuraavassa tuokiossa sukkela kostonaate välkähti hänen aivoissaan.\nMoskean ovi oli auki. Hän astui sisälle, kulki pitkien korridorien\nläpi, joiden permanto oli matoilla peitetty, kiipesi yhä ylemmäksi\nportaita ja saapui viimein pieneen turkkilaiseen rukoushuoneeseen,\njonka katossa keinui rautaristikkoinen lyhty, luoden valkoisille\nseinille haaveellisia varjoja.\n\nMuetsin istui siinä divaanilla, iso turbaani päässä, valkeat turkikset\nyllä, Mostaganemin piippu suussa ja edessään suuri lasi täynnä kylmää\nabsinttia, jota hän hartaasti hörpiskeli odottaessaan hetkeä, jolloin\nhänen tuli kehoittaa uskovaisia rukoilemaan... Nähdessään Tartarinin\nhän pudotti piippunsa säikähtyneenä.\n\n\"Suu kiinni, pappi\", ärjäsi Tarasconilainen, jolla tuumansa\ntoteuttaminen oli mielessä... \"Tänne nopeasti turbaanisi ja kaapusi!...\"\n\nTurkkilainen pappi, pahasti vavisten, antoi turbaaninsa, kaapunsa\nja mitä vain. Tartarin pynttäsi itsensä niihin ja meni arvokkaana\nminaretin kuistille.\n\nMeri loisti kaukana. Valkeat katot kiilsivät kuutamossa. Meren\ntuulahdus toi mukanaan jonkun myöhästyneen kitaransäveleen....\nTarasconilainen muetsin antautui hetken hartautensa valtoihin, sitten\nhän kohottaen kätensä, rupesi veisaamaan ylen kimakalla äänellä:\n\n\"_La Allah il Allah_... Muhamed on vanha lörpöttelijä... Itämaat,\nKoraani, pashat, jalopeurat, maurittaret, eivät ole mistään\nkotoisin!... Ei enää ole 'turkkilaisia'... On vaan riettaita\nveijareita... Eläköön Tarascon!...\"\n\nJa kuuluisan Tartarinin huutaessa arapian ja provensaalin sekaisella\nsiansaksalla neljään ilmansuuntaan merelle, kaupungille, tasangolle ja\nvuorelle päin hilpeätä tarasconilaista kiroustaan, toisten muetsinien\nkirkas ja vakava ääni vastasi jatkuen minaretista minaretiin, ja\nyläkaupungin viimeiset uskovaiset löivät hurskaasti rintoihinsa.\n\n\n\n\nVIII.\n\nTarascon! Tarascon!\n\n\nPuolipäivä. _Zouave_-laivan höyrypannua kuumennetaan; pian lähdetään\nmatkaan. Ylhäällä Valentinen kahvilan balkongilla herrat upseerit\ntähtäilevät kaukoputkiaan ja tulevat, eversti ensinnä, ja sitten muut\narvon mukaan, tähystelemään tuota pientä onnellista laivaa, joka lähtee\nRanskaan. Tämä on sotilas-yliesikunnan huveja... Alhaalla ankkuripaikka\nkimaltelee. Vanhojen rantahietaan uponneiden turkkilaisten kanuunoiden\nperät hohtavat päivänpaisteessa. Matkustajat jouduttavat askeleitaan.\nBiskrit ja mahonnilaiset kasaavat matkatavaroita veneisiin.\n\nTarasconin Tartarinilla ei ole matkatavaroita. Tuossa hän nyt astuu\nrantaan Meri-katua pitkin pienen torin halki, jolla kasvaa banaaneja\nja vesimeloneja, ja hänen seurassaan on hänen ystävänsä Barbassou.\nOnneton Tarasconilainen on jättänyt maurilaisille rannoille asearkkunsa\nja illusioninsa, ja nyt hän, kädet taskuissa, valmistautuu meritse\nkulkemaan Tarasconia kohti... Tuskin on hän hypähtänyt kapteenin\nlaivaveneeseen, kun hengästynyt eläin tulla nelistää torin taustalta\nhäntä kohti. Se on kameli, uskollinen kameli, joka vuorokauden on\netsinyt isäntäänsä ympäri Algieria.\n\nTartarinin nähdessä sen, hänen kasvojen väri vaihtuu ja hän on\nolevinaan tuntematta eläintä; mutta kameli ei hellitä. Se häärii pitkin\nrannasta. Se huutaa ystävälleen ja katselee häntä hellästi: \"Ota minut\nmukaasi\", näyttää sen surullinen silmä sanovan, \"ota minut mukaasi\nveneeseen ja vie minut kauas tästä kierokuvaisesta Arapiasta, näiltä\nnaurettavilta Itämailta, joka on täynnä höyryvetureita ja kyytivaunuja,\nmissä minä poloinen — syrjähän sysätty kameli parka — en tiedä mitä\ntehdä. Sinä olet viimeinen turkkilainen, minä olen viimeinen kameli...\nÄlkäämme enää erotko toisistamme, Tartarin...\"\n\n— Onko tämä kameli Teidän omanne? kysäsee kapteeni.\n\n\"Ei suinkaan!\" vastaa Tartarin, joka kauhusta värisee ajatellessaan,\nettä hänen pitäisi astua Tarasconiin tällaisen naurettavan\nsaattovartijan seurassa; ja julkeasti kieltäen onnettomuuksiensa\nkumppanin, hän potkasee algierilaista maata, lykäten veneen ulos\nrannasta... kameli tunnustelee vettä sieramillaan, ojentaa kaulaansa,\npanee luunsa ryskimään, syöksyy veteen veneen jälkeen ja ui sen\nrinnalla _Zouave_ laivaa kohti, kupera selkä kelluen kurpitsipullon\ntavoin vedessä ja pitkä kaula pystyssä kuin kolmisoutolaivan keula.\n\nVene ja kameli saapuivat yhdessä höyrylaivan kyljelle.\n\n\"Totta puhuen, niin tuo kameli minua säälittää!\" sanoi kapteeni\nBarbassou vallan liikutettuna, \"minun tekee mieli ottaa se laivaan....\nTultuamme Marseilleen lahjoitan sen eläintieteelliseen puutarhaan.\"\n\nMerivettä valuva raskas kameli hinattiin nostokoneiden ja köysien\navulla kannelle, ja _Zouave_-laiva lähti matkaan.\n\nNiinä kahtena päivänä, jotka kuluivat merimatkaan, Tartarin pysyi\nyksin kojussaan, ei sentähden, että meri olisi ollut raivoisa tai että\n_chechia_ olisi saanut liiaksi kärsiä, vaan senvuoksi että tuo riivattu\nkameli, heti herransa ilmestyttyä kannelle, hilpeyttä herättävällä\ntavalla hääri hänen ympärillään... Eipä ennen ole nähty kamelin siihen\nmäärään osoittavan mieltymystään kuolevaista kohtaan!...\n\nHetki hetkellä Tartarin kojunsa pyöreästä ikkunasta, johon hän välistä\npisti nenänsä, näki algierilaisen sinitaivaan vaalenevan; sitten hän\nviimein, hopeanhohtoisena aamunkoiton hetkenä, onnellisena kuuli\nkaikkien Marseillen kellojen soivan. Oltiin perillä... _Zouave_-laiva\nlaski ankkurin.\n\nYstävämme, jolla ei ollut matkatavaroita, astui sanaakaan virkkamatta\nmaihin, kulki kiireisesti Marseillen halki, yhä peljäten, että\nkameli häntä seuraisi, eikä hän hengittänyt vapaasti, ennenkuin hän\noli päässyt turviin kolmannen luokan rautatievaunuun ja vieri hyvää\nvauhtia Tarasconia kohti... Mutta tämä turvallisuuden tunne oli liian\naikainen! Tuskin ollaan päästy parin peninkulman päähän Marseillestä,\nkun kaikkien matkustajien päät tuppautuvat ikkunoiden ääreen.\nHuudetaan, ihmetellään. Tartarin vuorostaan katsoo ulos, ja... mitä hän\nnäkee!... Kamelin, nähkääs, luopumattoman kamelin, joka laukkaa pitkin\nkiskoja huimaavaa vauhtia junan jälessä ja pysyen sen kintereillä.\nEpätoivoisana Tartarin kyyristyi takaisin nurkkaansa ja sulki silmänsä.\n\nTämän onnettoman retkikunnan loputtua oli hän toivonut huomaamattomana\npääsevänsä pujahtamaan kotia. Mutta tuon kookkaan nelijalkaisen elukan\ntähden se oli mahdotonta. Oi, taivaan Herra, millä lailla hänen\npitikään palata kotia! ilman äyriä taskussa, ilman jalopeuroja, tyhjin\nkäsin... Mutta kameli seurassaan!...\n\n\"Tarascon!... Tarascon!...\"\n\nTäytyi poistua junasta...\n\nOi sinuas kauhistusta! tuskin oli sankarin _chechia_ tullut näkyviin\nvaunun ovesta, kun voimakas huuto: \"Eläköön Tartarin!\" pani\nasemarakennuksen lasikaton täräjämään. — \"Eläköön Tartarin! eläköön\njalopeurojen tappaja!\" Ja fanfaarit ja lauluseurojen sävelet kajahtivat\nilmoille... Tartarin oli menehtymäisillään; hän luuli että tämä kaikki\noli ivaavaa uskottelemista. Mutta hän olikin erehtynyt. Koko Tarascon\noli asemalla, lakit ilmassa ja suosiotaan ilmaisten. Siinä on kelpo\npäällikkö Bravida, asekauppias Costecalde,' presidentti, apteekkari, ja\nkoko lakkien metsästäjäin jalo joukko, joka häärii johtajansa ympärillä\nja kantaa hänet riemukulussa portaita alas...\n\nOmituinen kangastuksen vaikutus! Bravidalle lähetetty sokean jalopeuran\ntalja oli kaiken tämän melun aiheuttanut. Tämä vaatimaton vuota,\njoka oli pantu näytteille klubiin, oli pannut Tarasconilaisten päät\npyörälle. Sémaphore-lehti oli puhunut. Oli keksitty kokonainen\nnäytelmä. Tartarin ei enää ollut tappanut vain yhden ainoan jalopeuran,\nhän oli tappanut kymmenen jalopeuraa, kaksikymmentä jalopeuraa,\nlukemattomia jalopeuroja! Tartarin olikin Marseilleen saapuessaan\ntietämättänsä kuuluisa, ja innokas sähkösanoma oli pari tuntia ennen\nhäntä sieltä saapunut hänen synnyinkaupunkiinsa.\n\nMutta ylimmilleen nousi kansan riemu, kun nähtiin oudon eläimen,\npölyn ja hien peittämänä ilmestyvän sankarin taakse ja harppailevan\nalas asematalon portaita. Tarascon luuli hetkisen, että sen muinainen\n\"Taraski\" oli palannut.\n\nTartarin rauhoitti maamiehiään:\n\n\"Se on kamelini\", sanoi hän.\n\nJa jo hän, tarasconilaisen auringon vaikutuksesta, joka vaistomaisesti\npanee valehtelemaan, lisäsi, taputtaen kamelin kyttyrää:\n\n\"Se on jalo eläin!... Se on nähnyt minun tappavan kaikki jalopeurani.\"\n\nSenjälkeen hän tutunomaisesti tarttui päällikön käsivarteen, punoittaen\nonnesta, ja kamelinsa seuraamana, lakkien metsästäjäin ympäröimänä,\nkansan suosionhuutoja kohottaessa, hän hiljakseen suuntasi kulkunsa\njättiläispuu-talolle. Ja astuessaan hän rupesi kertoilemaan suuria\nmetsästysretkiään.\n\n\"Ajatelkaapa\", sanoi hän, \"kun eräänä iltana keskellä Saharaa...\"\n\n\n\n"]