[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f6nl_Mb00ypubiPp7edB78R2MSkX-opT4LIiZA6ZGKvA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},2699,"Parturi ja prinssi","Tarkington, Booth",1869,1946,"2699-tarkington-booth-partur-ja-prinssi8","2699__Tarkington_Booth__Partur_ja_prinssi8",null,"romaani",[],[15],"brittilainen","fi",1900,1924,10193,64019,false,70975,[24,25,26,27],"Bath (England) -- Fiction","England -- Social life and customs -- 18th century -- Fiction","French -- England -- Fiction","Gambling -- Fiction",[29,30,31],"British Literature","Historical Novels","Novels","\"Parturi ja prinssi\" by Booth Tarkington is a novel written in the early 20th century. The story revolves around a clever Frenchman, Monsieur Beaucaire, who navigates through the high society of Bath, England, disguising himself as an aristocrat while taking cunning steps against a nobleman, the Duke. The book explores themes of identity, deception, and social status, particularly focusing on the interactions between Beaucaire and the English elite.  The opening of the book introduces us to a tense scene where Beaucaire confronts the Duke after catching him cheating at cards. The dialogue is sharp and witty, showcasing Beaucaire's grace under pressure as he leverages his intellect to gain the upper hand, all while maintaining a facade of respectability. As the narrative unfolds, we see his plans to infiltrate the elite society and win the heart of lady Mary Carlisle, which is established as one of his motivations. The setting of Bath serves as a backdrop where societal ideals clash, and Beaucaire's dual identity becomes a central conflict, laying the groundwork for a story rich with humor and intrigue. (This is an automatically generated summary.)",[],223,"1700-luvun Englannin Bathiin sijoittuva historiallinen pienoisromaani kertoo ranskalaista parturia teeskentelevästä miehestä. Seurapiirien keskellä hän joutuu selvittämään kunniaansa ja tavoittelemaan rakkautta keskellä uhkapelejä ja juonitteluja.","Booth Tarkingtonin 'Parturi ja prinssi' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2699. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PARTURI JA PRINSSI\n\nKirj.\n\nBooth Tarkington\n\n\nSuomennos (\"Monsieur Beaucaire\")\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1924.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\n\nNuori ranskalainen suoritti suunnitelmansa sangen hyvin. Hänen\nluulonsa, että herttua petti, oli oikea. Niinpiankuin äänettömät miehet\nolivat ovensuusta hiljaa hiipineet huoneen taustalle, kumartui hän\npöydän yli ja veti hymyillen esiin kortin ylvään englantilaisen hihasta.\n\n»Kiitoksia, herra herttua!» nauroi hän, nousi ja astahti askeleen\ntaapäin.\n\n»Se ei merkitse muuta, kuin että minun täytyy tahrata käteni\nvaientaakseni teidät», huusi englantilainen ja säntäsi häntä vastaan.\n\n»Älkää kajotko minuun», sanoi Beaucaire niin tuimasti, että toinen\npysähtyi. »Katsokaa taaksenne!»\n\nEnglantilainen kääntyi ja huomasi olevansa kiikissä. Hän seisoi siinä\nkiinnijoutuneena, voimattomana, milloin punaisena raivosta, milloin\nkalpeana ilmitulon häpeästä. Herra Beaucaire viittasi kohteliaasti\nmykkiin miehiin ja huomautti: »Eikö ole kohteliaisuus herralle, että\nolen hankkinut kuusi isoa miestä hänet voittaakseni. He ovat kaikki\nminun uskollisia palvelijoitani, ja herra on yksin. Halusiko hän ehkä,\netteivät edes hänen palvelijansa saisi tietää hänen pelaavan nuoren\nranskalaisen kanssa, jota herra Nash ei voi suvaita salongissaan? Herra\non onnettomuudeksi tullut tänne yksin ja jalkaisin.»\n\nHerttua syyti suustaan sekavia solvauksia. Hänen kiinniottajansa\nhymyili hilpeästi ja teki kevyen, ikäänkuin surisevaa hyönteistä\nkarkoittavan liikkeen. Samalla viittasi hän palvelijoitaan hillitsemään\nkiivasta kiukkuansa englantilaista kohtaan.\n\n»Te aiotte murhata minut, roisto!»\n\nHerra Beaucaire kohautti ivallisesti hartioitaan. »Mitä puhetta!\nEi toki! Murhata! Mikä sana tämmöiselle isännälle! Ei, ei murhaa,\nainoastaan kunniattomuus.» Hän helkähti heleään nauruun. Oli kuin hän\nolisi koettanut saavuttaa sympatiaa.\n\n»Te helvetin hylky!» herttua suorastaan sylkäisi sanat.\n\n»Sillä tavalla! Mutta minähän unohdan — herrahan on oppinut\nkäytöstapansa omilta maanmiehiltään.»\n\n»Luuletteko te, että yksikään sielu Bathissa uskoo, mitä te sanotte\nminusta — että minä — että minä —»\n\n»Että hänen korkeudellaan Wintersetin herttualla oli piilokortti\nhihassa?»\n\n»Te kurja maantienkulkuri, tallirenki, tallissa syntynyt —»\n\n»Eikö ole kunnia syntyä siellä, missä herra ilmeisesti on saanut\nkasvatuksensa?»\n\n»Te pelkkä palkollinen, niljakas parturi, tallipoikalurjus — te —»\n\n»Mikä ylenpalttisuus!» nuori mies kumarsi ylvään vakaasti. »Hänen\nkorkeutensa antaa minulle kaikki talonsa luottamustoimet.»\n\n»Te viiksiniekka hölmö, täällä Bathissa ei ole viittä säätyhenkilöä,\njotka suostuisivat puhumaan teidän kanssanne sanaakaan —»\n\n»Ei, herra, ei seuraparaadissa. Mutta moni sentään tulee luokseni\npelaamaan. Senvuoksi, että pelaan aina, yöllä tai päivällä, kun vain\njoku haluaa, ja senvuoksi, että olen aina rehellinen, herra.»\n\n»Te kelvoton raukka! Jokainen ihminen tietää, että te tulette\nEnglantiin Ranskan lähettilään parturina. Kuka säätyhenkilö teitä\nkuuntelisi! Kuka teitä uskoisi?»\n\n»Kaikki, herra. Ettekö luule minun ottaneen huomioon yritykseni\nepäonnistumisen mahdollisuuksia?»\n\n»Mitä vielä!»\n\n»Eikö herra tahdo istua jälleen?» Beaucaire kumarsi kevyesti. »Kas\nniin. Meidän ei sovi väsyttää itseämme nyt ennen lady Malbourne'in\nsuuria kutsuja. Haha! Ja sinä, Jean Victor, ja te muut, menkää halliin.\nVartioi ovea François. No niin, nyt voimme puhua. Herra, ajatelkaa\nselkeästi ja kylmästi. Ja kuulkaa nyt tarkoin. Minä puhun lyhyesti.\nMinä olen tunnettu täysin rehelliseksi. Peluriksiko? Niinpä niin,\nmutta rehelliseksi, aina rehelliseksi. Jokainen sanoo sen. Eikö totta?\nAjatelkaa sitä. Ja — onko ehkä joskus hänen korkeutensa korviin tullut,\nettä kaikki eivät usko hänen pelaavan ihan kunniallisesti? Haha! Eikö\nsitä sanottu melkein suoraan vuosi sitten, kun hän pelasi loordi\nTappingfordin kanssa kahvilassa —»\n\n»Te kurja skandaalikiskuri!» huudahti herttua, »minä —»\n\n»Rauhoittukaa, herra!» sanoi ranskalainen. »On halpamaista häväistä\nvoimatonta vangitsijaa. Voiko hän syytää solvauksen takaisin omaan\nuhriinsa? Ajatelkaa, mitä sanon. On totta, että minua ei tunnusteta\nseurapiirissä, että täällä käyvät ystäväni eivät esitä minua\nnaisilleen, että herra Nash on ajanut minut ulos. Mutta kuitenkin!\nEnkö ole tunnettu rehelliseksi ja kunnialliseksi pelaajaksi, ja\neikö minua uskota, juuri minua, kun kohotan ääneni ja syytän teitä\njulkisesti siitä, mitä nyt jo kuiskaillaan salassa? Ajatelkaa sitä.\nTe olette aatelismies, ja aina on joitakin hylkyjä, jotka eivät teitä\nhylkää. Mutta ainoastaan ne pysyvät sitten puolellanne. Tahdotteko,\nettä puhun asiasta? Ja Ranskasta voitte huoleti pysyä poissa, herra.\nMinä olen tosin luopunut herra de Mirepoix'n palveluksesta, mutta hän\nkuulee minua kyllä ja tietää, että en milloinkaan valehtele. Ainoakaan\ngentlemanni ei pelaa teidän kanssanne, kun tulette Pariisiin.»\n\nEnglantilaisen kalpeille huulille ilmestyi punaisia pilkkuja. »Paljonko\ntahdotte?» kysyi hän.\n\nBeaucaire'in hilpeä nauru helähti huoneessa.\n\n»Teillä on luullakseni seitsemänsataa puntaa. Voitte pitää ne, herra.\nMinkävuoksi tulee niin suuri herra pelaamaan herra Beaucaire'in kanssa?\nKun ei kukaan muu halua pelata hänen kanssaan — hän kun ei kykene\nmaksamaan. Haha! Senvuoksi tulee hän vaatimattoman herra Beaucaire'in\nluo. Rahoja, haha! Mitä minä rahoilla teen?»\n\nHänen armonsa Winterset synkistyi, ja hänen kasvonsa vääntyivät. Hän\ntuijotti vastustajaansa ja murisi hiljaa itsekseen.\n\n»Rahojako? Huh!» sähisi pieni pelaaja. »Ei, ei, ei! Asia on vain se,\nettä hänen korkeudellaan herttualla, vaikka onkin rutiköyhä ja hiukan\nhuonossa maineessa, kuitenkin on _pääsy mihin tahansa_ — ellen minä —\nHaha! No, herra?»\n\n»Haa! Rohkenetteko ajatellakaan pakottaa _minua_ —».\n\nBeaucaire kieritti pitkää, kapeaa viiksenpäätä valkoisella\netusormellaan, Sitten hän lausui: »Herra ja minä menemme tänä iltana\nlady Malbourne'in tanssiaisiin — teidän korkeutenne ja minä.»\n\n»Se on rietasta röyhkeyttä!» ärjäisi englantilainen.\n\n»Istukaa rauhassa! Siinä kaikki. Me menemme sinne yhdessä.»\n\n»Ei ikinä.»\n\n»Tänä iltana. Minä olen tehnyt suunnitelmani. Kaikki on järjestetty.»\nHän vaikeni ja sanoi sitten vakavasti: »Teidän tulee esittää minut lady\nMary Carlislelle.»\n\nToinen nauroi pilkallisesti.\n\n»Ja lady Mary Carlisle on kaikista naisista maan päällä ensimmäinen,\njoka pitäisi itse paholaista parempana kuin sukuperätöntä miestä —\nparturia.»\n\n»Kaikki on järjestetty. Älkää pelätkö, kukaan ei epäile herran\nvierasta. Te otatte minut mukaanne tänä iltana —•»\n\n»En.»\n\n»Varmasti. Ja sitten — sitten on minulla pääsy. Pyydänkö liikoja! Sehän\non vain pieni palvelus, ja minä en koskaan kuiskaa, en edes henkäise,\nettä — te ymmärrätte, minä olen ainiaaksi vaiti herralle sattuneesta\nvahingosta.»\n\n»_Teilläkö_ olisi _pääsy_!» ilkkui toinen. »Te voitte mennä väentupaan\ntanssimaan piikojen kanssa. Vaikka tahtoisinkin, niin en voisi\nviedä teitä Bathin seurapiiriin. Kaikki naisten, niin nuorten kuin\nvanhojenkin, isät, veljet ja ihailijat haastaisivat minut taisteluun.\nJa teidät ajettaisiin ulos lady Malbourne'in salongista viisi minuuttia\nsen jälkeen, kun olisitte tullut sisään.»\n\n»Ei, ei, ei!»\n\n»Joka toinen Bathin gentlemanni on pelannut täällä. Ettekö usko,\nettä he tuntisivat teidät, hullu mies? Te olette voittanut tuhansia\nBantisonilta, Rakellilta, Guilfordilta ja Townbrake'iltâ. Ne antaisivat\nratsurenkiensä ruoskia teitä, ja hyvin olisittekin sen ansainnut. Tekö\npuhuttelisitte lady Mary Carlislea? Jopa jotakin! Te! Mutta hänkin\ntuntisi teidät, pöllö, vaikka voisittekin välttää muita. Hän seisoi\naivan lähellä teitä, kun Nash ajoi teidät ulos salongistaan.»\n\nBeaucaire punastui hiukan.\n\n»Ettekö luule minun nähneen häntä?» kysyi hän.\n\n»Luuletteko te, että alhaissyntyistä suvaittaisiin senvuoksi, että\nWinterset esittää hänet — uskotteko, että Bath vastaanottaa parturin?»\n\n»Saanko huomauttaa teille erästä seikkaa, herra?» lausui nuori mies\niloisesti. »Minä olen jättänyt sen ammatin.»\n\n»Moukka!»\n\n»Minä olen nyt kunniallinen mies.»\n\n»Hyi!»\n\n»Älykäs mies», jatkoi nuori ranskalainen, »ja hyvinkasvatettu mies.\nEikö totta? Oletteko koskaan nähnyt minua juovuksissa tai raakana\ntai kuinka sanoisin — _porvarimaisena_? Saisitteko hävetä vieraanne\nesiintymistä? Ette koskaan. Ja minun ulkonäköni — näytänkö minä rahvaan\npojalta? Enpä tietenkään. Enkö voi verrata pukuani ja makuani teidän\nkanssanne? Haha! olkaa huoleti! Haha! Ja tänä iltana minä puhelen lady\nMary Carlislen kanssa.»\n\n»Järjettömyyttä!» herttuan suuttumus muuttui ivaksi. »'Lady Mary\nCarlisle, saanko kunnian esittää teille markiisi de Mirepoix'n\nparturin?' niinhän se oli?»\n\n»Ei, hyvä herra», nauroi nuori mies. »Ei aivan. Teille ei tapahdu\npienintäkään vahinkoa. Minä uhraan viikseni — ja otan pois tämänkin\nkamalan, mustan peruukin ja esiinnyn omissa hiuksissani. Katsokaa\ntänne!» Puhuessaan tempasi hän raskaan kiharakasan päästään, ja\nhänen oma tukkansa, joka oli ollut sykkyrällä suuren peruukin alla,\nhulmahti alas harteille ja kimmelsi kuin kulta kynttilänvalossa. Hän\ntaivutti päätään taapäin ja ravisti tukan pois kasvoiltaan. »Kun se\non käherretty, olen muuttunut. Kukaan ei voi tuntea minua. Sen saatte\nnähdä. Ettekö nyt ymmärrä, kuinka vähää teiltä pyydän? Ei kukaan tule\ntuntemaan 'herra Beaucaire'ia' tai 'Viktoria'. Haha! Kaikki on hyvin\nsuunniteltu. Teillä ei ole mitään pelkäämistä.»\n\n»Kirottu mies», sanoi herttua, »luuletteko minun suostuvan raahaamaan\nteitä mukanani niin kauan kuin teitä huvittaa?»\n\n»Te erehdytte. Ei. Kaikki, mitä teiltä vaa — mitä teiltä pyydän, on\nvain tämä ainoa ilta. Enempää en tarvitse. _Sitten_ en enää tarvitse\nteitä, herra.»\n\n»Pitäkää varanne — sitten!» mutisi englantilainen alentuvasti.\n\n»Voitettu!» huudahti Beaucaire ja taputti iloisesti käsiään. »Voitettu\ntäksi iltaa! No se on järkevää. Minä olen kyllä valmis kaikkeen —\nsitten. Eihän voi vaatia liikoja teidän kärsivällisyydeltänne. Onhan\naivan luonnollista, että te koetatte kostaa minulle sen ilkeän ansan,\njonka niin katalasti teille viritin. Minä tulen joskus tämän illan\njälkeen kohtaamaan joitakin ounaita ystäviänne. Eikö totta? Minun\ntäytyy koettaa pysyä rohkeana.» Hän loi herttuaan omituisen katseen.\n»Herra haluaa ehkä tietää, minkävuoksi olen toimeenpannut tämän\ntragedian, minkävuoksi olin niin epäkohtelias, että otin herran kiinni?»\n\nHänen armonsa Winterset vastasi kylmällä katseella. Ylhäisen\naatelismiehen suonet tykkivät jo tyynemmin. Katse ei ollut enää niin\nraivoisa ja terävä. Tasainen, luonteva puna palasi hänen kasvoilleen\neikä hänen äänensä enää ollut niin käheä. Hän alkoi kyetä malttamaan\nmieltänsä. »Alhaisilla on aina halu päästä hienoston pariin.»\n\n»Ei, ei, ei!» Ranskalainen nauroi. »Sitä se ei ole. Enkö minä jo ole\nmuka 'hieno mies'? Minultahan puuttuu vain nimeä ja syntyperää. Te,\nherra, saatte antaa minulle ne. Haha! Minusta tuli aatelismies tästä\nillasta alkaen. 'Viktor', parturi, on tuomittu kuolemaan. Hänen\nkaulansa katkaistaan hänen omalla partaveitsellään. 'Herra Beaucaire'\n—» Nuori mies hypähti ylös, tarttui mustaan peruukkiin, pisti sen\npöydällä olevaan nopparasiaan ja nakkasi tämän vinhasti ovesta ulos.\n»'Herra Beaucaire' tukahdutetaan omaan nopparasiaansa. Mikähän Fenix\ntuosta tuhka-astiasta noussee? Mikä suuri etu minulle onkaan kaikkien\nmuiden arvohenkilöiden rinnalla, jotka vain ovat syntyneet arvoonsa!\nMinä voin valita omani. Ei, valitkaa te minun puolestani, herra.\nTeettekö minusta ritarin, kreivin, vicomte'in, markiisin — vai minkä?\nEikö mitään niistä! Voinko ilman herran onnittelua olla mitään,\nmitä hän itse ei ole? En toki! Minusta tulee herttua, sanokaamme\nChateaurien'in herttua. Haha! Ymmärrättehän? Te olette säätyveljeni.»\n\nBeaucaire otti pari siroa askelta ja heilautti kättään kohteliaasti\nherttualle ikäänkuin olisi kutsunut tätä tulemaan mukaan hänen\nkorkeaan aatelisarvoonsa. Englantilainen seisoi odottavana, tyyni ja\ntuima katse jo hiukan oveloituvana. Beaucaire pysähtyi äkkiä. »Mutta\nminähän unohdan ikäni. Minä olen kolmenkolmatta ikäinen», sanoi hän\nhuoaten. »Iloitsen hartaasti päästessäni itse ylimyksen arvoon. Se on\ntuntunut minusta liian suurenmoiselta, ja olen aina luullut olevani\nsellaisesta kunnianhimosta vapaa. Luulin, että oopperan kuuntelu\nriittäisi, että en tuntisi halua laulaa mukana. Herra, minä sanon\nteille erään salaisuuden: naiset teidän maassanne ovat hyvin erilaisia\nkuin meillä. Mademoiselle'ia voi ihailla, englantilaista ladyä täytyy\njumaloida. Meidän naisillamme on — nuoruuden kauneutta, teikäläiset\novat komeita vielä kolmikymmenvuotiaina. Meikäläiset ovat kukkasia,\nteikäläiset tähtiä! Nähkää, minä kavallan itseni, minä olen niin huono\npatriootti. Ja näiden tähtien joukossa on yksi — ah, on yksi — johon\nranskalaisparka kurjasta kolkastaan on kiinnittänyt huomiota, sinnekin\ntunsi hän sen hehkun lämpöä!» Beaucaire kääntyi ikkunaan ja katsoi\npimeään. Hän ei nähnyt kaupungista tuikkivia valoja. Kun hän taas\nkääntyi, oli hän melkein unohtanut vankinsa. Muita näkyjä väikkyi hänen\nmielessään.\n\n»Ah, mikä sädeloisto!» huudahti hän. »Ne, jotka asuvat pilvien\npäällä, tahtovat näyttää haluavansa, että maa olisi onnellinen,\nhymyilevät ja luovat tämän ladyn. Kultakutrinen taivaan enkeli ja\nkuitenkin metsästyksen Diana! Minä näen hänen kiitävän ohitseni\nsuurella ratsullaan. Hän koskettaa sormillaan hevosen harjaa. Minä\nlahjon ratsupojan saadakseni nuo harjajouhet. Minulla on ne täällä\nveljeni kuvan ohella. Oo, _te_, te nauratte minulle tietenkin! Mitä te\nymmärrätte! Se oli kaikki, mitä saatoin saada. Mutta minä olen kuullut\nhänen korkeutensa yrityksistä pelastaa omaisuuttaan. Mutta se ei\nonnistu. Se ei ole oikea tie — tämä perintöosa menee hänen nenänsä ohi.\nHerra, te ja minä! Te voitte nauraa! Taistelu on alkanut ja _minun_\naloitteestani. Suuri askel on astuttu: aina tähän päivään saakka\nei teillä ollut mitään kukistettavaa, huomisesta alkaen on teillä\nranskalainen ylimys — oma suojattinne — voitettavana. Ja te häviätte,\nkun luulette taistelua helpoksi, ja kun ette ymmärrä mitään, ette niin\nhölynpölyä, jumalaisesta. Kuinka voisittekaan mitään ymmärtää? Teillä\nei ole sitä vaistoa. Naisen sydän on teille kirjoittamaton lehti.\nTe ette tiedä mitään niistä värähdyksistä, jotka siinä liikkuvat.\nOn erinäisiä sanoja, jotka on tehty yksinomaan lady Maryä varten —\n_bellissima_, tenhoava, _glorieuse_! Oo, kuinka minun katseeni seurasi\nhäntä. Minua surettaa, kun näen hänen ympärillään teidän nuoria\nkapteenejanne, aatelismiehiänne, lörpöttäjiä ja teikareita — haha! —\nja minun täytyy seistä kaukana syrjässä! Minua surettaa, että saatan\nihailla häntä vain kaukaa! Se on outoa, mutta olen melkein huudahtanut\nihastuksesta, kun olen nähnyt hänen toiseen mieheen luomansa katseen.\nSe oli niin kaunis, niin lempeä. Niin säteilevät olivat hänen silmänsä\nja niin hymyilevät hänen huulensa. Ah, kuinka jumalaista keimailua!\nKatse toiselle, oo, niin monelle toiselle, ja kerran ruusu teille,\nherra, kun minulle ei suotu onnea olla edes multaa hänen pienen\nkenkänsä alla! Mutta _tänä iltana_, herra — haha! — tänä iltana, herra,\nte ja minä, kaksi ruhtinasta, Wintersetin herttua ja Chateaurien'in\nherttua — haha! Ymmärrättekö! Me menemme käsi kädessä noihin\ntanssiaisiin, ja minä saan sellaisen katseen, minä! Ehkäpä ruusunkin.\n_Minä_! Nyt alkaa jo olla kiire. Mutta vain kymmenen minuuttia vielä,\nherra. Pyydän anteeksi, että odotutan teitä sillä välin, kun käyn\nviereisessä huoneessa teloittamassa viikseni — se on ainoa murhani\ntänä iltana — ja pukeutumassa valkoiseen atlaspukuun. Haha! Minä\ntulen olemaan muhkea herra. François, lähetä Louis luokseni ja Viktor\ntilaamaan kahdet vaunut, herralle ja minulle. Me menemme tänä iltana\nylhäisön pitoihin!»\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\n\nVaunuja tungeksi kadulla lady Malbourne'in portin edustalla, missä\nhilpeä yleisö kamppaili humalaisten palvelijain ja soihdunkantajain\nkanssa parhaista paikoista, mistä saattoi nähdä vilahduksen suurinta\nkomeutta ja loistoa. Päivä sarasti idässä, ja vieraat tekivät lähtöä.\nYksitellen tai parittain tuli heitä sipsutellen portaita alas. Illan\ntekohymy häipyi ikävystyneen piirteen tieltä, kun he astelivat\nvaunuihinsa piiloutuakseen niiden pimeään. Talon sisältä kuului vielä\nviulujen soittoa, ja ikkunat säteilivät monien kynttiläin valoa. Kun ovi\navautui ja lady Mary Carlisle'in vaunut huudettiin esiin, tunkeutui\njoukko kiihkeämmin lähemmäksi nähdäkseen.\n\nLyhyehkö, valkoisessa atlaspuvussa oleva kaunis nuori mies astui\nportaille, kääntyi ja kumarsi naiselle, joka samassa ilmestyi ovelle ja\njonka arvokasta viehkeyttä hetkisen saattoi ihailla tässä säteilevässä\nkehyksessä. Joukko kohotti voimakkaan eläköönhuudon Bathin kaunottaren\nkunniaksi.\n\nNuori ylimys hymyili heille ihastuneena. »Mitä ihania ihmisiä!»\nhuudahti hän. »Miksi en tiennyt sitä, jotta olisin saanut huutaa\nmukana?» Ylhäinen nainen ei kiinnittänyt lainkaan huomiota\nihmisjoukkoon. Mutta se hurrasi haltioissaan vielä kerran. Kavaljeeri\nojensi naiselle kätensä. Nainen niiasi sulavasti ja asetti sormensa\npäät hänen käteensä. »Se on minulle suuri kunnia, teidän korkeutenne»,\nsanoi hän.\n\n»Ei, ei!» lausui mies vakavasti. »Nähkää, minä olen vain köyhä\nranskalainen, jota keisarit nyt kadehtisivat.» Sitten saattoi\nChateaurien'in herttua lady Mary Carlisle'in alas portaita. Koko hänen\nvalkoiseen atlassiin puettu sorja vartalonsa ilmaisi kunnioittavaa\nylpeyttä siitä ritaripalveluksesta, joka oli hänen tehtävänään ja jota\nmonet illan kavaljeereista olivat toivoneet omalle osalleen. Hän oli\nmuhkea, kuten itse ennalta oli sanonut.\n\n»Jätättekö minut niin onnettomaksi?» sanoi hän matalalla äänellä.\n»Minähän olen niin kauan pyytänyt tuota ruusua —»\n\n»Ei koskaan!» sanoi lady Mary.\n\n»Oo, minä tiedän kyllä, että en sitä ansaitse mutta —»\n\n»Ei koskaan!»\n\n»Minun arvottomuuteni suuruus yksin voi saada herttaisuutenne hereille.\nSuokaa hyvälle sydämellenne valta ja antakaa köyhälle kerjäläiselle tuo\npieni punainen ruusu, tuo suuri almu.»\n\n»En koskaan!»\n\nLady Mary nousi vaunuihin. »Oi, antakaa minulle ruusu», kuiskasi\nsaattaja. Ladyn kauneus loisti häikäisevänä häntä vastaan harmaassa\nhämyssä.\n\n»En koskaan!» sanoi hän kuin uhmaten, kun vaunujenovi suljettiin. »En\nkoskaan!»\n\n»Ah!»\n\n»En koskaan!»\n\nRuusu putosi saattajan jalkoihin.\n\n»Ruusu kuihtuu huomenna», lausui ääni hänen takanaan.\n\nHerra de Chateaurien kääntyi ja katsoi säteilevin silmin Wintersetin\nherttuaa.\n\n»On jo päivä», vastasi hän ja viittasi itää kohti. »Herra, eikö teille\nollut kylliksi, kun saitte saattaa vaunuihin lady' Maryn tätiä? Lady\nRellerton on vielä varsin komea nainen. Ihmeellistä, ettette näyttänyt\nonnellisemmalta.»\n\n»Tuolla ruusulla on onnettomuutta uhkaava väri, luullakseni», huomautti\nherttua.\n\n»Sillä on ruskon väri, veljeni.»\n\n»Minä toistan, että se tuottaa onnettomuutta», sanoi toinen tyynesti.\n\n»Se on ranskalaisen luonnolle sopiva väri. Haha!» huudahti nuori mies.\n»Mikä hinta olisi liian suuri? Ruusu on ruusu! Hyvää yötä, veljeni,\nhyvää yötä! Minä toivon, että näette unta ruusuista, punaisista\nruusuista, vain kauniista punaisista punaruusuista!»\n\n»Odottakaa! Näettekö sen silmäyksen, minkä hän loi katurahvaaseen, kun\nse hurrasi hänelle? Ja merkitsettekö te hänelle sen enempää, kun hän\nsaa tietää kaikki? Ette enempää kuin tuo ratsupoika!»\n\n»Punaisia ruusuja, veljeni, vain punaisia ruusuja; minä toivon, että\nnäette unissanne vain punaisia, punaisia ruusuja.»\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\n\nBathin ylhäisessä seurapiirissä oltiin yhtä mieltä siitä, että hänen\nkorkeutensa Chateaurien'in herttua oli hieno, ylen hieno mies, että\nhänen saattueensa ja ajoneuvonsa olivat komeammat kuin kenenkään\nmuun; että hänen muotonsa oli jalo, hänen käytöksensä viehättävä.\nToisten nuorten aatelismiesten seurassa oli hänen olentonsa hieman\nalentuvainen, sillä hänen ainoa vertaisensa oli hänen korkeutensa\nWinterset. Mutta se pantiin merkille, että kun hän kumartui suutelemaan\njonkun ladyn kättä, ilmaisivat hänen piirteensä vain iloista ja altista\nihailua.\n\nViikon kuluttua oli hän leskiarmojen epäjumala. Vanhat naiset tunsivat\nhäntä kohtaan lämpimiä tunteita. Nuoret kaunottaret katsoivat häneen\nlempeästi, kun taas miehet tunsivat joko ihailua tai kateutta. Hän\noli suunnattoman rikas. Vanha Bicksit, joka aina muka oli nähnyt\nkaikki, ei arvannut olla sanomatta käyneensä Chateaurien'issâ nykyisen\nherttuan isän aikana, puhuipa vielä laajalti ja yksityiskohtaisesti\nlinnan ihmeteltävästä suurenmoisuudesta. Nuorella ylimyksellä oli\nvain yksi vika: hän oli huono peluri. Hän ei huolinut tavoittaa\nonnea noppa-arvalla tai kortilla. Hän myönsi hilpeästi syntyneensä\nseikkailuun haluttomaksi ja sanoi varmaankin menettävänsä suuren onnen,\nkun oli ilman taipumuksia sellaiseen.\n\nMutta ei kestänyt kauan, ennenkuin hän sai tilaisuutta näyttää\ntaitoansa aseen käyttelyssä. Muuan Rohrer-niminen kapteeni, josta\nkulki muun muassa se maine, että hänellä oli tavattoman taitava\nja verenhimoinen miekka, tuli eräänä iltana äkkiä Bathiin, ja\nseuraavana aamuna kyhnäisi hän aika tuntuvasti herra de Chateaurien'iâ\nkylpyravintolan salissa. Kyhnäisty kumarsi, kääntyi tyynesti selin ja\njatkoi keskusteluansa seurassaan olevien herrojen kanssa. Kapteeni\nRohrer pukkasi häntä uudemman kerran. Herra de Chateaurien katsoi\nsilloin miestä suoraan silmiin ja pyysi kohteliaasti anteeksi, että oli\nniin pahasti tiellä. Silloin pyysi Rohrer saada esittelyttää itsensä\nhänelle ja lausui senjälkeisessä keskustelussa erinäisiä halventavia\narvosteluita ranskalaisten rohkeudesta ja ominaisuuksista.\n\nRanskan hovista oli liikkeessä omituinen juoru: eräs kuninkaallinen\nprinssi, edellisen hallitsijan pojanpoika ja vallanperimykseen toiseksi\noikeutettu, oli tehnyt tenän Ludvig XV:tä vastaan, joka oli käskenyt\nhänen mennä naimisiin heidän yhteisen serkkunsa Henriette-prinsessan\nkanssa. Sanottiin prinsessan olleen lämpimästi kiintyneen prinssiin,\nmutta tämän kieltäytyneen menemästä naimisiin hänen kanssaan kuninkaan\nkäskystä. Ja huhu tiesi vielä oikullisen prinssin suostuneen mieluummin\nlähtemään syrjäiseen Vincennes'iin, jonne kuningas raivoissaan\nuhkasi hänet lähettää. Tämä juttu oli koko poliittisen Euroopan\njännittävimpänä juoruna, ja kapteeni Rohrer, joka tahallansa esitti\nasian siten, että se siinä määrässä häväisi kaikkia ranskattaria,\njotta ei ainoakaan ranskalainen mies saattanut sitä sivuuttaa\nsatunnaisena kyynäspäänkyhnäyksenä, kertoi juttua moneen kertaan ja\naivan vääristeltynä saadakseen aikaan skandaalia asiasta, joka ei\nläsnäolijoihin millään tavalla kuulunut.\n\nHän saavutti, mitä oli odottanut. Herra de Chateaurien keskeytti oman\nkeskustelunsa ja kääntyi tyynesti hänen puoleensa. »Herra», sanoi hän,\n»vain siivoton ihminen kieltää Bourbon-Contin prinsessan jalon luonteen\nhyvät ja hienot ominaisuudet. Jokainen ranskalainen tietää, että hänen\nserkkunsa on niskuroiva ja kiittämätön olento, joka tunsi häntä kohtaan\nsuurta kunnioitusta, mutta oli niin itsepäinen, ettei suvainnut edes\nkuninkaan käskyä: 'Sinun on mentävä naimisiin sen ja sen kanssa'.\nYstäväni», ja nuori mies kääntyi muiden puoleen, »saanko pyytää teitä\nhetkeksi tulemaan piiriin tähän ympärillemme? On kyllä totta, että\nOrleans'in herttua on huono ihminen, mutta ei —» hän käännähti ja\nsivalsi hansikoidun kätensä selkäpuolella kapteeni Rohrerin otsaa —\n»mutta ei niin halpamainen kuin sinä, viheliäinen porsas!»\n\nKahta tuntia myöhemmin puhkaisi hän miekallaan kapteeni Rohrerin\nvasemman olkapään — minkä jälkeen hän lähetti korillisen punaisia\nruusuja Wintersetin herttualle. Muutaman päivän kuluttua sai hän\nkimppuunsa toisen kapteenin. Tämä oli keimaileva teikari ja niin\nhämmästyttävän röyhkeä, että väitti julkisesti de Chateaurien'iâ\nhuijariksi. Hän vakuutti, että Chateaurien-nimistä linnaa ei\nollut olemassakaan. Ranskalainen nauroi hänelle vasten naamaa,\nja saman päivän illalla lävisti hän varovasti tämän oikean\nolkapään. Ojentaessaan veristä miekkaansa palvelijalle selitti hän\nsekundantiileen Molyneux'lle ja läsnäoleville todistajille, että\nhän ei taistellut omasta puolestaan — hänen arvossaan olevaa miestä\nei voi loukata tämän arvon epäily — vaan hän taisteli ystävänsä\nWintersetin puolesta. Tuo lurjus oli väittänyt, että Winterset oli\ntuonut seurapiireihin huijarin. Saattoiko hän suvaita sellaisen\nystävän häväisemistä, jota hänen oli kiittäminen siitä ystävällisestä\nkohtelusta, jota hän oli saanut osakseen Bathissa? Sitten kumartui hän\nmaassa makaavan vastustajansa puoleen ja kuiskasi tälle: »Tyhmyri,\nsanokaa isännällenne; että hänen täytyy keksiä parempi riidan aihe\nseuraavaa varten, jonka hän lähettää minun tielleni.»\n\nHerra de Chateaurien'in menettely todettiin mallikelpoiseksi.\n\nKetään ei kummastuttanut, että nuori muukalainen liittyi siihen suureen\nihailijajoukkoon, joka seurasi kaunista lady Mary Carlisle'iâ, eikä\nmyöskään se, että tämä vähitellen alkoi osoittaa hänelle suosiotaan\nniin ilmeisesti, että loordi Townbrake, sir Hugh Guilford ja rikas\nsquire Bantison, jotka kaikki uskollisesti olivat ladya kosiskelleet\nkolme vuotta, olivat raivoissaan, ja hänen armonsa Winterset\njulmistuneena hiipi pois tämän ylhäisen tädin talosta.\n\nKun de Chateaurien tapasi herttuan toisen kaksintaistelunsa jälkeen,\nhymyili hän tälle hilpeästi. »Se oli kömpelö temppu, kovin kömpelö!»\nkuiskasi hän. »Onko teillä varaa panna joku toinen pakottamaan minua\nriisumaan naamarini? Teillä, joka itse olette minut seurapiiriin\ntuonut? Ihmiset tulevat sanomaan, että siinä mahtaa piillä joku\nskandaali, jonka nojalla minä saatoin pakottaa teidät esittelijäkseni.\nTeillä täytyy olla rohkeutta itsellänne!»\n\n»Minä sanoin teille, että ruusu ei elä kauan», kuului vastaus.\n\n»Ah niin, ne ruusut! Sitä suurempi syy poimia uusia joka päivä.» Hän\notti punaisen ruusunnupun rinnaltaan ja nosti sen huulilleen.\n\n»Herra de Chateaurien!» Se oli lady Maryn ääni. Hän seisoi erään pöydän\nääressä, missä hänen vasemmalle puolelleen oli varattu tyhjä paikka.\n»Herra de Chateaurien, me olemme jo kauan odottaneet teitä.»\n\nHerttua näki sen silmäyksen, minkä ranskalainen sai, ja joutui hetkeksi\naivan pois suunniltaan.\n\n»Me lähestymme ratkaisua, eikö totta, herra?» sanoi de Chateaurien.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\n\nSyyskuinen yö oli kirkas, ja kuu valaisi kaupunkia ja maata,\nmukulakivikatuja ja kiemurtelevia maanteitä. Sumu nousi hitaasti\nmaasta, ja ilma oli lauha ja tuoksuva. Kaikki oli matkan päästä kuin\nsalaperäiseen huntuun verhottua. Kaikki Bathin arvo- ja säätyhenkilöt\nolivat tänä iltana eräässä lähistön vallaskartanossa pidetyissä\njuhlissa. Kun muhkeat pidot olivat päättyneet, sai herra de Chateaurien\npaluumatkalla mielihyväkseen liittyä lady Maryn vaunujen ympärillä\nolevaan saattueeseen. Valtamaantielle tultua jäivät sir Hugh Guilford\nja Bantison noin viittäkymmentä askelta jälkeen. He keskustelivat\nmatalalla äänellä, mutta vilkkaasti jostakin Molyneux'n kanssa ja\njatkoivat sitten ratsastusta jättäen puhelun sikseen. Puoli tusinaa\ntoisia kavaljeereja ratsasti edellä itsekseen nurkuen. He tekivät\ntylsiä yrityksiä osoittaakseen kohteliaisuutta lady Maryn tädille\nvaunujen toisella puolella, sillä välin kun onnellinen ranskalainen\nsai luvan ratsastaa aivan sen ihannoitavan ikkunan vieressä, joka oli\nEnglannin kauneimpien kasvojen kehyksenä.\n\nHän lauloi ladylle pienen ranskalaisen laulun, laulun kulkijapojasta,\njoka uneksi kotomaastaan. Lady Mary kuunteli, katsoi kuuta ja tunsi\nlämpöisen pisaran poskellaan, ja ratsastaja näki kyyneliä päilyvän\nhänen silmäripsissään.\n\n»Neiti», kuiskasi hän, »minäkin olen ollut sellainen kulkijapoika,\nmutta minä en uneksinut Ranskasta. Ei, minä en uneksinut siitä kodista,\nsiitä rakkaasta maasta. Vaan vielä kalliimmasta maasta, unten maasta\n— kullasta ja lumesta.» Hän huokasi hiljaa nähdessään ladyn valkoisen\notsan ja kevyesti puuteroidut hiukset sen yllä. »Kullasta ja lumesta ja\nsinisestä taivaasta naisen silmissä!»\n\n»Minä luulin, että Ranskan naiset ovat tummia, sir.»\n\n»Kuinka julma te olette! On kuin ette tahtoisi ymmärtää! Olenko minä\npuhunut Ranskan naisista? En, en, en! vaan ihanimmasta kaikista maista,\nniin, se on osa taivasta, neiti. Enkö luovu uskollisuudestani Ranskaa\nkohtaan? Näettehän sen! Minä olen alamainen — ei, orjaksi valmis — sen\nsinisen taivaan maassa, kullan ja lumen maassa.»\n\n»Kaunista puhetta», vastasi lady Mary katse alasluotuna. »Mutta eikö\ntuo osoita huomattavaa kokemusta kauniiden sanojen sommittelussa?»\n\n»Kiusanhenki! Ei, se osoittaa vain, kuinka innoittuu, kun tulee\ntuntemaan teidät.»\n\n»Me Englannin naiset saamme kuulla sellaista yllin kyllin, sir.\nJa me olemme tulleet kyllin taitaviksi voidaksemme paljastaa\nsen vaiteliaisuuden, joka piilee meikäläisten kavaljeerien\nkohteliaisuuksien alla.»\n\n»Kiitoksia! Sen uskon!» huokasi de Chateaurien, mutta tyrehdytti sanat\nhuulilleen.\n\nLady ei luonut katsettaan ylös. Hän jatkoi: »Me tulemme pian siihen\nvakaumukseen, että todellinen tunne sanotaan sammaltaen eikä luista\nkeveästi ja sulavasti; että mairittelu ilmaisee teennäisyyttä, sir,\npaljoa enemmän kuin vilpitöntä — todellista —» Hän sammalsi nyt itse.\nHän punastui ja vaikeni, peläten lausua julki yhtä sanaa. Syntyi\näänettömyys.\n\n»Todellista — rakkautta», täydensi de Chateaurien käheästi. Kun hän\nsanoi tämän sanan, vavahtivat molemmat. Lady Mary kääntyi puoleksi\npoispäin ja katsoi vaunujen pimentoon.\n\n»Minä tiedän, minkävuoksi te epäilette minua», sanoi de Chateaurien,\nhänkin nyt sammaltaen, vaikka se ei suinkaan johtunut teennäisyyden\ntaituruudesta. »Teille on sanottu, että ranskalaiset vain kiemailevat,\neikö olekin? On, ja te luulette, että minä olen sellainen. Te luulette,\nettä minä nyt teen niin.»\n\nLady Mary ei hievahtanut.\n\n»Toivon tietenkin mahdottomia», huokasi ratsastaja. »Tahtoisin näet,\nettä lumi ei olisi niin kylmää — juuri nimille.»\n\nNeito ei vastannut.\n\n»Kääntykää minuun päin!» pyysi ratsumies.\n\nIllan vienoa tuoksua tuli heitä vastaan, ja kaukaa kuului jahtitorven\nheikko, mutta selkeä ääni.\n\n»Kääntykää minuun päin!»\n\nKaunis pää kumartui syvälle alas.\n\nHänen pieni hansikoitu kätensä tarttui vaunujenikkunan kapeaan pieleen.\nRatsastaja pani oman kätensä sen päälle. Molemmat kädet vavahtivat kuin\nkaksoislehti tuulenpuuskassa. Neito ei vetänyt pois omaansa. Hetken\nkuluttua, kummankaan tietämättä kuinka pitkän, tunsi nuori mies neidon\nlämpöisten sormien liikahtavan ja värähtäen puristavan hänen kättään.\nVihdoin katsahti neito rohkeasti ylös ja kohtasi hänen katseensa.\nJahtitorven ääni kuului uudelleen — nyt lähempää.\n\n»Kaikki kylmyys on poistunut lumesta — jo kauan sitten», sanoi neito.\n\n»Armaani!» kuiskasi de Chateaurien saamatta enempää sanotuksi.\n»Armaani!» mutta neito tarttui säikähtyneenä hänen käsivarteensa.\n\n»Katsokaa eteenne!» Hurja melu kuului tieltä heidän edessään. Torvi\nraikui voimakkaasti. »Katsokaa eteenne!» Kuin ukkosenjyry kuului\nkiitävien kavioiden kopse illan hiljaisuudessa. Ne, jotka olivat\nverkalleen ratsastaneet vaunujen edessä, hajaantuivat nopeasti\ntiepuoleen pensastoon. Ja kuunvalossa välkkyvät miekat paljaina syöksyi\njoukko ratsumiehiä maantietä eteenpäin. Heidän huutonsa täytti illan\nilman.\n\n»Parturi! Lyökää kuoliaaksi parturi!» karjuivat he. »Parturi! Lyökää\nkuoliaaksi parturi!»\n\nBeaucaire ehti töin tuskin temmata esiin miekkansa kun he jo olivat\nhänen kimpussaan.\n\n»Apuun!» kuului hänen heleä huutonsa, kun hän kohottautui jalustinten\nvaraan. »Apuun, François, Louis, Berquin! Apuun, François!»\n\nRatsumiehet kävivät suoraa päätä häneen käsiksi. Hän torjui ensimmäisen\niskun, mutta yhteentörmäyksessä horjahti hänen hevosensa vaunuja vasten.\n\n»Kehnot konnat!» huusi hän suuttuneena. »Saattaa lady vaaraan,\ntoimeenpanna tämmöinen meteli ladyn läsnäollessa! Ajakaa eteenpäin!»\nhuusi hän.\n\n»Ei!» huusi lady Mary.\n\nRanskalaisen ahdistajat olivat naamioituja, mutta he eivät olleet\nmaantierosvoja. »Parturi! Parturi!» karjuivat he käheällä äänellä ja\nasettuivat renkaaksi hänen ympärilleen.\n\n»Katsokaa, kuinka hän käyttelee veistään!» nauroi Beaucaire, kun hänen\nmiekkansa läpäisi erään kirjavan nutun. Hetkeksi hajotti hän renkaan\nja väljensi piiriä ympärillään, ja lady Mary näki hänen kasvonsa\nsäteilevän kuutamossa. »Roisto!» sähisi Beaucaire, kun hevonen luhistui\nhänen altaan ja, vaikka hänen oli suojeltava päätään sitä vastaan\ntähdätyiltä iskuilta, sai hän kuitenkin vedetyksi satulasta alas sen\nmiehen, joka oli katkaissut eläinraukan kinnesjänteen. Mies putosi\näkkiä maahan ja jäi siihen makaamaan.\n\n»Eikö ole kohteliaisuus herralle, että olen hankkinut kuusi isoa miestä\nhänet voittaakseni?» lausui eräs syvä ääni.\n\n»Ahaa, vai olette te täällä, ystäväni! vain hiukan taempana — toisten\nselän takana huomatakseni. Haha!»\n\nRanskalaisen aseenkäyttö osoitti hänen suurta taituruuttaan, varsinkin\nkun hänellä oli vain kevyt paraatimiekka. Mutta rengas pieneni, eikä\nhänen urheasta puolustuksestaan voinut ajan pitkään olla apua. Lady\nMaryn ratsupalvelijat ja kavaljeerit asettuivat ympäröimään vaunuja\ntaisteluun sekaantumatta.\n\n»Sir Hugh Guilford», huusi lady Mary epätoivoisena, »ellette te tahdo\nauttaa häntä, niin antakaa miekkanne minulle!» Hän olisi hypännyt\nvaunuista ulos, ellei sir Hugh olisi painanut ovea kiinni.\n\n»Istukaa alallanne, lady Mary!» sanoi hän. Sitten kääntyi hän kuskin\npuoleen käskien: »Aja!»\n\n»Jos hän ajaa, niin minä tapan hänet!» tiuskasi lady Mary kiivaana.\n»Voi, mitä kurjia pelkureita te olette! Annatte murhata herttuan ihan\nsilmienne edessä!»\n\n»Herttuan!» nauroi Guilford. »Häntä ei tapeta, ennenkuin — olkaa\nrauhassa, neiti, selitys tulee kyllä. Onpa aika», sanoi hän kääntyen\nMolyneux'n puoleen, »että se huijari saa, mitä hänelle kuuluu.\nKuulitteko, mitä lady Mary lausui?»\n\n»Oli parturi taikka ei», vastasi Molyneux, »niin olisi minun sentään\npitänyt häntä varoittaa. Hän heiluttaa miekkaa kuin herra. Oo oo!\nKatsokaa! Se on häpeä!»\n\nBeaucaire seisoi nyt maassa. Hänen hattunsa oli pudonnut maahan.\nValkoinen puku oli täynnä reikiä, näkyipä siinä jo punaisia täpliä. Oli\nkuin hänessä olisi ollut tusina miekkailumestareita, niin varovasti,\nvalppaasti ja taitavasti hän taisteli. Raaka voima yksin ei voinut\nhäntä voittaa. Hän nauroi kesken kaikkea lapsellisen hilpeästi.\n\n»Uskokaa minua», sanoi Molyneux, »tuo mies ei ole parturi! Ei ole eikä\nole ikinä ollut!»\n\nHetken näytti siltä kuin Beaucaire pääsisi voiton puolelle. Kaksi\nvastustajaa makasi jo maassa, muut ähkivät haavojansa, ja miekkailun\nmestari oli tosiaan jo torjunut hyökkäyksen, kun hänet voitettiin\nviekkaudella. Yksi hyökkääjistä hyppäsi maahan, livahti äkkiä hänen\ntaakseen ja tarttui paksuin nahkakäsinein hänen miekkaansa. Ennenkuin\nBeaucaire sai temmatuksi aseensa irti, oli kaksi muuta tarttunut häneen\nkiinni ja kaatanut hänet maahan. »Apuun! Apuun, François!» huusi hän\nkaatuessaan. Hänen miekkansa oli poikki, mutta hänen äänensä oli heljä\nja luja.\n\n»Tuo on häpeällistä!» mutisi pari vaunujen ympärillä olevaa ratsastajaa.\n\n»Oli pelkurimaista käydä kimppuun tuolla tavalla», sanoi Molyneux.\n»Olipa hän kuka tahansa, niin melkein tekisi mieleni mennä hänen\navukseen herttuan uhallakin!»\n\n»Sitokaa hänet!» käski äskeinen syvä ääni. »Tie auki vaunuihin päin!\nNiissä istuvat ne, joiden vuoksi tätä luihua lakeijaa on kuritettava.\nNo, Whiffin, sinulla on valioyleisöä, ruoski häntä nyt!»\n\nKaksi miestä alkoi raahata Beaucaire'ia erästä suurta, tiepuolessa\nolevaa tammea kohti. Toinen otti satulastaan suuren, kolmihaaraisen\nruoskan.\n\n»Apuun, François?»\n\nHeikko tuuli toi vastauksen: »Ruhtinas! Ruhtinas!» Huuto kaikui joka\nhetki yhä selvempänä. Hurjasti nelistävien hevosten kavioidenkopse\nkuului yhä likempää. Herra Beaucaire'in palvelijat olivat jääneet\njälkeen, mutta riensivät nyt sitä vinhemmin. Melkein ennen hevostensa\nkavioidenkopsetta sukelsivat he esiin kuutamoisesta sumusta.\nBeaucaire'in palvelijat olivat valioväkeä ja olivat äkkiä kuin ukonilma\nällistyneiden kavaljeerien kimpussa.\n\n»Chateaurien! Chateaurien!» huusivat he käyden päälle niin kiivaasti,\netteivät ehtineet eritellä, kuka heidän herransa ahdistaja oli, kuka\nvain päältäkatsoja. He hyökkäsivät ensin Beaucaire'in kimpussa olevien\njoukkoon ja hajoittivat sen. Kaksi hyppäsi auttamaan isäntäänsä, muut\nneljä syöksyivät vaunujen ympärillä olevien ratsumiesten kimppuun ja\nkaatoivat heidät nurin.\n\n»Tämän juuri olemme ansainneet», sanoi Molyneux, suu täynnä hiekkaa ja\nfilosofiaa.\n\nSir Hugh Guilfordin hevonen kaatui herransa mukana, hänen ylitsensä\nratsastettiin, ja paroonin jalka jäi satulan alle. Ei ollut kulunut\nkymmentäkään minuuttia Beaucaire'ia vastaan tapahtuneesta ensimmäisestä\nhyökkäyksestä, kun koko hyökkäysjoukko oli epäjärjestyksessä paennut\nja jalosukuiset syrjästäkatsojat tukehtumaisillaan noitumiseen ja\nsuuttumukseen, kun ranskalaisen palvelijat olivat riistäneet heiltä\naseet ja vapauden.\n\nGuilfordin kaatuminen oli kaatanut vaunujen ovenvartijan. Niinpä, kun\nBeaucaire, yrittäessään palvelijainsa avulla nousta, ojensi kätensä\nsaadakseen tukea, tunsikin hän siihen tarttuvan kaksi pientä, kylmää\nkättä ja näki kaksi suurta silmää, jotka olivat kahta kauniimmat, kun\nniiden ilmeessä nyt lisäksi oli pelon ja suuttumuksen leima.\n\nChateaurien'in herttua hypähti pystyyn ilman apua ja kumarsi syvään\nlady Marylle.\n\n»Pyydän kymmenentuhatta kertaa anteeksi, että olen syynä tällaiseen\nmelskeeseen teidän läsnäollessanne», sanoi hän. Sitten kääntyi hän\nFrançois'n puoleen ja sanoi tälle ranskaksi: »Senkin hutilus! Vain\nhetki, ja sinä olisit tullut liian myöhään!»\n\nFrançois polvistui hänen eteensä tielle. »Anteeksi!» sanoi hän. »Hänen\nkorkeutensa käski meidän seurata kaukaa, jotta meitä ei huomattaisi.\nTuuli oli pahasti hänen korkeutensa ääntä vastassa.»\n\n»Katsokaa, mitä se minulle olisi voinut merkitä, pojat», sanoi hänen\nisäntänsä ja viittasi köysiä, joilla hänet oli aiottu sitoa, ja niiden\nvieressä olevaa ruoskaa. Palvelija värisi. Hänen kasvoissaan ilmenevä\nkauhu heijastui hänen kumppaniensa silmistä.\n\n»Mitä, teidän korkeutenne!» François astahti taapäin ja kohotti kätensä\ntaivasta kohti.\n\n»No, eihän sentään niin käynyt!» sanoi Beaucaire.\n\n»Ei voinut!» huudahti François.\n\n»Ei. Ja te teitte tehtävänne hyvin, pojat» — nuori mies hymyili\nsuopeasti — »oikein hyvin. Ja nyt», jatkoi hän englanniksi kääntyen\nlady Maryn puoleen, »sallinette minun kysyä ritareiltanne, mikä heidät\non saanut ryhtymään liittoon maantierosvojen kanssa. Vai ettekö usko,\nettä heidän kanssaan voi selvittää asiaa säädyllisellä tavalla».\n\nHän kumarsi jälleen ja ojensi neidolle kätensä auttaakseen tätä\nnousemaan vaunuihinsa, missä Molyneux tovereineen oli herättämässä\nhenkiin lady Rellertonia, joka oli pyörtynyt. Mutta lady Mary teki\nkieltävän liikkeen, ja molemmat jäivät seisomaan paikalleen.\n\n»Ruhtinas», sanoi neito, äänessä hiukan ivansävyä, mutta niin\nherttaisesti, että Beaucaire aivan kangistui onnesta. Samassa tunsi hän\npistävää tuskaa ja painoi äkkiä kylkeänsä nutussaan näkyvän punaisen\ntäplän kohdalta.\n\n»Te olette haavoittunut!»\n\n»Ei se mitään!» hymyili Beaucaire. Hän painoi sitten nenäliinaansa\ntäplän kohdalle, jotta neito ei huomaisi sen suurenevan. »Pieni naarmu\n— ihan mitätön, joutava juttu.»\n\n»Tulkaa vaunuihin», kuiskasi neito. »Tulettehan, herra de Chateaurien!»\n\n»Oo, armaani! Minä toivoisin, että se matka kestäisi iankaikkisesti!\nVoitteko tekin puolestanne sanoa samaa, neiti?»\n\n»Ruhtinas», huudahti neito intohimoisen ihailun vallassa, »minä\ntahtoisin, että kaikki olisi juuri niinkuin te tahdotte. Onko mitään,\nmitä te ette ole arvollinen saamaan! Tehän olette maailman uljain mies!»\n\n»Haha! Enkä kuitenkaan muuta kuin mitätön ranskalainen raukka.»\n\n»Toivoisinpa, että erinäiset englantilaiset olisivat tänä yönä\nosoittaneet olevansa yhtä suuria raukkoja. Jäivät apuun tulematta —\nviheliäiset, kurjat pelkurit!» Näin sanoen lähti neito kiiruusti pois,\näkkiä aivan kiihtyneenä suuttumuksesta.\n\nÄäneensä ähkyvä sir Hugh oli kannettu vaunuihin.\n\n»Kuulkaa, jänistävät pikkuherrat», sanoi neito, »mitä teidän pelkurilla\nveljellänne, sir Hugh Guilfordilla, on vaunuissa tekemistä?»\n\n»Teidän armonne», vastasi Molyneux nöyrästi, »sir Hughin jalka on\npoikki. Lady Rellerton on suosiollisesti sallinut, että hänet otetaan\nvaunuihin.»\n\n»Mutta minä en salli! Herra de Chateaurien ajaa meidän kanssamme.»\n\n»Mutta —»\n\n»Sir! Jättäkää se kurja ja antakaa hänen voihkia tiepuolessa», huudahti\nneito kiivaasti, »mitä muuten voisin toivottaa teille kaikille\nrankaisuksi! Saapas juoru huomenna hampaisiinsa kauniin jutun! Ja\nminun käy melkein sääli teitä, kun ajattelen kaikkia kokkapuheita,\nmitä kuulette kaupunkiin tullessanne. Kelpo gentlemanneja! Urheita\nsankareita, totta totisesti! Jättää yksi mies yksin vastustamaan\nkokonaista laumaa ja itse puikkia piiloon, kunnes hänen palvelijansa\nvangitsevat ja tekevät aseettomiksi teidätkin. Oo, mitä jo korvissani\nkuulenkaan — taivas teitä siitä varjelkoon!»\n\n»Neiti!»\n\n»Älkää puhuko! Herra de Chateaurien! Lady Rellerton ja minä pidämme\nteidän seuraanne suurena kunniana. Suvaitsetteko tulla vaunuihin?»\n\nNeito nousi vaunuihin ja kokosi helmojansa tehdäkseen ranskalaiselle\ntilaa. Silloin kuului syvä ääni tiepuolessa olevan puun varjosta.\n\n»Lady Mary Carlisle ottaa epäilemättä huomioon hyvän neuvon tässä\nsuhteessa.»\n\nWintersetin herttua ratsasti kuutamoon ja otti tyynesti kasvoiltaan\npois naamarin. Hän ei ollut paennut palvelijainsa mukana, oli vain\nvetäytynyt tammen siimekseen, kunnes nyt kylmäverisesti tuli esiin.\n\n»Siunatkoon! Se on Winterset!» huudahti lady Rellerton.\n\n»Josta on tullut maantierosvo ja murhamies!» huomautti lady Mary.\n\n»Ei, ei!» nauroi Beaucaire hiukan epävakaisella äänellä. Hän horjui\nhiukan, mutta tarttui toisella kädellään vaunujenoveen ja painoi toista\nkovasti kylkeään vasten. »Hän luo vain yleiskatsauksen asemaan, hän on\njoskus hiukan häveliäs. Hän on suuri mies, mutta ei tahdo ottaa koko\nkunniaa itselleen.»\n\n»Parturi!» vastasi herttua, »minun täytyy sanoa, että mielihyvällä\nalennun kiistelemään kanssanne. Teidän rajaton röyhkeytenne vaatii\nerinäistä arvoa, enkä minä voi jättää sitä huomioonottamatta.\nPalkollinen, jonka mukana on kuusi muuta palvelijaa —.»\n\n»Haha! Eikö teidän armonne ole koko illan koettanut puhdistaa minua?\nVaikka tosin minun palvelijani olivat parempia. Haha! Mitä te\narvelette?»\n\n»Herra de Chateaurien», sanoi lady Mary, »me odotamme teitä.»\n\n»Anteeksi», vastasi tämä. »Hänellä on ehkä jotakin sanomista, ja\nkenties on parasta, että kuullaan se nyt.»\n\n»Minä en halua kuulla häneltä mitään — en koskaan, en milloinkaan.»\n\n»Kautta kunniani, teidän armonne», huudahti herttua, »tuo häpeämätön\nmies on suunnattomasti häväissyt teitä! Hän luulee olevansa teistä niin\nvarma, ettei pelkää enää teidän uskovan totuutta! Minä kerron teille\nkaikki, ja ellette silloin myönnä, että hän ansaitsee sen kurituksen,\njota hänelle aioimme —»\n\n»Minä en halua kuulla enempää!»\n\n»Te tulette sitä katkerasti katumaan. Teidän armonne, teidän itsenne\nvuoksi pyydän —»\n\n»Ja minä myös», keskeytti Beaucaire. »Suokaa anteeksi, neiti, antakaa\nhänen puhua.»\n\n»Puhukoon sitten, mutta lyhyesti», sanoi lady Mary, »sillä minä tahdon\ntotisesti päästä hänestä pian. Hänen olisi annettava selityksensä\nhyökkäyksestä ystävääni ja vaunujani vastaan veljelleni.»\n\n»Valitettavasti ei hän ole täällä minua auttamassa», sanoi herttua.\n»Neiti, olivatko teidän vaununne uhatut? Minä koetin ainoastaan\nsovittaa syytä, johon olin vikapää Bathiin nähden, ja hävittää\nhäväisyn, joka oli tapahtunut teitä kohtaan sen kautta, että —»\n\n»Sir, sir, minun kärsivällisyyteni loppuu!»\n\n»Pyydän tuhannesti anteeksi», sanoi Beaucaire. »Tahdotteko kuulla\nhäntä, jos minä pyydän sitä teiltä, lady Mary?»\n\nNeito teki nyrpeänä suostumuksen merkin.\n\n»Neiti, minä puhun mahdollisimman lyhyesti. Kaksi kuukautta sitten\ntuli Bathiin eräs ranskalainen peluri, joka sanoi nimensä olevan\nBeaucaire, seikkailija, jolla oli mukanaan kortit ja nopat, ja kaikki\nseurapiirin miehet kävivät hänen luonaan pelaamassa, jolloin hän\nvoitti heiltä suuria summia. Hän oli lyhytkasvuinen, mustatukkainen\nja viiksiniekka. Hän esiintyi röyhkeästi kaikkialla, kunnes herra\nNash suhditti häntä, kuten epäilemättä itse muistatte, kaivohuoneen\nsalongissa, ja senjälkeen pysyi hän syrjässä. Herra Nash selitti — ja\nolkaa vakuutettu, neiti, että hänellä oli luotettavat tiedot — että\ntämä Beaucaire oli mahdotonta, viheliäistä, alhaista syntyperää ja\ntodellisuudessa Ranskan kuninkaan lähettilään de Mirepoix'n palkollinen\nja parturi. Hänen oikea nimensä oli Viktor. Vaikka miehen suunnaton\nröyhkeys näin tuli ilmi, ei hän lähtenyt tiehensä, vaan jäi Bathiin,\nmissä kukaan ei enää halunnut puhua hänen kanssaan.»\n\n»Joko lorunne pian loppuu, sir?»\n\n»Vielä pari silmänräpäystä, neiti. Eräänä iltana kolme viikkoa\nsitten näin uljaiden vaunujen ajavan portaitteni eteen, ja minulle\nilmoitettiin herttua de Chateaurien. Nuoren miehen käytös oli arvokas\n— ranskalaisen käsityksen mukaan — ja oli mahdotonta kieltää sen\nluontevaa varmuutta. Hän ilmoitti olevansa huvikseen matkusteleva\nylimys. Hän sanoi asettuneensa Bathiin joksikin aikaa ja tahtoneensa\nheti tulla kunniakäynnille minun luokseni. Hänen olentonsa tuntui\nniin uskottavalta — itse asiassa olen minä ollut surkean helposti\nnenästävedettävä — ja hänen temppunsa niin rohkea, että minun ei\njohtunut mieleenikään epäillä häntä. Ja minä kadun katkerasti — vaikka\nnöyrimmästi nyttemmin olen hartaasti koettanut sitä hyvittää — että\nsamana iltana, häpeä kyllä, esittelin hänet teille.»\n\n»Häpeäkö, sir?»\n\n»Malttakaa hiukan vielä, neiti, minä pyydän. Niin, häpeä! Te tiedätte,\nmikä asema hänellä on ollut Bathissa siitä illasta alkaen. Kaikki\nparveilivat hänen ympärillään, kunnes muutamia päiviä sitten kapteeni\nBadger julisti hänet huijariksi ja vannoi, että Chateaurien ei ollut\nmitään.»\n\n»Anteeksi», keskeytti Beaucaire. »Olisi ollut paljoa parempi sanoa,\nettä semmoista linnaa ei ole olemassa. Sehän olisi sananmukainen\nkäännös. Miksette käskenyt hänen sanoa niin, herra?»\n\nLady Mary hämmästyi. Hän katsoi herttuaa ja kalpeni. Tämä jatkoi:\n»Kapteeni Badger-parka sai samana päivänä miekanpiston —»\n\n»Sen kapteeni Badger-parka ansaitsi», murahti Molyneux.\n\n»— Ja silloin oli hänen vastustajansa kyllin röyhkeä sanoakseen, että\nhän taisteli muka minun vuokseni! Sinä iltana lähetti haavoittunut\nminua noutamaan ja kertoi minulle pöyristyttäviä asioita. Hän oli\nhuomannut, että yksi Beaucaire'in entisiä palvelijoita nyt seisoi tämän\nChateaurien'in asunnon ovella. Beaucaire oli kadonnut päivää ennen\nChateaurien'in saapumista. Kapteeni Badger tarkkasi Chateaurien'iâ\nlähemmin heidän seuraavalla kertaa tavatessaan ja totesi, että\ntämä olikin kadonnut Beaucaire. Suuttuneena julisti hän hänet heti\nhuijariksi. Hän ei kuitenkaan minua säästääkseen, tahtonut paljastaa,\nettä mies oli Beaucaire. Hän tahtoi säästää minulta sitä nöyryytystä,\nettä olin seurapiiriin tuonut parturin, mutta se salaisuus rasitti\nhänen mieltään, kunnes hän lopulta lähetti noutamaan minua ja kertoi\nminulle, kuinka asia oli. Minä suutuin ja ajattelin vain tämän rikoksen\nsovittamista. Minä tulin sir John Wimpledonin pitoihin. Siellä kerroin\nkuulemani sir Hughille ja näille muille herroille Me tarkkasimme miestä\nja hämmästyimme, ettemme olleet ennen huomanneet asian todellista\nlaitaa. Teidän armonne, nämä herrat ovat kunnon miehiä ja heillä\non kylmän arvostelun kyky. Herra Molyneux oli hänen varamiehensä\nkaksintaistelussa kapteeni Badgerin kanssa ja oli sangen ylpeä siitä\nluottamustoimesta. Mutta herra Molyneux, sir Hugh, herra Bantison,\njokainen tunsi hänet. Hänen hienoista kasvoistaan ja vaaleista\nhiuksistaan huolimatta oli seikkailija Beaucaire'in leima ilmiselvänä\nhänen otsallaan. Katsokaa häntä, neiti, uskaltaako hän asettua teidän\ntarkattavaksenne. Tehän näitte Beaucaire'in silloin, kun hänet ajettiin\nulos. Eikö tuo ole sama mies?»\n\nBeaucaire astahti neidon eteen. Tämän kalpeat kasvot värähtivät.\n\n»Katsokaa minua!» sanoi Beaucaire.\n\n»Oo, oo!» kuiskasi neiti käheästi ja vetäytyi vaunuin sisään.\n\n»Onko se hän?» huusi herttua.\n\n»Minä en tiedä — en osaa sanoa —»\n\n»Vielä silmänräpäys! Minä pyysin näiltä herroilta lupaa saada\npiiskauttaa häntä ja siten sovittaa sen häväisyn, jonka onnettomuudeksi\nolin tullut tehneèksi Bathille ja varsinkin teille. He suostuivat\nsiihen, etteivät estäisi minua eivätkä sekaantuisi asiaan. Minä läksin\nvarhain pois sir John Wimpledonin juhlasta voidakseni panna aikeeni\ntäytäntöön ja ruoskittaa tuota petturia teidän nähtenne, se kun olisi\nollut asianmukainen hyvitys naiselle, jonka läheisyyteen hän on\nrohjennut tunkeutua.»\n\n»Ylhäisyyshän velvoittaa?» lausui Beaucaire hienosti kysyvällä sävyllä.\n\n»Ja nyt, neiti», jatkoi herttua, »en pidätä teitä enää sekuntiakaan.\nMinä vetoan hyvään tarkoitukseeni ja pyydän teitä olemaan vakuutettu,\nettä halu kostaa inhoa, häväisyä ja pyrkimys palvella teitä ovat olleet\nWintersetin ylimpinä johtotähtinä.»\n\n»Hyvä!» huusi Beaucaire raukealla äänellä.\n\nLady Mary kumartui häntä kohti pelon ilme katseessaan »Onko se\nvalhetta?» sopersi hän.\n\n»Herran ei pitäisi olla niin suurta sukua. Hän olisi voinut muuten\nkirjoittaa pienen kirjan.»\n\n»Te siis sanotte, että se on valhetta?» huudahti neiti henkeä pitäen.\n\n»Herra nähköön! Eikö hän vielä ole vakuutettu?» huudahti Bantison.\n»Mies, ettekö ollut lähettilään parturina?»\n\n»Onhan se valhetta?» kuiskasi neiti.\n\n»Hän osoitti suurenmoista taitoa, neiti. Kuinka kauan arvelette, neiti,\nhänen ylhäisyytensä Wintersetin harjoitelleen tätä puhetta sen ensin\nkirjoitettuaan? Siinä on sekaisin totta ja silkkaa runoilua. Herrasta\non tullut kirjallinen mies. Ehkäpä semmoinen miellyttää häntä enemmän\nkuin taistelu. Haha!»\n\nBantison purskahti heleään nauruun. »Onko Ranskan herroilla tapana\ntaistella palvelijain kanssa? Haha! Mainio maa! Me englantilaiset\nteemme niinkuin tänä iltana: me annamme palkollisten tapella keskenään.»\n\n»Ja pysyttelemme itse hiukan taempana», lisäsi Beaucaire ja katsoi\nherttuaan. »Mutta anteeksi», sanoi hän ilkkuen, »nyt muistan jotakin.\nFrançois, anna herra Bantisonille ja muille herroille takaisin heidän\naseensa.»\n\n»Tahdotteko vastata erääseen kysymykseen?» kysyi Molyneux sävyisästi.\n\n»Mielelläni, herra.»\n\n»Oletteko koskaan ollut parturi?»\n\n»En, herra», nauroi nuori mies.\n\n»Joutavia!» huudahti Bantison. »Antakaa minun kysyä häneltä. No,\nlurjus, tunnustus voi pelastaa teidät vankilasta. Kiellättekö olevanne\nBeaucaire?»\n\n»Kieltääkö tuommoisen tuomarin edessä?»\n\n»Haa», sanoi Bantison. »Mitä enempää haluatte, Molyneux. Mies,\nkiellättekö tulleenne Lontooseen lähettilään seurueessa?»\n\n»En, sitä en kiellä.»\n\n»Hän myöntää sen! Ettekö tullut hänen parturinaan?»\n\n»Aivan niin, ystäväni, hänen parturinaan.»\n\nLady Mary huudahti ja peitti kauhistuneena kasvonsa käsiinsä.\n\n»Se oli ikävä juttu», sanoi Molyneux. »Te taistelitte niinkuin\ngentlemanni.»\n\n»Minä kiitän teitä, herra.»\n\n»Te sanoitte nimeksenne Beaucaire?»\n\n»Aivan niin, herra.» Hän horjui. Hänen palvelijansa riensivät tukemaan\nhäntä.\n\n»Minä toivon —» jatkoi Molyneux epäröiden. »Piru minut vieköön — mutta\nolen pahoillani, että olette haavoittunut.»\n\n»Auttakaa sir Hughia vaunuihini», sanoi lady Mary.\n\n»Hyvästi, neiti!» Beaucaire'in ääni oli hyvin heikko. Hän katsoi lady\nMarya kasvoihin. Tämä ei luonut silmäystäkään häneen.\n\nSir Hughille sovitettiin mukava tila vaunujen patjoille. Herttua\nratsasti arveluttavan lähelle Beaucaire'iä, mutta François tarttui\nkiivaasti ratsun suitsiin ja pakotti hevosen nousemaan takajaloilleen.\n\n»Miehen palvelijat jumaloivat häntä», sanoi Molyneux.\n\n»Rietasta röyhkeyttä!» huudahti herttua. »Kuinka kauan minun vielä\npitää suvaita tuota renkiä ja hänen renkejänsä? Beaucaire, ellette\npuolenpäivän aikaan huomenna ole poistunut Bathista, viedään teidät\nvankilaan, ja se piiskaus, josta nyt pelastuitte, tapahtuu siellä\nmoninkertaisesti.»\n\n»Minä olen — kaivohuoneen salongissa — kello yhdeksän — illalla — tasan\nviikon päästä», vastasi nuori mies kohteliaasti hymyillen, vaikka hänen\nhuulensa olivat värittömät. Sanat veivät melkein kaikki hänen voimansa.\n»Te saatte pysytellä — taempana — herra. Haha!»\n\nVaunujen ovi paiskattiin kiinni.\n\n»Neiti — hy-västi!»\n\n»Ajakaa!» sanoi lady Mary.\n\nBeaucaire seurasi vaunuja katseellaan. Kun pyörien kolina ja hevosten\nkavioiden kopse vähitellen oli häipynyt, putosi nenäliina, jota hän oli\npainanut kylkeensä, pölyiselle tielle kuin suuri punainen pallo.\n\n»Pelkkiä — ruusuja», sammalsi hän ja kaatui taapäin palvelijainsa\nsyliin.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\n\nTeikarimainen Nash seisoi ovella ja hymyili liehittelevästi\nihmisille, jotka edustivat ylhäistä hienoutta ja komeutta. Suuri\nmuotisankari taivutteli ruumistaan yhtämittaisessa sarjassa eri\nasteisiin sovellettuja, mutta moitteettomia kumarruksia: leskiarmojen\nedessä hän melkein lakaisi lattiaa syvimmästi kunnioittaen; hiukan\narvokkaasti kumarsi hän nuorille teikareille, nerot vastaanotettiin\nalentuvalla ystävällisyydellä ja veitikkamaisella silmäniskulla;\nnuorille kaunottarille kumarsi hän isällisen ritarillisesti. Hänen\ntervehdyksensä mittasi tervehdittävän arvoasteen yhtä täsmälleen kuin\nvarma tuntilasi mittaa ajan.\n\nBathin kuningas oli onnellinen, sillä neroa, kauneutta, hienoutta — tai\nlyhyemmin sanoen: aatelismiehiä, kaunottaria, pelureita, teikareita,\nvaltiomiehiä ja runoilijoita — kokoontui hänen valtakuntaansa. Oli\nvähintäinkin kuin satunäytelmässä tai operetissa. Pelattiin yhä\nkorkeampaa peliä, ja Nashin lippaat täyttyivät kullalla. Jotta hänen\nilonsa olisi täydellinen, oli eräs Ranskan kuninkaallinen prinssi,\nnuori Beaujolais'n kreivi, juuri puolenpäivän aikaan koko komeudessaan\nsaapunut Bathiin Pariisista, Ludvig XV:n lähettilään, markiisi de\nMirepoix'n, saattamana, keikaroiva Nash ylisteli suuresti ruhtinaan\ntuloa, joka oli kunnia Bathille ja myöskin sen seremoniamestarille.\nMutta vielä parempi oli, että oli tulossa muutamia tuottoisia tunteja\nkortti- ja noppapelin ääressä. Sen vuoksi Nash tänä iltana hymyili\nentistä suopeammin. Huoneissa helkkyi hopeankirkkaita naisääniä\nja naurua, viulut soivat hilpeästi, ja niiden säveleet olivat\nsopusoinnussa hänen iloisen mielialansa kanssa.\n\nJokaisen keskustelun alkuaiheena oli lähettilään röyhkeä palvelija,\njoka niin ovelasti ja häikäilemättömästi oli esiintynyt säätyhenkilönä.\nKävi ilmi, että oli vain kolme henkilöä, jotka eivät alusta saakka\nolleet epäilleet häntä, ja merkillistä kyllä oli terävä-älyisin\nkaikista paljastajista juuri vanha Bicksit, matkustaja, joka kerran\noli käynyt Chateaurien'ssä. Sillä, mikäli kerrottiin, hän oli\ndiplomaattisella tempulla solminut petturin sanoistansa ja saanut\nhänet myöntämään, että semmoista paikkaa ei ollut. Kuitenkin 'oli hän,\nkunnianarvoisa vanhus, samoin kuin onneton kapteeni Badger, vaiennut\nasiasta Wintersetin herttuan vuoksi. Tämä ylimys, jota siihen saakka\noli salassa halveksittu, epäilty pelipetoksista eikä koskaan ihailtu,\noli nyt saavuttanut arvoa ja kunniaa, hän kun oli osoittanut niin\npahoitelleensa erehdystään ja pyrkinyt sovittamaan, mitä oli rikkonut,\neikä korkean syntyperänsä nojalla ollut nauranut seurapiireille\nvasten naamaa. Hänen menettelynsä oli sitäkin ylistettävämpää, kun\npetturin paljastaminen myöskin paljasti hänen oman hairahduksensa tuon\nröyhkeän esittelijänä. Tänä iltana käveli tämä onnenpoika lady Mary\nCarlisle käsipuolessaan läpi huoneiden, suoden ja saaden hyväntahtoisia\nhymyilyjä. Sanottiin, että uutisrakennustyôt herttuan tilalla tulisivat\nalkamaan tuota pikaa ja että muutamat häviöön joutuneet juutalaiset\nsaisivat täyden maksun. Ihmiset katselivat komeaa ja kookasta, mutta\nvaatimatonta sankaria ladyn rinnalla ja sanoivat, että siitä tulee\nmuhkea pari. Lady oli jo kauan suosinut häntä, ja hän oli loistavasti\nsuoriutunut ranskalaisesta, joka oli ollut hänen ainoa todellinen\nkilpailijansa. Missä he kulkivatkin, siellä kuului maireista kehua.\n\nNash, joka näki heidät lähellään, tuli kumartaen heidän luokseen.\nHerttua ja teikari vaihtoivat pari sanaa syrjässä.\n\n»Minä sain tietoja siitä roistosta tänä iltana», kuiskasi Nash. »Hän\nmakasi eräässä maalaistalossa aina eiliseen saakka, jolloin hän hävisi\nsieltä hurjien miestensä kanssa.»\n\n»Oletteko ryhtynyt mihinkään toimiin?» kysyi herttua.\n\n»Neljätoista konstaapelia on vahdissa ulkopuolella, hän ei voi lähestyä\nampumatkan päähän. Jos he näkevät hänet, vangitaan hänet heti, eikä\nhänen rosvojoukkonsa voi auttaa häntä vähääkään. Se hävytönhän oli\nvannonut olevansa täällä kello yhdeksän tänä iltana, eikö totta?»\n\n»Niin hän sanoi, ja hän on vikkelä liikkumaan, sir.»\n\n»Kello on juuri yhdeksän.»\n\n»Kuulustelkaa, onko häntä tavattu.»\n\n»Kernaasti.» Nash antoi merkin eräälle palvelijalle ja kuiskasi jotakin\ntämän korvaan.\n\nMoni oli kierrellyt näiden herrain lähettyvillä ilmeisesti kuullakseen\nheidän puheluansa. Ne, jotka olivat saaneet napatuksi jonkun sanan,\nkertoivat kuulemaansa salamyhkäisesti edelleen, ja tämä hillitty puhe,\njoka vahvisti epämääräisen huhun, että Beaucaire yrittäisi ilmestyä\ntänne tänä iltana, antoi koko illalle miellyttävää, mielenkiintoista\njännitystä. Ranskan prinssi, lähettiläs ja näiden saattue ilmoitettiin.\nVaikka koolla oleva seura oli säädyllistä, oli se kuitenkin uteliasta,\nja suorastaan tungeksittiin näkemään vastasaapuneita. Lady Mary oli\nkalpea ja kävi vielä kalpeammaksi, kun ihmiset tungeksivat hänen\nympärillään. Hän loi liikuttavan katseen herttuaan, ja tämä riensi\ntaluttamaan hänet tungoksesta syrjään.\n\n»Odottakaa tässä», sanoi hän. »Minä noudan teille lasin viiniä.» Hän\nkatosi. Hän ei tullut ajatelleeksi tuolin hankkimista. Lady Mary tunsi\nitsensä yhä heikommaksi, etsi jotakin istumapaikkaa ja huomasi silloin\nolevansa erään sivuhuoneen ovella. Ihmiset väistyivät taaksepäin\ntehdäkseen tilaa Ranskan lähetystölle ja tunkivat taas lähelle. Hän\naukaisi oven ja meni sivuhuoneeseen.\n\nHuoneessa istui vain kaksi herraa, jotka kaikessa rauhassa pelasivat\nkorttia erään pöydän ääressä. Ne katsahtivat ylös, kun hän tuli\nsisään. Herrat olivat Beaucaire ja Molyneux. Hän huudahti, nojautui\nseinää vasten ja painoi kädellään poveaan. Beaucaire, vaikka kalpea ja\nheikko, oli tuonut hänelle tuolin, ennenkuin Molyneux oli vielä ehtinyt\nhievahtaa.\n\n»Neiti —»\n\n»Älkää kajotko minuun!» sanoi tämä, niin värisevää kauhua äänessään,\nettä hän seisahtui. »Herra Molyneux, te olette kummallisessa seurassa!»\n\n»Neiti», vastasi Molyneux ja kumarsi yhtä syvään Beaucaire'ille kuin\nhänelle, »minä katson teidän kummankin läsnäolon itselleni kunniaksi.»\n\n»Oh, oletteko hullu!» huudahti lady Mary pilkallisesti.\n\n»Tämä herra on kunnioittanut minua luottamuksellaan, neiti», vastasi\nhän.\n\n»Aiotteko syöstä itsenne turmioon? Eikö siinä ole kylliksi skandaalia,\nettä tuo henkilö on täällä? Kuinka hän pääsi sisään —»\n\n»Anteeksi, neiti», keskeytti Beaucaire. »Sanoinhan tulevani. Herra\nMolyneux oli niin ystävällinen, että meni puolestani vastuuseen hänen\nylhäisyytensä Wintersetin ja tämän neljäntoista ystävän ynnä herra\nNashin suhteen.»\n\n»Ettekö tiedä», ja neiti kääntyi kiivaasti herra Molyneux'n puoleen,\n»että hänet ajetaan ulos heti, kun minä lähden tästä huoneesta.\nHaluatteko te samaa kohtaloa? Teidän vuoksenne, sir, koska olen aina\nkatsonut teidät kunnialliseksi mieheksi, annan teille tilaisuuden\npelastaa itsenne ylenkatseesta — ja — seuralaisenne vankeudesta.\nAntakaa hänen hiipiä ulos jotakin takatietä, ja sitten voitte tarjota\nminulle käsivartenne ja me menemme viereiseen huoneeseen ikäänkuin ei\nmitään olisi tapahtunut. Tulkaa, sir —»\n\n»Neiti —»\n\n»Herra Molyneux, minä en halua kuulla mitään teidän kumppanistanne.\nEllen olisi nähnyt teitä yhdessä pelipöydän ääressä, olisin luullut,\nettä hän oli palvelijanne. Suostutteko edulliseen tarjoukseeni, sir?»\n\n»Neiti, sinä yönä en voinut sanoa teille —»\n\n»Te voitte ilmoittaa jalosyntyiselle ystävällenne, herra Molyneux, että\nminä silloin kuulin kaikki, mitä hänellä oli sanomista; että minulla\nkerran oli suuri kunnia kuulla hänen korkeutensa tunnustus.»\n\n»Oh, onko jaloa ivata ketään hänen syntyperänsä vuoksi, neiti? Ah, ei!\nMinun maassani on eräs mies, joka sanoo merkillisen asian: ihminen ei\nole isänsä, vaan oma itsensä.»\n\n»Te voitte sanoa ystävällenne, herra Molyneux, että hänellä kerran oli\ntilaisuus puolustautua syytöksiä vastaan; että hän sanoi kaikki —.»\n\n»Että minä sanoin kaikki, mitä minulla silloin oli voimia sanoa. Neiti,\nte ette nähnyt, — mikä oli niinkuin pitikin — että eräs iso ampiainen\noli minua pistänyt. Ei erin pahasti, olipahan vain pieni naarmu. Mutta,\nneiti, minua huimasi ja kuu pyöri silmissäni maassa. En voinut antaa\nsen ampiaisen huomata, että hän oli minua pistänyt. Ja senvuoksi täytyi\nminun sanoa teille vain, mitä saatoin, ja seistä pystyssä, kunnes hän\noli mennyt tiehensä. Sitäpaitsi oli minulla muitakin syitä. Oo, teidän\ntäytyy uskoa minua! Minä lähetin noutamaan herra Molyneux'tä ja kerroin\nhänelle kaikki, koska hän oli kohtelias nuorelle ranskalaiselle, ja\nminä voin luottaa häneen. Minä luotan teihinkin, neiti — jo kauan\n— ja olisin sanonut teille kaikki, se oli vain — niin juuri asian\nromanttisuuden, seikkailupuolen vuoksi! Uskotteko minua? Kaikki on niin\nselvää nyt. Uskotteko minua, neiti?»\n\nTämä ei edes katsonut häneen. Beaucaire kohotti vedoten kättänsä\nhäntä kohti. »Eikö ole mitään luottamusta —» lausui hän arasti, mutta\nkeskeytti sitten sanansa. Neiti oli ääneti, seisoi kuin kuvapatsas,\nhänen armonsa Ylenkatse.\n\n»Jos ette olisi luullut minun olevan petturin, jos en koskaan olisi\nsanonut olevani Chateaurien; jos olisin vain ollut herra Beaucaire\nsiinä tarinassa, jonka he kertoivat teille, mutta ilman palkollisen\n_mielenlaatua_, vain ollut kunniallinen mies, _mies_, se mies, jonka\ntunsitte, joka oli _omaa itseänsä_, olisitteko te —» hän koetti pitää\nääntänsä tyynenä, mutta nähdessään neidon säteilevän kauneuden,\noli kuin hänen henkeänsä olisi ahdistanut ja hän kopeloi vapisevin\nsormin kauluriansa. »Olisitteko te — silloin antanut minun ratsastaa\nvierellänne sinä kuutamoyönä?» Lady Maryn katse sivuutti hänet kuin\nolisi sivuuttanut jonkun palvelijan tai huonekalun. Beaucaire oli\nkomeassa puvussa ja hänen rinnallaan kimalsi useita ritarimerkkejä?\nLady Mary ei kiinnittänyt häneen edes sen vertaa huomiota, että olisi\nsen huomannut.\n\n»Neiti — minulla on kunnia kysyä teiltä: jos olisitte tietänyt,\nettä tuo Beaucaire oli kunniallinen mies, vaikka halpaa syntyperää,\nolisitteko te —»\n\nLady Marya pöyristytti vaistomaisesti, vaikka hänen ryhtinsä olikin\nkankea ja kylmä. Syntyi hetken äänettömyys.\n\n»Herra Molyneux», sanoi lady Mary, »huolimatta säädyttömyydestänne,\nettä sallitte palvelijan puhutella minua, tarjoan teille viimeisen\ntilaisuuden päästä tästä huoneesta ilman häväisyä. Tahdotteko tarjota\nminulle käsivartenne?»\n\n»Suokaa anteeksi, armollinen neiti», sanoi Molyneux.\n\nBeaucaire istahti tuolille. Hänen päänsä painui syvään ja hänen\nkäsivartensa oli oikoisena pöydällä. Vähitellen, väkisin, kihosi hänen\nsilmiinsä kyyneleitä ja kaksi kirkasta pisaraa vierähti nuoren miehen\nposkipäille.\n\n»Ja elävät ihmiset saattavat olla pelkkää — _nimeä_!» sanoi herra\nBeaucaire.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\n\nWinterset ei tavannut enää lady Maryä sovitulta paikalta. Hän oletti\ntällöin tämän menneen lady Rellertonin seuraan ja pani viinilasin\nsyrjään. Sitten lähestyi hän molempia vieraita tervehtiäkseen prinssiä,\njoka oli hilpeä seitsentoistavuotias poika, mutta sievä kuin tyttö.\nTämä seisoi markiisi de Mirepoix'n — tyynen ja vakavan näköisen miehen\n— rinnalla, ja ympärillään sikermä suurmiehiä, joihin tietenkin Nash\nlukeutui. Nash oli hyvillään, etteivät vieraat olleet saapuneet viikkoa\naikaisemmin, jolloin hän ja Bath olisi joutunut kiinni suuresta\ntietämättömyydestä Ranskan aateliston suhteen — pitäessään niin\nsuuressa arvossa Mirepoix'n entistä parturia.\n\n»Onpa onni, että se mies on kadonnut», sanoi hän hiljaa Wintersetille.\n\n»Kiittäkää minua siitä», vastasi hän.\n\nEräs palvelija pyysi saada puhutella herra Nashia. Pääkonstaapeli\nlähetti sanan, että Beaucaire aikoja sitten oli tullut sisään\neräästä sivuovesta. Oli oletettu herra Nashin tietävän asiasta, eikä\nranskalaista oltu vangittu, kun herra Molyneux oli hänen seurassaan\nja meni asiasta vastuuseen. Herra Nashin harjaantuneilla kasvoilla\nnäkyi niin valtavan hämmästyksen ilme, että herttua kääntyi häneen\nhuolestuneena.\n\n»Se roisto on täällä, ja Molyneux on tullut hulluksi!»\n\nBantison, joka oli juuri rientänyt heidän luokseen, ilmoitti: »Niin,\nhän on talossa, ja jos tahdotte tietää missä, niin minä sanon — tuolla\npelihuoneessa. Minä näin hänet puoliavoimesta ovesta.»\n\n»Mitä on tehtävä?» kysyi Nash.\n\n»Lähetettävä konstaapelit —»\n\n»Ei, ei! Joukko konstaapeleja? Se olisi skandaali!»\n\n»Ei, kuulkaa!» sanoi herttua. »Minä valitsen muutamia herrasmiehiä,\nselitän heille asian, me saarramme hänet ja viemme ulos konstaapelien\nkäsiin. Mitään ei huomata. Jääkää tänne pitämään seuraa Beaujolais'lle\nja Mirepoix'lle. Tulkaa, Bantison, ottakaa tuolta mukaanne Townbrake ja\nHarry Rakell. Minä etsin muita.»\n\nKolmea minuuttia myöhemmin avasi hänen armonsa Winterset pelisalin oven\nselälleen. Hän sulki sen taas, kun kaikki hänen kumppaninsa olivat\ntulleet sisään.\n\n»Ah», huomautti Beaucaire. »Kuusi suurta miestä.» Herttua hämmästyi\nnähdessään lady Maryn.\n\nMutta tämän suuttumuksen ilme ei ollut vielä häipynyt, ja se rauhoitti\nhäntä. Hän tarjosi lady Marylle käsivarttansa saattaakseen hänet\novelle. »Saanko minä kunnian?»\n\n»On parempi, että menen myöhemmin. Nyt se herättäisi huomiota.»\n\n»Niinkuin suvaitsette, armon neiti», vastasi Winterset hyvillään. »Ja\nnyt, hävytön lurjus», aloitti hän kääntyen Beaucaire'in puoleen, mutta\nastahti taapäin ällistyneenä. »Herra siunatkoon! Se koira on murhannut\nja ryöstänyt jonkin kuninkaallisen prinssin!» Hän unohti lady Maryn\nläsnäolon kiihdyksissään. »Ottakaa mies kiinni!» huusi hän. »Riistäkää\nnuo ritarimerkit häneltä pois!»\n\nMolyneux syöksi väliin. »Yksi sana!» huusi hän. »Sana vaan, ennenkuin\nteette teon, jota saisitte katua koko elämänne!»\n\n»Tai antakaa herra Wintersetin tulla yksin!» nauroi Beaucaire.\n\n»Odotatteko minun tappelevan parturijätkän kanssa — ilman hansikkaita\nkäsissä?»\n\n»Luulen että ei odoteta, että herra tappelee kenenkään kanssa.\nLuuletteko te, että minä tappelisin teidän kanssanne? Senvuoksi oli\nminulla palvelijani käsillä sinä iltana, kun palasimme. Minä tappelen\nkernaasti kenen kanssa hyvänsä — mutta en ikinä tahraisi käsiäni —»\n\n»Sulkekaa hänen saastainen suunsa hänen ritarimerkeillään!» huusi\nherttua.\n\nMutta Molyneux hillitsi heitä vielä. »Silmänräpäys' huusi hän.\n\n»Herra Winterset», sanoi Beaucaire. »Mitä te pelkäätte? Te teette\novelia laskelmia. Herra Beaucaire olisi uskottu. Mutta petturia, jonka\nte itse paljastatte. Eikö koskaan? Minähän en koskaan aikonut ilmaista\nsitä salaisuutta. Te ette ole vapauttanut minua lupauksestani.»\n\n»Puhukaa mitä tahdotte», vastasi herttua. »Sanokaa niin monta valhetta\nkuin kerkiätte. Te saatte viisi minuuttia aikaa poistuaksenne\nhiljaisuudessa.»\n\n»Te vapautatte minut siis vaitiolonlupauksestani? Haha! Tietenkin!\nNeiti», hän kumarsi lady Marylle, »minulla on kunnia pyytää teitä\npoistumaan tästä huoneesta. Te saatte kyllä yksityiskohtaiset tiedot\nranskalaisen aatelismiehen kunniasta, jos nämä ystävänne minut\ntappavat.»\n\n»Minkä ranskalaisen?» nauroi Bantison.\n\n»Rohkenetteko vielä esiintyä mokomin väittein?» huudahti loordi\nTownbrake »Tietäkää sitten, parturiparka, että teidän isäntänne,\nmarkiisi de Mirepoix, on viereisessä huoneessa.»\n\nMolyneux huokasi helpotuksesta. »Menenkö minä —» Hän kääntyi\nBeaucaire'in puoleen.\n\nNuori mies nauroi ja sanoi: »Pyytäkää häntä tulemaan tänne heti.»\n\n»Sepä oli enemmän kuin röyhkeää!» huudahti Bantison, kun Molyneux\nriensi ulos.\n\n»Nyt saatte nähdä herra Beaucaire'in isännän», lausui Beaucaire lady\nMarylle. »Se oli totta, mitä sanoin teille sinä yönä. Minä tulin\nRanskasta hänen seurueessaan, minun passini sanoo, että olin hänen\nparturinsa. Sitten tulin Bathiin pelaamaan ja siten tappamaan aikaa ja\nmaanpaon ikävyyttä. Mutta kun ihmiset kuulivat minun olleen palvelijan\nkirjoissa, tulivat he luokseni vain salassa, ja heidän joukossaan oli\nyksi — hän on vapauttanut minut vaitiololupauksestani — josta sain\ntietää jotakin, jota hän varmaankaan ei halua minun kertovan. Minulla\noli vähän vaivaa päästäkseni asian perille. Miksi sen tein? No — se on\nminun asiani. Sitten panin hänet auttamaan itseäni naamioimisessa — ei\nvaan naamion riisumisessa, sillä kun täällä kukaan ei minua tuntenut,\notin pois mustan peruukkini ja esiinnyin jälleen omana itsenäni — ja\nniin tuli minusta Chateaurien: olemattoman linnan herra. Mutta se mies,\njota käytin apunani, tämä Winterset, hän —»\n\n»Tarvitseeko minun edes kieltää näitä syytöksiä?» kysyi herttua.\n\n»Ei», sanoi lady Mary väsyneellä äänellä.\n\n»Sanonko teille, minkävuoksi minun täytyi olla 'Viktor' ja 'Beaucaire'\nja 'Chateaurien', enkä voinut esiintyä sinä, joka todellisuudessa olen?»\n\n»Karttaaksenne konstaapeleita ja kaikkia velkojianne partaveitsistä ja\nsaippuasta», ilkkui loordi Townbrake.\n\n»Ei, herra. Ranskassa on minulla serkku, joka joskus on\nkiivasluontoinen eikä aina anna sukulaistensa tehdä, mikä häntä ei\nmiellytä —»\n\nTässä keskeytti hänet äänten sorina oven ulkopuolella.\n\nOvi aukeni, ja nuori Beaujolais'n kreivi riensi sisään ja kapsahti\nBeaucaire'in kaulaan.\n\n»Philippe!» huudahti hän »Veljeni, minä olen tullut noutamaan sinua\ntakaisin.»\n\nMarkiisi de Mirepoix seurasi hänen perässään ja kumarsi mitä\nkunnioittavimmin. Mutta Beaucaire tarttui sydämellisesti hänen\nmolempiin käsiinsä. Molyneux tuli sisään herra Nashin kanssa ja sulki\noven.\n\n»Hartaimmat onnitteluni», sanoi markiisi. »Nyt ei ole enää mitään syytä\nsalanimen käyttöön.»\n\n»Sinä olet oiva isäntä», sanoi Beaucaire ja taputti häntä olalle. »Minä\nymmärrän. Kuriiri saapui onnellisesti perille. Ja minä olen saanut\nanteeksi. Mutta minähän unohdan tilanteen.» Hän kääntyi lady Maryn\npuoleen. Tämä oli alkanut huomattavasti vapista. »Te, kaunein kaikista\nEnglannin kaunottarista», sanoi hän, kun molemmat herrat olivat syvään\nkumartaneet vastaukseksi ladyn hoviniiaukseen, »saanko kunnian esittää\nlady Mary Carlisle'lle hänen korkeutensa Beaujolais'n kreivin. Markiisi\nde Mirepoix'lla on jo se kunnia. Lady Mary on ollut sangen hyvä minua\nkohtaan, ystäväni. Teidän täytyy nyt auttaa minua ilmaisemaan, kuka\ntodella olen. Neiti, hyvät herrat, onko teillä hetkinen aikaa?»\n\n»Henri», hän kääntyi nuoren Beaujolais'n puoleen, »toivonpa, että\nolisit ollut mukana näissä naamiaisissa — minulla on ollut niin\nhauskaa!» Hänen äänensä kuului hilpeältä, mutta siinä oli surumielistä\npohjasävyä. Hän koetti puhua kaikille läsnäoleville, mutta katsoi yhä\nvain lady Maryä. Tämän katse vuorostaan oli kiintynyt häneen täynnä\nsalaista ja suurta tenhovoimaa, mutta neiti itse vapisi yhä enemmän.\n»Minä olen suuri näyttelijä, Henri. Nämä herrat ovat tuskin vieläkään\nvakuutettuja, että en ole palvelija! Ja minut oltiin juuri ajamassa\nulos sen vuoksi, että olin ollut parturi!»\n\n»Eihän sentään!» huudahti lähettiläs. »Hän ei ollut minuun tyytyväinen.\nHänen teki mielensä vieraille maille.»\n\n»Haha! rakas Mirepoix! Ja vielä parempaa! Eräänä iltana oli minun pakko\ntapella muutamien herra Wintersetin ystävien kanssa, ja eräät naiset ja\nkavaljeerit olivat sitä näkemässä, mutta luulevat vieläkin minun olevan\npalvelijan. Oo, minä olen suuri näyttelijä! On varmaa, että Ranskassa\njokainen moukka tuntee ylhäissyntyisen herran. Englantilaiset ovat\nsiitä kummaa väkeä, että he itsepäisesti pysyvät jonkun pakkomielteen\nlumoissa — mikä kyllä voi olla arvokas ominaisuus. Mutta hyvä ystäväni\nMolyneux tässä, hän puhutteli minua säädyllisesti vain senvuoksi,\nettä olin mies ja senvuoksi, että hän itse aina on ritarillinen. Minä\nolen kuullut sanottavan, että hänen isänsä isoisä oli ranskalainen.\nSenvuoksi lähetin noutamaan häntä ja kerroin hänelle kaikki, ja hän\ntoimitti minulle tänä iltana pääsyn tänne, jotta sain tulla tapaamaan\nystäviäni.\n\n»Minä mainitsin näille herroille jotakin serkustani, joka pyrkii\nsekaantumaan sukulaistensa asioihin. No niin, se herra tahtoi, että\nminun olisi pitänyt naida eräs hyvä ja hieno nainen, hyvin jalo ja\nkaunis ja herttainen.» Nuori kreivi hänen rinnallaan näytti hiukan\nkummastuvan näitä sanoja, mutta tuntui sitten vaipuvan vakaviin\nmietteisiin. »Onnettomuudeksi olin minä pöllöpää. Minä vannoin naivani\nkenen ja milloin itse haluan taikka myöskin jääväni naimattomaksi. Se\nnainen on harvinaisen viehättävä ja hyvä ja itse asiassa hyvin minuun\nkiintynyt — miksikä en sitä sanoisi? Minä olen siitä ylpeä. Hän on\nhyvin uskollinen ja anteeksiantava ja lempeä. Hän olisi samanlainen,\nuskoi minä, vaikka minä olisin palvelija. Mutta minä! Minä olin\npöllöpää, tunteeton, sieluton nauta. Minä en osannut antaa arvoa\nsellaisille ominaisuuksille silloin. Minä olin niin nuori silloin —\nkesäkuussa. Ja minä sanoin serkulleni: 'Ei, minä otan sen, jonka itse\nvalitsen'. 'Hullu', sanoi hän, 'hänhän on kuin sinulle luotu. Enkö\nminä ole viisaampi sinua?' Ja hän suuttui, ja kun hänellä on suuri\nvaikutusvalta Ranskassa, kerrottiin pian, että hän aikoi lähettää minut\nVincennes'iin, ja minun täytyi lähteä pakoon, kunnes hänen vihansa\nlauhtuisi. Hyvä ystäväni Mirepoix oli juuri matkalla Lontooseen. Hän\nuskalsi paljon minun tähteni. Hänen parturinsa kuoli juuri ennen\nylimenoa, ja minä matkustin köyhänä parturina. Mutta serkkuani, kun hän\non sillä päällä, täytyy pelätä täällä Englannissakin, enkä minä saanut\ntuottaa Mirepoix'lie ikävyyksiä. Minä en saanut tulla tunnetuksi,\nennenkuin serkkuni oli valmis nauramaan koko jutulle. Ja saattoihan\nlöytyä vakoojia. Senvuoksi muutin jälleen nimeä ja tulin Bathiin\nhuvikseni pelaamaan — olen aina pelannut mielelläni. Mutta kolme päivää\nsitten lähetti markiisi minulle sanan, että veljeni, joka tiesi, missä\nolin, oli tullut Ranskasta tuoden sanan, että serkkuni oli leppynyt.\nHän tarvitsee minua pieneen teatteriinsa, ei voida näytellä ilman\nminua. Minun ei tarvitse mennä naimisiin sen neidon kanssa. Kaikki\non unohdettu, jos palaan, ja veljeni ja de Mirepoix tulivat Bathiin\nonnittelemaan minua.»\n\n»Vielä sananen, ja sitten olen valmis. Minä, sanoin tietäväni erään\nsalaisuuden, ja käytin sitä pakottaakseni erään miehen toimittamaan\nminulle pääsyn ylhäisön piiriin — ellei hän tahtonut, että olisin\nsalaisuuden kertonut. Hän on vapauttanut minut lupauksestani. Ystäväni,\nminä en halunnut saattaa miestä turmioon. Minua ei otettu vastaan.\nHerra Nash ajoi minut ulos. Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin\nkäyttää hyväkseni sitä miestä. Ja minä sanoin: Ottakaa minut mukaanne\nlady Malbourne'in tanssiaisiin 'Chateaurien'inä'. Minä heitin pois\nperuukkini, ajelin viikseni ja siinä samassa olin Chateaurien'in —\nolemattoman linnan herttua. Haha! Ymmärrättekö?»\n\nNuoren miehen käytös muuttui äkkiä. Hän kävi ylpeäksi, uhkaavaksi. Hän\nojensi kättään ja viittasi Wintersetiin. »Nyt en ole enää 'Beaucaire',\nhyvät herrat. Olen ranskalainen ylimys. Se mies, joka toi minut teidän\nsalonkeihinne kunniansa hinnalla ja joka sitten vapautuakseen kavalsi\nminut, on tuo kurja pelkuri, tuo pelipetturi!»\n\nWinterset yritti väkinäisesti nauraa. Kaikki hänen ympärillään olleet\nvetäytyivät hänestä erilleen kuin ruttotautisesta. »Ranskalainen\nylimys!» ilkkui hän raivoissaan ja kuitenkin levottomana. »Minä en\ntiedä, kuka te olette. Piileksikää kuinka monen nauhan ja helyn takana\ntahansa! Minä tahdon tietää sen miehen nimen, joka uskaltaa syyttää\nminua semmoisesta!»\n\n»Sir!» huudahti de Mirepoix terävästi ja astui askeleen häntä kohti.\nMutta pysähtyi äkkiä. Hän kumarsi syvään ja säädynmukaisesti,\nensin nuorelle ranskalaiselle, sitten lady Marylle ja muille.\n»Sallikaa, lady Mary ja hyvät herrat, minulle kunnia esittää teidät\ntälle herralle, joka on hänen kuninkaallinen korkeutensa Valois'n\nprinssi Louis-Philippe, Orléans'in herttua, Chartes'in herttua,\nNemours'in herttua, Montpensier'n herttua, kuninkaallisen huoneen\nensimmäinen prinssi, Ranskan ensimmäinen pääri, Ranskan jalkaväen\nkenraaliluutnantti, Dauphiné'n kuvernööri, Kultaisen taljan ritari,\nNotre-Dame-ritarikunnan, Karmeliittain ritarikunnan ja Jerusalemissa\nolevan St Lazarus-ritarikunnan suurmestari ja hänen kristillisimmän\nmajesteettinsa, Louis viidennentoista, Ranskan kuninkaan serkku.»\n\n»Siinä on vain osa veljeni nimiä», kuiskasi Henri de Beaujolais\nMolyneux'lle. »Vanha Mirepoix ei ole heikkohenkinen, mutta voimakkaalta\nihmiseltä menee kaksi päivää niiden luettelemiseen. Minä oletan, että\ntuo Winterset nyt tietää, kuka häntä on syyttänyt.»\n\n»Olematon linna!» läähätti teikari Nash ja nojautui Bantisonin tukevaa\nolkaa vasten.\n\n»Orleans'in herttua saa minulta haasteen tunnin kuluttua!» lausui\nWinterset kääntyen menemään. Hänen kasvonsa olivat melkein mustat\nraivosta ja häpeästä.\n\n»Minähän sanoin, etten tahdo saastuttaa kättäni teihin koskemalla»,\nvastasi nuori mies. »Jos te lähetätte minulle haasteen, ei kukaan\ngentlemanni ota sitä tuodakseen. Joka sen tekisi, saisi ruoskaa\nFrançois'lta.»\n\nHän meni lady Maryn luo ja asettui tämän rinnalle. Neito painoi päänsä\nalas ja käänsi kasvonsa pois. Hänen tuntui olevan vaikea hengittää\nja hän nojautui raskaasti tuolia vasten. »Ruhtinas», sammalsi hän\nkuiskaamalla, »voitteko — antaa anteeksi minulle? Minä olen tehnyt —\nsuuren erehdyksen. Antakaa minulle anteeksi!»\n\n»Anteeksiko?» vastasi Louis-Philippe, ja hänen äänensä tuntui yhtä\nmurtuneelta kuin neidon, mutta hän jatkoi varmemmin: »Sehän ei\nole mitään — ei kerrassaan mitään. On olemassa vain — yksi ainoa\n— koko avarassa maailmassa joka ei olisi kohdellut minua niinkuin\nte kohtelitte. Hänen luokseen menen tekemään parannusta. Tiedätkö,\nHenri? Minä en tule takaisin vain senvuoksi, että kuningas on minulle\nleppynyt. Minä tulen _ilahduttaakseni_ häntä. Minä menen naimisiin\nmademoiselle'in, serkkumme kanssa. Ystäväni, pyydän, onnitelkaa minua.»\n\n»Vaikka kuningas ei pakota häntä!» huudahti nuori Henri.\n\n»Henri, tekeekö sinun mielesi taistella kanssani?» sanoi hänen veljensä\nterävästi. »Uskotko sinä, että Ranskan kuningas on viisaampi kuin minä?»\n\nHän tarjosi käsivarttaan lady Marylle.\n\n»Neiti on väsynyt. Saanko kunnian?»\n\nHän saattoi neidon ovelle, ja tämän käsi vavahti hänen kädessään.\nJommankumman vaatteista putosi joukko kuihtuneita ruusunlehtiä,\njoita levisi permannolle heidän taakseen. Louis-Philippe avasi oven,\nja kruunujen loisto valaisi suurta joukkoa sitä kohti kääntyneitä\nuteliaita kasvoja. Kuului kovaa äänten sorinaa ja sorinan keskestä\nkuului viulujen leikkivââ soittoa, erään herttaisen, ranskalaisesta\nkulkijapojasta kertovan laulun säveltä.\n\nHän kumarsi syvään, kun lady Mary Carlisle, Bathin kaunotar, katse\nkankeana, kiiltävänä, hitaasti astui hänen ohitseen ja meni ulos\nhuoneesta.\n\n\n\n"]