[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fw2Pi-tf9vozpndIDb4uuKAVxAHOFY7U3Md8PNSAtAAo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},27,"Ensimmäiset novellit","Aho, Juhani",1861,1921,"27-aho-juhani-ensimmaiset-novellit","27__Aho_Juhani__Ensimmäiset_novellit",null,"novelli",[],[],"fi",1915,14725,83158,false,13564,[22],"Short stories, Finnish",[24],"Short Stories","\"Ensimmäiset novellit\" by Juhani Aho is a collection of short stories likely written during the early 20th century. The book captures various aspects of rural Finnish life and explores themes of familial relationships, societal norms, and the intersection of tradition and modernity through relatable characters and situations.   The opening of the collection begins with a story in which a father expresses his desire to buy a new lamp, prompting a lively discussion with his wife about its practicality and cost. The family's anticipation builds as they await the arrival of this new technology, which symbolizes a shift in their everyday lives. The narrative captures the innocence and excitement of the children who eagerly await the lamp's first lighting. This story introduces readers to the familial dynamics and underlying themes of change and curiosity present in Aho's work, setting the tone for the stories to follow. (This is an automatically generated summary.)",[],265,"Kokoelma sisältää Ahon varhaista lyhytproosaa, joka kuvaa suomalaista kansanelämää ja arjen havaintoja. Mukana on klassikkonovelli \"Siihen aikaan, kun isä lampun osti\", jossa uusi keksintö kohtaa perinteisen maalaistalon elämänmenon.","Juhani Ahon 'Ensimmäiset novellit' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 27.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ENSIMMÄISET NOVELLIT\n\nKirj.\n\nJuhani Aho\n\n\nWSOY, Porvoo, 1915.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nSiihen aikaan, kun isä lampun osti\nSipolan Aapon kosioretki\nKello\nLempeni loppu\nHovin herra\nTytön kirkossa käynti\nKievarin pihalla\n\n\n\n\nSIIHEN AIKAAN, KUN ISÄ LAMPUN OSTI.\n\n\n\nI.\n\nSiihen aikaan, kun isä lampun osti, sanoi hän äidille näinikään:\n\n-- Äiti hoi, kuulehan, -- eiköhän ostettaisi lamppua meillekin\n\n-- Mitä lamppua!\n\n-- No, etkö sinä tiedä, että kirkonkylän kauppamies on Pietarista tuonut\nsemmoisia lamppuja, joista yksi näyttää enemmän kuin kymmenen pärettä.\nJo ovat pappilaankin semmoisen ostaneet.\n\n-- Onko se semmoinen, että, kun se keskellä huonetta palaa, näkee joka\nnurkassa lukea melkein kuin selvällä päivällä?\n\n-- Se se on -- ja siinä palaa öljy, eikä tarvitse muuta kuin sytyttää\niltasella, niin se palaa sammumatta, vaikka aamuun asti polttakoon.\n\n-- Mutta mitenkä se märkä öljy palaa?\n\n-- No, mitenkäs viina palaa?\n\n-- Mutta saattaisihan siitä tulla tulipalo koko taloon -- kun viina syttyy\npalamaan, ei se sammu vedelläkään.\n\n-- Eihän siitä mitenkä talo palamaan pääse, kun öljy on kiintonaisen\nlasin sisässä ja tuli on myöskin.\n\n-- Lasin sisässä! -- Mitenkä se tuli saattaa lasin sisässä olla -- eikö se\npoksahda rikki?\n\n-- Tuliko?\n\n-- Ei, vaan lasipa.\n\n-- Poksahda rikki! Eikä poksahda -- kyllä se saattaa poksahtaakin, jos\ntulta liian korkealle vääntää, mutta onko pakko vääntää.\n\n-- Tultako vääntää' -- Elä -- elä, mitenkä sinä tulta väännät!\n\n-- No, ka -- kun ruuvia vääntää oikeaan käteen, niin sydän nousee -- siinä\non niinkuin kynttilässäkin sydän, ja tuli nousee myöskin, mutta kun\nvasempaan käteen, niin se pienenee, ja kun sitten puhaisee, niin se\nsammuu.\n\n-- Vai sammuu -- mutta en minä sitä nyt ymmärrä, vaikka kuinka\nselittelisit -- mitä lienee niitä uusmuotisia herrain laitoksia.\n\n-- Kyllä sitten ymmärrät, kun saat nähdä, jahka minä sen ostan.\n\n-- Paljonko se maksaa\n\n-- Seitsemän ja puoli markkaa -- öljy erittäin, ja sitä saa markalla\nkannun!\n\n-- Seitsemän ja puoli markkaa, ja vielä öljy erittäin! Sillähän saa jo\npärekupoja moneksi talveksi, jos ostaa tahtoo, mutta kun Pekka niitä\nkiskoo, ei mene penniäkään hukkaan.\n\n-- Ei lampussakaan hukkaan mene, ja maksavathan ne metsätkin, eikä\nmeidän maalla enää niin joka paikasta pärepuita otetakaan; pitää etsiä\nja vedättää korven taustalta asti tänne suohautaan, ja sieltäkin jo\nkohta ovat lopussa.\n\nÄiti kyllä tiesi, etteivät pärepuut vielä kuitenkaan niin yht'äkk taida\nloppua, koskapahan siitä tähän asti ei ole mitään kuulunut, mutta että\nnyt vain piti se syyksi sanoa, kun lamppua teki mieli. Mutta ei se äiti\nsiitä asiasta kuitenkaan sen enempää sanonut, sillä isä olisi saattanut\nsuuttua. Ja koko lamppu olisi ehkä sitten saattanut jäädä näkemättä ja\nostamatta. Taikka olisivat johonkuhun muuhun taloon ennen ennättäneet\nlampun ostaa, ja kohta olisi koko pitäjä puhunut, että se talo oli --\npappilaa lukuun ottamatta -- ensimmäinen, jossa alettiin lamppua polttaa.\nNäin se äiti ajatteli sitä asiaa ja sanoi sitten isälle, että \"osta\nsitten vain, jos mieli tekee, sama kai minulle on, mikä palaa, pärekö\nvai muu öljy, kunhan vain kehrätä näen. Milloinka sinä sen sitten\nostaisit?\"\n\n-- Ajattelin, että sopisi ehkä jo huomenna lähteä -- olisi vähän muutakin\nasiaa kauppamiehelle.\n\nTämä oli keskellä viikkoa, ja äiti kyllä tiesi, että ne muut asiat\nolisi ennättänyt lauantainakin ajaa, mutta ei hän nytkään virkkanut\nmitään, ajatteli vain, että kuta pikemmin sitä parempi. Ja jo samana\niltana kannatti isä aitasta sen ison matkakirstun, jossa ukkovaari\nennen vanhaan Oulussa käydessään eväänsä kuletti, ja käski äidin\ntäyttää sen heinillä sekä panna pumpulia keskelle. Me lapset kysyimme,\nminkä tähden siihen ei panna muuta kuin heiniä ja sitten pumpulia\nkeskelle, mutta äiti käski meitä olemaan vaiti. Isä oli paremmalla\ntuulella ja selitti, että hän tuo kauppamieheltä lampun, joka on\nlasista ja saattaisi särkyä, jos sattuisi kaatumaan tai reki muuten\ntärskähtäisi.\n\n\n\nII.\n\nSinä iltana me lapset pitkän aikaa valvoimme ja ajattelimme sitä uutta\nlamppua, mutta se vanha istukas-Pekka, joka kaikki päreet kiskoi, alkoi\njo heti kohta kuorsata, kun päre oli sammutettu. Eikä hän edes\nkertaakaan kysynyt, mikä se lamppu oli, vaikka meillä siitä niin paljon\npuhetta riitti.\n\nIsä viipyi matkallaan koko päivän, ja se päivä tuntui meistä kaikista\nhyvin pitkältä, ettei tahtonut syöntikään käydä, vaikka oli maitovelliä\npuoliseksi. Istukas-Pekka se vain söi muidenkin edestä ja kiskoi sinä\npäivänä päreitä orren täyteen. Äitikään ei sinä päivänä monta leperettä\nkehrännyt, kun aina tuli menneeksi ikkunaan katsomaan, eikö isää jo\nnäkyisi jäältä tulevaksi. Muutaman kerran hän sanoi Pekalle, ettei\nniitä päreitä enää taideta tarvitakaan, mutta Pekka ei sitä puhetta\nedes senkään vertaa mieleensä pannut, että olisi kysynyt, miksi nyt ei\nenää muka päreitä tarvittaisi.\n\nVasta iltaista syötäessä kuului ruunan kulkunen kartanolta.\n\nPala suussa me kaikki lapset kapistimme ulos, mutta isä ajoi meidät\npirttiin ja käski istukas-Pekan tulla kirstua reestä nostamaan. Pekka\njo silloin pankon nurkalla torkkui ja oli siinä käynyt niin kömpelöksi,\nettä kolahdutti kirstun jalan kynnykseen, kun sitä isän kanssa pirttiin\nkantoi. Mutta siitä olisi hän saanut isältä korvilleen, jos olisi ollut\nnuorempi mies, mutta hän oli vanha ukko, eikä isä itseään vanhempaa\nmiestä ole eläessään lyönyt.\n\nPaha hänet ehkä sittenkin olisi perinyt, jos lamppu olisi särkynyt,\nmutta ei sille toki tullut mitään.\n\n-- Mene uunille, sen tollo! ärjäisi isä Pekalle, ja Pekka nousi uunille.\n\nMutta isä oli jo ottanut lampun kirstusta ja riiputti sitä kädessään.\n\n-- Kas, tässä tämä nyt on, tämmöinen tämä nyt on -- tänne lasin sisään\npannaan öljy, ja tuo suikale siellä sisällä on veeku -- pysykää ulompana\npäreinenne siinä!\n\n-- Eikö sitä panna palamaan? kysyi äiti ja siirtyi päreineen vähän\nulommaksi.\n\n-- Oletko sinä hupakko -- mitenkä se palamaan pannaan, kun ei ole vielä\nöljyäkään?\n\n-- No, mutta eikö sitten saata panna öljyä?\n\n-- Vai öljyä panna, e-hei! Niin sen äkkinäinen luulisi, mutta kauppamies\nvaroitti moneen kertaan, ettei saa tulen valolla öljyä panna, se\nsaattaisi syttyä ja polttaa koko talon.\n\n-- Milloinkas siihen sitten saa sitä öljyä panna?\n\n-- Päivällä, päivällä, etkö sinä jouda päivää odottamaan -- ei se niin\nkovin kummaa ole!\n\n-- Oletko sinä sen sitten jo nähnyt palavan!\n\n-- Minäkö? Jo toki montakin kertaa olen lampun palavan nähnyt -- olen\nnähnyt pappilassa, ja tätäkin jo kauppamiehen luona koetettiin.\n\n-- No, paloiko se?\n\n-- Paloihan se, ja kun pantiin puodin luukut kiinni, niin olisi nähnyt\nvaikka nuppineulan lattialta -- katsokaa, tässä on tämmöinen kuuppa, ja\nkun tuossa tuli palaa, tämän soikulaisen lasin sisässä, niin valo ei\npääse kattoon jossa sitä ei tarvitakaan, vaan leviää alas kaikki, niin\nettä näkee vaikka nuppineulan lattialta.\n\nKyllä meidän kaikkien olisi kovasti tehnyt mieli koettaa, näkisikö\nvaikka nuppineulan lattialta, mutta isä ripusti lampun kattoon ja\nrupesi syömään.\n\n-- Tänä iltana pitää vielä pärevalkeaan tyytyä, sanoi isä syödessään,\nmutta huomenna tässä talossa poltetaan lamppua.\n\n-- Katsos, isä, Pekka on tänäpäivänä kiskonut orrellisen päreitä.\n\n-- Ka, eikö ole kiskonut -- kyllä nyt on syttyjä täksi talveksi --\nmuuhun ei nyt enää päreitä tarvitakaan.\n\n-- Tarvitaan niitä siltä vielä saunassa ja navetassa, sanoi äiti.\n\n-- Mutta tuvassa poltetaan lamppua, sanoi isä.\n\n\n\nIII.\n\nTänä yönä en nukkunut senkään vertaa kuin edellisenä, ja kun aamusella\nheräsin, olisin melkein itkenyt, jos olisin iljennyt, kun muistin, että\nlamppu vasta iltasella pannaan palamaan. Olin nähnyt unta, että isä\nyöllä pani öljyä lamppuun, ja että se sitten koko päivän paloi.\n\nHeti päivän tultua kaivoi isä siitä matkakirstusta isomahaisen putelin\nja kaatoi siitä jotakin pienempään puteliin. Olisimme mielellämme\nkysyneet, mitä siinä putelissa oli, mutta emme uskaltaneet, sillä isä\noli niin totisen näköinen, että meitä vähän pelotti.\n\nMutta kun hän laski lampun alemmaksi katosta ja rupesi sitä ruuvaamaan\nja vääntelemään, niin ei äiti enää malttanut olla ääneti, vaan kysyi:\n\n-- Mitä se isä nyt tekee?\n\n-- Panen öljyä lamppuun.\n\n-- No, vaan särethän sinä sen -- mitenkä sinä saat tuon sijoilleen, jonka\nirti väänsit? -- Äiti ei tiennyt, emmekä me muutkaan tienneet, miksi\nsanottaisiin sitä, jonka isä oli lasiastiasta irti vääntänyt. Isä ei\nvirkkanut mitään siihen, käskihän meidän vain pysyä loitommalla. Sitten\nhän kaasi siitä pienemmästä putelista siihen lasiastiaan, niin että se\ntuli melkein täyteen, ja nyt me arvasimme, että isommassakin putelissa\nmahtoi olla öljyä.\n\n-- No, eikö siihen nyt tulta pannakaan? kysyi äiti taas, kun kaikki ne\nirti väännetyt kalut olivat paikoillaan ja kun näki, että isä nosti\nlampun kattoon.\n\n-- Nytkö päivällä?\n\n-- Niin, no saisihan tuota nyt koetella, mitenkä se palaa.\n\n-- Kyllä se palaa -- odota vain iltaa eläkä hätäile!\n\nRuokalevon jälkeen kantoi istukas-Pekka jäisen pärepölkyn sisään ja\nromahutti sen olaltaan lattialle, niin että koko tupa hytkähti ja öljy\nlampussa liikahti.\n\n-- So, so! sanoi isä. Mitä sinä nyt?\n\n-- Toin pärepölkyn sulamaan -- eihän sitä jäistä ruojaa kukaan kisko.\n\n-- Eihän sitä ole pakko kiskoakaan, sanoi isä ja iski meille silmää.\n\n-- No, ei kai se tuommoisenaankaan pala.\n\n-- Eihän sen ole pakko palaakaan.\n\n-- Eikös niitä sitten päreitä enää kiskotakaan?\n\n-- Entäs jos ei kiskottaisikaan.\n\n-- Sama minulle on, jos isäntä itse ilman toimeen tulee.\n\n-- Eikös se Pekka näe, mikä tuolta orresta riippuu? -- Kun isä tämän\nsanoi, katsahti hän ylpeästi lamppuun ja säälivästi Pekkaan. Pekka\nasetti pärepölkkynsä soppeen pystyyn ja katsahti vasta sitten lamppuun.\n\n-- Se on lamppu, ja kun se palaa, niin ei pärevalkeaa enää tarvitakaan.\n\n-- Vai ei tarvitakaan, sanoi Pekka ja lähti muuta puhumatta\nhavutukilleen tallin taakse. Pekka pienenteli itsensä korkuisen\nhavukoon sinä päivänä niinkuin muinakin, mutta muulta väeltä ei\ntahtonut tulla mitään valmista. Äiti koetti kehrätä, mutta kuontalo ei\nkulunut puolilleenkaan, kun hän jo rukkinsa syrjään siirsi ja lähti\nulos.\n\nIsä vähän ensin kirvesvartta veisteli, mutta tottapa työ oli\nvastahakoista, koska se kesken jäi. Äidin mentyä meni isäkin; lieneekö\nkylään mennyt, vai minne. Mennessään hän kielsi meitä minnekään\nlähtemästä ja uhkasi kurittavansa, jos kuka meistä sormellaankaan\nlamppua koettelisi. Mutta ennen me olisimme papin kaulusta uskaltaneet\nmennä koettelemaan kuin lamppua. Se meitä vain pelotti, että jos se\nnuora, josta se orressa riippui, itsestänsä yht'äkkiä katkeaa ja sitä\nsitten sanotaan meidän syyksemme.\n\nIkävältä meistä kuitenkin rupesi aika pirtissä tuntumaan, ja kun ei\nmuuta tiedetty, päätettiin lähteä miehissä mäkeen. Koko kylällä oli\nyhteinen vesitie joelle, ja samassa paikassa oli hyvä mäki, josta\nkeikka juoksi aina avannon toiselle puolelle pitkän matkan.\n\n-- Tuolla tulevat Lamppulan lapset! huusivat kylän lapset, kun näkivät\nmeidän tulevan.\n\nMe kyllä ymmärsimme, mitä he sillä tarkoittivat, mutta kuitenkin\nkysyimme me: \"Mitkä Lamppulan lapset -- eihän meidän talon nimi ole\nLamppula.\"\n\n-- Jos kohta -- mutta eikös teille ole ostettu semmoista lamppua?\n\n-- No, mutta mistä tekin sen jo tiedätte?\n\n-- Sinun äitisi oli meidän pihan läpi kulkiessaan sanonut äidille, että\nteidän isänne on kauppamieheltä ostanut semmoisen lampun, että, kun se\npalaa, näkee vaikka nuppineulan lattialta, sanoi lautamiehen tyttö.\n\n-- Se kuuluu olevan ihan samanlainen kuin se, joka on pappilankin\nsalissa -- niin kertoi teidän isänne meillä vast'ikään, ja minä itse\nkuulin sen, sanoi kievarin poika.\n\n-- No, onhan teillä sitten semmoinen lamppu? kysyivät kaikki kylän\nlapset.\n\n-- On, mutta ei sitä nyt saata mennä katsomaan, kun se ei päivällä pala;\nmutta kun ilta tulee, niin sitten mennään kaikki.\n\nMe laskea jyrräsimme mäkeä hämäriin asti, ja aina kun noustiin mäen\npäälle, niin puhuttiin kylän lapsille lampusta.\n\nSillä lailla kului aika nopeammin, kuin luultiinkaan, ja kun oli vielä\nviimeisen kerran laskettu, niin lähdettiin miehissä kotia kohti\njuoksemaan.\n\n\n\nIV.\n\nPekka seisoi vielä havutukkinsa ääressä eikä edes päätäänkään\nkääntänyt, vaikka me huusimme hänelle kaikki yhteen ääneen, että tulisi\nkatsomaan, kun lamppu pannaan palamaan.\n\nYhdessä avauksessa syöksähdimme tupaan koko lapsilauma.\n\nMutta siinäpä meille jo tulikin seisaus. Lamppu olikin jo pantu\npalamaan ja loisti katosta meitä vastaan niin kirkkaasti, ettemme\nosanneet muuta kuin silmät sirrallaan siihen tirkistellä.\n\n-- Ovi kiinni, ostolämmin! huusi ääni pöydän päästä.\n\n-- Lentävät kuin kanat tuleen, kuului äiti toruvan karsinasta päin.\n\n-- Ei tuo kumma ole, jos sitä lapset säikähtävät, koskapa minä, vanha\nihminenkään, en osaa muuta kuin päivitellä, kuului kievarin vanha\nemäntä sanovan.\n\n-- Mutta joka paikkaan se meidänkin tyttö ennättää, sanoi lautamiehen\nminiä.\n\nKun silmät alkoivat vähän selvitä, huomasimme me vasta, että tupa oli\nnaapurin väkeä puolillaan.\n\n-- No, tulkaa nyt lapset vähän likemmäksi, että oikein näette, puhui isä\npaljoa lempeämmällä äänellä kuin äsken.\n\n-- Kopistelkaa lumi jaloistanne ja tulkaa tänne karsinaan, täältä se\noikein korealta näyttää, sanoi taas vuorostaan äiti.\n\nKuurtaen kaartaen me kiersimme äidin luo ja istuimme kaikki rinnakkain\nhänen viereensä penkille. Nyt me vasta hänen turvistaan uskalsimme\noikein ruveta lamppua tarkastelemaan. Emme juuri olleet ajatelleet,\nettä se ihan tuolla tavalla palaisi, kuin se nyt paloi, mutta kun taas\nmietimme sinne ja tänne, niin kyllä se tuossa nyt paloi, niinkuin\npitikin. Ja kun vielä vähän aikaa katselimxne, niin tuntui meistä, kuin\nolisimme jo aikoja sitten ajatelleet, että sen pitäisi palaa, niinkuin\nse nyt paloikin.\n\nMutta sitä emme kuitenkaan osanneet ymmärtää, mitenkä tuli oli saatu\ntuonne lasin sisään. Kysyimme sitä äidiltä, mutta äiti sanoi:\n\"Tottapahan sitten saatte nähdä\".\n\nKilvan kyläläiset lamppua kiittelivät, ja mikä mitäkin sanoi. Kievarin\nvanha emäntä sanoi, että \"sehän paistaa ihan yhtä tasaisesti kuin\ntaivaan tähti\". Kipeäsilmäisestä lautamiehestä oli se siitäkin syystä\nmainio, \"ettei siitä ollenkaan savua lähtenyt, jotta sitä saattaisi\nvaikka kamarissakin polttaa, eivätkä seinät mustuisi ollenkaan\". Siihen\nsanoi isä, että \"kamaria vartenhan se alusta pitäen on tehtykin, mutta\nhyvä se on näin pirtissäkin, kun ei tarvitse monen päreen kanssa\ntuhrata, ja tällä yhdellä tulella näkee koko joukko, vaikka kuinka\nmonta olisi\". -- Kun äiti virkkoi, \"ettei kirkon pienempi ruunukaan sen\nkirkkaammin valaise\", niin isä käski minun ottaa aapisen ja mennä\novensuuhun koettamaan, tokko tuolla lukea näkisi. Minä menin ja aloin\nlukea \"Isämeitää\". Mutta silloin kaikki sanoivat, että \"se poika osaa\nsen ulkomuistista\". Silloin äiti sieppasi minulle virsikirjan hyllyltä,\nja minä rupesin lukemaan \"Jerusalemin hävitystä\".\n\n-- No, ei häntä kummempaa ole vielä ennen nähty! ihmettelivät\nkyläläiset.\n\nSitten isä vielä sanoi, että \"jos kellä olisi nuppineula, niin saisi\nviskata sen lattialle, ja se kyllä paikalla löytyisi\".\n\nLautamiehen miniällä oli nuppineula rinnassa, mutta kun se heitti sen\nlattialle, niin se menikin sillan rakoon, eikä sitä löydetty, vaikka\nmitä olisi tehty.\n\n\n\nV.\n\nVasta kun kyläläiset olivat lähteneet pois, tuli Pekka pirttiin.\n\nHän ensin vähän silmiään siristi lampun outoa valoa vastaan, mutta\nriisui sitten vain rauhallisesti nutun päältään ja töppöset jalastaan.\n\n-- Mikä se tuolla katon rajassa killuu niin, että silmiä häikäisee?\nkysyi hän viimein, kun oli saanut sukkansa orrelle asetetuiksi.\n\n-- Arvaappas nyt, mikä se on, sanoi isä ja vilkutti äidille ja meille\nsilmää.\n\n-- En minä häntä arvaa, sanoi Pekka ja läheni lamppua.\n\n-- Ehkä se on kirkon ruunu, ivasi isä.\n\n-- Jos lienee, arveli Pekka, mutta oli jo tullut uteliaaksi ja aikoi\nkoetella lamppua.\n\n-- Ei sitä koetella tarvitse -- pitää se uskoa koettelemattakin.\n\n-- No, no -- en minä häntä tahdokaan, sanoi Pekka vähän vapisevalla\näänellä ja vetäytyi penkilleen ovensuuseinälle.\n\nÄidin taisi käydä Pekka parkaa vähän sääliksi, koskapahan rupesi\nselittämään hänelle, ettei se ruunu ole, mutta että sitä sanotaan\nlampuksi, ja että siinä palaa öljy, eikä nyt enää tarvitse pärettä\npolttaakaan.\n\nPekka ei kuitenkaan siitä puheesta ymmärtänyt sen enempää, kuin että\nrupesi tuota päivällä tuomaansa pärepölkkyä kiskottavakseen\npienentelemään, mutta isä sanoi hänelle, että \"johan minä päivällä\nsanoin, ettei nyt enää tarvitse päreitä kiskoa\".\n\n-- Enhän minä häntä enää muistanut, mutta olkoon sitten, koska ei enää\ntarvitse -- ja Pekka pisti pärepuukkonsa seinänrakoon.\n\n-- Kyllä se nyt siinä ruostumaan joutaa, sanoi isä, mutta Pekka ei enää\npuhunut mitään.\n\nVähän ajan perästä hän rupesi kenkiään paikkaamaan. Kurotti orrelta\npäreen, pisti sen pihtiin ja istui jakkaralleen pankon nurkkaukseen. Me\nlapset huomasimme sen ennen kuin isä, joka, selin Pekkaan päin,\nkirvesvarttaan lampun alla veisteli. Emme kuitenkaan mitään virkkaneet,\nmutta nauraa kuhersimme vain keskenämme ja ajattelimme, että \"annas,\nkunhan isä näkee -- mitähän sanoo!\" Ja kun isä sen näki, niin hän astui\nkädet kupeissa Pekan eteen ja kysyi hyvin pilkaten, että \"mitä sinä\nsiinä nyt niin tarkkaa teet, kun et muiden tulella näe?\"\n\n-- Kenkiänihän minä tässä paikkaan, sanoi Pekka.\n\n-- Vai kenkiäsi sinä paikkaat -- mutta jos et näe sitä työtäsi tehdä sillä\ntulella, jolla minä, niin mene sitten päreinesi vaikka saunaan tai\nsaunan taakse.\n\nJa Pekka lähti.\n\nPisti kengät kainaloonsa ja otti jakkaransa toiseen käteen, päreen\ntoiseen. Hiljalleen hän kyhni ovesta porstuaan ja kolisteli sieltä\nkartanolle. Päretuli roihahti tuulessa tavallistaan isommaksi, ja soma\nrusko valaisi vähän aikaa aittoja, tallia ja navetan päätyä. Tuota me\nlapset ikkunasta katselimme, ja se oli meistä hyvin kaunista. Mutta kun\nPekka saunan ovesta sinne sisään kumartui, niin pimeni taas kaikki\nkartanolla, ja sen sijaan näimme me vain lampun häikäisevän kuvaimen\nmustassa ikkunassa.\n\nSen perästä ei meillä enää pärettä pirtissä milloinkaan poltettu.\nLamppu se vain katossa loisti, ja usein sitä kyläläiset kävivät\nsunnuntai-iltoina ihmetellen katselemassa. Koko pitäjässä kohta\ntiedettiin, että meidän talo oli ensimmäinen, jossa -- pappilaa lukuun\nottamatta -- alettiin lamppua polttaa. Meidän jälkeen osti lautamies\nsamanlaisen lampun, kuin meidänkin oli, mutta kun hän ei sitä\nmilloinkaan sytyttämään oppinut, niin hän möi sen kievariin, ja siellä\nse on vielä nytkin. Köyhemmät talot eivät ole vielä yrittäneetkään\nlamppua itselleen hankkia, vaan tuhraavat vielä tänäkin päivänä pitkät\npuhteensa pärevaikean ääressä.\n\nMutta sitten, kun meillä oli lamppu ollut vähän aikaa, piilusi isä\ntuvan seinät ihan valkoisiksi, eivätkä ne sitten enää ole milloinkaan\nmustuneet, kun vanha sisään lämpiävä uunikin särettiin ja sijaan\ntehtiin uusi uloslämpiävä, peltiniekka.\n\nVanhan uunin kivistä Pekka teki saunaan uuden kiukaan, ja niiden kanssa\nmuuttivat sinne sirkatkin, koskapa niitä ei sen koommin enää ole\ntuvassa kuulunut. Isä on siitä hyvillään, mutta meille lapsille tulee\nvälistä pitkinä talvi-iltoina entisiä aikoja ikävä, ja silloin me\njuoksemme sirkkoja kuuntelemaan Pekan luo saunaan, jossa hän yhä vielä\npärettä polttaen iltojansa viettää.\n\n\n\n\nSIPOLAN AAPON KOSIORETKI.\n\n\n\nI.\n\nOn lauantai-ilta loppupuolella elokuuta. Loppuneet ovat viikon\nkiireiset leikkuutyöt; vasta kylpemästä tullut väki istuksii hämärässä\ntuvassa, ja somasti hohtavat kaikkien yllä puhtaat, valkoiset paidat.\nEtuikkunain ääressä miehet päätänsä sukivat, mikä luukammalla, mikä\nliinaharjalla, mutta karsinassa istuu naisväki ja hiuksiansa\npalmikoille laittelee. Jutellaan siinä ja tarinoidaan eikä ennen\nheretä, kuin höyryävä perunapata on liedeltä pöydälle siirtynyt.\nPaikallensa sitten kukin pöytään ehtii, eikä kotvalle muuta kuulu kuin\npiimän särpimistä ja tuoppien kolahtelemista pöydän honkaiseen pintaan.\nMutta vähitellen kuorikoko kunkin edessä suurenemistaan suurenee ja\npadan mustanpaistava pohja käskee syömämiehiä herkeämään. Kohta\nnouseekin väki pöydästä ravittuna, ja pian kumpuaa miesten piipuista\nsinertävä savu kohden tuvan nokisia orsia. Uudistuu äskeinen puhekin,\nja hilpeästi hyppelevät ajatukset sukkelain sanojen selässä, kun mieli\non rauhainen ja tyyni ja lepopäivä vartoo.\n\nMuut ovat jo aikoja äänessä olleet, mutta talon isäntä, harvapuheinen\nAapo, ei suutaan avaa. Ei näytä muiden puheista huolivan eikä sekaudu\nniihin; istuu vain ääneti pöydän päässä, piippunykä hampaissa, seinää\nvasten nojaten. Luulisi miehen melkein nukkuvan siinä, ellei rätisevä\nkoppa ja pöllyävät savupilvet ilmoittaisi hänen henkensä työstä. Eipä\nkuitenkaan kukaan pidä lukua hänen äänettömyydestään, sillä\ntuommoinenhan on mies ollut jo melkein siitä pitäen, kun isä vainaja\nisännyytensä hänelle jätti ja itse muutti tuvan turvekaton alle\nasumaan. Eipä silti, että Aapo ennenkään olisi ketään puheellaan pulaan\npannut. Pienuudesta pitäen on hän ollut harvasanainen ja ajatuksiaan\nmuille uskomaton mies -- ja siksipä hänestä pitäjän mielipide useinkin\narveli, että \"jos hän ei juuri tuhmimpiakaan ole, niin eipä järin\nteräväpäinenkään\".\n\nPahat kielet, jotka aina syitä löytävät jos mihin ja kaikkien asioista\npuhuvat eivätkä jätä hiljaistakaan rauhaan, ne kuitenkin yhä\njuttelivat, että Aapon alakuloisuuteen on syynä yksistään se, ettei hän\nsaa millään lailla emäntää taloonsa. Rukkasia niitä on vain joka\ntalosta satanut, vaikka Sipola on rikas talo, vaikka äidit ovat\npuolella olleet ja kanttori puhemiehenä.\n\nIllan kuluessa alkoi Aapon piippu kuitenkin sammumistaan sammua, ja\nrupesipa mies tuosta vähitellen liikahtelemaan ja korvaansa miesten\ntarinoihin kallistamaan. Eivät ne häntä kuitenkaan tainneet erittäin\nhuvittaa, koskapahan hän kohta muistutti miehiä, \"etteiköhän maatamenon\naika jo olisi käsissä, jos mieli huomenna kirkkoon nousta\".\n\nEivätpä miehet nyt kuitenkaan maata joutaneet, sillä mökin Tuomas\nkertoeli parast'aikaa rosvotarinoita ja sanoipa erään nähneensäkin\nmonena iltana talonsa ympärillä vainuavan. \"Eikä sitä Vahtikaan tahdo\nhaukkua, mikä mies se sitten lieneekään.\" Tuota kaikki pojat, jotka\nsuummalla ovea istuivat, kovasti kummeksivat, renki Kalle kaikista\nenimmän, mutta toisilleen ne siinä silmää iskivät ja ajattelivat:\n\"Taisipa se olla sen rosvo\".\n\nJa jäipä kuin jäikin Aapokin hauskaa pakinoimista kuuntelemaan,\nehdottipa vielä itsekin tuo harvapuheinen mies, että \"sietäisihän siitä\nvallesmannille tieto antaa, koska niitä niin läämältään liikkuu\".\n\"Niinpähän taitaisi tehtävä olla\", arveli tuohon Tuomas, mutta penkin\npäästä meinaili Kalle, että \"eikö liene turhaa työtä -- kyllä ne\nkinttunsa katsoo\".\n\nSiinä rupatellessa alkoi yö pimitä, ja vihdoin alkoi väki levolle\nhankkiutua. Nuttunsa kukin naulasta otti, heitti sen hartioilleen ja\nsiirtyi, mikä aittaan, mikä tallin ylisille, mikä minnekin. Maata eivät\nkuitenkaan kaikki menneet, sillä olisitpahan pirtin perälasista\nkatsahtanut tummalle pihalle, olisit ehkä huomannut valkohousuisia\nolennoita hiipimässä siellä. Nuttu korvissa kulkivat he seinämiä\npitkin, kurkistellen nurkista jälelleen, mutta maantielle päästyään\njuoksivat he sen, minkä jalat kannattivat, lähimmäisen tienkäänteen\nsuojaan. Tämä tämmöinen varovaisuus oli välttämätön Sipolan rengeille\nja kasakoille, sillä Aapo oli kovin vihainen, ja sen hän heti kohta\npani työstään pois, jonka tiesi yöjalassa kulkeneen.\n\nLopulta ei tupaan jäänyt muita kuin Aapo ja Tuomas, joka tämäkin,\nkopistettuaan \"kahvit\" piipustaan, alkoi haukotellen hakea nuttuaan\nnaulasta. Mutta Aapo liikautti itseään lasin kohdalle ja kysäisi:\n\n-- Joko sitä aiotte levolle mennä?\n\n-- Jopahan se lie makuunkin aika -- vanhaa enemmän nukuttaa kuin nuoria,\nja jopa näkyvät pojatkin täältä urjenneen. -- No, enhän saa nutustani\nselvää, mihinkähän sen paninkaan.\n\n-- Olisi minulla vielä hiukan puhelemista kanssanne. -- Muistattehan sitä\näskeistä puhettamme pellolla?\n\n-- Muistan kaiketi. Kas, tuossahan on nuttu. -- Ettäkö todenteolla\naikoisit niinkuin naimapuuhiin ruveta. -- No, tarvitseehan kunnon talo\nemännänkin.\n\n-- Sepä se on, sepä se on -- äitikin alkaa jo käydä vanhanpuoliseksi, ja\npitäisihän minunkin aikanani naida.\n\n-- Niinpä niin -- nuorra naida pitää, vaatii se siihen vielä vanhanakin,\nniinkuin sananlasku sanoo -- emäntäähän tässä tarvittaisiin, joka talon\nkunnossa pitäisi. Vaan mahtaisiko tuosta meidän Annusta olla?\n\n-- Annun laista minä aina olen ajatellut ja miettinyt, joka ei tyhjää\nkoreile eikä kopeile -- ettehän pane vastaan, jos hän itse suostuu?\n\n-- Josko itse suostuu -- sitä väliä minä en tiedä, niinkuin jo päivällä\npellolla sanoin, nimittäin sitä tytön omaa mieltä tässä asiassa -- mutta\nmikäpähän pitäisi! Olethan poikamies ja kelpo mies, niinkuin isäsikin\nennen. Luulisipa tytön katsovan etuaan, kun pääsee taloon, mutta\nkäskemään en mene enkä taas kieltämäänkään, sillä en tuota ole\nennenkään tehnyt, ja ovathan nuo tyttäreni muutkin miehelle päässeet,\nyhtä hyvin kuin rikkaampienkin lapset. -- Parasta on, että itse käyt\npuheillaan.\n\nNäin tarinoi tyytyväisenä Tuomas ukko, pisti piippunsa taskuun ja astua\nkyhnysteli verkalleen pirtistä porstuaan. Portaita myöten kohosi hän\nsitten porstuan yläsillalle, jonne hänellä oli vakituinen makuusija\nlaitettu, kun hän Sipolassa päivätöitään teki. Ja nahkaset korvilleen\nvedettyään vaipui vanhus pian uneen.\n\nMutta kauan vielä ukon mentyä istui Aapo äänetönnä katsellen ikkunasta\ntummaan ulkoilmaan -- eikä tuvassa kuulunut muuta kuin sirkan vapiseva\nsävel seinänraossa lähellä uunia. Hiljaa oli kaikki, hiljaa tuvassa,\nhiljaa ulkona -- ja näyttipä yksinäinen mies jo käyvän hiukan\nlevottomaksi. Syvän huokauksen hän rinnassansa huokasi, kohosi\nseisoalleen, otti nuttunsa naulasta ja istuutui taas. Mietti sitten\ntaas, tempasi viimein kenkänsä orrelta ja alkoi niitä jalkaansa vetää.\n\nOikeaan jalkaansa jo kengän veti, vieläpä varrenkin alaspäin kiersi,\nmutta vasempi kenkä jäi jo puolitiehen jalkaan. Päivän koittoon olisi\nhän siinä ehkä saattanut istua, ellei karsinapuolelta tupaa olisi\nalkanut kuulua hiljaista vikinää ja ripinää ja kaksi hiirtä juosta\npiipertänyt yht'äkkiä hänen eteensä.\n\nPäivällä ei Aapo suinkaan olisi mokomia pahaisia säikähtänyt ja olisi\nhän silloin antanut hiirten niinkuin muidenkin pienten elukkain\nelämäänsä rauhassa elää, mutta nyt häntä vähän vavahdutti niiden\npimeässä kiiltävät silmät, ja niinpä hän ihan kuin tietämättään\npotkaisi vasemmalla jalallaan niin, että kenkä kolisten lennähti aina\nsopelle saakka ja hiiret sitä tietään pakenivat sinne, mistä tulleetkin\nolivat. Tuosta pikku pölähdyksestä tointui nyt Aapo, ja kenkänsä\nnoudettuaan ovensuunurkasta veti hän sen kiireesti jalkaansa. Kaikista\nmiehen tempuista näkyi, että hänellä nyt mahtoi olla mielessä jotain\ntavallista arveluttavampaa ja entistään oudompaa, koskei hän\nmielinytkään maata mennä, vaikka oli sitä muille tyrkyttänyt.\n\nMuulloin uneliasta isäntää ei nyt näyttänytkään nukuttavan,\nmietityttihän vain kovasti. Lopulta hän nyt kuitenkin kiireesti veti\nharmaasarkaisen pyhätakin ylleen, pisti piipun kukkaroineen\nlasinpenkiltä taskuunsa ja hiipi hiljaa ulos porstuaan. Täälläkään hän\nei kuullut hiiskaustakaan, ainoastaan yläsillalla kuorsasi Tuomas ukko.\nPorstuan lotisevia siltapalkkeja pitkin astui hän sitten varovasti\nulkoilmaan. Yön hiljaisuus oli käärinyt talon ja pihan ja kuhilaspellon\nhämäräiseen peittoonsa. Hiipielihän tuolla kuitenkin talon kissa\nkiiltävin silmin märässä heinikossa ja silloin tällöin kalahtelivat\nmaantien takana yösyötässä kulkevan lehmikarjan rautakellot. Mutta\nmuuta vaarallisempaa ei Aapon kuunteleva korva tavannut, kun hän\nvarovasti hiipi aittojen ja tuvan välisestä solasta veräjälle. Tässä\nseisahtui hän vielä kerran kuuntelemaan, tähysti tarkasti taakseen,\nmutta kun ei mitään kuullut eikä tietäkään liikkeessä nähnyt, pistäytyi\nhän sulkupuiden välitse maantielle.\n\nPuolen virstan paikoille kulettuaan juhlallisen tummassa yössä, jossa\nainoastaan joku iltaruskon häikäisemä tähtönen siellä täällä himmeästi\ntuikki, tuli hän paikkaan, jossa maantie tekee äkkipolvekkeen ja\njyrkkänä sadeveden uurtelemana törmänä kohoaa kulkijan eteen. Tämän\nmäen alle ehdittyään, seisahtui hän yht'äkkiä ja säpsähti. Mäen päältä\nalkoi kuulua kummallinen töminä. Ensimmältä se kuului hiljempää,\nikäänkuin kaukana kulkeva ukonilma, mutta läheni lähenemistään yhä\nkasvavalla vauhdilla ja kuminaila -- ja ennenkuin Aapon hitaat tuumat\nennättivät päästä selville siitä, mitä tuo mahtoi olla, töytäsi mäen\npäältä kiviin tulta iskevin kavioin korskuva hevoslauma. Ellei Aapo\nolisi nopeasti hypännyt ojaan, josta lika hänen ympärilleen roiskahti,\nolisi hänestä siinä paikassa tullut multaisen maantien miehiä. Mutta\nkun hän noin kiireesti sivulle siirtyi, niin pelästyivät vauhkot\nhevosetkin hänen valkeita housujaan, kaarsivat nekin vähän syrjään ja\nkiitivät sitten maha matalana näkymättömiin.\n\nNoustuaan tielle ja toinnuttuaan hiukan, tempasi Aapo ison kiven\nkouraansa ja karjaisten kiukkuisella äänellä: \"ääh!\", johon hiljaiset\nmetsät vastasivat: \"ääh!\", lähetti hän sen vonkuen menemään jo kaukana\nkumisevan hevoslauman jälkeen.\n\n-- Likasin puhtaat housuni tuossa mokoman likarapakossa, mutisi Aapo\nkämpiessään törmää ylös ja puhdistellessaan savettuneita vaatteitaan. --\nPerkeleen kylänkonit! oli hän vähällä sanoa, mutta ei kuitenkaan\nsanonut, sillä kiroaminen on jumalansanassa kielletty.\n\nÄkämielin hän ensimmältä asteli, että kengät lotisivat ja sora\nkantapäissä kohosi. Pian talttui hän kuitenkin ennalleen, kun kääntyi\nvaltatieltä syrjäpolulle, joka vei Tuomaalaan. -- Sillä Tuomaan tyttären\nluo oli nyt Aapo matkalla, oli Annun luo menossa asiastaan puhumaan.\nYöjalkaretkellä oli nyt se Sipolan isäntä, joka aina ennen oli muita\nsiitä kovasti kieltänyt. Syrjäistä metsäpolkua hän öiseen aikaan\nasteli; kulki kaitaista kinttutietä, joka alamäen rinteestä metsien\npoikki luikerteli tuuhean viidakkolehdon halki, jonne ruskokaan ei\nkuontunut valaisemaan. Arkana asteli mies, ja kokoon oli kuristunut\nsydän hänen rinnassaan, sillä oudolta tuntui tämä salainen kulku, ja\nusein kompastui jalka pimeässä milloin kiveen, milloin kantoon.\nViettelipä mielensä silloin häntä takaisin kääntymään ja jättämään\nsillensä koko tuuman, mutta tukehdutti hän kuitenkin tämän halunsa ja\nkulki eteenpäin.\n\n\n\nII.\n\nTuomaalan mökki on sievoinen mökki, rakennettuna pienoisen\nluhtarantaisen lampipyörylän rannalle. Häämöttää siinä nyt hämärän\nsisästä vähäinen vasta tehty tervanurkkainen pirttirakennus, sen kanssa\nnurkakkain ovat pihanpäähuoneet, ja taampana seisoo aittapari, joista\ntoinen on vaatehuone, toinen eloaitta.\n\nHiljaistahan täällä on, hiljaista ja äänetöntä elokuun yön viileässä\nhelmassa. Narahtaa kuitenkin tuolloin tällöin tuolta lammelta poikiaan\nkuletteleva sorsa, ja väliin kalahtaa kujasta pikkuhärän kaulassa\nrautainen kello, kun lähelle työntäytynyt lehmävasikka siihen\nhännällänsä huiskauttaa. Mutta eipä sitten kaukaan aikaan taas kuulu ei\nsorsan narahdusta eikä kellon kalahdusta.\n\nYht'äkkiä tuosta kuitenkin mörähtää yhteen ääneen koko pikkukarja,\nkello kalisee, ja tutusti ynisten rientävät vasikat porstuan ovesta\ntulevaa naista vastaan. Ystävällisesti tämä heille huhuaa, lähestyy\nsanko kädessä ja panee sen piha-aidan toiselle puolelle. Kilvan vasikat\nastiansa tyhjentävät, keikauttavat sen sitten kumolleen ja vieläpä\npohjankin puhtaaksi nuoleksivat. Mutta pian poistuu solakkavartaloinen\ntyttö, astuu helkytellen solasta aitallensa ja sinne katoaa. Hetken hän\nsiellä vaateortensa ääressä viipyy, pukee yllensä puhtaan hameen ja\npunareunuksisilla hihansuilla koristetun ostopalttinasta ompelemansa\npyhäpaidan. Kaulaansa kiertää hän Kallelta saamansa pihkahelmet ja\nsormeensa sovittaa kultasormuksen, sillä hän on Kallen salainen\nkihlattu, on ollut jo helluntaipyhistä saakka. Istuu sitten aitan\nkynnykselle, leuka käteen nojaten, ja katselee, katselee metsän laitaan\nkesantopellon poikki, ja sitten ahotietä pitkin.\n\nMutta sitä, jota hän odottaa, ei vielä näy -- ei näy muuta kuin mustaa,\npimeätä metsää ja ylempänä himmeästi rusottelevaa iltataivasta.\nRapsahtaapa tuosta yht'äkkiä sitten kuitenkin hänen takanansa aita.\nMutta se onkin vain Vahti, joka nyt päivällisiltä juoksuiltaan\nkotiutuu. Hiljaa vikisten ja tuuheata häntäänsä tuttavallisesti\nheilutellen se tytön luo juoksee ja laskee päänsä hänen polvilleen.\n\n-- Vahtimiestä, voipa sitä Vahtimiestä -- mistäs nyt tulet ja mikset\nmiesten matkassa kule? -- Mutta nyt kohoavat koiran korvat pystyyn, pää\nluikahtaa tytön käsien alta, ja muristen alkaa se juosta metsäpolulle\npäin. Sitten ärähtää se äkkiä äkäiseen haukuntaan, mutta vaikenee vähän\najan päästä ja tuntuu vikisevän, niinkuin koira tutulle miehelle\nvikisee.\n\nVaan poispäin kääntää tyttö päänsä, nojaa poskensa vasten vasempaa\nkättänsä ja katselee kohden hämärää iltatähteä, joka tuvanharjan takaa\njo alkaa pilkutella. Ei hän ole mitään näkevinään eikä kuulevinaankaan,\nvaikka Kalle lähenee ja koiran kanssa tullessaan telmii. Eikä hän\npäätänsä käännä sittenkään, vaikka Kalle aivan vieressä yhä Vahdin\nkanssa mellastelee. Vähän hän kuitenkin sitä kääntää, niin vähän, että\nvain parahiksi saattaa sanoa hyvin kuivalla ja välinpitämättömällä\näänellä: -- Ka, hyvää päivää -- sinäkö se oletkin, minä luulin, että kuka\nse on. -- Sitten hän kääntää päänsä pois ja alkaa taas hyräillä\nitsekseen. -- Päivää, päivää! vastaa Kalle, mutta pelailee vain sillä\nvälin vielä koiran kanssa. -- Vahti seh! anna vieraan olla rauhassa! --\nVahti hyppää Annun luo, nuolaisee häntä poskelle ja laukata kaapaisee\nsiitä häntä suorana pihaan, jossa vasikat ensin hyppäävät mörähtäen\naskeleen syrjään, mutta seisahtuvat siihen ja märehtivät sitten taas\nyhtä rauhallisesti kuin ennenkin.\n\n-- Minkä tähden sinä niin kauan viivyit?\n\n-- Mikä lie isäntään tänä iltana mennyt, kun se ei maata lähtenytkään.\nSinne se vain jäi istumaan ja isäsi jäi kanssa. Porstuasta kuulin, että\nne siellä jotakin juttelivat. Meitä oli monta miestä, jotka olisimme\nodottaneet isännän maata menoa, mutta kun ei siitä valmista tullut,\nniin ajattelin minä, että kun näkee, niin nähköön, ja sitten päästiin\nkuin päästiinkin hiipimällä pois. Maantiellä oli kaikki kylän hevoset,\nme hyppäsimme selkään ja ann' mennä vain! Teidän tienhaarassa\nkäännytettiin hevoset takaisin, lyötiin kämmeniä yhteen ja monen miehen\nparkaistiin -- mutta sitähän minun piti, että meidän isäntä kuuluu\nlähtevän emäntäperiin. Se poika se kuuluu taas alkavan kosia, kuulemma.\n\n-- Joko taas? -- Ja kirkonmäelläkö niinkuin aina ennenkin, lukkari\npuhemiehenä?\n\n-- Senpähän sitten näkee, mutta tosi sillä vain mielessä kuuluu olevan.\nMeidän Tiina sanoi kuhilaan takana kuulleensa, että hän oli isäsi\nkanssa sinusta puheita pitänyt.\n\n-- No, mitäs isä oli sanonut?\n\n-- Luvanneen kuului, jos itse tahdot.\n\n-- Mitäs, jos tahtoisin?\n\n-- Onhan meidän isäntä vielä poikamies --\n\n-- Ja vielä tuoreimmassa iässään --\n\n-- Vaikka jo viideskymmen alulla --\n\n-- Mutta se on siivoluontoinen ja hyvälukuinen --\n\n-- Ja veisatakin osaa.\n\n-- Eikä käy yöjalassakaan, niinkuin sinä.\n\n-- Mutta huomenna se tulee sinun luoksesi ja kihlat tarjoo -- mitäs sanot?\n\n-- Senpähän saat sitten kuulla.\n\nKotvan aikaa siinä vielä puhelivat tämmöistä ja muuta myöskin kesäyön\ntyvenessä hämärässä, ja kiireesti kulkivat hauskat hetket. Mutta ei\nKalle kauan tahtonut viipyä, sillä pitihän hänen olla kotona, ennenkuin\npäivä valkenisi.\n\n\n\nIII.\n\nTummaa tietänsä käveli Kalle takaisin. Hiljainen yöllinen tuuli oli\nalkanut hengitellä ja työntänyt pilvilöitä kirkkaan taivaankannen\neteen, eikä nyt enää yhtään tähtöstä näkynyt. Melkeinpä pilkkopimeässä\nkulki nyt Kalle, kulki ensin polkua myöten kesantopellon halki, sitten\nkolean kivikkoahon poikki ja viiletteli viimein tuota mukavampaa\nmetsätietä myöten, joka maantielle saattoi.\n\nVähän aikaa kulettuaan seisahtui hän ja kuulosti.\n\n-- Mikä peijakas siellä veisaa, vai korvaniko tilliä soivat\n\nEivätpä hänen korvansa kuitenkaan tilliä soineet, sillä yhä selkeni\nlähenevä ääni, ja pian erotti kuunteleva mies tutun virren nuotin,\ntunsi hetken päästä äänenkin, tunsi sen virsikkään isäntänsä, Sipolan\nAapon, omaksi ääneksi.\n\nEnsin hän hetkahti kuin pelästynyt varsa, mutta sitten muisti, että\nonhan nyt pimeä. -- Mutta minnehän nyt isäntä yöllä kulkee -- eihän vain? --\nja nyt oli kaikki selvillä.\n\nJa kun valkeat housut puiden välistä vilahtivat, hyppäsi Kalle koppina\npolulta metsään ja parkaisi julmalla äänellä.\n\nTulijasta oli matka metsätien hiljaisessa synkeydessä alkanut tuntua\nvähän oudolta, semminkin kun hän nyt tiesi tekevänsä sitä, mistä aina\nennen oli väkeänsä kovasti kieltänyt. Senpä vuoksi ja ehkäpä vähän\nrosvojenkin pelosta oli hän alottanut virren. Mutta kurkkuunpa katkesi\njuuri lähtemäisillään oleva sävel ja yhtä katkonaisesti siihen metsän\nseurakunta tuolta kaukaa vaaran kylestä vastasi. Kauhistuksen kamalalla\näänellä kirkaisi hirmuisesti säikähtynyt mies ja oli siihen paikkaansa\nistuilleen typertyä. Mutta sai hän kuitenkin siksi luontoaan lyödyksi,\nettä osasi hänkin tien viereen hypätä. Kova läähätys kuului sieltä\nnauruaan pidättelevän Kallen korvaan, ja itse tunsi isäntä, että\nhousunsa melkoisesti lepattivat vapisevia sääriä vasten. Vastakkain\nseisoivat siinä nyt toinen toisella puolen tietä isäntä ja hänen\nrenkinsä. -- Kovasti pelotti Aapoa, sillä muisti hän tämäniltaiset\nrosvotarinat ja arveli tuolla mustien puitten takana metsäläisten\nväijyvän. Ajatteli hän ensin jo pakoonkin lähteä, mutta uskallus petti,\nsydänala kovin pelosta temmelsi ja jalka ei ottanut totellaksensa. Ja\nsitten hän jäi paikalleen seisomaan ja tuumi, että ehkä olisikin\nparasta, jos ei liikkuisi. Puukkonsa hän kuitenkin tupestansa sujutti\nja painoi sen petäjän kaarnaan, jotta se paremmin käsillä olisi, jos\nniiksi tulisi.\n\nMutta Kallesta alkoi tämä piilosilla olo jo tuntua ikävältä. Hän kohosi\nsuoraksi ja kysyi kovin rosvon äänellä: \"Onko siellä jänis vai mies\nsiellä kuusen juurella?\" -- \"Jäniskö siellä on vai mies\" mörisi Kalle\nuudelleen, kun ei vastausta kuulunut. Mutta ei Aapo nytkään saanut\nääneen. Silloin Kalle kaivoi tulukset taskustaan ja iski. \"Tottapa se\non jänis -- ja jänis on ammuttava\", tuumasi hän ja iski uudelleen, että\nsäkenet kauaksi säihkyivät pimeässä. -- Nyt Aapo jo lähti. Hän luuli,\nettä häntä piilukolla aiotaan ampua tuohon vain noin niinkuin jänistä\nmakuuseen.\n\n-- Mies minä olen -- ei pidä ampua, mieshän minä olen, rukoili hän\nsurkealla äänellä, mutta kun Kalle vain yhä iski eikä helpottanut, niin\nsai kuoleman kauhistus hänen säärensä viimeinkin liikkeelle. \"Ehkä se\nei laukeakaan\", ennätti hän ajatella ja kursaisi viidakosta polkua\nkohti. Sille kerran päästyään kirmaisi hän eteenpäin kuin hullautunut\nhevonen. Kalle jäi paikoilleen polviaan pidellen nauramaan, sytytti\nsitten piippunsa ja kuuli vielä kaukaa, kuinka maa jymisi ja oksat\nkatkeilivat pakenevan miehen jalkojen alla.\n\nKerran vauhtiinsa päästyään kiiti tuo vakainen mies vihurina eteenpäin\nja tuntui hänestä kuin pyssy joka hetki hänen peräänsä laukeaisi. --\nVihdoin seisautti hän kuitenkin menonsa, kun metsätie loppui ja hän\njoutui sille aukealle aholle, jonka toisesta laidasta pellon takaa\nkuumotti hänen matkansa määrä, Tuomaalan mökki.\n\nAnkarasti läähättäen pysähtyi hän nyt ja katsoi taakseen. Mutta ei\nsieltä ketään näkynyt, ei muuta kuin tuo musta tiensuu, josta hän vasta\noli itse hyökännyt. Eikä hiiskaustakaan, ei muuta kuin hänen omain\nkeuhkojensa valtava lietsonta -- ja vähitellen siinä kivelle istuutuen\nrauhoittui mies.\n\nMutta panipa hän nyt paitansa napin kiinni, joka juoksun temmellyksessä\noli auennut, asetti hattunsa oikealle kantilleen ja lähti mökkiä\nlähenemään. Pellolla hyökkäsi häntä vastaan Vahti ärhentelevällä\nhaukunnalla ja pauhasi sitten hänen kintereillään aitoille asti. Mutta\nAapon rinnassa sykähti nyt rohkeus ja päättäväisyys, eikä hän koiria\npelännyt. Annu oli arvannut Vahdin haukunnasta vieraan tulon ja\nistuutunut eloaitan kynnykselle. Aapo oli tullessaan miettinyt hyvinkin\nkoreita pyrkiäispuheita, mutta kun hän nyt Annun ulkona näki eikä niitä\npuheita tarvittukaan, joutui hän kokonaan hämmennyksiin ja osasi tuskin\ntervehdystään toivottaa.\n\n-- Hyvää iltaa, isäntä -- minnekäs se on isännällä matka näin öiseen\naikaan? sanoi Annu.\n\n-- Eipähän juuri -- eipähän tuota -- tännehän minä -- tuota -- vain läksin\nvähän --\n\n-- Taloon ei sattunut nyt ketään muita kotiin kuin minä ja Vahti --\nlähtivät tästä muut väet kirkkoon, ja eikö tuo isä liene teillä -- vaan\nisäntä on hyvä ja käypi huoneeseen.\n\n-- Kyllä minä saatan tässäkin -- eikä minulla olekaan mitään erinäisiä\nisällesi eikä muille -- läksin vain huvikseni vähän jaloittelemaan -- se on\ntuo poikamiehen elämä niin yksinäistä ja ikävää.\n\nKun Annu huomasi, minne päin Aapo tahtoi puhetta kääntää, käänsi hän\nsen tahallaan toisaalle. -- Onkos teillä vielä paljon leikkuuta tähdennä?\n\n-- Leikkuutako -- eihän sitä hyvin, vaan onhan sitä vielä -- mutta tänä\npäivänä minä isäsi kanssa leikkuupellolla puhuin, että --\n\n-- Mutta eihän se isäntä nyt tässä pimeässä saata seista -- eikö isäntä\nnyt lähtisi pihanpäähän?\n\n-- Kyllä minä tässäkin saatan -- eikä tuo täällä olekaan niin pimeä kuin\ntuolla tullessa metsässä -- minä istun tähän kynnykselle -- ei, istuu vain\nAnnukin paikoillaan, eihän minua pidä pelätä --\n\n-- Kukas sitä nyt isäntää pelkääkään, joka aina on niin hyväluontoinen,\nmutta enhän minä nyt toki viitsi isännän vieressä istua.\n\nAnnu aukaisi sen aitan oven, jonka kynnyksellä Aapo istui, ja meni\nsisään. Aapo meni jälestä. Hän oli kummallisesti hurmaantunut ja tunsi,\nkuinka poskensa paloivat.\n\n-- Miksi Annu ei viitsi minun vieressäni istua -- voi, kyllähän se\nviitsii, vaikka se vain -- viitsiihän se sylissäkin -- ja Aapo oli niin\nkuumentunut, että tavoitti tyttöä syliinsä. Mutta silloin Annu sysäsi\nhänet luotaan aitan perälle. -- \"Pysy poissa minusta, senkin vanha\nkontti!\" -- ja samalla paukahti ovi kiinni ja rasahti kahdesti lukkoon.\n\nAapo kuuli ulkoa helakan naurun ja tunsi nenässään uudiselon tuoreen\ntuoksun. Katkerasti kiroten ryntäsi hän ovea vastaan, mutta se ei\nliikahtanutkaan. Kumahtihan vain kuin tynnyrin pohja ja ponnisti miehen\ntakaisin. \"Ei siitä pääse -- se on meidän vanhan eloaitan ovi -- ei se\nsäry, kun sen isä vainaja kerran on raudoittanut -- mutta päästä minun\npitää, pitää vaikka perkele valaisi rautapadan pääni päälle -- minä menen\nkatosta kuin ukkonen, minä sären seinät -- missä minun puukkoni? -- sehän\njäi sinne puun kylkeen -- mutta pääsen minä silti -- pääsen minä silti!\" --\nJa hän kiipesi hinkalon laidalle ja tavoitti kattoa. Mutta katto olikin\nsiksi korkealla, että hän sinne kättä ojentaessaan menetti tasapainonsa\nja horjahti, horjahti ensin toisaanne päin, mutta kampesi sitten\nruumiillaan niin, että horjahti vielä pahemmin toisaanne päin ja putosi\npitkäkseen jauhohinkaloon.\n\nTähän loppui nyt tuo Sipolan Aapon kosissa-käynti, josta hän oli\nviimeistä hyvää itselleen toivonut. Kun Tuomas ukko huomisaamuna\nverkalleen aamiaisen syötyä lähti isäntätalostaan kotiaan katsomaan,\nniin hämmästyipä hän kovin, kun kuuli eloaitastaan rykimistä, vaikka\novi oli kiinni ja avain suulta poissa. Kummia arvellen nouti hän\npihanpääkamarin naulasta avaimen ja meni aittaansa. Mutta kovinpa hänen\nsilmänsä repesivät, kun näki siellä isäntänsä, jonka kaikki olivat\nluulleet kirkkoon menneen, aivan silmäripsiä myöten jauhoisena\nnojautuen hinkaloa vasten ja tuijottaen eteensä maahan. Eikä hän\nnäyttänyt näkevän eikä kuulevan, että kukaan oli aittaan tullutkaan.\nTuijotti vain ja rykäisi silloin tällöin kuivan yskän. Ja sitten hän\nlähti ulos aitasta kotiinsa päin astumaan eikä totellut, vaikka Tuomas\nkielsi häntä tupakalle jäämään. Pois hän vain urkeni mökistä ja otti\nmennessään puukkonsa petäjän kylestä. Siinä muisti hän, että kun olisi\nsitä ensimmäistä varoitusta totellut, joka hänelle sillä paikalla oli\nannettu, ja kiertänyt kotiinsa, niin ei olisi tätäkään tapahtunut.\nMutta sitten hän myöskin muisti, että olihan hän monta kertaa\nkironnutkin, pari kertaa varmaankin, ja sitä syntiä ei hän ennen vielä\nmilloinkaan ollut tehnyt.\n\nSen törmän alla, missä hän oli hevosten tieltä raviin hypännyt, yhtyi\nhäneen Sipolan pikkukarja. Ne siinä ensin suurin silmin katselivat\nvalkeaa, jauhoista miestä, mutta kun tunsivat hänet isännäkseen,\nalkoivat kävellä lekerrellä jälestä ja hänen nuttunsa liepeistä\nmaittavaa suurusta nuoleksia. Eikä Aapo heitä pois häsinytkään, eikö\nlie huomannut, vai muutenko lie ajatellut, että \"nuoleksikoot,\nsiitäpähän saavat\". Aina kotiveräjille seurasivat häntä vasikat ja\nsurullisesti siihen ynisemään jäivät, kun Aapo sulkupuiden välitse\npihaan pistihe. Siitä astui hän pirttiin, riisui nuttunsa naulaan ja\nmeni sitten lähteelle peseytymään. Sen tehtyään pukihe hän puhtaihin ja\nveisasi ja luki sitten koko päivän, aivan niinkuin ennenkin.\n\nSiitä päivästä pitäen tuli Aapo entistään yhä jurommaksi ja\nvähäpuheisemmaksi ja samalla jumalisemmaksikin.\n\nYhtenä ainoana päivänä oli hänet kuitenkin nähty erittäin iloisena ja\nhupaisena. Se päivä oli silloin, kun Annu ja Kalle häitään pitivät.\nAnnua oli isänsä ankarasti torunut, ja Annun oli täytynyt pyytää\nAapolta anteeksi. Aapo oli siitä \"sydämen nöyryydestä\" niin hyvästynyt,\nettä oli vietättänyt nuorelle pariskunnalle häät Sipolan isossa\npirtissä ja vihkimätilaisuudessa oli hän itse toimittanut lukkarin\nammattia. Olipa sitten huomentuoppia juotaessa kymmeniä pöytään\nheittänyt ja sitä mukaa makeita maistellut, ja siitäkö lie niin\npuheliaaksi tullut, että oli kertonut alusta loppuun koko\nkosimaretkensä ja puhunut kaikesta, mitä hänelle sillä tiellä oli\ntapahtunut, niinkuin hiiristä, hevosista ja muista seikoista. (Sieltä\nkautta ne olen minäkin kuullut ja tähän paperille pannut.) Sitä hän\nvain kaikista enimmän kuului ihmetelleen, että mikähän se mahtoi olla\nse mies, joka häntä oli ampua aikonut, mutta että hän kuitenkin oli\npelastunut, \"kun ei Jumala ollut antanut ruudin syttyä, vaikka pyssy\noli jo ihan kohti ojennettuna ollut ja jo säkenetkin piistä\nsäihkyneet\".\n\n1881.\n\n\n\n\nKELLO.\n\n\nMartti kulki Esplanaadissa ja ajatteli kelloaan ... ei muuta mitään\nkuin kelloaan. Grönqvistin monikertaista kivirakennusta katseli ...\nsilmä juoksi pitkin heijastavia ikkunoita ja rusottavaa kattoa ja\nkomeita koristuksia ... sitä hän katseli, mutta ajatteli kelloaan.\n\nMartti kulki siivosti Esplanaadissakin, sillä hän oli aina ollut siivo\npoika, vähäpuheinen ja miettiväinen. Hän oli oppipoika, kuuliainen\nmestarilleen ja hyvämaineinen.\n\nEnimmäkseen katseli Martti eteensä ... kenkäinsä kärkiä ... ja\nliivejänsä, joiden päällä välkähteli vaskiset kellon vitjat.\n\nMartti oli maalta tullut, puolen vuotta opissa ollut ... suutarin\nopissa.\n\nAlusta alkaen oli hän tarkka ollut, ei tuhlannut penniäkään, mutta nyt\nvasta niitä oli sen verran varoja kertynyt, että niillä oli kellon\nsaanut. Eilen illalla, kun viikkopalkka maksettiin, oli määräsumma\ntäyteen tullut...\n\nJa eilen illalla, heti verstaasta päästyä, oli kello käyty kellosepältä\nostamassa. Katsottuna oli se jo siellä ollut monta viikkoa ennen ...\nviidestä kolmatta markasta luvassa, ilman vitjoja. Silinterikello se\noli, neljällä kivellä käypä ... joka oli yhtä hyvä, kuin jos olisi\nollut kahdeksalla. Semmoisen oli sanonut itsellään olevan kelloseppäkin\n... eikä sitä tavallinen mies sen parempaa tarvitsekaan...\n\nEikä se viittäkolmatta sitten maksanutkaan. Neljäänkolmatta markkaan ja\nviiteenkymmeneen penniin oli kelloseppä tosioston tullessa helpottanut\nja antanut vielä vitjat yhteen hintaan.\n\nHyvinpä ne nyt välkkyivätkin samettiliivien päällä.\n\nSamettiliivit oli näet Martilla, juutalaiselta ostetut, ja saketti,\nedestä aukinainen ... jotta liivit näkyivät ja liivien päältä vaskiset\nkellonvitjat.\n\nMartti astuskeli Esplanaadia pitkin ... katseli eteensä ... sitten\nkenkäinsä kärkiä ja aina ohimennen vaskisia vitjoja, jotka kiilsivät\nkuin kullalle.\n\nEsplanaadissa käveli paljon ihmisiä, ja Kappelin edustalla, jossa\nmusiikki soitti, oli niitä tungokseen asti. Mutta ei Martti halunnut\ntungoksessa kävellä. Marttia miellytti paremmin kävellä väljemmässä\nväessä. Siellä on mukavampi kävellä semmoisen miehen, jolla on kello\n... on kello ja välkkyvät kellon vitjat. Eihän niitä tungoksessa kukaan\nnäe ... ei itsekään, vielä vähemmän muut.\n\nMartista näytti välistä, että muutamat hänen kellonvitjoihinsa\nsivumennen katsahtivat. Ja niillä ei ollut kelloa niillä, jotka niin\nkatsahtivat ... mahtoivat ajatella, että kunpa heilläkin olisi. Paljoa\nenemmän niitä näytti olevankin niitä, joilla ei ollut kelloa, kuin\nniitä, joilla oli... Niillä ei varmaankaan kelloa ollut, joilla oli\ntakki kiinni ... olisivat kai ne sen auki pitäneet, jos olisi ollut\nkello.\n\nMartti ei oikein tahtonut osata, missä kätensä pitäisi ... koetti pitää\nselän takana ristissä. Olisi ollut mukavampi pitää nutun taskussa\nmolemmat, mutta Martin saketissa olivat taskut takana. Ei se ollut\nmukavaa ... eikä kupeellakaan suoraan riippumassa ... remppasivat niin\npahasti silloin edestakaisin. Parasta oli pitää niitä kellonvitjoissa,\ntoisen vuoron toista...\n\nSiitä oli sitten sievä katsoa kelloaan. Ja sitten Martti katsoikin\nkelloaan... Onko yhdessä tornikellon kanssa? -- Yhdessäpä on ...\nminuutilleen. -- Paljonko se onkaan? -- Viittä vailla puoli kuusi.\n\nMartti pani kellon takaisin taskuun ja tunsi koko vasemmalla puolen\nruumistaan, että siellä se on kello ... vasemmassa liivintaskussa.\nTuntui se vähän oudolta ... tuntui liivivaatteen läpi ihoon asti, mutta\nhyvältä se kuitenkin tuntui. --\n\nEnnen kellotonna ollessaan oli Martti aina väistynyt kaikkien tieltä,\nkun katua tai Esplanaadia kulki ... varsinkin niiden tieltä, joilla oli\nkello. Hän melkein oli kunnioittanut niitä, joilla oli ja hänellä ei!\n\nAinahan on Martti ollut ujonlainen ja aina nöyrä ... ja epävarma\nolennossaan, sen hän itsekin huomasi. Mutta ehkä se vain on siksi niin\nollut, ettei hänellä ollut kelloa ennen. Nyt on hänellä kello... Ei hän\ntahdo olla liian rohkea nytkään eikä ylpeä millään lailla ... mutta hän\ntuntuu itse mielestään kuitenkin entistään varmemmalta. Eikä hän nyt\nainakaan _joka_ miehen tieltä aio ruveta väistymään. On kai sitä tilaa\ntoisellakin väistyä yhtä paljon ... tarvitseeko hänen väistyä enemmän\nkuin toisenkaan, joka katua kulkee? Hän päätti, että ei suinkaan...\n\nNiin hän päätti, sillä ei kai Esplanaadi ole enemmän toisen kuin\ntoisenkaan. Ja henkirahanhan hänkin maksaa...\n\nTaitavat kaikki luulla, kun hänet näkevät, että hänen sitä mukaa aina\nvain pitää väistyä ja muiden ei ollenkaan. Mutta siinä ne erehtyvät,\njotka niin luulevat...\n\nJoka kerran sattuu mistä kulkemaan ... totta kai se siitä kulkeekin,\nkulkekoon toinen toisesta kohti...\n\nJa kyllä Martti nyt kulkikin, mistä tahtoi... Mutta hän tuli kuitenkin\naina väistyneeksi ... ja hän vakuutti itselleen, että sen verran vain,\nmikä on ihan välttämättömän tarpeellista. Jos ei ollenkaan väistyisi,\nniin ei tulisi kenenkään kulusta mitään. Eikä hän nyt enää väisty\nenemmän kellollisten tieltä kuin kellottomainkaan ... minkä väistyy,\nväistyy kenen tieltä tahansa ... ilman vain vaikka huvikseen... Ja\ntarvitseeko sitä aina suoraan kulkea? Paljoa hauskempi on välistä\nmutkitellenkin kävellä milloin mitäkin puolta...\n\nOlisi Martin mieli kuitenkin välistä tehnyt puulautua noiden\nkaartilaisten keskitse, työntäytyä heidän välitsensä eikä antaa tietä,\nkun siinä niin ylpeästi rivittäin kulkivat. Mutta ei Martti sitä\nkuitenkaan tehnyt ... olisivat saattaneet survaista jotenkin ja vitjat\nsaattaneet jotenkuten tarttua nappiin kiinni ja katketa, tai kello\nlentää maahan ja särkyä...\n\nEhyt kai se vielä on?\n\nEhyt on ... ja nakuttaa myöskin ... eikä niillä, noilla kaartilaisilla,\nkuitenkaan ole monellakaan kelloa. Tyhjää ne siinä kävelevät keskitietä\nja ylpeilevät tyttöjensä kanssa... Ei Martti ole tytöistä milloinkaan\n... eikä hän niistä nytkään, vaikka on kello lakkarissa. Hullu se on,\njoka rahansa tyttöihin tärvää ... säästää ennen ja ostaa jonkun kalun,\nesimerkiksi kellon...\n\nEi se mitään kuitenkaan, jos itseensä vähän menettäisi ... vaikka joisi\nvaikka lasillisen limunaatia ... kymmenen pennin edestä ... ja vaikka\nkahdenkymmenenkin pennin edestä ... eihän se paljon olisi...\n\nSentähden meni Martti juomaan lasillisen liinunaatia. Juo häntä kerran\nkellonsa kunniaksi!\n\nMartti joi siitä vesipuodista, jonka ovenpielet olivat peililasista;\nniissä näkyi koko mies ja miehen vitjat...\n\nMartti valutteli vähissä erin alas limunaatia ja katseli juomalasia\npitkin ovenpieliin. Sitten Martti maksoi, antoi markan ja sai\nyhdeksänkymmentä penniä takaisin. Muut juomamiehet näkyivät maksavan\nmikä viidestäkymmenestä, mikä viidestäkolmatta pennistä ... markasta ei\nkukaan. Ei mahtanut olla ... eikä niillä näkynyt monella olevan\nkelloakaan.\n\nEi Martti tahdo olla millään lailla ylpeä. Ja erehtyisi se, joka\nluulisi, että hän muka sentähden olisi ylpeäksi tullut, että on tullut\nkellon ostaneeksi. Hullu tyhjästä ylpeilee... Ei... Mutta taisivat muut\noppipojat ja kisällit hänestä sitä eilen kuitenkin luulla. Siltä\nhänestä näytti, kun hän sitä nyt ajatteli, vaikka ei hän sitä eilen\nniin... Eihän hän ollut muuta kuin leikillä vain kysynyt, paljonko\n_heidän_ kellonsa oli...\n\nJa siitä ne olivat alkaneet pilkata ja kysellä koko eilisen iltaa ja\ntämän aamua.\n\n\"Paljonko kellosi on, Martti?... Sano nyt meillekin, paljonko on\nkellosi'\"\n\nTaisi käydä kateeksi niiden, kun ei itsellään ollut ... olisivat kai ne\nsaaneet, jos olisivat tahtoneet ... saahan niitä kelloja vaikka kuka\nkellosepän puodista...\n\nTuolla niitä nyt tuleekin!\n\nMartti meni heitä vastaan ja rupesi seisahtumaan heidän kohdallansa.\n\n\"Paljonko on kellosi, Martti'\" kysyivät ne taas ja mennä reuhkasivat\nnauraen ohitse...\n\nNiinpähän on! ... kateeksipahan käy! Mutta käyköön, mitäpä Martti siitä\n... oma syynsähän se on ... olisivat säästäneet!... Ja pakkoko oli\npanna ansionsa olueen menemään' saavat nyt olla ilman kelloa!... Kun\nelää siististi ja säästää, niin äkkiähän sen kellon saa, ja siinä ei\nmenekään raha hukkaan...\n\nEipä Martti ollut pitkään aikaan muistanut katsoa kelloaan... Paljonko\nnyt olikaan jo aika kulunut?...\n\n\"Pois, poika, tieltä!\"\n\nKa, mitä se tuo kaartilainen, mokoma? ... luuleekohan se olevansa mikä\nherra ja saavansa survia?... Olisikohan ollut maksajata, jos olisi\nkello maahan pudonnut?\n\nJa Martti katseli vihaisesti kaartilaisen jälkeen. Mutta kaartilainen\nvain meni, ja helmat heilui.\n\n\"Siinähän sinä olet ... ja minä kun olen etsinyt!\"\n\nSe oli oppipoika sekin, Antti, saman suutarin luona opissa kuin\nMarttikin ja yht'aikaa maalta tullut.\n\nHe olivat hyviä ystäviä. Olivat yhdessä ruvenneet kumpainenkin\nkellorahaa säästämään, vaikka Martti oli ennen saanut summan täyteen.\nAntista puuttui vielä paljon ... hän ei tahtonut saada millään lailla\nkertymään ja hän kunnioitti Marttia, joka sai... Martti piti vuorostaan\nAntista, sillä tämä oli toisenlainen kuin ne muut. Ja kun Martti oli\nkellon ostanut, piti hän Antista vieläkin enemmän ... sillä nyt Antti\nhäntä melkein ihmetellen katseli, kun katseli hänen kelloaan...\n\nYhdessä olivat käyneet kellon ostamassa. Martti oli tahtonut Antin\nmatkaansa, mutta muille he eivät olleet sanoneet mitään.\n\nEi Antti ollut tahtonut Martin kelloa paljon kädessään käyttää, vaikka\nMartti oli kehoitellen hokenut, että saat tätä lakkariisikin koetella\n... koettele vain!...\n\n\"Jos minä sen pudotan'\" oli Antti sanonut.\n\nEtkä pudota, minä pidän peräimestä kiinni...\n\nSitten vasta oli Antti uskaltanut, käännellyt, ihmetellen katsellut ja\nviimein pitkään huokaisten takaisin antanut ... ja Martin mielestä ei\nkoko maailmassa ollut parempaa poikaa kuin Antti.\n\nMuut oppipojat ja kisällit sitä vastoin ... ne olivat Antin suhteen\nkuin hurttia. Heti kellon nähtyään olivat sen väkisin käsistä vieneet,\ntöytänneet kaikki sen ympärille yhteen kehään, ettei Martti saanut itse\nsitä nähdäkään, ja aukaisseet kuoren ... vaikka olisihan niiden pitänyt\nse tietää, ettei kello kestä verstaan pölyä... Mutta siitäkös ne huoli\n... vaikka herkeäisi käymästä, kun oli toisen kello.\n\n\"Onko kellosi paljon'\" kysyi Antti.\n\n\"Istutaanhan tähän ensin ja katsotaan sitten...\" Martti ja Antti\nistuutuivat tyhjälle penkille, ja Martti katsoi kelloaan...\n\nViittä vailla kuuden oli kello...\n\nVitjat riippuivat samettiliivien päällä, ja Martti katseli niitä. Antti\nkatseli myöskin syrjästä silmäillen... Sitten kohotti hän kätensä ja\notti sivelläkseen Martin vitjoja. Martti tarjosi hänelle käteen koko\nkellonkin...\n\n\"Koetappas, saatko auki...\"\n\n\"Vaan jos tämä särkyy...?\"\n\n\"Eikä säry...\"\n\n\"Enhän tuota saa auki...\"\n\n\"Ethän sinä osaa ... anna, kun minä näytän ... näin ... paina vain\npeukalosi päällä tätä nappia ... koetappas nyt!...\"\n\n\"Ka, jo kimposi auki!... Mitä siinä sanoo tuossa sisässä?\"\n\n\"4 _rupis_ 17,534 ... se on niin mones kello maailmassa ... niin\nmonella miehellä on samanlainen kello kuin minulla ... osta sinäkin\ntämmöinen...\"\n\n\"Eihän minulla ole rahaa -- \"\n\n\"Tekisikö sinun hyvin mielesi? ... taitaisi tehdä -- \"\n\n\"Ei tuo niin hyvinkään\" -- Vaikka näkihän Martti, että tekihän sen niin\nmieli, että suupielissä revähteli.\n\nMartti antoi Antin vielä katsella kelloa kauan aikaa, piti sitä hänen\nedessään ja antoi hänen sitä omasta kädestäänkin katsella, eikä\npelännyt ollenkaan, että Antti sen särkisi tai pudottaisi. Ja Antti\nnäytti siinä hänen mielestään paljoa vähäpätöisemmältä kuin ennen. Ja\nmikä siinä lie ollut, että hän myös itse mielestään oli Antin suhteen\nsuurempi kuin ennen. Ei hän ennen ollut sitä niin huomannut ... välistä\nvain, kun olivat lukeneet säästöjään ja Martilla oli monta markkaa\nenemmän.\n\n\"Joko pannaan kello taskuun?\"\n\nMartti pani kellon taskuunsa. Mutta häntä rupesi heti kohta\nsäälittämään, että ehkä Antti vielä olisi tahtonut katsoa ... ja näytti\nsitä vielä uudelleen Antille... Ei sillä raukalla ole kelloa, ja tuossa\nse istuu niin täpärästi penkin laidalla ... nenän pää hienona kuin\nveitsen kärki ... ja sivelee toisen kellon kuorta ja vitjoja...\n\nJos Martti olisi ollut rikas mies, olisi hän saattanut antaa tämän\nkellon Antille ja itse ostaa ankkurin ... niin häntä säälitti Antti...\n\n\"Kelpaisiko sinulle silinterikello?\"\n\n\"Kelpaisi toki ... vaikka minkälainen, kunhan olisi vain kello...\"\n\n\"Minä meinaan ostaa ankkurin ... tässä joskus...\"\n\n\"Minnekkäs sinä sitten tämän...?\"\n\n\"En tiedä, vaikka möisin jollekulle...\"\n\n\"Myö minulle...\"\n\n\"En minä nyt vielä osta uutta ... vasta sitten, kun pääsen\nkisälliksi... Enkös minä jo nyt näytä vähän kisälliltä ... kun on\nkellokin...? -- Sen oli Martti leikillä sanovinaan.\n\n\"Kyllä näytät...\"\n\n\"Mutta sinä olet vielä aivan oppipojan näköinen...\"\n\n\"Kun ei ole kelloa...\"\n\n\"Sentähdenköhän se on... -- Etkö tahtoisi, Antti, limunaatia? ... minä\nitse jo join...\"\n\nMartille tuli tuossa yht'äkkiä semmoinen hyvän tahdon puuskaus ...\nhänestä tuntui ihan, kuin olisi hän ollut Antille velkaa yhden lasin\nlimunaatia ... sillä raukalla kun ei ole kelloakaan ja milloin\nsaaneekaan... Mutta heti kohta katui hän sitä tarjoustaan ... menee\nrahaa ihan omasta edestään ... vaikka eihän tuo paljon olisi ...\nkymmenen penniä... Pitäähän sitä siksi toki toisen tähden ... jolla ei\nedes ole kelloa...\n\nJa Martti joi itsekin ja kilisti lasia Antin kanssa.\n\n\"Sano nyt, Antti, minulle, että olkoon onnea uudelle kellollesi\", sanoi\nMartti, -- leikillä olevinaan...\n\n\"No olkoon ... olkoon...\"\n\nMolemmat he naurahtivat, ja Martti tuli yhä paremmalle tuulelle. Ei hän\nollut koskaan rinnassaan tuntenut semmoista paisuvaa tunnetta kuin nyt.\n\n\"Tuolta ne nyt taas tulee ... ei olla näkevinämmekään... Ei, ei\nkäännytä syrjään ... luulevat, että me heitä väistytään ... kuletaan\nsuoraan ja katsotaan suoraan eteenpäin ... ollaan mekin ylpeitä\npuolestamme...\"\n\nSitä ei Antti nyt ymmärtänyt, miksi niin pitäisi olla, mutta hän koetti\nkuitenkin niin olla. \"Katsooko ne jälkeensä, katsoppas!\" sanoi Martti\nAntille, kun olivat päässeet ohitse.\n\n\"Eihän nuo katso ... menevät vain.\"\n\nJa se vähän harmitti Marttia.\n\nSe kaartilainen, joka äsken oli Marttia survannut, tuli vastaan muuan\ntyttö käsipuolessa. Ne kulkivat keskitietä ja Martti kulki myöskin.\nAntti väistyi syrjään, mutta Martti ei väistynyt ... tiukotti tahallaan\nkulkuaan ja survasi olkapäällään tyttöä, niin että tämän piti\nseisahtua.\n\n\"Hyi!\" sanoi tyttö, ja kaartilainen kirosi. Mutta Martti vain nauraa\nhihitteli Antille, eikä ollut tietävinäänkään.\n\nMinkä tähden se nyt noin? kummasteli Antti eikä ymmärtänyt nyt\nollenkaan Marttia.\n\nMutta Martti tunsi tunteen yhä paisuvan...\n\n\"Eikö mennä juomaan pullo olutta?\"\n\nMarttiko ehdottaa olutta juomaan?... Eikä Antti nyt enää vähääkään\nymmärtänyt Marttia, joka ei milloinkaan ennen ... ja joka aina oli\nsiitä Anttia moittinut, että tämän teki välistä mieli muiden kanssa\npistäytyä kapakkaan...\n\n\"Mitä katsot ... eikö lähdetä...? Istutaan tähän!\" -- He olivat tulleet\nKappelin edustalle.\n\n\"Eihän me tähän...\"\n\n\"Minkä tähden ei?...\"\n\n\"Herrain penkkiin...\"\n\n\"Kun raha maksetaan, niin ollaan me yhtä suuria herroja kuin\nmuutkin...\"\n\n\"Täällä on kalliimpaa...\"\n\n\"Minnekäs me sitten?\"\n\n\"Mennään olutpuotiin...\"\n\nOlisi Martin tehnyt mieli istuutua tuohon mukavalle puusohvalle pyöreän\npöydän ääreen ... selkäkenoon ... jalka toisen päälle nostettuna ja\nkäsi kellon vitjoissa ... niinkuin tuo herra tuossa toisella sohvalla,\njolla ei kuitenkaan ole edes niinkään kiiltäviä vitjoja kuin Martilla\n... tummat teräksiset mitkä lie ... ja eikö lie sitä mukaa kellokin...?\n\n\"Eikähän sieltä kuule soittoakaan\", väitti Martti...\n\nMutta suostui hän kuitenkin tulemaan olutpuotiin, joka oli kauppatorin\nlaidassa ja jonne Antti osasi viedä -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Näin minä kelloani vain heittelen ... ja otan ilmasta kiinni! ... sinä\net uskaltaisi milloinkaan...! -- Noin! ... hih!\"\n\n\"Elä ... elä! ... se putoo ... ja särkyy...\"\n\n\"Ja nyt se pannaan suuhun ... ja nielaistaan vaikka mahaan ... ja\nlähtään taas juomaan olutta päälle...!\"\n\n\"Martti! ei se ole hyvä kellolle ... ota nyt se pois suustasi ja pane\nlakkariisi...\"\n\n\"Se on minun kelloni ... enkö minä ole sitä omalla rahallani maksanut?\"\n\n\"Olet ... olet...\"\n\n\"Enkö minä maksanut sinunkin oluttasi ... enkö maksanut...?\"\n\n\"Maksoit, maksoit ... vaikka kyllä minä olisin osastani itsekin...\"\n\n\"Niin ... mutta minäpähän maksoin ... eihän sinulla ole, millä\nmaksaa... Paljonko on kellosi, poika?\"\n\n\"Eihän minulla ole kelloa ... ennenkuin ostan...\"\n\n\"Ostat? millä sinä sen ostat?\"\n\n\"Omalla rahallani ... sitten kun säästän...\"\n\n\"Sinä et saa ikänäsi niin paljon rahaa säästetyksi...\"\n\n\"Mistä sinä sen tiedät?\"\n\n\"Kas, kas, kun on äkäinen ... mistä sinä olet äkäinen? Minähän sinun\noluesikin maksoin...\"\n\n\"Itsehän sinä veit kellon ostajaisia juomaan...\"\n\n\"Olisit sinä saattanut sen toisen pullon...\"\n\n\"Sinähän sen kutsuit...\"\n\n\"Olisit sinä kutsunut ... joitpahan kuitenkin ... kun minä jo kutsuin\nensimmäisen ... sinä olet itara mies ... et milloinkaan saa kellorahaa\n... minulla on kello, mutta sinä et saa milloinkaan ... ja sinä olet\nitara mies...\"\n\n\"Mene sitten ... en minä lähde sinun matkaasi ... sinä olet humalassa\nja haukut ... minä lähden kotiin...\"\n\n\"Mene vain ... joudat mennä ... kelloa sinä et saa milloinkaan, mutta\nminulla on kello... Suus kiinni! -- sinä olet semmoinen kaitanenä ...\nhuippunenä ... kuin veitsenkärki ... hieno...\"\n\nSe oli suurin loukkaus, minkä Antille saattoi sanoa, se, että hänellä\noli hieno nenä kuin veitsenkärki. Muulla millään eivät kisällit ja\noppipoiat häntä saaneet suuttumaan, mutta niin kohta kuin häntä\nhuippunenäksi sanoivat, suuttui hän ja suuttui silmittömäksi ... huusi,\nviskeli lestejä ympäri verstaan, kaatoi tuolit ja pöydät ja kiroili. Ja\nkun joku vanhempi häntä silloin kädestä hillitsi, tavoitteli hän sitä\npurrakseen, kun ei muuta tainnut.\n\nMutta nyt pillahti hän itkemään ja lähti käymään pois...\n\nMartti yksin oli ollut hänelle hyvä, kun muut olivat pahoja. Hän yksin\noli ollut häntä haukkumatta hänen huipusta nenästään ja puolustanut\nhäntä muita vastaan. Ja nyt hänkin haukkui ... samalla lailla kuin muut\n... ja ihan ilman syyttä... Se kävi Anttiin niin pahasti, että häneltä\npääsi itku. Ja hänestä tuntui, ettei heistä enää milloinkaan oikeita\nystäviä tule ja ettei ole yhtään oikeata ihmistä maailmassa, kun\nMarttikin on semmoinen. Se häntä itketti vielä enemmän... Ei hän mitään\npahaa olisi tahtonut Martille suoda, mutta ei hän sille mitään tainnut,\nkun tuli ajatus mieleen, että kyllä Martti vielä kellonsa pudottaa ja\nsen kivikatuun rikkoo...\n\nMutta Martti kulki kivistä rantatoria pitkin Esplanaadiin päin ja\nhorjahteli välistä kulkiessaan... Semmoinen Antti ... huipponokka ...\nmokoma...\n\nTaisi mennä päähän olut ... ei, eikä ole mennyt ... mitäs tyhjää se sen\nvertainen ... aikamiehen ... yks, kaks, kolme ... paljonko se löi ...\nseitsemän ... yhdessä on kellot... Olen sitä minäkin yhtä suuri herra\nkuin...\n\nSiellä on tuolla musiikkia...\n\nJa Martti lähti juoksujalassa Kappelin edustalle.\n\n\"Onko sinulla, mies, kelloa?...\"\n\n\"Minullako' Ei! ... onko sinulla?\"\n\n\"Minulla on kello, vaikka en ole muuta kuin oppipoika ... mikäs sinä\nolet?\"\n\n\"Ei ole sinulla kelloa ... valehtelet...\"\n\n\"Etkö sinä näe, että vitjat välkkää ... liivien päällä.\" -- Martti\npullisti mahaansa ja rintaansa -- ... \"minulla on samettiliivit ... ja\nkello ... ja vitjat...\"\n\n\"Vitjat lie, mutta ei kelloa...\"\n\n\"Eikö ole? ... katsoppas, eikö ole... Ähäh! eikö ole?...\"\n\n\"Näkyy olevan ... hyvä, kun on...\"\n\n\"Elä mene ... katso kuoren sisään, jos et usko, että tämä on\nsilinteri...\"\n\n\"Pudotahan...\"\n\nMutta siitä Martti säpsähti niin, että pisti vikkelästi kellon\ntaskuunsa...\n\nOliko hän todellakin ollut pudottaa kellonsa?... Eihän hän taida\nollakaan oikein ... mitenkä se on? ... pää?... Minnekä se Antti\nmeni?... Jos hyvinkin olisi kello pudonnut?... Ei, ei ... taskussahan\nse on ... ja käykö se? ... käy se vielä ... pannaan pois, pidetään\nkiinni, ettei putoa...\n\nMutta silloin rupesi taas musiikki soimaan, ja väkeä kokoontui yhteen\nkohti soittolavan ympärille kuuntelemaan. Martti jäi väkijoukon\nkeskeen. Hänkin rupesi kuuntelemaan ... ja päällään ja jalallaan\ninnostui hän tahtia polkemaan ja vähitellen koko ruumiillaan ... niin\nettei muistanut kelloaankaan, ei ollenkaan, että sitä oli hänellä\nollutkaan olemassa.\n\nMutta vähän ajan perästä unohti hän taas soitonkin ja tahdin lyönnin\n... niinkuin ei sitä milloinkaan olisi ollut olemassa. Hän huomasi,\nettä oli joku vähän edempänä lavan juuressa, joka ei muuta kuin häntä\nkatseli... Mitä se hänestä katselee? ... mitähän se katselee ja\nhymyilee? ... ja iskee silmää, niinkuin tutulleen ... eikä herkeä\nkatselemasta, vaikka Martti on katselevinaan muuannekin... Sitten se\nsipattaa jotain jonkun toisen korvaan, mutta ei kuitenkaan silmiään\nkäännä ... ja ne molemmat katselevat häntä ja hymyilevät ... mutta\nsitten taas ei kuin se toinen, jolla on hansikkaat ja punainen hame ...\nja kalvosimet ... ja kaulus ... ja hyvin punaiset posket ... ja silmät\n... ne ei muuta kuin katselevat...\n\nJa Martista tuntui, niinkuin olisi häntä jotenkuten kohotettu ylös\nmaasta ja yht'aikaa vedetty ja työnnetty, niin että piti koettaa vaikka\nmiten tahansa sinne päin päästä... Mutta väkeä oli edessä, niin ettei\npäässyt...\n\nMartti koetti sitten tunkeutua väkijoukon keskitse, mutta tuli vain yhä\nenemmän taapäin työnnetyksi... Hän kadotti vähäksi aikaa sen\nsilmistään, joka häntä katseli, mutta silloin hän kohosi varpailleen ja\nkoetti nähdä ylitse...\n\nJa hän näkikin sen ja näki, että sekin oli noussut varpailleen\nkatsomaan ... ja katsoi yhä vielä. Hänessä vavahti, niinkuin ei\nmilloinkaan ennen ollut vavahtanut. Mutta ei hän sitä joutanut\najattelemaan, vaan työntäytyi kaikin voimin eteenpäin ja tahtoi\npäästä... -- -- --\n\nMutta silloin taukosi soitto yht'äkkiä ja hajotessaan vei väki\nMarttiakin vähän matkaa mukanaan...\n\nSilloin muisti hän yhtäkkiä kellonsa...\n\nSe välähti kuin salama hänen mieleensä...\n\nHän haparoi vitjojaan...\n\nVitjat riippuivat irrallaan koukussaan...\n\nHän kiidätti kätensä vasempaan liivintaskuunsa...\n\nSe oli tyhjä ... ja toinen tasku oli myöskin tyhjä...\n\nEi, ei hän sitä vielä uskonut... Mutta sen hän tunsi, että epätoivon\nparahdus jo kohosi sydämestä ... ja kurkkua myöten ... ja tinki\npääsemään ulos...\n\nKello oli poissa ... poissa se oli ... ei ollut povitaskussa ... eikä\nhousun ... eikä liivienkään...\n\nJa silloin se pääsikin ulos, mikä oli pyrkinyt...\n\n\"Varastettu! ... varastettu! ... minun kelloni! ... rosvo!...\"\n\nJa hän tarttui ensimmäiseen nutun helmaan, jonka tapasi käsillään ...\nja sitten toiseen ... ja kolmanteen ja viimein poliisiin, joka tuli\nhäntä asettamaan, ja huusi häntäkin rosvoksi ... ja huutonsa välissä\nitki.\n\nMutta poliisi otti hänet niskasta kiinni ja vei syrjään joukon\nkeskestä.\n\n\"Ottakaa kiinni ... varas! ... ottakaa kiinni!\" huusi Martti, mutta\npoliisi käski hänen mennä kotiinsa ja tulla huomenna poliisikamariin. --\n\nMartti lähti kotiinsa ja mennessään itki hän koko matkan ja höpisi\nitsekseen...\n\nJa koko sen viikon höpisi hän työtä tehdessään, niin että muut luulivat\nhänen tulevan hulluksi...\n\n... Eikä hän moneen pyhään mennyt Esplanaadiin kävelemään. Mutta kun\nviimeinkin meni, kulki hän aivan laitaa myöten ja väistyi kaikkien\ntieltä ... ei juonut limunaatia, eikä mennyt koskaan sinne asti, missä\nmusiikki soitti...\n\nTyhmän näköisenä kulki hän eikä näyttänyt miettivän mitään... Mutta\nyhtä hän kuitenkin mietti ja mietti sitä joka askeleella ... sitä,\nmitenkä paljon tarvittaisiin aikaa vielä, ennenkuin olisi kertynyt\nrahaa uuteen kelloon...\n\n1884.\n\n\n\n\nLEMPENI LOPPU.\n\n\nNiinpä kävi lemmelleni,\nIhanille innoilleni,\nTulisille tuntehille\nKuin on suopakuplaselle,\nJonka olkipillin päästä\nIlmaan laittaa lapsukainen.\nKeveänä keijukaisna,\nKaunihina, kirjavana\nLoisteli se lentäissänsä,\nVärit viiet välkytellen,\nKuvat kymmenet kuvaten\nItseni minun iloksi,\nAjan vietoks' armahaksi;\nVaan juur' ollen ihaninna,\nKuvastellen kaunihinna,\nJopa haljeten hajosi,\nPalasiksi pullistihe,\nVesi pirskahti väkevä,\nSatoi siitä kaste karvas\nPoloisen mun poskilleni,\nRakastavan rintasille.\nSiihen sammui lemmen liekki,\nTuli tuntehen tukehtui.\n\n1881.\n\n\n\n\nHOVIN HERRA.\n\n\nAstuu ruokalevoltansa\nHovin herra huoneestaan,\nPitkä piippu hampaissansa,\nVasen käsi puuskassaan.\n\nSuur' on herra hovilainen,\nRikkain puolen Savonmaan,\nPitkin maita käypi maine\nUhkeasta talostaan.\n\nPulska talo, laajat pellot,\nAluskunta avara,\nSadan lehmän soipi kellot\nTarhatiellä illalla.\n\nSiks'pä hymy huulillansa\nViiksen alta vilahtaa,\nKun hän leikkuupellollansa\nJoukkoaan käy katsomaan.\n\nKuhilaita tuhatmäärin\nSängen päälle kohoaa,\nKirjavana joukko häärii\nTyössä siinä uutteraan.\n\nTuota herra astuissansa\nIhastellen imehtii,\nTyytyväisyys savun kanssa\nRinnastansa lainehtii:\n\n\"Onhan tuossa tavarata,\nOnhan aluks' ensinkin --\nLähtee siitä hopeata,\nLähtee vähän varsinkin.\n\n\"Ensi-yönä panee halla\nViljat viiden pitäjän,\nElon hint' on korkealla\nKuluess' ens' kevähän.\"\n\nJa hän hymyy hyvillänsä,\nTyven rauha rinnassaan,\nHyväileepi viiksiänsä,\nTyöväkensä luoksi saa.\n\nNiinkuin kukko karjassansa,\nKotkottaa ja kaartelee,\nNiin hän johtaa joukkoansa,\nKomentaa ja katselee.\n\nSirpit keikkuu sukkelasti,\nSeljät taipuu, oikiaa,\nHerran mielest' hitahasti\nKumminkin työ sujuaa.\n\n\"Sarka puolillaan on vasta,\nHallan tuopi ensi yö. --\nLakata ei leikkaamasta,\nEnnenkuin on kaikki työ.\" --\n\nOlki taittuu nopeasti,\nYhä sänki suurenee --\nPohjoistuuli koleasti\nHallaa ilmaan huokailee. --\n\nLevotonna mieli sillä\nSyön-alassa asustaa,\nJonka viljaa tuuli vielä\nNäillä ajoin heiluttaa.\n\nHerran työssä leikkaa tuossa\nAapo, mökin ainoa,\nRukihinsa viel' on suossa\nKoskematta kokonaan.\n\nKalvakkana, päänsä hiessä\nPäivätöitään maksaa hän,\nToisen ruis sirpin tiessä,\nOma ruis mielessään.\n\nUsein miehen silmä siirtyy\nPilvettömään pohjoiseen,\nUsein kuuma kyynel kiertyy\nKarkeoille kasvoilleen.\n\nÄkkiä hän työstä lakkaa,\nKesken jättää lyhtehen,\nKuhilaasen sirpin nakkaa,\nAstuu herran etehen.\n\n\"Eikö laskis' ehkä herra\nMua täksi illaks' pois? --\nViel' ehk' ehtisi sen verran,\nEttä siemeniksi ois.\n\n\"Lapsi pien' on vaimollani,\nIsä vanha sairastaa,\nHalla tuolla takanani\nNälkää talveks ennustaa.\n\n\"Ei se huomiseksi heitä,\nMitä tänään ottaa saa --\nKaikk' on kohta koossa teillä,\nMull' ei vielä ollenkaan.\"\n\nHerra katsoo kulmistansa\nPitkin pitkää piippuaan,\nKotkottaapi vihoissansa\nSeisovalle huolissaan:\n\n\"Mitä kärtät joutavata --\nTuskin hallaa tuleekaan --\nJa jos tulee, panemata\nEi jää pelto minunkaan.\"\n\nAapo ryhtyy lyhteesensä,\nTuuli kuivaa kyyneleen,\nHerra imee piippuansa,\nAsteleepi edelleen.\n\nOlki taittuu nopeasti,\nYhä sänki suurenee,\nPohjoistuuli koleasti\nHallaa ilmaan huokailee.\n\n1882.\n\n\n\n\nTYTÖN KIRKOSSA KÄYNTI.\n\nLegenda.\n\n\nKirkkoon mua käskettihin,\nOma miel' ol' marjamaille;\nNäin emo sanoi minulle,\nKallis kantaja puheli:\n\n\"Kuules, tytti kultaseni,\nÄitis ilo ainokainen,\nMene aittahan mäelle,\nOta orrelta omasi,\nPane päällesi parahat,\nValkoisimpasi valitse,\nKatso kaunehin pukusi --\nKuule, kuinka kellot soivat,\nHeläjävät Herran luota!\nSua kutsuvi kumunsa,\nÄänet taivon toivottavat\nKäyväks' kerran kirkkohonkin,\nKerran tänäkin kesänä,\nEikä mennä marjamaille,\nVaaran taaksi vaapukkahan,\nMäen taaksi mansikkahan,\nJoka sunnuntai salolle\".\n\nNiinhän käski äiti armas,\nVaka vanhempi varoitti,\nKirkkohon mun äiti käski,\nOma miel' ol' marjamaille. --\nMenin aittahan mäelle,\nOtin orrelta omani,\nPanin päälleni parahat,\nValkoisimpani valitsin,\nKatsoin kauneimman pukuni;\nVaan en kirkkoon käynytkänä,\nKohen soittoa samonnut;\nOtin tuohisen tuvasta,\nKopsan uunilta kopaisin,\nKupehelle kopsan kätkin,\nPäälle vyölinän vetäisin.\n\nÄiti vastahan tulevi\nLapsen kanssa kynnyksellä.\nOsasi sanan ovessa,\nVirkki mulle mennessänsä:\n\n\"Mitä piilossa pitelet,\nLiinan alla liikuttelet?\nVirsikirjako kupehellas,\nHerran sana suojassasi?\"\n\nÄiti hellästi hymyili,\nNyökki päätä piiallensa. --\nMinä pistiime pihalle,\nKaarroin kartanon perälle,\nHiivin hiljaa aitan taaksi\nSeinävieriä varoen,\nSiitä painuin pientarelle\nTaaksi runsahan rukihin,\nKuulostelin kuulevata,\nOjo-kauloin katsojata --\nEi mua kukana kuullut,\nEikä äitini äkännyt;\nTuuinta tuvasta kuului,\nHyrähtely hellän äidin.\n\nPäivä paistoi, taivas hohti,\nKukka tuoksui, nurmi nuokkui,\nRuis suhkaen sihisi\nIlman hengen heiluttaissa,\nHuokuessa hellän tuulen --\nKoillisista kirkko kuulti,\nKellot kuuluen kumisi,\nEtelässä ahot auken',\nSalot siinteli siniset,\nLehot lehväiset levisi.\n\nKirkkoon kutsui kellon kieli,\nOma miel' ol' marjamaille.\n\nLemu lenteli lehosta,\nHyvä haju heinikosta,\nMinä lemua lensin kohti,\nKiisin kohti kukkuloita,\nVasten armaita ahoja;\nHuivi aukes' hyppiessä,\nLetti lentäissä levisi,\nKaris' rimsut rinnoiltani,\nHelyt helmoilta sirosi,\nKorut päältäni putosi --\nTuntui kuin ois ken ajanut,\nJoku juossut jälkiäni,\nPelko kiiätti pakohon,\nVapistus takoa työnsi.\n\nEnnätin aholle nousta,\nKerkesin kummulle kohota --\nKaukaa kuuluvi hyminä,\nVieri virsi tuulen tietä,\nHerran huoneesta humisi --\nTuolloin tuntui tunnossani,\nÄäni äitini varoitti:\n\n\"Elä mene marjamaille,\nJoka sunnuntai salolle,\nKäyhän kerran kirkkohonkin,\nKerran tänäkin kesänä -- \"\n\nKäki kukkui toisahalla,\nTakanani lintu lauloi,\nLehon liepeestä helisi:\n\n\"Katso tänne, kulta tytti,\nTule tänne, armas impi,\nTäällä, tääll' on marjamaita,\nMetsä täynnä mansikoita,\nVaapukoita vaaran rinne!\"\n\nMinä kurja kuulin tuota,\nKoito taakseni katahin --\nPoika seisoi puun nojassa,\nMies sorea, muoto kaunis;\nPuhui poika puun nojasta,\nHymyhuulin haastatteli:\n\n\"Terve, tyttini korea,\nTerve sä, ihana impi,\nMinne matkas, kunne kulkus,\nKauaksiko käyntis nopsa'\"\n\nMinä en vastata osannut,\nHä'ässäni sanoiksi saa'a,\nPuna poistui poskiltani,\nSyän sykkyrään vetihe,\nKieli kangistui kokohon,\nPuhe katkes' kielen alle.\n\n\"Miksikä minua pelkäät,\nMiksi säikähit kovasti?\"\n\n\"Enhän mä sinua tunne --\nMikä lienet mies metsästä,\nJoku rosvo, ryöveäjä -- \"\n\n\"Enhän ookaan mies metsästä,\nEnkä rosvo, ryöveäjä,\nHovin oon suuren herraspoika,\nTuttu suuresta talosta,\nLähin marjan maistantahan,\nTulin mansikan hakuhun\".\n\n\"Eihän teill' oo tuohistana,\nMarja-astiaa mukana?\"\n\n\"Ei oo mulla, mutt' on sulla,\nYhtehen me yhtykäämme,\nYhen tuohen tienohille,\nYhen astian alalle!\"\n\nEn mä esteä ilennyt,\nEnkä kielteä kehannut --\nSuorin sotkut suortuvani,\nPanin hapset palmikolle,\nHuivin solmuhun sitaisin,\nKaulan alle kiinnittelin,\nHamehen hyvästi laitoin,\nPuhistin pyhäpukuni --\nKiiltosilmin herra katsoi,\nHymykatsehin saneli:\n\n\"Ootpa kaunis, impi kaino,\nSinisilmäinen sorea,\nSuus on mansikka makea,\nPoskes puolukka punainen --\nEläkä pelkeä enämmin,\nVieno turhasta vapise\".\n\nAloin astella ahoa,\nMetsän viertä vieretellä;\nHerra kulki kupehella,\nSivulla siputti sorja --\nMinä en katsoa rohennut,\nYlös luo'a luomiani,\nHuivin otsalle hivutin,\nVe'in liinan leuan päälle,\nPäätä palmikon pureksin,\nLettinauhoja nutustin,\nKatselin ahon kiviä,\nTietä pitkin tuijottelin;\nKeksin marjan mättähältä,\nMaasta mansikan havahin,\nOisin marjan maistanunna,\nPunaposken poimiellut --\nHerra ei ottaa antanunna,\nPoika poimia luvannut,\nHoukutteli loitommalle,\nAhon viertä alemmaksi,\nSiell' ois suurempi marikko,\nSiellä mansikat makeimmat!\nOtti mun käestä kiinni,\nRantehesta riuhallutti,\nEnkä voinut vastustella,\nEnkä huutoa hupakko --\nVoi, jos oisin vastustellut,\nVoi, jos huutanut hupakko! --\n\nKiiruusti kuletti herra,\nAhneesti ahoa riensi,\nToi mun tuoksu-tuomikkohon,\nLemulehtoon lennähytti --\nRiutumus mun rinnan täytti,\nSy'än-alani ahas tunne,\nKun ei päiveä näkynyt\nEikä tuulta tuntununna\nLäpi lehväisen lepikon,\nPuhki tumman tuomimetsän. --\n\nHeitti mun herra heinikkohon,\nAlas painoi pensahasen,\nPimis' päivä, mustui metsä,\nSuli sieluni sumuhun --\n\nVihels' viiasta orihin,\nLepikosta liinaharjan,\nPois katosi puien taaksi,\nAjoi kohta kuuluvista,\nMaa jyrisi mennessänsä,\nTanner allani tutisi --\nHeitti minut herjatuksi,\nPilatuksi piika raukan,\nViattoman voitetuksi,\nIkipäivin itkettäväks'.\n\nNousin jällehen jaloille,\nSuorin siitä seisoalle,\nTuska tykki tunnossani,\nAhistus povessa painoi,\nPeikolta petäjä näytti,\nAavehelta armas koivu --\nEnkä itkeä osannut,\nKyynelin kovasta päästä,\nHuolistani huojennaita. --\n\nAstelin ylös aholle,\nKohottausin kunnahalle,\nTyhjä tuohinen käessä,\nOntto muisto mielessäni;\nRaukeat jalat minulla,\nRinta vielä raukeampi.\nEnnätin aholle nousta,\nKerkesin kummulle kohota,\nKatsahin kohen kotia,\nVasten huonetta hupaista,\nSijallaan se siinä seisoi,\nPellon keskestä punoitti --\nEn ois luullut seisovaksi,\nEnkä pystyssä pysyväks'.\n\nSiirtyi silmäni ulomma,\nSattui kirkon salvoksihin --\nKorkeena se kohos' siellä,\nYlös ilmoihin yleni,\nKirkkahasti ristit kiilsi,\nPyhäisesti pallot paistoi,\nKello kolmesti kumahti,\nMahtavasti vaski vonkui\nPyhäpäivän päättäjäisiks',\nSuuren sunnuntain lopuksi. --\n\nMinä lähin liikkehelle,\nKaarroin tuosta kirkkotielle,\nKansa kirkosta kohisi,\nVäki tulvi temppelistä,\nHevot juoksi, joukko huusi,\nKärryt ryskyen rytisi;\nToivoin kuolla kärryn alle,\nKavioihin kaatuvani --\nEi ollut sitä imeistä,\nOhillista armeijasta,\nJok' ois allensa ajanut,\nKavioihin kuolettanut.\nKotia mä kurja kuljin,\nOnneton omille teille.\n\nÄiti istuvi ovessa,\nKantajani kynnyksellä,\nRakas lapsi rinnoillansa,\nPoika pienoinen povella --\nSanoi mua muistaneensa,\nSaarn'-aikana aatelleensa --\nKyseli papin puheita,\nSanasia saarnamiehen --\nMitäs tiesin mä poloinen,\nKuta kurja kertoella\nPapin pyhistä puheista,\nSaarnan suurista sanoista,\nJonk' oli rippini rikosta,\nSynnintyötä saarna-aika --\n\n1884.\n\n\n\n\nKIEVARIN PIHALLA.\n\n\nKestikievaritalon pihalle paahtoi päivä niin polttavasti, että\nauringonpuoleisissa nurkissa ja seinänraoissa ihan kuumuudesta ritisi.\nPihakivetkin polttivat jalkaan kuin kivet uunin arinassa, ja\nhipristellen niitä myöten täytyi Vahdinkin astua, kun se unisena\nleukojaan levitellen veteli itseään toisesta varjopaikasta toiseen,\naina vain viileämpää leposijaa hakien; joskus se kujaankin poikkesi,\nettä ehkei siellä nyt niin hiottaisi, mutta siat ne on jo sinne\nennättäneet, eikä Vahti tahdo sikain kanssa saman katoksen alla asua.\n\nJa sitten ei edes tuulekaan, ei senkään vertaa, että pöly ajavan tiessä\njälelle jäisi, vaan kohoaa se vain kohtisuorana kärryihin ja joka\npaikkaan tunkee, tietä kulkevan suuhun ja sieraimiin. Mutta sehän se\nonkin kärpäsille mieleen, se tuulematon ilma, niille suuremmille\nerittäinkin, jotka aina päivänpuoleisilla seinillä paahtautuvat ja\ntuimalla surinalla silloin tällöin toistensa niskaan lennähtävät -- kun\non näin tulisen kuuma, niin silloin ne elämästään nauttivat, mutta\nsateisella säällä on niillä ikävä olla, ja alakuloisina ne silloin mikä\nmissäkin jöröttävät.\n\n-- Surr! -- niin ne panevat. -- Surr-rurr-rurr!\n\n-- Nöh-nöh -- nönönöh! -- sanovat siat kujassa toisilleen, ja se merkitsee,\nettä kylläpä nyt on vähän liian vari.\n\nMutta Vahti ei sano mitään, vaikka kärpäset kovin hänen korviansa\nahdistelevat, lentävät niihin suurissa parvissa ja ihan verille\npurevat. Välistä se kuitenkin suuttuu, kun ei puistelemisesta mitään\napua lähde ja kärpäset vain käyvät yhä äkäisemmiksi -- silloin se\nkapsahtaa etujaloilleen, sivaltaa käpälällään ne heittiöt korvistaan\nirti ja suuhunsa niitä tavoittaa; mutta kärpäset ovat näppärätä väkeä,\njotka päänsä katsovat, ja tyhjänä loksahtavat Vahdin leuat toisiansa\nvasten.\n\nEikä sitten kaukaan aikaan mitään tapahdu, ei näy eikä paljon\nkuulukaan. Hollimieskin on tuohon tuvan varjoon nurmelle nukahtanut, ja\nsiinä hän mahallaan vieläkin makaa, vaikka päivä jo aikoja sitten on\nvarjonsa toiseen paikkaan kiertänyt ja nyt sen tuuheata tukkaa\nkauheasti kuumentaa; tuolla maantiellä jossain kyllä ratasten ritinätä\nkuuluu, mutta sitäkään ei sitten taas kotville kuulu, kun hevonen\nkaiketi on kuumasta hidas eikä jaksa pikemmin kiiruhtaa, vaikka herra\nkyytimiestä käskee -- jos se nimittäin kyydillä ajava lie, joka siellä on\ntulemassa. Pääskykin tuolla toisen talon päällä leijaa -- mutta missähän\non talonväki kaikki, koska ei ketään näy? -- Arvatenkin ne ovat niityllä,\nuutterina luokoja kouhottelemassa, sillä eihän kukaan tiedä, milloinka\ntuonne taivaalle pilven kasvattaa ja sateen sieltä alas maahan paiskaa.\n\nEi ne kaikki kuitenkaan luo'olla liene -- isäntä, kestikievari, kotonansa\nköllöttää, ja sehän ei ole tavallisesti hyvä merkki, ettei isäntä\ntyöväen mukana kule, vaan jää kotiin. Mutta saattaahan taas olla\nniinkin, että toista ahneus niitylle ajaa, toisen se sieltä käskee\nkotona olla -- ja niin se on nytkin. Isäntä on asian semmoiseksi nähnyt,\nettä \"kun häntä kuitenkin jonkun talonmiehen pitää kotosalla olla -- jos\nnäet herroja kulkisi ja ne jolloinkin jotain tarvitsemaan sattuisivat --\nniin on häntä silloin itse, ja käyköön aikamiespoika työväen mukana --\ntottahan se siellä omalla työlläänkin jotakin toimittaa, kun itse en\nkuitenkaan muuta jaksaisi kuin ladon kynnyksellä istua ja sinukkata\njanoon särpiä -- \"\n\nSillä lailla se isäntä ajattelee, heitäkse selälleen tuvan lattialle,\nkuivavien heinien päälle, sitoo sormensa mahan yli solmuun ja siinä\nsitten tyynenä köllöttää. Hän on ja ajattelee sitä, mitä äskenkin\najatteli, mutta sitten ei pitkään aikaan ajattele mitään -- on vain.\nJohtuu sitten taas mieleen jotain muutakin, mutta se on semmoista, jota\njos pitemmältä ajattelisi, sen tähden ehkä pitäisi ylöskin nousta, ja\nse olisi kovin vaikeata, kun on iso maha tiellä, ja siksi ei sitä\nisäntä tahdokaan ajatella, vaan koettaa miettiä jotain muuta. Mutta kun\nyhä vain sittenkin aatos sinnepäin kiertää, että \"on sitä talossa\nkylmää puteliolutta, vasta vieraiden varalle ostettua\", niin vaikea on\ntaas olla nousemattakin. --\n\nja siitäpä se nouseekin, ritisevien heinien päälle seisoalleen kämpii\nja lähtee kellariin, kun tietää, että siellä kaksi koria olutta\npäällekkäin lepää, ja \"jos noista nyt muutaman putelin kuumaansa\njuopikin, niin ei siitä talon siltä köyhtyä tarvitse\".\n\n-- Siinä se tuokin rotjottaa -- tekisipä mieleni vähän kengän kärellä\npaikkojansa koettaa, murajaa hän, kun näkee hollimiehen pihamaalla\nmahallaan makaavan, mutta ei hän sitä kuitenkaan koeta, menee vain ja\nmutisee vielä mennessään: -- ei sitä missään nuo ihmiset niin paljon\nlaiskuuteen perehdy kuin näin kievaripaikoissa -- erittäinkin nuo\nhollimiehet ne täällä siihen oppii -- ei ne muuta kuin päiväkaudet loikoo\nja lojuu.\n\nIsäntä meni kellariinsa, joka oli tehty pihanpääkamarin alle vastapäätä\ntupaa ja jonka ovi oli punamaalilla maalattu. Sinne hän vajosi --\nkellarin mustaan kurkkuun ja viipyi siellä kappaleen. -- Sill'aikaa\nhollimies syystä, kuka sen tiesi mistä, kääntyi mahaltaan selälleen,\nVahti muutti makuusijaa, pudisti korvistaan kärpäset, jotka yhä\näkäisemmin häntä, uneliasta miestä, ahdistelivat, kujan asukkaat\nmyöskin sieltä yksikantaan sanottavansa sanoivat -- mutta sitten ei enää\ntapahtunut mitään, niin kauan kuin isäntä kellarissa viipyi.\n\nEikä sittenkään mitään tapahtunut, kun isäntä tuli kellarista pois,\nputeli kummassakin kainalossa, ja pihanpääkamariinsa pujahti...\n\n-- Huhhuh! -- kylläpä se oli kylmää -- mutta hyvän se teki, puheli isäntä,\nkun pihan yli taas tupaan palasi. -- Ei se tuo yksi olutputeli paljon\njanoisen juodessa tunnu, mutta hyvän se teki, hyvän teki -- niin, kiuvota\nsinäkin nyt siinä kuin kissa pahan sään edellä turpa taivasta kohti\n(hän tarkoitti hollimiestä) -- mielelläsi mahtaisit sinäkin olutta\nmaistaa, mutta juo vain sinukkata, kyllä se sinukkakin hollirengille\nvälttää. -- Kylläpä nyt päivä heloittaa, -- kyllä nyt -- soh! -- (tämä oli\nsanottu kärpäselle, joka oli sieramesta suoraan sisään lentää) luoko\nhyvästi kuivaa -- pitäisihän sitä niityllekin --\n\nSen sijaan laskeutui isäntä kuitenkin äskeiselle sijalleen pirtin\nlattialle, kahisevien heinien päälle -- tällä kertaa mahalleen.\n\n-- Puhhuh! -- kyllä nyt on vari, mutta hätäköpä tässä, hätäköpä tässä -- ei\nhätää mitään eikä puutetta mitään. -- Etuisaa se on tämä kestikievarin\npito (isäntä kääntyy kylelleen ja nojautuu kyynärpäänsä varaan, sillä\nniin ollen on helpompi tämmöisistä totisista asioista puhella kuin\nmahallaan ollen) -- etuisampaa kuin mikä muu talonpojan syrjäammatti\ntahansa. -- Kyllä siihen moni talo pyrkikin, mutta ei ne muut päässeet --\nse meidän vallesmanni on hyvä mies, ja kuvernööri määrää, mitä se\nesittää -- se oli kiittänyt minua ja sanonut, että siinä se oikea\nkievarin isäntä onkin -- mutta kyllä se onkin välistä voiteessa, kun\nmeiltä virkamatkoilla käydessään lähtee. -- On ne kulkevaiset aina\nhollimiesten mukana terveisiä laittaneet, että huonot on hevoset, ja\näkäisimmät ovat panneet päiväkirjaankin, mutta vallesmanni on hyvä\nmies, kun kulkiessaan saa talvella kylmäänsä ryypyn ryypätä ja kesällä\nkuumaansa -- Yksi puteli päivässä näin kuumalla omaan suuhunkin, ei se\ntaloa hävitä -- eikä kaksikaan putelia, kun muuten tarkasti elää -- --\n\nTätä tietä ne isännän ajatukset hiljalleen kävelevät, välistä noin\nseisahtuen, välistä matkaansa jatkaen, ja niin ne joutuvat sinne, mistä\nensiksi lähtivätkin, että nimittäin kuuma on, ja sitten siihen, että\nhyvä on olla, eikä puutetta mitään ja viimeksi siihenkin, ettei yksi\nputeli olutta pahaa tee, eikä tee pahaa kaksikaan...\n\nJa taas isäntä nousee, vähän vaikeammin kuin äsken, menee ovesta ulos,\npihan yli, ja siitä pihanpääkamarin ovesta sisään. Mutta hänen pihan\nyli mennessään muuan pääskyveitikka hänen päänsä päällitse hipaisee.\n\n-- Jo viep'! se huutaa ja lentää tallin ylisille -- jo viep'! -- ja silloin\nse jo lentää takaisin.\n\nVaan sill'aikaa, kun isäntä viipyy kamarissa, ei taaskaan mitäkään\ntapahdu, ei sitäkään, jota silloin, kun hän siellä äsken oli -- se pääsky\nveitikkakin tuolla kaukana kylän päällä jo suikkelehtaa, toisia näkee\nja toisia narraa.\n\nMutta kun isäntä taas kamaristaan tulee ja pihan yli kulkuansa suuntaa,\nsilloin hänen korviinsa käypi tuolla kaukana ritiseväin kärrynpyöräin\nääni...\n\nKyytiköhän siellä ajanee -- saattaapa olla kyytikin -- kaukana se vielä on,\nmissä lie tuolla järven toisella puolen metsän takana. --\n\nKyyti se onkin, joka siellä hiljalleen ajaa, ja kuka sen tietää, mitä\nsen tulosta vielä tapahtuu, vaikka isäntä ei sitä ajattelekaan, että\nsen tulosta saattaisi mitään tapahtua. -- Eikä hän nyt enää sitä\nmuistakaan, että kuuli sieltä kärrynpyörien ritinän -- hän painakse\nmakuusijoilleen, pöyhöttää päänaluisen, laskee kätensä päänsä alle ja\npuhelee itseksensä:\n\n-- Ei se tule maksamaan, jos korittain ostaa, kuin enintään\nviisikolmatta penniä puteli, ja se ei ole paljon päivässä -- maksaahan se\nsinukkakin sen -- ja jos kaksikin kuumimpana päivänä juo, niin ei sitten\nsadepäivänä juo yhtään -- maksaahan se sinukkakin sen, jos kaikki lukuun\nottaa, lehmän ruuat ja hoidon ja piikain palkat ja kaikki. -- Ja mikäpä\nsitten, jos olisikin vähän kalliimpaa -- olutkauppa kuitenkin itsensä\nkannattaa eikä moni kyydillä ajava sitä kysymättä talosta lähde. --\nViisikymmentä penniä putelilta, johan siitä kannattaa itsekin juoda. --\nKunpa nyt taas kyytejä kulkisi -- joutaisinhan minä tässä herroja\nrahteerailemaan -- mikähän lienee se ajava, jonka kärryt siellä ritisi --\nmutta kovemminhan se kyyti ajaisi. -- Oikein hyvä olisi, jos kyytejä\ntulisi, ei olisi pakko hevosta antaa, ja tottapahan odottaessaan jotain\nikäviinsä joisivat -- ja ehkä isännällekin tarjoisivat -- tarjoo ne\nmuutamat isännällekin. -- Se Kuopion posti on toistakymmentä markkaa\nvielä velkaa -- milloinhan maksanee? -- Kylläpä nyt raukaisee ... taitaa\nolla ukkonen ilmassa ... kovinpa se nyt haukotuttaa... Onpa ne tuonne\norsille heiniä ahtaneet -- vaan sielläpä he ... hyvästi ... kuivavat...\n\nJa siihen isäntä sitten nukkuu eikä edes untakaan näe -- ei\nminkäänlaista. Hän nukkuu koko mies sieluineen, ruumiineen ja hengittää\nraskaasti. Ja jok'ikinen ajatuksen kipinäkin sammuu.\n\nMutta sill'aikaa, kun hän painuu yhä sikeämpään uneen, kun pää ja kädet\nyhä rennommiksi heinien päälle vaipuvat ja makea vetonen suusta valuu,\nsilloin tuolla ulkona alkavat Vahdin korvat nousta... Hän on nyt\nviimeinkin pirtin portaiden kupeella, kaksinkertaisessa varjossa\nsiellä, itselleen mieluisen leposijan löytänyt, painanut päänsä\nkäpäliensä varaan ja silmänsä raukeasti ummistanut...\n\nJa silloin tuolta naapurin törmästä alkaa kuulua semmoinen rätinä, että\nse on liian paljon, jotta sen Vahti saattaisi tyynellä mielellä suvaita\ntapahtuvaksi...\n\nSieltä ajaa kyyti semmoisella huimalla vauhdilla, kuin kyyti\ntavallisesti alamäessä ajaa ja viimeisellä virstalla. Pyöräin rätinä\nkiviseen maantiehen, se se aina muulloinkin Vahdin korviin pahasti\nkäypi, mutta jos siihen vielä ruoskan läiskettä kuuluu ja hollimiehen\nhuutoa, niin kauheasti hänen sydämensä siitä julmistuu. Ensin se\nmurahtaa makuullaan, sitten se hyppää ylös -- ja ylös hyppää nukkuva\nhollimieskin, sillä hänen korvansa juuressa rämähtää koira niin\nrähäjävään haukuntaan, että kuuronkin korvat saattaisivat siitä\nlumpeuksiin mennä.\n\nKovin on hollimies töperryksissä eikä tahdo maailmasta selville päästä,\nsillä aamiaisista asti on hän nukkunut sikeästi ja päivän painamana.\nPolvilleen hän nyt ensiksi hypähtää, katselee haraten ympärilleen,\nmutta kaikki hän näkee kuin kallellaan. Hänestä tuntuu, kuin aurinko\njoka puolelta häntä suoraan silmiin paistaisi, mutta kun hän sen\nkuitenkin saa selkänsä taa, niin maailmakin jo sitä mukaa alkaa käydä\nselvemmäksi. Hän jo tuntee ruumiissaan, että hän on talon pihalla\nhuoneiden välissä ja sitten jo näkeekin, mikä talo se on, jonka pihalla\nhän on, ja viimein hän keksii kievaripylväänkin, joka tuolla aitan\nvieressä valkeapäisenä seisoo. Mutta sieltä aitan takaa näkyy vielä\nmuutakin, vilkahtelee vähän väliä tuota Vahdin valkeata hännänpäätä ja\nkuuluu samaa melakkata, joka niin armottomasti nukkuvan korvaa särki.\nVahti se sillä lailla vieraita vastaanottaa, eteenpäin hyökkää ja\ntaapäin peräytyy, haukkuu koko sydämensä kyllyydestä, koska häntä,\nparhaallaan juuri rauhaan päässyttä, tuolla tavalla turhanpäiten\nhäiritään.\n\nMutta koska se ei sen pahempaa ollutkaan, niin aikoo hollimies\nhaukotellakin, ennenkuin ihan kokonaan seisoalleen nousee. Vaan\nsilloinpa aitan takana jyrähtää, niin että pihamaakin jyrähtää, Vahdin\nhaukuntakin vähäksi aikaa häviää kärryjen rätinään, ja pihaan pelmahtaa\nkyyti, laukalla laskien ja tomusta tupruten.\n\n-- Pois eestä, joka elää tahtoo! -- se on iloisen kyytipojan tervehdys\nuniselle hollimiehelle, joka parahiksi ennättää hevosen jaloista\nsyrjään hypätä. -- Oletko sinä sydänmaakalainen vai mikä, kun et tiedä\nkyydin tieltä paeta -- elä siinä leukojani levittele, vaan toimita\nhevosta! -- Eikö hevosia saa vai mitä?\n\n-- Missä lie isäntä -- en minä tiedä, saaneeko -- ja hollimies nyt\nhaukottelee äskeisenkin edestä ja ruopii korvallistaan, ruopii ensin\nyhtä, sitten toista...\n\n-- Olkaa hyvä ja etsikää isäntä ja käskekää hänen toimittaa hevonen --\nmeillä olisi kiire, -- sanovat herrat, joita on kaksi, toinen vanttera ja\nvahvan näköinen, toinen hennompi, ja sillä on matkalaukku kaulassaan ja\nsilmälasit päässä.\n\n-- Kuuletko sinä, herroilla on kiire -- jouduttakaa te hevonen yhtä pian\nvaljaisiin, kuin minä oman riisun. -- Vikkelä poika onkin jo päästänyt\nvaljaista kovasti tuhuttavan hevosensa.\n\nHollimiehellä ei itse asiassa ole mitään herrain kiirettä vastaankaan,\nmutta sanoohan kuitenkin totuttuun tapaansa, että \"kylläpähän tässä\nennätetään, jahka joudutaan\", ja menee pirttiin.\n\n-- Kyyti tuli, sanoo hän ja kopaisee isäntää jalkaan, mutta isäntä ei\nliikahdakaan. -- Kyyti tuli -- kuulkaa isäntä -- tahtovat hevosta. -- Ei se\nnouse.\n\n-- Ei se nouse, sanoo hän pihalla olevillekin ja ruopii korvallistaai!'\n\n-- Survaise kylkeen -- tottapahan nousee.\n\n-- En minä -- survaise itse.\n\nKyytipoika on urhoollisempi, vaikka on pienempi...\n\n-- Ylös isäntä -- hoi! -- Ja hän lyödä sätkäyttää ohjasperillään ihan\nisännän korvan juureen, niin että heiniä hänen silmilleen tuprahtaa,\nmutta isäntä ei herää vieläkään.\n\n-- Ylös isäntä -- hoi! -- mutta nyt se jo herää, sillä poikahylky on\nromahuttanut tupakkihakkurin kumoon aivan hänen päänsä pohjissa.\n\n-- Ku-ku? mi-mitä meteliä? -- Typ -- hyi! -- mistä niitä heiniä -- on\nsuuhun --?\n\n-- Hevosta herroille ja parittain! -- Poika tietää jo ennestään, että jos\ntässä talossa ei kahta hevosta heti aluksi tahdo, niin ei lopuksi saa\nyhtään.\n\n-- So -- so -- soh! -- vähemmällä pitää olla --! -- Mikä sinä olet, joka\nsemmoista meteliä pidät -- on tässä ennenkin vähemmällä ennätetty. --\nIsäntä onkin jo noussut istumaan.\n\n-- Kyyti on kartanolla -- herrat odottavat -- hevosta aisoihin! -- tuleeko\nvai ei?\n\n-- Kyllä täältä tulee, jos et sinä kinttujasi korjaa -- ja isäntä\njulmistuu yht'äkkiä niin, että hyppää ylös ja kaappaa halon sopelta ...\nMutta poika veitikka ei muuta tahtonutkaan, kunhan sai isännän\njaloilleen... Hän jo tuolla kartanolla sitä nauraa, että \"heräähän se\nherrakin, kun suuta syyhyttää\".\n\nSe hennompi niistä herroista, jolla on matkalaukku kaulassaan, se on\nsillä välin jo käynyt huoneessa ja kirjoittanut päiväkirjaan, että\nylioppilaat ne ja ne ovat matkalla Helsingistä sinne ja sinne.\nYlioppilaille ollaan joka paikassa kohteliaampia kuin muille, ja ne ne\nhevosiakin saavat paremmin kuin mitkään muut matkamiehet. Vaan isäntä\nei heitä tunne ylioppilaiksi -- heidän valkeat lakkinsa ovat kapsäkissä --\nhän luulee, että \"mitä lienevät koululaisia eli muita seminaristeja\".\n\nHän tulee tuvastaan niin tyytymättömänä kuin suinkin saattaa tulla\nlaiskan luontoinen mies, joka on kesken uniensa herätetty.\n\n-- Saammeko me hevosta? kysyvät vastatulleet kohteliaasti.\n\n-- Ei ole hevosta, vastaa isäntä äreästi ja haukotellen. -- Täysi määrä\nkyytejä on jo mennyt tänä päivänä -- kello kahdeltatoista saatte vaikka\nviisi?\n\n-- Ovatko kaikki hevosenne kyydissä?\n\n-- Kaikki ne on kyydissä. -- Isäntä nähtävästi valehtelee, sillä hän sanoo\nsanottavansa kiiruummin kuin tavallisesti ja aikoo mennä.\n\n-- Eikö ole yhtään hevosta kotona? kysyy kyytipoika hevosensa kaulan\nylitse päätään kurkottaen. -- Mikäs rouske se tuolta tallista kuuluu? --\nIhan minusta kuuluu kuin ori --\n\n-- Suus' kiinni, poika -- sinä ainainen räveltäjä -- se on minun asiani eikä\nkenenkään muun, mitä minun tallissani -- eikä oritta ole annettu\nennenkään --\n\n-- Eikö vallesmannillekaan --?\n\nKyytipoika sanoo sen silmää viekkaasti iskien, mutta isäntä ei ole\nkuulevinaankaan.\n\n-- En anna, kun ei ole pakko antaa.\n\n-- No, koskei tämän talon hevoset jaksa, niin jaksaa minun ... minä vien\nnämä herrat vielä yhden välin -- ei se ole ensi kerta, kun tämän talon\nhevoset seisoessaan uupuvat enemmän kuin meidän juostessaan. --\n\nJa poika pyöräyttää hevosensa kärryjen eteen.\n\n-- Kovin se on uupuneen näköinen tuo hevosparka -- se on se hennompi\nherra, joka sen sanoo. -- Vaan mikä se on tämä toinen mies tässä -- jos te\nolette hollimies, niin ettekö lähtisi meitä kyytiin?\n\n-- Hollimieshän minä olen.\n\n-- Se on sekin jo osastaan vasta postia vienyt -- eikä sen ole pakko\ntoista kertaa lähteä, ehätti isäntä jo sanomaan.\n\n-- Vastako postia vienyt -- No, sitten se hyvin saattaa nämäkin viedä --\nmeidän postintuoja palasi täältä jo iltayöstä eikä se tuo mitenkään ole\nsaattanut sitä vast'ikään täältä viedä, kun jo on päivä puolisissa --\nvaan se posti taitaakin tässä aina viroitella --\n\nKyytipojan pistos tuntui, sillä vaikka isäntä ei ole häntä kuulevinaan,\nniin hänen muotonsa kuitenkin käypi kovin happameksi, ja hän huomaa,\nettä on paras olla pitemmältä kiistelemättä. -- Kuka takaa tuon\nkyytipojan, jos se vielä valehtelee, että posti täällä juomassa viipyy.\n\n-- En minä kiellä -- vie vain, mutta ei sinun ole pakko.\n\n-- Eihän se pakostakaan lie --\n\n-- Ehkä te nyt sitten kuitenkin lähdette meitä kyytiin? --\n\n-- Mene pois, niin ei tarvitse minun hevostani kiusata!\n\n-- Enpä häntä nyt oikein -- on nyt niin helteisenlainen ilma.\n\n-- Ja nuo herrat ei näy hevosta säästävän -- pojankin lama ihan vaahdossa\nkuohuu. -- Se on isäntä, joka ei malta olla sekaantumatta. -- Katsoppas\ntänne harjan alle --\n\n-- Kunhan ei omanne ennen lamoja olisi -- koska ette niitä uskalla\nnäyttääkään --\n\n-- Lähdettekö vai ette? sanoo se vantterampi herra hollimiehelle ja\nnäyttää jo alkavan kiivastua.\n\nMutta heidän kyytipoikansa vetää hollimiehen syrjään ja sanoo hänelle\njotakin korvaan. Ja se, mitä hän siinä sanoo, se on semmoista, jota\nkyytipoika, joka on saanut hyvät juomarahat, sanoo toiselle, silloin\nkun hän sillekin samaa toivoo, ja kun tahtoo herroilleen edeskinpäin\nhyvän kyydin toimittaa.\n\n-- No, jospa tuota sitten lähden -- johan se ruuna on appeenkin syönyt. --\nVaan minulla on vähän huononlaiset kärryt eikä niissä ole\nvieterejäkään.\n\n-- Eiköhän isäntä lainaisi kiessejään -- nämä on yhtä hyviä herroja kuin\nvallesmannikin. -- Se on se kyytipoika, joka vieläkin tahtoo herrojaan\nauttaa, mutta isäntä ei ole taas häntä kuulevinaankaan.\n\n-- Kyllä näissä on pahanlainen istua, puhuu hennompi herra, jolla on\nmatkalaukku kaulassa ja silmälasit päässä, katsellessaan hollimiehen\nkärryjä -- eikö teillä ole parempia?\n\n-- Eihän niitä minulla ole, vaan eiköpähän isäntä lainaisi omiaan!\n\n-- Mitä?\n\n-- Me kysymme, ettekö tahdo meille lainata parempia ajopelejä, sanoo\nvantterampi herroista.\n\n-- Mikäs näillä on hätänä -- on ne suuremmatkin herrat tämmöisiin\ntyytyneet -- eikä meiltä ole ennenkään kiessejä annettu --\n\n\n-- Eikö vallesmannillekaam?\n\n-- ... ja joka tahtoo paremmilla ajaa, pitäköön omat kiessinsä -- ei sitä\nneljästä pennistä peninkulmalta kannata panna kiessejään kulumaan.\n\n-- Me kyllä maksamme enemmänkin, kun vain annatte meille mukavammat\najopelit -- olemme matkustaneet pitkän matkan ja tärisseet kovin --\n\n-- Niinpä täriskää vieläkin -- minä en anna kiessejäni. Kyllä ne on herrat\nennenkin luvanneet lisämaksuja, mutta sitten ovat tuskin senkään\nmaksaneet, mikä on asetuksissa määrätty.\n\nMutta nyt kuohahti isomman herran luonto, sillä hän oli varmaankin\npohjalainen, jonka mieli tämmöisissä tiloissa pian läikähtää. Hän astui\nkiivaasti isännän eteen, laski raskaasti kätensä hänen olkapäälleen ia\nkatsoi häntä lujasti silmiin.\n\n-- Syytättekö minua siitä, etten ole teille aina kulkiessani maksanut,\nmitä asetuksissa on määrätty?\n\n-- Enhän minä teitä -- --\n\n-- Entä tätä minun toveriani, onko hän teille koskaan mitään velaksi\njäänyt?\n\n-- Elkää, hyvä herra -- enhän minä teitä toki -- enkä ketään -- heittäkää\nirti -- --\n\n-- Niinpä elkää tulko sitten semmoisia meille puhumaan, jos tahdotte\nkorvianne säästää -- ja jotenkin säälittä pudisti hän isäntä parkaa\nolkapäästä ja survaisi hänet luotaan...\n\n-- Savolaisia lurjuksia! mutisi kovin kiivastunut nuori mies toverilleen\nja kääntyi sitten isännän puoleen, joka jo oli laittautunut peremmälle\npihaa:\n\n-- Teidän ajopelejänne emme tällä kertaa tahdo, mutta vielä te meistä\nkuulette -- lurjus! -- ja se sana tuntui kimpoavan aivan hänen sydämensä\nperäseinästä.\n\n-- On niitä tuommoisia herroja ennenkin nähty, rehenteli jo isäntä\nvastaan ja loittoni vieläkin, sillä hän tunsi rohkeutensa sitä mukaa\nkasvavan, kuta kauemmaksi tuli.\n\n-- Mitä? sanoi kiivas herra ja otti askeleen sinnepäin, mutta sitten hän\nkuitenkin kääntyi hollimiehen puoleen, joka toi tallista hevosensa:\n\n-- Valjasta vain omien kärryjesi eteen, mies!\n\n-- Eikö isäntä annakaan kiessejään? kysyi tämä.\n\n-- Me emme niitä tahdo, vastasi herra vihaisesti ja alkoi nostella\nkapineitaan hollimiehen kärryihin.\n\nSillä välin hiipi isäntä heidän selkänsä taitse pihanpääkamariin... Hän\nalkoi näet arvella, että tokkohan ne koulupoikia ovatkaan eli muita\nseminaristeja, ja tahtoi katsoa, mitenkä olivat päiväkirjaan\nkirjoittaneet. Kun näki, että ne olivatkin \"ylioppilaita Helsingistä\",\nniin katui jo käytöstään, sillä \"ne ylioppilaat, aina ne hyvästi\nmaksaa\". -- Hän kiirehti ulos, mutta herrat nousivat jo rattaille.\n\n-- Tuota -- ne onkin nämä herrat ylioppilaita -- minä luulin teitä vain\nkoulupojiksi tai enintään semmoisiksi seminaristeiksi --\n\n-- Miksi te meitä luulitte? kysyi vantterampi herra häntä tuimasti\ntarkastellen.\n\n-- Niin, minä ajattelin, että te ette olekaan mitään oikeita herroja, ja\nsentähden minä tässä vähän, mutta -- elähän aja, hollimies -- pannaan\nylioppilaille kiessit eteen -- isäntä oli ottanut lakin päästään.\n\n-- Hävetkää toki! -- Se oli ainoa kiitos, jonka isäntä sai\nhyväsydämisyydestään.\n\n-- Anna mennä! sanoivat herrat sitten uudelle kyytimiehelleen.\nMennessään viskasi toinen heistä -- se, joka oli isäntää olkapäästä\npuristanut -- heidän äskeiselle kyytipojalleen vielä juomarahaa.\n\n-- Tuoss' on sinulle vielä, poika, markka omiin tarpeihisi -- teidän\nkestikievarissa ollaan kohteliaita kaikille matkustajille.\n\n-- Suur' kiitos -- ja onnea matkalle! -- Mutta antakaa tuolle isäntä\nparallekin edes kipurahoiksi muutama penni!\n\n-- Ne hän saa kantaa jälestäpäin -- perästä kuuluu, sanoi torventekijä!\n\nHollimiehen ruoska läiskähti, ja kärryt herroineen katosivat aitan\nnurkan taakse tomupilveen, Vahdin seuraamina.\n\n-- Kyllä teidät nyt, isäntä, hukka perii, puhui kievarin pihalle jäänyt\nkyytipoika. Hän oli valjastanut jälleen hevosensa ja istui nyt\nrattaillaan rauhallisesti ohjasperiään selvitellen. -- Mitenkä te sillä\nlailla semmoisia herroja kohtelitte?\n\n-- Olipa nuo tuommoiset herrat missä tahansa -- eihän ne näkyneet olevan\nsen suurempia herroja kuin ylioppilaita --\n\n-- Eipä ne sitten oikeaa arvoaan päiväkirjaan panneetkaan --\n\n-- Tiedätkö sinä sitten, mitä ne oli?\n\n-- Minkätähden minä en tiedä -- vaikka kyllä ne höyliä miehiä siltä oli,\nvaikka ovat ylhäisiä -- koko matkan kyselivät kaikenlaisia tämän puolen\nasioita.\n\n-- No, mitä herroja ne sitten olivat -- sanoivatko nimensä?\n\n-- Minkä tähden ne ei sanoneet, vaikka minä en sitä pannut mieleeni --\nmutta sen minä tiedän, että kyllä niistä isäntä ehkä vielä kuulla saa --\neikös se sanonut se, joka isäntää survasi, että perästä kuuluu?\n\n-- Kyllä se oli hyvä, että pian täältä tiehensä lähtivät ja pahasti\nsille kävisi, jos minä perään kysyisin -- puristi ruoja kuin\nrautakouralla olkapäätäni -- kävi sen harmiksi, kun ei oltu mieliksi.\n\n-- Eihän sitä kaikille mieliksikään -- puhui kyytipojan veitikka, yhä vain\nrauhallisesti ohjasperiään selvitellen... -- kylläpä nämä nyt on\nsotkeuksissa -- Mutta niin se kuitenkin minun mielestäni olisi käypä,\nettä jos antaa kiessinsä vallesmannille, niin pitäisi antaa kuvernöörin\npojillekin --\n\n-- Kellekä kuvernöörin pojille --?\n\n-- Vaikkapa niillekin, jotka tästä äsken lähti.\n\n-- Elä! -- oliko ne? --\n\n-- Olihan ne -- ne oli meidän uuden kuvernöörin poikia...\n\n-- Meidän uuden kuvernöörin poikia?\n\n-- Joka sinne kuuluu aivan näinä päivinä vielä itsekin ajavan -- nämä\ntulivat edeltä...\n\nNyt oli poika saanut ohjaksensa selville ja lähti ajamaan.\n\n-- Kuvernöörin poikia -- ja minä kun en --! ... ja isännästä näytti ihan,\nkuin olisi tuo valkopäinen kievaripylväs tuosta hänen aittansa nurkasta\nalkanut siirtyä naapurin portin pieleen...\n\n\n\n"]