[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f1ZmaQhw1xYOipSiwdoOvYz_zqyYO6KwjCaG14QEs0QY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2700,"Maantiede ja löytöretket Kertomus siitä miten maa on tullut tunnetuksi ja maantiede kehittynyt IV: Uusin aika 17.-vuosisadan alusta nykyaikaan (loppupuoli)","Inha, I. K.",1865,1930,"2700-inha-i-k-maantiede-ja-loytoretket-iv","2700__Inha_I._K.__Maantiede_ja_löytöretket_IV",null,"tietokirja",[14],"seikkailu",[],"fi",1926,268783,1864145,false,70428,[23],"Discoveries in geography",[25,26,27],"Adventure","History - Modern (1750+)","Travel Writing","\"Maantiede ja löytöretket 4: Uusin aika\" by I. K. Inha is a historical account written in the early 20th century. This volume explores the development of geography and significant exploratory expeditions from the 17th century to modern times, focusing on various figures and events that have shaped our understanding of the world. In particular, it delves into the discoveries made in Africa, highlighting the adventures and challenges faced by famous explorers like Henry Morton Stanley.  The opening of the book sets the stage by discussing the legacy of explorer David Livingston, whose findings generated immense interest in African exploration. It introduces Henry Morton Stanley, who felt compelled to continue Livingston's work after his death. The text outlines Stanley's early life, his rise as a journalist, and his determination to explore the Congo. It describes his preparations for an expedition across the African continent, filled with challenges such as harsh climates, hostile encounters with local tribes, and logistical hurdles. This portion serves to establish not only the historical context but also the character and ambition of Stanley as he embarks on a perilous journey in uncharted territories. (This is an automatically generated summary.)",[],495,"Teos on laaja esitys maantieteen historiasta ja tunnetuista löytöretkistä. Neljäs osa käsittelee uutta aikaa 1600-luvulta alkaen, keskittyen erityisesti Afrikan tutkimukseen, Henry Morton Stanleyn matkoihin sekä pohjoisten napa-alueiden kartoitukseen.","I. K. Inhan 'Maantiede ja löytöretket IV' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2700. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MAANTIEDE JA LÖYTÖRETKET IV\n\nKertomus siitä, miten maa on tullut tunnetuksi ja maantiede kehittynyt\n\n\nUusin aika\n\n17.-vuosisadan alusta nykyaikaan (loppupuoli)\n\n\nKirj.\n\nI. K. INHA\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1926.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkusanat.\nValoa pimeimpään Afrikkaan.\nHenry Morton Stanley, Kongon tutkija.\nStanleyn retki poikki mustien maanosan.\n   Veneretki Njansan ympäri. — Ugandan rannalla. — Stanleyn ja Mtesan\n   kohtaus. — Vaarallinen äkkihyökkäys. — Retkikunnan matka Ugandaan.\n   — Yö uppoavissa kanooteissa. — Juhla kuutamossa Njansan saarella.\n   — Bumbirehin kurittaminen. — Niilin lähtö Njansasta. — Mtesa\n   sodassa. — Stanley raamatun kääntäjänä. — Mtesa ja kristinusko.\n   — Stanleyn sotajuoni. — Leirin palo. — Albert Njansaa kohti. —\n   Beatrice-lahti. — Stanley Karagwessa. — Mfumbiro. — Kivu järvi. —\n   Tanganjikalle. — Stanley purjehtii Tanganjikan ympäri. — Matkalla\n   Njangveen. — Manjemassa. — Lualaba. — Njangvessa. — Arabialaiset\n   kääpiöitten maassa. — Lualabaa laskemaan. — Aarniometsässä. —\n   Stanley suostuttaa väkensä. — Vihamielisiä alkuasukkaita. —\n   Ensimmäinen koski. — Markkinapaikat. — Kääpiö. — Taisteluja. —\n   Stanley ryöstää kanootteja. — Tippu Tip kääntyy takaisin. —\n   Sen-nen-neh! — Stanley-kosket. — Ankaria taisteluita. — Zaidin\n   seikkailu. — Retkikunta verkossa. — Viimeinen Stanley-koski. —\n   Kongolla. — Taistelu Aruwimin suulla. — Temppeli. — Kongon\n   saaristoissa. — Vaihteeksi ystävyyttä. — Ikutu-ja-Kongo. — Uusia\n   taisteluita. — Epätoivoinen taistelu Bangalassa. — Tshumbiri. —\n   Viimeinen taistelu. — Stanley Pool. — Niskakosket. —\n   Kalulu-putouksen uhrit. — Stanley vähällä tuhoutua. — Vaikea\n   taivallus. — Puutetta. — Vaarallinen keskimatka. — Franck Pocockin\n   kuolema. — Zingan putous. — Stanley Mbelon koskessa. — Riutunut\n   retkikunta. - Isangilan putous. — Rommia, rommia!\nKongo-valtion perustaminen.\n   Kansainvälinen Afrikan seura. — De Brazza Ogovella ja Kongolla. —\n   Stanley palaa Kongolle. — Bula matadi. — Ensimmäinen höyrylaivamatka\n   keskisellä Kongolla. — Stanley nousee Kongoa. — Arabialaiset\n   vastassa. — Kongo-valtio. — Löytöretkiä.\nStanleyn retki Emin pashan avuksi.\n   Aarniometsän uumeniin. — Mitä yön hiljaisuudessa tapahtui. — Myrsky\n   aarniometsässä. — Ampiaiset. — Epätoivoinen tila. — Arabialaisia\n   aarniometsässä. — Nälänhätä aarniometsässä. — Tie raivion poikki. —\n   Aarniometsä aukeaa. — Metsästä päästäessä. — Huono vastaanotto. —\n   Albert Njansa. — Fort Bodo. — Kääpiökuningatar. — Malleju. —\n   Stanleyn ja Eminin kohtaus. — Stanley löytää Runsoron. — Masambonin\n   sotatanssi. — Kamalaa ihmishukkaa. — Jälkijoukon synkkä kohtalo. —\n   Stanley palaa Njansalle. — Kääpiöt varkaissa. — Nälänhätä\n   aarniometsässä. — Kongon aarniometsä Stanleyn kuvaamana. — Kapina\n   Eminin maakunnassa. — Matka merenrannalle. — Stairs Runsorolla. —\n   Albert Edward-järvi. — Emin pashan lahti. — Emin pashan loppuvaiheet\n   ja kuolema. — Eminin väki. — Stanleyn loppuelämä.\nAfrikan jako ja myöhempi tutkimus.\nEnglanti valloittaa takaisin Itä-Sudanin.\n   Omdurmanin tappelu.\nItalialaisten yritys saattaa Abessinia valtansa alle.\n   Aduan tuhoisa taistelu. — Somaliniemimaa.\nArabialaisten vallan murtaminen Kongon alueella.\nItä-Afrikka.\n   Thomsonin matka Elgonille. — Meyer Kilimandsharolla. — Teleki ja\n   Höhnel. — Kristinuskon alkutaistelut Ugandassa.\nEtelä-Afrikka.\n   Sota zuluja vastaan. — Rhodesia. — Baroteet. — Entinen‘saksan\n   Lounais-Afrikka.\n   Angola.\n   Kammerun.\n   Nigeria.\n   Ashanti.\n   Dahome.\n   Madagaskar.\nPettymyksien maanosa.\nSinivuoriston poikki.\n   Bass. — Ensimmäiset sisämaan tutkijat. — Evans löytää uusia jokia.\nOxley tutkit Macquarzen ja Lachlanin.\n   Alkuasukkaita. — Lakeuksilla. — Pensastiheiköt. — Alkuasukkaita.\n   — Uudelle retkelle. — Vaikeita matkoja. — Kaunis vesiputous. — Hume\n   löytää Austraalian Alpit. — Murray.\nSturt Darlingilla ja Murraylla.\n   Charles H. Sturt. — Pyörä kiertää akselia. — Sturt löytää Darlingin.\n   — Mykkä todistaja. — Sturtin retki Murrayllc. — Jokimatka\n   Murrumbidgeella. — Murray. — Taistelun uhka. — Odottamaton apu. —\n   Darlingin suulla. — Sturt saavuttaa meren.\nMitchell jatkaa Murray-Darlingin vesistön selvittelyä.\n   »Parturin» valeet. — Hukkayritys. — Tuhottu apuretkikunta. —\n   Cunninghamin katoaminen. — Savumerkit ja tulivainot. — Ruton tuhoja.\n   — Vihamielisyyttä — Uteliaisuutta ja varastelua. — Mitchell tutkii\n   Darlingia. - Uhkaavia eleitä. - Alkuasukkaiden kalastustapa. —\n   Verenvuodatusta. — Uusi retki Murraylle ja. Darliugille. —\n   Verikosto. — Taistelun valmistuksia. — Raketin ihmeteko. — Taistelu.\n   — Alkuasukkaitten sotajuoni. — Kylmä yö. — Onnellinen Austraalia.\nEyren retki Austraalian mutkan poikki.\n   Forrens-järvellä. — »Suuren mutkan» ranta. — Hellettä, janoa, vilua.\n   — Veden saanti. — Hietavaiva. — Janoa. — Toivoton veden puute. —\n   Vettä! — Hätäkeino janoa vastaan. — Kastetta kootaan. — Murha. —\n   Toivoton tilanne. — Tippa vettä. — Pelastuneet.\nLudvig Leichhardtin retki Austraalian luoteisrannalle.\n   Hyökkäys leirin kimppuun. — Carpentaria lahden rantueeila. —\n   Xrnhemin niemimaa. — Leichhardtin katoaminen.\nKennedyn retki Yorkin niemellä.\n   Matkan vaikeudet. — Miestappo ja verikosto. — Retkikunnan\n   nääntyminen. — Pelastus viime hetkellä. — Kennedyn murha.\n»Austraalian kuollut sydän».\n   Sturtin viimeinen retki. — Veden niukkuus. — Helle. — Kuivuus. —\n   Erehdyttäviä merkkejä. — Vaikea aika. — Sade. — Kamalaa erämaata.\n   — Erämaan asukkaat. — Janoa. — Kyyhkynen pelastajana. — Vettä!\n   vettä! — Asuttu erämaan keidas. — Rajatonta hämmästystä. — Oudon\n   heimon vieraina. — Coopers Creek. — Erämaan tuli.\nAustraalian poikki etelästä pohjoiseen.\n   Mac Donnell-vuoristo. — Chambersin pylväs. — Ayerin kallio. —\n   Austraalian keskusta. — Alkuasukkaita. — Vihamielinen heimo. —\n   Stuart kääntyy takaisin. — Uusi yritys. — »Stuartin aitapensas». —\n   Kolmas retki. — Meri. — Manauksia.\nBurke ja Wills.\nTutkimusretkiä Länsi-Austraaliassa.\n   Grey.\n   Gregoryt.\n   Giles.\n   John Forrest.\nNuoren Austraalian alkuvaiheet.\n   Uusi Seelanti.\n   Uusi Guinea.\nEtelä- ja Keski-Amerikka.\n   Guayana.\n   Schomburgk. — Victoria regia. — Amatsonit. — Kuvakirjoituksia. —\n   Roraima.\nAmazonia.\n   William Chandless.\n   Brasilia.\n   La Plata-maat.\nAndit.\n   Keski-Amerikka.\n   Mexico.\nPohjois-Amerikka.\nKalliovuorien poikki Kaukaiseen Länteen.\n   Lewisin ja Clarken retki Tyynelle merelle.\n   Yellowstone-laakso. — Vedenjakajalla. — Columbia!! — Tyynen meren\n      rannalla.\n   Piken retket.\n   Santa Fén reitti.\n   Astoria.\n   Long Kalliovuorilla ja Mississipin lähteillä\n   Frémont, Lännen tienkävijä.\n   Californian kultaryntäys. — Kartoittajat ja geologit. — Coloradon\n   kanjoni.\nCanada.\n   John Franklinin retki Jäämeren rannalle.\n   Nälän hirmut pohjan perillä. — Backin retki. — Deasen Simpsonin\n      retket\n   Karut maat.\n   Labrador.\n   Newfoundland.\n   Alaska.\nPohjois-Amerikan intiaanit.\nIkuisen jään pohjola.\nRetkiä Pohjois-Amerikan napasaaristoon.\n   John Ross Baffinin lahdessa.\n   Parry Lancasterin salmessa.\n   110° L.P. - Talven vietto. — Rekiretkiä. — Kokokäännös. — Parryn\n      toinen retki. — Eskimot. — Iligliuk. — Parryn kolmas retki. —\n      Beechey. — Parry yrittää pohjoisnavalle.\n   James Ross löytää magneettisen navan.\nJohn Franklinin retkikunnan katoaminen ja etsiminen.\n   Franklinin ohjeet. — Viimeinen viesti. — Kadonneita etsimään. —\n   James Rossin turha retki. — Richardsonin retki. — Mooren retki. —\n   Uusia avustustoimia. — Retkikunnat työmaallaan. — Jälkiä.\n   Franklinin autio talvimaja löydetään. — Etsijät talvehtivat. —\n   Amerikkalaisten kotimatka. — Rekiretkiä. — Tyhjin toimin kotia. —\n   Raen retki. — Kennedyn retki. — Belcherin retkikunta. — »Isabel». —\n   Tietoja Mac Cluresta. — Myrskyn tuhoja. — Bellot'in hukkuminen.\n   Belcherin etsiskelyt. — Grinnellin maan muinaisjäännökset. — Kasvi-\n   ja eläinkunta. — Napameri. — Belcher hylkää laivansa. — Kellet\n   hylkää laivansa. — »Resolute» pelastetaan.\nLuoteisväylän löytäjät.\n   M' Clure toimii omin päin. — Eskimoita. — M' Clure Walesin prinssin\n   salmessa. — Kauhun yö jäissä. — Talvenvietto. — Rekiretkiä. —\n   Luoteisväylä! — M' Clure kiertää Banksin maan. — »Armon» lahdessa.\n   — Pelastus. — Collinsonin seikkailut.\nFranklinin retkikunnan kohtalo.\n   Raen retki Boothia niemelle. — Ensimmäinen tieto Franklinin\n   retkikunnan tuhosta. — Kadonneitten esineitä. — M' Clmtockin retki.\n   — Eskimoita kuulustellaan. — Ensimmäinen vainaja. — Kivipyykkejä. —\n   Kirjallinen viesti. — Synkkä löytö. — Franklinin retkikunnan vaiheet.\nJälkietsiskelyitä Franklinin retkikunnan tuhon seuduilla.\n   Hall jatkaa etsintää. — Eskimoitten tietoja viimeisistä eloon\n   jääneistä. — Schwatka etsii laivain kirjoja. — Crozierin leiri.\n   — Schwatkan johtopäätökset. — Napatalven hirmut. — Eskimon\n   isänmaanrakkaus. — Amundsenin huomioita.\nSmithin salmesta napaa kohti.\n   Kanen retki.\n   Talvimajaan. — Rekiretkiä. — Sula napameri? — »Advance» jäätynyt\n   kiinni. — Laiva hylätään.\n   Hayesin retki.\n   Harhanäköjä.\n   Hallin retki.\n   Pohjoisennätys. — »Jumalan kiitoksen satama». — Rekiretki. — Hallin\n   kuolema. — Paluumatka. — Kauhun yö. — Haaksirikkoisten jäämatka. —\n   Talven vietto jäälautalla. — Kamalia aikoja hajoavilla jäälautoilla.\n   — Äärimmäisessä hädässä. — Pettymyksiä ja pelastus. — »Polariksen»\n   kohtalo. — Tulokset.\n   Naresin retki.\n   Uusi englantilainen yritys päästä navalle. — Talvisatama jäämeren\n   rannalla, — Rekiretket. — Markham napameren röykkiöissä. —\n   Rekiretkiä Grönlantiin. — Epätoivon taistelu. — Rekiretkiä Grantin\n   maalle. — Tulokset.\nArktisen tutkimuksen klassillinen maa.\n   Tiedemiesten retkiä. — Otto Torell. — Torellin retki v. 1861. —\n   Nordenskiöldin johtama retki. — »Sofian» retki. — Nordenskiöldin\n   retki vv. 1872—73. — Koillismaan poikki. — Huippuvuorien fossiilit.\nGrönlanti.\n   Hans Egede.\n   Muinoinen Eystribygd. — Scoresbyt itärannikolla. — Graah.\n   Saksalaisten retket Grönlannin itärannikolle.\n   Koldeweyn retki. — Frans Josefin vuono.\n   Grönlannin maajäätikkö.\n   Paars. — Nordenskiöld maajäätiköllä. — Nansenin hiihtoretki\n      Grönlannin poikki.\n   Itävaltalaisten retki Frans Josefin maalle.\n   Kohtalokas päivä. — Kammon talvi. — Maata. — Frans Josefin maa. —\n   Toinen talvi. — Payerin rekiretket. — Jäätikön halkeamassa.\nEteenpäin koillisväylällä.\n   Kara-meri. — Nordenskiöldin matka Jenisseille. — »Prövenin»\n   paluumatka. — Nordenskiöldin venematka Jenisseillä. — »Ymerin» retki.\n»Vega» purjehtii koillisväylän.\n   Waigatshilla. — Jenissein ajopuut. — Jalmal. — Aasian pohjoisin\n   nokka. — Umpimutkassa. — Napameren harhanäöt. — Taimyrin niemimaan\n   rannalla. — Ljahowsaari. — Kolyman suulla. — Ensimmäiset tshuktshit.\n   — Tshuktshien vieraina. — Onkilon kansa. — Tshuktshit. —\n   Porotshuktshit. — Joulu. — Tshuktshi ja hänen poronsa. — Kevät. —\n   Vapautuksen sanoma. — Itäniemi. — Alaskan rannalla. —\n   Lawrence-saarella. — Beringin saarella. — Japanissa. — Vegan\n   miehistöä juhlitaan.\nKansainväliset navanympärysasemat.\nGreelyn retkikunta Grinnellin maassa.\n   Yritys napaa kohti. — Lockwood Grönlannin pohjoisrannalla. —\n   Grinnellin maan sisäosissa. — Retkikunnan urhea paluumatka. —\n   Nälkäleiri ja nälkäkuolema. — Pelastus.\nDe Longin retki. »Jeannetten» tuho.\n   Napaa kohti. — Uusia saaria. — Laiva uppoaa. — Bennettin saari.\n   — Lenan suistamossa. — De Longin kuolema.\nFridtjof Nansen ja »Framin» matka.\n   »Jeannetten» esineitten matka napameren poikki. — Nansenin\n   suunnitelma. — Uuden Siperian saarilla. — Jännittäviä hetkiä. —\n   Tieteelliset työt. — Hyökkäys napaa kohti. — Paluumatka. — Talvimaja\n   Frans Josefin maalla. — Tuho tulla. — Ihmisiä! Pelastus. — »Framin»\n   loppumatka.\nUudempia retkiä Amerikan napasaaristossa.\n   Otto Sverdrup löytää uusia maita. — Amundsen purjehtii luoteisväylän.\nRynnäköitä napaa kohti.\n   Abruzzin herttuan retki. — Zieglerin varustamat retkikunnat. —\n   Andréen ilmapalloretki. — »Jermak» Jäämerellä.\nR.E. Peary, pohjoisnavan valloittaja.\n   Pearyn ensimmäinen retki Pohjois-Grönlannin poikki. — Uusia\n   yrityksiä. — Peary palelluttaa jalkansa. — Ensimmäinen yritys navan\n   saavuttamiseksi. — Uusia turhia yrityksiä. — Tuima, mutta turha\n   yritys. — Viimeinen yritys. — »Monf on kummaa matkalla». — Vilutar\n   hymyilee Pearylle. — Lippuparaati navalla. — Napa syvällä merellä.\n   — Mies menetetty. — Riemu raikuu. — Cookin nuhjailut.\nUusin Grönlannin tutkimus.\n   Scoresbyn vuonossa. — Frans Josefin vuonossa. — Mylius Erichsenin\n   kirjallinen retkikunta. — Grönlannin koillisniemi. — Mylius\n   Erichsenin tuho. — Rasmussen Luoteis-Grönlannissa. — Uusia retkiä\n   Grönlannin poikki. — Kochin retki.\nMuut napamaat.\n   Huippuvuorilla.\n   Ruotsalais-venäläinen astemittaus.\n   Frans Josefinmaa.\n   Novaja Zemlja.\n   Uuden Siperian saaret.\nArabian aavikoiden salaisuudet.\n   Wahhabilaiset. — Ali bei. — Seetzen. — Burckhardt. — Sadlier\n   Nedjdissä. — Asir. — Arnaud Maribissa. — Englantilaiset Omanissa.\n   — Kaukonäkö Dahnan hieta-aavikoille. — Hadramaut. — v. Wrede\n   Hadramautissa. — Shammar. — Yrjö Aukusti Wallin. — Wallinin\n   ensimmäinen matka. — Wallinin toinen matka. — Burton midianilaisten\n   maassa. — Snouck Hurgronje. — Kaaba. — Pyhiinvaellus Mekkaan. —\n   Halévy. — Glaser. — El Hasa. — Palgrave. — Doughty. — Huber ja\n   Euting. — Teiman kivi. — Bluntit. — Guarmani. — Pelly. Arabian\n   maantiede matkustajain kuvauksien mukaan.\nSisä-Asian vuoristoissa, erämaissa ja ylängöillä.\nIntia XlX:llä vuosisadalla.\n   Matkoja Intiasta länteen. — Gangeen lähteet. — Manning Lhasassa.\n   — Himalaja. — Pundiitit. — Pamit. — Amu-darjan lähteet.\nVambery Turkestanissa.\nVenäjän valloittaa Khivan, Bukharan ja Kokandin.\nPrzevalshi Tarimin syvänteessä ja Tibetissä.\nMaailman korkeimmassa maassa.\n   Hucin ja Gabet'n matka. — Careyn ja Dalgleishin matka. — Rockhill.\n   — Pevtsov. — Bower. — Bonvalot. — Dutreuil de Rhins. — Littledale.\n   — Sven Hedin.\nSven Hedin Pamirissa, Itä-Turkestanissa ja Tibetissä vv. 1894—1897.\n   Alain poikki talvikelillä. — Talvinen Pamir. — Kara-kul. —\n   Musta-atalle. — Vuorijättiläisen rinteellä. — Kashgariin. —\n   Kirgiisien bajga. — Pieni Kara-kul. — Uusia hyökkäyksiä\n   Mustag-atalle. — Kashgarjoen varrella. — Erämaan kangastuksia.\n   — Erämaan järviä. — Taklamakanin hiekoissa. — Kuolonhiljaisuuden\n   koti. — Janokuolema hieta-aavikolla. — Tamariski. — Metsä. —\n   Khotan-darja. — Jälleen Pamirissa. — Jarkent. — Khotan. — Borasanin\n   muinaislöydöt. — Hietaerämaan rauniokaupunki. — Kerija-darja. —\n   Villikameeli. — Tarim. — Lop-nor. — Venematka Lopin järvillä ja\n   Tarimilla. — Lop-norin sokkeloissa. — Keidastie. — Pohjois-Tibet.\n   — Ensimmäiset mongolit. — Tsaidamin räme. — Tanguutit.\nSven Hedinin retki Tarimin syvänteeseen ja Tibetiin vuosina 1899—1902.\n   Lauttamatka Tarimilla. — Dastarkhaneja Tarimilla. — Tarimin\n   kartoitus. — Tarimin tiikerit. — Takla-makanin poikki. — Bajirit. —\n   Rauniokaupunki. — Tarimin vanha uoma. — Lop-norin vanha uoma. —\n   Ördek, 514. — Ördekin löytö. — Uusi järvi. — Musta myrsky. — Paarmat\n   ja sääsket. — Tibetissä. — Aidat. — Matkan vaikeudet. — Eläimistö.\n   — Tibetin solissa. — Kullanhuuhtomoita. — Pyhiinvaeltajat. —\n   Takaisin Lop-maahan. — Lou-lan. — Lhasaa kohti. — Lhasan tiellä.\n   — Tie pystyyn.\nSven Hedin tutkii Transhimalajan vuosina 1906—1908.\n   Vaikeita matkoja. — Ensimmäiset rettelöt. — Vedenjakajalla. —\n   Tsangpon laaksossa. — Brahmaputran lähteet. — Manasarovarin pyhä\n   järvi. — Myrskyssä pyhällä järvellä. — Langaktso. — Pyhä\n   Kailas-vuori. — »Leijonan kita». — Uudelle retkelle salapuvussa.\n   Transhimalaja.\nLhasan valloitus ja Tibetin entisyys.\n   Jokhang. — Potala. — Juhlat. — Lhasa ja sen kauppa. — Tibetin\n   entisyys.\nItä-Turkestanin muinaismuistot.\nAasian reunamaat.\nTaka-Intia.\n   Konstantinos Phaulkon.\nKhmerien entinen kulttuuri.\nDe Lagréen ja Garnierin tutkimusretki Mekongillä.\nLöytöretkiä Burmassa.\n   Siam.\n   Ranskan Indo-Kiina.\n   Katsaus Taka-Intian tutkimukseen.\nMalaijisaaristo.\nKiina.\nJään, vilun ja myrskyn maanosa.\nBellingshausenin retki Antarktikan ympäri.\n   Uutta maata. — Uusia maita.\nPyyntimiesten retkiä.\n   Weddellin retki. — Biscoe. — Balleny.\nDumont D'Urvillen retki.\n   Dumont D‘Urville. — Adélien maa.\nWilkes purjehtii maansa kunnian vuoksi.\n   Charles Wilkes. — »Peacockin» seikkailu. — Uusia maita. —\n   Wilkes'in maa.\nJames Ross löytää Antarktikan ihmeet.\n   James Ross. — Kerguelenin saarella. — Rossin meri. — Kap Adare.\n   — Viktorian maa ja sen alpit. — Etelänavan portinvartijat. —\n   Barrierjäätikkö. — Uusi retki etelään. — Myrskyssä ahtojäissä. —\n   Kuningas Edward VII:n maa. — Kauhun yö. — »Erebus» ja »Terror»\n   kolmannella matkallaan.\nAntarktikan uudempi tieteellinen tutkimus.\n   »Challenger». — Pyyntiretkiä. — Ensimmäinen etelänapayö. —\n   Borchgrevink Viktorian maassa ja Barrier-jäätikkö.\nEnglantilainen »Discovery»-retkikunta.\n   Barrier-jäätikköä etelään. — Jääylänkö.\nMuiden kansain retkiä.\n   Saksalainen retkikunta. — Ruotsalaiset Länsi-Antarktikassa.\n   — Charcot. — Bruce Weddellin meressä.\nShackletonin retki vuosina 1907—1909.\n   Käynti Erebus-vuorella. — Erebuksen kraatteri.\n   Etelänaparetki.\n   Beardmore-glasieeri. — Etelänapaylängöllä. — Viimeinen hyökkäys.\n   — Takaisin navan kynnykseltä. — Taistelu elämästä ja kuolemasta.\n   Magneettisen etelänavan löytö.\n   Napaylängöllä. — Magneettisella navalla.\nEtelänavan valloitus.\n   Scottin retkikunnan tuho.\n   Scott navalla, napa jo valloitettu. — Paluumatka. — Taistelu ja\n   kuolema. — Retki pingviinien pesimäsijoille. — Pohjoisosasta. —\n   Kamala talvenvietto. — Viimeinen palvelus.\nAmundsenin retki etelänavalle.\nSaksalaisten retki Weddellin merelle.\nHirmutuiskur kodissa.\n   Australialaisten retki Adelie-maahan. —, Myrskyisellä rannikolla.\n   — Mawsonin onneton retki. — Jäätikön nielemä. — Uupumuksesta kuollut.\n   — Kaksintaistelu valkoisen kuoleman kanssa. — Marssi magneettiselle\n   navalle. — Retki merenrantaa pitkin. — Länsiosasta. — Kamala\n   leiripaikka. — Rannikkoretkikunta. — Denmanin glacieri. — Jonesin\n   retki. — Tulokset.\nAntarktika.\nViime vuosien retkeilyjä.\nShackletonin toinen etelänaparetki.\n   Sankarillinen veneretki.\nPohjoisnaparetkiä.\nEdistyksiä Arabiassa\nAfrikka.\nBrahmaputra-Tsangpon uoma Himalajan poikki.\n\n\n\n\nALKUSANAT.\n\n\nKirjoittaessani tämän osan, joka on »Maantieteen ja löytöretkien»\nviimeinen, on minulla yleisten tietokirjain lisäksi ollut\nkäytettävänäni seuraavat teokset:\n\n  R. Brown, The Story oF Africa and its Explorers.\n  Daniel Bruun, Afrika.\n  G.F. Scott, the Romance oF Australian Exploring.\n  Ch. Morris, heroes of Discovery in America.\n  A.W. Greely, handbook of Arctic Discoveries.\n  F.A. v. HWllwald, Im Ewigen Eis.\n  S. Günther, A. v. Humboldt.\n  Daniel Bruunin esitys pohjoisnapatutkimuksista.\n  D.G. Hogarth, The Penetration of Arabia.\n  H. Clifford, Further India.\n  H.R. Mill, The Science of the South Pole.\n\nStanleyn, Hedinin, Pearcy, Shackletonin, Scottin ja Mawsonin\nmatkakertomukset ynnä Nordenskiöldin kertomus »Vegan» matkasta.\n\nTeos on paisunut näin laajaksi, koska tarkoitukseni on enemmän ollut\nhelposti luettavan ja kiinnosiavan, kuin tosiasioita esittävän teoksen\nkirjoittaminen.\n\nEsitys maantieteen kehityksestä, ja varsinaisista tieteellisistä\nretkistä jälkeen yhdeksännentoista vuosisadan alun on täytynyt jättää\npois sekä siitä syystä, että kirjani on paisunut niin laajaksi, että\nmyös alaa käsitteleväin teosten puuttumisen vuoksi.\n\nMaantiede on yhdeksännentoista vuosisadan alusta kehittynyt niin\nvaltavasti joka suuntaan, että sen kehityshistoria vaatii oman\nteoksensa.\n\nHakemistossa ovat vain löylöretkeilijäin nimet jotenkin täydellisesti\nmainitut. Maantieteellisiä nimiä olen siihen ottanut vain mikäli ne\nvälittömästi edustavat maantuntemuksen laajenemista.\n\nSaateltuani löytöretkihistorian tällä osalla päätökseen haluan vielä\nmainita muutamia täydennyksiä, jotka olen jälkeenpäin selville\nsaanut. Ne koskevat maanosamme vanhimpia, historiallisia ja\nesihistoriallisiakin aikoja, osalta myös keskiaikaa.\n\nI osassa sivulla 10 on mainittu Gutien maa, jolla sanotaan tarkoitetun\nArmeniaa. Mieleeni juolahti, että siinä ehkä tapaisimme »goottien»\nvanhimman maininnan. Sen mukaan mitä myöhemmin olen lukenut gutun\nkansasta, joka, hallitsi Assyriaa noin v. 2500 e.Kr., se tuskin\nkuitenkaan saattoi olla sama kansa kuin pohjolan gootit — gutua\npidetäänkin nykyjään seemiläisenä kansana.\n\nMutta toiselta puolen osoittavat Skandinaavian muinaislöydöt, että\npohjolassa jo hyvin varhaisina aikoina on ollut sangen kehittynyt\nsivistys. Tämä seikka itsessään jo viittaa siihen, että pohjolalla myös\non täytynyt olla yhteyttäkin etelän sivistysmaitten kanssa. Yleensä on\notaksuttu tämän yhteyden olleen kaupallista laatua, mutta on se myös\nvoinut johtua valloitusretkistä. Jo roomalaisten aikana mainittiin\nsvealaisten suuria laivastoita (I, s. 206), joita varmaankaan ei\nhuvin vuoksi pidetty, mutta sitä paitsi oli pohjan miehillä Suomen\nlahden eteläpuolelta myös avoinna jokireitit aina vanhan maailman\nsydänosiin saakka. Dnjepr varsinkin tarjosi vapaan matkan, koska sen\nrannoilla tuskin saattoi olla niin voimakasta asutusta, että se olisi\nvoinut estää suurella joukolla kulkevaa jokilaivastoa. Etelä-Venäjän\narot olivat myöhään uuden ajan viimeisille vuosisadoille saakka\nkuljeskelevain arokansain hallussa ja osan vuotta jokireitit sen vuoksi\nolivat aivan vapaat. Dnjeprin suusta ei ollut soutuveneillä vaikea\npäästä Tonavaan, eikä Tonavasta Thrakiaan, Makedoniaan ja Adrian meren\nrannoille, taivaltamalla lyhyitten maakannasten poikki. Semmoisen\nretken muistoa ehkä ovat jo pronssikautiset kalliopiirrokset, joita on\ntavattu Etelä-Ruotsista, Dnjeprin varsilta ja Pon varsilta Italiassa.\nPon yläjuoksulta ei ollut pitkä taival Välimeren rannalle.\n\nJos pohjolan kansat tätä tietä käyttivät, olivat varmaan Itämeren\nmaakunnat niiden vallan alaiset ja luultavaa on, että niissä oli\nheimolainen asutuskin. Siihen viittaa niiden nimistökin. Sopisi siis\nodottaa, että esimerkiksi Herodotoksen historiateoksessa tapaisi ne\nmainittuina Skyytian kansain joukossa. Budinit ja agathyrsit voisivat\nhyvinkin olla germaaneja, neurit taas, jotka »käärmeet» (drakar) (I,\n63) ajoivat maastaan, saattoivat olla slaaveja. Heidän nimessään tuntuu\npiilevän Dnjeprin nimi, joten lienevät asuneet tämän joen rannalla.\nEhkäpä itse skyyttienkin joukossa oli germaaneja. Herodotoksen kertomus\nskyyttien sotajumalasta käy hyvin yhteen Eddan tietojen kanssa Vidar\njumalasta.\n\nMiks'eivät pohjan miehet olisi voineet olla mukana jo Troian sodassa,\narvelin. Eddan mainitsema »Ida vallen», jolla aasat rakensivat\ntemppeleitä, ja oppivat takomaan, voisi olla Troian kenttä, eikä\nmikään ihanteellinen »ahkeruuden kenttä», joksi se on käsitetty. Eddan\nkuvaus ensimmäisestä sotatappelusta, mitä milloinkaan oli tapeltu,\nvoisi olla muisto Troian sodasta. Odin, joka heitti keihästä, olisi\nsilloin Troian Zeus, s.o. fryygialaisten Attis, ja Gullveig jumalatar,\n»kolmekertaisesti syntynyt», joka roviolla poltettiin temppelissä,\nehkä tarkoittaisi Troian palladiumia, Pallas Atheenan, »Tritogeneian»,\npuista kuvaa. Voisi ajatella, että Iroialaiset mieluummin polttivat\npalladiuminsa, kuin jättivät sen kreikkalaisille.\n\nMutta mahdollista on myöskin, että, pohjan miehet ovat olleet mukana\njollain myöhemmällä sotaretkeltä, esimerkiksi kimmeriläisten mukana,\nkun he seitsemännen vuosisadan keskivaiheilla e.Kr. samosivat Vähään\nAasiaan ja hallitsivat sitä satakunnan vuotta, tehden edelleen\nsotaretkiä Palestiinaan saakka. Nimistä on päätetty kimmeriläisten\nolleen iraanilaista kansaa, mutta se ei estäisi, etteikö heillä\nmukanaan olisi voinut olla pohjan miehiä. Profeetta Hesekiel\nmainitsee Gogin, joka kävi valloitusretkellä Palestiinassa saakka\nja jonka sotajoukkoon myös kuului Ros-kansa. Eikö tämä liene ollut\nsama Rusin kansa, josta Nestorin kronikan mukaan Novgorod sitten sai\nhallitsijansa, toisin sanoen pohjolan skandinaaveihin kuuluva heimo.\n\nVähässä Asiassa asuessaan nämä valloittajat tutustuivat Fryygian\nuskontoihin ja myös Foinikian ja Palestiinan, ja omaksuivat ne.\nFryygian kuulusta jumal-äidistä, Kybelestä eli Frygiasta, tuli Eddan\nFrigga ja ehkä Freijakin, Attiksesta Odin ja Ottar, Baalista Balder,\nAstarte Innannasta Balderin puoliso Nanna, ukkosen jumalasta Hadadista,\njoka surmaa Baalin, Eddan Hod, joka ampui Balderin. Samoin kuin\nFoinikiassa Baalin ja Astarten kuvat työnnettiin merelle palavassa\nlaivassa, samoin pohjolan sadussa Balder surman saatuaan Nannan kanssa\nkannetaan laivaan, joka sitten poltetaan.\n\nErikoista huomiota ansaitsevat aasat, joista Eddassa kerrotaan, että\nhe Idan lakeudella rakensivat temppeleitä, kuten »Voluspa» runossa\nsanotaan (lainaus Braten ruotsalaisesta käännöksestä):\n\n    Asarne möttes\n    på Idavallen\n    timrade höga\n    tempel och altar:\n    smedjor byggde,\n    smycken gjorde,\n    skaffade sig tänger\n    och skapade verktyg.\n\nKreikkalainen eepillinen runoilija Hesiodos, joka eli kahdeksannella\nvuosisadalla e.Kr., mainitsee, Pliniuksen säilyttämän tiedon mukaan,\nettä »Idan daktylit» olivat ne, jotka Kretassa opettivat sulattamaan\nja karkaisemaan rautaa. Kretassa nämä haltiat liittyivät Rhean\npalvelukseen, Vähässä Aasiassa Kybeleen palvelukseen ja niistä\nnäyttävät aasat perineen tämän taidon, joka varmaan näytti sotaisista\npohjanmiehistä kaikkia -muita tärkeämmältä.\n\nAsmund on Skandinaavian saduissa raudan valmistaja ja K. Krohn otaksuu\nsuomalaisen kansanrunon Osmosen ja Kalevaisen, jonka Lönnrot on\nAino-runossa vaihtanut Väinämöiseen, johtuvan hänestä. Yllä kerrotun\nvalossa tekisi mieli luulla, että myös juutalaisten Asamoneus ja\nmakkabealaisten, s.o., vasaramiesten suku, jonka esi-isä Asamoneus\noli, kuuluu samaan käsiteheimoon, ja ehkäpä vielä »kylfingit» ja\n»kolbjaagitkin», joista Islannin ja Venäjän vanhat tarustot ovat\nmuiston säilyttäneet. Foiniikialaisten Eshmun, elinvoiman jumala,\nmuistuttaa Thoria.\n\nVähästä-Aasiasta karkoitettuina rosit näyttävät asettuneen Thrakiaan\nsiksi hallitsevaksi ylimysluokaksi, josta Herodotos mainitsee, ja joka\nepäilemättä oli eri kansallisuuttakin kuin varsinaiset thraakialaiset.\n\nHerodotos kertoo Ihraakialaisten Salmoksis (toisilla vanhoilla\nkirjailijoilla Samolksis) eli Gebeleizes haltijasta, jonka luo\ngetat lähettivät airuita siten, että heittivät valitsemansa -miehen\nkeihäänkärkiin, joissa hän heitti henkensä. Haltijan otaksuttiin asuvan\nmaan alla huoneessa. Mieleeni johtui, että tämä muistutti Väinämöisen\ntietoa Vipusessa käynnistä, jonne\n\n    yksi olisi juoni juostaksesi\n    miesten tapparain teriä,\n    toinen torkutellaksesi\n    naisten nieklojen neniä.\n\nVipusen nimen todella voisi otaksua johdetuksi sanoista vi = pyhättö ja\nbo = asua: se joka asuu pyhätössä.\n\nTeiman kivessä (Maant. ja löytör. IV, s. 430), jonka Huber ja Enting\nlöysivät Teiman keitaasta, Midianin takamaasta, Arabiassa, on kuvattuna\nSalm-jumala ja hänen allaan hänen ylimmäinen pappinsa, jonka nimi\nvastaa Salmoksista. Kahdenkertainen pyhättö, jossa he asuvat, on\nhyvinkin samanlainen kuin abessinialaisten liitonarkki. Erehtymättä\nvoinee otaksua, että tämä Salm on juutalaisten Jahve Shalom ja\nThraakian Salmoxis siis sama kuin juutalaisilla Jahven ylimmäinen\npappi, toisin sanoen Mooses. (Gebedizes nimen alkuosa, joka on sama\nkuin arabian »gebel» vuori, muistuttaa sekä Mooseksen kuolemaa ja\nhautausta Pisgan vuorella että hänen lainsäädäntötointaan Sinain\nvuorella. Midianin maastahan hän apeltaan sai opetusta kansansa\nsisällisten olojen järjestämiseksi.) Skandinaavian muinaistarustossa\non Freyr, joka myöskin haudattiin maanalaiseen huoneeseen ja jonka\nuskottiin siinä edelleen elävän, hänen vastineensa. Ja -meidän Sampomme\nkirjokansineen (Salmin asunto) voisi vastata liitonarkkia, jonka\nkannen niinikään tiedämme olleen kauniisti kirjaillun. Näyttää siltä,\nkun aasoilla olisi ollut mukanaan liitonarkki takaisin pohjolaan\nsamotessaan ja ehkä lakitaulutkin kultaan piirrettyinä, vaikka nämä\ntaulut hukkuivat, kuten Völuspassa lauletaan. Jahvea itseään palveltiin\nThraakiassa Sabazius nimellä, joka ei ole mikään muu kuin Zebaoth,\nsotajoukkojen johtaja. Klassillisessa kirjallisuudessa hän siksi\nmainitaankin — häntä muutoin palveltiin Roomassakin jo paljon ennen\nkuin kristinusko sinne levisi. Mutta pohjan miehet sekoittivat Jahven\npalveluksen Fryygiassa Kybeleen ja Attiksen palvelukseen hurjine\nmenoineen, ja tästä sekoituksesta kreikkalaiset muodostivat Dionysoksen\npalveluksensa.\n\nLienevätkö pohjanmiehet sitten Thraakiasta tuoneet mukanaan Väinämöisen\nlaulunkin? Kreikkalaiset siellä saivat Orfeuksen, eikä myyteistä ole\nvaikea löytää heimouspiirteitä.\n\nPohjolan germaaneilla näyttää Thraakiasta Moldaun ja Puolan kautta\nolleen yhtämittainen kansayhteys Itämeren rannoille saakka, mutta sitä\npaitsi he olivat vallanneet Donin suistaman ja Kaukason välisen maan,\nvanhan Kolkkiin eli Aian, ja sieltä käsin saapui Odinin ja aasain\npalvelus pohjolaan, kuten Snorre Sturlason kertoo Ynglingasaagassa.\nViro näyttää aluksi olleen kultin päämaa — Rääveli-nimi on yksi Odinin\nnimiä — sieltä se kulki Saksaan ja Skandinaaviaan. Silloin purki jo\nNeva Laatokan vedet Suomenlahteen.\n\nJordanes, jonka lyhyt supistelma itägoottien kuninkaan Theodorik\nSuuren ministerin Cassiodoruksen historiateoksesta on säilynyt meidän\naikoihimme, kertoo itägoottien sekä sotineen Dareiosta vastaan,\nkäyneen Aasiassa valloitusretkillä jo Assyrian mahtiaikoina, että,\nolleen mukana Troian sodassakin. Ainakin osaksi tämä käsitys johtuu\nvanhain klassillisten lähteitten väärinkäytöstä, mutta se perustuu\nmyös goottien vanhoihin sankarirunoihin, jotka ulottuvat sangen kauas\nmuinaisuuteen. Ainoastaan pohjolaa koskevista, tiedoista voimme olla\nvarmat, että ne olivat goottien itsensä säilyttämiä. Niissä mainitaan\nheimon alkukotina se maa, jossa Vagus suunnattomasta järvestä lähtien\npurkaa aallokkaana vetensä mereen. Vagus ei voi olla muu kuin Vuoksi,\njoka siis vielä purkautui Suomen lahteen, kun gootit heimolaistensa\nvandaalien ja gepidien keralla lähtivät liikkeelle, kulkien ensin\nGöölan maalle ja sitten Itämeren itärannalle. Vaihtelevain kohtaloiden\njälkeen he vihdoin koituivat siihen osaan Skyytiaa, jota sanoivat\nOiumiksi ja joka näyttää olleen juuri kreikkalaisten Aia. Jos lähtö\ntapahtui noin 1000 e.Kr., niin saattoivat he kylläkin jo ottaa osaa\nkimmeeriläisten sotaretkeen Vähään-Aasiaan. Samaan aikaan, jona heidät\nVähästä-Aasiasta karkoitettiin, alkoi pohjolassa rautakausi.\n\nNämä ovat vain hajanaisia pääpiirteitä, niistä uusista seikoista, joita\navarammalta uralta löytyy. Klassillista kirjallisuutta, näiden johtojen\nmukaan seuloen ja muinaistieteen apuun turvautuen voidaan tietojamme\npohjolan suhteista Välimeren itäpään vanhoihin sivistysmaihin varmaan\npaljon laajentaa moneen suuntaan.\n\nTilanpuutteen vuoksi täytyy minun tekemästäni vaatimattomasta alusta\njättää suuri osa mainitsematta, mutta pohjolan kansain keskiaikaisista\nsuhteista kaukaiseen länteen sallittanee minun vielä lausua muutama\nsana.\n\nTiedot Viinimaan löydöstä perustuvat Punaisen Eirikin saagaan ja n.s.\n»Flateyar bokiin», joka sisältää Islannissa säilyneitä muistitietoja\n(I, s. 237). Näitä molempia lähteitä on mahdoton saada sopusointuun.\nTutkijat ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että Eirikin satu on\nluotettavampi, kuten luonnollista onkin, koska se on suoranaisen\nperintätiedon säilyttämä. Flateyar saaga, joka on kulkenut Islannissa\nsuusta suuhun, on tosin säilyttänyt paljon kuvaavia yksityisseikkoja,\nmutta tapausyhteys on sekaantunut.\n\nEttä niin todella on, sen osoittaa Eirikin sadun tarkka soveltuminen\nmaantieteellisiin oloihin.\n\nPalatessaan Viinimaa-matkaltaan Grönlantiin Karlsevni sai käsiinsä\nalkuasukkaita, joiden viittauksista hän älysi ulkona meressä olevan\nsillä kohdalla suuren maan, jota hän ei kuitenkaan päässyt itse\nnäkemään, eikä se maa voinut olla muu kilin Newfoundland. Tämä saari\noli Karlsevnille siis _tuntematon_, eikä siis Leifkään liene sitä\nnähnyt. Jos tämän oletuksen perustuksella koetamme luoda itsellemme\nkuvan Pohjois-Amerikan varhaisimmasta löytöhistoriasta, huomaamme\nPunaisen Eirikin saagan sangen hyvin soveltuvan maantieteellisiin\ntosiasioihin.\n\nSaagan tiedon mukaan Leif Norjasta Grönlantiin palatessaan ajautui\nniin kauas etelään, että hän siellä tapasi viiniköynnöksiä, uhkeita\nmetsiä ja kylvämättä kasvavaa vehnää. Hän oli siis ajautunut\nNewfoundlandin ohi ehkä Bostonin seuduille tai sitäkin kauemmaksi.\nAavalta valtamerellä hädin tuskin pelastuttuaan hän ei tietenkään nyt\nmielellään eronnut rannasta, vaan seurasi sitä matkatessaan pohjoista\nkohti Grönlantiin. Näin hän tuli kiertäneeksi St Lawrence lahden eikä\nnähnyt Newfoundlandista muuta kuin kapean pohjoisniemen, josta ei\nvoinut arvata sen olevan osa suurta maata. Labradorin rantaa ja sen\njälkeen Baffinin maan rantaa hän purjehti edelleen pohjoista kohti,\nkunnes tuli jääkenttiä vastaan, joitten turvissa hän saattoi kulkea\nBaffinin lahden poikki Grönlantiin.\n\nLeifin veli Thorstein, joka sitten isänsä Eirikin kanssa lähti\nlöydettyä maata tutkimaan, päätti luultavasti purjehtia sinne\nGrönlannista suoraan veljensä osoitusten mukaan. Mutta Grönlannista\nmyötäisellä tuulella lähdettyään hän luultavasti lähempänä Läbradoria\nkohtasikin länsituulen — länsituulet ovat Amerikan itärannalla\nvallitsevat — joka ajoi hänet ulos Atlantille, niin että hän lopulta\noli lähellä Irlantia.\n\nThorfinn Karlsevni, joka lähti Viinimaahan uutta siirtokuntaa\nperustamaan ja siis vei paljon väkeä, karjaa ja tavaraa mukanaan, ei\nvoinut antautua samanlaiseen epävarmuuteen, vaan purjehti Viinimaahan\nsamaa väylää, jota Leif oli kulkenut tullessaan. Hän tuli siis ensin\nBaffinin maahan, jonka hän nimitti Hellulandiksi, koska rannalla, oli\nhyviä laakakiviä talonrakennukseen — Grönlannissa talot rakennettiin\nlaakakivistä — vaikka se muutoin olikin mitätöntä maata. Labradorin\nKarlsevni kutsui Marklandiksi, metsämaaksi, ja sen rantaa St.\nLawrence-lahden pohjaan purjehdittuaan laski lahden poikki Uuteen\nSkotlantiin, jonka pohjoiskärki, Kap Breton, on hänen Kjalarnesinsä.\nRantaa hän edelleen purjehti Fundy-lahteen, joka on saagan Straumfjord,\nja vietti talven jollain tämän lahden saarella, koska talvi lahden\npohjassa oli liian ankara karjalle, kuten se todenteolla onkin. Kuinka\nkauas hän täältä etelään purjehti, sitä lienee mahdoton tarkkaan\narvata, mutta mahdollisia on, että hän kävi Carolinassa saakka.\n\nNewfoundlandiin Grönlannin norjalaiset näyttävät vasta myöhemmin\ntutustuneen. Luultavasti se on se »Frislanti», jonka keskiaikaisilla\nkartoilla tapaamme kaukana valtameressä.\n\nIslantilaisen Sigurd Stefanssonin kartta v:lta 1590 on yllä olevan\nkäsityksen kanssa sopusoinnussa.\n\n_I. K. Inha_.\n\n\n\n\n\nVALOA PIMEIMPÄÄN AFRIKKAAN.\n\n\n\n\nHenry Morton Stanley, Kongon tutkija.\n\n\nLivingstonen löydöt olivat herättäneet kautta maailman mitä suurinta\nmielenkiintoa Afrikan sisäosien tutkimiseen, ja hänen sortumisensa\nmenestyksen kynnyksellä oli omiaan yhä kärjistämään näitä harrastuksia.\nLivingstonen hautauksen jälkeen sen vuoksi paljon puhuttiin siitä, että\nolisi lähetettävä joku toinen saattamaan vainajan työtä päätökseen.\nAsia kiinnitti etenkin Stanleyn mieltä, joka oli hänelle viimeisen\navun vienyt. Hän ilmoitti »Daily Telegraph» lehden omistajalle Edward\nLawsonille haluavansa lähteä Lualaban jatkoa tutkimaan, ja mainittu\nsanomalehtipohatta ehdotti Gordon Bennettille, »New York Heraldin»\nomistajalle, että molemmat lehdet yhdessä kustantaisivat tämän retken.\nBennett suostui ja Stanley ryhtyi viipymättä toimeen. Tuskin olisikaan\nvoitu uskoa tehtävää tarmokkaammalle, kokeneemmalle ja kyvykkäämmälle\nmiehelle.\n\nHenry Morton Stanley oli syntynyt Walesin Denbighissä v. 1840.\nHänen oikea nimensä oli John Rowlands. Tuskin hän oli täyttänyt\nkolmatta ikävuottaan, kun hänen isänsä, köyhän pienviljelijän\npoika, kuoli, ja pieni John sukulaistensa toimesta ensin annettiin\nmaanviljelijäin luo hoitolaiseksi ja seitsenvuotiaana jonkinlaiseen\nköyhäinkotiin, josta hän kuitenkin huonon kohtelun vuoksi karkasi.\nOleskeltuaan sitten milloin minkin köyhän sukulaisensa luona ja\noltuaan kauppa-apulaisenakin John Rowlands lähti merille ja saapui\npassaripoikana New Orleansiin v. 1859. Siellä eräs Henry Morton Stanley\nniminen kauppias hankki hänelle toimeentulon ja mielistyi häneen siihen\nmäärään, että otti hänet omaksi pojakseen. Kun kasvatusisä kuitenkin\näkkiä kuoli jättämättä jälkisäädöstä ottopoikansa hyväksi — uusi nimi\noli hänen ainoa perintönsä — täytyi tämän luopua kauppa-alalta, jolle\nhän oli antautunut. Orjasodan syttyessä hän ensin taisteli etelävaltain\narmeijassa, joutui sotavankeuteen, mutta pääsi vapaaksi, kun muutti\npuolta, ja kävi sotaan pohjoisvaltain kannattajana. Keskellä sotaa\nhän kävi kotikylässään Walesissa, mutta siellä äiti karkoitti köyhän,\nhuonosti puetun poikansa kotoaan, ja tämä tapaus jätti sangen syvät\njäljet hänen tunteelliseen luonteeseensa. Yhdysvaltain laivastossa hän\nkunnosti itseään uimalla kerran puolen kilometriä kiinnittämään köyden\nanastettuun höyrylaivaan kymmenen tykin luotituiskussa. Sodan jälkeen\nhän oleskeli länsivaltioissa kirjeenvaihtajana ja herätti huomiota\neloisilla kuvauksillaan. Kirjeenvaihtajan ammatti pian toi hänet\nvaltameren tällekin puolelle. Hän koki sitten monenlaisia seikkailuja,\noli Vähässä Aasiassa rosvojen vankina, Amerikassa mukana sotaretkellä\nintiaaneja vastaan ja vihdoin »New York Heraldin» kirjeenvaihtajana\nsillä sotaretkeltä, jonka englantilaiset vv. 1867—68 tekivät Abessinian\nnegusta Teodoria vastaan. Stanley toimitti lehdelleen tiedon neguksen\npääkaupungin Magdalan valloituksesta, ennen kuin edes virallinen\nviesti tästä tärkeästä tapauksesta ennätti lähimmän sähkölangan\npäähän, ja tämä sanomalehtimies-suurtyö se etenkin kiinnitti häneen\n»New York Heraldin» omistajan huomion. Stanley lähetettiin Kreetaan,\njossa paraillaan riehui kapina, sieltä Espanjaan, joka niinikään oli\nsisällisen sodan jaloissa. Barcelonan verilöylyssä hän oli vähällä\nmenettää henkensä vähän ennen sitä, kuin Gordon Bennett nuorempi v.\n1869 kutsui hänet Parisiin ja lähetti hänet Livingstonea etsimään.\nPalattuaan tältä retkeltä hän v. 1873 oli »Heraldin» kirjeenvaihtajana\nWolseleyn johtamalla sotaretkellä Ashantia vastaan.\n\nTämä lyhyt selonteko miehen elämästä osoittaa, että hän oli monen\nvaaran ja koetuksen karkaisema, kun hän v. 1874 lähti suurelle\nlöytöretkelleen mustien maanosan poikki. Sitä paitsi hän oli erittäin\nperusteellisesti valmistanut itsensä tutkimalla kaiken kirjallisuuden\nmitä Afrikasta siihen aikaan oli olemassa.\n\n\n\n\nStanleyn retki poikki mustien maanosan.\n\n\nStanleyn oli nyt helpompi varustaa Sansibarissa retkikunta kuin ensi\nkerralla, sillä auliiden, väelleen jakamiensa palkintojen johdosta\nhän, oli edelliseltä matkaltaan hyvässä muistossa. Marraskuun 13:ntena\n1874 hän, 356 henkeä johdossaan, lähti matkaan. Mukanaan oli hänellä\nkappaleina kuljetettava, Espanjan ketripuusta rakennettu vene, »Lady\nAlice». Kolme eurooppalaista, molemmat veljekset Pocock ja Fred Barker,\noli lähtenyt hänen apulaisikseen.\n\nStanley oli matkallaan päättänyt saada selville muutakin kuin Lualaban\njuoksun. Niilin suurin lähdejärvi, Viktoria Njansa, oli vielä tarkemmin\ntutkimatta. Speke oli sen nähnyt vain muutamasta kohdasta ja muutoin\ntäydentänyt sen ääriviivat arabialaisten ja maanasukkaitten kertomuksen\nmukaan. Hänen vastustajansa, Burton etupäässä, väittivät paikalla\nolevankin monta järveä, ja v. 1873 t:ri Schweinfurthkin julkaisi suurta\nhuomiota herättävän kartan, jossa Viktoria Njansan paikalla on monta\npienempää järveä. Tämän ristiriidan selvittämisen Stanley otti ensi\ntehtäväkseen.\n\nKulkien ensin vähän pohjoisempana kuin yleinen karavaanireitti,\nWamin laaksoa, Ugogoon, Stanley sieltä paljon vastuksia kokien ja\nväkeä menettäen tautien, nälänhädän ja karkauksien kautta kääntyi\npohjoista kohti, saavuttaakseen Njansan eteläpään. Toinen Pocock\nveljeksistä kuoli kuumeeseen. Kun Turu maassa täytyi levittää\nkastuneita kankaita kuivumaan, herättivät ne asukkaitten himoja ja\nsyntyi tuimia taisteluita, joissa retkikunta menetti viisikolmatta\nmiestä. Sen sijaan se saattoi ryöstää itselleen runsaasti ruokavaroja.\nMaisemat olivat kuivia, aromaisia, mutta lähempänä Njansaa oli\nsavanneja, joilla oli erinomaisen runsaasti kaikenlaista riistaa.\nUsukuman rehevissä viljelysseuduissa mustat kantajat väleen unohtivat\nkärsimyksensä ja epätoivoiset kapinahankkeensa. Helmikuun 17:ntenä\n1875 retkikunta saapui Usihaan, josta Viktoria Njansan rantamaisemat\nalkoivat. »Usihasta alkaa mitä kaunein, idyllisin seutu, joka päättyy\nvasta Viktoria Njansan luona. Seudulle ominaisten salaperäisten\nharmaakallioitten huipuilta saa nauttia näköjään äärettömän\ntaivaanrannan sanomattomasta viehätyksestä. Joka puolella leviää\nvaltavan laaja maisemapiiri, joka on täynnään omituisia, yksinäisiä\nkukkuloita, mahtavia rapautuneita, särmäisiä kallioita ja maasta\npistäviä vuoren nyppylöitä. Näiden välissä kohoilee ja laskee\npitkäveteisissä aalloissa vihanta niitty, jolla tuhansia nautoja\nkulkee laitumella pieniin parviin hajautuneina.» Lisäksi tässä\nkauniissa maassa oli erinomaisen vieraanvarainen väestö. Hullunkurisen\nväärinkäsityksen johdosta tosin oli jossain vähällä syntyä tappelu, kun\nasukkaat kuulivat hoitajaansa kaipaavan aasin kiljuvan — rosvopäällikkö\nMirambolla oli ollut eräällä retkellään aasi mukanaan — mutta kun\nväärinkäsitys selvitettiin, muodostuivat suhteet sitä herttaisemmiksi.\nVihdoin tuli näkyviin Viktoria Njansan rannaton ulappa kuin lakeus\nsulaa hopeata ja kantajat puhkesivat riemuissaan lauluun ajatellessaan\nlevon ja runsauden päiviä, jotka nyt odottivat kovia kokenutta väkeä.\n\n    »Laulakaa, oi ystävät, jo päättyi matka:\n    Suurella äänellä laulakaa, oi ystävät, suurelle Njansalle.\n    Kaikki laulakaa ja ääneensä laulakaa, oi ystävät, laulakaa\n                                             suurelle järvelle;\n    Luokaa takaisin maihin katse viimeinen, sitten järveen kääntykää.\n\n    »Kauan on siitä kuin maastanne lähditte,\n    Luota vaimojen, lasten, veljein ja ystäväin;\n    Sanokaapa, oletteko nähnyt tämän kaltaista vettä,\n    Siitä kuin suurelta suolamereltä lähditte?\n\n    »Huomenna msungu vahvistaa meidät voimallisiksi\n    Lihalla ja oluella, viinalla ja viljalla.\n    Sitten hyppelemme ja leikimme päivät pitkät\n    Ja syömme ja juomme ja laulamme ja leikimme.»\n\n    Kuoro:\n\n    »Siis laulakaa, oi ystävät, jo päättyi matka:\n    Suurella äänellä laulakaa, oi ystävät, suurelle järvelle.»\n\n\n\nVeneretki Njansan ympäri.\n\n\n27:ntenä retkikunta marssi Speken lahden eteläpuolella olevaan\nKagehyin kylään, jossa se erään arabialaisen toimesta sai osakseen\nystävällisen vastaanoton. Kagehyistä tuli retkikunnan siihen asetuttua\njoksikin aikaa tärkeä paikka. Joka puolelta tuli maanasukkaita kauppaa\ntekemään. Njansan saarilta tuotiin kuivattua kalaa, idästä maniookkia\nja kypsiä banaaneja, etelästä härkiä, lännestä kuokkia, rautalankaa,\nsuolaa, bataatteja ja jamsia. Suostuteltuaan paikkakunnan päällikön\nlahjoilla Stanley pani kuntoon veneensä, »Lady Alicen», otti siihen\neväitä ja kauppatavaroita, valitsi kymmenen merimiestä ja perämiehen\n— kaikki pelkäsivät matkan hirmuja, niin ettei kukaan vapaaehtoisesti\nilmoittautunut — ja lähti sitten tämän valtavan järven ympäri\npurjehtimaan. Se oli joka suhteessa erinomaisen urhea retki, sillä\nvene ei ollut kuin 12 metrin mittainen. Oli maaliskuun 8 p., kun tämä\nmuistettava »periplus» alkoi.\n\nEräästä lahdesta Stanley sai oppaaksi kalastajan ja miesten mieli\ntästä suuresti ilostui. Seuraavana päivänä puhkesi kuitenkin luoteen\nkulmalta myrsky ja »maisema kävi nyt sanomattoman hurjaksi. Lähdimme\nrannasta ja olimme pian raivoisain luonnonvoimain hirveässä melskeessä.\nTuuli kiidätti meitä kuohuvien aaltojen yli, 'Lady Alice' lensi kuin\nopettamaton varsa ja vihuri suomi aaltoja kuohuksi ja vaahdoksi, joka\nlensi miesten ja veneen yli. Vähän purjeen riekaletta meillä vain oli\nlevällään ja ajelimme avuttomina tuulen mukana.» Stanleylle olivat\nnyt hyödyksi hänen merimieskokemuksensa. Sään tyynnyttyä kuvastuivat\nkomean Speken lahden jylhät vuoret ja metsäiset kummut rasvatyyneen\nvedenkalvoon ja soutajat pian unhottivat ensi pelästyksensä. Maalisk.\n11 p. »Lady Alice» yritti poiketa erääseen lahteen lepäämään, mutta\nsen karkoitti käden käänteessä parvi virtahepoja, jotka suu ammollaan\nhyökkäsivät sitä vastaan. Veneen täytyi ankkuroida muutaman kilometrin\npäähän rannasta, sillä yhteentörmäys virtahepojen kanssa olisi\nsaattanut käydä tuhoisaksi. Speken lahden tarkkaan kierrettyään Stanley\npurjehti väkirikkaan Ukerewe saaren ohi, jonka vain kapea matala\nsalmi erottaa manteresta. Sen rannoilla nähtiin sekä virtahepoja että\nsuunnattoman paljon krokotiileja. Irangaran saarien luona koko järvi\navautui näkyviin, »laajana ja aavana kuin valtameri». Kalastajat\nväittivät, että järven ympäri purjehdukseen menisi kahdeksan vuotta.\n\nMannerrannan edustalla oli paljon kallioluotoja, jotka tähän aikaan\nvuotta olivat melkein asumattomat. Ranta oli niin lahtien uurtama,\nettä sen tutkiminen vaati mitä suurinta tarkkuutta. Niemet enimmäkseen\nkohosivat vedestä jyrkin kallioin, jotka vuoriselänteinä juoksivat\nmaan sisään. Sisämaan mäillä ja laaksoissa maa yleensä näytti sangen\nhedelmälliseltä ja taajaan asutulta. Yöllä vasten maaliskuun 18:nnetta\näkkimyrsky oli särkeä veneen jyrkkiin kallioihin, joitten alta se oli\nsuojaa etsinyt, ja suurella vaivalla Stanley sai sen pelastetuksi.\nToisin paikoin kalastajat kovin nauroivat soutamista, jota he eivät\nolleet ennen nähneet; heidän mielestään melominen oli paljon parempi\nkulkukeino. Peräsintä he ihmettelivät, mutta kun »Lady Alicessä»\nnostettiin purje, meloivat he kauhistuneina pakoon.\n\nRannikko kävi nyt paljon vuorisemmaksi ja autiommaksi ja asukkaat\nkertoivat takamaan olevan kuivaa ja autiota; siellä oli muka\nsemmoisiakin vuoria, joiden huipuista nousi savua ja tulta. Takamaassa\nasuivat villit masait. Järven koilliskulmassa vesi muuttui keltaisen\nruskeaksi ja Stanley päätti jonkin suuren joen laskevan sinne. Sitä hän\nei kuitenkaan löytänyt eikä pitkälle maan sisään pistävän Kavirondo\nlahdenkaan suuta, jonka saaret verhosivat. Speke oli sen piirtänyt\nkarttaansa kuuleman mukaan, Stanley jätti sen kartastaan aivan pois.\nVirtahepoja oli täälläkin paljon, ja ne olivat yhtä vihaisia kuin\nSpeken lahdessakin.\n\nMaaliskuun 23:ntena »Lady Alice» oli taajaan asutun rannikon edustalla\nja Stanley kävi ankkuriin lähelle rantaa, päästäkseen väestön kanssa\npuheisiin. Se olikin olevinaan ystävällistä, mutta toden teolla Stanley\noli joutua vaaralliseen väijytykseen. Purjeineen »Lady Alice» nopeaan\njätti jälkeensä tämän vaarallisen paikan, mutta seuraavana aamuna se\ntörmäsi vedestä nousevan virtahevon selkään, joka antoi sille semmoisen\nsysäyksen, että purjehtijat luulivat aluksen kappaleiksi hajoavan.\nSukellettuaan virtahepo nousi veneen peräpuolella pinnalle ja karjui\nsuurella äänellä kiukkuaan, mutta nopea vene livisti kiiruimman\nkautta pakoon. Järven koilliskolkassa asukkaat pitkien puheitten\njälkeen suostuivat myymään vihanneksia ja lampaan. Pohjoisrannalla oli\npaljon ja suuria saaria, eikä »Lady Alice» voinut tunkeutua salmiin,\nniinkuin Stanley olisi suonut. Kanootit olivat tällä puolella erittäin\nsirotekoisia.\n\nEräänä iltapäivänä lähestyi melkoinen kanootti, jonka juopunut väki\nhärnäili vieraita keihäillään, linkoili heidän ylitseen kiviä ja\nosoitti niin ilmeistä tappelun halua, että Stanley ampui hänen ylitseen\nlentäneen kiven suuntaan muutamia revolverin laukauksia. Siitä miehet\nniin säikähtivät, että suin päin hyppäsivät veteen ja uivat minkä\npääsivät rantaa kohti. Kun heidät naurulla ja hyvillä sanoilla saatiin\npalaamaan, yhtyivät hekin nauruun ja matkivat revolverin laukauksia:\n»bum, bum, bum». Paikalle saapui muitakin veneitä ja kun joukkoa\nkarttui, niin se myös kävi rohkeammaksi ja uhittelevammaksi. Kun\nStanley ei suostunut tulemaan heidän kuninkaansa luo, rupesivat he\nuhkailemaan, jonka vuoksi Stanley oli suostuvinaan. Hän käski nostamaan\nankkurin ja käymään airoihin käsiksi. Sitten hän käski suuntaamaan\nulapalle päin villien kuuden kanootin seuratessa. Kun oli soudettu\nkolmisen sataa metriä, käski Stanley äkkiä nostaa purjeet, ja nopeana\nja uljaana »Lady Alice» kiiti kanoottien ohi villien suurimmaksi\nihmeeksi ja hämmästykseksi.\n\nVäestön huomio ja vihamielisyys alkoi olla huolestuttava, kun ei\ntiedetty, mistä voitiin etsiä suojaa, mistä saada ruokaa.\n\nAurinko oli juuri laskemaisillaan ja tuntikauden purjehdittuaan Stanley\njälleen antoi laskea ankkurin. Tuuli tyyntyi, paksuja pilviröykkiöitä\nalkoi taas nousta idästä päin, järvi oli rasvatyyni ja pilkkopimeä\npeitti maan, metsät ja vuoret. Pian alkoi pilvistä puhjeta salama\ntoisensa jälkeen ja alkoi riehua niin raju äkkimyrsky, että vene oli\nvähällä upota, ja pilvistä kaatui suunnaton raesade. Ilma jäähtyi 16\n1/2 asteeksi C., salamoita säestivät niin ankarat ukkosen jyrähdykset,\nettei Stanley koskaan muistanut niiden vertoja kuulleensa. Miehet\nammensivat vettä veneestä, minkä suinkin kukin ennätti, muutoin sade\nolisi sen täyttänyt. Vene oli ankkurissa, mutta ajautui järvelle päin.\nKaksi tuntia kesti rajuilmaa, jonka jälkeen Stanley antoi soutaa\nerääseen saareen lämmintä ruokaa keittämään ja läpimärkiä vaatteita\nkuivaamaan. Seuraavana päivänä ilma jälleen oli mitä ihaninta ja\nonneksi tavattiin ystävällisiä maanasukkaitakin, joilta lasihelmillä\nsaatiin ostaa runsaasti ruokatavaroita. Ihastuneina veneväen\nystävällisestä käytöksestä alkuasukkaat kestitsivät heitä palmuviinillä\nja seurasivat purtta kanooteillaan hyvän matkaa, laulaen ja huutaen\nilosta.\n\nViktoria Njansan pohjoisranta on täynnään korkeita niemiä, syviä\nlahtia ja saaristoja, joten ei Stanley tietenkään voinut sitäkään\nkartoittaa kuin suunnilleen. Maisemat ovat sillä puolella, samoin\nkuin länsirannikonkin saaristoissa, erinomaisen kauniit, jota vastoin\nkoillisrannikko oli lakeata ja paljasta. Korkeimmat vuoret ja yleensä\njylhimmät maisemat ovat itärannalla.\n\nUvuman kauniilla ja rehevällä rannikolla asukkaat koettivat\nhoukutella »Lady Alicen» väijytyksiin, lähestyen ensin ystävinä ja\nlinkoillen sitten kiviä sen päälle. Kun tämä ei auttanut, soutivat he\nsotaveneillään järvelle ja koettivat sulkea purrelta tien, piirittäen\nveneen niin läheltä, että pako jo näytti mahdottomalta. Stanley ampui\nlaukauksen ilmaan, jolloin veneet väistyivät vähän kauemmaksi, heittäen\nsitten keihäänsä, jotka purren miehistö vältti laidan taa kumartaen, ja\nilkkuen näyttelivät varastamiaan helmiä. Stanley tarttui nyt pyssyyn,\nampui miehen sieltä, toisen täältä ja lopuksi räjähtävillä luodeilla\npari kanoottia puhki. Tämän jälkeen »Lady Alice» sai vapaasti jatkaa\nmatkaansa Napoleonin lahteen, josta Niili alkaa, muodostaen Speken\nlöytämän Riponin putouksen.\n\n\n\nUgandan rannalla.\n\n\nNiilin niskasta alkoi taajaan asuttu hymyilevä Uganda, jonka\nsaaristojen kautta retkikunta nyt souteli edelleen. Vastaanotto oli\nheti mitä ystävällisintä ja kaikkialla valkoista miestä tervehdittiin\nMtesan ystävänä. Muuan nuori päällikkö laati pidot vieraitten kunniaksi\nja lähetti paikalla Mtesalle tiedon heidän tulostaan. Samalla hän\nilmoitti ei laskevansa heitä maasta pois, ennenkuin oli saanut Mtesan\nvastauksen. Lyhyin päivämatkoin »Lady Alice» siis jatkoi retkeä, tätä\nvastausta odotellen, ja kaikkialla vastaanotto oli valitun kohtelias.\nKeskellä erästä lahtea tuli vastaan kuusi Mtesan kanoottia, joiden\njuhlapukuinen päällikkö polvea notkistaen toi Stanleylle hallitsijan\nkutsun saapua hänen leiriinsä — hän oli sitä varten nimenomaan\ntullut lähemmäksi järveä, sillä hänen äitinsä oli nähnyt unen, että\njärveltä oli saapumassa valkoinen mies. Stanley suostui poikkeamaan\nja pidoista pitoihin kävi retki edelleen. Nuokkuvien ruovostojen\npaartamilta rannoilta alkaen korkeimpien vuorien huipuille saakka\nmaa oli vihantaa. Vaaleanviheriän matete puun lehtipuku oli somana\nvastakohtana monenlaisten viikunapuiden tummemmalle vihannuudelle,\nbanaanin silkinkiiltoista latvusta kattoivat tamarindin vaalean\nlehdistön soutelevat oksat ja karjasta rikkaitten laidunten tumman\nviheriät peitteet ulottuivat vaarain laelle saakka. Vapaina, sekavina\njonoina maalaukselliset vuoret reunustivat tätä maisemakuvaa, missä\npaisuen uhkeiksi ja kyrmyniskaisiksi, missä helmaansa sulkien rehevän\nbanaanilehdon, missä rohkeasti kohoten jyrkiksi kalliohuipuiksi tai\nleviten korkeiksi pöytämiksi.\n\n\n\nStanleyn ja Mtesan kohtaus.\n\n\nKun Stanley seuralaisineen oli noin kolmisen kilometrin päässä\nUsawarasta, näkivät he tuhansiin nousevan ihmisjoukon viettävällä\nmaalla. Veneen lähestyessä ammuttiin pyssyillä. Ranmalla oleva kansa\noli asettunut kahteen riviin, rummuilla, lipuilla, huudoilla ja\npyssynlaukauksilla valkoista miestä tervehdittiin. Ugandan pääministeri\nensin puhutteli vierasta, jolle tuotiin mitä auliimmat ruokavarat, jota\nvarten oli rakennettu erikoinen siisti maja, ja vasta kun Stanley oli\nsyönyt, vietiin hänet Mtesan puheille. Stanley oli aivan hämmästynyt\njuhlallisesta vastaanotosta, ja seuraavat tapaukset osoittivat,\nettä hän osasi pysyvästikin voittaa Mtesan ystävyyden. Iltapuolella\nvalkoisen miehen kunniaksi pidettiin laivastokatselmus ja Stanley\nhallitsijan pyynnöstä hämmästytti kaikkia ampumataidollaan. Tämän\njälkeen Mtesa lähti pääkaupunkiinsa, jonne oli kahden tunnin matka,\nja Stanley seurasi hänen mukanaan. Siellä hän tapasi eversti Linant\nde Bellefond'in jonka eversti Gordon oli lähettänyt Khartumista\ntutustumaan Mtesaan ja hänen maahansa. Eversti Linant aikoi palata\nUgandasta takaisin Khartumiin, mutta matkalla bari-neekerien maassa sai\nsurmansa.\n\nMtesa tahtoi käyttää tilaisuutta laajentaakseen tietopiiriään niin\npaljon kuin suinkin vieraansa avulla ja kyseli häneltä kaikki maailman\nasiat, jopa usein esittäen aivan ongelmiakin, mutta Stanley osasi\nkaikkiin kysymyksiin vastata niin sattuvasti, että hän saavutti Mtesan\ntäyden luottamuksen ja suosion.\n\nStanley ei kuitenkaan voinut tällä kerralla jäädä Mtesan hoviin\npitkäksi aikaa, hänen täytyi päättää ympäripurjehduksensa ja rientää\nleirissä odottavan retkikuntansa luo. Mtesan kutsumuksesta hän\nkuitenkin lupasi koko joukkonsa keralla palata takaisin, jos Ugandasta\nlähetettäisiin kanootteja sitä noutamaan. Stanleyn mukana lähtikin\nMagassa, eräs Mtesan päälliköistä, joka kuitenkin pysytteli kaukana\nperässä. Kaksi alapäällikköä ja 50 miestä vain kulki hänen mukanaan.\n\nUgandan rajalla laski järveen Niilin suurin lähdejoki, Karagwesta\ntuleva Kagera, joka kuitenkin oli niin vuolas, ettei Stanley voinut\nsitä nousta veneellään. Heti rajan toisella puolella asukkaat rupesivat\nvihamielisiksi, karkottaen Stanleyn rannaltaan pienelle saarelle,\njoka kuitenkin luonnonkauneutensa ja suomansa levon kautta runsaasti\nkorvasi, mitä hän karkoituksen kautta menetti. Saaressa olevan vuoren\nkukkulalta oli mitä ihanin näköala.\n\n»Pyhäpäivän tyyneys lepäsi idässä, pohjoisessa ja etelässä järvellä\naina siihen saakka, missä sininen taivaankansi ja puhdas, hopeakirkas\nvesi yhtyivät, ja niiden välistä rajaa verhosi kevyt harsomainen auer,\njoka ehdottomasti sai minut ajattelemaan iäisyyttä. Majesteettisenä\nkohosi kaakossa Alice-saari ja muutama maili kauempana samassa\nsuunnassa Bumbireh saaristo. Lännessä oli aivan edessäni parin mailin\npäässä Usongoran ylänkömaan pitkäveteinen kalliorinne, jonka hitaasti\nkohoavaa lakea alati vihanta banaanipuu ryhmittäin verhosi, kunnes se\nhäipyi autereisten sinivuorien piirtoihin. Silmä saattoi tältä paikalta\nkatsella esteettä Afrikan kauneimpia seutuja — satoja neliömaileja\nkauniita järvimaisemia, laajalti harmaita vuorenseinämiä, joihin\npistää ihania, lehtevien banaanien puoleksi reunustamia lahtia, satoja\nneliömaileja ruohoa kasvavaa ylänköä, jossa on kyliä ja banaanilehtoja\nsikin sokin. Korkealta vuoreltani näen nautakarjoja tavan takaa ja\npaljon valkoisia ja mustia pilkkuja, jotka eivät voi olla muuta kuin\nlammas- ja vuohilaumoja. Näen myös tulista nousevat vaalean sinervät\nsavupatsaat ja niiden ympärillä häärivät laihat olennot. Hyvässä\nturvassa korkealla valtaistuimellani voin nähdä heidän liikuntonsa\nja hymyillä julmuudelle, joka asuu noiden laihojen mustien olentojen\nhurjissa sydämissä. Mikä maa heillä on! Ja entä mikä järvi!» Ja\nStanley kaipasi mielessään sitä aikaa, jolloin sivistys, höyrylaivat\nja rautatiet tuovat tämän ihanan maan ainaisiin vainoihin sovun ja\nsuvaitsevaisuuden.\n\nMagassan kanootit näkyivät nyt taivaanrannalla ja Stanley laski\nkauempana Njansassa olevaan Alice-saareen niitä odottamaan. Tällä\nvälillä molemmat alapäälliköt pienillä petoksilla hänet jättivät, eikä\nMagassa koskaan tullut sen lähemmäksi. Kun järvi oli aava ja sangen\nvaarallinen ja Ugandan lautakanootit siroudestaan huolimatta heikot,\noli hänen pelkonsa hyvin perusteltu. Stanley joutui kuitenkin nyt\npahaan pulaan, sillä oli mahdoton saada ruokavaroja ja nälkä alkoi\nuhkaavasti ahdistaa purren pientä joukkoa. Hänen täytyi yrittää,\nsaisiko niitä melkoisesta Bumbirehistä, vaikkapa sen asukkaat\ntervehtivätkin purtta sotahuudoillaan. Tämä yritys oli tehdä äkkilopun\nkoko retkestä.\n\n\n\nVaarallinen äkkihyökkäys.\n\n\nSotaisista mielenosoituksista huolimatta »Lady Alice» lähestyi\nBumbirehin rantaa. Alussa ystävälliset sanat näyttivät tehoavan\nsotaisiin maanasukkaihin, heitä kokoontui iso joukko veneen ympärille,\nmutta kun heitä oli tarpeeksi koolla, kävivät he äkkiä kiinni »Lady\nAliceen» ja vetivät sen miehineen täysineen yhtä mittaa parikymmentä\nmetriä korkealle kuivalle maalle. Ja kun tämä oli tapahtunut, niin\nalkoi meteli, kuin olisi itse helvetti porttinsa avannut. Kuin pirut\nalkoivat alkuasukkaat tepastella retkikunnan ympärillä, uhkailla\nkeihäillään, jännitetyin jousin, jykevillä sotanuijillaan. Stanley\noli paikalla hypännyt seisomaan, revolveri kummassakin kädessä, mutta\ntilanteen sula toivottomuus esti häntä ampumasta. Kun hänen miehensäkin\nsäilyttivät malttinsa ja tulkki jatkoi sovinnollisia puheitaan,\ntalttuivat villit ensi raivostaan, kunnes uusi joukko saapui rantaan,\njolloin se puhkesi uuteen valtaan ja pari kolme Stanleyn miehistä jo\nsai pahoja kolauksia. Stanley hyppäsi apuun ja kääntyi erään vanhan\nmiehen puoleen, joka koetti muita hillitä, näytteli helmiä, kangasta\nja vaskilankaa ja hoki Mtesan ja Antarin, Ankolen hallitsijan nimeä.\nTavarat tekivät vaikutuksen, ja vanha mies, joka oli Bumbirehin\nhallitsija Shekka itse, ajoi kepillään rähisevän joukon hajalle.\nKun Shekka oli tehnyt tämän voimannäytteen, kutsui hän luokseen\npuolenkymmentä miestä ja poistui joukon taa. Toinen puoli joukosta\nseurasi päällikön ja hänen neuvoskuntansa mukana, mutta toinen jäi\njäljelle uhkaillen taas keihäillään ja nuijillaan. Muuan joukko kulki\nveneen ympäri ja koetti kaikin tavoin ilveillään solvata Stanleytä,\njopa yksi kävi hänen tukkaansakin kiinni. Stanley tarttui äkkiä\nkiinni hänen käsivarteensa ja kiersi sitä niin rajusti, että oli sen\nsijoiltaan vääntää. Villi ulvoi tuskasta ja hänen toverinsa heiluttivat\nkeihäitään, mutta Stanley heille vain hymyili, hän kun tuskin enää\nluuli puolustusta edes mahdolliseksi. Hän odotti kuolemaa joka hetki.\n\nStanley lähetti tämän jälkeen rohkean ja neuvokkaan tulkkinsa uudelleen\nalkuasukkaitten kera neuvottelemaan ja hetken kuluttua tämä tulikin\ntakaisin loistavin kasvoin; saarelaiset olivat luvanneet ruokavaroja,\nmutta venekunnan piti jäädä heidän luo seuraavaksi päiväksi. Mutta\nSafenin juuri kertoessa näitä hyviä tietoja syöksyi kuusi villiä\nveneelle ja anasti sen airot. Kova riemuhuuto tervehti tätä tekoa.\nHetken perästä tuli eräs airut pyytämään kangasta ja helmiä, ja hänelle\nannettiin. Koska kuitenkin oli jo puolenpäivän aika, eikä airottomien\nmuukalaisten luultu pääsevän pakoon, lähtivät saarelaiset kyläänsä\nvahvistamaan itseään ruualla ja juomalla. Naisilta, jotka sotilaiden\nlähdettyä tulivat muukalaisia katsomaan, Stanley sitten kuuli, että\nhän väkineen tapettaisiin. Ainoa pelastuksen keino oli pako tai\nveriveljeys Shekan kanssa. Kello kolmen aikaan saarelaiset jälleen\nilmestyivät kukkulalle, jolla heidän kylänsä oli, kasvot mustan ja\nvalkoisen kirjavissa maaleissa, kilvetkin tällä kerralla mukanaan.\nIlmeistä oli, että he aikoivat hyökätä, mutta nyt oli Stanleykin\nvalmiina toimimaan. Hän lähetti ensin tulkkinsa viemään Shekalle helmiä\nja tarjoamaan veriveljeyttä; tämä tosin näytti hyvin toivottomalta\nyritykseltä, sillä yhä enemmän sotilaita kokoontui, rumpuja\npaukutettiin ja aseilla uhiteltiin. Ja tosiaan Shekka hylkäsikin\nehdotuksen. Viisikymmentä miestä samalla hyökkäsi alas mäeltä anastaen\nveneen rummun, jota urotyötä toiset tervehtivät kovilla ilohuudoilla.\nTämän jälkeen ajettiin pois karja, joka kävi välimaalla laitumella,\nja ajajat ilmoittivat tappelun kohta alkavan. Stanley lähetti nyt\ntulkkinsa tarjoamaan kahta kangaskappaletta ja saarelaisten huomion\nollessa niihin kiintyneinä kävi miehineen purteen kiinni. »Lady Alice»\nliikahti ja alkuun päästyään liukui epätoivoisten voimanponnistusten\nvaikutuksesta vesirajaan, tuota pikaa kelluakseen aalloilla. Tulkki\noli heti merkin saatuaan juossut takaisin veneeseen ja Stanleyn luoti\ntapasi kaksi lähintä villiä, jotka aikoivat hänet keihäällään lävistää.\nHänen miehensä repivät irti purren lattialaudat ruveten niillä\nsoutamaan, hän itse ampui joukkoon vaihteeksi susihauleja, jotka saivat\nsen kauhistuneena pakenemaan. »Lady Alicekin» kiiruhti pakoon, mutta\nnyt kaksi virtahepoa hyökkäsi sen kimppuun kita ammollaan. Nekin saivat\nStanleyn luodista surmansa. Saarelaiset hetken aikaa neuvoteltuaan\ntyönsivät kanoottinsa vesille ja lähtivät takaa ajamaan. Räjähtävillä\nnorsun luodeilla Stanley kuitenkin ampui kaksi kanoottia upoksiin ja\nkaatoi niin monta miestä, että villit noloina luopuivat takaa-ajosta.\n»Lady Alice» ohjasi kohti rannatonta ulappaa, kaikki kaksitoista\nmiestään elossa, mutta vain neljä banaania eväinä. Seuraavana aamuna\noltiin keskellä ulappaa, eikä maata näkynyt miltään suunnalta.\nIllalla pursi oli päässyt lähelle erästä saarta, mutta sitten nousi\nkova myrsky, jota vastaan oli turha ponnistella; pursi oli jätettävä\naaltojen, rankan sateen ja raivoavan myrskyn valtaan. Puoliyön aikana\ntuulen vaimennuttua Stanley pilkotutti tuhdon polttopuiksi ja teki\nveneeseen tulen, keittääkseen eversti Linantin antaman kahvin, joka\nsuuresti vahvisti kaikkia. Seuraavana aamuna venekunta saavutti\nasumattoman saaren, josta löydettiin vähän banaaneja, ja Stanley ampui\npari sorsaa. Kolme päivää nälkää nähneet retkeilijät olivat siten\npelastuneet pahimmasta, jonka jälkeen he veistivät itselleen uudet\nairot ja jatkoivat matkaa. Täten he tulivat saareen, josta heidän\noppaansa oli kotoisin, ja sieltä saatiin lihaa, bataatteja, maitoa,\nhunajaa, banaaneja, munia ja lintuja ja nälkiintyneet miehet söivät\nniinkuin vain nälkiintynyt neekeri voi syödä.\n\nViktoria Njansa on tunnettu vaarallisista äkkimyrskyistään, ja vaikka\n»Lady Alice» nyt oli saapunut lähelle lähtökohtaansa, niin yllätti sen\nvielä ankara ukkosilma ja raemyrsky, joka ajeli sitä mukanaan minne\ntahtoi, mutta sitten ilma asettui ja suotuisa tuuli veti veneen suoraan\nleiriä kohti, johon se 57 päivää poissa oltuaan saapui. Leirissä väki\nilostui siihen määrään, että kohotti Stanleyn veneestä olkapäilleen ja\nkäsiään paukuttaen, hyppien ja hurraten kantoi häntä leirin ympäri.\nFrank Pocock oli terveenä, mutta Fred. Barker oli sillä välin kuollut.\nPaljon väkeä oli sairaana ja Stanley itsekin tuota pikaa sairastui\nkuumeeseen, jonka hän kuitenkin kiniinillä karkoitti.\n\n\n\nRetkikunnan matka Ugandaan.\n\n\nKun Mtesan lupaamia kanootteja ei kuulunut ja maatie erään välillä\nasuvan kuninkaan vihamielisyyden vuoksi oli suljettu, päätti\nStanley hyvää neuvoa noudattaen hankkia kanootteja suuren Ukerewe\nsaaren kuninkaalta Lukongehilta. Pocock vei tälle hyvät lahjat ja\nUkerewesta saapuikin viisikymmentä kanoottia, mutta näiden määrä\noli viedä retkikunta Ukereween eikä Ugandaan. Siihen Stanley ei\nvoinut suostua, vaan lähti itse Ukereween. Suurilla lahjoilla hän\nsai kuninkaan lähettämään Kagehyihin lähes kolmekymmentä kanoottia,\nilmoittamatta kuitenkaan venemiehille, että hän oli lahjoittanut ne\nStanleylle. Kagehyissä Stanley vedätti kanootit maalle ja kannatti\nairot telttaansa, jonka jälkeen kanoottien tuojille ilmoitettiin\nheidän kuninkaansa petos. Miehet, joita oli yli parisataa, suuttuivat\nsilmittömästi ja olisivat tappaneet Lukongehin nuoret sukulaiset,\njoiden piti seurata Stanleytä Ugandaan, ellei Stanleyn väki olisi\najanut heitä kylästä pois. Ostettuaan suuret määrät viljaa eväikseen\nStanley sitten hankkimillaan aluksilla uudelleen lähti kariselle,\nmyrskyiselle sisämerelle, jonka suolattomilla, kirkkailla aalloilla hän\njo oli kokenut niin monta seikkailua.\n\n\n\nYö uppoavissa kanooteissa.\n\n\nLukongehin kanooteista oli kuitenkin osa jo niin vanhoja — kuten\nkuningas itsekin oli varoittanut — että ensi iltana, ennenkuin oli\nsaavuttu yöpaikaksi määrättyyn maahan, toinen toisensa jälkeen\nalkoi upota ja Stanley vain suurella vaivalla sai niiden miehistön\npelastetuksi »Lady Aliceen». Hyvä pursi uudisti matkansa vielä\ntoisenkin kerran, ennenkuin kaikki pimeässä huutavat oli pelastettu.\nKun puhjenneet kanootit kuitenkin kantoivat kuormansa, ei tavaran hukka\nollut suuri. Viisi kanoottia tuhoutui kokonaan.\n\nJättäen saareen kolmannen osan miehistään ja tavaroistaan Stanley\njatkoi matkaa seuraavaan leiripaikkaan, josta lähetettiin kanootteja\njäljelle jätettyjä noutamaan. Muuan pikkukuningas piti Stanleylle\npidot ja möi hänelle neljä melkein uutta kanoottia. Sieltä retkikunta\njuhannusaattona saapui saareen, jonka Stanley nimitti »Pakosaareksi»,\nkoska hän Bumbirehistä paetessaan oli siinä saanut rauhassa levätä.\nSen etelärannalle hän varusti vahvan leirin. Jättäen siihen osan\nväestään Frank Pocockin johtoon hän itse pääjoukon kanssa palasi\nKagehyihin noutamaan sieltä kaikki ihmiset, eläimet ja tavarat, mitä\nei ensi kerralla saatu kulkemaan. Heinäkuun 11:ntenä hän näiden\nkera saapui Pakosaareen. Ukerewen kuninkaan serkun, Lukanjaan\ntoimesta, olivat mannermaan asukkaat, ensin vihamielisiä oltuaan,\nruvenneet retkikunnalle ystävällisiksi ja ystävyys oli vahvistettu\nveriveljeys-liitoilla Komehin kuninkaan Kijajun kanssa. Pakosaarella\nStanley sairasti viisi päivää.\n\n\n\nJuhla kuutamossa Njansan saarella.\n\n\nHeti hänen parannuttuaan tuli Kijaju häntä tervehtimään ja toi mukanaan\nkaksi opasta matkan jatkamista varten. Viimeinen yö juhlittiin ja\nkuuvalossa, kolmen kuninkaan läsnäollessa, hypeltiin suurenmoinen\nkarkelo. Kuninkaat itse ottivat osaa tähän ilonpitoon lapsellisen\nvallattomasti. Vanha Kijaju varsinkin kunnostautui hurjilla\nhullunkurisilla hypyillään ja hänen veljenpoikansa poukahteli niin\nkorkealle, että kaikki aivan hämmästyivät sen nähdessään. Nuori\nLukanjah kuninkaallisen sukulaisensa keralla osoitti erikoista\nnotkeutta ja hurjaa reippautta ja sata mannermaalta tullutta\nsotilasta lauloi säestystä sellaisella keuhkovoimalla, että koko\nsaari kajahteli. Stanleyn väki Frank Pocockin johdolla ei ollut muita\nhuonompaa ja lopuksi kaikki äänensä voimalla säestivät vanhaa Kijajua,\nhänen laulaessa ylistyslaulun sen päivän kunniaksi, jona hän teki\nveriveljeysliiton valkoisen päällikön kanssa. Suurilla nuotiotulilla\npaistettiin häränlihaa ja päälliköiden tuoma olut ja palmuviini valui\nalati janoisiin kitoihin.\n\nKun Stanley seuraavana päivänä lähti saaresta etujoukon kanssa,\nlepyttivät Kijajun antamat oppaat järveä helmiuhrilla. »Ole valkoiselle\nmiehelle hyvä, oi Njansa! Anna hänen onnella ja terveenä päästä suurten\nvettesi yli!» Heinäkuun 21:ntenä Stanley pääsi eteläisimpään Bumbireh\nsaareen, Mahyigaan, joka huomattiin asumattomaksi. Saareen rakennettiin\nlinnoitettu leiri, jonka ympäristö raivattiin, jott'eivät alkuasukkaat\nvoisi sitä äkkirynnäköllä yllättää. Kauaa ei tarvinnutkaan odottaa,\nennenkuin saaren vesille alkoi ilmestyä vakoilemaan Iroban kuninkaan\nlähettämiä kanootteja, joiden miehiltä saatiin kuulla Magassan todella\nkäyneen Mahyigassa saakka, johon Stanley nyt oli leiriytynyt; mutta\nkun Bumbirehissa oli uskoteltu valkoisen miehen hukkuneen Njansaan\nja vakuudeksi annettu hänen aironsa Mtesalle vietäviksi, oli Magassa\npalannut takaisin. Ensimmäiset kaksi venettä eivät osoittaneet\nvihamielisyyttä, mutta kun Iroban kuninkaan seuraava vakoojavene\npoistui, viskasivat sen miehet meloillaan vettä ilmaan selkänsä taa,\njoka niillä seuduin, kuten lapsikin tiesi, merkitsi mitä suurinta uhmaa\nja ylenkatsetta.\n\n\n\nBumbirehin kurittaminen.\n\n\nEräänä aamuna Stanley jo ennen päivännousua lähetti suurimmat\nkanoottinsa pimeän suojassa takaisin Pakosaarelle tuomaan sinne\njääneitä. Samana päivänä saapui taas Irobasta veneitä saarta\nvakoilemaan. Stanley koetti suostutella niiden miehistöjä helmillä,\nkangaskappaleilla, kuparisilla rannerenkailla ja kiiltävillä\nmessinkilangoilla, mutta miehet vain heittivät vettä meloillaan.\nSeuraavan kerran hän uhkasi heitä, ja se näytti vähän paremmin\nvaikuttavan; vakoilijat lupasivat toimittaa hänelle runsaasti\nruokavaroja, mutta se tietysti oli vain tyhjää puhetta. Heinäk.\n20:ntena vartijat ilmoittivat nähneensä, että mannermaalta oli lähtenyt\njoukko kanootteja suureen Bumbireh saareen, jota retkikunnan vanha\nvihamies Shekka hallitsi. Stanley kiikarillaan katsoen huomasi, että ne\nolivat täynnään väkeä. Hän pelkäsi nyt yöllistä hyökkäystä ja päätti\nryhtyä toimiin sen estääkseen. Hän souti ensinnäkin tiedusteluretkelle\nläheiseen pienehköön Iroba saareen, jonka miehet olivat käyneet\nvakoilemassa. Saaren rannalla näytti vallitsevan suuri hämminki ja\nhelposti Stanley pienen joukkonsa keralla pakotti Iroban kuninkaan\nkahden miehensä keralla rupeamaan panttivangikseen. Lupaamalla\nvangilleen vapauden hän sai tämän toimittamaan Shekan, Bumbirehin\nkuninkaan panttivangikseen. Jo seuraavana päivänä Shekka kahden\npäällikkönsä keralla tuotiin panttivangiksi; Stanley sai töin tuskin\nhänet suojelluksi väkensä kostolta.\n\nShekalta Stanley kuuli, että mannerrannikon kuningas Antari, joka\noli hänen isänsä, par'aikaa kokosi Bumbirehiin suurta sotajoukkoa,\nhyökätäkseen Mahyigan kimppuun. Iltapäivällä saapuivatkin Antarin\nmiehet kolmella suurella kanootilla vaatimaan retkikuntaa takaisin\nkääntymään. Syntyi tavanmukainen sanasota, mutta Antarin lähettiläät\npysyivät kaikista vastasyistä huolimatta jäykkinä, vaikka Stanley\nnäytti, että Shekka oli hänen hallussaan. Stanleytä uhattiin sodalla,\nellei hän paikalla palaisi takaisin.\n\nIltapäivällä Mahyigaa lähestyi kuusi kaunista ruskeata kanoottia — ne\nolivat Mtesan lähettämät ja niiden asiana oli hankkia tietoja Stanleyn\nkohtalosta sekä noutaa Kagehyin arabialainen Ugandaan. Mtesa oli\nairot saatuaan kovin pelästynyt ja todella luullut, että Stanley oli\nmurhattu. Mutta kun ei ollut löydetty veneen palasia, oli hän ruvennut\nepäilemään. Magassa oli lähetetty maisin samalle asialle ja näiden\nkuuden kanootin jälkeen vielä kahdeksan. Sabadu, Mtesan kanoottien\npäällikkö, suostui mielellään palaamaan jo Mahyigasta; hän oli matkalla\nkuullut, missä vaarassa retkikunta oli, ja oli ryhtynyt toimiin Antarin\nsuostuttelemiseksi. Seuraavana päivänä saapuivat loput Ugandan veneistä\nja muutamia tiellä heihin yhtyneitä liittolaisia, niin että Stanleylla\noli 470 miestä johdossaan. Antari lupasi jo suostua rauhaan, mutta kun\nSabadu ugandalaisten keralla lähti Bumbirehiin ruokatavaroita ostamaan,\nhyökättiin heidän kimppuunsa kavalasti, liittolaispäällikkö murhattiin\nja kahdeksan miestä sai hengenvaarallisia haavoja.\n\nStanley ei voinut jättää tätä kavalaa tekoa kostamatta, etenkin\nkun Ugandan miehet sitä lujasti vaativat. Kun samalla retkikunnan\njälkijoukko saapui Pakosaaresta, oli aika toimia. Hän päätti paremmaksi\nhyökätä Bumbirehin kimppuun, kuin odottaa hyökkäystä Mahyigassa. 50\npyssymiehen ja 230 keihäänheittäjän keralla hän 18 kanootilla lähti\nBumbirehiin. Siellä olivat kaikki kukkulat täynnään väkeä ja vartijoita\noli joka paikassa. Pyssymiehet ampuivat ensin yhteislaukauksen erääseen\nparveen, josta oli seurauksena, että saaren puolustajat hajaantuivat ja\netsivät suojaa. Stanley keksi sitten sen juonen, että oli aluksineen\nlaskevinaan rantaan maihin astuakseen. Sen estääkseen saarelaiset\nsatamäärin hyökkäsivät rantaan, mutta Stanley pysäyttikin äkkiä\nkanootit, ja nyt hänen keihäsmiehensä nakkasivat keihäänsä. Heitto ajoi\nrannalla olevat suin päin pakoon ja tämä lyhyt sota, jossa vihollinen\nmenetti monta miestä, masensi Bumbirehin miesten rohkeuden siihen\nmäärään, että he sallivat Stanleyn häiritsemättä jatkaa matkaansa.\nShekka vietiin Mtesalle, mutta pääsi Stanleyn pyynnöstä vapaaksi. Elok.\n5:ntenä retkikunta varhain aamulla rumpujen päristessä ja torvien\nsoidessa lähti matkaa jatkamaan. Siihen kuului nyt »Lady Alice» ja 37\nkanoottia ynnä 685 henkeä.\n\nSanoma Bumbirehin kurituksesta levisi nopeaan ja herätti Stanleytä\nkohtaan suurta kunnioitusta. Pitkin matkaa päälliköt hankkivat hänen\nväelleen runsaita eväitä ja pitivät pitoja. Elok. 12:ntena retkikunta\nkulki Kageran suistamon ohi ja saapui Ugandan Dumoon, johon Stanley sen\njätti hyvin varustettuun leiriin, käydäkseen itse Mtesan luona. Hän\npurjehti »Lady Alicella» mannermaan ja suuren Sesse saariston väliseen\nsalmeen, veti purtensa sitten Ntewin kylässä maalle ja kulki sieltä\nensin kanooteilla, sitten maitse Mtesan leiriin. Ntewissä hän sai\ntakaisin aironsa.\n\n\n\nNiilin lähtö Njansasta.\n\n\nKulkien sitten jalan koko matkan aina Niilin niskan toiselle puolelle\nsaakka, hän saattoi varmasti vakuuttaa, että Ripon-putous oli Niilin\nainoa laskuväylä ja että Speke oli erehtynyt, piirtäessään niitä\nuseita. Myöhemmin on näitä seikkoja vielä perusteellisemmin tutkittu ja\nhuomattu putouksen saaneen alkunsa tulivuoren purkauksien kautta, jotka\nsille kohdalle rakensivat basalttipadon Niilin laakson poikki. Tämä\npato paisutti valtavan Njansan, jonka pohjasta entiset vuorenkukkulat\nnyt kohoavat saarina. Siitä saa selityksensä, miksi Viktoria Njansa on\nmatala. Tanganjika ja Njassa sitä vastoin ovat syntyneet suurenmoisten\nmaanvajoamisten kautta ja ovat sen vuoksi melkein saarettomat ja\nsuunnattoman syvät.\n\nMtesan leiri oli Ripon-putouksen toisella puolella. Ugandan hallitsija\ntervehti Sfanleyta jälleen mitä sydämellisimmin, mutta kun tämä\nhäneltä pyysi saattojoukkoa Albert Njansalle, jonka Stanley niinikään\noli päättänyt tutkia, pyysi Mtesa häntä odottamaan, kunnes sota oli\npäättynyt.\n\n\n\nMtesa sodassa.\n\n\nMtesa oli koonnut suunnattoman sotajoukon, jossa oli edustettuna\nkansoja, pukuja ja aseistuksia kuin Xerxeen äärettömässä armeijassa.\nSen miesluku oli 150.000, jota paitsi mukana oli 100.000 naista ja\nlasta. Uvumat, joiden luku oli paljon pienempi, eivät uskaltaneet\nmaalla kohdata Mtesan sotavoimia, heidän päämääränsä oli vain kaikin\ntavoin estää häntä pääsemästä salmien poikki suureen saareensa. Sitä\nvarten he olivat miehittäneet Uvuman ja mannermaan välisen pienen\nkorkean Ingira saaren, jota oli mahdoton ilman laivastoa valloittaa.\nUgandalla tosin oli suuri laivasto, mutta siitä huolimatta ugandalaiset\nitsekin myönsivät, että vavumat, vanhastaan kuulut merirosvot, olivat\nheitä etevämmät vesillä.\n\nElokuun 27:ntenä Mtesan armeija lähti leiristään muutaman päivämatkan\nkauemmaksi, Ingira saaren vastapäätä olevalle Nakaranga niemelle, jolle\ntuota pikaa kohosi 30.000 ruohomajaa. Mtesan suojista rakennettiin\nniemen päähän 30 metriä leveä tie, ja sen varteen varustettiin majat\nStanleylle ja hänen miehilleen. Mtesan aikomus oli valloittaa Ingira,\npäästäkseen siitä suureen saareen kukistamaan kapinan juurtajaksain.\n\nEnsimmäinen yhteentörmäys oli taistelu laivastojen välillä.\nMtesa lähetti 325 kanoottia suljetussa rivissä Ingiraa vastaan,\nuvumat tulivat 100 kanootilla näitä vastaan, avasivat ylivoiman\nedessä rivinsä, oikeaan ja vasempaan väistyen, ja tekivät sitten,\nugandalaisten jo luultua voittaneensa, äkkihyökkäyksen kummaltakin\nsivulta, saattaen Ugandan laivaston aivan epäjärjestykseen. Mtesa tämän\nhuomatessaan kohotti kiukkuisena sotahuutonsa, koko suunnaton leiri,\njoka oli kokoontunut rannalle taistelua katsomaan, yhtyi siihen, ja\ntämä kiihotti ugandalaisia paremmin puoliaan pitämään. Uvumalaiset\nneljätoista venettä anastettuaan perääntyivät väljemmille vesille,\njonne ugandalaiset eivät uskaltaneet seurata heitä.\n\nMtesa kysyi nyt Stanleyn mielipidettä sodan mahdollisuuksista, lausuen\nitse epäilyksiään siitä, tokko hänen väkensä, joka suureksi osaksi oli\nsisämaasta, eikä osannut uida, kykenisi voittamaan vesillä tottuneet\nuvumalaiset. Stanley kehotti häntä rakentamaan sillan salmen poikki.\nMtesa suostui siihen paikalla, mutta hänen ministerinsä eivät olleet\nyhtä taipuvaisia muukalaiselta neuvoja vastaanottamaan eikä siltaa\nrakennettu kuin 130 metriä; sitten työ takeltui. Niinkin siitä oli\napua, Mtesan pikku tykit kun voitiin sille asettaa. Vastoin Stanleyn\nneuvoa Mtesa sitten lähetti airuita Ingiraan, kehoittaen saarelaisia\nantautumaan. Airuet paikalla murhattiin.\n\nSotatoimien lomassa Mtesa halukkaasti keskusteli kaikista mahdollisista\nasioista, luonnon ilmiöistä, taivaan ja maan ihmeistä, kivennäisistä,\nmetalleista ja niiden käytännöstä sekä uskonnosta, johon Stanley kaikin\ntavoin tahtoi saada yksivaltiaan mielen kiintymään. Mtesa oli jo hänen\nkauttaan pyytänyt saada maahansa lähetyssaarnaajia ja Stanley oli\neversti Linantin kanssa lähettänyt Englantiin tähän suuntaan käyvän\npyynnön. Eversti Linant tosin murhattiin Bari-maassa, mutta kun hänen\nruumiinsa löydettiin, niin löytyi saappaasta Stanleyn kirje, joka\nsitten voitiin perille toimittaa. Siitä olikin paikalla seurauksena\nlähetyssaarnaajain toimittaminen Ugandaan.\n\n\n\nStanley raamatunkääntäjänä.\n\n\nKun Stanley tuli maininneeksi Mtesalle enkeleistä, tahtoi tämä\nkuulla enemmän niistä. Stanley käänsi hänelle silloin raamatusta,\nmitä Hesekiel ja Johannes sanovat enkeleistä. Kun Mtesa halusi\nsaada raamatun omalle kielelleen, niin toi Stanley hänen luokseen\nSansibarissa toimivan lähetyskoulun oppilaan, joka oli hänen mukanaan,\nja yhdessä ryhdyttiin tähän työhön ja saatiin merenrannikon murteelle\nkäännetyksi lyhennetty laitos protestanttisesta raamatusta.\n\n\n\nMtesa ja kristinusko.\n\n\nKun tämä lyhennetty raamattu oli valmiina, kutsui Mtesa kokoon kaikki\npäällikkönsä ja henkivartijastonsa johtajat, ja kun kaikki olivat\nkokoontuneet, alkoi hän kertoa heille olleensa, silloin kun nousi\nisänsä jälkeen valta-istuimelle, pakana ja vuodattaneensa huviksensa\nverta, hän kun ei ymmärtänyt paremmin, vaan seurasi isänsä esimerkkiä;\nmutta kun eräs arabialainen kauppamies, joka samalla oli pappi, opetti\nhänelle islamin oppia, lakkasi hän seuraamasta isänsä esimerkkiä, jonka\nvuoksi teloitukset tulivat harvinaisemmiksi eikä kukaan siitä päivästä\nalkaen voinut sanoa nähneensä Mtesaa juovuksissa. Mutta paljon oli,\nmitä hän ei ymmärtänyt. Hän ei saattanut käsittää kaikkea islamin\nopissa, koska hänen tunteensa vastusti sitä, eikä Ugandassa löytynyt\nketään, joka olisi voinut ohjata häntä. Mutta koska hän sydämensä\npohjasta halusi tulla hyväksi, toivoi hän, että Jumala ei ottaisi\nhuomioonsa hänen tyhmyyksiään ja että Hän antaisi hänelle anteeksi\nsekä lähettäisi Ugandaan miehiä, jotka tietävät, mikä oikein on. »Nyt\non», sanoi hän, »Jumalan kiitos, eräs valkoinen mies, Stamli, tullut\nUgandaan, tuoden mukanaan erään kirjan, joka on vanhempi kuin Muhametin\nkoraani, ja Stamli sanoo, että Muhametti oli valehtelija ja että paljon\nhänen kirjassaan on tästä otettua; tämä nuorukainen on lukenut minulle\nkaikki, mitä Stamli on hänelle lukenut kirjastaan, ja minä huomaan,\nettä se on paljon parempi kuin Muhametin kirja. Sitä paitsi se on\nensimmäinen ja vanhin kirjoista. Profeetta Mooses kirjoitti osan siitä\nhyvin kauan sitte, paljon ennen kuin kukaan oli kuullut puhuttavankaan\nMuhametista, ja kirja oli jo päätetty aikoja ennen kuin Muhametti\nsyntyi. Nyt kehoitan minä teitä, päällikköni ja sotilaani, sanomaan\nminulle, mitä minä teen. Uskonko minä Isaan (Jeesukseen) ja Musaan\n(Moosekseen) vai Muhamettiin?»\n\nEräs heistä vastasi:\n\n»Valitkaamme se, mikä paras on.»\n\nKatekiro (pääministeri) vastasi:\n\n»Me emme tiedä, mikä on paras. Arabialaiset sanovat, että heidän\nkirjansa on paras — kuinka me voimme sitten tietää, kuka heistä puhuu\ntotta?»\n\nHovimarsalkka sanoi:\n\n»Kun Mtesa rupesi Muhametin uskoon, opetti hän minua ja minä myöskin\nrupesin Muhametin uskoon; jos minun herrani sanoo, saatuansa enemmän\ntietoja, että hän on opettanut minua väärin, voi hän nyt opettaa\nminulle sitä, mikä on oikein. Minä odotan saadakseni kuulla hänen\nsanansa.»\n\nMtesa nauroi ja sanoi:\n\n»Sinä puhut hyvin. Kun minä kehoitin sinua rupeamaan Muhametin uskoon,\ntein minä sen sen vuoksi, että luulin sen olevan oikean. Sanotaan:\nvalitkaamme se, mikä on paras! Aivan niin, minä haluan sitä, mikä on\nparas, ja minä tahdon omistaa totuuden kirjan; mutta katekiro kysyy:\nkuinka me sitten tiedämme, mikä on tosi? ja minä tahdon vastata\nhänelle. Kuulkaa mitä minä sanon: Arabialaiset ja valkoiset miehet\nkäyttäytyvät aivan niinkuin heidän kirjansa opettavat heille, eikö\nniin? Arabialaiset tulevat tänne noutamaan norsunluuta ja orjia, ja me\nolemme nähneet, etteivät he aina puhu totuuden kieltä, että he ostavat\nsaman värisiä ihmisiä kuin he itse ovat ja kohtelevat niitä pahoin,\nsitovat ne kahleisiin ja ruoskivat niitä. Kun valkoisille miehille\ntarjotaan orjia, kieltäytyvät he ottamasta niitä vastaan ja sanovat:\nTekisimmekö me veljiämme orjiksi? Ei, me olemme kaikki Jumalan lapsia.\nMinä en ole vielä koskaan kuullut valkoisen miehen valehtelevan.\nSpeke tuli meidän luoksemme, käyttäytyi hyvästi ja matkusti takaisin\nkotimaahansa veljensä Grantin kanssa. He eivät ostaneet ollenkaan\norjia, ja sen ajan, jonka he olivat Ugandassa, olivat he hyvin\nhyviä. Stamli tuli tänne ja hän ei huolinut laisinkaan orjista.\nMikä arabialainen olisi, kuten nämä valkoiset miehet, kieltäytynyt\nottamasta vastaan orjia? Vaikka me pidämme orjakauppaa, ei ole yhtään\nsyytä, jonka vuoksi se ei voisi olla väärin, ja kun minä ajattelen,\nkuinka arabialaiset ja nämä valkoiset miehet käyttäytyvät, he kun ovat\noppineita, sanon minä, että valkoiset miehet ovat arabialaisia paljoa\netevämmät, ja sen vuoksi luulen minä myös, että heidän kirjansa on\nparempi kuin Muhametin, ja kaikesta, mitä Stamli on lukenut minulle\nsiitä kirjasta, en minä huomaa mitään sellaista, mihin minä en voisi\nuskoa. Kirja alkaa maailman luomisesta, sanoo meille miten ja kuinka\nmonena päivänä tämä luotiin; siinä on luettavana, mitä Jumala itse,\nMooses, profeetta Salomo ja Jesus, Marian poika, ovat puhuneet. Minä\nolen mieltymyksellä kuunnellut sitä, ja nyt minä kysyn teiltä: otammeko\nme tämän kirjan vai koraanin johdoksemme?»\n\nTähän kysymykseen vastasivat kaikki epäilemättä vakuutettuina Mtesan\nkristillisyyden harrastuksesta: »Me tahdomme ottaa valkoisen miehen\nkirjan» kun Mtesa kuuli heidän vastauksensa, loistivat hänen kasvonsa\nmielihyvästä ja ilosta.\n\nSiten luopui Mtesa islamin opista ja kääntyi kristinuskoon. Hän\nilmoitti aikomuksensa olevan, ettei koskaan poikkeaisi uudesta\nuskonnostaanᵤ lupasi rakentaa kirkon ja tehdä kaikki, mitä hänen\nvallassaan oli, edistääkseen kristillisen ajatustavan leviämistä\nkansaan, jonka ohessa hän tahtoi parhaan kykynsä mukaan seurata niitä\npyhiä määräyksiä, mitä raamattu sisälsi.\n\n»Stamli», sanoi Mtesa Stanleylle, kun he lähes kaksi kuukautta sen\njälkeen erosivat, »sanokaa valkoisille miehille, kun te kirjoitatte\nheille, että minä olen sen miehen kaltainen, joka on istunut pimeässä\ntai ollut sokeana syntynyt, mutta että minä en nyt halua mitään\nenempää, kuin että saisin opetusta, miten minun on katsottava, ja että\nminä tahdon pysyä kristittynä koko elämäni.»\n\nSyyskuun 14:ntenä Mtesa valmisteli suurta tappelua, jota ennen\nhän vietti pakanallisen uskonnollisen juhlan, jossa olivat läsnä\nkaikki sotapäälliköt juhlapuvuissaan, leopardinnahkat olkapäillään,\nlumivalkoisia strutsinsulkia hiuksissaan. Nakaranga niemen ja\nkivisillan edustalle asettui puolensataa kanoottia taistelulinjaan ja\nkoko vuori täyteen tuhansia ja kymmeniä tuhansia katsojia. Perä edellä\nkanootit sitten verkalleen lähestyivät Ingiraa. Saavuttuaan kyllin\nlähelle alkoivat ugandalaiset ampua pyssyillä saarelaisia, joilla\nei ollut minkäänlaisia ampuma-aseita. Vähän ajan kuluttua parisataa\nuvumalaiskanoottia syöksyi esiin ruovostosta ja ugandalaiset verkalleen\nperäytyivät kivisiltaa kohden. Tällä oli sata pyssymiestä ja neljä\npientä haupitsia, joita eräs sansibarilainen seikkailija komensi.\nLähestyessään kivisiltaa ugandalaiset kanootit äkkiä avasivat rivinsä\nja paikalla sillalla seisovat pyssymiehet ja tykit alkoivat tulen,\nsaaden kuitenkin aikaan verraten vähän vahinkoa. Uvumalaisten täytyi\nkuitenkin peräytyä.\n\nMtesa alkoi nyt menettää malttinsa, vimmastua ja sättiä päälliköidensä\nsaamattomuutta. Näiden täytyi kiiruimman kautta tehdä uusi yritys.\n»Mtesan katseista päättäen hän nyt oli kaikkea muuta kuin kristitty.\nRaivon tuli hehkui hänen silmistään, hovipojat, naiset, päälliköt,\nkaikki olivat kauhistuksesta mykkinä.» Syyskuun 18:ntena jyrisivät isot\nsotarummut ja 230 kaunista ugandalaista kanoottia tuli Nakaranga niemen\nedustalle. Kivisillalla, joka nyt oli 200 metriä pitkä, olivat jälleen\npyssymiehet ja kaupitsit. Ugandalainen laivasto teki hyökkäyksen,\nalkaen jälleen tulen kiviä linkovia uvumalaisia vastaan, joiden tilanne\njo näytti vaaralliselta. Suurimman vaaran hetkellä he kuitenkin tekivät\nparilla sadalla kanootilla vastahyökkäyksen, saaden taas ugandalaiset\nperäytymään Nakaranga nientä kohti. Kivisillan edustalla ugandalaiset\ntaas avasivat rivinsä ja haupitsit alkoivat tulen, ampuen rautapultteja\nsangen tuhoisalla teholla. Uvumalaisten täytyi peräytyä ja ugandalaiset\npalasivat niemen rantaan vastaanottaakseen hallitsijansa ja koko suuren\njoukon onnentoivotukset. »Käykää vielä kerran niiden kimppuun», sanoi\nMtesa, »ja näyttäkää niille, miten sitä tapellaan.»\n\nTaas järjestyi taistelurintama ja jälleen uvumalaiset hyökkäsivät\nruovostosta esiin kuin ahnaat haikalat, piesten veden vaahdoksi ja\ntäyttäen ilman kiljun allaan. Mutta tällä ja vielä seuraavallakin\nkerralla taistelu päättyi yhtä vähillä seurauksilla. Ja taistelu\nuudistui vielä seuraavinakin päivinä vaihtelevalla menestyksellä,\nratkaisua tuottamatta. Mtesalta vihdoin alkoi loppua ruuti. Stanley\nhuomasi, että hänen täytyi puuttua asiaan, jos mieli saada sota\nloppumaan, mutta tehdä se sillä tavalla, että kaikki voisivat olla\ntyytyväiset tulokseen.\n\nMtesan vakoojat olivat saaneet vangiksi erään uvumalaisten etevimmistä\npäälliköistä ja Mtesa raivoissaan aikoi polttaa hänet elävältä,\nkostaakseen airueittensa murhan. Turhaan Stanley nyt koetti vedota\nMtesan ihmisrakkauteen ja uskontoon, tyranni vain kiihtyi ja käski\npyöveleitä nopeaan viemään sidotun vanhan päällikön odottavalle\nrisukasalle, mutta silloin Stanley puolestaan vihastui ja lausui\nseuraavat sanat.\n\n»Kuule vielä sana. Valkoinen mies puhuu vain yhden kerran. Kuule\nminua viimeinen kerta. Muistatko kertomuksen Kintu'sta [Perimätiedon\nmukaan pappi, Ugandan ensimmäinen kuningas, joka hylkäsi maan, kun\nsen kuninkaat alkoivat juoda ja murhata toisiaan. Hän aikoi palata\ntakaisin, mutta kun kuningas Ma'anda, jolle hän itsensä ilmaisi,\nvihapäissään surmasi uskollisen palvelijansa, niin Kintu katosi\nainiaaksi.], jonka minulle eräänä päivänä juttelit? Hän hylkäsi\nUgandan maan, koska se löyhkäsi vereltä. Samoin kuin muinoin Kintu\nlähti Ugandasta, samoin minäkin lähden maastasi, enkä koskaan enää\npalaa. Tänä päivänä Kintu katselee sinua henkien maasta, ja samoin\nkuin hän nuhteli Ma'andaa tämän surmatessa uskollisen palvelijansa,\nsamoin hän minun kauttani tänään moittii menettelyäsi. Niin, surmaa\ntuo vanhus raukka, niin lähden jo tänä päivänä luotasi, ellet surmaa\nminuakin, ja Sansibarista Kairoon kerron jokaiselle vastaan tulevalle\narabialaiselle, mikä verenhimoinen peto sinä olet, ja kaikissa\nvalkoisten miesten maissa julistan isolla äänellä, minkä hirmutyön näin\nMtesan tekevän, ja kuinka hän eräänä päivänä aikoi paeta, kuullessaan\nvanhan yksinkertaisen vaimon sanovan, että usogalaiset olivat tulossa\nhäntä vastaan. Kuinka mahtoikaan suuri Kanaania itkeä henkien maassa\nkuullessaan, että Mtesa aikoi paeta. Kuinka mahtoikaan suuri Suna\nhuokailla, kun hän näki Mtesan vapisevan pelosta kuullessaan vanhan\nakan pahaenteisen unen. Hyvästi, Mtesa! Tapa Uvuman päällikkö, jos\ntahdot, mutta minä lähden, enkä jää sitä näkemään.»\n\nMtesan kasvoista olivat vähää ennen selvään puhuneet eläimelliset himot\nja verenhimoinen murhamieli, mutta kun hän kuuli nämä kovat sanat\nesi-isistään, alkoi hän itkeä kuin lapsi, koko hovin hävetessä. Kun\nStanley poistui, kuuli hän Mtesan hiljaa sanovan: »Eikös Stamli puhunut\nhenkien maasta ja että Suna (hänen isänsä) on minulle vihoissaan? Hän\npuhui liiankin totta. Oi isä, anna, anna minulle anteeksi!» Tunnin\nkuluttua hän kutsui Stanleyn uudelleen luokseen ja sanoi armahtaneensa\nsidotun päällikön. Stanley puolestaan sanoi keksineensä keinon,\nmiten saisi uvumalaiset voitetuiksi, ja Mtesa antoi hänelle parhaan\npäällikkönsä, pelätyn Sekebobon, avuksi.\n\n\n\nStanleyn sotajuoni.\n\n\nStanley valitsi kolme vahvinta, parinkymmenen metrin levyistä kanoottia\nja rakensi niistä lautan ja lautan ympäri kevyen vasuaitauksen, joka\nhyvin suojeli keihäitä vastaan. Toisena päivänä laitos oli valmis ja\nMtesa tuli itse rantaan sitä katsomaan. Päälliköt arvelivat, ettei se\npysyisi veden päällä, ja niin Mtesa itsekin näytti tuumailevan, mutta\nhänen naisensa puolustivat »Stamlia». Tuhannen miestä työnsi laitoksen\nvesille, 150 pyssymiestä meni linnoituksen sisään, ynnä 60 soutajaa.\nVaikka laitoksessa oli niin paljon väkeä, ui se kevyesti ja varmasti\naalloilla. Keksintö herätti nyt mitä suurinta ihastusta. Kun laitoksen\npäälle vielä oli kiinnitetty sinisiä, valkoisia ja punaisia lippuja\nliehumaan, oli se valmis ja kylläkin omiaan peloittamaan yksinkertaisia\nvillejä. Uvumalaisia jo etukäteen pelotettiin, että kauheata oli\ntulossa. Vanha päällikkö huusi heille salmen poikki, että Mtesa lupasi\narmahtaa kaikkia, jos he antautuisivat. Tämän jälkeen kaikki rummut\nrupesivat mylvimään ja torvet toraamaan ja salaperäinen varustus lähti\nsalmen poikki, lähestyen Ingiraa 50 metrin päähän. »Puhukaa», sanoi\nvarustuksen sisästä julman kova ääni, »mitä teette? Suostutteko Mtesan\nehtoihin, vai sytytämmekö saaren palamaan?» Uvumalaiset säikähtivät\nniin pahanpäiväisesti, että lyhyen neuvottelun jälkeen alistuivat ja\nlähettivät Mtesalle norsunhampaita ja nuoria impiä veroksi. Rauhaa\ntervehdittiin kummallakin puolella suurella ilolla.\n\n\n\nLeirin palo.\n\n\nKun kaikki parin päivän kuluttua valmistautuivat paluumatkalle, syttyi\näkkiä suuri leiri sadasta paikasta palamaan ja Stanley väkineen töin\ntuskin pelastui hurjan nopeasti leviävästä tulimerestä. Valtatietä\noli enää mahdoton kulkea, mutta hän pääsi väkineen kiipeämään\nlähellä olevalle korkealle vuorelle, jonne jo oli sulloutunut noin\n60.000 ihmistä. Kuinka paljon sairaita, naisia ja lapsia paloi tai\npakokauhun jaloissa sai surmansa, se ei koskaan tullut tunnetuksi;\nliekit tuhosivat kaikki. Lieska oli niin ankara, savua niin vahvalta,\nettä vuorella olijat olivat tukehtua. Stanley epäili paloa Mtesan\naiheuttamaksi, mutta Mtesan päälliköt väittivät tätä aivan vääräksi\nluuloksi ja sanoivat Mtesan jo vangituttaneen useita henkilöitä, joita\nhän oli epäillyt syyllisiksi. Luultavasti koska tuo teko kuitenkin\nolisi ilahduttanut tyrannimaista isäänsä enemmän kuin kyynelet\nvalkoisen miehen nuhteitten johdosta.\n\nSittenkin Mtesa oli toinen mies kuin Speken käydessä, jolloin\nhän huvikseen teloitutti ja omin käsin surmasi naisiaan, tai jo\nvaltaistuimelle noustessaan, jolloin hän murhautti kaikki veljensä,\njotteivät nämä pääsisi häntä kukistamaan, ja sitten ne päälliköt, jotka\nolivat hänelle vallan antaneet, koska pelkäsivät hänen rajuluontoista\nveljeään, joka oli oikea vallanperijä. Kun eräs arabialainen kauppias\nsai hänet kääntymään muhammedin uskoon ja luopumaan oluesta, muutti\nhän tapansa ja alkoi lempeämmin kohdella alamaisiaan. Stanleyhin hän\nherttaisuutensa, avomielisyytensä ja ystävällisyytensä kautta teki\nmitä parhaimman vaikutuksen. Häntä Stanleyn oli yksinomaan kiittäminen\nsiitä, että sai Ugandassa niin vapaasti liikkua joutumatta nylkemisen\nja ryöstön alaiseksi, sillä edistyksistään ja lahjakkuudestaan\nhuolimatta Ugandan kohteliaat asukkaat ovat sangen ahnasta,\nverenhimoista ja itsekästä rotua.\n\n\n\nAlbert Njansaa kohti.\n\n\nSotaretkeltä palattuaan Mtesa antoi Stanleylle parituhatta miestä\nsaattojoukoksi, jotta hän pääsisi tunkeutumaan Unjoron kautta Albert\nNjansalle, jota ei Bakerin jälkeen kukaan ollut tarkemmin tutkinut.\nSansibarilaisen lähetyskoulun oppilaan Stanley jätti Ugandaan alettua\nkirkkoa valmiiksi rakentamaan ja siinä jumalanpalvelusta toimittamaan.\nNoudettuaan retkikuntansa pääosan Viktoria Njansan rannoilta, jossa\nse oli viettänyt hyviä päiviä, hän Mtesan saattojoukon keralla\nvihdoinkin pääsi lähtemään kauan toivotulle matkalleen Albert Njansaa\neli Muta Nzigea kohti. Yleisvaikutuksensa molempain Njansain välisistä\nmaisemista Stanley yhdisti seuraavaan kuvaukseen:\n\n»Jos otaksumme lähtevämme matkaan suunnattomalta Viktoria-järveltä,\ntulemme ensin suureen synkkään metsään, jossa päämme päällä yhteen\npunoutuneiden oksien vuoksi vallitsee ikuinen yö. Jättiläismäiset\nviikunapuut, pitkät sykomoorit ja lavealle leviävät kumipuut\ntaistelevat täällä tilasta. Niiden varjossa taistelevat samaten\nvallasta vaatimattomammat puut, pensaat, ruohot, köynnökset ja\npalmut. Tästä seudusta kohotessamme tulisimme täyteen päivänvaloon\nja häikäisevään auringonpaisteeseen, näkisimme avoimen aaltoilevan\nmaiseman, tasaisia pyöreitä kunnaita, kehämäisiä kalliomuodostuksia\nja ylängön kappaleita, joiden läpi kulkee suuria ruohoisia niittyjä\nja laaksoja pensaiden varjostamine muurahaispesineen. Puita täällä\non vähän, lukuunottamatta muutamaa tamariskia ja jotakuta akaasiaa.\nKulkiessamme jonkun tiellä olevan kunnaan päällitse näemme kauniita\nruohoisia vaaroja ja rinteitä, mäkiä, laaksoja, niittyjä ja lakeuksia,\nkaikki lämpöisen ja kostean ilmakehän hengessä. Vielä kauempana\nnäemme hurjan luontoisia kukkuloita, suuria, paljaita, pyöristyneitä\nkallioita, jotka sammalista ja jäkälistä saavat siniharmaan hohteen,\ntaikka valtavia paasia, jotka ovat sikin sokin kuin luonnonvoimien\nhajoittamassa jätinrauniossa. Vuorien juurella on vahvalta piikiven\nsekaista gneissiä ja graniittia sekä rautapitoisia kallioisia. Nämä\npuoleksi tukehuttavat pienen puron, joka vallattomassa juoksussaan\npyrkii saavuttamaan alla olevan vapaan kauniin laakson yhdyttääkseen\nsitten levollisen joen, jonka reunoja huojuvat ruovostot ja\npapyrotiheiköt paartavat. Sitten näemme laaksojen vähitellen syvenevän\nja kunnaitten kohoavan, kunnes äkkiä kammon tunteella näemme edessämme\nhämmästyttävän korkean vuoren. Kukkulain kohotessa näemme jokien ja\npurojen kiiruhtavan kulkuaan, niiden tuhansilta suunnilta rientäessä\nyhteiseen yhtymäpaikkaan, pääjokeen, joka vie niiden vedet Muta\nNzigeen. Ehkäpä myös tulisimme vuorien kuninkaan, Gordon Bennet\nvuoren läheisyyteen, jonka lumen peittämä kukkula kohoaa pilviin ja\njota ympäröivät lukemattomat kukkulat ja selänteet. Tämän verrattoman\nvuoren edessä hämmästyen pysähtyisimme, oman pienuutemme tunnustaen.\nPoistuttuamme tämän ruhtinaallisen vuoren luota rientäisimme lyhyen\naikaa ruskean kuivan ylängön poikki ja sitten äkkiä pysähtyisimme\nhirmuisen, noin 1100 jalkaa syvän äkkijyrkänteen partaalla. Kaukana\nkuilun pohjalla uinuu sininen Muta Nzige syvässä uomassaan ja sen\nkirkkaaseen veteen kuvastuvat ylängön rinteet.» —\n\nRetkikunta yhtyi Mtesan saattojoukkoon Katonga joen laaksossa\naaltoilevilla savanneilla, joilla oli suunnattomasti kaikenlaista\nriistaa — Stanley ampui keskimäärin toistakymmentä antilooppia\npäivässä. Saattojoukossa oli neljä harvinaisen vaaleaihoista miestä,\njotka olivat kotoisin Muta Nzigen läheisyydessä, Gordon Bennet vuoren\njuurella olevasta Gambaragara maasta. He elivät melkein yksinomaan\nmaidosta, jota varten heillä oli omat lehmät matkassa. Vuoren he\nsanoivat portaittain kohoavan lakeudesta. Paljon könkäitä kuohui sen\njyrkillä rinteillä ja kaksi päivää kului sen kukkulalle noustaessa.\nSota-aikana kuningas ja päälliköt perheineen nousevat vuorelle, jonka\nkukkulalla oli syvä hauta, haudan pohjalla järvi, järvessä korkea\nkalliopatsas. Siellä oli hyvin kylmä ja lunta satoi usein. Koko vuori\noli muka huippua myöten taajaan asuttu. Stanley näki vain vilaukselta\nja kaukaa tämän vuoren, arvostellen sen korkeuden 4500 metriksi. Gordon\nBennet vuori on Runsoron esikukkuloita. Päävuoristoa Stanley ei auteren\nvuoksi nähnyt, vaikka saapui aivan sen eteen; muutoin hän epäilemättä\nolisi saanut aivan toisenlaisen vaikutelman.\n\nUudenvuoden päivänä v. 1876 retkikunta saapui Ugandan ja sen koillisen\nnaapurimaan, Unjoron rajalle. Maisemat kävivät yhä vuorisemmiksi,\nvuoret korkeammiksi ja paljaammiksi. Unjoron puolella asukkaat olivat\npaenneet kylistään ja retkikunta sai rauhassa kaivella bataatteja\nheidän vainioistaan. Täällä näkyi maanalaisiakin luola-asumuksia,\njotka Unjoron eteläosissa ovat yleisiä. Ne asukkaat, joita vakoilijat\nsattuivat tapaamaan, sanoivat retkikunnan kyllä saavan häiritsemättä\njatkaa matkaansa, mutta epäiltävää olisi, saisiko se palata takaisin,\nellei voisi linnun siivillä lentää. Tammikuun 9:ntenä retkikunta\ntuli Ankori maahan, jossa öisin oli vain 11—12 C. astetta lämmintä.\nAamupuoli päivästä oli kostea ja sumuinen. Sumu oli niin sakeaa,\nettei nähnyt kuin 50 metriä eteensä; Stanley aivan oikein päätti\nnäiden tavattomain ilmanvaiheiden johtuvan edessä olevan vuoren\nvaikutuksesta. Retkikunta marssi rumpujen ja torvien johdolla. Jyrkät\nkosket ja könkäät ilmaisivat maan nopeaan laskevan Njansaa kohti.\nLukemattomine vuorenhuippuineen, kallioineen, kukkuloineen maisema oli\nkuin afrikkalaista Sveitsiä. Matkan teko oli rasittavaa ja retkikunta\nvenyi niin pitkäksi ja hajanaiseksi jonoksi, että jälkipäähän\njääneet joutuivat asukasten kiukun uhriksi. Usimban väkirikkaassa ja\nhedelmällisessä maassa tavattiin etsityn järven korkea rantaäyräs,\nmutta järvi ei ulottunutkaan luodetta kohti, jossa suunnassa Albert\nNjansa oli, vaan lounatta kohti.\n\n\n\nBeatrice-lahti.\n\n\nStanley luuli näkemäänsä vettä Albert Njansan lahdeksi, jonka\nyhteyden pääjärven kanssa Gordon Bennet vuori verhosi, ja nimitti sen\nBeatrice-lahdeksi. Seuraavalla retkellään hänen oli suotu osoittaa,\nettä tämä vesi olikin eri järvi.\n\nTammik. 12:ntena retkikunta täällä sai Unjoron kuninkaan\nsodanjulistuksen, joka kovasti säikäytti ugandalaista saattojoukkoa,\nniinkuin luonnollista olikin, se kun oli lukumäärältään siksi pieni.\nPäälliköt päättivät palata takaisin, ennenkuin vihollinen ennätti\nsuurilla joukoilla sulkea paluutien, ja turhaan Stanley lahjoilla\nja kauniilla puheilla yritti taivuttaa heitä jäämään. Hänen omakin\nväkensä uhkasi palata saattojoukon mukana, ja lopulta Stanleyn täytyi\nmyöntyä ja jättää nähdyn järven tutkiminen sikseen. Neuvottelussa\nhän tyhjensi kiukkuaan saattojoukkoa ja ugandalaisia vastaan, jotka\nmuka aina olivat valmiit pelkuruudesta pettämään, mutta epäilemättä\nsyyt, joilla päälliköt vaativat palaamaan, olivat pätevät. Veneiden\nvienti Beatrice-lahteen olisi sitä paitsi ollut vaikea tehtävä rannan\njyrkkyyden vuoksi.\n\nPaluumatka tapahtui alussa häiritsemättä, mutta etäämpänä tehtiin\njälkijoukon kimppuun raivoisa hyökkäys, joka kuitenkin torjuttiin.\nJos retkikunta olisi kauemmin viipynyt, olisi se luultavasti tuhottu.\nStanley ilmoitti kirjeellä ja airueen kautta Mtesalle, kuinka hänen\npäällikkönsä oli käyttäytyneet, anastaen vielä kolme kantamusta\nhelmiäkin. Mtesa, joka sujuvasti kirjoitti arabialaista kirjoitusta,\ntämän tiedon saatuaan sekä hämmästyi että suuttui, luvaten lähettää\nparhaat päällikkönsä vaikka 100.000 miehen keralla saattamaan häntä\nAlbert Njansalle, jos hän halusi palata sinne. Stanley päätti kuitenkin\njättää yrityksen sikseen, se kun epäilemättä olisi synnyttänyt\nsodan, verenvuodatuksen ja ryöstön, jota matkan tarkoitus ei olisi\noikeuttanut. Hän ilmoitti päätöksensä Mtesalle kirjeellä, kiittäen\nhäntä tarjouksesta, mutta ilmoittaen muuttaneensa suunnitelmaansa.\nPäällikkö, joka häntä oli saattanut, menetti omaisuutensa ja\nluultavasti henkensäkin, koska Stanleyn lähettiläs viimeksi näki hänet\nraskaissa kahleissa.\n\nStanley kääntyi etelää kohti, Ugandan vasallimaahan Karagwehen, jossa\nSpeken hyvä ystävä Rumanika yhä hallitsi.\n\n\n\nStanley Karagwessa.\n\n\nHelmikuun 24:ntenä hän saapui Kafurroon, joka oli arabialaisten\nkauppapaikka Karagwessa. Stanley kävi sieltä Rumanikan luona\nkorkeammalla ylänkömaalla. Vaaroilta, joiden yli tie meni, oli\nsuurenmoinen näköala Kageran laakson ja Karagwen lukuisain pienten\njärvien yli, etäisille vuorenharjanteille ja syviin laaksoihin.\nSatakunnan kilometrin päässä luoteessa kohosi suunnattoman suuri vuori,\njonka sanottiin kuuluvan Mfumbiro vuoristoon. Näköalapaikan alla oli\nvihannalla pengermällä Rumanikan kylä.\n\nRumanika otti Stanleyn mitä ystävällisimmin vastaan ja Stanley\npuolestaan heti hänet nähdessään käsitti, miksi Mtesa niin suuresti\nkunnioitti ja rakasti tätä lempeämielistä pakanaa. He eivät\ntosin olleet koskaan toisiaan tavanneet, mutta Mtesan palvelijat\nolivat tarkkaan kuvanneet hänelle Rumanikan, ja koska he osasivat\nmestarillisesti matkia, niin oli tämän lempeä sointuisa äänikin\nkuulunut Mtesan korviin melkein yhtä luontevana, kuin jos hän olisi\nkuullut Rumanikan itsensä puhuvan. Kuningas oli 6 jalkaa 6 tuumaa\npitkä, eikä Stanley hänen vieressään kulkiessaan ulottunut muuta kuin\nhänen olkapäihinsä. Kuninkaan kaupunki oli lähellä kaunista järveä,\njohon Stanley kokosi »Lady Alicen» purjehtiakseen sen ympäri. Sitä\nennen pantiin kuitenkin toimeen kilpasoutu sen ja Karagwen kanoottien\nvälillä, joka kilpailu erinomaisesti huvitti sekä Rumanikaa että hänen\nkansaansa.\n\nStanley olisi halusta samonnut täältä suorinta tietä länteen,\nTanganjikan pohjoispäitse Njangveen, Lualaban rannoille, mutta\nKaragwessa saadut tiedot peloittivat moisesta yrityksestä. Heti\nlännessä oli naisen hallitsema Ruanda, jonka vaaleaihoiset asukkaat\nolivat niin häijyjä, ettei ainoakaan arabialainen ollut uskaltanut\nlähteä heidän maahansa. Sen sai Stanleykin kokea heti ensi rajakylässä,\njossa asukkaat tulivat vastaan keihäineen ja jousineen kuin örisevät\nkoirat. Ilman ainaisia taisteluita hän ei olisi voinut heidän maansa\nkautta kulkea. Noustuaan Kageraa melko matkan Stanley palasi Rumanikan\nluo ja sai häneltä oppaat Mtagatan lämpimille lähteille, jotka olivat\nmaan pohjoisosassa.\n\n\n\nMfumbiro.\n\n\nMatkalla näkyivät eräälle harjanteelle erinomaisen selvään Mfumbiron\nvaltavat tulivuorikeilat vaarallisten vihollismaitten takana. Mtagatan\nlähteet olivat samain tuliperäisten voimain viimeisiä elonmerkkejä\nsillä seudulla, niiden lämpötilat vaihtelivat 41—45 C. asteen välillä.\nNe olivat maanasukasten kesken suuressa maineessa, ja läheltä ja\nkaukaa saapui niille potilaita vammojaan parantamaan. Varsinkin\nihotauteihin ne kuuluivat erinomaisesti tehoavan. Sangen omituinen oli\ntämä afrikkalainen kylpypaikka alastomine kylpyvieraineen. Stanleyn\nlähteillä käydessä tuli ja meni sairaita laumoittain ja pieni laakso\ntarjosi mitä vilkkaimman kuvan pulikoivine, meluavine ja laulavine\nihmisineen.\n\nKuningas Rumanikalta Stanley sai paljon tietoja Karagwen\nmaantieteellisistä oloista, ja ellei kuningas itse tiennyt, lähetti\nhän aina hakemaan semmoisia miehiä, joilla hän tiesi olevan kustakin\nasiasta erikoistietoja.\n\n\n\nKivu järvi.\n\n\nStanley kirjoitti kuninkaan mielihyväksi muistiin kaikki, mitä kuuli\n— muun muassa tiedon lännessä olevasta Kivu järvestä, josta veden\nsanottiin juoksevan Tanganjikaän — vieläpä ne mynchhausiaaditkin, joita\nhyvä kuningas silmää iskien suvaitsi lisätä vakavampien tietojensa\nhöysteeksi.\n\n»Jotkut», sanoi kuningas, »ovat niissä etäisissä maissa nähneet\nihmeellisen kansan, jolla on niin pitkät korvat, että ne ulottuvat\njalkoihin asti; toista korvaa he käyttivät mattona nukkuakseen sillä,\ntoista suojaksi vilua vastaan kuin hienoa parkittua nahkaa. Ne miehet,\njotka heidät näkivät, kehoittivat muuatta tulemaan tänne minun\nluokseni, mutta matka oli niin pitkä, että hän kuoli tiellä.»\n\nRumanikan mielestä hänen maansa oli maailman paras. Hän näytti\nStanleylle aarreaittansa, joka oli täynnään aseita. Muun muassa\nkokoelmassa oli kuusitoista kömpelöä messinkisorsaa, kymmenen huonosti\ntehtyä messinkihirveä ja kymmenen vaskista päätöntä lehmää. Sitä\nparempia olivat aseet, sotakirveet, keihäät, miekat, veitset. Ruohosta\nkudotut kankaat olivat niin hienoja, että ne vetivät pumpulikankaille\nvertoja. Kuninkaan valtaistuin oli muovailtu pumpulipuun pölkyistä ja\nerinomaisen taidokkaasti valmistettu. Seinustalla oli arabialaisten\nantamia lahjoja, vaskitarjottimia ja tinaisia kansia, ja kunniasijalla\noli Speken lahjoittama pyssy. Rakennuksen ulkopuolella oli hyvässä\njärjestyksessä 52 rumpua. Tutkittuaan kuukauden ajan Karagwen\nvesistöjä, varsinkin Kageraa, jota maanasukkaat yleensä pitivät Jinjan\neli Niilin lähdejokena, Stanley maaliskuun lopulla v. 1876 lähti\nmatkaansa jatkamaan.\n\nSiihen saakka suorittamansa työn tulokset hän yhdistää seuraavin sanoin:\n\n»Tammikuun 17:nnestä 1875 huhtikuun 7:nteen 1876 olemme tutkineet\nNiilin etäisimpiä eteläisiä lähdehaaroja, soisista lakeuksista ja\nviljellyistä ylämaista, joissa ne syntyvät; aina siihen mahtavaan\nvesisäiliöön saakka, joka on saanut Viktoria Njansan nimen. Olemme\npurjehtineet koko tämän laajan veden ympäri, tunkeutuneet joka salmeen,\nlahteen, jokeen, olemme kulkeneet satoja maileja jalan tämän järven\npohjoisrannalla edes takaisin ja vihdoin melkoisen joukon keralla\ntutkineet niitä omituisia maita, jotka ovat Viktoria-järven ja Muta\nNzigen välillä; meille oli suotu nähdä tämän järven lahti, jonka\nnimitin Beatrice-lahdeksi, ja juoda sen makeata vettä. Heitimme sitten\nenemmät etsiskelyt sillä suunnalla ja kuljimme Kakongan suistamosta\netelää kohti sille lähdejoelle, joka tuo Viktoria Njansaan melkein\nkaikki vedet lännen ja lounaan kulmilta. Tutkittuamme tarkkaan puolet\nsen juoksusta täytyi meidän lähteä näistä seuduista ja kääntää kasvomme\nTanganjikaa kohti.»\n\n\n\nTanganjikalle.\n\n\nMatkatessaan Unjamwesin luoteiskulmien poikki Stanley äkkiarvaamatta\ntuli tekemisiin Mirambon kanssa. Kylässä, jossa hän majaili, syntyi\nsuuri pelko ja hämminki ja ryhdyttiin kiiruimman kautta sitä\nvarustamaan puolustuskuntoon. Stanley kiiruhti kuitenkin pois ennen\npelätyn rosvopäällikön tuloa, sillä kokemukset, joita hänellä oli\nedelliseltä kerralta, olivat opettaneet häntä toiste karttamaan\nmaanasukkaitten keskinäisiä riitoja. Myöhemmin hän Serombassa,\neräässä Unjamwesin suurimmassa kaupungissa, tapasikin Mirambon, joka\nrauhallisissa aikeissa kävi sikäläisten sukulaistensa luona. Mirambo\nsaapui loistavan ja hyvin varustetun seurueen kanssa ja tuli pian\nStanleytakin tervehtimään, jota hän miellytti siihen määrään, että\nStanley teki hänen kanssaan veriveljeysliiton, joka liitto auliilla\nlahjoilla vahvistettiin. Vieläpä Mirambo antoi Stanleylle oppaitakin,\njotka johtivat hänet sotaisten ja verenhimoisten Watutain rajaa pitkin,\nniin ettei hän joutunut tämän Tanganjikan koilliskulmilla asuvan kovin\nhäijyn rosvoheimon kanssa mihinkään tekemisiin.\n\n\n\nStanley purjehtii Tanganjikan ympäri.\n\n\nLähdettyään Serombasta toukokuun 4:ntenä Stanley jo saman kuun 27:ntenä\nsaapui Udjidjiin, Tanganjikan rannalle. Siellä »Lady Alice» jälleen\nkoottiin ja suurimman osan retkikuntaansa Udjidjiin jättäen Stanley 51\npäivässä purjehti tämän järven ympäri ja korjasi sen kartan.\n\nStanley kiinnitti etenkin huomiota järven laskuväylän etsimiseen. Hänen\ntapaamansa maanasukkaat väittivät, ettei sitä ollut ensinkään ja ettei\nLukugakaan, jonka Cameron oli löytänyt, juossut järvestä pois päin.\nRantoja pitkin edeten Stanley viimein saapui Lukugan lähtökohtaan,\neikä saattanutkaan huomata siinä minkäänlaista virtausta. Se oli\nmelkein kuivillaan ja ainoastaan tuulien mukaan liikkui vesi edes\ntakaisin. Stanley päätti, että Tanganjikan pinta ehkä on toisin ajoin\nniin korkealla, että tässä kuitenkin on vettä. Myöhemmin on huomattu,\nettä vedenpinta tosiaan voi vaihdella neljin viisin metrin, sen\nmukaan kuinka runsaat ovat vuotuiset sateet. Järven täyttymiseen ja\ntyhjentymiseen kuitenkin kuluu aikoja. Stanleyn käydessä vesi näytti\nnousseen jo vuosikausia. Kun Thomson v. 1879 kävi Lukugalla, oli se\nnopeasti virtaava joki. Muutaman vuoden kuluttua huomattiin järven\nvedenpinnan taas melkoisesti alentuneen.\n\nStanley tunnusteli keskellä järveä pohjaa lähes 400 metrin pituisella\nluotausnuorallaan, mutta se ei riittänyt. Myöhemmin on tavattu 1277\nmetrin syvyys ja on luultavaa, että järvessä on vielä syvempiäkin\nkohtia. Tanganjikan pohja on siis ainakin 500 metriä alempana\nmerenpintaa.\n\nUdjidjissa olivat retkikunnan asiat kovin huonolla kannalla Stanleyn\nsinne palatessa 51 päivää kestäneeltä onnistuneelta kiertoretkeltään.\nKylässä raivosi isorokko, johon Stanleynkin miehistä oli viisi kuollut\nja kuusi muuta sairastunut. Arabialaisten rokottamattomien orjien\nkesken rutto teki kamalia tuhoja ja heistä itsestäänkin ja heidän\nperheistään oli useita kuollut. Pocock oli potenut ankaraa kuumetta.\nKun Stanley kiirehti matkan jatkamista, alkoi miehiä karkailla\njoukoittain, kaikki kun pelkäsivät marssittavan oikopäätä Manjeman\nihmissyöjien lihapatoihin. 42 miestä 170:stä karkasi, joten retkikunnan\nmiesluku oli vähentynyt 128:aan. Kymmenkunta kuitenkin saatiin kiinni\nja raippoja saatuaan he suostuivat mukaan lähtemään.\n\n\n\nMatkalla Njangveen.\n\n\nKuljettuaan elokuun viimeisinä päivinä v. 1876 Tanganjikan poikki\nStanley lähti Manjemaa kohti. Onneksi matkan alku oli sangen lupaava.\nMaisemat olivat kauniita mäkimaita, metsät täynnään hedelmäpuita,\nihmiset erinomaisen ystävällisiä, käteviä ja avuliaita. Kaikenlaisia\nruokatavaroita oli runsaasti. Vaikka tie oli arabialaisten yleinen\nreitti Njangveen, herätti valkoinen mies kuitenkin hyvin suurta\nhuomiota. Lualabaan laskevien jokien latvoilla olivat laaksot\nkerrassaan ihastuttavia, kukkuloita, jyrkänteitä, laaksoja, kuruja\nja ristiin rastiin kulkevia selänteitä mitä vaihtelevimmin. Tuhansia\npieniä kirkkaita puroja virtasi maan läpi yhtyäkseen pieneksi, Luamaan\nlaskevaksi joeksi. Väki möi halvalla hinnalla yllin kyllin palmuvoita,\nsokeriruokoa, kauniita vuohia, lihoitettuja kanoja, bataatteja, papuja,\nherneitä, pähkinöitä ja maniokkijuurikkaita, hirssiä ja muuta viljaa,\nkypsiä banaaneja, pisankeja ja palmuviiniä, ja kirkasta raikasta\nlähdevettä oli kaikkialla.\n\n»Afrikan matkustajat usein kuvailevat afrikkalaisia kyliä», Stanley\nkirjoittaa, »mutta olen varma siitä, että harva kotona olevista koskaan\non saanut selvää käsitystä siitä, minkälaiselta niissä todellisuudessa\nnäyttää. Siitä syystä aion nyt esittää seuraavan pienen kuvauksen\nUhombon kylästä. Siinä on koko joukko matalia, suippoja ruohomajoja,\njotka ovat järjestetyt pyöreän avoimen pihamaan ympärille. Pihamaan\nkeskelle on jätetty kolme tai neljä viikunapuuta suomaan tälle\npienelle yhteiskunnalle varjoa ja antamaan päällikölle kuorta kankaan\nvalmistukseen. Majain ovet ovat sangen matalat, tuskin kolmeakymmentä\ntuumaa. Ruohomajain anastamalla alalla näkyy selvään maan kellervä\nväri; se on niin tiiviiksi poljettua, ettei siinä kasva ainoatakaan\nkortta.\n\n»Kun ilmestyin tälle yhteiselle kävelypaikalle, houkutteli se joka\nmajasta ulos omistajan ja muut asukkaat, kunnes lopulta olin jotenkin\nkirjavan joukon keskustana, joka puolella alastonta miestä, naista ja\nsuurta ja pientä lasta. Vaikka olin tullut tutkimaan Uhombon rahvasta\nja solmimaan päällikön kanssa ystävyysliiton, näyttivät kyläläiset\nolevan siinä uskossa, että minä olin tullut itseäni näyttelemään muka\nluonnon ihmeenä.\n\n»Näin edessäni satakunnan ihmisolentoa, osattominta, kömpelöintä\ntyyppiä, mitä ajatella saattaa. Ja vaikka liiankin hyvin tiesin, että\nnämä kurjat olennot ja minä itse olimme tuhansia vuosia takaperin\nsamasta siinneet, valtasi minut kuitenkin vastustamatta hiipivä\nepäusko, ja vielä tänä päivänä olisin valmis uhraamaan jonkun\nhopealantin sen miehen hyväksi, joka auttaisi minua kumoamaan tuon\nalentavan tosiasian.\n\n»Mutta terve järkeni sanoo minulle, etten saa kiinnittää liian suurta\nhuomiota näiden ihmisten likaisuuteen, rumuuteen tai alastomuuteen,\nvaan että minun tulee arvostella heidän oikea asemansa ihmiskunnassa\nottamalla huomioon, minkä verran he ovat Uhombossa raivanneet\nviljavainioita ja puutarhoja, ja minun täytyy silloin myöntää, että\nnämä kurjat ihmisraukat istuttavat ja kylvävät juuri samanlaisia\nkasveja kuin minunkin täytyisi viljellä, jos minun olisi pakko itse\npitää huolta ravintoni hankkimisesta. Näen myöskin, että heidän\nmajansa, vaikka ovatkin ruohosta, ovat melkein niin hyvin tehdyt, kuin\nainekset myöten antavat, ja olen tosiaan nukkunut huonommissakin. Jos\nheidän kanssaan puhuu heidän omalla kielellään omistuksen oikeuksista,\nniin saa piankin huomata, että he ovat sangen perehtyneet näihin\noikeuksiin. Sitä paitsi ovat heillä kaikki ruumiin lihakset, kudokset\nja suonet, samoin kuin kaikki näön, kuulon, hajun ja liikkumisenkin\nelimet yhtä hyvin kehittyneet kuin meilläkin. Ainoastaan omantunnon ja\nsuurempaan kokemukseen perustuvan arvostelun, ajatusten ilmaisun kyvyn,\nsielun ja järjen viljelyksen puolesta me olemme etevämmät.\n\n»Koetan sen vuoksi tuntea myötätuntoa karkeasti ja raa'asti\nmuodostuneita veljiäni ja sisariani kohtaan. Vähällä nauruun\npuhkeamaisillani tilanteen hullunkurisuuden vuoksi käännyn henkilön\npuoleen, jolla ikänsä vuoksi on oikeus vaatia kunnioitusta, ja sanon\ntavanmukaisen tervehdyksen jälkeen:\n\n»'Veljeni, istu viereeni tälle matolle ja olkaamme ystävät ja\njutelkaamme'; ja näin sanoessani pistän hänen käteensä parikymmentä\nkauria, pientä simpukkaa, jotka käyvät maassa rahasta. Silmäys hänen\nkurotettuun käteensä sai minut ajattelemaan, että sarvikuonon nahkasta\nvoisin leikata paljon kauniimman.\n\n»Puhuessani katselen hänen kasvojaan, jotka muistuttavat rumaa,\njostain merkillisestä tummanruskeasta, karkeasta kankaasta huonosti\ntehtyä, liioiteltua irvikuvanaamaria. Huulista selvään näkyy, kuinka\npaksun nahkan luonto oli hänelle varustanut, ja kun ne itsepintaisesti\nkarttoivat yhtymistä, oli suun muoto kumman epämääräinen, vaikkapa\nsuunnaton ja varustettu täysin, hyvin säilynein hammasrivein.\n\n»Hänen nenänsä oli niin latuska, että minä viattomana miehenä häneltä\nkysyin, mistä se johtui.\n\n»'Ah', hän sanoi, viekkaasti nauraen, 'se on äitini syy: pienenä\nollessani hän sitoi minut liian piukkaan selkäänsä kiinni'.\n\n»Hiuksensa hän oli pakottanut noudattamaan oikullista muotia, jakaen\nne notkoihin ja harjuihin ja teräviin huippuihin, niin että ne\nmerkillisesti olivat Uhombon maisemien näköiset. Lieneekö sitten muoti\ntodella saanut alkunsa maan luonnon tarjoamien mallien tutkimisesta.\n\n»Siirsin nyt katseeni kasvoista, jotka raakuudestaan, karkeudestaan\nja rumuudestaan huolimatta kuitenkin ystävällisen mielenlaadun ohella\nkuvastivat koko joukon viekasta leikillisyyttäkin, katsellakseni\nhänen alastonta ruumistaan. Päälle tuhritun keltamullan alta erotin\nihmeellisiä, oikullisesti tehtyjä ihopilkutuksia, kehiä, neliöitä\nja ristejä, ja seurailin ihmetellen niitä monia kovia piirteitä ja\npoimuja, joita ikä, sää ja tuuli, pahoinpitely ja hoidon puute olivat\naikaansaaneet.\n\n»Hänen jalkansa olivat kumman näköiset kasvannaiset, jalkapohjat kovat\nkuin kavio, ja hänen sääriään peitti aina polviin saakka likakerros\nlikakerroksen päällä; hänen lannevaatettaan on mahdoton sanoin\nkuvailla. Se oli hyvälle aistille kerrassaan kammon kapine ja ryysyisin\nenglantilainen kerjäläinen tai napolilainen lazzaroni on uhkeasti, jopa\nruhtinaallisesti puettu verrattuna tähän Uhombon 'kuninkaaseen'.\n\n»Kun vanha päällikkö oli näin kamala katsella, niin miten voinkaan\ninhoa herättämättä kuvata niitä halvempia veljiäni ja sisariani,\njoita seisoi ympärilläni. Kun katselin tätä kasvokokoelmaa, en muuta\nvoinut kuin itsekseni verrata: ruma, rumempi, rumin. Kun näin heidän\nalastomat, likaiset ruumiinsa, naisten tavattomat riippuvat rinnat ja\nheidän alastomuutensa yleisen hävyn tunnon puutteen, niin puhkesin\nsanomaan: iljettävää! yhdistäen siihen kaikki, mitä säädyllisyyden\nnimessä saatoin sanoa; sana muutoin onkin kyllin kuvaava.\n\n»Ja mitä minun tulee sanoa niistä rumista, ihmeellisistä hetaleista,\njoita heidän vyötäisillään riippuu, apinannahkan tupsuista,\ngorillanluun palasista, pukinsarvista, simpukan kuorista, ihmeellisistä\nkoristuksista ja niihin kuuluvista vielä ihmeellisemmistä\nvaatekappaleista? Ja entä ne esineet, joita heillä on kaulassaan —\nhiirenkallot, käärmeen nahkat ja muut? Ja kuinka ihmeellinen haju\nleviää kaikista näistä hullunkurisista, ihmismäisistä olennoista jotka\nseisovat tässä minuun tuijottaen! Eivät suinkaan vaieten: päinvastoin\nvaihdetaan sangen innokkaasti ajatuksia valkoisen miehen ulkomuodosta,\nilmaistaan mitä suurinta uteliaisuutta siitä, mistä tulen, minne\naion ja mitä asiaa minulla tänne oli. Ja tuskin on kysymys kysytty,\nkun siihen jo vastaa joku, joka luulee asian tietävänsä. Vastauksia\nsäestetään venyttelevin huudahduksin 'Va-a-a-antu!' (ihmisiä) ja\n'Eha-a!' ja nämäkö ovat ihmisiä!'\n\n»Ajatelkaa! Meidän valkoisten keskenämme väitellessä, ovatko nämä\nneekerit, joita edessämme näemme, ihmisiä, seisovat nämä olennot tässä\nja lausuvat julki suuren epäilyksensä, mahdammeko me valkoiset olla\nihmisiä!\n\n»Vallitsi hetken aikaa kuolon hiljaisuus, jonka aikana kaikkein naisten\nalahuuli vaipui alas ja he taas huudahtivat: 'Va-a-a-a-a-antu!'\nAlaleuat tosiaan vaipuivat niin alas, että kun he ikäänkuin ihmetystään\npainostaen kohottivat kätensä leukaan, niin olisi voinut luulla, että\nhe tekivät sen nostaakseen leukansa takaisin oikeaan asentoon. Ja\ntässä asennossa he punnitsivat sitä merkillistä tosiasiaa, että tässä\nihmeellisessä maailmassa tosiaan oli ihmisiä, joiden 'koko ruumis oli\nvalkoinen'.\n\n»Ammottavat suut tarjosivat hyvän tilaisuuden nähdä, kuinka terveet ja\nrubiinipunaiset heidän kielensä, kitansa ja ikenensä olivat ja ennen\nkaikkea, kuinka ihmeteltävän tasaiset ja kiiltävän valkoiset kaikkien\nhampaat.\n\n»Pienistä syistä on usein suuret seuraukset — ja minun koettaessani\nlaskea, kuinka monta kubabata (kiloa) hirssiä olisi tarvittu kaikkien\nnäitten ammottavien suitten täyttämiseksi ja montako kauria olisi\npitänyt olla semmoisen viljanpaljouden maksamiseksi — samalla kun\nkoko ajan ihmettelin nuoremman polven kirmailua, sillä nuoriso näytti\nkuin luonnostaan ilmaisevan rajatonta voittamatonta ihmetystään\nsiten, että se hyppi yhdellä jalalla, pisti peukalon suuhunsa (jonka\nkautta pidätettiin ihmetyksen huudahdus) ja löi reisiensä takapuoleen\nkämmeniään ikäänkuin painostaakseen jotain, jota oli mahdoton sanoin\nilmaista — Silläaikaa kuin kiinnitin huomioni tähän kaikkeen ja juuri\nkun arvelin, että oli aika sanoa jäähyväiset, sattui niin, että\nmuuan äsken mainituista viattomista nuorukaisista, joka oli veljiään\nlevottomampi, kaatui puuta vastaan nojaavaan pitkään ja paksuun\npaaluun. Paalu kaatui ja satutti erästä miestäni pahoin päähän. Ja\npaikalla naisilta pääsi vilpitön ja sydämellinen säälin huuto ja heidän\nkasvonsa ilmaisivat niin peittelemätöntä osanottoa haavoittunutta\nkohtaan, että sydämeni terävämmin kuin silmäni näki lian, alastomuuden\nja keltarauhan valepuvun alta ihmissydämen, joka sykki myötätunnosta\nvertaisensa tuskan nähdessään, ja silloin heidät tunsin ja heitä\ntervehdin omina osattomina sisarraukkoinani.\n\n»Tässä nyt valjenneessa uudessa valossa huomasin, että olin tehnyt\nmustille sukulaisilleni vähän vääryyttä ja että olisin voinut kuvata\nheidät vähemmällä ankaruudella ja vähemmällä ylenkatseella heidät\nmaailmalle esitellä.\n\n»Ennenkuin lähdin tästä kylästä, saivat he minut vielä enemmän katumaan\nentistä ylpeyttäni, sillä päällikkö alamaisineen lahjoitti meille koko\njoukon banaaneja, kananpoikia, maissia ja palmuviiniä ja he saattoivat\nminua kunnioittaen kauas kylän ja vainioitten ohi ja lopuksi minusta\nerotessaan vakuuttivat, että jos vielä toiste tulisin heidän maassaan\nkäymään, niin tekisivät he toisen vierailuni ensi vierailua paljon\nhauskemmaksi.»\n\n\n\nManjemassa.\n\n\nLokakuun 4:ntenä retkikunta Uhombosta saapui Manjeman rajakylään, jossa\nalkoi uusi rakennusmalli. Pipomainen majan muoto vaihtui nelikulmaiseen\nloivakattoiseen. Seinät olivat palmikoidut ja usein siististi savella\nsilatut. Luonto kävi entistä jylhemmäksi. Heinä oli pitkää ja terävää\nkuin puukon nirkko, ruovot pitkiä ja sitkeitä kuin bambu, köynnöskasvit\nlaivantouvien vahvuisia.\n\nKabambaressa asukkaat vielä hartaasti muistelivat Livingstonea ja\nkiittivät hänen hyvyyttään. Toisissa kylissä päälliköt koettivat\nsaada Stanleylta apua naapureitaan vastaan, ja kun valkoinen mies ei\nsuostunut sekaantumaan heidän sotiinsa, eivät he pitäneet häntä yhtä\nhyvänä kuin arabialaisia. Heidän keskenäiset taistelunsa kuitenkin\nenimmäkseen olivat vain turhaa uhittelua, nuolienampumista matkan\npäästä ja sanasotaa, kunnes kumpikin puoli väsyi leikkiin. Vasta kun\narabialaiset sotaan sekaantuivat, siitä tuli täysi tosi ja tuho peri\nsen puolueen, jota vastaan he ampuma-aseineen taistelivat. Monessa\nkylässä naiset juoksivat pakoon heti retkikunnan ilmestyessä.\n\nManjemalaiset olivat Stanleynkin mielestä verraten kaunista väkeä,\nmuistuttaen Ugandan hima-ylimystöä. Retkikuntaa he pahasta maineestaan\nhuolimatta kohtelivat ystävällisesti. Tämä etupäässä johtui siitä,\nettä se oli siksi suuri ja hyvin varustettu. Jos se olisi ollut pieni\nja heikko, olisi rahvas näyttänyt verenhimoisen ihmissyöjä-luonteensa.\nLivingstonea vastaan tehtiin Manjemassa hänen hyvyydestään huolimatta\nneljä murhayritystä. Retkikunnan aasit herättivät ylenmäärin suurta\nhuomiota. Muuan niistä näytti nauttivan tästä huomiosta. Sen huuto\noli melkein kuin leijonan kiljunaa, ja huomatessaan alkuasukkaitten\naina juoksevan pakoon sen huutamaan ruvetessa, rupesi se harjoittamaan\nheidän peloitteluaan urheiluna. Manjeman vaaroilta oli laajoja\nnäköaloja Tanganjikan ylängöltä alkavaan Luaman laaksoon, ja vihdoin\nnäkyi eräältä mäeltä sen lasku Lualabaan.\n\n\n\nLualaba.\n\n\nLuama oli suustaan noin 360 metriä leveä, Lualaban leveys yli 1300\nmetriä. Kaikki tervehtivät Lualabaa ilohuudoin ja Stanley antoi\nretkikunnan pysähtyä, voidakseen ihailla näköalaa. Salainen hurmaus\nvaltasi hänen sydämensä ja hän aavisti, että luonnon nyt täytyisi\nluovuttaa julki salaisuutensa, jota se kautta aikain oli niin\nkateellisesti varjellut. Hän päätti seurata Lualabaa mereen saakka,\nolipa tämä meri sitten Välimeri tai Atlantti. Kiiruhtaen väkeään hän\nsamosi eteenpäin ja saapui Muana Mamban kylään, jossa kuulu Tippu Tip\notti hänet vastaan ja kohteliaalla, avuliaalla käytöksellään teki\nStanleyhin mitä parhaan vaikutuksen.\n\nStanley seisoi nyt saman arvoituksen edessä, jonka ratkaiseminen\noli saanut Livingstonea uhraamaan kaikki, lopulta henkensäkin, jota\nCameron oli turhaan koettanut ratkaista, jonka selvitystä koko\nsivistynyt maailma, näiden molempien yrityksistä innostuneena, suurella\nhartaudella odotti. Oliko tämä joki Niili vaiko Kongo? Livingstone\noli luullut sitä Niiliksi viimeiseen saakka, vaikka hän olikin joskus\nheikkoina hetkinä tunnustanut, että se sittenkin saattoi olla Kongo.\nTiedemiehet luulivat Lualabaa Kongoksi, perustellen arvelunsa etupäässä\nLivingstonen ja muitten ilmapuntarimittauksiin. Niiden mukaan Njangve\noli siksi matalalla, ettei Lualaba mitenkään voinut laskea Albert\nNjansaan. Ainoa mahdollisuus olisi ollut, että se olisi laskenut\nNiiliin Bahr-el-Ghazalin kautta, mutta sikäläisetkin suoseudut olivat\nkuitenkin siksi korkealla merestä, että joella olisi Njangvesta ollut\nhyvin vähän alenemisen varaa, jos se olisi sille suunnalle vetensä\nvienyt ja Niiliin purkanut. Sitä paitsi oli Lualaba Cameronin mielestä\nniin vetevä, ettei sen vesi olisi Niiliin mahtunut. Stanley oli\nLivingstonen tavattuaan puolustanut tämän otaksumaa, mutta luultavaa\non, että sisäinen ääni hänellekin nyt kuiskasi joen olevan Kongon.\n\n\n\nNjangvessa.\n\n\nNjangve, jonne Tippu Tipin asemalta oli vain lyhyt matka, oli yhä\nedelleenkin, samoin kuin Livingstonenkin käydessä, arabialaisten\netäisin asema näillä seuduin. Sitä kauempana ei kenkään ollut\nkäynyt edessä päin, eikä kukaan tiennyt muuta kuin huhuja siitä,\nminkälaisten maitten kautta Lualaba virtasi ja mitä näissä maissa oli.\nPaikkakuntalaiset väittivät siellä asuvan julmia ihmissyöjiä ja vielä\npahempia kuin nämä olivat muka kääpiöt. He eivät suostuneet millään\nehdolla lähtemään siihen maahan, eivätkä edes veneitä myymään niille,\njotka olisivat halunneet sinne matkustaa. Livingstonelta kiellettiin\nveneet epäilemättä hänen onnekseen ja Cameronilta niinikään.\n\n\n\nArabialaiset kääpiöitten maassa.\n\n\nStanley koetti nyt taivuttaa Tippu Tipiä lähtemään kerallaan\nlöytöretkelle hyvää maksua vastaan ja tätä asiaa pohdittaessa hän sai\nkuulla retkestä, jonka Mtagamojo niminen arabialainen oli melkoisen\njoukon keralla tehnyt kääpiöiden maahan, menettäen siellä suurimman\nosan väestään ja varustuksistaan. Kuljettuaan ensin Lualaban pohjoista\nrantaa suunnattoman aarniometsän läpi Mtagamojo arabialaisineen ja\norjineen oli poikennut jokirantaan ja ihmissyöjiä vastaan taistellen\nvihdoin kulkenut sen yli, tavatakseen sen takana vielä hurjempia\nihmissyöjiä. Eräässä paikassa he saivat tiedon vielä Lomaminkin takana\nasuvista kääpiöistä, joilla sanottiin olevan suunnattoman paljon\nnorsunluuta, ja tätä norsunluumaata arabialaiset lähtivät saavuttamaan,\nsamoin kuin espanjalaiset konkistadorit aikanaan kultamaata Doradoa.\nMutta toisin kuin Doradon etsijät arabialaiset todella löysivät\nnorsunluumaan — kovaksi onnekseen. Kuusi päivää matkustettuaan he\nsaapuivat kääpiöiden maahan ja ostivat siellä kahdessa päivässä enemmän\nnorsunluuta kuin muualla monessa viikossa. Kääpiöitä oli lähtenyt\nedeltäpäin kuninkaaltaan lupaa pyytämään, että arabialaiset saisivat\ntulla hänen pääkaupunkiinsa, ja »kolmantena päivänä pikkumiehet\npalasivat takaisin ja toivat tiedon, että saisimme asua kuninkaan\nkylässä. Tämä kylä tietenkin oli vain pitkä katu, jonka kahden puolen\noli majoja. Meille annettiin osa kylästä asuttavaksi. Kuningas oli\nensimmäisenä päivänä ystävällinen, taikka ainakin näytti olevan,\nseuraavana päivänä hän oli vähemmän ystävällinen, mutta möi kuitenkin\nkosolta norsunluuta. Siitä ei ollut puutetta. Kääpiöitä saapui joka\ntaholta. Ah, se oli suuri maa! Ja kaikki he toivat meille norsunluuta,\nkunnes meillä oli nelisensataa hammasta, isoja ja pieniä, niin paljon\nkuin kantaa jaksoimme. Olimme ostaneet ne kuparilla, helmillä ja\nkaurisimpukoilla, mutta kankaista ei huolittu, sillä kaikki kääpiöt\nkulkivat alasti, kuninkaasta alkaen. Meidän ei ensimmäisinä kymmenenä\npäivänä tarvinnut nähdä nälkää kääpiöitten maassa. Banaanit olivat\nkäsivarteni mittaisia ja pisangit yhtä pitkiä kuin kääpiöt itse.\nPisangissa oli miehelle koko päiväksi syötävää. Kun olimme saaneet\nniin paljon norsunluuta, kuin kantaa jaksoimme, aloimme arvella, että\noli viisainta lähteä paluumatkalle. Sanoimme kuninkaalle, että aioimme\nlähteä pois. Ihmeeksemme kuningas vastasi — hän ei ollut koipeani\npidempi — ett'emme me saaneet lähteä, koska se oli hänen maansa, eikä\nsieltä saanut lähteä, ennenkuin hän oli luvan antanut.» Kuningas\ntahtoi, että arabialaisten piti ostaa kaikki norsunluu, mitä hänellä\noli, sillä hän tahtoi enemmän kaurisimpukoita, puri hammasta ja oli\nkuin vihainen marakatti. Mtagamojo nauroi, sillä kääpiö näytti kovin\nhullunkuriselta; miestensä kanssa neuvoteltuaan hän päätti kahden\npäivän kuluttua lähteä paluumatkalle. Mutta jo ennenkuin neuvottelu\npäättyi, alkoivat kääpiöt hyökkäyksensä, ampuen ensin myrkytetyllä\nnuolella erään arabialaisen orjattarista ja tuiskuttaen sitten\nnuolia arabialaisten itsensä ja heidän väkensä päälle, niin että\nilma oli mustanaan. Kääpiöt kiljuivat ja rähisivät kuin marakatit.\nArabialaisten väestä moni heitti myrkkynuolen haavoittamana henkensä,\nennenkuin he edes olivat ennättäneet kokoontua, itseään puolustaakseen.\nMtagamojo joutui joka paikkaan ja hän halkoi kääpiöitä isolla kahden\nkäden miekallaan kuin banaaneja. Nuolet puhkaisivat monesta kohden\nhänen paitansa. Moni muu taisteli yhtä urhoollisesti, mutta se ei\nriittänyt. Puitten latvat, korkea ruoho olivat täynnään kääpiöitä ja\nlopulta arabialaisten täytyi kaataa banaaneja, repiä huoneita ja ovia\nvarustukseksi leirinsä ympärille, ja jonkun tunnin kuluttua kääpiöt\nkartoitettiin. Mutta pian saapui uusi kääpiöarmeija hyökkäämään, ja\nhe olivat niin pieniä, että heitä tuskin näki. Eivät yöllä eivätkä\npäivällä he antaneet arabialaisille rauhaa. Parin päivän kuluttua\nheidän täytyi miekka kädessä raivata itselleen tie joelle vettä\nsaadakseen ja tällöin he saivat kiinni kääpiöitä, muun muassa heidän\nkuninkaansa. Muilta pää hakattiin pois ja heitettiin varustuksen\nulkopuolelle, mutta kuningas päästettiin irti, kun piirittäjät\nsuostuivat tekemään rauhan. Tuskin he kuitenkin olivat saaneet\nkuninkaansa takaisin, kun sota alkoi uudelleen kahta rajummin, ja kun\narabialaisilta ruuti uhkasi loppua parin päivän kuluttua, päättivät\nhe miekalla raivata tien auki ja paeta. »Kun kaikki oli järjestetty,\nhyökkäsimme pää kumarassa vihollista vastaan. Syntyipä siitä\nkilpajuoksu! Kun pikkumiehet näkivät meidän juoksevan leveine pitkine\nmiekkoinemme, jotka olivat kirkkaat kuin lasi, juoksivat he pakoon,\nja kuin sudet me ajoimme heitä takaa pari tuntia. Ja monta, monta me\ntapoimme, sillä he eivät päässeet juoksemaan yhtä nopeaan kuin me.\nSitten palasimme leiriin, kokosimme kiireellä tavaramme, otimme matkaan\npuolet norsunluustamme ja riensimme metsään. Kuljimme koko sen yön\nja laskeuduimme vihdoin uupuneina makaamaan. Herra, keskellä yötä ne\ntaas olivat kimpussamme. Nuolia kihisi joka suunnalla ja joka minuutti\njoku kaatui. Ruutimme oli loppumaisillaan. Lopulta lähdimme pakoon\nnakattuamme pois kaiken muun paitsi pyssyt ja miekat. Silloin tällöin\nkuulimme Mtagamojon torven puhalluksia ja seurasimme niitä. Mutta\nmelkein kaikki olivat nälästä ja janosta niin uupuneita, että heidän\nsydämensä pakahtui juoksusta ja he kaatuivat kuolleina maahan. Toiset\nlaskeutuivat maahan lepäämään, mutta paikalla ne pienet ilkiöt olivat\nheidän kimpussaan ja tappoivat heidät. Herra, siitä suuresta joukosta\n(310 pyssystä), joka oli Njangvesta lähtenyt, palasi vain kolmekymmentä\nhengissä, ja minä olen yksi niistä.»\n\nStanley ei näytä uskoneen tätä kertomusta, mutta myöhemmin hän\nsai kylläkin katkerien kokemuksien kautta tuta, että se perustui\ntosiasioihin. Kaikki tiedot, mitä arabialainen antoi edessä olevista\naarniometsistä ja niiden hirmuista ynnä sotaisista ihmissyöjistä,\nolivat tosia. Paikkansa piti sekin, että Lualaba virtasi suunnattoman\nkauan luodetta kohti, jatkaakseen sitten matkaa tietymättömiin.\n\nKauan vastustettuaan Tippu Tip lopulta suostui saattamaan Stanleyta\nkuusikymmentä leirimatkaa, neljän tunnin marssi yhdeksi leirimatkaksi\nlukien. Tippu Tip nähtävästi halusi laajentaa orjastus- ja\nnorsunluukauppa-aluettaan ja siis monella tavalla hyötyä Stanleyn\nkumppanuudesta. Stanley taas lupasi palata hänen kerallaan Njangveen,\nellei matkan jatkaminen tämän jälkeen näyttäisi mahdolliselta.\n\nNäin pitkälle päästyään Stanley ilmoitti aikomuksensa Frank Pocockille,\njota ei tarvinnut paljoa kehoittaa, ennenkuin hän oli asiaan\ninnostunut. Paremmaksi vakuudeksi he kuitenkin päättivät heittää arpaa.\nArpa ratkaisi joka kerta matkan jatkamista vastaan, mutta he päättivät\njatkaa sitä sittenkin, laskea Lualaban päähän saakka, olipa tämä\npää missä tahansa. Väelleen Stanley ei uskaltanut ilmoittaa, kuinka\njärkähtämättömän päätöksen hän oli tehnyt, vaan lupasi palata takasin,\nelleivät maanasukkaat kuudenkymmenen päivämatkan kuluttua muuttuisi\nystävällisiksi tai jollei tavattaisi muita kauppiaita. Stanley\npestasi jonkun verran uutta väkeä, niin että hänellä oli kaikkiaan\n154 miestä, naista ja lasta, Tippu Tip otti mukaan 700 miestä, joista\n300:n piti omin päin rosvota orjia ja norsunluuta, kun oli päästy\nuusiin seutuihin. Marraskuun 5:ntenä 1876 Stanley lähti Njangvesta\nmatkaa jatkamaan. Hänen tarkoituksensa tällä epätoivon yrityksellä oli\n»heittää tulisoihtu poikki mustien maanosan».\n\n\n\nLualabaa laskemaan.\n\n\nMatka kävi maitse Lualaban itärantaa, Stanley kun pelkäsi joen ehkä\nsille suunnalle kääntyvän Niiliin yhtyäkseen ja siten huomaamatta\nkarkuun pääsevän. Seudut olivat alussa avoimet, kaunista aaltoilevaa\nmaata, joka ennen oli ollut asuttua, nyt sitä vastoin oli kokonaan\nautiona. Se kasvoi erinomaisen rehevää ruohoa ja olisi antanut\nihmeteltäviä satoja, elleivät arabialaiset ja heidän julmat kätyrinsä,\nmanjemat, olisi vieneet viljelijöitä orjuuteen ja tappaneet niitä,\njotka eivät olleet käypää ihmistavaraa.\n\n\n\nAarniometsässä.\n\n\nMarraskuun 6:ntena retkikunta jätti jälkeensä avomaat ja tuli\nsuunnattomaan aarniometsään. Samalla alkoivat varsinaiset vaikeudet.\nTie oli kirvein raivattava, jalat upposivat liejuiseen maahan, josta\nnousi tukahduttavia löyhkiä, ja kasvullisuus oli aarniometsässä niin\nsuunnattoman rehevä, että siinä keskellä päivääkin oli hämärä. »Emme\ntienneet, oliko metsän latvoilla kirkas päivänpaiste, vai oliko taivas\npilvessä», kirjoittaa Stanley, »sillä päiväsydännä oli yhtä pimeä kuin\nlauhkeissa ilmanaloissa tunti auringonlaskun jälkeen.» Kaikki olivat\npäivät ja yöt märkiä kuin uitetut aarniometsän kosteuden vuoksi.\nEtanamaisen hitaasti retkikunta eteni pitkässä jonossa kaitaista uraa,\njota pitkin varsinkin veneenkantajain oli ylen vaikeata saada isoja\ntaakkojaan eteenpäin kuljetetuksi. Oksat ja köynnöskasvit ainiaan\ntakertuivat niiden kulmiin. Ei koskaan Stanley ollut nähnyt metsää,\njota olisi voitu tähän verrata. Alusmetsä oli ihmeteltävän taaja:\n»Sananjalkoja, keihäsruohoa, vesiruokoja ja kämmeköitä vaihteli villin\nviiniköynnöksen, vankkain »Ficus elastica» lonkeroitten ja laajalle\nleviäväin mimosain, akaasiain, tamarindien, liaanien, monenlaisten\npalmujen kanssa, jotka kaikki keskenään kilpailivat saadakseen edes\nvähän tilaa. Ne ponnistivat kohti taivasta kasvuvoimalla, joka vain\nmoisessa saunalöylyssä on mahdollinen.» Metsässä vilisi eläimiä,\nmilloin nähtiin kolmen metrin mittainen käärme, milloin myrkyllisiä\nviheliäisiä kyitä, puissa kiikkui kymmenittäin valkoniskaisia apinoita,\nkiljuvia babiaaneja juoksi niitten välissä ja simpansseilla oli pesänsä\nkorkealla oksien keskellä. Maassa mateli tuhatjalkaisia ja muurahaisia\narmeijoittain, kaikkialla kihisi kaikenlaisia muita hyönteisiä.\n\nJo yhdentoista päivän vaelluksen jälkeen Tippu Tip tuli katumapäälle ja\nsanoi, ettei hänellä sopimusta tehdessään ollut aavistustakaan tämän\nmetsän kamaluudesta, että sen myrkyllinen ilma tappoi hänen miehensä,\nettä maassa, jossa he nyt olivat, oli mahdoton matkustaa, että se oli\nvain kurjain pakanain, apinain ja villipetojen asuinpaikaksi määrätty.\nHän aikoi siitä paikasta palata takaisin, mutta Stanley sai hänet\nsuostumaan kulkemaan vielä 20 päivämatkaa eteenpäin sillä ehdolla, että\nlähdettäisiin Lualaban toiselle rannalle, jos sillä puolella olisi\nparempi kulkea.\n\nMetsämaassa, Ureggassa, oli kuitenkin kyliäkin, joista suunnaton\nretkikunta sai ruokavaroja. Asukkaat olivat taitavia seppiä. Stanleyn\nhuomio kiintyi pääkalloihin, joita kylissä oli pari tuumaa maahan\nkaivettuina pitkät rivit. Maanasukkaat sanoivat niitä sokon eli\nsimpanssin kalloiksi ja Stanley sai pari mukaansa. Prof. Huxley\nEnglannissa empimättä päätti, että ne olivat ihmisen kalloja.\nIhmissyöjät siis joko häpeästä salasivat kamalan lihanmakunsa, taikka\ntekivät sen pelosta, tietäen arabialaisten inhon tätä kamalaa tapaa\nkohtaan.\n\nSeitsemäntenätoista päivänä retkikunta jälleen saapui Lualaballe.\nYlevänä vaelsi suuren, leveän ja syvän Lualaban ruskea vesi siitä ohi.\nToisellakin rannalla oli synkkä aarniometsä. Stanley käski rummunlyöjän\nkutsua väen kokoon, ja se totteli, vaikka hitaasti. Arabialaiset\nmiehineen tulivat niinikään.\n\n\n\nStanley suostuttaa väkensä.\n\n\n»Ystävät», Stanley alkoi, »etsimme tietä, etsimme keinoa, miten päästä\neteenpäin. Haen tietä, jota myöten pääsisin merelle. Olen sen löytänyt.»\n\n»Ah! ah!» huudahtivat kaikki mutisten ja loivat toisiinsa kysyviä\nsilmäyksiä.\n\n»Niin! Olen sen löytänyt. Katselkaa tätä valtavaa virtaa! Alusta pitäen\non se juossut niin, kuin sen näette tänäänkin juoksevan. Se on kulkenut\nhiljaisuudessa ja pimeässä. Minne? Suolamereen, jonne kaikki virrat\njuoksevat! Lähellä tätä suolamerta, jolla suuret alukset purjehtivat\nedes takaisin, asuvat minun ja teidän ystävänne. Eikö niin?»\n\nHuudettiin: »Niin! niin!»\n\n»Kuitenkaan, mieheni — vaikka tämä virta on niin suuri, niin leveä ja\nsyvä, ei ole kukaan ihminen vielä kulkenut sitä matkaa, joka vie tästä\npaikasta suolamerelle, missä valkoiset ystävämme asuvat. Minkätähden?\nSentähden, että sallima oli antanut sen meidän tehtäväksemme.»\n\n»Ah, ei! ei, ei!» huusi väki, pudistaen päätänsä.\n\n»Niin», jatkoi Stanley koroittaen äänensä, »minä sanon teille ystäväni,\nettä aikojen alusta tähän päivään saakka on ollut sallittu, että me sen\ntekisimme. Se on meidän työmme, eikä kenenkään muun. Se on sallimuksen\nääni! Ainoa Jumala on määrännyt, että virta tulee tänä vuonna koko\npituudessaan tunnetuksi! Meidän ei enää tarvitse ponnistaa ja kärsiä,\nei pelätä kauheassa pimeässä; me kuljemme veneellä, emmekä poikkea\njoelta muille teille. Tänään työnnän veneeni virran vesille, enkä jätä\nsitä, ennenkuin olen lopettanut työni. Sen vannon.\n\n»Ja kuulkaa nyt, te wangwanat (vapaat sansibarilaiset)! Te, jotka\nolette seuranneet minua matkallani erämaiden läpi ja purjehtineet\nkanssani suurien järvien ympäri. Te, jotka olette seuranneet minua\nlasten tavoin, seuranneet isäänne aina tänne asumattomaan maahan\nsaakka — tahdotteko todella jättää minut tänne? Täytyykö minun\nvalkoisen veljeni kanssa yksinäni lähteä matkalle? Tahdotteko palata\ntakaisin ja sanoa valkoisille ystävilleni, että jätitte minut tänne,\ntähän villiin seutuun, ja heititte minut tänne kuoleman omaksi? Vai\ntahdotteko te, joita kohtaan minä olen ollut niin hyvä ja joita minä\nrakastan aivan kuin omia lapsiani, tahdotteko te sitoa minut ja viedä\nminut väkivallalla takaisin? Puhukaa, arabialaiset! Missä ovat nuoret\nleijonamieliset mieheni? Puhukaa, wangwanat, ja näyttäkää minulle ne,\njotka uskaltavat seurata minua!»\n\nUledi, majoitusmestari, juoksi Stanleytä kohden, heittäytyi maahan\nhänen eteensä ja sanoi, syleillen hänen polviansa:\n\n»Katso minuun, herra! Minä olen yksi niistä. Minä tahdon seurata sinua\nkuolemaan saakka!»\n\n»Ja minä», huusi Kasheeshe.\n\n»Ja minä», sanoi pieni Mabruki ja astui esiin.\n\n»Ja minä, ja minä, ja minä!» huusi »Lady Alicen» miehistö.\n\n»Hyvä! Tiesin, että minulla on ystäviä. Te, jotka tahdotte ottaa osaa\ntuleviin seikkailuihini, asettukaa toiselle puolelleni, että voin\nlaskea lukunne.»\n\nHeitä oli kahdeksanneljättä luvultaan! Yhdeksänkymmentäviisi seisoi\npaikoillaan virkkamatta sanaakaan.\n\n»Minulla on kyllin monta miestä. Niin, vain teidänkin kanssanne,\nystäväni, pääsen merelle. Mutta meillä on aikaa kyllin. Emme vielä ole\nrakentaneet kanoottejamme. Emme vielä ole eronneet arabialaisista.\nTulemme vielä kulkemaan pitkät matkat Tippu Tipin kanssa. Ehkäpä vielä\ntapaamme ystävällisiä ihmisiä, joilta saamme ostaa kanootteja. Ja olen\nvarma siitä, että ne yhdeksänkymmentäviisi miestä, jotka nyt pelkäävät\njatkaa matkaa kanssamme, eivät eronhetkellä jätä veljiänsä, herraansa\nja valkoista veljeänsä, vaan purjehtivat heidän kanssaan virtaa alas.\nKuitenkin kiitän teitä, enkä tule unhottamaan nimiänne.»\n\nVäkijoukko hälveni ja kukin meni askareihinsa.\n\n\n\nVihamielisiä alkuasukkaita.\n\n\nTippu Tip koetti kaikenlaisilla pelotuksilla edessä olevista vaaroista\nsaada Stanleyn luopumaan tuumastaan, mutta tämä pysyi jäykkänä ja\nantoi koota »Lady Alicen». Toiselle puolelle oli kuitenkin keräytynyt\npaljon vihamielisiä maanasukkaita, jotka eivät millään hinnalla\nsuostuneet kuljettamaan retkikuntaa omalle puolelleen. Sanottuaan\ntämän he alkoivat laulaa hurjinta, salaperäisintä laulua, mitä Stanley\noli milloinkaan kuullut; se päättyi aina heidän sotahuutoonsa »Uuhhu,\nuuh-hu-hu-hu!» Stanley yritti kuitenkin päästä heidän kanssaan\nhyviin väleihin ja nämä lopulta suostuivat tulemaan joen saareen\nveriveljeysliittoa solmimaan, mutta aikoivatkin käyttää tilaisuutta\ntappaakseen Pocockin seuralaisineen. Stanley oli kuitenkin moisen\nmahdollisuuden varalle ryhtynyt varotoimiin ja onnettomuus siten\nvältettiin. Stanley vei nyt veneellään muutaman kymmenen miestä\ntoiselle rannalle, ja kun nämä olivat saaneet siellä jalansijaa,\nniin suostuivat maanasukkaat kuljettamaan sinne kanooteillaan\nloput. Seuraavana päivänä retkikunta aikoi yhä parantaa suhteita,\nmutta maanasukkaat olivatkin lähteneet kaikki pakoon, jättäen\npääkalloriveillä koristetut kylänsä tyhjiksi. Pitkin matkaa olivat\nkylät edelleenkin tyhjinä, metsistä kaikui »Uuh-hu-hu-hu!» missä vain\nretkikunta liikkui, ja pienempien osastojen kimppuun hyökättiin.\nStanley pienen joukon keralla laski jokea, pääosa retkikunnasta samosi\nrantoja, milloin ei eksynyt kauemmaksi sisämaahan, jossa täytyi\ntapella. Maaosaston keskuudessa alkoivat taudit, varsinkin isorokko,\ntehdä tuhojaan. Kuudesta rannoilta löydetystä kanootista tehtiin uiva\nsairashuone, joka »Lady Alicen» keralla laski jokea.\n\n\n\nEnsimmäinen koski.\n\n\nPian saavuttiin sitten ensimmäiselle koskelle, jota veneellään\ntutkiessaan Stanley oli vähällä joutua väijytykseen. Kaksi hänen\nkanooteistaan, joissa viisi miestä omin lupinsa koetti laskea kosket,\noli pyörteissä kaatunut, miehet olivat nousseet niiden pohjalle, mutta\nsamalla oli puolenkymmentä villikanoottia hyökännyt heidän kimppuunsa.\nStanleyn neuvokkuuden kautta haaksirikkoutuneet kuitenkin saatiin\npelastetuiksi. »Lady Alice» kannettiin koskien ohi, kanootit saivat\nlaskea ne tyhjinä.\n\n\n\nMarkkinapaikat.\n\n\nTällä osalla Lualabaa eli Livingstonea, jonka nimen Stanley joelle\nantoi, oli omituisia heimojen välisiä kauppapaikkoja aina 5—7\nkilometrin päässä. Nämä paikat, jotka olivat puolueetonta aluetta,\nolivat suuria avoimia ruohokenttiä, joitten keskellä oli kauniita\npuuryhmiä, taustana läpitunkematon synkkä aarniometsä, etusivulla leveä\njoki. Määräpäivinä markkinapaikoille kokoontui väkeä sekä lähiseudusta\nettä etäämpääkin metsistä ja kaukaa joen itäpuolelta. Jonkun aikaa\nmarkkinapaikalla sitten vallitsi mitä vilkkain elämä, mutta kun päivä\noli puolesta ohi, hajaantui rahvas taas, ja apinat ja papukaijat olivat\nsitten paikan ainoat asukkaat.\n\nJoulukuun 5:ntenä retkikunta saapui Ikonduun, hyvin suureen kylään,\ntaikka oikeammin kyläryhmään, sillä siihen kuului monta kylää, joitten\nväliä oli vain joku sata metriä. Niitten kaikkien läpi kulki katu, joka\noli nelisen kilometriä pitkä. Majain takana oli lehtoja, joissa oli\nbanaani- ja palmuryhmiä. Kussakin majassa asui aina kaksi perhettä,\njoilla oli kummallakin oma päätyhuoneensa; keskimmäinen huone oli\nyhteinen. Rakennusmalli päätyineen ja kaltevine kattoineen oli sama\nkuin Manjemassa, mutta täällä seinät olivat ruohoista. Majoissa oli\nakkuna-aukot ja kaiken kaikkiaan ne olivat sangen kuivat ja viihdykkäät\nja pitivät hyvin sadetta, jota tuli kaatamalla. Avoimella paikalla\nkylien välissä olivat päälliköitten haudat, pienet rukoushuoneet\npäällään. Kylä oli aivan tyhjänä, mutta elintarpeita oli kyllä.\nBanaaneja oli puissa suuria rypäleitä, puutarhoissa oli melooneja,\nkassavaa, maapähkinöitä ja sokeriruokoa yllin kyllin. Siitä huolimatta\nretkikunnan tila nyt oli sangen arveluttava. Tippu Tipin väessä\nteki isorokko tuhojaan, punatautikin sorti väkeä, kymmeniä sairasti\npistosta, parikymmentä pahoja jalkahaavoja, toisilla oli rintakuumetta\nja lavantauti oli alkanut itseänsä näytellä. Ei kulunut ainoatakaan\npäivää joen saamatta paria uhria. Stanley ja Pocock koettivat parhaan\ntaitonsa mukaan kurjuutta lieventää. »Usein retkikunnan vihdoin\nsaapuessa määrättyyn leiripaikkaan olin vähällä puhjeta itkuun\nnähdessäni ne kurjat sairaat raukat, jotka horjuen astuivat kylään.\nMitä surkuteltavaa elämää! Koko ajan kulkea kohti hautaa!» Onneksi\nlöydettiin Ikondusta suuri, vaikka vanha ja vuotava kanootti. Kun se\noli korjattu, mahtui siihen 60 sairasta.\n\n\n\nKääpiö.\n\n\nTäällä Stanleyn miehet saivat kiinni kääpiön, joka myrkkynuolineen\noli väijynyt retkikunnan ohikulkua. Kun ei varmaan tiedetty, olivatko\nnuolet myrkytetyt, oli Stanley riipaisevinaan kääpiötä käsivarteen\nhänen nuolensa kärjellä, mutta pikkumiehelle tuli niin ankara hätä,\nettei kenelläkään sen jälkeen voinut olla epäilystäkään hänen\naseittensa tappavasta voimasta.\n\nRetkikunta kulki sitten sen paikan ohi, jossa Lualaba saa itäpuolelta\nLira joen, ja tuli pian sen jälkeen suureen kylään, jonka nimi oli\nUnja-Nsingi. Tuskin oli ennätetty majautua, ennenkuin vastakkaiselta\nrannalta kuului sotatorvien toitotusta ja neljätoista isoa kanoottia\nnousi vastavirtaan. Tultuaan aivan kylän eteen järjestyivät\nalkuasukkaat taistelurintamaan ja vaativat⁻, että tultaisiin joelle\nvoimia koettelemaan. Kun Stanley ei voinut heidän kehoitustaan\nnoudattaa, lähestyivät he rantaa kiljuen ja meluten ja alkoivat ampua\nmyrkytettyjä nuoliaan. Ensimmäinen yhteislaukaus kolmestakymmenestä\nkivääristä kuitenkin sai heidät nopeasti pakenemaan, ja kun ampumista\nsitten jatkettiin, niin eivät he enää uskaltaneet lähestyä. Stanley\nlähti nyt Tippu Tipin kanssa joelle ja silloin alkoi tappelu uudestaan.\nMutta kiväärit nopeaan ajoivat vihollisen karkuun. Stanleyn väestä\nkolmeen sattui myrkytetty nuoli, mutta kun haavat heti käsiteltiin\nsyövytysaineella, eivät ne tuottaneet sen pahempia seurauksia.\n\nStanley oli huolissaan Pocockin puolesta, joka oli jäänyt jälkeen\nmaaosaston keralla, mutta parin päivän kuluttua se kuitenkin saapui\nleiriin, oltuaan eksyksissä ja menetettyään miehen taistelussa\nalkuasukkaitten kanssa. Kolme oli sitä paitsi kuollut isoonrokkoon, ja\nennenkuin Unja-Nsingistä lähdettiin, sai virta vielä lisäksi kahdeksan\nuhria. Sairaskanootti oli täpötäysi ja varustettiin katoksella\nauringonpaistetta ja sadetta vastaan. Seuraavina päivinä yhä kuoli\nväkeä, muun muassa kaksi Tippu Tipin suosikkivaimoista, mutta yhä\njatkettiin matkaa. Joulukuun 18:ntena veneet, jotka kulkivat edellä,\nsaapuivat aamupäivällä markkinapaikalle, jonka kohdalla Stanley laski\nmaihin. Vastapäätä oli joessa iso saari, johon paikalla alkoi kokoontua\nasestettua väkeä. Mutta onneksi Stanleyn miehet saivat kiinni muutamia\nalkuasukkaita, näitten palatessa markkinapaikalta kyliinsä, ja kun\nnäitä kohdeltiin hyvin, saivat he saarelle kokoontuneet sotaiset\nmaanmiehensäkin rauhaan taipumaan, ja kun Stanley lähti matkaa\njatkamaan, kaikuivat hänen takanaan hyvän matkan toivotukset; »Rauhassa\nmatkustakaa!»\n\n\n\nTaisteluita.\n\n\nMutta rauhaa ei kestänyt kauaa. Tuskin olivat veneet soutaneet muutaman\nkilometrin, ennenkuin rannalta alettiin salaväijytyksestä ampua,\nsairasveneessä yksi päällysmiehistä sai nuolen rintaansa ja Stanley\nitse oli vähällä tulla haavoitetuksi. Nopeasti hän laski kauemmaksi\njoelle, kulki vähän alemmaksi ja meni asumattoman markkinapaikan\nkohdalla maihin. Osan miehistään hän asetti väijyksiin, osan keralla\nkiiruumman kautta rakensi pienen varustuksen, ja tuossa tuokiossa\nalkoivatkin torvet soida, huudot raikua ja pyssyt paukkua. Alkuasukkaat\ntekivät metsästä raivoisan hyökkäyksen, joka kiivaan taistelun jälkeen\ntorjuttiin. Hyökkäys uudistui kerran toisensa jälkeen, toisinaan\nviholliset pääsivät aivan varustuksen viereen saakka ja Stanleyn väestä\njotkut jo mielivät paeta veneisiin, mutta pyssyt lopulta tehosivat,\npelkureita pidettiin tarkasti silmällä ja parin tunnin taistelun\njälkeen hyökkääjäin pimeän tultua täytyi vetäytyä takaisin. Mutta\nvielä kauan pimeässäkin norsunluisten sotatorvien ääni ulvoi metsissä\nja silloin tällöin suhahti leiriin myrkkynuoli. Yöllä yritettiin\nsalahyökkäystä, mutta sekin saatiin torjutuksi. Aamun tullen Stanley\nsouti »Lady Alicella» joen toiselle rannalle ja näki sieltä, että hänen\nleirinsä oli vain puolen kilometrin päässä suuresta kylästä, jonka\nympärillä oli uhkeita banaani- ja palmulehtoja, ja siitä hän arvasi\ntulleensa Vinja-Njaraan, josta hän oli jo ennen huhuja kuullut ja jota\nhallitsi ylen mahtava päällikkö. Stanley teki nopean päätöksen. Hän\nkeräsi kiiruimman kautta väkensä veneihin ja laski kappaleen matkaa\nalaspäin ensimmäisen kylän kohdalle, joka oli tyhjänä, ja anasti sen,\nennenkuin villit olivat huomanneet ryhtyä sitä estämään. Kylä tuota\npikaa pantiin puolustuskuntoon, miehiä asetettiin puihin, jott'eivät\nalkuasukkaat päässeet korkean ruohon suojassa lähestymään, ja pian\nalkoi taistelu uudelleen. Yksi vihollisista saatiin elävänä vangiksi.\nKun hyökkääjät oli saatu peräytymään vastahyökkäyksen kautta, antoi\nStanley hävittää kylän ympäriltä korkean ruohon ja kummankin portin\neteen kaivaa ampumahaudat. Kun vihollinen seuraavana aamuna uudisti\nhyökkäyksen, sai se kahta lämpöisemmän vastaanoton ja peräytyi\ntuota pikaa. Hyökkääjät nyt tyytyivät vain soittamaan norsunluisia\nluikkujaan ja ulvomaan »bo-bo'tansa». Siihen saakka oli sotahuuto\nollut »Uh-hu-hu!», mutta täällä Vinjan-Njarassa se oli: »Bo-bo, bo-bo,\nbo-boo!»\n\nPuolen päivän aikaan nousi virtaa suuri joukko kanootteja, joissa oli\nmonta sataa alkuasukasta. Ne laskivat ensin sivu, mutta kilometrin\nverran vastavirtaan melottuaan äkkiä kääntyivät takaisin ja sotatorvien\ntöristessä ja huutojen kaikuessa soutivat kylää kohti. Samalla alkoi\nmetsästäkin purkaa hyökkääjiä ja ennenkuin vielä leirissä joka mies\noli paikoillaan, tehtiin joka puolelta hyökkäys. Pocock ja eräs\narabialaispäällikkö kahdenkymmenen miehen keralla pitivät aisoissa\nmetsästä hyökkääviä, Stanley itse kahdenkymmenen miehen keralla\npuolusti virtarintamaa. Hänen väkensä oli vähitellen tottunut tappeluun\nja alkanut luottaa johtajiinsa. Se osoitti nyt ilahduttavaa rohkeutta\nja tarmoa. Puolen tunnin kuluttua Tippu Tip onneksi saapui apuun ja\nsamalla hyökkääjät kääntyivät pakoon sekä maalla että joella, uhaten\nkuitenkin edelleenkin pitää huolta siitä, etteivät muukalaiset pääsisi\nheidän käsistään.\n\n\n\nStanley ryöstää kanootteja.\n\n\nStanley oli iloissaan, kun näin kaikki jälleen olivat koossa, vaikka\nmaaretkikunta olikin mitä surkeimmassa kunnossa. Hän jakeli väelleen\nkangasta lahjaksi, kutsui uskollisimmat miehensä luokseen ja ilmoitti\nheille aikovansa käydä ryöstämässä viholliselta kanootit, jottei\nhyökkäystä enää voitaisi joen puolelta uudistaa. Samana yönä tuuma\ntoteutettiin. Itse hän parhaitten miestensä keralla meni »Lady\nAliccen», mutta lähetti Pocock'in toisen osaston keralla sopivaan\npaikkaan vähän alemmaksi virralle. Ääneti liukui Stanleyn vene yön\nsuojassa kohti vihollisten tulia, eikä kauaa kulunut, ennenkuin tyhjiä\nkanootteja alkoi virran mukana liukua sitä paikkaa kohti, jossa Pocock\noli niitä odottamassa. Ennen päivän valkenemista oli näin anastettu\nkolmekymmentäkuusi kanoottia, jotka kaikki soudettiin leiriin. Veneensä\nmenetettyään vinja-njaralaiset äkkiä malttoivat mielensä ja pyysivät\nrauhaa. Viisitoista kanoottia he saivat takaisin ja sitten tapahtui\nveriveljeyden solmiminen, eikä hyökkäyksiä enää uudistettu. Retkikunta\noli taisteluissa menettänyt neljä miestä, mutta se oli saanut arvokkaan\nomaisuuden, joka varmaan pelasti paljon useamman hengen loppumatkalla.\n\n\n\nTippu Tip kääntyy takaisin.\n\n\nSamana päivänä Tippu Tip ja muut arabit ilmoittivat, että he nyt olivat\nvarmasti päättäneet palata takaisin, eikä Stanley enää tahtonut heitä\npidättää. Heidän olisikin ollut vaarallista kulkea kauemmaksi, kun\nmiehiä kuoli tauteihin harva se päivä. Runsaasti Stanley korvasi sen\navun, jonka oli arabialaisilta saanut.\n\nJoulupäivä vietettiin erittäin iloisesti ja hupaisesti. Aamulla\ntarkasti Stanley kaikki miehensä ja osoitti heille heidän kanoottinsa.\nKilpasoutu eri kanoottien välillä pantiin sitte toimeen ja ne\nmiehistöt, jotka kunnostautuivat, saivat kankaita palkinnoksi.\nIlta vietettiin kilpajuoksulla, johon palkinnon toivossa myöskin\narabialaiset ottivat osaa, suureksi huviksi kansalle. Loistokohta oli\nkilpailu mainion Tippu Tipin ja Francis Pocockin välillä. Arabialainen\nvalmistautui tavattomalla päättäväisyydellä kilpailemaan palkinnosta,\njona oli runsaasti koristettu isonlainen hopeapikari ja malja. Vaikka\nFrank pani kaikkensa, vei arabialainen jäntevine jäsenineen kuitenkin\nvoiton. Sen jälkeen kilpailivat retkikunnan pikku pojat Tippu Tipin\nväen pikku poikain kanssa ja lopuksi tuotiin kymmenen nuorta naista\nkilpailemaan palkinnosta. Heidän esiintymisensä kilpajuoksuradalla\nherätti meluisaa iloa satojen katselijain joukossa. Muutamat olivat\nhyvin kankeita, toiset sitävastoin sitä ketterämpiä ja nopeampia.\n\nTämä harvinainen juhla päätettiin tanssilla, johon otti osaa sata\nvilliä täysissä tamineissa. Tanssia säestettiin rummuilla ja\nnorsunluuluikuilla.\n\nMatkan vaikeudet voi arvata siitä, että oli tultu vasta 280 kilometriä\nNjangvesta. »Lady Alicella» ja 23 hyvällä kanootilla retkikunta lähti\nvirtaa edelleen laskemaan ja Tippu Tipin väki lauloi rannalta eron\nhetkellä juhlallisen sointuvan jäähyväislaulun. »Kuinka se kuului\nsomalta, kun virran mukana liu'uimme heidän sivuitseen. Metsä näytti\nolevan täynnään säveliä, virta näytti hellyydellä kantavan niitä\nluoksemme ja hengitystämme pidätellen kuuntelimme tätä liikuttavaa\nlaulua, joka kylläkin selvään puhui meille jäähyväisistä ja ystävien\nerosta ja siitä, ettei koskaan enää tavattaisi. Vihdoin olimme\nlaulavain kohdalla. Kirjaviin vaatteihinsa puettuna seisoi Tippu\nTipin väki rannalla. Laulaen he lausuivat meille jäähyväisensä ja\nmeidän sydämemme olivat niin täynnään, ettemme voineet puhua. Parin\nminuutin kuluttua Vinja-Njara oli jäänyt taaksemme, sävelet vähitellen\nheikontuivat ja pian olimme ypöyksinämme.»\n\nVaieten jatkettiin matkaa, ja vasta nyt Stanley huomasi, kuinka\nmahtavaa vihollista vastaan hän oli sotinut, sillä Vinja-Njaran\nalapuolella oli lähekkäin neljätoista suurta kylää rehevine banaani-\nja palmulehtoineen. Joki oli siitä eteenpäin saaria täynnään ja sen\nrannat olivat jotenkin hyvin asutut. Oppaita ja luotseja otettiin,\nmistä saatiin, mutta useammin oli taisteltava. Stanley oli Tippu\nTipiltä saanut kaksi nuorta tulkkia, mutta suotta he huutelivat\n»Sennennehiään!» (rauha), vastaukseksi villit huusivat maalta: »Me\nemme välitä teidän ystävyydestänne, ja jollette palaa takaisin,\nniin me syömme teidät! Lihaa! Lihaa! Me saamme paljon lihaa!\nBo-bo-bo-bo! Bo-bo-bo-bo!» Stanley ei oikein tiennyt, oliko hän\nhereillä, vai näkikö unta, niin naurettavalta tuntui, kun häntä\nkatseltiin samoilla silmillä, kuin millä herkkusuu katselee oivaa\npaistia taikka salvokukkoa. Ja kun eräänkin kerran lihava julma mies\nlähimmästä viholliskanootista häntä kohti suuntasi keihäänsä, tähtäili\nja heitti, niin hän, katsellessaan kiiluvaan terään ja vihollisen\njulmiin, tuijottaviin silmiin, tunsi itsensä melkein samalla tavalla\nlumotuksi kuin teurastettava lammas. Mutta Kun keihäs oli hänen\nohitseen suhahtanut ja veneen pudonnut, oli lumouskin kadonnut. Viiden\nminuutin taistelun jälkeen tie jälleen oli vapaa ja matkaa voitiin\njatkaa. Virrassa uiskenteli kilpiä ja ne koottiin veneihin, niistä kun\nsaatiin hyvät rintavarustukset. Myöhemmin samana päivänä kuljettiin\nkirkasvetisen Urindin suun sivu, joka oli 400 metriä leveä.\n\nUuden vuoden päivänä kuljettiin kautta asumattomien ihanien seutujen,\nja kahden puolen kohosi rannoilla aarniometsä kuin korkea seinä.\nMutta paikalla kun lähestyttiin asuttuja alueita, oli rauha lopussa.\nMolemmilla rannoilla, sekä saarilla että mantereella, kaikui metsissä\nsotarumpujen jytinä ja keulan eteen ilmestyi palmujen siimeksestä\nkanootteja sulkemaan tietä. »Tänään saamme syödä vajiva-lihaa!»\nhuudettiin veneistä tervehdykseksi, ja samalla alkoi taistelukin, joka\nkuitenkin loppui lyhyeen.\n\nUuden vuoden toisena päivänä oli taisteltava aamusta iltaan, sillä\njoka kylästä, jonka ohi matkattiin, asukkaat hyökkäsivät taisteluun.\nEräästä kylästä tuli joelle kolmekymmentä sotavenettä ja kaikkiin\nrauhan ehdotuksiin vastattiin ilkkuen. Muuan, jolla oli oven kokoinen\nsuorakulmainen kilpi, osoitti pitkällä keihäällään retkikunnan\ntulkkia, jonka Tippu Tip oli Stanleylle antanut, ja kysyi, puhuiko\ntämä totta — »luulimmeko me voivamme puijata heiltä niin paljon lihaa\nmuutamalla simpukalla ja vähällä kuparilla.» Stanley antoi ampua\nheitä rautaromulla ja nälkäiset villit soutivat kiiruumman kautta\npakoon. Yöllä käytiin retkikunnan leirin kimppuun, mutta lähettämällä\njoukon kiertämään sala-ampujat Stanley karkoitti heidät, vieläpä sai\nkolme kovin ilkeän näköistä miestä vangiksikin. Näitä kohdeltiin\nystävällisesti ja seuraavana päivänä Stanley sai heiltä hyvin tärkeitä\ntietoja edessä olevista koskista, joissa villit otaksuivat retkikunnan\nehkä hukkuvan.\n\n\n\nSen-nen-neh!\n\n\nJoskus vastasivat villit kuitenkin ystävällisestikin sennenneh sanaan,\njota tulkit huutelivat heille tunteellisella määkyvällä äänellä, ja\nkaikkien iloksi toistivat tätä sanaa enemmän kuin tuhannesta suusta.\n»Sen-nen-neh! Sennenneh! Sennenneh!» kaikui kilvalla, kun kukin koetti\nhuutaa kovempaa kuin toiset.\n\nPuolen tuntia kulkivat veneet kerran alas jokea tällä tavalla ja\nvaihtoivat villein kanssa, jotka olivat omissa kanooteissaan,\nystävällisiä silmäyksiä ja tunteellisia senneneh-huutoja. Retkeläiset\nhuomasivatkin, että oli jonkinlainen taikavoima sennenneh-sanan\npitkäveteisessä ja lempeässä lausumisessa. Ne ystävälliset\nvillit, joiden kanssa he vaihtoivat näitä yksinkertaisia määkyviä\nkohteliaisuuksia, osoittivat heille käytöksellään, että se tehosi kuin\ntaikatemppu, kun venytti joka sanaa äänellä, joka vapisi alakuloisesta\nvalituksesta.\n\nRetkeläiset tulivat vihdoin kauniiseen banaanilehtoon, joka takana\nolevaa tummaa aarniometsää vastaan näytti vielä suloisemmalta ja\nmiellyttävämmältä. Tämän lehdon kohdalla nähtiin rannassa sadoittain\nmiehiä ja vaimoja seisomassa ja istumassa, uteliaasti katsellen\nlähestyvää veneistöä.\n\nEräs soutajista huusi »sennenneh» mitä parhaalla vaikutuksella. Tuskin\noli viimeinen ääni lakannut kaikumasta, ennenkuin »sennenneh» kuului\njoka suusta rannalla olijain joukosta, pitkäveteisenä, kaikuvana,\nkunnes molempien rantojen kaiut toistivat heidän huutoansa ynnä sen\nsanoin kuvaamatonta hauskaa nuottia. Ääni oli maanasukkailla lempeä,\nmiesten ryhti ja naisten läsnäolo osoitti rauhallista mielialaa,\nja sen vuoksi annettiin käsky laskea ankkuriin. Viitattiin eräässä\nkanootissa olevia villejä tulemaan lähemmäksi, mutta nämä vastasivat\nnytkäyttämällä olkapäitään, eivätkä tahtoneet ottaa päällensä\nedesvastuuta seurustelun alkamisesta muukalaisten kanssa. Stanley\nkääntyi heidän rannalla olevain toveriensa puoleen, sillä välimatka oli\ntuskin 100 jalkaa. Nämä rupesivat kovaäänisesti nauramaan, kuitenkin\nilman pilkkaa tai ylenkatsetta. Stanley ja hänen miehensä ojensivat\nulos kätensä heitä vastaan, kämmenet käännettyinä ylöspäin ja pää\nkallellaan, ja pyysivät heitä katsomaan heitä ystäviksi, jotka olivat\nhyvin kaukana kotoaan ja olivat joutuneet harhateille, mutta koettivat\nlöytää takaisin oikeaa tietä seuraamalla virran mukana.\n\nVaikutus tästä oli erinomainen. Koko parvi näytti lankeavan hellyyden\nhaaveisiin. He tuhlailivat osanotonnäytöksiään ja äkkipikaa syntyi\nystävällinen sananvaihto.\n\nStanley kohotteli erivärisiä pitkiä helminauhoja ja näytti heille\nsinisiä, punaisia, valkoisia, keltaisia ja mustia.\n\n»Oi, voi!» huokaili moni rannalla ja päitä kallistettiin päitä vastaan,\nihastellen ja ylistellen.\n\n»Kas niin, ystäväiseni, tulkaa tänne ja puhelkaamme. Tulkaa yhdellä\nainoalla kanootilla. Tämän saa se, joka uskaltaa tulla lähimmäksi\nmeitä», sanoi tulkki.\n\nHe näyttivät epäröivän hetkisen, muutamat poistuivat, mutta palasivat\npian taas tuoden meloonia, kananpoikia, banaaneja ja kasviksia y.m.,\njotka kaikki vietiin alas erääseen pieneen kanoottiin. Kaksi naista\nastui siihen ja souti rohkeasti paikalle, Stanleyn väen ja rannalla\nolevien villien ollessa juhlallisen hiljaisina.\n\n»Poika», sanoi Stanley Mabrukille, pyssynkantajalleen, »kun kanootti\nasettuu veneemme viereen, niin tartu lujasti siihen kiinni, äläkä\npäästä sitä eroamaan». Kanootti molempien mustien kaunotarten kanssa\ntuli yhä lähemmäksi, ja sitä kohteliaammaksi tuli Stanley, sitä edemmä\nojenti hän kätensä ynnä nuo viehättävät loistavat helmet.\n\nVihdoin saapui kanootti paikalle ja asettui Stanleyn veneen viereen.\nMabruki tarttui kohta kiinni siihen aivan huomaamatta. Stanley jakoi\nheille helminauhat. »Kas tuossa! tuossa on sinulle — ja tässä sinulle»,\nsanoi hän ja jakoi helmet perässä olevan naisen ja hänen toverinsa\nvälillä.\n\nHe taputtivat ihastuneina käsiänsä ja näyttivät lahjojansa niille,\njotka seisoivat rannalla; vilkkaat kätten taputukset olivat\ntodistuksena siellä olevain ihastuksesta.\n\nNaiset lahjoittivat Stanleylle palmuviiniä, kananpoikia, banaaneja ja\nmaniokkia, joita he olivat mukanaan tuoneet ja jotka veneiden väestö\notti niin vilkkailla kättentaputuksilla vastaan, että rannalla olevat\nmaanasukkaat purskahtivat raikkaaseen nauruun. Mabruki määrättiin\npäästämään kanootti irti, koska naiset itse pitivät kanoottiansa\nkyllin lähellä, ja rauha vahvistettiin. Pian tulivat suuret kanootit\nlähemmäksi ja asettuivat veneen viereen, niin että molemmin puolin\nilmestyi ikäänkuin tiheä muuri omituisia ihmiskasvoja.\n\n»Sanokaa meille, ystävät», uteli Stanley, »mistä se tulee, että te\nolette niin ystävällisiä, kun ne, jotka asuvat tuolla ylempänä, ovat\nniin pahoja.»\n\nEräs päällikkö vastasi: »Sen vuoksi, että nuo ihmiset ovat huonoa\nkansaa; he syövät ihmisiä, mutta sitä emme me tee. He alkavat usein\nsodan meitä vastaan, ja jos joku tulee vangituksi, niin syövät he hänet\nsuuhunsa. He hyökkäsivät teidän päällenne, ja teidän taistellessanne\nheitä vastaan tulivat meidän kalastajamme kotiin ja kertoivat, että te\ntulitte, mutta he sanoivat myöskin kuulleensa teidän sanovan, että te\ntulitte ystävinä sekä ettette halunneet taistelua. Tänään lähetimme me\nylös virtaa erään naisen ja pojan, kanootissa joukko ruokatavaroita.\nJos te olisitte olleet ilkeätä väkeä, olisitte te ottaneet sen\nkanootin. Me olimme pensaiden takana tuossa saarella ja tähystimme\nteitä; mutta te sanoitte »sennenneh» heille ja ohjasitte saaren ja\nmeidän kyliemme välillä olevaan kanavaan. Jos te olisitte ottaneet\nkanootin, olisivat meidän rumpumme hätyyttäneet sotaan, ja teidän\nolisi täytynyt tapella meidän kanssamme. Me olemme jättäneet keihäämme\neräälle tuolla olevista saarista. Katsokaa, meillä ei ole mitään.»\n\nSe olikin totta, niinkuin Stanley hämmästyksekseen ja kummakseen jo oli\nnähnyt. Hänen kysymyksiinsä vastasivat he, että joki alempana muodosti\nsuuria koskia ja että oli mahdotonta laskea alas koskista, koska\nvirta pauhasi kukkulaa vastaan, syöksyi sen yli ja ryöppysi alaspäin,\nlakkaamatta alaspäin kauhistuttavalla jyminällä ja pauhulla, niin että\nveneet ja väestö olisivat varmaan surman omat. Olisi paljo, paljon\nparempi, arvelivat he, kääntyä takaisin.\n\nSittenkun Stanley oli saanut nämä tiedot ystävällisiltä maanasukkailta,\nnostettiin kiviankkurit ja matkaa jatkettiin virran mukana. Joka kylän\nedessä, jonka sivuitse kuljettiin, nähtiin joukoittain miehiä ja\nnaisia rannalla istumassa, ja vilkkaasti he vastasivat ohikulkijain\nrauhallisiin tervehdyksiin.\n\nPian tultiin kuitenkin taas sotaisten heimojen keskelle. Toinen puoli\nruumista valkoiseksi, toinen mustaksi maalattuna soturit hyökkäsivät\nretkikuntaa vastaan keihäitä heittäen ja nuolia ampuen.\n\nTähän saakka Stanley ei ollut tavannut 17 metriä pidempiä kanootteja,\nmutta ne, jotka nyt hyökkäsivät, olivat mahdottoman suuria. Jokaisen\nmelojan vieressä seisoi sotilas täysissä sotamaaleissa, punaisen,\nvalkoisen ja mustan kirjavana, palaen tappelun halua. Korvia särkevien\nhuutojen, torventoitotuksien ja rummunpäristyksien metelissä Stanley\njärjesti joukkonsa sotarintamaan, asetutti anastetut kilvet niitten\nsuojaksi, jotka eivät taistellet, ja pian sen jälkeen hyökkäsi isoin\nkanooteista, jonka myöhemmin huomattiin olevan 28 metriä pitkä, »Lady\nAlicea» vastaan. Viidentoista metrin päässä sitä kohtasi niin murhaava\nkiväärituli, että kaikki kanootissa olijat suin päin syöksyivät\njokeen uidakseen toisten kanoottien luo. Vallattuun kanoottiin\nasetettiin pienemmistä kanooteista 30 miestä, ja sitten jatkettiin\nmatkaa. Pökerryksissään hyökkääjät peräytyivät, mutta soutivat sitten\nkiiruumman kautta myötävirtaan nostattaakseen aseihin jokaisen, joka\nkynnelle kykeni.\n\n\n\nStanley-kosket.\n\n\nJoki, joka tähän saakka oli ollut 2300—2700 metriä leveä, kapeni\ntuntuvasti ja samalla mutkasi kallioniemekkeen ympäri koillista kohti.\nPian sitten kuului ensimmäisen »Stanley-kosken» jyminä, mutta kosken\npauhunkin voitti ulvonta molemmilta rannoilta. Ja kun ei tässä voitu\npaeta virran mukana, niin ei ollut muuta neuvoa kuin ryhtyä tappeluun.\nStanley peräytyi kappaleen matkaa virtaa ylöspäin, voidakseen\nhuomaamatta laskea maihin osaston, jonka piti takaa päin hyökätä\nvihollisen kimppuun, samalla kun hän teki hyökkäyksen edestäpäin.\nSyntyi tuima taistelu ja villit pitivät sitkeästi puoliaan, peräytyen\nvasta auringon laskiessa. Paikalla rakennettiin rannalle varustus ja\nvoitiin sitten hieman levätä huomispäivän varalle. Kello 4 seuraavana\naamuna, sokon ja lemurin vielä elämöidessä metsässä, keitettiin ruokaa,\njotta oltaisiin täysin ravittuja vihollisten alkaessa hyökkäyksensä.\n\n\n\nAnkaria taisteluita.\n\n\nSitä ei tarvinnutkaan kauaa odottaa: toiset kävivät päälle metsästä,\ntoisia tuli joen poikki kanooteilla. Parilla yhteislaukauksella\npuhdistettiin kuitenkin joki ja kaikki villit lähtivät metsästä päin\nsotimaan. Stanley lopulta kävi hyökkäämään ja viisi tuntia kestäneen\ntappelun jälkeen, jossa kaatui kaksi hänen miehistään ja kymmenkunta\nhaavoittui, puhdistettiin metsäkin.\n\nSeuraavana päivänä Stanley tutki kosken, joka sulki tien. Päävirta\nsuistui kilometriä leveänä kaltevan kallion päällitse ja oli pari\nkilometriä pitkältä kuohuina. Lopulta se syöksyi kalliota vastaan ja\nmuodosti sen alla kamalan pyörteen. Vasemmalla puolella oli kapea\npudas, jonka basalttikalliot erottivat pääkoskesta, ja sitä veneet\nsaattoivat turvassa kulkea nelisen kilometriä kauemmaksi. Mutta sitten\nsekin monella portaalla laski pääjokeen, eikä voinut olla puhettakaan\nsiitä, että kanootteja olisi voitu niistä laskea. Ei ollut muuta\nneuvoa kuin taivaltaa maitse putouksen ohi. Sitä varten oli metsän\nläpi raivattava tie, villien kaiken aikaa käydessä sissisotaa. Toinen\npuoli teki työtä kirvein, toinen puoli pyssyin karkoitteli väijyviä\nalkuasukkaita. Kun oli kaksi päivää uupumatta ponnisteltu, voitiin\nkanootit jälleen työntää kosken alla olevaan suvantoon.\n\n\n\nZaidin seikkailu.\n\n\nSeuraavassa koskessa eräs kanootti kaatui. Kaksi niistä kolmesta\nmiehestä, jotka olivat kanootissa, pelastivat kuitenkin pian Manwa\nSera ja Uledi, jotka omalla kanootillaan riensivät apuun henkensä\nuhalla, mutta kolmas, Zaidi nimeltään, piti kiinni kanootista, joka\nrupesi kulkemaan putousta kohden, ja hänen kuolemansa näytti varmalta.\nKeskellä koskea kohosi yksinäinen, terävä kallio; tätä vastaan ajautui\nkanootti ja hajosi aaltojen painosta kahdeksi kappaleeksi, joista\ntoinen hautaantui kuohuun ja toisen pää nousi vedenpinnalle. Tähän\npäähän kiipesi hätääntynyt mies ja ryömi siitä kallion nyppylälle,\njonka kahden puolen vesi kaatui putouksena kiehuvaan kuiluun. Zaidin\nauttaminen oli erittäin vaikea ja vaarallinen tehtävä. Punottiin\nrottingista köysi, mutta pienen kanootin, joka sillä laskettiin\nniskasta hänen luokseen, virta ryösti ja vei koskeen, jossa se hajosi.\nSen jälkeen koetettiin hänelle heittää lujiin köynnöskasveihin\nsidottuja seipäitä, mutta virta oli niin epätasainen ja riehuva, ettei\ntämäkään onnistunut. Zaidi itse ei uskaltanut kättäkään liikuttaa, vaan\nistui hiljaa ja katseli näitä turhia yrityksiä hänen pelastamisekseen.\n\nVihdoin otatti Stanley uuden kanootin ja kiinnitti sen etukeulaan\nkolmesta tuuman vahvuisesta rottingista tehdyn köyden, jossa rottingit\nolivat palmikoidut ja kiedotut yhteen telttanuorilla. Samanlainen köysi\nkiinnitettiin laitaan ja kolmas perään; kukin köysistä oli noin 50\nmetrin pituinen. Lyhyempi, 30 metrin pituinen, kiinnitettiin kanootin\nperään, ja oli sillä tarkoituksena, että se, joka menisi mukaan,\nheittäisi sen Zaidille.\n\nKahta vapaaehtoista tarvittiin. Ei kukaan tahtonut astua esiin. Stanley\nlupasi palkintoja. Ei sittenkään ilmoittautunut kukaan. Mutta kun\nStanley rupesi nuhtelemaan ja kysymään heiltä, miltä heistä tuntuisi\nolla semmoisessa tilassa, yhdenkään ainoan ystävän tarjoamatta apuaan\nheidän pelastamisekseen, astui Uledi, majoitusmestari, esiin ja sanoi:\n»Kyllä, herra, minä menen. Mambu kwa mungu — minun kohtaloni on Jumalan\nkäsissä.» Eräs venepojista lausui nyt: »Kun Uledi menee, niin menen\nminäkin».\n\nNuo kaksi vapaaehtoista saivat nyt käskyn soutaa virran poikki, niin\nettä perää voivat ohjata ne, jotka seisoivat maalla.\n\nKeula- ja laitaköydet pidettiin löyhällä, kunnes kanootti oli tullut\n20 metrin päähän putouksesta. Uledi koetti nyt heittää peräköyden\nZaidille, mutta hurjasti pyörteilevä virta käänsi kohta sivuun,\nniin että köysi jäi ikäänkuin riippumaan vasemman haaran ruskeiden\naaltojen jyrkän laskun yli, ja niistä pyörteistä täytyi se aina vetää\ntakaisin kanoottiin. Viisi kertaa uudistettiin koetus; luottaen köysien\nlujuuteen he vihdoin kuudennella kerralla laskivat kanootin alemma,\nniin että se oli vain 10 metrin päässä Zaidista; Uledi heitti hänelle\nperäköyden, niin että se koski hänen käsivarteensa. Zaidi oli tuskin\nehtinyt tarttua siihen, ennenkuin hän vierähti vaahtoavaan syvyyteen.\nKolmeenkymmeneen sekuntiin ei häntä näkynyt ja luultiin hänen jo\nhukkuneen, mutta sitten hänen päänsä äkkiä sukelsikin esiin pauhaavista\naalloista. Silmänräpäyksessä annettiin käsky: »vetäkää rantaan»,\nmutta ensi nytkäyksessä katkesivat keula- ja laitaköydet, ja kanootti\nalkoi liukua vasemmanpuolista virranhaaraa kohden. Peräköysi katkesi\ntämän jälkeen, ja kauhistuen asian päättymisestä, seisoivat kaikki\nja katsoivat, kuinka irtonainen kanootti meni varmaa perikatoansa\nkohden. Mutta äkkiä se pysähtyi. Zaidi piti kiinni köydestä ja\nteki saman palveluksen kuin ankkuri, ja kanootti ajaantui vieressä\nolevaa kalliosaarta vastaan. Uledi ja hänen toverinsa hyppäsivät\nkanootista saarelle, kumartuivat eteenpäin ja auttoivat Zaidin ylös\nkoskesta, jonka jälkeen heidän onnistui epätoivon ponnistuksilla vetää\nkanoottikin maalle. Mutta vaikka kaikki hurrasivat ja iloitsivat tästä\nonnistuneesta tempusta, oli tämä muutos vain kuin kuolemantuomion\nlykkäys. Miesten ja rannan välillä oli 40 metriä leveältä hurjia\nlaineita ja vastustamaton vedenpaljous, oikealla puolella taas\n300 metriä leveä kiehuva koski, ja alapuolella pitkän pitkä matka\npienempiä vedenputouksia, raivoisia kuohuja ja suuria pyörteitä,\nhuoneen korkuisia aaltoja kauhean joen keskikohdalla ja alempana julmat\nihmissyöjät.\n\nKahdenkymmenen turhan koetuksen jälkeen onnistuttiin kuitenkin\nheittämään saarelle pieneen kiveen kiinnitetty nuora. Nuoran toiseen\npäähän kiinnitettiin sitten telttaköysi, joka oli hätääntyneiden\nhallussa. Tämä vedettiin rantaan ja sidottiin kiinni paksuun\nrottinkiköyteen, jonka hätääntyneet vetivät luokseen ja kiinnittivät\nerääseen kallioon, niin että viimeinkin, niinkuin näytti, saatiin\nsiltaside virran yli. Mutta koska jo alkoi hämärtää, täytyi lykätä\npelastushommat huomispäivään.\n\nSeuraavana päivänä laitettiin vielä yksi uusi köysi yli sekä sitäpaitsi\nhoikkia köysiä kiinnitettäväksi jokaisen vyötärysten ympäri. Nyt huusi\nStanley heille ja kehoitti Uledia ensimmäisenä lähtemään matkaan,\nsill'aikaa kun kymmenen miestä tarttui kiinni vyötärystäköyteen.\nUledi nosti kätensä taivasta kohden ja syöksihe raivoisaan virtaan,\ntarttuen kiinni siltaköyteen. Hän vajosi syvyyteen, mutta pian näkyi\nhän taas ja veti itseään käsillään vuorotellen eteenpäin, sill'aikaa\nkun aallot vyöryivät hänen ylitsensä, niin että hän välistä katosi\nkokonaan. Voimakkailla ponnistuksilla hän tempoi ruumiinsa laineiden\npäälle, kunnes tuli niin lähelle rantaa, että odottavat kädet saivat\nhäneen kiinni isketyksi ja pelastivat puoleksi tukehtuneen miehen.\nZaidi seurasi kohta perästä ja tuli myöskin onnellisesti maalle, jossa\nhäntä sydämellisesti tervehdittiin kaksinkertaisesti pelastettuna\nhengenvaarasta. Nuorin tuli viimeksi, ja pidättäen hengitystään\nkatselivat kaikki ripeän pojan taistelua tässä kuoleman hurjassa\nsyleilyssä. Hän oli ehtinyt noin puolitiehen, kun aaltojen paino tuli\nniin väkeväksi, että hän menetti kädestään toisen köyden, jolloin\nrannalla olevilta miehiltä pääsi kauhistuksen huuto, he kun pelkäsivät\nhänen epätoivoissaan aivan irti heittävän. Stanley huusi silloin\ntuimalla äänellä: »Pidä kiinni, hupsu, ja näytä olevasi mies!» Kolmella\nhyvällä tempauksella hän tuli niin lähelle, että pelastajat saivat\nhänestä kiinni. Kaikki syleilivät ja kehuivat reipasta nuorukaista.\n\nStanley oli aikanaan ollut kirjeenvaihtajana monella sotaretkellä ja\nnäin saatu johtajakokemus oli hänelle erinomainen apu taistelussa yhä\nuudistuvia hyökkäyksiä vastaan. Mestarillisesti jaellen ja lähetellen\npientä joukkoaan hän menestyksellä suoriutui pahimmistakin pälkäistä.\nAsmasaaren ihmissyöjät hän petti sotajuonilla, valloitti heidän kylänsä\nheidän joella ollessaan, otti vangiksi heidän vaimonsa ja lapsensa\nja anasti paljon vuohia ja lampaita. Kaikki annettiin asmalaisille\ntakaisin ja kiitollisuudesta he tekivät rauhan ja toivat retkikunnalle\nrunsaasti ruokavaroja. Heidän kylänsä olivat täynnään ihmisenluita ja\npääkalloja, kaikki ateriain jäännöksiä.\n\nYöksi 19:nnettä päivää vasten leiriydyttiin uusien vaivojen ja\ntaisteluiden jälkeen oikealle rannalle eräälle markkinapaikalle.\nSeutu oli viehättävä, puut isot, metsä ennen auringonlaskua autio\nja toivottiin oltavan jo matkalla, ennenkuin aurinko seuraavana\naamuna nousisi niin korkealle, että villit ehtisivät kokoontua\nmarkkinapaikalle.\n\n\n\nRetkikunta verkossa.\n\n\nMutta hetken perästä tuli eräs Stanleyn miehistä murheellisen näköisenä\nja kertoi, että he olivat vangitut verkkoon.\n\n»Verkkoon!» huudahti Stanley. »Mitä sinä sillä tarkoitat?»\n\n»Asia on niin, herra; he ovat jännittäneet korkean verkon leirin\nympäri, lujista köysistä tehdyn verkon.»\n\nStanley kutsui luokseen Manva Seran ja antoi hänelle käskyn soutaa\nylös jokea jonkun matkaa ja, tunkeuduttuaan leirin takana olevaan\nmetsään, asettua väijyksiin lähelle jotakin toripaikalle vievistä\npoluista. Tunnin verran odotettuaan, että lähetetyillä olisi tarpeeksi\naikaa ehtiä väijytykseen, Stanley käski antaa merkin raikuvalla\ntorventoitotuksella, ja neljä kilvillä varustettua miestä lähetettiin\nleikkaamaan rikki verkkoa, sill'aikaa kun kymmenen pyssymiestä\nja kolmekymmentä keihäänheittäjää oli valmiina tappeluun tarpeen\nvaatiessa. Kun verkkoa leikattiin rikki, tuli neljä tai viisi keihästä\nvinkuen metsiköstä. Stanleyn miehet ampuivat umpimähkään, hyökkäsivät\nesiin ja näkivät useiden miesten pikaisesti pakenevan leirin läheltä.\nPian sen jälkeen kuului kipeitä kiljauksia ja jotkut retkikunnan\nmiehistä huusivat verta vuotavin jaloin:\n\n»Älkää menkö polulle! Lähtekää pois tieltä!»\n\nKun tarkemmin katsottiin polkua, huomattiin maanasukkaitten leikanneen\nruokojen päät hyvin teräviksi, niin että Stanleyn miehet olivat niistä\nsaaneet aina luihin saakka meneviä haavoja.\n\nKun nämä ja vielä seuraavatkin viholliset oli karkoitettu, saapui\nretkikunta viimein monien taistelujen ja vaarojen jälkeen seitsemännen\nja viimeisen kosken luo.\n\n\n\nViimeinen Stanley-koski.\n\n\nSeutu oli senkin kosken ympärillä väkirikas ja sotarumpujen jyminä\nkutsui pian jokaisen yksinäisen tai viipyvän kalastajan joelta ja\njokaisen metsästäjän rannikkometsistä taisteluun. Stanley asetti\nleirinsä tiheään metsään. Ampujia asetettiin puoliympyrään rintaman\neteen, sill'aikaa kun muut tarttuivat kirveisiin ja rakensivat havuista\nja pajuista korkean ja tiheän varustuksen. Tuskin oli tämä tehty,\nennenkuin villit hyökkäsivät päättäväisyydellä ja rohkeudella, joka\nolisi tuottanut tuhon, jos se olisi ollut odottamaton. He yrittivät\njos kuinka monta kertaa, vaikka turhaan, tunkeutua piiloutuneiden\npyssymiesten linjan läpi. Sotatorvet, joita heillä näytti olevan\ntavattoman paljon, kaikuivat metsässä valittavalla äänellä ja suuret\nrummut vastasivat joka kylästä niille lähetettyihin merkkeihin.\n\nKun retkikunta seuraavana päivänä laski virtaa alaspäin, hyökättiin\nsen kimppuun edestä ja takaa, ja melkein koko iltapäivä käytettiin\nsuurimmassa kiireessä tehdyn leirin suojelemiseksi. Illan tultua villit\nperäytyivät.\n\nAamulla tammik. 28 p. ryhdyttiin jälleen työhön uudella innolla ja\naamupäivällä retkikunta sai taivaltaneeksi senkin, kaikkia edellisiä\nmahtavamman kosken ohi. Kaksikymmentäkaksi päivää oli koskimatkaa\nkestänyt ja koko tämän ajan hurjat ihmissyöjät olivat yöt ja päivät\nretkikuntaa ahdistaneet. Retkikunnalle se oli ollut kova aika, mutta\nvielä kovempi aika odotti näitä raivosisuisia ihmissyöjiä. Tippu\nTip hautoi jo tuumia toimialansa laajentamisesta valtajoen vartta\npitkin, eikä monta vuotta kulunut, ennenkuin hänen pyssynsä paukkuivat\nnäilläkin seuduilla.\n\nStanley-koskien pituus on yhteensä 100 kilometriä ja Kongo laskee\ntällä matkalla 60 metriä. Putoukset eivät siis ole kovin korkeita,\nmutta veden suunnattoman paljouden vuoksi ne siitä huolimatta ovat\nerinomaisen mahtavat.\n\nStanley-koskilta Lualaba kääntyi vakaasti luodetta kohti,\npäinvastaiseen suuntaan, kuin sen olisi tullut kääntyä, jos se olisi\nollut Niili. Stanleylle ei enää voinut olla paljoa epäilystä siitä,\netteikö tämä joki ollut Kongo. Kosket ja villit voitettuaan retkikunta\noli reippaalla mielellä. Venepojat lauloivat vilkkaimpia laulujaan\nja muut yhtyivät niihin intomielin. Huolta ei olisi ollut mitään,\njos olisi ollut riittävästi ruokavaroja, eivätkä maanasukkaat yhä ja\nyhä olisi retkikuntaa hätyyttäneet. Mahtava joki kuljetti vaivatta\neteenpäin.\n\nMutta tuskin oli viimeisen kosken kohina hälvennyt, ennenkuin tappelut\nalkoivat uudelleen ja monena päivänä täytyi otella aamusta iltaan.\nEnimmäkseen hyökkääjät karkoitettiin lyhyen taistelun jälkeen ja kilvet\nsuojelivat retkikuntaa sangen tehokkaasti heidän aseitaan vastaan,\nmutta toisinaan, etenkin maalla, retkikunnan jäseniä kaatuikin. Usein\nsaatiin tappeluissa vankeja ja näiltä kuulusteltiin maantieteellisiä\nja muita seikkoja, mikäli se oli mahdollista puuttuvan kielitaidon\nvuoksi; täkäläiset villit puhuivat jo aivan vieraita kieliä. Vankien\nottamisesta oli sekin hyöty, että se näytti erikoisesti lannistavan\nhyökkääjiä, nämä kun tietysti luulivat, että heidän toverinsa\nlähimmällä saarella keitettäisiin ja syötäisiin. Mutta kun vangit\npäästettiinkin vapaiksi ja heille vielä annettiin lahjojakin, niin\nnäytti tämä tuntuvasti muuttavan villien käsityksiä matkustajista.\n\n\n\nKongolla.\n\n\nJoki alkoi yhä enemmän levetä, toisin paikoin jopa neljän kilometrin\nlevyiseksi, reheviä saaria alkoi olla yhä taajemmassa. Näiden\nvälisiin salmiin retkikunta usein piiloutui, välttääkseen ainaisia\ntaisteluita, jotka alkoivat sitä yhä enemmän uuvuttaa, mutta jos\nvain joku yksinäinen kalastajakaan sattui huomaamaan lymyävät, niin\npaikalla hän hätyytti kylät ja sotarummutus alkoi jylisten kiertää\nrantoja. Kuta enemmän joki levisi, sitä enemmän rannat alenivat, eikä\nenää näkynyt kauniita mäkiä, korkeita vaaroja, tummia kallioita, jotka\nrehevän kasvullisuuden peittäminä olivat ylempänä somistaneet maisemia.\nSeurasi vaihteeksi lyhyt jokimatka asumattomienkin seutujen kautta,\nmutta pian alkoi rannalla taas lakeimmilla paikoilla näkyä joesta\nviistoon kaivettuja ojia, joista korkean veden aikana pyydystettiin\nkaloja. Ne ilmaisivat, että lähestyttiin asutuksia. Samanlaisia ojia\noli nähty ennenkin, samoin kuin runsaasti muitakin pyyntineuvoja,\nsuuria pajumertoja katiskoita, vakkoja ja suuria, ruohojen ja palmujen\nkuiduista valmistettuja touveja.\n\n\n\nTaistelu Aruwimin suulla.\n\n\nHelmik. 1:senä nähtiin joella paljon pieniä kanootteja, jotka kuin\nampiaisparvi hyörivät retkikunnan ympärillä. Vasemmalta rannalta,\njoka oli kolmen kilometrin päässä, lähti niinikään paljon kanootteja\ntorvia toitottaen ja rumpuja päristellen kauheaa kyytiä joen poikki.\nKun retkikunta lähti rannan suojasta liikkeelle, kohotettiin kaikista\nkanooteista kamala kiljuna, mutta kun Stanley joen poikki mentyään\nloi katseensa syrjäjoelle, joka sillä kohdalla laski pääjokeen, niin\nhän näki näyn, joka sai veren tavallista hurjempaa kyytiä syöksymään\nsuoniin ja myös herätti mitä syvintä kauhistusta. Sieltä lähestyi\nkokonainen laivasto suunnattomia kanootteja, jotka olivat suurimmat,\nmitä vielä oli nähty. Niitä oli kaikkiaan 53 kappaletta. Yhtä, joka\noli kaikkia muita suurempi, souti 80 miestä. Stanley kävi ankkuriin\nkeskelle jokea ja järjesti joukkonsa taisteluun. Hänen täytyi nyt ase\nkädessä estää joitakuita veneistään karkaamasta. Hetki oli vakava,\nsillä ei koskaan ennen ollut niin suuri joukko käynyt retkikunnan\nkimppuun. Sairaat, naiset ja lapset, jotka eivät voineet ottaa osaa\ntaisteluun, asettivat kilpiä pitkin veneiden laitoja ja keuloja, ja\nnäiden takaa väijyivät tarkk'ampujat. Jättiläiskanootissa, joka kulki\nvihollislaivaston etunenässä, oli kaksi riviä seisovia soutajia,\nneljäkymmentä kummallakin sivulla, jotka kumarsivat ja keikistivät\ntahdissa, tempoessaan hurjasti laulaen alustaan esiin. Keulassa näkyi\nkymmenen komeata nuorta sotilasta, punaisia ja harmaita papukaijan\nsulkia tukassaan, perässä seisoi kahdeksan miestä ohjaamassa mahtavaa\nalusta pitkillä airoilla, joiden kädensijat olivat koristetut\nnorsunluulla; kymmenen miestä, jotka näyttivät olevan päällikköjä,\ntanssi edes takaisin keulasta perään. Kanootin keulassa liehui\npaksu pensas palmun pitkiä, valkoisia lustoja. Rumpujen kauhea\npärinä, norsunluutorvien lakkaamattomat toitotukset ja kirkuva laulu\nkahdestatuhannesta ihmiskulkusta olisivat saaneet vaikka kenen\npöyristyksiä tuntemaan.\n\nKun etummainen kanootti nopeasti lähestyi ja muut olivat liittyneet\nsen molemmille puolille, aaltojen kuohuessa vaahdoksi ja vesipisarain\nkastellessa teräviä keuloja, kääntyi Stanley ympäri luodaksensa vielä\nsilmäyksen väkensä yli.\n\n»Pojat, olkaa nyt lujia», sanoi hän rohkaisten, »odottakaa siksi, kun\nte näette ensimmäisen keihään lentävän ja tähdätkää sitte tarkkaan.\nÄlkää ampuko kaikki yhdellä kertaa. Tähdätkää aina siksi, kunnes olette\nvarmoja miehestänne. Älkää ajatelko pakenemista, sillä vain kiväärinne\nvoivat teidät pelastaa.»\n\nFrank oli oikealla siivellä valitun miehistön kanssa mustien puukilpien\nhyvän suojan takana, Manwa Sera vasemmalla siivellä ja hänen\nkanoottinsa laidoista kiilsivät kiväärit sangen kokeneitten miesten\nkäsissä.\n\nJättiläiskanootti ohjasi suoraan Stanleyn venettä kohti, ikäänkuin\nsoutaakseen sen upoksiin; mutta 50 metrin päässä käänsi se sivuun, ja\nkun se oli tullut melkein kohdalle, sinkauttivat etukeulassa olevat\nsoturit keihäänsä kautta ilman, ja siihen vastattiin vilkkaalla\nräiskyvällä kivääritulella. Viisi minuuttia jatkettiin ampumista,\nsitten vihollinen jonkun verran peräytyi.\n\nStanley nostatti ankkurin ja rupesi takaa-ajamaan vastavirtaan, kunnes\nkeksittiin heidän kylänsä erään niemen takana. Hän ohjasi suoraan\nrantaan ja jatkoi kaduilla taistelua niiden kanssa, jotka olivat\nastuneet maalle, kunnes kaikki karkotettiin ylös metsiin.\n\n\n\nTemppeli.\n\n\nEtevimmässä kylässä oli norsunluusta tehty tomppeli, jolla oli leveä,\npyöreä katto, kolmenkymmenen kolmen norsunhampaan kannattama; tämä\nlaitos oli neljän jalan korkuisen, kampeshepuun mehulla maalatun\nepäjumalan päällä. Epäjumalalla oli mustat silmät, parta ja hiukset.\nKuvio oli kylläkin kömpelö, mutta miehen kuvaksi sen sentään tunsi.\nVangvanat halusivat anastaa nämä norsunhampaat ja saivatkin luvan ottaa\nne mukaansa. Sitä paitsi koottiin sata muuta norsunluun kappaletta,\nkuten vaajoja, sotatorvia, jauhinsurvimia, rannerenkaita ja vasaroita,\njoilla hakattiin viikunankuorta vaatteeksi.\n\nTämä viimeinen, Kahdeksaskolmatta niistä vimmatuista taisteluista,\njoita Stanleyn ja hänen väkensä täytyi kestää näissä aarniometsissä,\nsai heidät kohtelemaan epäluulolla kaikkea, mikä ihmiseltä näytti. He\ntunsivat itsensä kuin metsämiesten takaa-ajamiksi riistaeläimiksi ja\nalkoivat uupua. Retkikunnassa tuskin oli kolmeakymmentä henkeä, joka ei\nolisi haavoja saanut.\n\nVastaanotettuaan tässä Aruwimin, jota Stanley luuli Schweinfurthin\nUelleksi, pääjoki laajeni tavattoman leveäksi. Ennen siinä oli\nollut oikeanpuolinen ja vasemmanpuolinen haara, joita yksi rivi\nsaaria erotti, mutta nyt oli haaroja kolmesta kuuteen ja saaririutat\nerottivat niitä toisistaan. Kun joki oli näin suunnattoman leveä,\nei siinä tietysti voinut olla koskia. Rauhallisena suunnaton kymi\nvirtaili aarniorantainsa välissä, lukemattomien saariensa lomitse, yhä\npaisuen ja voimistuen suurien, kummaltakin puolelta vastaanottamiensa\nmahtavien lisäjokien vedestä. Stanley mielessään ihaili, mikä verraton\nvesireitti se oli maan sydämeen ja mitkä verrattomat luonnonrikkaudet\nse kätki laajan vesistösyvänteensä helmassa. Mutta taisteltava oli yhä\nedelleenkin.\n\n\n\nKongon saaristoissa.\n\n\nHelmikuun 6:ntena joki ensi kerran kääntyi länttä kohti. Asuttuja\nrantoja vältellen retkikunta solui myötävirtaan pitkin ahtaita\nvirtoja, ihastuttavien palmusaarien lomitse, joiden sulotuoksut\nja keväiset värit saivat vähäksi aikaa unohtamaan kaikki vaarat.\nTäällä kasvoi teak- ja pumpulipuuta, monenlaisia palmuja, korkeata\nkäärmemäistä rottinkipuuta kauneine riippuvine sulkamaisine lehtineen,\npensasmaista monijuurista mangrovea, pitkää kumipuuta, voipuuta,\nfikus-lajeja ja tamarindeja ja erinomaisen lajirikasta alusmetsää.\nPitkin rantoja kasvoi vedessä korkeata ruovostoa, papyron vain\nmainitaksemme. Matalampien saarien lomitse kiertelevissä kapeissa\nsalmissa oli ihmeteltävän monenlaisia vesikasveja, joiden joukossa\nmonenlaisia ja -värisiä lumpeita. Salmien rannoilla taas sananjalat\nrehoittivat hämmästyttävän taajoina. Alusmetsässä tapasi runsaasti\nmaukkaita marjoja ja hienoja ryytejä. Veneitten ohi soluessa hyppäsivät\nkrokotiilit rannalta loiskahtaen veteen ja virtahevot loivat niihin\nepäluuloisen silmäyksen karjuen kesken kisojaan, niin että autiot\nrannat kaikuivat. Koskista ja pyörteistä ei täällä ollut pelkoa, mutta\nsen sijaan alkoi olla vastusta myrskystä, se kun joka päivä puhalsi\nvastavirtaan, kohottaen sen veden ruskeisiin raskaisiin laineisiin.\n\nHelmikuun 7:ntenä Stanley kirjoitti päiväkirjaansa: »Myrskyinen sää.\nSuuria aaltoja vyöryi vastaamme vastavirtaan, tuuli ulvoi, niin että\noikein mieltä lannisti, johon kyllä oli sitä enemmän syytä, kun\nruokatavaramme ovat loppumaisillaan. Uusien hankkiminen maksaa verta.\nIllalla tulivat esimiehet minulle ilmoittamaan, että meidän täytyy\nhankkia ruokaa, muu ei auta. Poikkeamme ensi kylään, jonka huomenna\ntapaamme.»\n\n\n\nVaihteeksi ystävyyttä.\n\n\nTällä kertaa synkät aavistukset kuitenkin joutuivat häpeään. Seuraavana\npäivänä keksittiin melkoinen kylä, eikä sieltä, kumma kyllä,\nkuulunutkaan samaa villiä raivoa kuin muista kylistä. Stanley laski\nrantaan ennen muita, toisessa kädessä banaani — viimeinen, mitä heillä\noli, toisessa hohtava rannerengas ja kimppu helminauhoja. Eleillä\nja kädenliikkeillä hän koetti selvittää, mitä vailla hän oli, ja\nkyläläiset hyvin ymmärsivät hänen tarkoituksensa. Päälliköt nyökyttivät\nystävällisesti päätään, eikä muuta tarvittu, ennenkuin Stanley\nseuralaistensa keralla hyppäsi maihin. Kaikki puristivat päällikköjen\nkäsiä, Uledi syleili vanhinta kuin omaa isäänsä, hymyiltiin ja\nnaurettiin ja kädenkäänteessä oli sekoitettu verta ja solmittu ikuinen\nystävyys. Kyläläisille lahjoitettiin helmiä ja kuparirenkaita ja heiltä\nsaatiin kaloja ja banaaneja. Läheisellä saarella, jossa retkikunnan\npiti viettää yötä, pidettiin seuraavana päivänä oikeat markkinat.\nTäällä tavattiin ensimmäiset myötämaasta tulleet ampuma-aseet, neljä\nvanhaa portugalilaista pyssyä, jotka suuresti ilahuttivat retkikuntaa.\n\n\n\nIkutu ja Kongo.\n\n\nKun Stanley kysyi joen nimeä, sai hän nyt ensi kerran vastaukseksi\n»Ikutu ja Kongo». Se oli hänelle suloinen sanoma, vaikkapa olikin jo\nkauan ollut selvää, ettei joki voinut olla mikään muu kuin Kongo.\n\nSeuraavassa kyläkunnassa, jossa asukkaat niinikään olivat rauhallisia,\nvaikka tunkeilevampia, oli jo toistakymmentä pyssyä. Asukkaat olivat\naivan kamalan rumasti tatuoidut ja käyttivät ihmishampaista tehtyjä\nkaulakoristeita. Ylähampaat olivat teräviksi viilatut, kuten näitten\nihmissyöjien kesken oli tavallista. Nämä ystävät olivat kuitenkin\npettureita ja tekivät seuraavana päivänä äkkihyökkäyksen retkikuntaa\nvastaan, ampuen sitä raudanpalasilla. Syntyi tuima taistelu, johon\nseuraavankin, alempana olevan kylän asukkaat sekaantuivat, mutta\nlopulta retkikunta pääsi pakenemaan saarien sekaan.\n\nSaaristoissa näkyi paljon lintuja, kuten marabuhaikaroita,\nbalearikurkia, flamingoja, lusikkalintuja, hanhia, sorsia,\nkaakkureita, jäälintuja, hopeahaikaroita, mustaa ja valkoista ibistä\nja heinäkurppia. Niitä olisi voinut ampua kuinka paljon tahansa,\nmutta yksikin laukaus olisi heti houkutellut paikalle verenhimoiset\nalkuasukkaat. Sama syy esti ampumasta punaisia puhveleita, joita\nsaarilla oli laumoittain. Korkeammilla saarilla oli hyvin runsaasti\napinoita.\n\n\n\nUusia taisteluita.\n\n\nHelmikuun 13:ntena retkikunta äkkiarvaamatta tuli suurien kylien\nkohdalle, joissa rummut ja sotatorvet paikalla kutsuivat kaikkia\ntaisteluun. Sotahuutona oli täällä »Jaha-ha-ha», ja se kuului kuin\nolisi suuri joukko sotaoriita kilvan hirnunut. Tavattoman nopeaan\nviholliset lähestyivät kevyillä kanooteillaan. Ennenkuin aavistikaan\nnäki Stanley yhdeksän kiiltävää kiväärinpiippua ojennettuna\nitseään kohden. Kun hän oli veneen etukeulassa voidakseen ilmaista\nperänpitäjälle suunnan, tuli hän pian tähtäyspilkuksi vielä useammille,\nkun nopeasti esiin rientävät kanootit puoliympyrässä lähestyivät:\nMutta kuten monessa muussakin tilaisuudessa pelastui hän nytkin sen\nhämmästyksen kautta, jota hän herätti. Jos hän olisi ollut musta, olisi\nhän aikoja sitten surmansa saanut, mutta nyt, kuten usein ennenkin,\noli uteliaisuus väkevämpi kuin viha ja verenhimo. Vaikka hyökkääjäin\npyssynhanat olivat viritetyt ja sormet olivat koskettamaisillaan surmaa\ntuottavaan liipaisimeen vaipui vihollinen kuitenkin katselemaan tätä\nhiljaista ja liikkumatonta haamua — sen valkoista ihoväriä.\n\nPieninkin liikahdus olisi tuottanut silmänräpäyksessä kuoleman. Ei\nollut ensinkään hauskaa istua ja tuntea ©levänsä tähtäyspilkkuna niin\nmonelle kiväärirluodille, mutta se oli viisainta, mitä voi tehdä.\nFrank herätti samanlaista kummastusta omalla kulmallaan ja retkikunnan\naasitkin saivat kunnian tulla töllistellyiksi. Lopulta alkoi taistelu\nraivota, mutta oikea silmänräpäys oli mennyt; villit voitettiin ja\najettiin pakoon.\n\nJoen suunta alkoi nyt kääntyä yhä enemmän lounaaseen. Retkikunta vietti\nyönsä joen saaristoissa — sääskien kiduttamana — ja koetti mikäli\nmahdollista välttää asutuksia taisteluineen. Siinä syy, miks'ei Stanley\nvoinut saada selvää Kongon vastaanottamista suurista syrjäjoista,\nmikä tietenkin olisikin ollut mahdotonta muuta kuin toisella rannalla\nkerrallaan. Kun jotkut saarista ovat sadankin kilometrin mittaisia,\nniin erehtyi hän toisinaan luulemaan niitä kiertäviä putaita suuriksi\nsyrjäjoiksi.\n\nStanley oli kuullut paljon ylistettävän bangalain, suuren kauppakansan,\nmahtia, ja toivoi heidät saavutettuaan pääsevänsä parempiin oloihin.\nHelmikuun 14:ntenä retkikunta kiertelevistä salmista äkkiä tuli\ntahtomattaan pienen asutuksen näkyviin, eikä muuta tarvinnut,\nennenkuin kuului kiireellisiä teräviä rummutuksia, joihin liittyi yhä\nenemmän rumpuja, kunnes valtavat sotarummutkin yhtyivät muihin väkeä\naseihin kutsumaan. Stanley järjesti veneensä ja laski sitten verkalleen\nmyötävirtaan. Ei tarvinnut kauaa odottaa, ennenkuin edestä päin alkoi\nnäkyä lähestyviä kanootteja. Stanley yritti jälleen saavuttaa heidän\nystävyytensä ja souti edellä, toisessa kädessä punaista kangasta,\ntoisessa messinkilankaa. Villit, jotka olivat erinomaisen upeissa\ntamineissa, eivät kuitenkaan viitsineet edes vastata, vaan ampuivat\nStanleyn venettä, haavoittaen kolmea miestä. Retkikunnan aluksissa\nkohotettiin paikalla kilvet, jotka hyvin suojasivat rautaromua ja\nkuparimalmin kappaleita vastaan, joilla villit latasivat jykevät\npiilukkoiset kiväärinsä.\n\n\n\nEpätoivoinen taistelu Bangalassa.\n\n\nSyntyi tuima taistelu, ja kuta kauemmin taisteltiin, sitä enemmän\nkokoontui vihollisia, kello 3 aikaan niitä oli 63 venekuntaa ja\nsotahuutona oli nyt »jaha-ha-ha, ja Bangala! Ja Bangala! Ja Bangala!\nJaha-ha-ha!» Jotkut vihollisen veneistä olivat hyvin rohkeat, etenkin\nerään nuoren, ylvähkön päällikön komentama, joka tuli viidenkinkymmenen\nmetrin päähän, mutta pian bangalat saivat kirvelevin mielin kokea,\nettei heidän rautaromunsa ollut yhtä tehokasta kuin lyijy. Lopulta\nmuuan luoti osui nuoreen päällikköön, joka arvokkaasti ja levollisesti\nitse sitoi haavansa ja sitten poistui taistelusta. Villien ampuminen\nkävi nyt heikommaksi ja kello 6 aikaan he peräytyivät raikuvien\nhurraahuutojen saattamina. Tämä oli kolmaskymmenesensimmäinen taistelu\ntällä hirmujen virralla ja epäilemättä sitkein kaikista.\n\nBangalan kohdalla purki iso Mongala niminen syrjäjoki vetensä\npääjokeen. Tämä joki oli jo kauan ollut Bankaron nimellä kartoilla;\ntieto oli arvatenkin kulkenut rannikolle monen välikäden kautta,\nsillä valkoisia ei täällä ollut koskaan käynyt, eivätkä bangalatkaan\nkaupparetkistään huolimatta koskaan käyneet meren rannalla.\nMuutoin bangalat näyttivät olevan hyvin etevää kansaa ja heidän\nvaikutusvaltansa oli suuri.\n\nRajut vastatuulet, jotka tavallisesti alkoivat k:lo 8 aamulla ja\npuhalsivat kilo 3:een j.pp., haittasivat jotenkin paljon kulkua.\nKuumuus ei ollut kovin rasittava; aikaisin aamulla lämpömittari usein\nosoitti vain +18°C ja päiväsydännä se vaihteli 23 ja 29 asteen välillä,\nlaskeutuakseen jälleen illalla. Vaikka Stanley ja Pocock olivat niin\nrasittuneet ja vaikka heidän ravintonsa oli niin vaatimatonta — raakoja\nbanaaneja ja maniokkia — oli heidän terveytensä jokimatkalla kuitenkin\nerinomainen. Helmikuun 17:ntenä Kongo kääntyi suoraan etelää kohti.\n\nElintarpeiden puute kävi jälleen niin suureksi, että täytyi vaikka\nmillä hinnalla hankkia niitä, läntenä kuljettiin suuren etelästä\ntulevan syrjäjoen suitse ja huomattiin, että sen purkama musta vesi\nvirtasi kauan erillään, ennenkuin sekaantui pääjoen vaaleanharmaaseen.\nTämän joen suussa mielittiin mennä maihin, mutta »jaha-ha-ha-hat!»\nvaroittivat ajoissa pysymään kauempana. Yritettiin päästä puheisiin\njoella liikkuvain kalastajain kanssa, mutta nämä alkoivat paikalla\npyssyjään käsitellä. Ikengossa vihdoin tavattiin ystävällisempiä\nihmisiä, joiden kanssa voitiin solmia veriveljeys ja ryhtyä kauppaa\ntekemään. Retkikunta saattoi pitää markkinat ja hankkia runsaat eväät.\n\nRauhaa ei kestänyt kauan. Irebussa, vähän ylempänä sitä kohtaa, missä\nvaltava Ubangi purkaa vetensä Kongoon, täytyi taas tapella. Kerrassaan\nnaurettavan uhkarohkeasti villit, piilukkoihinsa ja rautaromuunsa\nluottaen, vain muutamalla veneellä kävivät retkikunnan kimppuun. Mutta\nkun joki oli kyllin leveä, laski Stanley saarien sekaan, jotka hänen\nmielestään, tsetse-kärpäsistään ja sääskistään huolimatta, olivat\nsuojaiset kuin paratiisin yrttitarhat. Irebun alapuolella joki laajeni\nvesistön levyiseksi, mutta syytä, Ubangin siihen laskemista, Stanley ei\nhuomannut. Hän kyllä mainitsee Ubangin nimen, mutta luuli tätä maaksi.\nJoen vesimäärä näytti tyhjentymättömältä, vaikka se oli hajaantunut\nniin laajalle alalle. Saarilla oli täällä, samoinkuin ylempänäkin,\npaljon suolatehtaita; suola valmistettiin eräistä ruohoista polttamalla.\n\n\n\nTshumbiri.\n\n\nBolobon luona joki kapeni neljän kilometrin levyiseksi, rannat\nkohosivat ja saaret vähenivät. Joella oli paljon kalastajakanootteja,\nmutta väki oli rauhallista. Kalastajat vastasivat kysymyksiin selvästi\nja tyynesti. Tshumbirin kuningas lähetti retkikunnalle lahjoja ja\nsaapui helmikuun 28:ntena itse suuren saattojoukon keralla sitä\ntervehtimään. Kutsua noudattaen retkikunta lähti hänen kyläänsä\nasumaan, saadakseen tietoja edessä olevista matkoista. Tshumbirissa\npidettiin markkinat ja retkikunta saattoi jälleen varustaa itselleen\nrunsaat eväät. Naiset olivat jotenkin kauniita; heillä oli kaulassa\ntoisilla kolmeakin tuumaa paksut messinkirenkaat, jotka vaimon\nkuollessa otettiin pois siten, että vainajan pää katkaistiin. Kuninkaan\nvaimoilla ja tyttärillä oli Stanleyn laskun mukaan noin 700 kiloa\nmessinkiä kaulapantoina ja muina helyinä. Kun retkikunta maaliskuun\n7:ntenä lähti matkaa jatkamaan, antoi kuningas oppaat mukaan. Mutta\nhänen ystävällisyydestään huolimatta Stanley oli vakuutettu siitä, että\nhän oli kaikkein viekkain pikkukuningas, mitä hän oli koko Afrikassa\nnähnyt.\n\nKongo kapeni alempana toisin paikoin vain puolentoista kilometrin\nlevyiseksi, mutta kävi sangen vuolaaksi. Syvyys oli paikoin 50-kin\nmetriä. Tällä matkalla kuljettiin syvän ja vuolaan Kuangon suistamon\nohi.\n\n\n\nViimeinen taistelu.\n\n\nTshumbiriläiset oppaat olivat palanneet takaisin, ikäänkuin heiltä\nolisi jotain unohtunut, ja kymmenkunta kilometriä Kuangon suusta\nretkikunta joutui hyökkäyksen alaiseksi, jossa toistakymmentä miestä\nhaavoittui. Mutta se olikin viimeinen taistelu, mitä sen täytyi kestää,\nvaikka sitä alempanakin uhkailtiin. Tshumbiriläiset oppaat tavoittivat\nnyt jälleen retkikunnan, jolla kuitenkin oli heistä vähän hyötyä.\n\nKongo virtasi nyt korkeiden metsäisten rantain välissä eikä toisin\npaikoin ollut kuin kilometriä leveä. Oikealla rannalla näkyi paljon\npunaisia puhveleita ja antilooppeja, mutta taistelun välttämiseksi\njätettiin metsästys sikseen.\n\n\n\nStanley Pool.\n\n\nMaaliskuun 12:ntena joki laajeni melkoiseksi pyöreäksi suvannoksi, joka\nPocockin ehdotuksesta sai nimeksi »Stanley Pool», s.o. Stanleyn lampi.\nKorkeat valkoiset törmät, joita oli oikealla rannalla, muistuttivat\nDoverin kuuluja kalkkikallioita ja saivat sen mukaiset nimet.\nAsukkailta, joita ilmestyi järvelle, saatiin kuulla, ettei koskille\nenää ollut pitkälti; he matkivat niiden melua niin hullunkurisesti,\nettä koko retkikunta puhkesi suureen nauruun ja tämä nauru paikalla\nvoitti matkijain myötätunnon, niin että he lupasivat tulla koskille\nopastamaan. Heidän päällikkönsä oli iloinen ja avomielinen mies,\nhän lupasi itse tulla koskelle oppaaksi, varoittaen kuitenkin, että\nsitä oli mahdoton veneellä laskea. Sanojansa hän vahvisti sangen\nhullunkurisella virnistyksellä. Parin kilometrin päässä hänen kylästään\nalkoi kuulua ylimmän kosken kumeata pauhua. Kuta edemmä kuljettiin,\nsitä enemmän se koveni, kunnes päällikkö varoitti soutamasta\nkauemmaksi. Stanley sen vuoksi laski maihin ja leiriytyi kosken\nniskaan paasikkoon. Vastaisella puolella asui toinen päällikkö, Ntamon\nItsi, joka seuraavana päivänä tuli leiriin vieraaksi, tuoden paljon\ntervetulleita ruokavaroja tuliaisiksi. Mutta vastalahjaksi hän vaatikin\nsuuren valkoisen vuohen, jonka Stanley oli tuonut Manjemasta saakka,\nviedäkseen sen Englantiin eräälle naiselle lahjaksi. Ttsin apu oli\ntässä keskimatkan alussa niin tärkeä, ettei Stanleylla ollut muuta\nneuvoa kuin suostua. Hän koetti tarjota aasia ja Itsi ehkä olisi siihen\ntyytynyt, mutta kun hänen vaimoväkensä pelkäsi, että se söisi heidät,\nei hän voinut niin vaarallista eläintä vastaanottaa.\n\nSaavuttuaan Stanley Pooliin Stanley tähtitieteellisistä\npaikanmääräyksistään hyvin tiesi, ettei hän Bomasta, Kongon suulla\nolevasta kauppapaikasta, enään ollut kuin 300 kilometrin päässä\nlinnuntietä ja 220 kilometrin päässä Isangilasta, jonne saakka Tuckey\noli päässyt ja joka yhä oli joella ylin tunnettu kohta. Mutta sitä\nhän ei näy aavistaneen, että hän vielä oli yli 300 metriä korkealla\nmerenpinnasta ja että jättiläisjoessa loppuosalla täytyi olla valtavia\nkoskia, joita oli mahdoton laskea ja melkein mahdoton maisinkin\nkiertää, joki kun katkaisee Afrikan läntisen reunaylängön syvässä,\nkurun tapaisessa laaksossa. Stanleyn olisi luultavasti ollut verraten\nhelppo kulkea loppumatka maata ja ehkä saada Bomasta apua, jos olisi\nlähettänyt sinne viestin, mutta ymmärrettävistä syistä hän mieluummin\nhalusi kulkea tämän taipaleen veneillään, suorittaakseen tutkimustyönsä\nloppuun saakka jokea kulkien ja laskeakseen muhkeammin valkoisten\nensimmäiseen siirtokuntaan. Jos putous olisi tasaisesti jakaantunut\npitkin koko loppumatkaa, olisi hänellä todella ollut verrattoman hauska\nja nopea mäenlasku meren rannalle. Mutta nyt siitä tulikin hänen\nmatkansa vastuksellisin osa. Heti alussa joki näytti tapansa ja turhaan\nStanley toivoi sen edempänä niitä parantavan.\n\nAlkuasukkaat eivät nyt estäneet retkikunnan kulkua. »Kauheata jokea\nitseään vastaan nyt valitamme», hän kirjoittaa. »Se ei enää ole uljas\njoki salaperäisine kauneuksineen, joka virtasi lähes yhdeksänsataa\nmailia niin jalon ylevänä, tyynesti ja tasaisesti, joka alati\nkiinnitti mieltämme, vaikka sen asutuilla rannoilla vallitsikin\nniin paljon julmuutta. Sen sijaan näemme nyt hirmuisen virran, joka\nsyöksyy myötämaahan jyrkkään viettävää uomaa pitkin, jota paisuttavat\nlaavariutat, esiin pistävät kalliomuurit ja suunnattomat paasikot,\njoen, joka mutkailee ja kiemurtelee syvien rotkojen läpi ja sitten\npitkän putous- ja koskisarjan muodostaen purkaa vetensä alempiin\nseutuihin. Taajat taistelumme villien kanssa päättyivät traagilliseen\nkamppailuun mahtavaa jokea vastaan siinä, missä se rajusti pauhaten\nsyöksyi syvien ammottavien solien kautta leveältä ylängöltä alas\nAtlantin valtamereen.»\n\n\n\nNiskakosket.\n\n\nNtamon koskissa, joilla koskien sarja alkaa, oli kolme putousta,\n»Poika», »Akka» ja »Ukko», joista ensimmäinen voitiin laskea köysillä,\nmutta toisen ja kolmannen ohi oli taivallettava, vetäen kaikki veneet\npuolentoista kilometriä pitkäin maamatkain poikki. »Ukko» oli hurjin\nvirtakaistale, mitä Stanley sanoi milloinkaan nähneensä. »Kuvitelkaamme\nneljää mailia pitkää ja puolta mailia leveätä merenkaistaletta,\njolla raivoo hirmumyrsky, niin saamme jotenkin hyvän käsityksen sen\ntyrskyvistä aalloista.» Ensin se hyppäsi valtavan kuilun pohjaan, jonka\njälkeen suunnaton vesimäärä omasta voimastaan kohosi äkkijyrkkään\nylöspäin, kunnes se oli kokoontunut harjuksi, ponnahtaakseen äkkiä 8—10\nmetriä korkealle ilmaan, ennenkuin syöksyi toiseen kuiluun. Kaikkialla\nnäkyi vesitorneja, jotka kukistuivat vaahdoksi ja tyrskyiksi,\nvimmatusti ärjyviä vesikukkuloita, taapäin ponnahtavia valleja ja\npaiskovia aaltoja ja rantain valtavat paasikot hautaantuivat raivoisiin\nhyökyihin. Jyminä oli hirmuinen, huumaava. Vesimäärä onkin noin sata\nkertaa suurempi kuin Vuoksen. Stanley arvosteli veden nopeuden 50\nkilometriksi tunnissa!\n\nKoskien alla oli »Kattila» niminen pyörre, jonka ohi veneet\nlaskettiin köysillä, mutta yhden suurimmista kanooteista virta\ntempasi viidenkymmenen miehen käsistä ja tuhosi. Toinenkin katkaisi\nrottinkiköytensä ja sukelsi Kattilan pohjaan, ui sitten puolen\nmailia vastavirtaan, sukelsi vielä kerran syvyyteen, mutta ajautui\nlopulta ehjänä leirirantaan kaikkien suureksi iloksi. Kivikoihin\ntottumattomille miehille sattui tuon tuostakin tapaturmia ja Stanley\nitsekin putosi kahden valtavan paaden väliin kymmentä metriä syvään\nrotkoon.\n\n\n\nKalulu-putouksen uhrit.\n\n\nKattilan alapuolella oli matka vuolasta virtaa, jonka Stanley laski\nedellä ja jotkut toiset veneet perässä. Joen syvyys oli noin 40\nmetriä aivan rannan läheisyydessä ja nopeus 7 solmuväliä. Alapuolella\npauhasivat mahtavat Kalulu-putoukset, joiden niskaan Stanley oli\naikonut leiriytyä. Neljäs kanootti, »Krokotiili», oli lähtenyt liian\nkauas virralle, jonka voimakas vauhti vei sen nopeaan kuin nuolen\nputousta kohti. Kolme tai neljä kertaa ympäri kiepahdettuaan se katosi\nsyvyyteen, nousten pian taas pinnalle aivan pystyssä, perä edellä.\nSiinä oli Kalulu, Stanleyn palvelija, ja neljä muuta miestä, ja kaikki\nsaivat surmansa.\n\nTuskin oli tämä tapahtunut, ennenkuin tuli toinen vene samaa reittiä,\ntyynen virran viettelemänä, mutta ihmeen kautta tämä kanootti laski\nputouksen ja molemmat siinä olevat miehet pelastuivat.\n\nSitten tuli saman tien vielä kolmaskin, pieni soma kanootti, jossa\noli vain yksi poika, reipas Soudi. »La il Allah, il Allah! Ei ole\nkuin yksi Jumala. Olen hukassa, herra!» huutaen hän katosi pimeään\nsyvyyteen, kanootti kohosi jälleen kuohujen päälle, hyppi portaalta\nportaalle, kieppui ympäri ja joutui kammottavien aaltojen nakeltavaksi,\nkunnes se katosi niemen taa. Tämä kanootti oli muitten venepoikien\nhuolimattomuuden kautta päässyt ryöstäytymään. Huhtikuun 1 p:n aamuna\nvarhain Soudi kaikkien iloksi ilmestyi leiriin, mukanaan nekin kaksi,\njotka olivat vastakkaiselle rannalle pelastuneet ja joille oli ollut\nmahdoton viedä apua. Soudi oli laskenut kaikki Kalulu-putoukset ja\nvielä niiden alapuolellakin olevat kosket ja kieppunut niin monta\nkertaa ympäri, että hän oli puolipökerryksissä. Hän piti kuitenkin\nlujasti kiinni kanootista ja julma virta vei häntä yhä alemmaksi ja\nalemmaksi, kunnes hän auringon laskun jälkeen pääsi eräälle kalliolle\nja saattoi vetää kanootin maalle. Kaksi alkuasukasta ilmestyi siihen,\nsitoi hänet ja vei hänet äyrään päälle ja edelleen tunnin matkan päähän\nkyläänsä. Häntä kuitenkin kohdeltiin ystävällisesti, ja kun eräs\nkyläläisistä tunsi hänet valkoisen miehen väkeen kuuluvaksi, kuvaten\nsamalla valkoisen miehen suuria tulisilmiä, pitkiä hiuksia ja pyssyä,\njoka laukeili kaiket päivää, niin kyläläiset säikähtyivät niin, että\npaikalla veivät hänet kanoottinsa luo ja varustivat hänelle vielä hyvät\neväätkin mukaan. Ne molemmat miehet, jotka olivat samalle rannalle\npelastuneet, tapasivat Soudin ylimenopaikkaa etsiessään, ja vaikka joki\noli hyvin vuolas, kulkivat he kuitenkin kaikin kolmin onnellisesti sen\nyli ja palasivat leiriin. Väestö muutoin oli sangen ystävällistä ja\ntoi retkikunnalle yllin kyllin ruokavaroja, seuraten samalla suurella\nmielenkiinnolla sen taistelua koskissa.\n\nHuhtikuun 3:ntcna laskettiin taas pari kilometriä vaarallisia\nkoskia ja tapahtui useita tapaturmia. Eräs kanootti kaatui ja sen\nkautta menetettiin viisikymmentä norsunhammasta ja neljä miestä\nolisi hukkunut, ellei sankarillinen Uledi olisi heitä pelastanut.\nStanley itse putosi päistikkaa kiven koloon ja pelastui vain vaivoin\nkoskeen joutumasta. Matkaa jatkettiin siten, että Frank joka aamu vei\nretkikunnan maitse soveliaaseen leiripaikkaan, johon vanhemmat miehet,\nnaiset ja lapset jätettiin, minkä jälkeen nuoremmat miehet palasivat\nkanoottien luo, kuljettamaan niitä Stanleyn johdolla uuteen leiriin,\nlaskien köydellä tai viilettäen, mitä laskea voi, tai taivaltaen\nrakentamiansa telateitä pitkin pahimmat korvat.\n\n\n\nStanley vähällä tuhoutua.\n\n\n»Lady Alice» koskissa oli tuho tulla sekä veneelle että Stanleylle\nitselleen ja hänen parhaille miehilleen. Koskissa oli pieni\nkalliosaari, joka jakoi veden ja kahden puolen lähetti korkeita\naaltoja, jotka ranta-aallot kohdatessaan muodostivat vaarallisia\ntyrskyjä. Stanley lähti veneeseen viiden miehen keralla ja hoiti sen\nlaskua, miesten rannalla köysillä päästellessä sitä vähitellen alaspäin\nsolumaan. Virta oli kuitenkin niin kova, että köydet irtaantuivat\nmiesten käsistä ja vene kiiti keskelle koskea pauhaaviin, vaahtoaviin\ntyrskyihin. Stanley, joka viime hetkessä ennätti veneeseen vetää\nkoskeen pudonneen miehen, seisoi keulassa, Uledi piti perää ja näin\n»Lady Alice» alkoi vaarallisen matkansa. Puhetta ei kuullut pauhun\nvuoksi, airoista ei ollut muuta apua, kuin että ne helpottivat\nohjaamista, hirmuista vauhtia julmat aallot kiidättivät venettä\nohi valtavien paasikoiden, jotka ahdistivat Kongon suunnattoman\nvesimäärän jättiläismuuriensa väliin. »La il Allah, il Allah!», huuti\nnuori Mabruki, »me olemme hukassa, niin, me olemme hukassa!» Parin\nmailin päässä olisi ollut pieni satama, mutta siihen oli mahdoton\npäästä. Edestä päin kuului samalla kumeata jyrinää ja virta rajusti\nkarkasi pystyyn, ikäänkuin olisi tulivuori ollut sen alla purkaukseen\npuhkeamaisillaan. Vene kiiti tämän vesivuoren kukkulalle, mutta\nnopealla soudulla se saatiin ohjattua matalammalle puolelle, ennenkuin\njoutui mäen alla olevaan kuiluun ja pyörteeseen. Hypeltyään vielä\nkuohuilla pienemmän kosken »Lady Alice» pääsi rantaa pitkin palaavaan\nkosteeseen, joka kiidätti sen hyvän matkaa taapäin, Kongoon putoavan\nihanan pienen syrjäkönkään alle. Retkikunnan jäsenet olivat jo\nluulleet, että heidän koetun johtajansa tuho oli tullut, ja sanomaton\noli ilo, kun levisi tieto kaikkien pelastumisesta.\n\nLeiri pystytettiin Nkenkén könkään alle. »Näkyvissämme oli nyt neljä\nputousta: iso joki, joka Lady Alice koskien juurella purkautui\nlaajaan suvantoon ja pari mailia alempana uudelleen kohosi kuohuviksi\nlaineiksi: eteläpuolellamme olevalta korkealta kalliolta hyppiä\nkuppuroi syrjäjoki 400 jalkaa korkealta äkkijyrkältä kalliolta\nvaltajokeen ja oikealla puolellamme, sadan metrin päässä siitä, syöksyi\nNkenké äkkijyrkkään alas 1000 jalan korkeudesta, muodostaen tavattoman\nkorkean könkään. Nkenké pauhasi kuin pikajuna rautasillan poikki\nkulkiessaan, putousjoki taas, joka hyppäsi 400 jalkaa aivan ilmassa,\njyrisi kuin etäinen ukkonen. Lady Alice koskien alimmat hyökyaallot ja\nsavuavat, tyrskyävät rannat pitivät samanlaista ääntä kuin syöksyaallot\nlaivan keulaa vastaan tyrskyessään ankarassa vastatuulessa myrskyisellä\nmerellä, ja alapuolella oleva koski lainasi kumeata pauhuaan yhtyäkseen\nyhteen meteliin näitten vihaisten ja alaspäin syöksyväin jokien kanssa,\njotka täyttivät korvamme mitä kamalimmalla metelillä.\n\n»Sangen erilainen oli tämä kuva tornimaisine kallioineen ja korkeine\nvuorenseinämineen, joilta ylämaan joet pauhasivat syvyyteen, kuin\nLualaban peilikirkas pinta Usongora Menon ja Kaseran pimeissä metsissä\nja ihmissyöjäin ylemmissä maisemissa, joissa yksi ainoa väreilevä\naaltokin oli harvinainen. Nyt, kun meitä joka päivä hirmut piirittivät\nemmekä nähneet mitään loppua näille putouksille, jotka tekivät tyhjiksi\nkaikki toiveemme ja kiduttivat meitä samalla sekä raivoisalla että\nmasentavalla pauhullaan, nyt muistelimme kaipauksella noitten päiväin\npyhäistä hiljaisuutta ja uinailevaa puhtautta. Ihanaa oli silloin solua\ntyynissä lahdelmissa tuoksuvien, palmuja kasvavien saarien välissä,\njossa leveälehtinen Amomum kilpaili Phryniumin riippuvain lehväin\nkanssa, kumman vihanta rehevämpää, jossa Myrra ja Bidellium pensaat\nlevittelivät upeuttaan ja hyviä tuoksujaan villin Cassian rinnalla tai\nCapsicum tulipunaisine marjoineen kohosi sankkoina lehväröykkiöinä\nja Ipomaean purppuranpunaiset nuput koristivat jonkun uljaan puun\nkorkeata runkoa. Ympärillämme mitä synkimmät maisemat, huumaavien,\npelottavien äänien ainiaan piirittäminä, joka puolella vastassamme mitä\ntoivottomimmat mahdollisuudet, olemme mielestämme jättäneet jälkeemme\nEdenin yrttitarhan ja nyt joutuneet vesihelvettiin.»\n\nSiihen jokimatkaan, jonka »Lady Alice» oli viidessätoista minuutissa\nkulkenut, tarvitsivat kanootit, jotka laskettiin köysillä, neljä\npäivää. Rottinkiköysien heikkouden ja joen kamalan voiman vuoksi täytyi\njoka kanoottiin kiinnittää kahdeksan köyttä, kuhunkin köyteen viisi\nmiestä. Ja tapaturmia sattui kaikista varokeinoista huolimatta harva se\ntunti. Eräänkin kanootin, jossa oli Nubi niminen mies, koski tempasi\nneljänkymmenen miehen käsistä, vei alaspäin kolmisen kilometriä ja\nhautasi suureen pyörteeseen. Nubi tarrasi kanoottiin kiinni, kunnes se\ntoisen kerran painui syvyyteen, jonka jälkeen hän ja kanootti kohosivat\npinnalle viidenkymmenen metrin päässä toisistaan, mutta kun Nubi oli\noiva uimari, saavutti hän kanootin Nkenken mutkassa ja hajareisin sen\npohjalla istuen ajoi piiriä vastavirran keralla, kunnes Uledi veljensä\nShumarin kanssa hänet pelasti. Toinen kanootti oli joutunut alempana\nvirran valtaan ja siinä olevat miehet olivat kauhusta saamattomina,\nkunnes Stanley kiukkuisella äänellä käski heidän soutaa maihin. Siitä\nvasta he havahtuivat ja pelastuivat.\n\nOmituista oli, kuinka vähän matkaa jokilaakson asukkaat tunsivat\njokeaan. Enimmäkseen he aina vakuuttivat, että edessäpäin enää oli vain\nyksi tai pari koskea, mutta tosiasia oli, että retkikunnalla tämän\njälkeen vielä oli pahimmat kosket voitettavina. Kun varastot nopeaan\nvähenivät, niin näytti matkan jatkaminen hyvin synkältä, mutta tuo\nainainen puhe viimeisestä koskesta esti Stanleytä laskua keskenkään\nheittämästä. Jos viimeinen koski tosiaan olisi täällä ollut, niin ei\nalajuoksun laskeminen veneillä olisi ollut kuin jonkun päivän asia.\nHuhtikuun 21:ntenä Basessen kalastajat taas vakuuttivat, että vain\nyksi koski oli jäljellä, vaikka se tosin oli kamalan suuri, ja kun\nStanley toivoi sen vihdoinkin olevan sen, jonka Tuckey oli saavuttanut\nylämaahan tunkeutuessaan, ei hän hennonnut jättää jokimatkaa kesken.\n\n\n\nVaikea taivallus.\n\n\n23:ntena retkikunta saapui Inkisin (Noituuden) koskelle, jossa ei tosin\nollut putousta, mutta sitä hirmuisemmat aallot, koska j©kirotko sillä\nkohdalla oli vain puolta kilometriä leveä. Kosken alla oli kolmea\nkilometriä pitkältä täydellinen sekamelska hurjasti raivoavaa vettä,\nkiitäviä laineita, syviä kuiluja ja taistelevia vesiharjuja, jotka\nräjähtelivät ilmaan ja kakistelivat toisiaan. Stanley mietti ja mietti,\nmiten pääsisi tämän kosken alle. Paikkakunnan asukkaat vakuuttivat,\nettä vain yksi pieni koski oli sen jälkeen, ja hänen mielestään\nkannatti yrittää. Mutta muuta keinoa ei ollut, kuin vetää veneet 350\nmetriä korkean jyrkän äyrään päälle ja taivaltaa ne kosken ohi. Kun\nensimmäiset veneet olivat törmän päällä, lausuivat paikkakuntalaiset\njulki ihastuksensa — heitä oli kokoontunut suuret määrät nähdäkseen\nretkikunnan laskevan Inkisin kosket — ja suostuivat 600 miehen keralla\nvetämään loput kanooteista koskien ohi. Kun taivallusmatka kuitenkin\noli viisi kilometriä, niin kului siihen paljon aikaa ja tämän ajan\nStanley käytti teettääkseen väellään kaksi oivaa uutta kanoottia.\nToukokuun 15:ntenä oli kaikki kanootit kuljetettu taipaleen poikki.\nNäin pitkälle päästyään Stanley sai kuulla, että vähän matkan päässä\nedessäpäin oli viisi suurta putousta. Kun väki oli levon tarpeessa\nrasittavan taivalluksen jälkeen, oli nyt levättävä ja vasta toukokuun\n25:ntenä retkikunta pääsi koskien laskua jatkamaan. Frank Pocock ja\ntoistakymmentä muuta miestä sairasti niin ilkeitä paiseita, ettei\nheistä ollut apua.\n\n\n\nPuutetta.\n\n\nMowan koskista veneet vietiin alas ilman sanottavia tapaturmia. Mutta\ntähän aikaan tuli ilmi paljon tavaran varkauksia, joiden kautta\nretkikunnan vähät varat surkeasti vähenivät, ja varkaaksi huomattiin\nUledi, Stanleyn paras mies. Toverioikeus tuomitsi hänet ruoskittavaksi,\nmutta kun kaksi venepoikaa nöyrästi rukoili, että he saisivat ottaa\nkumpikin puolet raipoista, annettiin rangaistus anteeksi. Tämä teki\nUlediin niin syvän vaikutuksen, että hän vannoi ei koskaan enää\nvarastavansa. Ruokarahojen vähentäminen oli jo vietellyt jonkun\nmiehistä varastamaan alkuasukkailtakin, jotka saivat varkaan kiinni\nja vain orjan hinnasta luovuttivat hänet takaisin. Myöhemmin täytyi\njättää joku varas maanasukkaitten orjaksi, kun ei ollut varoja häntä\npois lunastaa. Tavaroista ei olisi ollut puutetta, jos vain olisi ollut\nvaroja ostaa. Kullakin piirillä oli omat markkinansa, joille tavaroita\nkulki meren rannalta, matkaten aina piiristä piiriin, siten että alempi\npiiri aina möi ylemmälleen. Maan sisään vaelsi täten verkalleen suolaa,\nruutia, pyssyjä, kankaita, posliiniastioita, lasi- ja rautatavaroita,\njoita vaihdettiin kaikenlaisiin maantuotteihin, norsunluuhun ja\ntoisinaan orjiinkin. Ruutitynnöri viipyi matkalla meren rannikolta\nBangalaan noin viisi vuotta, mutta Bangalasta ylöspäin tavaranvaihto\noli vielä paljon hitaampaa.\n\nBabuendet, joiden maassa seuraavat suuret kosket olivat, olivat\nerittäin ystävällisiä, vaikka Stanley heidän taikauskoisuutensa\nvuoksi olikin vähällä menettää kaikki muistiinpanonsa. Hän oli Mowan\nkylässä alkanut kirjoittaa muistikirjaansa esineitten nimiä, siten\nkartuttaakseen sanavarastoaan. Mutta pian hän huomasi omituisen\nliikkeen kansan keskessä, joka oli kokoontunut hänen ympärilleen, ja\nkaikki juoksivat tiehensä. Hetken kuluttua kajahtelivat sotahuudot\nseudussa. Pitkä jono sotilaita, jotka olivat pyssyillä varustetut,\nnäkyi parin tunnin kuluttua laskeutuvan kukkuloilta ja lähestyvän\nleiriä. Niitä näytti olevan noin viisi- tahi kuusisataa. Stanley oli\nkuitenkin saanut monen heistä ystäväkseen ja luuli varmaan voivansa\nestää kahakan.\n\nKun he olivat ehtineet kokoontua noin kolmensadan jalan päähän leirin\nedustalle, menivät Safeni ja Stanley heitä vastaan puoleen matkaan ja\nistuutuivat. Noin kuusi miestä lähestyi heitä ja selitys alkoi.\n\n»Mikä hätänä, ystäväni?» kysyi Stanley. »Miksi tulette sellaisissa\njoukoissa kivääreillä varustettuina, kuin aikoisitte alkaa sodan?\nSodan? Sodan ystävienne kanssa! Mitä joutavia! Olette kai suuresti\nerehtyneet.»\n\n»Herra», vastasi muuan heistä, »kansamme on nähnyt teidän eilen tekevän\nmerkkejä eräälle tara-taralle (paperille). Siinä teitte hyvin väärin.\nMaamme jäisi autioksi, vuohemme kuolisivat, banaanimme mätäneisivät.\nMitä olemme tehneet teille, koska tahdotte tappaa meidät? Olemme\nmyyneet ruokavaroja teille ja kantaneet joka päivä viiniä leiriinne.\nVäkenne on saanut kuljeksia vapaasti missä ovat tahtoneet. Olemme\nkokoontuneet taisteluun teitä vastaan, joll'ette suostu polttamaan\ntara-taraanne tässä silmäimme edessä. Jos poltatte sen, niin menemme\ntiehemme ja olemme ystäviä kuten ennenkin.»\n\nStanley pyysi heitä odottamaan ja jätti Safenin heidän käsiinsä\npaluunsa pantiksi. Muistikirjassa oli paljon arvokkaita muistiinpanoja:\nvesiputousten, salmien ja kylien karttoja, merkillisten paikkojen\nkuvia, kertomuksia kansanheimoista, asioita kylliksi täyttämään kahden\nniteen lehdet — kaikki suurenarvoisia asioita. Hän ei voinut uhrata\nsitä tyydyttääkseen villijoukon lapsellista oikkua. Kaivellessaan\nkirstuaan, jossa hän säilytti kirjojansa, löysi hän käytetyn ja\nkuluneen Shakespearen, joka oli päiväkirjan kokoinen; kannetkin olivat\nsamanlaiset, ja jos kukaan villeistä ei vaan muistaisi päiväkirjan\nmuotoa kovin tarkoin, niin tämä äsken löydetty kirja aivan hyvin kävisi\nsen asemesta. Hän otti sen mukaansa ja näytti sen villeille.\n\n»Tämänkö tara-taran tahdotte poltettavaksi, ystäväni?»\n\n»Niin, niin, se se on.»\n\n»No, ottakaa se ja polttakaa, tahi tehkää sillä mitä tahdotte.»\n\n»Hm. Ei, ei, ei. Emme tahdo koskea siihen. Se on noiduttu. Teidän tulee\nitse polttaa se.»\n\n»Minunko! Olkoon menneeksi. Tahdon tehdä kaikki tyydyttääkseni Mowassa\nasuvia hyviä ystäviäni.»\n\nMentiin lähimmän valkean luo, ja Stanley jätti viattoman Shakespearen\nliekkien uhriksi ja pani juhlallisen totisena enemmän puita tuleen.\n\n»Ah-h-h!» — huokailivat puijatut villit, ikäänkuin heidän rintansa\nolisi keventynyt. »Muukalainen on hyvä — sangen hyvä. Hän rakastaa\nMowassa asuvia ystäviään. Nyt vihollisuutemme on loppunut, Mowan kansa\nei ole huonoa.»\n\nSitte he huusivat jotakin hurraahuudon tapaista ja marssivat pois.\n\nTämä ei ollut ainoa samanlainen seikkailu. Seppä, jolle vietiin\nkanootin rakennuksessa tarvittava kirves korjattavaksi, väitti sitä\nnoidutuksi, kun siihen kiinni hitsattava raudankappale lensi hänen\npoikansa rintaan. Hän raivostui ja alkoi paikalla paukuttaa sotarumpua,\nmutta päällikön välityksellä asia saatiin sovituksi ja jupakka\npäättyi pieniin hauskoihin juominkeihin. Vaikka babuendet olivat\nsangen ystävällisiä, oli matkustaja kuitenkin heidän keskuudessaan\nainaisessa vaarassa tämän taikauskon vuoksi. Jos hänen läsnäollessaan\njoku asukkaista olisi saanut halvauksen tai oman huolimattomuutensa\nkautta tullut turmioon, taikka kulkutauti alkanut tuhojaan tehdä, niin\npaikalla olisi se pantu hänen syykseen ja sota olisi ollut valmis.\nZingan koskilla eräs mowalainen joutui tapaturman uhriksi ja paikalla\nmowalaiset hyökkäsivät kostamaan zingalaisille, joiden ei auttanut muu\nkuin ase kädessä nousta heitä vastaan. Pienet varkaudet kostettiin\npaikalla.\n\n\n\nVaarallinen koskimatka.\n\n\nKesäkuun 3:ntena retkikunta viikkokauden levättyään lähti Mowasta\nmatkaa jatkamaan. Edessä oli nyt kolme koskea, Masesse, Zinga ja\nIngulufi, ja Stanley päätti laskea veneet vettä pitkin, vaikka aallot\nja pyörteet näyttivätkin vaarallisilta. Stanley lähti itse »Lady\nAlicella» edellä, mutta pian tuli rotkolaaksossa vastaan kostevirta\nniin kovin aalloin, että veneen täytyi turvautua rantaan, miesten\nnousta maalle ja yrittää laskea se köydellä. Kalliot pistivät kuitenkin\nniin jyrkin nokin vihaiseen kostevirtaan, että siitäkin oli luovuttava,\neikä ollut muuta neuvoa, kuin laskea kosket soutaen. Kostevirta oli\nkuitenkin niin kova, että vene ajautui hirmuista aallokkoa kohti, jota\nMowan putous syyti myötämaahan. Stanley päätti silloin nopeaan kääntää\nveneen päävirtaan ja laskea sen mukana, sen sijaan, että soutaen\nponnisteli rantaa pitkin palaavaa kostevirtaa vastaan. Vene ohjattiin\nsen vuoksi hurjaa avovettä kohti, mutta pian huomattiin yritys liian\nrohkeaksi pyörteiden vuoksi, joita oli molempien vastakkaiseen suuntaan\nkäyvien virtauksien välillä. Valtavirta oli kuperana selänteenä, jonka\nkeskeltä myllertävät taajat aallot syytivät kosolta vettä molemmille\npuolille. Mutta kun kostevirtakin oli voimakas, niin kohosi molempien\nvirtauksien hankauskohdalle hurjat tyrskyt, jotka vuoroin karkasivat\ntoisiaan vastaan, vuoroin raukesivat ammottaviksi pyörteiksi, joissa\nvesi kieppui rajusti ympäri, kunnes kuilu oli täyttynyt ja taas alkoi\nvihaisesti kohota vesikukkuloiksi. Nämä vaihtelut toistuivat nopeaan\njoka minuutti. Tuskin oli pyörre lakannut kieppumasta, ennenkuin\nsen tilalle kohosi kauheasti pauhaava vesivuori. Peläten, ettei\nvene enää pääsisi pakoon, Stanley riisui takin, kengät ja vyönsä,\nja käskettyään Uledia laskemaan kostevirran mukaan käski venemiehiä\nsoutamaan minkä jaksoivat, muutoin oli kuolema varma. Huumaava pauhu\npuhui kyllin selvään, kuinka suuri vaara oli. Vene kulki myllertelevän\nja kumpuilevan veden mukana ja pääsi siten vesivuoren alle, jonka\nnopea luhistuminen sisälsi suurimman vaaran, mutta sitten se takeltui\nja pysähtyi turmiota uhkaavan kuilun partaalle, joka oli avautunut\nvesivuoren tilalle ja nyt kammottavana uhkasi perän takana. Epätoivon\nponnistuksilla vene kuitenkin saatiin pysymään alallaan, kunnes\ntapahtui uusi vesipurkaus, jonka työntämänä se vihdoin pääsi pakoon,\npalatakseen puolillaan vettä leiriin, josta se oli lähtenytkin.\n\n\n\nFrank Pocockin kuolema.\n\n\nStanley lähti nyt maaosaston perässä, rantaa pitkin Zingan putouksen\nniskaan, johon uusi leiri oli rakennettu, annettuaan Uledin toimeksi\nparhaan kanootin kuljettamisen sinne vesitietä, jos se oli mahdollista;\njos yritys huomattaisiin liian vaikeaksi, niin täytyisi kaikki veneet\ntaas taivaltaa maan poikki. Neljä kuningasta odotti häntä Zingan\nleirissä ja heidän kanssaan solmittiin tuota pikaa ystävyysliitot.\nSiellä oli myös muuan mies, joka oli käynyt useassa merisatamassa,\nBomassakin, joen suulla, ja kysyi Stanleylta, oliko hän »ingiliz,\nfransiis, dytchi vaiko portigeis». Merenrannan suuria hyökyaaltoja hän\nvertasi Zingan aaltoihin. Kuninkaiden miehineen poistuttua ylängölle\nStanley kiikarillaan, korkealla kalliolla istuen, katsoi pitkin\njokea ylöspäin, ja näki piankin mustan pitkän esineen hyppelevän\nsinne tänne Masessen hurjissa aalloissa. Se oli kumoon kääntynyt\nkanootti, josta useita ihmisiä näkyi kiinni pitävän. Hän lähetti heti\ntoistakymmentä miestä kosken alla olevan suvannon rannalle pelastamaan\nhaaksirikkoisia, otaksuen kostevirran tuovan ne lähelle rantaa,\nennenkuin Zinga saisi ne niellä. Kiikarilla hän saattoi nähdä, kuinka\nmiehet koettivat kääntää kanoottia pystyyn. Mutta sitten he nousivat\npohjan päälle istumaan ja soutivat kaikin voimin rantaa kohti, Zingan\nhirmuisen putouksen välttääkseen. Rantaa lähestyessään he hyppäsivät\nveteen ja uivat rantaa kohti, jonka jälkeen kovan onnen kanootti\nnuolen nopeudella kiiti hänen ohitseen Zingaan, sen alle kadotakseen.\nPian sen jälkeen tuli muuan hänen miehistään juosten kertomaan, että\nyhdestätoista miehestä, jotka olivat lähteneet kanootilla koskea\nlaskemaan, oli vain kahdeksan pelastunut. Kolme oli hukkunut ja yksi\nheistä oli »pikku isäntä» — Frank Pocock! Uledi joka samalla saapui\npaikalle vettä valuvien toveriensa keralla, kertoi sitten tapauksen.\n\nJuuri kun Uledi miehineen oli lähtenyt kanoottia viemään, oli Frank,\njoka sääripaiseidensa vuoksi oli aivan rampana, ryöminyt rantaan\nja pyytänyt päästä mukaan. Uledi ei kuitenkaan tahtonut siihen\nsuostua, kun matka oli vaarallinen, eikä Stanley ollut antanut\nmitään sentapaista käskyä. Frank kuitenkin vaatimalla vaati ja\npääsi vihdoin mukaan. Oiva kevyt kanootti — se oli saanut nimekseen\n»Jason» — saatiinkin helposti kulkemaan kostevirtaa nivoihin, jotka\nvaaratta laskettiin, mutta kun Masessen pauhu alkoi kuulua, laski\nUledi rantaan tutkiakseen ensin, oliko sitä mahdollinen laskea.\nYhdellä silmäyksellä hän kalliolle noustuaan näki, että se oli\ntuiki mahdotonta, mutta Frank, joka oli Thamesin venemiehiä ja\nkäsittämättömän rohkeasti luotti koskimiestietoihinsa, soimasi häntä\nja venemiehiä niin kauan pelkuruudesta, että he lopulta suuttuneina\nlähtivät uhallakin laskemaan, vaikka pitivät yritystä kaikkien tuhona.\nMuutaman sekunnin kuluttua kanootti oli virran vallassa, pyrkien\nvasenta rantaa kohti, jonka puolessa Frank oli nähnyt sileämpää vettä,\nmutta sinne oli mahdoton päästä, vesi oli kuin rasvaista ja liukasta.\nVastustamattomalla voimalla virta kuljetti kanoottia sivuttain\nputoukseen. Kun Uledi tämän huomasi, ohjasi hän rohkeasti keskeä\nmyötävirtaan. Hirmuisen vedenpaljouden jyrinä kasvoi kasvamistaan ja\nFrank nousi seisomaan, nähdäkseen paremmin. Vasta nyt hän käsitti\ntilanteen vaaran, mutta paluu oli liian myöhäistä. Päistikkaa kanootti\nsyöksyi putouksen kuohuihin, jotka paikalla täyttivät sen, kieputtivat\nsitä ympäri kuin hyrrää ja nakkelivat sitä tyrskyvien aaltojen harjoja\npitkin alla ammottaviin pyörteihin. Frank yrirtti kiskoa villapaidan\npäältään, mutta ennenkuin se onnistui, nieli pyörre kanootin kaikkineen\nsyvyyksiin. Kun hornankuilu oli täyttynyt, kohosi siitä suuri vesikumpu\nja kanootti kohosi jälleen läähättävine, kiinni pitävine miehineen\nkirkkaaseen päivänpaisteeseen. Kun he olivat ajautuneet vähän\nkauemmaksi ja vähän toipuneet, huomasivat he, että vain kahdeksan\nmiestä oli jäljellä, eikä näiden joukossa ollut ainoatakaan valkoista.\nMutta jälleen vesi alkoi hurjasti kiehua, kumpusi uudeksi kukkulaksi\nja sen keskellä näkyi »pikku isännän» hervoton ruumis. Miehet kuulivat\nhänen huutavan ja Uledi paikalla heittäysi häntä pelastamaan, mutta\nsamassa uusi pyörre hautasi molemmat, ennekuin Uledi saavutti hänet.\nToisen kerran uljas Uledi kohosi aalloista väsyneenä ja hengästyneenä\neikä muuta voinut kuin nopeaan pelastua rantaan.\n\nTieto tästä tapaturmasta levisi nopeaan lähikyliin, joissa se herätti\nsuurta surua. Väkeä tuli joukoittain suruaan valittamaan ja kuninkaat\nväittivät, että syynä oli Masessen kylän häijy epäjumala. Jo ennenkin\noli sen vuoksi hukkunut väkeä tähän koskeen, ja heidän mielestään oli\nnyt oikeus ja kohtuus, että Masessen kansa pirullisten vehkeittensä\nvuoksi perin pohjin tuhottaisiin. Kun Stanley ei tähän suostunut, eikä\nsanonut ketään syyttävänsä, niin rauhoittuivat he. »Juo palmuviiniämme,\nvalkoinen mies, ja unhota tappiosi. Zingan palmut ovat kuulut niin\npitkältä kuin babwendeja asuu, ja markkinoillamme käy ahdinkoon asti\nostajia. Zingan viini on sinua lohduttava, etkä enää muista suruasi.»\n\nStanleyn miehiin tämä tapaus vaikutti lamauttavasti, niin että he\nsiitä pitäen olivat paljon huolimattomammat ja välinpitämättömämmät\nentistään. Stanley jonkun aikaa toivoi, että Frank Pocock ehkä\nlopultakin olisi pelastunut, mutta kahdeksan päivää myöhemmin hän\nsai tiedon, että kalastajat alempana olivat nähneet kasvot ylöspäin\nuiskentelevan valkoisen miehen ruumiin.\n\nTapaus koski syvästi Stanleyhin, kuten hänen päiväkirjastaan näkyy.\nMowan putoukselle jääneet miehet lisäksi tekivät kapinan, kauhistuneina\nasukkaitten kummitusjutuista, mutta lopulta kanootit kuitenkin saatiin\nuitetuiksi Masessen kosken sivuun, josta ne taivallettiin kosken alle\nsuvantoon. Kolmatta viikkoa kului tällä lyhyellä taipaleella.\n\n\n\nZingan putous.\n\n\nZingan putouksessa pohjakivet kohottivat vielä suurempia kuohuja kuin\nedellisessä. Molemmilla rannoilla kalastettiin ahkeraan ja kalastus oli\ntarkkaan säännöstelty. Zingalaiset laskeutuivat joka aamu seitsemän\naikaan ylängöltä omalle rannalleen ja vastapäätä bassesselaiset tulivat\nsamaan aikaan omalle puolelleen. Suuret louhikot olivat kummallakin\npuolella erottaneet koskesta kuohuvia putaita ja niihin verkot\nlaskettiin. Zingan puolella laskettiin kolmisenkymmentä verkkoa, jotka\njonkun kuninkaan tai hänen poikainsa läsnäollessa nostettiin. Puolet\nsaaliista kolme kuningasta jakoi keskenään ja kullakin kuninkaalla oli\noma kallionsa, jolle hänen osuutensa ladottiin. Kun zingalaiset saivat\nhyvän saaliin, ilmaisivat he sen suurin huudoin bassesselaisille, ja\nnämä omalla puolellaan panivat toimeen yhtä suuren ilorähäkän, kun onni\noli heille suotuisa.\n\nZingan niskassa väki jälleen kapinoi, kovaan työhön, alituisiin\nvaaroihin ja huonoon ruokaan tyytymättöminä — he eivät olleet pitkään\naikaan saaneet juuri muuta kuin maniookkia, koska kaikenlainen\nliharuoka oli ylen kallista. Stanley uhkasi laskea veneessään koskeen\nkuolemaan, kehoitti heitä ottamaan helmet ja lähtemään matkoihinsa,\nja kolmisenkymmentä miestä noudatti kehoitusta ja lähti pois. Stanley\nlähetti kuitenkin päälliköille etukäteen sanan, kehoittaen heitä\npidättämään karkulaiset, ja nämä vastaanotettiinkin sotarummutuksella\nja peloitettiin palaamaan takaisin.\n\nZingan väen avulla kanootit taas 60 metriä korkeiden törmien yli\ntaivallettiin putouksen ohi. Toinen uusista kanooteista pääsi putoamaan\ntakaisin köysien katkettua ja syöksyi alas virtaan. Sen rakentaja\nhädissään luuli sen yksin pidättävänsä, mutta kanootti vei hänetkin\nmukanaan. Kun miehet huomauttivat, ettei kanoottimestari osannut uida,\nniin joutui vielä Uledikin hyppäämään jälkeen ja uimalla saavuttamaan\npakenevan veneen kehoittaakseen mestaria hyppäämään jokeen, jotta hän\nsaisi hänet pelastaa. Mutta tämä ei uskaltanut kehoitusta noudattaa,\nkun ei osannut uida, vaan joutui putoukseen, jossa pyörteet hänet\nhautasivat. Uledi hädin tuskin pääsi rantaan uimaan. Kanootti kohosi\nminuutin kuluttua pystyssä ylös ja mies vielä oli siinä, vieläpä kun\nse toisenkin kerran sukelluksesta nousi, mutta kun se kolmannen kerran\nsukellettuaan nousi ylös, oli mies kadonnut. Kanootti, »Livingstone»\nnimeltään, hautaantui ainiaaksi Ingulufin kosken pyörteihin, viisi\nkertaa ympäri kiepahdettuaan. Lohduttaakseen napisevaa väkeään\ntilasi Stanley viiniä, rummuttajia ja soittajia runsaalla rahalla.\nKesäkuun 26:ntena, kuukausi siitä kuin oli Mowan putoukselta lähdetty,\nretkikunta pääsi kaikkineen Zingan alle. Matka ei ollut viittä\nkilometriä pitempi. Neljä henkeä oli tällä matkalla saanut surmansa.\n\n\n\nStanley Mbelon koskessa.\n\n\nIngulufin koskessa ei ollut pyörteitä, jonka vuoksi se voitiin laskea\nvapaasti. Rannat olivat kosken alla niin jyrkät, että törmälle piti\nnousta rottinkitikapuilla. Sitten laskettiin Mbelon kosket köysillä.\nRantakalliot olivat siellä niin korkeat, että ihmiset näyttivät\natomeilta niiden giganttisten seinämien ja metsäisten rinteitten\nreunalla. Koski pauhasi kumeasti, lakkapäät ruskorintaiset aallot\nolivat uhkaavan näköisiä ja jykeviä kallioita riippui äkkijyrkkinä\nniiden yli. Kun »Lady Alicea» laskettiin suuren kallion ja rannan\nväliseen putaaseen, katkesivat köydet taas ja vene miehineen päivineen\nryöstäytyi koskeen. »Hypimme hurjien aaltojen harjoilla, kallioiden,\npaasien ja rinteitten lentäessä ohitsemme uskomattoman nopeaan.\nPaitsi minua oli veneessä kuusi miestä ja Uledi seisoi peräsimessä\nlevollisena, kylmänä ja luotettavana.» Tottumus ja väsymys vaikuttivat,\netteivät veneessä olijat enää tunteneet samaa pelkoa kuin ennen. Kun\nMbelon koski oli laskettu, puski pienien kalliosaarien takaa enoveteen\ntummanruskea uhkaava virta. Kohiseva kostevirtaus kiepautti venettä\npari kertaa ympäri ja syöksi sen aaltoilevaan, kihisevään ja kuohuvaan\nkattilaan. Tuntui aivan siltä, kuin olisi joki sillä kohdalla kiehunut.\nTerävän, särmäkkään kalliomuurin sivu, halki jymisevien vesien,\naaltojen, vaahtojen, ohi äkkijyrkkien harmaiden kallioitten vene kiiti\ntyynempään veteen ja jälleen sen joukko oli pelastunut, vaikka rannalle\njääneet luulivat matkan olleen viimeisen. »Niin, Jumalan avulla\nsaavutamme meren. Näemme nyt Jumalan käden. Mutta te ette enää saa,\nherra, uskaltaa itseänne petollisen virran valtoihin. Me itse teemme\nsen. Paljon parempi, että me kuolemme kuin te. Ette saa lähteä enää\nvirralle, ennenkuin olemme putouksien alla.» Ilman tapaturmia saatiin\nmuutkin kanootit kuljetetuiksi kosken alle.\n\nVähän kauempana päättyi se kapea kalliouoma, jonka pohjalla\nKongo oli myllerrellyt aina Kahihi-putouksesta saakka ja jossa\nretkikunta oli viipynyt 117 päivää. Jokilaakso väljeni melkoisesti\nja vuoret taantuivat loitommalle, siellä täällä vain pistäen jokeen\nsaakka jyrkkiä nokkia. Joki itsekin leveni ja sen juoksu muuttui\nrauhallisemmaksi. Kivikuntakin vaihtui. Ylempänä kalliot olivat olleet\ngneissiä, vaakasuoria hietakivi-kerroksia ja graniittia, tästä pitäen\nsitä vastoin liuskeita, joihin joki oli kyennyt paljon paremmin\nuomansa raivaamaan. Mutta ruokavarain puutteen vuoksi miehet pyrkivät\nvarastamaan, joutuivat kiinni ja Stanleyn täytyi maksaa kalliit\nlunnaat heidän puolestaan. Toisia kuoli parantumattomiin mätähaavoihin\nja huonon ravinnon aiheuttamiin tauteihin. Toiselta puolen voitiin\nkuitenkin tavarat viedä veneihin ja koko retkikunta vihdoinkin kulkea\njokea. Heinäkuun 10:ntenä Mansan koski laskettiin pudasta pitkin.\nMutta viiden metrin korkuinen Ntombo Mataka — se oli oikealla rannalla\nputouksen nimi, vasemmalla rannalla sillä oli, samoin kuin ylemmilläkin\nputouksilla, toinen nimi — oli laskettava köysillä ja paikkakuntalaiset\nauttoivat mitä auliimmin saamaan raskaat veneet uitetuiksi kosken alle.\nNämä ihmiset Stanleyn mielestä olivat kohteliaimmat, mitä hän oli koko\nAfrikassa tavannut. Tätä putousta Stanley luuli ylimmäksi Tuckeyn\nmainitsemaksi.\n\nAsukkaat muuttuivat alempana taas ynseämmiksi, eivätkä tahtoneet myydä\nruokavaroja millään hinnalla. He olivat ahkeria kalastajia, istuen\nkaiket päivää suurien kivien takana kyyryssä, suunnattomat verkot\nvieressään ja vihellyksellä kaloja maanitellen. Heti kun he huomasivat\nkalaparven olevan tulossa, uivat he ulos jokeen ja muodostivat parven\nuintisuuntaan nähden vinolinjan verkollaan. Kun kalaparvi oli saatu\nverkkoon, uivat he rantaan ja kerskuen, ilakoiden ja karkeata pilaa\ntehden tyhjensivät saaliinsa laakealle kalliolle.\n\nYksi maniookkia varastanut mies oli jätettävä alkuasukkaiden vangiksi,\nkun ei ollut varoja maksaa sovittajaisia, ja pian tuli sama kohtalo\ntoisenkin osaksi. Heinäkuun 25:ntenä laskettiin Itunziman kosket\nköydellä. Vasta täällä alkoi Jellalan, Kongon alimman putouksen nimi\nolla tunnettu, samoinkuin Isangilankin, jonka Stanley otaksui Tuckeyn\n»Sangallaksi». Wangwanat tulivat liikutetuiksi, kun Stanley saattoi\nheille ilmoittaa, ettei meri ollut kaukana. Yksi puhkesi itkuun ja\njuoksi syleilemään Stanleyn polvia, sanoen: »Ah herra! El hamd ul\nIllah! Olemme saavuttaneet meren! Olemme kotona! Olemme kotona! Meitä\neivät enää kiduta tyhjä vatsa ja inhottavat villit! Minä juoksen\nkoko matkan merelle kertomaan veljillenne, että te tulette!» Stanley\nluuli hänen kiihkoaan vain hermostuneeksi iloksi, mutta mies otti\npapukaijansa, pani sen olkapäälleen ja juoksi metsään. Stanley piankin\nhuomasi, että hän oli tullut mielipuoleksi ilosta ja lähetti paikalla\nkolme miestä häntä takaisin tuomaan, mutta neljä tuntia etsittyään nämä\npalasivat tyhjin toimin, ja sille tielle raukka jäi. Uhkaava nälänhätä\nesti häntä kauempaa etsimästä.\n\n\n\nRiutunut retkikunta.\n\n\nKoskia ja kovia virtoja oli edelleenkin, mutta ne eivät olleet sen\npahempia, kuin että ne voitiin laskea täysineen. Matka olisi ollut\nhupainenkin, ellei uupumus olisi ollut niin perinpohjainen. »Se\nelämänhalu ja tunteen lämpö, jotka minulla oli ollut Intian mereltä\nlähtiessämme, olivat tähän aikaan melkein kokonaan pois kuluneet.\nKuumeet olivat riuduttaneet ruumiini, ylenpalttiset huolet sieluni\nväsyttäneet, nälkä jäseneni näivettänyt ja tuska mieleni syövyttänyt.\nMieheni valittivat ääneensä; heidän kuoppiinsa painuneet silmänsä ja\nkuihtuneet ruumiinsa olivat minulle elävä omantunnon soimaus; heidän\nvoimansa olivat menneet, vaikka heidän uskollisuutensa olikin kaiken\nepäilyksen yläpuolella; heidän polvensa olivat heikkoudesta koukussa,\neivätkä heidän selkänsä enää olleet suorat nuoruuden voimasta, elämästä\ntai tulisesta innosta. Sisään painuneille silmillemme, kalpeina\nja riutuneina, sanomattoman kurjina ulkomuodoltamme, nöyrryimme\nvihdoin kaikkikäskevän luonnon edessä ja ajattelimme vain sitä, miten\npääsisimme eteenpäin, vielä kerran nähdäksemme sinisen valtameren.»\n\nKilolon luona väki melkein mielipuolena kalvavasta nälästä varasti\nmaniookkia ja papuja, josta hyvästä heitä ammuttiin rautaromulla ja\nkolme otettiin vangiksi. Näitä ei voitu pelastaa, mutta yksi heistä\npääsi aikain perästä karkaamaan ja saapui mitä runsaimpien seikkailujen\njälkeen kotiinsa Sansibariin.\n\n\n\nIsangilan putous.\n\n\nHeinäkuun 30:ntenä alkoi edestäpäin kuulua suuren putouksen peloittavaa\njyrinää ja näkyä ilmaan kohoavaa usvaa. Tämä vihdoin oli Isangilan\nputous, josta alkaen joki oli tunnettu. Bomaan sanottiin olevan vain\nviiden päivän matka. Kun ei enää ollut syytä seurata jokea, jossa\noli alempana useitakin suuria putouksia ja paljon koskia, ilmoitti\nStanley miehilleen, että retkikunta siitä lähtisi maitse Bomaan. Väki\nkiitti äänekkäillä huudoilla Allahia. »Lady Alice» vedettiin korkealle\nkalliolle ja sai jäädä siihen lahoamaan, 11,000 kilometriä vakoiltuaan\nAfrikan tuntemattomia sisävesiä.\n\n\n\nRommia, rommia!\n\n\nMutta vaikkei jäljellä oleva matka ollut sen pitempi, oli tuho\ntulla ennen sen päättymistä. Alkuasukkaat olivat ynseitä, eivätkä\nruokatavarain hinnaksi huolineet mitään muuta kuin — rommia, jota\nretkikunnalla ei tietenkään ollut. Lopulta Uledinkin kärsivällisyys\nloppui ja hän löi muuatta rommia kerjäävää kuningasta suulle, niin että\ntämä kierähti kellolleen. Kuningas kiiruhti nostamaan väkensä sotaan,\nmutta retkikunta ei jäänyt sitä odottamaan. Lopulta Stanleylla ei ollut\nmuuta neuvoa kuin lähettää neljä parasta miestään Bomaan apua hakemaan,\nantaen näiden mukaan seuraavan kirjeen:\n\n »Jokaiselle englantia puhuvalle gentlemannille Bomassa! — Olen tullut\n Sausibarista, kerallani 115 sielua: miehiä, naisia ja lapsia. Olemme\n suurimmassa nälänhädässä. Maanasukkaat eivät tahdo meille mitään\n myydä, he nauravat kankaillemme, metallilangallemme ja helmillemme.\n Emme sitäpaitse voi hankkia ruokatavaroita muuta kuin toripäivinä,\n eivätkä ihmiset, jotka ovat nälkään kuolemaisillaan, voi niitä\n odottaa. Olen sen vuoksi rohjennut lähettää kolme nuorta miestäni ja\n Robert Feruzin, pojan, joka on kasvatettu Sansibarin englantilaisessa\n lähetyslaitoksessa, pyytämään teiltä tällä kirjeellä apua. En teitä\n tunne, mutta olen kuullut, että Bomassa asuu eräs englantilainen, ja\n koska olette kristitty ja gentlemanni, niin pyydän teitä, ettette jätä\n anomustani huomioon ottamatta. Robert poika voi paremmin kuin minä\n kirjeessä kuvata surkean tilamme. Olemme mitä suurimmassa hädässä,\n mutta jos apunne saapuu ajoissa, niin voin päästä Bomaan neljän päivän\n kuluttua. Tarvitsen 300 kangaskappaletta teidän myymäänne tavaraa,\n joka on paljon parempaa kuin meidän, mutta kaikkien parasta olisi,\n jos saisin kymmenen tai viisitoista kantamusta riissiä tai vehnää\n tyhjiä vatsojamme varten. Ellen saa kahden päivän kuluessa apua, niin\n odottaa minua kamala aika kuolevien ihmisten keskellä... Jos teillä\n olisi minun persoonallista tarvettani varten ylellisyystavaroita,\n kuten kahvia, teetä, sokeria ja keksiä, niin pyydän minulle hieman\n lähettämään.\n\n Henry M. Stanley.\n\n P.S. Ellette sattuisi nimeäni tietämään, niin olin se minä, joka v.\n 1871 löysin Livingstonen. H.M.S.»\n\nMiehet lähtivät ja retkikunta seurasi perässä, saaden vielä vähältä\ntappelunkin niskoilleen, kun ei voinut jollekulle pikkukuninkaalle\nveroa maksaa.\n\nElokuun 6:ntena, retkikunnan epätoivoisena levätessä erään kylän\nulkopuolella, kuului äkkiä pienen pojan kimakka huuto: »Ah, minä näen\nUledin ja Katshetshen tulevan mäkeä alas ja heidän perässään tulee\npaljon ihmisiä.» Kaikki hyppäsivät pystyyn katsomaan: »Niin, se on\ntotta! Se on totta! La il Allah il Allah! Jaa, el hamd ul Illah! Jaa,\nme saamme ruokaa, ruokaa! viimeinkin ruokaa! Ah sitä Uledia! Hän\ntosiaan on leijona! Me olemme pelastetut, Jumalan kiitos!»\n\nWangwanat ottivat sangen avuliaasti uupuneilta ja hikisiltä kantajilta\nheidän kuormansa ja tempasivat erinomaisella voimalla ruokatavarat —\nriissin, kalan ja tupakan — maahan, lukuunottamatta suurta rommiastiaa,\njota he käsittelivät erikoisen varovaisesti, nimittäen sitä »pombeksi».\nRuokakuntain johtajien repiessä auki ja jakaessa ruokavarat yhtä\nsuuriin osiin, alkoi Murabo niminen venepoika ihanan, ylevän\nvoittolaulun, laulaen suurista putouksista, ihmissyöjistä, pakanoista\nja nälästä, laajoista erämaista, ahnaista villeistä ja kuinka matka nyt\noli päättynyt, kuinka jo tuntuivat länsimeren tuulahdukset, ja kuinka\nheidän herransa veljet olivat pelastaneet heidät »nälän helvetistä».\nJoka värsyn lopussa muut kovalla ja kirkkaalla äänellä lauloivat\nkertosäkeet:\n\n    »Laulakaa, ystävät, laulakaa, sillä matka on päättynyt,\n    »Laulakaa kovasti, oi ystävät, laulakaa tälle suurelle merelle.»\n\n»Jo riittää — tänne!» huuti Manwä Sera, jonka rahvas nyt melkein\npuristi hengettömäksi. Joka esiliinaan, maljaan ja astiaan johtajat\nminkä kerkesivät ammensivat täysin mitoin riissiä, bataatteja ja\nkaloja. Nuoremmat miehet ja naiset hoipertelivat vettä hakemaan, toiset\nhajaantuivat polttoaineita hakemaan, niin että äskeisen epätoivon\nsijasta koko leirissä nyt vallitsi paljasta vilkasta elämää. Moni ei\njaksanut odottaa, kunnes ravinto oli keitetty, vaan söi sen raakana.\nLopuksi jokainen sai hyvän rommiryypyn. Mutta Stanleylle palanneet\nlähettiläät teltan pimennossa latoivat niin paljon hyviä herkkuja\noluesta, viineistä ja sylteistä alkaen, ettei hän voinut kyllin\nkiitoksella muistella lähettäjää ja sitä jaloa maanosaa, josta kaikki\ntämä hyvyys oli kotoisin. Aterian jälkeen vaatemytyt avattiin ja\nkaikki väki puettiin uusiin kankaihin. Ennenkuin retkikunta saapui\nBomaan, tuli sieltä vastaan toinen lähetys ruokavaroja ja vihdoin\nviimeisellä taipaleella pitkä jono riippumattoja, joissa Boman herrat —\nenimmäkseen portugalilaisia, mutta joukossa myös joku englantilainen,\nhollantilainen ja ranskalainenkin — saapuivat odottamatonta vierastaan\nvastaanottamaan, ja Stanleynkin täytyi kaikista vastusteluistaan\nhuolimatta kulkea lopputaival riippumatossa. Boman maalaispiirin\n»kuningas» oli rajakylässä kunniatervehdyksellä ja lopun lopuksi Kongon\nsuistamon pieni portugalilainen kaupunki — maa kuului silloin vielä\nPortugalille — valitsi Stanleyn kunniaporvarikseen.\n\nLevättyään jonkun aikaa Kabindassa, merenrannikolla, jossa useat\nretkikunnan jäsenistä kuolivat omituiseen unitautiin, Stanley vei\nväkensä laivalla Kapkaupunkiin, joka suurenmoisesti juhli häntä ja\nhänen seuralaistaan, ja sieltä edelleen Sansibariin, jossa hän erosi\npaljon kokeneesta väestään.\n\nTämä matka »poikki mustain maanosan» oli kieltämättä sekä\nmaantieteellisten että valtiollisten tulostensa puolesta tärkein\nkaikista Afrikassa tapahtuneista löytöretkistä. Koko Sisä-Afrikka oli\nsen kautta yhdellä iskulla selvinnyt. Vaikkapa ei tunnettukaan muuta\nkuin valtavan päävirran laaja kaareva juoksu, niin voitiin samalla\nlikimain arvata, kuinka tämän joen kaikki isot syrjäjoet juoksevat.\nJa tieto niistä tuhansista kilometreistä laivalla kuljettavia\nvesimatkoja, mitä oli Kongon koskien päällä, osoitti paikalla,\nkuinka mainion tien se tarjosi äärettömän laajan troopillisen maan\nluonnonrikkauksien hyödyntämiseksi. Tämä matka antoi siten aihetta sekä\nKongo-valtion perustamiseen että muutoinkin entistä tarmokkaampiin\nsiirtomaahankkeisiin Afrikassa, kunnes koko mustain maanosa tuli\nEuroopan valtain kesken paloitelluksi. Matkakertomus, jonka Stanley\njulkaisi, käännettiin monelle kielelle, herätti suurenmoista huomiota\nja sai suunnattoman paljon lukijoita.\n\n\n\n\nKongo-valtion perustaminen.\n\n\nStanley oli suuren matkansa tehdessään vielä Yhdysvaltain kansalainen,\neikä mikään Euroopan maa sen vuoksi voinut löydön perustuksella vaatia\nitselleen Kongon avattua vesistösyvännettä. Portugal, joka omisti\nrannikon, vaati tietenkin sen perustuksella takamaatakin, mutta\nhuomioon ottaen Portugalin muittenkin siirtomaitten rappiotila ja huono\nhallinto, täytyi moisen vaatimuksen kohdata yleistä vastarintaa.\n\n\n\nKansainvälinen Afrikan seura.\n\n\nNiiden miesten joukossa, jotka näihin aikoihin omistivat huomionsa\nAfrikalle ja sen tutkimukselle, oli ehkä vaikutusvaltaisin Belgian\nkuningas Leopold II. Jo ennen valtaistuimelle nousemistaan hän oli\nkoettanut maassaan herättää halua siirtomaayrityksiin, mutta kun siihen\nei Belgiassa ollut riittävää harrastusta, asetti hän toimintansa\nlaajemmalle kansainväliselle pohjalle. Stanleyn paraillaan ollessa\nsuurella matkallaan hän kutsui etevimmät Afrikan matkustajat Brysseliin\nneuvottelemaan kansainvälisistä toimista Afrikan tutkimiseksi ja\navaamiseksi kaupalle ja sivistykselle. Afrikan rannat olivat silloin\nvielä enimmäkseen ja sisämaa kokonaan Euroopan valtain anastamatta\njo avoinna yksityisten yritteliäisyydelle. Kokouksessa, jossa olivat\nläsnä Nachtigall, Rohlfs, Schweinfurth, Grant, Cameron, Duveyrier,\nde Compiegne, kaikkiaan neljättäkymmentä henkeä, päätettiin ryhtyä\nkansainväliseen varain keruuseen Afrikan avaamiseksi kaupalle\nja yritteliäisyydelle. Ensi työ oli oleva asemien perustaminen\nSansibarista lähtien. »Kansainvälisen Afrikan seuran» asemilla piti\njokaisen matkustajan ja kauppiaan, oli hän mitä kansallisuutta tahansa,\nsaada apua ja suojelusta. Seuran ensimmäiset toimet eivät kuitenkaan\nkehittyneet kovin suurisuuntaisiksi, voitettavat vastukset olivat niin\nsuuret, varat verraten vähäiset, kokemusta harvalla, mutta Tanganjikan\nrannalle kuitenkin perustettiin pari asemaa. Länsirannikolta\nranskalaiset ja saksalaiset tekivät sisämaahan lyhyitä matkoja,\nmainitaksemme vain luonnontutkijan Paul du Chaillun, jonka kuvauksia\nOgoven seutujen uhkuvasta luonnosta pidettiin lievimmin sanoen\nliioiteltuina.\n\nKongon pohjoispuolella oleva merenrannikko oli aikoinaan Portugalin\nparhaita orjastusmaita, mutta yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella\nolivat ranskalaiset hankkineet jalansijan tällä rannikolla, anastaen\nGabunin lahden laivastonsa väliasemaksi. Useita lyhyitä matkoja he\ntekivät sisämaahankin, mutta vasta meriupseeri Savorgnan de Brazza\ntunkeutui siirtokunnan takamaihin saakka.\n\n\n\nDe Brazza Ogovella ja Kongolla.\n\n\nDe Brazza, joka kansallisuudeltaan oli italialainen, mutta Ranskassa\nkasvanut ja Ranskan alamaiseksi ruvennut, lähti hallituksen\nkustannuksella ennen Stanleyn paluuta Kongon retkeltään tutkimaan\nOgovea, jota vetevyytensä vuoksi arveltiin Livingstonen Lualabaksi.\nHän nousi jokea aina sen lähteille saakka, kulki vedenjakajan poikki\nja löysi Aliman, joka virtasi koillista kohti ja jota hän suunnan\nvuoksi ei osannut arvata Kongon syrjäjoeksi — ei kukaan silloin vielä\ntiennyt Kongon suuresta mutkasta pohjoista kohti — ennenkuin v. 1878\nrannikolle palattuaan ja kuultuaan Stanleyn suuresta matkasta. Brazza\nlaski Alimaa, kunnes maanasukkaat muuttuivat vihamielisiksi ja estivät\nhäntä Kongoa saavuttamasta. Polveten sitten pohjoista kohti hän löysi\nLikonan, toisen Kongon syrjäjoen, mutta sitten hänen varansa loppuivat\nja hänen täytyi palata Gabuniin.\n\nSeuraavana vuonna hän palasi, jälleen Ranskan hallituksen varustamana,\nlaiminlyöntiänsä korjaamaan, perusti Ogoven latvoille Franceville\nnimisen aseman ja samosi sitten maan poikki Kongolle, tehden\npäälliköitten kanssa sopimuksia, joitten kautta he luovuttivat maansa\nRanskan suojeluksen alaiseksi. Stanley Poolin rannalle, Kongon alisten\nkoskien niskaan, hän joen oikealle rannalle perusti Brazzaville nimisen\naseman. Palatessaan sitten Kongoa pitkin merimaahan hän Isangilan\nkoskilla tapasi jokea nousevan Stanleyn, joka ei suinkaan ollut\nkohtauksesta hyvillään, sillä de Brazza oli tuottanut pahan kolauksen\nniille suurille tuumille, joita hän paraillaan toteutti Belgian\nkuninkaan toimesta.\n\nKun Stanley oli palannut retkeltään ja julkaissut sen tulokset, niin\nkäsitti Leopold II paikalla, mikä oiva tilaisuus nyt oli avautunut\nhänen siirtomaapuuhilleen. Hän viipymättä kutsui Stanleyn luokseen\nja kehoitti häntä palaamaan Afrikkaan seuran asiamiehenä. Levättyään\nja matkakertomuksensa julkaistuaan Stanley suostui kuninkaan\nesitykseen ja palasi jo alussa v. 1879 takaisin Afrikkaan. Varat hänen\nsuurisuuntaisiin toimiinsa hankki kuninkaan perustama »Ylä-Kongon\ntutkimuskomitea», jonka johtaja hän itse oli.\n\n\n\nStanley palaa Kongolle.\n\n\nStanley pestasi Sansibarista valioväkeä, suureksi osaksi entisiä\nseuralaisiaan, joihin hän saattoi luottaa, ja saapui Kongon suulle\nmeritietä kaksi vuotta sen jälkeen, kun hän oli samaan paikkaan\ntullut vastakkaiselta puolelta. Toistakymmentä valkoista oli hänellä\napumiehinä, pieniä höyrylaivoja, huoneenkappaleita ja kaikenlaisia\nmuita tarpeita asemien rakentamiseksi. Jellala-putouksien alapuolelle,\njonne saakka jokea voitiin nousta höyrylaivoilla, perustettiin Vivin\nasema. Sieltä täytyi Isangilan putouksille rakentaa 80 kilometriä\npitkä tie kautta kallioisen maan, poikki syvien rotkolaaksojen, halki\naarniometsien, joita kaikilla alemmilla paikoilla kasvoi.\n\n\n\n\n»Bula matadi».\n\n\nYksitoista kuukautta kesti tätä tietä rakentaa. Kallioita särjettiin,\nsuuria höyrykoneen kappaleita kuljetettiin uutta tietä ylämaahan. Nämä\nsuuret työt, joitten vertoja ei oltu nähty Keski-Afrikassa ennen,\ntekivät neekereihin syvän vaikutuksen, ja Stanleylle annettiin nimi\n»Bula Matadi», »kallioiden murtaja», jolla nimellä hän sitten tuli\ntunnetuksi kautta Kongo-laakson. Isangilasta, johon rakennettiin asema,\nvoitiin seuraavalle, Manjangan asemalle, kulkea 140 kilometriä jokea,\nvaikkapa joki tällä välillä onkin täynnään kareja ja pyörteitä ja\nvirtaus on niin kova, että laiva- ja veneliike oli sekä vaarallista\nettä kovin vaivalloista.\n\nTyön rasituksien vuoksi Stanley sairastui ja oli jonkun aikaa kuoleman\nkielissä, mutta virkosi jälleen.\n\nManjangasta oli koskien niskaan 130 kilometriä — välillä on alisen\nKongon suurin putous, Ntombo Mataku — ja neljä kuukautta retkikunta\nviipyi tällä taipaleella, mutta sittenpä olikin kaksi vuotta\nkestäneitten ponnistusten jälkeen Stanley Pool saavutettu ja valtava\nKongo kaikkine suurine syrjäjokineen oli avoinna kuljettavaksi tuhansia\nkilometrejä pitkältä eri suunnille.\n\n\n\nEnsimmäinen höyrylaivamatka keskisellä Kongolla.\n\n\nStanley Poolin rannalle perustettiin Leopoldville niminen asema,\nja Stanley saattoi nyt lähteä kappaleista kootulla höyrylaivalla\nnousemaan Kongoa. 150 kilometrin päähän Leopoldvillestä hän perusti\nMsuata nimisen aseman lähelle sitä kohtaa, jossa Kwa niminen syrjäjoki\nlaskee Kongoon. Tästä suurenmoisesta jokivesistöstä, johon kokoontuu\nviuhkan tavoin suuria syrjäjokia Sambesin ja Kongon väliseltä\nvedenjakajalta, alueen pohjoisreunalta, Stanley löysi suuren Leopold II\njärven, alavarantaisen, aarniometsäin paartaman, matalan selän, jonka\nympäristöt tulvien aikana ovat laajalti veden alla. Myöhemmät tutkijat\novat näistä rämeistä löytäneet vesielefantin, elefanttia pienemmän\nnisäkkään, joka elää suureksi osaksi vedessä, mutta on niin arka, ettei\nsen elämänlaadusta vielä ole saatu täyttä selvyyttä. Leopold-järvi\non vain pieni jäännös paljon suuremmasta järvestä, joka väheni sitä\nmyöten, kuin Kwa joki uurti suupuolessaan olevaa hietasärkkää.\n\nStanley ei joutunut tällä kertaa enempää tutkimaan Sankuru-Kassain\njokiverkkoa, jossa on laivalla kuljettavia matkoja tuhansia\nkilometrejä, vaan palasi Stanley Pooliin käydäkseen lopulla vuotta\n1882 Euroopassa terveyttään hoitamassa. Saatuaan kuitenkin tiedon,\nettä Ranskassa varustettiin suurta retkikuntaa, hän kolmisen kuukauden\nkuluttua palasi takaisin, jatkaen asemien perustamista.\n\nNyt hän ensi työkseen ryhtyi torjumaan de Brazzan suunnitelmia. De\nBrazza oli tutkinut Kwilu joen, joka laskee mereen 250 kilometriä\nKongon suusta pohjoiseen, ja huomannut sen tarjoavan paremman reitin\nStanley Pooliin kuin pääjoki itse. Stanley päätti empimättä käyttää\ntätä reittiä omiin tarkoituksiinsa, lähettäen sekä Kwilun suulta että¹\nIsangilasta retkikuntia tutkimaan Kwilua ja perustamaan sen rannalle\nasemia. Näiden kautta maa tuli tarkemmin tunnetuksi, mutta suurta\nkäytännöllistä merkitystä niillä ei ollut, koska Ranska piti Kwilun\nlaakson ja Portugal suurimman osan merenrannikkoa.\n\n\n\nStanley nousee Kongoa.\n\n\nElokuussa 1883 Stanley lähti pienellä siipilaivalla »En avant'illa»\nStanley Poolista nousemaan Kongoa, ottaen vähän ylempää vielä kaksi\npotkurilaivaakin ja valaanpyyntiveneen samaan matkaan. Kwan suuhun\nperustettiin asema, joka sai ruotsalaisen päällikön, sitten syyskuun\nlopulla päiväntasaajan seuduille. »Tulikanootit» herättivät joella\nsuunnatonta huomiota, kuten arvata saattaa, ja päälliköt vähäksi\naikaa unohtivat ihmislihan ja tappelemisen tullessaan näitä ihmeitä\nkatsomaan. Eivät edes bangalat, jotka niin kiivaasti olivat Stanleyta\nahdistaneet hänen veneillään ensi kerran jokea laskiessa, muistaneet\nhirnua jah-hah-hahiaan, vaan suostuivat paikalla ystävyyteen niin\nylenluonnollisen mahtavan päällikön kanssa. Vieläpä he pyysivät häntä\nperustamaan maahansa asemankin.\n\nMahdistaan huolimatta Stanley pelonsekaisin tuntein lähestyi Aruwimin\nsuuta, jossa ihmissyöjät olivat häntä suurilla kanooteillaan\nahdistaneet. Sotarummut alkoivat nytkin siellä jytynsä ja kaksi\nkanoottia tuli vakoilemaan, palaten kuitenkin tuota pikaa takaisin.\nMutta kun ei kuulunut sen enempää, lähestyi Stanley liehuvin lipuin\nja välkkyvin viirein kyliä täydellä konevoimalla, osoittaen muiden\nvalkoisten miesten keralla viittomalla, että matkan tarkoitus oli\nrauhallinen. Ihmissyöjät nämä ihmeet nähtyään hämmästyivät sanattomiksi\nja päättivät viisaimmaksi suostua ehdotettuun rauhaan. Stanley nousi\nsitten Aruwimia 400 kilometriä, kunnes tuli eteen niin suuria koskia,\netteivät laivat päässeet niiden päälle. Pitkin matkaa asukkaat pysyivät\nrauhallisina.\n\n\n\nArabialaiset vastassa.\n\n\nPalattuaan sitten pääjoelle Stanley lähti sitä nousemaan\nStanley-koskille, joiden laskemisessa ja taivaltamisessa oli\nensi matkalla ollut niin suunnaton työ, etenkin kun oli kaiken\naikaa täytynyt taistella vimmattuja asukkaita vastaan. Toisiksi\nolivat nyt olot käyneet, se kävi selväksi, ennenkuin laivat vielä\nolivat perillekään päässeet. Joella tuli vastaan suunnattoman\nsuuri venelaivasto, jossa Stanleyn arvion mukaan oli ainakin\ntoistatuhatta kanoottia, niin että se oli kuin uiva kylä. Haluamatta\ntappelua kanootit jatkoivat matkaansa myötävirtaan, ja yhtä vähän\nvihamielisyyksien halua oli niillä pienemmillä laivastoilla, mitä\nseuraavina päivinä tavattiin. Ilmeisestikin ne olivat pakenevia ja\ntästä saattoi päättää, että ylemmillä vesillä oli tapahtunut jotain\nerinomaista. Pian alkoivatkin poltetut kylät ja hävitetyt palmu- ja\nbanaanilehdot, murhatut asukkaat todistaa, mitä laatua nämä tapahtumat\nolivat olleet. Arabialaiset olivat Stanleyn jälkiä seuraten saapuneet\nnäille seuduille kamalaa ammattiaan harjoittamaan, ryöstäen tuhansia\norjia ja surmaten ihmisiä vielä paljon enemmän. Stanley oli liian\nheikko heille mitään tehdäkseen, hänen oli tyytyminen ystävyyteen, jota\norjakauppiaat jälleen hänelle tarjosivat, kuten ennenkin, mutta nämä\nverekset tihutyöt eivät voineet olla jokaista mukana olevaa valkoista\nvakuuttamatta siitä, että orjastus oli hävitettävä niin pian kuin\nsuinkin oli mahdollista.\n\nJoulukuun alussa Stanley saapui hänestä nimensä saaneille koskille,\njotka pysäyttivät hänen laivainsa kulun ja samalla olivat koko retken\nylin päätekohta. Hän perusti aseman joen taajaan asutulle saarelle\nja solmi asukkaitten kanssa ystävyysliittoja. Täältä hän niinikään\nlähetti Njangven kautta sanoman asemalle, jonka Kansainvälinen Afrikan\nseura oli Tanganjikan rannalle perustanut, ilmoittaen sille näistä\nuusista läntisistä naapureista. Lähdettyään sitten joulukuun 20:ntenä\npaluumatkalle retkikunta tammikuussa 1884 saapui takaisin Stanley\nPooliin, jossa Leopoldville jo saattoi tarjota jotakuinkin tyydyttävän\nlepopaikan rasittuneelle retkikunnalle.\n\nLähes puolen vuotta tämän jälkeen Stanley vielä hoiti yrityksen johtoa,\nmutta sitten hän heikontuneen terveytensä vuoksi jätti työn uusien\nvoimien jatkettavaksi ja palasi Eurooppaan.\n\n\n\nKongo-valtio.\n\n\nNuoren yrityksen kansainvälistä asemaa uhkasi suuri vaara, kun toiselta\npuolen Ranska levitteli vaikutusvaltaansa Kongo-joelle, toiselta\npuolen Portugal, jonka kannan Englanti hyväksyi, vaati itselleen\nkoko rannikkoa. Ruhtinas Bismarck kutsui vallat v. 1884 Berliiniin\nasiasta neuvottelemaan, ja Berliinin neuvottelun johdosta sekä »Kongon\nvapaavaltion» rajat että kansainvälinen asema määriteltiin. Portugal\nluovutti sille joen suistamon ja Ranska tyytyi vasempaan rantaan\nManjangasta Ubangin laskukohtaan saakka. Uusi vapaavaltio takasi\nalueellaan täydellisen kauppavapauden kaikille kansoille. Orjakauppa\nkiellettiin. Kwilun laaksoon perustetut 14 asemaa uusi vapaavaltio\nmenetti Ranskalle.\n\nKongon vesistösyvänteen tutkiminen jatkui uupumatta Stanleyn luovuttua.\nSuurimman työn suorittivat saksalaiset, joiden retkien kautta suurin\nosa Kassai-Sankurun jokiviuhkasta tuli tunnetuksi.\n\n\n\nLöytöretkiä.\n\n\nLuutnantti Hermann v. Wissmann lähti t:ri Poggen kanssa Kongovaltion\nkustannuksella Loandasta poikkimaisin Lualaballe. Matkalla he siis\nkulkivat melkein kaikkien niiden jokien poikki, jotka yhtyvät\nKwa'han, ennenkuin se Kongoon laskee. Kassain metsistä he löysivät\nkeltaisenruskean kääpiökansan, batwat, joiden miehistä harva oli\nneljää jalkaa pitempi. Batwat olivat mainioita metsämiehiä, jotka\npelotta kävivät elefanttienkin kimppuun, ja myrkkynuoliensa vuoksi\nhe olivat yleiseen pelätyt. Sankurun latvoilta retkeilijät löysivät\nMunkamba järven, jota oli mainittu hyvin suureksi, vaikka se tuskin\noli viittä kilometriä pitkä. Basongo neekerit, jotka asuvat Sankurun\nyläjuoksulla, ottivat retkikunnan hyvin vastaan, vaikka heitä oli\nkuviteltu kovin julmiksi. He olivat erinomaisen käteviä ammattilaisia,\nvarsinkin rauta- ja kupariseppiä. Njangvesta Wissmann matkusti edelleen\nTanganjika järvelle ja Udjidjista yleistä karavaanitietä Sansibariin.\nTanganjikan itäpuolella Wahhat aikoivat ryöstää hänet, mutta kun hän\npaljasti käsivartensa ja arpea näyttäen sanoi »Mirambo», niin hänet\npaikalla jätettiin rauhaan. Wissmannin matka Afrikan keskustan poikki\nherätti varsinkin Saksassa suurta huomiota ja valmisti maaperää\ntämän valtakunnan maananastusharrastuksille. Pogge palasi takaisin\nKassain laaksoon ja perusti Luluan rannalle Luluaburg nimisen aseman.\nRannikolle saavuttuaan hän kuoli.\n\nWissmann palasi samoille maille, joiden tutkimisen hän niin hyvällä\nmenestyksellä oli alkanut. Hän nousi v. 1884 Kassalta ja tämän\nsyrjäjokea Luluaa Poggen perustamalle asemalle, josta retkikunnan\njäsenet retkeilivät eri tahoille, palaten samaa tietä takaisin.\n\nLähetyssaarnaaja G. Grenfell ja useat muut jatkoivat samaa työtä\nselvitellen Kwan jokiviuhkan lukuisien muitten syrjäjokien juoksua.\nKuangokin, jokiviuhkan läntisin suuri syrjäjoki, samoihin aikoihin\nkartoitettiin. Useimmat näistä matkoista tehtiin vesitse; jotkut toiset\ntekivät matkoja joiston poikkikin, löytäen täten yhä uusia syrjäjokia,\njoita myöten he sitten laskivat pääjokeen.\n\nLuapulan ja Lualaban välisen maan tutki retkikunta, joka v. 1880 lähti\nSansibarin rannikolta ja Tanganjikan kautta tunkeutui Moero järvelle\nja sieltä edelleen Katangaan. Ainoastaan yksi, Paul Reichardt, pääsi\nhengissä takaisin palaamaan.\n\nRanskalainen Victor Giraud samaan aikaan paljon seikkailuja kokien\nretkeili Njassan ja Bangweolon välisillä seuduilla, piirtäen\nviimemainitun järven ääriviivat aivan toisin kuin Livingstone.\nBangweolo muutteleekin matalain rantainsa ja vaihtelevan\nvedenkorkeutensa vuoksi tuon tuostakin muotoaan.\n\nLualaban ja Luapulan välisiä seutuja tutki myös lähetyssaarnaaja Arnot\nvuosina 1881—88.\n\nEnglantilainen Thomson retkeili jo v. 1878 Uruassa, Moero järven\nluoteispuolella, ja löysi Tanganjikan eteläpään itäpuolelta Rukwa\njärven, joka sen jälkeen on paljon kuivunut.\n\nKongon suuren pohjoisen syrjäjoen Ubangin latvaosan, Uellen, löysi\njo Schwcinfurth, kuten olemme kertoneet. Hän luuli sen juoksevan\nTshad järveen, mutta Junker, joka laski jokea aina Mbornuun saakka,\nosoitti sen kuuluvan Kongon vesistöön. Ubangin suun, joka oli jäänyt\nStanleyltä huomaamatta hänen Kongoa höyrylaivallakin noustessa,\nlöysi v. 1885 lähetyssaarnaaja Grenfell, joka nousi jokea Zongon\nkoskille, jokihöyryliikkeen nykyiseenkin päätekohtaan. Muutama vuosi\nmyöhemmin belgialainen A. van Géle tutki sen kappaleen, mikä vielä oli\ntuntematonta.\n\nUbangin syrjäjoen Mbornun, joka suustaan saakka on belgialaisen Kongon\npohjoisena rajana, löysi pohjoisesta tullen kreikkalainen t:ri P.\nPotagos ja Junker tutki jonkun matkaa sen yläjuoksua.\n\n\n\n\nStanleyn retki Emin pashan avuksi.\n\n\nViimeiselle löytöretkelleen Keski-Afrikkaan Stanley lähti maaliskuussa\n1887 pelastaakseen Emin pashan, joka eversti Gordonin kaatumisen ja\nKhartumin kukistuksen jälkeen oli tullut erotetuksi Egyptin yhteydestä.\nEmin pasha, Saksan juutalainen, oikealta nimeltään Edward Schnitzler,\noli egyptiläisen »Päiväntasaajan maakunnan» maaherra. Khartumin\nvalloitettuaan mahdi uhkasi tulla hänetkin kukistamaan ja suurella\nhuolella Euroopassa seurattiin asiain kehitystä, mikäli tietoja\nvoitiin saada. Pelättiin hänen ampumavarojensa loppuneen. Aikaisemmin\noli saapunut kirjeitä, joissa hän pyysi apua, mutta sitten lakkasi\nkirjeidenkin tulo. Tie itärannallekin oli suljettu. V. 1886 onnistui\nt:ri Junkerin kuitenkin Eminin luota päästä rannikolle, ja häneltä\nsaatiin kuulla, millä kannalla asiat olivat. Englannissa muodostettiin\nkomitea Eminin auttamiseksi. Egyptin kediivi maksoi osan yrityksen\nkuluista ja Belgian kuningas lupasi Kongo-valtion puolesta sitä\nedistää. Yrityksen johto uskottiin Stanleylle, joka apulaisikseen otti\n9 englantilaista. Retkikunta varustettiin Sansibarissa, josta oli\nhelpoin palkata kantajia, mutta varsinaisen matkansa se alkoi Kongon\nsuusta. Stanley otaksui Aruwimi-Iturin, Kongon suuren syrjäjoen,\ntarjoavan helpon tien Albert Njansalle, jonka pohjoispuolella\nWadelaissa Emin pashan pääkortteeri oli. Mukana kulki aluksi Tippu\nTipkin, jo Livingstonen ajoilta tuttu orjakauppias, jonka Kongo-valtion\nhallitus Stanleyn ehdotuksesta oli nimittänyt Stanley-koskien luona\nolevan aseman päälliköksi ja joka nyt Kongoa nousten palasi asemalleen.\nTippu Tip oli luvannut hankkia retkikunnalle 600 kantajaa.\n\nKongon suistamosta retkikunta ensin matkasi Stanleyn rakentamaa\ntietä pitkin suupuolisten koskien ohi Stanley Poolin rannalle, josta\nlaivoilla noustiin Aruwimin suulle ja vielä tätä syrjäjokeakin pitkin\nJambujaan saakka. Sinne jätettiin jälkijoukko majuri Barttelotin\nkomentoon, odottamaan lisää tavaroita ja Tippu Tipin lupaamia kantajia,\njonka jälkeen sen piti seurata pääjoukon jäljessä.\n\n\n\nAarniometsän uumeniin.\n\n\nKesäkuussa etujoukko, johon kuului 389 miestä, lähti Jambujasta\nAruwimin rantoja pitkin ylämaahan tunkeutumaan. Kolonnan etupäässä\nkulki 50 valiomiestä, joilla oli vesurit ja kirveet tien raivaamista\nja puiden pilkoittamista varten. Etujoukon tuli sitä paitsi rakentaa\njokien poikki sillat ja tehdä illalla risuista ja oksista aitaus\nleiripaikan ympärille. Nämä työt oli toimitettava ripeästi, muutoin\nkantajat raskaine taakkoineen helposti menettivät malttinsa. Välkkyvine\nterävine kirveineen, pystyvine vesurineen etujoukko leikkasi luolan\nkaltaisen ontelon aarniometsän taajan aluskasviston läpi kohti\ntuntematonta päämäärää. Ei ainoakaan koko retkikunnassa tuntenut\npäivämatkan vertaakaan sitä seutua, jonka kautta oli matkattava.\nOltiin toden teolla »pimeimmän Afrikan kynnyksellä. Oli kesäkuun 28:s\npäivä, ja aina joulukuun 5:nteen päivään saakka, yhteensä 160 päivää,\nkesti metsää, tiheiköitä ja metsistyneitä rämeitä, emmekä tällä ajalla\nnähneet ruohokenttää, emme kamarin lattiankaan laajuista.»\n\nTämä metsäinen seutu ei kuitenkaan ollut asukkaita vailla. Tuskin oli\nasema ennättänyt kadota näkyvistä, ennenkuin joelle alkoi ilmestyä\nkymmenittäin ja sadoittain kanootteja, jotka pilkkasivat kolonnaa,\nmilloin sitä vain näkyi. Metsään he olivat raivanneet lyhyen leveän\ntien, mutta Stanleyn miehet olivat liian viisaita sille varomattomasti\nastuakseen, ja se olikin täynnään maahan pistettyjä teroitettuja\nteikkejä, jotka oli lehvillä huolellisesti peitetty. Samalla tuli\nensimmäinen nuolituiskukin, johon vastattiin yhteislaukauksella. Tikut\nnoukittiin pois ja tultiin kylään, jonka asukkaat olivat sytyttäneet\npalamaan. Kylän itäpää oli kuitenkin säilynyt tulelta ja siilien\nretkikunta leiriytyi. Kaiken yötä kiljuivat villit metsässä ja ampuivat\nleiriin myrkytettyjä nuolia ja heittivät sinne keihäitään.\n\nSeuraavana päivänä löydettiin polku ja tultiin suurelle\nmaniookkivainiolle ja tämän jälkeen tavattiin useitakin kyliä. Mutta ne\nolivat kaikki äsken rakennettuja, mikä osoitti Tippu Tipin heimolaisten\nhiljakkoin käyneen täälläkin kamalaa ammattiaan harjoittamassa.\nEdelleenkin oli jokirannassa sitten samanlaisia kyliä, joitten välillä\noli hyvät polut. Pitkin tietä oli kuoppia suuren riistan pyydystämistä\nvarten. Pienemmän riistan surmaksi oli viritetty jousia. Joka kylän\nläheisyydessä oli maahan isketty teräviä puikkoja, joita vastaan ei\nsaappaanpohjakaan ollut riittävä suoja. Toisten kylien luona oli tien\npoikki kaadettu suuria puita aina viidenkymmenen metrin päähän, ja\nniistä varsinkin oli paljon haittaa.\n\n\n\nMitä yön hiljaisuudessa tapahtui.\n\n\nEräänä yönä retkikunta heräsi kiljunaan ja raikuviin\ntorventoitotuksiin. Sitten torvet vaikenivat ja kuului kaksi miehen\nääntä. Heidän sanansa kuuluivat yön pimeydessä niin selvään, ikäänkuin\nolisivat he vieressä olleet:\n\nEnsimmäinen ääni: »Halloo, muukalaiset, minne te menette?»\n\nToinen ääni: »Minne te menette?»\n\nEnsimmäinen ääni: »Tähän maahan ette ole tervetulleet.»\n\nToinen ääni: »Ette tervetulleet.»\n\nEnsimmäinen ääni: »Kaikki nousevat teitä vastaan.»\n\nToinen ääni: »Teitä vastaan.»\n\nEnsimmäinen ääni: »Ja varmasti teidät tapetaan.»\n\nToinen ääni: »Teidät tapetaan.»\n\nEnsimmäinen ääni: »A-a-a-a-a-aa.»\n\nToinen ääni: »A-a-aa.»\n\nEnsimmäinen ääni: »O-o-o-o-oooo.»\n\nToinen ääni: »O-o-oooooo.»\n\nToinen ääni matki kaikua niin mainiosti ja koko kohtaus oli niin\nhullunkurinen, että koko leiri äkkiä purskahti äänekkääseen myrskyiseen\nnauruun, joka molemmille äänille oli niin odottamatonta, että ne suin\npäin pötkivät pakoon.\n\n\n\nMyrsky aarniometsässä.\n\n\nMatka kului niin hitaasti, että päivässä päästiin eteenpäin keskimäärin\nvain 9 kilometriä. Eräänä iltapäivänä retkikunnan rämpiessä rämeisen\nja liejuisen erämaan poikki, jonka iljettävät löyhkät ahdistivat\nhengitystä, pimeni metsä äkkiä niin pimeäksi, että tuskin saattoi\nnähdä kompassin osoituksia, ja samalla kuului etäistä pauhua, joka\nkasvoi kovaksi vinkumiseksi. Oksien ryske ja valtavien puitten rajusti\nriuhtovat latvat ilmaisivat myrskyn lähestymisen. Heti kun päästiin\nkuivemmalle maalle, ryhdyttiin leiriä tekemään. Alkoi putoilla dollarin\nkokoisia suuria pisaroita, jotka saivat väen vilusta värisemään\nohuitten pumpulivaatteittensa kastuessa. Ukkonen pauhasi pään päällä,\nsalamat leikkelivät häikäiseviä tuliviirujaan pimeässä ja sadetta\ntuli niin rankasti, ettei saatu tulta tehdyksi. Vasta 9 aikaan\npilkkopimeässä saapui retkikunnan loppupää uupuneen näköisenä leiriin.\nAamuyöhön kaikki värjöttivät pimeässä, vasta k:lo 3 aikaan voitiin\ntehdä tuli ja ruveta paistamaan katkeraa maniookkijuurta kalvavan nälän\ntyydyttämiseksi.\n\nRetkikunnan rautavene koottiin ja osa tavaroita ja sairaita, joita jo\noli paljon, lähti sillä jokea nousemaan. Jokirannan polut olivatkin\nloppuneet, mistä saattoi päättää asukkaitten kulkevan kylien välejä\nveneillä. Tämän johdosta retkikuntakin hankki veneitä, joita ei edes\ntarvinnut ostaa, kun asukkaat kaikkialla asettuivat sotakannalle.\nTuntien heikkoutensa nämä kuitenkin hylkäsivät kylänsä retkikunnan\nlähestyessä, joten tällä oli vapaa kortteeri ja asukkaitten\nmaniookkivainiot käytettävinään. Pitkillä matkoilla oli ‘kyliä\nkuitenkin autioinakin hiljakkoin sattuneitten sotien vuoksi, vainiot\nhylättyinä, laihot korjaamatta. Paitsi maniookkia kasvatettiin\nniillä plantaaneja [banaanin sukuinen viljelyskasvi], vihanneksia,\nmelooneja ja maissiakin. Kasvisruokaa siis saatiin, mutta lihasta\noli puute. Aruwimin rannoilla oli hyvin vähän lintuja, virtahepoja\njoku ainoa. Tämä Stanleyn luulon mukaan johtui laitumien kehnoudesta.\nYksi ainoa krokotiili oli nähty. Hyönteisiä oli sitä enemmän. Kylien\nsuurilla tunkioilla hyöri kaikenlaisia itikoita, muurahaisia marssi\nedes takaisin pitkissä jonoissa ja paljon parempaa järjestystä yllä\npitäen kuin miehet, kärpäsiä kiehui ilma täynnään, loistavia perhosia\nlepatteli kaikkialla ja sääskiä pilvinä. Usein nähtiin asukkaitten\npalaavan kyläänsä, heti kun retkikunta siitä poistui. Puurummut, joilla\nhe antoivat jokaiselle hälyytysmerkkejä muukalaisten tulosta, kuuluivat\nerämaan hiljaisuudessa 18 kilometrin päähän.\n\nRetkikunta tosin otti kylien vainioilta ruokavaroja, mutta jätti kylät\npolttamatta, ja tämä seikka lienee vaikuttanut maanasukkaihin, niin\nettä he ylempänä rupesivat vaihtokauppaa tekemään. Ensimmäinen seuraus\ntästä oli, että retkikunnan jäsenet saivat vähän lihaakin. Alkuasukkaat\nolivat koko joukon vaaleaihoisempia kuin neekerit yleensä, arvatenkin\nsiitä syystä, että he elivät enimmän aikansa metsän siimeksessä.\n\n\n\nAmpiaiset.\n\n\nAruwimissa, joka oli mahtava, puolen kilometrin levyinen joki, oli\ntuon tuostakin matalia koskia, joissa veneosastoilla oli koko joukon\nseikkailuja, muun muassa ampiaisten vuoksi, joiden pesät riippuivat\noksista virran kalvon päällä. Kun semmoisen ampiaispesän asukkaat\näkkiä hyökkäsivät kosken pyörteitten ja salakarien keskellä tietään\ntunnustelevan veneen kimppuun, niin oli leikki kaukana. »Ah herra»,\nsanoi Stanleylle Uledi, hänen koetelluin ja urhoollisin miehensä, joka\njälleen oli matkassa, »alastomat ihmiset eivät voi pahempaan pulaan\njoutua. Ampiaiset ovat vaarallisempia kuin pahimmatkin pakanat.»\nElokuun alussa tultiin 9 metriä korkealle Panga putoukselle, jonka ohi\noli taivallettava. Joku vene kaatui ja arvokkaita tavaroita joutui\nvirran saaliiksi. Koskien yläpuolella alkuasukkaat myrkkynuolineen\nhyökkäsivät retkikunnan kimppuun ja luutnantti Stairs sai sydänalaan\nnuolen, jonka hän paikalla repäisi ulos. Kaatuneilla vihollisilla\noli päässään omituinen rautakruunu, heidän hampaansa olivat hiotut\nteräviksi, kaulassa oli ihmishampaista helminauha. Jouset ja nuolet\nolivat sangen siroa tekoa.\n\nKun kavala ja vaarallinen vihollinen täten ympäröi retkikuntaa joka\npuolella, olisi täytynyt noudattaa mitä suurinta varovaisuutta,\nmutta siihen oli sansibarilaisia kantajia mahdoton totuttaa. »He\nosoittivat kerrassaan hämmästyttävää välinpitämättömyyttä vaaroista,\nei urhoollisuudesta eikä pelottomuudesta, vaan siitä syystä, että\nhe olivat kykenemättömät muistamaan vaaroja ja niiden seurauksia\najattelemaan. Eläimille vaisto muistuttaa vaaraa, mutta miehilläni ei\nnäyttänyt olevan vaistoa sen enempää kuin järkeäkään, ei havaintokykyä\neikä muistia. Heidän kallonsa olivat merkillisen tyhjät. Eivät\nmitkään varoitukset, eivät mitkään uhkaukset voineet heidän mieliinsä\njuurruttaa, että oli välttämätöntä olla varuillaan ja valppaina,\npitämään silmällä teillä väijyviä teräviä puikkoja, plantaanilehdon\ntakana väijyvää ihmissyöjää, hirren tai puunrungon taa piiloutunutta\nvilliä tai varomaan pyydyskuoppia terävine teikkineen. Vaara aina\ntapasi heidät yllättäen. Odottamaton nuolituisku sai heidät aina\nhajaantumaan minkä millekin taholle, surkein huudoin, tai pyrkimään\nminne tahansa suojaan, ja jos vain vihollinen olisi päättävästi käynyt\npäälle, niin olisi vastarinta heidän pelkuruutensa vuoksi ollut\nmahdoton. Jos joku alkuasukas osoitti odottamatonta rohkeutta, pitivät\nhe sitä paikalla merkkinä siitä, että vihollisia oli ylivoimainen\njoukko. Pitkin marssia he hiipivät metsään piiloon jälkijoukolta, mutta\njos heidän eteensä äkkiä ilmestyi villi keihäs kohotettuna, niin he\npelosta parkuen pakenivat. He kuljeskelivat pitkin kyliä yksitellen tai\nkaksittain, sillä ryöstäminen oli heidän mieluisinta työtään, mutta\njos he sattuivat tapaamaan majain villejä omistajia, niin pudottivat\nhe pikemmin maahan surmaavan rihlansa kuin sitä käyttivät. He\nkuljeskelivat merkillisen huolettomina plantaani-istutuksien keskellä,\nmutta jos he kuulivat nuolen suhahduksen, niin masentuivat he niin,\nettä olivat valmiina vastustamatta alistumaan vaikka mihin kohtaloon.\nIhmeteltävän varmoina he hajaantuivat tiellä, niin että kolonna venyi\nviiden kilometrin mittaiseksi, mutta alkuasukkaita nähdessään he eivät\nmitään muuta muistaneet, kuin kehnon pelkonsa. 370 miehestäni oli\nainakin 250 tämän laatuisia. Kiväärit heistä olivat vain epämukavia\nvastuksellisia sauvoja, joista he mielellään luopuivat, kun saivat\nmuutaman maissintähkän hinnaksi, ja jotka he mielellään olisivat\nvaihtaneet kevyihin kävelykeppeihin, jos olisivat uskaltaneet.»\nKärsimykset ja ankarat kokemukset kuitenkin vähitellen karkaisivat\ntämän kurittoman väen, niin että se lopulta oli jäykkä kuin roomalainen\nsoturijoukko.\n\n\n\nEpätoivoinen tila.\n\n\nElokuun keskivaiheilla maakolonna, jota luutnantti Jephson johti, eksyi\nja Stanley veneosaston ja sairaitten keralla joutui mitä vaikeimpaan\nasemaan vihamielisten kylien keskellä. Jos maanasukkaat olisivat\ntodella tehneet hyökkäyksen, jota he valmistelivat, niin se luultavasti\nolisi ollut suuren löytöretkeilijän loppu, koska hänellä, lähetettyään\nmiehiä pääjoukkoa etsimään, oli vain joku kymmenkunta tervettä miestä\njäljellä, sairaita ja kuolevia sitä vastoin puoleensataan.\n\n»Viidennen kerran tässä kuussa alkoi sataa k:lo 8 aamulla. Teki mieli\nluulla maailman lopun tulleen. Taivaan akkunat näyttivät olevan auki ja\nkoko maa hajoamistilassa. Sadetta kaatuu maahan niin kosolta, että ilma\npimenee. Jokainen metsän lukemattomista lehdistä varistaa kymmenestä\nkahteenkymmeneen kertaan minuutissa pisaratulvan ja läpivettyneestä\nmaasta kohoaa harmaa huuru. Ilma on täynnään sadehiukkasia ja\nlenteleviä lehden riekaleita. Myrsky raivoaa puiden latvoissa ja kaataa\npäällemme huumaavia vesisuihkuja, tuuli ravistelee lukemattomia oksia\nja ulvoen kiitää metsän läpi ja mielii juurineen repiä maasta rytisevät\npuut. Hirmut kiihtyvät ylimmilleen, kun ukkonen alkaa jyristä ja sen\npaukut kajahtelevat latvain kaartojen alla ja metsän mutkaisissa\nsalakäytävissä tai leimuava salama kuin vahingoniloisena sinkauttelee\nkaksijakoisia tulikieliään sinne ja tänne ja päämme päällä räjähtelee\nvaltavin, korvia huumaavin rämähdyksin... Ja tätä kestää koko päivän\ntaukoamatta, näyttää siltä, kuin emme enää koskaan saisi nähdä päivän\nvaloa. Ainakin tuntuu siltä, kun katselee ihmisten epätoivoisia\nkasvoja. Vaivat, tauti, nälkä ja kauhu näyttävät heidät lamanneen,\nynnä levottomuus poissa olevien ystävien vuoksi, sade ja ukkonen ja\nkaikenlainen kurjuus. Heitä kyyröttää plantaanilehdistä tehtyjen\nkatosten alla, pään suojana maanasukkaitten kilpiä, puuvillariepuja,\nolkimattoja, savi- ja kupariastioita, toiset ovat etsineet suojaa\nsatulain, purjekangaspalasten ja vilttien alta. Kaikkia piirittää\nsinervä huuru, kaikki on vallannut sanomaton ahdistus...» Lopulta\nmaajoukko kuitenkin palasi takaisin ja retkikunta pelastui vaikeasta\nasemastaan, ennenkuin sen kimppuun hyökättiin. Se oli siihen saakka\nmenettänyt kuoleman kautta 16 miestä. Luutnantti Stairs parani hitaasti\nnuolenhaavastaan. Se myrkky, jolla nuoli oli sivelty, lienee jo ollut\nvähän vanhempaa. Verekseltä sivelty myrkky ehdottomasti tappoi, vaikka\nhaava olisi ollut vain pieni piirto.\n\n\n\nArabialaisia aarniometsässä.\n\n\nElokuun 31:ntenä retkikunta paraillaan taivalsi veneitään erään\nkosken sivu, kun levisi huhu, että Emin pasha oli tullut. Tulija ei\nkuitenkaan ollut Emin, vaan erään orjakauppiaan Ugarrowan väkeä. Tämä\nosoitti, että arabialaiset jo olivat ulottaneet orjanajoretkiään aina\nAruwimin aarniometsiin saakka. Stanleyn retkikunnalle tämä kohtaus oli\nsuuri onnettomuus. Paikalla alkoi hänen uupunut väkensä kivääreineen\ntavaroineen karkailla orjakauppiaan luo. Kun retkikunta saapui siihen\nkylään, jossa orjakauppiaan miehet, pahamaineiset manjemat, olivat\nmajailleet, oli ensimmäinen näky portin edustalla palasiksi hakattu\npoika. Kylässä oli keihään lävistämä vaimo. Manjemat olivat lähteneet\ntiehensä. Poltettuja ja hävitettyjä kyliä alkoi nyt olla pitkin matkaa.\nEräästä kylästä löydettiin viiden pienen lapsen kallot. Syyskuun\npuolivälissä retkikunta saapui Ugarrowan asemalle. Tämä mies oli ollut\nSpeken ja Grantin palveluksessa Niilin lähteitten etsimisretkellä\nja Unjorossa karannut. Aruwimin rannoille hän oli saapunut, suuren\naarniometsän halki kulkien, Lualaban rannoilta ja tänne perustanut\npari asemaa. Jotteivät maanasukkaat voisi näitä asemia ahdistaa, oli\nhän niiden läheisyydestä hävittänyt kaikki kylät, eikä Stanleyllä sen\nvuoksi ollut suuriakaan toiveita saada täältä ravintoa nälkäiselle\njoukolleen. Asema oli laaja, huolellisesti suojattu korkeilla\npaaluaidoilla, Ugarrowan oma talo tilava ja mukavasti sisustettu. Se\noli korkeilla savimuureilla ympäröity ja näytti linnalta. Palvelijain\nlukuisuuden ja tarkan arvoasteikon vuoksi asema muistutti keskiaikaisen\nlääniherran linnaa. Stanley näki täällä ensimmäisen kääpiönaisen,\n17 vuotiaan kaunisvartaloisen, hienohipiäisen tytön, jonka mitta\noli vain 84 senttiä. Ihon väri oli kellertävä, silmät luonnottoman\nsuuret. Arabialaista vieraanvaraisuutta osoittaen Ugarrowa lähetti\nStanleyn leiriin suuret kaukalot erinomaista riissiä ynnä suunnattoman\nmaljan kanakeitosta. Ostaenkin saatiin koko joukon ruokavaroja.\nSairaansa, kaikkiaan 56 miestä, Stanley jätti täysihoitoon Ugarrowan\nasemalle, kunnes jälkijoukko heidät noutaisi pois. Syyskuun 19:ntenä\nStanley jälleen lähti jokea pitkin ylöspäin nousemaan. Kolme miestä\noli karannut, mutta Ugarrowa oli lähettänyt heidät takaisin. Yksi\nnäistä hirtettiin muille varoitukseksi. Ainaisessa taistelussa nälkää\nvastaan jatkui matka. Vaikka sairaat oli jätetty orjakauppiaan luo,\noli taas tuota pikaa melkoinen joukko uusia sairaita. Joki muuttui\nsamalla yhä koskisemmaksi, kulku vaikeammaksi. Lopulta kosket kävivät\nylivoimaisiksi. »Kallioilta näin ensi silmäyksellä, että venematkamme\noli päättynyt. Rannat olivat 200 metriä korkeat, joki kapeni 12 metrin\nlevyiseksi ja noin 90 m sen paikan yläpuolella, jossa seisoin, syöksyi\nIhuru (Aruwimin läntinen latvahaara) hurjana ja pauhaavana esiin\nvuorensolasta ja Ituri taas (itäinen latvahaara) kuohuen laski jyrkkää\nalamäkeä, jonka jälkeen molemmat yhdistyneinä mielettömässä kilpailussa\nnakkelivat rajusti kiitäviä aaltojaan korkeuteen kauhealla ärjynällä,\njonka kaiku kiiteli kallioiden ja tummain metsäisten kukkulain väliä.»\n\n\n\nNälänhätä aarniometsässä.\n\n\nMutta puolensataa miestä oli niin nälän ja tautien heikontamaa,\netteivät he voineet kulkea eteenpäin, vielä vähemmän taakkoja kantaa.\nNämä miehet, 81 kantamusta ja kapteeni Nelson, jonka jalat olivat\npuhjenneet paiseihin, jätettiin erämaahan odottamaan, kunnes pääjoukko\ntoimittaisi ylempänä olevalta orjakauppiaan asemalta apua. Sinne\nalettiin sitten ponnistaa hengen edestä ilman muuta ruokaa, kuin\nmitä metsästä löydettiin marjoja, juuria ja sieniä. Jos tavattiin\nmatkalla joku kyläpahanen, niin se ryöstettiin putipuhtaaksi, sillä\nnälkäkuolemaa vastaan taistelevat miehet eivät välittäneet omantunnon\nsoimauksista. Mutta kourallinen maissijauhoa miestä kohti ei ollut\nsuuri saalis nälän näännyttämille miehille. Pitkin matkaa karkaili\nväkeä, vieden kantamuksensa, varsinkin ampumavaroja, mukanaan. 12\npäivää kestäneen vaelluksen jälkeen Stanley retkikuntansa keralla\nvihdoin pääsi orjakauppiaiden asemalle, uutisraivaukselle, jossa sen\nnuoresta iästä huolimatta jo oli oivat asunnot ja laajat rehevät\nviljelykset. »Ja pian kättelivät meitä iloiset kookkaat miehet, jotka\nnäyttivät erämaassa viihtyvän yhtä hyvin kuin omassa kotimaassaan.\nUseimmat olivat manjemalaisia, joista arabialaiset olivat saaneet\nparhaat apulaisensa, vaikka valloittajien ja valloitettujen välit\nalussa olivatkin niin huonot. Vasta kuudetta kuukautta he olivat\nolleet tällä paikkakunnalla, mutta siitä huolimatta ennättäneet sen\nniin hyvin asua — ja hävittää kaikki alkuasukkaitten asumukset, mitä\noli monen päivämatkan piirissä. Laajalla alalla oli tuskin ainoatakaan\nmajaa jäänyt eheäksi, plantaanilehdot, banaanilehdot, maniookki- ja\nviljavainiot oli hävitetty, ja sen, mitä ihmiset olivat jättäneet,\nolivat elefantit, simpanssit ja apinat tallanneet mätäneväksi\nlöyhkääväksi ryteiköksi, johon nopeaan katosi näkymättömiin entinen\nviljelys. Stanley arvosteli hävitetyn alueen laajuuden 100.000\nneliökilometriksi.\n\nIpotossa, Kilongalonga nimisen orjakauppiaan uutisasemalla, retkikunta\naluksi sai vieraanvaraisen vastaanoton, mutta jo muutaman päivän\nkuluttua sitä seurasi ynseys ja niin suuri ahneus ruokavarain\nluovuttamisessa, että retkikunta keskellä laajain raivauksien\nrikkauksia taas oli perikadon partaalla, etenkin kun väki möi\nkiväärejään ja ampumatarpeitaan huolimatta raipoista ja hirsipuista\n— yksi varkaista jälleen hirtettiin muille varoitukseksi. Stanley\nolisi väkivoimalla tehnyt lopun kurjuudesta, jos olisi voinut\nluottaa väkeensä. Myymällä kaikki yksityiset ylellisyysesineensä\nkultakellostaan alkaen, hän sai lähetetyksi apuretkikunnan kapteeni\nNelsonin luo. Kun apu saapui »Nälkäleiriin», oli siellä jäljellä vain\nkapteeni itse puolikuolleena uupumuksesta ja viisi muuta henkeä,\njoista kaksi kuolemaisillaan. Muut olivat joko kuolleet, karanneet\ntai kadonneet etsiessään ympäröivistä metsistä jotain nälkänsä\ntyydyttämiseksi. Sillä tiellä, jota retkikunta oli kulkenut, oli tuon\ntuostakin ruumiita.\n\nEnnenkuin kapteeni Nelson ennätti Ipotoon, oli Stanley jo lähtenyt\nsieltä matkaan, koska viivytys olisi ollut retkikunnan tuho. Sitä ennen\nhän oli tehnyt orjakauppiaan kanssa sopimuksen kahden eurooppalaisen\nja kolmisenkymmenen sairaan kantajan ruokkimisesta, kunnes hän saattoi\nheille toimittaa apua.\n\n\n\nTie raivauksen poikki.\n\n\nLähdettyään matkaan lokakuun 28:ntena 1887 Stanley tuli ensiksi\nbalessekansan asuinmaille. Heidän kylissään oli vain yksi katu ja\nkaksi taloa, yksi kadun kummallakin puolella, mutta talot, jotka\nolivat lankuista rakennetut, saattoivat olla jopa 120 m pitkiä,\nkymmeniin osastoihin jaettuja. Vielä ihmeellisempiä olivat tämän kansan\nraivaukset, ne kun olivat vain yhtä suurta hirsimurrokkoa, joka ympäröi\nkylää. »Kun astumme esiin metsän syvyydestä, niin huomaamme esim., että\ntie ensin kulkee kolmisenkymmentä metriä mahtavan kaadetun puun runkoa,\nsitten se poikkeaa suorakulmaisesti sivulle päin ja kulkee pari metriä\npitkin vankkaa oksaa. Kun sitten on astunut pari metriä maata pitkin,\non edessä jykevä, ehkä metriä korkea kaatunut puu. Kun on sen poikki\nkiivennyt, niin ovat vastassa toisen jättiläisen kurotetut käsivarret,\njoiden seassa täytyy ryömiä, kontata ja luikerrella eteenpäin, kunnes\nsaa jalkainsa alle uuden oksan — oksalta pääsee rungolle, kääntyy\ntaas puolen käännöksen oikealle ja kulkee runkoa tyvipäähän, kunnes\ntäytyy kavuta uuden, edellisen poikki kaatuneen puun latvaan; nyt\ntäytyy kääntyä puolen käännöstä vasempaan ja kavuta ylöspäin, kunnes\non kuutta metriä korkealla maasta. Moisessa huimaavassa korkeudessa\nei tosiaankaan saa olla varomaton eikä hermoheikko. Kun on tästä\nvarovaisesti eteenpäin punnertanut, on jälleen astuttava oksalle ja\nsen jyrkkää viettävää selkää kuljettava alaspäin, kunnes ollaan 2\nmetriä korkealla maasta, jonka jälkeen on hypättävä huojuvalle oksalle\nja tätä taas kuljettava 6 metrin korkeuteen, astuttava edelleen\nvaltavaa runkoa pitkin ja taas maahan laskeuduttava. Täten matkasimme\neteenpäin tuntikausia polttavassa päivänpaisteessa ja tukahuttavassa,\nvesihöyryn kyllästyttämässä ilmassa, joka sai hien virtana valumaan\nhuokosistamme. Kolme kertaa olin aivan vähällä saada surmani näissä\nkamalissa voimisteluharjoituksissa. Yksi mies putosi ja paikalla kuoli,\nmonta muuta runneltui pahoin.» Kylät olivat näiden murroksien keskellä\nja toisinaan kesti kavuta puolentoista tuntia, ennenkuin ennätti\nmetsänreunasta läheiseltä näyttävään kylään. »Omituista oli nähdä\nraskaita taakkoja kantavan karavaanin kulkevan tämmöisen murtomaan\npoikki. Näkyi usein puroja, jokia ja rämeitä solakkain, livettävien,\nkumoon kaatuneitten runkojen alla, jotka muodostivat veden yli kuutta,\njopa kahdeksaakin metriä korkealta kaartavan sillan. Toisia väestä\nputoo, toisia horjuu, pari jo on maassa kumossa, toisia on 6 metriä\nkorkealla ilmassa, toisia maassa matelee runkojen alaitse. Vielä on\ntoisia sekaantuneina oksasokkeloihin, kolmisenkymmentä tai enemmänkin\non seisahtunut suoralle notkuvalle rungolle, pari muitten edellä\noksalla seisten ja tähystellen, minne matkaa on nyt jatkettava. Ja\ntämä kaikki on paljon vaikeampaa ja vaarallisempaa, kun joka puolella\nsuihkii piiloutuneitten vihollisten ampumia surmaavia nuolia, joka\nei, Jumalan kiitos, kuitenkaan usein tapahtunut.» Näissä murroksissa\nviljeltiin maissia, papuja, plantaaneja, banaaneja, tupakkaa,\nbataatteja, jamssia, meloonia ja kurkkuja.\n\nNäillä seuduin tavattiin ensimmäiset kääpiökylät, joista asukkaat\nkuitenkin olivat muuttaneet pois.\n\n»Joka päivä iltapuolella taivas pimeni. Ukkosen kammottava ääni kaikui\nmetsässä, salamat leimusivat, latvoja katkesi tai metsän iäkkäitä\npatriarkkoja sortui salaman latvasta tyveen halkaisemina harva se\npäivä; pilvet kaatoivat päällemme sadetulviaan, joiden kylmyys ja\nkosteus yhä enemmän heikonsivat verenvähyyden ja nälän heikontamaa\nruumistamme. Mutta matkaa tehtäessä kaitselmus oli meille armollinen.\nAurinko paistoi taas ja loi miljoonittain lempeitä säteitään\nlehväkaton läpi. Se elvytti mieliämme ja loi metsän kaartoihin ja\nsoliin taivaallisen ihanuuden; se muutti solakat, viehkeät rungot\nharmaiksi marmoripilareiksi ja vaihtoi kaste- ja sadepisarat\nkimalteleviksi jalokiviksi. Näkymättömät linnut alkoivat tuhatäänisen\nsoitantonsa, papukaijalaumat täyttivät ilman iloisella kirskunallaan ja\nvihellyksillään, apinalaumat hyppivät puissa hullunkurisimpia hyppyjään\nja silloin tällöin syvä-ääninen mölinä jostain etäisestä piilopaikasta\nilmaisi soko- tai simpanssiperheen siellä huvittelevan hurjapäisillä\nkisoillaan.»\n\nMarraskuun puolivälissä retkikunta jälleen vaihteeksi tuli kyliin,\njotka niihin saakka olivat säilyneet manjemain hävitykseltä, ja\nniissä tavattiin yllin kyllin ruokatavaroita. Stanley viipyi Ibuirin\nkylissä jonkun aikaa ja paikalla nälkiintynyt joukko alkoi voimistua\nja lihoa. Matkaa jatkettaessa tavattiin sitten paljon kääpiökansan\nkyliä, mutta ei ainoatakaan niiden asukkaista. Kääpiöillä ei ollut\nviljelyksiä, balesse-neekereillä sitä vastoin laajoja raivauksia.\nHarvoin he ottivat samalta vainiolta kahta satoa, ja kun plantaanilehto\noli kerran tehnyt hedelmän, hylättiin se ja korjattiin sato toisesta.\nKun viljavainio oli kerran muokattu, kylvetty ja laiho siitä korjattu,\nsai se jälleen metsittyä. Alkuasukkaat raivasivat yhä uusia maita\nja sen vuoksi heidän murrosviljelyksensä olivat niin suunnattoman\nlaajat. Banaaneja ja plantaaneja istutettaessa hakattiin alusmetsä\nensin pois ja taimet istutettiin mataliin kuoppiin. Sitten kaadettiin\nmetsä ja puut jätettiin lojumaan siihen, kuhun olivat kaatuneet.\nKuuden kuukauden kuluttua banaanit ja plantaanit jo olivat kasvaneet\n2 1/2 metrin korkuisiksi ja ennen vuoden loppua ne tekivät hedelmiä.\nMaissi sitä vastoin tarvitsee auringonpaistetta. Puut hakataan poikki\nvähän ilmajuurien yläpuolelta, jota varten on rakennettava 3, 4, jopa\n6 metriä korkeita telineitä, ja rungot katkotaan pölkyiksi, halotaan\nsitten laudoiksi tai koverretaan kaukaloiksi. Oksat kootaan kasoihin\nlahoamaan, mutta jätetään polttamatta, jottei maa menettäisi multaansa.\nTämä kansa, joka osoitti niin suurta uutteruutta viljelyshommissaan,\noli valmis polttamaan hyvin rakennetun kylänsä vain siitä syystä, että\nmuukalaiset olivat viettäneet siinä yhden yön.\n\n\n\nAarniometsä aukeaa.\n\n\nMarraskuun viimeisenä päivänä retkikunta vihdoin saapui korkealle\nvuorelle, josta avautui laaja näköala itää kohti, ja siellä viimeinkin\nnäkyi aarniometsän toivottu raja! Väki riemuitsi, kurotti kätensä\nihanaa kaukomaata kohti ja kohotti silmänsä kiitosrukoukseen taivasta\nkohti. Mutta katsellessaan itää kohti yli synkän, rannattoman metsän,\nsansibarilaiset puivat sille nyrkkiään, ilkkuivat sitä, syyttivät\nsitä julmuudesta, vertasivat sitä helvettiin — syyttivät sitä\nsatain toveriensa surmasta, sanoivat sitä sienien ja metsäpapujen\nerämaaksi — »mutta suuri metsä, äärettömänä kuin maanosa, lepäsi\nkuin nukkuva hirviö, jonka takkuisesta turkista kohosi autereisia\nutuja.» Kun joulukuun 2:sena tavattiin ensimmäinen heinällä katettu\nmaja, niin tervehdittiin sitä ilohuudoin ja yksi miehistä juoksi\nja suuteli heiniä. Päivällisloman aikana joukko nuoria miehiä kävi\ntiedusteluretkeltä ja palatessaan se toi mukanaan kourallisen vihantaa\nruohoa; sitä tervehdittiin »yhtä hartaalla ilolla, kuin Noa perheensä\nkeralla mahtoi tervehtiä kyyhkyä ja öljypuun oksaa.»\n\nEräässä kylässä oli korjattava kekomaisen majan kattoa — majan\nkekomuotokin ilmaisi ruohomaiden läheisyyttä — jonka vuoksi eräs\nmiehistä nousi katolle. Hän katseli ensin välinpitämättömästi\nympärilleen, mutta kohotti pian kätensä silmiään varjostaakseen ja\ntähysti innostuneena eteenpäin. Sitten hän huusi niin kovalla äänellä,\nettä se kuului kautta koko kylän: »Minä näen ruohomaan, ah mehän olemme\naivan sen reunalla!»\n\n»Niin aina», vastasi toinen ivaten, »etkö näe järveäkin ja höyrylaivaa\nja sitä pashaa, jota etsimme?»\n\nUseimmat kuitenkin sanomasta innostuivat, kapusivat katoille notkeasti\nkuin villikissat, toiset puiden latvoihin ja muuan huimapää niin\nkorkean puun latvaan, että tuskin apinakaan olisi voinut häntä seurata.\nJa kaikki he vahvistivat sanoman todeksi. Viljelyskasvien luku oli\nsuuresti lisääntynyt, saatiin tukuttain oivaa tupakkaa, öljyjä, jolla\nvoitiin rasvata pyssynlukot, ja lopulta miehistö valmisti semmoistakin\nöljyä, jolla se saattoi ruumiinsa rasvata. Risiiniöljypensastakin\ntäällä viljeltiin.\n\n\n\nMetsästä päästäessä.\n\n\n»Iturin länsirannalla oli kapea vyöhyke jouhevaa metsää ja\nodotettuamme, kunnes koko kolonna oli kulkenut joen yli, kuljimme\nJephsonin johdolla puolen kilometriä leveätä elefantin polkua. Tämän\nmatkan kuljettuamme tulimme sanomattomaksi iloksemme aaltoilevalle\nlakeudelle, joka oli vihantaa kuin englantilainen hoitonurmikko.\nKirkas ihana päivänvalo ympäröi meitä, aurinko virkisti meitä\nlämmittävillä säteillään ja hengitimme puhdasta ilmaa sanomattoman\ninnostuksen valtaamina. Jos saan arvostella muitten tunteita omieni\nmukaan, niin tuntui meistä, ikäänkuin olisimme olleet kaksikymmentä\nvuotta nuoremmat, kun vahvistunein jäsenin astuimme pehmeälle hennolle\nnurmikolle. Marssimme eteenpäin tavallista nopeammin askelin ja\nlopulta me, voimatta enää hillitä itseämme, aloimme kaikin juosta. Ei\nollut retkikunnassa sitä miestä, joka ei olisi tuntenut nuorekkaan\nriemun laajentavan ja elähyttävän sydäntään. Sinitaivas ei milloinkaan\nollut meistä näyttänyt niin avaralta, korkealta, kirkkaalta ja\npuhtaalta kuin tällä hetkellä. Katselimme päin aurinkoa silmiämme\nvarjostamatta sen häikäiseviltä säteiltä. Hento ruoho, joka oli\norastanut vanhan, kuukausi takaperin poltetun heinän tuhkaan, aaltoili\nhiveleväin tuulahduksien henkiessä, ikäänkuin meille näytelläkseen\nnuoren vihannuutensa miellyttäviä värivivahduksia. Linnut, jotka niin\nkauan olivat olleet meiltä piilossa, liitelivät kirkkaassa ilmassa;\ngasellit ja hirviantiloopit katselivat meitä ihmetellen ruohoisilta\nkunnailta, poistuakseen sitten korkein loikkauksin ja pysähtyäkseen\njälleen korskuen ihmetystään ilmaistakseen, puhvelit kohottivat\npäätään ihmetellen hiljaisten lakeuksiensa uutta rauhanhäiritsijää ja\nkömpelöt ruumiinsa ojentaen juoksivat pois turvallisempiin seutuihin.\nPenikulmittain aaltoili edessämme vaaleanvihantaa laidunta pehmeissä\naalloissa ja notkoja täyttivät varjoisat, kapeat ja mutkailevat\npuistovyöhykkeet, jotka halkeilivat lakeutta. Tasaisen ruohomaan ja\nverkalleen viettäväin kenttäin aavasta pinnasta kohosi lukemattomia\nmatalia kunnaita tummine lehtoineen tai yksinäisine uljaine puineen;\nja kaukana idässä kohosi uhkaavia vuoristoja, joiden takana arvasimme\nsinisen Albert Njansan varmaankin lepäävän syvässä uomassaan. Vasta kun\nhengästys pakotti pysähtymään, lakkasi retkikunta juoksemasta; nopea\nkulkukin oli nautinto, jota emme olleet saaneet maistaa moneen aikaan.»\n\n\n\nHuono vastaanotto.\n\n\nKauaa ei retkikunta kuitenkaan saanut rauhassa ihailla ruohomaita eikä\nhekkumoida sen kaikenlaisessa ylellisyydessä. Nuolia tulla tuiski\nmilt'ei joka kylästä, vaikkei ankarampaa vastarintaa vielä tehtykään.\nVäki pakeni kylistään ja näytti mielellään sallivan retkikunnan\nkulkea yhä kauemmaksi. Joulukuun 8:ntena saavuttiin erinomaisen\ntaajaan asuttuihin, varakkaihin seutuihin, joissa jo tuntuivat Albert\nNjansan viileät tuulahdukset. Banaanit notkuivat hedelmiensä painosta,\nbataattivainiot olivat laajat, durrakenttiä oli kylien ympärillä satoja\nhehtaareja. Tasangolla ei retkikuntaa kuitenkaan vielä häiritty, mutta\nsitä tuimemmin sen kimppuun käytiin vaaramaassa. Onneksi Stanley oli\nleiripaikakseen tavannut kukkulan, jota oli helppo puolustaa, ja siinä\nhän odotti suuren alkuasukasarmeijan ensimmäistä hyökkäystä. Kiväärit\nja hyvä johto tekivät tehtävänsä. Mille suunnalle vain hyökättiin,\nkaikkialla alkuasukkaat nuolineen, keihäineen ajettiin pakoon. Yhtä\nmittaa taistellen jatkettiin sitten matkaa Albert Njansalle saakka.\n\n»Neljännestunnin kuluttua saavuimme ylängön reunalle ja näimme noin 45\nkilometrin päässä toisen, osaksi pilviin katoavan, erinomaisen korkean\nylänkömaan tummansinisen yksitoikkoisen reunan. Miehet ällistyneinä\nnurisivat pettymystään sen nähdessään. Tiesin, että se oli Unjoro,\nja että meidän ja tuon laajan, sinisen ylängön välillä oli suunnaton\nsyvä kuilu ja tämän kuilun pohjalla Albert Njansa. Meidän edessämme ei\nnimittäin näyttänyt olevan mitään muuta, ei kukkulaa, vuorijonoa eikä\nmuutakaan kohennusta, vaan ainoastaan tämä etäinen, suunnaton, tumman\nsininen maan syrjä; pohjoisen ja itäisen vuorijonon itäinen pää vietti\njyrkkään, ikäänkuin johonkin kuiluun tai suunnattoman syvään laaksoon.\n\n\n\nAlbert Njansa.\n\n\n»Kun väki näki. Unjoron kaukoylängön, huusi se harmistuneena:\n'Mashallah! Tuo Njansa näyttää yhä vain pakenevan ja pakenevan.'\nMutta joka askeleella nyt huomasi lähestyvänsä joko tavattoman syvää\nlaaksoa tai itse Njansaa, sillä yhä korkeammaksi ja korkeammaksi\nkohosi edessämme Unjoron ylänkö ja yhä enemmän alenivat rinteet tiemme\nkahden puolen, kunnes lopulta kaikkien katse lepäsi harmaalla usvalla\ntai — millä? — sumullako? Ei, se oli Njansa päivänpaisteen auteren\nverhoamana, sillä kun käänsimme katseemme koillista kohti, niin näimme,\nettä sillä oli valtameren väri. Miehet seisoivat monta minuuttia\ntuijottaen järveä, ennenkuin he käsittivät, että se, mitä he näkivät,\noli vettä, jonka jälkeen he kajauttivat raikuvat riemuhuudot.»\n\nSen syvänteen rinne, jonka pohjalla Njansa oli, oli suunnattoman\nkorkea — 750 metriä järvestä lukien — rosoinen ja jyrkkä, jokirotkojen\nuurtelema, polku oli jyrkkä ja vaivaloinen, ja monta tuntia kului,\nennenkuin retkikunta oli järven rantalakeudella, sen kun kaiken aikaa\ntäytyi taistella päälle tunkevia vihollisjoukkoja vastaan.\n\nMuutamaa kilometriä leveällä rantalakeudella asui vain köyhiä,\nmutta siltä kylläkin vihamielisiä kalastajia, eikä suuri retkikunta\nvoinut siellä kauaa viipyä. Emin pashasta ei tiedetty mitään,\nvaikka muistettiin paria toista valkoista, eversti Masonia, joka\noli järven kartoittanut, ja Casatia, joka oli Kabbaregan vankina\nUnjorossa. Stanley olisi lähettänyt veneen Wadelaihin pashalle sanaa\nviemään, mutta kun hän oli jättänyt oman veneensä Ipotoon, eikä\njärvellä ollut muuta kuin aivan pieniä ruuhia, eipä edes rannalla\npuuta kyllin ison kanootin kovertamiseksi, oli hänen siitä tuumasta\nluopuminen. Maisin Wadelaihin tunkeutuminen taas olisi maksanut\nliian paljon ampumatarpeita. Hänellä ei ollut muuta neuvoa, kuin\npalata aarniometsään noutamaan veneensä ja samalla saamaan tietoja\njälkijoukosta, jonka puolesta hän alkoi olla sangen levoton. Suurilla\nvoimanponnistuksilla uupunut retkikunta jälleen nousi kolmeaneljännestä\nkilometriä korkealle rantaäyräälle ja kulki taistellen ruohomaitten\npoikki samaa reittiä, jota oli tullutkin. Kostoksi hyökkääjille Stanley\nantoi väkensä ryöstää karjaa ja kun viljaa oli kylissä runsaasti, niin\nelettiin paluumatkalla vihollisen ahdisteluista huolimatta kuin Egyptin\nlihapatojen ääressä ja väki oli sangen tyytyväistä.\n\n\n\nFort Bodo.\n\n\nTunkeuduttuaan monta päivämatkaa aarniometsän uumeniin Stanley\nleiriytyi hyljättyyn suureen kylään ja päätti perustaa siihen aseman\nvastaisten toimiensa tukikohdaksi. Suurella miesjoukolla ryhdyttiin\ntyöhön, rakennettiin linna ja ympärille vankka paaluaita ja kaivettiin\noja, kulmiin rakennettiin viittä metriä korkeat vartiotornit.\nRakennettiin huoneet upseereja varten, vilja-aitat, kyökki,\nvarastohuoneet ja ulkohuoneet, jotka lehdillä katettiin. Tämän jälkeen\nluutnantti Stairs lähetettiin 100 miehen keralla Ipotoon venettä ja\nsinne jätettyjä miehiä ynnä t:ri Parkea ja kapteeni Nelsonia hakemaan.\nTammikuun 19:ntenä 1888 tämä joukko lähti matkaan.\n\nOdotellessaan sen paluuta Stanley uutterasti varusteli asemaansa.\nKun rakennukset olivat valmiit, ruvettiin viljelyksiä laajentamaan.\nAlkuasukkaat kaiken aikaa hiiviskelivät linnan ympärillä, pistelivät\nteille myrkytettyjä teikkejä, kaatoivat banaanipuita ja tekivät\nkaikenlaista muuta kiusaa. Läheisyydessä oli useita kääpiöleirejä, ja\nnämä ensi työksi perin pohjin hävitettiin ja vartiastoja pidettiin\nalituiseen liikkeellä viljelyksien ympärillä.\n\nHuoneissa ei oltu montakaan päivää asuttu, ennenkuin niihin alkoi\ntulvia rottia, kirppuja ja pienen pieniä sääskiä. Rotat turmelivat\nviljan, jota oli anastettu maanasukkaitten varastoista, purivat\nihmisiä jalkoihin, juoksentelivat uhmaten heidän kasvojensa yli\nja piiloutuivat vuodevaatteihin. Osa tosin sortui syvään ojaan,\njoka oli linnan ympärille kaivettu, mutta toisia kuitenkin pääsi\nlinnan sisäänkin, ja nämä lisääntyivät niin nopeaan, että niistä\ntuli mitä katalin rasitus. Sitten lämpöiset kuivat savilattiat\nalkoivat siittää suunnattomat määrät kirppuja. Päälle puettaessa\nniitä kokoontui sääriin ja käsivarsiin, niin että ne olivat aivan\nmustanaan. Lattioita pidettiin sen vuoksi alati märkinä ja ne\nlakaistiin kahdesti päivässä. Pieniä sääskiä vastaan eivät tavalliset\nsääskiharsot vähääkään suojelleet; oli tehtävä tiheämmät musliinista,\nmutta niiden alla taas oli kovin tukala nukkua. Öisin lemuriapina\nkirkui ja voivotteli, niin ettei tahtonut rauhaa saada. Toisinaan\nsaapui raivauksesta oikein tulvanaan punamuurahaisia, niiden kolonneja\nkaivanto ei vähääkään kyennyt pidättämään. Pitkissä, taajoissa,\nkatkeamattomissa riveissä, kahden puolen sotamiehet vartijoina, nämä\nlukemattomat hyönteiset laskeutuivat kaivantoon ja nousivat sen\npäälle vastakkaista rinnettä pitkin, kiipesivät rintavarustuksen yli,\ntunkeutuivat paalujen välitse ja vallin yli linnan pihaan; jotkut\nkolonnat kävivät kyökin kimppuun, toiset hyökkäsivät päävahtiin ja\nupseerien kortteereihin; ja armas sitä paljasta jalkaa, joka sattui\nastumaan näiden lukemattomien laumojen päälle! Nokkosilla ruoskiminen\nei ole mitään siihen verraten. Tuhansittain näitä pistäviä myrkyllisiä\npikkueläimiä ryömi pitkin sääriä ja ruumista, sekaantui hiuksiin; ne\nkalvoivat kirkkaat sarvimaiset leukansa lihaan ja jokainen puraisu\nsynnytti kimoilevan rakkulan. Kaikki, mitä elävää oli, hätääntyi\nniiden ilmestyessä. Miehet huusivat ja kiljuivat tuskissaan, hyppivät\nja vääntelivät itseään. »Päämme päällä syntyi äkkiä kahinaa kuivissa\nfrynium-lehdissä, ikäänkuin tapahtuisi sieltä yleinen kansanvaellus.\nRotille, hiirille, käärmeille, kovakuoriaisille ja sirkoille tuli äkkiä\nkova kiire. Riippumatostani näen kynttilän valossa, kuinka vihollinen\nlattiaa pitkin marssii eteenpäin, kiipee seinillä, tunkeutuu katon\nlehväpeitteen joka sopukkaan, nuuskii joka nurkan, rotan reiän ja raon;\nkuulen pienien sokeiden rotanpoikasten piipittävän ja vikisevän ja\nniiden säikähtyneiden vanhempain kauhusta kiljuvan. Silloin tervehdin\nmuurahaisia siunauksena ja toivon niille onnea niiden sotaretkeltä,\nkunnes äkkiä katosta putoo vuoteelleni joitakuita, jotka ovat mieskurin\nunohtaneet, ja paikalla heidän suosijansa muuttuu leppymättömimmäksi\nviholliseksi, joka raivostuneena huutaa tuomaan hiilipannua, voidakseen\npaistaa niitä siinä tuhansittain, kunnes ilma on täynnään paistettujen\nmuurahaisten häkää. Olkoot he kirotut!»\n\nStanley sanoo ihmetelleensä, miksi käärmeet Afrikassa niin harvoin\npurevat. Vaikka koko maanosa on täynnään kaikenlaisia matelijoita ja\nvaikka hän oli kulkenut tässä maanosassa maitse ja vesitse enemmän kuin\n45.000 kilometriä, niin olivat käärmeet vain kahdesti purreet hänen\nseuralaisiaan, eikä purema kummallakaan kerralla ollut kuolettava.\nMutta paikalla kun ruvettiin metsää raivaamaan, maata kuokkimaan ja\ntietä rakentamaan, kävi hänelle ilmeiseksi, kuinka suuret vaarat\ntodenteolla olivat alati väijyneet. Näissä töissä tavattiin yhtä\nmittaa käärmeitä, hoikkia piiskakäärmeitä, jotka viheriäisinä kuin\nnuori vehnän olki ryömivät oksissa ja putoilivat miesten jalkoihin,\nnäiden vesureillaan hävittäessä niiden piilopaikkoja. Tavattiin sitä\npaitsi monenlaisia kirjavia puukäärmeitä. Vielä tapettiin paksuja\npöhökäärmeitä, sarvikäärmeitä, sokeita hopeakäärmeitä ja muita erittäin\nmyrkyllisiä matelijoita.\n\nKun viljelykset oli saatu kuntoon, alkoi niillä käydä puhveleita,\nmetsäkarjuja, jopa elefanttejakin, linnan läheisyydestä huolimatta.\nJotta niitä voitaisiin paremmin vartioida, hakattiin itää ja länttä\nkohden leveät tiet. Viimeksi nostettiin Egyptin lippu liehumaan ja\npian sen jälkeen palasi luutnantti Stairs tohtori Parken, kapteeni\nNelsonin ja Ipotoon jätetyn miesjoukon tähteitten keralla. Manjemat\nolivat kohdelleet heitä mitä kehnoimmin, solvaisseet heitä, kiduttaneet\nheitä nälällä, nylkeneet heiltä, mitä suinkin irti saivat, mutta\nhenkensä he kuitenkin olivat pelastaneet ja saapuivat nyt tyytyväisinä\naarniometsään perustettuun kotiin.\n\n\n\nKääpiökuningatar.\n\n\nLuutnantti Stairs lähetettiin parin päivän kuluttua takaisin\nkäymään Ugarrowan leirissä saakka, tuomaan sinne jätetyt sairaat ja\ntoimittamaan sieltä edelleen sanaa Jambujaan lähetetylle jälkijoukolle.\nStanley pian hänen lähdettyään sairastui paiseihin ja vatsatautiin,\njonka pahimmillaan ollessa hän oli kuoleman kielissä. Hänen vielä\nsairaana maatessa eräs miehistä sai kiinni kääpiökuningattaren, 1 1/2\nmetriä pitkän nuoren soman naisen, jolla oli leveät, pyöreät kasvot,\nsuuret silmät, pieni suu, vaalean ruskea iho. Koko iho oli vaalean\nruskean, hienon karvan peittämä.\n\nViljelykset menestyivät erinomaisesti. Tuskin oli viljan siemen\nkylvetty, ennenkuin se kuin komennon jälkeen alkoi orastaa ja kasvaa\nniin ihmeteltävän vehmaasti ja nopeaan, etteivät kylväjät tahtoneet\nsilmiään uskoa. Viikon kuluttua maissi jo oli viidakon mittaista ja\nelefanttilauma olisi sangen hyvin voinut piiloutua laihon sisään. Vilja\noli jo kukkinut, tähkät valmiiksi muodostuneet ja sato lupasi tulla\nmitä paras.\n\nEnnenkuin se kuitenkaan ennätti tuleentua, lähti Stanley Ipotosta\ntuodun veneen keralla Albert Njansalle. Kapteeni Nelson ja sairaat\njäivät hyvin varustettuun linnoitukseen, Fort Bodoon, laihoja\nvartioimaan ja korjaamaan. Toisena päivänä retkikunta sai kiinni neljä\nkääpiönaista ja pojan. Kun oli metsän läpi kuljettu, tultiin avomaille\nja jälleen ne vaikuttivat yhtä elähyttävästi, varsinkin niihin, jotka\nnyt olivat mukana ensi kerran. Avomailla väestön mieliala nyt oli\nkokonaan muuttunut.\n\n\n\n»Malleju».\n\n\nNiissä paikoissa, joissa edellisellä kerralla oli ankarimmin taisteltu,\nsaatiin nyt helposti aikaan rauhallinen seurustelu alkuasukkaitten\nkanssa. Ja saatiin tietoja Emin paskastakin. »Noin kaksi kuukierrosta\nsen jälkeen, kuin tästä ohi kuljitte, saapui Katontsaan mies, jota\nsanottiin »Mallejuksi» eli »parrakkaaksi», suurella veneellä, joka\noli kokonaan rautaa. Ja kuitenkin se pysyi veden päällä. Ja sen\nkeskellä oli korkea musta puu, ja siitä nousi savua ja tulikipunoita,\nja siinä oli paljon ihmeellisiä ihmisiä ja siellä juoksenteli vuohia\nkuin kylän torilla ja kanojakin siinä oli laatikoissa, joiden edessä\noli rautatangot, ja kuulimme kukkojen kiekuvan yhtä iloisesti kuin\ndurravainioillammekin. Malleju tiedusteli syvällä äänellä sinua,\nveljeään. Emme tiedä, mitä Katontsa hänelle sanoi, mutta Malleju lähti\ntiehensä isolla rautaveneellään, josta nousi savua ilmaan, ikäänkuin se\nolisi ollut ilmiliekeissä. Varmaan sinä pian löydät hänet. Masamboni\nlähettää järvelle airuensa, ja huomenna Katontsa saa tietää, että\nMallejun veli on tullut.»\n\nSeuraavana päivänä saapui seudun mahtavin päällikkö, Masamboni,\nitse,, ja Stanley sai hänet veriveljekseen. Ylhäisiä ja alhaisia\nkokoontui suunnattomat laumat näitä vieraita näkemään ja kuulemaan, ja\nkaikki muut päälliköt noudattivat Masambonin esimerkkiä. Asukkaista\nsuurin osa oli oikeita neekereitä, maanviljelijöitä, mutta karjojen\nomistajat olivat kaikki jaloja vahumoja. Retkikunnalle tuotiin\nyllin kyllin ruokavaroja, karjaa ja viljaa. Maanasukkaat halukkaina\noppaina retkikunta jatkoi matkaa järvelle, jonka rannalla sitä odotti\n»Mallejun» jättämä kirje. Vene kuljetettiin järvelle ja luutnantti\nJephson lähti viemään Eminille tietoa Stanleyn tulosta ja retkikunnan\ntarkoituksesta.\n\n\n\nStanleyn ja Eminin kohtaus.\n\n\nHuhtikuun 27:ntenä 1888 näkyi koillisessa Eminin höyrylaiva ja\nillalla Emin italialaisen Casatin ja egyptiläisen upseerin keralla\nsaapui Stanleyn leiriin. Molemminpuolinen ilo oli kylläkin vilpitön,\nvaikka molempien löytöretkeilijäin tuumat muutoin kävivätkin koko\nlailla ristiin, kuten Stanley piankin sai huomata. Emin ei ollut\nniin vaikeassa asemassa, kuin häneltä saaduista tiedoista päättäen\noli luultu. Tosin uhkasivat pohjoisesta käsin mahdilaiset, etelästä\npäin Unjoron katala kuningas, Kabbarega, jonka rääkkäyksien johdosta\nCasati oli kuolla; tosin olivat hänen ampumavaransa vähissä, mutta\nStanleyn tulon aikana ei ollut suurempia sotatoimia käynnissä ja\nmieliala sen vuoksi oli toivehikkaampi. Emin pelkäsi, ettei hänen\nsudanilainen sotaväkensä suostuisi palaamaan merenrannalle, sillä\nPäiväntasaajan maakunnassa he elivät kaikenlaisten ruokavarain\nylellisyydessä, jota paitsi heillä oli suuret perheet. Pienistä vaate-\nynnä ylellisyysesineiden lahjoista, joita Emin saattoi antaa, Stanley\nupseereineen todella tuli vakuutetuksi siitä, etteivät pashan asiat\nvielä olleet niinkään epätoivoiset. Kun Emin oli horjuvainen, niin\nStanley, Jephsonin hänen luokseen jättäen, kehoitti häntä pohtimaan\nasiaa, kunnes hän kävisi Aruwimin suupuolessa tiedustelemassa\njälkijoukkonsa kohtaloa. Eminin vastauksesta hän tuli siihen\nkäsitykseen, että hänellä, niin pasha kuin olikin, oli varsin vähän\nsananvaltaa oman väkensä keskuudessa. Emin toimitti Stanleylle 130\nkantajaa, mutta näistä karkasi toista sataa heti ensi taipaleella.\n\n\n\nStanley löytää Runsoron.\n\n\nKuljettuaan penikulman verran Albert Njansan lounaisrannalta ja kaakkoa\nkohti katsellessaan Stanley löysi tämän retkensä merkillisimmän\nmaantieteellisen löydön. Eräs poika hänelle osoitti vuorta, jonka\nsanottiin olevan suolan peittämän, ja Stanley näki omituisen\nmuotoisen, ihanasti hohtavan pilven, joka oli mahtavan, ikuisen lumen\npeittämän vuoren näköinen. Seuraillessaan sen piirteitä alaspäin hän\nkummastellen huomasi, kuinka sen juuren väri oli tumman sinimusta,\nniin että hän jo pelkäsi uuden hirmumyrskyn lähestyvän — yhden\nkamalan hirmumyrsky-yön hän vastikään oli Eminin seurassa viettänyt\nNjansan rannalla — mutta kun hän katsoi aina itäisen ja läntisen\nylängön väliseen kuiluun saakka, käsitti hän äkkiä, ettei se ollut\nkangastus eikä muu näköhäiriö, vaan todellinen vankka vuori, jonka\nhuippua peitti lumi. Retkikunta sai käskyn pysähtyä ja Stanley tutki\nvuorta tarkkaan kiikarilla, määräsi suunnan, jossa se näkyi, ja tuli\nsitten vakuutetuksi, että se oli Ruwenzori eli oikeammin Runsoro,\ns.o. täysikuu, josta hän oli kuullut puhuttavan ja jonka neekerit\nluulivat valkoisella metallilla katetuksi. Stanley oli arvellut heidän\nmainitsemaansa metallia valkoiseksi kallioiseksi. T:ri Parke oli tosin\njo ennen ilmoittanut nähneensä lunta eräällä vuorella, mutta Stanley\noli väittänyt sitä mahdottomaksi, koska hänen tietonsa mukaan seudussa\nei ollut 1700 metriä korkeampaa kukkulaa.\n\nLöydöstään Stanley kirjeellä ilmoitti Emin pashalle ja ennätti vielä\nsaada hänen onnittelunsa. Omituista on, ettei ainoakaan matkustaja\nennen Stanleytä ollut tätä vuorta huomannut. Ympäristön utuinen ilmasto\non syynä siihen, että se näkyy vain erikoisen kirkkaalla säällä. Mutta\nStanley sen ensi kerran nähdessään olikin korkealla kuivalla ylängöllä.\n\nStanley oli jättänyt Emin pashalle melkein kaikki tuomansa\nampumatarpeet ja oli sen vuoksi itse joutua pahaan pulaan, kun jotkut\nylängön päälliköistä aikoivat salakavalasti hyökätä hänen kimppuunsa.\nHän vältti vaaran siten, että ystävänsä Masambonin avulla itse hyökkäsi\nensiksi. Sotaretki päättyi verenvuodatuksetta, kun petollinen päällikkö\nkoko kansansa keralla oli lähtenyt käpälämäkeen. Masambonin 1000\nsotilasta pani voiton johdosta toimeen suurenmoisen falangitanssin,\njota Stanley upseereineen katseli. Stanley kuvaa tätä tilaisuutta\nseuraavasti:\n\n\n\nMasambonin sotatanssi.\n\n\n»Afrikkalaisten tanssi on enimmäkseen raakaa ilveilyä, kummia\nliikkeitä, hyppyjä ja ruumiin vääntelyitä rumpujen tahdin mukaan.\nMelu on ylenpalttista ja äänekkäät naurunremahdukset osoittavat,\nettä tarkoitus saavutetaan, joka on villien huvittaminen. Joskus\nastuu kaksi miestä kyläläisten muodostamasta puoliympyrästä laulaen\nrummun tai torven säestyksellä ja koko joukon käsiään paukuttaessa\nduetin, taikka esittää soolokarkelon yksi mies mitä ihmeellisimmällä\ntavalla koristettuna, kukon sulilla, nuoriin pujotetuilla\nkalebassihelistimillä, pienillä umpikulkusilla, ihmisten, apinan ja\nkrokotiilin hampailla, jotka Afrikassa käyvät jalokivistä. Mutta aina\npitää olla kuorolauluakin, — kuta suurempi kuoro, sitä parempi — ja\nkun miehet, naiset ja lapset kohottavat äänensä yli rumpujen paukkeen\nja väkijoukon sopotuksen ja metelin, niin nautin siitä melkoisesti, se\ntäytyy minun tunnustaa. Mutta harvoin olen kuullut soittoa tai nähnyt\nkarkeloa, joka olisi voinut englantilaista kuulijakuntaa viehättää,\npaitsi tänään, Masambonin veljen Katon johtaessa Udussuman etevimpiä\nsotilaita falangitanssissa. Puolenkymmentä taiteilijaa paukutti\ntäydellä mestaruudella puoltakymmentä suurempaa ja pienempää rumpua,\npitäen erinomaista tahtia ja aikaansaaden äänen, joka mahtoi kuulua\nmonen penikulman päähän, sillä aikaa kuin Kato serkkunsa Kalengen\nkanssa, upeilla kukonsulkatöyhdöillä koristettuna, järjesti 33 riviä,\nkuhunkin 33 miestä, niin taajaan kuin suinkin ja säännöllisen täyden\nja suljetun nelikulmion muodostaen. Useimmilla osanottajista oli vain\nkeihäs, toisilla oli kaksi, ynnä kilpi ja viini, jotka oli kiinnitetty\nkaulan ympäri ja riippuivat pitkin selkää.\n\n»Falangi seisoi liikkumattomana, keihään päät maassa, kunnes rumpujen\nantaessa merkin Katon syvä ääni puhkesi hurjaan voittolauluun, jonka\naikana hän aina saman korkean nuotin kohdalla kohotti keihäänsä ja\nsamalla kokonainen keihäsmetsä syöksähti korkealle kaikkien pään yli\nja mahtava äänikuoro vastasi ja falangin nähtiin liikkuvan eteenpäin\nja maa tuolini ympärillä, joka kuitenkin oli 50 metrin päässä ensi\nrivistä, vapisi kuin maanjäristyksessä. Kun katsoin heidän jalkoihinsa,\nniin näin joka miehen polkevan maata askelilla, jotka olivat vain 15\nsenttiä pitkät, ja falangin siten hitaasti, mutta vastustamattomalla\nvoimalla liikkuvan eteenpäin. Äänet aaltoillen nousivat ja\nlaskivat, keihäsmetsä nousi ja laski ja lukemattomat kiiltävät\nterät leimahtelivat kohotessaan ilmaan taikka rumpujen voimallisten\nhuumaavain jyräysten kanssa tahtia pitäen. Äänien kadenssien ja\nrumpujen pauhun kesken vallitsi täydellinen vuorovaikutus, välkkyvät\nkeihäänkärjet kaiken aikaa nousivat ja laskivat samalla kertaa,\nkaikkien ruumiit liikkuivat samalla haavaa, ja kun 70 tonnia lihaa\nmelkoisella painollaan iski maata jalkain samanaikaisin säännöllisin\npoljennoin, niin vankka kova tanner kaikui. Kaiken lisäksi tuhannen\npäätä nousi ja laski, nousi ilmaistakseen elinvoiman valtavaa\npaljoutta, ikäänkuin valittavaan mutinaan yhtyen. Kun he päästivät\nilmaan riemuäänensä kasvot ylöspäin käännettyinä, päät takakenossa,\njotta heidän myrskyinen paisutuksensa pääsi täyteen vaikutukseensa,\nniin synnytti se lannistamattoman raivon, raivoisan vihan, kaikki\ntuhoavan taistelun vaikutuksen. Joka sielun näytti täyttävän verisen\nvainon himo ja jokaisen katsojan silmissä paloi synkkä hehku. He\npuivat nyrkkiään korkealla ilmassa, ikäänkuin olisivat sotaiset äänet\nheissä synnyttäneet pöyristystä. Mutta heti kun päät kääntyivät alas\nja kumartuivat maahan, tunsimme mielestämme sodan kauhut, surun ja\nkirouksen, ajatus johtui kyyneliin, leskien valituksiin ja isättömien\nvalitushuutoihin, tuhottuihin koteihin ja hävitettyyn maahan. Mutta\nkun joukko taas, yhä ja yhä lähestyen, heitti päänsä takakenoon ja\nkohotetut keihäänkärjet välkkyivät ja kalskuivat ja sulat iloisesti\nheiluivat ja ritisivät, niin tämä oli kuin äänekäs korskuva tappeluun\nvaatimus, semmoinen riemuisa ja voiman tunnetta uhkuva äänimyrsky,\nettä katsoja jälleen näki vain voiton liehuvat liput ja tunsi suonien\nsykkivän voitonriemun hurmausta.\n\n»Aivan eteeni tunkeutui tämä suuri taaja joukko hurjasti laulaen ja\nensi rivi laski peitsensä ojoon tasaiseksi kirkkaaksi rantaviivaksi,\nkolmasti ne laskettiin tervehdykseksi, kolmasti jälleen kohotettiin,\njonka jälkeen rivi toisensa perästä lähti juoksuun, tarttui keihäihinsä\nikäänkuin heittääkseen, ravisti niiden varsia ja kajautteli kimakoita\nsotahuutoja. Tätä rajua liikuntoa jatkui, kunnes neliö oli muuttunut\nviliseviksi renkaiksi, joita oli kolme sisäkkäin, ja kun nämä olivat\navomaalla kolmasti ympäri kiertäneet, niin Kato prinssi seisahtui\npaikalleen, jonka jälkeen rivit kiertyivät hänen ympärilleen, niin\nettä koko joukko muodosti tiheän kehänmuotoisen ihmiskimpun. Tämän\njälkeen muodostettiin jälleen neliö, joka nyt jaettiin kahteen\npuoliskoon, ja nämä erosivat kumpikin taholleen. Yhä jatkui hurjaa\nlaulua, osastot juoksivat vastakkain, kulkivat toistensa lomitse\nilman epäjärjestystä, vaihtoivat puolia, ja sitten alkoi vielä kaiken\nlisäksi hurja piiritanssi koko kylän pihan ympäri kamalin ilmahypyin,\nkunnes silmät aivan hämmentyivät näistä ympäri vilisevistä hahmoista,\nja vihdoin — hyökkäsi jokainen majaansa nauramaan ja pilaa puhumaan\nvälittämättä vähääkään siitä, mitä mielikuvia olivat minussa tai muissa\nsynnyttäneet temppuineen ja lauluineen. Tämä kieltämättä oli parhaita\nja mieltäkiinnittävimpiä näytöksiä, mitä olen Afrikassa nähnyt.»\n\n\n\nKamalaa ihmishukkaa.\n\n\nKesäkuun 8:ntena 1888 Stanley joukkoineen taas saapui Fort Bodoon,\njossa vallitsi runsaus ja hyvä järjestys. Luutnantti Stairs oli\npalannut Ugarrowan asemalta, mutta vain viisitoista miestä hän oli\nvoinut pelastaa niistä 56:sta, jotka Stanley oli Ugarrowan hoitoon\njättänyt. Muut olivat tauteihin ja puutteeseen sortuneet. Ja ne\npelastetut viisitoistakin olivat niin huonossa kunnossa, että näytti\nepäiltävältä, tulisiko niistä enää koskaan miestä.\n\nStanley lähti nyt itse Aruwimin suupuoleen Jambujaan hankkimaan tietoja\njälkijoukosta, vahvistettuaan sitä ennen melkoisesti Fort Bodon\nvarustuksia, niin että se kestäisi vaikka manjemainkin rynnistyksen.\nEurooppalaiset upseerit kuudenkymmenen miehen keralla jätettiin\nlinnoitukseen varusväeksi. Kesäkuun 16:ntena 1888 Stanley lähti Fort\nBodosta matkaan, mukanaan alun kolmattasataa miestä. Matka kävi nyt\nnopeammin kuin menomatkalla, olihan valmis polku ja lisäksi retkikunta\nsaattoi laskea suuren osan matkasta veneellä. Ruokavaroista tosin\noli puute, varsinkin lihasta, ja Stanley itse oli nääntyä, kunnes\nsattumalta kuuli miestensä varkain useinkin hankkivan lihaa, vuohia ja\nkanoja; tämän tiedon saatuaan johtaja itse vaati itselleen säännöllisen\nosan saaliista ja pelastui. Sansibarilaisista ei tuhoutunut kuin\nmuutama mies, mutta Eminin toimittamista kantajista, Niilin\nranta-asukkaista, tuhoutui aarniometsässä kymmeniä. Niiden, jotka eivät\nvoineet mukana kulkea, täytyi jäädä tielle kuolemaan, ja tuskin oli\nretkikunta näkyvistä poistunut, ennenkuin ahnaat ihmissyöjät hiipivät\npiilostaan, korjatakseen heidät patoihinsa.\n\n\n\nJälkijoukon synkkä kohtalo.\n\n\nElokuun 17:ntenä retkikunta saapui Banalia nimiseen kylään, ja siellä\nvihdoin tavattiin jälkijoukko. Mutta uutiset, jotka Stanley siltä\nkuuli, olivat hänen pahimpia aavistuksiaankin huonommat. Majori\nBartelot oli murhattu, Jameson kuollut, kaksi valkoista oli sairauden\nvuoksi palannut kotimaahan ja retkikunnan kantajat olivat ylen kehnossa\ntilassa huonon ravinnon ja tautien vuoksi. Tippu Tip oli syönyt\nsanansa ja jättänyt lähettämättä lupaamansa monet sadat kantajat,\nja tämä oli syynä jälkijoukon myöhästymiseen. Bartelotin oli muuan\nmanjemalainen ampunut, kun hän uhkaavalla tavalla oli vaatinut miehen\nvaimoa lakkaamaan johonkin uskonnolliseen menoon kuuluvasta rummun\npaukutuksesta. Suuri osa retkikunnan omaisuudesta oli varastettu sitä\nseuraavassa melskeessä.\n\n\n\nStanley palaa Njansalle.\n\n\nVaikeampi kuin paluu Aruwimin suupuoleen, oli uusi matka ylämaahan,\njolle Stanley lähti syyskuun alussa lähes 460 miehen keralla. Isorokko\nteki retkikunnan kesken tuhojaan ja ihmissyöjät tappoivat tuon\ntuostakin yksityisiä, jotka erkanivat joukosta. Alkuasukkaat olivat\ntällä kertaa rohkeammat kuin ensi matkalla, arvatenkin siitä syystä,\nettä olivat päässeet ihmislihan makuun. Myrkytetyillä nuolillaan he\nkaatoivat retkikunnan väkeä harva se päivä. Elokuun lopulla saatiin\nkiinni kaksi kääpiötä, mies ja vaimo, jotka jonkun aikaa opastivat\nretkikuntaa. Useimmat kylät olivat hylätyt eikä ollut saatavana muita\nruokatavaroita kuin banaaneja. Lopulta niistäkin tuli puute ja tilanne\nalkoi näyttää uhkaavalta. Miehet pudottelivat taakkojaan tielle, kun\nolivat voimattomat niitä kantamaan.\n\n\n\nKääpiöt varkaissa.\n\n\nKun Stanley lähetti etsimään erästä tielle jätettyä ammuslaatikkoa,\nnäkivät etsijät seuraavan näyn: Kokonainen kääpiöheimo, miehiä,\nnaisia ja lapsia tunkeili kahden lilliputtisotilaan ympärillä näiden\nkoetellessa laatikon painoa, toinen toisen, toinen toisen pään rivasta\nnostaen. Stanleyn miehet, jotka olivat uteliaita näkemään, mitä he\naikoivat laatikolle tehdä, piiloutuivat hyvin, sillä näillä pienillä\nihmisillä oli sangen tarkka näkö. Jokaisella joukossa näytti olevan oma\nehdotuksensa, mitä piti tehdä. Pikku pojat hyppivät ympäri ja löivät\nkäsiään reisiinsä ihastuksissaan löydöstä. Pikku vaimot, selässään\nyhäkin pienemmät kapalolapsensa, puhuivat kilvalla. Silloin muuan\nneuvokas mies otti seipään ja pujotti sen ripoihin ja kaikki pikku\nihmiset päästivät äänekkäitä riemuhuutoja näin suuren neron kunniaksi.\nHeimon voimallisimmat miehet kävivät korentoon kiinni, nostivat\nlaatikon olalleen ja astua huojuivat tiheikköön. Samalla Stanleyn\nmiehet ampuivat laukauksen ilmaan, hyökkäsivät piilopaikastaan kovasti\nhuutaen ja sitten alkoi ajo. Lihava seitsentoistavuotias poika saatiin\nkiinni ja tuotiin leiriin.\n\nIhuru nimisen syrjäjoen suusta matka nyt piti hieman toista suuntaa,\nStanley kun aikoi pohjoisempaa reittiä kulkea suoraan ruohomaille.\nMutta kun eräältä alkuasukasjoukolta, joka metsässä yllätettiin,\ntavattiin samanlaisia patruunia, joita retkikunnalla oli, pelkäsi\nStanley Fort Bodon ehkä tulleen valloitetuksi ja poikkesi perältäkin\nsinne, vaikka linnoituksen puolustajain oli pitänyt hänen tuloaan\nodottamatta lähteä Njansalle, jos Emin lupauksensa mukaan kävisi\nlinnoituksessa. Metsäläiset, sekä neekerit että kääpiöt, noukkivat\ntuon tuostakin retkikunnasta miehiä, ja tapahtui niinkin, että he jo\nolivat leikanneet lihat saaliistaan ja vieneet ne mukanaan, ennenkuin\nretkikunnasta jouduttiin hätään.\n\n\n\nNälänhätä aarnio metsässä.\n\n\nKymmenien kääpiöleirien läpi kuljettiin, mutta kaikista asukkaat aina\nolivat karkuun lähteneet. Muutamat kääpiöt, jotka saatiin kiinni,\nviekottelivat retkikunnan miehet heittämään pois eväät, joita Stanley\noli käskenyt banaanilehdosta varustaa viideksi päiväksi, he kun\nmuka lupasivat kuljettaa joukon paljon parempiin banaanilehtoihin.\nVoimallisimmat retkikunnan jäsenistä lähetettiin paikalla takaisin\nuusia eväitä noutamaan, heikoimmat jäivät leiriin siihen paikkaan,\njossa satuttiin olemaan. Odotus kävi pitkäksi, ja vaikka ruokavaroja\njaettiin vain sen verran, että, joukko juuri ja juuri hengissä pysyi,\nuhkasivat ne loppua. Ruuan apua saadakseen miehet ja pojat harhailivat\nmetsässä marjoja ja sieniä etsien, ja moni jäi sille tielle. Kun\nmuonitusretkikuntaa ei kuulunut, vaikka oli kulunut viikko sen\nlähdöstä, jätti Stanley huonoimmat miehistään »nälkäleiriin» ja lähti\nmuitten kanssa sen perään. »Vaelsimme iltamyöhään saakka, asetuimme\nsitten maahan pitkäksemme hajanaisiin ryhmiin tai yksikseen, kukin\npensaansa alle, vaiteliaina ja vakavina, itsekukin omia ajatuksiaan\nhautoen. Turhaan etsin unta, tuota 'haavoitettujen sielujen palsamia'.\nLiian monta muistoa nousi ympärilleni, liian monta kuolevaa haamua\nvainosi minua pimeydessä... Ne kangistuneet ruumiit, joitten olimme\nnähneet tänä iltapäivänä rivittäin makaavan tiemme vieressä, olivat\nmeissä virittäneet liian juhlallisia ajatuksia, että olisimme voineet\nne heti unhottaa. Ei näkynyt tähtiä, joiden lempeä valo olisi meitä\nlohduttanut. Ihmisraukat, jotka minua ympäröivät, olivat liian\nmasentuneita ilmaistakseen itseään muulla tavalla kuin epätoivon\nhuokauksin. Emme sytyttäneet tulia, kun ei ollut ruokaa, mitä keittää\n— ahdistukseni oli suuri. Sysimustasta yöstä hiipivät esiin ne\nkuumehoureiden aaveet, jotka kuumemaassa asuvat, ilkkuakseen minua\nyksinäisyydessä. Leimuavine silmineen ne tuijottivat minuun yön\nvarjoista, ja tukahduttava ilma tuntui olevan täynnään salaperäisiä\nääniä, jotka kuiskasivat kuolemasta, kaiken katoavaisuudesta ja\nunohduksesta... Tuulen humina pikimustain puitten latvoissa tuntui\nhuokailevan: 'Loppu! loppu! loppu! Päivä on levotta päivää seuraava,\nurhoolliset sielut paraillaan vetävät viimeistä hengenvetoaan, mies\ntoisensa jälkeen on sortuva maahan kuollakseen, mädätäkseen ja\nhajotakseen ja sinä yksin jäät jäljelle.\n\n»'Allah ho Akbar', kuului pimeydestä huuto; huutaja oli mies, jonka\nsydän pakahtui. Sanat tunkeutuivat läpi yön ja herättivät minussa\nvastakaikua: 'Jumala on suuri.' Muhamettilaisenko piti muistuttaa\nkristitylle hänen Jumalaansa? 'Te tyhmät, koska viisastutte? Hän joka\non korvalle paikan antanut, eikö hän kuulisi? Hän joka on silmän\nluonut, eikö hän näkisi?' Ja katso, paremmat ajatukset valtaavat\nmielen... toinen muistelma johtaa mieleen toisen, kunnes paatunut sydän\non heltynyt ja hätämme on saatettu suuren vapahtajan eteen.\n\n»Aamupuoleen nukahdin hypätäkseni jalkeille jo muutaman tunnin kuluttua\npäivän koittaessa ja valaessa aavemaista valoa seuralaisteni nukkuville\nryhmille. 'Ylös pojat, ylös plantaanimetsään! Ylös! Jumalan avulla me\nennen illan tuloa saamme plantaaneja.' Sanoin tämän rohkaistakseni\nheidän masentuneita mieliään. Muutamassa minuutissa olimme jättäneet\nmakuupaikkamme ja ryhtyneet kylmässä aamuvalossa tietämme etsimään,\ntoiset liikaten paiseitansa, toiset haavojaan ontuen, toiset\nheikkouttaan horjuen. Olimme juuri alkaneet kävelemisestä lämmetä,\nkun — hiljaa! — kuulen edestä päin äänien sorinaa. Pikku Saburi piti\nkivääriäni tarjolla, tarkaten pienintäkin liikettäni, kun samalla\nnäin ison kartion viheriäisiä hedelmiä kohoovan näköalaa haittaavien\nleveitten fryniumi-lehtien päällitse. Vähemmässä kuin sekunnissa\nunohtivat heikot, rujot ja rammat, voihkivat ja ontuvat miehet kaikki\nsurunsa ja vaivansa ja puhkesivat siihen kiitollisuuden kuoroon, joka\nitsestään kohoaa taivasta kohti täysistä ja kiitollisista sydämistä:\n'Ylistetty olkoon Jumala!' Englantilaiset ja afrikkalaiset, kristityt\nja pakanat, kaikki hänet tunnustavat...\n\n»Ei tarvinnut kuin vilkaista ensimmäisiin riveihin huomatakseen, mikä\ntätä ajattelematonta, vallatonta joukkoa oli viivyttänyt. Tässä ei\nkuitenkaan ollut aikaa moitteihin, ei muuta kuin tulia sytyttämään,\nistumaan ja vihantia hedelmiä paistamaan, jotta jaksettiin lähteä\npaluumatkalle. Ennenkuin oli tunti kulunut, olimme jo paluumatkalla\n'Nälkäleiriin', johon saavuimme k:lo 2,30 j.pp., ja siellä ottivat\nmeidät vastaan niin kuin vain kuolevat voivat ottaa vastaan sen, joka\nheille ojentaa auttavan käden.»\n\nNeljän päivän kuluttua retkikunta saapui Fort Bodon istutuksille\nuusien miesten ihmeeksi. »Raivasimme polun hyljättyjen istutusten\npoikki ja tunnin kovan työn jälkeen saavuimme tutulle tiellemme, jolla\nniin usein olimme vartiota pitäneet. Pian huomasimme merkeistä, että\nsitä oli hiljakkoin käytetty. Tien vieressä oli kosolta plantaanien\nkuoria, jotka osoittivat täältä otetun eväitä, mutta mahdotonta oli\narvata, kenen jäljiltä nämä merkit olivat. Ehkä alkuasukkaat olivat\npalanneet kyliinsä — linna oli keskellä heidän vanhoja raivauksiaan —\ntaikka ehkä kääpiökansa nyt hekkumoi täällä ylellisyydessä. Lähestyimme\nleveän läntisen sotilastiemme päätä ja tapasimme mutkassa muutamia\nsansibarilaisia vartijoita, jotka hämmästyivät yhtä suuresti kuin\nmekin tätä odottamatonta kohtausta. Yhteislaukaus toisensa jälkeen\nraikui pian kautta hiljaisen raivauksen. Ampumatervehdykseen paikalla\nvastattiin linnasta ja meitä vastaan hyökkäsi tulvanaan vallattomia,\nilosta humaltuneita ihmisiä, jotka hyppien ja potkien karkasivat meitä\nvastaan. Ensimmäisten joukossa oli arvoisa tohtori ystäväni, joka\nmielihyvästä säteilevin silmin ilmoitti: 'Kaikki hyvin Fort Bodossa.'»\n\n»Pimeimmässä Afrikassa», jossa Stanley kertoo tämän vaarallisen,\nvaivalloisen ja ihmisiä tuhoavan retkensä vaiheet, hän tähän\nkertomuksensa kohtaan päästyään luo katsauksen Keski-Afrikan suureen\naarniometsään, jonka eteläosassa jo Livingstone oli käynyt, mutta joka\nvasta hänen kertomuksensa kautta tuli valtavassa suurenmoisuudessaan\ntunnetuksi. Stanleylta tosin puuttuivat tieteelliset opinnot, ja, kuten\nhän empimättä myöntää, harrastuksetkin, mutta siitä huolimatta hän\nälykkäällä silmällä ja löytäjän hurmauksella kertoo kokemuksensa tästä\nsuurenmoisesta luonnon valtakunnasta.\n\n\n\nKongon aarniometsä Stanleyn kuvaamana.\n\n\nMetsän suurin pituus Etelä-Manjemasta Njamnjam-maan länsiosiin on lähes\n1000 kilometriä, sen keskimääräinen leveys taas päälle 800 kilometriä,\njoten sen pinta-ala on noin 800.000 neliökilometriä. Kongo ja Aruwimi\nja jotkut muutkin suuret joet juoksevat aarniometsän halki. Tyhjentävän\nluonnontieteellisen kertomuksen laatiminen tästä suunnattoman rikkaasta\nalueesta olisi vaikka kenelle yksityiselle ylivoimainen työ:\n\n»Kallista korvasi mahtavaa kaatunutta puuta vastaan, joka on lahonnut,\nruskettunut, hotto kuin sieni. Kuulet sieltä selvään surisevaa ääntä;\nse johtuu kaiken muotoisten ja kokoisten hyönteisten elämästä. Niitä\non siellä mitä upeimman värisiä, mitä loistavimpiin pukuihin puettuja,\nja ne ovat väsymättömiä hommassaan, ne riemuitsevat iloisesta, vaikka\nlyhyestä olemassa-olostaan, täyttymättöminä, aina saaliinhimoisina ne\ntaistelevat elämän edestä, rakentavat ja hävittävät, etsivät kaikki\npaikat ja tutkivat kaikki. Nojaa vain kättäsi puuta vastaan, käy\nmaahan pitkäksesi, istahda kaatuneelle puulle, ja paikalla saat kokea\nympärilläsi vallitsevan raivon, ahneuden ja uupumattoman homman. Jos\navaat muistikirjasi, heti sen valkoiset lehdet houkuttelevat puoleensa\nkymmenittäin perhosia. Hunajamehiläinen kiertää kätesi päällä, toisia\nmehiläisiä sinkoilee läpi ilman silmäisi ohi, ampiainen pörisee korvasi\nääressä, suunnaton herhiläinen uhkaa naamaasi, jalkojasi lähestyy\nmuurahaisarmeija. Toiset jo ovat alkaneet kiivetä päällesi ja tuota\npikaa ne upottavat saksimaiset leukansa kaulaasi. Ja kuitenkin tämä\nkaikki on kauneutta täynnään, sitä vain ei saa istua eikä käydä\npitkäkseen tälle höyryävälle maalle; voidakseen nauttia tropiikin\nmaailmasta pitää alati liikkua eteenpäin.»\n\nTämä suunnaton alue on täynnään taajassa kasvavia, 6:sta 60:necn\nmetriin korkeita puita, joiden lehtevät latvukset ovat niin tiiviisti\ntoisiinsa sotkeutuneet, ettei niiden läpi näy vilaustakaan taivaasta\neikä auringosta. Runkojen läpimitta vaihtelee muutamasta senttimetristä\npuoleentoista metriin. Puusta puuhun kulkee ylös ja alas jopa 40\nsentinkin paksuisia touveja, muodostellen lenkkejä ja kiehkuroita,\nkietoutuen tukevin kiertein puitten ympäri latvaan saakka, kuten\nsuunnattomat jättiläiskäärmeet. Rehevimpäin kukka- ja lehtiverhojen\npeittäminä nämä sitten ylhäällä punoutuvat puitten latvuksiin, niin\nettei ainoakaan auringonsäde pääse läpi tunkeutumaan, päästäen sitten\nkorkeimmista oksista päänsä maata kohti häilymään — näiden loiskasvien\nilmajuuret tosiaan muistuttavat lukemattomia heiluvia köydenpäitä\n— ja näitten päästä riippuu ohuita nyörejä, jotka päättyvät kuin\npurettuun säietupsuun. Vielä kulkee ristiin rastiin kaikenlaisia\nmuita köynnöskasveja, muodostaen kaikesta mitä sekavimman vyyhden, ja\njoka oksan haarassa, jokaisella vaakasuoralla oksalla on kaalikuvun\nsuuruisia leviä ja kasveja, joilla on keihäsmäiset lehdet — niitä\nmelkein voisi verrata elefantin korviin — ja kämmekkiä ja muita\nihmeellisiä kukkarypäleitä ja hienosti muodostuneita sananjalkoja\nylenpalttinen runsaus. Ja kaiken päälliseksi peittää runkoa, haaroja,\noksia ja köynnöskasveja taaja sammal kuin vihanta turkki. Missä\nmetsä on taaja ja ehjä kuten tässä, on meidän vielä kuviteltava maan\npeitteeksi taajan tiheikön fryniumia, amomumia ja vaivaispensaita,\nmutta missä salama on pirstonnut uljaan puun latvan — ja semmoisia\npaikkoja on paljon — ja avannut auringonsäteille aukon, tai missä se\non tyveen saakka tuhonnut jonkun valtavan puunrungon, tai hirmumyrsky\njuuriltaan repinyt nurin puita, siellä on taistelu valosta ja ilmasta\nkiihoittanut kosolta nuoria vesoja korkeutta kohti pyrkimään,\nsulloutumaan kokoon, musertamaan, tallaamaan ja tukehuttamaan toisiaan,\nkunnes siitä on tullut yksi ainoa läpitunkematon tiheikkö.\n\nMetsässäkin vallitsee esikoisoikeus, ja siellä vallitsevat kuolema,\nriutuminen, perinnäiset taudit, vanhuudenheikkous kuten ihmistenkin\nkesken, ja kaikenlaiset tapaturmat avaavat metsässä tilaa,\npoistavat heikompia, jotka eivät sovi asemaansa, aivan samoin kuin\nihmisyhteiskunnassakin. Kuvitelkaamme valtavaa päällikköä, joka\nhallitsee jättiläispuiden joukossa päätään muita korkeampana, kuten\nainakin ylimielinen poika. Ylpeytensä kautta se vetää puoleensa taivaan\nukkoset, pirstoutuu tyveään myöten, sortuu nurin ja pudotessaan\nsilpoo puolenkymmentä muuta puuta. Siinä syy, miksi näemme niin\npaljon pahkoja, mukuroita ja epämuotoisia runkoja. Usein puut taas\novat eläneet kauemmin kuin köynnöskasvit, jotka olivat melkein\nkuristaneet ne, ja aina rungon oksikkoon saakka näkee syviä jälkiä\nniiden voimallisesta syleilystä. Toiset ovat liian kiihkeän kilpailun\njohdosta terveytensä menettäneet ja kesken kehitystään kuihtuneet.\nToiset ovat kasvaneet vääriksi suurien päälle kaatuneiden runkojen\nvaikutuksesta. Toiset ovat riutuneet sen vuoksi, että myrskyt ovat\nniistä oksat karsineet. Toisia ovat jyrsijät kalunneet tai elefantit\nturmelleet kyhniessään niihin kylkeään, ja kaikenlaiset muurahaiset\novat aikaansaaneet suurta vahinkoa. Toisia taas ovat linnut nokkineet,\nniin että niihin on syntynyt suuria, kuminokareita hikoilevia haavoja,\nja varsin usein ovat metsässä harhailevat alkuasukkaatkin, pitkät ja\nlyhyet, puita vioittaneet kirveittensä, keihäittensä ja puukkojensa\nterää koetellessaan.\n\nSaadaksemme täydellisen käsityksen tästä tylystä metsästä, tulee meidän\nvielä muistaa, että maa on täynnään lahoavista oksista, lehdistä ja\nrisuista muodostunutta puolivalmista ruokamultaa, että aina vähän\nmatkan päässä lojuu kumoon kaatunut jättiläispuu kuin höyryävä\nlantakasa mätänevine kasviosineen, nukkuneine hyönteispolvineen ja\nmuurahaispesineen, kaikki tämä puoleksi liaanien peittämänä ja täynnään\näsken orastaneita versoja, pitkäveteisiä okaisia pensaita ja monen\nsylen mittaisia ruokoja. Aina jonkun kilometrin kuluttua on tiellä\nliejuisia jokia, unteloita puroja ja matalia lätäköitä, joiden pinta\non vihantanaan limaskaa, ulpukkain ja liljain lehtiä sekä lihavaa\nviheliäistä vaahtoa miljoonine alempine elimistöineen. Ja tässä aavassa\nmetsässä vihdoin asuu 20—90 kilometrin päässä toisistaan lukemattomia\nheimotähteitä, jotka elävät keskenään ainaisessa sodassa ja kaikilla\nmahdollisilla keinoilla, mitä suinkin metsäläisen nero voi keksiä,\nkoettavat puolustaa kotejaan ja raivauksiaan.\n\nAarniometsän, johon ihmiskäsi ei ole koskaan koskenut, on helppo\nensi katseella erottaa semmoisista metsäseuduista, jotka ovat joskus\nolleet ihmisen tyyssijoina. Puut ovat vahvemmat ja suoremmat, niiden\nalusta avoimempaa, maa kovempaa, jonka vuoksi vaeltavat kääpiöheimot\nenimmäkseen asustavatkin semmoisissa paikoissa. Kun ruohot ja pensaat\non raivattu pois, niin on siinä viileä, ilmava metsätemppeli, joka on\nmitä viihdykkäin tyyssija. Sitten on semmoisia seutuja, joissa kaikki\nentisen viljelyksen merkit ovat jo miespolvia olleet umpeen kasvaneina.\nJotkut puut, varsinkin semmoiset, jotka muodostavat pehmeätä\npuuainetta, ovat ehkä jo kasvaneet vanhain patriarkkain suuruisiksi,\nmutta muutoin on tässä alusmetsä niin taaja, että sen läpi vain\nsuunnattoman työn hinnalla voi tunkeutua. Palmut ovat hyvin yleisiä\ntämmöisillä alueilla. Tämän jälkeen on mainittava varsinainen nuori\nmetsä, joka on vasta muutaman vuoden vanha. Sen varjoisaan sisustaan on\nmahdoton tunkeutua muulla tavalla kuin hakkaamalla sen läpi tunneli.\nKasvullisuus on niin taajaa ja takkuista, että luulisi sen kannattavan\nkävellä. Seassa on vankkoja nuoria puita; ja ne ne kannattavat\nköynnöskasveja. Varsinkin jokivarressa, jossa kylät enimmäkseen ovat,\noli metsä useimmin tämänkaltaista.\n\nNe raivaukset, jotka vuoden kuluessa oli hylätty, käsittivät mitä\nihmeellisimmän kasvielämän, jonka uhkuva rehevyys ja suunnaton\nlajirikkaus olivat kerrassaan hämmästyttävät. Majain hiiltyneet paalut\ntarjosivat köynnöskasveille tukea ja eloisilla vihannilla lehdillään\nne pian verhosivat hävityksen kauhistuksen. Köynnökset olivat\nmuodostaneet varjoisia holvikäytäviä ja sitten kietoutuneet niitä\nkannattavien patsaitten ympäri niin taajoihin kierteihin, että lopulta\noli mahdoton käsittää, mikä se oli joka piti näitä taipuisia köynnöksiä\nilmassa. Toisin paikoin oli muodostunut korkeita kaksoistorneja, jotka\nmuistuttivat jonkin vanhan linnan raunioita, ja kaikki tämä loisti\npurppuranpunaisten ja valkoisten kukkien hohteessa. Aarniometsän\niäkkäiden jättiläisten hopeanhohtoiset rungot, jotka kirves jo aikoja\ntakaperin oli kaatanut, olivat valtavine, kyhmyisine, leveälle\nlevinneine käsivarsineen ja oksineen verhoutuneet satakertaiseen\nköynnösvaippaan, kunnes olivat kuin vihantia pilviä, jotka äkillisten\ntuulahdusten vaikutuksesta viuhtoivat lukemattomilla kärhillään tai\nhäälyivät kuin mahtavat esiriput.\n\nYksin seistessään tässä ihmeteltävässä metsässä katsoja tunsi\nkunnioitusta. Ääntä kertasi monenkertainen kaiku kuin tuomiokirkon\nholvikaarien alla. Siellä oli, päivän paisteettomassa hämärässä,\nkuin vieraassa maailmassa. Omituinen yksinäisyyden tunne valtasi\nmielen »Mutta toiset ajatukset täyttivät mielen, kun virran reunalla\nsen mustuva kalvo kuvasti lähenevää myrskyä. Silloin nämä valtavat\npuujoukot hämärässä olivat kuin sotarintama odottaessaan taistelua.\nMyrsky lähestyy vastustamattomana, hävityksen työhön varustettuna,\nhalkokielinen salama nakkelee valkoisia liekkikeihäitään, korkeita\npilviröykkiöitä taustanaan. Näitten syvyyksistä sinkoavat vasamat ja\nkuulemme tuulien joukon ryntäävän hyökkäykseen. Puut, jotka äsken\nhyökkäystä odottaessaan seisoivat aivan alallaan kuin kankaalle\nmaalatut ja järkähtämättömän tyynesti odottivat hyökkäystä,\ntaivuttavat yht'aikaa latvojaan; ne alkavat horjua ja väännellä\nitseään, ikäänkuin hurjimman pelon valtaamina. Latvukset huojuvat\njoka taholle, mutta jäykät rungot pidättävät niitä karkuun pääsemästä\nja näitä pitävät syvälle ulottuvat juuret ja vankat tukipylväät\npystyssä. Taapäin taivutettuina, niin että odottaisi niiden katkeavan,\nne toipuvat ensi hyökkäyksestä, mutta nakkelevat jälleen päälakiaan\neteenpäin hurjin ottein, ja nyt myrskyn ja metsän välinen taistelu\nraivoo ankarimmillaan. Valtavin joukoin pilvet hyökkäävät myrskyn\nravistelemien latvain yli, kuuluu pauketta ja ärjynää, tuimaa\nvinkumista ja masennettua huokailua, johon sekaantuu myrskyvihurien\nkimakka kiljuna ja lukemattomien puitten voihkina. Metsän ylpeät\nruhtinaat riuhtovat rajusti itseään, ikäänkuin vaihtaen valtavia\nkirveen iskuja, koko ilma pauhaa lehtien kahinasta. Oma rohkeutemme\npaisuu tätä mahtavaa yhteentörmäystä katsellessamme — berserkkiraivo\non tarttuvaa. Sisässämme kunnioitamme myrskyn jymyä ja kaatavaa voimaa\nja hetken jo tekee mieli tervehtiä sitä voittajana, mutta suljetuin\nrivein, liehuvin hiuksin, metsän sotilaat lannistamattomin voimin\nkohoovat pystyyn johtajansa kera, ja vaikka alusmetsä pelokkaana\nvärisee, niin alamme luulla voiton kallistuvan niiden puolelle, jos\nne vain ovat riittävän kestäviä. Salamat risteilevät häikäisevän\nloistavina ja näyttävät tuhoavaa voimaansa, ukkonen jyrisee huumaavin\nräjäyksin, jotka suunnattomalla rytinällä kaikuvat metsän syvyydessä,\nmustia pilviä vierii ylitsemme pimittäen avaruuden... Seisomme myrskyn\nraivon ja metsän kuninkaallisen voiman huumaamina — ja nyt syöksyy\nmaahan troopillinen rankkasade, joka lyhyessä ajassa sammuttaa\nluonnonvoimain tulikuuman raivon ja viihdyttää rauhaan metsän jalon\nvihan.»\n\nAruwimin rannoilla saa erinomaisen yleiskuvan troopillisesta\nkasvullisuudesta. Hiljakkoin hylätyillä raivauksilla näkee\npaitsi kasvullisuuden taajuutta toisin paikoin mitä uhkuvinta\nkukkaskauneuttakin. Niistä kohoo siellä täällä yksinäisiä puita\npaksuine loistavine lehtineen ja veripunaisine kukkasineen, allaan\nläpipääsemätön tiheikkö matelevia palkokasveja ja muita pensaita.\nAmomum loistaa lumivalkoisine punareunaisine kukkamaljoineen; villi\nviiniköynnös heloittaa vaaleassa purppuravärissään, jakolehtinen\nköynnöskasvi, joka tällä hetkellä sattuu olemaan vailla kukkasia, on\nkauttaaltaan tumman ruskea. Pippuripensas punaisine tuppineen tai villi\nmango kiinnittävät puoleensa huomiota lukemattomilla kukkasillaan,\njotka ovat kuin helmiä. Taikka huokuu akasia huumaavaa tuoksuaan\nlumivalkoisista kukkaumpuistaan tai mimoosa keltaisista kukkasistaan.\nSananjaloilla, miekkaruohon esiinpistävillä lehdillä, nuorilla\nöljypalmuilla, frynioitten leveillä hyödyllisillä lehdillä, kaikilla on\noma vihanta vivahduksensa. Hento viikunapuu hopeanhohtavine runkoineen\nja laajoine oksineen pujottelee lehtiään tuntokasvin ja rottinkipalmun\nhentojen pikkulehtien joukkoon. Sen alla rehoittaa kosolta nokkosia ja\nmuita niiden tapaisia kasveja, jotka lehtineen muodostavat yhtenäisen,\nsamalla sekä omituisen että ihastuttavan kasvirehevyyden. Ehkäpä sattuu\ntämän sekavan, takkuisen kasvisekoituksen, tämän läpitunkemattoman\nlehti- ja kauneusvuoren alustana olemaan maassa makaava laho puu, jonka\npintaa peittää musta home, lukematon joukko sienimäisiä loisia, ohut\nmultakerros, jonka joka raossa tai kuopassa on kaikenlaisia ahnaita\nhyönteisiä, mitättömästä termiitistä aina mustaan satajalkaiseen tai\nmammuttikovakuoriaiseen saakka.\n\nVähän kauempana näemme aivan toista. Lukemattomat jättiläispuut\nrantaäyrästä kohti tunkeutuen ovat pakottaneet toisia kasvamaan\nvaakasuoraan ulospäin, jopa 15 metriä yli virran kalvon. Sata kanoottia\nsai niitten alla suojaa päivän polttavilta säteiltä. Puu on keltaista\nja kovaa kuin rauta, vähintäin parikymmentä amerikkalaista kirvestä\ntarvittaisiin moisen puun kaatamiseen. Hedelmät kasvavat rypäleissä,\njotka ennen kypsymistään ovat ruskeanpunaisia, mutta sitten näyttävät\nihanimmilta damaskoluumuilta. Nämä puut ovat mustien ampiaisien\nmielipaikkoja, ne kiinnittävät niiden oksiin riippuvat pesänsä, toinen\ntoisensa yläpuolelle. »Me huolellisesti väistimme semmoisia puita,\nmutta jollei läheisyydessä ollut ampiaispesiä, niin saattoi niiden\nalla hyvässä rauhassa tutkia metsää. Lukemattomien harmahtavien\npylväitten vieressä näkyi ensinnäkin tuhansittain alasriippuvia\nhienoja rihmoja ja mutkailevia juonia, silmukoita, kiehkuroita,\nyhteen takkuuntuneita lenkkejä ja leveitä harmaita huiveja, kaikki\nhurjimmassa sekamelskassa tummimpain viheriäisten värivivahdusten\nkanssa. Ei muuta valoa kuin leveitten, kosteitten lehtien heijastamia\neksyneitä auringonpilkistyksiä tai muuta epämääräistä taikamaista\nkumotusta, joka alinomaa vaihtelee ja häälyy, toisten kohtain taas\npiillessä syvässä pimeydessä, jota harmaat puunrungot leveinä vöinä,\nloiskasvien hopeiset varret ja viiniköynnösten kirjavat koristemuodot\nkatkovat. Kokonaisuutta sevätessään katse kiintyy yksityisiin\npurppuranpirskeihin, joita fryniummarjain punasinervät nokareet\ntai amomum-hedelmäin punaiset kimput muodostavat tummanruskeitten\nlehtien ripsikehyksissä. Hienomuotoisten sananjalkain löyhän tukon\njoukosta ylentää herkkutatti valkoista hattuaan, lumivalkoiset\nsienet istuvat kiinni kaatuneen puun syvissä halkeamissa; kämmekkäin\nvaaleanviheriäiset lehdet kilpailevat katseen suosiosta ja 'elefantin\nkorvan' harmaanviheriä pinta, sammalpatjat, puitten turvonneet,\npihkapisaroita kihoavat pahkat, joiden ympärillä kiehuu muurahaisia,\ntai laajat alat huiskivia kaisloja, mutkailevia ja itseään kietovia\nliaaneja ja varsinkin suuret käärmemäiset kiertoköynnökset, jotka\npuikkelehtivat sisään ja ulos pimeitten varjokäytäväin salasopissa\nja siellä täällä syöksyvät esiin iloisina ja kuin riemusta huutaen\nahdistuksesta päästyään ja saadessaan nyt tarttua uusiin oksiin,\nmissä väljin mutkin väännellen itseään, missä pieninä silmukoita\nmuodostellen, jatkaakseen täten loppumatonta kulkuaan kauas\nnäköpiiristä.»\n\nMissä on kosteutta ja auringonvaloa, siellä öljypalmu viihtyy,\nrafiapalmu taas ruohoisten rämeitten ja löyhkävien allikoitten\npartailla; ruokopalmu tarvitsee tuekseen taajaa nuorta metsää,\nauringonviuhkapalmu suosii kuivia paikkoja, samoin kuin okapalmukin.\nSuurilehtisillä puilla näyttää yleensä olevan pehmeämpi puuaine,\npienilehtisillä kovempi. Rubiaceae heimon puut ovat pehmeitä,\nmutta kestäviä halkeamista vastaan, jonka vuoksi niitä käytetään\nmitä moninaisimpiin tarpeihin. On useita lajeja, joita yhteisellä\nnimityksellä sanotaan pumpulipuiksi; ne on helppo tuntea\ntukijuuristaan, suunnattomasta pituudestaan, hopeanharmaasta\nkuoresta, runkojen pistävistä okaista, valkoisista kukkatertuista\nja harmaanviheriäisistä lehdistä. Sitten on Afrikan luja teakkipuu,\nAfrikan mahonki, kampeshipuu, greenheartpuu (eräänlainen laakeri),\nguaiakpuu, kulumaton rautapuu (Sideroxylon), keltapuu, joka kasvaa\njokien rannoilla ja on paljon kovempaa kuin tammi, löyhkäpuu, ebenpuu,\nkopaalipuu sileine kiiltävine lehtineen, puun tapainen metsämango,\npienilehtinen metsäoranssi, metsäviikunapuu hopeankarvaisine\nrunkoineen, voipuu, monet akaasialajit, komea »mpofu» ja tuhansia\nmetsähedelmäpuita, joista suurin osa oli Stanleylle tuntemattomia.\nJotta said oikean käsityksen troopillisesta metsästä täytyy\najatella, että kaikki nämä lajit ovat sikin sokin sekaantuneet\nja toinen toiseensa kiinni köytetyt miljoonein köynnöksin ja\nvaltavin kiertoliaanein, niin että ne muodostavat selittämättömäksi\ntakkuuntuneen vyyhden, joka kerrassaan pidättää auringon valon.\nVain joku häälyvä yksinäinen säde toisin paikoin meille muistuttaa\nsäteilevää taivaankappaletta, joka päämme päällä rataansa vaeltaa.\n\nVaikka retkikunta vietti metsässä niin kauan aikaa, ei se kuitenkaan\nkaatuvain puitten eikä putoavain oksain vuoksi menettänyt ainoatakaan\nmiestä. Tämä on sitä omituisempaa, kun puita kaatui sekä heti\netujoukon edessä, että silmänräpäys sen jälkeen, kuin takajoukko\noli ohi kulkenut. »Sivuillamme kahden puolen ja leiriemme äärillä\nniitä kaatuili päivällä ja yöllä. Kerran iso laho puu kaatui aivan\nveneenperän takana, niin että aalto kohotti sen korkealle ja kaikki\nmiehet lensivät paikoiltaan.»\n\nAarniometsä ei suinkaan ollut riistaeläimiä vailla. Siellä oli\nelefantteja, puhveleita, metsäkarhuja, kaniineja, gaselleja,\nsimpansseja, genettejä, villikissoja, sebroja, faaraorottia ja isoja\njyrsijöitä. Ilmassa lenteli ristiin rastiin lintuja ja lepakoita,\njoki oli täynnään kaloja ja simpukoita, ja joskus näki krokotiilin ja\nvirtahevon. Mutta kun aarniometsän kaikki heimot olivat häijyimpiä,\nmitä Afrikassa tapaa, oli riistaeläinten metsästäminen mahdotonta.\nRetkikunnan reitin varressa niitä taas harvoin näkyi, se piti siksi\nsuurta melua kulkiessaan. Joskus tavattiin elefantteja, mutta metsä oli\nniin taaja, että niitä oli mahdoton seurata, jos ne olivat kymmenisen\nmetriäkään edellä. Linnut taas mekastivat alituisestikin kulkijain pään\npäällä, mutta retkikunnan vaeltaessa pohjakerroksessa olivat ne kuin\nviisitoistakerroksisen talon katolla. Ne olivat aivan näkymättömissä,\nvaikka niiden vihellyksiä, räkätyksiä ja liverryksiä kuului alinomaa.\nNiitä oli papukaijoja, ibis lintuja, käkiä, laulupapukaijoja,\nhunajalintuja, tornipääskyjä, peippoja, lepinkäisiä, yökehrääjiä,\nharjalintuja, pöllöjä, helmikanoja, mustia rastaita, kankurilintuja,\nkuningaskalastajia, kaakkoja, kalasääskiä, haarahaukkoja, västäräkkiä,\nnärhiä ja kyyhkysiä ja paljon muita, joita Stanley ei tuntenut, sekä\nmiljoonittain monenlaisia lepakoita. Apinoita oli toistakymmentä\neri lajia, mutta niitä oli vaikea nähdä, sillä ne livistivät pakoon\naikoja ennen kuin retkikunta paikalle saapui. Matelijoita tavattiin\npaljon. Iturissa oli kosolta erikokoisia vesikäärmeitä. Tuon tuostakin\nkäärmeitä putoili veneitten viereen, ohuita viheriäisiä piiskakäärmeitä\nja kamalan suuria lyijynkarvaisia, toisia viheriän, keltaisen ja\nmustankirjavia parin metrin mittaisia käärmeitä. Nähtiin python\nkäärmeitä, kyitä, sarvikäärmeitä ja isohampaallisia käärmeitä ja leiriä\ntehtäessä usein tapettiin pieniä metsäkäärmeitä.\n\n»En ole milloinkaan nähnyt niin suunnattoman paljon ja niin monenlaisia\nhyönteisiä kuin matkoillani tässä metsässä... En muista montakaan\nsemmoista hetkeä, etten olisi niitä sadatellut. Kaikki nämä isot ja\npienet mehiläiset, ampiaiset, koiperhot, kärpäset, tsettset, paarmat,\nsääsket ja perhoset päivällä, yöllä kovakuoriaisjättiläiset, jotka\nkynttilän telttaan houkuttelemina lentelevät pimeässä edestakaisin,\nhyökkäävät raivoisina telttavaatetta vastaan, poukkuvat kiivaudessaan\ntakaisin, alati suristen, ja lopulta suunniltaan vihastuneina\nhyökkäävät kirjani tai minun itseni kimppuun, ikäänkuin niillä\nolisi jotain syytä minulle kostaa. Ja entä muurahaislaumat, jotka\nmarssivat lautaselleni, hukuttivat itsensä vetiseen liemiruokaani,\nkömpivät banaanieni yli; sirkat, jotka loikkivat kuin hornan henget\ntarttuakseen kiinni tukkaani tai otsaani; kitisevät sikaadit, jotka\nsaivat ihmisen aivan mielettömäksi... Kaikkein kiusallisimmat olivat\npienet, tuskin sääskiä suuremmat mehiläiset; tutustuimme neljään\nlajiin, jotka kaikki kuuluivat sukuun Mellipona. Oli mahdoton lukea,\nkirjoittaa tai syödä, ellei vieressä alati ollut passaria niitä pois\nkarkoittamassa. Mieluimmin ne hyökkäsivät silmiin, mutta suosivat\nsieraimia ja korviakin, palaten niihin yhä uudelleen ja uudelleen.\nTapettuina ne haisivat karvaalta mantelilta. Kovakuoriaisten koko\nvaihteli seitsemän sentin mittaisista hirviöistä pieniin itikoihin,\njotka helposti saattoivat kulkea neulansilmän läpi. Isonnuslasilla\nnäki, että viimemainitut olivat sangen hyvin varustetut ihmiskuntaa\nkiusatakseen. Ne kaivautuivat ihon sisään eikä niitä voinut paljain\nsilmin nähdä, vasta kun kädellä siveli paikkaa, tuntui kuin neulan\npistos. Alkuasukkaitten majoissa asusti kolme lajia, yksi, joka\nkaivautui ruumiiseen, toinen, joka kaivautui kattoparruihin ja\npudotteli liemilautaseen hienoa pötyä, ja kolmas, joka kaahi katon\nkuivissa lehdissä ja sai pelkäämään, että lähellä oli käärmeitä.\nSitä paitsi oli vielä neljäs laji, joka kovakuoriaisten kesken oli\nkuin kiljuva jalopeura; sen vuoksi oli mahdotonta pitää kynttilässä\nvalkeata ja rauhassa lukea kirjaa. Pienemmistä kiusankappaleista on\nvielä mainittava hiekkatäi, joka muni muniansa varsinkin varpaitten\nkynsien alle ja muihinkin ruumiin kohtiin, niin että mies saattoi\nolla kuin vaeltava haava, ellei hän joka ilta tutkinut varpaitaan\nja ihoaan ja poistanut itikoita, ennenkuin ne pääsivät suurempaa\nvahinkoa tekemään. Pienet ja suuret punkit rosvosivat mitä kavalimmalla\ntavalla sitä vähää verta, joka retkikunnan suonissa vielä kierti.\nAmpiaiset pistivät niin tuimasti, että pistetty sai kuumeen, ja\nheikkoja pistoksiin kuolikin. Villit hunajamehiläiset eräänä päivänä\nkävivät kahden kanootin kimppuun ja panivat niiden miehet niin\nahtaalle, että täytyi lähettää suuri joukko heitä pelastamaan. Puista\nputoilevat tiikeritoukat jättivät ihon huokoisiin pistäviä karvojaan,\njotka synnyttivät niin tuimia tuskia, että ihmiset olivat järkensä\nmenettää, öisin hyökkäsivät punamuurahaiset leirin kimppuun ja veivät\nretkikunnalta unen, ja kun ne taipaleella tekivät hyökkäyksensä, niin\ntuli joukolle niin kova kiire, kuin olisi kokonainen kääpiöarmeija\nmiehiä takaa ajanut. Trumpettipuissa asustavat mustat muurahaiset\npudottelivat itseänsä retkikunnan päälle sen alitse marssiessa ja\nantoivat sen tuntea helvetin esimakua. Ja oli vielä paljon pienempiä\nmuurahaisia, joita ryömi joka ruokapalalla, ja niitä täytyi syödessä\nerikoisesti varoa, etteivät ne päässeet vatsan limakalvoihin reikiä\nsyömään ja sitä rakkoihin puremaan. Näistä oli kaikkein suurin vastus,\nsillä joka holvissa, joka pensaitten läpi leikattiin, ne tuhansittain\nkävivät tienraivaajain kimppuun ja purivat, pistivät näitä siihen\nmäärään, että heidän ihonsa oli täynnään rakkoja, ikäänkuin olisivat\nnokkoset heitä polttaneet. Sitä paitsi oli jokaisessa raivauksessa\nsuuret sääskipilvet, »nuo vanhat ystävämme», ja ne olivat kaikista\nvaarallisimmat, vaikkei Stanleylla ollut aavistustakaan, että hänen\noli niitä kiittäminen alituiseen uudistuvista kuumekohtauksistaan.\nEmin pasha sitä vastoin oli huomannut, että sääskiharso oli hyvä suoja\nkuumetta vastaan, vaikk'ei hänelläkään ollut näiden asiain yhteydestä\nsen selvempää käsitystä.\n\nAarniometsän asukkaat olivat hyvinkin samanlaisia sekä\nruumiinrakennukseltaan että tavoiltaan kuin Kongon laakson ja kuin\npohjoisessa asuvat mambuttu ja njamnjam kansat, jotka Petherickin,\nSchweinfurtin ja Junkerin matkain kautta tulivat tunnetuiksi. Ihonväri\nvain oli vaaleampi ja rakennustapa erilainen. Kääpiökansa, vaikka\nsamanlaista kuin Schweinfurtin akat, eli kuitenkin täällä luontaisessa\nympäristössään, aarniometsässä, jossa se muutteli leirejään, sen\nmukaan kuin riistan saanti vaati. Wambuttien mitta oli 90 sm — 1,4 m,\ntäysikasvuisen miehen paino noin 40 kiloa. Leirinsä he rakensivat maata\nviljelevien neekeriheimojen kylien ympärille, noin viiden kilometrin\npäähän niistä. Suuren raivauksen ympärillä voi olla kahdeksan,\nkymmenen, kaksitoistakin pikkumiesten kylää, joissa yhteensä voi asua\n2000—2500 sielua. Keihäillään, pienillä jousillaan ja nuolillaan,\njoiden kärjet ovat vahvalla myrkkykerroksella sivellyt, he tappavat\nelefantteja, puhveieita ja antilooppeja. He kaivavat kuoppia, peittävät\nne taitavasti risuilla ja lehdillä ja näiden päälle siroittavat multaa,\netteivät metsän eläimet huomaa väijyvää vaaraa. Babiaaneja, simpansseja\nja muita apinoita he pyydystävät majan kaltaisilla loukuilla,\nsibetkissoja, haisueläimiä, faaraorottia ja jyrsijöitä pauloilla.\nLintuja he pyytävät höyhenien vuoksi. Vielä he kokoovat hunajaa ja\nvalmistavat myrkkyä. Näitä tavaroita he sitten myyvät kylien isoille\nasukkaille, saaden heiltä hinnaksi plantaaneja, bataatteja, tupakkaa,\nkeihäitä, veitsiä ja nuolia. Kun riista alkaa vähentyä, muuttavat\nkääpiöt leirinsä toiseen paikkaan.\n\nMuullakin tavalla kääpiöt hyödyttävät maanviljelijöitä. Kun kaikki\nmetsän tiet kulkevat heidän leiriensä kautta ja he muutoinkin ovat\nmetsässä alati liikkeellä, niin he saavat paljon aikaisemmin kuin\nkylien asukkaat vihiä vihollisten tulosta ja antavat siitä tiedon\nkyläläisille. He siis toimittavat näille etuvartijain virkaa.\nLiittolaisina he sodankin tullen ovat sangen hyödylliset, sillä missä\nvain taistellaan nuolilla nuolia vastaan, myrkyllä myrkkyä vastaan,\nviekkaudella viekkautta vastaan, siellä varmaankin se puoli, jota\nkääpiökansa kannattaa, pääsee tappelussa voitolle. Pienuutensa,\nerinomaisen vaistonsa ja kavaluutensa vuoksi ho ovat pelättäviä\nvihollisia.\n\nTämä maanviljelyskylissä hyvin käsitetään, muutoin ne ehkä mieluummin\nvapautuisivatkin näistä liittolaisista, sillä rauhan aikana he\novat enemmän vaivaksi kuin hyödyksi. He ovat kiristyksiensä takia\nparemminkin maanviljelijäin loisia kuin apulaisia.\n\nKääpiöt järjestävät majansa epäsäännölliseen leiriin, jonka keskellä\npäällikön asunto on. Satakunnan metrin päähän kylästä rakennetaan\njokaisen kylään kulkevan tien ääreen kahden miehen vartijahuone, jonka\novi antaa tielle. Ihonvärin, kallon muodon ja kasvojen muodostuksen\npuolesta kääpiöitä on kahta eri lajia. Batwoilla on soikea pää,\npitkät kapeat kasvot, pienet pyöreät silmät, jotka ovat hyvin lähellä\ntoisiaan, josta heidän ilmeensä on hyvin terävä, viekas, pelokas\nja tyytymätön. Wambuteilla taas on pyöreät kasvot, silmät etäällä\ntoisistaan, otsa ja mielen ilme avoin. Ihoväri on lämmin kellervä,\nvivahtaen kellastuneeseen elfenluuhun. Wambutit asuvat alueen\neteläosassa, batwat pohjoisessa. Naiset suorittavat työt, kokoovat\npolttopuut, keittävät ruuan ja kantavat tavarat. Miehet metsästävät,\ntappelevat, tupakoivat ja hoitavat heimon sisäistä politiikkaa.\nAina on leirissä jotain riistaa, nahkoja, höyheniä ja vuotia lukuun\nottamatta. Miehet kutovat verkkoa tai tekevät pauloja. Pojat uutteraan\nampuvat pilkkaan ja aina löydettiin kääpiöitten kylistä hyvin pieniä\nleikkijousia ja tylppiä nuolia. Myrkkynsä kääpiöt naisten tietojen\nmukaan valmistavat eräästä niillä seuduin yleisestä Anun lajista. Se\ntappaa nopeaan elefantinkin, jonka vuoksi kääpiöillä olikin runsaasti\nelfenluuta. Tapaturmien välttämiseksi myrkky aina valmistettiin\naarniometsän yksinäisyydessä. Erästä vaaleampaa, liimamaista myrkkyä\nStanley luuli kääpiöitten valmistavan kuivatuista punamuurahaisista.\nRuiskuttamalla ihon alle hiilihappoista ammoniakkia Stanley enimmäkseen\nsai pelastettua ne miehensä, joihin myrkkynuolia sattui. Verekseltä\nnämä myrkyt kuitenkin tappoivat hyvin nopeaan; eräskin miehistä kuoli\nminuutin kuluttua, vaikk'ei myrkkyhaava ollut nuppineulan pistosta\nsuurempi.\n\nMatka Aruwimin suupuolesta Fort Bodoon oli maksanut 106 henkeä.\nLähtiessään Njansalle Stanleylla oli kaikkiaan 412 miestä. Ennen\nlähtöään hän poltti linnansa, joka oli ollut heille niin erinomaisena\nturvana. Ruohomaan reunalle hän jätti satakunnan sairasta, itse\nvaliomiesten keralla läpi ystävällisen, rauhallisen maan lähti\nNjansalle levottomana siitä, kun Emin paskalta ei ollut saapunut\nminkäänlaisia tietoja ja Jephson oli jäänyt sille tielle, pashan luo\nmatkustettuaan. Njansan rantaylängöllä hän sai molemmilta kirjeitä,\njotka selittivät asian. Hämmästyttävän paljon oli tosiaan ennättänyt\nsillä välin tapahtua.\n\n\n\nKapina Eminin maakunnassa.\n\n\nJephson oli Stanleyn puolesta käynyt niillä Vuoristo-Niilin asemilla,\njotka vielä olivat mahdin vallanalaisuudesta vapaat, selittämässä\nniiden upseereille ja miehistöille kediivin sanomaa ja Stanleyn\ntarjomusta saattaa heidät merenrannalle. Juonivista upseereista toiset\nolivat jyrkästi matkaa vastaan, ja nämä uskottelivat sotaväelle\nkediivin kirjeiden olevan väärennettyjä, Khartumin vielä olevankin\nEgyptin hallussa, Stanleyn petturin ja seikkailijan. Tämä petos\nonnistui täydellisesti, syntyi yleinen kapina, Emin pasha erotettiin\nmaaherran virasta ja otettiin vangiksi. Sotamiehet eivät kuitenkaan\nsallineet tehdä hänelle ruumiillista väkivaltaa. Jephson miehineen\npidätettiin, vaikk'ei häntä suoranaisesti vangittu. Asiain tällä\nkannalla ollessa ilmestyivät kuitenkin äkkiä dervishit näyttämölle,\nvalloittivat pohjoisimmat asemat ja tuottivat Eminin väelle tuntuvan\nmieshukan. Muun muassa kaatuivat ne upseerit, jotka olivat pahimmin\nhäntä vastaan juonineet. Tämä tapaus muutti kokonaan mielet.\nEmin päästettiin vapaaksi ja Jephsonin keralla hän lähti rantoja\npitkin pyrkimään Njansan lounaiskulmaan, joka oli Stanleyn kanssa\nsovittu yhtymäpaikaksi. Joku osa hänen väestään tuli mukana ja\nyhä useampia alkoi taipua matkasuunnitelmaan. Suuri osa kuitenkin\npysyi itsepintaisena, koska mahdilaiset hetkeksi olivat lopettaneet\netenemisensä, odottaen apuväkeä Khartumista.\n\nEmin ja Jephson tapasivatkin Stanleyn, jonka perustamaan leiriin\npashan, Casatin ja muiden arvohenkilöitten omaisuutta alettiin järven\nrannasta kantaa. Se oli suunnaton työ, sillä kun Emin vihdoin sai\npäätetyksi lähteä maakunnastaan, niin toi hän mukanaan semmoisen määrän\nkokoelmia ja muita tavaroita, että niiden merimaahan kuljettaminen\nnäytti sulalta mahdottomuudelta, varsinkin kun hänen väellään oli\npieniä lapsia, jotka olivat kannettavat. Eminin asemille jääneet\nkapinalliset yrittivät ennen Stanleyn lähtöä saada hänen leirinsä\nsalaliiton kautta haltuunsa, anastaakseen ampumavarat, mutta vehkeily\nsaatiin ilmi ja estettiin.\n\nYli seitsemän sadan Eminin väkeen kuuluvan hengen kanssa Stanley\nhuhtikuun 10:ntenä 1889 lähti vaivalloiselle matkalle Sansibaria kohti.\nRetkikuntaan kuului kappaleen toista tuhatta miestä, ja kun mukana oli\npaljon sairaita ja muutoin heikkoa väkeä, edistyi matkan teko hyvin\nhitaasti ja paljon joko kuoli tai oli heikkouden vuoksi jätettävä\ntaipaleelle. Alkumatkalla Stanley sairastui niin vaarallisesti\nmuutamain upseeriensa keralla, että täytyi pelätä pahinta. Rautaisen\nruumiinrakennuksensa ansiosta hän kuitenkin toipui ja matkaa jatkettiin.\n\n\n\nMatka merenrannalle.\n\n\nLiittokunta, jonka Stanley oli perustanut Albert Njansan länsipuolella\nasuvista heimoista, pysyi viimeiseen saakka hänelle uskollisena,\nhankkien hänen väelleen ruokavaroja ja antaen apua rauhanhäiritsijöitä\nvastaan. Mutta heti kun retkikunta kulki Albert Njansaan etelästä\nlaskevan Semlikin poikki, alkoi taistelu, sillä Unjoron tyranni\nKabbarega oli lähettänyt kaalamon kohdalle väkeänsä, »warasurat»,\nestämään ylimenoa. Verraten helposti, vaikk'ei ilman uhreja, Kabbaregan\nväki voitettiin. Unjoron vihamielisyyden vuoksi Stanley ei kuitenkaan\nvoinut matkustaa suorinta tietä hänen maansa läpi, vaan hänen täytyi\ntehdä pitkä kierros äsken löydetyn Runsoron ympäri. Semlikin takana\noli jälleen osaksi kuljettava aarniometsän kautta, jossa Eminin väki\nkovin kärsi. Sanottavaa ruokatavarain puutetta ei kuitenkaan ollut,\nja kun retkikunta tuli lähemmä Albert Edward-järveä, saattoi Stanley\nnyt tutkia sen hieman tarkemmin, vaikka auteret estivätkin näkemästä\nlaajemmalti järveä, sen enempää kuin Runsoroakaan, jonka eteläosa\nmuodostaa järveen pistävän niemekkeen.\n\n\n\nStairs Runsorolla.\n\n\nVähän ennen kuin järvelle saavuttiin, oli Stanley lähettänyt luutnantti\nStairsin pienen joukon keralla käymään vuorella, jolta laski Semlikiin\nkymmeniä glasierijokia. Mukanaan 40 sansibarilaista oli Stairs ensin\nkulkenut viljeltyjen seutujen kautta, sitten halki laidunmaitten ja\ntämän jälkeen pensasvyöhykkeen, jossa alkuasukkaat kiljuivat ja pitivät\npahaa elämää, peloittaakseen rohkean joukon palaamaan. Ilma kävi sitä\nkirkkaammaksi ja puhtaammaksi, kuta korkeammalle noustiin, mutta rinne\njyrkemmäksi ja kulku yhä vaikeammaksi. Ensimmäinen yö vietettiin 2500\nmetrin korkeudessa. Seuraavana aamuna kiipeämistä jatkettiin, kunnes\npäästiin neljän taikka viiden kilometrin päähän eräästä lumikukkulasta,\nmutta sitten tuli eteen niin paljon rotkoja, että pienen retkikunnan\ntäytyi lähteä paluumatkalle, etenkin kun sansibarilaisia kovasti\npaleli. Ylimmältä saavuttamaltaan kohdalta, jonka korkeus oli yli 3000\nmetriä merestä, Stairs kuitenkin selvään näki vuoriston sisustan,\njossa korkeimmat kukkulat lumikenttineen ovat, ja luuli vuoristoa\nkokonaisuudessaan vanhaksi tulivuoreksi, samoin kuin Kilimandjaro,\nKenia ja Elgon ovat. Myöhemmät matkustajat ovat kuitenkin osoittaneet,\nettei Runsoro ole tulivuori. Se on koholle jäänyt lohko, jonka kahden\npuolen maa on vajonnut; vieläpä se itse on entisestä asemastaan\nmelkoisesti kohonnutkin, niin että sen korkeimpain kukkulain korkeus\non enemmän kuin 5000 metriä merestä. Stanley lausui jo sen arvelun,\nettä hän oli löytänyt Ptolemaioon kuulut »Kuuvuoret», vaikkei hän nimen\nmerkitystä tuntenutkaan. Myöhemmät tutkijat mielivät myöntää tämän\notaksuman paikkansa pitäväksi.\n\n\n\nAlbert Edward-järvi.\n\n\nAlbert Edward-järven vesi oli melko suolaista — järvi on paljon\nkuivanut entisestään, ja sen rannoilla oli niin paljon kiteytynyttä\nsuolaa, että laaja maakunta sieltä sai suolatarpeensa. Kabbaregan\nrosvojoukot olivat kuitenkin anastaneet suolapaikat, ja kun Stanley\nheidät karkoitti ja poltti heidän kylänsä, saavutti hän siihen määrään\nympäristön heimojen kiitollisen suosion, että hän aina lähelle\nViktoria-järveä sai ilmaiseksi ruokavaroja suunnattomalle matkueelleen.\n\n\n\nEmin pashan lahti.\n\n\nSaavuttuaan Viktoria Njansalle Stanley huomasi, että sen lounaiskulma\npistääkin paljon kauemmaksi etelää kohti, kuin hänen edellisellä\nmatkallaan laatima karttansa osoitti. Löytämänsä lahden Stanley\nnimitti Emin pashan lahdeksi. Elokuun 25:ntenä 1889 retkikunta saapui\nUsambioon, Viktoria Njansan eteläpuolella olevaan lähetysasemaan,\njossa Ugandasta karkoitettu Mackay otti sen mitä parhaiten vastaan.\nSiitä edelleen matka kävi tuttujen seutujen kautta, mutta täällä\noli toisin paikoin taisteltava, ja veroja jokainen pikkuruhtinas\nkiskoi, minkä suinkin sai irti lähtemään. Maa oli saksalaisten\nhallussa ja saksalaiset viranomaiset tulivat hyvän matkan Eminiä ja\nhänen pelastajiansa vastaanottamaan. Retkikunta saapui joulukuun\n5:ntenä Bagamojoon, jossa ylikomissario Wissmann, itse etevä Afrikan\nmatkustaja, juhli sitä mitä vierasvaraisimmin. Tulojuhlassa Emin\npasha putosi eräältä parvekkeelta kadulle ja loukkasi itsensä niin\nvaarallisesti, että pelättiin hänen henkensä menettävän. Puolet Eminin\nväestä oli matkalle sortunut. Tämä surullinen tosiasia osoittaa,\nkuinka hyvät syyt heillä todenteolla oli ollut pelätä pitkää matkaa\nSansibariin ja kuinka hyvällä syyllä Emin oli epäröinyt. Oleskeltuaan\nBagamojossa jonkun aikaa maanmiestensä saksalaisten seurassa Emin\npasha julkisesti ilmoittikin, että hänet oli puoliväkisin tuotu pois\nmaakunnastaan, ja mikäli asiaa tunnetaan, oli Stanleylla tosiaan\nsiihen suuntaan käyviä ohjeita, koska oli aikomus liittää tuo maakunta\nsuojelusalueeseen, jota Brittiläinen Itä-Afrikan komppania paraillaan\npuuhasi, tai ainakin estää sitä joutumasta saksalaisten haltuun.\n\n\n\nEminin loppuvaiheet ja kuolema.\n\n\nEi siis ollut mikään odottamaton asia, että Emin saamistaan vammoista\ntoinnuttuaan rupesi Saksan palvelukseen. Jo huhtikuussa 1890 hän lähti\nSansibarista retkelle Afrikan sisäosiin, vaikka hänen silmätautinsa\nolikin siihen määrään pahentunut, että hän oli puolisokea. Emin samosi\nt:ri Franz Stuhlmannin keralla Viktoria Njansalle ja perusti sen\nlänsirannalle, Kageran suistamon eteläpuolelle, Bukoba nimisen aseman.\nSitten alkoivat kuitenkin kaikenlaiset vastoinkäymiset, matkavaikeudet,\nriidat saksalaisten viranomaisten kanssa ja molemminpuoliset\nväärinkäsitykset. Eminin retkikunnassa alkoivat rutot raivota ja väki\nkapinoida. Lisäksi hän itse sairastui, jonka vuoksi hänen päiväkirjansa\nloppuajoilta ovatkin kovin synkkämieliset. Erottuaan t:ri Stuhlmannista\nhän vastoin ohjeitansa samosi Albert Edward-Njansan eteläpuolitse\nKongo-valtion alueella, kulkeakseen aarniometsän poikki Kongo joelle.\nMetsän rajoilla hän oleskeli useita kuukausia Undusuma maassa,\nseuduissa, joissa ei kukaan ennen häntä ollut käynyt. Hän löysi tällä\nretkellä Albert Edward-Njansan eteläpuolisen suuren vulkaanimaiseman.\nMaaliskuussa 1892 hän tautien heikontaman joukkonsa keralla lähti\nKongolle ja saapui Ipotcon, Aruwimin rannalle, jossa Stanley oli niin\nmonta kertaa käynyt. Hän matkusti sitten jonkun aikaa arabialaisten\nseurassa, mutta nämä olivat hänelle kiukuissaan siitä, että hän\nsaksalaisella alueella oli pitänyt niin kovalla heidän maanmiehiään,\nja murhauttivat hänet Kinenassa, 130 kilometrin päässä Stanleyn\nputouksilta, lokakuun 23:ntena 1892. Belgialaiset, jotka paraikaa\nahdistivat Kongo-valtion alueella asuvia arabialaisia, kostivat hänen\nmurhansa.\n\n\n\nEminin väki.\n\n\nMainittakoon tässä yhteydessä muutama sana niistä kapinoitsijoista,\njotka eivät seuranneet maaherraansa meren rannalle, vaan mieluummin\njäivät maakuntaansa odottamaan mahdilaisten eli dervishien hyökkäyksiä.\nHeidän aikomuksensa oli jo ollut luovuttaa Emin ja hänen uskollisimmat\nupseerinsa dervisheille ja sitten itse yhtyä heihin, vaikkei tästä\ntullut mitään. Fadl-el Maulan johdolla kapinoitsijat pitivät hallussaan\nWadelaita, dervishit taas sen pohjoispuolella olevaa Redjafin asemaa.\nV. 1893 Fadl-el-Maula ja suuri osa hänen väestään rupesi Kongo-valtion\npalvelukseen, mutta johtaja sai jo seuraavana vuonna s tumaansa\ntaistelussa dervishejä vastaan ja loput hänen väestään pakeni Ugandaan,\nruveten siellä Englannin palvelukseen.\n\n\n\nStanleyn loppuelämä.\n\n\nEurooppaan palattuaan päätti Stanley jättää Afrikan tutkimisen ja\navaamistyön jatkamisen nuoremmille voimille. Hän olikin saanut toimeen\nenemmän kuin kukaan ennen häntä, Livingstonea lukuun ottamatta. Kongon\ntutkiminen oli yhdellä iskulla selittänyt koko Sisä-Afrikan vesistöolot\nja osoittanut, kuinka suunnaton ala jättiläisjokea hyväksi käyttäen\nvoitiin helposti avata eurooppalaiselle yritteliäisyydelle. Itse hän\noli suorittanut ensimmäisen tienraivauksen, perustanut nuoren valtion\ntukipisteet, joista sen vaikutusvalta on levinnyt kautta suunnattoman,\nalkuperäisimpäin sivistysolojen kannalla elävän alueen. Alkuasukkaat\nilmaisivat »Bula Matarin», s.o. »kallioiden murtajan» nimellä, kuinka\nhekin käsittivät hänen työnsä merkityksen.\n\nStanleyn toimia, hänen ankaruuttaan väkeään kohtaan ja valmiuttaan\nasevoimalla kurittamaan alkuasukkaita, jotka hänen retkiään ehkäisivät,\non arvosteltu Euroopassa hyvinkin ankarasti, vaikka usein hyvin\npuuttuvalla asiantuntemuksella. Kieltämättä hän uhrasi paljon väkeä\ntarkoitusperiensä voittamiseksi, mutta hänen puolustuksekseen on\nsanottava, että se enimmäkseen tapahtui edeltäpäin arvaamattomain\nolojen pakosta, hänen kerran, kuten Aruwimin suurissa aarniometsissä,\njouduttua taipaleelle, jolta oli mahdoton palata. Hän oli miehiään\nkohtaan sekä ankara että ystävällinenkin, kuinka he hänen mielestään\nkulloinkin ansaitsivat, ei säästänyt ruoskaa, mutta palkitsi heidät\nmyös auliilla kädellä, kun vihdoin satamaan saavuttiin. Ja huolimatta\nmatkoilla koetuista suunnattomista kärsimyksistä hänen entiset\nmiehensä, kuten Uledi, tarmokkaan esimiehen perikuva, joka ei koskaan\nvaaraa väistänyt, olivat yhä valmiina hänen kerallaan uusille retkille\nlähtemään. Stanleyn mustat seuralaiset käsittivät täydelleen ne\nsuurtyöt, jotka he olivat ankaran isäntänsä johdolla suorittaneet, ja\nne täyttivät heidät itsetietoisuudella ja ylpeydellä. He tiesivät, että\nhe olivat ansainneet sankarin nimen.\n\nEurooppaan palattuaan Stanley sai osakseen suurenmoisia\nkunnianosoituksia, mutta oma koti ja hienosti sivistynyt\ntaiteilija-puoliso olivat hänelle nyt enemmän arvoiset kuin koko\nAfrikka aarteineen. Mentyään naimisiin ja Englannin kansalaiseksi\nruvettuaan hän antoi valita itsensä parlamenttiin ja otti jonkun verran\nosaa valtiolliseen elämään. Kongovaltion etuja hän edelleenkin koetti\nmonella tavalla edistää. V. 1899 hänet aateloitiin. Stanleyn elämän\nlanka katkesi Lontoossa toukokuun 10:ntenä 1904. Kuollessaan hän oli\nkuudenkymmenenneljän vuoden vanha.\n\n\n\n\n\nAFRIKAN JAKO JA MYÖHEMPI TUTKIMUS\n\n\nYhdeksännentoista vuosisadan kolme ensimmäistä neljännestä paljastivat\nMustain maanosan luonnonolojen ulkopiirteet, sen jälkipuolisko\npiirsi sen valtiolliset rajat ja värit. Kongon vesistön tunnetuksi\ntultua löytöretket saivat väistyä toiselle sijalle ja voimia ja\nhuomiota kiinnittivät nyt etupäässä Euroopan valtain maananastukset\nAfrikan manterella. Rajaviivoilla, jotka usein vedettiin suoraan\ntuntemattomien alueitten kautta, Suur-Britannia, Saksa, Ranska ja muut\nvallat erottelivat alueensa toisistaan. »Rautateitä alkoi tunkeutua\nsisämaahan, laajoja alueita avattiin sivistyneelle anastukselle ja\nvanhasta Egyptistä Sambesiin saakka maanosa heräsi uuteen elämään.»\n\nEnnen vuotta 1875 Suur-Britannia, Portugal ja Ranska olivat ainoat\nvallat, joilla Afrikassa oli melkoisia etuja. Englannin hallitus\nkäytti vuodesta 1815 vuoteen 1850 paljon voimia ja varoja Länsi-\nja Etelä-Afrikan hyväksi, vaikka enimmäkseen jotenkin huonolla\nmenestyksellä. Länsirannikolla olivat taudit, taajat kuolemantapaukset,\nkituva kauppa ja hyödyttömät taistelut maanasukkaita vastaan yleinen\nkokemus; etelässä taas itsenäisiksi pyrkivät buurit ja vihamieliset\nkafferit saivat aikaan melkein loppumattomia rettelöitä. Oli\nhaaveiltu, että Mustien maanosaan voitaisiin perustaa kristittyjä\nsivistyneitä yhteiskuntia, mutta näistä haaveista oli luovuttava. Tätä\nihmisystävyyden puuskausta seurasi välinpitämättömyyden aika, joka\nlopulta johti siihen, että Englannin parlamentti v. 1865 päätti uusien\nalueiden anastamisen Afrikassa hyödyttömäksi, ja jo toistakymmentä\nvuotta aikaisemmin, Krimin sodan aikoina, oli Oranjan vapaavaltion\nitsenäisyys tunnustettu. Kokonaan ei Suur-Britannia kuitenkaan voinut\nvälttää vaikutusvaltansa laajenemista, sen täytyi käydä sota Ashantia\nja Abessiniaa vastaan ylläpitääkseen lippunsa arvoa, ja Sansibar\njoutui olojen pakosta sen suojelusvallan alaiseksi. Suur-Britannian\nainoat kilpailijat sen jälkeen, kuin se v. 1850 oli ostanut Tanskan\nlinnoitukset Guinean Kultarannalla ja parikymmentä vuotta myöhemmin\nSumatraa vastaan itselleen vaihtanut Hollannin alueet, olivat Portugal\nja Ranska, eivätkä nämä pakottaneet maanjakoa kiirehtimään. Portugal\nomisti sekä länsi- että itärannikolla melkoisia alueita, joihin v.\n1875 marsalkka Mac Mahonin riidan ratkaisun kautta liitettiin Delagoa\nlähtikin, vaikka Suur-Britanniakin sitä vaati. Ranskalla oli, paitsi\nAlgeriaa, alueita Senegalissa, asemia Guinean rannikolla, Gabunin\nsuistamo laivastoasemana ja v. 1862 se oli anastanut Punaisen meren\nsuulta Obokin, toivoen sieltä voivansa vallita Abessiniaa. Marokko\noli säilyttänyt itsenäisyytensä, mutta rappeutui nopeaan, Tripoliksen\nolivat turkkilaiset ottaneet välittömän valtansa alaiseksi ja Egyptissä\nIsmail kediivi koetti saada syntymään sivistyneitä eurooppalaisia oloja\nja alkoi laajentaa valtaansa Sudaniin, niinkuin olemme ennen kertoneet.\nSuezin kanava avattiin v. 1869 ja sillä oli Afrikan tulevaisuuteen\nsuuri merkitys, sillä sen kautta Egyptistä jälleen tuli Intian ja\nKaukaisen idän välisen valtatien portinvartija ja Hyvän toivon niemen\nväylä menetti suurimman osan merkityksestään. Kaiken kaikkiaan Euroopan\nvallat vallitsivat vasta noin kymmenennettä osaa Mustain maanosasta ja\nenemmän kuin toinen puoli, melkein koko kuuma vyöhyke, oli suuremmista\nmuhamettilaisista reunavaltioistakin riippumaton. Tässä osassa asui\npaljon kansoja ja heimoja, joiden valtiot ja yhteiskunnat olivat\nainaisten muutosten alaisia. Siihen kuuluivat länsirannikolla Ashantin,\nDahomen ja Beninin neekerivallat, Keski-Sudanin muhamettilaiset\nsulttaanikunnat, Uganda Viktoria-Njansan luoteisrannikolla ja\nKongon syvänteen eteläosissa Kasembe ja Muata Janvo nimiset\nneekerivaltakunnat. Koko tällä laajalla alueella olivat bantu-rotuun\nkuuluvat neekerikansat melkein itsenäisiä ja muhamettilaiseen ja\nkristittyyn vaikutukseen nähden melkein koskemattomia.\n\nLänsi-Euroopan valtiolliset ja taloudelliset olot saivat tässä\nmuutoksen aikaan. Voitettuaan Ranskan v. 1870 Saksa oli yhdistynyt ja\nvahvistunut ja saattoi nyt mielestään esiintyä muuallakin maailmassa\nvaatiakseen itselleen osaa siirtomaista, joita se tarvitsi nopeaan\nkehittyvää kauppaansa varten. Suurin osa muuta maailmaa oli kuitenkin\njo jaettu siirtomaavaltain kesken, Afrikka oli ainoa maanosa, jossa\nvielä oli otettavaa. Sama v:n 1870 sota toiselta puolen kehoitti\nRanskaakin levittämään siirtomaa-alueitaan, se kun toivoi korvaavansa,\nmitä oli Euroopassa menettänyt. Suur-Britannia ja Portugal heräsivät\ntoimeen huomatessaan etujensa näin joutuvan vaaranalaisiksi, ja\nItaliakin havahtui kilpailusta ja riensi muitten keralla saaliin\njaolle. Kongovaltion perustaminen Belgian kuninkaan toimesta oli se\ntapaus, joka lopulta sysäsi »pallon pyörimään». Leopold II oli jo ennen\nStanleyn Kongo-matkaa päättänyt perustaa Afrikkaan suuren valtakunnan,\nkäyttäen hyväkseen toiselta puolen teollisuudenharjoittajain ja\nkauppiaitten, toiselta puolen lähetyssaarnaajain ja ihmisystäväin\nharrastuksia, joita Livingstonen ja muitten löytäjäin matkat olivat\nEuroopassa virittäneet. Heti Stanleyn laskettua Kongon mereen saakka\nhän ryhtyi toimiin ja saikin Kongovaltion syntymään kansainväliselle\npohjalle, mutta samalla kuin hänen aikeensa täysin älyttiin, ryhtyivät\nRanska ja Saksakin toimeen ja Mustain maanosa joutui kansainvälisen\nsuurleikkauksen alaiseksi.\n\nPortugal koetti säilyttää niin paljon kuin suinkin siitä suunnattomasta\nalueesta, jonka se oli kartoilla maalannut omilla väreillään,\nvaikkapa se ei ollutkaan sisämaan tutkimiseksi ja avaamiseksi tehnyt\njuuri mitään. Se aikoi yhdistää maanosan poikki kulkevalla leveällä\nvyöhykkeellä Angolan Mosambikissa oleviin alueihinsa, mutta tämä ei\nvähääkään sopinut Suur-Britannian tuumiin, sillä tämän suuri tuuma\noli yhtämittaisen brittiläisen alueen turvaaminen Kapmaasta aina\nEgyptiin saakka. Saksa tahtoi yleensä anastaa niin paljon kuin suinkin.\nItalia himoitsi Tripolista, mutta ei uskaltanut sitä vallata, koska\nsiitä olisi ollut seurauksena sota Turkkia vastaan. Anastamalla\nKoillis-Afrikasta alueita se toivoi saavansa määräävän sananvallan\nAbessiniassa. Ranska päätti anastaa Madagaskarin ja Pohjois- ja\nKeski-Afrikasta niin paljon maita, että kaikki alueet Välimeren\nrannoilta Kongoon ja sen Länsi-Afrikassa oleviin siirtomaihin saakka\nmuodostaisivat yhden yhtenäisen siirtomaa-alueen. Kun italialaiset\njoutuivat häviölle taistelussa Abessiniaa vastaan ja dervishit\nvaltasivat Egyptiltä Sudanin ja Nubian, päätti Ranska ulottaa tämän\nalueensa koko Pohjois-Afrikan poikki aina Punaiseen mereen ja Intian\nmereen saakka. Mutta tämän tuuman Suur-Britannia teki tyhjäksi\nanastamalla Niilin maat aina lähdejärviin asti, samoin kuin Saksa\npuolestaan esti Suur-Britanniaa saamasta yhtämittaista aluetta Niilin\nlaaksosta Kapmaahan.\n\nOlemme jo kertoneet Kongovaltion perustamisesta ja toimista, joihin\nRanska ryhtyi, saadakseen tämän valtavan vesiväylän pohjoisrannan\nhaltuunsa. Portugal taas vaati Kongon suistamoa ja koko merenrannikkoa\nitselleen, mutta sen vaatimuksia vastustettiin joka puolelta. Englannin\nhallitus tosin teki Portugalin pyynnöstä sopimuksen, jossa ne\ntunnustettiin, mutta tämä sopimus herätti Englannissa itsessäänkin niin\npaljon vastarintaa, että se jäi vahvistamatta. Kongon suistamo oli näin\njohtanut kansainväliseen selkkaukseen, joka yhteisessä neuvottelussa\nratkaistiin.\n\nEtelä-Afrikassa Suur-Britannia rupesi näihin aikoihin valtaansa\nvahvistamaan ja alueitaan laajentamaan, peläten Saksan kasvavia\npyyteitä. Oranjan vapaavaltio ja Transvaal olivat tosin voineet\nvähitellen melkein kokonaan vapautua sen holhouksesta, mutta\nalkuasukkaitten oli taipuminen. Oranjavaltio pakotettiin v. 1876\nluovuttamaan Kimberleyn timanttialue Suur-Britannialle. V. 1880\nkoko Griqvamaa anastettiin ja vuosina 1877—1884 Oranja-valtion\nkaakkoispuolisetkin alueet suurimmaksi osaksi aina Pondo maahan\nsaakka. Zulujen mahti murrettiin ankarien sotien jälkeen v. 1879 ja\nv. 1887 zulujen maa yhdistettiin Suur-Britannian alueihin. Sisämaassa\nenglantilaiset v. 1884 alkoivat nopeaan ulottaa alueitaan pohjoista\nkohti. Mainittuna vuotena anastettiin maanasukkaitten kanssa tehtyjen\nsopimuksien perustuksella kaikki Transvaalin länsipuolella oleva maa\naina 20:ntecn puolipäiväpiiriin it. pituutta.\n\nSaksalaisia lähetyssaarnaajia oli jo toiminut jonkun aikaa damara ja\nnamakva kansain keskellä Lounais-Afrikassa ja heidän pyydettyä maansa\nsuojelusta alkuasukkaita vastaan, joiden päällikköjen kanssa usein\nsattui rettelöitä, Saksa v. 1884 otti suojelukseensa Lounais-Afrikan\nrannikon Oranja jokeen saakka, Englannin hallituksen useita kertoja\nselitettyä, ettei se omistanut tätä rannikkoa, moniaita satamaa lukuun\nottamatta, eikä siis myöskään ollut velvollinen suojelemaan niitä\nvalkoisia, jotka sinne asettuivat. Tämän anastuksen kautta Saksa oli\nastunut siirtomaavaltain joukkoon. Kapmaan hallitukselle teko oli ikävä\nyllätys, mutta erehdystä oli liian myöhä katua, Saksan Lounais-Afrikka\nniminen siirtokunta oli perustettu.\n\nTämän jälkeen Saksa viipymättä jatkoi valtauksiaan. Keväällä 1884\nAfrikkaan lähetettiin tunnettu löytöretkeilijä t:ri Nachtigall.\nSaksalaiset kauppiaat ja lähetyssaarnaajat olivat jo olleet vilkkaassa\ntoimessa Guinean lahden rantamilla, jonne oli sekä brittiläisen että\nRanskan suojeluksen alaisiin ja kenenkään valtaamattomiinkin seutuihin\nperustettu saksalaisia viljelysasemia. Togo oli semmoinen maa, jota\nei vielä kenkään ollut anastanut, ja sen kuninkaan kanssa Nachtigall\nteki sopimuksen, jonka kautta tämä maa joutui Saksan suojelusvallan\nalaiseksi. Vähän myöhemmin Saksa anasti Kamerunin. Englannin hallitus\nhavahtui näistä anastuksista, mutta ei enää voinut pelastaa kumpaakaan\nmaata. Kameruniin Englannin asiamies saapui viikkoa liian myöhään,\nmutta Nigerin suistamon ja sen länsipuolella olevan Lagos maan hän\nvielä sai pelastetuksi.\n\nRanska solmi samoihin aikoihin uutteraan sopimuksia maanpäälliköiden\nkanssa levitelläkseen vaikutusvaltaansa Länsi-Afrikassa. Pohjoisesta\nja etelästä päin edeten se saavutti Timbuktun ja katkaisi sekä\nenglantilaisten että saksalaisten takamaat. Englantilaiset kuitenkin\nennättivät pelastaa kaikki maat Nigerin alijuoksun ympärillä aina\nSokotoon ja Bornuun saakka, ja niistä muodostettiin Nigeria, Afrikan\nkaikkein kukoistavimpia siirtomaita. Näiden seutujen tuottava kauppa\noli jo vuosikymmeniä ollut englantilaisten käsissä.\n\nPohjois-Afrikassa Ranska v. 1881 valtasi Tunesian Italian\nvastaväitteistä huolimatta, vaikka italialaiset jo olivat saaneet tässä\nmaassa pysyvän jalansijan. Egypti oli jonkun aikaa Ranskan ja Englannin\nyhteisen holhouksen alaisena, kun tämä maa Ismail pashan tuhlauksien\nkautta oli joutunut vararikon partaalle, mutta kun Ranska v. 1882\nkieltäytyi ottamasta osaa Arabi pashan kukistamiseen, jäi Egypti\nEnglannin suojelusvallan alaiseksi.\n\nItä-Afrikassa Saksa valmisteli Sansibarin sulttaanin vaikutusvallan\nalaisten mannerseutujen anastamista ja toimi niin salassa, ettei\nEuroopassa osattu arvatakaan sen aikeita. Alussa vuotta 1884\nmuodostettiin toimitarmoinen saksalainen siirtomaaseura, jonka\ntoimesta Sansibariin saman vuoden marraskuussa, yksitoista päivää\nennen Berliinin konferenssin alkamista, saapui kolme koneenkäyttäjiksi\npukeutunutta saksalaista, joista yksi oli t:ri Karl Peters, tunnettu\nlöytöretkeilijä. Näiden matkatavarat olivat etupäässä Saksan lippuja\nja valmiita sopimuskaavoja, ja niillä he aikoivat ottaa Saksan haltuun\nSansibarin koko mannerrannan takamaineen huolimatta siitä, ettei Saksan\nhallitus suinkaan suosinut heidän yritystään. Peters seuralaisineen\nsolmi sopimuksensa samaan aikaan, jolloin valtain edustajat Berliinissä\npohtivat suurjaossa noudatettavia perusteita, ja Saksan lippu liehui\nsiten kaikkialla tällä rannikolla, jota Englanti oli vanhastaan omanaan\npitänyt, vaikk'ei se sitä ollut nimenomaan vallannut.\n\nItalia oli jo v. 1870 hankkinut Punaisen meren kaakkoispäässä\nhiiliaseman, josta v. 1882 tuli varsinainen siirtomaa. Danakil maan\nhallitsija asetti alueensa Italian suojeluksen alaiseksi.\n\nTällä kannalla olivat Afrikan maanomistusolot, kun Berliinin\nAfrika-konferenssi kokoontui marraskuun 15:ntenä v. 1884. Tämä valtain\nkokous käsitteli etupäässä Kongon asioita, kaupan vapautta tällä joella\nja sen syrjäjoilla, orjakaupan kukistamista, Nigerin laivakulkua\nja määritteli ohjeet, miten on tulevaisuudessa meneteltävä Afrikan\nrantoja vallattaessa. Konferenssin aikana kuningas Leopold sai vallat\nyksitellen tunnustamaan Kongon vapaavaltion.\n\nVarsinainen suurjako tapahtui sopimuksien kautta, joita yksityiset\nvallat tekivät toistensa kanssa.\n\nSuur-Britannia ja Saksa määrittelivät v. 1890 vaikutusalueittensa rajat\nItä-, Länsi- ja Lounais-Afrikassa. Saksa tunnusti Sansibarin saaren\nEnglannin suojelusvallan alaiseksi siitä hyvästä, että Englanti sille\nluovutti Helgolannin.\n\nSamana vuonna Ranska Suur-Bntannian kanssa tekemänsä sopimuksen kautta\nsai tunnustetuksi suojelusvaltansa Madagaskarin yli ja vaikutusvaltansa\nSaharassa ja samoin Suur-Britannia Nigerin ja Tshad järven väliset maat\nalueekseen.\n\nSeuraavana vuonna Suur-Britannia ja Portugal tekivät keskenään\nsopimuksen, jonka kautta sisämaa Angolan ja Mosambikin portugalilaisten\nalueitten välillä tunnustettiin brittiläiseksi.\n\nSaksa ja Ranska tekivät v. 1894 keskenään sopimuksen, jonka kautta\nKeski-Sudan jäi Ranskalle, niin että tasavalta sai Pohjois-Afrikasta\nyhtenäisen maa-alueen Ranskan Kongoon saakka.\n\nSuur-Britannia ja Italia rajoittivat v. 1891 tarkemmin alueittensa\nrajat Itä-Afrikassa.\n\nSuur-Britannia ja Ranska määrittelivät alueittensa rajat Tshad järven\nlänsipuolella ja seuraavana vuonna Ranska tunnusti Niilin laakson\nlatvapuolen brittiläiseksi vaikutusalueeksi.\n\nKahdennenkymmenennen vuosisadan alkuvuosina Suur-Britannia\nvihdoin sodan kautta pakotti molemmat buuritasavallat luopumaan\nitsenäisyydestään. Italia riisti sodan kautta Turkilta Tripoliin,\nRanska on vallannut Marokon. Näin on Afrika melkein kauttaaltaan\njaettu Euroopan valtain kesken — ainoat itsenäiset valtiot ovat\nAbessinia ja pieni Liberia, — mutta tulevaisuus on osoittava, onko\ntämä jako pysyväinen. Maailmansodassa englantilaiset, ranskalaiset,\nbelgialaiset ja portugalilaiset sekä Etelä-Afrikan Unionin joukot\nvaltasivat vv. 1916—17 Saksan kaikki afrikkalaiset siirtomaat.\nVersaillesin rauhanteossa määrättiin Kamerunista suurin osa Ranskalle,\nloput Englannille. Saksan Itä-Afrikka joutui Englannille. Saksan\nLounais-Afrikka on ollut v:sta 1919 Kansainliiton ylivallan alaisena.\n\nLöytöretket olivat johtaneet maananastuksiin Mustien maanosassa ja\nsen lopulliseen jakoon. Tämä jako vuorostaan edisti tehokkaasti\nlöytöjen jatkamista ja parantamalla matkustajien turvallisuutta avasi\nsuurimman osan Afrikkaa perusteellisemmalle luonnontieteelliselle ja\nkansatieteelliselle tutkimukselle. Seuraavassa luomme lyhyen silmäyksen\nAfrikan tutkimuksen uusimpiin tuloksiin.\n\n\n\n\nEnglanti valloittaa takaisin Itä-Sudanin.\n\n\nKhartumin valloituksen jälkeen Englannin hallitus toistaiseksi jätti\nSudanin oman onnensa nojaan, toivoen sen menetyksen ja Gordonin\nkuoleman olevan helpomman kostaa, kun mahdilaisuus oli jonkun verran\nmenettänyt uskonnollisen kiihkon ensi hurmaa ja epäsopu kaliifin valtaa\nheikontanut.\n\nAlussa vuotta 1896 se vihdoin piti aikaa otollisena ja Egyptissä\nalettiin valmistella suurta retkikuntaa Sudanin takaisin\nvalloittamiseksi. Egyptin armeija oli sillä välin englantilaisten\njohdolla kokonaan uudistettu, niin että se, englantilaisilla\njoukko-osastoilla vahvistettuna, näytti olevan tehtävänsä tasalla.\nYrityksen johto uskottiin Egyptin armeijan ylipäällikön eli sirdarin,\nmyöhemmin niin suurta kuuluisuutta saavuttaneen kenraali Kitchenerin\nkäsiin. Kitchener oli jo ollut majurina mukana kenraali Wolseleyn\nsotaretkeltä Gordonin ja Khartumin pelastamiseksi.\n\nMaa-armeija nousi verkalleen pitkin Niilin laaksoa. Joella sen apuna\noli uusia suuria tykkiveneitä, jotka kappaleisiin hajoitettuina\nkuljetettiin Wadi Halfaan, Niilin toisen kosken yläpuolelle, ja\nsiellä koottiin. Niiden avuksi kuljetettiin kosken niskaan seitsemän\nkuormahöyryäkin. Wadi Halfasta rakennettiin Dongolaa kohti rautatie\nNiilin itärannalle. Ensimmäinen tappelu oli kesäkuun alussa Wadi Halfan\neteläpuolella, jossa Kitchener yllätti 3000 dervishiä; näistä jäi 2000\nkaatuneina tai haavoittuneina tappotanterelle. Tappelu oli esimakua\nuuden ylipäällikön perusteellisesta työstä. Syyskuussa hänen armeijansa\noli kolmannella koskella ja pian sen jälkeen hän saattoi vallata\nDongolan melkein miekan iskutta.\n\nEnnenkuin lopullinen marssi Khartumia vastaan alkoi, tuotiin koskien\nyläpuolelle vielä kuusi tykkivenettä ja Wadi Haitasta alettiin\nrakentaa Niilin suuren mutkan poikki, erämaan kautta Abu Hamediin,\nrautatietä, joka edistyi niin nopeaan, että parhaimpina päivinä\nkiskotettiin puolenkymmentä kilometriä. Linjalla löydettiin monesta\nkohdasta vesikerroksia, joihin porattiin arteesisia kaivoja. Elokuussa\narmeijan etujoukot valloittivat Abu Hamedin. Maaliskuussa 1898 oli\nenglantilais-egyptiläinen armeija Berberin eteläpuolella ja tykkiveneet\nretkeilivät jo Khartumin läheisyyteen, eristäen kaliifin pohjoisen\narmeijan pääjoukosta ja anastaen Metemmehin luona sen varastot.\n\nHuhtikuun 8:ntena lordi Kitchener sitten kävi kaliifin alapäällikön\nMahmudin kimppuun, joka oli leiriytynyt Atbaran varrelle, lähelle\nsen suuta. Mahmudilla oli 14,000 miestä, joista 40 minuuttia\nkestäneen tappelun jälkeen — lopulta taisteltiin pistimillä — 3000\nmakasi varustuksineen kuolleina tai haavoitettuina ja 3000 otettiin\nvangiksi. Englantilais-egyptiläinen armeija menetti 500 miestä, joista\nenglantilaisten joukkojen osalle tuli 100.\n\n\n\nOmdurmanin tappelu.\n\n\nKitchener peräytyi sitten Berberiin odottamaan Niilin tulvaa, ennenkuin\nhän lähti Khartumia ja Omdurmania vastaan etenemään. Lisäväkeä saatuaan\nhänellä oli 22,000 miestä. Tykkiveneet jo pommittivat ja hävittivät\nKhartumin varustuksia. Kaliifilla oli Omdurmanissa 40,000 miestä, jotka\nenimmäkseen olivat aseistetut englantilaisilla remingtonkivääreillä,\nynnä muutamia kymmeniä tykkejä, joihin Omdurmanissa oli valmistettu\nammuksia.\n\nSe musertava tappio, jonka dervishiarmeija Omdurmanin edustalla kärsi,\njohtui suureksi osaksi taikauskosta. Slatin pasha (vert. III, s. 394),\njoka oli päässyt Omdurmanista karkaamaan ja nyt oli valloitusarmeijan\nmukana ylipäällikön esikunnassa, oli vankina ollessaan kuullut\nkaliifille ennustetun, että Omdurmanin edustalla, sen pohjoispuolella,\nkerran tuhottaisiin vihollisarmeija, mutta että voitto oli mahdollinen\nsaavuttaa vain siten, että dervishit tekivät hyökkäyksen. Slatinilla\noli Omdurmanissa luotettavia tuttavia ja näiden avulla onnistui hänen\nsaada joku muistuttamaan kaliifille tätä ennustusta. Kaliifi toimi sen\nmukaan.\n\nKaliifi järjesti armeijansa viiden kilometrin päähän Omdurmanista\npohjoiseen, Niilin länsirannalle. Englantilais-egyptiläinen armeija\nasettui syyskuun 1:senä 1898 leiriin kuusi kilometriä pohjoisemmaksi\nNiilin rannalle, selkä jokea kohti. Jo kuuden aikaan aamulla koko\nmahdilaisarmeija lähti liikkeelle hyökätäkseen sen kimppuun. Dervishit\netenivät nopeaan hyvin järjestetyssä linjassa, 150 emiiriä edellä\nvalkosinisiä lippuja kantaen.\n\nEnglantilais-egyptiläinen armeija odotti rauhallisesti vihollisen\nhyökkäystä. Jo 2000 metrin päästä alkoivat englantilaiset ja\negyptiläiset joukot ampua yhteislaukauksia ja pikatykit ja konetykit\navasivat tulen. Ampuminen oli niin kiivasta, että kiväärit kuumenivat\nja rintaman täytyi vaihtaa kiväärinsä reservin kivääreihin.\nMahdilaisten rivit alkoivat horjua, mutta pysyivät kuitenkin koossa.\nSitten ne viideksi minuutiksi pysähtyivät — ja alkoivat sitten\nmurhaavan tulen saattamina peräytyä. Ei millään kohdalla dervishien\nrintama päässyt 600 metriä lähemmäksi. Kaliifin sivustahyökkäys, johon\notti osaa 13,000 miestä, menestyi aluksi paremmin, mutta torjuttiin\nlopulta sekin.\n\n40,000 miehen suuruisesta mahdilaisarmeijasta jäi tappotanterelle\n11,000 kaatunutta, 16,000 haavoittunutta ja 4000 otettiin vangiksi.\nEnglantilais-egyptiläinen armeija menetti 500 miestä, josta luvusta 50\nkaatui. Dervishit ampuivat kauttaaltaan yli.\n\nTämän perinpohjaisen voiton jälkeen sirdar vastarintaa tapaamatta\nmarssi kalifin pääkaupunkiin Omdurmaniin„ joka oli vastapäätä Khartumia\nNiilin länsirannalla ja oli jo kasvanut siksi suureksi, että siinä oli\n20,000 asukasta. Useita eurooppalaisia vapautettiin sotavankeudesta.\nKaliifi oli käyttänyt heitä rakennusmestareina, ruudinvalmistajina y.m.\ntoimiin, mikä mihinkin kykeni, mutta kaikki he olivat olleet kamalan\npahoinpitelyn alaisia. Mahdin hauta avattiin ja hävitettiin ja hänen\nruumiinsa poltettiin ja tuhka hajoitettiin Niiliin.\n\nKaliifi itse pääsi tuhannen miehen keralla pakenemaan, mutta seuraavana\ntalvena hänet Kordofanissa saatiin kiinni ja syntyneessä tappelussa hän\nkaatui, pyhä lippu kädessään ja viimeiseen saakka luottaen siihen, että\nhän oli haavoittumaton.\n\nKun myöhemmin Osman Dignakin, joka oli ollut mahdilaisuuden päätuki\nPunaisen meren puolessa, voitettiin, oli mahdilaisuus perin pohjin\nkukistettu ja Sudanin hallintoa saatettiin ruveta järjestämään\nuudelle kannalle. Kitchenerin suunnitelman mukaan ryhdyttiin\nKhartumia rakentamaan uudelleen ja nykyjään siinä on paljon kauniita\nuudenaikaisia kivirakennuksia. Maakunnat alkoivat mahdilaisuuden\nkukistumisen jälkeen vaurastua ihmeteltävän nopeaan ja kaiken kaikkiaan\non englantilais-egyptiläinen Sudan Omdurmanin valloituksen jälkeen\nkehittynyt monipuolisesti ja nopeasti.\n\n\n\n\nItalialaisten yritys saattaa Abessinia valtansa alle.\n\n\nAbessiniassa vallitsi englantilaisten sotaretken jälkeen kauan\nsisällinen sota ja anarkia. V. 1871 yhdisti kuitenkin Tigren kuningas\nkoko maan valtansa alle, ottaen nimekseen Johannes. Ensi työkseen hän\nvoitti egyptiläisen armeijan, joka tanskalaisen everstin Arendrupin\njohdolla Massovasta marssi maata valloittamaan. Negus Johanneksen\nvallan ollessa ylimmillään anastivat italialaiset Massovan, jonka\njohdosta negus otti vangiksi Italian lähettilään ja syntyi sota. Kun\nDogalin luona 500 miehen italialainen osasto oli tuhottu tammikuussa\n1887, lähetettiin Italiasta Eritreaan, jonka nimen Punaisen meren\nrannalla oleva uusi siirtokunta oli saanut, 18,000 miestä. Negus\nkokosi näitä vastaan 100,000 miestä, mutta kun samalla dervishit\nhyökkäsivät hänen kimppuunsa, täytyikin hänen kääntää voimansa heitä\nvastaan. Hyökätessään Metemmehin luona dervishien linnoitettua leiriä\nvastaan negus kaatui ja hänen suuresta armeijastaan jäi 30,000 miestä\ntappotanterelle.\n\nShoan kuningas Menelik, joka perimätiedon mukaan polveutui Saban\nkuningattaresta ja kuningas Salomosta, yhdisti nyt koko Abessinian\nvaltansa alle. Menelik oli ollut italialaisten ystävä heidän\ntaistellessaan Johannesta vastaan ja hän suostui nyt rauhaan, joka\noli Italialle siksi edullinen, että he saattoivat käsittää sen\nsuojelusvallaksi Abessinian yli. Mutta saatuaan hankituksi riittävästi\nuudenaikaisia sotatarpeita Menelik tekikin kokokäänteen ja vaati maansa\ntäydellisen itsenäisyyden tunnustamista. Seuraus oli sota.\n\nAbessinian armeija oli koottu Tigre maakunnan pääkaupunkiin Aduaan\nja sitä vastaan marssi kenraali Baratieri, italialaisen armeijan\nylipäällikkö. Ensimmäisessä tappelussa, tammikuussa v. 1895,\nitalialaiset säilyttivät asemansa, vaikka kärsivätkin tuntuvan\nmieshukan, ja saivat siten Tigren ylämaassa pysyvän jalansijan.\nMaaliskuussa he valtasivat Aduan, joka on lähes 2000 metriä korkealla\nmerenpinnasta, joten seudun ilmasto oli erittäin terveellinen.\nParikymmentä kilometriä siitä länteen on Aksum, Abessinian ikivanha\nkulttuurikeskus ja yhä vieläkin sen uskonnollinen keskuspaikka (vert.\nI, ss. 146, 191, 194, 291). Aduasta ja Adigratista italialaiset\netenivät vielä 80 km kauemmaksi etelään Makalleen, rakentaen sinnekin\nlinnan ja vahvistaen muutenkin kaikin tavoin valloituksiaan.\nJoulukuussa v. 1895 kenraali Baratierilla oli Eritreassa 14,000 miestä,\njoista kuitenkin vain 2800 oli italialaisia.\n\nMenelik lähti nyt joukkoineen liikkeelle Shoasta ja piiritti\nitalialaisten linnoitukset. Suuri ylivoima tuhosi ensinnäkin majuri\nTosellin johtaman pataljoonan, joka oli kauimpana etelässä. Kenraali\nArimondi peräytyi Makallesta ruokatavarain puutteen vuoksi,, jättäen\nsen linnaan vain yhden pataljoonan; abessinialaiset heti piirittivät\nlinnan. Italialaisten muutkin linnat joutuivat mitä vaikeimpaan tilaan,\netupäässä ruokatavarain puutteen vuoksi, joka kävikin italialaisten\nkoko sodankäynnille kohtalokkaaksi. Italian hallitus tiesi nämä\npuutteet ja oli valmis lähettämään apua, mutta ylipäällikön vitkastelu\npilasi kaikki. Tammikuussa 1896 Makalle antautui vedenpuutteen vuoksi,\nmutta sai erittäin kunnialliset ehdot.\n\nMenelik johti sitten sotaa edelleen sangen taidokkaasti, koettaen\nensinnäkin kiertää Adigratin, jossa Baratierin pääasemat olivat.\nBaratieri epäröi, taistellako vai eikö. Ruokavarain vähyyden vuoksi\ntäytyi annoksia yhä pienentää.\n\n\n\nAduan tuhoisa taistelu.\n\n\nKaikkiaan oli Baratierilla siihen aikaan 20,000 miestä, joista toinen\npuoli oli italialaisia. Helmikuun viimeisenä päivänä hän lähetti\nkenraali Albertonen brigaadin hyökkäämään Aduaa vastaan, jonka Menelik\noli vallannut, mutta kenraali erehtyi tiestä ja seuraus siitä oli, että\nhänen joukkonsa saarrettiin ja lyötiin hajalle. Melkein yhtä huonosti\nkävi toisen brigaadin, jonka Baratieri lähetti edellisen avuksi, eikä\nhän vielä ollut saanut tarkkaa käsitystä tapahtumista, ennenkuin\nhänen molemmat viimeisetkin brigaadinsa joutuivat saarroksiin, ja\nsaivat kestää ankaria hyökkäyksiä edestä, sivulta ja takaapäin.\nVaikka italialaisten voimakas tykistö tuhosi paljon hyökkääjiä, tulvi\nkaatuneitten sijaan yhä uusia. Baratierilla ei ollut muuta neuvoa kuin\nlähteä peräytymään ja peräytyminen tuota pikaa muuttui hurjaksi paoksi,\njota Baratierin mieskohtainen urhoollisuus ei kyennyt pysäyttämään.\nKaikki tykit menetettiin viholliselle. Lopulta ylipäällikkö\nkenraaleineen pakeni kaikkia muita nopeammin, ratsastaen pysähtymättä\n70 kilometriä ja näkemättä kahteen päivään armeijaansa. Vain puolet\nupseereista ja 4300 miestä koko armeijasta pelastui, loput, 15,400\nmiestä, kaatui tai joutui vangiksi.\n\nTämä oli ehkä suurin tappio, mitä vielä milloinkaan eurooppalainen\narmeija oli Afrikassa kärsinyt. Kenraali Baldisserra, joka Baratierin\njälkeen sai ylijohdon ja kahta vertaa enemmän väkeä kuin edeltäjänsä,\nsäilytti kuitenkin rannikon Italialle. Mutta Italian täytyi,\npelastaakseen sotavangit, tehdä rauha, jossa Abessinian itsenäisyys\ntunnustettiin, jota paitsi Italian täytyi maksaa suuret lunnaat.\n\nVielä paremman turvan kuin voitto italialaisista soi Abessinialle\nEnglannin, Ranskan ja Italian välinen sopimus, joka takaa maan\nitsenäisyyden. Englannin kanssa tekemänsä erikoissopimuksen kautta\nAbessinia muun muassa on sitoutunut olemaan patoamatta Sinistä Niiliä,\njoka voisi Egyptiltä riistää sen tulvan.\n\n\n\nSomaliniemimaa.\n\n\nSomaliniemimaa, joka käsittää maan Abessinian vuorimaan ja Intian\nmeren välillä, päättyy uloinna jylhään kallioniemeen, jota somalit\nsanovat Jirdif niemeksi. Tuulien ja merenvirtausten vuoksi tämä niemi\non vanhastaan ollut merenkulkijan kammo, jonka vuoksi portugalilaiset\nalkoivat sitä sanoa Kap Guardafuiksi, varottavaksi, vaaralliseksi\nniemeksi. Syvä meri aaltoilee sen juurelle saakka, tyrskyen lähes 300\nmetrin korkeuteen kohoavia kallioseinämiä vastaan.\n\nSe kolmiomainen niemimaa, joka tästä nokasta alkaa, on yhä vielä\nasukkaittensa vihamielisyyden vuoksi Afrikan tuntemattomimpia osia,\nmutta historiassa sen maine siitä huolimatta ulottuu harmaimpaan\nmuinaisuuteen saakka, sillä sitä on arveltu egyptiläisten Print maaksi\n(vert. I, st. 15—16) ja sieltä myöhempi vanha aika luulon mukaan\ntoi ne monenlaiset hajusteet, joilla niihin aikoihin ruhtinaitten\nja ylhäisten hoveissa oli niin suuri merkitys. Niemimaan länsiosa —\nHand eli »kivetön maa» —- on ruohoista, itäosa taas karua ja kivistä,\njonka vuoksi asukkaat sitä sanovat Nogaliksi eli »kivimaaksi-. Näiden\nmolempain alueitten välillä on Lgadine ylänkö, joka kohoaa keskimäärin\n1000 m merestä. Sadeajan jälkeen sillä jonkun aikaa vihannoi niukka\narokasvullisuus, muutoin se on kuivaa erämaata. Vedenjakaja on\npohjoisreunalla, mutta suurinkin joki, Vebi Shebejii, ehtyy hiekkaan,\nennenkuin se ennättää mereen. Sen rannalla on Barri, niemimaan suurin\nasutuskeskusta. Toinen joki, Jub, on nykyjään Italian ja Englannin\nalueitten välisenä rajana.\n\nLäntisessä, hedelmällisessä osassa asuvat gallat, kaunista,\npronssiväristä kansaa, jolla on pitkät hiukset. Niemimaan itä- ja\npohjoisosissa asuvat danakilit ja somalit, jotka ovat tunnetut\nvihamielisyydestään ja villiydestään. Maansa karuuden vuoksi he eivät\nvoi pitää muita kotieläimiä kuin lampaita ja vuohia, jota vastoin\ngallat viljelevät maata, pitävät nautakarjaa ja ovat vierasvaraisempia\nmuukalaisia kohtaan.\n\nSukujuureltaan nämä kansat ovat hamilaisia, mutta niihin on sekaantunut\npaljon sekä arabialaista että neekeriverta. Kieli on hamilainen.\nUskonnoltaan kaikki niemimaan kansat nykyjään ovat muhamettilaisia.\n\nRauniot, joita on löydetty niemimaan eri osista, osoittavat, että\nsiellä todella on ennen muinoin vallinnut nykyistä korkeampi sivistys.\nUseat näistä raunioista ovat luultavasti arabialaisten rakennuksia,\nmutta on paljon vanhempiakin, jotka perimätiedon mukaan ovat sen\nkansan rakentamia, joka asui maassa ennen galloja. Hakattuja, ruohojen\npeittämiä kiviä on säännöllisissä latomuksissa, solia hallitsevilla\nkukkuloilla on jäännöksiä vanhoista varustuksista, ja siellä täällä\non muinaisten vesisäiliöitten jäännöksiä. Otaksutaan muhamettilaisten\nvalloittajain hävittäneen tämän vanhan sivistyksen. Ennen sitä luullaan\nväestön tunnustaneen Abessiniasta saamaansa rappeutunutta kristinuskon\nmuotoa.\n\nSomalimaan tutkiminen alkoi jälkeen vuoden 1839, jolloin Englanti\nvaltasi Adenin. Adeniin suuntautui nimittäin vastapäisen Afrikan\nrannikon kauppa. Somalimaan rannikon kartoittivat etupäässä Intian\nlaivastossa palvelevat englantilaiset upseerit, ja Adeniin majoitetun\nintialaisen armeijanosaston upseerit — englantilaisia tietenkin hekin —\ntekivät niemimaalle ensimmäiset tutkimusretket. Ensimmäisten joukossa\nolivat Burton ja Speke, joiden vaarallisesta retkestä (v. 1854) jo\nolemme maininneet (III, s. 356). Sen jälkeen kului parikymmentä vuotta,\nennenkuin yrityksiä jatkettiin. Kun Egypti v. 1875 anasti Berberan,\nnyk. brittiläisen Somalirannan suurimman kaupungin, tehtiin sisämaahan\njälleen montakin matkaa. Vedettömän Handin poikki kulkiessaan menetti\nmonikin matkustaja henkensä. V. 1883 kulki eräs englantilainen\nretkikunta Berberasta Vebi-Shebejiin saakka ja palasi onnellisesti\ntakaisinkin. 1890-luvulla tekivät useat italialaiset matkustajat pitkiä\nretkiä Somalimaan eri osiin. Ruhtinas Ruspolin surmasi Gallamaassa\nelefantti. Vv. 1894—95 ja 1899—1900 amerikkalainen Donaldson Smith\ntutki Somalimaan eteläosia, matkustaen koko niemimaan poikki. Samalla\nvuosikymmenellä maanasukkaat murhasivat Vittorio Bottegon, erittäin\nansiokkaan italialaisen matkustajan, ja vähän myöhemmin erään hänen\nmatkakumppaneistaan. Monta muuta ansiokasta retkeä on myöhemmin tehty\nniemimaahan ja niihin seutuihin, jotka sen yhdistävät Afrikan runkoon,\nniin ettei Somalimaan kartassa nykyjää ole montakaan aivan valkoista\nkohtaa. Koko joukon ovat maantuntemusta edistäneet suurriistankin\nampujat, jotka niemimaalla ovat käyneet. Somalimaa on varsinkin\njalopeuranmetsästyksen luvattu maa.\n\n\n\n\nArabialaisten vallan murtaminen Kongon alueella.\n\n\nNuorella Kongo-valtiolla oli alun pitäen paljon sekä sisällisiä että\nulkonaisia vaikeuksia voitettavanaan. Rajarettelönsä Ranskan kanssa se\nkuitenkin sai jotakuinkin tyydyttävästi sovituiksi ja Suur-Britannian\nsuostumuksella väliaikaisesti kappaleen maata, joka ulotti sen alueen\nNiilin latvoille saakka. Enemmän huolta oli sisällisistä vaikeuksista.\n\nArabialaiset, joitten hallussa oli Stanley-koskien ja Tanganjikan\nvälinen maa, alkoivat piankin ankarasti vastustaa nuoren valtion\nviranomaisia, nämä kun aikoivat kääntää länteen päin kaupan, jonka\nvaltasuunta ennen oli ollut itäinen, ja kokonaan hävittää orjakaupan.\nIlmisotaan ryhdyttyään arabialaiset v. 1886 hävittivät Staanley-koskien\naseman ja sota näytti välttämättömältä, mutta Stanleyn ehdotuksesta\npäästiin pulasta sillä kertaa siten, että Tippu Tip, arabialaisten\njohtaja, otettiin tämän aseman päälliköksi. Viisi vuotta asiat pysyivät\ntällä kannalla ja niiden kuluessa belgialaiset perustivat linnoitettuja\nleirejä Kongon suurien syrjäjokien Sankurun, Lomamin ja Aruwimin,\nrannoille. Nämä varustukset huolestuttivat siinä määrin arabialaisia,\nettä he päättivät alkaa uuden yleisen sodan, ennenkuin eurooppalaisten\nvalta kasvaisi liian suureksi. V. 1892 he Lomamin latvoilla murhasivat\nuseita belgialaisia ja se oli taistelun alku. Onneksi kuitenkin\nKongon alijuoksulla samaan aikaan oli valmiina melkoinen belgialainen\nretkikunta, jonka piti valloittaa kuparimaa Katanga, ja tämä paroni\nDhanisin johtama retkikunta lähetettiin paikalla arabialaisia vastaan.\nMonta ottelua taisteltiin ja Njangve ja Kasongo, arabialaisten\nvahvimmat linnat, valloitettiin, arabialaisten mahti murrettiin ja\nmonet heidän johtajistaan surmattiin. Njangve ja Kasongo, jossa oli\n60,000 asukasta, hävitettiin ja ne menettivät vuosikymmeneksi kaiken\nmerkityksensä, ja kauppa, joka siihen saakka oli kulkenut Tanganjikan\npoikki Sansibariin, kääntyi nyt Stanley Pooliin ja Atlantin merelle.\nBelgialaisten oli voitostaan suureksi osaksi kiittäminen maanasukkaita,\njotka ilomielin auttoivat heitä orjastajia vastaan.\n\nLopulla vuotta 1896 Kongolta lähetettiin kaksi suurta retkikuntaa\nottamaan vapaavaltion haltuun Ladon alue Niilin yläjuoksun varrella.\nToinen joukko, johon kuului 700 miestä, saapuikin perille ja anasti\nmaan, voitettuaan mahdilaiset, jotka kavalan yöllisen hyökkäyksen\nkautta koettivat sen äkkiarvaamatta tuhota. Toinen joukko, jota paroni\nDhanis komensi, oli paljon suurempi, siihen kun kuului 3200 miestä.\nVäki oli suureksi osaksi bateteleja, Lualaban ja Lomamin välillä\nasuvaa kansaa, joka on koko Kongo-alueen sotaisinta. Mutta helmikuussa\n1897 sen keskuudessa syttyi kapina. Useita valkoisia upseereja\nsurmattiin, Dhanis itse, joka johti jälkijoukkoa, töin tuskin pelastui.\nKapinallisia oli parituhatta miestä ja näillä oli hyvät aseet ja\nrunsaasti ampumavaroja. Retkikunta oli kapinan syttyessä Uelle joen\nyläjuoksulla ja sieltä kapinoitsijat kulkivat Stanley-koskien asemaa\nvastaan, joka oli heidän kotomatkansa varressa; mutta kun tämä oli\nhyvin varustautunut heitä vastaanottamaan, poikkesivat he itää kohti\nja samoilivat ja ryöstivät sitten puolentoista vuotta Tanganjikan ja\nAlbert Njansan välisiä maita. Monessa tappelussa kapinoitsijat kärsivät\nsuuria tappioita, mutta siitä huolimatta ei heitä voitu täydelleen\nkukistaa. He anastivat Tanganjikan pohjoispäässä Uvira nimisen aseman,\nvoittivat parinsadan miehen osaston, joka lähetettiin heitä vastaan\nManjemasta Kabambaren asemalta (Lukugan rannalta) ja sitten monen\ntuiman tappelun jälkeen vihdoin valloittivat mainitunkin aseman.\nKabambaren puolustajista kaatui parisataa miestä, useita valkoisia\nupseereja näiden joukossa. Kongovaltion hallituksen täytyi nyt ryhtyä\nponteviin toimiin ja lopun lopuksi kapina kukistettiin.\n\nKongon, Sharin ja Benuen välinen suuri maa-alue pysyi verraten\nkauan tutkimattomana, vaikka ympärillä olevien seutujen tunnetuiksi\ntulemisen jälkeen oltiinkin selvillä siitä, ettei tästä seudusta\nlöydettäisi suurta jokea eikä vuoristoakaan. Tärkein tehtävä siellä oli\nvedenjakajan selville saaminen. 1890-luvulla ja edellisen vuosikymmenen\nlopulla retkeili tällä alueella kuitenkin useita matkustajia ristiin\nrastiin ja näiden retkien tulos oli varsinkin Kamerunin ja Ranskan\nKongon alueitten tarkempi rajoittelu.\n\nRanskalainen Gentii nousi Ubangia pienellä höyrylaivalla niin\nkorkealle, että hän saattoi vetää sen vedenjakajan poikki Shariin ja\nmarraskuussa 1897 laskea Sharia Tshad järveen. Niin matala on näiden\njokien välinen kynnys.\n\nRanskalainen Marchand v. 1898 retkeili näiden maitten kautta\nBahr-el-Gasalin alueelle aivan tuntemattomia teitä, aikoen anastaa\nNiilin latvaseudut, ennenkuin englantilaiset ehtivät sinne Egyptistä\nkäsin. Lordi Kitchener kuitenkin sai samoihin aikoihin mahdilaisista\nsuuren voittonsa ja valloitti takaisin Khartumin ja niin hänelle kävi\nmahdolliseksi sodan uhalla karkoittaa ranskalaiset Niilin latvoilta.\nKongon, Bahr-el-Gasalin, Sharin ja Benuen välinen alue on yleensä\nyksitoikkoista maata, jossa ei ole suurempia korkeuksia, ja se on\nenemmän kuivanluontoista kuin kosteata.\n\nKongometsän läpi, jossa Stanley oli vähällä menehtyä ja jossa myöhemmin\nEmin pasha murhattiin, matkusti v. 1894 kreivi Götzen. Hän löysi muun\nmuassa Kivu järven ja sen pohjoispuolella olevat tulivuorimaisemat,\njotka jo edelliset matkustajat olivat nähneet etäisyydestä.\n\n\n\n\nItä-Afrikka.\n\n\n\nThomsonin matka Elgonille.\n\n\nViktoria Njansan itäpuolisten maitten kautta matkusti ensimmäisenä\n1880-luvulla skotlantilainen Josef Thomson. V. 1879 hän oli tehnyt\nretken Njassa järvelle ja sieltä tuntemattomia teitä Tanganjikalle\nja palannut, sen eteläpäätä tutkittuaan, Taboran kautta Sansibarin\nrannikolle.\n\nV. 1882 hän tunkeutui sotaisten masaitten maahan, jossa ei ainoakaan\neurooppalainen ollut vielä käynyt Kilimandsharoa kauempana. Masaitten\nvihamielisyys teki matkan sangen vaikeaksi, mutta erinomaisen\nneuvokkaisuutensa ja urheutensa kautta Thomson suoriutui vaikeuksista\nmenettämättä väkeä. Kilimandsharon pohjoispuolitse hän kulki Kenia\nvuorelle ja sen takana olevalle Baringo järvelle ja saapui sieltä\njoulukuussa 1883 Viktoria Njansalle. Viktoria Njansalta hän poikkesi\nmahtavalle vanhalle tulivuorelle Elgonille, joka järven pohjoispuolella\nkohottaa lakeaan yli lumirajan. Thomson oli ensimmäinen, joka kävi\ntällä vuorella, löytäen sieltä ihmeellisiä luolia, jotka näyttävät\nsyntyneen jonkun muinaismeren aikoinaan aalloillaan huuhdellessa ja\njäytäessä tämän vuoriston kupeita. Seudun asukkaat ovat kautta aikain\nkäyttäneet niitä asuntoinaan. Paluumatkalla Thomson uudelleen poikkesi\nBaringo järvellä ja Eurooppaan palattuaan julkaisi matkakertomuksen,\njoka on Afrikan kirjallisuuden parhaita.\n\nThomson, joka oli geologi, matkusti myöhemmin Nigeriassa, Marokossa\nja Etelä-Afrikassa. Huolimatta rohkeudestaan ja niistä vaarallisista\nmaista, joiden kautta hän kulki, ei hän ollut syypää ainoankaan\nalkuasukkaan kuolemaan.\n\nNämä seudut edelleenkin houkuttelivat tutkijoita vaihtelevan\nmaanlaatunsa, korkeitten vuoristojensa, suurien järviensä,\nmaanvajoamisen kautta syntyneiden syvien hautasyvänteittensä ynnä myös\nasukkaittensa ja elimellisen elämänsä muitten ilmiöitten tautta.\n\n\n\nMeyer Kilimandsharolla.\n\n\nKilimandsharon tutki tarkemmin Hans Meyer kuluneen vuosisadan\nmolempina viimeisinä vuosikymmeninä. Hän nousi muun muassa sen\nkorkeimmalle kukkulalle, joka on vanha tulivuoren keila. Ensimmäistä\nvaikutusta, minkä tämä mahtava vuori teki, hän kuvaa seuraavin\nkaunopuheliain sanoin: »Silmä oli päiväkausia harhaillut arojen\nja ruohomaitten aavoilla, harmaanruskeilla tasangoilla, turhaan\netsien taivaanrannalta toivotun vuoren ulkopiirrettä, se oli väsynyt\nainaiseen yksitoikkoisuuteen. Erään maanaallon harjalta avautui silloin\nodottamatta ihmeteltävä panoraama. Edessämme lepäsi muutaman penikulman\npäässä vaalea, hohtava Dshipe järvi ja sen takana kohosivat Ugueno\nvuorten tummat rosoiset seinämät aina harmaihin laakapilviin saakka, ja\noikealla näkyi keskialalla metsien tumma vyöhyt Lumi joen ja Tawetan\nlaaksosta. Näiden metsien takana aro verkalleen kohosi ja autereisessa\netäisyydessä sulautui mahtavan vuoriston tyveksi, joka kannatti\narotasangosta 6000 metrin jättiläiskorkeuteen oikopäätä kumpuvaa\nKilimandsharoa. Jotenkin selvään erotti sen leveän pilvikerroksen alta,\njoka piiritti vuoren keskiosaa, Dshagga maisemain metsäiset kunnaat,\nja pilvien yläpuolelta, taivaan sinen sisästä, säteili ihmeellisen\nylevä, häikäisevän valkoinen vuoren haahmo, ikäänkuin ilmestys\ntoisesta maailmasta. Se oli Kibo, Kilimandsharon pääkukkula. Sen\npienempi kaksoisveli, Mawensi, lymysi korkealle pullistuneen valkoisen\nkukkulapilven takana, ainoastaan koillinen rinne esiintyi pilvien alta\nlaajakaarisena, kerrassaan rakennuksellisen säännöllisenä ääriviivana.\nMitä vastakohtia tähän kuvaan sopusuhtaisesti sulautuikaan! Täällä\nalhaalla päiväntasaajan hehku ja troopillinen elämä, vieressämme\nalaston neekeri ja edessämme Tewaba metsän reunalla palmulehtoja.\nTuolla ylhäällä napain hyinen ilma, mahtavan alppivuoriston kirkastettu\nrauha, ikuinen lumi sammuneitten tulivuorien päällä.»\n\nMeyer tutki Kibon paria kilometriä leveän, aivan sammuneen kraaterin,\nsen jääpanssarin ja suuret jäävirrat, jotka länsirinteellä ulottuvat\n4000 metrin korkeustasolle, mutta jotka ennen, arvatenkin jääkaudella,\novat ulottuneet vielä monta sataa metriä alemmaksikin.\n\nKeniaa eli Kiliniagaa tutkivat v. 1888 unkarilainen kreivi Teleki ja\nitävaltalainen v. Höhnel, sekä 1890-luvulla englantilaiset Gregory ja\nMackinder. Kenia on tosin 400 metriä matalampi Kilimandsharoa, mutta\npaljon laajempi. Sen kraateri on särkynyt ja rapautunut, mutta yhä\nvielä selvään huomattava ja jäätä täynnään. Kenialla on paljon pieniä,\njään kovertamia alppijärviä, entisten jäävirtain kuljettamia paasia,\nmoreeneja ja jäävirtain pyöristämiä kallioita. Nykyisin on Kenialla 15\nglasieeria, jotka ulottuvat 5000 metrin korkeustasolle, mutta ennen on\nsen jääpeite ollut paljon mahtavampi.\n\n\n\nTeleki ja Höhnel.\n\n\nTeleki ja v. Höhnel retkeilivät Kenialta pohjoista kohti ja löysivät\nmaaliskuussa 1888 suuren Rudolf eli Basso Narok järven, jonka\nolemassaolosta oli kuultu huhuja. Tämän hieman suolaisen, autioiden\nerämaiden ympäröimän järven eteläpäässä kohoo Lubburua niminen toimiva\ntulivuori, jonka 630 m korkean keilan päästä nousi sinikellertävää\nsavua. Viimeinen purkaus näytti tapahtuneen parikymmentä vuotta\ntakaperin ja seutu oli vielä ohuelta tuhkan peitossa. Donaldson\nSmithin käydessä paikalla seitsemää vuotta myöhemmin vuori syyti\nilmaan paksuja savupatsaita ja yöllä näkyi hehkuva kajastus, mutta\nCavendishin käydessä siellä pari vuotta tämän jälkeen Telekin tulivuori\noli kokonaan kadonnut, hajalle räjähtänyt ja sen paikalla oli lakea\nlaavatasanko. Jonkun verran etelämmäksi oli puhjennut uusi tulivuori,\njoka silloin vielä oli tuskin 50 metrin korkuinen. Samoilta seuduilta\nCavendish löysi kuuman liejujärven ja toisen, noin 500 m korkean, aivan\nnuoren toimivan tulivuoren. Paljon muitakin tuliperäisiä ilmiöitä ovat\neri tutkijat tavanneet Itä-Afrikan suuren vajontahaudan seuduilla,\nmikä vajontahauta ulottuu Kilimandsharon ohi etelää kohti, niin että\nNjassa järveä vielä voidaan pitää sen jatkona. Viisikymmentä kilometriä\nRudolf-järvestä etelään Cavendish löysi melkoisen Sugota järven,\njoka siihen saakka oli ollut tuntematon. Vaikka nämä seudut ovatkin\nerämaanluontoisia, on luonto jokilaaksoissa kuitenkin sangen reheväkin\nja vesissä on runsaasti krokotiileja, virtahepoja ja tavattoman, paljon\nlintuja, metsissä taas elefantteja, toisin paikoin karja miltei joka\nlaaksossa, ja sarvikuonoja, leopardeja ja ruohoisilla mailla puhveleita\nja antilooppeja sekä tavattoman runsaasti leijonia. Asukkaissa ilmenee\nsuurta eroavaisuutta eri seuduissa, nämä maat kun ovat varsinaisten\nneekerien ja hamilaisen rodun sekoitusalueita.\n\nEnglantilaisten anastettua Ugandan tehtiin Rudolf-järven seuduille\nmonta muuta matkaa, niin että ne nykyisin ovat verraten hyvin tunnetut.\nLöytöretkeilijäin ja valtiollisten asiamiesten jälkeen sinne löysivät\nurheilijat, jotka kulkivat kautta maan ristiin rastiin ja lisäsivät\nsen tuntemusta, vaikka tuskin niin paljoa, että se olisi korvannut\nheidän suurta ja hyödytöntä hävitystyötään luonnon vapaudessa eläväin\nriistalaumain keskuudessa.\n\nPaitsi Rudolf-järveä tulivat tunnetuiksi sen läheisyydestä alkavan\nSobatin latvat ja Omo joki, joka tuo järveen vettä Abessinian\nylängöltä. Rudolf-järvi on laskuväylätön ja siitä syystä sen vesi on\nsuolahkoa. Sen itäpuolella olevan Stefanie-järven rannalta Cavendish\nlöysi ensimmäiset runsaat kivihiilikerrokset, mitä troopillisesta\nAfrikasta on tavattu.\n\n\n\nKristinuskon alkutaistelut Ugandassa.\n\n\nUganda [Nykyinen virallinen nimi on »Buganda» sillä niin asukkaat itse\nsanan lausuvat. Stanleyn sansibarilaiset kantajat jättivät alku-b:n\npois, ja siitä maata ruvettiin »Ugandaksi» sanomaan. »Mtesa» kuninkaan\nnimi kirjoitetaan nykyjään »Mutesa».] on Stanleyn ja Mtesan aikojen\njälkeen käynyt myrskyisempien vaiheitten kautta kuin moni muu Afrikan\nmaa. Niiden maiden, jotka yhdistettiin brittiläiseen suojelusalueeseen,\nluullaan saaneen vallitsevan säätynsä pohjoisesta päin jo kolme tai\nneljä vuosituhatta takaperin, ja nämä valloittajat kuuluivat samaan\nhamilaiseen rotuhaaraan kuin vanhat egyptiläiset, gallat ja somalit.\nEnnen tuloaan olivat ne kuitenkin paljon sekaantuneet Niilin laakson\nneekereihin ja uusilla aloilla sekaantuminen jatkui Ugandan, Unjoron ja\nNondin alkuasukkaitten kanssa. Hamilaiset toivat mukanaan egyptiläisen\nsivistyksen, karjaa, metallien käyttämisen ja savenvalamisen taidon\nsekä uudemman kivikauden muita sivistysalkeita. Yhteys Egyptin\nkanssa ei käynyt Niiliä pitkin, jonka suoseudut tekivät jokiliikkeen\nmahdottomaksi, vaan Elgon vuoriston ja Rudolf-järven ohi vanhaan Punt\nmaahan. Tämä liike jäi kuitenkin aikain kuluessa kokonaan unohdukseen.\nMutta Bugandaan, Unjoroon ja Ankoleen, Unjoron lounaispuolelle,\nperustetut valtakunnat pysyivät voimassa.\n\nMtesa kuningas pyysi Stanleyta toimittamaan maahansa kristittyjä\nlähetyssaarnaajia ja jo 1870-luvun jälkipuolella niitä alkoi saapua\nEnglannista. Sansibarin arabialaisten toimesta oli muhamedinkin oppi\ntunkeutunut maahan ja Bugandasta tulikin pian ankarien uskonkiihkojen\nahjo, etenkin kun vielä Algeriasta, saapui roomalaiskatolilaisiakin\nlähetyssaarnaajia. V. 1882 muhamettilaisuus pääsi voitolle ja\nkatolilaiset joksikin aikaa lähtivät maasta pois. Pari vuotta myöhemmin\nMtesa kuoli. Hänen loppuajallaan maan olot olivat suuresti muuttuneet:\nkaliko, ampuma-aseet ja miekka olivat tunkeneet tieltään alkuperäisen\nkuorikankaan ja keihään ja insinööri-lähetyssaarnaaja Mackay oli\nopettanut ugandalaiset korjaamaan aseita ja käyttämään eurooppalaisia\ntyökaluja.\n\nMtesan poika Muanga, julma, heikko ja pahatapainen nuorukainen,\njota arabialaiset yllyttivät lähetyssaarnaajia vastaan, päätti\nkerrassaan hävittää kristinuskon maastaan. Tässä päätöksessä häntä\nvahvisti kristittyjen valtiollistenkin anastuksien pelko sekä idässä\nettä pohjoisessa. Hän murhautti englantilaisen piispa Hanningtonin,\nennenkuin tämä oli vielä perillekään päässyt. Kun ranskalaiset\nlähetyssaarnaajat v. 1885 palasivat maahan, puhkesi kauan kytenyt\ntuli ilmiliekkeihin ja kristinuskoon kääntyneitä ugandalaisia\nalettiin polttaa. He kuolivat sankarillisesti, eikä kidutus eikä\nkuolema muuta vaikuttanut, kuin että kristinusko alkoi sitä nopeammin\nlevitä. Muutamia lähetyssaarnaajiakin murhattiin. Muanga aikoi nyt\nhoukutella kaikki kristityt ja muhamettilaiset erääseen saareen,\njättääkseen heidät kaikki sinne nälkään kuolemaan, mutta tämä juoni\npaljastettiin ja suuttumus oli niin suuri, että Muangan täytyi paeta\nja hänen vanhemmasta veljestään, Kivewasta, tehtiin kuningas. Eri\nuskontojen tunnustajat solmivat keskenään Jonkinlaisen rauhan, mutta\npian muhamettilaiset tekivät salaliiton kristittyjä vastaan, murhasivat\nheidän päälliköitään ja yllätyksen kautta voittivat heidät. Kun Kivewa\nei suostunut ympärileikkaukseen, karkoittivat muhamettilaiset hänet\nja tekivät kolmannesta veljestä, Kalemasta, kuninkaan, sekä alkoivat\npakottaa koko kansaa ympärileikkauttamaan itsensä, vaikka tätä tapaa\nBugandassa katkerasti vihattiin. Brittiläinen ja ranskalainen puolue\noli kumpikin paennut Ankoleen, jossa ne vähältä olivat joutua keskenään\nkäsikähmään, mutta lopulta ne päättivät tehdä sovinnon ja ottaa Muangan\ntakaisin kuninkaaksi. V. 1889 tämä vesitse palasi maahansa ja monen\nverisen tappelun jälkeen valloitti pääkaupunkinsa, kunnes taas joutui\ntappiolle ja Kalema muhamettilaisten kanssa valloitti pääkaupungin\ntakaisin.\n\nKristityt pyysivät nyt apua Jacksonilta, joka oli melkoisen\nbrittiläisen joukon kanssa saapunut Viktoria Njansan itärannalle, mutta\ntämän viivytellessä ja poiketessa pohjoiseen päin saksalainen t:ri\nKarl Peters tuli Jacksonin leiriin, luki hänelle osoitetut kirjeet,\njoissa Bugandan molemmat kristityt puolueet hänen ehtoihinsa suostuen\nhyväksyivät Englannin suojelusvallan, ja marssi itse kiiruumman\nkautta sinne, vallatakseen, maan Saksan haltuun. Ennen hänen tuloaan\nkristityt taas olivat karkoittaneet muhamettilaiset Unjoroon, jossa\nkuningas Kabbarega soi heille suojeluksen. Petersin jälkeen saapui\nJacksonkin maahan ja sekasorto kävi niin suureksi, että sen ratkaisu\nsaattoi tapahtua vain Euroopassa. Saksan ja Suur-Britannian v. 1890\ntekemän sopimuksen kautta Buganda jäi Suur-Britannialle ja kapteeni\nLugard tuli vielä samana vuonna ottamaan maan haltuunsa. Siellä oli\nkuitenkin ranskalainen — katolilainen — puolue päässyt valtaan, eikä se\nalussa aikonut tunnustaa Suur-Britannian yliherruutta, mutta lopulta\nse taipui, kun Lugard sai apua ja pikatykin. Vahvistaakseen asemaansa\nLugard päätti tuoda Bugandaan ne sudanilaiset, jotka Emin ja Stanley\nolivat jättäneet Albert-järven eteläpäähän. Ankolen kautta marssien\nhän teki tämän maan kuninkaan kanssa sopimuksen, voitti Unjoron\nsotajoukon, joka koetti estää häntä kulkemasta maansa läpi, ja toi\nBugandaan 8000 sudanilaista, miestä, naista, lasta ja orjaa, joita\nvielä johti eräs egyptiläinen upseeri. Tämä tapaus oli Bugandalle\nsuuri onnettomuus, sillä sudanilaiset toivat mukanaan Kongon metsissä\nsaamansa unitaudin, joka sitten kahdeksassa vuodessa tappoi Bugandassa\nneljännesmiljoonan ihmistä. [Tämä kamala tauti on loistauti, samoin\nkuin malariakin, sen levittäjä on tsetsekärpänen. Vaikka taudin ilmiöt\nnykyisin tunnetaankin, ei sitä vastaan ole vielä keksitty tehokasta\nparannuskeinoa.]\n\nAlussa vuotta 1891 Bugandan pääkaupungissa murhattiin eräs\nprotestantti, ja kuningas, ranskalaisen puolueen yllyttämänä,\nkieltäytyi syyllistä rankaisemasta, vaikka Lugard sitä vaati.\nPäinvastoin kuningas ranskalaisen puolueen keralla kävi brittiläisten\nkimppuun ja vaikka hän joutuikin tappiolle, alkoi siitä kuitenkin\nkatkera sisällinen sota, sillä ranskalainen piispa kielsi kuningasta\nsuostumasta brittiläisten tarjoamiin ehtoihin. Taisteltiin ja.\nretkeiltiin, mutta lopulta Muanga pääsi pakenemaan ranskalaisen\npuolueen luota, suostui brittiläisten ehtoihin, Suur-Britannian lippu\nnostettiin jälleen pääkaupungissa liehumaan ja vihdoin ranskalainenkin\npuolue suostui kunnialliseen rauhaan. Muhamettilaistenkin kanssa\ntehtiin sovinto.\n\nNäin näytti kaikki kääntyvän parhain päin, mutta toden teolla uhkasikin\nsuuri vaara sekä saavutettuja tuloksia, että kaikkia Bugandassa\nolevia valkoisia. Brittiläinen Itä-Afrikan komppania, jonka varoilla\nLugard oli taistellut, päätti hylätä maan ja kutsui sieltä pois\nLugardin joukkoineen. Tämä ei kuitenkaan totellut, vaan jätti väkensä\nsinne. Itse hän oikopäätä matkusti Englantiin asemaa selvittämään ja\nvaatimaan hallitusta ottamaan Bugandan haltuunsa. Yleinen mielipide\npakotti hallituksen tähän suostumaan, vaikka vastaus alussa olikin\nepäävä. V. 1896 vaarat näyttivät voitetuilta ja rauhoitettu maa alkoi\nnopeaan edistyä. Sinne asettui eurooppalaisia kauppiaita, rakennettiin\nkunnollisia taloja, tehtiin teitä, kahvipensas tuotiin maahan, uusia\nteollisuudenhaaroja perustettiin. Uusia puulajejakin istutettiin.\nMeren rannalta alettiin rakentaa Viktoria Njansan rannalle rautatietä.\nUskonnonopetus järjestettiin suvaitsevaisuuden pohjalle. Unjoro\nliitettiin Bugandaan.\n\nMutta jo seuraavana vuonna syttyi vaarallinen kapina, joka\nuhkasi hävittää kaikki nämä saavutukset. Sudanilaiset sotilaat,\ntyytymättöminä kohteluun ja palkkaansa, nousivat englantilaisia\nvastaan ja Muanga ja Kabbarega yhtyivät heihin. Paljon taisteltiin ja\nmonta kertaa valkoisten asema jo näytti menetetyltä, mutta lopulta\nhe kuitenkin aina voittivat, Muangan alaikäinen poika julistettiin\nhallitsijaksi, Muanga itse ja Unjoron kuningas Kabbarega otettiin\nvangiksi ja vietiin maanpakoon Seychellien saarille, jossa Muanga\nkuoli v. 1903. Bugandan rajoja levitettiin, niin että kaikki maat\nEdward-järven, Viktoria-Njansan, Rudolf-järven ja Albert-järven\nvälillä Ladoa myöten siihen yhdistettiin. Buganda on sen jälkeen\nnopeaan edistynyt huolimatta unitaudistakin, jonka hävityksien vuoksi\nkaikki väestö siirrettiin sisämaahan Viktoria-järven rannoilta ja\nSese saarilta. Brittiläisen hallinnon pääkaupunki on Entebbe, joka\non järven luoteisrannalla niemellä. Siinä on jo paljon tilavia\nvirastorakennuksia, kirkkoja, sairashuoneita, laboratorio, katettuja\nkauppapaikkoja, ja satama on aallonmurtajalla suojattu — kaikki\nuudenaikaisia laitoksia. Alkuasukkaiden pääkaupunki on kolmisenkymmentä\nkilometriä kauempana pohjoisessa, seitsemälle kukkulalle rakennettu:\nSiellä oli jo m.m. komea tiilestä rakennettu goottilainen\ntuomiokirkkokin, mutta v. 1910 sen salama hävitti.\n\nBugandaan johtava rautatie kulkee Kilimandsharon ja Kenian välillä\nylängön poikki, jonka ilmanala on siksi viileä, että sinne on\nvoinut asettua paljon valkoisia maanviljelijöitä. Keski-Afrikan\nhallitsemiselle on valkoinen maanviljelys-asutus tärkeä tuki.\n\nKun portugalilaiset 16:nnen vuosisadan kuluessa anastivat\nItä-Afrikan rannikon kauppakaupungit, olivat ne puolen vuosituhatta\nolleet arabialaisten vallassa. Portugalilaiset niitä vallitsivat\nseitsemännentoista vuosisadan alkupuolelle, mutta silloin ne joutuivat\nMaskatin arabialaisille ja heiltä Sansibarin sulttaanille. Vuoden\n1830 vaiheilla vasta arabialaiset alkoivat sisämaahan tunkeutua ja\nparikymmentä vuotta myöhemmin olivat he saaneet jalansijan Udjidjissa\nTanganjikan itärannalla. Njassan eteläpuolisiinkin maihin he etenivät.\nHeidän leviämiseensä Sansibarin sulttaani perusti oikeutensa näihin\nmaihin. Suur-Britannian kanssa asiasta sovittuaan osti Saksa ne häneltä\nviidellä miljoonalla markalla.\n\nEntinen Saksan Itä-Afrikka koki sillä lyhyellä ajalla, jonka se oli\nsaksalaisten vallassa, niinikään monet myrskyt. Ensin nousivat rannikon\narabialaiset kapinaan, jonka v. Wissmann v. 1889 kuitenkin kukisti.\nMuutama vuosi myöhemmin Kilimandsharon heimot kapinoivat. Tämän kapinan\nkukistamisessa käytti Karl Peters niin tylyjä keinoja — hän muun muassa\nmestautti naisia — että hänet tuomittiin virkansa menettämään. V. 1891\nwahehet tuhosivat melkoisen saksalaisen osaston, mutta sitten vallitsi\nrauha aina vuoteen 1905, jolloin alkuasukkaat nousivat yleiseen\nkapinaan. Siihen heitä yllyttivät Lounais-Afrikan hererot, jotka\nsamaan aikaan kapinoivat. Tämä vuorovaikutus alkuasukkaitten kesken\nmaanosan poikki oli huomattava ajan merkki. Saksalaiset palkkasivat\nsudanilaisia ja Kilimandsharon masaita, toivatpa vielä Uuden Guineankin\nalkuasukkaita tätä kapinaa kukistamaan. Sen jälkeen he lievensivät\nliian ankaraa hallintojärjestelmäänsä — alkuasukkaitten muun muassa\ntäytyi tehdä plantaasseissa pakkotyötä — ja alkoivat pontevammin\nedistää siirtomaansa toimeentuloa. Rautatie, joka oli suunniteltu\nmerenrannikolta Tanganjika järvelle, saavutti v. 1912 Taboran. Koko\ntämän laajan siirtokunnan väkiluku arvioidaan 10 miljoonaksi.\n\n\n\n\nEtelä-Afrikka.\n\n\n\nSota zuluja vastaan.\n\n\nV. 1848 Kapmaan alue ulottui Oranjä-joelle saakka, mutta pian se\nlaajeni pohjoista kohti, etenkin sen jälkeen kuin sisämaasta oli\nlöydetty timantteja. V. 1871 anastettiin läntinen Grikvamaa, v.\n1875 Basutomaa ja v. 1885 itäinen Grikvamaa ilman vastarintaa. Sitä\nverisemmäksi kävi sitä vastoin Zulumaan valloitus.\n\nZulumaan hallitsijana oli jälkeen vuoden 1872 Settivajo, joka omisti\nkaiken huomionsa kansansa asekuntoisuuden kohottamiselle. Hänen\nylin päämääränsä oli buurien karkoittaminen Transvaalista ja tämän\ntietäen englantilaiset avustivat hänen varustautumistaan. Mutta kun\nenglantilaiset v. 1877 anastivatkin Transvaalin, kärsivät Settivajon\ntuumat haaksirikon ja hänestä tuli niin ilmeisesti englantilaisten\nvihollinen, että nämä päättivät kukistaa hänet.\n\nEnglantilaisia, joita lordi Chelmsford johti, oli 12,000 miestä,\nnäistä kolmeneljännestä maanasukkaista muodostettuja joukkoja. Kolmea\ntietä nämä joukot lähtivät Natalista etenemään Settivajon pääkaupunkia\nUlundia vastaan. Maa, jonka kautta armeijat etenivät, on avointa\nylätasankoa, johon virrat ovat itselleen uurtaneet syvät uomat.\nMerenrannalla maa on alavaa ja lakena.\n\nEnglantilaisten ylipäällikkö oli arvannut zulujen asekuntoisuuden\nliian pieneksi, jonka vuoksi eteneminen oli huonosti valmistettu ja\nsulut saattoivat tuottaa hänen joukoilleen sangen tuntuvan tappion.\nIsandlanan luona he odottamatta yllättivät pääjoukon, leirin\nylipäällikön paraillaan ollessa partioretkellä, ja 850 valkoista ja\npari- kolmesataa neekerisotamiestä kaatui. Sitäpaitsi kolonna menetti\nkuormastansa ja tykkinsä. Toisenkin kolonnan sulut suurella ylivoimalla\npiirittivät, mutta se piti puoliaan, kunnes sai apua.\n\nKun sanoma Isandlanan tappiosta saapui Englantiin, herätti se suurta\nsurua ja suuttumusta, mutta samalla ryhdyttiin kiiruumman kautta\navunlähetyksiin. Myöhemmin lähetettiin uusi ylipällikkökin, lordi\nWolseley, mutta ennenkuin tämä ennätti perille, oli lordi Chelmsfordin\nonnistunut korjata erehdyksensä ja heinäkuun 4:ntenä 1879 valloittaa\nSettivajon pääkaupunki Ulundi. Tällä sotaretkellä oli mukana Napoleon\nIII:n poika, prinssi Louis Napoleon. Eräällä tiedusteluretkellä hän\njoutui zulujen väijyksiin ja sai surmansa.\n\nSettivajo pääsi pakenemaan, ennenkuin hänen kraalinsa joutui\nenglantilaisten käsiin, mutta hänet saatiin myöhemmin kiinni. Zulumaa\njaettiin monen päällikön kesken, mutta kun nämä eivät voineet ylläpitää\nrauhaa, sai Settivajo Englannin vasallina takaisin valtakuntansa.\n\nZulut ovat nykyisillä asuinsijoillaan verraten myöhäisiä tulokkaita.\nKoska heihin ilmeisestikin on sekaantunut paljon hamilaista ja\nehkä arabialaistakin verta — osalla heistä on suora nenä ja\noliivinvärinen iho — ovat he varmaan tulleet pohjoisesta käsin.\nKieli on bantuneekerien, mutta muutoin tämä rotu on ehkä kaikkia\nmuita neekerirotuja etevämpi. Vasta eurooppalaisiin tutustuttuaan he\nkehittivät erinomaisen voimallisen sotilasmahdin, jonka vuoksi he\nEtelä-Afrikassa olivat valkoisille ainaisena vaarana, kunnes tämä mahti\nkukistettiin.\n\nPortugalilaiset ovat aina Vasco da Gaman ajoista kyenneet säilyttämään\nMozambiquen rannikon, vaikka se ei epäterveellisen ilmanalansa vuoksi\nolekaan voinut päästä vaurastumaan. Tämä siirtokunta sai kuitenkin\nseitsemännentoista vuosisadan keskivaiheilla entistä suuremman\nmerkityksen, kun sieltä alettiin viedä Brasiliaan orjia. Orjakauppaa\njatkettiin 19:nnen vuosisadan keskivaiheille saakka. Portugalilaiset\ntutustuivat Sofalan ja Mozambiquen sisäosiin jotenkin laajalta,\nmutta vasta Livingstone sai, kuten olemme nähneet, selville Sambesin\nyläjuoksun ja latvat ja matkainsa kautta laski perustuksen niille\noikeuksille, joihin nojaten Suur-Britannia sitten vaati itselleen\nsisämaan aina Njassaan ja Tanganjikan eteläpäähän saakka. Lopullisessa\nalueiden jaossa Portugal sittenkin pelasti itselleen enemmän kuin sen\nvähäiset voimat ja siirtomaitten huono hoito edellyttivät. Portugal on\nkoettanut ruveta entistä paremmin kehittämään siirtomaitansa, suureksi\nosaksi brittiläisillä pääomilla. Delagoa lahden kautta kulkee suurin\nosa Transvaalin kaupasta.\n\n\n\nRhodesia.\n\n\nSisämaan Englanti anasti sekä suurien alojen soveliaisuuden vuoksi\nvalkoiselle asutukselle että saadakseen yhtämittaisen brittiläisen\nmaa-alueen Afrikan halki Egyptiin saakka suunniteltua Kap—Kairon\nrautatietä varten. Transvaalin ja Rhodesian välillä asuu kaksi\nneekerikansaa, matabelet ja mashonat, edelliset zuluja, zulumaasta\nviime vuosisadalla muuttaneita. Livingstone, Thomas Baines ja\nsaksalainen Karl Mauch, joka löysi Simbabyen rauniot, olivat jo\ntutkineet maan ja saaneet selville sen suuret kivennäisaarteet, ja\n1870-luvulla matabelien hallitsijalta Lobengulalta haettiin lupia\nniiden kaivamiseksi. Töitä ei kuitenkaan alotettu. Seuraavalla\nvuosikymmenellä Transvaalin buurit koettivat saada maan haltuunsa.\nPortugal ja Saksakin sitä halusivat, mutta Cecil Rhodes, Etelä-Afrikan\nsuurpohatta ja vaikuttavin valtiomies, pelasti maan Suur-Britannialle.\nHän sai Lobengulan v. 1888 asettamaan maansa Englannin suojeluksen\nalaiseksi, ja vähän myöhemmin luovuttamaan Rhodeen johtamalle\nrahamiesryhmälle yksinoikeuden maansa kaikkiin kivennnäisaarteihin.\nNäitä oikeuksia käyttämään Rhodes viipymättä perusti Brittiläisen\nEtelä-Afrikan komppanian, joka 1 miljoonan punnan pääomalla alkoi\ntoimensa. Ensiksi vallattiin maan itäosa, jossa rauhalliset mashonat\nasuivat, ja sinne asettui valkoisia siirtolaisia, kaupunkeja\nperustettiin ja kaivoksia ruvettiin kaivamaan. Matabelet, jotka siihen\nsaakka olivat mielin määrin sortaneet mashonia, alkoivat nyt sodan,\nsillä he halusivat edelleenkin rosvota ja tappaa mashonain maassa.\nNuoren siirtokunnan asianomaiset kokosivat kuitenkin nopeaan kaiken\nväkensä ja valloittivat Lobengulan pääkaupungin Buluwayon. Huolimatta\nmatabelien suuresta luvusta ja urheudesta konetykit ja paremmat\nkiväärit ratkaisivat sodan. Lobengula pääsi pakoon, mutta kuoli pian,\nja hänen kansansa alistui brittiläisen vallan alaiseksi.\n\nBuluwayosta tehtiin kaupunki ja maa avattiin siirtolaisille.\nKultakaivoksia alettiin kaivaa joka taholla. Rautatie läheni nopeaan\nsekä etelästä käsin että idästä, Beirasta, jonka portugalilaiset olivat\nantaneet tämän uuden siirtomaan satamaksi. Perustajansa kunniaksi\nsiirtomaa sai nimeksi Rhodesia.\n\nSe näytti menestyvän erinomaisesti, mutta v. 1896 saapui maahan kamala\nkarjarutto ja samaan aikaan matabelet nousivat kapinaan ja heihin\nyhtyivät nyt mashonatkin. Siirtokunta oli jonkun aikaa suuressa\nvaarassa, mutta Rhodes sai matabelet taipumaan rauhaan lievennettyään\nrasittavaa sortoa, jonka alaisiksi heidät oli saatettu. Karjan rokotus\nlopetti ruton vuosisadan viimeisinä vuosina. Sota Transvaalia vastaan\nkeskeytti kuitenkin uudelleen siirtomaan kehityksen, vaikka se itse\nsäästyikin sodalta. Heti sen jälkeen rautatietä sentään jatkettiin\nSambesin yli Viktoria putouksen kohdalla ja edelleen Kongo-valtion\nrajalle Katangaan, jonka suuria kupariaarteita oli alettu kaivaa.\n\nVaikka Rhodesia on kokonaan kuumassa vyöhykkeessä, on sen ilmanala\nkuitenkin maan korkeuden vuoksi niin terveellistä, että se valkoiselle\nrodulle takaa pysyvän menestyksen edellytykset.\n\n\n\nBarotset.\n\n\nSambesin keskijuoksun pohjoispuolella on Luoteis-Rhodesia,\nbarotse-kansan asuma maa, joka enimmäkseen on aaltoilevaa hietamaata,\nlaaksoissa ja jokien varsilla kuitenkin rehevää laidunmaata, jossa\nkarjoilla on hyvä toimeentulo kuivanakin aikana. Suuri osa tästä maasta\non terveellisessä vyöhykkeessä, joka valkoisellekin rodulle tarjoo\nviihtymyksen mahdollisuuksia. Sambesin laakso kuitenkin on täällä\nylämaassakin liian kuuma. Barotset, tämän maan vallitseva kansa,\nsaapuivat sinne satoja vuosia takaperin pohjan puolesta, lannistivat\nvaltansa alle seudun entiset kansat ja perustivat niiden keskuuteen\nyhteiskunnan, joka muistuttaa keskiajan läänit soloja. Etelästä tulleet\nmakololot tosin etevän hallitsijansa Sebituanen johdolla joksikin\najaksi laskivat barotsetkin valtansa alle, mutta v. 1855 barotset\ntekivät kapinan ja hävittivät melkein koko makololo-kansan. Barotset\nitse ovat kookasta ja kaunistakin kansaa, vaikka harvinaisen mustia.\nHe olivat melkein joka mies päälliköitä ja maan kaikki muut asukkaat\nelivät vuoteen 1906 orjia. Mutta samoinkuin oli monta eri korkeata\npäällikköluokkaa, samoin oli monta eri orjuusporrastakin. Orjilla\nsaattoi olla orjia ja näillä orjien orjilla vielä orjia. Joskus\njoku muukin kuin barotse voitiin päälliköksi korottaa, jos hän oli\nosoittanut erinomaista urheutta. V. 1906 ylipäällikkö lopetti orjuuden,\nmutta muutoin läänityslaitosjärjestelmä säilytettiin. Ylipäällikön\nrinnalla maata hallitsee kuningatar, joka ei kuitenkaan ole hänen\nvaimonsa, vaan vanhin sisarensa. He ovat saman arvoiset, hallitsevat\nyhdessä maata, eikä toisen säätämä laki astu voimaan, ellei sitä\ntoinenkin hyväksy, mutta kummallakin on oma pääkaupunkinsa ja omat\nneuvojansa ja oma maakuntansa, jossa hän on ehdottomasti itsevaltias.\nMutta ylipäällikön kuollessa kuningatarkin paikalla menettää virkansa\nja uuden ylipäällikön vanhin sisar astuu hänen sijaansa. Barotse-kansan\noikeuslaitos on ehkä etevämpi kuin ainoankaan toisen neekérikansan.\nAurinkoa he palvelevat ylijumalana, pahoja henkiä manauksilla\nvastustavat.\n\nRanskalainen François Coillard alkoi protestanttisen lähetystoimensa\nBarotse-maassa v. 1884. Seuraavana vuonna Lewanika verisen\nvallankumouksen kautta pääsi ylipäälliköksi, ollen kahdeskymmenestoinen\nbarotse-kansan kuninkaista. Hän oli verenhimoinen ja mielivaltainen\ntiranni, mutta jalo Coillard sai häneen niin suuren vaikutusvallan,\nettä hän paransi tapansa ja alkoi joka tavalla harrastaa kansansa\nparasta. V. 1890 hän kansansa keralla pyysi päästä Englannin\nhallituksen suojeluksen alaiseksi, luovuttaen samalla Etelä-Afrikan\nkomppanialle oikeudet maansa kivennäisaarteihin. Portugalille hänen\nsiitä huolimatta täytyi Italian kuninkaan sovintotuomion perustuksella\nluovuttaa toinen puoli maataan. Barotse-maa on brittiläisen holhouksen\nalaisena melkoisesti edistynyt, sen kautta kulkee Kapin—Kairon rata\nja v. 1909 alettiin Portugalin Länsi-Afrikasta rakentaa uutta linjaa\nsisämaahan. Lewanika oli v. 1902 Englannin kansan vieraana kuningas\nEdward VII:n kruunauksessa. Hänen poikansa ja seuraajansa Letia on\nkristitty. Niin nopeaan Sisä-Afrikassa olot nykyisin muuttuvat.\n\nKoillis-Rhodesia ja Njassamaan suojelusalue käsittävät loput Sambesin\npohjoispuolella olevista alueista aina Tanganjikaa ja Njassa järveä\nmyöten. Suurin osa tätä aluetta, jolla Kongon, Njassan ja Sambesin\nvälinen vedenjakaja on, on yli 1000 metriä korkeata ylänköä,\naaltoilevaa, kumpuista savannia, jolla siellä täällä kasvaa puuryhmiä.\nKorkeimmat vuoret kohoavat vielä pari tuhatta metriä ylänköä ylemmäksi.\nMaisemat ovat hymyilevät, puistomaiset, ruohokot vehmaat. Niillä\nsamoilee suuret antilooppi- ja sebrakarjat, puhveleita, elefantteja\nja kirahveja ja sen johdosta siellä on myös runsaasti jalopeuroja ja\nleopardeja; joka joessa väjyvät krokotiilit ja virtahevot puhaltelevat\nilmaan pieniä suihkujaan. Asukkaat ovat puhtaita neekerejä.\nArabialaisia maahan asettui vasta viime vuosisadan alussa, perustaen\nNjassan itä- ja länsirannalle melkoisia orjakauppa-asemia.\n\nLivingstonen kuoleman jälkeen näihin ylämaihin saapui paljon\nlähetyssaarnaajia, sillä ilmanala on verraten viileätä ja valkoisten\ntoiminnalle sen vuoksi edullista. Lähetyssaarnaajat yhdessä\nskotlantilaisten siirtolaisten kanssa estivät portugalilaisia\nsinne valtaansa ulottamasta. Lähetyslaitokset perustivat suuren\nkauppakomppanian, joka riitautui Njassan pohjoispäähän asettuneiden\narabialaisten kanssa, ja v. 1885 alkoi toistakymmentä vuotta\nkestävä taistelu. Ennen sen päättymistä Englannin hallitus otti\nmaan suojeluksensa alaiseksi. V. 1896 arabialaisten viimeinen linna\nvalloitettiin ja muhametinuskoiset jaot, jotka olivat heidän puolellaan\ntaistelleet, kukistettiin. Sen jälkeen tämä maa on melkoisesti\nvaurastunut. Valkoisia on asettunut varsinkin Shiren ylämaahan, jossa\nkahvi menestyy hyvin. Njassalla ja Tanganjikalla kulkee höyrylaivoja,\nkaupungeita on perustettu, kirkkoja ja kouluja rakennettu. Alkuasukkaat\novat täydelleen tyytyneet eurooppalaiseen hallintoon, joka heille takaa\nrauhan ja turvan orjastajia vastaan.\n\n\n\nEntinen Saksan Lounais-Afrikka.\n\n\nKalaharin erämaa kuuluu entiseen Saksan Lounais-Afrikkaan. Tällä\npuolella väestökin muuttuu. Erämaa-alueen reunoilla sekaantuu siihen\nbushmanneihin ja hottentotteihin kuuluvia namoja, joiden varsinainen\nalue on rannikkoylänkö mereen saakka. Namat jakaantuvat moneen\nheimoon, witboihin, swartzboihin ja bondelzwarteihin, jotka ovat\nnämä nimet saaneet suhteistaan valkoisiin. Heidän pohjoispuolellaan\nasuvat damarat eli hererot, jotka kuuluvat Sisä-Afrikan neekereihin,\nvaikka puhuvat hottentottilaista kieltä. Kolmas kansa, ambot, joiden\nkeskuudessa suomalaiset lähetyssaarnaajat vaikuttavat, on banturotuinen\nneekerikansa. Alueen eteläosassa asuu buurien ja hottentottien\nsekaannuksesta syntynyttä sekarotua.\n\nSaksan Lounais-Afrikka on suureksi osaksi kuivaa aromaata ja harvat\nylängöltä laskevista joista jaksavat mereen saakka, mutta terveellisen\nilmanalansa vuoksi se kuitenkin on houkutellut tuhansittain valkoisia\nsiirtolaisia, etupäässä saksalaisia. Laajoja hyviä laidunmaita on\nalueen pohjoisosissa, josta muuan kulma pistää aina Sambesiin saakka.\n\nLivingstonen suuri matka Afrikan poikki houkutteli löytöretkeilijöitä\nEtelä-Afrikan vähän tunnettuihin länsiosiinkin. Englantilainen\nGalton ja ruotsalainen Andersson, molemmat innokkaita metsästäjiä,\nkulkivat 1850-51 Walfishbaista uutta reittiä Livingstonen löytämälle\nNgami järvelle. Sillä kerralla he eivät tosin perille päässeet, vaan\ntutkivat Damara-maan itäosia; vasta v. 1853 Andersson vaivalloisen\nretken jälkeen saavutti Ngamin, kuten olemme ennen kertoneet. Galton\ntutki Ambomaata. Kaikkien näitten maitten riistarikkaus oli niihin\naikoihin vielä suuri, niissä samoili suuret laumat antilooppeja,\nsebroja, kirahveja, sarvikuonoja, elefantteja ja strutseja, mutta\nampuma-aseitten leviäminen maanasukkaittenkin keskuuteen on\nvaikuttanut, että riista on vähentynyt sangen vähiin. Kasvitieteilijä\nWelwitsch retkeili samoihin aikoihin rannikolla ja löysi hänestä\nnimensä saaneen puun (_Welwitschia mirabilis_), joka ehkä on luomisen\nmerkillisin puu. Sen runko on tuskin vaaksan korkuinen paksu kanto,\njota vahva korkkikaarna suojelee haihtumista vastaan. Kahden puolen\non kaksi pitkää nauhamaista lehteä, jotka lepäävät maan päällä ja\nvoivat olla kolmen metrin mittaiset. Kantomaisen rungon reunoissa ovat\nkävyt, jotka ovat' männynkäpyjen näköisiä. Vankka ja syvälle ulottuva\npaalujuuri imee tälle omituiselle puulle kuivasta maasta riittävästi\nkosteutta; pystyssä pysyäkseen se ei niin vankkaa juurta tarvitsisi,\nsillä se on korkeuttaan paksumpi.\n\nViime vuosisadan alkuvuosina pakeni Namakvamaahan eräs Afrikander\nniminen hottentotti-päällikkö surmattuaan buurin, joka oli häntä\npahoinpidellyt. Kerallaan joukko rikoksentekijöitä hän työsti ja\nhävitti maata, kunnes Angra Pequena lahden lähettyville asettuneet\nsaksalaiset lähetyssaarnaajat hänet käänsivät kristinuskoon. Hän\nlakkasi nyt murhaamasta ja rosvoamasta ja oli sitten lähetyssaarnaajain\nparas tuki. Hänen poikansa Jonker kuitenkin hylkäsi kristinuskon ja\nalkoi sotia, samoin kuin hänen isänsä nuorempana, vallaten muun muassa\nhereroitten maan. Saksalaiset lähetyssaarnaajat pyysivät v. 1868\nEnglannin hallitusta ottamaan maan siipiensä suojaan, mutta tämä ei\nsiihen suostunut, vaikka Preussin hallitus pyyntöä kannatti. V. 1880\nnamakva-kansa, jota nyt johti Afrikanderin pojanpoika Jan, uudelleen\nalkoi sodan hereroita vastaan, ja palauttaakseen rauhan ruhtinas\nBismarck vihdoin anasti maan Saksalle. Ainoastaan Walfish Bay, rannikon\nparas satama, ynnä saaret, jäivät Suur-Britannialle. Hottentotit\ntekivät Henrik Witboi nimisen päällikön johdolla sitkeätä vastarintaa,\nkunnes tämä v. 1894 teki saksalaisten kanssa rauhan ja maan valkoinen\nasutus saattoi todenteolla alkaa.\n\nEi täyttä kymmentä vuotta tätä rauhaa kestänyt. Valkoisten\nkauppiaitten petokset ja kiskomiset, saksalaisten virkamiesten tylyys\nja maananastukset saivat sekä hererot että hottentotit nousemaan\nkapinaan, jota kesti neljä vuotta ja jonka kukistaminen maksoi\nSaksalle 5000 sotamiestä ja valkoista siirtolaista ja 375 miljoonaa\nmarkkaa rahaa. Sotaa käytiin armoa antamatta kahden puolen. Lopulta\nsaksalaiset ryhtyivät kerrassaan hävityssotaan, karkoittaen suuren osan\nherero-kansasta Kalaharin sisäosiin vaimoineen ja lapsineen. Sinne\nheitä sortui tuhansittain. Vielä sitkeämmin pitivät hyvin asestetut\nhottentotit puoliaan, mutta lopulta heidänkin oli alistuttava.\nHereroita kaatui sodassa 20,000—30,000 henkeä. V. 1903 kaikkien\nalkuasukkaitten luku siirtokunnassa arvosteltiin 200,000 hengeksi, v.\n1908 vain puoleksi tästä määrästä.\n\n\n\n\nAngola.\n\n\nPortugalin siirtomaat Kongon suistamon eteläpuolella olivat orjakaupan\npääpaikkoja Afrikan länsirannikolla aina yhdeksännentoista vuosisadan\nensimmäisille vuosikymmenille saakka. Ja kauan senkin jälkeen, kuin\norjain maastavienti kiellettiin, jatkettiin Angolan sisäosissa\norjastuksia ja orjakauppaa, Portugalin hallituksen voimatta sitä estää.\nPortugalilaisten vaikutusvalta rajoittui enimmäkseen epäterveelliseen\nrannikkoon; rikas ja verraten viileä ja terveellinen sisämaan ylänkö\njäi oman onnensa nojaan. Vasta Afrikan jaon jälkeen Portugal on\nryhtynyt suuremmalla tarmolla kehittämään näitä luonnonrikkaita\nalueita. Niiden tutkiminen tai ainakin maantieteellisesti tunnetuksi\ntekeminen on enimmäkseen muukalaisten matkustajain työtä, mainitaksemme\nvain Livingstonen ja Cameronin. Muutamia portugalilaistakin on\nkuitenkin mainittava. Paitsi Silva Porto nimistä kauppiasta, joka kulki\nAfrikan poikki Liba—Liambein reittiä, Bangweolo järven eteläpuolitse\nja Shireä pitkin vähän ennen Livingstonea, vaikk'ei hänen matkansa\nmaantiedettä hyödyttänyt, matkusti majuri Serpa Pinto v. 1877—79\nBenguelasta tuntemattomien seutujen kautta Sambesille Lewanikan\nvaltakuntaan, tavaten siellä Coillardin. Viktoria putoukselta hän\nniinikään tuntemattoman maan kautta matkusti Transvaalin Pretoriaan,\nherättäen retkellään suurta huomiota. Ivens ja Brito Capello, kaksi\nportugalilaista upseeria, löysivät Sambesin latvajokien länsipuolelta\nuseita melkoisia jokia, jotka juoksevat etelää kohti kadotukseen\nKalaharin suolarämeihin. Suurin näistä on jo Anderssonin löytämä\nOkawango. Sambesin latvajokiakin nämä molemmat matkustajat selvittivät,\nrikastuttaen tutkimuksillaan huomattavasti maantiedettä.\n\n\n\n\nKamerun.\n\n\nPortugalilaiset purjehtijat 15:nnellä vuosisadalla Nigerin suistamon\nohi purjehdittuaan — sitä saman suuren joen suistamoksi käsittämättä\n— löysivät meren rannalta mahtavan, yli 4000 metriä korkean, suoraan\nmerestä kohoavan tulivuoren ja sen takaa lahden ja lahteen laskevan\njoen, ja tämän joen suistamolle he sen äyriäisrikkauden vuoksi antoivat\nnimeksi Rio dos Camarões», s.o. »äyriäisten joki». Nimeä sitten\nkäytettiin läheistä vuortakin mainittaissa. Englantilaiset alkoivat\nsanoa vuorta »Camerooniksi» ja jokea »Cameroon joeksi», ja saksalaiset,\nv. 1884 anastaessaan Guinean mutkan viimeisen perukan, nimittivät koko\nrannikon perukoineen »Kameruniksi».\n\nKamerun on joka suhteessa aito tuopillinen maa. Rannikolla vallitsee\nvuoden umpeensa kostea kuumuus, sisämaan ylängöt ovat kuivempia\nja viileämpiä. Ilmanala on rannikolla niin epäterveellistä, että\nmaanasukkaatkin siitä kärsivät, mutta vuoriston rinteillä on\nviileitäkin vyöhykkeitä, joihin valkoiset voivat alamaista paeta\nvoimien murtuessa. Saksalaisten ent. pääkaupunki Buea on 1000 m\nkorkealla Kamerun vuoren rinteellä. Rannikolla on mangrovemetsiä ja\nalavilla mailla ruohokoita, vuoristossa suurenmoisia aarniometsiä,\njoissa on paljon arvokkaita puita. Sisämaata kohti metsä harvenee,\nseudut muuttuvat avoimiksi puistomaisemiksi ja lopulta puuttomiksi\nsavanneiksi. Benuen pohjoispuoliset maat ovat rikkaat ja hyvin\nviljellyt, puuvillaa ja kumia saadaan runsaasti, oivat maissi-, vehnä-,\nriissi- ja sokeriruokovainiot todistavat maan hedelmällisyyttä.\nEläinkunta on runsas, elefantteja, virtahepoja ja sarvikuonoja,\njalopeuroja, leopardeja ja Afrikan savannien tavallista karjaa on\nrunsaasti, ja aarniometsissä elävät gorilla ja simpanssi. Alueen\npohjoisosissa, Adamauassa, joka on jaettu brittiläisen Nigerin ja\nKamerunin välillä, ja Bornun sulttaanikuntaan ennen kuuluneissa maissa\nasuu fulbe ja haussa kansoihin kuuluvia heimoja, mutta pääväestö on\nbantu-neekereitä. Fulbet, jotka ovat tulleet pohjoisesta, toivat\nmukanaan sarvikarjan ja hevosen, jotka ennen olivat Kamerunissa\ntuntemattomat. He ovat, samoinkuin haussatkin, muhamettilaisia,\nvarsinaiset neekerit pakanoita. Paljon lähetyssaarnaajia on kuitenkin\nollut maassa toimessa.\n\nKamerunin sisäosat pysyivät kauan tuntemattomina, osaksi epäilemättä\nsen omituisen kauppajärjestelmän takia, joka täällä vallitsi.\nKauppaa rannikon ja sisämaan heimojen välillä välittivät duallat\nja muut heimot, jotka eivät päästäneet vieraita kauppiaita\ntunkeutumaan sisämaahan. Tämä kauppajärjestelmä lakkasi kuitenkin,\nkun Saksa otti maan haltuunsa ja sisämaan kauppiaitten sallittiin\nsaapua merenrannalle. Sanagaa ja muita jokia tutkivat ensiksi\nlähetyssaarnaajat. V. 1893 tunkeutui von Stettenin johtama retkikunta\nsisämaahan, Passarge ja v. Uchtritz tutkivat Adamauaa, muita\nmainitsematta. Saksan valta maassa alkoi verenvuodatuksella, sillä\nkaikki rannikkoheimot eivät siihen suostuneet, vaan olisivat mieluummin\nruvenneet Suur-Britannian suojeluksen alaisiksi, ja vielä ankarammin\nsaksalaisten täytyi taistella sisämaassa, etenkin Adamauassa. V. 1902\nensimmäinen saksalainen sotilasretkikunta tunkeutui aina Tshad järven\nrannoille. Myöhemminkin tehtiin kapinoita, joihin eräiden saksalaisten\nvirkamiesten tyly mielivalta antoi aihetta. Kamerun vuoren korkeimmalle\nkukkulalle kiipesi jo v. 1861 Richard Burton kahden muun valkoisen\nkeralla. Tulivuorta luultiin sammuneeksi aina vuoteen 1909 saakka,\njolloin pääkukkula puhkesi purkaukseen, valaen rinteilleen valtavia\nlaavavirtoja.\n\n\n\nNigeria.\n\n\nSillä osalla Guinean poukaman rannikkoa, joka käsittää Nigerin deltan\nja maan sen länsipuolella, olivat beni-kansan kuninkaat mahtavimmat\nportugalilaisten ensiksi saapuessa näille rannoille viidennellätoista\nvuosisadalla. Varsinaisessa deltamaassa rannat enimmäkseen\nolivat pienien päälliköitten vallassa, asukkaat turmeltuneita\nja kykenemättömiä vastustamaan sisämaan heimojen rosvoretkiä.\nPortugalilaiset ja myöhemmin muutkin eurooppalaiset perustivat\nniiden keskuuteen kauppa-asemia, mutta niihin asettuneet valkoiset\neivät uskaltaneet liikkua kaukanakaan asemaltaan, sillä valtiollista\nvaikutusta ei heillä tällä rannalla ollut. Kahdeksannentoista\nvuosisadan lopulla englantilaiset olivat melkein kokonaan karkoittaneet\nmuut valkoiset kansallisuudet Nigerin suistamosta. He kävivät,\nsamoin kuin muutkin valkoiset, etupäässä orjakauppaa. Kun orjakauppa\nyhdeksännellätoista vuosisadalla hävitettiin, muodostui palmuöljy\ntärkeimmäksi kauppatavaraksi ja Nigerin suuhaaroja ja niitä muita\njokia, jotka sen kahden puolen mereen laskevat, sanottiin yhteisellä\nnimellä »öljyjoiksi».\n\nKun sisämaa ja Nigerin juoksu Mungo Parkin, Lander veljesten ja muitten\nbrittiläisten retkeilijäin matkain kautta oli tullut tunnetuksi,\nalkoivat englantilaiset höyrylaivoilla nousta Nigeriin. Seuraavien\nvuosikymmenien kuluessa tehtiin useita retkiä sisämaahan ja Lagos saari\nanastettiin Englannille tukiasemaksi orjakaupan hävittämistyössä,\nmutta ilmanalan murhaavan epäterveellisyyden vuoksi englantilaiset\nviranomaiset v. 1865 taas poistuivat tältä rannikolta. Kun siitä\nhuolimatta brittiläinen kauppa Nigerillä yhä kasvoi, otettiin rannikko\nkuitenkin uudelleen Suur-Britannian haltuun.\n\nWilliam Baikie perusti v. 1857 kauppa-aseman Benuen suuhun, minkä\njoen hän ennen oli pienellä höyrylaivalla tutkinut kauas ylämaahan\nsaakka. Se menestyi hyvin ja useita muitakin brittiläisiä kauppa-asemia\nperustettiin. 1880-luvulla ranskalaiset alkoivat tasavallan hallituksen\nkannatuksella kilpailla englantilaisten kanssa alisen Nigerin varrella,\nmutta kaikki englantilaisten yritykset yhdistettiin silloin suureksi\nNigerin komppaniaksi, joka alkoi niin ankaran kilpailun ranskalaisten\nliikehuoneitten kanssa, että näiden täytyi myydä kaikki etunsa\nenglantilaisille. Siten Englanti saattoi Berlinin konferenssissa\nv. 1884—1885 viitata siihen, että ainoastaan sillä oli Ali-Nigerin\nvarrella kauppaetuja, ja ottaa kaikki öljyjokien rannat suojeluksensa\nalaisiksi.\n\nSisämaassa kuitenkin vallitsivat verraten mahtavat muhamettilaiset\nhallitsijat, jotka eivät suinkaan olleet taipuvaisia miekan\niskutta alistumaan. Nigerin komppania, joka alussa hallitsi tätä\nuutta siirtomaata, voitti v. 1897 Nupen emiirin ja tämän jälkeen\nvalloitti Illorinin. Samaan aikaan syntyi Ranskan kanssa niin taajaan\nrajarettelöitä, että Englannin kruunu v. 1900 otti alueen hallinnon\nsuoranaisesti käsiinsä. Nigerin komppania pysyi siitä pitäen yksinomaan\nliikeyrityksenä. Sillä oli Nigerillä 30 höyrylaivaa ja tarkalleen\njärjestetty kauppakoneisto. Taivutettuaan kaikki Nigerian eteläosassa\nasuvat heimot valtansa alle, osaksi asevoimalla, englantilaiset\nryhtyivät laajentamaan vaikutusvaltaansa pohjoista kohti. Zaria\nmaakuntaan perustettiin koko siirtomaata varten uusi pääkaupunki,\njonka nimi on Zungeru. Kontagoran ja Nupen hallitsijat harjoittivat\nyhä suurta orjastusta ja uhkasivat brittiläisiäkin alusmaita.\nV. 1901 heidän maansa valloitettiin, emiirit pantiin viralta ja\nuudet emiirit velvoitettiin hävittämään orjuuden ja tunnustamaan\nSuur-Britärinian ylivallan. Samaan aikaan pakotettiin muutkin Benuen\nja Nigerin laaksossa olevat pikkuvaltiot tunnustamaan Suur-Britannian\nylivallan. Jolan emiiri voitettiin ja erotettiin. V. 1902 Bornun\ntäytyi alistua. Sokoto, Gando, Kano ja Katsena, kaikki fulbe-valtoja,\nolivat vielä itsenäiset. Sokoto oli näiden valtioitten kirkollinen\npää, Katsena opin keskus, Kano kaupan ja sotilasmahdin pääpaikka. Kun\nnämä valtakunnat eivät hyvällä suostuneet tunnustamaan brittiläistä\nylivaltaa, lähetettiin niitä vastaan v. 1903 retkikunta. Jo helmikuussa\nvalloitettiin Kanon pääkaupunki, joka oli erinomaisen vahvasti\nlinnoitettu, ja Sokoto alistui toukokuussa, taistelussa hävittyään.\nValloitetut maat saivat uudet hallitsijat, joiden täytyi tunnustaa\nSuur-Britannian yliherruus ja suostua orjakaupan hävittämiseen ynnä\nkaikenlaisiin muihin ehtoihin. Katsena ja Gando alistuivat nyt\nvapaaehtoisesti.\n\nNäiden sotain ynnä Ranskan ja Saksan kanssa tehtyjen rajasopimusten\nkautta perustettu brittiläinen siirtokunta on Afrikan taajimmin\nasuttuja ja toimeliaimpia maita. Nigerian väkiluku arvostellaan 15\nmiljoonaksi.\n\nVielä kirjavammat kuin tämän alueen kansalliset olot ovat väestön\nkulttuurioloi. Jotkut kansat, etupäässä haussat ja fulbet, ovat\nmelko korkealle kehittyneet, useat neekeriheimot taas ovat vielä\nihmissyöjiä ja kaikenlaisen verenhimoisen julmuuden villitsemiä.\nRannikolla asuva efik heimo, joka on ollut paljon yhteyksissä\nvalkoisten kanssa, on kuulu egbo nimisestä salaseurastaan, joka\nsuuresti muistuttaa vapaamuurareita. Egbo on salaperäinen henki, joka\nelää tiheiköissä ja jonka luullaan olevan läsnä seuran menoissa.\nSeuraan otetaan vain miehiä, ja jokaisen täytyy vannoa pitävänsä\nsalassa, mitä saa seurasta tietää siihen tullessaan. Egbon jäsenet\njakaantuvat seitsemään tai yhdeksään eri korkeaan luokkaan ja kuhunkin\nluokkaan vihitään uusilla menoilla ja vihittävän on vannottava uudet\nvalat, uudet ja yhä suuremmat maksut maksettava. Seuralla on myös\nvaltiollisia ja oikeudellisia tarkoituksia. Jos joku kärsii vääryyttä\negbon vallitsemassa piirissä, ei hänen muuta tarvitse kuin kääntyä\njonkun egbo-miehen puoleen tai egbo-huoneessa lyödä egbo-rumpua,\ntaikka vääryyden tekijän majan edessä puhaltaa egbo-torvea, paikalla\nseuran koko koneisto lähtee liikkeelle oikeutta jakamaan. Ennen tämän\nsalaseuran menoihin liittyi paljon raakoja tapoja, mutta brittiläisten\nviranomaisten on onnistunut taivuttaa se puolelleen järjestysvallan\napulaiseksi ja sivistyksen levittäjäksi.\n\n\n\n\nAshanti.\n\n\nEuroopan vallat pitivät Guinean rannikolle perustamansa siirtokunnat\nja kauppa-asemat senkin jälkeen, kuin orjakauppa oli lakkautettu ja\ntämän rannikon tärkein kauppatavara siten arvonsamenéttänyt. Orjakaupan\naikoina valkoiset sangen harvoin olivat tunkeutuneet sisämaahan,\njoka sen vuoksi yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella vielä oli\nsangen tuntematonta. Rannikkoheimot ja maan omat orjakauppiaat olivat\ntuoneet rannikolle sekä elävän tavaran että kullan ja norsunluun, mutta\norjakaupan lakkautuksen jälkeen valkoiset alkoivat itse retkeillä\nsisämaassa nähdäkseen, oliko sieltä muuta saatavana.\n\nJo 1810-luvulla Englannin hallitus lähetti lähetystön Ashantiin, jonka\nkuningas vallitsi Kultarannan takamaata ja oli sieltä tehnyt Englannin\nsuojeluksen alaisiin mailiin rosvoretkiä. Ashantin pääkaupunki Kumassi\noli niin rikas ja ylellinen, huoneet koristellut, asukkaitten puvut\nkalliit, että englantilaiset lähettiläät hämmästyivät. Samalla tässä\nmaassa kuitenkin harjoitettiin mitä kauheinta ihmisuhrausta; kuningas\noli vähää ennen teurastanut 3,000 henkeä äitivainajansa haudalla, ja\nuhrien joukossa oli 2,000 Englannin alueelta ryöstettyä sotavankia.\nAshantin tosin täytyi taipua rauhaan, mutta rauha ei nyt eikä\nseuraavillakaan kerroilla ollut pitkällinen.\n\n1870-luvulla Englannin hallituksen lopulta täytyi ryhtyä tehokkaampiin\nkeinoihin saadakseen aikaan pysyvän rauhan. V. 1873 se lähetti Sir\nGarnet Wolseleyn johtaman retkikunnan Kumassihin ja helmikuun 4:ntenä\ntämä kaupunki väkirynnäköllä valloitettiin ja poltettiin, jonka jälkeen\nAshantin kuningas teki rauhan, sitoutuen muun muassa lakkauttamaan\nihmisuhrit.\n\nV. 1896 Englanti laski Ashantin valtansa alaiseksi, mutta tästä oli\nseurauksena uusi sota. Englantilaiset valloittivat lyhyen sotaretken\njälkeen Kumassin, josta nyt tehtiin englantilaisvallan tukipiste.\nAshantin kuningas vietiin maanpakoon.\n\nAshantin jälkeen on itäänpäin kapea Togomaa, jonka Saksa viime\nvuosisadan lopulla anasti, mutta menetti maailmansodassa Englannille\nja Ranskalle, ja sen itäpuolella Dahome, jossa viime vuosisadalla\nvallitsivat samanlaiset olot kuin Ashantissakin.\n\n\n\n\nDahome.\n\n\nDahomen hallitusmuoto oli kaikkein hirmuisinta hirmuvaltaa. Kaikki,\nkorkeimmat virkamiehetkin olivat orjia. Kerran vuodessa toi joka mies\nkuninkaalle veroa ja samalla pantiin toimeen juhlia, ja inhottavia\nihmisuhreja. Uskonto oli raa'inta epäjumalanpalvelusta. Kaikenlaisten\nfetishien ohella palveltiin käärmeitäkin, joilla oli oma temppelinsä.\n\nRanskalaiset olivat jo kauan tehneet kauppaa Dahomen matalalla\nrantueella, huolimatta rantavesien karisuudesta ja vaarallisuudesta; ja\n1860-luvulla koko rantue suostui tunnustamaan Ranskan suojelusvallan.\n\nDahomen hallitsija ei kuitenkaan suostunut siihen, että hänen\nvasallinsa rupesi ulkovallan suojelukseen, vaan alkoi sodan.\nRanskalaiset eivät heti voineet ryhtyä tehokkaisiin vastatoimiin, vaan\nGle-Gle ja hänen poikansa Behantsin saivat moneen kertaan retkeillä\nRanskan alueella ryöstämässä. V. 1890 Ranskan hallitus kuitenkin\npäätti ryhtyä täydellä todella Dahomea kurittamaan ja eversti Dodds\nlähetettiin johtamaan sisämaahan retkikuntaa.\n\nDahomen kuninkaan armeija ei ollut halveksittava. Siihen kuului 12,000\nsotamiestä ja -naista — luvusta nimittäin oli suuri osa naisia.\nAmatsonijoukkoon kuului 3,000 naista, joitten tuli elää naimattomina\nja joiden toimena sotaretkillä oli varsinkin ryöstäminen. Behantsinin\narmeija oli suureksi osaksi ampuma-aseilla varustettu. Olipa sillä\nmuutamia Kruppin tykkejäkin ja kuularuiskuja, jotka kuningas oli\nostanut Togomaan saksalaisilta.\n\nDoddsilla oli 3,500 miestä, joista puolet eurooppalaisia, kun hän\nsyyskuussa 1892 lähti rannikolta Abomea, Behantsinin pääkaupunkia\nvalloittamaan. Behantsin koetti yllättää tämän joukon matkalla moneen\nkertaan, mutta vaikka sankat troopilliset metsät helpottivatkin\ntämmöisiä yrityksiä, torjui Dodds ne kuitenkin ja tiensä metsään\nraivaten eteni vakaasti Dahomen pääkaupunkia vastaan. Koton, pyhän\nkaupunkinsa luona dahomelaiset tekivät urhoollista vastarintaa, mutta\nheidät voitettiin sielläkin ja marraskuun 17:ntenä Dodds saavutti\nAbomen, jonka hän kuitenkin tapasi poltettuna ja autiona. Hän julisti\nDahomen Ranskan siirtomaaksi. Kun Behantsin myöhemmin saatiin vangiksi,\nvietiin hänet maasta pois Martiniqueen loppuaikojaan viettämään.\n\n\n\n\nMadagaskar.\n\n\nMadagaskar, Uuden Guinean ja Borneon jälkeen suurin maailman saarista,\non vuodesta 1896 ollut Ranskan siirtomaa ja on nykyjään kauttaaltaan\ntutkittu. Tämän työn ovat suorittaneet etupäässä ranskalaiset.\nMaantieteellisiä seikkoja ei se tosin ole sanottavasti tarjonnut,\nsaaren rakenne kun on varsin yksinkertainen. Korkea vedenjakaja kulkee\nitärannikkoa saaren päästä päähän, viettäen jyrkästi itään, loivasti\nlänttä kohti, niin että saaren sisusta on kalteva ylätasanko. Saaren\nsisäinen rakenne, sen kasvisto ja eläinkunta ja väestö sitä vastoin\novat sangen mieltäkiinnittävät. Sekä eläimistö että kasvisto ovat sukua\nIntian eläimistölle ja kasvistolle, jonka vuoksi on luultavaa, että\njoko saarivyöhyke tai manner on ennen yhdistänyt sen Intiaan. Väestö\ntaas on, vaaleampi osa malaijeja, tummempi melaneesialaisia. Hovain\nkieli on malaijilainen.\n\nArabialaisille Madagaskar oli tunnettu jo hyvin varhain ja\nsangen aikaisin heillä jo oli siirtokuntia sekä luoteis- että\nkaakkoisrannalla. Kieleen on siten joutunut arabian kielestä\nhyvin vanhoja lainoja, jotka käsittävät etenkin kaikki korkeammat\nsivistyssanat.\n\nPortugalilaiset tutustuivat Madagaskariin sangen pian sen jälkeen kuin\nolivat Intian meritien löytäneet, mutta eivät he, eivätkä muutkaan\nEuroopan purjehtijakansat heidän jälkeensä, koettaneet saada saarella\npysyvää jalansijaa. Madagaskarin vanhimmat valkoiset siirtokunnat\nolivat merirosvojen perustamat.\n\nJo sangen varhain asettui länsirannan salasoppiin merirosvoja,\nenglantilaisia, ranskalaisia, portugalilaisia y.m., tehdäkseen\nsieltä hyökkäyksiä Intiassa käyviä laivoja vastaan, ja autellen\nvillien tummaihoisten sakalavain pikkuruhtinaita toisiaan vastaan he\nampuma-aseineen saivat rannikolla suuren vaikutusvallan. Jokainen\nmerirosvopäällikkö perusti itselleen oman pienen ruhtinaskuntansa,\npiti suuria orjalaumoja, jotka viljelivät hänen maataan, ja kokosi\nitselleen suuren haaremin. Sittemmin nämä pikkukuninkaat joutuivat\nkeskenään sotaan, ja sisällinen sota vähensi melkoisesti niiden lukua.\nSakalaavoja he, ollen alhaista sukua ja sivistymättömiä, sortivat\ntäydellisinä hirmuhallitsijoina. Sorto synnytti salaliittoja, mutta\nmiten kuten he niistä suoriutuivat ja vahvistivat sotilaallista\nvaltaansa siihen määrään, ettei lopulta kukaan kyennyt heitä\nvastustamaan.\n\nTällä kannalla olivat asiat, kun kaapparikapteeni Woods Rogers,\nsama, joka pelasti Aleksanteri Selkirkin Juan Fernandez saarelta,\nkävi tällä rannikolla orjia etsimässä. Hän saapui rannalle, jolla ei\nseitsemään tai kahdeksaan vuoteen ollut käynyt laivaa, ja tapasi siellä\nenglantilaisia merirosvoja, jotka olivat asuneet saarella neljänneksen\nvuosisataa. Alkuperäisestä joukosta oli vain yksitoista enää elossa,\nmutta sitä enemmän heidän lapsiaan ja lapsenlapsiaan. Ensin he\nkauhistuivat Rogersin laivaa, luullen sen tulleen heitä kiinniottamaan,\nmutta saatuaan piankin rauhoittavia tietoja he hiipivät esiin\npiilolinnoistaan ja uskalsivat käydä laivassakin. Ja he tulivat kuten\nruhtinaat ainakin, paljon palvelijoita ja passareita mukanaan. Puku\ntosin ei eurooppalaisten käsitysten mukaan ollut kovin ruhtinaallinen.\nNe vaatteet, mitä heillä oli ollut, olivat jo ammoin hajonneet\nrepaleiksi, niiden sijasta heillä oli harteillaan parkitsemattomia\nnahkoja, niin että he muistuttivat Herkulesta leijonantaljoineen. Jalat\nolivat aivan paljaat. »Ja kun heidän ruumiinsakin oli kauttaaltaan\nkarvainen ja parroittunut, niin' kylläpä he olivat villemmän näköisiä\notuksia, mitä ihminen voi mielessään kuvitella.» Orjilla he vaihtoivat\nitselleen vaatteita ja muuta hyvää, mutta vaikka he rupesivat lopulta\nhyvinkin tuttavallisiksi, eivät he maailman menosta välittäneet mitään,\neivätkä siihen nähden vaivanneet kysymyksillä. Laivan merimiehiä he\nkoettivat houkutella joukkoonsa ja olisivat varmaankin heidän avullaan\nvallanneet koko laivan, ellei Rogersin valppaus olisi tehnyt näitä\nyrityksiä turhiksi.\n\nMyöhemmin joku Madagaskarin valkoisista merirosvoista saavutti\nniin suuren vallan, että koetti anastaa koko saaren. Vähitellen he\nkuitenkin toinen toisensa jälkeen katosivat, joko saivat surmansa\nkeskinäisissä taisteluissa tai alkuasukkaitten kapinoissa tai jättivät\nhe valtakuntansa koettaakseen uudelleen merellä onneaan.\n\nHovat, Madagaskarin vaaleampi väestöaines, jonka hallussa itäinen puoli\nja keskusylänkö ovat, olivat jo vanhastaan pyrkineet saamaan saarella\nylivaltaa, ja yhdeksännentoista vuosisadan alussa se heille osaksi\nonnistuikin. V. 1810 nousi hovavaltakunnan valtaistuimelle Radama,\nponteva ja tarmokas hallitsija, joka päätti avata maansa sivistykselle\nja kristinuskolle, saaden kummassakin tarmokasta apua englantilaisilta.\nSuuren osan saarta hän laski valtansa alle. Englantilaiset\nlähetyssaarnaajat kehittivät hovain kielen kirjakieleksi, raamattu\nkäännettiin, kouluja ja seurakuntia perustettiin.\n\nRadaman jälkeen anasti kuitenkin kuningatar vallan ja hänen\naikanaan ja toimestaan kristinuskoa ruvettiin vainoamaan ja muutkin\nsivistystulokset jälleen suureksi osaksi menetettiin. Lähetyssaarnaajat\nkarkotettiin, satoja kristinuskoon kääntyneitä surmattiin, toisia\nmyytiin orjiksi tai pantiin vankeuteen, kun he eivät suostuneet\nuskostaan luopumaan. Vasta jälkeen vuoden 1863 kääntyivät asiat jälleen\nRadama I:n viittomalle tolalle. Hallitsijoina on Radaman jälkeen\nenimmäkseen ollut kuningattaria, mutta varsinainen hallintovalta\non kuitenkin ollut miehen käsissä, kuningattaren mies kun aina on\nensimmäinen ministeri.\n\nHovat olivat osoittaneet — samoin kuin myöhemmin Japani — siksi\nvilpitöntä kykyä ja taittoa vastaanottaa eurooppalaisen sivistyksen,\nettä he luultavasti olisivat kyenneet perustamaan kansallisen\nsivistyneen valtakunnan, jos ulkonaiset suhteet olisivat sen sallineet.\nSuur-Britannia tosin oli heidän itsenäisyydelleen suosiollinen, mutta\ntoinen oli Ranskan laita. Ranska mieli saarta itselleen ja saatuaan\njalansijan sakalavarannikolla sen olikin helppo sekaantua saaren\nasioihin. V. 1883 Ranska alkoi sodan, kun hovahallitus ei suostunut\nalueita luovuttamaan, ja v. 1885 tehdyssä rauhassa hovain hallituksen\ntäytyi suostua siihen, että Ranska sai saaren ulkoasiain johdon.\n\nMyöhemmin hovat kuitenkin koettivat vapautua Ranskan holhouksesta ja\nsiitä seurasi v. 1895 uusi sota, joka päättyi pääkaupungin Tananarivon\npommitukseen. Kuningatar jäi edelleenkin valtaan, mutta saari\nasetettiin Ranskan suojeluksen alaiseksi. Jo seuraavana vuonna syntyi\nkuitenkin kapina, jota kukistamaan Ranskasta lähetettiin kenraali\nGallieni. Hän sai käytettävikseen siksi huomattavat sotavoimat,\nettä hän saattoi valloittaa koko saaren, kukistaa sen hallituksen,\npakottaa kuningattaren luopumaan valtaistuimestaan ja tehdä saaresta\nRanskan siirtokunnan — huonosti hallitun, kuten Ranskan siirtokunnat\nenimmäkseen ovat.\n\n\n\n\n\nPETTYMYKSIEN MAANOSA.\n\n\n\n\nAustraalian sisäosain etsijät.\n\n\nEnsimmäiset purjehtijat toivat Intian meren itälaidalta löytämästään\nuudesta maanosasta niin masentavia tietoja, että kului kauan, ennenkuin\nsitä edes pidettiin anastamisen arvoisena.\n\nKun sieltä kuitenkin lopulta löydettiin hyötyisempiäkin rantoja ja\nniille oli perustettu elinvoimaisia siirtokuntia, ryhtyivät yritteliäät\nuudisasukkaat tunkeutumaan suuren manterensa salattuihin sisäosiin,\netsiäkseen sieltä yhä runsaampia luonnonantimia.\n\nMutta vain alussa tämä etsiskely todella johti suuriin saavutuksiin.\nKuta kauemmaksi Austraalian kaakkoiskulmilta retkeiltiin sisämaahan,\nsitä karummiksi muuttuivat ne seudut, joita retkeilijät löysivät, sitä\nuseampi sai palata pettynein toivein takaisin. Rannatonta autiutta,\nilottomuutta, tyhjyyttä kohdattiin enimmäkseen, minne vain kaakkois- ja\nitärannalta edettiinkin.\n\n\n\n\nSinivuoriston poikki.\n\n\nCookin ensimmäisen retken jälkeen perusti Englannin hallitus tälle\nrannikolle hänen löytämänsä ja nimittämänsä Botany Bayn (vert. III,\ns. 147) viereiseen Port Jacksoniin siirtokunnan, jonka ensimmäisiksi\nasukkaiksi lähetettiin vankeja. Näin syntyi Sydney, Uuden Etelä-Walesin\npääkaupunki. Yritys menestyi kutakuinkin, vaikka kotimaa koetti\nrajoittaa apunsa niin vähään kuin suinkin, ja myöhemmin perustettiin\njoukko muitakin siirtokuntia; kuten Melbourne, Adelaide ja\nlänsirannikon siirtokunnat. V. 1803 perustettiin Tasmanian ensimmäinen\nkaupunki Hobartown ja vankisiirtokunta oli sekin. Kun Sydney oli\npäässyt jonkun verran vaurastumaan ja kapea merenrannikko alkoi tuntua\nliian ahtaalta, alettiin sieltä tunkeutua Austraalian pelottaviin\nsisäosiin.\n\n\n\nBass.\n\n\nSitä ennen täytettiin kuitenkin ne aukot, jotka olivat jääneet maanosan\nulkopiirteeseen. Bass, nuori lääkäri, läksi nuoren Flinders nimisen\nmeriupseerin keralla seurailemaan Tasmanian rannikkoa, ja vasta nämä\nmolemmat pienellä »Tom Thumbillaan» löysivät salmen, joka erottaa\nsaaren mannermaasta, ja joka on saanut Bassin salmen nimen. Flinders\nmyöhemmin tutki Port Phillipsin, jonka perukassa nykyään on Austraalian\nloistavin kaupunki, Melbourne, ja paransi tarkkain luotausten ja\npaikanmääräysten kautta Austraalian useimpain rantain karttaa. Hänen\njälkeensä muut tätä työtä jatkoivat.\n\n\n\nEnsimmäiset sisämaan tutkijat.\n\n\nMutta sisämaan kartta oli kauan tyhjää täynnään. Toisinaan pääsi aina\njoku vanki karkaamaan sisäosiin, jossa hän joko nälkään tai janoon\nmenehtyi, taikka rupesi alkuasukkaitten keralla elämään, mutta nämä\neivät tuoneet tietoja näkemistään. Ne, jotka Sydneystä yrittivät\ntunkeutua sisämaahan, kohtasivat piankin Sinivuoriston muurin\nrotkoineen, seinämineen ja kuiluineen, eikä tämän vuoriston poikki\nnäyttänyt olevan mahdollista päästä millään keinoilla.\n\nJo ensimmäisinä vuosina Sidneyn perustamisen jälkeen koetettiin sieltä\npäästä noille vuorille, jotka taivaansinisenä seinänä juoksivat\nmerenrannikon kanssa 'yhdensuuntaisina, mutta välillä oleva maakin\noli niin ryhmyistä ja takkuista, ettei sen poikki ollut mahdollinen\npäästä ilman suuria ponnistuksia. Kun emämaa kuitenkin lähetti vankeja\nlaivanlastin toisensa jälkeen ja näille annettiin maata asuttavaksi,\nlevisi asutus muutamassa vuosikymmenessä vuoriston juurelle saakka ja\ntämän ahdistava vaikutus alkoi yhä kipeämmin tuntua.\n\nVuosia sen jälkeen kuin Sinivuoriston poikki oli ensimmäinen tie\ntehty, kävi Charles Darwin matkallaan maan ympäri siihen tutustumassa,\nja hänen kuvauksestaan saamme käsitystä ensimmäisten tienraivaajain\nvoitettavista vaikeuksista.\n\n»Nämä laaksot», hän kirjoittaa »Luonnontutkijan matkassa», »jotka\nniin kauan olivat voittamattomana esteenä toimitarmoisimpienkin\nsiirtolaisten yrityksille tunkeutua maanosan sisustaan, ovat\nsangen merkilliset. Suuria, käsivarren tapaisia lahtia ulottuu\npäälaakson haarautumain yläpäästä hietakivipöytämän sisustaan.\nHietakivi puolestaan usein lähettelee laaksoihin vuoriniemiä, jopa\nusein jättäen ne suuriksi, melkein eristetyiksi lohkioiksi. Jos\nmieli johonkin tämmöiseen laaksoon laskeutua, täytyy ehkä tehdä\nparinkymmenen mailin kierros. Muutamiin niistä ovat maanmittarit\npäässeet tunkeutumaan vasta aivan viime aikoina, eivätkä uudisasukkaat\nvieläkään ole voineet viedä niihin karjojaan. Mutta merkillisintä\nniiden rakenteessa on, että vaikka ne yläpäästä ovat monta mailia\nleveät, kapenevat ne tavallisesti suusta niin ahtaiksi, että niihin\non mahdoton päästä. Valtionmaanmittari Sir Thomas Mitchell koetti\nturhaan ensin kävellen, sitten ryömien valtavain hietakivipaasien\nvälitse nousta sen kuilun läpi, josta Grose joki laskee Nepeaniin.\nGrosen laakso tosin on yläpäästään, kuten omin silmin näin, mitä\nkaunein, muutaman mailin levyinen tasainen syvänne, mutta sitä ympäröi\njoka puolella kallioseinämät, joiden laen ei luulla millään kohdalla\nolevan vähemmän kuin kolmetuhatta jalkaa korkean merestä lukien. Kun\nWolganin laaksoon ajetaan karjoja (kulkemaani polkua pitkin, joka on\nosaksi luonnonmuodostus, osaksi maanomistajan tekemä), ei ole pelkoa\nsen karkuun pääsemisestä, sillä tätä laaksoa ympäröivät joka puolella\npystysuorat kallioseinämät ja kahdeksan mailia alempana se puolen\nmailin leveydestä kapenee vain kapeaksi rotkoksi, jonka kautta sekä\nihmisen että eläimen on yhtä mahdoton päästä.»\n\nMaan kartoittajain työ oli niin vaikea, että he joskus viikkokauden\nturhaan yritettyään päästä jollekulle hyvinkin läheiseltä näyttävälle\nkukkulalle, saivat kiittää luojaa, kun pääsivät pois niistä kurujen,\nrotkojen, kalliolaaksojen ja paasikoiden sokkeloista, joihin olivat\njoutuneet.\n\nBass, joka niin huomattavalla tavalla edisti Austraalian rantojen\ntutkimista, yritti Sydneystä käsin tunkeutua Sinivuoristonkin poikki,\nmutta joutui jo ensi rintamalla niin sekavaan kurujen ja rotkojen\nlabyrinttiin, että hänen tyhjin toimin täytyi palata takaisin. Hacking,\nmerimies hänkin, ponnisteli seitsemän päivää löytääkseen jotain juonen\ntapaista niiden sotkuisten vuorennokkain, harjanteitten, kurujen ja\nkuilujen läpi, joita joka puolella oli vastassa, mutta lopulta hänen\ntäytyi palata asunnoille vakuutettuna siitä, että ihmisen oli mahdoton\nmilloinkaan päästä näiden vuorien poikki. Muuan sotilashenkilö teki\nmonta yritystä, pitäen kaikista kokemuksistaan laajaa päiväkirjaa,\nmutta lopun lopuksi hänenkin täytyi heittää kesken. Cayley pääsi\nkuitenkin viime vuosisadan alussa tunkeutumaan siksi kauas, että hän jo\nluuli tulleensa viimeisen kalliorintaman päälle, mutta sen päältä hän\ntapasikin uuden seinämän, jonka päälle oli aivan mahdoton kiivetä ja\njosta oli mahdoton löytää ainoatakaan aukkoa. Hänen kokemuksistaan oli\nkuitenkin muille paljon apua.\n\nAnkara pakko lopulta johti voittoon. Uuden Etelä-Walesin siirtokunnat\nsaivat viime vuosisadan ensimmäisen vuosikymmenen lopulla kokea erään\nnoista aika ajoin sattuvista pitkistä pouta-ajoista, jotka ovat\nAustraalian ilmaston kirous. Sademäärä, joka ei tavallisinakaan vuosina\nole runsas, alkoi vähenemistään vähentyä. Joet alkoivat aleta, maa\nkuivua ja kasvullisuus kuihtua. Maanviljelys tyrehtyi, kun kylvetty\nsiemen ei itänyt, ja karjat, joitten luku oli kasvanut niin suureksi,\netteivät laitumet tuoreinakaan vuosina enää tahtoneet niille riittää,\nalkoivat ruoan ja veden puutteen vuoksi kuolla. Uudisasukkaita uhkasi\nperikato, nälkäkuolema kaikkia, jotka eivät hallitukselta saaneet\njokapäiväistä leipäänsä. Moni mies näihin aikoihin katseli ja katseli\ntuota sinistä seinämää, joka sisämaan puolella sulki uudisasutuksen\nalueet, erottaen kapean, kuihtuneen rantakaistaleen vuoren takana\nkuvitellusta runsaudesta. Mutta niin monta kertaa oli sen poikki\nyritetty turhaan tunkeutua, että näytti melkein mielettömältä yrittää\nsitä nyt, kun joet olivat kuivuneet ja kaikki ruoho lakastunut.\n\nKolme nuorta miestä, Wentworth, luutnantti Lawson ja Blaxland, päätti\nkuitenkin yrittää. Alussa he mikäli mahdollista kulkivat edellisten\nyrittäjäin jälkiä. Rinteitten jyrkkyys ei ollut ainoa vaikeus, mitä\nheidän oli voitettavana, ne olivat lisäksi ylenmäärin rosoiset,\ntäynnään syviä rotkoja ja kuiluja, joita purot olivat uurtaneet.\nErään mutkallevan harjanteen lakea kulkien he pääsivät kiertämään\nsyvän rotkolaakson, vaikka laki olikin niin kapea, että ratsuhevoset\ntuskin mahtuivat perättäisessä rivissä sitä kulkemaan. Edempänä\nharjanne kuitenkin leveni ja retkeilijät pääsivät sitä piikin pienelle\npöytämälle, jolla he viettivät ensi yönsä.\n\nMatkan jatkoa suosi sitten aluksi verraten tasainen maa, jolla ei ollut\nkuiluja ensinkään, kunnes tuli vastaan seuraava rosorintama. Siellä he\njoutuivat notkojen, rotkojen, äkkijyrkkäin kallioiden ja hirmuisten\nkuilujen sokkeloon, joka oli kymmentä kertaa pahempi kuin ensimmäisellä\nportaalla tavattu. Harjanne, jota he kompuroivat ylöspäin, saattoi\näkkiä päättyä parinsadan jalan korkuisen kuilun partaalle. Laakso,\njohon he olivat sanomattomalla vaivalla päässeet laskeutumaan, saattoi\nlopulta päättyä kuruun, jonka sulkivat monen sadan jalan korkuiset\näkkijyrkät kalliot. Tasaiselta näyttävä metsittynyt ala saattoikin olla\nlähempää tutkien aivan täynnään halkeamia ja rotkoja, jotka taajan\naluskasviston vuoksi olivat kahta vaarallisempia. Joka puolella oli\nvaikeuksia ja vaaroja. Ainainen tapaturman ja kuolemankin vaara uhkasi\nheitä heidän kiipeillessään lukemattomia rinteitä ja harjanteita,\njotka louhuisina ja ryhmyisinä sulkivat heidän tiensä. Ja tuskin oli\npäälle päästy, ennenkuin oli edessä kahta vaarallisempi mäenlasku.\nPäivän toisensa jälkeen he ahersivat ja ponnistelivat, voittaen yhä\nuusia vaikeuksia ja näyttämättä kuitenkaan pääsevän minnekään. Lopulta\nepätoivo jo alkoi vallata heidän mielensä. Mutta sitä suurempi oli\nsitten heidän hämmästyksensä, kun he, kavuttuaan kotvan rosoista\nselännettä pitkin, jolta jykevä metsä esti minnekään näkemästä, äkkiä\nhuomasivat tulleensa jyrkkään suistuvalle kallionpolvekkeelle, josta\noli vapaa näköala leveään avoimeen laaksoon, laaksoon joka vietti\nlänteen päin! Taivaanrannalla näkyi tosin edessäkinpäin rosoisia\nvuorijonoja, mutta niiden epätasaisuus ei ollut mitään sen rinnalla,\nmitä he jo olivat voittaneet.\n\n\n\nEvans löytää uusia jokia.\n\n\nKiivettyään laaksoon retkeilijät kulkivat muutamia maileja siinä\njuoksevan joen vartta ja tulivat vakuutetuiksi siitä, että se juoksi\nvuoriston poikki sisämaahan. Kuukauden poissa oltuaan he näine\ntietoineen palasivat Sydneyhin, jossa uutinen herätti mitä suurinta\ninnostusta. Valtionmaan mittari Evans lähetettiin oikopäätä työtä\njatkamaan.\n\nViikon Evans seurueineen oli matkalla, ennenkuin saapui siihen\npaikkaan, josta Wentworth tovereineen oli takaisin kääntynyt. Tuota\npikaa hän sai selville, että löydetty joki olikin Grosen syrjäjoki ja\nsiis palasi takaisin rannikolle, mutta kovin vaikeita matkoja ei enää\ntarvinnut kulkea, ennenkuin Evans saavutti todella vedenjakajan ja\nlöysi sen takaa sisämaahan laskevan joen. Viikon sitä seurattuaan ja\nihailtuaan sen rantain kauneutta ja viljavuutta, hän näki sen laskevan\nsuurempaan jokeen, jonka hän siirtokunnan maaherran kunniaksi nimitti\nMacquarieksi; alkuasukkaitten käyttämä nimi oli Wambool.\n\nMacquarie oli melkoinen joki, jonka varrella hedelmällisissä maisemissa\noli viljalta kenguruita, emuja ja muuta riistaa. Paljon alkuasukkaitten\nsavujakin Evans näki niinä kahtenatoista päivänä, jotka hän virran\nvartta kulki, mutta vain muutamia naisia ja lapsia hän tapasi.\n\nRetkikunnan palattua Sydneyhin ilosanomineen lähetettiin paikalla\nvankiosastoita rakentamaan vuoriston poikki tietä, ja huhtikuussa 1815\nmaaherra itse saattoi käydä uutta tietä pitkin vuoriston takana omin\nsilmin katsomassa löydetyn maan rikkauksia.\n\nEvans palasi sitten etsiskelyitään jatkamaan ja löysi toisia kauniita\nmaita kauempaa etelästä ja toisen joen, jolle hän, maaherran sukunimen\njo käytettyään, antoi hänen etunimensä Lachlanin. Siirtokunnassa tämän\nlöydön kautta yhä vahvistui toivorikas mieliala, ja samalla udeltiin\nja aprikoitiin moneen suuntaan, mihin nämä joet mahtoivat virrata ja\nlaskea.\n\n\nOxley tutkii Macquarien ja Lachlanin.\n\n\nVuoden 1817 alussa kuvernööri Macquarie lähetti valtionmaanmittarin\nluutnantti John Oxleyn tutkimaan edelleen molempia löydettyjä jokia,\nvarsinkin Lachlania, joka niistä näytti mielenkiintoisemmalta.\nKerallaan Evans ja valtion kasvitieteilijä, apulaisia ja kaksi venettä\nOxley huhtikuussa 1817 saapui Lachlanille, jolle molemmat veneet\ntyönnettiin varustuksia viemään, Oxleyn itse kulkiessa ratsain rantoja\npitkin. Joki oli 30 tai 40 metriä leveä ja suuria puita kasvoi sen\nrannoilla, muodostaen toisin paikoin lehväkaaria uoman yli.\n\n\n\nAlkuasukkaita.\n\n\nToisella rannalla nähtiin alkuasukkaita, joista parikymmentä ui joen\npoikki, nakaten yli tultuaan kivikirveensä valkoisten jalkoihin,\nollakseen yhtä aseettomat kuin nämäkin. He olivat rotevia, miehuullisia\nmiehiä, isopartaisia. Joillakuilla oli opossumin nahkoista neulotut\nviitat. Oxley keräsi joukon sanoja, voidakseen tuonnempana keskustella\nheimojen kanssa, mutta näytti siltä, kuin olisi joka heimolla ollut\noma kielensä, niin pienellä alalla näitä sanoja ymmärrettiin. Rannikon\nmurteita ei ensinkään ymmärretty vuoriston takana.\n\nRetkikunta kulki sitten myötämaahan lakeita maita, laatien karttaa\nja kooten kasveja. Ruohomaiden kanssa vaihteli matalia pensaikoita,\njotka suuresti hidastuttivat kulkua. Alkuasukkaitten ohuita sinerviä\nsavupatsaita näkyi lakkaamatta, mutta viikkokauteen ei tavattu\nainoatakaan sielua. Riistaa oli runsaasti ja joessa oivallisia kaloja.\n\n\n\nLakeuksilla.\n\n\nKuta kauemmaksi retkikunta eteni, sitä laihemmaksi kävi maa kuitenkin\nja kasvullisuus heikommaksi, kunnes matala harva pensasakaasia peitti\nlakeudet silmän siintämättömiin. Lopulta ei ollut helppo löytää sen\nvertaakaan laidunta kuin olisi hevosille tarvittu. Oxleyn arvolause\nmaasta alkoi käydä sitä huonommaksi, kuta kauemmaksi hän kulki, ja\nlopulta hän oli vakuutettu siitä, etteivät nämä lakeudet milloinkaan\nkelpaisi ihmisen asuttaviksi. Siinä hän kuitenkin erehtyi, sillä\nnykyään niillä on vahva asutus.\n\nTaivas oli kauttaaltaan ollut selkeä, sadetta ei kukaan muistanut\najatellakaan, maa oli halkeillut kuivuuttaan, mutta siitä huolimatta\nilmestyi äkkiä lähestyvän tulvan varoittavia oireita. Eräänä aamuna\nretkikunta huomasi joessa veden yön aikana nousseen yhden jalan.\nAinoa mahdollinen selitys oli se, että vettä oli satanut takana\nSinivuoristossa, josta oli loitottu 240 kilometriä, vieläpä niin\nrankasti, että vesi pian nousi äyräittensä tasalle ja alkoi tulvia\nniiden ylikin. Koko lakeus alkoi muuttua järveksi, jossa ei näkynyt\nainoatakaan paikkaa, mihin retkikunta olisi voinut leiriytyä.\nRetkikunnan tila ei suinkaan ollut kadehdittava. Joki alkoi hajaantua\nlukuisiin haaroihin, jotka lopulta aivan sekaantuivat syntyneeseen\nrämeeseen, niin etteivät veneet enää löytäneet uomaa. Matkustaminen\nkävi niin vaivalloiseksi, ettei päästy eteenpäin kuin mitättömiä\nmatkoja, ja kun vesi yhäkin nousi, ei Oxleylla ollut muuta neuvoa\nkuin poiketa Lachlanilta suoraan sivullepäin, päästäkseen kuivemmalle\nmaalle. Kun näytti mahdottomalta palata takaisin samaa tietä, kääntyi\nhän lounatta kohti, kulkeakseen siihen suuntaan merenrannalle saakka.\n\nSangen pian retkeläiset pääsivät jälleen kovalle maalle, joka aluksi\noli niin kuivaa, ettei ensimmäisenä päivänä tavattu vettä ollenkaan.\nToisenakin päivänä se oli suuren etsimisen takana ja vielä kolmantena\nja neljäntenäkin, niin että sekä miehet että juhdat alkoivat nääntyä.\nSitten alkoi edessäpäin näkyä korkeanlaisia vuoria ja eräälle näistä\nretkeläiset nousivat, nähdäkseen maata laajemmalta. Lakeuksilta nousi\ntäälläkin alkuasukkaitten korkeita savupatsaita, vaikka retkeilijät\nolivat luulleet maan olevan aivan asumatonta. Heidän takaisin\nleirilleen tullessaan olivat hevoset karanneet vettä ja laidunta\netsimään ja viikko kului, ennenkuin ne oli kaikki löydetty.\n\n\n\nPensastiheiköt.\n\n\nToukokuun viimeisenä päivänä retkikunta tuli vyöhykkeeseen, jossa\nkasvoi niin tiheässä oka-akaasiaa ja köynnöksiä, että sen läpi oli\naivan mahdoton päästä hakkaamatta tietä kirvein ja tomahawkein.\nMailittain täytyi näin raivata polkua, ennenkuin päästiin selvemmille\nmaille.\n\nKun hevosia alkoi kuolla veden ja laitumen puutteen vuoksi, ei Oxleylla\nollut muuta neuvoa kuin taas muuttaa matkan suuntaa ja pyrkiä pohjoista\nkohti. Sillä paikalla, jolta retkikunta kääntyi, olisi jälleen täytynyt\nhakata tie laajan akaasiapensaikon läpi, ja tämä, ynnä lakeuden yhä\nlisääntyvä karuus, sai retkikunnan muuttamaan suuntaa. Se ei saattanut\ntietää, ettei enää olisi tarvinnut montakaan päivämatkaa kulkea,\nennenkuin se olisi tavannut suuren Murrumbidgee-joen ja maan, joka on\nAustraalian hedelmällisimpiä.\n\nRetkikunnan oli edelleenkin yhtä vaikea löytää laidunta ja vettä,\njota paitsi miestenkin annoksia täytyi ruveta vähentämään, ja sitä\nsuurempi oli senvuoksi ilo, kun alkoi rankasti sataa. Ilo ei kuitenkaan\nollut pitkällinen, sillä parin päivän kuluttua maa oli kastunut niin\nveteläksi, että sekä miehet että hevoset upposivat siihen nilkkaa\nmyöden. Edelleen kulkiessaan retkikunta ällistyksekseen tapasi\nuudelleen Lachlanin, joka siis ei ollutkaan suohon kadonnut, vaan sen\nläpi juostuaan uudelleen jatkoi jokena lounatta kohti. Oxley lähti\nuudelleen sitä seuraamaan, johon kehoitti laitumenkin runsaus ja joen\nkalaisuus. Lakeuksilla, joilla metsät ja niityt vaihtelivat, oli sitä\npaitsi runsaasti kenguruita ja emuja. Hyviä maita ei kuitenkaan ollut\npitkältä, vaan joki katosi uudelleen suohon, sen takaa jatkoi jokena ja\nhävisi uuteen suohon. Tämän suon pohjan olivat äyriäiset kaivaneet niin\ntäyteen koloja, että sekä miehet että hevoset alituiseen kompastelivat.\nSoiden välinen maa oli taas vaihteeksi hyvän karua.\n\nHeinäk. 5 p. näkyi luoteessa vedenpinta, joka levisi rannattomiin\n— laaja tulvan peittämä suo, eikä lännessä muuta kuin joitakuita\njokea paartavia puita. Nyt loppui Oxleyn kärsivällisyys. »Tämän maan\nautiudessa on yksitoikkoisuutta», hän kirjoittaa, »joka väsyttää\nenemmän kuin voin sanoin kuvata. Yksi puu, yksi maanlaatu, yksi\nvesi, yhdenlaista lintua, kalaa tai eläintä on kymmenien ja satain\nmailien matkat.» Entistäkin varmempana siitä, ettei sisämaa kelvannut\nvalkoisten asuttavaksi, hän jälleen kääntyi suunnastaan, vaikk'ei hänen\nolisi suon takana kauaakaan tarvinnut Lachlania seurata, ennenkuin\nolisi tullut Murrumbidgeen.\n\nPaluumatkalla retkikunta alussa seurasi Lachlania, kunnes pääsi sen\nyli kulkemaan. Tavattiin sekä alkuasukkaita että heidän hautojaan,\njoista Oxley antoi jonkun avata, voidakseen laatia kertomuksen\nhautaamistavoista. Maa alkoi parantua. Akaasiat alkoivat puhjeta\nkeltaiseen kukkaan; kukat suuresti ilostuttivat niiden lehvien\nalakuloista värisävyä. Puissa näkyi joka puolella pykäliä, joita\nalkuasukkaat olivat niihin tehneet kivikirveillään, kiivetessään\nopossumeja etsimään. Elok. 10 p. alkoivat Sinivuoriston uloimmat\nharjanteet näkyä sinisinä, korkeina ja rosoisina. Pari päivää myöhemmin\nretkikunta metsäin läpi ratsastaessaan tapasi alkuasukkaita. Oxley\nkertoo kohtauksesta seuraavasti:\n\n\n\nAlkuasukkaita.\n\n\n»Olimme juuri pystyttäneet telttamme, kun kuulimme erään alkuasukkaan\nkivikirveen kalkkeen hänen puuhun kiivetessään. Hiivimme ääneti\npaikalle ja yllätimme hänet, juuri kun hän oli alas tulemassa. Hän ei\nhuomannut meitä, ennenkuin olimme aivan puun alla, ja hänen pelkonsa\nja hämmästyksensä oli sanomaton. Koetimme kaikin tavoin ystävällisillä\nliikkeillä saada hänet alas tulemaan, mutta turhaan. Hän huusi kovalla\näänellä, kutsuen ilmeisestikin tovereitaan apuun. Odottaessaan hän\nnakkasi meille saamansa saaliin, rengashäntäisen opossumin, kutsuen\nmeitä merkeillä sitä ottamaan. Pian tulikin siihen toinen alkuasukas ja\ntoinen laskeutui nyt puusta maahan. Molemmat vapisivat ylenmäärin, he\nolivat aivan pelosta juopuneet, tekivät tuhansia temppuja, nauroivat\nhillittömästi, tekivät päällään omituisia liikkeitä. He olivat\nmolemmat parinkymmenen ikäisiä nuorukaisia ja sekä kasvoiltaan että\nmuulta ruumiiltaan hyvän näköisiä, mutta nahka ja sen alainen lihakin\noli pitkin selkää ja ruumista viilletty pitkiin, kauhean näköisiin\nkaistaleihin, jotka olivat koholla ja jotkut kolmeneljännestuumaakin\nsyvät. Niitä oli niin taajassa, että alkuperäistä nahkaa tuskin\nnäkyi ensinkään. Tulokkaalla oli kolme tai neljä pientä opossumia ja\nkäärme ja nämä hän niinikään laski maahan eteemme. Talutimme heidät\ntelttaamme, jossa he siihen määrään ihmettelivät kaikkea, mitä näkivät,\nettä selväänkin huomasi, etteivät he ennen olleet nähneet valkoisia.\nMutta tomahawkeista he varmaan olivat ennen kuulleet, ehkä olivat niitä\nnähneetkin, sillä kun annoimme toiselle tämmöisen intiaanikirveen,\npainoi hän sitä rintaansa vastaan ja osoitti mitä suurinta iloa.\nIhailtuaan sitä jonkun ajan he huomasivat leveän nuolen, joka siihen\noli kummallekin puolelle leimattu ja joka tarkalleen muistutti emun\njälkeä. Tämä heitä huvitti suunnattomasti ja monta kertaa he osoittivat\nsitä ja emun nahkoja, jotka meillä oli kanssamme. Kaiken aikaa he\nkuitenkin tarkkaan hoitivat opossumiensa paahtamista ja tuskin olivat\nne vielä kauttaaltaan lämmenneet, ennenkuin he aukaisivat ne ja ottaen\nulos sisälmysrasvan tarjosivat sen meille parhaana herkkuna. Kun emme\nsiitä huolineet, söivät he sen itse ja peittivät opossumit jälleen\nkuumaan tuhkaan. Kun riistaeläimet näyttivät kauttaaltaan kypsyneen,\nlaskivat he ne, käärmeen ja meiltä saamansa esineet maahan, osoittaen\nmerkeillä, että he halusivat lähteä pois. Sen me tietysti sallimmekin\nja he myös saivat ottaa mukaansa vähät saaliinsa ja muita pieniä\nesineitä, mitä meiltä liikeni.»\n\nElokuun viimeisinä päivinä retkikunta saapui Bathurstiin, ensimmäiseen\nSinivuoriston taa syntyneeseen siirtokuntaan. Loppumatkan se\noli kulkenut Macquarien maisemien kautta, ja ne siihen määrään\nihastuttivat sen jäseniä, että siirtokunnan viranomaiset päättivät\nlähettää ylimaamittarinsa uudelle retkelle. Oxley oli retkellään\ntullut vakuutetuksi siitä, että Austraalian sisäosa oli suurena\njärvenä ja merenä, johon vuorilta lähtevät joet laskevat, Lachlania\nlukuunottamatta, jonka hän luuli päättyvän suohon. Tämä teoria sai\ntukea siitä, ettei oltu huomattu ainoankaan suuren joen laskevan\nmaanosan sisustasta mereen, vaikka rannat oli ympäriinsä jotenkin\ntarkkaan tutkittu ja kartoitettu. Myönnettiin kuitenkin mahdolliseksi\nsekin, että maanosan koko sisusta oli aavaa erämaata. Maaherra\nMacquarie lähetti nyt Oxleyn Macquarie-jokea seuraamaan niin kauas,\nettä näkisi sen joko laskevan otaksuttuun sisämereen tai kuivaan\nerämaahan häviävän.\n\n\n\nUudelle retkelle.\n\n\nToukokuussa 1818 Oxley lähti Bathurstista, mukanaan tälläkin\nkertaa Evans, pari muuta apulaista, lukuisa palveluskunta ja hyvin\nvarustettu retkikunta. Veneet lähetettiin nytkin jo edeltäpäin joelle.\nMacquarie-joki ja sen maisemat olivat aluksi noin parinsadan kilometrin\nmatkan hyvin viehättävät. Kauniit suvannot jatkoivat toinen toistaan,\nrannoilla kasvoi ruohoa ja isoja puita ja joella ui niin lukemattomat\njoukot sorsia ja mustia joutsenia, etteivät ne edes viitsineet lentoon\nnousta veneiden sivu soluessa. Oxley tapasi täällä alkuasukkaita,\njotka olivat hänelle tuttuja edelliseltä retkellä. Eräältä mieheltä\najeltiin hänen valtava partansa ja tämä ilahutti heimon muita miehiä\nsiihen määrään, että heidätkin oli kaikki ajeltava. Mutta muutoin\nalkuasukkaat tarkkaan karttoivat retkikuntaa, missä se suinkin oli\nmahdollista, paitsi semmoisilla seuduilla, missä he osoittivat ilmeistä\nvihamielisyyttä.\n\nVihamielisiäkin alkuasukkaita tavattiin, vaikka he enimmäkseen\ntyytyivät vain heristelyihin ja vaatimaan kädenliikkeillä ja vihan\neleillä vieraita poistumaan. Jotkut kuitenkin nakkasivat jonkun\naseenkin.\n\nKesäkuun lopulla maan ja joen luonne alkoi muuttua samanlaiseksi kuin\nLachlaninkin suoseuduilla. Se oli kauttaaltaan tasaista lietemaata,\nmutta parissa paikassa kohosi kuitenkin rannattomasta tasaisesta\nlakeudesta kallionkyhmy, jonka laelta oli laaja, vaikk'ei suinkaan\nrohkaiseva näköala. Edessäpäin näkyi vain lakeutta lakeuden takana\nja jokunen etäinen suo, itäpuolella taas mahtava vuorenselänne, joka\näkkijyrkin otsin suistui lakeuteen.\n\nMatkaa vielä jonkun päivän jatkettua alkoi joki tulvia äyräittensä\nyli lakeudelle ja edessä oli räme, jota Oxley lähti veneellä\ntutkimaan. Lähes viisikymmentä kilometriä hän tunkeutui tähän sankkaa,\nmiehenkorkuista ruokoa kasvavaan rämeeseen, jossa ei ollut mahdollista\nmitään nähdä ja jossa retkeilijät lopulta eksyivät virran uomastakin.\nOxley oli vakuutettu siitä, että hän nyt oli tullut otaksutun sisämeren\nmataliin rantavesiin, ja kääntyi takaisin muun matkueen luo. Siellä\ntäytyi odottaa kymmenkunta päivää Evansia, joka oli retkeillyt idässä\nnäkyvälle vuorelle, löytäen sieltä uuden melkoisen joen, joka sai\nCastlereaghin nimen. Sinne lähti sitten koko retkikunta, mutta uuden\njoen rannalla sen yllätti tulva, joka peitti koko lakeuden, niin että\nretkeläisten täytyi pienellä kunnaalla viettää seitsemän päivää veden\npiirittämänä. Tämän ajan kuluttua he saattoivat nousta melkoiselle\nvuorelle ja nähdä sieltä laajalle yli lakeuksien ja niihin päättyvän\nvuoristorintaman.\n\n\n\nVaikeita matkoja.\n\n\nLähtiessään matkaa jatkamaan he tulivat uudenlaiselle pahalle maalle,\njoka milt'ei vei voiton kaikesta, mitä he olivat siilien saakka\nkokeneet. Semmoista maata Austraaliassa tavataan monessa paikassa\nsateiden jälkeen. Ylinnä on paria kolmea tuumaa vahvalta kevyttä\nmultaa, jolla on niukka kasvullisuus, tämän alla taas kahdeksaatoista\ntuumaa vahvalta löyhää hiekkaa ja liejuista vettä ja pohjana kalliota\ntai kiveä. Kun siihen astui, pirskui vesi monta tuumaa korkealle ja\nriittävän suuren painon alla pintakerros puhkesi ja jalka upposi\nhietaan ja liejuun, takertuen siihen kuin suohon. Ihmisen oli kovin\nvaikea kulkea tämmöisen maan poikki ja hevosen melkein mahdoton.\nJonain päivänä päästiin vain kymmenkunta kilometriä etenemään ja\nsittenkin täytyi hevosten kantamukset purkaa ja viedä miesten selässä\npahimpain paikkani yli. Hevoset uupuivat siihen määrään, että ne heti\nleiripaikalla, kun kantamukset oli riisuttu, kävivät miesten ympärille\nmaata kuin koirat.\n\nElokuun 25 päivään saakka retkikunta ponnisteli tämmöistä maata\neteenpäin ja sanomatonta huojennusta tunsivat kaikki, kun lieju\nvihdoin loppui ja tultiin metsäisille kunnasseuduille ja laajoille\nruoholakeuksille.\n\n\n\nKaunis vesiputous.\n\n\nKääntyen sitten vuoriston poikki merenrannalle pyrkiäkseen retkeilijät\npiankin joutuivat sangen epätasaiselle maalle ja erään leveän joen\nvartta kulkiessaan näkivät tämän äkkiä katoavan syvään kuiluun.\nTarkemmin paikkaa tutkiessaan he huomasivat sen muodostavan putouksen,\njoka kauneudessaan voitti kaikki, mitä he olivat siihen saakka\nosanneet kuvitellakaan. Vesi putosi kahtia jakaantuneena pystysuoran\nkallioseinämän partaalta seitsemänkymmenen metrin levyisenä suihkuna\nseitsemänkymmenen metrin syvyiseen kuiluun, synnyttäen korvia huumaavan\npauhun ja kastellen katsojat vihmallaan kolmensadan metrin päähän.\nKierrettyään kallionhalkeamassa eteenpäin puolen kilometriä se\nuudelleen hyppäsi yhdellä kaatumalla kolmekymmentä metriä ja loikki\nsitten edelleen portaalta portaalle kolmen tai neljänsadan metrin\nkorkuisten kallioseinämäin välitse.\n\nRetkikunta kulki uutta suuntaa Sinivuoriston poikki ja voitettavat\nvaikeudet olivat suunnattomat. Tien löytäminen oli niin vaikeata,\nettä retkikunta toisinaan selänteitten yli kiipeillessään nousikin\nyhä korkeammalle, vaikka se jo oli tullut vedenjakajan poikki.\nParintuhannen metrin korkeudesta näkyi laajain metsäin takaa vihdoin\nTyynimeri.\n\nMerenrannikolla, noin 150 kilometriä Sydneystä pohjoiseen, alkuasukkaat\nolivat sotaisia ja kavalia ja retkikunnan täytyi taistella, ennenkuin\npääsi Newcastlen siirtokuntaan. Yksi miehistä haavoittui pahasti ja\nuseat muut nipinnapin välttivät surman, retkikunnan molemmat johtajat\nmuiden mukana.\n\nVielä kolmannenkin tutkimusretken Oxley teki. Lähetettynä\npurjealuksella etsimään paikkaa uudelle vankisiirtokunnalle hän\nlöysi 28:nnen leveysasteen pohjoispuolelta Austraalian itärannalta\nkauniin joen, jolle hän uuden maaherran kunniaksi antoi Brisbanen\nnimen. Sen suussa, joka muodostaa oivallisen sataman, on nykyään\nQueenslandin kaunis ja ripeästi edistyvä pääkaupunki. Oxley luuli joen\ntulevan kuvittelemastaan suuresta sisämaan järvestä, mutta myöhemmät\nmatkustajat piankin osoittivat tämän otaksuman perusteettomuuden.\n\n\n\nHume löytää Austraalian Alpit.\n\n\nOxleyn palattua toiselta retkeltään ei hallitus enää jatkanut sisäosain\ntutkimista, mutta sitä myöden kuin asutus tarvitsi uusia laitumia,\ntekivät yksityiset lyhyitä retkiä, vaikka tulokset suureksi osaksi\npidettiin itsekkäistä syistä salassa.\n\nMuita yritteliäämpi oli Aleksanteri Hamilton Hume niminen uudisasukas,\njoka jo seitsentoistavuotiaana teki Sydneystä etelään retkiä,\nlöytäen muun muassa Sinivuoriston kauneimmat järvet. Hovell nimisen\nmerikapteenin keralla hän v. 1824 lähti suuremmalle retkelle, kulkien\naluksi Murrumbidgee joelle, jonka latvat hän jo aikaisemmin oli\nlöytänyt. Hän ei kuitenkaan nytkään lähtenyt sitä laskemaan, vaan\nretkeili vuoriston kautta edelleen etelää kohti. Lopulta molemmat\nretkeilijät kuitenkin eksyivät vuoriston laaksoihin niin pahoin,\netteivät tahtoneet poiskaan päästä. He lisäksi riitaantuivat, niin että\nerosivat. Hovell lähti yhden miehen keralla omin päin kulkemaan, mutta\njoutui tuota pikaa niin pahaan pulaan, että hänen täytyi palata Humen\njohtamaan pääjoukkoon.\n\nKiivetessään sanomattomalla vaivalla kautta vuoriston eteenpäin\nretkeilijät tulivat eräälle selänteelle, jossa heidän eteensä avautui\nniin odottamattoman suurenmoinen näköala, että joka mies sitä\nkatsellessaan mykistyi ja vaipui äänettömään ihailuun. Siintäväin\naaltoilevain vuorenselänteitten takaa yleni kaikkea muuta ympäristöä\nylemmäksi mahtava vuoristolinna, kohottaen taivaan puhtaaseen sineen\nlumen peittämiä kukkuloitaan. Kaikkien mieleen välähti se ajatus, että\ntämä vuoristo ansaitsi Austraalian Alppien nimen, ja sen se on saanut\npitää meidän aikoihimme saakka, vaikka alkuasukkaittenkin nimeä, joka\non Warragong, mainitaan.\n\n\n\nMurray.\n\n\nRetkikunta kiersi vuoriston länsipuolitse, tavaten kauniita maisemia\nja hyviä laitumia, mutta tavan takaa valtavia rotkolaaksojakin,\njoiden poikki oli kiivettävä. Erään tämmöisen laakson pohjalta Hume\nlöysi ison, kirkasvetisen ja vuolaan joen, joka retkikunnan jäsenten\nkesken herätti mitä suurinta ihastusta. Se nimitettiin löytäjänsä\nmukaan Humeksi, mutta eräs myöhempi tutkija antoi sille uuden nimen,\nkutsuen sen Murrayksi. Se on Austraalian suurin joki, joka alkaa sen\nkorkeimmalta vuorelta.\n\nHume halusi päästä tämän joen yli, mutta Howellin mielestä se oli\nmahdotonta, ja siitä molemmat johtajat taas riitaantuivat, niin\nettä paistinpannukin halkesi heidän siitä tapellessaan. Hume keksi\nsen keinon, että kokosi suuren risukimpun ja verhosi sen öljytyllä\nkankaalla; se todella kantoi sekä hänet että vähin erin koko\nretkikunnan joen poikki. Warragongin toisella puolen retkikunta jatkoi\nedelleen lounatta kohti löytäen uusia jokia ja hyviä maita. Pahaksi\nonneksi oli kuitenkin ruoho kuivemmillaan ja alkuasukkaat, jotka kaiken\naikaa pitivät matkuetta silmällä, vaikk'eivät näyttäneetkään itseään,\nsytyttivät ruohon ja pensaikot pitkin matkaa palamaan, pakottaen\nretkikunnan tekemään monta turhaa kierrosta. Merenrannikon retkikunta\nvihdoin saavutti nykyisen Melbourncn seuduilla.\n\n\n\n\nSturt Darlingilla ja Murraylla.\n\n\nHumen ja Hövellin löydöt herättivät jälleen entistä suurempaa halua\nAustraalian sisäosain tutkimiseen, ja kun siirtokuntia v. 1828 jälleen\nkohtasi hyvin ankara kuivuus, otaksuttiin retkikunnan nyt voivan\ntunkeutua kauemmaksikin niihin ruokoa kasvaviin rämeihin, joihin\nOxley oli Macquarien jättänyt, ja vihdoin saavuttavan tuon kuvitellun\nsisämeren.\n\n\n\nCharles H. Sturt.\n\n\nKapteeni Charles Sturt, sotilas ammatiltaan, sai hallituksen varustaman\nretkikunnan johdettavakseen ja hän otti Humen apulaisekseen, jota\npaitsi retkikuntaan kuului kahdeksan muuta miestä.\n\nLähdettyään liikkeelle marraskuussa 1828, retkikunta kulki\nMacquarielle, joka nyt oli paljon vähentynyt siitä, mitä se oli Oxleyn\nkäydessä sillä kymmenen vuotta aikaisemmin, mutta aroilla vallitsikin\nnyt semmoinen kuumuus, että sokerikin suli peltilaatikoissa.\nAlkuasukkaita tavattiin ja Sturt sai muun muassa nähdä, kuinka he\npyydystivät joesta kaloja.\n\n»Illalla he kokoontuivat kosken alla olevasta suvannosta kaloja\npyytämään. He työskentelivät sangen järjestelmällisesti, kädessään\nlyhyet keihäät, jotka vähitellen hoikkenivat kärjeksi. Vanhanpuoleisen\nmiehen annettua merkin pyytäjät paikalla sukelsivat veteen niin hiljaa,\nettei kuulunut loiskaustakaan. Tuota pikaa nousi taas pinnalle mies tai\npari, kala kummallakin telkissään. Muut pysyivät veden alla minuutin\nvaiheilla, nousten sitten pinnalle kaikki saman kallion vieressä, jonka\nhalkeamiin he olivat saaliinsa ahdistaneet. Seitsemän kaunista lahnaa\nhe täten saivat ja antoivat kaikki miehillemme, vaikkeivät itse olleet\nkoko päivänä syöneet mitään. Itselleen he etsivät simpukoita.»\n\n\n\n\"Pyörä kiertää akselia\".\n\n\nSturt kohtasi retkellään paljon alkuasukkaita. Kuormavaunujen pyörät\nherättivät heidän suurinta ihmetystään. Sotilaat esiintyivät punaisella\nja keltaisella mitä rumimmin maalattuina, mutta heidän luottamuksensa\noli verraten helppo saavuttaa.\n\nKuta kauemmaksi retkikunta kulki, sitä tuntuvammaksi alkoi kuivuus\nkäydä ja se ruokoräme, josta Oxley oli kääntynyt takaisin, oli nyt\naivan kuivana. Päiväkausia retkikunta matkasi ruovostojen kautta,\ntavaten vain harvassa yksinäisiä allikolta ja siellä täällä putaan\nuoman, joka oli aivan kuivana. Lopulta vesi alkoi olla niin vähissä,\nettei sitä löytynyt etsimälläkään.\n\nRuokoalueen takaa tavattiin taas pensaslakeutta ja joki, jossa oli\nvähän vettä, ja joen partaalla melkoinen heimo, jonka asumuksia\nretkikunta saattoi lähestyä kenenkään huomaamatta. Nuori, tulen\nääressä istuva tyttö oli ensimmäinen, joka huomasi lähestyvät, mutta\nhän säikähti niin pahoin, ettei päässyt edes pois juoksemaan, vaan\nheittäytyi maahan pitkäkseen ja alkoi kamalasti parkua. Alkuasukkaita\nilmestyi majoistaan, mutta tuskin olivat he vieraat huomanneet, kun\nhe sytyttivät majansa tuleen ja palavat kekäleet kädessään hyppien\nja kiljuen juoksivat pensaasta pensaaseen, pistäen tulen niihinkin.\nMuutama päivä myöhemmin oli samaan heimoon kuuluvan metsästäjän ja\nHumen välillä vähältä syntyä verinen ottelu, joka kuitenkin tuli\ntorjutuksi. Vesilätäköt alkoivat olla niin matalat, etteivät ne enää\npeittäneet edes sammakoiden selkää, jonka vuoksi näitä oli kuollut ja\nmädännyt, niin etteivät hevosetkaan enää juoneet vettä. Alkuasukkaille\nse siitä huolimatta näytti kelpaavan.\n\n\n\nSturt löytää Darlingin.\n\n\nMutta seuraavana päivänä tultiin taas lakeudelle, jossa kasvoi ruohoa\nhevosten vatsaan saakka, eikä nyt tarvinnut kauankaan kulkea, ennenkuin\nretkikunta äkkiä tuli jalon joen partaalle, jonka uoma oli seitsemän-\ntai kahdeksankymmentä metriä leveä. Vesi näytti olevan syvää ja sen\npinta oli aivan täynnään pelikaaneja ja muita riistalintuja. Äyräät\nolivat niin jyrkät, ettei eläimiä voitu ajaa juomaan, mutta miehet\nahnaasti juoksivat janoaan sammuttamaan. Mutta julman pettymyksen\nhe kokivat, vesi oli niin suolaista, ettei sitä voinut maistaakaan.\nÄyräiltä löytyi kuitenkin suolatontakin vettä ja laidun oli hyvä. Sturt\noli taipuvainen uskomaan, että tämä joki oli tuon suuren kuvitellun\nsisämeren haara, ja nimitti sen uuden maaherran mukaan Darlingiksi.\nMaanasukkaitten antama nimi oli Karaula.\n\nRetkikunta alkoi seuraavana päivänä kulkea jokivartta vastavirtaan.\nTavattiin autio kylä, jossa oli seitsemänkymmentä majaa. Kylästä\nlöydettiin kaksi 90 metrin mittaista verkkoa, joista toisella,\nisosilmäisellä, pyydettiin kenguruja, toisella, pienisilmäisellä,\nkaloja. Jokirannassa yllätettiin neljä kalastajaa, jotka huomattuaan\nvieraat kiljuen juoksivat pensaikkoihin. Huutoon juoksi muitakin\nalkuasukkaita, jotka samoin säikähtivät ja kiljuen kääntyivät\nkäpälämäkeen. Kauaa ei nyt tarvinnut odottaa, ennenkuin pensaikosta\nalkoi kuulua hamuavaa ritinää ja sankkaa savua alkoi vyöryä yli\nmaiseman, kietoen retkikunnankin poimuihinsa. Se oli kuitenkin\nonneksi noussut joen törmällä olevalle kummulle, jonne liekit eivät\npäässeet, ja jäi siihen liikkumatta odottamaan. Yksi alkuasukas astui\npensaikosta esiin, lähestyi retkikuntaa, kumarsi ruumistaan eteenpäin,\nniin että kädet ottivat polviin ja tuijotti valkoisiin. Nämä eivät\nliikahtaneetkaan ja mieskin jäi hämmästyneenä asentoonsa, kunnes Hume\nalkoi hänen kanssaan keskustelun ja sai hänet lähemmä tulemaan. Ja pian\nkoko heimo kesyyntyi niin, että arvelematta lähestyi retkikuntaa.\n\nTämä heimo sairasti kovin ilkeätä ihotautia, johon päällikkö pyysi\napua, kutsuen sairaita näyttämään Sturtille vammojaan. »Sanomaton\noli hänen selitystensä ilmaisema huoli ja liikuttava se lempeä ja\nlohduttava ääni, jolla hän puhui väelleen, ja minuun todella koski\nkipeästi, kun en voinut hänen hätäänsä lieventää», kirjoittaa Sturt.\n\nMatkaa jatkaen Sturt piti virtausta tarkkaan silmällä, eikö se\nsäännöllisesti kääntynyt ja siis ollutkin vuoksi- ja luodeilmiön\naiheuttama. Mutta joki juoksi kuin juoksikin vakaasti samaan suuntaan\nja sitä näin tarkasti silmällä pitäessään retkikunta huomasi sen\nsaavankin suolaisuutensa pohjassa olevista suolalähteistä. Täällä he\näkkiä, rannattomalla lakeudella, kuulivat pamauksen tai jymäyksen,\nikäänkuin olisi kymmenen kilometrin päässä laukaistu järeä tykki.\nTaivaalla ei ollut ainoatakaan pilvenhattaraa, ei tuulenhenkäystäkään\ntuntunut, eikä Sturt voinut käsittää, mikä tämän kaikkien kuuleman\npamauksen aiheutti. Ja selittämätön se on vielä tänäpäivänäkin.\n\nSatakunnan kilometriä Darlingin vartta noustuaan Sturt palasi suoraan\nlakeuden poikki varastolleen, jonka hän oli jättänyt Macquarien\nvarteen, ottaakseen uusia eväitä. Macquarien ruokoräme oli yhä kuivunut\nniiden muutaman kuukauden aikana, jotka olivat kuluneet siitä, kun\nretkikunta menomatkalla kulki sen läpi. Maa näytti ylen kolkolta,\nei ainoatakaan kukkaa eikä viheriöistä lehteä näkynyt. Alkuasukkaat\nsytyttivät ruovostot palamaan sitä mukaa kuin retkikunta eteni, ja\nsankkaa savua tuprusi taivaalle, ajelehtien kuin ukkospilvet tuulen\nmukana.\n\n\n\nMykkä todistaja.\n\n\nVarastoaan lähestyessään retkeilijät näkivät alkuasukkaita, joista\neräällä oli valkoisen takki yllään. Oxley säikähtyi tästä kovasti,\npeläten alkuasukkaitten ehkä murhanneen ne miehet, joiden oli pitänyt\ntuoda lisäeväitä ja jäädä niitä vartioimaan. Niin ei kuitenkaan ollut\nasianlaita, miehet olivat hyvissä voimissa, vaikka alkuasukkaat\nolivatkin pari kertaa käyttäytyneet uhkaavasti. Näitä alkoi nyt tulla\nvarastolle pyytämään apua uhkaavaa nälkäkuolemaa vastaan, ja nämä\navunpyytäjät kertoivat, vaikka vastahakoisesti, mistä takki oli saatu.\nKaksi valkoista, luultavasti karannutta vankia, oli tullut heimon\nluo, ja alkuasukkaat olivat vaatineet itselleen koirat, joita heillä\noli pari kerallaan. Kun miehet eivät suostuneet niitä luovuttamaan,\nantoivat alkuasukkaat heille keihäät ja nuijat ja vaativat heitä\ntaisteluun. Taistelu ei kestänyt kauan, toinen miehistä kaatui ensi\nkeihäänheitolla ja hänen toverinsa, huomatessaan paon mahdottomaksi,\noli leikannut koirilta kurkut poikki — ja sitä tehdessään kaatunut\nkeihäiden lävistämänä. Heidät oli sitten molemmat syöty ja tästä\ntapauksesta oli takki muistona.\n\nViikkokauden levättyään Sturt maaliskuun 7:ntenä 1829 jälleen lähti\nliikkeelle, tavatakseen Darlingin vielä ylempänä. Matkalla hän kulki\nCastlereagh-joen poikki, mutta sen uomassa ei ollut tippaakaan vettä.\nSillä oli, samoin kuin kaikillakin sisämaan joilla, sisä-äyräät ja\nulko-äyräät, edelliset pitivät vettä uomassa tavallisen, jälkimmäiset\ntulvaveden aikana. Molempain äyräitten välinen maa oli erikoisen\nhedelmällistä ja sillä kasvoivat kauneimmat puut. Kuta kauempana, sitä\nvaikeampi oli löytää vettä ja laidun huononi melkein olemattomaksi.\nJossakin lampareessa oli kuitenkin siellä täällä vettä ja kalojakin,\njotka olivat melkein ainoa ravinto, mitä alkuasukkailla oli saatavana.\nHeidän puutteensa oli niin suuri, että heidän lukunsa nälkäkuoleman\nkautta jo tuntuvasti väheni, ja kylissä oli kosolta tyhjiä majoja.\nMaaliskuun 29:ntenä retkikunta jälleen saapui kirkkaalle vuolaalle\nDarlingille, jonka vesi täälläkin oli suolaista.\n\nEräässä kohtauksessa alkuasukkaitten kanssa Sturt heille näytti\nampuma-aseitten tehoa ja ampui puuhun luodin, ylläpitääkseen heissä\nterveellistä kunnioitusta valkoisia kohtaan. »Pamauksen vaikutus\nalkuasukkaihin oli todella naurettava. Toiset seisoivat ja tuijottivat\nminuun, toiset kaatuivat kumoon, toiset livistivät pensastoon, ja aika\ntyö oli, ennenkuin jälleen saimme ne koolle.»\n\nSturtin aikomus oli nousta Darlingia edelleen, mutta maa oli niin\nkamalan karua ja tyhjää, että yrityksestä täytyi luopua ja lähteä\npaluumatkalle. Paluumatkalla kului toinen puoli ajasta veden\netsimiseen. Mistä Darling alkoi ja minne se laski, ne kysymykset\ntäytyi jättää myöhemmille matkustajille. Alkuasukkaita ei tavattu\nkuin moniaita ja nekin olivat niin nälkiintyneet, että miehet\nkantoivat lapsiaan valkoisten luo, saadakseen hiukan ruokaa heidän\npelastamisekseen. Suurimmat metsän puutkin alkoivat riutua ja toisia\noli jo aivan kuivunut. Kaula pitkällä ja huohottaen emut etsivät\njokien uomista vettä, vaikka hukkaan, ja maanasukkaiden koira oli niin\nlaiha, että tuskin pystyssä pysyi ja näytti rukoilevan, että joku sen\nlopettaisi.\n\nDarlingin löytö herätti uudisasutuksissa mitä suurinta mielenkiintoa ja\nherätti samalla suuria toiveitakin, Sturtin matka kun oli osoittanut,\nettä Oxleyn hylkäävä lausunto sisämaan lakeuksista oli ennenaikainen.\nLöytöretkiä päätettiin jatkaa viipymättä ja jo marraskuun 3:ntena 1829\nSturt lähti Sydneystä uudelle matkalle, Humen löytämä Murrumbidgee\npäämääränään. Hume itse ei tällä kertaa lähtenyt matkaan, hän 'kun\npäätti edullisemmaksi hoitaa omia asioitaan. Hetkestä tuli Australian\nlöytöretkien loistavin, rohkein ja seikkailuista rikkain.\n\n\n\nSturtin retki Murraylle.\n\n\nMurrumbidgeelle saakka matka kävi seikkailuitta ja mukana tuotu suuri\nmerivene työnnettiin tälle kirkkaalle vuolaalle vuorijoelle, joka oli\nsekä leveä että syvä. Maan kauneus ja laitumien vehmaus herättivät mitä\nparaita toiveita. Jokirannan avoimissa metsissä nähtiin ja ammuttiin\npunaisia kenguruita ja runsaasti niissä näytti olevan muutakin riistaa.\nAlkuasukkaita nähtiin vasta joulukuun 2:sena, jolloin neljä miestä\neräänä sadepäivänä tuli valkoisten leiriin. Valkoisten pyynnöstä eräs\nmiehistä näytti, miten heidän oli tapana pyytää opossumeja.\n\nHän nousi kuivaan puuhun, jonka joka oksakin oli ontto, ja hakkasi\nkirveellä puun kylkeen aukon vähän sen paikan yläpuolelle, jossa hän\notaksui opossumin piilevän. Mutta eläin olikin noussut korkeammalle,\njonka vuoksi hän tukki koloon kuivia heiniä ja sytytti ne palamaan,\nsavustaakseen eläimen ulos. Puun sisällä, jossa oli kova veto, syttyi\nankara tuli raivoamaan ja oksain päistä tuprusi savua kuin höyrykoneen\ntorvesta. Puun terve pinta oli niin ohut, että Sturt pelkäsi sen tuota\npikaa palavan poikki, mutta alkuasukas nousi ylimmälle oksalle, kunnes\nopossum puoleksi kärventyneenä tuli ulos. Voitonriemuisena hän otti ja\nheitti sen maahan. Puussa rytisevä tuli, peloton mies ja tupruava savu,\njoka hänen ympärillään kierteli, tarjosivat omituisen alkuperäisen ja\nmieleenpainuvan näyn. Vähän sen jälkeen, kun mies oli tullut puusta\nmaahan, se kaatui kauhealla romahduksella.\n\n\n\nJokimatka Murrumbidgeellä.\n\n\nMurrumbidgee laajeni yhä alaspäin mentäessä, osaksi uomassaan\nolevista lähteistä. Maat muuttuivat avoimemmiksi ja täällä tavattiin\nalkuasukkaita, jotka olivat rumimmat, mitä retkeilijät olivat vielä\nmilloinkaan nähneet. Eräältä vanhalta mieheltä Sturt sai tietoja\netelämpänä juoksevasta Murraysta, joka miehen vakuutuksen mukaan oli\nvielä paljon suurempi joki. Vähän alempana kohdattiin toinen heimo,\njoka taas oli paremman näköistä kuin ainoakaan heimo, mihin Sturt\nvielä oli tutustunut. Siitä huolimatta he Sturtin mielestä epäilemättä\nolivat samaa alkujuurta. Heillä oli samanlaiset kuoppaan vaipuneet\nsilmät ja ylitse riippuvat silmäkulmat, korkeat poskipäät, paksut\nhuulet ja avoimet sieraimet, lyhyt tai kömpelö nenä, vankka vartalo,\nmutta hinterät ulottimet ja sileä tai kihara tukka kuin muillakin\nalkuasukkailla. Tavatkin olivat samat. Etuhampaansa he kiskoivat pois,\nviilsivät ruumiinsa liuskoihin, että liha nousi harjalle, koska arvet\nolivat heidän pääkoristuksensa, hankkivat ravintonsa samalla tavalla,\nmaalasivat itsensä samalla tavalla, ja käyttivät samoja aseita.\nRuovosta he valmistivat kevyen keihään, jolla taistelivat pitkän matkan\npäästä, nakaten sen, samoin kuin bumeranginkin, erehtymättömällä\ntarkkuudella. Lähitaistelua varten oli raskaampi keihäs. Vain vanhoilla\nmiehillä oli oikeus syödä emua ja vain naineilla taas syödä sorsia.\nKorroboriinsa eli juhlamenonsa he viettivät yösydännä, säestäen niitä\nomituisilla surumielisillä lauluilla, jotka sangen sattuvasti matkivat\nkaikenlaisten eläimien ääniä. Vaimojaan he pitivät hyvin huonossa\narvossa, etupäässä vain kuormajuhtina.\n\nSamoin kuin Macquarie ja Lachlan Murrumbidgeekin sitten hajaantui\nruokorämeeseen, mutta rämeen toisella puolella taas kokoontui uomaan,\njota kävi veneellä kulkeminen. Sturt sen vuoksi lähetti kuormavaununsa,\njuhtansa ja hevosensa takaisin vuoriston juurelle ja rakensi toisenkin\nveneen, jonka jälkeen hän kahdella veneellä lähti jokea laskemaan.\n\nRuokorämeen takana joki ahdistui kapeaan uomaan, jonka suuret,\nveden tuomat puut olivat melkein kokonaan tukkineet. Puut olivat\nilmeisestikin tulleet juuret edellä, niin että niiden pitkät\npahkuraiset oksat makasivat vastavirtaan päin. Veneitä täytyi mitä\nsuurimmalla huolella ohjata niiden ohi, oksat kun helposti olisivat\npuhkaisseet raskaasti kuormatut alukset.\n\nLiekoalueen läpi juostuaan joki kapeni yhäkin kapeammaksi ja kahden\npuolen kohosivat sen jyrkät äyräät sangen korkeiksi ja äyräillä\nkasvavat puut muodostivat joen päälle niin pimeän lehväkaarron, että jo\nviiden aikaan illalla täytyi leiriytyä. Seuraavana päivänä oli kuljettu\nuuden liekoalueen läpi, jonka jälkeen joki jälleen kapeni ja kävi kovin\nvuolaaksi ja mutkaiseksi, niin ettei aina nähnyt pariakymmentäkään\nmetriä kauemmaksi eteensä. Äkkiä keulamiehen huudahdus sai kaikki\nsäpsähtämään, että vene seuraavassa silmänräpäyksessä rikkoutuisi\nkiveen tai puuhun, ja jokainen jo oli valmiina jokeen hyppäämään\nveneen keventämiseksi, jos se olisi tarpeen. Mutta ennenkuin he vielä\nennättivät toisilleen sanaakaan sanoa, juoksi vene vinhaa vauhtia\nkahden äkkijyrkän nokan välitse ja äkkiarvaamatta ui ihanan laajan\nveden pinnalla.\n\n\n\nMurray.\n\n\n»Minun on mahdoton kuvata sitä vaikutusta, joka tällä äkillisellä\nmuutoksella oli meihin», kirjoittaa Sturt. »Annoimme veneitten uida\nvalloillaan eteenpäin. Mutta niin suurella voimalla oli Murrumbidgee\nmeidät ampunut suustaan, että sillä puhdilla uimme melkein\nvastakkaiseen rantaan saakka, katsellen kaiken aikaa vaieten ja\nihmetellen sitä väljää vettä, jolle olimme joutuneet. Ja kun loimme\nkatseen taaksemme, niin tuskin uskoimme silmiämme, että näkemämme\nvähäpätöinen aukko oli laskemamme kauniin ja jalon joen suu.»\n\nUusi joki oli sama, jonka Hume oli löytänyt ja joka oli hänestä nimen\nsaanut, mutta Sturt nimitti sen Murrayksi, ollen sitä mieltä, ettei\nHumen joki voinut olla muuta kuin tämän syrjäjoki. Murray oli noin\nsadan metrin levyinen siltä kohdalta, jossa Murrumbidgee siihen laski.\nSturt älysi löytäneensä Austraalian suurimman joen ja päätti laskea sen\nsuuhun saakka, olipa tämä missä tahansa.\n\nPari päivää laskettuaan kauniita, tyynesti virtailevia matkoja,\nretkikunta kohtasi alkuasukkaita, jotka ensin juoksivat pensaikkoihin,\nmutta pian ilmaantuivat suurella joukolla sotamaalissaan ja aseitaan\nkalistellen. Sturt sai kuitenkin heidän kanssaan aikaan mitä parhaat\nsuhteet. Kolmantena päivänä oli molemmilla rannoilla vielä enemmän\ntaistelunhaluisia alkuasukkaita, jotka eivät tahtoneet vähääkään\nkallistaa korvaansa rauhan äänille. Mutta Sturt ei hellittänyt,\nennenkuin oli heidätkin lepyttänyt, ja hyväksi lopuksi neljä miestä\nlähti veneihin oppaiksi.\n\nParina päivänä sitten ei näkynyt alkuasukkaita ensinkään, mutta toisen\npäivän iltana oppaat yrittivät selittää jotain valkoisille ja näyttivät\nsangen huolestuneilta, kun nämä eivät käsittäneet heidän tarkoitustaan.\nLopulta he pienistä tikuista rakensivat epäsäännöllisen halsterin\ntapaisen kuvion, ja kun valkoiset eivät tätäkään käsittäneet, katosivat\nhe yöllä pensaikkoon.\n\n\n\nTaistelun uhka.\n\n\nIhmeissään ja huolestuneena heidän käytöksestään Sturt seuraavana\npäivänä lähti oppaitta matkaan. Erään suvannon päässä hän komeitten,\ntaajalehväisten puitten alla huomasi suuren joukon alkuasukkaita, jotka\ntaisteluun asettuneina ja täydessä sotamaalissa lauloivat jonkinlaista\nsotalaulua. Sturt laski kuitenkin niin lähelle heitä, että selvään näki\nheidän monenlaiset sotamaalinsa. Toiset olivat sivelleet kylkiluihinsa,\nsääriinsä ja kasvoihinsa valkoista maalia, näyttäen luurangoilta.\nToiset olivat maalanneet itsensä puna- ja keltamullalla ja vielä\nruumiinsakin rasvanneet, niin että se kiilsi rasvasta. Eturivi seisoi\nvaiti, keihäät heittoon kohotettuina, takarivi piti suurta melua,\nsamoin kuin naisetkin, jotka olivat maalailleet itseään valkoisella ja\nkantoivat nuolivarastoita. Sturt ei näin ollen laskenut maihin, vaan\nohjasi keskijokea, alkuasukkaitten seuratessa rannalla, asettuen jos\njonkinlaisiin asentoihin ja rajusti huutaen.\n\nJoessa oli edessäpäin hiekkasärkkä, joka alkuasukkaitten puolelta pisti\nkauas virtaan. Tälle särkälle juoksi metelöivä joukko ja päälliköt\nastuivat vielä veteenkin, ollakseen lähempänä uhrejaan, ja sieltä\nantoivat joukoilleen ohjeita. Sturt alkoi käsittää, ettei tässä\nvoitaisi välttää taistelua, vaikka hän olikin sangen vastahakoinen\nverta vuodattamaan. Hän siis valmisti pienen joukkonsa taisteluun,\njakoi heille aseet ja patruunat, antoi ampumaohjeet ja neuvot painetin\nkäyttämisestä, jonka jälkeen hän uudelleen merkeillä koetti taivuttaa\nalkuasukkaita rauhaan.\n\n\n\nOdottamaton apu.\n\n\nSiitä ei kuitenkaan ollut vähääkään apua, mutta juuri kun hän jo\noli tähdännyt ja aikoi ampua, ilmestyi toiselle rannalle neljä\nkiivaasti juoksevaa alkuasukasta, joista edellä juokseva, jättiläinen\nmiehekseen, korkealta äyräältä hyppäsi jokeen ja uskomattoman lyhyessä\najassa ui sen alkuasukkaan eteen, jota Sturt tähtäisi, kävi hänen\nkurkkuunsa kiinni, sysäsi hänet taapäin, ajoi kaikki vedessä olevat\nsärkälle ja alkoi rannalla hyppiä niin villitysti ja raivoisena, että\nkaikki ällistyivät. Yhdessä silmänräpäyksessä venettä osoitellen\nhän seuraavassa pui nyrkkiä etummaisen nenän edessä ja polki maata\nkiukuissaan, kunnes hänen äänensä, joka alussa oli kirkas ja selvä,\nhukkui käheään mutinaan. Kaksi oppaista — nämä olivat samat miehet,\njotka illalla olivat leiristä hävinneet — jäi toiselle rannalle, mutta\nkolmas ui päällikkönsä rinnalle häntä tukemaan.\n\nSturt ja veneessä olevat hämmästyivät niin, etteivät tienneet mitä\nsanoa, mutta kun samalla vene ajautui matalikolle, hyppäsivät miehet\nheti jokeen ja työnsivät sen syvemmälle vedelle. Samassa he huomasivat\nuuden kauniin joen, joka yhtyi heidän jokeensa pohjoisesta tullen.\n\n\n\nDarlingin suulla.\n\n\nMolempien jokien väliselle kapealle kielekkeelle oli kokoontunut\nsuuri joukko alkuasukkaita. Pelastaakseen pelastajansa, joka yhä piti\npuhettaan, vaikka hänen kuulijansa näyttävätkin koko joukon lauhtuneen,\nSturt laski keskelle miesjoukkoa, joka seisoi uuden joen oikealla\nrannalla aseettomana, ja tämä käänsikin kaikkien huomion sinne. Sen\nhuomatessaan sotilaat unohtivat koko kiukkunsa ja alkoivat kuin hylkeet\nuida joen poikki. Vasta täällä Sturt huomasi, kuinka suuressa vaarassa\nhänen joukkonsa todenteolla oli ollut, sillä ainakin kuusisataa\nalkuasukasta hän näki törmältä, jolle hän oli noussut erään toisen\nvalkoisen kanssa, käyden pelotta alkuasukkaitten joukkoon.\n\nPelastajalleen retkikunta antoi paljon lahjoja, jotka herättivät\nmuitten päälliköitten kateutta ja saivat heidätkin lahjoja vaatimaan.\nMutta huomauttaen heidän äskeistä vihamielisyyttään Sturt ei antanut\nheille mitään.\n\nSturt souti jonkun matkaa uutta jokea, aina rannasta rantaan\njännitettyyn verkkoon saakka, mutta kääntyi sitten takaisin. Hän arvasi\nsen Darlingiksi, kuten se todella olikin. Valtavia kauniita puita\nkasvoi sen rannoilla. Sturt veti joen kunniaksi lipun mastoon ja miehet\nhuusivat kolme hurraata, alkuasukkaitten suu auki töllistellessä. He\nolivat valtavasti ihmetelleet soutamista ja vielä suurempi oli heidän\nihmetyksensä, kun purjeet äkkiä vedettiin mastoon ja veneet vinhaa\nkyytiä pakenivat myötävirtaan.\n\nKun retkikunta illalla laski maihin leiriytyäkseen, ilmestyi vähän\nmatkan päähän seitsemän alkuasukasta, jotka kutsuttaessa epäröiden\nlähestyivät. He merkeillä ilmoittivat saaneensa käskyn saattaa\nvalkoisia myötävirtaan seuraavan heimon rajalle, jossa he päälliköiltä\nhankkisivat heille vapaan matkan seuraavan heimon luo ja tämä taas\nedelleen sitä seuraavan heimon luo matkan päähän saakka.\n\nNäin todella kävikin ja retkikunta sai matkata häiritsemättä, vaikka\nsitä monessa kohden vaadittiinkin kaikin mokomin viipymään jonkun ajan.\nRetkikunta kuitenkin teki taivalta niin nopeaan kuin suinkin, eväät kun\nalkoivat huveta vähiin, ja pikemmin päästäkseen eteenpäin se hajoitti\ntoisen veneistään, niin että kaikki kulkivat samassa. Joesta pyydettiin\nkoukulla oivallista turskaa ja alkuasukkailta saatiin muita kaloja,\njoita nämä olivat erinomaisen taitavat pyytämään, sukeltaen sitä varten\njokeen jalat edellä, ettei syntyisi molskahdusta, joka olisi pelottanut\nkalat.\n\nJoen varrella asui hämmästyttävän paljon alkuasukkaita. Mutta kamalat\ntaudit olivat heidän keskuudessaan yleisiä.\n\n\n\nSturt saavuttaa meren.\n\n\nHelmikuun alussa joki kääntyi etelään ja pian alkoi sen vesi käydä\nsuolaiseksi ja edestäpäin alkoi kuulua valtameren rantahyökyjen\njyrinää. Joki laajeni järveksi, jonka kapea kannas erotti merestä,\nmutta etsimisistään huolimatta Sturt löysi kannaksen poikki vain yhden\nlaskuväylän ja sekin oli niin matala, ettei hän veneellään päässyt sitä\nkulkemaan. Rannikon kartoittajat eivät olleet huomanneet sitäkään ja\nsiinä syy, miks'ei kukaan ollut aavistanut, että Austraalian suurin\njoki tällä paikalla purki valtamereen vetensä. Kun rannikon asukkaat\nosoittivat leppymätöntä vihamielisyyttä, ei retkikunnalla ollut muuta\nneuvoa kuin palata samaa tietä, jota se oli tullutkin. Helmikuun\n18:ntena Sturt siis käänsi keulan kotia kohti.\n\nNousu vuolasta vastavirtaa oli sangen työlästä, etenkin kun\nelintarpeita täytyi käyttää hyvin säästellen ja helle oli tavattoman\nrasittava. Jokivarren heimotkaan eivät enää olleet yhtä ystävällisiä\nkuin menomatkalla, vaan koettivat monella tavalla houkutella\nretkikunnan väijytykseen tai ansaan. Joskus verinen yhteentörmäys\nnäytti melkein välttämättömältä, mutta lopun lopuksi se aina kuitenkin\nsovinnollisella menettelyllä saatiin vältetyksi.\n\nDarlingin suulla sitä vastoin ei nyt tavattu kuin muutamia perheitä,\njotka värjöttivät rannalla rankkasateessa. Ylempänä oli noustava koski,\njossa uupuneitten miesten voimat eivät tahtoneet riittää raskaan veneen\nnostamiseen kosken niskaan, mutta sama päällikkö, joka menomatkalla\noli pelastanut retkikunnan, tuli nytkin tovereineen apuun ja mitä\nhyväntahtoisimmin auttoi veneen kosken päälle. Murrumbidgeen varteen\noli menomatkalla jätetty varastoon ruokatavaroita ja tähän varastoon\nliittyi nyt nopeaan uupuvan retkikunnan koko toivo. Mutta kun se pääsi\npaikalle, olikin varasto tyhjä. Veneellä oli mahdoton nousta pidemmälle\nja vain kaksi miestä oli enää siinä kunnossa, että ne voitiin lähettää\nlähimmälle uudisasutukselle, jonne oli kahdeksankymmenen mailin matka.\nMuut jäivät odottamaan heidän paluutaan. Huhtik. 10:ntenä miehet\nlähtivät matkaan ja saman kuun 8:ntena varastolle jääneet söivät\nviimeisen jauhoannoksensa. Samalla kuitenkin palasivat avunetsijätkin,\njotka olivat tavanneet pienen apuretkikunnan, ja retkikunta oli siten\npelastettu.\n\nPaluumatka kävi enemmittä seikkailuitta tuttuja teitä.\n\n\n\n\nMitchell jatkaa Murray-Darlingin vesistön selvittelyä.\n\n\n\n\"Parturin\" valeet.\n\n\nSturtin suurenmoinen löytö herätti siirtokunnassa mitä suurinta\nihastusta ja intoa löytöjen jatkamiseen. Nyt ei enää ajateltu\nsisämerta, vaan kuviteltiin sen sijaan, että sisämaassa oli jos\nkuinka paljon mahtavia jokia. Muuan karannut vanki, jota sanottiin\n»Parturiksi», oli karkumatkoillaan elänyt alkuasukkaitten seurassa,\nkunnes hän itsekin oli enemmän musta kuin valkoinen. Hän oli opettanut.\nalkuasukkaat karjaa varastamaan, ja varkaudet olivat käyneet niin\nkiusallisiksi, että viranomaisten lopulta oli täytynyt lähettää\nretkikunta, joka otti »Parturin» kiinni. Kiinnijouduttuaan tämä mies\nkertoi sisämaassa tavanneensa suunnattoman joen, joka laski mereen\npohjoisrannikolla semmoiseen kohtaan, että se oli kokonaan jäänyt\nkartoittajalta huomaamatta, ja kulkeneensa itse satoja maileja tätä\nsamaista jokea. Jokea alkuasukkaat muka sanoivat »Kinduriksi».\n»Parturi» sanoi tuntevansa sen niin tarkkaan, että nimitteli kukkuloita\nja vuoristoitakin alkuasukkaitten nimillä. Murrayn löydön jälkeen sekä\nyleisö että viranomaiset alkoivat luulla, että tässä jutussa oli jotain\nperää. Vaikka Murrayn ja Darlingin vesistössä vielä olisi ollut niin\npaljon tutkittavaa, varustivat viranomaiset siis retkikunnan »Parturin»\nsuurta jokea etsimään. Silloinen ylimaanmittari Thomas Mitchell sai\nretkikunnan johtaakseen. Hänelle annettiin kahdeksantoista miestä\nja paljon eväitä, varusteita, vaunuja, veneitä ja muita tarpeita.\nMaaliskuun 24:ntenä 1831 retkikunta lähti Sydneystä matkaan.\n\n\n\nHukkayritys.\n\n\nAsutus oli levinnyt Sydneystä jo viidensadan kilometrin päähän\nja siitä eteenkinpäin oli maata etsiskelty laajalta ja löydetty\nDarlingm latvapuolesta uusien, siihen laskevien jokien latvoja\nSinivuoriston juurelta. Niitä ei kuitenkaan oltu tutkittu suuhun\nsaakka. Kasvitieteilijä Cunninghamin löytämää Namoita Mitchell alkoi\nedetä pohjoista kohti. Jokivarresta hän löysi »Parturin» rakentaman\nhirsiaitauksen, jonka luukasat kaunopuheliaasti todistivat hänen\ntodella tuottaneen suurta hallaa uudisasukkaitten karjoille. Namoista\neroten Mitchell kulki vuoriston kanssa yhdensuuntaisesti pohjoista\nkohti, vuoroin kärsien vedenpuutetta, vuoroin tullen joille,\njotka Cunningham jo ennen oli löytänyt. Alkuasukkaitten kanssa\nhänen ei onnistunut ylläpitää hyviä välejä, vaikk'ei suoranaista\nverenvuodatustakaan sattunut. Lopulta retkikunta saapui suuremmalle\njoelle, mutta se ei ollut »Kindur», vaan »Karaula» eli Darling,\njonka jo tunnemme. Mitchell kulki sitä alaspäin, huomaten sen veden\nvuorotellen suolattomaksi ja suolaiseksi, kunnes tuli sille paikalle,\njossa Sturt oli sen yhdyttänyt ja jossa vesi nytkin oli suolaista.\n\n\n\nTuhottu apuretkikunta.\n\n\nRetkikunnan täytyi lyhyeen lopettaa työnsä saatuaan tiedon, että\nalkuasukkaat olivat ryöstäneet apuretkikunnan, joka toi sille\nruokatavaroita, ja murhanneet kaksi miehistä; kolmas vain pääsi pakoon\ntuomaan retkikunnalle tiedon tapauksesta. Peläten kostoa alkuasukkaat\ntarkoin karttoivat Mitchelliä hänen paluumatkallaan ja antoivat\nsavuilla tiedon retkikunnan tulosta kulkea sitä myöden kuin se eteni.\n\nTämän retkikunnan annettua niin kielteisiä tuloksia varustettiin uusi\nDarlingia tutkimaan ja Mitchell määrättiin jälleen sen johtajaksi.\nHänellä oli 23 miestä ja mitä parhaat varustukset lähtiessään\nmaaliskuun 9:ntenä 1835 Sydneystä. Kuukaudessa hän ennätti niille\nlakeille, jotka Macquarien ruokorämeestä ulottuivat Darlingille.\nSuurinta haittaa taipaleen teolle tuotti jälleen veden niukkuus.\n\n\n\nCunninghamin katoaminen.\n\n\nMitchellin apulainen Richard Cunningham, luonnontutkijan veli,\nkatosi täällä tietämättömiin. Kun häntä ei kuulunut leiriin illalla\nluonontieteilyretkeltään eikä seuraavana aamuna eikä vielä sitäkään\nseuraavana aamuna, täytyi ryhtyä häntä miesvoimalla etsimään. Vasta\nhuhtikuun 23:ntena kaksi miehistä löysi hänen jälkensä ja viittä\npäivää myöhemmin hänen kuolleen hevosensa, hansikkaansa, ruoskansa\nja joitakuita muita esineitä. Sitten hänen jälkensä kartoitettiin,\nniin että päästiin selville hänen joka käänteestään kovalle maalle\nsaakka, jossa ne katosivat. Näin nähtiin, kuinka hän jo oli ratsastanut\ntakaisin mailin päähän retkikunnan reitistä, mutta sitten jälleen\nkääntynyt pois, kuinka hän oli sitonut hevosensa pensaaseen, siksi\nkuin nukkui, kuinka hevonen oli riuhtaissut itsensä irti ja lähtenyt\nomin päin vettä etsimään ja kuinka sen omistaja oli lähtenyt jalan\nsitä etsimään, sitten syönyt koiran, joka hänellä oli kerallaan ja\nvihdoin lähtenyt suoraa suuntaa kulkemaan etäiselle joelle, kunnes\nhänen jälkensä kovalla maalla katosivat. Seitsemänkymmentä mailia\nhänen jälkiänsä seurattiin; ne kiertelivät milloin yhtäänne, milloin\ntoisaanne. Ne olivat kulkeneet etsijäin jälkien poikkikin ja hän oli\nseurannut näitä milloin oikeaan, milloin väärään suuntaan.\n\nEtsijät sitten kohtasivat kaksi alkuasukasta, jotka merkeillä\nheille ilmoittivat yhden valkoisen kulkeneen Bogania alas useitten\nmyallien eli villien mustain kanssa. Joen hietaista uomaa etsittäissä\nlöydettiinkin Cunninghamin ja yhden alkuasukkaan jäljet. Niistä näkyi,\nkuinka hän eräässä paikassa oli kerrassaan hypännyt heittäytyäkseen\nlätäköstä juomaan. Huhtikuun 30:ntena, kolmetoista päivää Cunninghamin\nkatoamisen jälkeen, hänen jälkensä jälleen löydettiin yhdessä\nalkuasukkaitten jälkien kanssa, ja miehet niitä nopeammin seuratessaan\nhuomasivat omituisen ilmiön. Etelässäpäin kohosi pensaikosta sankka\nsavupilvi. Mitchell muutaman miehen kanssa ratsasti sitä kohti\nkiiruimmiten, toivoen sen olevan kadonneen merkkitulen, mutta sitten\nsavu yhtä äkkiä katosi kuin oli syntynytkin. Niille seuduille tultuaan\nhe eivät miltään suunnalta löytäneet ainoatakaan ihmistä.\n\nSeuraavana päivänä he tulivat sammuneen tulen paikalle, jossa oli\ntyhjiä simpukan kuoria, mutta jäljet jatkuivat yhä edelleen. Sitä\nseuraavana päivänä tavattiin pari alkuasukasta, joista toinen\nTakkijally nimeltään, osasi jonkun verran englantia. Takkijallylla oli\nvanha silkkinen kaulahuivi, jonka miehet luulivat olevan Cunninghamin,\nmutta tämä huomattiin erehdykseksi. Cunningham kuitenkin oli jo silloin\nkuollut, kuten myöhemmin saatiin selville, alkuasukkaitten surmaamana.\nAlkuasukkaat olivat tavanneet hänet kuljeskelemassa ravinnotta ja\nolivat häntä ruokkineet ja hyvin kohdelleet, kunnes hän muka oli tullut\nmielipuoleksi ja alkanut heitä pelotella. He olivat silloin tappaneet\nja luultavasti syöneet hänet.\n\n\n\nSavumerkit ja tulivaino.\n\n\nMitchell kuitenkin yhä toivoi kadonneen olevan hengissä ja jatkoi\netsimistään. Noustessaan eräälle kukkulalle hän kummakseen huomasi\nsavua nousevan eräältä kohdalta, jonne hän ei päässyt kulkemaan,\nja ympärilleen katsellessaan hän huomasi samanlaisen pitkän ohuen\nsavupatsaan nousevan joka kunnaalta, mitä näköpiirissä oli. He\nmatkasivat 64 kilometriä sinä päivänä, mutta heti levolle käytyään\nhe kuulivat tulen ritisevän pensaikossa aivan lähellä, joten heidän\ntäytyi valvoa koko yö. Heti aamulla he tulivat palavaan metsään, jonka\nalkuasukkaat olivat sytyttäneet monesta kohdasta siinä mielessä,\nettä tuli leviäisi niin nopeaan kuin suinkin. Silloin tällöin kaatui\nvaltavia puita ukkosta muistuttavalla rytinällä ja toisia huojui\npian kaatuakseen. Metsä oli harvaa, nurmea kasvoi puitten välissä,\nja savu vyöryi mahtavina pilvinä, lisäten näytelmän vaikuttavuutta.\nViisi mailia Mitchell ratsasti tämmöisiä seutuja, odottaen joka hetki\nkohtaavansa vihamielisiä alkuasukkaita. Kolme alkuasukasta tavattiin,\njoista yksi juoksi karkuun, mutta kaksi järkähtämättä jatkoi työtään,\nkaivaen maasta juuria ja sitten halkaisten ne, saadakseen niistä\nkosteutta. Mitchell antoi toiselle heistä tomahawkin, jonka hän\nottikin, vilkaisi valkoisiin ja jatkoi sitten hellittämättä työtään.\n\nPääjoukon luo palattuaan Mitchell käski koko retkikunnan jälleen kulkea\neteenpäin. Takkijally tuli mukaan oppaaksi. Hän kehoitti valkoisia\nvesipaikalle saapuessaan aina antamaan merkin tulostaan, etteivät\nalkuasukkaat säikähtäisi, jos heitä sattuisi paikalla olemaan. Pari\npäivää myöhemmin eräs retkikunnan miehistä sattui huomaamaan puitten\nvälissä vesiallikon ja Takkijallyn neuvon unohtaen juoksi oikopäätä\nsen luo. Alkuasukas istui sen viereen tekemänsä tulen ääressä ja\nvalkoisen niin äkkiarvaamatta esiintyessä nakkasi häntä bumerangeillaan\nja palavalla kekäleellä. Yksi bumerangi sattui valkoisen polveen ja\nkivusta kivahtaen hän kohotti pyssynsä ja ampui. Musta lähti juoksemaan\nhuutaen ja verta vuotaen suoraan sinne päin, missä Mitchell paraillaan\nteki havainnoitaan, joten hänet saatiin kiinni, ennenkuin hän ennätti\nnostaa heimoaan sotapolulle. Mitchell antoi Viedä hänet leiriin, jossa\nhänen haavansa sidottiin, jonka jälkeen hänelle annettiin ruokaa ja\nlahjoja ja hänet laskettiin näköjään tyytyväisenä menemään.\n\nToukokuun 25:ntenä retkikunta saapui Darlingille, jonka vartta\nretkikunta lähti alaspäin kulkemaan. Uoma oli niin louhuinen, ettei\nMitchell voinut sitä veneillään laskea, kuten hänen aikomuksensa oli\nollut.\n\n\n\nRuton tuhoja.\n\n\nNiistä heimoista, jotka Sturt oli samoilla seuduilla tavannut\nensimmäisellä matkallaan, olivat useimmat kuolleet niin vähiin, että\nvain muutamia henkiä oli jäänyt. Tauti, jota he olivat sairastaneet,\noli eloon jääneihin jättänyt kuin isonrokon arvet. Eräästä voimakkaasta\nheimosta, jolla Sturtin käydessä oli ollut 70 majaa, ei nyt ollut\njäljellä kuin viisi henkeä.\n\nAlempana heimojen miesluku oli suurempi ja niistä oli enemmän vastusta.\nSiellä ei oltu valkoisia vielä milloinkaan nähty ja uteliaisuus\nniin ollen oli suunnaton. Vaatteet olivat heille käsittämättömät,\nhe näyttivät luulevan, että ne kuuluivat valkoisiin luonnostaan, ja\ntaskut varsinkin heitä huvittivat, ja toinen toisensa jälkeen he\npistivät niihin kätensä — ja veivät mitä saivat. Kesäkuun 27:ntenä\nmustat osoittivat selvään vihamielisiä elkeitä — omalla omituisen\nalkuperäisellä tavallaan. Mitchell kuvaa tapausta seuraavasti:\n\n\n\nVihamielisyyttä.\n\n\n»Eräs miehistämme tuli kertomaan, että muuan alkuasukkaista oli uhannut\nhäntä keihäällään hänen kaitsessaan joen rannalla retkikunnan lampaita.\nMies oli näyttänyt hänelle viheriäistä oksaa (jota pidettiin rauhan\nmerkkinä), mutta musta mies oli niinikään ottanut oksan, sylkenyt\nsiilien ja sitten heittänyt sen tuleen. Kiiruhtaessani paikalle\nkolmen miehen keralla huomasin alkuasukkaan yhä olevan siellä eikä\nhän näyttänyt vähääkään pelkäävän. Ja kun minä lähestyin häntä,\nlehvä kädessäni, ravisti hän minulle omaa oksaansa ja heilutti sitä\npäänsä päällä aivan uuteen laatuun, ja samalla hän osoitti sillä,\nettä meidän piti mennä matkoihimme. Sitten hän mukanaan olevan pojan\nkanssa varpaillaan sangen sukkelasti heitti meitä vastaan multaa...\nIstuimme tavalliseen tapaan noin kolmensadan jalan päässä hänestä ja\nalkuasukkaalla oli kädessään kohotettu keihäs. Vihdoin hän poistui\ntörmää pitkin, osoittaen elkeillään, että hän aikoi lähteä heimoansa\nhakemaan, ja laulaen sotalaulua mennessään. Poika varsinkin oli innokas\nmeitä vastaan multaa heittämään.\n\n»Puoliviiden aikaan illalla saapui samalle paikalle joukko heimokunnan\nmiehiä, lehviä ojennellen, mutta tehden niillä nyt temppuja, jotka\nolivat meille aivan uusia. Mitä rajuimmilla ja ilmeikkäimmillä\nliikkeillä meitä vaadittiin poistumaan sinne mistä olimme tulleetkin.\nEtenin jälleen, kohottaen vihantaa oksaa korkealle, mutta kun\njoukon torjuvat elkeet kävivät kahta rajummiksi, pysähdyin jonkun\nmatkan päähän siitä. Seppämme paraillaan takoi joen rannalla,\njonne matkapajamme oli asetettu, ja tämä näytti herättävän heidän\nuteliaisuuttaan, jonka vuoksi kaksi alkuasukasta hiipi hänen luokseen.\nKuullessani sieltä päin paljon naurua otaksuin rauhan palanneen ja\nlähdin sinne lehvineni. Mutta sinne tullessani huomasin, että ne\nolivatkin kaikki meidän miehiämme, jotka nauroivat. Alkuasukkaat\neivät olleet suostuneet istumaan, vaan huiskuttehvat oksiaan meidän\nmiehillemme vasten silmiä, vieläpä olivat heitä sylkeneetkin, joka\nkaikki kärsittiin siinä toivossa, että siten saataisiin aikaan\nystävällisemmät suhteet. Rauhan pantiksi annoin sille miehelle, joka\nnäytti olevan heidän johtajansa, tomahawkin, jolla hän paikalla alkoi\nveistää puuta, osoittaen siten ymmärtävänsä sen käytännön. Kaksi toista\nvankkaa miestä vaati sitten raakamaisesti minua antamaan pistoolini,\njotka olivat vyölläni, jonka johdosta minä vedin toisen niistä esiin ja\nnähdäkseni vaikutuksen ammuin puuhun.\n\n»En voi tyydyttävästi kuvailla enkä kertoa sitä, mitä nyt seurasi,\nvaikk'en tapausta koskaan unohdakaan. Ikäänkuin he olisivat ennen\nepäilleet meitä pahoiksi hengiksi ja vihdoinkin saaneet luuloonsa\nvahvistuksen, he jatkoivat uhmaavia liikkeitään kymmenkertaisella\nraivolla ja säestivät temppujaan pirullisilla katseilla, rumilla\nhuudoilla ja sotalaululla — kyykkien, hyppien, sylkien, loikkien\nkeihäällä ja heittäen multaa meitä vastaan hitaasti peräytyessään.\nHeidän rumat kyykkyasentonsa, merkitsevät viittauksensa, hitaat\nhyppynsä, joita hurjan laulun sävel säesti, ja heidän kasvojensa\npirullinen uho — ne olivat vuoron aivan mustat, vuoron vain silmiä\nja hampaita — kaikki tämä oli todellista pandemoniumia. Villit täten\nhitaasti poistuivat joentörmää pitkin, hypellen kaiken aikaa piiriä\nkuin 'Macbethin noitaämmät', ja jättivät meidät odottamaan paluutaan\nja ehkä hyökkäystä seuraavana aamuna. Enemmät yritykset heidän\nsuostuttelemisekseen eivät enää tulleet kysymykseenkään.»\n\n\n\nUteliaisuutta ja varastelua.\n\n\nSeuraavana iltapäivänä he palasivat takaisin ja olivat paljon\nrauhallisemmalla päällä, niin että Mitchell saattoi tavata heidät\nheidän millään tavalla toistamatta edellisen päivän temppuja. Mutta\npian kävi ilmi, että heidän ainoa tarkoituksensa oli nähdä paja\nlähempää, sillä sepän luo he lähtivät, paikalla kun tervehdysmenoista\noli päästy. Siellä he paikalla alkoivat varastaa, mitä suinkin saivat\nkäsiinsä, välittämättä vähääkään siitä, näkivätkö muut miehet, kunhan\nvain seppä ei nähnyt. He ilmeisestikin olivat sitä mieltä, että\nasia koski vain häntä, eivätkä ensinkään suvainneet muiden puuttua\njuttuun. Varpaitaan he käyttivät yhtä näppärästi kuin sormiaankin ja\nsaattoivat katsoa seppää suoraan kasvoihin, molemmat kädet edessään,\nsamalla kun varpaillaan tarttuivat raudanpalaseen ja ojensivat sen\ntakana olevalle toverille. Vihdoin joku heistä yritti anastaa viilan,\nmutta siitä sepän maltti loppui, niin että hän tönäsi viilan ottajaa.\nAlkuasukas paikalla heittämään multaa jaloillaan, laulamaan sotalaulua\nja tanssimaan, sylkemään, heittämään multaa ja haukkumaan sepän\nympärillä. Muut eivät kuitenkaan noudattaneet esimerkkiä, he kun vielä\nolivat täydessä varastamisen touhussa. Heitä pidettiin tosin tarkkaan\nsilmällä ja varkaudet estettiin, mutta sittenkin heidän, rauhallisesti\npoistuessaan, onnistui viedä mukanaan pajan työkaluja ja raudanpaloja.\n\n\n\nMitchell tutkii Darlingia.\n\n\nKun retkikunta seuraavana päivänä lähti matkaansa jatkamaan, esiintyi\nheimo äkkiä maalattuna ja asestettuna ja sotatanssiaan laulaen\nvalkoisten ohi marssiessa, mutta ei mitenkään yrittänyt häiritä heitä.\n\nViikkoon ei sitten nähty alkuasukkaita, mutta heinäkuun 6:ntena\ntavattiin pieni heimo, joka käyttäytymisellään niinikään herätti\nhuomiota. Mitchell siitä kertoo:\n\n»Yhdeksän alkuasukasta lähestyi joukkoamme meidän marssiessamme ja he\ntuntuivat ystävällisiltä, avoimilta ja pelottomilta. Aseita heillä\nei ollut ensinkään. Levätessämme näin kiikarillani seitsemäntoista\nhengen joukon pienellä kunnaalla joen rannalla ja yhdeksän muuta,\nluuloni mukaan ne, jotka olimme tavanneet, yhtyi heihin, jonka jälkeen\nhe puitten alle sytyttivät suuren tulen. Tämän tulen ympäri näin\nselvään heidän tanssivan puolen tuntia, ruumiit valkoisella maalilla\nrumasti maalattuina, niin että ne muistuttivat luurankoja. Tekee\nmieleni luulla, että he tanssivat joko taikauskosta tai rohkeuttaan\nkaraistakseen. Näin joukossa useita naisiakin, jotka kantoivat lasta\nselässään vaatteen poimuissa, ja monta lastakin, jotka niinikään\ntanssivat.» Heidän tanssinsa ei kuitenkaan näytä olleen mitään rauhan\ntanssia, sen sai Mitchell piankin kokea.\n\nRetkikunta tapasi hietakummulla joen rannalla kolme suurta,\nkahdentoista jalan mittaista, viiden korkuista hautaa, jotka olivat\nkaivetun syvennyksen keskellä. Hautain päällä oli kuihtuneita oksia ja\nniiden ääressä seisoi yksi ainoa kuivunut puu. Joka puolella levisi\nrannaton metsäinen lakeus; Kukkulan juurella oli alkuasukaskylän\nrauniot. Osa majoista oli kokonaan rappeutunut, mutta oli semmoisiakin,\njoiden katot vielä olivat hyvässä kunnossa. Yksi maja varsinkin herätti\nMitchellin huomiota. Se oli niin suuri, että siinä mukavasti sai\nsijansa viisitoista henkeä, ja katosta oli kaistale leikattu pois, että\nliedestä savu pääsi ulos ja jokainen majassa olija kuitenkin saattoi\nlämmitellä itseään. Majassa oli suuret kimput villipellavaa, joka oli\npuoleksi muokattu verkkoaineeksi, mutta joka oli sitten saanut maata\nsiinä niin kauan, että se oli puoleksi lahonnut. Kylä oli luultavasti\nollut sen heimon koti, jonka haudat kukkulalla olivat; luultavasti tuo\nouto tauti oli sen sukupuuttoon hävittänyt.\n\n\n\nUhkaavia eleitä.\n\n\nHeinäkuun 8:ntena retkikunta kohtasi heimon, jonka miehet olivat\ntavallista rohkeampia varkaita. Matkallekin he seurasivat retkikuntaa,\nhyörien kuormien ympärillä, niin että miehet tuskin saattoivat juhtiaan\nohjata, ja koettaen varastaa niin hellittämättä, että olivat viedä\nikeet härkäin niskasta. Mitchellin täytyi lopulta valita leirin paikka,\nvoidakseen asettua puolustuskuntoon, mutta leiriä tehtäessä tulvi\nmustia yhä enemmän ja uudet tulokkaat laiminlöivät kaikki tavanmukaiset\ntemput. Pelottaakseen heitä Mitchell käski erästä miehistään ampumaan\nvariksen, joka lensi heidän ylitseen, mutta alkuasukkaitten päällikkö\njuoksi ja otti sen kiinni, ennenkuin se oli maahankaan pudonnut.\n\nLopulta mustat saatiin poistumaan leiristä, jonka jälkeen kaksi vanhaa\nalkuasukasta teki seuraavan tempun. »He kulkivat verkalleen leirin\nympäri vastakkaisiin suuntiin, toinen heilutellen päänsä päällä\nvihantaa oksaa, jota hän aina välistä rajusti ravisti valkoisille,\nheitellen sitten multaa heitä vastaan ja sitten istuen alas ja hieroen\nkoko ruumiinsa mullalla. Toinen otti päästään nauhan ja heilutteli sitä\nilmassa yhtä rajusti sekä heitti maata hänkin. Tavatessaan toisensa\nhe käänsivät selkänsä toisilleen, heiluttelivat kääntyessään oksiaan,\nheristäen niitä meille ja hieroen ruumistaan mullalla. Temppunsa\npäätettyään he lähtivät leiritulelle ja istahtivat, mutta eivät\nsuostuneet antamaan mitään selitystä tanssistaan.»\n\n\n\nAlkuasukkaitten kalastustapoja.\n\n\nHeimo näytti sitten kalastustaitoaan. Päällikkö seisoi pienessä\npuunkuoresta tehdyssä kanootissa ja yhdeksän nuorta miestä juoksi\njokivartta alaspäin ja sama luku ylöspäin, kunnes päällikkö antoi\nmerkin, jolloin he kaikki kahdeksantoista sukelsivat jokeen ja\nsukeltaen ja uiden kiiruhtivat hänen luokseen. Milloin vain joku\nsukelsi, aina hänellä oli pinnalle noustessaan kala lyhyen keihonsa\nkärjessä. Kanootin luo tultuaan he kaikki riensivät rannalle, jonne\noli rakennettu piirituli, ja tulipiirin sisään hyppäsi joka mies\nlämmittelemään, ilma kun oli sangen kylmä.\n\n\n\nVerenvuodatusta.\n\n\nSeuraavana päivänä oli alkuasukkaitten luku kasvanut niin suureksi,\nettä Mitchell alkoi aprikoida, eikö hänen ollut parasta kääntyä\ntakaisin. Retkikunta oli kulkenut Darlingin vartta 500 kilometriä\nalaspäin ja kaiken ajan seutujen kautta, jotka Mitchellin käsityksen\nmukaan olisivat olleet erämaata, ellei jokea olisi ollut. Hänen\ntätä miettiessään kuului joelta päin pyssynlaukaus ja pian montakin\nlaukausta ja alkuasukkaat alkoivat kiljua. Leirissä miehet kiiruumman\nkautta tarttuivat aseihinsa ollakseen valmiit torjumaan hyökkäyksen,\nmutta ampumista jatkui yhä. Sitten se lakkasi ja kaikki oli hiljaa.\n\nLeirissä olevat odottivat huolestuneella jännityksellä tietoja, mutta\neivät uskaltaneet lähteä asiaa peräämäänkään, kun leiri muutoin olisi\njäänyt suojattomaksi. Sitten näkyi yksi valkoisista hitaasti lähestyen,\nja hän oli haavoittunut. Hän kertoi olleensa joella vettä hakemassa,\njolloin eräs päällikkö oli tullut ja anastanut hänen kannunsa, lyöden\nhänet nuijallaan tunnottomaksi. Toinen valkoinen oli silloin ampunut\nja haavoittanut päällikköä. Mustia juoksi esiin puitten takaa ja muuan\noli juuri heittämäisillään keihäällä sitä, joka oli ensin ampunut,\nkun kolmas valkoinen oli ampunut hänet. Mustat olivat keräytyneet\nyhteen joukkoon ja siihen oli eräs miehistä ampunut, osaten vaimoon,\njolla oli lapsi selässään, ja vaimo oli vierinyt jokeen. Mustain\nperäytyessä miehet olivat juosseet auttamaan häränajajia, jotka olivat\nalempana jokivarressa, ja siellä eräs retkikunnan mies juuri kyykistyi\nväistääkseen kahta mustain nakkaamaa keihästä. Ampumista silloin\njatkettiin, kunnes alkuasukkaat pakenivat joen taa, jolloin miehet\npalasivat leiriin.\n\nTämä tapaus sai Mitchellin viipymättä lähtemään paluumatkalle. Lähtöä\nei häiritty, mutta se heimo, joka ensimmäiseksi oli vihamielisyyttä\nosoittanut, ympäröi retkikunnan niin uhkaavin elein, että tämän oli\npaineteilla avattava tie ja ammuttava miesjoukon pään yli. Alkuasukkaat\nsytyttivät valkoisten leirin ympärillä pensaat palamaan, niin että he\ntuskin olivat ennättäneet majoittua, ennenkuin oli lähteminen uudelleen\nliikkeelle.\n\nMitchell oli tullut siihen johtopäätökseen, että mustat pitivät\nrunsaita lahjoja, joita hän heille jakeli, pelon merkkinä ja että\ntämä teki heidät niin tunkeileviksi. Hän sen vuoksi lakkasi lahjoja\njakelemasta ja tästä olikin seurauksena, että mustat häntä sitten\nkohtelivat suuremmalla arvonannolla.\n\n\n\nUusi retki Murraylle ja Darlingille.\n\n\nTutkimustyötä päätettiin jatkaa, vaikka Mitchellin retki näin olikin\nalkuasukkaitten vihamielisyyden vuoksi täytynyt keskeyttää, ja hänelle\nannettiin seuraavana vuonna uusi oivallisesti varustettu retkikunta\nja tehtäväksi Sturtin löytöjen jatkaminen. Maaliskuussa 1836 Mitchell\nviidenkolmatta miehen keralla lähti matkaan, kulkien ensiksi Lachlanin\nja sitten Murrumbidgeen vartta Murraylle. Eräältä Lachlanin varteen\nperustetulta asemalta hän palkkasi oppaaksi Piper-nimisen alkuasukkaan,\njosta hänellä sitten oli arvaamattoman paljon hyötyä. Ilman tämän\nmiehen sukkelaa älyä ja erehtymätöntä vaistoa retkikunta tuskin\nolisikaan kaikista vaikeuksistaan suoriutunut.\n\n\n\nVerikosto.\n\n\nPian sen jälkeen kuin retkikunta oli Lachlanilta poistunut, se löysi\nyksinäisen majan, jonka ympärillä oli kolme pientä multasärkkää. Majan\npermanto oli sileä ja sillä oli ruohoista tehty, vuode. Piper ilmoitti,\nettä se oli murhatun alkuasukkaan hauta. Joku murhatun miehisistä\nheimolaisista kävi joka yö tällä vuoteella makaamassa, kunnes vainajan\nmurha oli kostettu.\n\nMitchell täällä Piperin kautta sai kuulla, että ne heimot, joiden\nkanssa hän oli Darlingilla taistellut edellisellä retkellään, jo\nolivat saaneet tiedon hänen lähestymisestään ja lähteneet liikkeelle\ntaistellakseen häntä vastaan. Mitchell ei kuitenkaan kiinnittänyt\ntähän tietoon niin suurta huomiota, kuin se olisi ansainnut. Hänen\nmielestään oli mahdotonta, että tieto olisi voinut niin nopeaan kulkea\nniin pitkäin matkain päähän. Kuitenkin hän oli kummakseen kuullut\nedelliseltä matkaltaan palattuaan, että tieto Cunninghamin kuolemasta\noli saapunut siirtokunnan uloimmille karja-asemille ennen kuin\nretkikunta tiesi siitä mitään. Ilmeisesti oli tieto annettu savuilla.\n\nToukokuun 23:ntena retkikunta saapui Murraylle ja oikaisi siltä\nsuorinta tietä Darlingille. Kun muutama maili oli saatu kuljetuksi,\nnähtiin edessäpäin alkuasukkaiden tuli ja Piper lähetettiin\nilmoittamaan heille retkikunnan tulon. Hän näki tulen ympärillä\njoitakuita miehiä ja naisia, mutta nämä poistuivat mailin päässä\nnäkyvään sankkaan metsään. Retkikunta seurasi heitä sinne. Heti\nmetsään tultuaan retkeilijät ihmeekseen huomasivat, että se kokonaan\nympäröi järven, jonka kehä oli viisikolmatta kilometriä. Järven\nrannoilla vilisi alkuasukkaita ja toisia oli järvellä kuorikanooteilla\nkalastamassa.\n\nValkoisien tulosta oli ilmeisestikin jo tullut tieto, koska kaikki\nrannalla näkyvät mustat kiiruhtivat järven toiselle puolelle, jonne\nkanoottejakin melottiin. Järven ympäri kulki punerva särkkä, joka oli\nkoko joukon korkeampi muuta maata, ja Mitchellin tätä tarkastellessa\ntuli alkuasukkaita, jotka ilmoittivat Milwan (s.o. Murrayn) vähän\nmatkan päässä yhtyvän toiseen, pohjoisesta tulevaan suureen jokeen.\nHe tarjoutuivat opastamaan retkikunnan sinne ja Mitchell suostui\nheitä seuraamaan. Retkikunnan lähdettyä liikkeelle huomattiin järven\nrannoillakin liikettä, ja pian alkoi valkoisiin yhtyä alkuasukkaita\npienin joukoin.\n\nOppaat veivät retkikunnan erään allikon luo leiriin, mutta retkikunnan\nsinne saapuessa oli mustain lukumäärä kasvanut suunnattomasti ja joka\nminuutti tuli uusia joukkoja. Osoitettiin erästä paikkaa, joka muka\nsoveltui mainiosti leirin paikaksi, mutta Mitchell valitsi toisen, joka\nparemmin soveltui hänen tarkoituksiinsa. Hän oli joukoissa huomannut\nsen heimon miehiä, jonka kanssa hän oli edellisenä vuotena Darlingilla\ntaistellut ja jonka hän oli kuullut lähteneen retkikuntaa vastaan\ntaistelemaan. Hän tunsi myallit jo siksi hyvin, että arvasi tämän\n»taistelun» tapahtuvan yöllä valkoisten nukkuessa. Hän sen vuoksi\nvalitsi semmoisen leiripaikan, että sitä hyökkäyksen tapahtuessa olisi\nhelppo puolustaa.\n\n\n\nTaistelun valmistuksia.\n\n\nAlkuasukkaat asettuivat yöpuulle jonkun matkan päähän. Valkoisten\nleirissä pidettiin mitä valppainta vahtia koko yö, mutta ei mitään\nkuulunut. Kaikki oli hiljaa kuin haudassa. Seuraavana aamuna Piper\nkuitenkin huomasi aivan leirin vieressä vähäpätöisiä merkkejä, jotka\nosoittivat sotilaitten pimeän turvissa siihen ryömineen valmiina\nhyökkäämään, heti kun voisivat tehdä sen turvallisesti. Aamulla mustat\nkuitenkin taas tulivat valkoisten leiriin, eivätkä olleet milläänkään.\nHe kuitenkin myönsivät olevansa samaa heimoa, jota vastaan Mitchell oli\nedellisenä vuonna Darlingilla taistellut.\n\nEräs vanha päällikkö toi Mitchellin luo kaksi nuorta tyttöä ja pojan ja\nsanoi, että ne olivat sen ammutun vaimon orpoja. Toinen tytöistä oli\nerikoisen vaalea ja hyvännäköinen ja päällikkö tarjosi häntä tomahawkin\nhinnaksi. Tarjomus näytti rehelliseltä, mutta sekä hänen että muitten\nmustain silmissä paloi samalla semmoinen ilkeä tuli, että valkoiset\npitivät varansa. Iltapäivällä saapui alkuasukkaitten leiriin kaksi\npientä sotilasjoukkuetta ja tämä synnytti siellä suuren kiihtymyksen,\njonka jälkeen naiset ja lapset lähtivät sieltä pois. Mitchell koetti\nparantaa suhteita siten, että kutsui joitakuita päälliköitä istumaan\nkanssaan, mutta ei mikään voinut lauhduttaa heidän silmäinsä vihaista\ntulta. Yön tullen he tekivät retkikunnan leirin ympärille tulikehän ja\noli melkein mahdoton saada heitä pysymään vaunuista erillään väkivaltaa\nkäyttämättä. He koettivat varastaa, mitä suinkin käsiinsä saivat, ja\nvalkoisten kärsivällisyys joutui sangen kovalle koetukselle, ennenkuin\nhe saivat mustat tarkoitetuiksi tulikehänsä taa.\n\n\n\nRaketin ihmeteko.\n\n\nTilanne oli kuitenkin edelleenkin sangen arveluttava, sillä\nilmeisestikin oli aikomus tehdä yöllä hyökkäys. Mitchell päätti nyt\nkoettaa, saisiko hän mitään heidän taikauskollaan aikaan. Kooten\nmiehensä kaikki yhteen joukkoon hän heidän keskellään laski raketin\nnousemaan, ja miehet säestivät sen menoa hurjilla huudoilla. Mustilta\npääsi yhteinen kauhun kiljuna ja joka sotilas juoksi metsään, minkä\nkoivista lähti, jättäen leiriin vain yhden vanhuksen. Vaikutus ei\nkuitenkaan ollut pitkällinen. Sotilaat eivät tosin palanneet tulilleen,\nmutta pian he pensaistosta kutsuivat valkoisia tulemaan kanssaan\nkorroborriin. Valkoiset kehoittivat heitä ensin alkamaan karkelonsa,\njonka jälkeen valkoiset tulisivat, he kun aivan oikein päättelivät,\nettä mustat olivat liian kiihtyneitä hallitakseen tanssia. Lopun yötä\nhe tyytyivätkin kutsumaan etäisyydestä. Aamulla tuli joukko ukkoja\npuhelemaan Mitchellin kanssa ja heidän puhuessaan sytytettiin äkkiä\nkuivan puun oksat palamaan. Paikalla alkoi tuulen päältä tupruta\nleiriin sankkaa savua, jonka huomatessaan Mitchell käski kiiruummiten\nvaljastaa härät ja lähteä matkaan ja avata painettihyökkäyksellä tie.\n\nMatkalla Murraylle retkikunta kulki karun hietakentän poikki, mutta\nkaikki mustat eivät nytkään siitä luopuneet. Matkalla he kertoivat\nPiperille, että toisia oli lähtenyt joelle taistelemaan valkoisia\nvastaan heidän sinne saapuessaan. He niinikään kertoivat kuuluvansa\nsamaan heimoon, joka useita vuosia takaperin oli aikonut taistella sitä\nvalkoista joukkoa vastaan, joka oli veneellä laskenut jokea. Valkoiset\noli silloin pelastanut ylempänä jokivarressa asuvan heimon päällikkö,\njoka sitten oli kuollut.\n\n\n\nTaistelu.\n\n\nJokivartta alaspäin kulkiessaan valkoiset miehet tulivat suureen\nalkuasukasjoukkoon. Huomatessaan mahdottomaksi enää välttää\nyhteentörmäystä Mitchell päätti ajaa heidät pakoon. Jakaen pienen\njoukkonsa hän koetti saada mustat kahden osaston väliin. Mutta paikalla\nälyten vaaran he kohottivat keihäänsä. Eräs valkoisista, joka näin\nsuuresta vaarasta hermostui, tuli laukaisseeksi pyssynsä. Pamaus\nsai alkuasukkaat vähän väistymään, mutta muille valkoisille se oli\nkuin käsky, ja ennenkuin he ennättivät takaisin, ampuivat valkoiset\nyhteislaukauksen heidän sankkoihin riveihinsä. Tuossa tuokiossa mustat\nkarkasivat jokitörmää alaspäin ja sukelsivat jokeen ja valkoiset\nhyökkäsivät heidän perässään ja ampuivat heitä heidän uidessaan\ntoiselle puolelle.\n\nRetkikunnan jäsenet kiintyivät niin kokonaan taisteluun, että juhdat\nja vaunut jäivät oman onnensa nojaan. Mutta Piperin vaimo, joka oli\npitkä ja toissilmä, kiiruhti ottamaan ohjakset hoitoonsa ja vartioi\nretkikunnan omaisuutta, Piperin miekka olallaan, kunnes miehet\npalasivat.\n\n\n\nAlkuasukkaitten\n\n\nTämä vahingossa tehty sotajuoni,. hyökkäys mustia vastaan luultavasti\npelasti retkikunnan, kuten perästäpäin tuli ilmi. Mitchell oli\nratsastanut vaunuista hieman edelle ja äkkiä palatessaan huomannut,\nettä jokaisen valkoisen ympärille oli kokoontunut kahdeksasta kymmeneen\nmustaan. Nämä muodostivat heimon toisen puoliskon. He eivät tienneet\nmitään siitä, miten toisen puoliskon oli käynyt, vaan suorittivat juuri\nsitä ennakolta harkitun sotajuonen osaa, joka oli heille määrätty,\nodottaen vain toisen puoliskon tuloa, toimeen ryhtyäkseen. Piperin\nilmoituksen mukaan mustat luulivat valkoisten vaatteitten suojelevan\nkeihästä vastaan ja hatun nuijaniskuja vastaan. Mutta he olivat tulleet\nsiihen johtopäätökseen, että he voimain puolesta vetivät valkoisille\nvertoja, jonka vuoksi he olivat lähettäneet kahdeksan yhtä vastaan\nottamaan valkoiset kiinni, paikalla kun toinen osasto sotahuutoineen\nhyökkäisi retkikunnan kimppuun ja saisi sen epäjärjestykseen. Mutta\nkuultuaan toveriensa kohtalon he jättäytyivät jälkeen ja katosivat\npensaihin ja retkikunta saattoi rauhassa jatkaa matkaansa.\n\nKaksi päivää myöhemmin retkikunta saapui siihen paikkaan, missä Darling\nlaski Murrayhin. Mitchellkin tuli paikalla vakuutetuksi siitä, että\ntämä joki oli sama Darling, jota hän ylempänä oli seurannut, vaikka hän\nitsepäisesti oli väittänyt Sturtin erehtyneen niin päätellessään.\n\n\n\nKylmä yö.\n\n\nMitchell kääntyi nyt takaisin, lähteäkseen uuteen suuntaan\nretkeilemään. Noustuaan Murrayn vartta Murrumbidgeen suulle saakka hän\nkulki Murrayn poikki ja käänsi suuntansa lakeuksien halki etelään.\nYhden päivämatkan retkikunta kulki aivan puuttoman aron poikki ja\nillalla taas saapui metsikköön, jossa ei ollut sen vertaa kuivaa\npuuta, että siitä olisi voinut tehdä tulen. Lämpömittari osoitti\nparia pakkasastetta ja valkoiset viittoihinsa käärittyinä värisivät\nteltoissaan, jota vastoin mustat tavalliseen tapaansa riisuutuivat\naivan alasti ja kävivät ruohoista tehdyn valkean ympäri käppyrään\nmakaamaan. »Emme käsittäneet, kuinka he saattoivat maata siten alasti,\nvaikka maa oli härmästä valkoisena. Ja he puolestaan ihmettelivät,\nkuinka me saatoimme nukkua teltoissamme ilman vähintäkään tulta, joka\nolisi pitänyt ruumiimme lämpimänä.»\n\nMonta päivää tehtiin nyt taivalta kautta hiekkaisen maan, jolla kasvoi\nniukasti puita, mutta sitten maa alkoi käydä hedelmällisemmäksi ja\npuroja ja jokia oli melko paljon; taivaanrannalle kohosi kuin auer\nsinervä vuoristo ja lakea tasanko samalla muuttui aaltoilevaksi\nkunnasmaaksi. Retkikunnan lähestyessä vuoristoa se kohosi yhä\nkorkeammaksi ja jylhemmäksi. Mitchell nousi parin kolmen miehen kanssa\nkorkeimmalle kukkulalle, jossa hän vietti surkean yön lumiräntäsateessa\nilman tulta. Lounatta kohti maa yhä parani ja täällä muun muassa\ntavattiin seutu, jossa oli paljon pyöreitä järviä, muutamissa aivan\nsuolainen vesi. Järvien itärannalla oli aina puolikuun muotoinen mäki,\njonka Mitchell luuli syntyneen siten, että vallitsevat länsituulet\nolivat ajaneet itärannalle kaikki, mitä järvien pinnalle putosi veden\npäällä pysyvää.\n\n\n\n”Onnellinen Austraalia“.\n\n\nKulkiessaan yhä enemmän etelää kohti Mitchell tuli seutuihin, jotka\nolivat niin uhkuvan hedelmälliset, että hän koko tälle maalle\nantoi nimeksi »Australia felix», »Onnellinen Austraalia». Nykyään\nse muodostaa Viktoria valtion pääosan. Täällä kasvoi valtavia\neucalyptuspuita ja riistaa oli erinomaisen runsaasti, muun muassa\nharvinaista lyyrylintua. Asukkaatkin olivat edistyneemmät kuin\nsisämaan. Heillä oli somasti tehtyjä juurilaukkuja ja vasuja ja\nnaiset kuljettivat mukanaan samanlaisia mattoja, joilla istuttiin, ja\nitselleen ja lapsilleen he nahkoista tekivät somia turkisviittoja.\nAlkuasukkaitten majatkin olivat toisenlaiset kuin mantereen muissa\nosissa. Ne olivat pyöreät muodoltaan ja kodan tapaan seipäistä\nrakennetut. Seipäitten päälle oli pantu puunkuorta ja heiniä ja koko\nmaja lopuksi savella silattu. Tulta pidettiin majan keskellä ja savua\nvarten oli kärjessä aukko. Nämä majat näyttivät olevan vakinaisia\nasumuksia, jota vastoin sisämaan heimot rakensivat vain hataria\ntilapäisiä suojia, heidän kun täytyi tuon tuostakin muuttaa majaa\nravinnon saannin ehtyessä.\n\nHeinäkuun lopulla Mitchell löysi Glenelg joen, joka Viktorian\nlänsiosissa laskee mereen. Tämän joen rannalla jo tavattiin valkoisia\nuudisasukkaita.\n\nKäytyään joen suulla asti Mitchell sisämaan kautta palasi takaisin\nSydneyhin. Vain kerran hän paluumatkallaan joutui rettelöön\nalkuasukkaitten kanssa. Muuan heimo tuli valkoisten leiliin eikä\npimeän tullessa suostunutkaan lähtemään tiehensä. Mitchellillä oli\nerikoisen ruma naamari, jonka hän oli ottanut matkaan alkuasukkaita\npelottaakseen. Hän kätki venevaunun alle kaksi puhetrumpetilla\nvarustettua miestä ja kolmannen naaman eteen kiinnitti tämän naamarin\nja antoi hänelle toiseen käteen sinisen valon, toiseen raketin.\nNaamarimies sytytti teltassa sinisen valon ja hyppeli sitä paikkaa\nkohti, mihin alkuasukkaat olivat kokoontuneet, ja sytytti sitten\nraketin lentämään heidän ylitseen. Vaunun alta miehet rääkyivät\nhirvittävästi puhetorvillaan ja koko retkikunta yhtyi voimainsa takaa\ntähän meteliin. Mustat katosivat kuin akanat tuuleen, jättäen jälkeensä\nnuijat, jotka he olivat veistäneet Mitchellin antamilla tomahawkeilla\nja joilla epäilemättä oli aikomus murhata valkoiset ennen aamun\nvalkenemista.\n\n\n\n\nEyren retki Austraalian mutkan poikki.\n\n\nMitchellin matkan loppuosalla ja Onnellisen Austraalian löytämisellä\noli asutukseen erittäin suuri vaikutus. Uudisasukkaita alkoi viipymättä\nmuuttaa näihin uusiin mailiin ja muutama vuosi sen jälkeen, kuin\nvalkoisten oli suotu katsella Glenelgin kauniita maisemia, oli\nkoko sen vesistösyvänne vallattu ja valkoiset olivat tuoneet sinne\nkarjansa ja lammaslaumansa. Lisäksi vallattiin kaikki vuoriston takana\nolevat hedelmälliset lakeudet, joita Mitchell oli hehkuvin värein\nkuvannut, ja sangen pian alkoivat siirtolaiset kulkea niiden alueitten\nulkopuolellekin, joista löytöretkeilijät olivat tietoja tuoneet.\n\nViranomaisia asutuksen nopea laajeneminen paremminkin huolestutti,\nheillä kun ei ollut varoja eikä voimia sen vastuunalaisuuden\nkantamiseen, jonka se heille tuotti. Vielä vähemmän heitä halutti enää\njatkaa löytöretkiä hallituksen puolesta.\n\nTämä ei kuitenkaan seisauttanut siirtolaisuutta. Yhä laajemmalle\nja laajemmalle uudisasukkaat retkeilivät etsiäkseen uusia laitumia\nkasvaville laumoilleen ja karjoilleen ja vähitellen syntyi aivan uusi\nuudisasukasluokka, joka ei odottanut hallituksen alotetta, vaan oli\ntottunut toimimaan omin neuvoin ja itseään varten.\n\nTämänlaatuisia miehiä oli Edward John Eyre. Hän oli ensimmäinen,\njoka kuljetti karjaa Port Philipistä, nykyisen Melbournen seuduilta,\nnykyisen Etelä-Austraalian pääkaupunkiin Adelaideen, jonka\npohjoispuolella hänellä oli pieni tila, V. 1838 hän teki tutkimusmatkan\n»Onnellisen Austraalian» takamaahan, seuraten Mitchellin löytämää\nWimmera jokea järveen, johon se päättyi, ja tämä retki herätti niin\nsuurta huomiota, että tutkimusretkeilijää tarvittaessa huomio kääntyi\netupäässä häneen. Hän oli lisäksi omin päin tutkinut Torrens-järven\nseutuja ja Flinders-vuoristoa, joka Spencer-lahden pohjasta kulkee\nsisämaahan. Kun v. 1840 Adelaiden uudisasukkaat kaipasivat miestä, joka\ntutkisi maantien suunhan Länsi-Austraalian siirtokuntiin, oli Eyren\nnimi ensimmäisenä kaikkien huulilla. Eyre suostui lähtemään.\n\nEtelä-Austraalia oli silloin jo eronnut Uudesta Etelä-Walesista\nitsenäiseksi siirtokunnaksi, jonka hallitus pienellä summalla kannatti\nEyren retkeä. Lähes toisen puolen keräsivät uudisasukkaat ja täyden\ntoisen puolen Eyre suoritti omista varoistaan. Kesäkuussa 1840 hän,\nviisi valkoista ja kaksi mustaa seuralaisinaan, lähti Adelaidesta\nSpencer-lahden pohjukkaan, jonne matkavarustukset oli vietävä\npurjealuksella.\n\n\n\nTorrens-järvellä.\n\n\nOdotellessaan lahden päässä purjealusta Eyre mustan pojan keralla\nuudelleen käväisi Torrens-järven seuduilla, jotka sillä kerralla\nnäyttivät vielä tavallistakin kehnommilta. Hän kulki useitten\nkuivuneiden suolajärvien poikki, joiden uoma nyt oli valkoisena\nsuolakiteistä, ja missä vettä oli, oli se suolaisempaa kuin\nvaltamerenkin. Veden löytäminen tuotti loppumatonta vaivaa, jota\nvielä suunnattomasti lisäsivät kangastukset. Kangastuksia näillä\nseuduin todella näkyi niin tiheään, että sekä Eyre että hänen musta\npalvelijansa jos kuinka monta kertaa luulivat löytäneensä kauniin\njärven, joka kuitenkin heidän paikalle kiirehtiessään katosi\nolemattomiin.\n\nLeiriin palatessaan ei heillä ollut muuta kerrottavaa, kuin että vettä\nja laidunta oli sangen vähän ja että alkuasukkaat olivat kovin arkoja\nja huonon näköisiä.\n\nEyre jätti nyt suurimman osan varastoitaan säilöön Spencer-lahden\npohjukkaan ja lähti suuremmalla joukolla pohjoista kohti samaa reittiä,\njonka hän vast'ikään oli käynyt. Vettä ja laidunta oli kuitenkin niin\nniukalta, että taipaleen teko kävi kovin työlääksi. Alkuasukkaita oli\nvähän, mutta nämäkin vähät osoittivat vihamielisyyttä, vaikk'eivät\nuskaltaneetkaan ryhtyä väkivallan töihin. Kaksi kuukautta Eyre turhaan\nyritti tunkeutua Torrens-järveä ympäröiväin autioiden seutujen\nkautta, löytäen muun muassa Eyre-järven eteläpään, jota hän luuli\nTorrens-järven jatkoksi. Tyhjin toimin retkikunnan täytyi palata\nvarastolleen.\n\nKun yritys löytää lännempää reitti niinikään oli turha, päätti Eyre\nkulkea Länsi-Austraaliaan merenrantaa pitkin, jota varten hän vähensi\njoukkoaan, lähettäen kaksi miestä takaisin Adelaideen ja tuottaen\nsieltä uusia matkavarustuksia.\n\n\n\n\"Suuren mutkan\" ranta.\n\n\nNäitä odotellessaan hän yhden valkoisen ja yhden mustan kanssa vakoili\neteisiä seutuja, tutkien maan aina suuren mutkan pohjukkaan saakka. Maa\noli kuivaa, karua ja hietaista eikä ruohoa sen enempää kuin vettäkään\nollut kuin hyvin niukasti. Eräältä alkuasukasheimolta hän kuuli, että\nsisämaahan täytyi kulkea viisi päivämatkaa, ennenkuin vettä löytyi,\nja merenrantaa seuraillen kuusi päivämatkaa. Eyre näine tietoineen\npalasi leiriinsä, joka oli muutettu Spencer-lahdesta kappaleen matkaa\nlännemmäksi.\n\n\n\nHellettä, janoa ja vilua.\n\n\nUuden yrityksen tehden Eyre pääsi tunkeutumaan 80 kilometriä\nAustraalian mutkan pohjukasta eteenpäinkin, vaikka vaikeudet olivat\nsuuret. Sääkin oli sangen rasittava. »Eräänä päivänä», Eyre kirjoittaa\nmatkakertomuksessaan, »olimme yhdentoista aikaan pysähtyneet alavan\nhietalakeuden keskelle lähelle merenrantaa, toivoen tarkalla etsinnällä\nlöytävämme paikan, josta vettä voisi saada kaivamalla. Lähellä ei\nkuitenkaan ollut puuta, ei pensasta, ja auringon polttava helle ja\nhiekan räikeä hehku olivat niin sietämättömät, että minun täytyi\npakottaa miehet lähtemään uudelleen liikkeelle suojaa hakemaan.\nKuljettuamme mailin verran merta kohti tulimme ulos pistävälle\nrantakalliolle ja kun ei ollut toivoa paremmankaan paikan löytämisestä,\nkytkin hevoseni sen läheisyyteen. Meille oli kallioiden suoja suloisen\nvirkistävä, etenkin kun vähän väliä saatoimme juosta hyökyihin\nuimaan ja taas palata luolamme suojaan. Pari kolme tuntia vietimme\ntämän kallion suojassa alasti, käyden vähän väliä uimassa itseämme\nvilvoittaaksemme.»\n\nMyöhemmin he jälleen alkoivat kaivaa vettä, mutta hiekka oli niin\npehmeää, että kuoppa täyttyi, sitä myöden kuin miehet kaivoivat,\nja lopulta heidän täytyi heittää yritys sikseen ja jäädä janoon.\nAuringon laskettua tuuli kääntyi ja lämpötila aleni niin nopeaan, että\nretkeilijät kärsivät kamalia vilun tuskia, kun ei monen mailin matkalla\nollut vähintäkään risua. Muutaman tunnin kuluessa he täten kokivat sekä\nsietämätöntä kuumuutta että sietämätöntä vilua.\n\n\n\nVeden saanti.\n\n\nSeuraavana päivänä heidän kuitenkin onnistui kulkea mutkan pohjukan\nympäri, tavaten täällä alkuasukasheimon, joka matalista pensaista\nkeräsi niissä viljalta kasvavia pieniä punaisia marjoja. Huomatessaan\nvalkoiset vaarattomiksi tarjosivat mustat heille osan poimimistaan\nmarjoista. Paikalla oli pieni kuoppa, josta alkuasukkaat olivat\nottaneet vettä, ja valkoiset koettivat, vaikka huonolla menestyksellä,\nsuurentaa sitä, voidakseen juottaa siitä hevosensa. Valkoiset eivät\nvoineet estää hietaa valumasta takaisin kuoppaan, etenkin kun heillä\nlapioiksi oli vain alkuasukkaitten käyttämiä simpukankuoria. Eräs\nnuori alkuasukas, heidän pulansa huomatessaan, silloin viittasi heitä\npoistumaan ja hyppäsi kuoppaan, jonka hän sangen sukkelaan väljensi.\nSitten hän jäi siihen istumaan, estäen siten hiekan takaisin valumasta,\nniinkauan kuin ammensi vettä. Hevoset joivat sangen paljon, jonka\nvuoksi ensimmäisen mustan uupuessa toinen kävi hänen tilalleen, ja\nsiten he vuorottelivat, kunnes sekä hevoset että miehet olivat saaneet\ntarpeensa.\n\nEyre kuuli näiltä alkuasukkailta, ettei länteen päin ollut\nlähimaillakaan vettä ja että maa rantakallioiden laella oli karua ja\nkuivaa ja että ensimmäinen vesi oli paikassa, jossa nämä kalliot olivat\npoikki. Kulkien vain kahdeksankymmentä kilometriä mutkan perukasta\neteenpäin Eyre huomasi maan olevan tasaista pöytämää, joka mereen\nsuistui jyrkin, sadankahdenkymmenen metrin korkuisin kallioin. Kalliot\nolivat tummaa, harmaanruskeaa kalkkikiveä, jonka alla oli pehmeää\nliitukiveä. Tätä ainaiset, etelästä vyöryvät mainingit söivät alta\npois, niin että kallioiden yläosa riippui räystäänä juuripuolen yli.\n\nPalattuaan takaisin pääleiriinsä Eyre päätti lähettää retkikunnan muut\njäsenet takaisin Adelaideen ja John Baxterin ja molempain mustain\npoikain keralla lähteä länsirannalle pyrkimään. Adelaidesta saapui\njälleen alus varusteita tuomaan ja sen keralla tuli Wylie niminen nuori\nalkuasukas, jonka Eyre oli Länsi-Austraaliasta tuonut mukanaan siellä\nkerran meritse käydessään. Tämän pojan Eyre vielä liitti joukkoonsa\nviidenneksi mieheksi; muut palasivat aluksella takaisin, kehoitettuaan,\nvaikka turhaan, Eyreäkin luopumaan toivottomalta näyttävästä\nmatkastaan. Helmikuun 26:ntena Eyre lähti kuin lähtikin taipaleelle,\nmukanaan kymmenen hevosta ja kuusi lammasta.\n\n\n\nHietavaiva.\n\n\nHeti alkutaipaleella retkeilijöitä suuresti vaivasi kuiva hieno hieta,\njota tuuli kuljetti mukanaan. Se oli niin hienoa, että se tunkeutui\nvaatteiden ja peittojen läpi, muodosti teen päälle kuoren, ärsytti\nsilmiä, korvia ja sieraimia. Eväihinkin sitä meni ja yöllä sitä\nkokoontui makaavain ympärille, kunnes melkein hautasi heidät. Suuret\nkärpäsetkin heitä ahdistivat, tuottaen puremisellaan suurta tuskaa.\n\nMaaliskuun 7:ntenä he lähtivät matkaan paikasta, josta Eyre\nalkuasukkaitten osoitusten mukaan oli tavannut vettä edellisellä\nkerralla, ja alkoivat ensimmäisen pitkän vedettömän taipaleensa. Ei\nainakaan sadankuudenkymmenen kilometrin matkalla Eyre luullut vettä\ntapaavansa, siten hän oli alkuasukkaitten osoitukset ymmärtänyt. Hän\nkulki itse yhden mustan keralla edellä, lampaita ajaen, ja illalla\nhän oli kulkenut lähes neljäkymmentä kilometriä. Seuraavana päivänä\nhän kulki vähän päälle neljäkymmentä kilometriä avointa maata; jolla\nlähellä merta kasvoi matalia kääpiöpuita ja pieniä pistäviä pensaita.\nKauempana rannikosta lakeudet olivat hyvin laajat ja tasaiset,\npensasvyöhykkeitten jakelemat. Maa ei huomattavasti kallistunut\nmihinkään suuntaan, vaan jatkui tasaisena aivan meren partaille saakka,\njossa se muodosti korkeita, äkkijyrkkiä rantakallioita. Kallioiden\nkorkeus merestä oli noin 120 metriä. Niiltä oli mahdoton miltään\nkohdalta laskea alas.\n\n\n\nJanoa.\n\n\nKolmantena päivänä lampaat alkoivat näyttää uupumisen oireita. Sade\nnäytti uhkaavan, mutta silti ei kuitenkaan satanut. Kun lampaat eivät\njanoissaan voineet syödä kuivaa ruohoa, lähti Eyre ajamaan niitä\nedelleen yöllä kuutamossa. Kuusitoista kilometriä kuljettuaan hän tuli\npolulle, jonka hän otaksui vievän vesipaikkaan, ja se johtikin isoon\nkalkkikalliossa olevaan kuoppaan, mutta tämä oli nyt yhtä kuiva kuin\nympärillä oleva kivikin. Kolmen aikaan aamulla hevoset ja lampaat\nuupuivat ja molempain matkamiesten täytyi asettua levolle.\n\nParin tunnin kuluttua he kuitenkin lähtivät uudelleen liikkeelle\nkulkeakseen niin pitkälle kuin suinkin, ennenkuin päivän helle\nennättäisi käydä ylen polttavaksi. Päivän valjetessa näkyivät\nrantakalliot koko komeudessaan. »Vaikka näiden kallioiden jatkuminen\nsaattoikin meille käydä niin vastukselliseksi ja tuhoiseksi, oli niiden\nnäkö kuitenkin niin suurenmoinen ja ylevä, etten voinut olla niitä\nihailematta. Juosten etäisyyteen korkeana, murtumattomana rintamana\nne tarjosivat katseelle ihmeellisiä, mahtavia paasivarustuksia, joita\nvaltavat patsaat tukivat, ja tämä kaikki kimalteli aamuauringossa, joka\nnyt oli luonut niihin säteensä ja soi maisemalle kauneutta meidänkin\ntilamme vaaroissa ja huolissa.»\n\nPuolenpäivän aikaan lampaitten tila oli niin huono, että ne ehkäisivät\nEyren ja hänen mustan palvelijansa kulkua. He rakensivat pensaista\nhätäpikaa karsinan, kiinnittäen sen päälle punaisen nenäliinan lipuksi,\njotta perässä tulevat sen huomaisivat, jonka jälkeen molemmat ihmiset\njatkoivat matkaa niin nopeaan kuin heidän mukanaan kuljettamansa\nhevonen suinkin pääsi kulkemaan. Muutaman kilometrin kuljettuaan\nhe tapasivat alkuasukkaitten polun ja viisitoista kilometriä sitä\nkuljettuaan näkivät edessäpäin kallioitten vähitellen etääntyvän\nmerenrannasta, jättäen niiden ja valtameren väliin kaistaleen alavaa\nmaata. Polku päättyi äkkiä syvään kalliorotkoon, jonka reunoilla oli\nmonta syvää vesikuoppaa, mutta nyt nämä kuopat olivat kerrassaan\ntyhjät. Tämä oli katkera pettymys, hevonen kun ei ollut saanut juoda\nneljään päivään ja he itse olivat lampaitten luota erottuaan juoneet\nsen vähän, mitä heillä oli itseään varten. Kuitenkin he yhä jatkoivat\nmatkaa, toivoen ennen iltaa pääsevänsä kallioiden katkeamaan.\nIltahämärässä he tapasivat toisen alkuasukkaitten polun ja riensivät\nsitä pitkin eteenpäin tuskallisen janon vaivaamina ja hevosen hetkestä\nhetkeen yhä enemmän heikontuessa.\n\n\n\nToivoton veden puute.\n\n\nMaaliskuun 11:ntenä valkeni päivä synkkänä ja pilvisenä ja hetken he\njo toivoivat saavansa sadetta, mutta pilvet hälvenivät taas. Vähän\npäivän koiton jälkeen he saapuivat kallioiden reunalle ja näkivät\nsieltä kauttaaltaan hiekkaisen laakson, jonka ympäri he olivat\nkulkeneet, mutta jota taaja pensaikko oli estänyt ennen näkemästä.\nMuutaman kilometrin päässä takanapäin Eyre huomasi merenrannalla\nmuutamia hietakumpuja ja hänen mieleensä välähti, että mustain\nmainitsema vesipaikka ehkä olikin näiden hietakumpujen luona, joiden\nsivu he olivat pimeässä kulkeneet. »Paljas ajatuskin oli saattaa minut\nepätoivoon ja kun se kaikessa kamaluudessaan oli mieleeni iskenyt,\nseisoin hetkisen epäröiden, miten menetellä. Jos palaisimme takaisin\nemmekä sieltä löytäisi vettä, ei hevonen millään kykenisi kulkemaan\ntoiseen kertaan menetettyä matkaa; jos taas kuljimme eteenpäin vedestä\npois, kuljimme varmaan tuhoon.»\n\nTässä tuskallisessa pulassa Eyre tarkkaan tutki edessä päin olevaa\nmaata ja oli etäisyydessä näkevinään loven kallioissa. Hän päätti\npaikalla edetä ja vielä 11 kilometriä he kulkivat alkuasukkaitten\npolkua eteenpäin, ennenkuin kalliot alkoivat etääntyä merestä. Polku\nkulki kallioiden rinnettä jyrkkään alla olevalle hietarannalle ja\nhevosta oli sangen vaikea saada sinne alas.\n\n\n\nVettä!\n\n\nMeren tasalla ilma oli virkistävän viileätä ja he kulkivat edelleen\npari kilometriä veden reunaa, vaivalla pidätellen hevosta juomasta\nsuolaista vettä, kunnes muutamien matalien hietakumpujen luona näkivät\nalkuasukkaitten kaivon merkkejä. Toisen pidätellessä hevosta, ettei se\npäässyt merivettä juomaan, kuopi toinen hietaa pois alkuasukkaitten\njättämällä simpukankuorella. Mutta viisi jalkaa syvä kuoppa täytyi\nkaivaa, ennenkuin tuli kosteutta vastaan.\n\nJuotuaan he varovaisesti juottivat hevosenkin, joka ei ollut saanut\nvettä viiteen päivään, ja panivat sen liekaan vähän matkan päähän\nvedestä, jossa oli kuivaa ruohoa. Sitten he kaivoivat vielä kaksi\nlähdettä, että jälkijoukon saapuessa olisi heti vettä saatavana.\nNäihin hommiin kului koko päivä. Heti seuraavana päivänä Eyre lähti\njälkijoukkoa vastaan hyvine tietoineen ja tapasikin sen paljon\nparemmassa kunnossa, kuin hän oli uskaltanut odottaakaan. Kuusi päivää\noli kulunut siitä, kuin retkikunta oli edelliseltä vesipaikalta\nlähtenyt, kulkien tällä ajalla 216 kilometriä, eläimet aivan\njuottamatta ja ihmiset kovin niukka vesivarasto kerallaan. Eläimet\neivät olleet saaneet tällä ajalla syödäkään, ruoho kun oli niin\nkuivunutta ja päivänpolttamaa.\n\nEyre päätti levätä veden luona viikon, ennenkuin lähti matkaa\njatkamaan. Heti seuraava päivä oli suunnattoman kuuma, kuumempi kuin\nainoakaan edellinen, ja retkeläiset olivat täysin selvillä siitä, ettei\nainoakaan heistä olisi jäänyt henkiin, jos heidän olisi täytynyt olla\nmoinen päivä vedettä.\n\nAlkuasukkaitten jälkiä oli leiripaikan ympärillä paljon ja kerran he\nyöllä näkivät valkeankin tuiketta, mutta alkuasukkaat pysyivät koko\najan näkymättöminä. Kalliot taantuivat merenrannasta kahdentoista\nja kuudentoista kilometrin päähän, jättäen väliin lakean hiekkaisen\nmaan, jolla ei kasvanut ruohoa eikä puita. Siinä oli sen sijaan järven\nuomia, jotka nyt olivat aivan kuivina; niiden pohja oli lumivalkean\nsuolakerroksen peittämä. Veden ääressä oli taas sangen paljon samoja\nisoja kärpäsiä, joiden tuttavuutta retkikunta jo oli tehnyt, ja ne\nkiduttivat herkeämättä sekä ihmisiä että eläimiä.\n\nMaaliskuun 18:ntena matkaa jatkettiin merenrantaa pitkin ja seuraavana\npäivänä oli kuljettu 64 kilometriä. Kun hevoset kuitenkin näyttivät\nriutuvan, eikä kaivettaessa saatu muuta kuin suolavettä, lähetti Eyre\nne takaisin veden luo vielä lepäämään, jääden yksin lampaitten ja\nkuormaston luo. Vettä hänellä oli kolme litraa kuudeksi päiväksi!\n\nMaaliskuun 25:ntenä hevoset palasivat tuoden vettä. Seuraavana päivänä\nEyre jätti jäljelle kaikki, mitä ei välttämättömästi! tarvittu,\nkeventääkseen hevosten taakkoja niin paljon kuin suinkin, ja yhden\nlampaan eväiksi teurastettuaan läksi matkaa jatkamaan. Seuraavana\npäivänä tavattiin suuri alkuasukasheimo, joka keräili marjoja\nrantapensaista, mutta nämä säikähtivät siihen määrään hevosia, etteivät\nuskaltaneet laskea Eyreä lähellekään. Leiriydyttyään päiväsydämeksi hän\nkuitenkin saattoi tehdä heidän tuttavuuttaan ja alkuasukkaat opettivat\nhänelle erään taidon, joka oli oiva hätäkeino janoa vastaan.\n\n\n\nHätäkeino janoa vastaan.\n\n\n»Mustat pojat näyttivät meille, sydänpäivän helteen leirissä\nlevätessämme, kuinka alkuasukkaat pensasseuduissa vaeltaessaan\nhankkivat vettä, niin että he voivat oleskella melkein kuinka kauan\ntahansa maassa, jossa ei ole pintavettä ensinkään. Olin usein kuullut\nalkuasukkaitten ottavan vettä puun juurista ja olin usein nähnyt\nmerkkejäkin siitä, että he olivat niin tehneet, mutta en ollut\nkoskaan ennen nähnyt, miten he tässä menettelivät. Valiten ison,\nterveennäköisen puun eucalyptuspensaikosta, jonka tulee kasvaa alavalla\nmaalla kahden särkän välissä, alkuasukas kaivaa sen ympärystää muutaman\njalan päässä rungosta, kunnes tapaa syrjäjuuret. Tottumattoman on usein\nsangen vaikeata löytää nämä juuret,' mutta alkuasukkaan harjaantunut\nsilmä pienestä pinnan epätasaisuudesta tai muusta merkistä paikalla\nhuomaa, missä ne ovat, ja harvoin hän kaivaa väärästä paikasta. Juuri\nkatkaistaan puun läheltä, jonka jälkeen sitä revitään ylös kahdeksan\ntai kymmenen askelta pitkältä. Kuori sitten kiskotaan ja juuri\nkatkotaan kuudesta kahdeksaan tuumaa vahvoihin paloihin ja liian vahvat\npalat halaistaan. Niitä sitten imetään tai ravistellaan kuoren päällä\ntaikka asetetaan ne kuorelle päälleen seisomaan, jolloin ne verkalleen\nluovuttavat vetensä. Pudistettaessa vesi lähtee niistä hyvin hienona\nvihmana. Hyvästä juuresta lähtee täten noin kolmasosa litraa vettä.\nNäin omain palvelijain! täten neljännestunnissa saavan kuudesosan\nlitraa, vaikkeivät he suinkaan olleet tottuneet, heidän kun ei ollut\nmilloinkaan tarvinnut pakosta tähän keinoon turvaantua.»\n\nRantaa seuraileva polku oli monessa paikassa niin vaikea, että täytyi\nkahlata mereen, jolloin hevoset väkisinkin pyrkivät juomaan suolaista\nmerivettä. Tämä toinen vedetön matka näytti uuvuttavan niitä enemmän\nkuin ensimmäinen ja kolmantena päivänä siitä, kuin oli vedeltä\nlähdetty, yksi hevosista sortui. Toisetkin hevoset alkoivat ylenmäärin\nriutua. Eyren valkoinen toveri alkoi jo vaatia, että palattaisiin\ntakaisin, mutta Eyre kieltäytyi jyrkästi.\n\n\n\nKastetta kootaan.\n\n\n29:ntenä miehetkin joivat viimeisen vesipisaransa ja retkikunnan tila\nalkoi käydä yhä synkemmäksi. Yöllä 30 päivää vastaan laskeutui vähän\nkastetta ja sitä kokoamalla Eyre ja mustat palvelijat saivat sen\nverran vettä, että leirissä voitiin juoda teetä. Kun vedettömyyttä\noli kestänyt seitsemän päivää, tavattiin kuitenkin jälleen semmoista\nhiekkaa, josta sitä kaivamalla saatiin.\n\nRetkikunta viipyi tämän veden ääressä huhtikuun 5:nteen päivään\nsaakka, kulkien sitten kymmenisen kilometriä uuteen vesipaikkaan.\nMustat palvelijat keihästivät merestä okarauskun, jonka Eyre keitätti,\nmutta joka mies sairastui siitä pahoin. Lampaista oli viimeinen jo\nteurastettu ja jauhot alkoivat loppua. Veden puutteen lisäksi uhkasi\nsiis tulla ruoankin puute. Huonoin hevosista sen vuoksi teurastettiin,\nlihat kastettiin meriveteen ja ripustettiin sitten kuivamaan. Mustat\npalvelijat söivät tähteet, niin kauan kuin luiden päällä oli vähänkään\nlihaa, mitä kaapia, mutta sairastuivat sitten muutamaksi päiväksi.\nSairaus ei kuitenkaan estänyt heitä varastamasta kuivattuakin lihaa.\nKun varkaus saatiin ilmi, teki kaksi heistä keihäät itselleen ja lähti\nomille teilleen, väittäen tulevansa paremmin toimeen omin päin. Neljän\npäivän kuluttua he kuitenkin palasivat takaisin, valittaen nälkäänsä\nja pyytäen päästä leiriin takaisin. Eyre ottikin heidät jälleen\njoukkoonsa, koska he näyttivät katuneen, mutta tätä hän sai katkerasti\nkatua.\n\nKaksikymmentäkahdeksan päivää kestäneen levon jälkeen retkikunta\nhuhtikuun 27:ntenä lähti kolmannelle ja samalla viimeisellekin\nvedettömälle taipaleelle. Kolmeen päivään ei sattunut mitään erikoista\nja kun kolmanneksi yöksi leiriydyttiin lakealle, matalaa pensasta\nkasvavalle maalle, otti Eyre ensimmäisen vahtivuoron. Kerromme hänen\nomilla sanoillaan, mitä sitten tapahtui:\n\n\n\nMurha.\n\n\n»Yö oli kylmä ja tuuli puhalsi tuimasti lounaasta ja hattaroita ja\nsadepilviä ajelehti sangen nopeaan kuun ohi. Hevoset söivät aika hyvin,\nmutta kuljeskelivat koko- joukon niiden monien pensasvyöhykkeitten\nkeskellä, joita vaihteli ruohokenttäin kanssa, kunnes lopulta tuskin\ntiesin, missä leirimme oli, tulet kun olivat joku aika takaperin\nsammuneet. Kello oli puoliyksitoista ja ajoin hevoset takaisin\nsiihen suuntaan, missä luulin leirin olevan, voidakseni yhdentoista\naikaan kutsua valkoisen toverini vahtivuorolle. Ollessani tässä\ntoimessa ja katsellessani tarkkaan pensaistossa, enkö näkisi merkkiä\nleiritulestamme, säikähdytti minua äkillinen leimaus, jota seurasi\npyssyn pamaus, tuskin puolen kilometrin päässä minusta. Otaksuen\ntoverini ehkä erehtyneen yön tunnista eikä löytäneen minua ja hevosia\nja täten tahtoneen huomiotani herättää huusin paikalla, mutta kun en\nsaanut vastausta, tulin levottomaksi ja jättäen hevoset kiirehdin\nleiriä kohti niin nopeaan kuin suinkin.\n\n»Noin sadan metrin päässä leiristä kohtasin Wylien, joka juoksi\nminua kohti ja kovin hätääntyneenä huusi 'Voi massa! Voi massa!\nTulkaa tänne.' En voinut saada häneltä mitään tietoa siitä, mitä oli\ntapahtunut. Saapuessani leiriin noin viiden minuutin kuluttua siitä,\nkuin laukaus oli ammuttu, näin kauhukseni toverini makaavan maassa\nverissään ja voihkivan henkitoreissaan.\n\n»Vilkaisten häthätää ympärilleni huomasin molempien nuorempain mustain\nkadonneen ja matkatavaraimme, jotka olin jättänyt öljykankaan alle,\nhajoitettuina hurjaan sekasortoon, ja paikalla selvisi minulle tämän\nkamalan näyn todellinen merkitys.\n\n»Kohottaessani uskollisen, kovaonnisen toverini ruumista huomasin,\nettei ihmisapu hänelle enää mitään voinut; luoti oli kulkenut rinnan\nvasemman puoliskon kautta, joten hän melkein heti kuoli. Minulle nyt\nvalkeni se pelottava, hirmuinen tosiasia, että olin yksin erämaassa...\nTilani kamaluus valtasi minut semmoisella repäisevällä todellisuuden\nvoimalla, että se hetkeksi melkein huumasi minut. Keskellä yötä,\nAustraalian autioimmissa ja karuimmissa erämaissa, rajun tuulen\nraivotessa sopusoinnussa edessäni olevan kaamean näyn kanssa olin\ntäten jäänyt kahdenkesken alkuasukkaan keralla, jonka uskollisuuteen\nen voinut luottaa ja joka minun käsittääkseni hyvinkin saattoi olla\nliitossa noiden molempain toisten kanssa ja nämä molemmat toiset ehkä\nparhaillaan kiertelivät leirin ympärillä murhatakseen minut, samoin\nkuin he olivat apulaisenikin murhanneet. Kolme päivää oli kulunut\nsiitä, kuin jätimme viimeisen vesipaikan, ja sangen epätietoista oli,\nkoska uudelleen löytäisimme vettä. Lähes tuhannen kilometriä piti minun\nvielä kulkea, ennenkuin saatoin toivoa vähintäkään apua, enkä tiennyt,\nolivatko nämä murhamiehet jättäneet ainoatakaan vesipisaraa tai\nnaulaakaan jauhoja varastoomme, joka muutoinkin oli ollut niin pieni.»\n\nEyre huomasi mustain ottaneen mukaansa kaikki aseet lukuunottamatta\nrihlaa, jonka piippuun luoti oli tarttunut, ja kahta pistoolia, joihin\nei ollut ammuksia. Ottaen ne hätäpikaa mukaansa hän Wylien kanssa\nriensi hevosten perään, jotka olivat vaeltaneet pensastoihin, ja niiden\nluo hänen täytyi jäädä aamuun saakka.\n\n\n\nToivoton tilanne.\n\n\n»Sydämeni vähällä pakahtua ja pääni täynnään mitä tuskallisimpia\najatuksia vietin tämän kammon yön. Joka hetki tuntui minusta venyvän\ntunniksi ja tuntui, kuin ei päivä milloinkaan valkenisi. Puolenyön\naikaan tuuli asettui ja sää muuttui katkeran kylmäksi ja jäätäväksi.\nMinulla ei ollut ylläni mitään muuta kuin paita ja housut, jonka vuoksi\nminua palelsi mitä ankarimmin. Mielen tuskaan yhtyivät nyt tuimat\nruumiin vaivat. Kärsimys ja masennus olivat vähällä sortaa minut\nja elämä tuskin tuntui sen tarmonponnistuksen arvoiselta, joka oli\nhengen säilyttämiseksi tarpeen. Aika ei voi milloinkaan saada tämän\nyhden ainoan yön kauhuja unohtumaan eikä koko maailman rikkaus voisi\nhoukutella- minua toista kertaa kokemaan samaa. Vihdoin päivä taas\nkerran valkeni, mutta murheellinen ja sydäntä särkevä oli se näky,\njonka se minulle paljasti, ajaessani hevoset leiriimme. Toveri parkani\nruumis makasi maassa, silmät auki, mutta kuolon kylminä ja lasimaisina.\nSama jäykkä päättäväisyys ja pelottoman avoin katse, joka hänellä oli\neläissään, leimasi nytkin hänen ilmeensä. Hän oli kaatunut selälleen\nneljä tai viisi metriä siitä, missä hän oli maannut, eikä hänellä\nollut kuin paita yllään. Luultavasti oli hän herännyt kolinaan mustain\npalvelijain ryöstäessä tavarat ja hypännyt ylös heitä estämään, jolloin\nhe olivat ampuneet hänet.»\n\nPakonsa kiireessä mustat olivat jättäneet neljäkymmentä naulaa jauhoja,\nvähän teetä ja sokeria ja lähes parikymmentä litraa vettä, jota paitsi\nhe eivät olleet löytäneet kaikkia ampumatarpeita. Peläten karkurien\npalaavan ja käyvän hänenkin kimppuunsa ja epätietoisena Wyliestä,\npysyisikö hän uskollisena, Eyre koetti sulattaa rihlan piipusta siihen\ntarttuneen luodin. Pesässä sattui kuitenkin olemaan ruutiakin, vaikk'ei\nhän siitä tiennyt, ja kuumuus räjäytti ruudin hänen pitäessään kiinni\npiipun suusta, luoti lensi ulos ja hipaisi hänen päätään. Mutta pyssy\noli nyt kunnossa, Eyre panosti sen uudelleen, samoin kuin molemmat\npistoolinsakin, omatekoisilla ammuksilla, ja nyt hän tunsi itsensä koko\njoukon turvallisemmaksi.\n\nHän kuormasi hevosten selkään ne vähät eväät, mitä hänellä vielä oli,\nWylie talutti ensimmäistä hevosta, Eyre seurasi perässä. Vainajan hän\noli kietonut viittaansa ja jättänyt siihen, mihin hän kaatui, sillä\nseutu oli kalliota, niin ettei voinut hautaakaan kaivaa.\n\nKuusitoista kilometriä kuljettuaan molemmat matkamiehet pysähtyivät,\nkunnes päivän helle helpotti. Kun he neljän aikaan iltapäivällä\nlähtivät liikkeelle, ilmestyi pensaikkoon kaksi valkoista esinettä,\njotka Eyre pian tunsi molemmiksi karkureiksi. Hän lähestyi heitä, pyssy\nkourassa, päättäen ampua vanhemman, jos he tulisivat lähemmäksi, mutta\nhänen lähestyessään he peräytyivät. Kummallakin oli haulikot, joitten\npiiput he käänsivät Eyreä kohti. Toivoen voivansa yllättää heidät ja\ntemmata pyssyn vanhemmalta Eyre laski aseensa alas, mutta mustat pojat\nperäytyivät edelleen. Eyre silloin palasi hevosten luo ja lähti matkaa\njatkamaan ja mustat karkurit seurasivat etäällä perässä ja huutelivat\nWylietä yhtymään heiliin. Huomatessaan, ettei heistä välitetty, he\nalkoivat surkeasti ulvoa ja seurasivat matkan päässä, kunnes pensaikko\nheidät peitti. Sen koommin heitä ei kuulunut, ei näkynyt.\n\nEyre mustan palvelijansa keralla jatkoi matkaa kääpiöpensaikon läpi,\njossa ei ollut vettä, ei varjoa. Joskus tavattiin kuoppia, joissa\nvarmaan sateilla oli vettä reunoja myöden, mutta nyt niissä ei ollut\ntippaakaan. »Yhdestä ainoasta kuopasta vain löysimme vielä viimeisen\nkosteuden tähteen. Sen pohjalla oli ehkä pari viinilasillista liejua\nja vettä, joka oli peitetty mitä huolellisimmin suurilla kivillä,\netteivät linnut sitä saisi. Alkuasukkaat näyttivät käyneen sillä tuntia\nennenkuin me ja arvatenkin pettyivät he kivet pois vierittäessään ja\ntyhjän löytäessään yhtä pahoin kuin mekin.»\n\nYhä enemmän alkoivat miehet ja hevoset uupua. »Mitä meihin tulee»,\nkirjoittaa Eyre, »aloimme kumpikin olla sangen heikot ja riutuneet\nja rammat, ja sangen vaikea minun oli saada Wylietä lähtemään\nliikkeelle, kun hän kerran oli istahtanut. Tunsin itse samanlaista\nvälinpitämättömyyttä kaikesta ja olisin mielelläni laskeutunut maahan\nja nukkunut ainiaksi.» Tässä tilassa he olivat toukokuun 3 päivänä,\nseitsemäntenä siitä, kun olivat veden luota lähteneet. Pensaitten\ntakaa alkoi nyt noin kuudentoista kilometrin päästä näkyä hietamäkiä.\nPaikka näytti semmoiselta, että siellä saattoi olla vettä, ja molempain\nmatkamiesten mieltä tämä toivo virkisti, niin että he jaksoivat perille\nsaakka.\n\n\n\nTippa vettä.\n\n\nPuolenpäivän aikaan he tulivat paikkaan, jossa mustat ilmeisestikin\nolivat vettä kaivaneet, mutta viittä jalkaa syvä kuoppa heidän täytyi\nkaivaa, ennenkuin saivat sen verran kosteutta, että saattoivat täyttää\npeltimukin. Mutta veden luo he olivat kuitenkin tulleet kuljettuaan\n240 kilometriä kallioisen, karun, matalaa pensaikkoa kasvavan pöytämän\npoikki, jonka muistot hirmutapauksen vuoksi jäivät kahta kamalammiksi\nEyren mieleen.\n\nKaksi päivää levättyään he uudelleen lähtivät liikkeelle ja Eyre\narvasi kakaduuparven nähdessään, että he nyt lähestyivät parempia\nmaita. Yksi hevosista sortui, ennenkuin he olivat viittätoista\nkilometriä kulkeneet, ja heidän täytyi uudelleen leiriytyä. He löysivät\nkaivamalla vettä, jota paitsi vähän satoikin, niin että sitä kerääntyi\nkallionkoloihinkin, mutta sairasta hevosta ei enää ollut mahdollinen\npelastaa, jonka vuoksi Eyre teurasti sen ja säilytti lihat. Wylielle\ntämä oli suuri tapaus, hän kun nyt tiesi saavansa yllin kyllin syödä.\n\nSamana päivänä, jona hevonen teurastettiin, Wylie paahtoi parikymmentä\nnaulaa lihaa yöllä syödäkseen, vaikka hän oli leikannut paloja ja\npaahtanut ja syönyt kaiken ajan, kun eläintä nyljettiin ja lihattiin.\n»Pian te, massa, näette minun syövän koko yön», hän sanoi Eyrelle.\nJa hän piti sanansa, vaikka olikin aamulla valittanut, että hän\nvedenpuutteen johdosta oli pahoinvoipa eikä voinut syödä niin paljon\nkuin hänen mielestään olisi pitänyt. Siitä huolimatta hän söi\nkoko päivän ja vielä koko yönkin. Toukokuun 11:ntenä Wylie Eyren\nmuistiinpanon mukaan illallisen ja aamiaisen välillä söi kuusi ja\npuoli naulaa keitettyä lihaa. Ja toukokuun 18:ntena hän söi yhdellä\nkerralla puolentoista naulaa hevosenlihaa ja leipää, yhden kengurun\nsisälmykset, mahalaukun, maksan, keuhkot, hännän ja molemmat takajalat,\nsitten pingviinin, jonka hän löysi rannalta kuolleena, kengurun koko\nnahkan, karvan siitä kärvennettyään, ja viho viimeiseksi pingviinin\nsitkeän nahkan, jonka jälkeen hän teki pienen tulen ja kävi sen viereen\nkäppyrään, nukkuen raittiisti ja rauhallisesti.\n\n\n\nPelastuneet.\n\n\nToukokuun 19:ntenä molemmat matkamiehet tulivat ruohoa kasvavaan\nseutuun ja leiriytyivät, jotta ainoa eloon jäänyt hevonen saisi\nvirkistyä. Seudussa oli paljon kenguruja ja meressä kaloja ja\näyriäisiä, joten miehetkin saattoivat paljon parantaa ruokaansa.\n26:ntena lähdettiin entistä reippaampina matkaa jatkamaan kauniiden\nmetsäin ja niittyjen poikki. Vedestä ei ollut puutetta ja Eyre viime\nkuukausien raskaat huolet kuuluivat menneisyyteen.\n\nKesäkuun 2 päivänä Eyre eräälle mäelle noustuaan ihmeekseen näki allaan\nlahdessa kaksi venettä, jotka näyttivät kalastavan. Wylien kanssa\nhän kaikin tavoin koetti herättää veneitten huomiota, onnistumatta\nkuitenkaan. Alakuloisina ja pettyneellä mielellä heidän lopulta täytyi\nluopua yrityksistään, mutta samalla näkyi pienen saaren takaa kymmenen\nkilometrin päähän rannasta ankkuroineen laivan mastot. Laivasta\nheidät huomattiin — se oli ranskalainen valaanpyyntialus, jossa oli\nenglantilainen kapteeni — ja laivan kapteeni mitä auliimmin auttoi\nmolempia matkustajia.\n\nRunsain eväin Eyre toverinsa keralla sitten lähti matkaa jatkamaan,\nviettäen kesäkuun 18:ntena retkikunnan ensimmäistä vuosijuhlaa\nseudussa, jossa oli runsaasti riistaa ja vettä ja laidunta hevoselle.\nKesäkuun 30 päivänä alkoivat Yrjö kuninkaan salmen mäet näkyä,\nsytyttäen Wyliessä hurjaa iloa. Viikkoa myöhemmin molemmat matkamiehet\ntulvillaan olevia maita ja syviä merenlahtia kierrettyään saapuivat\nAlbanyn pieneen kaupunkiin sekä valkoisten että mustain suureksi\nkummaksi, sillä Eyren luultiin matkalle menehtyneen, minkä vuoksi hänen\nAlbanyssa olevat ystävänsä olivat jonkun viikon kulkeneet surupuvussa.\n\nEyren retki osoitti, ettei sillä pitkällä matkalla, joka erotti\nAdelaiden seudut Länsi-Austraalian siirtokunnista, ainoakaan joki\nlaskenut mereen ja että se näytti olevan tuomittu kaikiksi ajoiksi\njäämään asumattomaksi ja hyödyttömäksi. Mutta vaikka tulokset täten\nolivatkin kielteiset, on tämä retki kuitenkin kaikitenkin Austraalian\nlöytöhistorian mainehikkaimpia ja seikkailurikkaimpia.\n\n\n\n\nLudvig Leichhardtin retki Austraalian luoteisrannalle.\n\n\nSuuren maineen löytöretkeilijänä saavutti saksalainen luonnontutkija\nLudwig Leichhardt sekä retkiensä laajuuden että tulostensa\ntieteellisyyden vuoksi että vielä siitäkin syystä, että hän löysi\nvalkoiselle asutukselle kelvollisia maita ja siten tuntuvasti laajensi\nsen toiveita. Ensimmäiset valmistavat retkensä hän teki Brisbanesta\nQueenslandin vuorimaahan, etupäässä luonnontieteellisiä tarkoituksia\nvarten.\n\nEnglannin hallitus oli perustanut Arnhemin maan rannalle Port Viktorian\nsotilaallisen aseman voidakseen avustaa Austraalian pohjoisrannalla\nhaaksirikkoutuneita merimiehiä ja taivuttaa alkuasukkaat ystävällisiksi\nheitä kohtaan, ja silloisen merenkulun hitauden ja suurien vääräin\nvuoksi haluttiin saada maanosan kaakkoisrannikon siirtokunnista\nmaaliikekin tähän eristettyyn etuvartioon. Leichhardt lähti yksityisten\nkeräämillä varoilla etsimään tätä tiereittiä ja samalla uusia\nasuma-alojakin. Arveltiinpa mahdolliseksi, että hän retkellään löytäisi\ntuon paljon puhutun »toivotun siunauksenkin» haaveillun joen, jonka\nvartta uudisasukkaat toivoivat voivansa kulkea kauas maanosan sisäosiin\nkarjoineen ja maanviljelysneuvoineen.\n\nBrisbane, nykyisen Queenslandin vilkas, nopeaan kehittyvä pääkaupunki,\noli 1840-luvulla uudisasutuksen pohjoisin etuvartio Austraalian\nitärannalla ja vielä vaatimaton paikka. Uudisasutus oli ennättänyt\nrantavuoriston poikki Darlingin lähdehaaroille, mutta kauempana\nsisämaassa ja varsinkin pohjoista kohti, maa vielä oli aivan\ntuntematonta ja Leichhardtilla oli hyvä tilaisuus muistaa kaikkia\navustajiaan ja ystäviään nimitellessään niitä uusia jokia, vuoristoita\nja kukkuloita, joita hän matkallaan tapasi. Hänen antamansa nimet\ntapaamme vielä tänä päivänä Austraalian kartalla kiitollisuuden\nosoituksena siitä, että se ja se oli rohkealle tutkimusretkeilijälle\nantanut hevosia tai härkiä, taikka jollain muulla tavalla hänen\nyritystään tai varhaisempia harrastuksiaan edistänyt. Näiden ansioitten\nvuoksi alkuasukkaitten ikivanhat omituissointuiset nimet hylättiin ja\nsaivat jäädä unohduksiin.\n\nSyyskuun lopulla v. 1844 Leichhardt lähti Brisbanesta sisämaahan,\netäinen Arnhemin maa matkan määränä. Retkikuntaan kuului paitsi\njohtajaa viisi valkoista, kaksi alkuasukasta, 15 hevosta ja 16\nhärkää, jotka selässään kantoivat varustuksia — puolen vuoden eväitä.\nAikomuksena oli kuitenkin suureksi osaksi elää metsästyksen antamalla\nsaaliilla.\n\nMatka kävi aluksi Darlingin latvajoille ja Condaminen vartta ylöspäin.\nVastukset alkoivat heti ensi taipaleilla, sillä vaikea oli pitää\nkoossa karjaa tiettömissä erämaissa kaikenlaisten itikkain kiusatessa.\nVarsinkin ainaisissa vesakoissa, noissa Austraalian kuuluissa\n»scrub'eissa», jotka samalla kun ovat niin vaikeita läpi kulkea,\nilmaisevat vedetöntä maatakin, oli eläimiä vaikea hallita. Muutoin maa\nkuitenkin oli sangen kaunista, lakeuksia, jokilaaksoja, kukkuloita ja\nvuorijonoja vaihdellen. Tiheimmissä vesakoissa oksat ja oat ratkoivat\npuhki jauhosäkit, repivät taakat aivan poiskin härkien selistä,\nkatkoivat kiinnitysremmejä, niin että sekä menetettiin eväitä että\naikaa ainaisissa taakkain korjauksissa. Kun ei vesakosta tullut loppua,\ntäytyi kulkea pari päivämatkaa takaisinpäin ja ottaa uusi suunta.\nAnkaria ukonilmoja kulki yli, syytäen maahan kaatamalla sadetta, joet\njoutuivat äkkiä tulvilleen ja retkikunta jo pelkäsi tulvaan hukkuvansa,\nkun sattui olemaan matalalla lakeudella. Pari retkikunnan jäsenistä\neksyi, mutta löydettiin kuitenkin, ennenkuin onnettomuutta sattui.\nMonella huolella Leichhardtin retki siis alkoi, vaikk'ei suurempia\ntapaturmia sattunutkaan. Sen sijaan löydettiin tavan takaa sekä uusia\nkasveja, että ennen tuntemattomia uusia eläimiä, Austraalian sisäosain\nflora ja fauna kun siihen aikaan vielä olivat sangen vähän tunnetut.\nRiistaa oli viljalta, kengurulta, emuja ja varsinkin sorsia, vettä\noli runsaasti, vaikk'ei sitä aina ollut helppo löytää. Kun vielä\nalkuasukkaat olivat ystävällisiä ja lempeäluonteisia, niin olivat\nretken valopuolet kuitenkin varjopuolia koko joukon suuremmat. Matkan\nsuunta kävi yhdensuuntaisesti merenrannan kanssa, parinsadan kilometrin\npäässä siitä, myöhemmin lähempänä.\n\nJokilaaksoista vuorensolain poikki uusiin jokilaaksoihin kävi matka.\nPohjoisempana alkuasukkaat kävivät rohkeammiksi, tappaen ensi työkseen\nkeihäillään retkikunnalta hevosen. Tämä kehoitti varovaisuuteen.\nHeimojen kieli vähitellen muuttui, niin etteivät retkikunnan molemmat\nmustat, Charley ja Brown, sitä enää ymmärtäneet. Joet juoksevat\nPohjois-Queenslandissa yhtä suuntaa meren rannikon kanssa ja niiden\nlaaksot sen vuoksi tarjosivat verraten mukavan kulkureitin, jolla ei\nollut puutetta vedestä, sen enempää kuin laitumestakaan. Burdekinin\nlatvoilta — joki sai nimensä eräästä Sydneyn rouvasta, joka oli ollut\napuna matkavarustuksien hankkimisessa — retkikunta kulki matalan\nvedenjakajan poikki Lynd joen laaksoon, joka laskee vetensä Carpentaria\nlahteen, Mitchelliin yhdyttyään. Alkuasukkaat koettivat täällä varastaa\nretkikunnan härät, mutta yritys saatiin ajoissa estetyksi. Heidän\ntuliaan näkyi joka puolella ja maa niin ollen ilmeisestikin oli taajaan\nasuttua.\n\n\n\nHyökkäys leirin kimppuun.\n\n\nKesäkuun viimeisinä päivinä, matkan kestettyä yhdeksän kuukautta,\nalkuasukkaat tekivät ensimmäisen hyökkäyksen valkoisten leiriä\nvastaan. Retkikunnan jäsenet olivat pystyttäneet telttansa hieman\nhajalleen, kuten tavallista, tehneet tulensa ja illallista aterioineet,\nkun alkuasukkaat pimeän suojassa lähestyivät leiriä ja heittivät\ntelttoja kohti keihäänsä. Yksi valkoinen, luonnontutkija Gilbert,\nsai kuolettavan keihäänhaavan, kahteen valkoiseen oli sattunut monta\nkeihästä ja heittonuijaa, mutta heidän haavansa ja ruhjevammansa\neivät kuitenkaan olleet kuolettavia, vaikka vä'ällisiä keihäitä\nolikin hyvin vaikea kiskoa ulos. Leichhardt pelastui naarmuakaan\nsaamatta. Muutamalla pyssynlaukausella alkuasukkaat karkoitettiin,\ntulet sammutettiin ja loput yöstä valvottiin, jottei hyökkäystä\nvoitu uudistaa. Alkuasukkaatkin näyttivät jonkin miehen menettäneen,\nkoska heidän pakoreitillään näkyi veritahroja ja aamulla kuului kuin\nsuruvalituksia vainajille. Haudattuaan menetetyn toverin ja suuren\ntulen haudalla poltettuaan poistui retkikunta kiiruumman kautta tältä\nkovan onnen paikalta.\n\n\n\nCarpentaria lahden rantueella.\n\n\nHeinäkuun 5:ntenä ilmestyi jokivarteen mangroverämeitä ja jokeen\nsuolaisen veden kaloja, ja siitä Leichhardt saattoi päättää tulleensa\nCarpentaria lahden läheisyyteen. Pian näkyi etäisyydessä meren\nulappakin, herättäen suurta iloa kaikissa. Mutta savujen lukuisuudesta\npäättäen lahden rannikko oli taajaan asuttu, ja tuhoisa hyökkäys\nvereksessä muistissa, täytyi sen vuoksi varustautua taisteluunkin.\n\nMatkaa ei tämän jälkeenkään jatkettu aivan maanrantoja pitkin, koska\nne varsinkin jokisuistamoiden kohdalla olivat rämeiset, vaan kauempaa\nsisämaitse, missä jokien poikki oli helppo kulkea. Eräänä iltana\nleiriin tuli alkuasukas, joka kulki suoraan tulen ääreen ja vasta\nyleisen hälyytyksen tapahduttua huomasi erehdyksensä ja ketterästi\nkapusi korkeaan puuhun aivan latvaan saakka. Häntä koetettiin kaikin\nneuvoin saada alas tulemaan, mutta kaikki yritykset olivat turhat.\nVihdoin Charley lähti viereiseen puuhun kiipeämään, ja silloin\nmiehelle tuli hätä. Hän huuti »puuh» ja »brirr» ja sylki ja parkui,\nsaaden aikaan niin pahan elämän, että retkikunnan hevoset säikähtyivät\nkarkuun. Charley olisi tahtonut ampua maanmiehensä, peläten hänen\nhoukuttelevan paikalle koko heimonsa, mutta siihen ei retkikunnan\njohtaja voinut tietenkään suostua. Leichhardt lähestyi puuta ja koetti\nkauneilla puheilla saada miehen tulemaan alas, mutta tämä vain alkoi\nnakella oksan kappaleita hänen ja hevosten päälle. Valkoiset silloin\nperäytyivät puusta kymmenkunnan askelta, ja aikansa valituksiaan ja\nsadatuksiaan huudeltuaan mies laskeusi maahan ja katosi vesakkoon.\nSeuraavana aamuna koko heimo oli asestettuna kokoontunut näitä\ntunkeilijoita katselemaan, mutta sallivat heidän kuitenkin mennä\nmatkoihinsa vähääkään heitä häiritsemättä.\n\nRetkeläisiltä olivat loppuneet sekä suola että jauhot, pääasiallisesti\nhe söivät häränlihaa, teurastaen eläimiään tarpeen mukaan ja kuivaten\nlihat auringonpaisteessa. Haukat olivat niin rohkeat, että kerrankin\nryöstivät lihapalan Leichhardtin kädestä, juuri kun hän aikoi\nkohottaa sen omaan suuhunsa. Maisemat olivat sangen kauniita, avoimia\npuksipuu- ja eukalyptysmetsiä, ruohokentät olivat vehmaat ja vettä oli\nrunsaasti. Laajoja aloja oli verekseltä poltettu, kuten Australiassa\nyleensäkin, jotta ne sitten kasvoivat paremmin ja houkuttehvat\nriistaeläimiä. Joskus oli kuitenkin aina kuljettava vedetönkin taival.\nRiistaa, kengurulta ja emuja sekä vesilintuja oli sangen runsaasti ja\nCharley, retkikunnan metsästäjä, hankki uutterasti tuoretta lihaa.\nValkoiset taas kokosivat kaikenlaisia siemeniä, mitä olivat huomanneet\nalkuasukkaittenkin kokoavan ja syövän. Alkuasukkaat muuttuivat\nedempänä lännessä ystävällisemmiksi ja tulivat retkeläisten kanssa\nkeskustelemaan. Lahden rannalla he usein tapasivat malaijeja, jotka\nsaapuivat sinne pyydystämään trepangia eli merimakkaroita, kiinalaisten\nherkkua, ja hyvän pyyntirauhan vuoksi yllä pitivät alkuasukkaitten\nkanssa hyviä suhteita. Toista nämä saivat tuta, kun valkoisia\nuudisasukkaita alkoi saapua näihin seutuihin ja vainota ja ammuskella\nheitä kuin metsäneläimiä.\n\nLännempänä Carpentarian lahden rannat olivat kuivemmat ja vettä\nvaikeampi tavata, mutta varsinaista vedenpuutetta ei retkeläisten\nkuitenkaan tarvinnut kauankaan kärsiä. Että vedenvähyys ei kuitenkaan\nollut satunnainenkaan, sitä osoitti se, että maanasukkaitten oli toisin\npaikoin täytynyt kaivaa kaivoja. Näistä kaivoista nähtiin joskus\nkrokotiilienkin juovan, kun niitten asumain joensuitten vesi oli suolan\nsekaista.\n\nKuormajuhtain vähentyessä täytyi vähentää kuormiakin, ensin\nkasvipaperit ja kivinäytteet, sitten, kirvelevin sydämin, kerätyt\nkasvitkin. Suuri vahinko oli, kun retkikunnan viimeinen kengurukoira\nmenetettiin, sillä se oli erittäin tehokkaasti auttanut sen ruoassa\npysymistä ajamalla sekä kenguruita että emuja, vaikka saikin näiltä\notuksilta monet pahat haavat.\n\n\n\nArnhemin niemimaa.\n\n\nRoper joelta, joka sai nimensä eräästä retkikunnan jäsenestä,\nsuunnattiin matka Arnhemin niemimaan poikki sen luoteiskulmaan, Port\nEssingtonin asemaa kohti. Roperin yli mentäessä kolme hevosta hukkui ja\nosa kasvikokoelmista sen johdosta täytyi polttaa. Arnhemin niemimaan\nsisäosa on hiekkakiviylänköä, johon joet ovat uomansa kaivaneet.\nRuokavarat olivat niin vähiin huvenneet, että retkeläiset söivät\nmelkein mitä vain saivat, muun muassa »lentäviä kettuja», eräänlaisia\nsuuria kasvinsyöjiä lepakoita, joita jokilaaksoissa oli suunnattomat\nmäärät. Vedenjakajan poikki kuljettuaan he tulivat Etelä-Alligator\njoen latvoille, mutta laaksoon päästäkseen heidän täytyi laskeutua 600\nmetriä korkea jyrkänne, jota ulottui molemmille puolille niin kauas\nkuin silmä kantoi. Päästyään suurella vaivalla laaksoon he tulivat\nmaahan, jossa olisi ollut runsaasti riistaa, varsinkin lintuja, mutta\nnyt olivat kaikki haulit loppuneet. Aluksi tämä puute autettiin siten,\nettä lyijyluoteja leikattiin pieniksi paloiksi. Alkuasukkaat olivat\nrohkeampia, kuin mitä oli ennen tavattu, mutta sangen ystävällisiä.\nHeillä oli englantilaisia vaatekappaleita ja teräsaseita. Ja pian\ntavattiin semmoisiakin miehiä, jotka osasivat puhua vähän englantia.\nPort Essington, retkikunnan päämäärä, ja sen valkoiset asukkaat\nolivat heille hyvin tutut. He kestitsivät vieraitaan monenlaisilla\nkasviksilla, joista muutamat huomattiin aivan erinomaisiksi. He olivat\nerinomaisen taitavia heittämään pieniä keihäitä linkosauvoillaan,\nsurmaten niillä jopa hanhia lennosta. Nähdessään heidän taitonsa\nLeichhardt ei voinut kyllin kiitellä onneaan, että he esiintyivät\nystävinä eivätkä vihamiehinä. Lähempänä Port Essingtonia ilmestyi uusi\nriistaeläin, puhveli, joka oli päässyt joskus tuodusta kesystä karjasta\nmetsittymään. Joulukuun 17:ntenä retkikunta vihdoin nälkäisenä ja\nrepaleisena, mutta reippaalla mielellä, työnsä arvon tietäen, saapui\nPort Essingtoniin, josta se kuukauden kuluttua matkusti purjelaivalla\nSydneyhin.\n\nLeichhardtin retki herätti mitä suurinta huomiota sekä Austraaliassa\nettä Euroopassa. Hänen oli jo luultu kaikkine miehineen saaneen\nQueenslandissa surmansa ja apuretkikunta oli lähetetty tämän huhun\ntotuutta peräämään. Melkoinen rahapalkinto ja monet kunnianosoitukset\ntulivat rohkean matkustajan osaksi, eikä kauaa viipynyt, ennenkuin\nsiirtolaiset vaunuineen lähtivät Leichhardtin jälkiä pohjoista kohti\ntunkeutumaan.\n\n\n\nLeichhardtin katoaminen.\n\n\nLeichhardt teki vielä kaksi matkaa, yrittäen nyt kulkea Austraalian\npoikki keskikohdalta, idästä länteen. Ensimmäiseltä hänen täytyi palata\ntakaisin vaarain, tautien, uupumuksen ja ravinnoksi otettujen karjojen\nkarkaamisen vuoksi. Toisella retkellä, joka alkoi joulukuussa 1847, hän\nkaikkine tovereineen katosi niin jäljettömiin, ettei ole milloinkaan\nsaatu pienintäkään vihiä siitä, mikä retkikunnan kohtaloksi tuli. Kun\nalkuasukkaat harvoin uskaltavat vastustaa suurempaa valkoisjoukkoa,\nniin ei luulla heidän tuhonneen retkikuntaa. Luultavasti se sortui\nAustraalian sisäosien pitkien poutain ja veden puutteen vuoksi. Se ynnä\nsuunnaton helle, myrkylliset suot, ruohon puute, helposti selittävät,\nmiksi Leichhardtin suunnittelema suurenmoinen matka epäonnistui, mutta\nhänen jäljetön katoamisensa jäi siitä huolimatta arvoitukseksi. Toiset\novat arvelleet, että hänet yllätti äkkitulva jossain jokiuomassa,\nkuljettaen hänet miehineen päivineen mukanaan ja haudaten lietteitten\nja hiekkain alle niin syvään, ettei hänestä sen koommin saatu\nvähintäkään tietoa, vaikka lähetettiin useita retkikuntia kadonneita\netsimään.\n\n\n\n\nKennedyn retki Yorkin niemellä.\n\n\nYorkin niemen sisäosia tutkimaan varustautui v. 1848 E.B. Kennedy.\nMukanaan kymmenen valkoista ja Jakki Jakki niminen alkuasukas, hän\nhuhtikuussa nousi maihin Rockingham-lahdessa niemen juuressa, aikoen\nlopulla vuotta päästä Port Albanyyn, niemen pohjoispäähän, jonne laivan\npiti lähteä retkikuntaa odottamaan. Matkan tarkoitus oli tämän suuren\ntroopillisen niemimaan luonnonrikkauksien selville saaminen.\n\n\n\nMatkan vaikeudet.\n\n\nMatka piti ensin rannikkoa pitkin, mutta kun seudut olivat alavia\nja soisia ja tuhkatiheään oli kuljettava syvien jokien poikki ja\nmelkein läpipääsemättömien pensastiheikköjen puhki, niin täytyi nousta\nsisämaahan vedenjakajalle. Suurimman vastuksen tuotti etenkin pitkä,\nhoikka, luikerteleva ruoko, joka kierteli rungosta runkoon ja kurotti\nsivuille päin pitkiä, monikoukkuisia tuntosarvia. Carron, retkikunnan\nkasvitieteilijä, koetti tämmöisen köynnöksen yli saada käsiinsä jonkun\nuuden kasvin, mutta paikalla häneen tarttui kymmenkunta koukkua,\nja kuta enemmän hän tepasteli irti päästäkseen, sitä kovempaan ne\ntarttuivat. Hänen täytyi leikata varret poikki, ennenkuin pääsi\nsatimesta.\n\nYlemmälläkin maalla pensaikko oli tiheätä ja kasvullisuus rehevää,\nniin että tie oli kirvein raivattava. Ruohoa ei kuitenkaan ollut kuin\nniukalta, jonka vuoksi lampaat täytyi teurastaa laitumen huonouden\nvuoksi; hevoset töin tuskin saatiin hengissä pysymään. Matkan\nmonista vaivoista mainittakoon pensaiston iilimadot, jotka olivat\nniin toimeliaita, että matelivat miesten saappaihin ja yöllä heidän\nvaatteittensakin alle verta imemään, niin että he aamulla heräsivät\nylt'yleensä verissään.\n\n\n\nMiestappo ja verikosto.\n\n\nNiemimaan alkuasukkaat olivat etevämpää rotua kuin australialaiset\nyleensä. Heillä oli isot somat majat ja sangen hyvin tehdyt aseet ja\ntalousesineet. Mutta valkoisia kohtaan he olivat vihamielisiä. Kun\nKennedy eräänä päivänä kolmen seuralaisen keralla kulki edellä tietä\nauki leikkaamassa, tapasi hän alkuasukasjoukon. Hän koetti saada aikaan\nystävälliset välit, mutta mustat heittivät valkoisia vastaan keihään.\nValkoiset ampuivat ja kaatoivat neljä alkuasukasta, ja tästä alkaen\nretkikunta ja etenkin nämä neljä ampujaa olivat verikoston alaisia,\nvaikka he saivatkin olla pari kuukautta aivan rauhassa. Syyskuun 10 p.\nmustat tekivät yöllisen hyökkäyksen, joka kuitenkin torjuttiin, eivätkä\nhe sen jälkeen jättäneet rauhaan yöllä, ei päivällä.\n\nLokakuun alussa retkikunta oli Yorkin niemimaan keskivaiheilla. Taajat\nvesakot äkkiä vaihtuivat avoimiksi nurmikentiksi. Retkikunta toivoi nyt\nsaavansa levätä jonkun aikaa, mutta ilo oli lyhyt, alkuasukkaat kun\nsytyttivät heidän takanaan ruohokentät palamaan. Kennedy joukkoineen\npelastui vain sen kautta, että pääsi pakenemaan jo ennen palaneelle\nalueelle. Hänen täytyi kiiruumman kautta pyrkiä pois palaneilta\naavoilta ja jälleen kulkea vesakoita.\n\nRetkikunnan tila oli nyt ruoan puutteen vuoksi niin huono, että\nKennedy päätti luopua alkuperäisestä matkasuunnitelmastaan ja pyrkiä\nrannikolle. Matkalla sinne oli kuljettava alueen poikki, jolla\nhirmumyrsky oli tehnyt suunnattomia tuhoja. Joka puu oli aivan tyvestä\nkatkennut, tai oli tuuli repinyt sen maasta juurineen. Myrskyn tie\noli kolmea kilometriä leveä. Marraskuun ensimmäisellä viikolla joukko\nsaapui rannikon läheisyyteen. Kun yksi miehistä oli niin sairas, ettei\nollut mahdollista viedä häntä niemen päähän, jonne laivan oli määrä\ntulla retkikuntaa ottamaan, jakoi Kennedy joukkonsa, jättäen osan\nWeymouth-lahteen odottamaan; hän itse kolmen valkoisen ja Jakki Jakin\nkeralla lähti laivaa yhtymäkohdalla tapaamaan.\n\n\n\nRetkikunnan nääntyminen.\n\n\nViikko sen jälkeen kuin Kennedy oli lähtenyt, kuoli yksi leiriin\njätetyistä miehistä. Kaksi päivää myöhemmin tuli leirille alkuasukkaita\nvaimoineen, jotka töin tuskin saatiin leiristä torjutuiksi, ja\nseuraavana päivänä tuli kuusikymmentä sotilasta asestettuina ja\nmaalattuina, ja niitä ei saatu poistumaan ampumatta.\n\nMarraskuun 20:ntenä kuoli jälleen yksi leirin valkoisista; toverit\ntuskin jaksoivat häntä haudata. Seuraavana päivänä alkuasukkaat\npalasivat, muodostivat leirin ympäri piirin ja keihäät heittoasennossa\nja tanssien näyttivät, kuinka he pistäisivät valkoiset kuoliaaksi\nja kuinka nämä haavoitettuina kärsisivät. Tuntikausia täytyi\nheikontuneiden, nälkiintyneiden valkoisten seisoa, aseet valmiina\nhyökkäystä torjumaan. Alkuasukkaat tekivät sitten rauhan merkkejä,\nkehoittaen heitä laskemaan aseet luotaan. Se ei kuitenkaan estänyt\nheitä äkkiarvaamatta heittämästä leiriin keihäitään, johon valkoiset\nvastasivat yhteislaukauksella. Yksi mustista kaatui ja kannettiin pois,\njonka jälkeen muut katosivat.\n\n26:ntena kuoli jälleen eräs valkoisista ja eloon jääneet tuskin\njaksoivat kantaa häntä leiristä siihen paikkaan, johon olivat toiset\nhaudanneet.\n\nJoulukuun 1:senä ilmestyi lahteen laiva, mutta ampumisista ja lipun\nnostosta huolimatta se seuraavana päivänä purjehti pois.\n\nEloon jääneitten tila oli nyt kamala. Kaikki jauhot oli syöty, eikä\nlihaa ollut ensinkään. Merenrannalta koottiin simpukoita, mutta miehet\neivät uskaltaneet lähteä leiristä kauas, peläten alkuasukkaiden\näkkihyökkäyksiä. Eräänä aamuna tavattiin leirin ohi juoksevan\npuron rannalta jälleen yksi mies kuolleena, eivätkä eloon jääneet\njaksaneet muuta tehdä kuin neuloa hänet peitteeseen ja vierittää\npuron suolansekaiseen veteen. Koira, viimeinen retkikunnan eläimistä,\ntapettiin ja syötiin. Joskus alkuasukkaat toivat nälkiintyneille\nvalkoisille vähän kaloja tai kilpikonnan sisälmyksiä, ollen kuitenkin\nsamalla heti valmiit hyökkäämään leirin kimppuun, jos valkoiset\nvähänkään osoittivat valppauden puutetta. Joulukuun 18:ntena olivat\nCarron ja Goddard ainoat eloon jääneet; heidän molemmat toverinsa\ntavattiin aamulla kuolleina. Molempain eloon jääneitten yrittäessä\nkuljettaa pois heidän ruumiitaan, ympäröi puolensataa mustaa leirin.\nMolempain valkoisten täytyi luopua hommastaan ja tarttua aseihinsa,\nmutta mustat tekivät rauhan merkkejä ja koettivat lähestyä siten, että\nvarpaillaan vetelivät keihäitä maata pitkin. Kaksi tuntia tätä jatkui,\nsitten Carron heikkouden sortamana kaatui ja hänen toverinsa ampui,\njonka jälkeen mustat hajaantuivat.\n\n\n\nPelastus viime hetkellä.\n\n\nHeidän mentyään molemmat valkoiset sanomattomilla ponnistuksilla saivat\ntoveriensa jäännökset pensaikkoon raahatuksi ja risuilla peitetyksi;\nhautaa he eivät jaksaneet kaivaa. Eloon jääneiden tila näytti nyt\naivan toivottomalta ja leiriin palatessaan he ihmettelivät, kumpi\naamulla tapaisi toisen kuolleena. Kun mustat aamulla hyökkäsivät\nleiriin, tarttuivat valkoiset vielä kerran rihloihinsa, luullen lopun\ntulleen, sillä mahdoton oli heidän enää joukkoa vastustaa. Mutta\nmustat tulivatkin aseettomina ja toivat likaisen paperin, jossa oli\nkirjoitusta, vaikk'ei sen sisällöstä ollut mahdollista saada selvää.\nSitten saapui uusi joukko mustia, tällä kertaa asestettuina ja kiljuen,\njosta Carron toverinsa kera päätti paperin olleen vain sotajuonen, ja\nhe aikoivat ampua mustia, mutta samalla pensaikosta hyökkäsi esiin\nmuutamia valkoisia miehiä, Jakki Jakki etupäässä.\n\nTulijat olivat odotetun aluksen kapteeni ja tohtori, ja Carron tästä\npäätti, että Kennedy oli onnellisesti saapunut perille; mutta ei hän\nsen enempää kuin hänen toverinsakaan jaksanut kysyä enempää. Carronin\ntila oli niin surkea, että hänen oikea olkaluunsa oli puhkaissut\nnahkan, eikä hän jaksanut kävellä veneelle saakka; Goddard oli kuin\nelävä luuranko. Leiristä otettiin paperit ja luonnontieteellisistä\nkeräelmistä, mitä kulkemaan saatiin, loput jätettiin mustille, jotka\nsangen uhkaavina kokoontuivat leirin ympärille. Laivalla vasta molemmat\npelastetut saivat kuulla Kennedyn ja hänen kerallaan lähteneitten\nkohtalon.\n\nPian sen jälkeen kuin Kennedy oli Weymouth-lahdesta lähtenyt, oli eräs\nhänen miehistään vahingonlaukauksesta haavoittunut. Pohjoiseen päin\nmaa kävi vielä entistäänkin pahemmaksi ja sekä miehet että hevoset\nuupuivat pian. Tie oli monessa paikassa kirvein avattava, niin tiheätä\noli pensasto. Ruokatavarat loppuivat, niin että täytyi syödä variksia\nja haukkoja ja hevosenlihaa. Haavoittunut huonontui niin heikoksi,\nettä Kennedy jätti hänet ja kaksi valkoista Shelbourne-lahteen\nleiriin, jatkaen yksin mustan palvelijansa keralla matkaa sovittuun\nyhtymäpaikkaan.\n\nNäistä kolmesta leiriin jätetystä ei koskaan saatu varmoja tietoja.\nLuultavaa on, että he joutuivat mustain keihäitten uhriksi.\nShelbourne-lahdessa nähtiin laivan sinne tullessa muutamain mustain\npäällä paidat ja tavattiin miesten tavaroita eräästä kanootista.\n\nKennedy ja Jakki Jakki kulkivat eteenpäin niin nopeaan kuin\nheikontuneessa tilassaan voivat. Mutta he eivät kauaksikaan päässeet,\nennenkuin musta poika älysi, että alkuasukkaita, sotilaita,\nhellittämättä seurasi heidän jäljillään. Hän sen vuoksi vaati jättämään\nhevoset, ne kun yhä heikontuivat ja lisäksi tekivät niin selvän jäljen,\nettä alkuasukkaitten oli niitä helppo seurata. Kennedy ei kuitenkaan\ntähän suostunut, tuntien itsensä liian heikoksi ja ehkä luullen vaaraa\nvähemmäksi kuin hänen palvelijansa.\n\nMolemmat vaeltajat olivat jo päässeet muutaman kilometrin päähän Port\nAlbanysta, joka oli määrätty yhtymäkohta, kun he huomasivat tulleensa\nsaarretuiksi ja alkuasukkaitten lähestymistään lähestyvän. Kaiken yötä\nhe valvoivat, odottaen hyökkäystä. Hyökkäystä ei kuitenkaan kuulunut\nja aamulla, heidän jatkaessa pensaikon läpi matkaansa, Jakki vaati\nKennedyä ahkerasti katsomaan taakseen, ettei häntä voitaisi takaa päin\nhuomaamatta keihästää.\n\n\n\nKennedyn murha.\n\n\nPian lensikin heidän ympärilleen keihässade, ja yksi keihäs sattui\nKennedyn selkään, toinen sääreen. Kaatuessaan hän huusi mustalle\npojalleen, että tämä ampuisi, ja Jakki ampuikin heti ensimmäistä\nnäkemäänsä mustaa, osaten häntä kasvoihin. Sitten heitettiin yhä\nenemmän keihäitä, jotka taas sattuivat Kennedyyn. Alkuasukkaitten\nkantaessa pois haavoitettua miestään Jakki lähti Kennedyn avuksi,\nvetäen ulos häneen sattuneet keihäät.\n\nTaistelu sitten uudistui ja keihäitä tuli pensastosta joka suunnalta.\nKennedy tähtäsi, mutta laukaus ei palanut, ja samalla toinenkin keihäs\nlävisti hänen kylkensä ja Jakkiinkin sattui keihäs silmän yläpuolelle.\nHevosiinkin sattui keihäitä, josta ne alkoivat karata pystyyn ja\ntepastella, niin että satulalaukut irtaantuivat. Jakki tuki Kennedyä,\njoka taas oli kaatunut, niin että hän pääsi muurahaiskekoa vastaan\nnojautumaan, ja juoksi sitten pelastamaan satulalaukkuja.\n\nTakaisin tullessaan hän huomasi Kennedyn ympärillä mustia, jotka\nkuitenkin hänen lähestyessään poistuivat. Musta poika koetti turhaan\nnostaa isäntänsä pystyyn. Kennedy ei ennen kuolemaansa enää muuta\nvoinut kuin käskeä Jakin viedä hänen muistikirjansa laivaan ja pelastaa\nmuut.\n\nJakki surustaan toinnuttuaan kantoi Kennedyn ruumiin tiheään\npensaikkoon, kuopi tomahawkillaan haudan ja multasi ruumiin siihen,\nhävittäen sitten kaikki merkit, jott'eivät alkuasukkaat hautaa\nlöytäisi. Tämän tehtyään hän hiipi pensaikon läpi pois. Lähtien sitten\nmatkaa jatkamaan hän kaalasi jokien poikki, hiipi pensaikoitten\nläpi, päivät syömättä, yöt tulta tekemättä, kunnes saapui laivan\nankkuripaikalle.\n\nLaivalla ensin epäiltiin tätä mustaa miestä ja hänen merkkejään,\nmutta kun vihdoin lähetettiin vene ja Jakki nälkään nääntymäisillään\nja haavoitettuna tuotiin laivaan, arvattiin siellä hänen asiansa,\nennenkuin hän oli Kennedyn muistikirjan antanutkaan. Laiva lähti\npaikalla Shelbourne-lahteen, jossa kuitenkaan ei nähty merkkiäkään\nleiristä. Sieltä laiva purjehti Weymouth-lahteen, löytäen vielä\nKennedyn retkikunnan kaksi viimeistä valkoista hengissä.\n\n\n\n\n\"Austraalian kuollut sydän\".\n\n\n\nSturtin viimeinen retki.\n\n\nPohjois-Austraalian kautta samosi edelleenkin retkeilijöitä, ja\nheidän matkainsa kautta tuli epäämättömästi todistetuksi, että sitä\nsuurta jokea, »Toivottua siunausta», oli turha siltä puolelta etsiä.\nAinoastaan länsirannalla oli enää aloja, joista vielä voitiin toivoa\nsen suun löytymistä. V. 1845 tosin päättyi Australian rantain suuri\nkartoitus, eikä länsirannaltakaan oltu tavattu semmoista jokea,\nmutta jotkut toivoivat, että sen suistamo oli jäänyt samalla tavalla\nhuomaamatta kuin Murraynkin. Charles Sturt lähti vielä kerran\nretkelle löytääkseen tuon suuren vesireitin ja laajan sisämeren,\njoiden olemassaoloon hän kaikesta huolimatta varmasti uskoi. Lähtien\nAdelaidesta elokuussa 1844 hän toivoi parissa vuodessa ennättävänsä\ntutkia suurimman osan Sisä-Austraaliasta.\n\nVähän hän silloin osasi aavistaa, mitkä kärsimykset ja vaarat häntä\nodottivat. Hänen viimeinen retkensä paljasti australialaisen kuivuuden\nkaikkein kamalimmat hirmut, joita tosin jo moni ennen häntä oli\nkokenut, mutta ei kenkään niin vakuuttavasti kuvannut.\n\nSturtin retkikunta, joka oli viranomaisten kustantama, oli hyvin\nvarustettu. Hänellä oli useita valkoisia apulaisia, joista nuori Stuart\nmyöhemmin saavutti suuren maineen itsenäisenä tutkijana. Hänellä oli\nhärkävankkureita, joilla varustuksia vedettiin, lampaita pitkin matkaa\nteurastettaviksi, sekä koko joukko varahevosia retkikunnan varsinaisten\nratsujen lisäksi. Koko matka nimittäin tehtiin ratsain.\n\nAlussa matka luonnistui hyvin. Darlingin mutkaan saakka kuljettiin\nhyvin tuttuja seutuja, mutta heti kun siitä eteenpäin lähdettiin,\nalkoivat vaikeudet Maat alkoivat vähitellen kohota matalaa\nStanley-vuoristoa kohti, joka erottaa Murray-Darlingin syvänteen\nSisa-Austraalian suolajärvien syvänteestä. Vuoristo oli silloin vielä\naivan tuntematon. Sturt ei tämän hedelmättömän, synkän kivierämaan\npoikki kulkiessaan tiennyt aavistaa niitä suurenmoisia hopearikkauksia,\nmitä se povessaan kätki. Veden puute teki jo näillä taipaleilla suurta\nhaittaa, mutta sitä kuitenkin löydettiin, vaikka niukasti. Sturt\napulaisineen retkeili eri suunnille hitaammin kulkevan kuormaston\nedellä ja tavallisesti aina löydettiin joku lätäkkö tai lähde, josta\nretkikunta saattoi janonsa sammuttaa. Laitumesta ei ollut puutetta,\nkun oli länsipuolisille aroille tultu, ja yleiseen maa sitten oli\nsangen avointa, joka olikin välttämätön ehto yrityksen menestymiselle.\nVuoristolta laski näille länsipuolisille aroille lyhyitä jokiuomia,\njoissa tosin juoksi vettä vain kovien rankkasateiden jälkeen, mutta\njoissa kuitenkin oli myöhemminkin lätäköltä ja lähteitä. Ja missä ei\nollut ensinkään maan pinnallista vettä, siellä sitä usein saatiin uomaa\nkaivamalla.\n\n\n\nVeden niukkuus.\n\n\nMutta yleistä vedenniukkuutta kuvaa sattuvasti se, että pienet linnut\nheti kokoontuivat paikalle, kun ryhdyttiin kaivoa kaivamaan, jopa\ntoiset istahtivat kaivajan lapiollekin. Tavallisesti nämä kuivuneet\nuomat huomattiin jo matkan päästä eukalyptuspuista, joita niiden\nvarrella kasvoi. Aavat arot vaihtelivat rivittäisten hietasärkkien\nkanssa, joilla kasvoi Frenela eli Callitris nimistä, araukarian\nkaltaista havupuuta, joka on Austraalian luonnekasveja samoin kuin\neukalyptitkin. Veden puute joksikin aikaa melkoisesti lieveni rankkain\nsateitten johdosta, jotka tuota pikaa loivat lakeuksille lätäköitä\nja saivat uomat, »creekit», vähäksi ajaksi jokina juoksemaan. Sturt\nlähetti marraskuun puolivälissä pari miestä arojen poikki luodetta\nkohti maata vakoilemaan, mutta suolajärvet ja liejut ja suola-arojen\nvedenpuute tekivät sille suunnalle matkustamisen mahdottomaksi. Sturt\nluuli miesten saapuneen Torrens-järvelle, mutta todellisuudessa\nsiellä oli uusi suolajärviryhmä, jonka Flinders-vuoristo erottaa\nTorrens-järvestä. Retkikunnan täytyi jatkaa matkaansa Stanley-vuoriston\nlänsilievettä pitkin pohjoiseen, muualla kun ei ollut vettä ensinkään.\n\n\n\nHelle.\n\n\nEteläisen pallonpuoliskon kesä alkoi tehdä tuloaan ja kuumuus olla\nkovin rasittava, allikot ja lähteet pelottavan nopeaan kuivua.\nLämpömittari harvoin laski alle +35°C, mutta toisinaan se nousi yli\n50°C. Nelijalkaisia eläimiä tuskin näkyi ensinkään, lintuja sitä\nvastoin runsaasti. Näistä oli huvittavin eräs lepinkäinen (Lanius),\nrastaan kokoinen ruskeahko lintu, joka aamuisin säännöllisesti saapui\nleirille ja koetti matkia säveliä, joita miehet sille vihelsivät. Sen\nmatkimislahja oli niin ihmeteltävä, että tuskin oli sitä lintua, jota\nse ei olisi osannut matkia aivan erehdyttävän hyvin.\n\nAlkuasukkaitten majoja, jopa tuliakin tavattiin tuon tuostakin, mutta\nasukkaat itse livistivät pakoon, jos vain kerkisivät, niin että heitä\noli vaikea tavata. Hevoset varsinkin heitä pelottivat. Suuri osa\nnähdyistä asumuksista kuitenkin oli todella autiona siihen aikaan,\nkun retkikunta maan läpi kulki, erämaan pienet heimot kun muuttelivat\npaikasta paikkaan, sen mukaan kuin veden ja ravinnon saanti vaati. Ne\nalkuasukkaat, mitä tavattiin, olivat sangen ystävällisiä ja osoittivat\ntäydelleen käsittävänsä sen ystävällisyyden, jolla retkikunta,\njohtajansa tarkkoja ohjeita noudattaen, heitä kohteli. Sturt oli\nottanut mukaansa paljon lahjoja, varsinkin villapeitteitä, joita\nhän heille jakeli. Hän oli nimittäin jo varhaisemmilla matkoillaan\nhuomannut, että alkuasukkaat tässä suunnattomien ilmastollisten\nvastakohtain maassa alastomuudessaan kovin usein saivat kärsiä vilua.\n\nTammikuun lopulla v. 1845 Sturt, jonkun matkaa 30 leveyspiirin\npohjoispuolella, leiriytyi solaan, jossa hän tapasi runsaat ja\nnäköjään pysyväiset vesivarat; sieltä hän retkeili joka suunnalle\nympäristöä, varsinkin vedensaantia tutkien. Eräällä retkellä Sturt\ntoverinsa keralla näki suunnattoman joukon haarahaukkoja (Milvus)\njotka sadoittain ympäröivät heidät ja käperin kynsin tulivat vain\nmuutaman jalan päähän, ennenkuin palasivat takaisin. Jos ne olisivat\nkimppuun käyneet, niin olisivat molemmat matkustajat olleet hukassa.\nNe näkyivät kuitenkin päätelleen, että molemmat ratsumiehet olivat\nliian vaarallisia vastustajia, peräytyivät ja kierrellen, kaarrellen\nkatosivat etäisyyteen. Vettä ei tavattu millään suunnalla niin\nrunsaasti, että retkeä olisi voitu jatkaa.\n\n\n\nKuivuus.\n\n\nKuumuus ja kuivuus olivat niin suunnattomat, että kaikki ruuvit\nirtaantuivat, koneiden sarviosat ja kammat lohkesivat hienoiksi\nliuskoiksi, lyijy putosi lyijykynistä, hiukset, samoin kuin lampaiden\nvillakin, lakkasivat kasvamasta ja kynnet kävivät hauraiksi kuin lasi.\nJauhot menettivät 8% painostaan, muut ruokatavarat vielä enemmän, ja\nmuste kuivui kynään niin nopeaan, että oli mahdotonta kirjoittaa.\n\n\n\nErehdyttäviä merkkejä.\n\n\nKun retkikunta ensin leiriytyi »varasto-solaansa», oli siellä paljon\neläimiä. Papukaijoja oli tuhansittain, kakaduita, kyyhkyjä ja muita\nlintuja, joiden kesken monenlaiset haukat tekivät suurta tuhoa.\nMutta vähitellen ne kokoontuivat suuriin parviin ja kaikki samana\npäivänä muuttivat pois, luodetta kohti lentäen. Tämä muutto vahvisti\nSturtissa sitä luuloa, etenkin kun siltä suunnalta saapui pelikaaneja\nja sorsiakin, että sillä ilmalla mahtoi olla kauan etsitty sisämeri.\nJo aikaisemmin Sturt oli huomannut, että samalle suunnalle lensi\nsepelhaikaroita, kurkia ja muita vesilintuja suunnattomat laumat.\n\nKuoleman hiljaisuus vallitsi lintujen lähdettyä helteisessä erämaassa.\nMuurahaiset ja kärpäset olivat ainoat eläimet, jotka pitivät\npuoliaan tässä kamalassa maassa, ja ne vaivasivat ihmisiä ja eläimiä\nhellittämättä.\n\nPartioretkien ja alkuasukkaitten antamain tietojen johdosta SturtiIle\noli käynyt ilmi, että eteneminen oli joka suunnalle mahdotonta, vieläpä\nettä paluutiekin oli vedenpuutteen vuoksi katkaistu. Kuusi kuukautta,\nheinäkuun puoliväliin v. 1845, retkikunnan täytyi viettää tässä\nSisä-Austraalian erämaan keitaassa voimatta kulkea mihinkään suuntaan.\n\n\n\nVaikea aika.\n\n\nRetkikunnan jäsenistä osa sairastui, keripukki kun alkoi tehdä\ntuhojaan. Sturtin lähin apulainen kuoli ja muut riutuivat niin, että\nsama kohtalo näytti odottavan heitäkin, ellei apua pian tullut.\nKuumuus oli kamala, eikä kastetta ollut ensinkään. Eräänä päivänä\nlämpömittari osoitti 58° varjossa, auringonpaisteessa 69°. Kolme\nkuukautta keskilämpö oli yli 38°. Tämä hirmuinen kuumuus kuihdutti\nkaiken kasvullisuuden ja allikoista vesi, josta koko retkikunnan henki\nriippui, väheni pelottavasti. Sadetta odotettiin ja odotettiin, mutta\nturhaan. Eräänä päivänä keitaaseen ryömi vanhanpuoleinen puolikuollut\nalkuasukas, nälkään ja janoon nääntymäisillään ja ypö yksinään. Hänet\nsyötettiin ja juotettiin, hänelle annettiin peite suojaksi, ja kun\nhän parin viikon kuluttua sen heitti yltään, palatakseen jälleen\nerämaahan, josta oli tullutkin, oli hän lihonut siihen määrään, että\nhänen auttajansa olivat sanattomina hämmästyksestä, sillä kasvoissa\nei huomannut mitään eroa. Häntä oli syötetty lampaanlihalla ja sitten\nvariksilla, kun huomattiin hänen näistä pitävän enemmän. Saatuaan\nitsensä hyvään kuntoon häh hyvästeli auttajansa ja katosi jälleen\nerämaan yksinäisyyteen. Ennen lähtöään hän kertoi Sturtille aavasta,\nvedestä, jonka aallot olivat miestä korkeammat ja kalat niin isoja,\nettei niitä mikään verkko kestänyt. Sturt tuli, yhä varmemmaksi, että\nsiellä sittenkin oli hänen etsimänsä sisämeri, mutta hänen oli nyt\nmahdotonta lähteä sitä, kauempaa etsimään.\n\n\n\nSade.\n\n\nVasta heinäkuun puolivälissä alkoi sataa. Alussa putosi vain muutamia\npisaria, mutta seuraavana päivänä tuli oikea rankkasade. Sateen kohina\noli vangituille retkeilijöille ihaninta soitantoa, mitä he olivat\nmielestään milloinkaan kuulleet. Se oli vapautuksen sanoma, mutta Sturt\nkäyttikin sen tarjoamaa tilaisuutta tunkeutuakseen vain yhä kauemmaksi\nsisämaahan.\n\nMutta sinnepäin ei maa suinkaan entisestään parantunut, sillä hän\noli tullut »Kiviseen erämaahan», jossa eivät pienet sateet mitään\nmerkinneet. Kolmisenkymmentä kilometriä retkikunta rämpi melkein\nylipääsemättömien tulipunaisten hietasärkkäin poikki. Nämä hämmästystä\nherättävät särkät päättyivät suunnattoman laajaan tasankoon niinkuin\nmaan aaltojen jyrkät otsat mereen, eikä kolkon, purppuranpunaisen\naavikon pintaa rikkonut mikään muu kuin koillisessa juova matalia puita\nja kirkkaan punainen hietakumpu, joka loisti päivänpaisteessa. Ei\nainoatakaan ruohoa kasvanut tällä kamalalla vaakasuoralla aavikolla.\nSitä peittivät puolta jalkaa pitkät kivet, jotka tuuli oli pyöristänyt;\nkivet olivat raudansekaista kvartsia. Sturt luuli tätä muodostusta\nentiseksi merenpohjaksi, mutta päin vastoin se on vedettömyyden\nsynnyttämä. Se oli niin kovaa, ettei hevosten kavioista jäänyt mitään\njälkeä. Tämän erämaan takanakaan ei kuitenkaan ollut vettä, ei muuta\nkuin mustaa liejua entisen vesipaikan pohjalla. Vihdoin täytyi Sturtin\ntaipua siihen käsitykseen, että hänen takaa-ajamansa sisämeri olikin\nvain kangastus, joka sitä mukaa pakeni edemmäksi, kuta kauemmaksi hän\nsitä seurasi. Sen sijasta hän oli löytänyt maita, joita kamalampia ei\nedes Dante olisi voinut keksiä harhailevain sieluparkain kidutukseksi.\n\n\n\nKamalaa erämaata.\n\n\nSiitä huolimatta retkikunta kuitenkin oli lähellä etsimäänsä järveä,\nvaikkei se varsinkaan tänä pitkänä poutana olisi Sturtin toiveita\nvastannut, sillä ainoastaan runsaiden sateiden jälkeen on Eyre-järvessä\nvettä, silloinkin enimmäkseen suolaista. Sturt kulki Diamantina joen\npoikki, joka laskee Eyre-järveen, mutta joka silloin oli aivan kuivilla.\n\nYhä eteenpäin piti matka, kautta uuden kamalan aavikon, jonka poikki\nkulki valtavia veripunaisia hiekkaharjuja, ja tässä erämaassa kasvoi\ntuo Sisä-Austraalian vitsaus, pelätty okainen spinifeks-pensas,\nainoa kasvi, joka tulee näissä erämaissa toimeen. Joka puolella\noli lumivalkoisia suolakenttiä ja kuivuneita suolapuroja, jotka\nsuunnattomien hohtavien käärmeiden tavoin kiemurtelivat synkän erämaan\nkautta.\n\nVihdoin Sturtin täytyi, kaukana Eyre-järven pohjoispuolella olevissa\nerämaissa, kääntyä paluumatkalle. Jos hän olisi vielä edemmäksi\nkulkenut, olisi hän seuralaisineen ehdottomasti tuhoutunut. Sturtin\nsuuri tuuma oli auttamattomasti kärsinyt haaksirikon, mutta hän viittoi\ntietä myöhemmille tutkijoille. Kolmetoista vuotta hänen retkensä\njälkeen lähti hänen kartoittajansa, M'Dowall Stuart, samoihin erämaihin\netsimistä jatkamaan.\n\n\n\nErämaan asukkaat.\n\n\nOmituista on, että tuskin löytyi niin karua erämaata, ettei joku\nvaivainen alkuasukas-perhe olisi koettanut siinä tulla toimeen.\nJonkun heidän kaivamansa kaivonkin Sturt tapasi, vieläpä siitä sai\narvaamatonta hyötyäkin. »Tälle kaivolle johti polkuja melkein joka\nilmansuunnalta ja erästä niistä kulkiessani saavuin kylään, jossa\noli yhdeksäntoista majaa, mutta ei näkynyt merkkiäkään siitä; että\nniissä olisi äsken ollut asukkaita. Siellä täällä oli kaukaloita\nja jauhinkiviä, katkenneita keihäitä ja murtuneita kilpiä, mutta\nilmeisestikin asukkaat nyt olivat lähteneet jonnekin muuanne ja kävivät\nnäillä seuduin vain puksipuun siemeniä keräämässä, sillä maassa oli\nsuuret kasat tämän puun oksia ja puista itsestäänkin näkyi, että niistä\noli sato koottu.»\n\n\n\nJanoa.\n\n\nPakollinen paluu oli Sturtille suuri pettymys, eikä hän vielä luopunut\ntaistelusta. Palattuaan 28:nnen leveysasteen eteläpuolelle löytämälleen\njokiuomalle, jossa vielä oli vesilätäköitä, hän jätti sinne suurimman\nosan väestään ja lähti suoraan pohjoista kohti pyrkimään. Pari\nleveysastetta kuljettuaan poikki kuivien karujen maitten ja kivierämaan\nuudelleen tavattuaan hän kuitenkin vedenpuutteen takia palasi takaisin\nja töin tuskin pelastui. »Hitaasti palasimme jälkiämme laaksoon, jossa\nolimme olleet yötä, ja viivähdimme siinä puolen tuntia, mutta ei\nmikään hevosista tahtonut syödä, yhtä lukuunottamatta, joka sen sijaan\nkäyttikin aikansa sitä paremmin. Muut kokoontuivat ympärilleni, minun\nsiinä puun alla istuessani, pitäen päätään minun pääni päällä, ja oma\nhevoseni nykäisi hatun päästäni huomiotani herättääkseen. Eläin parka!\nPaljon olisin antanut sillä haavaa, jos olisin voinut sen kärsimystä\nlieventää, mutta en voinut. Olimme kaikki samassa pulassa, ja ellemme\nolisi lopulta vettä löytäneet, niin olisi meidän täytynyt yhdessä\nkuolla.»\n\nEi pitkältäkään kuljettu, ennenkuin yksi kaatui kuolleena ja toinen\noli niin heikkona, että pelättiin senkin milloin tahansa heittävän\nhenkensä. Se oli jo kaatunut lakeudelle, mutta Sturt toivoi voivansa\nsen pelastaa rientämällä edellä vesipaikalle ja tuomalla sieltä vettä\nsen janon sammuttamiseksi. Vesilätäkkö, josta hän oli menomatkalla\nsaanut tätä kallista elämän nestettä, oli kuitenkin sen jälkeen\nkuivunut. Näytti siltä, kuin tulisi janokuolema muittenkin hevosten ja\nretkeilijäin itsensäkin osaksi.\n\n\n\nKyyhkynen pelastajana.\n\n\n»Äkkiä lensi hietamäen takaa kyyhkynen — se oli ensimmäinen tässä\nerämaassa näkemämme lintu — yksinäinen lintu — lensi ohitsemme kuin\nsalama, vaipui alas noin neljännesmailin päässä hetkeksi lakeudelle,\nhetkeksi vain ja sitten lensi pois. Se ei olisi ennättänyt muuta kuin\nnokkansa kastaa, mutta Stuart oli pannut paikan merkille ja siellä\noli vettä.» Sitä vietiin aavikolla sortuneelle hevoselle, joka täten\npelastettiin.\n\nPäivän levättyään tämän veden luona Sturt taas jatkoi paluumatkaansa.\nErämaa oli suunnattoman laajan merenrannikon näköinen ja hietikko oli\ntäynnään suuria, ikäänkuin veden voimasta siihen vaipuneita kiviä.\nPäivä oli sanomattoman kuuma ja hevosten kaviot niin hauraat, että\nniistä sinkosi siruja, kun kiveen sattuivat. Seuraavassa leiripaikassa\noli vielä vähän vettä, mutta se oli jo niin liejuista ja haisi niin\npahalta, että sekä ihmiset että eläimet vain välttämättömyyden\npakosta saattoivat sitä juoda. Kaivot, joita Sturt oli menomatkalla\nkaivattanut, olivat aivan kuivuneet ja hätä alkoi olla niin suuri, että\nhänen hevosten uupumuksesta huolimatta täytyi kulkea läpi yönkin pienen\nlampun valossa. Hevoset tuskin jaksoivat enää jalkojaan liikuttaa, kun\nviimeistä menomatkalla kaivettua kuoppaa lähestyttiin.\n\n\n\nVettä! vettä!\n\n\n»Esineet olivat vielä hämäriä meidän lähestyessämme sitä kohtaa,\njoka nyt oli koko toivomme. Stuart kulki edellä ja huusi minulle,\nettä hän näki ne pienet puut, joiden alla olimme nukkuneet. Ja pian\nhän näki jotain kimaltelevan sillä paikalla, jossa kaivo oli, ja\nsamalla jo huudahti, 'vettä, vettä'. Minun on mahdoton tätä kaikkea\nkertoa tuntematta enemmän kuin kiitollisuutta Kaikkivaltiasta voimaa\nkohtaan, joka meitä ohjasi.» Seuraavana päivänä retkeläiset saapuivat\njokiuomalle, jonka poikki he olivat menomatkalla kulkeneet ja jossa\noli runsaasti vettä. Kaksi hevosista tosin kaatui aavikolle, mutta\nsiksi lähelle, että he saattoivat palata niille vettä viemään ja siten\npelastaa ne.\n\n\n\nAsuttu erämaan keidas.\n\n\nTämä jokiuoma, joka kartoilla yhä vielä tunnetaan Sturtin antamalla\nCoopers Creekin nimellä, oli sanomattoman autiossa erämaassa siksi\nhuomattava ilmiö, että hän päätti käyttää loput varustuksistaan sen\ntutkimiseen. Toisin paikoin uoma oli aivan kuiva, mutta kauniita\nvirrattomia suvantojakin oli pitkät matkat, ja rehevine rantoineen ne\nautiossa erämaassa näyttivät sanomattoman kauneilta. Toisin paikoin\nuoma hajaantui hyvin moneksi putaaksi, joissa vain paikoitellen oli\nvettä, ja näillä matkoilla sen juoksua oli hyvin vaikea seurata. Sturt\noli ymmällään, mitä ajatella tästä omituisesta muodostuksesta. Eräässä\nkohdassa hän tapasi pari alkuasukasta ja lahjoitti toiselle kirveen,\ntoiselle koukun. Nämä pitivät niitä, kunnes lähtivät pois, antoivat ne\nsilloin takaisin ja hämmästyivät suuresti, kun sitten älysivät, että ne\nolikin lahjoiksi aiottu. He lähtivät sitten aamiaista hankkimaan, uivat\nkeskelle jokea ja alkoivat sukeltaen noutaa pohjasta simpukankuoria.\n\n\n\nRajatonta hämmästystä.\n\n\nAlkuasukkaiden polut kävivät nyt yhä leveämmiksi ja rannoilla oli\npaljon oksista tehtyjä majoja; maa siis ilmeisestikin oli taajaan\nasuttu. »Emme olleet kauaksikaan ratsastaneet», kertoo Sturt,\n»kun eräässä paikassa näimme alkuasukkaan oksia katkovan. Lähemmä\ntullessamme huusimme hänelle, mutta siitä ei ollut apua. 70 askeleen\npäästä jälleen huusimme, mutta ei nytkään hän kuullut, siitä syystä\nehk'ei, kun oksat hänen taittaessaan kahisivat. Vihdoin hän kokosi ne\nkimpuksi ja heitti kimpun selkäänsä, kääntyen meistä joelle, sen poikki\nkulkeakseen, mutta sattui sitten suoraan eteemme. En voi kuvata hänen\nkauhuaan, enkä hämmästystään — oksakimppu putosi — hän levitti kätensä\n— ja vavisten kiireesti kantapäähän alkoi huutaa niin paljon kuin ääntä\npääsi. Ratsastimme lähemmäksi ja käskin Stuartia laskeutumaan hevosen\nselästä ja istumaan maahan. Tämä aluksi säikäytti mies parkaa vielä\nenemmän, hän kun epäilemättä luuli miestä ja hevosta yhdeksi eläimeksi,\nja hän oli hämmästyksestä kaatua selälleen nähdessään niiden eroavan.\nMutta kun Stuart istui maahan, oikaisi hän taas itseään ja vähitellen\njonkun verran rauhoittui.» Hänen huutoonsa saapui siihen toinenkin\nmusta ja merkkien avulla Sturt koetti saada heiltä seuduista tietoja,\njotka kuitenkin pakostakin jäivät hyvin häälyviksi. Sturt luuli heidän\nliikkeittensä ja merkkiensä osoittavan, että pohjoisen ilmalla oli\nsuuri sisäjärvi.\n\nJonkun päivämatkan yhä kauemmaksi kuljettuaan Sturt seuralaisineen\nleiriin asettuessaan kuuli »sanomattoman surumielistä ulvontaa\nvastapäätä olevalta multatörmältä ja näimme, kuinka seitsemän mustaa\npäätä verkalleen meitä lähestyi... Ryhmään kuului hyvin vanha sokea\nukko, jota nuorempi mies talutti, ynnä viisi naista. Kaikki he itkivät\nsanomattoman katkerasti ja naiset lausuivat matalia, surumielisiä\nsanoja, mutta saimme heidät istumaan ja pelkonsa heittämään. On\nmahdotonta sanoa, vanhako ukko oli, mutta hänen hiuksensa olivat\nlumivalkoiset ja hänen toinen jalkansa oli haudassa.» Sturt luuli\nnäiden raukkain tällä tavalla tahtoneen retkikuntaa lepyttää, kun ehkä\neivät voineet pakoon lähteä. Hän antoi vanhukselle suuren päällystakin,\njoka kovin ilahutti häntä. Kun joukko oli niin pelokas, ettei siltä\nvoinut tietoja saada, laski Sturt puolen tunnin kuluttua sen menemään.\n\nVähän kauempana tuli vastaan joukko, johon kuului kaksi päällikköä\nja neljätoista nuorta miestä ja poikaa. He astuivat kahteen riviin\njärjestyneinä ja lähestyivät verkalleen. Stuart lähti jalan heitä\nvastaan, jonka huomatessaan alkuasukkaat pysähtyivät ja kävivät maahan\nistumaan ja Stuartkin kävi heidän eteensä istumaan. Molemmat päälliköt\nkatsoivat maahan ja itkivät, niin että kyynelet tippuivat, mutta nuoret\nmiehet nauroivat ja pistivät kielen poskeensa. Toinen päälliköistä oli\nvaltavan pitkä mies ja oli punamullalla maalannut itsensä. Sturt sai\ntältä joukolta jotenkin selviä osoituksia jokiuoman suunnista ja lähti,\npäälliköille puukot annettuaan, matkaansa jatkamaan. Molemmat päälliköt\nkuitenkin seurasivat häntä ja toinen esitteli hänet hieman kauempana\nvanhalle isälleen, jolle Sturt antoi toisen puolen peitteestään, kun\nhänellä ei enää ollut muutakaan lahjoitettavaa. Päälliköt saattoivat\nretkeläisiä vielä kauemmaksikin kahdelle majalle, joissa asui\ntoistakymmentä henkeä ja vielä sitäkin edemmäksi, niin että Sturt\nviiden mailin matkalla tutustui neljään eri heimoon, joihin kaikkiaan\nkuului kahdeksattakymmentä henkeä. Nämä ystävälliset ihmiset pyysivät\nvieraita jäämään luokseen, mutta retkeläiset jatkoivat kiireellä\nmatkaa, päästäkseen niin kauas kuin suinkin, ennenkuin aroilta kaikki\nvesi kuivuisi ja heidän paluumatkansa kävisi mahdottomaksi.\n\n»Kun olimme viimeisen heimon luota lähteneet, ratsastimme edessä\npäin näkyvää hietakumpua kohti ja tuskin olimme majoista lähteneet,\nennenkuin molemmat vapaaehtoiset saattajamme juoksujalkaa riensivät\nedelle ja katosivat hietakummun taa. Tunsin siksi hyvin tämän kansan\ntavat, että arvasin tämän jotain merkitsevän, ja sanoin Stuartille\nolevani varma siitä, ettemme vielä olleet nähneet Coopers Creekin\nkaikkea kansaa. Mutta sitä en voinut käsittää, miksi he olivat\nrakentaneet majansa niin kuraisten lätäköitten varteen, kun lähellä\noli niin mainioita suvantoja, joiden rannalla olisivat voineet asua.\nSaavuimme kummulle kuitenkin pian sen jälkeen, kuin molemmat päälliköt\nolivat sen taa kadonneet, ja kun olimme päälle päässeet, tervehti meitä\nkolme tai neljäsataa sen taa tanterelle kokoontunutta alkuasukasta\nkorvia huumaavilla huudoilla. Näkö oli erinomaisen vilkas ja sitä\nvielä kohensi pitkä rivi majoja naisineen ja lapsineen, joita näkyi\ntanteren toisella puolella pienen rinteen päällä.\n\n\n\nOudon heimon vieraina.\n\n\n»Pysäytin vähäksi aikaa hevoseni kummun laelle ja katselin alla\nelämöivää laumaa, joka oli niin taajaan sulloutunut, että sen olisi\npiirittänyt yhdellä verkolla, sitten rauhallisesti Stuartin ja miesteni\nseuraamana ratsastin tanterelle, laskeusin hevosen selästä, jättäen\nhevosen miehilleni ja kävelin jalan alkuasukkaiden luo, jotka paikalla\nympäröivät Stuartin ja minut.\n\n»Jos nämä ihmiset olisivat olleet vihamielisiä, emme mitenkään olisi\nvoineet paeta heidän käsistään, sillä hevosemme eivät enää jaksaneet\nnelistää pelastaakseen meidät ja samalla omankin henkensä. Olimme niin\nollen kokonaan heidän vallassaan, vaikka ehkä olikin onnemme, etteivät\nhe sitä tienneet; mutta he eivät suinkaan osoittaneet meitä kohtaan\nepäystävällisyyttä, vaan päin vastoin todellista vieraanvaraisuutta,\nniin että olisimme voineet pyytää, mitä suinkin heillä oli. Toiset\nkantoivat meille isoja vesikaukaloita ja meidän vähän juotuamme\nkehottivat ne hevostenkin juoda. Tämä epäilemättä oli huomiota\nansaitsevaa rohkeutta, sillä olen varma, ettei kukaan valkoinen, joka\nei olisi koskaan hevosta nähnyt (eikä yleensäkään kengurua suurempaa\neläintä) olisi arkailematta kulkenut tämän kamalan ison eläimen luo\nja kantamansa kaukalo rinnan tasalle kohotettuna antanut hevosten\njuoda ja samalla melkein kuonollaan heitä koskettaa. He tarjosivat\nmeille paistettua sorsaa ja leipäänsä. Kun menimme heidän leiriinsä,\nosoittivat he meille suurta uutta majaa ja kehoittivat meitä siinä\nnukkumaan, mutta olin huomannut pienen kummun, jolla kasvoi neljä\npuksipuuta, ja tällä kummulla, jolle alkuasukkaiden kylästä oli noin\nviisikymmentä askelta, olin jo ennakolta päättänyt olla yötä, ja kun\nkoetin ilmaista tämän alkuasukkaille, näyttivät he olevan siitä hyvin\nmielissään. Menimme sen vuoksi puiden luo ja riisuttuamme satulat\nhevosten selästä laskimme ne laitumelle. Kun alkuasukkaat näkivät\nmeidän rauhassa istuvan, tulivat he luoksemme ja toivat meille risuja,\njotta saatoimme tehdä tulen, koska puita oli hyvin niukasti.»\n\nTämän heimon miehet olivat Sturtin mielestä komeimmat, mitä hän oli\nAustraaliassa milloinkaan nähnyt, ryhdikkäitä, pitkiä ja jotenkin\nvoimakkaita. He eivät millään tavalla silponeet eivätkä arveluttaneet\nruumistaan. Lapsetkin olivat hyvän näköisiä, mutta naiset rumia ja\nnälkiintyneitä, liian työn rasittamia, kuten Austraalian naiset\nyleensä. He olivat iloista kansaa ja näyttivät olevan vierailun\njohdosta kovin hyvillään, ja kun he ehkä olivat hieman tunkeilevia,\nniin johtui tämä luonnollisestikin uteliaisuudesta ja oman suuren\nlukunsa synnyttämästä luottamuksesta. Mutta helppo oli heitä hillitä,\neivätkä he uskaltaneet koskea valkoisiin vieraihinsa, taikka\nruveta heidän taskujaan tutkimaan. Sturt luuli heidän merkeistään\nkäsittävänsä, että joki syntyi lakeuksilla pienestä haarasta ja\nettei kauempana idässä enää ollut vettä, vaan että hän kuolisi, jos\nsinne lähtisi. Suuremmistakaan vesistä, joilla asukkaat liikkuivat\nkanooteilla, eivät nämä tienneet mitään. Auringon laskiessa kaikki\nalkuasukkaat lähtivät retkeläisten luota omaan leiriinsä, jossa he\nmyöhään istuivat ja valvoivat, naiset siemeniä jauhoksi survoen kahden\nkiven välissä ja saada aikaan kankaan kutomista muistuttavan äänen.\nHeidän leirinsä pitkine tulirivineen oli sangen soma katsella, ja\ntummaihoiset ihmiset majasta majaan kulkiessaan tai valkeiden ääressä\nseistessään olivat kuin näyttämöllä. Kello 11 aikaan kaikki oli niin\nhiljaa, ettei olisi mistään aavistanutkaan olevansa niin suuren\nkansanjoukon läheisyydessä.\n\nSeuraavana päivänä Sturt vielä lähti, alkuasukkaiden varotuksista\nhuolimatta, matkaa jatkamaan, mutta tuli piankin niin pehmeille\nlakeuksille, etteivät uupuneet hevoset olisi jaksaneet niiden poikki\nkauankaan matkata. Hän otaksui joen alkavan juuri tältä liejuiselta\nlakeudelta ja päätti kääntyä takaisin. Paluumatkalla retkeläiset\ntapasivat alkuasukkaita, joista alkoi olla vastusta, mutta suoriutuivat\nkuitenkin tappelutta heistäkin.\n\n\n\nCoopers Creek.\n\n\nLähes parisataa kilometriä Sturt näin oli tutkinut Coopers Creekiä,\nsaamatta silti täydellistä käsitystä sen todellisesta luonteesta..\nMitchell ja Kennedy olivat jo ennen tutkineet Queenslandista alkavan\nBarcoon latvat, ja Coopers Creek oli tämän joen alajuoksu. Sturt olisi\nsen vartta ylöspäin seuraillen helposti päässyt lähes Tyynen meren\nrannoille saakka. Toisina vuosina se tuo mukanaan suuret määrät vettä,\npeittäen tulvallaan laajalti niitä lakeuksia, joiden poikki Sturt\noli matkustanut ja joilta hän tosiaan olikin tavannut monenlaisia\ntulvan merkkejä. Lopulta nämä, samoinkuin muidenkin sekä pohjoisesta\nettä koillisesta laskevien jokien tulvavedet laskevat Eyre nimiseen\nsuureen suolajärveen, joka vain semmoisien tulvien jälkeen onkin\njärvenä, tavallisissa oloissa sitä vastoin liejuisena suona. Sturt\nkulki retkellään monen muunkin Eyre-järveén laskevan uoman poikki\naavistamattakaan, että ne olivat yhtenäisen vesistön jätteitä. Toiselta\npuolen hän kuitenkin aavisti, että nämä arot ja erämaat toisinaan\nolivat laajain tulvain vallassa, koska paljaat savikentät sitten\nkuivuttuaan olivat halkeilleet syltäkin syviin rakoihin, niin että\nniiden poikki oli hyvin vaikea kulkea. Pysyvästi kuivina halkeamat\narvatenkin olisivat pian pölystä täyttyneet. Pitempiin jokireitteihin\nviittasi taas se, että hän joskus keskellä kuivinta erämaata, tapasi\njonkun aivan vähäpätöisen, vaikka tavallista syvemmän allikon, jossa\noli kaloja murkinaksi asti.\n\n\n\nErämaan tuuli.\n\n\nPaluumatkan jatkaminen Coopers Creckiltä oli edelleenkin vaikeata ja\nvaarallista pitkällisen kuivuuden vuoksi. Marraskuun 11:ntenä tuuli,\njoka kaiken aamua oli puhaltanut koillisesta ja ollut hyvin kuuma,\nyltyi kovaksi myrskyksi, eikä Sturt sanonut koskaan unohtavansa sen\nriuduttavaa vaikutusta. »Menin suuren eukalyptin suojaan, mutta\nkuumuuden puhku oli niin kamala, että olisi luullut heinän itsestään\nsyttyvän tuleen. Hevoset seisoivat perä tuulessa, turpa maassa,\njaksamatta päätään kohottaa, linnut vaikenivat ja puusta, jonka alla\nistuimme, varisi lehtiä kuin lumihiutaleita.» Lämpömittari halkesi,\nnoustuaan varjossa yli 50 asteen. Selvää oli, että vesipaikat niin\nollen nopeaan kuivuivat ja jäljelle jäi vain kosteata liejua,\njosta retkeläiset kuoppia kaivaen saivat sen verran, että henkensä\nsäilyttivät.\n\nSturt oli jättänyt osan retkikunnasta varustettuun asemaan pohjoista\nkohti matkustaessaan, mutta veden kuivuminen ja mätäneminen oli\npakottanut tämän osaston samoamaan etelää kohti ennen johtajansa\npaluuta. Limaista vihertävää vettä kuitenkin oli sen verran jäljellä,\nettä ihmiset ja hevoset pelastuivat, yhtä kuormahevosta lukuun\nottamatta, joka kuoli janoon. Pari päivää ruuatta oltuaan retkeläiset\nsaattoivat laittaa itselleen vähän ruokaa. Ja vähän lihaakin he saivat,\nkun Stuart löysi koirien maahan kaivaman kinkun palasen ja talin.\nSturt tästä sairastui niin vaikeasti, että suurimman osan loppumatkaa\noli kykenemätön mihinkään, hädin tuskin pysyi satulassa, kunnes\nsaavutti kuormaston, jonka mukana hän sitten matkasi härkävankkureissa.\nKuormasto oli pysähtynyt samalle keitaalle, jossa retkikunta oli\nedellisen kuuman ajan viettänyt. Eteläisen pallonpuoliskon kesä oli\njo edistynyt niin pitkälle, että paluumatka Darlingille uhkasi tulla\nkatkaistuksi. Kuumuus oli nyt vielä suurempi kuin edellisenä kesänä.\nTuuli kohotti ilman täyteen hienoa pölyä, jonka läpi aurinko paahtoi\nkuin sula metalli. Maa oli niin kuuma, että tulitikut syttyivät siihen\npudotessaan.\n\nPäästäkseen eteenpäin kulkemaan Sturt teurasti neljä härkää, nylki\nniiden nahkat tuppeen, neuloi reiät kiinni ja täytti ne vedellä.\nNäin retkikunta pääsi ensimmäisen pitkän taipaleen poikki ja tapasi\nsitten Stanley-vuoristossa vähän runsaammin vettä, niin että se hädin\ntuskin pääsi palaamaan Darlingille, jossa hallituksen apulähetys sitä\nodotti. Keripukista Sturt parani, mutta hänen näkönsä kärsi niin suurta\nhaittaa, että hän kotia palatessaan oli puolisokea, eikä enää koskaan\nennalleen parantunut.\n\nMuut retkeilivät myöhemmin samoissa seuduin paremmalla menestyksellä,\netupäässä tietenkin siitä syystä, että ennakolta osattiin paremmin\narvata odottavat vaikeudet ja niitä vastaan varustautua, mutta myös\nsenkin vuoksi, että he sattuivat tekemään matkansa tuoreempina vuosina.\nIlmastolliset eroavaisuudet saattavat eri vuosina olla Austraaliassa\nhämmästyttävän suuret. Sturtin retken kohdalle näyttää sattuneen\nerikoisen kuiva ajanjakso. Tähän viittaa sekin seikka, että he\nmatkallaan tapasivat alkuasukkaita, joita odottamaton vedenpuute oli\najanut suin päin totutuilta asuinpaikoiltaan vettä etsimään.\n\nSturt oli toivonut mannermaan sisäosista löytävänsä luvatun maan,\nmutta sen sijaan hän löysikin »Austraalian kuolleen sydämen», vaikk'ei\nhän palatessaan vielä ollutkaan kaikkea toivoaan menettänyt. Hänen\nseuralaisensa Stuartin tehtäväksi jäi viimeistenkin toiveitten\nhävittäminen.\n\n\n\n\nAustraalian poikki etelästä pohjoiseen.\n\n\nJoka on kerran saanut löytöretkeilijän iloja ja suruja ja rasituksia\nmaistaa, se ei hevillä luovu uudelleen yrittämästä. Puutetta ja kaikkia\nmahdollisia vaivoja John McDowall Stuart oli saanut kokea yhden elämän\nosaksi runsaan määrän Sturtin viimeisellä retkellä, mutta ne hän pian\nunohti ja hautoi mielessään uusia retkiä, kunnes saattoi ruveta niitä\nomin päin toteuttamaan.\n\nV. 1858 hän yhden valkoisen ja yhden maanasukkaan keralla lähti\nensimmäiselle itsenäiselle retkelleen tutkiakseen Torrens- ja\nEyre-järvien seutuja. Näitä suolajärviä oli pidetty samana suurena\nvesistönä, joka sirpin muotoisena kapeana koukerona ulottui kauas\nmaan sisään ja eteläpäästään suon kautta purki vettä valtamereen,\nSpencer-lahteen. Tämä erehdys, joka näkyy kaikissa vanhemmissa\nkartoissakin, johtui omituisesta harhanäöstä. Kun Eyre v. 1840\ntarkasteli seutua »Pettymyksen vuorelta» Torrens-järven itärannalta,\nnäytti molempien järvien välinen seutu hänestä vedenpinnalta;\ntodellisuudessa maata peitti vain suolakuori, joka kauas hohti kuin\njärven pinta. Vasta kahdeksantoista vuoden kuluttua kaksi matkustajaa,\njotka retkeilivät näillä mailla samaan aikaan kuin Stuart, huomasi\nja korjasi tämän erehdyksen ja Stuart saattoi vielä täydentää heidän\nhavaintojaan. Hän saattoi palatessaan ilmoittaa, että nämä Austraalian\nosat sentään olivat vähän parempia kuin maineensa, sillä toisin paikoin\noli hyviä laidunmaita ja Eyre-järven länsi- ja eteläpuolella oli\nkiehkura suolattomia lähteitä.\n\nMaaliskuussa v. 1860 Stuart eräitten ystäväin avulla saattoi lähteä\nuudelle retkelle, paljon vaativampi tehtävä matkansa määränä.\nEtelä-Austraalian hallitus oli luvannut 250,000 markan palkinnon sille,\njoka ensimmäiseksi kulkisi Austraalian poikki etelästä pohjoiseen,\nja Adelaide oli määrätty lähtökohdaksi. Tämän palkinnon ja maineen\nretkeilijä nyt aikoi valloittaa.\n\n\n\nMac Donnell-vuoristo.\n\n\nMatka piti taas aluksi Torrens- ja Eyre-järville, joiden takaa löytyi\nmiellyttävä ja hedelmällinen maa — Austraalian arojen ulkomuoto\nmelkoisesti vaihtelee vuosien mukaan — ja jokiuomia edelleen Mac\nDonnell-vuoristoon, joka kauriin käännepiirin vaiheilla ja sen\nsuunnassa halkaisee Austraalian keskustan kahtia.\n\n\n\n\"Chambersin pylväs\".\n\n\nMac Donnell-vuoriston eteläliepeiltä hän löysi luonnonmuodostuksen,\n»Chambersin pylvään», joka on laatuaan maailman omituisimpia. Se on\n51 metriä korkea, tyvestä vain kuutta metriä leveä ja kolmea paksu\nhietakivipatsas, jonka lakea kovempi kerros raudan sekaista hietakiveä\non säilyttänyt, niin että se on rapautunut pystysuorin seinämin.\nPylväs seisoo kummulla, joka on kolmisenkymmentä metriä ympäristöään\nkorkeammalla. Se todistaa, että koko lakeus on ennen ollut yhtä\nkorkeata kuin tämä patsas. Hietakivipeite on kuitenkin aikain kuluessa\nrapautunut pois ja vain patsas jäänyt jäljelle.\n\n\n\nAyerin kallio.\n\n\nSamanlainen jäännös on valtava »Ayerin kallio», joka on kauempana\nlounaassa hietaerämaissa ja jonka myöhemmät tutkijat löysivät.\n\nKun Chambersin pylväältä kuljettiin eteenpäin, oli ensin hiekkaista\nmaata, joka ei kuitenkaan ollut aivan karua. Sangen pian sen jälkeen,\nkuin Stuartin retkien tulokset olivat tulleet tunnetuiksi, anastivat\nsiirtolaiset sen karjoilleen ja laumoilleen.\n\n\n\nAustraalian keskusta.\n\n\nHuhtikuun 22:ntena Stuart havaintojensa mukaan oli saavuttanut\nAustraalian keskustan. Hän piirsi puuhun merkin ja pystytti viereen\nEnglannin lipun. Kolmen tai neljän kilometrin päässä näkyi korkea\nvuori, jonka hän nimitti »Stuartin keskusvuoreksi». Seuraavana\npäivänä hän yhden toverin keralla nousi tälle vuorelle, nähden sieltä\nkoko joukon vuoria, korkeitakin, metsää kasvavia uomia ja lakeuksia\npensaikkoineen. Näiden vuorien ansio tietysti on, että seudussa on\nvettä, vaikka niukaltakin, koska pilvet niille satavat. Niiltä lähtee\nuseita jokia, jotka kuitenkin kuivina aikoina kuivuvat.\n\nPäästyään täten maanosan keskustaan ja terveyden ollessa hyvän ja\neväitä riittämään saakka Stuart kahden seuralaisensa kanssa lähti\npohjoista kohti tunkeutumaan, aikoen kulkea merelle saakka, jos se\nsuinkin olisi mahdollista. Keskusvuoren toisella puolella heillä\nkuitenkin oli huono onni veden etsinnässä, niin että muutamia päiviä\ntäytyi olla aivan vedettä. Alkuasukkaitten kaivoista ja jokien uomista\nsitä kuitenkin taas löytyi sen verran, ettei tarvinnut takaisinkaan\npalata, vaan saatettiin tehdä taivalta koko toukokuu ja vielä suurin\nosa kesäkuutakin. Kesäkuun 11:ntena he löysivät vettä oltuaan sitä\nilman satayksi tuntia. Ruokavarat alkoivat olla hyvin vähissä ja\nkeripukki näytellä itseään, mutta siitä huolimatta retkeilijät vaan\njatkoivat matkaa. Keripukkia vastaan olivat seudun kurkut oivallinen\napukeino. Kesäkuun 13:ntena kuultiin maanasukkaitten ääniä ja puolen\nkilometrin päässä heitä pari nähtiinkin.\n\n\n\nAlkuasukkaita.\n\n\n»Viittasin heille, että he lähestyisivät, mutta he vain tekivät\nkäsittämättömiä merkkejä. Kuljin silloin heitä vastaan, mutta heti\nsen huomatessaan he poistuivat. Neljännestunnin kuluttua he taas\nilmestyivät leirimme kohdalla olevan hiekkasärkän päälle ja kaksi\nmuuta miestä ilmestyi siihen paikkaan, missä he olivat ensin olleet.\nOtaksuen tämän ainoaksi vesipaikaksi viittasin molemmille särkällä\noleville, että he tulisivat veden luo, mutta he vain puhuivat ja\ntekivät merkkejä, joita en ymmärtänyt. Näytti siltä, kuin he olisivat\ntahtoneet saada meidät 'poistumaan, mutta minä olin päättänyt, etten\npoistuisi. He alkoivat sitten tehdä raivoisia liikkeitä, ravistella\nkeihäitään ja kieputtaa niitä päänsä päällä. Nuorempi luullakseni\noli viidenkolmatta vuoden ikäinen. Hän asetti sangen pitkän keihään\nkojeeseen, jolla he niitä nakkaavat, ja muutaman uuden liikkeen\njälkeen tuli alas särkältä ja vähitellen lähestyi. Rohkaisin häntä\nviittauksilla tässä aikomuksessa ja kuljin samalla häntä kohti. Lopulta\nsaavuimme joenuoman äyräille, hän toiselle, minä toiselle puolelle.\nHänellä oli pitkä keihäs ja womera ja kaksi kojetta, jotka olivat\nbumerangin kaltaiset, mutta reunaltaan terävät kuin miekka; toinen pää\noli paksumpi, ikäänkuin kahvaksi vuoltu. Hänen liikkeensä ilmaisivat\nnyt vihamielisyyttä ja hän tuli täydelleen valmiina taisteluun. Taitoin\npensaasta vihannan lehvän ja kohotin sen häntä kohti, kehoittaen häntä\ntulemaan yli minun puolelleni. Kun se ei näyttänyt häntä miellyttävän,\nkuljin uoman poikki hänen puolelleen ja pääsin kahden askelen päähän\nhänestä. Mutta sitten minä hänen mielestään olin aivan riittävän\nlähellä eikä hän tahtonut laskea minua lähemmäksi, vaan kulki taapäin\nminun edessäni. Minä tahdoin päästä aivan hänen viereensä, mutta\nsiihen hän ei suostunut. Seisoimme sitten alallamme ja koetin hänelle\nosoittaa, ettemme mitään muuta tahtoneet kuin vettä kahdeksi tai\nkolmeksi päiväksi. Vihdoin hän näytti ymmärtävän, nyökkäsi päätään,\nosoitti vettä, sitten leiriämme ja kohotti ilmaan viisi sormea. Koetin\nsitten saada häneltä tietää, oliko pohjoisen tai koillisen puolessa\nvettä, mutta se oli mahdotonta. Hän katsoi minuun vakaasti pitkän ajan,\nalkoi puhua ja huomatessaan, etten ymmärtänyt häntä, teki sen merkin,\njolla alkuasukkaat tavallisesti ilmoittavat haluavansa jotain syötävää,\nja osoitti minua. Tahtoiko hän tietää, olinko nälissäni, taikka\nvihjata sitä, että minä hänelle pätisin illalliseksi, sitä en tiedä;\nmutta nyökkäsin hänelle päätäni merkiksi siitä, että ymmärsin hänet\ntäydelleen. Erosimme sitten, mutta pidin häntä tarkkaan silmällä koko\najan uoman poikki takaisin palatessani. Ennen lähtöäni tuli siihen se\ntoinenkin. Ensimmäinen oli iso, vankka, kauniisti kasvanut mies, kuutta\nengl. jalkaa pitkä. Hiukset olivat hyvin pitkät ja päänsä ympäri hän\noli köyttänyt punaisen verkon ja hiusten päät valuivat harteille. En\nhuomannut hänessä mitään muuta omituista. Heillä ei ollut nahkoja eikä\nmitään muutakaan ruumiinsa verhona, vaan kulkivat he aivan alasti.»\n\nSillä ajalla, minkä retkeilijät sen jälkeen vesipaikalla viipyivät,\neivät mustat heitä enää häirinneet. Mutta pari viikkoa myöhemmin,\npäästyään kauempana pohjoisessa veden ääreen, Stuartilla oli kolmen\nalkuasukkaan kanssa sangen muistettava kohtaus. Ensin tuli leiriin\nkaksi nuorta miestä, tuoden lahjaksi opossumeja, pieniä lintuja\nja papukaijoja; mutta kun he paikalla rupesivat varastamaan, mitä\nsuinkin käsiinsä saivat, käski Stuart heidän poistua. Jonkun ajan\nkuluttua toinen heistä palasi takaisin, seuranaan nuorukainen ja\nvanhus. Kahdella heistä oli omituisen näköinen kypäri, joka oli tehty\ntiukkaan yhteen sidotuista, verkon sisäpuolelle kiinnitetyistä sulista,\nniin että se muodosti supun. Yritettyään turhaan merkeillä ilmaista\ntoisilleen mielipiteensä ukko alkoi sangen vakavasti keskustella\nmolempien nuorempien kanssa ja Stuartin puoleen sitten kääntyen teki\nvapaamuurarimerkin. Stuart hieman hätkähti ja katsoi häneen kiinteästi\nja ukko uudisti merkin. Stuart vastasi ja ukko tuli hänen viereensä,\ntaputti häntä päähän ja selkään ja siveli hänen partaansa.\n\n\n\nVihamielinen heimo.\n\n\nJos nämä merkit todella olivat, kuten tutkimusretkeilijä väitti,\njonkinlaisia vapaamuurarimerkkejä, eivät ainakaan kaikki lähiseudun\nheimot kuuluneet tähän veljeskuntaan, sillä muutama päivä tämän\nmerkillisen tapauksen jälkeen Stuart kohtasi heimon, jonka\nvihamielisyys ja sotaisuus kerrassaan keskeytti hänen etenemisensä.\n\nRetkikunta tuli kesäkuun 26:ntena jokiuomalle, jossa oli melkoisia\nallikoita. Erään allikon luo oli leiriytynyt mustia ja Stuart teki\nmelkoisen kierroksen välttääkseen heitä, jos suinkin mahdollista.\nPahaksi onneksi ei hän etäämpänä löytänytkään vettä, niin pian kuin oli\nluullut, ja voidakseen juottaa hevoset illalla hänen sen vuoksi täytyi\npalata allikolle, jonka ääressä hän oli nähnyt mustat. Paluumatkalla\nretkeilijät huomasivat, että alkuasukkaat suurella joukolla olivat\nseuranneet heitä.\n\nKun Stuart tovereineen saapui vesipaikalle, ei siellä kuitenkaan\nnäkynyt ainoatakaan, jonka vuoksi hän luuli heidän näin kulkeneen\nkarttaakseen valkoisia, kuten heidän tapansa yleensä oli. Vähääkään\naavistamatta hyökkäystä retkeilijät johtajaansa seuraten kulkivat\nuomalle, jonka poikki he olivat aamulla menneet, mutta uoman luona\nhyökkäsi äkkiä okapensaitten takaa kolme isoa, voimakasta mustaa,\nkosolta bumerangeja, vaddeja ja keihäitä aseinaan. »He olivat meistä\nparinsadan metrin päässä. Kun oli melkein pimeä ja okapensaisto meille\nhaitaksi, koetin päästä ohi huomaamatta, mutta se ei suinkaan ollut\nheidän tarkoituksensa, sillä he yhä lähestyivät, huutaen ja tehden\nkaikenlaisia uhmaavia liikkeitä.\n\n»Käännyin silloin heidän puoleensa, tehden kaikkia mahdollisia\nystävyyden merkkejä, mitä suinkin keksiä saatoin. He näyttivät olevan\nkovin raivoissaan, kieputtelivat bumerangejaan päänsä päällä, syytivät\npahoja sanoja täydellä kurkulla ja hyppelivät jonkinlaista tanssia.\nHeihin yhtyi nyt muitakin heimon jäseniä, niin että heidän lukunsa\nmuutamassa minuutissa oli noussut kolmeenkymmeneen; joka pensaasta\nnäytti ilmestyvän mies. Asettaen kuormahevoset uoman puolelle ja\nasettuen niitten ja alkuasukkaitten väliin käskin miehiäni pitämään\npyssynsä valmiina, sillä hyvin näin, että heillä nyt oli paha mielessä.\nHe eivät kiinnittäneet minkäänlaista huomiota ystävyydenosoituksiin,\njoita minä herkeämättä tein, vaan verkalleen tulivat yhä lähemmäksi ja\nlähemmäksi. Olin kovin vastahakoinen ampumaan heitä ja tein edelleenkin\nrauhan ja ystävyyden merkkejä, mutta niistä ei ollut vähääkään apua.\n\n»Heidän johtajansa, vanha mies, joka seisoi muitten edellä, viittoi\nbumerangillaan, ja me käsitimme nämä viittaukset siten, että hän vaati\nmeitä poistumaan. Mutta uhman merkkejä ne todenteolla olivat, sillä\ntuskin olin kääntänyt hevoseni pään poispäin noudattaakseni heidän muka\nkäskyään, kun bumerangeja alkoi pyrynä tuiskia meitä vastaan hirmuisen\nsotahuudon säestyksellä. Sitten he sytyttivät heinän palamaan ja\nalkoivat hyppiä, tanssia ja kiljua ja huitoa käsillään kuin paholaiset.\nNiiden kolmenkymmenen lisäksi, jotka jo olivat vastassamme, näin nyt\npaljon muitakin tulevan pensaitten takaa esille.\n\n»Siitä huolimatta en vieläkään tahtonut ampua, vaan koetin jälleen\nsaada heidät käsittämään, ettei meillä ollut minkäänlaisia pahoja\naikeita. Lähestyttyään nyt noin neljänkymmenen metrin päähän he tekivät\nuuden hyökkäyksen ja heittivät bumeranginsa, joita tulla viuhki ja\nvihelteli korvaimme ympäri ja yksi osui hevoseeni. Silloin käskin ampua\nja tämä hiukan hillitsi heidän raivoaan. Kuormahevosemme, jotka olivat\nedellä, säikähtivät ampumista ja hirveätä kiljunaa ja laukkasivat uoman\npoikki. Huomatessamme muutamain mustain juoksevan pensaasta pensaaseen\nerottaakseen meidät hevosistamme, edessämme olevain yhä kiljuessa\nja nakatessa bumerangejaan ja tullessa lähemmäksi ja lähemmäksi,\nannoimme heille uuden yhteislaukauksen ja lähetin Benin viemään hevoset\nparempaan paikkaan, kun taas itse Kekwickin kanssa jäin selän suojaksi.\n\nPääsimme piankin niitten edelle, jotka vielä seurasivat meitä, vaikka\nampumamatkan ulkopuolella. Yhä enemmän ääniä yhtyi heidän kamalaan\nkiljunaansa ja joka suunnalla alkoi leimahdella tulia. Kun oli jo\naivan pimeä ja maa oli matalaa pensaikkoa, vihollisemme rohkeita ja\ntappelunhaluisia, olisivat nämä tarmokkaat veitikat hyvinkin äkkiä\nmeidät tuhonneet. Kun oli toivotonta taistella niin suurta ylivoimaa\nvastaan — ainakin kymmenen yhtä vastaan, ja hyvin älyten asemamme\nepäedullisuuden, päätin sangen vastahakoisesti palata edellisen yön\nleiripaikalle. He seurasivat meitä yhä. Olisin vain toivonut, että\nminulla olisi ollut edes neljä miestä lisää, mutta joukkomme oli niin\npieni, etten muuta voinut kuin perääntyä ja asettua puolustuskannalle.»\n\n\n\nStuart kääntyy takaisin.\n\n\nSeuraavana aamuna paloi merkkitulia joka puolella ja Stuart päätti\nluopua yrityksestään päästä pohjoisrannalle saakka. Valittaen, että\nhänen joukkonsa oli liian pieni pitämään puoliaan näin ilkeitä\nja tarmokkaita alkuasukkaita vastaan, hän samalla antoi täyden\ntunnustuksensa heidän sodankäyntitaidolleen. »He olivat ilmeisestikin\nnähneet meidän kulkevan aamulla ohi, olivat tutkineet jälkemme,\nmihin suuntaan olimme kulkeneet, ja tietäen, ettemme alempana\nlöytäisi uomasta vettä, vaan että meidän täytyisi palata takaisin,\nhe jäivät odottamaan meidän paluutamme. Hyökkäyksensä he tekivät\nkahdenkertaisessa rivissä, avojärjestyksessä, ja meidän täytyi tähdätä\ntarkkaan, jotta tulemme tehoisi. Kun selkämme takana olisi ollut\ntämmöiset viholliset ja edessä luultavasti vielä paljon pahemmat,\nolisin saattanut retkikuntani tuhon omaksi, jos olisin yrittänyt\ntunkeutua eteenpäin.»\n\nStuart sen vuoksi kääntyi takaisin, saapuen lokakuussa Adelaideen,\njossa hänen saavuttamansa tulokset synnyttivät suurta innostusta ja\nparlamentti paikalla myönsi uudet varat työn jatkamiseen, kunnes\nmaanosan poikki oli avattu tie.\n\n\n\nUusi yritys.\n\n\nParin kuukauden kuluttua Stuart jälleen oli matkalla, lähtien\nAdelaidesta marraskuun 29:ntenä v. 1860. Hän pääsi nyt kauas\n»Hyökkäyksen joen» taakin tarvitsematta taistella alkuasukkaitten\nkanssa, mutta tällä kertaa hänen yrityksensä kärsi haaksirikon\nluonnonesteen vuoksi, joka oli aivan uusi ja aavistamaton.\n\n\n\n\"Stuartin aitapensas\".\n\n\nRetkikunnan eteen ilmestyi uudenlainen, siihen saakka tuntematon kasvi,\njota ruvettiin sanomaan »Stuartin aitapensaaksi», se kun täydelleen\nesti pääsemästä millekään muulle suunnalle kuin taapäin. Pensas\nalkaa melkein aivan juuresta saakka työntää oksia, jotka sekaantuvat\ntoisiinsa niin takkuiseksi vyyhdeksi, että semmoinen pensaisto sulkee\ntien täydellisemmin kuin taajinkaan pensasaita. Tätä pensasta kasvoivat\nlaajat alat silmän siintämättömiin. Joka suuntaan retkikunta koetti\ntunkeutua sen läpi päästäkseen ja viikon ponnisteltuaan se lopulta\nlöysikin heikon kohdan ja pääsi taas eteenpäin. Pensaikko vaihtui\nnurmea kasvavaksi lakeudeksi ja Stuart luuli tien rannikolle nyt\nolevan vapaan. Hän löysi täällä kauniin järvenkin, jonka hän nimitti\n»Newcastlen vedeksi», mutta ei sitten tarvinnut jatkaa kuin yksi päivä,\nennenkuin aitapensas jälleen sulki tien. Oli mahdoton enää löytää\nheikkoa kohtaa, joka olisi sallinut jatkaa, eikä sen vuoksi ollut\nmuuta neuvoa kuin palata takaisin. Retkikunnan eväät alkoivat olla\nniin vähissä, ettei Stuart uskaltanut tehdä vielä suurempaa kierrosta\npensaikon ohi päästäkseen.\n\nAdelaidessa viranomaiset olivat vakuutetut siitä, että Stuart oli\nsiirtokuntain etevin löytöretkeilijä, jonka vuoksi hänelle viipymättä\ntarjottiin varoja uuteen retkeen. Vuoden lepo olisi ollut hänelle\nsangen tarpeen koettujen rasitusten jälkeen, mutta empimättä Stuart\nsiitä huolimatta suostui tarjoukseen. Tosin oli sillä välin saapunut\ntieto Burken ja Willsin retken surullisesta tuhosta, mutta sekään ei\npelottanut Stuartia antautumasta uudelleen rasituksiin ja vaaroihin.\nHänelle varustettiin retkikunta, johon kuului yksitoista miestä, ja\nkahdentoista kuukauden eväät kerallaan hän joulukuun 29:ntenä 1861\nlähti uudelleen matkaan.\n\n\n\nKolmas retki.\n\n\nRetkikunta matkasi nopeaan ja vaikeuksia kohtaamatta maanosan\nkeskustaan, kulkien maaliskuun 12 päivänä 1862 Stuartin keskusvuoren\nohi. Saman kuun 28:ntena se kulki »Hyökkäyksen joen» ohi, jossa\nalkuasukkaat nyt osoittivat mitä ystävällisintä mielialaa. Huhtikuun\n14:ntenä retkikunta tuli Newcastlen vedelle ja tehden nyt pidemmän\nkierroksen kuin edellisellä kerralla pääsi pensaikon poikki, löytäen\nsen takaa uuden suolattoman lammen, joka erään retkikunnan jäsenen\nmukaan nimitettiin »Frewin lammeksi».\n\nStuart luuli nyt, että tie oli selvä; mutta harvoin uusien urien\nkulkijat tietävät, mitä huomispäivä tuo huomassaan. Stuart ei todella\nenää osannut aavistaa, että häntä jälleen odotti sama pettymys kuin\nNewcastlen veden luona, mutta niin kuitenkin kävi. Retkikunta oli vain\ntavannut aitapensaistossa heikon kohdan. Sitä oli vielä penikulmittain\ntietä sulkemassa joka suunnalla. Päivän toisensa perästä he ratsastivat\nsuuntaan ja toiseen koettaen selviytyä tästä näköjään loppumattomasta\ntiheiköstä, mutta vasta toukokuun keskivaiheilla he todella pääsivät\nläpi.\n\nRetkikunta tapasi nyt koko joukon allikolta ja pienempiä lampia,\njoista suurin siirtokunnan maaherran mukaan nimitettiin Dalyn vedeksi.\nSen luona retkikunta lepäsi jonkun ajan. Allikoista lähti puro, jota\nretkikunta jonkun ajan seurasi, kunnes se katosi pieneen suohon.\n\nStuart täytti nyt vesisäkit, jotka oli annettu retkikunnan mukaan,\nmutta joita ei siihen saakka oltu tarvittu. Hän luuli maan eteenpäin\nkäyvän kuivemmaksi, mutta niin ei käynytkään, sensijaan retkikunta tuli\nseutuihin, joissa puut, pensaat ja linnut olivat toisenlaiset kuin\netelässä. Se oli tullut kuumaan vyöhykkeeseen. Kasvullisuus kävi sitä\nvaihtelevammaksi ja maalauksellisemmaksi, kuta kauemmaksi he kulkivat,\nja maakin muuttui retkikunnan tullessa Carpentaria-lahden länsipuolella\nolevalle hiekkakivi-pöytämälle, joka jo Leichhardtin matkan kautta oli\ntullut tunnetuksi.\n\nDalyn vedeltä erottuaan Stuart tapasi joen, joka laski Leichardtin\nnimittämään Roperiin. Hän meni tämän joen yli ja lähti toista\nsyrjäjokea taas ylämaahan kulkemaan. Täällä alkuasukkaitten läsnäolo\nkävi ilmeiseksi sen kautta, että pensaikot sytytettiin palamaan, sitä\nmyöden kuin retkikunta eteni, ja kesäkuun 30:ntenä retkikunta todella\ntapasikin alkuasukkaita. Stuart kirjoittaa kohtauksesta:\n\n»Vanhus oli sangen ihmeellisen näköinen — hänen sääriensä pituus oli\nneljä engl. jalkaa ja koko pituus seitsemän jalkaa, ja samalla hän\noli niin merkillisen hoikka, että näytti vain varjolta. Kekwickillä\noli hatussaan ongenkoukku, joka paikalla herätti ukon huomiota. Hän\nosoitti merkeillä, miten sitä käytettiin ja haluavansa saada sen\nomakseen. Käskin Kekwickiä antamaan sen ja ukko näytti olevan siitä\nkovin hyvillään. Seuraavana aamuna Kekwickin luo tuli kuusitoista\nmustaa, jotka koukistivat etusormensa, pistivät sen suuhunsa ja vetivät\nylöspäin, ojentaen sitten kätensä vastaanottamaan anottua ongenkoukkua.\nVaramme eivät kuitenkaan sallineet täyttää tätä pyyntöä ja\njonkinlaiseksi korvaukseksi Kekwick vei ne hevosensa luo ja sormillaan\nkohotti sen huulet ylös, näyttääkseen heille sen hampaat. Mutta tämä\nnäky ei ensinkään miellyttänyt heitä. Ilmeisestikin he luulivat hänen\ntahtovan heille osoittaa, että heidät syötettäisiin tälle pedolle,\njonka vuoksi he kauhistuneina hyppäsivät taapäin. Kun samalla muuan\nretkikunnan miehistä ampui papukaijan, ottivat he lähdön ja kiljuen\npakenivat pensaikkoon eikä heitä sen koommin näkynyt, ei kuulunut.\n\nHeinäkuun 4:ntenä Stuart miehineen saapui niille äkkijyrkille\nrotkolaaksoille, jotka olivat tuottaneet Leichhardtille ja hänen\ntovereilleen niin paljon vaikeuksia. Onneksi he parikymmentä kilometriä\nkuljettuaan tulivat jyrkän nokan partaalle, jonka alla näkyi kaunis,\npohjoista kohti juokseva joki. Stuart oli varma siitä, että tämä joki\nveisi merelle, ja nimitti sen Adelaideksi.\n\nLaskeutuen pöytämältä jokilaaksoon retkikunta jatkoi matkaa pitkin joen\nrantoja, joilla tropiikin rehevä kasvullisuus oli vallitseva ja joilla\nsääskistä oli paljon harmia. Hevosten jalat olivat vuoristossa saaneet\nvammoja, jonka vuoksi matka nyt edistyi hitaasti. Vasta heinäkuun\n24:ntenä retkikunta voitollisella mielellä vihdoin seisoi valtameren\nrannalla. Stuart kuvaa hetkeä seuraavasti:\n\n\n\nMeri!\n\n\n»Kuljimme laakson poikki ja tulimme viidakkoon, joka oli yhtä\nköynnöskasvien sokkelikkoa. Seisautin hevoset raivatakseni tien ja\nratsastaessani muutaman askeleen kauemmaksi huomasin olevani rannalla\nja näin Intian meren Van Diemenin lahdessa, ennenkuin hevosten\nkeralla tulevat miehet edes aavistivat sen läheisyyttä. Thring, joka\nminun kerallani ratsasti edellä, huudahti »meri!» ja siitä he niin\nällistyivät ja hämmästyivät, että hänen täytyi sanoa se vielä toinen\nkerta, ennenkuin he täydelleen ymmärsivät, mistä oli kysymys. Sitten he\npaikalla kajahuttivat kolme pitkää ja sydämellistä hurraata.»\n\nStuart kastoi kätensä ja jalkansa mereen, jonka saavuttamiseksi hän\noli niin hellittämättä taistellut, ja suurimpaan puuhun leikattiin\nhänen alkukirjaimensa. Kulkien sitten niin lähelle Adelaiden suuta\nkuin vetelä maa suinkin salli, retkeilijät katsoivat pitkän hoikan\nriu'un ja siitä oksat karsittuaan kiinnittivät päähän Englannin lipun.\nLipputangon juurelle kuopattiin retkikunnan vaiheista kertomus, jonka\nsen kaikki jäsenet allekirjoittivat.\n\nRetkikunnan tarkoituksen saavutettuaan Stuart toisena päivänä sen\njälkeen, kuin oli meren yhdyttänyt, lähti paluumatkalle. Paluumatka oli\npaljon helpompi menomatkaa, kun tie tunnettiin, mutta ylenmääräinen\nrasitus tällä ja edellisillä matkoilla alkoi riuduttaa Stuartin voimia\nja paluumatkalla keripukki jo alkupäässä alkoi häntä vaivata.\n\nMaanosan keskustaan saavuttaessa retken johtaja jo oli arveluttavasti\nsairaana. Hänen tarmonsa oli kuitenkin niin lannistumaton, ettei hän\nsuostunut viipymään, vaikk'ei omin voimin enää päässyt edes hevosen\nselkään.\n\n»Hyökkäyksen puron» läheisyydessä retkikuntaa tervehdittiin omituisilla\nmenoilla. Stuart siitä kirjoittaa.\n\n\n\nManauksia.\n\n\n»Eilen illalla meitä vähän ennen auringonlaskua ja sitten pimeään\nsaakka huvitettiin ilveilyllä, jolla alkuasukkaat ilmeisestikin\ntahtoivat pitää meitä rauhallisina ja voimattomina. Se alkoi jonkun\nmatkan päässä sankan mustan savun teolla (spinifex sytytettiin\npalamaan) jonka jälkeen he huutelivat mitä lystikkäimmin keuhkojensa\nkoko voimalla. Auringon laskettua käskin joukkoani valmistautumaan\nhyökkäystä torjumaan. Ja he lähenivätkin sitä mukaa, kuin tuli tuli\nmeitä kohti, ja nyt silloin tällöin näimmekin heidät. Yksi heistä\noli vanha mies, jolla oli sangen voimakas ääni. Hän näytti lukevan\nmanauksia, kiljuen niin kamalasti, etten ole eläissäni moista kuullut.\nTuntui siltä, kuin olisi hän kärsinyt mitä hirveintä kidutusta.\nMuutamat naiset olivat hänellä apuna tässä kamalassa kiljunnassa.\n\n»Illan käytyä pimeämmäksi ja heidän tultua noin sadanviidenkymmenen\naskelen päähän meistä näky oli sangen soma — jopa suurenmoinen.\nEtualassa olivat leirivarustuksemme ja miehemme valmiina hyökkäykseen.\nJokiuoman toisella puolella oli pitkä jono liekkejä, joista toiset\nnousivat korkealle ilmaan, toiset paloivat matalina ja lepatellen.\nLiekkien keskellä alkuasukkaat näyttivät liikkuvan, suorittaen\nkaikenlaisia temppuja, ja heidän takanaan tuli vanhus vaimoineen.\nJokaisen korkealle kohoavan liekin luona hän näytti suorittavan\njonkun salaperäisen taian, kiljuen yhä samalla hirvittävällä äänellä\nja väännellen ruumistaan ja sääriään ja käsivarsiaan joka tavalla.\nHe olivat kuin paholaisia siten hyppiessään, kisaillessaan ja lystiä\npitäessään liekkien keskellä.\n\n»Vihdoin he tulensa keralla pääsivät allikolle saakka, pidettyään\ntätä kamalaa elämää lähes kaksi tuntia yhteen mittaan. Heti kun he\nsaapuivat veden luo, hyökkäsivät eellimmäiset veden partaalle janoaan\nsammuttamaan ja heidän jälkeensä kaikki muut, vanhusta lukuunottamatta.\nHän jatkoi ulvonaansa, kunnes hänelle tuotiin vettä ja se juomiseen\ntukehtui. Kun kaikki olivat juoneet, lähti koko joukko tiehensä,\nepäilemättä vakuutettuna siitä, että nämä manaukset ja temput olivat\nestäneet meitä mitään tekemästä heidän vettä lähestyessään.»\n\nLokakuussa Stuartin sairaus yltyi niin pahaksi, ettei hän kuukauden\nlopulla kyennyt käyttämään oikeata kättään, nieleminen kävi kovin\nvaikeaksi ja auringon laskiessa hän kävi sokeaksi. Marraskuussa hänen\ntilansa yhä huononi, niin että hän lopulta oli enemmän kuollut kuin\nelävä. Hän ei voinut liikkua, ei puhua ja suu oli niin täynnään\nrakkoja, ettei hän voinut huuliaan kiinni saada. Häntä täytyi kantaa\npaareilla. Retkikunnan saapuessa uloimmille uudisasutuksille Stuart\nkuitenkin oli jälleen sen verran parannut, että hän saattoi istua\nsatulassa, mutta siirtolaisten mielestä hän jo oli kuoleman oma. Lyhyen\nlevon jälkeen ja saatuaan jonkun verran rohtoja hän kuitenkin parani\nsen verran, että joulukuun 12:ntena 1862 saattoi ratsastaa Adelaideen,\njoka mies mukanaan, joiden kanssa hän oli matkaankin lähtenyt.\n\nEtelä-Austraalian hallitus antoi Stuartille 3000 punnan palkinnon\nja laajan alan laidunmaata, mutta löytöretkeilijän terveys oli niin\nmurtunut, että hänen täytyi palata takaisin Skotlantiin, joka oli hänen\nsynnyinmaansa, ja siellä hän v. 1866 kuoli.\n\nStuart oli Austraalian maantieteen selvittelijöistä kaikkein etevimpiä.\nHän matkusti nopeaan, pitäen mukanaan niin vähän väkeä ja matkatarpeita\nkuin suinkin, ja osasi erittäin tarkasti valita matkasuunnan. Vaikka\nhänen retkensä pitikin vain suunnattomien erämaitten halki, oli siitä\nkuitenkin tärkeät käytännölliset seuraukset. Samaa reittiä, jota Stuart\nkulki, rakennettiin sitten sähkölennätinjohto Adelaidesta Port Darwinim\nja mantereen poikki suunniteltu rautatiekin kulkee näitä latuja, vaikka\nsuurin osa siitä vielä onkin rakentamatta.\n\n\n\n\nBurke ja Wills.\n\n\nStuart ei kuitenkaan ollut ensimmäinen, joka kulki Austraalian poikki.\nVähän ennen häntä suorittivat saman suur'uhon O'Hara Burke ja W.J.\nWills, jotka Viktoria siirtokunnan hallitus oli lähettänyt matkaan\nMelbournesta. Tällä retkikunnalla oli kameeleja, joita jo v. 1846\noli Austraaliaan tuotu. Kameeli oli Austraalian erämaissa hevosta\nmonta vertaa edullisempi juhta, sillä hädän tullen se saattoi kulkea\nkymmenen ja kaksikintoista päivää juomatta, jota vastoin hevosta oli\njuotettava kerta vuorokaudessa. Kameeleilla kuljetettiin kuormastoa,\nitse retkikunnan jäsenet kuitenkin ratsastivat hevosilla.\n\nBurke jätti suurimman osan miehistään Darling-joelle ja lähti itse\npienemmän joukon keralla edellä kulkemaan. Maa, jonka läpi hän\nmatkusti, oli metsäistä ja tasaista, metsien välissä oli ruohoisia\nlietemaita ja jokia ja puroja kierteli sen kautta Sturtin löytämälle\nCooper joelle, joka itärannikon vuoristoista laskee Eyre-järveen —\nniinä harvoina vuosina, jolloin siinä on riittävästi vettä — ja sinne\njätettiin taas joukko miehiä ja ruokavaroja. Kuusi viikkoa Cooper\njoelta kuljettuaan retkikunta v. 1860 saapui Carpentaria lahden\neteläisimpään kolkkaan. Tällä taipaleella kuljettiin saman erämaan\npoikki, jossa Sturt oli ollut vähällä nääntyä kuusitoista vuotta\naikaisemmin.\n\nMenomatka oli ollut nopea, vaikka riitojen vuoksi ikävä, mutta\npaluumatkalla tuli retkikunnan johtajille tuho. Yksi mies kuoli\nväsymyksestä ja kuumuudesta. Burken, Willsin ja Kingin täytyi teurastaa\nhevosensa ruokatavarain loputtua. Lopulta he eksyivät ja päiväkausia\nharhailivat pensaikoissa. Saapuessaan Cooper-joelle jätetyn osaston\nleiripaikalle he olivat niin uupuneet, että tuskin pystyssä pysyivät.\nMutta samana aamuna, jona he sinne saapuivat, oli sieltä apuosasto\nlähtenyt paluumatkalle siirtokuntiin. Joku verta ruokavaroja oli\nleiriin jätetty, mutta ne eivät kauaksi riittäneet. Lopulta Burke\nja King lähtivät pyrkimään eräälle lammas-asemalle, jonne oli 250\nkilometriä matkaa, ja Wills, joka ei kyennyt kävelemään, jätettiin\nCooper-joelle. Ystävälliset alkuasukkaat antoivat heille matkalla\nnardu-hernekasvin siemeniä, mutta ne eivät heitä ravinneet, ja toivottu\nlammasfarmi väistyi yhä kauemmaksi ja kauemmaksi, eikä koskaan\nlöytynyt. Lopulta heidän täytyi palata Cooper-joelle, mutta tällä\nmatkalla Burke kuoli. Kuollessaan hän kielsi tovereitaan itselleen\nhautaa kaivamasta, ettei rasitus vähentäisi heidän voimiaan ja samalla\npelastuksen mahdollisuuksia.\n\nKun King saapui leiriin, oli Wills sillä välin kuollut nälkään.\nKing pääsi erään alkuasukasheimon hoitoon ja eli siten kolme\nkuukautta, kunnes lähetettiin apuretkikunta etsimään kadonneita\nlöytöretkeilijöitä. Coopcr-joella oli jo ennenkin käynyt apuretkikunta,\nmutta se oli sattunut tulemaan sillä välin, kun Burke ja King olivat\nlammasfarmia etsimässä, ja oli palannut takaisin, luullen retkikunnan\njohtajain tuhoutuneen.\n\nHowitt johti yhtä viidestä apuretkikunnasta, jotka ensimmäisen tyhjin\ntoimin palattua paikalla lähetettiin Viktoriasta kadonneita johtajia\netsimään. Hän antoi elävän kuvauksen Kingin löydöstä: »Lähellä\nCooper-jokea odottamatta tapasin ryhmän mustia, jotka istuivat\nleiritulensa ääressä. Minut nähdessään he hajaantuivat pensaihin,\njättäen yhden miehen jälkeensä. Tämä olento, joka oli repaleinen kuin\nvariksenpelätin, seisoi ja hetken aikaa hurjasti tuijotti valkoiseen\nmieheen. Sitten hän lankesi polvilleen. Minä ratsastin hänen luokseen.\n'Kuka olette'? kysyin. 'Minä olen King', vastasi mies. 'Minä olen\nainoa eloon jäänyt'. Hän kertoi, että Burke ja Wills olivat kuolleet\nmuutama kuukausi aikaisemmin. Heidän jäännöksensä haudattiin, ja\nsamana päivänä, jona Mc Dowall Stuart voitokkaana palasi Adelaideen\nonnelliselta matkaltaan, kannettiin Melbourneen Burken ja Willsin\nruumiit.\n\nMuista apuretkikunnista J. McKinlayn johtama kulki mannermaan\npoikki vahan läntisempää reittiä kuin Burke ja Wills ja palasi\nAdelaideen Quecnsandin eteläosien kautta. Kolme retkikuntaa purjehti\npohjoisrannalle ja tunkeutui sieltä maanosan sisustaan. Landsboroughin\njohtama kulki maanosan poikki Carpentaria lahden rannalta lähtien. Nämä\nretket olivat sangen tärkeitä sisämaan asutukselle, sillä ne paljon\nlievensivät sitä pelkoa, joka aina Oxleyn retkestä saakka oli ollut\nsikäläisiä erämaita kohtaan vallalla.\n\n\n\n\nTutkimusretkiä Länsi-Austraaliassa.\n\n\nLänsi-Austraaliassa tapahtuivat ensimmäiset matkat sisämaahan Albanystä\nja Joutsenjoen suuhun perustetusta Perthistä. Joutsenjoen laakso\ntutkittiin latvoille saakka, ja v. 1830 kuljettiin Perthistä sisämaan\nkautta Albanyyn. Näillä lyhyillä retkilläkin kuitenkin sisämaa paljasti\ntoivottoman erämaaluonteensa.\n\n\n\nGrey.\n\n\nLuoteisrannikolla luutnantti George Grey v. 1837 teki ensimmäisiä\nyrityksiä tunkeutua sisämaahan. Tiheiden rantametsien läpi päästyään\nhän ei kuitenkaan löytänyt vehmaita ruohomaita, kuten oli toivonut,\nvaan vuori-ylängön, joka oli niin täynnä syviä rotkoja, että sen\npoikki oli melkein mahdoton hevosella kulkea. Laaksot olivat\nylipääsemättömiä soita. Retkikunta tunkeutui syvemmälle maan sisään\nnämä vastukset kiertääkseen. Joka päivä ukkonen pauhasi ja sade valui\nvirtanaan, vuorimaa oli jylhän kaunista, kasvullisuus rehevää ja\neläimiä runsaasti. Alkuasukkaat olivat näillä kulmilla sotaisempia\nkuin mantereen itäosissa. Eräs haavoitti Greytä keihäällä reiteen.\nLopulta retkikunnan täytyi palata rannikolle siihen paikkaan, josta\noli lähtenytkin, vaikka Grey olisi mielellään kulkenut maata Perthiin\nsaakka.\n\nHän laski nyt laivalla Sharks Bayhin, joka on Austraalian manteren\nläntisiinmässä polvessa, ja lähti sieltä veneillä rantaa seurailemaan.\nVeneet kuitenkin kärsivät haaksirikon ja johtajan täytyi muutaman\nmiehen kera vähin eväin kulkea rantaa pitkin Perthiin, josta\nlähetettiin apuretkikunta jälkeen jääneitä etsimään.\n\n\n\nGregoryt.\n\n\nVeljekset Augustus ja Frank Gregory tutkivat vv. 1846—1852 useita\nlänsirannikon jokia, varsinkin Murchisonin, joka kartoitettiin.\nMyöhemmin (1855—56) Augustus Gregory kolmannen veljen keralla kulki\nAustraalian pohjoisosan poikki Viktoria-joelta itärannikolle ja avasi\npaljon hedelmällisiä seutuja asutukselle. Kaksi vuotta myöhemmin hän\nlähti Leichhardtia etsimään ja kulki silloin Brisbanen seuduilta Barkoo\njoelle ja edelleen Adelaideen. Leichhardtin jäljet hän löysikin ja\nseurasi niitä kotvasen, mutta lopulta ne erämaahan hävisivät.\n\nMannermaan poikki rakennettu sähkölennätinjohto, joka v. 1870\nvalmistui, oli asemineen hyvä tukikohta niille retkikunnille, jotka\nseuraavina aikoina lähtivät maanosan sisustaa tutkimaan. Varsinkin\nlännessä oli vielä suunnattoman laajalta tuntemattomia alueita.\nJotkut vielä toivoivat sieltä löytävänsä joko suuren sisämeren\ntaikka »Toivotun siunauksen», vaikkapa toivojain luku olikin vähiin\nsupistunut. Karjatilain omistajat toivoivat rannattomia hyviä\nlaidunmaita, vuorimiehet ja seikkailijat kultaa ja jalokiviä,\nvaltiomiehet laajempia asunta-aloja Euroopan liikaväestölle.\n\n\n\nGiles.\n\n\nErnst Giles lähti v. 1872 eräältä Eyre-joen luoteispuolella olevalta\nlennätinasemalta Länsi-Australian tuntemattomiin seutuihin. Hän\nlöysi Amadeus nimisen suolajärven, taikka oikeammin suolakentän,\njolla suolakuoren alla on kosteata liejua. Järvessä on useita saaria\nja toisia luo kangastus. Rannat ja seutu laajemmaltakin on sangen\nautiot eikä Giles voinut aikomuksensa mukaan kulkea erämaan poikki\nlänsirannalle.\n\nSeuraavana vuonna hän teki uuden yrityksen etelämmästä, mutta kohtasi\nvain hiekka-aavoja ja spinifex-kenttiä, joiden terävät oat tekivät\nkulkemisen sekä hevosille että ihmisille kidutukseksi. Giles tosin\nlöysi erämaasta keitaan, mutta siinä oli niin vähän ja niin huonoa\nvettä, että hänen täytyi kääntyä takaisin, ja paluumatkalla hän\noli janoon kuolla. V. 1875 hän lähti vielä kerran yrittämään, eikö\npääsisi erämaan poikki länsirannalle, ja tällä kertaa hänellä oli\nentistä paremmat varustukset ja hevosten asemesta kameelit. Hän\nlähti nyt matkaan Spencer-lahden pohjukasta ja 30:nnen leveyspiirin\nkohdalla matkusti länttä kohti. Viiden kuukauden kuluttua hän saapui\nLänsi-Austraalian rannalle Perthin kaupunkiin. Paluumatka tapahtui\npaljon pohjoisempaa reittiä, Amadeus-järveä kohti, ja tämäkin matka\nonnistui. Gileksen matkain kautta tuli Länsi-Austraalian luonne\npääpiirtein selvitetyksi. Hän huomasi sen vedettömäksi; hietaerämaaksi,\njoka oli aivan sopimaton asuttavaksi.\n\nSamaan aikaan kuin Giles lähti ensi retkelleen, lähti William Gosse\nsamoihin seutuihin. Eversti Warburton kulki v. 1872 Macdonnel vuoriston\nluota erämaan poikki Oakover-joelle, joka laskee Intian mereen 20:nnen\nleveyspiirin kohdalla. Ellei hänellä olisi ollut kameeleja, olisi hän\nsille matkalle jäänyt, sillä vettä oli erämaassa ylen niukasti.\n\n\n\nJohn Forrest.\n\n\nJohn Forrest, josta myöhemmin tuli Länsi-Austraalian pääministeri\nja commonwealthin (Austraalian liittokunnan) hallituksen jäsen,\noli nuori maamittari, kun hän maaliskuussa 1874 lähti Perthistä,\nLounais-Austraaliasta, tutkimusretkelleen. Hänen piti tunkeutua\nPerthistä keskimaan sähkölennätinlinjalle, ja viranomaiset olivat sitä\nvarten varustaneet hänet matkalle. Lähellä meren rannikkoa seudut jo\ntunnettiin, mutta sisämaa oli aivan tuntematonta, sillä Giles lähti\nviimeiselle retkelleen vasta seuraavana vuonna.\n\nForrest seurasi aluksi Murchison joen laaksoa. Se oli verraten\nhedelmällistä ja tuoretta maata ja matka sujui jotenkin nopeaan. Mutta\nnoin 500 kilometriä merenrannasta joki väheni vain pieneksi puroksi\nja oli kuljettava sen vuoriston yli, josta joki alkoi. Nyt alkoivat\nmatkan todelliset vaikeudet. Lähteet loppuivat kokonaan eikä ollut\nmuuta vettä, kuin mitä oli jäänyt sateen muodostamiin allikoihin\ngraniittikallion pintakoloihin. Tie kulki tiheiköiden ja pensaikoiden\nläpi ja pelätty spinifex-pensas varoitti retkikuntaa, että edessäpäin\noli vedetöntä maata. Etelämpänä kuitenkin oli hyvää avointa maata,\naroa, jolla kasvoi ruohoa ja ryhmissä suunnattomia valkorunkoisia\neukalyptejä. Siellä oli myös pieniä puroja ja jokia, joista voitiin\njuottaa juhdat, mutta kaikki osoitti, etteivät nämä joet olleet\npysyväisiä, vaan että maa kuivina vuosina oli aivan vedetöntä.\n\nForrestilla oli kuitenkin parempi onni kuin SturtiUa ja Stuartilla,\nvuosi oli verraten kostea ja hän löysi vielä kotvasen kauempaakin\nmaan sisästä laidunmaita ja lähteitä. Mutta sitten maisemain luonne\nmuuttui. Retkikunta tuli paljaalle aavikolle, joka oli tasaista kuin\nmerenpinta ja silmän siintämättömiin spinifexin peittämä. Suolajärvi\ntai hietakumpu siellä täällä ei paljoakaan lieventänyt hietikon\nja spinifexin ainaista yksitoikkoisuutta. Hevoset sairastuivat ja\nolivat toinen toisensa jälkeen hylättävät. Ihmisetkin uupuivat ja\nolivat lannistua tässä kamalassa erämaassa. Onneksi kuitenkin silloin\ntällöin tavattiin vettä graniittikallion koloissa, ja tämä se pelasti\nretkikunnan. Toisinaan kuitenkin kului pari kolme päivää, ennenkuin\nsemmoisiakaan vesipaikkoja löytyi, ja joskus ne olivat tyhjiä, kun\nlöytyivät. Tämä oli se kamala maa, josta sekä Gossen että Gilesin oli\ntäytynyt takaisin palata, kun olivat koettaneet kulkea sen poikki\nidästä länteen. Nyt näytti siltä, kuin olisi Forrestinkin täytynyt\npalata takaisin, mutta hän oli kuitenkin jo tunkeutunut siihen\nniin pitkältä, että palaaminen saattoi olla yhtä vaarallista kuin\neteenpäinkin kulkeminen.\n\nElokuun alussa koko retkikunta oli suuressa vaarassa. Oli tullut kuiva\naika, eivätkä miehet sen enempää kuin juhdatkaan voineet janoaan\nsammuttaa muuta kuin suolaista liejua nielemällä. Kuljettiin pitkien\nmäkijonojen poikki, mutta yhtä toivottomana, kamalana pysyi maa.\nSyyskuussa päättyi etelän talvi ja kuumuus alkoi lisääntyä. Onneksi\nvihdoin kohdattiin puro, jossa oli sen verran vettä, että retkikunta\nsaattoi janonsa sammuttaa. Pahimmat vaikeudet oli samalla voitettu.\nSyyskuun lopulla saavuttiin sähkölennätyslinjalle, ja sitten oli matka\nAdclaideen selvä. Forrestin matka oli epäämättömästi osoittanut, että\nAustralian länsipuolisko on kuivaa erämaata, jota on mahdoton asuttaa.\nAinoastaan länsirannikon jokilaaksoissa on hyviä maita ja vettä.\n\nNäiden retkien kautta olivat tulleet pääpiirtein selvitellyiksi\nne mahdollisuudet, mitä tämä maanosa asutukselle tarjosi. Aukkoja\ntietysti jäi vielä paljon, ja monen monta tutkijaa on ollut työssä\nniitä täyttämässä. Kun löydettiin kultaa, niin saivat löytöretket\ntavattoman suuren vauhdin, ja varsinkin Coolgardien kulta-alueet\nLounais-Austraaliassa ja Kimberleyn kulta-alueet Luoteis-Austraaliassa\ntulivat laajalta tarkkaan tutkituiksi. Etsittiin maan poikki\nkulkevia reittejä, jonka kautta niihin voitaisiin kuljettaa karjaa\nkaakkois-Austraalian siirtokunnista, mutta nämä etsimiset olivat\nturhat. Austraalian läntisen puoliskon hieta- ja spinifexaavikoiden\npoikki ei ollut mahdollinen karjaa kuljettaa, ja samalla saatiin\nselville sekin, että varsinaisesta erämaa-alueesta oli turha kultaakaan\netsiä.\n\nPaljon on Austraalian sisäosissa vielä tutkimattomiakin aloja,\netupäässä tietysti suuret erämaat, joiden läpi vain joku matkue\non kiireesti samonnut, ennättämättä muuta etsiä kuin suorinta\ntietä lähimpään vesipaikkaan. Mutta tunnettujenkin ja kauttaaltaan\nhyvin asuttujen seutujen tieteellinen tutkiminen on vielä sangen\npuutteellista. Ei edes tarkkaa yleiskarttaa ole vielä voitu laatia\nja geologinen kartoitus on vasta alulla. Viime vuosikymmenellä ovat\nAustraalian tieteelliset laitokset kuitenkin päässeet voimistumaan\nja koettavat ripeästi korjata, mitä aikaisempi, ensi sijassa\nkäytännöllinen aika on tekemättä jättänyt.\n\nEhkä suurin ja samalla mielenkiintoisinkin tehtävä on mustan\nalkuasukasväestön »folkloren» kokoaminen ja heidän kieltensä,\nelämänlaatunsa ja tapainsa perinpohjainen tutkiminen. Varhaisimmat\nmatkustajat olivat tähän hyvin huonosti varustetut sekä puuttuvan\nkielitaitonsa että ihmistieteitten senaikaisen alkeellisen\nkehityskannan vuoksi.\n\n\n\n\nNuoren Austraalian alkuvaiheet.\n\n\nPohjois-Amerikan ensimmäiset valkoiset uudisasukkaat olivat ihmisiä,\njotka omantunnonvapautensa ja uskonsa vuoksi hylkäsivät isäinsä maan\nja lähtivät valtameren taa uutta kotimaata perustamaan. Austraalian\nensimmäiset uudisasukkaat olivat rikoksentekijöitä, jotka yhteiskunta\ntyönsi keskuudestaan, päästäkseen huonoimmista aineksistaan. Samoin\nkuin puritaanipakolaiset löivät asuttamaansa uuteen maanosaan mitä\npysyvimmän leiman ja muodostivat uuden kansallisuuden selkärangan,\nsamoin rikollisuus löi tahransa nuoren Austraalian alkuvaiheisiin,\nvaikka tämä leima ei onneksi ollutkaan pysyväinen, vaan verraten pian\non kulunut pois.\n\nMurtovarkaita, varkaita, näpistelijöitä, väärentäjiä, maantierosvoja\nolivat ne asukkaat, joita Englanti lähetti valtaamaansa uutta\nmaanosaa asuttamaan, naiset Lontoon katujen irtolaisnaisia, joista\nhuonompain sallittiin siirtokunnassa jatkaa entiseen tapaansa,\nvähemmän turmeltuneiden mennä parempain vankien kanssa naimisiin.\nMoitteettomasti käyttäytyväin vankien sallittiin sitä paitsi naida\nalkuasukkaitten joukosta. Tämmöisistä aineksista tahdottiin luoda uusi\nkansa.\n\nMaassa, jossa kaikki oli rakennettava alusta, osa miehistä tuota pikaa\neksyi Sydneyn tiheihin takametsiin. Keripukki alkoi tehdä tuhojaan.\nHurjemmat vangeista karkasivat ja jäivät sille tielle. Siirtokunnassa\npääsi kaikenlainen siveettömyys ja rikollisuus valtaan ja hirsipuu\nja pamppu alkoivat sangen pian toimintansa. Alkuasukkaat, jotka\nalussa olivat ystävällisiä, muuttuivat vihamielisiksi. Osa vangeista\nteki salaliiton karatakseen Tahitiin, mutta tuuma saatiin ajoissa\nilmi. Toiset tietämättömyydessään luulivat voivansa kulkea maisin\nKiinaan ja sillä aikomuksella karkasivat. Irlantilaiset kapinalliset,\njoita vankien joukossa oli suuri määrä, luulivat neljän-viidensadan\nkilometrin- päässä Sydneystä etelään olevan toisen valkoisen\nsiirtokunnan, jossa he voisivat elää vapaina ja työttä. Siirtokunnan\nkuvernööri laski heistä viisi etsimään tätä siirtokuntaa, ja vasta\nkun he kamalia vaivoja pensaikoissa kärsittyään palasivat takaisin,\nuupuneina ja jalat haavoissa, alettiin tämän jutun perättömyys älytä.\n\nSiirtokunta edistyi sangen hitaasti, vangit kun olivat kovin laiskoja\ntyötä tekemään. Oli toivottu meren antavan runsaasti kaloja, mutta\nse toivo petti. Euroopasta ja Etelä-Afrikasta tuodut eläimet\nja viljelyskasvit kuolivat ymmärtämättömän hoidon vuoksi. Kun\nelintarpeiden lähetys oli epäsäännöllinen, nähtiin siirtokunnassa sen\nvuoksi usein nälkää. Ei edes järjestystä ylläpitävästä sotaväestä\nhallitus pitänyt tyydyttävää huolta.\n\nMutta siitä huolimatta kotimaasta lähetettiin yhä uudet laivalastit\nvankeja, joista kuitenkin suuri osa jo matkalla kuoli huonon hoidon\nja tilanahtauden vuoksi. V. 1790 kuoli 939:stä miesvangista laivalla\n281 ja 50 maihin noustuaan, ja eloonjääneet olivat tilanahtauden ja\nravinnon puutteen vuoksi riutuneet aivan huonoiksi. Myöhemmin nämä\nolot kuitenkin paranivat ihmisystävällisten englantilaisten naisten\nvapaaehtoisten ponnistusten kautta, he kun kävivät itse tarkastamassa\njoka laivan, ennenkuin se matkaan lähti. Perillä vankeja kuitenkin\nodotti niin huono huolto, että toinen puoli sai nukkua vuoteitta\nja peitteittä, eikä minkäänlaisia vaatteita jaettu vuosikausiin.\nParemman näköiset naiset valitsivat upseerit ja merimiehet itselleen\nmerimatkalla ja perillä siirtokunnan viranomaiset anastivat heidät.\nHuonommat saivat valita vangeista seurakumppanit. Kaikkia muita paheita\nylempänä rehoitti pohjaton juoppous.\n\nSydneyn siirtokunta menestyi näissä oloissa niin huonosti, että\nkuvernöörit pyysivät saada kotimaasta kunnollisia vapaita siirtolaisia,\nmuodostamaan asutukselle kunnollisen kantajoukon. Näille vapaille\nuudisasukkaille oli vankeja annettava työmiehiksi ja hallituksen avulla\nalkoikin kotimaasta saapua vapaitakin siirtolaisia ja tämä vapaa\nsiirtolaisuus se muodosti Austraalian historiassa käänteen parempaan\npäin. Vapaiden uudisasukkaitten lukua lisäsivät täysinpalvelleet\npoliisit, sotamiehet ja merimiehet, joille viranomaiset antoivat\nmaata ja avustusta. Heti ensi vuosina alkoivat siirtokunnan sadot\nparantua ja karjat ja lammaslaumat lisääntyä. Mutta niin huono oli\nsiirtokunnassa elämä, että alussa vapaatkin siirtolaiset vaipuivat\nympäristönsä tasalle juoppouteen ja siveettömyyteen ja heidän lukunsa\ntäytyi melkoisesti lisääntyä, ennenkuin he saattoivat luoda terveen\nyhteiskunnan. Juoppous oli niin ylivoimainen, että toisina aikoina\npalkatkin maksettiin rommissa ja hallitus v. 1810 maksoi Sydneyn\nsairashuoneen urakoitsijalle työn hinnaksi 60,000 gallonia rommia.\nTyömiehen viikkopalkka oli yksi galloni (4 1/2 litraa) rommia, eikä\nmuusta maksuvälineestä huolittu.\n\nKorkeammille virkamiehille ja upseereille hallitus myönsi suuriakin\nmaa-aloja, kuten luutnantti John Macarthurille, joka ensimmäisenä\nalkoi suuressa mitassa harjoittaa lampaanhoitoa. Kokeiltuaan ensin\nhuonommilla roduilla hän v. 1797 toi maahan parasta espanjan ja\nenglannin rotua ja saattoi jo muutaman vuoden kuluttua lähettää\nEnglantiin mitä hienoimpia villalaatuja. Muut seurasivat esimerkkiä ja\ntästä koitui Austraalialle elinkeino, joka on sen ulkomaankaupan pohja\nja perustus. Suurien lammasfarmien omistajista Uusi Etelä-Wales sai\nensimmäisen rahaylimystönsä.\n\nSydneyn lisäksi perustettiin pian muitakin vankisiirtokuntia, aluksi\nNorfolk saarelle, Newcastleen Sydneyn pohjoispuolelle, Tasmaniaan,\nMoreton lahteen, jonka rannalle sittemmin kohosi Queenslandin\npääkaupunki, ja, »Yrjö kuninkaan salmeen» Länsi-Austraaliaan.\nParikin kertaa yritettiin nykyisen Melbournenkin paikalle perustaa\nvankisiirtokunta, mutta paikan etuja ei silloin vielä älytty ja\nkummallakin kerralla yrityksestä luovuttiin.\n\nVuosikymmeniä lähetettiin Englannista säännöllisesti laivanlastittain\nrikollisia Austraalian vankisiirtokuntiin, joten tämä nuori yhteiskunta\naina sai uuden taakan huonoja aineksia, sitä myöden kuin se ennätti\nastua askeleen parannukseen päin. Yhä katkerammin alkoivat sen vuoksi\nyhteiskunnan kunnialliset ainekset vihata tätä järjestelmää, joka\nlamasi kaikki niiden edistyspyrinnöt ja uhkasi kokonaan tuhota nuoren\nmaan tulevaisuuden. Emämaahan alettiin lähettää yhä äänekkäämpiä\nvalituksia ja lopulta vaikutusvaltaiset miehet uhkasivat kapinallakin,\nellei järjestelmästä tulisi loppua. Englannin parlamentti asetti\nvihdoin komitean asiaa pohtimaan ja antamassaan mietinnössä tämä\nperusteellisten tutkimusten jälkeen totesi, että rikollisuus ja\nsiveettömyys olivat Austraaliassa saavuttaneet hirvittävän laajuuden,\nettä pääosa rikoksista tuli vankien osalle ja että järjestelmän\njatkaminen oli Austraalian edistykselle mitä turmiollisinta.\n\nV. 1840 Englannin hallitus tämän mietinnön johdosta lakkautti vankien\nlähetyksen Uuteen Etelä-Walesiin, mutta jo kahdeksan vuoden päästä\npäätös taas peruutettiin. Vankilaivoja alettiin jälleen lähettää,\nmutta tällä kertaa siirtokunnassa tehtiin jyrkkä tenä ja uhattiin\nestää vankien purkaminen asevoimin, jota paitsi siirtokunnan eduskunta\nteki päätöksiä, joissa Englannin hallituksen käskyt kumottiin,\nja nyt oli kotimaassa vihdoinkin taivuttava. Jälkeen vuoden 1851\nUuteen-Etelä-Walesiin, joka silloin vielä käsitti Viktorian ja\nQueenslandinkin, ei enää lähetetty uusia vankilähetyksiä.\n\nVielä surullisemmat olivat ne kokemukset, jotka Tasmanian oli\nvankisiirtokuntiensa vuoksi kestettävä. Vangeille myönnettiin siellä\nmaan saariaseman vuoksi suurempi vapaus ja heitä sen vuoksi karkaili\npaljon saaren sisäosiin, jossa he rupesivat rosvoiksi, kokien kuitenkin\ntoisinaan niin ankaraa puutetta, että söivät toisiaan. Alkuasukkaita\nkohtaan he harjoittivat mitä epäinhimillisintä väkivaltaa ja vääryyttä,\nsurmaten, rosvoten, silpoen heitä mielin määrin.\n\nNämä pirulliset rikokset sytyttivät saaren tyhmissä, mutta\nhyväntahtoisissa alkuasukkaissa sammumattoman vihan ja he nousivat\nkaikkia valkoisia vastaan, murhaten ja raiskaten heitä ilman\nerotusta, ryöstäen heidän tavaransa ja polttaen heidän talonsa. Näitä\nrikoksia alettiin tehdä niin tiheään, että siitä välttämättä oli\nseurauksena rotusota. Saaren kuvernööri julisti hallituksen maksavan\npalkinnon jokaisesta kiinni saadusta alkuasukkaasta ja pani toimeen\nsuuren ajometsästyksen, kun ei tämä auttanut. Kaikista siirtokunnan\nmiehistä, mitä liikkeelle riitti, muodostettiin ketju, jonka piti ajaa\nalkuasukkaat Tasmanin niemeen. Mutta alkuasukkaat tunsivat maansa niin\nhyvin, että he pääsivät murtautumaan ketjun läpi, niin että vain yksi\nalkuasukas joutui ajojahdin saaliiksi. Sitä varten heidän kuitenkin\ntäytyi murhata lapsensa, etteivät nämä huudoillaan ilmaisisi heidän\nleiriään. Ketjun läpi päästyään he riensivät murhaamaan, polttamaan\nja ryöstämään takaa-ajajainsa kodeissa. Yksityiset retkikunnat saivat\nheitä kuitenkin paljonkin kiinni ja kaikki armotta surmattiin, mitä\nkiinni saatiin. 1803 Tasmaniassa oli hoin 1600 alkuasukasta; 1837 oli\nvain kolmisensataa jäljellä.\n\nKun alkuasukasvaivasta ei asevoimalla saatu loppua, päätti Robinson\nniminen uudisasukas, joka oli vangeille saarnannut, koettaa taivuttaa\nheidät rauhaan. Taitaen maanasukkaitten kieltä hän lopulta sai heidät\nmuuttamaan Bassin salmen Flinders-saarelle, jossa heille rakennettiin\nkivitalot, koulut ja kirkot, jopa heidät opetettiin kirjoittamaan ja\npainamaan oma sanomalehtikin. Alkuasukkaat eivät kuitenkaan näissä\noloissa, jotka olivat heille niin oudot, ottaneet menestyäkseen,\nvaan heitä kuoli enemmän kuin syntyi, niin että kun heidät v. 1844\nvietiin takaisin pääsaarelle, vain 44 oli enää elossa ja v. 1869\nkuoli viimeinen mies ja seitsemän vuotta myöhemmin viimeinen nainen.\nSeitsemässäkymmenessäkolmessa vuodessa koko rotu hävisi sukupuuttoon.\n\nAlkuasukkaitten jälkeen tuli valkoisten rosvojen vuoro, joita\nparissa vuodessa hirtettiin toistasataa. Samoin kuin Uudessa\nEtelä-Walesissa, samoin viranomaiset Tasmaniassakin koettivat\nrangaistuksensa suorittaneille vangeille hankkia vaikutusvaltaisen\naseman yhteiskunnassa, jopa ottaa heidät virkoihinkin, mutta molemmissa\nsiirtokunnissa kunnialliset siirtolaiset mitä ankarimmin vastustivat\ntätä, ja myönnettävää on, että tulokset olivat sangen masentavat. Sen\nsijaan Tasmaniassakin alettiin jyrkästi vaatia vankien lähettämisen\nlopettamista ja v. 1853 Englannin hallituksen täytyi siihen suostua,\nvaikka sangen vastahakoisesti. Rikollisten aineksien täydellinen maasta\nkarkoitus tarjosi kotimaalle niin suuria etuja, että sen oli vaikea\nkäsittää niitä vaaroja, mitä siitä oli niitä vastaanottaville nuorille\nyhteiskunnille.\n\nCook löysi v. 1774 Uuden Seelannin ja Uuden Caledonian väliltä\nvaltamerestä pienen, erinomaisen hedelmällisen Norfolk-saaren, joka\nnykyään on tärkeä kaabeliasema. Tälle saarelle alettiin Austraaliasta\nlähettää huonoimmat vangeista ja siten syntyi rangaistussiirtokunta,\njonka kehnompaa kaikenlaisissa paheissa tuskin maailma on ennen tai\njälkeen nähnyt. Se oli »häkki täynnään epäpuhtaita lintuja, täynnään\nrikoksia Jumalaa ja ihmisiä kohtaan, täynnään murhaa ja Jumalan pilkkaa\nja kaikkea saastaa». V. 1856 tämä vankisiirtokunta lakkautettiin.\n\nMoreton lahteen perustettu vankisiirtola lakkautettiin jo v. 1842,\nmutta Länsi-Austraaliaan vankeja lähetettiin kolmattakymmentä vuotta\nkauemmin, sillä sikäläiset maanviljelijät suosivat järjestelmää, heidän\nkun oli vaikea saada muulla tavalla työvoimaa. Kun Itä-Austraalian\nsiirtokunnat yksimielisesti vaativat lakkauttamaan vankien lähettämisen\nLänsi-Australiaankin, noustiin siellä ankarasti vastustamaan tätä\nvaatimusta. Itäiset siirtokunnat, Viktoria etupäässä, painostivat\nkuitenkin niin ankarasti kotimaan hallitusta, että vankien lähettäminen\nlänsi-Austraaliaankin lopetettiin. V. 1867 lähetettiin Brittein\nsaarilta Austraaliaan viimeinen vankilähetys. Kahdeksankymmenen vuoden\nkuluessa oli niitä kaikkiaan lähetetty 137,161 henkeä, joista 20,319\noli naisia.\n\nSe syvä juopa, joka Austraaliassa jäi vallitsemaan kunniallisten\nväkiluokkain ja vankien kesken, vaikka viranomaiset toisin ajoin\nkoettivatkin kaikin tavoin hävittää tämän erotuksen, oli epäilemättä\nsuurimpana syynä siihen, etteivät rikolliset ainekset päässeet syvemmin\nvaikuttamaan nouseviin polviin. Kymmenen vuotta sen jälkeen, kuin\nvankien lähetys Länsi-Austraaliaan lakkasi, oli kaksikolmannesta\nheistä joutunut vaivaishoidon niskoille. Uudessa Etelä-Walesissa\nja Tasmaniassa he tosin jättivät yhteiskuntaan syvemmät jäljet,\nmutta harva heistä pääsi sielläkään kohoamaan huomattavaan asemaan\nyhteiskunnassa taikka perustamaan etevää sukua. »Se alhainen,\nrappeutunut ja usein taudin turmelema ihmiskanta, josta he olivat, ei\nole se aines, josta uusia kansoja rakennetaan. Austraalian todellisen\nkehityksen luojat ovat sen vapaat siirtolaiset.»\n\nKarjanhoito ja varsinkin lammashoito leväsi Austraaliassa sangen\nlaajalle, vaikk'ei se käynytkään oikein tuottavaksi, ennenkuin\nsäännöllinen höyrylaiva-liike alkoi ja laivoihin saatiin\njäähdytysruumat. Kuvaavana esimerkkinä laumain suuruudesta\nmainittakoon, että eräs rouva, kohteliaisuuden lausuakseen, vertasi\nrikasta lammaslauman omistajaa patriarkka Jobiin. Mutta karjamies\nei suinkaan ollut vertauksesta hyvillään, vaan päinvastoin vastasi\nloukkaantuneena: »Minä toivon, ettette minua vertaa Jobiin, jolla oli\nvain seitsemäntuhatta lammasta, kun minulla on kolmesataatuhatta. Ei\nJob ollut muuta kuin nappisaksa.»\n\nKuivuus tuotti karjanhoidolle suurimmat vaarat, etenkin kun omistajat\neivät ensi aikoina koonneet minkäänlaisia heinävarastoita tämmöisten\naikain varalta. Kuivuuden seurassa kulkivat usein suuret palot: kuten\n»mustan torstain» v. 1851, jolloin Viktorian kuivuneet pensaikot\nsyttyivät palamaan ja tuli sai semmoisen vallan, että metsät, laitumet,\nhevoset, lampaat, lehmät, karjatalot ja monta ihmistäkin joutui satain\nmailien alalla liekkien uhriksi ja tuhkaa lensi aina Tasmaniaan saakka.\nNuori siirtokunta kärsi arvaamattoman suuren vahingon.\n\nMelkein kaikilla Austraalian siirtokunnilla oli, samoin kuin\nTasmaniallakin, alkuaikoinaan paljon rettelöltä alkuasukkaitten kanssa.\nSydneyn ympäristössä vangit paikalla riitaantuivat alkuasukkaitten\nkanssa. Länsi-Austraaliassa siirtolaiset kävivät heidän kanssaan\nyhtämittaista sissisotaa. Etelä-Austraaliassa, jonka pääkaupunki\nAdelaide oli, mustat oppivat pahoiksi karjan varkaiksi. »Valkoinen mies\ntappaa mustan miehen kengurun, aivan samoin musta mies tappaa valkoisen\nmiehen kengurun.»\n\nMutta kaikkein katkerimmaksi kävi valkoisten ja mustain taistelu\nQueenslandissa. Alussa molemmat rodut tosin elivät rauhallisissa,\nmelkeinpä sydämellisissä väleissä, mutta valkoisten lisääntyessä\nja heidän karjainsa kasvaessa alkoivat mustat ryöstää karjaa ja\nmaanviljelijät alkoivat armotta ampua mustia, vaikk'ei luoti olisikaan\nosunut todella syylliseen. V. 1858 eräs kirjeenvaihtaja kertoo, että\nPort Curtisin kultakentillä valkoisten ja mustain välillä vallitsi\nainainen sotatila. Kummallakin puolella tehtiin hirvittäviä julmuuksia\neikä hallitus millään tavalla koettanut hillitä mustain murhaa. Tosin\noli alkuasukkaista muodostettu poliisivoima, mutta sen jäsenet olivat\nvielä verenhimoisempia kuin valkoiset, ampuen mustia veljiään milloin\nniitä vain tapasivat. Ja mustat murhasivat jokaisen valkoisen miehen,\nvaimon tai lapsen, milloin vain oli tilaisuutta. Vielä kaksikymmentä\nvuotta myöhemminkin murhaamista jatkui vähentymättömällä vimmalla.\n»Uutta aluetta vallattaissa», kirjoitti »Queenslander», »kohdellaan\nalkuasukkaita aivan samalla tavalla kuin petoja tai metsän lintuja.\nHeidän omaisuutensa ryöstetään, lapsensa varastetaan, naisensa\nanastetaan, aivan miten vain valkoisten uudisasukkaitten mieleen\njuolahtaa. Pieninkin vastustelu saa luodin vastaukseksi. Tosin pieni\nosa valkoisista uudisasukkaista taisteli tätä tylyä julmuutta ja\nmielivaltaa vastaan, mutta enemmistö ei siitä suuria välittänyt,\netenkin kun viranomaiset sallivat tämän hävityssodan. Valkoisten kesken\noli yleisenä puheenaiheena, ettei Queenslandissa ollut tilaa kahdelle\nrodulle ja että sitä parempi, kuta pikemmin heikompi hävitettiin.\n\nAustraalian asutus ja edistys tuskin olisi päässyt vielä moniin\naikoihin vauhtiin, se tuskin olisi voinut vetää valkoisia siirtolaisia\npuoleensa, niinkauan kuin Amerikassa oli tilaa, ellei siellä olisi\nlöydetty kultaa. Kulta se oli, joka yhtäkkiä kohdisti maailman\nsilmät tähän pahamaineiseen etäiseen maahan ja teki siitä huomion\npolttopisteen. Elokuun 9:ntenä 1851 löydettiin Ballaratista, 128\nkilometrin päässä Melbournesta, joka silloin vielä oli vain pieni\nmaaseutukaupunki, kultaa suurin määrin.\n\nJo ennenkin oli kyllä tiedetty, että Australiassa oli kultaa, vaikk'ei\nsen runsaudesta oltu selvillä. Jo v. 1839 kreivi Strzelecki oli\nkuvernööri Gippsille näyttänyt kullanpitoisia kvartsikappaleita,\njoita hän oli löytänyt, mutta kuvernööri pyysi häntä pitämään löydön\nsalassa, se kun muka vankisiirtokunnassa synnyttäisi levottomuutta\nja kapinoita. Ja myöhemmin, erään toisen henkilön löytäessä kultaa\ntoisaalta, hän vaati tätä niinikään pitämään löytönsä salassa. Mutta\nkun v. 1848 Californian kultalöydöt uhkasivat houkutella Australiasta\nkaikki työvoimat pois, täytyi hallituksen kuitenkin ryhtyä ilmoitettuja\nlöytöjä tarkemmin tutkimaan. Helmikuussa 1851 löydettiin kultaa\nmuutaman kilometrin päässä Bathurstista, pienestä Uuden Etelä-Walesin\nkaupungista, mutta ne, jotka. Sydneystä sinne riensivät, palasivat\npiankin pettyneinä takaisin. Kultamaa ei ollut niin rikas, että\nkaivaminen olisi kannattanut.\n\nToinen oli kuitenkin Ballaratin kultamaan laita. Jalo metalli esiintyi\nsiellä lietteessä. Sitä ei tarvinnut muuta kuin kaivaa, huuhtoa ja\nkoota varastoon tai viedä alas satamakaupunkeihin myytäväksi. Monessa\npaikassa oli maanpinnalla nokareita ja kimpaleita, joista suurin painoi\n184 naulaa.\n\nTuskin oli Ballaratin löytö tullut tunnetuksi, kuin Aleksanterivuoren\nja Bendingonkin luota löydettiin kultaa. Koko Viktoria näytti äkkiä\nmuuttuneen laajaksi kultamaaksi. Siirtokunnassa syntyi kultakuume; ken\nvain kynsille kykeni, lähti Melbournesta ja Geelongista kultamaalle\npyrkimään. Rauhallinen, säännöllinen työ ei enää viehättänyt ketään,\nkun oli mahdollista yhtenä aamuna löytää niin paljon kultaa, että\nkoko loppuiän saattoi elää saaliillaan. Mestari ja apulainen lähtivät\nkumpikin kultamaalle. Valtionvirkamiehet ja poliisit kiiruumman\nkaupalla heittivät virkansa. Satamaan tulleista laivoista miehistö\nmuutaman tunnin kuluttua laivan tulon jälkeen katosi maalle ja\nsitten edelleen kultamaalle. Albanysta, Länsi-Austraaliasta, saapui\nMelbourneen liikeasioissaan muuan henkilö, joka sitä varten oli\nvuokrannut erikoisen laivan; hän ei päässytkään palaamaan, miehistö\nkun oli hänen maalla ollessaan karannut. Geelongin väestö neljässä\nkuukaudessa väheni 8291:stä 2850:neen. Sydneystä ja Tasmaniasta alkoi\nniinikään purkaa väkeä, uutisen sinne ennätettyä, ja sieltä tuli\nkaranneita ja entisiä vankejakin, jonka jälkeen kultamailla rikokset\nalkoivat käydä tavallisiksi, kunnes ankaran erikoislain kautta pääsy\nkultamaille kokonaan kiellettiin vangeilta. Länsi-Australiastakin lähti\nihmisiä liikkeelle, kävellen tuon 5000 kilometrin matkan, joka sieltä\noli Ballaratiin, karujen erämaitten kautta. Kaikista maailman ääristä\nalkoi Melbourneen tulvia siirtolaisia kymmenestä kahteen kymmeneen\ntuhanteen kuukaudessa. Kaupunkiin eivät kaikki mahtuneet eikä satamassa\nlopulta ollut kaikille laivoille tilaa. Etukaupunkiin perustettiin\nväliaikainen kaupunki, »vaatekaupunki», jonka nimi riittävästi ilmaisee\nsen luonteen.\n\nKun joka puolella avattiin uusia kaivoksia ja kaupunkeihin alkoi\nsaapua hallituksen aseellisten joukkojen saattamia kultalähetyksiä,\njoutuivat ihmiset aivan suunniltaan. Kaikkien ammattilaisten työ\nkallistui suunnattomasti ja sitä myöden nousivat kaikkien tavarainkin\nhinnat. Muuan vanha sotamies, joka monias vuosi ennen kullan löytöä\noli säästämillään 100 punnalla ostanut Melbournen ulkopuolelta\nmaakappaleen, sai siitä nyt 120.000 puntaa, maalle kun aiottiin\nrakentaa uusia taloja. Virkamiesten palkkoja taas täytyi tuntuvasti\nkorottaa, he kun eivät kaiken kallistumisen vuoksi enää mitenkään\ntulleet vanhoilla palkoillaan toimeen.\n\nKullan saalis oli aivan satumainen. Marraskuun 9:ntenä 1851 toi\nkullan turvajoukko Aleksanterin vuorelta Melbourneen 100.000 dollarin\narvosta kultaa ja Ballaratista 38.000 dollarin arvosta. Seuraavana\nkeskiviikkona saapui 200.000 dollarin arvo, kolmantena keskiviikkona\npaljon yli 250.000 dollarin, ja neljäntenä keskiviikkona kultavaunu\nmatkalla meni rikki ja turvajoukko saapui kaupunkiin vasta seuraavana\npäivänä. Sillä oli nyt 1110 kilogr. kultaa, jonka arvo oli lähes\nmiljoona dollaria. Sitten kultasaalis kaiken kaikkiaan vielä\nmelkoisesti suureni ja sitä vietiin Englantiin miljoonia puntia.\nKymmenessä vuodessa lähetettiin Englantiin 110 miljoonaa puntaa\nhyvää kultaa. Melbournen asukasluku, joka v. 1851 oli 77,345, nousi\nneljässä vuodessa 333.000:een. Tosin Ballaratin ja muiden lietesuonien\nkultavarat jotenkin pian tyhjenivät, eikä yksityisten ilman koneita\nkannattanut sitten enää kultaa huuhtoa, mutta nyt alkoivat yhtiöt\nsuurilla koneilla työn, murtaen kultaa kovista kvartsisärkistä, ja\nsaalis vakaantui tasaiseksi.\n\nKoko Austraalian elämälle kullan löytö antoi ennen aavistamattoman\nvauhdin.\n\nLuonnollisesti se myös mitä voimakkaimmin kiihoitti uusiin\nlöytöretkiin, jotka eivät olleetkaan turhia. Queenslandissa löydettiin\njo v. 1858 kultaa, mutta vasta v. 1867 sen kaivaminen alkoi täydellä\ntodella. Runsaimmin on kultaa saatu v. 1882 löydetystä Mount\nMorganista, joka on Rockhamtonin länsipuolella. Vuodesta 1860 vuoden\n1900 loppuun saatiin Queenslandista kaikkiaan lähes miljardin dollarin\narvo kultaa.\n\nKarun, kuivan Länsi-Austraalian on yksinomaan kultaa kiittäminen\nsiitä, että se on päässyt siksi nopeaan edistymään. V. 1886 alettiin\nKimberleyn seuduilla kultaa kaivaa, mutta vasta v. 1891 ja v.\n1893 kullantuotanto alkoi valtavasti kehittyä, kun Coolgardien ja\nKalgoordien kultakentät tulivat tunnetuiksi ja sinne, kuivan erämaan\nkeskelle, alkoi tulvia kymmenintuhansin ihmisiä ja syntyä kaupungeita,\njoihin on rannikolta rakennettu yli 500 kilometrin mittaiset\nvesijohdot. V. 1898 Länsi-Austraalian vuotuinen kullantuotanto kohosi\nsuuremmaksi kuin ainoankaan toisen Austraalian valtion.\n\nMuualtakin Austraaliasta on kultaa löydetty, samoin kuin Tasmaniasta ja\nUudesta Seelannistakin, eikä uusien kenttien etsiminen ole toivotonta.\nVielä voi jalo metalli siis tehdä monta palvelusta Austraalian\nsisäosain tutkimiselle ja maanosan luonnonolojen selvitykselle.\n\nKullallaan Austraalia saattoi vapautua suunnattomasta velkataakastaan\nemämaalle ja asettaa olonsa vakavaraiselle pohjalle. Austraalian\nsiirtokuntain yhdeksi liittyminen oli jo kauan ollut esillä, mutta\nvasta uudenvuodenpäivänä 1901 tämä ajatus toteutettiin ja uusi\nliittovaltio otti nimekseen »Commonwealth of Australia».\n\nEurooppalaiset uudisasukkaat tapasivat Austraaliassa monta kummaa,\njoita he eivät olleet missään muualla maailmassa nähneet, vaikka olivat\nlaajaltikin kulkeneet. Austraalia on nimittäin ollut mittaamattomia\naikoja eristettynä Aasiasta, Etelä-Amerikkaan sitä vastoin\nEtelänapamaan kautta geologisessa menneisyydessä ollut yhdistettynä\nmaasillalla. Sen eläimistöllä on samat juuret kuin Etelä-Amerikankin\nfaunalla, mutta Austraalian manteren kehnojen toimeentuloedellytysten\nvuoksi se on jäänyt kehityksessä aivan takapajulle. Paremmin on\npuoliaan pitänyt kasvisto, sillä vaikka se ei olekaan rehevää muuta\nkuin troopillisilla rannikkoseuduilla, on se kuitenkin kehittänyt\nmuotoja, joita maailma on kilvan rientänyt omistamaan niihin\ntutustuttuaan.\n\nAustraalia on Eucalyptus heimon, »kumipuitten», kotimaa. Nämä puut,\njoita löytyy puolentoista sataa lajia, matalista aropensaista aina\nvaltavaan amygdalina lajiin, joka kohoo 150 metriä pitkäksi ja sitä\npaitsi juurillaan tunkeutuu kymmeniä metrejä maan sisään. Eräs tutkija\nsanoo sitä luonnon merkillisimmäksi kasviksi. Näiden puiden juuristo\non niin laaja ja tiheä, etteivät mitkään muut puut tai pensaat voi\nniiden alla kasvaa, ja siitä syystä eukalyptusmetsä on niin valoisa\nja yhtä helppo kulkea kuin kotoiset kankaamme. Samalla kun nämä puut\nkohoavat tavattoman pitkiksi, kehittävät ne mitä parasta puuainetta,\njoka kestää mitä erilaisimmissa asemissa. Sitä paitsi eukalypteilla\non se ominaisuus, että ne hävittävät kuumetta haihtuvilla mehuillaan.\nItä-Austraaliassa kasvaa mahtavia araucaria metsiä. Näistä havupuista\nalkuasukkaat poimivat syötäviä pähkinöitä. Rikkain kaikenlaisista\nkasvi-ihmeistä on Lounais-Austraalia, joka on maailman merkillisin\nkasvimaantieteellinen alue. Swanin jokivarren erinomaisen runsaasta\nkasvistosta on 82 pros. semmoisia, joita ei ole missään muualla\nmaailmassa. Länsi-Austraalian luonnepuista mainittakoon lisäksi\nruohopuut (Xanthorrhoea), jotka ovat Mexikon jukka-lajien läheisiä\nheimolaisia. Pohjois-Austraalian rannikkometsillä on troopillinen\nluonne ja ne ovat heimoa Etelä-Aasian lajeille. Viljelyskasveista\nAustraalia sitä vastoin oli tavattoman köyhä, mutta asutus on\nkaikkialla, missä se on jalansijaa saanut, tuonut mukanaan Vanhan\nmaailman viljelyskasvit, jotka ovat menestyneet hyvin, missä vain\nkosteutta on riittävästi.\n\nAustraalian faunalla on liitukauden tai tertiääriajan alkupuoliskon\nluonne. Austraaliassa ei nimittäin ole apinoita eikä puoliapinoita,\nei petoeläimiä, kavioeläimiä eikä jyrsijöitä. Austraalialle kokonaan\nomituisia ovat kloaakkieläimet, joiden ruuansulatuskanavalla on sama\nrakenne kuin linnuilla, ja pussieläimet, joiden heimoa ei ole missään\nmuualla paitsi Etelä-Amerikassa muutamia vähäpätöisiä jäännöksiä.\nSuurimmat imettäväiset ovat kenguru, wombat, suuri lentokoira ja dingo.\nPussieläimistä on merkillisimpiä pussirotta, joka oikeastaan on pieni\nkenguru; se elää ontoissa puissa, hyppää takajaloillaan ja liikkuu\nerinomaisen nopeaan. Sen metsästys on sangen suosittua urheilua. Vielä\nmerkillisempi, ehkäpä koko luomisen merkillisin eläin, on nokkaeläin.\nSe on osaksi nelijalkainen, osaksi lintu, osaksi kala. Nokka on kuin\nsorsan nokka, varpaiden välissä on uimakalvot. Austraalian muita\nmerkillisiä eläimiä ovat emu, musta joutsen ja kaunis lyyrylintu.\nKumipuiden vihantain lehvien keskellä hohtavat loistavat kakadut kuin\nihmeelliset kukkaset. Ne ovat Austraalian suosituimpia lintuja ja\ntuhansia käsittävinä pilvinä ne parveilevat maissivainioilla. Kaloista\non merkillisin barramuda, jolla on sekä kidukset että keuhkot.\n\nYhtä merkillisiä kuin heidän majansa on Austraalian musta alkuväestö.\nSenkin sukujuuret ulottuvat niin kauas menneisyyteen, ettei nykyisten\nrotujen kesken ole ainoatakaan, jonka varmaan tiedettäisiin olevan\nsen sukua. Se tarjoo ihmistieteelle mitä suurimpia kysymyksiä\nratkaistavaksi ja viime vuosina onkin ryhdytty entistä tarkemmin\nkokoomaan kaikkia mahdollisia tietoja tästä nopeaan muuttuvasta ja\nhäviävästä kansasta. Huolimatta mustasta ihoväristään muistuttavat\naustraalialaiset suurine partoineen useinkin iraanilaisia tyyppejä. He\novat jääneet sangen alhaiselle kehityskannalle, mutta eipä tarjonnut\nheidän maansakaan suuria kehitysmahdollisuuksia. Ei ole sitä maassa\nliikkuvaa, vedessä uivaa, ilmassa lentävää, joka ei heille ravinnoksi\npätisi hyönteisistä ja toukista alkaen. Kun heillä ei ole viljaa eikä\nviljelystä, niin syövät he juuria, joita naiset ovat sangen ovelat\netsimään. Australialaisten ruumiinvoimat eivät ole suuret, mutta\naistimien terävyyden puolesta tuskin mikään muu kansa voi heidän\nkanssaan kilpailla. Nykyään esivalta koettaa heitä suojella ja sivistää\nja kaikin tavoin häviöstä pelastaa. Siitä huolimatta australialaisten\nluku vähenemistään vähenee.\n\nAustraalian ilmaston pahimmat haitat ovat kuivuus, epäluotettavuus\nja äkilliset vaihtelut. Tämä saa selityksensä Etelä-Jäämeren\nja Antärktikan suunnattomien jääkenttien läheisyydestä.\nTutkimusretkeilijät tapasivat samoja seutuja toisina vuosina\ntoivottomina erämaina, joissa he vaivoin henkensä pelastivat, toisina\nvuosina laidunmaina. Suuret sisäjärvet olivat enimmäkseen suolakuoren\npeittämää liejua, mutta saattoivat ne joskus olla aivan täynnään\nsuolatonta vettäkin. Kaakkois-Austraalian suuret joet kuljettavat\ntavallisissa oloissa paljon vettä erämaihin, mutta toisinaan ne\neivät muuta ole kuin jono suola-allikoita. Kuivina vuosina uhkaavat\nsen vuoksi suunnattomat vahingot sekä maanviljelijöitä että karjain\nomistajia yksinpä rantaseuduillakin, joissa yleensä on riittävästi\nkosteutta, Austraalian suurta etelämutkaa lukuunottamatta, jonka\nrannoilla jo Eyre oli janoon kuolla. Mutta sekä maanviljelyksen\nettä karjanhoidon edellytyksiä on voitu paljon turvata ja parantaa\nkeinotekoisesti. Darling-Murrayn vesistöalueen aroille on puhkaistu\nsatoja arteesisia kaivoja, joista toiset ulottuvat päälle tuhannen\nmetriä maan sisään, ja maanalainen kaasujännitys ja maakerrosten\npaino kohottaa pinnalle suurenmoiset määrät vettä. Varsinaisessa\nerämaa-alueessakin on tällä tavalla saatu vettä kohotetuksi ja keitaita\nmuodostetuksi. Uudempi keino on suurien vesisäiliöiden patoaminen\nvuoristoon. Murrumbidgeen padoista tulee eräs maailman suurimpia.\nNiiden kautta muututaan Sinivuorien pohjoispuoliset jokilietemaat\nmitä parhaiksi vainioiksi. Pääomia näihin suuriin rakennustöihinsä\naustraalialaiset saavat kaivoksistaan, jotka vuoteen 1905 olivat\ntuottaneet yksistään kultaa 11 1/2 miljardin markan arvosta.\n\n\n\n\nUusi Seelanti.\n\n\nKapteeni Cook kartoitti jotenkin tarkkaan Uuden Seelannin molempien\npääsaarien rannat ja hankki tietoja niiden luonnosta, mutta vaikka\nne ovatkin paljon soveliaammat asutukselle kuin Austraalia, viipyi\nkuitenkin jotenkin kauan, ennenkuin valkoiset siirtolaiset sinne\nlöysivät. Ensinnä saapui Eteläsaarelle hylkeenpyytäjiä, sillä hylkeitä\noli sen rannoilla runsaasti. Kun hylkeet oli surmattu, alettiin pyytää\nnaarasvalaita, joita paritusaikana saapui sen lahtiin suuria laumoja.\nValkoiset pyyntimiehet ottivat maorinaisia vaimokseen ja asettuivat\nsaarelle asumaan.\n\nLähetyssaarnaajat olivat ensimmäiset sisämaahan tunkeutumaan. He\nrakensivat kirkkoja ja perustivat seurakuntia ja koettivat vieroittaa\nmaoreja ihmissyönnistä, joka oli heidän pahimpia perisyntejään. Kun\nDarwin v. 1835 kävi saarella, hämmästyi hän alku-asukkaiden saavuttamaa\nkorkeata sivistyskantaa.\n\nVasta v. 1840 alkoi Uuden Seelannin sisäosien tutkiminen. Kaksi\nUuden Seelannin komppanian palveluksessa olevaa virkamiestä kiipesi\nPohjoissaaren korkeimmalle kukkulalle, Egmont vuorelle (2520 m), vaikka\nse siihen aikaan oli maorien »tabuksi», s.o. koskemattomaksi julistama.\nSitten he tutkivat saaren keskeltä juoksevan Waikato laakson,\njoka suurenmoisien tuliperäisten ilmiöittensä vuoksi on maailman\nmerkillisyyksiä. Se oli heidän mielestään kuin paholaisen keittiö,\nkun he pimeästä aarnimetsästä äkkiä astuivat sen höyryvesi-ihmeitten\nkeskelle. Maa puhalsi höyryä joka halkeamasta, ilmaan suihkui valkoisia\nkivennäisvesisäteitä, jyrkkien valkoisien kallioiden juurella oli\nkiehuvia liejuallikoita ja lähteitä. Tutkijain mielestä saattoi heidän\npolkemansa kallio millä hetkellä tahansa räjähtää ilmaan. Keskellä tätä\nkihisevää, suihkuvaa, höyryävää laaksoa oli kaunis sininen Taupo järvi\nja sen eteläpuolella Tongariro tulivuori.\n\nVasta v. 1840 Englannin hallitus otti Uuden Seelannin haltuunsa\nja asetti sinne säännöllisen hallituksen. Maorien kanssa tehtiin\nsopimuksia, joissa he suostuivat rupeamaan Englannin alamaisiksi.\nTämän kautta tehtiin tyhjäksi ranskalaisten samanaikainen yritys saada\nsaarella jalansijaa. Siirtolaisia alkoi saapua entistä runsaammin ja\nkaupungeita perustettiin. Mutta kuta enemmän saapui siirtolaisia, sitä\nenemmän supistuivat alkuasukkaitten omistamat alueet, sillä heitä\nei ollut vaikea houkutella maitaan myymään. He nousivat vihdoin v.\n1861 suureen kapinaan ja taistelivat itsepintaisesti kymmenen vuotta.\nMutta sitten heidän mahtinsa murtui ja heidän täytyi tyytyä valkoisten\nhyväntahtoiseen holhoukseen. Samoin kuin Austraaliassa samoin Uudessa\nSeelannissakin lammashoito ja kullankaivaminen loi siirtokunnan\nvarallisuuden.\n\nEteläsaari säilyi paremmin sisällisen sodan vaurioilta kuin\nPohjoissaari, ja sen vuoksi se voitiin tutkia rauhassa. Samoin kuin\nPohjoissaari on tulivuorien maa, samoin Eteläsaari runsaan sademäärän\nja mahtavien vuoristojensa vuoksi on maajäätiköiden maa. Julius\nvon Hast oli ensimmäinen, joka monella matkalla tutki Eteläsaaren\nvuorijärvet ja alppijonot. Hän lähti retkilleen v. 1860 ja nousi\nkanootilla korkealle vuorimaahan ja seuraavina vuosina jatkoi\ntutkimuksiaan, laatien vuorimaista kartan ja kiiveten muuntamille\nkorkeimmille kukkuloille. Paljon jäi kuitenkin toisten tehtäväksi, ja\nvasta v. 1896 löydettiin kuljettava tie vuoriston poikki.\n\n\n\n\nUusi Guinea.\n\n\nTämän suuren saaren, jonka matala salmi erottaa Austraalian\nmantereesta, löysivät portugalilaiset ja espanjalaiset jo\nkuudennellatoista vuosisadalla, mutta se oli liian vaikeakulkuinen,\nsen asukkaat liian kehittymättömät, että he olisivat yrittäneet sitä\nanastaa. Ainoastaan rannat tulivat vähitellen tunnetuiksi, sisämaa\nsitä vastoin pysyi täydelleen tuntemattomana. Viime vuosisadan\nsuurissa maailmanjaoissa Uusi Guinea jaettiin kolmen kansan kesken,\nhollantilaiset anastivat länsipuoliskon, itäpuoliskon Saksa ja\nEnglanti. Saaren sisäosain tunnetuksi tekeminen on etupäässä\nluonnontieteellisten retkikuntain ansio, sillä tieteellisesti Uusi\nGuinea koskemattomine aarniometsineen ja alkuperäisellä kannalla\nsäilyneine papua neekereineen on sangen mieltäkiinnittävä maa. Se muun\nmuassa on ihanain paratiisilintujen kotimaa.\n\nSaaren kautta kulkee itä-länsisuuntaan korkea vuoristo, jonka\nlumipeitteiset kukkulat kauan olivat purjehtijoille tunnetut, vaikk'ei\nkukaan voinutkaan niiden luo tunkeutua välillä olevien metsien\ntiheyden ja kaikenlaisten muitten esteitten vuoksi. Tämä vuoristo\nkohoo pohjoisen puolelta verkallisemmin, mutta etelän puolelta se on\nlänsiosassaan niin äkkijyrkkää, etteivät englantilaiset retkikunnat,\njotka etelän puolelta ovat sen juurelle tunkeutuneet aivan viime\nvuosina, ole voineet päälle kiivetä. Tätä rinnettä sanotaan maailman\nsuurimmaksi kuiluksi. Itäosa on paremmin tunnettu sekä saksalaisten\nettä englantilaisten retkikuntain toimesta. Englantilainen William Mac\nGregor matkusti v. 1890 ensimmäiseksi Guinean poikki Fly-joen kohdalta.\n\nVähäisestä koostaan huolimatta ovat useat Melanesian pienemmistäkin\nsaarista vielä sisältä tuntemattomat. Fidshi saariston ovat\nenglantilaiset jotenkin tarkkaan tutkineet, mutta Uuden. Caledonian\nsisäosat ovat yhä sangen vaillinaisesti tunnetut, vaikka saari jo on\nollut päälle puolen vuosisataa Ranskan alusmaata. Vielä puutteellisempi\non tieto Uusista Hebrideistä, Santa Cruz saarista, Salomonin saarista\nja Bismarck-saaristosta, joiden rannatkaan eivät vielä ole tarkkaan\nkartoitetut, puhumattakaan sisäosista, jotka enimmäkseen ovat aivan\ntuntemattomat.\n\nTyynen meren muut saaristot olivat siksi pieniä, ettei niiden sisäosien\ntutkiminen kysynyt suuria ponnistuksia, kun kerran rannat tunnettiin.\nSitä paitsi niiden väestö paikalla suostui valkoisiin merenkulkijoihin\navaten heille maansa, jota vastoin läntisten saaristojen papuakansat\nalhaisen käsityskantansa vuoksi pakostakin pysyivät vieraina ja\nvihamielisinä. Polynesian saaristoissa sen vuoksi on ratkaistavana\nenemmän luonnontieteellisiä ja kansatieteellisiä kuin maantieteellisiä\nkysymyksiä. Toiselta puolen on tutkittu maankuoren kohoamista ja\nlaskemista koralliriuttain ja atollien johdolla, toiselta koetettu\npäästä Tyynen meren laajalle hajaantuneen lahjakkaan kansan syntyjen\nsyvien perille. Vertaileva kielitiede on viime vuosikymmenellä saanut\ntodistetuksi, että Polynesian, Melanesian ja Mikronesian kielet\npolveutuvat samasta alkukielestä kuin malaijilaiset kielet, jota\nvastoin papuain kielet muodostavat aivan erikoisen ryhmän. Havaijin\nsaaristossa ovat varsinkin amerikkalaiset tiedemiehet tutkineet\ntulivuori-ilmiöitä, sillä ne ovat siellä harvinaisen suurenmoiset,\nonhan koko saaristo tulivuorien rakentama viittä kilometriä syvän meren\npohjalle.\n\n\n\n\n\nETELÄ- JA KESKI-AMERIKKA.\n\n\n\n\nViimeisenä kaikista maanosista — Antarktikaa lukuunottamatta —\nmolemmat Amerikat astuivat maantuntemuksen näköpiiriin, mutta kaikkein\nensimmäiseksi ne — oman maanosamme jälkeen — tulivat pääpiirtein\ntunnetuiksi. Keski- ja Etelä-Amerikassa ei viime vuosisadan alussa\nollut montakaan aivan laajaa valkoisten käymätöntä aluetta, joet ja\njärvet ja vuoristot olivat osapuilleen tulleet tunnetuiksi. Tämä\nmaantuntemus oli kuitenkin sangen pintapuolista ja osaksi jälleen\nunhotuksen omaksikin joutunut, jonka vuoksi paljon oli uudestaan\nlöydettävä ja kaikki kauttaaltaan parsittava ja täydennettävä,\nennenkuin voitiin luoda osapuilleenkaan oikea karttakuva.\n\nHumboldtin jälkeen olisi Uuteen Maailmaan luultavasti alkanut pyrkiä\nrunsaamminkin matkustajia, elleivät sikäläiset olot olisi muuttuneet\nepävakaisiksi. Kun Napoleonin armeijat olivat Espanjan valloittaneet\nja Espanja tämän kautta tullut siirtomaistaan erotetuksi, täytyi sen\netelä-amerikkalaisten alusmaitten tulla toimeen miten saattoivat, ja\nse vapaus, jota ne tämän kautta tulivat olojen pakosta nauttimaan,\nja itsenäinen päätös- ja toimivalta — englantilaiset pari kertaa\nkarkotettiin verissä päin — oli niille niin mieluinen, etteivät\nne enää voineet palata entiselle kannalle. Emämaasta ne tuskin\nkuitenkaan olisivat eronneet, ellei Espanja vahingosta viisastumatta\nolisi esittänyt niin mahdottomia vaatimuksia. Vapauden taistelu\njohti kaikkien Etelä- ja Keski-Amerikan espanjalaisten siirtomaitten\nvapautumiseen ja nykyisten itsenäisten tasavaltani perustamiseen.\nBrasilia niinikään vapautui Portugalista, vaikka säilyttikin\nmonarkkisen hallitusmuodon ja portugalilaisen prinssin hallitsijanaan.\nKun olot olivat tämän jälkeen jonkun verran rauhoittuneet, alkoi\nnäihin luonnonrikkaihin maihin saapua enemmän matkustajia ja niiden\ntieteellinen tutkiminen entistä nopeammin edistyä.\n\n\n\n\nGuayana.\n\n\nGuayanan sisäosat olivat yhdeksännentoista vuosisadan alussa\nyhä vielä enimmäkseen tuntemattomat huolimatta kaikista Doradon\netsijäin retkistä. Ensimmäinen, joka loi runsasta valoa näihin\nuhkuviin aarniometsiin, niiden jokiin, könkäihin ja vuoristoihin,\noli saksalainen Robert Hermann Schomburgk, joka matkusti Guayanassa\nkahdeksan vuotta (1835—44) Englannin maantieteellisen seuran toimesta.\nHumboldt oli jo huomauttanut, että Orinoco joen Esmeralda nimisen\nlähetysaseman takana, jota edemmäksi hän ei päässyt, oli Espanjaa kolme\nkertaa suurempi aivan tuntematon alue; tämän alueen Schomburgk valitsi\ntyömaakseen.\n\n\n\nSchomburgk.\n\n\nHän nousi ensin melkoista Essequiboa ja sen syrjäjokea Ripanunya, niin\nkauas kuin veneellä pääsi, ja kulki sitten jalan viimeksi mainitun joen\nlähteille saakka. Takaisin palaten hän nousi Essequiboa sen suurille\nkoskille. Rantain sanomaton troopillinen uhkeus teki häneen syvän\nvaikutuksen. Uteliaissa joukoissa apinat rantoja pitkin seurasivat\njokea hiipivää venettä ja suuri jaguaari aivan välinpitämättömänä\nkatseli retkikuntaa, lähtien rauhallisesti metsään astumaan, kun vene\noli kuudentoista metrin päässä siitä. Sadeaikana maahan varisseet\nmätänevät lehdet synnyttivät semmoisen fosforivalon, että koko\nmaa teltan ympärillä oli valaistu. Lukemattomat sammakot pitivät\nleirien ympärillä konserttiaan, jotkut ammuen kuin vasikat, toiset\nvikittäen kuin linnut, ränkyttäen kuin sorsat, jopa matkien miehenkin\nkarkeata ääntä. Mutta merkillisin kaikista oli »meloja», jonka äänet\nmuistuttivat melan säännöllisiä pistelyltä.\n\nSchomburgk tutki sitten Corentynen aina sen suurenmoisille koskille\nsaakka. Marraskuussa hän lähti nousemaan Berbiceä, jonka koskilla\ntavattiin paljon suuria kaimaaneja, metsissä boakäärmeitä ja\niguanaliskoja. Koskia oli lukemattomia ja kulkua lisäksi haittasivat\njoen poikki kaatuneet puut, joita oli sitä taajemmassa, kuta\nkorkeammalle noustiin. Uudenvuoden päivänä 1837 näytti siltä, kuin\nnousisi tie lopultakin aivan pystyyn, mutta mainittuna päivänä\nSchomburgk vihdoinkin saapui suvannolle, ja täällä tutkijaa odotti\nyllätys, jota innostuttavampaa tuskin ainoakaan toinen kasvitieteilijä\non kokenut. »Suvannon eteläpäässä jokin esine herätti huomiotani», hän\nkirjoittaa.\n\n\n\nVictoria regia.\n\n\n»Minä en voinut muodostaa varmaa käsitystä siitä, mikä se oli, jonka\nvuoksi kehoitin miehiä melomaan nopeammin. Ja tuota pikaa olimme\npaikalla ja näimme ihmekasvin! Kaikki kärsimykset unohtuivat, minä\nolin paljasta kasvitieteilijää ja tunsin saaneeni vaivaini palkan.\nVeden päällä kellui suunnaton lehti, viisi tai kuusi jalkaa leveä,\ntarjottimen kaltainen, päällä leveä helakan viheriä ja alla kirkas\nveripunainen reunus. Ja sopusoinnussa tämän ihmeellisen lehden kanssa\noli uhkea kukka satoine terälehtineen, jotka olivat vuorottain\npuhtaan valkoisia, vuorottain ruusun punaisia.» Tämä siihen saakka\ntuntematon kasvi oli kuulu _Victoria regia_, Uuden maailman ehkä\nihmeellisin kasvi, jota nykyisin saadaan ihmetellä suurkaupunkien\nkasvihuoneissakin. Lopulta kuitenkin matkan vaikeudet kävivät niin\nvoittamattomiksi — vain pari kolme kilometriä tehtiin päivässä taivalta\n— ettei Schomburgk voinut toivoa pääsevänsä Berbicen lähteille saakka;\nhän sen vuoksi palasi takaisin Essequiboa pitkin, joka sillä kohdalla\noli vain 15 kilometrin päässä.\n\nVielä samana syksynä hän lähti uudelle retkelle saavuttaakseen\nEssequibon lähteet ja ennen vuoden loppua hän olikin löytänyt erään\nlähdehaaran suurenmoisessa taajametsäisessä vuorimaassa. Hän matkusti\nsitten Rio Negron syrjäjoelle Rio Brancolle ja tutki Carumä vuoriston.\n\nSyyskuussa v. 1838 hän palasi Amuku järvelle ja kulki sieltä maisin\nRoraima vuoristoon. Tämä ihmeellinen punainen hiekkakivi-pöytämä\non intiaanien lauluissakin kuulu joistaan. 500 metriä korkeiden\nkallioseinämien päältä kaatui syvyyteen ihmeteltäviä könkäitä ja jokia\nsäteili eri suunnille viemään runsaita vesiä, mikä Amazonijokeen, mikä\nOrinocoon tai Essequiboon. Roraimalta tämä väsymätön tutkija matkusti\nEsmeraldaan, mutta ei voinut erään intiaaniheimon vihamielisyyden\nvuoksi nousta Orinocon lähteille. Hän kuitenkin läheltä näki vuoriston,\njosta tämä joki saa alkunsa. Casiquiaren ja Rio Brancon kautta\nSchomburgk sitten palasi takaisin rannikolle, kaksi vuotta poissa\noltuaan ja kuljettuaan 5000 kilometriä.\n\nV. 1841 Schomburgk tutki Orinocon deltan ja hankki entistä tarkemmat\ntiedot Cuyunista, Amacurasta ynnä muista pienemmistä joista, joilla\nei siihen saakka ollut käynyt ainoatakaan tietomiestä. Nämä lakean\nrannikon joet ovat enimmäkseen ihmeellisten putaitten ja haaraumain\nkautta keskenään yhteydessä. Sikäläisissä soissa ja rämeissä oli\nsuunnattomat laumat punaisia ibislintuja, valkoisia haikaroita ja\nflamingoja. 1844 Schomburgk tunkeutui Corentynen lähteille ja palasi\nsitten tätä jokea rannikolle.\n\n\n\nAmatsonit.\n\n\nSchomburgk oli kautta Guayanan kuullut karibien puhuvan sotaisista\nnaisista, joita he mainitsivat nimellä woruisamoko; tämän naiskansan\nmuka piti asua Corentynen latvoilla seudussa, jossa ei vielä\nmilloinkaan ollut käynyt eurooppalaista. Tiedot niistä olivat niin\nseikkaperäiset ja varmat, että juttu alkoi tuntua uskottavalta.\nWoruisamokojen sanottiin taistelevan jousella ja nuolilla ja käyttävän\npuhallusputkea eli »kuraa». Heillä oli omat vainiot eivätkä he\nseurustelleet muitten intiaanien kanssa kuin kerran vuodessa, jolloin\nheimoon päästettiin miehiä, parikymmentä miestä aina kerrallaan.\nPoikalapset tapettiin, tyttölapset pidettiin. Schomburgk oli kulkenut\naivan sen maan halki, jossa tämän naiskansan piti asua, mutta hän ei\nvoinut siitä tavata jälkeäkään.\n\n\n\nKuvakirjoituksia.\n\n\nGuayanan tasainen rannikkovyöhyke on 20—60 kilometriä leveä, sitten\nseuraa hietakiviharju, joka lienee vanha merenranta. Tämän takana on\nuusi verkalleen kohoava tasanko. Joet käyvät vuolaiksi ja koskissa on\nusein graniittipaasia, joiden korkeus voi olla toistakymmentä metriä.\nSchomburgk löysi suurimmista paasista vanhoja karkeita kuvakirjotuksia,\njoita ei enää kukaan osannut selittää. Hän näki näitä kirjoituksia\nhajallaan suunnattoman laajalla alalla. Intiaanit näyttivät niitä\nkatselevan taikauskoisella pelolla, voimatta kuitenkaan antaa niistä\nsen parempaa selitystä, kuin että ne olivat naisten ammoin tekemiä.\n\nSchomburgk valmisti erinomaisen kartan tutkimistaan alueista ja toi\nBritish Museumiin suurenmoiset kokoelmat.\n\nSchomburgkin jälkeen kului kauan, ennenkuin tutkimustyötä jatkettiin.\nKomissioni, joka v. 1880—82 kulki Venezuelan ja Brasilian rajan, tutki\nsitä varten rajaseutujen tärkeimmät joet. Orinocon oikeanpuoliset\nsyrjäjoet ovat yhä vielä melkein tuntemattomat. Takamaan vuoristoista\nkiinnitti 1880-luvulla varsinkin Roraima huomiota.\n\n\n\nRoraima.\n\n\nRoraima, Guayanan suuri pöytävuori, jonka äärillä jo Schomburgk kävi,\nei tosin ole aivan korkea — 2600 metriä merestä — mutta luontonsa\npuolesta tämä mahtava pöytämä on maapallomme omituisimpia muodostuksia.\nSe kohoo uhkuvista metsistä aivan äkkijyrkkänä hietakivimuurina.\nSen avara laki oli aikain alusta pitäen pysynyt tuntemattomana ja\nsalaperäisenä, pilvimeren huuhtelemana. Intiaanienkin mielikuvitukseen\nse mahtavasti vaikutti, ja he sanoivat sitä »punaiseksi kallioksi,\njonka pilvet peittävät, jokien iäti hedelmälliseksi emoksi». Niin\nkorkeat ja jyrkät ovat tämän vuoriston seinämät, että sekä intiaanit\nettä tutkimusretkeilijät, Barrington Brown muiden mukana, pitivät\nmahdottomana sille kiivetä, mutta 1884 Everard im Thurm suoritti tämän\nsuurtyön. Hän keksi kapean reunaman, joka kulki juurelta viistoon\nylöspäin kallion punaisen rintaman poikki, ja sitä pitkin hän nousi\nylös. Seuraavin sanoin hän kuvaa vuoren päällisiä maisemia, jotka hän\nkaikista kuolevaisista ensimmäisenä näki.\n\n»Ensimmäinen vaikutus oli, että mieli oli kykenemätön luomaan käsitystä\ntämmöisistä seuduista, seuraava, että olimme tulleet ihmeellisten\nhirmu-unien maahan, maahan, joka oli muodostunut nimenomaan niitä\nvarten jonain kamalana myrskypäivänä, murtuneiden, sekaantuneiden\npilvien silmänräpäyksessä jähmetyttyä kiveksi. Sillä joka puolella\noli kallioita ja huippuja, joiden muodot näyttivät kerrassaan\nmahdottomilta, niiden asennotkin olivat kumman haaveelliset ja\nluonnottomat, mitkä olivat päällekkäin, mitkä vierekkäin, näköjään\nriidellen kaikkia painovoiman sääntöjä vastaan. Siinä oli kallioita\nryhmissä, yksitellen, portaittain pengermissä, patsaita, seinämiä\nja pyramideja, kallioita, jotka näyttivät kerrassaan naurettavilta,\nolevan täynnään kaikenlaisia ihmiskasvojen, ihmisruumiin ja eläinten\nirvikuvia, sateenvarjojen, kilpikonnien, kirkkojen, tykkien ja\nlukemattomien mitä odottamattomimpien esineitten pilajäljennöksiä. Ja\nkallioitten välissä oli tasaisia, vaikk'ei missään laajoja puhtaita\nhietikoita, puroja ja pieniä könkäitä, allikoita ja matalia lampareita,\njoissa oli mitä kirkkainta vettä. Toisin paikoin oli pieniä soita,\njoita peitti karu matala okakasvisto. Siellä täällä oli tasaisilla\npaikoilla tai kallionkoloissa pieniä pensaita, muodoltaan kuin pieniä\npuita, mutta kaikki näköjään samaa lajia. Mutta ei minkäänlaista\nliikettä eikä eläinelämää näkynyt niin pitkältä kuin silmä erotti.»\n\nRanskan Guayanassa Jules Crevaux vuosina 1877—78 tutki rajajoet\nOyapocin ja Moronin sekä matkusti kahdesti aivan tuntemattomien\nTumuc-Humuac vuorien poikki Amazonijoelle. Hänen jälkeensä H.A.\nCoudreau teki useita matkoja sisämaahan ja oleskeli kokonaisen vuoden\nmainitussa omituisessa vuoristossa, jossa metsäisistä mäkimaista kohoo\nilmaan puolen kilometrin korkuisia jyrkkiä graniittikeiloja. Trombetas\njoen rannoilla Amazonijoen syvänteessä tämä uuttera tutkija heitti\nhenkensä. V. 1900 hänen vaimonsa lähti miesvainajan työtä jatkamaan.\nMutta vielä on Guayanan sisäosissa alueita, jotka ovat tutkijalle uusia\nmaita.\n\nBrittiläisen Guayanan geologisia seikkoja selvitteli jälkeen vuoden\n1868 Barrington Brown. Hän kartoitti siirtokunnan tärkeimmät joet ja\nPotarosta löysi suurenmoisen Kaietur-könkään, joka kohtisuoraan putoo\n235 metriä. Vuosina 1873—75 hän erään geologisen retkikunnan johtajana\ntutki Amazonijoen syrjäjokia kaikkiaan 24.000 kilometriä.\n\n\n\n\nAmazonia.\n\n\nAmazoni-joen suunnattoman vesistöerämaan tunteminen ei viime vuosisadan\nalkupuoliskolla aivan paljoa edistynyt. Suurimmat ansiot jättiläisjoen\nsyrjäjokien tutkimisesta, on kahdella saksalaisella matkustajalla,\nSpixillä ja Martiuksella. Spix vv. 1819—20 kulki Juruan, Jurahyn\nja Içan sivuitse suuria vaaroja ja vastuksia kokien Jupary joen\nlaskukohdalle ja edelleen Perun rajalle. Martius tutki Japuran ja\nyhdytti Kordilleerit Quiton kohdalla. He toivat mukanaan suunnattomat\nkokoelmat.\n\nSeuraava huomattava matkustaja oli kreivi de Castelnau, jonka\nmyöhemmin tapaamme Brasilian läpi matkustamassa. Hän laski v. 1846\nKordilleereilta kanooteilla ja lautoilla Urubamba nimistä lähdejokea\nAmazoni-jokeen. Jokimatka oli niin vaarallinen ja vaikea, että hän\nlähetti patooni D'Oseryn takaisin viemään turvallisempaa tietä\nretkikunnan koneita, kokoelmia ja muita painoja, jotta lautta\nkeventyisi. D'Oseryn kuitenkin hänen omat oppaansa murhasivat ja\nkaikki kokoelmat ja neljän vuoden tähtitieteelliset, ilmatieteelliset\nja magneettiset havainnot menetettiin. De Castelnau saapui Ucayaliin,\njolla vesimäärän puolesta on parempi oikeus käydä Amazonin\nlähdehaarasta kuin Maranjonilla, ja sitten edelleen Paraan.\n\nAmerikkalainen Lardner Gibbon, joka oli määrätty osanottajaksi suurelle\nYhdysvaltain hallituksen retkelle Amazonisyvänteen taloudellisten\nolojen tutkimiseksi, laski Mamorén ja valtavan Madeiran alas\nAmazonijokeen.\n\nV. 1848 lähtivät Amazonin vesistösyvänteen luonnontieteellisiä oloja\ntutkimaan englantilaiset Alfred Russel Wallace ja Henry Walter Bates,\ntyöskennellen joen sekä etelä- että pohjoispuolella. Wallace, Darwinin\nkeralla polveutumisopin perustaja, sanoo Amazoniasta, ettei missään\nmaailmassa ole toista aarniometsää, joka laajuuden ja yhtenäisyyden\npuolesta sille vertoja vetäisi. Wallace palasi Eurooppaan v. 1852,\nmutta Bates jäi Etelä-Amerikkaan vielä seitsemäksi vuodeksi,\ntutkien Amazoni-joen Perun rajalle saakka ynnä useita sen alemmista\nsyrjajoistakin. Hän keräsi näillä retkillään 8000 siihen saakka\ntuntematonta hyönteistä.\n\n\n\nWilliam Chandless.\n\n\nV. 1862 englantilainen William Chandless alkoi matkansa, jotka hyvin\ntuntuvasti korjasivat Etelä-Amerikan karttaa. Ensiksi hän tutki\nPurus-joen, joka laskee Amazoni-jokeen oikealta puolelta Madeiran\nyläpuolella. Tämän suuren joen huomattavin omituisuus on uoman tavaton\nmutkallisuus. Se juoksee aivan lakean maan kautta, on tasaleveä\nja suvantoa, mutta siitä huolimatta ei Chandless toisina päivinä\npäässyt lähtökohdastaan suorin tein mitaten kuin muutaman kilometrin,\nniin mutkainen oli uoma. Joen hiekka-annoilla oli sangen paljon\nhyötykasveja, hiljaisesta juoksustaan huolimatta tämä joki ilmeisesti\noli aivan nykyisinä aikoina tavattomassa määrässä muutellut uomaansa.\nIntiaaneista toiset olivat ystävällisiä, toiset erinomaisen sotaisia.\n1400 kilometriä kuljettuaan Chandless kohtasi ensimmäiset kosket, ja\nniiden yläpuolella joen uoma muuttui kariseksi ja vaikeaksi kulkea.\nOsan miehistään hän lähetti takaisin ruoan vähyyden vuoksi, mutta\njatkoi itse jokimatkaa ja tuli seutuihin, joissa ei ollut ensinkään\nintiaaneja. Riistaa oli sitä runsaammin, varsinkin tapiireja, jotka\nhyvin vähän pelkäsivät ihmistä. Yhä ylempänä tavattiin intiaaneja,\njotka vielä elivät täyttä kivikautta. Heillä ei ollut rautaa\nensinkään, vaan kirveet ja veitset olivat kivestä. Kanootti heitä\nsuuresti ihmetytti. Chandless kartoitti Puruksen kauttaaltaan ja sai\nlopullisesti selvitetyksi, ettei se ala Andeilta, vaan että sen lähteet\novat alamailla.\n\nPari vuotta myöhemmin Chandless tutki erään Puruksen lisäjoen ja v.\n1867 nousi Juniahan, joka on Puruksen kaltainen tasankojoki. 1800\nkilometriä kuljettuaan hänen täytyi intiaanien vihamielisyyden vuoksi\nkääntyä paluumatkalle. V. 1868 hän tutki niitä jokia, jotka oikealta\nkädeltä laskevat erääseen Madeiran ja Amazoni-joen väliseen putaaseen,\nParaná-mirimiin.\n\nPerun hallitus etsi näihin aikoihin laivaväylää Amazoni-jokea pitkin\nAtlantin merelle. Yleiseen otaksuttiin, että Madre de Dios oli ennen\nChandlessin matkaa tuntemattoman Puruksen latvaosa ja sitä pidettiin\nlupaavimpana reittinä Amazonijoclle. Tämän selville saaminen oli\nkuitenkin suunnattoman vaikeata peljättyjen chuncos-intiaanien\nvihamielisyyden vuoksi. V. 1861 perulainen Don Faustino Maldonado\nlähti seitsemän seuralaisen heralla tätä kysymystä selvittämään. Hän\nlaski lähdejokea pienellä lautalla, kunnes kosket pakottivat sen\nhylkäämään, taivalsi sitten koskien ohi ja rakensi niiden alla uuden\nlautan. Joki laskikin vastoin odotuksia Mamoréhen. Kun oli tätä jokea\nvielä laskettu kymmenen päivää, hajosi lautta eräässä kovassa koskessa\nja Maldonado kolmen miehen keralla hukkui. Henkiin jääneet jatkoivat\nmatkaa Madeiraan ja siitä Amazoni-jokeen. Sieltä he Huallagan reittiä\npalasivat takaisin Perun ylämaihin.\n\nV. 1866 perulais-brasilialainen rajakomissioni tutki Javaria noin\n1600 kilometriä, kunnes vihamieliset intiaanit pakottivat retkikunnan\npalaamaan. Perun hallituksella oli nyt höyrylaivojakin Amazoni-joen\nlatvavesillä ja niillä voitiin jatkaa väylän etsimistä paremmassa\nturvassa vihamielisiltä alkuasukkailta. Muutamia jokia, etenkin\nApurimacia ja Vileamayoa, päästiin pienillä höyrylaivoilla nousemaan\naina Andien juurelle saakka lähelle Cuzcoa.\n\n1870-luvulta alkaen matkustajia alkaa olla niin paljon, että voimme\nluetella ainoastaan muutamia tärkeimpiä.\n\nJules Crevaux retkeili Guayanasta lähdettyään laajalti Amazoni-joen\nvesistössä, nousi Içaa melkein lähteille saakka Colombian Andeihin ja\npalasi alas Japuráta. Venezuelan ja Brasilian asettama rajakomissioni\ntutki Rio Negron ja Rio Brancon.\n\nBarbosa Rodriguez tutki Trombetaan ja muita pienempiä syrjäjokia\nmeripuolessa, Henri Coudreau nousi oikeanpuolisia alempia syrjäjokia\nylöspäin ja valaisi paljon Tapajósin, Xingun, Araguayan y.m.\nmaantieteellisiä oloja.\n\nPaljon edistyi viime vuosisadan lopulla myös Madeiran lähdejokien Benin\nja Madre de Diokscn tunteminen.\n\nMuitakin niiden seutujen jokia tutkittiin uudelleen Bolivian toimesta,\nse kun etsi vesiväylää mereen.\n\nPaljon on kuitenkin Amazoni-joen laaksossa vieläkin tehtävää, ennenkuin\nsen äärettömän laajalle haarautuva jokiverkko on luotettavasti\nkartoitettu. Vuosi vuodelta lisääntyvä kumintuotanto epäilemättä auttaa\ntiedon — ja hävityksen — edistymistä yhä syvemmälle aarniometsiin.\n\n\n\n\nBrasilia.\n\n\nHumboldtin matkain synnyttämä luonnontieteellinen harrastus\nhoukutteli jo vv. 1811—1826 matkustajia Brasiliaan, koska Brasiliassa\nsaattoi matkustaa verraten turvallisesti, se kun oli säilyttänyt\nvaltiolaitoksensa melkein muuttamatta. Tärkein näistä varhaisista\nmatkoista oli Baierin ja Itävallan lähettämäin oppineitten J.B. Spixin\nja Ph. Martiuksen tekemä. He kävivät etenkin sisämaan kultakaivoksilla\nja timanttikentillä, matkustellen laajalti Minas Geraesissa, Goyazissa,\nBahiassa ja Piauhyssa. Heidän tutkimustensa kautta tulivat varsinkin\nsisämaan taloudelliset ehdot tunnetuiksi. Piauhysta molemmat oppineet\njatkoivat matkaa Amazoni-joen vesistöön.\n\nKreivi François de Castelnau kulki vuosina 1843—1847 kahdesti\nEtelä-Amerikan poikki päiväntasaajan eteläpuolella, ensin Rio\nJaneirosta Limaan ja sitten Amazoni-jokea takaisin Paraan. Retkikunta\nnousi rannikolta Brasilian hyvin vähän tunnettuihin kuiviin\nylänkömaihin, laski melkein tuntemattoman Araguayan aina siihen, missä\nse Tocantinsiin yhtyy, ja palasi Tocantins jokea takaisin ylämaihin.\nSiellä hän kulki suuren erämaan poikki, jossa asui vain sotaisia\nihmissyöjiä, ja saapui kahden kuukauden vaivain jälkeen Cuyaba joelle,\njoka laskee Paraguayhin.\n\nUseita muitakin matkustajia voitaisiin mainita, mutta yleensä eivät\nBrasilian sisäosat herättäneet suurta mielenkiintoa ennenkuin\nvuosisadan loppupuoliskolla. 1880-luvulla jatkettiin Madeiran\nlähdehaarain tutkimista, seuraavalla vuosikymmenellä erikoinen\nbrasilialainen komissioni tutki Brasilian sisäosia. J.W. Wells 1873—75\ntutki São Francisco joen ja Tocantinsin. Karl von den Steinen v. 1884\nlaski Xingun lähteiltä aina suuhun saakka. Tämän matkan kautta tuli\nratkaistuksi suurin maantieteellinen kysymys, mitä Brasilian sisäosissa\nvielä oli selvittämättä, ja samalla karibien alkuperäinen kotiseutu\nsaatiin selville. Toiset tutkivat Tapajósin lähteet ja jatkoivat von\nden Steinenin työtä Xingun lähteillä. Brasilialaisetkin vuosisadan\nlopulla edistivät maansa sisäosien tuntemista, kun v. 1892 sisämaahan\nlähetettiin komissioni etsimään paikkaa uudelle pääkaupungille.\n\nParemmin tunnetut ovat Brasilian merimaakunnat, varsinkin eteläiset,\njoissa on eurooppalainen väestö. Mutta sielläkin on kuitenkin seutuja,\njotka ovat säilyneet melkein koskemattomuuden tilassa. Espiritu Santon\nylämaista löydettiin viime vuosisadan alkupuolella botokudien heimo,\njoka oli niin alkuperäisellä ja alhaisella kehitysasteella, että\nheitä verrattiin Tulimaan asukkaihin. Monet matkustajat kuitenkin\ntunkeutuivat heidän luoksepääsemättömiin metsiinsä, niin että tämä\nheimo nykyään on Brasilian tunnetuimpia.\n\nYleinen maankartoitus on Brasiliassa alulla, mutta maan laajuuden ja\nluonnonesteiden suuruuden vuoksi kuluu varmaan aikoja, ennenkuin se\nsaadaan loppuunsuoritetuksi. Brasilian ylämaassa on vielä koko joukon\npaikkoja, joissa ei vielä ole kukaan edes käymältään käynyt, varsinkin\nAmazoni-jokeen laskevien suurien syrjäjokien monet lisäjoet.\n\n\n\n\nLa Plata-maat.\n\n\nKului vuosisadan keskivaiheille, ennenkuin La Plata-maiden tieteellinen\ntutkimus alkoi. Kuitenkin oli jo ranskalainen Alcide Dessalines\nD'Orbigny kerännyt sieltä erinomaisen laajat kokoelmat. Hän oleskeli\nEtelä-Amerikassa kahdeksan vuotta (1826—33), suurimman osan tästä\najasta La Plata-maissa. Kreivi de Castelnau yllä mainitulla matkallaan\nBrasiliasta tullen tutki Cuyaban ja Paraguayn yläjuoksun, Laguna de\nlos Xarayes nimisen suon, joka on Paraguayn itäpuolella, ynnä osan\nChaco erämaata, joka on sen länsipuolella. Laguna de los Xarayes\nei oikeastaan ole suo, kuten nimi näyttää osoittavan, vaan aava\nlakea tasanko, Pampaan vanhan meren pohjaa. Sadeajalla vain sen\npoikki juoksevat joet paisuvat yli äyräittensä ja koko tasanko on\njärvenä silmän siintämättömiin, siellä täällä puuryhmiä. Semmoisena\nespanjalaiset näkivät seudun ensi kerran siellä käydessään ja siitä\nluulivat tasankoa rannattomaksi järveksi, Paraguayn lähteeksi. Senkin\ntuntemattomien rantain takaa toivottiin El Doradon löytyvän.\n\nRanskalainen Crévaux v. 1882 yritti tutkia Pilcomayo nimisen Paraguayn\nsyrjäjoen, joka alkaa Boliviasta ja laskee pääjokeen Asuncionin\nalapuolella. Joki virtaa Chaco erämaan poikki, jonka intiaanit,\nsotaiset tobat, olivat estäneet retkikuntia sisämaahan nousemasta.\nCrévaux koko retkikuntansa keralla tuhottiin. V. 1890 luutnantti Storm\nnousi jokea 500 kilom. varta vasten rakennetulla teräshöyryllä, mutta\nsitten joki hävisi laajaan suohon. Retkikunta oli näin osoittanut,\nettei se kelvannut kauppatieksi.\n\nNe tutkijat, jotka olemme edellä luetelleet, olivat melkein kaikki\neurooppalaisia ja työskentelivät eurooppalaisilla varoilla. Vuosisadan\nkuluessa kuitenkin heräsi Etelä-Amerikan nuorissa tasavalloissakin\nharrastuksia oman maan luontoa kohtaan. Argentiinaan, Chileen\nja Brasiliaan perustettiin valtion laitoksia, jotka näitä töitä\nsuorittivat, enimmäkseen kuitenkin eurooppalaisilla voimilla. Herman\nBurmeister johti Buenos Ayresiin perustettua La Plata-museota ja\nrikastutti sitä uutteralla toiminnallaan. Argentiinan nuoret yliopistot\novat myöskin työhön osaa ottaneet. Lukuisat intiaaneja vastaan\nkäydyt sotaretketkin ovat osaltaan kehittäneet Argentiinan sisäosien\ntuntemista, mutta yhä vielä on semmoisiakin seutuja, joissa tuskin on\nvielä ainoakaan valkoinen käynyt, kuten Chacon pohjoisosat, joissa\njoku suomalainenkin tutkija on viime aikoina työskennellyt. Myöhimmin\ntunnetuksi tulleita Argentiinan osia on myös Misiones, suomalaisen\nsiirtokunta-yrityksen näyttämö.\n\nEtelä-Amerikan ja varsinkin Tulimaan luonnon tunteminen suuresti\nhyötyi siitä matkasta, jonka »Beagle» niminen englantilainen sotalaiva\n1830-luvulla teki sen rannoille. Laiva oikeastaan jatkoi jo ennen\nalkamaansa rannikon kartoitusta, mutta mukana oli nyt Charles Darwin,\njoka tällä retkellä laski suurenmoisen luonnonfilosofiansa perusteet.\nPatagonian sisäosiakin »Beaglen» miehistö vakoili ja kartoitti. Darwin\ntutki sikäläisiä suuria laavakenttiä, joiden hän päätti syntyneen\nsemmoisena aikana, jolloin suurin osa Patagoniaa oli veden alla.\nTulimaan luonto äärettömästä kolkkoudestaan ja sen asukkaat alhaisesta\nkehityskannastaan huolimatta kiinnittivät suuresti Darwinin mieltä.\nGalapagos saaristokin »Beaglen» retkellä perusteellisesti kartoitettiin\nja tutkittiin. —\n\nVasta aivan uusimpana aikana on Patagonian omituinen muodostushistoria\nIslantia muistuttavine, jäävirtain alaisine entisine\ntulivuorenpurkauksineen ja äärettömine tulvakoskineen kuitenkin tullut\noikein valaistuksi, etupäässä ruotsalaisen O. Nordenskiöldin työn\nkautta.\n\nVasta viime vuosisadan jälkipuoliskolla löydettiin ne suuret kauniit\nalppijärvet, joita on Patagonian länsiosissa Andien vuoristossa, Lago\nArgentino, Viedma, Buenos Ayres y.m. Nahuel Huapin oli eräs saksalainen\nmunkki löytänyt jo sata vuotta aikaisemmin, mutta vasta 1860-luvulla\nchileläinen Don Guillermo Cox, joka etsi Valdivian eteläpuolisten\nAndien poikki solaa Patagonian jokien latvoille, veneen rakennettuaan\ntutki sekä järven että siitä lähtevän joen, kunnes vene eräässä\nkoskessa kaatui ja sotaiset araukaanit ottivat tutkijan vangiksi.\nHe tosin laskivat Coxin taas vapaaksi, mutta eivät millään ehdolla\nantaneet hänen jatkaa matkaansa.\n\n\n\n\nAndit.\n\n\nAina Humboldtin matkasta saakka on se suurenmoinen vuorijono, joka\nkulkee Etelä-Amerikan länsirannikkoa Panaman kannakselta Tulimaahan\nsaakka, ollut tutkijain huomion esineenä. Se on sekä verraten helposti\nsaavutettavissa, että samalla rakenteensa, valtavien tulivuoriensa,\nkorkeitten ylätasankojensa ja omituisen ylänkökasvullisuutensa johdosta\nerikoisen mieltäkiinnittävä tutkimusalue.\n\nAndi-jonojen eteläosa tuli myöhimmin tutkituksi, mutta tunnetaan\nnykyisin miltei parhaiten. Vielä 1870-luvun alulla siitä tuskin\ntiedettiin mitään. Vasta vuosina 1877—84 Etelä-Chilen rannikko\nlukemattomine salmineen, saarineen ja vuonoineen kartoitettiin\neurooppalaisten sotalaivain toimesta, vaikk'ei tosin vieläkään\ntäydellisesti. Andi-jonoja tutkittiin sekä Chilestä, että Argentiinasta\nkäsin. Eurooppalaisista tutkijoista on varsinkin G. Avé-Lallemant\nsuorittanut tällä osalla ansiokasta työtä. Aconcagualle, Andien\nkorkeimmalle kukkulalle (7040 m), noustiin ensi kerran v. 1897 ja\ntällöin todettiin, että sekin on tulivuoren keila.\n\nUspallata solan pohjoispuolisia vuoristolta tutki 1880-luvulla\nennen muita L. Brakebusch, tehden niihin monta matkaa. Hänen\ntutkimusalueestaan pohjoiseen matkustelivat etenkin Alex. Bertrand ja\nL. Darapsky.\n\nBolivian ja Perun ylämaihin houkutteli varsinkin niiden vanha sivistys\nmatkustajia, jotka eivät kuitenkaan kaikki yhtä suuressa määrin\nmaantiedettä hyödyttäneet.\n\nIrlantilainen J.B. Pentland tutki 1820-luvulla Perun, Chilen\nja Bolivian Andeja, oikoen karttoja ja piirtäen uusia tuiki\ntuntemattomista seuduista. Hän mittasi Bolivian Andien korkeimpia\nkukkuloita, kuten Ulimanin ja Soratan, sekä määräsi tähtitieteellisesti\nmaantieteellisten paikkojen asemia. Hän oli ensimmäinen, joka huomasi\nsen merkillisen tosiasian, että useat joet, joiden lähteet ennen oli\npiirretty Andien itärinteille, alkavatkin länsirinteiltä ja syvissä\nrotkolaaksoissa kulkevat vuoriston poikki. Tämä saa selityksensä siitä,\nettä joen vuolas latvaosa on syövyttänyt uomaansa taaksepäin, kunnes se\non sahannut koko vuoriston poikki ja siirtänyt lähteensä vastakkaiselle\nrinteelle. Pentland oli ensimmäinen, joka perusteellisesti tutki\nTiticacan, Etelä-Amerikan suurimman järven, totesi sen tavattoman\nkorkean aseman ja entisen suunnattoman laajuuden. Bolivian ja Perun\ngeologista rakennetta ja maantiedettä tutki 1830-luvulla varsinkin A.D.\nd'Orbigny.\n\nSeuraavan vuosikymmenen tutkijoista ovat huomattavat varsinkin kreivi\nde Castelnau ja J.J. von Tschudi, joka kuitenkin omisti päähuolensa\narkeologialle.\n\nV. 1850 alkoi Perussa vaikutuksensa italialainen Antonio Raimondi,\njoka neljä vuosikymmentä matkusti maassa ristiin rastiin ja suoritti\nPerussa saman työn kuin Philippi Chilessä. Hänen tutkimuksiensa tulos\non suuri teos Perusta karttoineen, mutta sekä teos että kartta jäivät\nkeskeneräisiksi.\n\n1850- ja 1860-luvulla matkusti Bolivian ja Perun ylämaissa Sir\nClements Markham, joka toimitti kiniinipuun Intiaan ja Jaavaan ja\njatkoi Raimondin työtä Andien itärinteillä, joilla 2500—3500 metrin\nkorkeusvyöhyke on merkillinen tavattoman sankoista sumuistaan. Palmut,\nsaniaispuut ja bambut muodostavat siellä niin sankkoja tiheikköjä, että\nniiden alla on synkkä pimeys silloinkin, kun aurinko kirkkaimmillaan\npaistaa keskitaivaalta.\n\nUseat vuori-insinöörit ovat tutkineet Perun ja Bolivian Andeja ja\nsamalla niiden karttaakin oikoneet. Jälkeen v:n 1877 etsivät Perun\nhallituksen varustamat retkikunnat vuoriston poikki entistä mukavampaa\nreittiä Amazonijoen latvahaaroille ja edistivät vuoriston tuntemista.\nOlemme jo tutustuneet niiden yrityksiin nousta Amazoni-joelta aluksilla\nylämaahan.\n\nKun Limaan ja La Paziin oli perustettu maantieteelliset seurat,\nalkoivat bolivialaiset ja perulaisetkin entistä enemmän matkustaa\nmaassaan.\n\nV. 1898 Sir Mariin Conway mittaili Bolivian kordilleerien\nvuorenhuippuja, nousten useille niistä, muun muassa Illampulle ja\nUlimanille. Viime aikoina ovat amerikkalaiset yliopistot alkaneet\nlähettää tieteellisiä retkikuntia vanhan inkka-sivistyksen maihin\npelastamaan' varsinkin niiden muinaistietoa, mikäli se vielä on\npelastettavissa. Nämä retkikunnat ovat Andien syrjäisistä laaksoista\nlöytäneet jonkun semmoisenkin autioksi jääneen inkkalais-kaupungin,\njonka olemassa olosta ei ole ollut aavistustakaan.\n\nEtelä-Amerikan kordilleerien pohjoisosaakin tutkivat useat\nmatkustajat jo viime vuosisadan keskivaiheilla, mutta muita paljon\nansiokkaammat ovat kahden saksalaisen geologin, Wilhelm Reissin ja\nAlfons Stübelin tutkimukset. He alkoivat matkansa Colombiassa v.\n1868, nousivat Magdalenaa Hondaan ja Bogotassa alkoivat varsinaisen\ntyönsä. Tutkittuaan yhdessä Itäkordilleerin he erosivat, Reiss\nkulkeakseen Keskikordilleerin yli ja seuratakseen Rio Caucaa\nPopayaniin, Stübel matkustellakseen tämän kaupungin itäpuolisissa\nvuoristoissa. Alussa vuotta 1870 he kulkivat yhdessä Pastosta\nEcuadorin rajan poikki, matkustellen sitten viisi vuotta ristiin\nrastiin tässä kordilleeriosassa, Quitoa asemanaan pitäen. He\nnousivat ensin läheisille tulivuorille ja ulottivat sitten retkensä\nvähitellen kauemmaksikin joka puolelle, milloin yhdessä, milloin\nerikseen kulkien, Stübel tutkien geologiaa, Reiss topografiaa. Reiss\noli ensimmäinen, joka nousi Cotopaxin kukkulalle. Seitsemän vuotta\nEcuadorissa ja Colombiassa työskenneltyään molemmat oppineet vielä\nkävivät Perussa, Boliviassa ja Amazoni-maassakin, ennenkun palasivat\nEurooppaan, mukanaan suunnattoman runsaat kokoelmat, joita ei vielä\ntänä päivänäkään ole kaikkia julkaistu. Vasta heidän töittensä kautta\ntuli Ecuador kartoitetuksi ja tämän omituisen ylänkömaan geologia ja\nluonnonmaantiede selvitellyksi.\n\nHeidän töitään täydensivät Theodor Wolf, Quiton polyteknillisen opiston\nopettaja, ja useat muut myöhemmät matkustajat.\n\nEnglantilainen Edward Whymper, kuulu alppikiipeilijä, kiipeili\n1880-luvulla Ecuadorin korkeimmille kukkuloille, muun muassa\nChimborazolle, jolle ennen häntä moni muu oli turhaan yrittänyt.\nWhymper oli etupäässä urheilija, mutta paljon hän näillä\nvuoriretkillään saattoi korjata Ecuadorin karttaakin. Hänen\nvuorikiipeilyjään haittasivat suuresti vuoriston ainaiset ukkoset.\n\n»On melkein mahdotonta», hän kirjoittaa, »liioitella Ecuadorin Andien\ntavatonta sähköisyyttä. Hyvin usein jouduimme korkealla yläilmoissa\nankariin ukonilmoihin. Koko ilmakehä näytti olevan sähköä ylitäynnään\nja millä hetkellä tahansa saattoi tapahtua purkauksia. Mutta varsinkin\nne tilapäiset leimaukset, joita silloin tällöin välähti meidän ja\nerään toisen harjanteen välillä lyhyiden paukkujen seuraamina,\nantoivat meille paljon enemmän ajattelemisen aihetta kuin koko taivaan\nsalamoiminen ja yhtenään räjähteleminen. En milloinkaan unhota sitä,\nkun seisoin Sincholaguan kukkulan luona (5,000 m) kapealla jäätyneellä\nlumisärmällä, johon paraillaan hakkasimme jalanjälkiä. Tämä syrjä\noli niin kapea, että paljas kosketuskin olisi voinut syöstä meidät\npuolelle tai toiselle, mutta meidän juuri sillä ollessamme hyökkäsi\nkimppuumme ilman vähintäkään varoitusta ukonilma, joka muutaman\nsekunnin kuluttua pauhasi yllämme, allamme ja ympärillämme ja sai\nmeidät pelosta vapisemaan. Ympärillämme paukkui taukoamatta, salamoita\nsinkoili vuorenharjanteemme poikki ja toisia iski tai ainakin näytti\niskevän allamme oleviin kalliohuippuihin. Kirveemme terät olivat niin\nsähköisiä, että sihisivät. Epätietoisina siitä, lähteäkö ylöspäin\nvaiko alaspäin, me lopulta lähdimme eteenpäin, kairasimme korkeimmalta\nhuipulta muutamia kallionäytteitä ja lähdimme sitten pakoon joutumatta\njuuri taaksemmekaan katsomaan, ja niin pelastuimme, vaikka itsekin\nihmettelimme, että vielä olimme hengissä.»\n\nEcuadorin Andeilla suoritetut korkeusmittaukset ovat muutoin aina\nBouget'n ja La Condaminen ajoista saakka antaneet niin erilaisia\narvoja, että otaksutaan sekä vuorenhuippujen että Quiton ylätasangon\nmissä kohonneen, missä vajonneen tulivuorenpurkauksien ja\nmaanjäristyksien johdosta. V. 1899 kaksi ranskalaista upseeria suoritti\nQuiton ylängöllä valmistavia töitä uutta astemittausta varten.\n\nColombia ei tähän saakka ole joutunut yhtä perusteellisen tutkimuksen\nalaiseksi kuin Ecuador. Italialainen eversti Agostino Codazzi tosin\nvapautussodan aikana ja sen jälkeen Bolivarin toimesta kartoitti sekä\nVenezuelan että osan Colombiaa, mutta viimemainitun maan kartoitusta\nei voitu loppuun suorittaa. Länsikordilleeri ja sen edustalla oleva\nrantue on yhä vieläkin hyvin vähän tunnettu ja Keskikordilleerista\ntunnetaan tarkanlaiseen vain Antioquian seutu. Sierra Nevada de Santa\nMariaa ovat tutkineet varsinkin Elisée Reclus ja Wilhelm Sievers,\nmolemmat eteviä maantieteen kirjoittajia. Venezuelassa on käynyt hyvin\nvähän tieteellisiä tutkimusretkeilijöitä. Uusimmista matkustajista\non mainittava varsinkin W. Sievers, joka 1880-luvulla tutki Meridan\nkordilleeria ja seuraavalla vuosikymmenellä sisämaata. Venezuelan\nainaiset sisälliset rettelöt ovat suurimpana esteenä rauhalliselle\ntyölle.\n\n\n\n\nKeski-Amerikka.\n\n\nKeski-Amerikan tieteellinen tutkiminen alkoi vasta viime vuosisadan\nkeskivaiheilla. Useimmat matkustajat joko omistivat huomionsa maan\nmuinaisjäännöksille taikka länsirannikon tulivuorille.\n\nPanaman ja Nicaraguan kannakset ovat kanavatöitten ja\nkanavasuunnitelmain kautta tulleet verraten perusteellisesti\ntunnetuiksi.\n\nMuinaistutkijoista mainittakoon tällä alueella J.J. Stephen, jonka\nv. 1841 julkaistu matkateos käsittelee Keski-Amerikan pohjois-osien\nmuinaisjäännöksiä, E.G. Squier, E. Rockstroh, joka muinaistutkimusten\nohella myös tutki tulivuoria, kuten Fuegoa ja Ilopango-järven uutta\ntulivuorta, Desiré Charnay ja A.P. Maudslay, jotka 1880-luvulla\ntutkivat Guatemalan, Etelä-Mexicon ja Yucatanin maya-raunioita. Viime\nvuosikymmenellä ovat amerikkalaiset yliopistot alkaneet työskennellä\ntälläkin muinaistieteen työmaalla.\n\nTulivuorien tutkijoista mainittakoon saksalaiset Karl von Seebach ja\nKarl Sapper ynnä ranskalaiset H. Pittier, jonka työmaana oli Costa\nRica, Dollfus ja Montserrat. 1880-luvulla matkustelivat samoilla\nseuduilla piispa A. Thiel ja ruotsalainen eläintieteilijä C. Boxvallius.\n\nVähimmin tunnetulta Keski-Amerikan maista on Honduras.\n\nTärkein Keski-Amerikan tutkijoista on Karl Sapper. Cobanista,\nGuatemalan pohjoisosista, liikkeelle lähtien hän ensin tutki\nläheiset Guatemalan osat ja sitten lännen tulivuoriseudut. 1889 hän\nretkeili Keski-Guatemalassa ja Chiapaassa, 1891 Guatemalan Atlantin\npuoleisella rannikolla ja Brittiläisessä Honduraassa, seuraavana\nvuonna Guatemalan eteläosissa ja Honduraassa. 1893 tapaamme hänet\nTabascossa ja Chiapaassa, seuraavana vuotena Yucatanissa, 1895\nSalvadorissa ja Länsi-Honduraassa. Käytyään 1895 Euroopassa hän palasi\ntakaisin työmaalleen ja retkeili Keski-Amerikassa eri suuntiin aina\nvuoteen 1900, jolloin hän oli Keski-Amerikassa viettänyt 12 vuotta\nja uudenaikaisen maantieteen vaatimusten mukaisesti tutkinut sitä\nperusteellisemmin ja laajemmin kuin kukaan ennen häntä. Sapperin\ntutkimukset ja keräykset käsittävät maantieteen kaikkia aloja. Ne ovat\narvaamattomassa määrässä lisänneet tietoja näistä laiminlyödyistä ja\nluonnonrikkaudestaan huolimatta vähän tunnetuista maista.\n\n\n\n\nMexico.\n\n\nAlexander v. Humboldtin jälkeen on Mexicossa matkustellut paljon\neurooppalaisia tiedemiehiä, selvitellen sen maantieteellisiä,\ngeologisia, luonnontieteellisiä ja muinaistieteellisiä asioita.\nYhdysvalloista käsin on omistettu työtä varsinkin maan vanhan\nintiaanikulttuurin jäännöksille ja alkuperäisten intiaaniheimojen\nperimätiedon ja kansatieteellisten seikkain keräämiselle.\n\nUlkomaalaisten ohella ovat Mexicossa kuitenkin kotimaisetkin voimat\ntyöskennelleet samoilla aloilla. Valtion kustannuksella tehdään\nsuurta topograafista maankarttaa mittakaavaan 1:1000000, jota paitsi\nkotimainen geologinen toimisto laatii maasta geologista kertomusta.\nMaan suureen metallirikkauteen nähden onkin sen geologisella\ntutkimuksella mitä välittömin käytännöllinen merkitys.\n\n\n\n\n\nPOHJOIS-AMERIKKA.\n\n\n\n\nKalliovuorien poikki Kaukaiseen Länteen.\n\n\nTurkisten kauppa sai aikaan, että, maantuntemus Pohjois-Amerikan\npohjoisosissa levisi paljon nopeampaan muutamia valtareittejä myöten\nkuin maanosan keskustassa. Nykyisissä Yhdysvalloissa se etupäässä eteni\nasutuksen keralla, joka kulki koko joukon hitaammin, vaikkapa se onkin\nAmerikassa voittanut kaikki entiset ennätykset. Ei tosin puuttunut\nyksityisiä seikkailijoita, jotka halusta olisivat tunkeutuneet\nraivauksen esirintamasta eteenpäin täällä etelämpänäkin, mutta se\noli vaikeata sekä soveliaiden kulkuväylien puutteen että intiaanien\nvihamielisyyden vuoksi. Preeriain takana kohosi Kalliovuorien pitkä\njyrkkä muuri, jonka poikki jokien vuolauden ja syvien rotkolaaksojen\nvuoksi oli vaikea päästä. Vuoriston takana taas oli laaja kuiva\nerämaa, joka vielä enemmän vastusti yritteliäisyyttä. Ne varsinaiset\ntutkimusretket, joita tehtiin näihin suuntiin, tapahtuivat etupäässä\nhallituksen toimesta ja sen varoilla.\n\n\n\n\nLewisin ja Clarken retki Tyynelle merelle.\n\n\nPresidentti Jefferson lähetti kapteenit Merriwether Lewisin ja William\nClarken nousemaan Missourin lähteille siinä toivossa, että sen kautta\nlöydettäisiin tuo kauan etsitty vesitie Tyynelle merelle.\n\nToukokuussa 1804 molemmat sotilaat lähtivät kolmella veneellä St.\nLouisista, ranskalaisten perustamasta turkiskauppalasta, joka ei\nsilloin vielä ollut edes kaupungin kirjoissa, mukanaan täydet kuormat\naseita ja ampumavaroja, ruokatavaroita sitä vastoin verraten vähän,\nkoska aiottiin elää maasta, — ja koko matka elettiinkin, sillä riistaa\noli silloin vielä runsaasti. Missourin rannoilla oli ehtymätön paljous\nhirvieläimiä, karhuja, majavia, monenlaisia lintuja ja kasvikunta\ntarjosi luonnon aarreaitoista luumuja, vadelmia, karviaismarjoja,\nviinimarjoja, omenia, kirsikoita ja viinirypäleitä. Intiaaneille\nselitettiin, että maa oli saanut oman hallituksen, ja heidän kanssaan\npidettiin neuvotteluita, he antoivat retkikunnan rauhassa matkata.\n\nKulkien komeiden jokirantametsien välitse, ohi mahtavien\nkallionpolvien, sivu lukemattomien syrjäjokien, retkikunta tuli\nmahtavan siouxheimon maahan, jossa niinikään poltettiin rauhanpiippua.\nJonkun matkaa oli nyt kahden puolen karumpia mäkimaita, sitten nähtiin\ntaas komeita jokirantametsiä, joissa kasvoi mitä jaloimpia puita,\npunaketriä, tammea, jalavaa ja pähkinäpuuta ja Amerikalle ominaisia\npuulajeja. Korkealla preerioilla sudet ajoivat antilooppeja ja\npuhvelit monituhatpäisissä laumoissa samoilivat jymiseviä aavikoita.\nMonesta rantatiheiköstä iso hirvi kohotti ihmeellisiä sarviaan. Teton\nintiaanien maassa joki muuttui matalaksi ja kovat tuulet tekivät\nhaittaa. Punanahkain vainioilla kasvoi maissia, tupakkaa, papuja,\nperunoita, melooneja ja muitakin kasveja. Tultiin sitten mandaanien ja\nrikarain maahan, joka oli suureksi osaksi hävitetty, ja näiden heimojen\nvälillä saatiin rauha solmituksi. Retkikunta rakensi itselleen talveksi\nvarustetun aseman ja asettui siihen kevättä odottamaan. Missouri,\njoka sillä kohdalla oli puolen kilometriä leveä, meni niin vahvaan\njäähän, että suuret puhvelilaumat saattoivat kulkea sen poikki toiselle\nrannalle. Viisi kuukautta retkikunnan täytyi odottaa, ennenkuin väylä\njälleen oli kuljettavassa kunnossa.\n\nHuhtikuun 7:ntenä lähdettiin taas matkalle. Tultiin nyt seutuihin,\njoissa ei ennen kukaan valkoinen ollut käynyt. Maan kivennäisvarat\nnäyttivät paranevan. Toisin paikoin maanpinta oli kokonaan\nalkalisuolain peitossa ja tuulien siitä kiehtoma pöly oli silmät\nsokaista.\n\n\n\nYellowstone laakso.\n\n\nLuutnantti John Colter tutki Yellowstone joen laakson ja löysi kuulun\ngeysiirialuecn, joka oli intiaaneille tunnettu. Tällä retkellä hän\nampui ensimmäisen harmaankarhun, Rocky Mountains vuoriston hirmun, ja\nkirjoitti siitä ensimmäisen kuvauksen. Kaikenlainen metsänriista, mitä\nnäissä aarnioseuduissa oli, tuskin osasi ensinkään pelätä ihmistä,\njonka paukkuva surma-ase oli sille aivan tuntematon.\n\nToukokuun 26:ntena 1805 nähtiin Rocky Mountains eli Kalliovuoret.\nRetkikunta tuli Missourin suurelle putoukselle, jätti sen alle osan\ntavaroistaan ja putouksien yläpuolella koversi puunrungosta uudet\nkanootit, joilla matkaa jatkettiin kolmen joen haaraan. Joet saivat\nnimeksi Jefferson, Madison ja Gallatin ja ensiksi mainittua lähdettiin\nedelleen nousemaan, osa veneellä, osa rantoja pitkin. Lopulta joki\nkapeni niin pieneksi, että yksi miehistä saattoi asettua sen poikki\nhajasäärin seisomaan ja kiittää taivasta, joka oli suonut hänen niin\nkauan elää, että hän saattoi hajasäärin silloittaa valtavan Missourin.\n\n\n\nVedenjakajalla.\n\n\nRetkikunta kiipesi nyt vuorisolaan ja tuli vedenjakajalle. Kun oli sen\npoikki kuljettu ja vastakkaista rinnettä vähän matkaa laskettu, tultiin\nkirkkaalle purolle, joka juoksi länttä kohti.\n\nSe oli Columbian lähdehaara. Sitä oli kuitenkin mahdoton laskea\nveneellä, jonka vuoksi retkikunta osti hyviltä ystäviltään\nshoshoni-intiaaneilta hevoset ja niillä lähti maisin matkaa jatkamaan.\nPolku kulki jyrkkiä vuoria, äkkijyrkkien vuorenseinämien reunoja,\nlouhisten rotkojen poikki. Lähes kuukausi kului, ennenkuin oli\npäästy vuorien poikki, joilla usein oltiin niin korkealla, että vesi\nkesällä jäätyi ja satoi lunta. Toisinaan päästiin päivässä penikulma\neteenpäin eikä aina sitäkään. Ruoasta alkoi olla puute, kun riistaa\nei ollut ensinkään. Kun hevonen väsyi, niin se tapettiin ja syötiin.\nTäytyipä ostaa punanahkoilta koiriakin muun ravinnon puutteessa.\nNälkä, vaivat ja väsymys uuvuttivat retkikuntaa, mutta lopulta se taas\npääsi tasaiselle maalle. Monen vuorijoen poikki he olivat kulkeneet,\nennenkuin saapuivat semmoiselle, jota punanahat vakuuttivat voivan\nvaaratta laskea. Se oli Kooskooskia, valkoisten antamalla nimellä\nClearwater River.\n\n\n\nColumbialla.\n\n\nRetkikunta oli nyt nenänpuhkaisija intiaanien maassa. He jättivät sinne\nhevosensa odottamaan, kunnes palaisivat, ja rakensivat jokimatkaa\nvarten kanootit. Matka kävi nyt helpoksi. Kolmen päivän kuluttua\nhe saapuivat Shoshone-joelle ja sitä seitsemän päivää laskettuaan\nColumbialle. Maa alkoi olla asuttua ja ruokaa runsaasti, etenkin lohia,\njoita Columbia toisina vuodenaikoina on aivan tungokseen asti täysi.\nYhä alempana intiaaneilla oli ampuma-aseet, mikä osoitti heidän olevan\nyhteydessä rannikon valkoisten kanssa. Useat heimot olivat sotaisia ja\nliikkuivat joella suurilla kanooteilla, joiden keulassa ja perässä oli\nvuoltuja kuvia. Onneksi ne kuitenkin asettuivat retkikuntaa kohtaan\nystävälliselle kannalle. Vihdoin alkoi vuorovesi tuntua ja marraskuun\n7:ntenä kuului kaukaa edestäpäin hyökyaaltojen jyrinää. Näin retkikunta\noli päässyt pitkän matkansa päähän, yli 6000 kilometriä kuljettuaan.\n\n\n\nTyynen meren rannalla.\n\n\nPaluumatkalla, jolle lähdettiin varhain seuraavana keväänä, kuljettiin\naluksi samaa juonta, vähemmän kuitenkin veneillä, enemmän hevosilla.\nKorkeammalla vuorimaassa retkikunta kuitenkin jakautui. Lewis osan\nkeralla kulki Maria-joelle, joka on yksi Missourin lähdehaaroja, Clark\nkulki eteläisempää reittiä ja saapui Yellowstone joen lähteille,\nkulkien läheltä nykyisen kansallispuiston ohi. Missourilla retkikunta\njälleen yhtyi ja jatkoi sitä pitkin matkaa, kunnes syyskuun lopulla\n1806 saapui takaisin St. Louisiin.\n\nTämä löytöretki oli tärkein, mitä milloinkaan on Yhdysvaltain alueella\ntapahtunut. Siihen Yhdysvallat perustivat oikeutensa Oregoniin, joka\nmuutoin luultavasti olisi menetetty Englannille. Mutta sitä paitsi se\nvarsinaisena löytöretkenä paljasti maanosan koko läntisen puoliskon\nrakenteen.\n\n\n\n\nPiken retket.\n\n\nV. 1805 Yhdysvaltain hallitus lähetti luutnantti Zebulon Montgomery\nPiken etsimään Mississipin lähteitä ja ottamaan maan Yhdysvaltain\nomaisuudeksi. Huolimatta läheisyydestään Mississipin lähteet vielä\nolivat tuntemattomat, jopa koko se seutu, jossa sen latvaosa juoksee.\nCanadalaiset erämiehet olivat anastamaisillaan maan ja Yhdysvaltain\ntäytyi pitää kiirettä, jos mieli ennättää ennen. Pike nousi\nMississippiä sangen kauas latvoille, mutta varsinaisia lähteitä ei\nvielä hänkään löytänyt.\n\nTältä matkalta palattuaan Pike lähetettiin etelän suunnalle Arkansas\nja Red River jokien lähteitä etsimään sekä sovittamaan sotivia\nintiaaniheimoja. St. Louisista lähtien hän ensin kulki jonkun matkaa\nMissouria ylöspäin, saapui elokuussa v. 1806 osage-intiaanien kyliin\nja samosi sieltä maan poikki Republican joelle, pawnee heimon\nasuinpaikoille. Sieltä matka piti Arkansaalle, jonka rannalla\nretkikunta jakautui, toinen osa lähteäkseen jokea alaspäin seuraamaan,\ntoinen Piken omalla johdolla lähteitä kohti tunkeutuakseen.\nEspanjalaisille nämä seudut jo olivat enimmäkseen tuttuja, mutta\nPike oli ensimmäinen amerikkalainen, joka Arkansaan vartta nousi\nKalliovuoria kohti. Hän seurasi sitä aina Puebloon saakka, joka on\nlähellä Kalliovuorien juurta, ja koetti sieltä kiivetä läheiselle\nPikes Peakille (4.292 metriä), joka on hänestä nimensä saanut, mutta\neksyikin toiselle kukkulalle. Vasta v. 1819 valloitettiin tämä\nkuulu kukkula, joka näkyy suunnattoman kauas lakeudelle. Pike lähti\nPueblosta uudelleen nousemaan Arkansasta, mutta sen rotkolaaksoon,\nGrand Canjoniin, oli mahdoton millään keinoin tunkeutua. Hän sen vuoksi\nkääntyi joelta vuoristoon ja kiertoteitä saavutti Arkansaan lähteet\nnykyisen Leadvillen seuduilla.\n\nRed Riverin lähteitä Pike sitä vastoin ei löytänyt. Hän päätti sen\nvuoksi omin luvin tehdä retken uudelle suunnalle ja kulki Sangre de\nChristo vuoriston poikki tavattomia rasituksia kestäen Rio Grande\ndel Norten laaksoon, rakentaen sinne linnan. Linna olikin kuitenkin\nEspanjan alueella, jonka vuoksi espanjalaiset vangitsivat hänet koko\njoukkonsa keralla. Pike vietiin Chihuahuaan Pohjois-Mwxicoon, mutta\nsiellä hänet vapautettiin ja saatettiin Texasin kautta Yhdysvaltain\nrajalle.\n\n\n\nSanta Fén reitti.\n\n\nPiken retkestä oli seurauksena suuri karavaanikauppa »Amerikan\nsuuren erämaan poikki», joka ei kuitenkaan ollut erämaata samassa\nmerkityksessä kuin Sahara tai Arabia taikka edes Amerikan omatkaan\nkaruimmat seudut. Ensimmäinen kaupparetkikunta lähti Yhdysvalloista\nSanta Féhen v. 1812, mutta kaikki sen jäsenet vangittiin Mexicossa\nja saivat viettää yhdeksän vuotta tyrmässä. V. 1821 yritys kuitenkin\nuudistettiin paremmalla menestyksellä. Uusi-Mexico oli siihen saakka\nsaanut tavaransa Vera Cruzista, mutta uusi tie oli edullisempi ja\nsillä kehittyi erinomaisen vilkas kauppa. Yhdysvaltain hallitus\nalussa lähetti kaupparetkikuntain suojaksi sotilasosastoita, mutta\nmyöhemmin kauppiaat pitivät itse huolta turvallisuudestaan. Kussakin\nretkikunnassa oli satakunta miestä ja 40—50 vaunua. Enemmän kuin\npuolen vuosisataa tätä kauppaa käytiin, ennenkuin rautatie teki siitä\nlopun, ja retkeläisiä kohdanneet lukemattomat seikkailut loivat\nsiihen romanttisuuden loisteen, josta sitten monet kirjailijat ovat\nammentaneet seikkailuromaaneihinsa aihetta. Kauppareitin itäpää oli St.\nLouis ja myöhemmin Kansas City.\n\n\n\n\nAstoria.\n\n\nHuomattava sija Yhdysvaltain aluekehityksessä oli John Jacob Astorin\nturkiskauppa-yrityksillä Columbian suussa.\n\nAstor, joka oli turkiskaupalla kerännyt niin suuren omaisuuden, että\nhän aikanaan oli Yhdysvaltain rikkain mies, lähetti syyskuussa 1810\nlaivan purjehtimaan Kap Koornin ympäri Columbian suuhun ja seuraavana\nvuonna maaretkikunnan samoille seuduille. Laiva saapui määräpaikalle ja\nperusti sinne Astoria nimisen kauppalan. Intiaanit ottivat retkikunnan\nystävällisesti vastaan, sekä ne, jotka asuivat Columbian suistamossa,\nettä ylempänä jokivarressakin elävät. Mutta kun laiva purjehti\nVancouveriin toista asemaa perustamaan ja kapteeni vihoissaan siitä,\nettä intiaanit pyysivät liian korkeita hintoja merisaukon nahkoista,\nsuin päin ajoi heidät laivasta, palasivat intiaanit seuraavana\npäivänä takaisin suurella joukolla, aseet viittainsa alla, ja laivaan\npäästyään surmasivat kaikki valkoiset, ennenkuin nämä älysivät edes\nvastarintaan ruveta. Kun metsäläiset olivat lähteneet laivalta, tointui\nlaivan kirjuri sen verran, että saattoi ryömiä ruutivarastoon, ja kun\nintiaanit seuraavana aamuna palasivat laivaa ryöstämään, räjähdytti hän\ntulitikulla laivan ilmaan ja siten surmasi päälle sata intiaania. Vain\ntulkki pelastui ja toi tiedon »Tonquinin» ja sen miehistön surullisesta\ntuhosta.\n\nAstoriaan jäänyt siirtokunta alkoi surusanoman kuultuaan pelätä, että\nsama kohtalo voisi tulla senkin osaksi. Siirtolaiset turvautuivat\nlopulta sotajuoneen, näyttivät intiaaneille tulpalla suljetun pullon ja\nsanoivat siihen sulkeneensa isonrokon, jota intiaanit kovin pelkäsivät.\nHe lupasivat pitää pullon suljettuna, niin kauan kuin intiaanit\npysyivät ystävällisinä, ja tämä keino auttoi. Intiaanit, jotka jo\nolivat suunnitelleet siirtokunnan tuhoa, paransivat tapansa, ja Astoria\nsäilyi, kunnes maaretkikunta Huntin johdolla saapui. Sen olisi pitänyt\ntuoda melkoiset varastot mukanaan, mutta voitettavat vaikeudet olivat\nolleet niin suunnattomat, että miehet töin tuskin tavaroittakaan\nperille pääsivät. Huntin retkikunta kulki Kalliovuorien poikki vähän\neteläisempää reittiä kuin Lewis ja Clarke ja saapui Shoshone joen\nlähteille, aikoen laskea sitä myöten merimaahan. Se oli kuitenkin\nkoskien ja rantain vaikeuden vuoksi aivan mahdotonta, jonka vuoksi oli\ntalvesta huolimatta jatkettava matkaa jalan, nälkää ja vilua kärsien,\nja kuljettava kautta maan, joka oli kokonaan tuntematon. Melkein vuotta\nmyöhemmin, kuin oli odotettu, retkikunta lopulta saapui Astoriaan.\nJotenkin samoja reittejä sieltä lähti pian sen jälkeen palaava\nretkikunta, laskien Platte jokea alas Missouriin.\n\nSamaan aikaan, v. 1812, syttyi Yhdysvaltain ja Englannin välillä\nsota ja anastusta välttääkseen Astorian asiamiehet möivät nuoren\nsiirtokunnan englantilaiselle Luoteiskomppanialle, ja sen kautta koko\nnykyinen Oregon oli joutua Suur-Britannialle.\n\nWashington Irwing on laajassa teoksessa kertonut Astorian värikkäät\nvaiheet.\n\n\n\n\nLong Kalliovuorina ja Mississipin lähteillä.\n\n\nV. 1819 Yhdysvaltain hallitus päätti ryhtyä tarkemmin tutkimaan Rocky\nMountains vuoristoa, joka pitkänä muurina lännen puolella rajoittaa\npreerioita. Varustettiin retkikunta, jonka johtajaksi määrättiin majuri\nStephen Harriman Long.\n\nToukokuussa se lähti Pittsburgista matkaan, kulki omalla\nhöyrylaivallaan Alleghanya ja Ohioa alas Mississippiin, St. Louisissa\ntäydensi varastonsa ja lähti sitten Missouria nousemaan, osa rinnalla\nmaitse matkaten. Platte joen suussa oltiin talvea ja lähdettiin\nhevosilla tämän joen rantoja edelleen nousemaan. Heinäkuussa v. 1820\nKalliovuoret tulivat näkyviin. Monelle niiden kukkuloista noustiin\nja korkein sai nimeksi Longs Peak (4.345 m). Osa retkikunnasta tutki\nArkansaan latvan, osa sen syrjäjoen Canadianin yläjuoksua, luullen sitä\nRed Kiveriksi.\n\nHallitus oli retken tuloksiin niin tyytyväinen, että se lähetti Longin\nMississipin latvaosia tutkimaan. Hän nousi Minnesotaa latvoille saakka,\nkulki kapean vedenjakajan poikki Red Kiveriin ja laski sitä Winnipeg\njärveen. Mississipin päähaara tulee kuitenkin Minnesotan pohjoisosasta\nItasca järvestä, jonka Henry Schoolcraft löysi v. 1832. Neljä vuotta\nmyöhemmin geologi Jean N. Nicollet löysi vielä Itascankin yläpuolelta\nlähdehaaran, joka sai nimeksi Nicolletin Lapsi-Mississippi. Minnessotan\nvaltio erotti v. 1890 koko Itasca järven ja siihen laskevien\nlähdejokien alueen kansallispuistoksi.\n\nValkoisen asutuksen tienraivaajat, erämiehet, kauppiaat ja varsinaiset\nuudisasukkaat etenivät nopeaan Mississipin takaisille lakeuksille.\nKauppiaat kulkivat suurissa joukoissa heimosta heimoon ja enimmäkseen\nolivat intiaanien kesken suosittuja. Sama suosio ei tullut\nmaanviljelijäin osaksi, jotka jäivät paikoilleen ja supistamistaan\nsupistivat punaisen miehen metsästysmaita, mutta vaaroista huolimatta\nei ollut puutetta rohkeista tienraivaajista, jotka lähtivät\nvihamielisten intiaanien keskelle onneaan koettelemaan. Heitä ei edes\npidättänyt Rocky Mountainsin jylhä vuorimaa, ei sen takana odottava\nlaaja karu erämaa, eikä Sierra Nevadankaan korkea kalliomuuri, vaan jo\n1840-luvun alussa heitä alkoi maan poikki saapua Sacramcnton ihanaan\nleutoon laaksoon, jossa Mexicon hallitus auliisti luovutti tulijoille\nmaata.\n\nTieto niistä reiteistä, joita nämä eturintaman miehet kulkivat, ei\nkuitenkaan paljoa kartuttanut kirjallista maantuntemusta, vaikka se\nkulkupuheena selvittelikin perässä tulijoille eteisten matkain yleisiä\nmaantieteellisiä piirteitä. Vasta jonkinlaista opillista sivistystä\nsaaneet miehet saattoivat kartoille ja kirjoihin koota perustiedot\nsiten, että ne olivat jokaisen saatavissa.\n\n\n\n\nFrémont, Lännen tienkävijä.\n\n\nSemmoinen mies oli John Charles Frémont, jota laajoista löytöretkistään\nruvettiin sanomaan »Lännen tienkävijäksi», koska hän todella\nuudisasukkaille kävi enemmän uusia teitä kuin kukaan ennen häntä ja\nmyös nämä tiet kunnollisesti kartoitti.\n\nFrémont oli nuori luutnantti, kun hän sai toimekseen kartoittaa\nKalliovuorien poikki kulkevan Eteläsolan, jonka kautta uudisasukkaita\njo oli matkannut Californiaan, sekä tähtitieteellisesti määrätä solan\naseman. Hän lähti retkelleen toukokuussa v. 1842 pienestä kylästä, joka\noli nykyisen Kansas Cityn paikalla, hyvin varustettuna, uskaliaan ja\nkokeneen joukon keralla. Retkikunta, joka kulki ratsain, nousi Platte\njokea, jakautui ja tutki sen molemmat haarat, jonka tehtyään molemmat\nosastot jälleen yhtyivät Laramie nimisessä pienessä rajalinnassa.\n\nSiitä eteenpäin matka kävi vihamielisten intiaanien alueen kautta,\nmutta retkikunnan kimppuun ei kuitenkaan hyökätty. Rauhaa riitti,\nmutta sitä suurempi oli niillä seuduin ravinnon puute. Eteläsola,\njota oli etsimään lähdetty, huomattiin erinomaisen soveliaaksi tien\nreitiksi. Solan vastakkaiselta rinteeltä vesi jo juoksi Shoshonejokeen,\nColumbiaan ja Tyyneen mereen. Työnsä tehtyään Frémont nousi\nsuurenmoiselle vuorenkukkulalle (4202 m), joka on hänestä nimensä\nsaanut, ja sieltä sai hyvän yleiskäsityksen laajoista alueista.\nKokoelmineen, huomioineen retkikunta sitten lähti paluumatkalle.\n\nToisella matkallaan, joka alkoi seuraavana vuonna, Frémont tunkeutui\nKailiovuorien poikki Suuren suolajärven syvänteeseen. Siellä\nolivat jo ennen häntä muut käyneet, varsinkin kapteeni Benjamin\nBonneville [Bonnevillesta sai sitten niinensä suuri jääkauden\naikuinen järvi, josta nykyisin on vain pieniä osia jäljellä, mutta\njonka rantamuodostukset ovat »Suuren syvänteen» kuivassa ilmanalassa\nsäilyneet erinomaisen selvinä.], joka 1831—1836 oleskeli niillä\nseuduilla ja vielä kauempana lännessä, useita vuosia sivistyksestä\nkokonaan erotettuna. Tutkittuaan Suuren suolajärven Frémont seurasi\nShoshone jokea kauas Columbian suupuoleen saakka, tehden pitkin\nmatkaa tarkkoja havainnolta ja paikanmääräyksiä. Talvesta huolimatta\nhän sitten palasi tutkimaan Kalliovuorien ja Sierra Nevadan välistä\nylänköä, »Suurta syvännettä», joutuen lopulta ravinnon puutteen vuoksi\nniin suureen pulaan, että hänen täytyi lähteä yrittämään Sierra Nevadan\npoikki Californiaan. Matka Sierra Nevadan poikki kesti toista kuukautta\nja retkikunta olisi varmaan sen lumisissa, vaikeissa, sotkuisissa\nsolissa tuhoutunut, ellei se viime hetkessä olisi saanut erästä\nintiaania oppaakseen. Hänen avullaan Frémont lopulta saapui Sacramenton\nlaaksoon.\n\nTämä matka käänsi Yhdysvaltain johtavain piirien huomion Californiaan,\njoka silloin vielä oli Mexicon hallussa, Espanjalta saatuna perintönä,\nja v. 1845 Frémont lähetettiin uudelleen tutkimaan seutua ja reittejä.\nHänen Californiaan tultuaan syttyi Yhdysvaltain ja Mexicon välillä sota\nja Frémont keräsi Caiifornian jenkit johtonsa alle, valloitti koko\nPohjois-Californian. Hän riitautui kuitenkin amerikkalaisen kenraalin\nkanssa, joka marssi Californiaan kaakosta Santa Fén kautta, vangittiin\nja lähetettiin Washingtoniin, jossa hän kuitenkin pääsi verraten\npienellä rangaistuksella.\n\n\n\nCalifornian kultaryntäys.\n\n\nV. 1848 Californiassa löydettiin kultaa ja suunnaton kultaryntäys\nalkoi. Toinen puoli matkusti sinne Panaman kautta, toinen puoli\nmannermaan poikki vaunuissa, »preeriakuun aroissa». Frémont lähti\netsimään Santa Fén kautta uutta helpompaa reittiä, mutta joutui\nmainitun kaupungin takaisissa maissa pulaan, joka oli tuottaa hänelle\ntuhon. Opas vuoristossa eksyi, retkikunnan täytyi palata takaisin,\nmutta ennenkuin se pääsi aution erämaan poikki takaisin Santa Féhen,\noli kolmasosa miehistä ja kaikki hevoset kuolleet nälkään ja viluun.\nSeuraavana vuonna Frémont siitä huolimatta lähti uudelleen matkaan,\nja vaikk'ei hän nytkään löytänyt etsimäänsä solaa, niin pääsi hän\nkuitenkin Sierran poikki Sacramenton laaksoon. V. 1853 hän lähti\nuudelleen löytöretkelle, alkoi etsiä siltä kohdalta, missä opas oli\nensi yrityksellä eksynyt, ja vihdoin löysi sarjan solia, jotka johtivat\nKultaisen portin rannalle. Mutta viisikymmentä päivää retkikunnan\ntäytyi tälläkin retkellä elää hevosenlihalla. Tätä reittiä kulkee\nmyöhemmin rakennettu rautatie.\n\nFrémont palveli myöhemmin vakinaisessa armeijassa, kenraaliksi yleten,\nmutta sotilaana hän ei menestynyt yhtä hyvin kuin »tienkävijänä».\n\nJälkeen vuoden 1850 alettiin Kalliovuorien kautta etsiä rautatien\nreittejä, ja näiden töitten kautta vuoriston ja Tyynen meren välisen\nmaan tunteminen edistyi valtavasti. Tutkimusten tulokset koottiin\nkolmeentoista isoon nidokseen, joissa paitsi karttoja on mitä\nmonipuolisimmat tiedot kivennäisistä, kasveista, asukkaista y.m. Jo\nmuutamia vuosia aikaisemmin mormonit olivat asettuneet Utahiin, ja he\nkyllä pitivät huolta siitä, että niiden seutujen maine levisi laajalle.\nColorado joki ja sen maailmankuulu kanjoni tutkittiin 1857—59. Ja\nkymmenen vuotta myöhemmin majuri Powell laski veneellä kanjonin,\nvoittaen mitä suurimmat luonnonesteet ja vaarat. Orjasota keskeytti\njoksikin ajaksi tutkimukset, mutta sitä suuremmalla tarmolla niihin\nsodan päätyttyä käytiin käsiksi. Varsinkin Kalliovuorien länsipuolella\nolevat autiot maat' kartoitettiin ja geologisesti tutkittiin niin\ntarkkaan, että ne nyt ovat Pohjois-Amerikan parhaiten tunnettuja.\nYhdysvaltain rannikkojen tarkka kartoitus alkoi jo yhdeksännentoista\nvuosisadan alussa.\n\n\n\nKartoittajat ja geologit.\n\n\nLännen ja Kaukaisen Lännen kartoitus ja tutkiminen olikin polttava\nkysymys suunnattoman siirtolaistulvan vuoksi, joka yhä taajempina\nlaineina sinne päin vyöryi, hyväkseen käyttämään näiden koskemattomien\nalueitten suunnattomia luonnonrikkauksia. Hallitusten oli välttämättä\nsaatava jonkinlainen käsitys näiden kansallisvarain laadusta ja\nmäärästä. Tienraivaajat olivat jo tuoneet viestit noiden seutujen\nmonista ihmeistä, »jumalten puutarhoista» ihmeellisine luomisen\nraunioineen, »pahoista maista», jokien uurtamista kanjoneista,\nsuolajärvistä, mammuttipuista ja äärettömistä punapuu- ja\ndouglaskuusi-metsistä, monia muita mainitsematta. Ensin tämä suunnaton\nalue oli kartoitettava, vasta sitten voitiin ryhtyä varsinaiseen\ngeologiseen työhön. Clarence King, F.V. Hayden, J.W. Powell, G.M.\nWheeler, Clarence Dutton ja heidän jälkeensä v. 1879 perustettu\ngeologinen virasto suorittivat tutkimustyön, joka suuremmoisuutensa\nja tulostensa arvaamattoman runsauden puolesta on ainoa laatuaan\nja lisäksi tieteellisen arvonsakin suhteen menestyksellä kilpailee\nsamanlaisten Euroopassa suoritettujen töitten kanssa. Oli onni, että\ngeologit saapuivat Yellowstonen laaksoon ennen uudisviljelijöitä ja\nvuorimiehiä ja siten saattoivat pelastaa hävitykseltä tämän mahtavan\nvuoristoseudun kuumine lähteineen, liejuvulkaanineen ja solfataarineen,\nvärikkäine sinteripengermineen, tippukivimuodostuksineen ja\närjyvine vuorineen. Heti kun he v. 1871 olivat sen tunnetuksi\ntehneet, se julistettiin kansallispuistoksi, jossa kaikki luonnon\nhävitys on kielletty. Vielä merkillisempi on sekä muodostustensa\nettä muodostumishistoriansa puolesta Coloradon kanjoni, laatuaan\nsuurenmoisin maisema, mitä on maailmassa. Ei Danten eikä Dorén\nmielikuvitus olisi kyennyt luomaan mahtavampaa kuin tämä kanjoni sillä\nmatkalla, jolla se kulkee Kaibab-ylängön poikki. Dutton, joka sen\ntutki, kuvaa seuraavin sanoin sen jylhää kauneutta:\n\n\n\nColoradon kanjoni.\n\n\n»Miltä kohdalta Kaibab-ylängöllä kanjonia lähestyneekin, kaikkialla\nse yht'äkkiä avautuu syvyyksiään myöden; harvassa paikassa huomaa\nennakolta merkkiä, että kuilu on lähellä, metsä ulottuu aivan\njyrkänteen partaalle saakka ja kuuset varistelevat käpyjään\npohjattomaan kuiluun. Jo ulkoreunalta näköala on kuvaamattoman\nsuurenmoinen, mutta vielä monta vertaa mahtavampi se on itse\nkanjonissa. Semmoinen näköala avautuu Point Sublimesta, kauas kanjoniin\npistävältä polvekkeelta, joka voittaakin kaikki muut näköalapaikat.\n\n»Suuri kanjoni lisää nykyisiin luonnonkäsityksiimme aivan uuden\nluonnepiirteen, uusia kauneuden, suurenmoisuuden ja luonnonilmiöiden\nvoiman sävyjä; mutta samoin kuin jokainen uudistus, samoin tämäkin\ntarvitsee aikaa tullakseen ymmärretyksi, sitä on tutkittava, siihen on\ntotuttava, jotta sen sisällys kävisi ilmeiseksi. Luonnonystävä, joka on\nkehittänyt katseensa Alpeilla, Italiassa, Saksassa, Appalasheilla y.m.,\ntuntee tähän merkilliseen seutuun tullessaan melkein kuin loukkauksen,\nhän tuntee ahdistusta, ehkä vastenmielisyyttä ja pelkoakin; hän ei näe\nmitään, mitä hän on tottunut pitämään kauniina ja ylevänä, kaikki on\ntosin ihmeellistä, mutta luonnotonta ja epäkaunista; ei missään hän\nnäe sopusointuisia sulavia värivivahduksia. Mutta tottumus muuttaa\ntätä vaikutusta, se mikä alussa näytti kovalta, hurjalta, melkein\nraa'alta, muuttuu nyt suurenmoiseksi ja vaikuttavaksi, se on täynnään\nvoimaa ja mahtavuutta, ja räikeät ristiriitaiset värit osoittautuvatkin\nvähitellen suuressa määrin hienoiksi, vaihteleviksi ja vaikuttaviksi.\nJos tässä vain suurenmoisuus vaikuttaisi, voitaisiin sen summa lausua\nmuutamalla sanalla: kanjoni on päälle 300 kilometriä pitkä, 8—18\nkilometriä leveä ja 1 500—1800 metriä syvä. On pidempiä ja leveämpiä\nlaaksoja ja on joku syvempikin; mutta siitä huolimatta suuri kanjoni\nkaikkien yksityisseikkainsa yhteisvaikutuksen kautta on ylevintä, mitä\non maan päällä.\n\n»Point Sublimen uloimman nokan päästä on vastakkaisen rantaäyrään\nyläreunaan 11 kilometriä matkaa, mutta molemmat äyräät ovat kovertuneet\nlaajoiksi amfiteattereiksi, jonka vuoksi ne enimmäkseen ovat paljon\netäämpänä toisistaan. Lähin näköpiiri, jonka pituus on 80, leveys\n20 kilometriä, on täpötäynnään lukemattomia yksityisseikkoja, jotka\novat niin jättimäiset, niin valtavat, niin sanomattoman moninaiset\nja monipiirteiset, ettei niitä voi käsittää kuin verkalleen ja\ntuntien heräävästä vaikutuksesta syvää mielenliikutusta. Epäilemättä\nvastakkainen laakson seinämä esiintyy kaikkea muuta suurenmoisempana\nja valtavampana; ihmishenki ei kykene käsittämään puoltatoista\nkilometriä korkeata kalliomuuria, joka kohoo vastapäätä enemmän\nkuin kymmenen kilometrin päässä ja oikeaan ja vasempaan näyttää\nhäipyvän äärettömyyteen. Hän tuntee itsensä niin masentavan pieneksi\nja mitättömäksi. Jos se edes olisi äkkijyrkkä sileä seinämä, niin\ntapaisi siinä vielä lepokohdan, mutta kaikkialla siinä esiintyy\nmitä suurinta moninaisuutta. Syviä amfiteattereja mutkaa syvälle\nvastakkaiseen ylänköön ja niiden välillä kohoo mahtavia polvekkeita,\njotka kehittyvät katsojan eteen ihaniksi päädyiksi. Koko reuna jakautuu\ntäten poukamiin ja esiinpistäviin polvekkeihin ja lukemattomiin\nkallionkielekkeihin, jotka osasta suistuvat syvyyteen terävinä särminä.\nAinoastaan juuri vastapäätä olevien amfiteatterien kohdalla katse\npääsee taustaan tunkeutumaan, mutta perspektiivin lyhennys vaikuttaa\nniin erinomaisena ja uskomattomana, että on mahdoton saada käsitystä\nsen laajuudesta. Polvekkeihin liittyy lukemattomia irtaantuneita\nröykkiöitä, giganttisia patsaita, jotka kuitenkin vastakkaisen seinämän\näärettömän ainepaljouden vuoksi vaipuvat aivan mitättömiksi. Ainoastaan\noman rannan lähimmät pylväät tekevät melkein yhtä mahtavan vaikutuksen\nkuin sekin, niiden muotojen kauneus, suurenmoisuus ja moninainen\nrikkinäisyys saattaa häpeään kaunopuheliaimmankin kuvauksen.»\n\nKanjonin seinämät eivät kuitenkaan suistu syvyyteen aivan yhtämittaa.\nAinoastaan muutamat yksinäiset, kauas esiin pistävät polvekkeet\nkohoavat yhtenä seinänä 1500—1800 m syvästä kuilusta. Yleensä äyräässä\nensin on 600—900 metriä korkea seinämä ja tämän juurella verraten\ntasainen, vaikka siltä kylläkin ryhmyinen pengermä, ja vasta tähän\npengermään on sisempi, paljon ahtaampi kuilu uurrettu. Pengermä\nilmaisee seisausta kanjonin muodostuksessa.\n\nTämän valtavan, sangen tasaiseen ylänköön uurretun jokilaakson\nihmeelliset ilmiöt voidaan selittää vain yhdellä tavalla: se on\nvetevän, vuolaan, paljon kiviä ja hietaa kuljettaneen, kosteiselta\nsateiselta ylängöltä tulleen ja kuivan vedettömän pöytämän poikki\njuosseen joen työtä. Semmoiset ovat olot nykyään, mutta niiden on\ntäytynyt olla samanlaiset koko sen ajan, jonka kuluessa kanjoni on\nmuodostunut, sillä muutoin laskisi kanjoniin kummaltakin puolelta syviä\nsyrjälaaksoja. Todenteolla niitä on vain pari kolme melkoisempaa;\nmeidän täytyy sen vuoksi otaksua, että kanjonin syventyminen on\ntapahtunut jotenkin samanlaisissa oloissa kuin nykyään vallitsevat\novat. Dutton on osoittanut, että kanjonin muodostuminen alkoi\ntertiäärikauden viimeisellä ajanjaksolla, plioseeniajalla, jolloin\nilmanala oli kuivaa, samoin kuin nykyisinkin; mutta plioseeniajan\nja nykyajan välillä oli jääkausi, joka Coloradonkin alueella oli\nsekä plioseeniaikaa että nykyaikaa kosteampi, vaikk'ei siellä\nsaanutkaan jäävirtoja aikaan. Näyttää siltä, kuin olisivat jääkaudella\nsyntyneet ne sivukanjonien luonnokset, joita on korkealla äyräitten\npäällä ja joissa ilmeisestikin on ollut vettä verraten vähän aikaa.\nColoradokanjonin muodostushistoria on kaikkein suurenmoisin esimerkki\nvuolaan joen uurtavasta vaikutuksesta kuivalla ylätasangolla. Samalla\nse vakuuttavasti todistaa geologisten aikakausien suunnatonta pituutta,\nsillä epäilemättä joki on tarvinnut työhönsä miljoonia vuosia, vaikka\nse onkin sen suorittanut maan kehityshistorian uusimmalla ajalla.\n\nKalliovuorien ja Sierra Nevadan välinen suuri syvänne on kuivan\nilmastonsa vuoksi erinomaisen hyvin säilyttänyt entisten geologisten\naikakausien muistot, ja tuskinpa missään muualla maailmassa\nluonnonhistorian kirja on ollut niin selkosen selälleen aukaistuna\ntutkijalle kuin siellä. Tällä Amerikan geologian klassillisella\ntyömaalla onkin nykyinen etevä tutkijapolvi saanut varsinaisen\nkouluutuksensa ja sinne on moni ulkomaalainenkin oppinut suunnannut\nkulkunsa saadakseen välittömämmin tutustua luonnon syviin syntyihin.\nJotkut eurooppalaisetkin tutkijat ovat kantaneet kortensa Yhdysvaltain\nsisällisen rakenteen ja luonnonilmiöiden valaisemiseksi, mutta tämä\napu on vähäpätöinen siihen suurenmoiseen työhön verraten, jonka\namerikkalaiset itse, sekä yksityiset että varsinkin valtion laitokset,\novat suorittaneet.\n\n\n\n\nCanada.\n\n\nPohjois-Amerikan pohjoinen puolisko oli turkiskaupan kautta tullut\npääpiirtein tunnetuksi Jäämerta myöden jo ennen yhdeksännentoista\nvuosisadan alkua, mutta vielä oli suunnattoman paljon jäänyt\ntutkimattakin. Vaikka Jäämeri olikin saavutettu, oli sen rantaviiva\nkuitenkin vielä aivan tuntematon. Suurimmat sisämaan joista oli tosin\nvakoiltu mereen saakka, järvet nähty, mutta ei edes yleispiirteisen\nkartan laatiminen näistä monimutkaisista järvi- ja jokivesistöistä\nollut vielä mahdollista.\n\nYhdeksännelläkintoista vuosisadalla tutkittiin, omituista kyllä,\nensiksi maan karuin ja kylmin osa, Jäämeren ranta. Tällä kerralla se ei\nollut turkiskauppiaiden ansio, vaan johtui siitä, että luoteisväylää\nyhdeksännentoista vuosisadan alkupuoliskolla alettiin etsiä maan poikki\nkulkevilla retkillä. Moiselle retkelle lähti v. 1819 luoteisväylän\nkuuluin tutkija, englantilainen kapteeni John Franklin.\n\n\n\n\nJohn Franklinin retki Jäämeren rannalle.\n\n\nFranklin alkoi matkansa Yorkin asemalta, Hudsonin lahden rannalta, ja\nkulki maan poikki Cumberland Houseen, josta matkaa tammikuun pakkasilla\njatkettiin lumikengillä, ensin Athabasca järven rannalle ja sieltä\nProvidence asemalle Suurelle Orjajärvelle. Vähillä varustuksilla\nkuljettiin sieltä yhä edelleen, kunnes riistan vähyyden vuoksi täytyi\nasettua talvileiriin ja lähettää mies takaisin Athabasca järvelle\nsaakka ruokatavaroita ja ampumatarpeita hakemaan. Tämän matkan suoritti\nypö yksin Back niminen nuori meriupseeri ilman muuta suojaa kuin peitto\nja hirven vuota, vaikka pakkasta oli toisinaan -50°.\n\nHeinäkuun lopulla retkikunta, johon kuului kolmisenkymmentä\nhenkeä, saavutti Jäämeren Kuparikaivosjoen suulla. Huolimatta\nvarustusten niukkuudesta, riistansaannin epävarmuudesta ja miestensä\nvastahakoisuudesta Franklin lähti kanooteilla tutkimaan Jäämeren rantaa\nitää kohti ja jatkoi matkaa elokuun lopulle saakka, kunnes kanootit\nolivat melkein hajallaan ja ainoastaan kahden päivän eväät jäljellä.\nRetkikunta lähti sitten nousemaan sisämaahan pientä jokea, joka laskee\nBathurst vuonoon, mutta se oli niin koskinen, että piankin täytyi\nnousta maata kulkemaan, vaikka eväitä oli vain yhdeksi päiväksi.\n\n\n\nNälän hirmut pohjan perillä.\n\n\nSyyskuun 4:ntenä täytyi myrskyn vuoksi viettää kolme päivää leirissä,\nilman tulta tai ruokaa. Näillä karuilla mailla, Barren Grounds, ei\nnimittäin ole puun kasvua muuta kuin jokien rannoilla, retkikunta taas\noli Hood-joen jättänyt pyrkiäkseen vedenjakajan poikki Kuparikaivosjoen\nlaaksoon, jota se oli menomatkallakin kulkenut. Kolmen päivän paaston\njälkeen täytyi polttaa toinen pikkukanooteista, joita kuljetettiin\nmukana jokien ylimenoa varten, ja syödä vihoviimeinen eväs. Soisen\nja aivan aution seudun kautta lähdettiin sitten edelleen rämpimään.\nRiistaa ei ollut minkäänlaista, lunta oli jalan verran, joet olivat\näsken jäätyneet, jää oli pettävää. Nopeaan uupuivat miesten voimat,\nsillä ravintoa ei ollut muuta kuin jäkäliä ja susien hylkäämiä\nluita. Silloin tällöin saatiin ammutuksi joku joukostaan eksynyt\nriekko tai löydettiin kourallinen marjoja. Vihdoin retkikunta saapui\nKuparikaivosjoelle, yhden miehen tällä vaivalloisella taipaleella\nmenetettyään. Joen poikki ei päästy millään neuvolla ja turhissa\nyrityksissä menetettiin kahdeksan päivää. Franklin kuitenkin lopulta\nsai pajunkuorista ja telttavaatteesta kyhätyksi venhon, jolla päästiin\ntoiselle rannalle. Luutnantti Back ja kaksi vankinta miestä lähetettiin\nsitten edellä Enterprise asemalle, joka oli menomatkalla perustettu,\njos sinne ehkä olisi saapunut apua; muu joukko majoittui erääseen\npaikkaan, jossa oli verraten runsaasti polttopuita ja jäkäliä,\nsillä pari miestä oli jo jäkäläin ja paistetun nahkan syönnistä\nkuolemaisillaan ja muut olivat aivan näännyksissään. Franklinin itsensä\nlähdettyä muutamain miesten keralla eteenpäin yksi leiriin jääneistä\nmiehistä murhasi luutnantti Hoodin ja kolme muuta miestä ja olisi\nraivotyötään jatkanut, ellei häntä olisi ammuttu. Ainoastaan pari\nmiestä jäi leiriin eloon, ja nämä päättivät lähteä muiden perässä\nyrittämään. Enterprise asemalla he tapasivatkin Franklinin miehineen,\nmutta siellä oli yhtä tyhjää ruokatavaroista, ja Providence asemalle,\njonne Back oli lähtenyt, oli parin viikon matka. Retkikunta olisi\njoutunut säälimättömän nälkäkuoleman saaliiksi, ellei Back olisi\nsattunut matkalla tapaamaan erästä ystävällistä intiaaniheimoa, jolla\nsattumalta oli runsaasti ruokatavaroita. Tämän heimon päällikköä,\nAkiatshoa, Franklin tovereineen sai kiittää pelastuksestaan. Kaksi\nheistä ennätti kuitenkin asemalla kuolla nälkään, ennenkuin apu saapui.\nFranklinin retki herätti suurta huomiota, mutta kieltämättä sen johtaja\nmenetteli moitittavasti, kun hän niin riittämättömästi varustettuna\nlähti Jäämeren rantaa kartoittamaan.\n\nV. 1825 Franklin johti toista retkeä samoille rannoille. Matka kävi nyt\nCanadan suurilta järviltä Red Kiverille, sieltä poikki maisin Suurelle\nKarhujärvelle ja Mackenzie jokea sen suuhun. Suurelle Karhujärvelle\nperustettiin talviasema, jolla suoritettiin tärkeitä magneettisia\nhavainneita. Kun vielä järvi oli kartoitettu, niin laski Franklin\nMackenzien suuhun. Siellä hän jakoi retkikunnan kahtia. Itse hän tutki\nrannikon länttä kohti, saavuttaen 148°51' läntistä pituutta, tapaamatta\nkuitenkaan laivalla kulkevaa apuretkikuntaa, joka Behringin salmesta\ntullen oli saavuttanut Point Barrowin, mutta sitten jääesteiden vuoksi\npalannut takaisin. Toinen osasto kulki itää kohti, ja se pääsi melkein\nKuparikaivosjoen suuhun saakka löytäen salmen, joka erottaa Amerikan\nmanteren Wollaston maasta, ynnä nähden sen takana olevan maan. Suuri\nhylätty eskimoleiri nähtiin tällä matkalla. Tavattiin kuitenkin\nvaeltavia eskimo-joukkoja, jotka yleensä olivat ystävällisiä.\n\n\n\nBackin retki.\n\n\nV. 1833 kapteeni Yrjö Back, Franklinin uskollinen seuralainen matkusti\nWinnipeg järveltä Suurelle Orjajärvelle ja sieltä Suurta Kalajokea\nJäämereen. Tätä suurta jokea, jota myös sanotaan Backin joeksi, ei\nsiihen saakka ollut kukaan valkoinen nähnyt, ainoastaan intiaanien\nkertomuksista tiedettiin, että semmoinen oli olemassa. Joki oli\ntäynnään louhisia koskia ja putouksia ja suvannot taas monessa\npaikassa levisivät suuriksi, jään ainiaan peittämiksi järviksi. Back\noikeastaan oli lähetetty viemään apua Rossin retkikunnalle, joka oli\nmagneettisella navalla, mutta kun Ross ennätti palata, ennenkuin Back\nlähteä, ei hän kulkenut edemmäksi Suuren Kalajoen suistamoa. Sen\nedustalla hän kaukana merellä näki maan, joka nimitettiin Kuningas\nWilliamin maaksi.\n\n\n\n\nDeasen ja Simpsonin retket.\n\n\nV. 1836 Hudson-lahden komppania lähetti P.W. Deasen ja Thomas Simpsonin\njatkamaan Jäämeren rantain tutkimista, ja tämä retkikunta saavutti\nlukemattomista vaikeuksista huolimatta suurenmoisia tuloksia. Matka\npiti tunnettuja reittejä Mackenzien suuhun, edelleen Franklinin\ntutkimaa rannikkoa länteen päin ja sitten kolmattasataa kilometriä\nedelleen Point Barrowiin saakka, josta alkaen rantavedet Behringin\nsalmeen saakka olivat kartoitetut. Retkikunta palasi sitten Suuren\nKarhujärven rannalle ja vietti siellä talvea, kunnes joet jälleen\naukenivat ja voitiin työtä jatkaa. Seuraavana kesänä laskettiin erästä\nsyrjäjokea Kuparikaivosjokeen ja edelleen Jäämereen ja tutkittiin\nrannikkoa kauas länteen, kunnes salmen takaa nähtiin pohjoisessa uusi\nmaa, joka sai nimeksi Viktoria maa. Tämän jälkeen palattiin jälleen\ntalvea viettämään Suuren Karhujärven koilliskolkkaan rakennetulle\nasemalle, jossa kalastaen ja metsästäen tultiin sangen hyvin toimeen.\nKesällä 1839 päästiin niin varhain liikkeelle, että jo elokuun\npuolivälissä oltiin Suuren Kalajoen suussa, jonka Back oli tutkinut.\nVielä siitäkin eteenpäin Simpson tunkeutui, kääntyen takaisin vasta\nBoothia Felix niemimaan tyvestä ja paluumatkalla tutkien Kuningas\nWilliamin maan etelärannan, jossa huomattiin olevan paljon peuroja,\nnapahärkiä ja autioita eskimokyliä. Tässä samassa maassa Franklinin\nretkikunta siitä huolimatta yhdeksän vuotta myöhemmin kuoli kamalan\nnälkäkuoleman.\n\nDeasen ja Simpsonin veneretkien kautta olivat Pohjois-Amerikan\npohjoisrannikon tunnetut kohdat yhdistetyt yhtenäiseksi rajaviivaksi\nBehringin salmesta Boothia felix niemimaan tyveen saakka.\n\nV. 1846 tri John Rae matkusti Hudson-lahdesta Melville niemimaan\nkannaksen poikki ja tutki tämän niemimaan länsirannan ja\nBoothia-niemimaan itärannan, eikä tämän retken jälkeen Pohjois-Amerikan\npohjoisrannasta ollut muuta tuntematonta osaa kuin pieni kappale\nBoothia Felixin luoteiskolkkaa. Rae eli melkein yksinomaan veden\nja maan riistasta, ja sen vuoksi hän saattoi tehdä sangen vaikeita\nretkiä vähillä varustuksillaan. Hän jatkoi tutkimuksiaan mannermaalta\nsaaristoonkin ja oli ensimmäinen, joka sai vihiä Franklinin viimeisen\nretken surkeasta kohtalosta.\n\nMyöhempinä aikoina ovat varsinkin lähetyssaarnaajat jatkaneet Jäämeren\nrannikon, samoin kuin mannermaan koko pohjoisreunankin tutkimista.\n\n\n\n\nKarut maat.\n\n\nHudson lahden länsipuolella olevien karujen maitten, Barren\nGrounds'ien, tunteminen oli kaikista näistä retkistä huolimatta\nvielä sangen vaillinainen. Nämä seudut ovat verrattavat Siperian\ntundroihin. Metsää ei ole muuta kuin jokien laaksoissa, muualla maa\non paljasta silmän siintämättömiin, täynnään jokia ja järviä, tuulien\nja lumimyrskyjen temmellyskenttiä. Talvella on kaikki elotonta, mutta\nlyhyen kesän kuluessa luonto täälläkin hymyilee, samoin kuin Lapissakin.\n\nV. 1893 lähti Joseph Burr Tyrrell Canadan geologisen toimiston\npuolesta näille seuduille. Hän tutki Telzoa joen, josta elokuussa\ntultiin laajalle jäätyneelle järvelle, jonka päätettiin olevan\nSamuel Hearnen sata vuotta aikaisemmin löytämä Dubawnt järvi.\nSen kolkoilla rannoilla hyökkäsi lauma tavattoman suuria susia\nretkikunnan kimppuun, rohkeudellaan todistaen maan köyhyyttä. Kun oli\njärvestä erottu, tavattiin ensimmäiset eskimot. He olivat järjestään\nystävällistä kansaa, vaikka intiaanit olivat pelotelleet, että he\nolivat ihmissyöjiä. Telzoa on sangen tyypillinen canadalainen joki,\nvuorotellen järviä ja jokimatkoja, se kun ei vielä ole ennättänyt\nitselleen kuluttaa varsinaista uomaa jääkauden tasaamaan kalliopintaan.\nSyyskuun alussa saavuttiin suurelle Baker-järvelle, josta vesi juoksee\nChesterfield vuonoon, Hudson-lahden pitkään syrjälahteen. Telzoa-maassa\noli runsaasti napahärkiä, jonka vuoksi moni urheilija on sinne\nsittemmin löytänyt. Suuria vaaroja kokien Tyrrell sitten jatkoi matkaa\nHudson lahden rantaa lähimmälle asemalle. Hänen retkensä arvokkain\nsaavutus oli »Karujen maiden» geologisen rakenteen selvittäminen.\n\n\n\nLabrador.\n\n\nSitkeimmin Pohjois-Amerikan maista on Labrador tuntemattomuuttaan\npuolustanut. Vielä joku vuosikymmen takaperin sen sisäosat olivat\nkartoilla aivan valkoiset, vaikka rannat ovat olleet jo ammoin\ntunnetut. Vähitellen on laajoihin valkoisiin sisämaan aloihin\nilmestynyt jokia ja järviä, jotka muodostavat samanlaisia vesistöjä\nkuin Hudson lahden länsipuolellakin. Labradorin sisäosat ovat verraten\nkorkeata ylänköä, ja sen vuoksi on niiden ilmasto maantieteelliseen\nasemaan verraten tavattoman kolkkoa. Ne ovat samanlaista kalliotasankoa\nkuin Suomenkin sisäosat, paremmin kuitenkin verrattavat Lappiin kuin\nmeidän maamme lauhkeaan järviylänköön. Ei ainoastaan ilmasto ole\nkolkompi, vaan maanlaadut karummat, lietemaita kun tuskin on ensinkään\nja moreenisoraa kalliopohjan päällä niukasti.\n\nTurkiskomppaniat perustivat viime vuosisadan ensimmäisellä\nneljänneksellä kauppa-asemiaan Labradorinkin sisäosiin. Joku matka maan\npoikkikin tehtiin. Hamilton joen 100 metriä korkea suurenmoinen köngäs\nlöydettiin v. 1839. V. 1861 eräs retkikunta nousi Laurentin lahteen\nlaskevaa Moisie jokea järviylängölle saakka, käyttäen muinoin mahtavain\nmontagnais-intiaanien vanhoja venereittejä ja taivallusteitä. Sisämaan\nintiaanit olivat silloin vielä pakanoita. He elivät mitä suurimmassa\npuutteessa, toisin ajoin viikkokausia syöden vain koivunnuppuvelliä ja\njäkäliä, sekä nälänhädän korkeimmillaan ollessa toisiaankin. Samalla\nvuosikymmenellä katolilaiset lähetyssaarnaajat tutkivat Hamilton joen\nmolemmat lähdehaarat ja etelärinteenkin jokilatvoja.\n\nJälkeen v:n 1857 on Canadan geologinen virasto lähettänyt Labradorin\nsisäosiin useita retkikuntia, joista tärkein oli A.P. Low'in johtama.\nLow tutki 1892—95 East Mainin, joka laskee James lahteen, Manicuaganin,\njonka veden Laurentin lahti saa, Hamilton joen ja Koksoakin, joka\njuoksee pohjoiseen Ungava lahteen. Jo kymmenkunta vuotta aikaisemmin\nhän oli käynyt Mistassini järvellä, joka on niemimaan tyvessä ja\nsuurin Labradorin järvistä, sekä tutkinut Hudsonlahden ja James lahden\nitäpuolisen rannikon. Lowin retkien kautta tuli enemmän kuin toinen\npuoli Labradorin koko alueesta osapuilleen kartoitetuksi. Ainoastaan\npohjoinen niemeke, Hudson ja Ungava lahtien välinen maa, jäi vielä\nkokonaan tuntemattomaksi, mutta tämänkin niemimaan tärkeimmät vesistöt\non nykyisin kartoitettu.\n\nLow huomasi Labradorin karujen sisäosien olevan niin täynnään matalia\njärviä ja jokia, jotka eivät vielä ole ennättäneet uomaansa syventää,\nettä hänen mielestään oli mahdollista matkustaa niemimaan poikki\nveneellä vaikka mihin suuntaan, tarvitsematta koskaan taivaltaa\nseitsemää tai kahdeksaa kilometriä pidempää matkaa vesistöstä toiseen\npäästäkseen.\n\nLabrador on jääkauden paljastama ja muotoilema, samoinkuin Hudson\nlahden läntisetkin alueet, ja maajäätikön napa on ollut sen sisäosissa,\njonka vuoksi sieltä on kulkenut rapautuneita kivennäisaineita\nvain ulospäin joka suunnalle, eikä ole mistään tullut korvausta.\n[Pohjois-Amerikassa on ollut kolme tämmöistä keskustaa, Labradorin\nkeskusta, Keewatinin keskusta Hudsonlahden länsipuolella, Barren\nGroundsien muodostaja, ynnä kordilleeri-keskusta British Columbiassa.]\nNiemimaan intiaanit kuuluvat algonkin ryhmään, heidän lukunsa tuskin on\n3,500 suurempi. Labradorin pohjoisosissa asuu eskimoita.\n\n\n\n\nNewfoundland.\n\nVielä omituisempaa on, että Newfoundlandinkin sisäosat vasta viime\nvuosisadalla tulivat tunnetuiksi.\n\nEnsimmäinen matka saarimaan poikki tehtiin v. 1822. Cormack niminen\nskotlantilainen kulki silloin itärannalta Trinity Baysta länsirannan St\nGeorge's Bayhin vain yksi micmac-intiaani seuranaan. Noustuaan sille\nkorkealle metsäiselle harjanteelle, joka erottaa rannan sisämaasta,\nCormack näki edessään laajan aromaan, ikäänkuin rannattoman puistomaan,\njonka pintaan lukemattomat peuralaumat olivat polkujaan tallanneet.\nJokia mutkaili, järviä kimalleli tässä rauhallisessa näköalassa, siellä\ntäällä kohosi ilmaan omituisia yksinäisiä vuorenhuippuja. Cormack\nvietti kuukauden näillä niittymailla, sitten nousi vuoristoon, joka\ntäyttää saaren länsiosan. Pari kuukautta kesti matkaa saaren poikki ja\nriistaa oli niin runsaasti, se niin vähän karttoi ihmistä, että Cormack\ntoverinsa keralla eli kokonaan riistasta.\n\nV. 1828 Cormack johti retkikuntaa Punaintiaanien järvelle, jonka\nrannoilla huhun mukaan vielä piti asua bethuk-intiaaneja. Mutta\nvain jälkiä tavattiin tästä sukupuuttoon hävitetystä kansasta, muun\nmuassa moniakymmeniä kilometrejä pitkiä aitauksia, joilla peuroja\neli karibuita, jolla nimellä Amerikan peura on tunnettu, oli ajettu\nsopiviin tappopaikkoihin.\n\nBethukit eli beothikit olivat ennen muinoin hyvin lukuisa kansa, asuen\netupäässä merenrannalla samoin kuin Labradorin montagnaisitkin, heidän\nläheiset heimolaisensa. Valkoiset kalastajat, jotka Amerikan löydön\njälkeen alkoivat pyyntinsä Newfoundlandin rannikolla, surmasivat heidät\narmotta, säästämättä naisia ja lapsiakaan. Bethukit pakenivat silloin\nsaaren sisäosiin suuriin erämaihin, joissa oli runsaasti riistaa ja\nkalaiset järvet ja joet. Valkoiset armotta ampuivat jokaisen, jonka\nnäkivät. Kaksisataa vuotta tätä onnetonta kansaa vainottiin, kunnes\nsiirtokunnan englantilaiset valveutuivat ja alkoivat heitä sääliä.\nMutta ei millään keinolla heitä enää saatu rupeamaan valkoisten kanssa\nyhteyteen, vaikka nälkä ja taudit nopeaan vähensivät heidän lukuaan.\n1819 saatiin eräs bethuk-nainen kiinni ja häntä kohdeltiin niin\nystävällisesti kuin suinkin. Hänelle opetettiin englannin kieltä, jonka\njälkeen koetettiin hänen avullaan päästä yhteyteen muitten bethukien\nkanssa, mutta sitä ennen hän kuoli keuhkotautiin.\n\n\n\n\nAlaska.\n\n\nYukonia tutki vv. 1842—43 venäläinen luutnantti Zagoskin, joka sitä\nnousi aina Tananaan saakka. 1860-luvulla kuljettiin tämän mahtavan\njoen laaksoa laajalti haettaessa reittiä venäläis-amerikkalaista\nsähkölennätyslinjaa varten. Johdon rakentaminen jätettiin kuitenkin\nsikseen, kun Atlantin kaabeli laskettiin ja menestyi hyvin. V. 1869\nnousi Yukonia ensimmäinen kauppahöyry. 1880-luvulla Frederick Schwatka\nkulki Alaskan etelärannalta Chilkoot solan poikki Yukonin laaksoon.\nMuita reittejä kulkivat jo siksi varhain kullanetsijät.\n\n1890-luvulla löydettiin Klondikesta runsaasti kultaa ja hurja\nkultaryntäys oli siitä seurauksena. Tämä syrjäinen maa tuli äkkiä\nsuuremmoisen liikkeen keskustaksi ja kaikki mahdolliset tiet\nvakoiltiin ja tutkittiin. Mahtavan Yukonin hiljaiseen laaksoon syntyi\nikuisesti jäätyneelle maalle kaupungeita, rautateitä rakennettiin ja\nkullanetsijät tutkivat maata laajalti joka puolella. Niinkuin unelma on\ntämä kulta-aika jälleen päättynyt ja kylmyyden rauha tekee paluutaan\nYukonin laaksoon, mutta kaikiksi ajoiksi se tuli tarkemmin tutkituksi\nkuin olisi muutoin tullut ehkä vuosisataan.\n\nAlaskan kultalöytöjen jälkeen Yhdysvaltain hallitus alkoi joka vuosi\nlähettää maahan geologisia retkikuntia, ja näiden kautta tulivat\nsen suurenmoiset vuoristot paremmin tunnetuiksi. Löydettiin muun\nmuassa Mc Kinley vuori (6239 m), joka, sen mukaan kuin tunnetaan,\non Pohjois-Amerikan korkein. Etelärannikon suurenmoiset vuorijonot\nmahtavine jäävirtoineen oli jo varhaisemmin tutkittu. V. 1897 Savoijin\nprinssi Luigi kiipesi Elias vuorelle, joka suoraan merestä kohoaa 5495\nmetriä. Näissä lumisissa, jäisissä vuorimaissa on vielä paljon työtä\nyritteliäille, rohkeille tiedemiehille.\n\n\n\n\nPohjois-Amerikan intiaanit.\n\n\nValloittava valkoinen siirtolaisuus tapasi Pohjois-Amerikassa\nkansan, joka oli mukautunut harvinaisen eheään yhdyselämään mahtavan\nrikkaan aarnioluonnon kanssa. Intiaanit eivät suinkaan olleet vain\npelättäviä julmia sotilaita, heillä oli myös sangen pitkälle kehittynyt\nrauhallinen käsitepiiri, heillä oli uskonto, joka oli kauniissa\nsopusoinnussa luonnon kanssa, ja koko heidän elämänkäsityksensä kuvasti\nluonnon suuruutta. Siinä oli luonnon puhtautta ja siveyttä, luonnon\nsyvää runoutta. Nämä avut eivät tosin voineet lieventää niitä julmia\nominaisuuksia, joita ainainen olemisen taistelu kehitti, eivätkä avata\nsemmoisia näköaloja, jotka olisivat johtaneet korkeampaan kulttuuriin,\nmutta siitä huolimatta ne olivat henkisiä arvoja, joilla on vielä\nluonnonintiaanin lakattua olemastakin paikkansa ihmisyyden henkisten\nsaavutusten kunniatemppelissä. Se intiaani-ihanne, jonka tapaamme\nkuvattuna Cooperin ja muiden romaaneissa, ei ole mielikuvituksen tuote,\nsillä on ollut todellisuudessa vastineensa, vaikkapa se ei olisikaan\nollut yhtä täydellisenä yksiin yksilöihin kohdistettuna.\n\nValkoinen asutus hävitti luonnon ja samalla myös turmeli nämä\nluonnonlapset. Väkijuomat, paheet, uudet aseet, uudet taudit alkoivat\nriuduttaa intiaanikansaa sielläkin, missä se vuosisatoja taistellen\npuolusti itsenäisyyttään. Uusi voimallisempi kyky käyttää asutuksen\nhyväksi luonnon etuja oli jo itsessäänkin säälimätön kuolemantuomio\nalkuperäisemmän talouden edustajille, mikäli nämä eivät kyenneet\nmukautumaan uusiin edellytyksiin. Tätä mukautuvaisuutta on verraten\nharvoilla intiaaniheimoilla ollut, enimmäkseen ne ovat riutuneet\nja rappeutuneet, vähitellen olemattomiin kadonneet, vaikkapa\nhyväntahtoinen esivalta olisikin koettanut niitä suojella tältä olojen\nkuolemantuomiolta.\n\nIntiaanit huomasivat jo varhain, mikä heidän kohtalokseen tulisi,\nja sen vuoksi he jo Uuden Englannin nuoruuden aikoina yrittivät\nasevoimalla torjua tätä vaaraa. He saavuttivatkin ajoittain menestystä,\nmutta lopun lopuksi kuitenkin aina valkoiset voittivat ja punaisen\nkansan oli väistyminen melkoinen matka taapäin.\n\nKun valkoiset Uudesta Englannista käsin olivat saapuneet Ohion\nlatvoille ja maanosan brittiläiselle ainekselle olivat avautuneet\nnuo laajat vesireitit aina Kalliovuorille saakka, edistyi valkoisen\nrodun valloitus jättiläisaskelin. Ehtymätön siirtolaistulva alkoi\nvirrata näihin hedelmällisiin maihin. Se kulki samoja reittejä, joita\nintiaanit olivat ikimuistoisista ajoista kulkeneet, ja intiaanien\nvanhojen leirien ja kylien paikoille enimmäkseen syntyivät valkoisten\nensimmäiset kaupungit. Intiaanipolun paikalle syntyi tie, tien paikalle\nrautatie. Kaikki tiedämme, kuinka nopeaan nämä uudet valkoiset\nyhteiskunnat kasvoivat, kuinka nopeaan niiden vaikutuksista intiaanien\nhallitsemat alueet supistuivat. Monta veristä sotaa intiaanit kävivät\nmaittensa ja olemassaolonsa puolesta, viime vuosisadan kuluessa\nvarsinkin siouxit, jotka hallitsivat suuria preerioita, apachit,\ncomanchit y.m. Kaikki nämä sodat päättyivät intiaanien häviöön ja\nheidän täytyi lopulta tyytyä niihin verraten pieniin erikoisalueihin,\njoita heille hallitus erotteli eri osissa maata.\n\nPaljon ovat heidän elintapansa muuttuneet sen jälkeen, sillä vanhat\nelinkeinot eivät riistan kadottua enää elättäneet. Suuri osa\nintiaaneista on ruvennut maanviljelijöiksi, joka elinkeino ei tosin\nollut heille tuntematon eurooppalaisten maahan tullessakaan. Toiset\nheimot ovat edistyneet jotenkin pitkälle sivistyksessä, toiset\nauttamattomasti rappeutuneet. Mutta kieltämättä intiaanit sielläkin,\nmissä ovat kadonneet, ovat jättäneet pysyvät jäljet nykyiseen\namerikkalaisuuteen.\n\nAmerikan nuori tiede on ottanut intiaanien tutkimisen erikoisalakseen\nja jo melko pitkälle sitä kehittänyt. Heidän tapansa, sadat kielensä,\nrunoutensa on koottu ja muinaismuistot huolellisesti tutkittu. Paitsi\nPueblo intiaanien omituisia kalliokaupungeita, joihin jo Coronado\ntutustui retkellään, on Pohjois-Amerikassa paljon muitakin kiinteitä\nmuinaisjäännöksiä, joiden synty on paljon hämärämpi. Yhdysvaltain\nalueella on Kalliovuorien ja Atlantin meren, suurien järvien ja Mexicon\nlahden välillä suunnattoman paljon suuria kumpuja, jotka ovat jo\nhistoriallisella ajalla kadonneen kehityskannan tuotteita. Varsinkin\nOhiossa, Tennesseessä ja Kentuckyssa on näitä kumpuja runsaasti.\n\nViime vuosisadan keskivaiheilla niitä ensiksi alettiin tutkia.\nSen jälkeen niitä on avattu tuhansia. Useat ovat suurenmoisia\nhautakumpuja. Paitsi luurankoja niistä on löydetty paljon vainajan\nmukaan pantuja koristeita, kymmeniätuhansia helmiä, vaski-, hopea- ja\nkultakoristeitakin. Merkillisiä ovat varsinkin meteoriittiraudasta\nvalmistetut esineet, sillä rautaa ei yleensä luultu Amerikassa\ntunnetun ennen eurooppalaisten tuloa. Vielä enemmän näitä kumpuja on\nrakennettu linnoituksina käytettäviksi. Newarkin luona Ohiossa on monta\nneliökilometriä laaja ala valleilla suojattu ja tämän vallineliön\nsisäpuolella on kaikennäköisiä kumpuja, pyöreitä, neliömäisiä,\nepäsäännöllisiä, joita ehkä on käytetty uskonnollisiin tarkoituksiin.\nSuurin kaikista on Cakokian kumpu Illinoisissa, sen korkeus kun on\nkolmekymmentä metriä ja laajuus niin suuri, että kokonainen kylä on sen\nlaella sijansa saanut.\n\nNämä muinaisjäännökset osoittavat, että Pohjois-Amerikan intiaanien\nsivistyskanta luultavasti oli ennen korkeampi kuin eurooppalaisten\nmaahan tullessa. Voisi otaksua, että ne olisivat jonkun sukupuuttoon\nkuolleen rodun luomia, mutta sekään ei ole luultavaa, sillä kaikesta\npäättäen ovat Pohjois-Amerikan alkuasukkaat mannermaan alkuväestöä,\njoka sinne muutti jääkauden jälkiaikoina ja sitten kehittyi aivan\nitsenäisesti ja erillään Vanhan maailman ihmisistä. Amerikan kansain\nalkuperän selville saaminen ja niiden vanhuus on ihmistieteen\nvaikeimpia kysymyksiä. Toiselta puolen niillä on suuria yhteisiä\nrotuominaisuuksia, mutta kielet toiselta puolen ovat niin hajanaiset ja\nosaksi perin pohjin vieraat toisilleen, etteivät ainakaan ne viittaa\nmihinkään suureen yhteiseen juureen.\n\nAmerikan alkuväestön ammoista eristymistä muusta maailmasta\nosoittavat muun muassa viljelyskasvit. Melkein kaikki Vanhan maailman\nviljelyskasvit ovat niin kauan olleet ihmishoidon turvissa, että niiden\nalkumuodot ovat ennättäneet kokonaan kadota. Samoin on Amerikassakin\nasianlaita. Espanjalaisten Uuteen maailmaan saapuessa Amerikan\nalkuasukkaat viljelivät tupakkaa, perunaa, papuja, tomaatteja, maissia,\npuuvillaa y.m., ja useimpien näiden kasvien luonnonvaraiset muodot\novat kadonneet. Samoin kuin vehnästä voidaan tehdä johtopäätöksiä\nVanhan maailman viljelyskasvien ikään nähden, samoin voidaan maissista\npäättää, että se on Uudessa maailmassa ollut kymmeniä vuosisatoja\nihmisen huolenpidon alaisena.\n\nVarmaan nämä kysymykset saavat lisävalaistusta, kun on tutkittu\nenemmän molempien Amerikkain vanhoja rakennuksia ja muistomerkkejä ja\nehkä saatu selvälle ne kuvakirjoitukset, joita amerikkalaisen rodun\nkorkeimmalle kehittyneet edustajat käyttivät.\n\n\n\n\n\nIKUISEN JÄÄN POHJOLA.\n\n\n\n\nSuurien löytöretkien aikakaudella, jopa ennenkuin Hyvän toivon nientä\nja Amerikkaa oli löydettykään, rohkeat purjehtijat käänsivät pienten\nmerikuntoisten alustensa keulat kohti hyistä pohjolaa, purjehtiakseen\nsen kautta idän rikkaihin maihin. Latinalaisten kansain löydettyä\neteläiset Intian väylät jatkoivat pohjoisemmat kansat pohjoisten\nväyläin etsimistä, koska etelän tiet olivat niiltä suljetut. Kerran\ntoisensa jälkeen ne urheasti hyökkäsivät Jäämeren vankkoja varustuksia\nvastaan ja kerta toisensa jälkeen hyinen pohjola karkoitti hyökkääjät\ntakaisin. Kauan varsinkin englantilaiset ja hollantilaiset taistelivat,\nennenkuin vastahakoisesti luopuivat yrittämästä. Mutta kun se vakaumus\nvihdoin oli tullut vallitsevaksi, ettei kaupankululle kelvollista\nluoteisväylää, sen enempää kuin koillisväylääkään, ole olemassa,\nsai ikuisen jään pohjola pitää jonkun vuosisadan salaisuutensa\nhäiritsemättä, sillä Uuden ajan ensimmäisellä vuosisadoilla oli\npurjehtijoilla suuret käytännölliset tehtävät, joiden suorittaminen\nkysyi heidän koko voimansa. Pelkkä tiedonhalu ilman etujen toivoa\nei voinut houkutella heitä pohjoisnavan monenlaisten jääihmeitten\nmaailmaan.\n\nYhdeksännellätoista vuosisadalla kääntyi huomio niihin uudelleen\nja suurenmoisten ponnistusten kautta on useimmat arktisen maailman\nsuurista maantieteellisistä kysymyksistä ratkaistu. Ei tosin ilmestynyt\nuusia suuria käytännöllisiä tehtäviä, jotka olisivat jälleen vetäneet\npuoleensa yrittelijöitä, vaan yhdeksästoista vuosisata on tämän\nsuurtyön suorittanut etupäässä puhtaasta tiedonhalusta ja uupumattoman\ntoimihalun kannustamana. Sitä mukaa kuin tiede kehittyi, kävi yhä\nilmeisemmäksi, että maapallomme suurien luonnonmaantieteellisten\nseikkain käsittämiseksi ja kokonaiskuvan luomiseksi maapallon\nluonnonoloista oli välttämätöntä hankkia tieto siitäkin, mitä perimmän\npohjoisen ja etelän synkkien jäämuurien takana piili. Tämä tieto\nlopulta osoittautui kerrassaan elinehdoksi muutamien tieteiden,\nvarsinkin ilmatieteen ja magnetismin edistykselle. Ja toiset tieteet\novat noista lumi- ja jääerämaista saaneet maan kehityshistoriaan\navaimia, jotka niille ovat avanneet aavistamattomia näköaloja.\nGeologia on saanut epäämättömiä todistuksia niistä suurenmoisista\nilmastollisista muutoksista, joiden alainen maapallomme on miljoonien\nikävuosiensa kuluessa ollut, ja yhdessä fyysillisen maantieteen\nkanssa avaimen jääkauden jättämäin pintamuotojen ymmärtämiseksi,\njoille tuskin rohkeinkaan mielikuvitus olisi muutoin selitystä\nkeksinyt. Ja laajentuneesta tiedosta saa viime sijassa käytännöllinen\nhyötykin osansa, sillä monta käyttämisen arvoista tulolähdettäkin on\nnapatutkimus avannut ja osoittanut elinkeinomahdollisuuksia siellä,\nmissä ei ennen luultu muuta olevan kuin tyhjyyttä ja kuolemaa.\n\n\n\n\nRetkiä Pohjois-Amerikan napasaaristoon.\n\n\nNapatutkimusharrastuksen innokkaimpia henkiin herättäjiä viime\nvuosisadan alussa oli Englannin amiraliteetin sihteeri John Barrow.\nKaunopuheliain sanoin hän huomautti, kuinka juuri meriä vallitsevan\nSuur-Britannian velvollisuus oli ennen muita uhrata voimia ja varoja\nnapaseutujen tieteelliseen tutkimukseen. Samalla hän todisteli sitä,\nettä edellisistä napamatkoista on ollut paljon tieteellistäkin hyötyä.\n\nEnglannin hallitus noudatti tätä kehoitusta ja lähetti kaksi\nretkikuntaa matkaan, luvaten uudelleen 20,000 punnan palkinnon\nsille, joka ensimmäiseksi purjehtisi luoteisväylän, ja 5,000 punnan\nsille, joka ensimmäisenä saavuttaisi 110:nnen läntisen pituusasteen.\nKumpaankin retkikuntaan kuului kaksi laivaa. Toukokuun 3:ntena 1818\nkaikki neljä laivaa Shetlandin saarilta lähtivät päämääriänsä kohti\npyrkimään, toinen retkikunta purjehtiakseen Tyyneen mereen Davisin\nsalmen kautta, toinen pyrkiäkseen samaan päämäärään pohjoisnavan poikki.\n\nJälkimmäisen retkikunnan täytyi palata takaisin jo Huippuvuorien\npohjoispuolelta jäiden runneltua molempia laivoja siihen määrin, että\nne tuskin kykenivät palaamaan. Tämän retkikunnan mukana oli John\nFranklin, joka silloin vielä oli nuori luutnantti.\n\n\n\nJohn Ross Baffinin lahdessa.\n\n\nEnsiksi mainittua retkikuntaa johti kapteeni John Ross, apulaisenaan\nWilliam Edward Parry, joka sitten saavutti suuren maineen arktisena\ntutkijana. Molempine laivoineen hän kulki Grönlannin länsirantaa\npohjoista kohti, mutta tuli lopulta siihen johtopäätökseen, että\nBaffinin lahti todella olikin lahti, ja lähes 77:nnen pohjoisen\nleveysasteen saavutettuaan palasi takaisin. Lounatta kohti\npurjehtiessaan hän kulki Jonesin salmen suitse, jonka kuitenkin jäät\nsulkivat, ja tuli sitten Lancasterin salmeen, purjehtien siihen\nsatakunnan kilometriä. Mutta kun hän oli edessä päin näkevinään\nvuoria, jotka sulkivat salmen — se oli napamaissa tavallinen kangastus\n— päätti hän senkin lahdeksi ja kääntyi takaisin, vaikkapa vesi\nolikin selvä ja hänen upseerinsa olivat toista mieltä. Vaikka hän ei\nkäyttänytkään hyväkseen tätä tilaisuutta, oli hän kuitenkin kulkenut\nBaffinin lahden tarkemmin kuin kukaan ennen häntä. Hän toi ensimmäisen\ntiedon punaisesta lumesta [pieni lumella elävä leväkasvi, _Protococcus\nnivalis_] ja maailman pohjoisimmasta kansasta, Etah-eskimoista,\njotka asuvat lähellä Kap Yorkia, Grönlannin suurella luoteisella\nniemimaalla. Kun näillä eskimoilla ei ole merikelpoisia aluksia,\nelävät he täydellisesti eristettyinä muusta maailmasta, omista\netelämmistä heimolaisistaankin, joista heitä erottaa Melvillen glasieri\nsuunnattoman leveällä rintamallaan. Retkikunta suoritti myös meren\nsyvempien kerroksien lämpötilain mittauksia ja nosti pohjanäytteitä\nsyvemmästä kuin kukaan sitä ennen.\n\n\n\n\nParry Lancasterin salmessa.\n\n\nTuskin oli John Ross matkaltaan palannut ja näkemänsä kertonut,\nennenkuin varustettiin uusi retkikunta löytöjä jatkamaan ja Parry,\nhänen ensimmäinen upseerinsa, nimitettiin tämän retkikunnan johtajaksi.\nSamalla lähetettiin John Franklin, Parryn hyvä ystävä, maaretkelle,\ntunkeutumaan Pohjois-Amerikan kautta Jäämeren rannalle, kuten jo olemme\nkertoneet. Toukokuun 15:nä 1819 Parry lähti retkelleen, Franklin\nviikkoa myöhemmin.\n\nBaffinin lahden yleensä täyttävät ajojäät pitkin pituutta, mutta\nrannoilla, etenkin Grönlannin puolella on avovettä, ja samoin kulkee\nlahden poikki jäälauttain keskitse ikäänkuin kolme salmea, joiden\nkautta laivat voivat kulkea lahden poikki. Disko-saaren kohdalla on\n»Etelävesi», Lancasterin salmen ja Upernivikin välillä »keskivesi» ja\nMelvillen lahdesta Jonesin salmeen jatkuu »pohjoisvesi». Parry purjehti\nrohkeasti keskiveteen molemmilla laivoillaan ja tunkeutui lahden poikki\nLancasterin salmeen, jonka hän saavutti elokuun 1:nä v. 1819.\n\nSalmi oli vapaa jäistä ja täysin purjein hän laski siihen kohti\ntuntemattomia kohtaloita. Edellisen vuoden vuorikangastukset olivat\nkadonneet. Komeata väljää väylää Parry ohjasi länttä kohti, kahden\npuolen tuntemattomia maita ja sinisiä salmia, joissa ei vielä kukaan\nollut aluksella käynyt. Kompassin poikkeuma nopeasti lisääntyi\nsalmessa, kunnes se eräässä kohdassa osoitti pohjoisen asemasta suoraan\netelään. Ja eräässä kohdassa kallisteneula seisoi melkein pystyssä,\npoiketen vain puolentoista astetta luotilangan suunnasta. Matkalla\ntehtiin koko ajan magneettisia havainnoitu ja saatiin täten sarja,\njoka siihen saakka oli ainoa laatuaan ja vei tiedettä suuren askeleen\neteenpäin.\n\n»Hecla» ja »Griper» koettivat tunkeutua Prince Regentin salmeen, mutta\nsen sulkivat jäät. Eteenpäin Lancastnrin salmea sitä vastoin jatkoi\nBarrowin salmi, jossa oli jäätön väylä. Pohjoiseen haarautui niinikään\nuseita salmia, joista Parry nimitti suurimman Wellingtonin kanavaksi.\nInsinöörikapteeni Sabine, retkikunnan astronoomi, löysi eräältä\nsaarelta, joka sai Byam Martinin nimen, eskimoitten entisten asumusten\npohjia, mutta ne olivat jo ammoin olleet autioina. Nyt saaristo oli\naivan asumaton.\n\n\n\n110° L.P.\n\n\nRetkikunnan kuljettua 110:nnen läntisen pituusasteen poikki ilmoitti\nParry väelleen juhlallisesti, että parlamentin lupaama 5,000 punnan\npalkinto oli voitettu. Pitkin matkaa hän nimitteli ne uudet maat,\njoita väylän kummallakin puolella nähtiin, Cornwallisin, Bathurstin,\nMelvillen saaret y.m. Melvillen saaren länsipuolella tuli vihdoin\nvastaan ahtojäitä, ja ne olivat niin vahvat, ettei Parry jaksanut\ntunkeutua niiden läpi. Kaksi viikkoa hän Melvillen saaren eteläpuolella\ntaisteli eteenpäin päästäkseen, mutta kaikki ponnistukset olivat\nturhat. Lopulta hänen täytyi kääntyä maihin talvisatamaa etsimään,\ntalvi kun alkoi tehdä tuloaan sumuineen ja lumimyrskyineen, joissa\nmiehet pyrkivät eksymään, heti kun vähänkään poistuivat laivalta. Eräs\njoukko, joka oli lähtenyt Melvillen saarelle peuroja ja myskihärkiä\nampumaan, löydettiin vasta neljä päivää kateissa oltuaan. Laivalla\nammuttiin tykeillä ja tehtiin leiriin uusia tulia sumun hälvettyä,\nmutta näistä keinoista ei ollut apua, Eksyneet olivat elannokseen\nampuneet lintuja, joita he söivät raakoina.\n\n\n\nTalven vietto.\n\n\nSaadakseen laivansa talvisatamaan Parryn täytyi sahauttaa jäähän uoma,\nvaikka tämä työ oli kovin vaivalloista. Joka yö uoma uudelleen jäätyi\nja oli joka aamu auki hakattava. Neljä kilometriä oli sahattava,\nennenkuin laivat saatiin turvalliseen satamaan, joka paikka vieläkin\non kartoilla »Winter Harbourin» nimellisenä. Lämpömittari osoitti nyt\n-18°C, eikä sulaa vettä enää näkynyt millään suunnalla.\n\nPitkistä ajoista vietti tutkimusretkikunta nyt jälleen ensimmäisen\ntalven ikuisen jään maailmassa. Jäät pitivät laivaa vankinaan kymmenen\nkuukautta. Napayötä kesti 84 päivää, lähes neljännesvuoden siis.\nSuurin pakkanen oli -47°C. Retkikunta oli ajan kokemuksen mukaan mitä\nparhaiten varustettu keripukkia vastaan kuivatuilla vihanneksilla,\nhapankaalilla ja sitruunahapolla, jota paitsi lihatavara oli\nsäilytetty mitä parhaiten, ja leivän asemesta oli mitä huolellisimmin\nkuivattuja jauhoja, niin että kaiken aikaa voitiin leipoa tuoretta\nleipää. Retkikunnan terveydentila olikin koko ajan tyydyttävä. Laivan\nköysistö riisuttiin ja jätettiin ulkoilmaan, koska se kannen alla\nkosteudessa olisi turmeltunut. Kannen päälle rakennettiin öljykankaasta\nkatos, jonka alla miehistö talvella huonolla säällä kilpaili ja\nvoimisteli. Suurin vastus oli jäästä, jota kokoontui kajuuttoihin\nniin paljon, että miesten vuoreista toinen puoli usein oli jäässä,\ntoinen läpimärkä. Ellei sitä joka päivä hakattu pois, kokoontui sitä\nniin paljon, että kerran viikon laiminlyönnin jälkeen oli kajuutoista\npoistettava lähes 5000 kg jäätä. Laivalla toimitettiin joka viikko\nilmestyvää sanomalehteä ja ulkona urheiltiin joka päivä, milloin vain\noli tilaisuutta. Oma teatterikin retkikunnalla oli — sen jäsenet itse\nesiintyjinä.\n\nMyöhemmät retkikunnat ovat noudattaneet samaa ohjelmaa napayön\nmasentavan vaikutuksen voittamiseksi ja sitä vielä kehittäneetkin.\n\n\n\nRekiretkiä.\n\n\nKeväällä laivoilta tehtiin useita rekiretkiä, joilla oli suuri merkitys\nmyöhemmille napamatkustajille, niillä kun ensi kerran koottiin\nkokemuksia tästä kulkutavasta, josta sitten tuli arktisten — ja\nantarktisten — matkustajain tärkein työtapa uusia maita etsittäessä\nikuisen jään maailmassa. Pisimmällä retkellä saavutettiin Melvillen\nsaaren pohjoisranta. Parryn johtama retkikunta ei kuitenkaan\nkuljettanut eväitään reellä, vaan kevyellä kaksipyöräisellä vaunulla.\nKaikkiaan tämä retkikunta kulki 340 kilometriä, keskimäärin 23 km\npäivässä.\n\n\n\nKokokäännös.\n\n\nVasta elokuun 8:ntcna 1820 meri taas oli siksi vapaata jäästä, että\nParry saattoi matkaa jatkaa, mutta edessä oleva salmi, jonka hän\nnimitti Banksin salmeksi, oli niin täynnään vanhaa napameren jäätä,\nettä nytkin oli mahdoton tunkeutua sen läpi. Salmen takaa häämöitii\nmaa, jonka Parry nimitti Banksin maaksi. Hänen täytyi, vaikka oli\nnäin pitkälle päässyt, kääntyä takaisin ja sai hän kiittää erikoista\nonneaan, että paluumatkakin onnistui ja hän vielä saman vuoden\nmarraskuussa saapui takaisin Englantiin. Paluumatkalla hän löysi\nLancasterin salmen suusta eskimosiirtokunnan. Salmen ja Jäämeren\nvälinen suuri saaristo nimitettiin myöhemmin Parryn saaristoksi.\n\nEnglannissa Parryn suurenmoiset löydöt herättivät niin suurta\ninnostusta, että hänelle paikalla uskottiin uuden retken johto.\nMutta Parry, vaikka hän olikin niin oivallisen vesiväylän löytänyt,\noli kuitenkin kokemuksensa nojalla, vakuutettu siitä, ettei sitä\nBanksin salmen pysyvän vanhan ja vahvan merijään vuoksi ollut\nmahdollinen purjehtia paljoakaan kauemmaksi, kuin, hän oli edellisenä\nvuotena purjehtinut. Se hyinen salpa, jonka jäiden haltija on tässä\nluoteisväylän poikki työntänyt, ei tosin ole kuin satakunta kilometriä\nleveä, mutta sitä ei siihen aikaan vielä tiedetty. Ja kapeudestaan\nhuolimattakin se on yhä vieläkin tehokas salpa pidättämään purjehtijat.\n\n\n\nParryn toinen retki.\n\n\nParry päätti tällä kertaa etsiä Tyyneen mereen vievää väylää etelämpää.\nLähdettyään Englannista toukokuussa 1821 hän purjehti Hudsonin salmen\nkautta ja Baffinin maan ohi Repulselahteen, joka on Melvillen niemimaan\nkannassa, toivoen siitä salmen löytävänsä. Mutta se oli »takaperon\nlahti», kuten nimikin osoittaa, eikä salmi, kuten vanhemmat purjehtijat\nolivat otaksuneet. Purjehdittuaan jonkun aikaa edestakaisin myrskyn\najelemana, jäiden ahdistamana, Parry lopulta asettui talvisatamaan\nMelvillen niemimaan kaakkoisrannalle, pyydystellen lähellä olevain\neskimoitten kanssa.\n\n\n\nEskimot.\n\n\nLaivain asetuttua talvimajaan leveydelle 66°10' saapui niiden luo\nhelmikuun 1:nä joukko eskimoita, jotka tekivät leirinsä aivan viereen,\nniin että purjehtijoilla oli hyvä tilaisuus tutustua tämän kansan\ntapoihin.\n\nAlussa eskimot olivat epäluuloisia ja arkoja. Heidän kylässään oli\nkuusi isoa majaa, joissa asui noin 60 ihmistä ja paljon koiria. Majansa\nhe rakensivat niin sukkelaan, etteivät eurooppalaiset edes huomanneet\nniitä, ennenkuin kaikki oli järjestyksessä. Ne olivat kaikki rakennetut\njäästä ja lumesta. Sisään kuljettiin kapeasta käytävästä, joka tuskin\noli metriä korkea. Käytävä johti holvattuun pyöreään huoneeseen,\njonka leveys oli 4 1/2 metriä, korkeus keskeltä 2 m 25. Joka majassa\noli yksi, kaksi tai kolme tämmöistä huonetta, joilla oli yhteinen\nulkokäytävä. Lakeen oli sovitettu pyöreä jäälevy, josta päivänvalo\npääsi majaan. Pari tuntia kului majan rakentamiseen. Majaan tehtiin\nlumesta vuode, joka peitettiin valaanparralla ja kanervilla, nämä\ntaas hylkeen- ja peurannahkoilla. Lamppua varten, jossa aina paloi\nvalkea, tehtiin lumipatsas. Pata riippui seinään pistetystä luusta.\nTämä pieni eskimokunta eli keskenään hyvässä sovussa ja oli kovin\nihmeissään kaikesta, mitä valkoiset heille näyttivät. Naiset ihastuivat\nikihyviksi, kun saivat pieniä peilejä, nappeja ynnä muuta rihkamaa.\n\nEurooppalaisten puolestaan täytyi ihailla sitä kekseliäisyyttä,\njota eskimot olivat osoittaneet tullakseen toimeen tämän tylyn\nluonnon keskellä. He olivat erinomaisia metsästäjiä ja kalastajia.\nPeurat he ajoivat veteen ja tappoivat ne sitten kajaakeistaan.\nPäiväkausia he jääseinän takana istuivat hylkeitten ilmareikäin\nääressä väijymässä, pistääkseen keihäänsä hylkeen turpaan, heti kun\nse kohotti sitä avannostaan. Hylkeen tavoin he ryömivät jäätä pitkin\npäästäkseen ampumamatkan päähän. Kun saalista oli viljalti, söivät he\nmahdottomasti, panematta mitään varastoon. Kuin lapset he elivät vain\npäivästä päivään ja lasten olivat heidän ilonsa ja surunsa. Huhtikuun\nlopulla eskimot lähtivät leiristään etelää kohti.\n\nMyöhemmin retkikunta tapasi toisia eskimoita, jotka kesällä asuivat\nteltoissa, talvella huoneissa. Talvihuoneet oli rakennettu valaan-\nja mursunluista, joiden saumat oli sammalella tukittu. Yläosa oli\nkuitenkin jäästä ja niin läpinäkyvä, että ulkoa näki, mitä sisässä\ntapahtui. Majain ympäristöt olivat ylenmäärin siivottomat. Parryn\nmiehet löysivät luukasoista ihmisenkin luita, joka osoitti näitten\neskimoitten olleen ihmissyöjiä. Vanhoja ja heikkoja kohtaan he olivat\naivan tunnottomat. Kun ruokatavaroita oli runsaasti, annettiin\nnäillekin hiukan, mutta kun niitä oli niukasti, ei vanhoille ja\nvaivaisille annettu mitään. Vaimo tosin hoiti miestään hänen\nsairastuessaan, mutta vain sen vuoksi, että tiesi jäävänsä elättäjättä,\njos hänet menettäisi. Aviopuolisot eivät montakaan päivää surreet\ntoisiaan, kun toinen taikka toinen kuoli. Eräältä köyhältä leskeltä\nnaapurit ryöstivät, mitä hänellä oli, ja jättivät hänet sitten tyhjään\nmajaan. Eukko kuoli nälkään, ennenkuin Parry ennätti lähteä häntä\nauttamaan. Pari vuotta takaperin olivat nämä heimot ankaran nälänhädän\nahdistaessa hyökänneet erään naapuriheimon kimppuun ja tappaneet ja\nsyöneet joka hengen.\n\n\n\nIligliuk.\n\n\nEskimoista oli talvella retkeilijäin huomiota herättänyt varsinkin\nIligliuk niminen nuori nainen hyvän näkönsä ja älynsä kautta. Hän\npiirsi Melvillen niemimaan itä-, pohjois- ja länsirannikosta kartan,\njonka retkikunta sitten huomasi sangen paikkansa pitäväksi. Siitä\nParry sai tiedon Melvillen niemimaan ja Baffinin maan välisestä\nsalmesta, jonka hän myöhemmin laivainsa mukaan nimitti »Furyn ja\nHeclan salmeksi». Heinäkuussa seuraavana vuonna hän lähti tätä salmea\ntutkimaan, mutta se oli niin täynnään jäitä, ettei sen läpi voitu\npurjehtia. Maisin retkeiltiin kuitenkin sen rantaa pitkin, kunnes\nMelvillen niemimaan länsirannan nähtiin kääntyvän etelää kohti, kuten\nIligliuk oli kertonut.\n\nParry luotti niin varmasti siihen, että onni olisi seuraavana vuonna\nsuotuisempi ja että tämä salmi oli luoteisväylän avain, että hän aikoi\nviettää sen suulla toisenkin talven, mutta laivoilla oli terveydentila\nniin huono, että hänen täytyi, vaikka vastahakoisesti, kääntää kokka\nkotia kohti.\n\n\n\nParryn kolmas retki.\n\n\nVähän myöhemmin kuin Parry palasi Franklin seikkailurikkaalta\nretkeltään, ja yhdessä hänen kanssaan Parry suunnitteli uusia yrityksiä\nluoteisväylän edelleen tutkimiseksi. Heidän ehdotuksiensa mukaisesti\nEnglannin amiraliteetti taas lähetti Parryn »Heclalla» ja »Furylla»\nLancasterin salmeen, Fredrik Beecheyn taas Beringin salmeen ja\nmolempain piti pyrkiä eteenpäin, kunnes tapaisivat toisensa. Franklinin\npiti kulkea maisin ja laskea Mackenzieta Jäämereen, tutkia Amerikan\npohjoisrantaa ja sitten liittyä jompaankumpaan näistä retkikunnista.\nJa vielä neljäskin, kapteeni Lyonin johtama retkikunta, lähetettiin\nMelvillen niemimaata tutkimaan.\n\nParry ja Lyon lähtivät matkaan v. 1824, Beechey ja Franklin\nseuraavana vuonna. Elokuussa Lyon saapui Hudsonin lahden suulla\nolevan Southamptonin saaren eteläpäähän, mutta joutui sitten hirveään\nmyrskyyn, josta hän töin tuskin pelastui »Jumalan armon lahteen».\nPohjoista kohti sieltä purjehtiessaan hän joutui uuteen kamalaan\nmyrskyyn, joka runteli hänen kömpelön laivansa niin pahoin, ettei hän\nenää voinut jatkaa matkaa.\n\nParry purjehti laivoillaan Lancasterin salmeen ja poikkesi siitä\nPrince Regentin salmeen, jonka hän oli ensi matkallaan nähnyt, toivoen\nnyt pääsevänsä sitä etelään tai lounaaseen. Mutta epäedullisten\njääsuhteitten vuoksi matka viivästyi niin paljon, että hän syyskuun\n10:ntenä päästessään Prince Regentin salmeen takertuikin tuota pikaa\njäihin ja töin tuskin pääsi Baffinin maan rannalle talvisatamaan.\nTalvella hän tutki tätä maata, jonka länsipäätä sanotaan Cockburnin\nmaaksi, sekä pohjoista että etelää kohti. Seuraavana kesänä olivat\njääolot vieläkin huonommat. Hän koetti tunkeutua salmen länsirantaa\neteläänpäin ja pääsi North Somersetin maan Creswellin lahteen saakka,\nmutta ankarat myrskyt ja ahtojäät runtelivat laivoja niin pahoin, että\n»Fury» oli hylättävä ja sen miehistö otettava »Heclaan».\n\nParry kuljetti kuitenkin »Furysta» kaikki liiat elintarpeet ja\nvaatevarustukset maalle ja talletti ne varta vasten rakentamaansa\nlujaan huoneeseen. Tämä varasto oli erinomainen apu myöhemmille\nretkikunnille ja vielä 33 vuotta myöhemmin saattoi M'Clintockin\njohtama retkikunta, viimeinen, joka lähetettiin Franklinin kadonnutta\nretkikuntaa etsimään, siitä täydentää varustuksiaan. Tämän jälkeen\nParry »Heclalla» palasi kotimaahan, eikä sen koommin palannut\nluoteisväylälle.\n\n\n\nBeechey.\n\n\nBeechey purjehti pienellä aluksellaan Beringin salmeen ja tunkeutui\n»Jääniemeen», johon Franklinin piti saapua häntä vastaan, ja lähetti\nlaivaveneen vielä kauemmas pohjoiseen Barrowin niemeen saakka, joka\non Amerikan luoteisrannikon pohjoisin, mutta siitä jäät pakottivat\nveneen palaamaan takaisin. Franklinin ja Beecheyn äärimmäisten kohtain\nväliin jäi vain 260 kilom. tuntematonta rannikkoa. Vuosikymmen kului,\nennenkuin sekin tuli tunnetuksi.\n\nSuurimmat tulokset oli maaretkikunta saavuttanut, kuten olemme ennen\nkertoneet; Franklinin molemmat venekunnat kartoittivat valtavan\nkappaleen Pohjois-Amerikan Jäämeren rantaa.\n\n\n\nParry yrittää pohjoisnavalle.\n\n\nScoresby niminen valaanpyytäjä, joka edullisten jääsuhteitten\nvallitessa oli päässyt tunkeutumaan hyvin kauas Grönlannin\nitärannikolle, oli kokemuksiensa johdosta tullut siihen käsitykseen,\nettä pohjoisnapaa ympäröi laaja tasainen kiinteä jääkenttä, jota\nolisi helppo kulkea navalle saakka, kunhan päästiin sitä piirittäväin\nahto- ja ajojäiden poikki. Tämä ajatus viehätti suuresti Parrya,\njonka vuoksi hän päätti vielä kerran lähteä ikuisen jään valtakuntaan\nonneaan koettamaan, anastaakseen kauneimman voitonseppeleen, mitä\nsillä oli tarjottavana. Saatuaan amiraliteetilta »Heclan», vanhan\nuskollisen palvelijansa, hän keväällä v. 1827 purjehti Huippuvuorien\nluoteiskulmille, jätti laivansa sinne ja lähti kahdella rekiveneellä\ntunkeutumaan ajojäiden keskitse pohjoisnavalle. Retkikuntaan kuului 28\nhenkeä, muun muassa James Ross, ja sillä oli ruokavaroja 71 päiväksi.\n\nTunkeuduttuaan suurella vaivalla ajojäiden läpi retkikunta saapui\njääkentälle, jolle se veti veneensä, luullen nyt voivansa käyttää,\nniitä rekinä aina matkan määrään saakka. Mutta se toivo osoittautui\npiankin vääräksi. Jääkentän jälkeen tuli eteen sula ja sulan takana\noli uusi jääkenttä ja niin eteenpäin vaihdellen, joten veneitä oli\nkäytettävä vuoroin veneenä ja rekenä. Kulku oli tosin vaaratonta,\nmutta ylen hidasta. Sumu, sade, jään epätasaisuus pidätteli etenemistä\nja joskus täytyi sama matka kulkea viiteenkin kertaan, kun kuormia\ntäytyi pienentää pahalla jäällä. Ensin päästiin kymmenkunta kilometriä\npäivässä napaa lähemmäksi, mutta sitten huomattiin, että jäät\nnopeammin ajautuivat etelää kohti, kuin retkikunta pääsi eteenpäin\npohjoista kohti. Näin ollen täytyi vihdoin kääntyä takaisin, mutta\npohjoisennätys, 82°45', oli kuitenkin tällä retkellä saavutettu. 48\nvuotta kului, ennenkuin kukaan pääsi tätä kuulua napatutkijaa edemmäksi.\n\nParry käytti tällä retkellä ensi kerran rekeä matkan tekoon\nnapaseuduissa. Reestä tuli sitten kaikkien napamatkustajain tärkein\napuneuvo.\n\nEnglannin amiraliteetti jätti Pairyn viimeisen retken jälkeen\nnapatutkimukset joksikin aikaa sikseen, tulokset olivat siksi vähäiset\nkustannuksiin verraten. Turhaan John Ross, joka halusi korjata ensi\nretkensä leväperäisyyden vaikuttamaa huonoa tulosta, koetti taivuttaa\namiraliteettia antamaan hänen uuden kerran onneaan koettaa. Mutta\neräs yksityinen, Felix Booth niminen pohatta, antoi hänelle retkeä\nvarten lähes puolen miljoonaa markkaa ja sen, mitä puuttui, Ross\nsuoritti omista varoistaan. Hän varusti höyryllä kulkevan siipilaivan,\n»Victoryn», joka oli ensimmäinen höyryalus, mitä milloinkaan on\nJäämeren matkoilla käytetty. Mukanaan hänellä oli veljenpoikansa, kuulu\nJames Ross, joka jo Parryn viimeisellä retkellä oli hyvin tutustunut\nJäämeren vaaroihin ja vastuksiin.\n\n\n\n\nJames Ross löytää magneettisen navan.\n\n\nRetkikunta kulki samoja teitä kuin Parry kolmannella matkallaan ja\nlöysi Boothia Felix niemimaan, joka sai »Victoryn» varustajasta,\nnimensä. Salmea, joka erottaa tämän niemimaan North Somerset\nmaasta, hän ei kuitenkaan löytänyt. Höyrykone huomattiin niin\nepäkäytännölliseksi, että se lopulta oli kokonaan poistettava ja\nkuljettava purjehtien. Ensimmäinen talvi oli vietettävä Boothia Felixin\nautioilla rannoilla, jossa talven tultua revontulet valaisivat yön\npimeyttä ja seurustelu eskimoitten kanssa lievensi yksitoikkoisuutta.\nSatama oli kuitenkin jääsuhteiden puolesta niin epäedullinen, että\n»Victory» vasta syyskuussa 1830 pääsi uudelleen liikkeelle, joutuakseen\nkuitenkin jo muutaman tunnin kuluttua niin vaikeihin jäihin, että sen\ntäytyi uudelleen käydä talvitiloille lähelle samaa paikkaa, missä\nse oli edellisenkin talven viettänyt. Talven kuluessa nuorempi Ross\nteki pitkiä rekiretkiä ja sai selville, ettei maa ollut saari, vaan\nniemimaa, joka kapealla kannaksella liittyi Amerikan mantereeseen.\nVielä merkillisempi ja samalla koko retken tärkein tulos oli\nmagneettisen navan löytö. James Ross huomasi, että magneettineula\n70°5' pohj. leveyttä ja 96°46' läntistä pituutta osoitti kohtisuoraan\nalaspäin. Paikka oli Boothian niemimaan lounaisrannalla, suloton autio\nseutu, jonka läheisyydessä ei muuta näkynyt kuin moniaita hylättyjä\neskimomajoja. Löydöstään intomielisenä Ross juhlallisesti otti paikan\nEnglannin omaksi ja kokosi kivistä pyykin, johon hän läkkikoteloon\nsuljettuna kätki sanoman löydöstään. 28 vuotta myöhemmin M'Clintock\nkävi tällä paikalla tapaamatta kuitenkaan enää jälkeäkään Rossin\nkivikasasta, ja v. 1904 norjalainen Amundsen.\n\nElokuun lopulla 1831 »Victory» uudelleen pääsi jäistä, mutta jo\nseuraavana päivänä ne sen taas sulkivat helmaansa. Retkikunnan täytyi\nviettää napamaassa kolmaskin talvi. Ruokatavarat kuitenkin alkoivat\nloppua ja laiva vuotaa niin pahasti, että Rossin täytyi se lopulta\nhylätä ja muuttaa maihin. Se oli ensi kerta, kun vanhan Rossin 42\nvuoden merillä olonsa aikana täytyi laivansa hylätä. Reillä ja veneillä\nretkikunta seuraavana keväänä lähti ylen vaivalloiselle paluumatkalle.\nSe ei kuitenkaan päässyt edemmäksi Cockburnin maata ja Parryn vanhaa\ntalvimajaa; siellä sen täytyi viettää kolmas talvi. Parryn varastoon\npanemat haaksirikkoutuneen »Furyn» ruokavarat nyt pelastivat Rossin\nretkikunnan surkeasta kuolemasta. Rannalle rakennettiin lämmin huone\nja talvi vietettiin siinä verraten mukavasti. Keväällä 1833 retkikunta\nsaapui Lancastcr-salmen suulle, ja siellä Ross tapasi saman laivan,\njolla hän kahdeksan vuotta aikaisemmin oli lähtenyt ensimmäiselle\nnapamatkalleen. Laivalla ei pelastuneita tahdottu tuntea. Heitä oli\njo kauan luultu kuolleiksi, jopa tiedettiin kertoa, missä ja miten he\nmuka olivat tuhoutuneetkin, mutta sitä suurempi oli ilo, kun kuolleiksi\nluullut näin pelastuivat.\n\nRossin retki herätti suurta huomiota, kun hänen tuloksensa tulivat\ntunnetuksi, sekä ilmastolliset havaintosarjat ankarine pakkasineen,\nettä varsinkin magneettiset havainnot, joiden kautta magneettinen\npohjoisnapa oli tullut sijoitetuksi. Retkikunnan maantieteellisetkään\ntulokset eivät olleet vähäiset. James Ross oli rekiretkillään tutkinut\nBoothia Felix niemimaan ja nähnyt sen takana Kuningas Williamin\nmaankin, jonka hän luuli kuuluvan samaan maahan — todellisuudessa se on\nsaari.\n\n\n\n\nJohn Franklinin retkikunnan katoaminen ja etsiminen.\n\n\nSuurista saavutuksistaan huolimatta oli John Rossin retkikunta\nkuitenkin kokonaan epäonnistunut luoteisväylän etsimisessä, jopa\nsiihen määrään, että se oli poikennut aivan väärälle tolallekin.\nMyöhemmin tosin Simpson ja Dease, jatkaessaan Pohjois-Amerikan\npohjoisrannikon kartoittamista siitä, mihin Franklinin veneretkikuntain\ntyö oli päättynyt, totesivat yhtämittaista vesireittiä olevan aina\nBoothia Felix niemimaalle saakka, mutta tämäkään tieto ei enää\nvoinut innostuttaa Englannin amiraliteettia jatkamaan luoteisväylän\nlöytämisyrityksiä, ja lupaamansa suuren palkinnonkin se peruutti,\njott'ei se houkuttelisi yksityisiäkään antautumaan tähän toivottomaksi\nosoittautuneeseen tehtävään.\n\nLoistava löytöretki, jonka James Ross vuosina 1838—1843 teki etelänavan\nseutuihin, herätti kuitenkin uutta mielenkiintoa pohjoisnavankin\ntutkimuksiin ja amiraliteetin vanha sihteeri John Barrow, joka oli\nsaanut päähänsä, että luoteisväylä oli ennen hänen kuolemaansa\nlöydettävä, sai tästä uuden aiheen lempituumansa esittämiseen. 'Parryn\ntutkittua väylät aina Banksin maalle saakka ja Franklinin, Deasen ja\nSimpsonin Amerikan pohjoisrannikon väylät, näyttikin tämä tehtävä\nverraten yksinkertaiselta, jonka vuoksi kahdeksankymmenvuotisen\nBarrowin itsepäisyys tuntui kylläkin aiheutetulta.\n\nRoyal Society, Englannin johtava tieteellinen laitos, taipui tuumaan\nja napamaiden kokeneet matkustajat, Ross, Parry, Sabine ja Franklin,\nkannattivat sitä innostuneesti. Mitenpä olisi muilla jollei heillä\nsaattanut olla käsitystä niistä suunnattomista vaikeuksista, joita\nkapealla tuntemattomalla alueella todella odotti. King oli ainoa,\njoka julkisesti esiintyi Barrowia vastaan, jonka mielestä yrityksen\ntuli olla meriretki. King huomautti, että kymmenestä meriretkestä\nseitsemän oli epäonnistunut ja loput kolme antanut tuloksia, jotka\neivät mitenkään vastanneet kustannuksia maaretkillä saatuihin tuloksiin\nverraten. Amiraliteetti lopulta suostui lähettämään vielä viimeisen\nretkikunnan Amerikan napasaariston suurta kysymystä ratkaisemaan.\n\nRetkikunta varustettiin mitä huolellisimmin. Sille annettiin James\nRossin molemmat laivat, »Erebus» ja »Terror», jotka eteläjäämeren\nmyrskyissä ja jäissä olivat niin loistavasti kuntonsa osoittaneet.\nPurjeiden apuna niissä oli höyrykone ja propelli; höyrykoneilla ei\ntosin ollut muuta kuin 20 hevosvoimaa, mutta jäissä ja epäedullisissa\ntuulioloissa otaksuttiin tästäkin konevoimasta olevan paljon\napua. Elintarpeita varustettiin kolmeksi vuodeksi. Retkikunnalle\nhankittiin täydellisemmät kojeet kuin ainoallekaan aikaisemmalle\nnaparetkikunnalle. Ja tarjokkaiden suuresta luvusta voitiin valita mitä\nparas miehistö, joka oli ennenkin napamerillä purjehtinut. Upseeristo\nkuului Englannin sotalaivaston parhaisiin. Francis Crozier oli ollut\nmukana kaikilla Parryn naparetkillä ja ollut »Terrorin» päällikkönä\nRossin etelänaparetkellä; hän säilytti paikkansa uudella retkellä.\n»Erebuksen» päällikkö James Fitzjames oli kunnostautunut Itä-Aasian\nvesillä, useat toiset upseerit olivat niinikään ottaneet osaa sekä\nmeri- että maaretkiin, joita oli napamaihin tehty. Retkikunnan johto\naiottiin antaa Fitzjamesille, mutta Franklin vaati sitä suuren\nkokemuksensa nojalla itselleen, vaikka jo olikin lähes 60 vuoden\nikäinen. Eikä niin ansiokkaan miehen pyyntöä voitu evätä.\n\n\n\nFranklinin ohjeet.\n\n\nFranklinin ohjeet, jotka hän yhdessä Barrowin kanssa laati, sisälsivät,\nettä hänen niin nopeaan kuin suinkin piti purjehtia Lancasterin ja\nBarrowin salmien kautta Kap Walkeriin saakka (98° länt. pit.) ja sieltä\nkääntyä etelään, jossa Franklin tiesi olevan pitkin Amerikan rantaa\navointa vettä. Parryn kokemuksiin perustaen häntä kehoitettiin, ett'ei\nhän koettaisi Melvillen saaren Kap Dundaasta tunkeutua länteen eikä\nlounaaseen, koska sillä suunnalla näytti olevan vahva pysyvä merijää\nvastassa. Jos voittamattomien vaikeuksien vuoksi olisi mahdotonta\npurjehtia viitoitettua reittiä, tuli retkikunnan Wellingtonin kanavaa,\nDevonin ja Cornwallisin maitten välitse, pyrkiä pohjoiseen, jossa\ntoivottiin olevan sulan napameren. Muutoin retkikunnan johtajalle\nannettiin vapaa toimivalta. Pitkin matkaa hänen tuli heittää mereen\npulloja tai umpinaisia kupariastioita, sulkien niihin tiedon laivan\nasemasta.\n\nToukokuun 18:ntena 1845 olivat molemmat laivat Thamesilla valmiina\nlähtemään. Miehistöä niissä paitsi ylipäällikköä oli 24 upseeria\nja 104 merimiestä. Upseerit oli valittu siten, että niiden kesken\ntutkimusmatkalla kysymykseen tulevat tieteet olivat niin hyvän\nedustettuina, kuin suinkin. Suurilla toiveilla laivat seuraavana\npäivänä nostivat ankkurit ja lähtivät ulapalle.\n\nKuukauden Atlantin poikki luodetta kohti purjehdittuaan retkikunta\ntuli Davisin salmeen ja Baffinin lahteen, käyden maissa Disko saarella\nGrönlannin länsirannalla. Täältä mukana ollut evästyslaiva lähetettiin\ntakaisin ja kaikki käyttivät tilaisuutta lähettääkseen sen keralla\nviimeiset kirjeet kotimaahan. Täältä ei tarvinnut kauaksikaan pohjoista\nkohti purjehtia, ennenkuin taistelu kylmiä pohjoismyrskyjä ja jäävuoria\nvastaan alkoi.\n\nHeinäkuun 22:ntcna eräs valaanpyytäjä tapasi molemmat laivat Melvillen\nlahdessa, jossa niiden miehistö ampui ja suolasi lintuja. Franklin\nvakuutti, että hänellä oli elintarpeita viideksi vuodeksi ja että hän\nhädän tullen tulisi niillä toimeen seitsemänkin. Hän kutsui kapteenin\npäivällisille, mutta valaanpyytäjä tahtoi käyttää hyväkseen hyvää\ntuulta ja kiittäen purjehti edelleen.\n\nNeljä päivää myöhemmin, heinäkuun 26:ntena, tapasi eräs toinen\nvalaanpyytäjä retkikunnan laivat kauempana Melvillen lahden\nlänsipuolella. Ne olivat käyneet vierekkäin matalaan jäävuoreen kiinni\nja etsivät sulaa vettä, jota pääsisivät Lancasterin salmeen. Seitsemän\nretkikunnan upseereista oli tullut veneellä valaanpyytäjän laivaan ja\nmitä iloisimmin toivein puhunut matkastaan sekä pyytänyt valaanpyytäjää\ntulemaan seuraavana päivänä päivälliselle. Tämäkään ei kuitenkaan\nvoinut noudattaa kutsua, tuuli kun oli niin suotuisa ja pitkä kotimatka\nedessä.\n\n\n\nViimeinen viesti.\n\n\nHänen havaintojensa mukaan oli sää siitä eteenkinpäin ollut kolme\nviikkoa sangen suotuisa, niin että Franklinin retkikunta varmaan oli\npäässyt sinä vuonna tunkeutumaan sangen pitkälle.\n\nTämän jälkeen kului kaksi vuotta, ilman että retkikunnasta tuli\nminkäänlaisia tietoja. Kotimaassa ei kuitenkaan oltu siitä\nhuolestuneita, retkikunta oli tietysti kulkenut kauas valaanpyytäjäin\näärimmäistenkin alueiden ulkopuolelle, jonka vuoksi ensimmäisten\ntietojen otaksuttiin paremminkin tulevan Intiasta tai Panamasta\nkuin Grönlannin vesiltä. Toisena vuotena alkoi kuitenkin vallita\nlevottomuutta ja ensimmäinen, joka kehoitti amiraliteettia kiiruumman\nkautta lähettämään apuretkikunnan, oli vanha jäämeren retkeilijä John\nRoss. Tällä oli mielestään Franklinin yksityisistä lausunnoista syytä\nluulla, että hän oli poikennut saamistaan ohjeista. Amiraliteetti\ntiedusteli Parryn, Richardsonin, Sabinen ja James Rossin, etevimpäin\njäämerenkulkijain mieltä, mutta kaikki asettuivat John Rossia vastaan.\nFranklin ei ollut se mies, joka olisi salavihkaa aikonut toimia vastoin\nohjeitaan.\n\nJohn Ross ei kuitenkaan hellittänyt, vaan esitti huolensa Royal\nSocietylle ja Englannin maantieteelliselle seuralle, sanomalehdet\nalkoivat asiasta kirjoittaa, yleisö huolestua yhä enemmän, ja lopulta\namiraliteetti lupasi lähettää apuretkikunnan, ellei ennen vuoden 1847\nloppua tulisi luotettavia tietoja.\n\nVuosi 1847 sai kuluneeksi, viimeisetkin valaanpyytäjät palasivat kotia,\nmutta »Erebuksesta» ja »Terrorista» ei kuulunut mitään. T:ri Rae palasi\nMelvillen niemimaalle ja Boothian lahteen tekemältään retkeltä, mutta\nhänkään ei ollut eskimoilta kuullut hiiskaustakaan molemmista laivoista\neikä valkoisista miehistä. Valaanpyytäjät, joista muuan oli käynyt\nBarrowin salmessa saakka, vakuuttivat vuosien 1846 ja 1847 olleen hyvin\nepäedullisia jäämerenretkiin.\n\n\n\nKadonneita etsimään.\n\n\nAvustusretkikunnan lähetys oli kovin vaikeaa sen vuoksi, ettei ollut\nmitään johtoa siihen, mihin suuntaan se piti lähettää. Amiraliteetti\npäätti pitää kiinni antamistaan ohjeista ja lähettää apuretkikunnan\nKap Walkeriin; sen takaa kadonneita laivoja oli etsittävä. Toiseksi\nse päätti lähettää maaretkikunnan Amerikan pohjoisrannikolle, sillä\nsinne kadonneet arvatenkin olivat pyrkineet, jos he olivat laivansa\nmenettäneet, ja kolmanneksi oli lähetettävä laivoja Beringin salmeen\nFranklinia vastaan, jos hän ehkä, oli päässyt niin kauaksi, ettei häntä\nenää idästä käsin tavotettaisi. Maaretkikunnan piti laskea Mackenzieta\nsen suistamoon, jonne molemmista meriretkikunnista oli lähetettävä\nosastoita vertailemaan saavutettuja tuloksia.\n\nNäin alkoi suurenmoinen avustustyö, jossa miesten parhaat panivat\nalttiiksi terveytensä ja henkensä pelastaakseen tiedon rohkeat\ntienraivaajat ja samalla itse edistääkseen hyisen pohjolan\nmaantieteellisten kysymysten selvittelyä enemmän kuin milloinkaan ennen\ntai jälkeen.\n\nLancasterin salmeen lähtevän retkikunnan johto uskottiin James\nRossille, jonka upseereista ovat mainittavat etenkin M'Clure,\nM'Clintock ja Barnard. Retkikunnan molemmat laivat, »Enterprise» ja\n»Investigator», olivat erinomaisia aluksia ja kooltaan Franklinin\nlaivoja suuremmat. Rahapalkinnoilla amiraliteetti ja Lady Franklin sitä\npaitsi kehoittivat yksityisiä etsimään kadonneita.\n\n\n\nJames Rossin turha retki.\n\n\nOhjeittensa mukaan piti Rossin niin nopeaan kuin suinkin pyrkiä\nBarrowin salmeen ja vasta siellä hänen tuli alkaa etsiminen. Ellei\ntämän salmen pohjois- eikä eteläpuolisista väylistä löydettäisi\nkadonneitten jälkiä, tuli Rossin toisella laivalla kulkea Melvillen\nsaarelle tai Banksin maalle talvea viettämään, kun taas toisen laivan\npiti jäädä North Somerset maan rannalle talveksi. Syksyn ja seuraavan\nkevään kuluessa oli kummastakin laivasta lähetettävä retkikuntia,\nedellisestä talvisatamasta Amerikan rannikolle, jälkimmäisestä North\nSomerset maalle ja Boothia maalle.\n\nRetkikunnan lähtö kuitenkin viivästyi niin paljon, että Ross vasta\nheinäkuun puolivälissä v. 1848 pääsi Grönlannin rannalle Upernivikiin.\nSieltä hän laski edelleen »pohjoisveteen», jota sen pohjoisesta\nasemaata huolimatta on helpoin kulkea Baffinin lahden poikki.\nSäät ja jäät olivat kuitenkin tänä vuonna niin epäedulliset, että hän\nvasta elokuun 20:ntenä pääsi kovalla koillistuulella täysin purjein\ntunkeutumaan ajojäihin, joiden läpi laivat, ankaria iskuja jakaen ja\nvastaanottaen, ehjinä pääsivät.\n\nRoss tutki nyt ensi työkseen Lancasterin lahden suun, otaksuen\nkadonneitten ehkä tulleen sinne valaanpyytäjiä tapaamaan, jos\nehkä olivat laivansa menettäneet, mutta kaikki oli tyhjää, eikä\nedes eskimoita tavattu näillä ylenmäärin kolkoilla rannoilla.\nValaanpyytäjiäkään ei näkynyt, he eivät olleet tänä vuonna päässeet\nBaffinin lahden länsipuolelle ensinkään. Laivoista ammuttiin aina\npuolen tunnin kuluttua tykin laukaus ja sumusäällä lähetettiin ilmaan\nraketteja. Mutta ei ainoatakaan elonmerkkiä näkynyt, ei kuulunut,\nvaikka joka rannan kohta kaukoputkilla tutkittiin.\n\nVuodenaika oli jo kulunut niin pitkälle, ettei ollut mahdollista\ntoteuttaa amiraliteetin ohjetta, jonka vuoksi Ross valitsi\ntalvisatamakseen Leopold-saaren, joka on North Somerset maan\nkoilliskulmassa, Prince Regentin salmen suulla. Sinne hän pitkin matkaa\njättämissään tiedonannoissa kehoitti kadonneita tulemaan. Yhtymäpaikan\nnimi kirjoitettiin korkeihin kallioseiniin, pitkäin merkkiriukujen\njuurelle talletettiin ilmoituksia ja mereen heitettiin metalliastioita,\njoihin suljettiin sama tiedonanto.\n\nRoss laski sitten Wellingtonin kanavaan etsimään, mutta odottamatta\nhänen taakseen ilmestyi laaja jääkenttä, sulkien paluumatkan valittuun\nja ilmoitettuun talvisatamaan ja yhtymäpaikkaan. Hänen täytyi sen\nvuoksi paikalla kääntyä takaisin, sillä jos hänen tiedonantonsa olisi\nopastanut kadonneet Leopold-saareen, eikä laivoja ja apua olisi siellä\nollutkaan, olisivat avun etsijät joutuneet mitä surkeimman tuhon\nomiksi. Ankarat myrskyt ja sumut lisäsivät vaikeuksia ja monta päivää\nkesti pelottavaa taistelua, joka hetki täytyi pelätä, että jompikumpi\nlaiva tuhoutuisi, mutta lopulta etevä johto ja miehistön sitkeys\nvoittivat ja molemmat laivat saapuivat valittuun satamaan, jossa ne\nheti saivat asettua talviteloille, sillä talvi tuli sangen varhain.\n\nKevätpuoleen v. 1849 James Ross teki pitkiä rekiretkiä melkein kautta\nkoko North Somersetin, mutta ei pienintäkään merkkiä hän tavannut\nkadonneista, tullen tästä siihen johtopäätökseen, että Franklin oli\npäässyt kauemmaksi länteen. Siitä huolimatta levitteli hän edelleenkin\ntietoa apuretkikunnasta, pyydystäen muun muassa paljon valkoisia\nnapakettuja ja sitoen niiden kaulaan kuparipannat, joihin kiinnitettiin\ntiedonanto maahan kaivetuista varastoista ja laivan talvimajasta. Ketut\nlaskettiin sitten juoksemaan, toivossa että joku niistit sattuisi\nsaamaan surmansa kadonneitten luodista. Leopold-saarelle rakennettiin\nmaja, johon talletettiin ruokatavaroita ja muita varustuksia.\n\nVuonna 1849 jäät alkoivat liikkua niin myöhään, että Ross vasta\nelokuun 28:ntena suurien ponnistuksien jälkeen, sahattuaan jäähän\nkanavan, pääsi talvisatamastaan lähtemään. Hän pyrki taas Wellingtonin\nsalmeen, mutta erästä laajaa jääkenttää kiertäessään hän takertui\nniin vahvoihin, myrskyn ajelemiin jäihin, ettei päässyt pois, vaan\njäätyi jääkenttään kiinni. Kaikki yritykset päästä irti olivat turhat.\nLaivat ajelehtivat jäiden mukana väkisinkin ulos Baffinin lahteen,\njossa suuret jäävuoret sulkivat tien, niin että laivoissa pelättiin\ntäydellistä haaksirikkoa ajelehtivan jääkentän niihin törmätessä.\nMutta sen sijaan jääkenttä, jonka laajuuden Ross arvosteli 90—97\nneliökilometriksi, yhteentörmäyksessä ikäänkuin näkymättömän voiman\nvaikutuksesta hajosikin lukemattomiksi pieniksi kappaleiksi, niin että\nlaivat täysin purjein saattoivat ohjata sulaan veteen. Vuodenaika\noli kuitenkin jo niin myöhä, ettei enää ollut mahdollista palata\nLancasterin salmeen, ja kun Ross ei tahtonut jäädä Baffininkaan lahteen\ntalveksi, palasi hän kotia.\n\nEnglannissa hänen tyhjin toimin palaamisensa herätti mitä syvintä\npettymystä ja hänen muka toimettomuuttaan arvosteltiin mitä ankarimmin.\nMoni urhea mies on saanut kiittämättömyyttä palkakseen.\n\n\n\nRichardsonin retki.\n\n\nRichardson, joka oli ollut Franklinin toverina hänen molemmilla\nmaaretkillään, oli epäilemättä soveliain mies, mitä amiraliteetti\nsaattoi löytää maaretkikuntaa johtamaan. Apulaisenaan Rae, joka\nperinpohjin tunsi Hudsonin lahden maat, hän lähti kesäkuun puolivälillä\n1848 retkelle. Cumberland Housesta, turkisasemalta, joka oli rakennettu\nWinnipeg-järveen laskevan Saskatshewanin varteen, kuusitoista koettua\nturkismatkustajaa seurassaan. Heinäk. 31:ntenä hän retkikuntansa\netupään keralla pääsi Mackenzien suuhun ja alkoi sieltä etsiskelynsä,\nJäämeren rantaa seuraillen. Rannikolla asui paljon eskimoita, joilta\nRichardson pitkin matkaa tiedusteli, olivatko he kuulleet valkoisista\nmiehistä ja heidän laivoistaan. Mutta kaikkialla eskimot vakuuttivat,\nettei valkoisia ollut viime vuosina näkynyt siellä ensinkään ja ettei\nniin suuria laivoja, kuin näiden piti olla, ollut käynyt siellä\nmilloinkaan.\n\nAlussa venematka edistyi hyvin, mutta Kap Bathurstista alkoi olla\nvastusta ajojäistä, jotka sakenivat sitä enemmän, kuta kauemmaksi\nkuljettiin itää kohti. Delfiini- ja Union-salmessa ajojäät, ahtojäät\nja jääsohjo kulkivat niin suurella voimalla ja sulloutuivat niin\nahtaaseen, että venematka kävi aivan mahdottomaksi. Ja kerrassaan\ntoivotonta oli yrittääkään kulkea salmen poikki Wollastonin maalle.\nPettymys oli sitä katkerampi, kun Richardson luuli etsimisellä juuri\nsillä suunnalla olevan parhaat menestymisen toiveet.\n\nSanomattomalla vaivalla retkikunta kantaen kuljetti veneitään itää\nkohti Kap Krusensterniin saakka, toivoen siellä tapaavansa sulaa vettä.\nMutta sen sijaan se eräältä mäeltä näkikin vain rajussa liikkeessä\nolevia jäitä niin pitkältä kuin silmä kantoi. Richardson jätti sen\nvuoksi niemeen toisen veneensä ja paljon ruokatavaroita ja jatkoi meren\nrantaa pitkin matkaansa Kuparikaivosjoen suuhun ja sieltä, myöhäisen\nvuodenajan vuoksi, Suurelle Karhujärvelle rakennettuun talvitaloon,\njosta hän seuraavana keväänä palasi kotimaahansa.\n\nRae yritti niinikään päästä Wollastonin ja Viktorian maahan,\njoita siihen aikaan vielä pidettiin eri saarina, mutta Delfiini-\nja Union-salmen raju jäänkulku teki kaikki hänenkin yrityksensä\nmahdottomiksi. Eräänä päivänä hän Kap Krusensternistä pääsi jo\nviidentoista kilometrin vaiheilla toista rantaa kohti, mutta sitten\nahtojääpyörteet jälleen pakottivat peräytymään. Raenkin täytyi sen\nvuoksi lähteä paluumatkalle. Samoin kuin Richardson hänkin oli useihin\npaikkoihin kätkenyt ruokatavaroita siltä varalta, että Franklinin\nretkikunnan jäseniä tälle rannalle tulisi, pyrkiessään ehkä pohjoisessa\nolevilta saarilta mannermaalle.\n\n\n\nMooren retki.\n\n\nSe retkikunta, joka kapteeni Mooren johdolla lähetettiin Beringin\nsalmen kautta kadonneita etsimään, ei ensi vuotena päässyt Anadyria\nkauemmaksi. Sinne sen täytyi jäädä yhdeksäksi kuukaudeksi, ennenkuin\npääsi Alaskan pohjoisrannikkoa itää kohti tunkeutumaan. Kap Barrowin\nluota lähti luutnantti Pullen veneillä tutkimaan rannikkoa edelleen ja\nkaivamaan moneen paikkaan ruokavaroja. Matka Mackenzien suulle kesti\n32 päivää. Rannikolla asuvat eskimot eivät mitään tienneet Franklinin\nretkikunnasta.\n\nPullen lähti sitten Mackenzieta pitkin paluumatkalle ja talvehti\nFort Simpsonissa, lähellä Suurta Orjajärveä. Sinne hän sai Englannin\namiraliteetin käskyn palata Jäämerelle ja yrittää päästä veneillä\nWollastonin maalle ja Banksin maalle, mutta seuraava kesä oli Jäämeren\nrannoilla niin kylmä ja myrskyinen, että kaikki hänen yrityksensä\nolivat turtat ja hänen täytyi tyhjin toimin, katkeralla mielellä, v.\n1850 palata kotimaahansa.\n\nMoore teki sitten yhdessä kapteeni Kellettin kanssa, joka toi hänelle\nruokatavaroita, Beringin salmen kohdalta retken napaa kohti ja Kellet\nnäki tällöin meressä suuren maan, jota hän ei kuitenkaan meren\nmataluuden vuoksi voinut saavuttaa. Tämä maa luultavasti oli karttamme\nWrangelin saari, vaikka Englannissa ensin päätettiin, että molemmat\npurjehtijat luultavasti olivat löytäneet suuren, ehkä Grönlantiin\nsaakka ulottuvan napamaan.\n\nEnsimmäiset suuret yritykset Franklinin retkikunnan kohtalon selville\nsaamiseksi olivat siis johtaneet kokonaan kielteisiin tuloksiin. Sitä\nsuurempi huolestus valtasi Englannissa ja kaikkiallakin mielet ja\nhallitusta vaadittiin kiiruummiten jatkamaan työtä. Tähän kehoittivat\nne huhutkin, joita valaanpyytäjät sanoivat eskimoilta kuulleensa ja\njoiden mukaan kadonneet oli tavattu milloin Prince Regentin salmessa,\nmilloin Wellingtonin kanavassa tai Pohjois-Grönlannissakin. Robert\nGoodsir, erään kadonneen veli, teki v. 1849 William Penny nimisen\nvalaanpyytäjän kanssa matkan Baffinin lahteen ja Lancasterin salmeen,\nmutta kokonaan kielteisillä tuloksilla. Siitä he kuitenkin pääsivät\nselville, ettei eskimoitten kertomuksiin ollut luottamista.\n\nNiinkauan kun oli vähänkään toiveita siitä, että Franklinin\nretkikunnan jäseniä vielä olisi elossa, piti Englannin amiraliteetti\nvelvollisuutenaan jatkaa etsimistä, etenkin kun retkikunta oli varsin\nhyvin voinut lisätä eväitään napamaitten meressä ja maalla elävällä\nriistalla. Mutta selvää oli, että se mitä tehtiin oli tehtävä niin pian\nkuin suinkin. 20,000 punnan palkinto luvattiin yksityisille, jotka\npelastaisivat Franklinin retkikunnan.\n\n\n\nUusia avustustoimia.\n\n\nHelmikuussa 1850 asia otettiin parlamentissa puheeksi ja hallitus\nlupasi tehdä, mitä voi. Kokonaista kymmenen hyvin varustettua laivaa se\nv. 1850 lähetti Pohjois-Jäämerelle, jota paitsi yksityisten toimesta\nlähti viisi laivaa.\n\nLaivoille varustettiin suuret määrät ruutia jäitten rikkomiseksi,\ntykkejä ja muita kauas kantavia äänen antajia ja monenlaisia\nmuita tiedonantokeinoja. Eräs keksijä valmisti suuren määrän\npieniä ilmapalloja, joilla voitiin lähettää ilmaan suuret määrät\npaperikaistaleita. Laivoilla oli pieni kirjapaino, jolla liuskoihin\nvoitiin painattaa tiedonantoja pelastustoimista, jonka jälkeen pallot\nja niihin kätketyt liuskat lähetettäisiin ilmaan. Määräkorkeudella\npieni koje räjähyttäisi pallot rikki, jonka jälkeen liuskat pääsisivät\ntuulen kuljettamina hajaantumaan. Lontoossa tehdyt kokeet onnistuivat\nsangen hyvin. Täten ilmaan lähetettyjä paperikaistaleita löydettiin\netäisimmistäkin kreivikunnista. Oli myös keksitty merkinantolaite,\njolla pelastuslaivat saattoivat antaa toisilleen tietoja.\n\nEnsimmäisen retkikunnan johdon amiraliteetti uskoi William Pennylle,\njoka oli Englannin kokeneimpia valaanpyytäjiä, ja hän lähti huhtikuussa\n1850 kahdella pienellä vahvalla pyyntialuksella, »Lady Franklinilla» ja\n»Sophialla», matkaan.\n\nMonta vertaa suuremman retkikunnan sai kapteeni Horatio Austin\njohdettavakseen. Upseeri ja miehistö otettiin sotalaivastosta.\nRetkikunnalla oli neljä laivaa, purjelaivat »Resolute» ja »Assistance»\nja höyrylaivat »Pioneer» ja »Intrepid», joiden koneilla oli 60\nhevosvoimaa. Toukokuun alkuviikolla v. 1850 tämä laivasto lähti\nliikkeelle.\n\nBeringin salmen kautta lähetettiin »Enterprise» ja »Investigator»,\njotka oli todettu erittäin kunnollisiksi jäämerialuksiksi. Retkikunnan\njohto uskottiin kapteeni Collinsonille. »Investigatorin» päällikkönä\noli kommodori M'Clure. Beringin salmen läheisyyteen lähetettiin Mooren\njohtama »Plover» asemalaivaksi ja Kellettin johtaman »Heraldin»\npiti joka vuosi tuoda Sandwich-saarilta muonaa. Jo tammikuussa 1850\nCollinson ja M'Clure lähtivät matkaan päästäkseen kesällä Beringin\nsalmeen.\n\nYhdysvalloissa, joiden presidentin puoleen Lady Franklin oli\navunpyynnöllä kääntynyt, viivyteltiin asiaa kongressissa niin kauan,\nettä Henry Grinnell niminen kauppias omilla varoillaan varusti\nkaksi laivaa, »Advancen» ja »Rescuen», käyttäen siihen suuren osan\nomaisuudestaan. Amerikan sotalaivasto antoi upseerit ja miehet.\nYleisökin innokkaasti avusti tämän retkikunnan varustelua. Sen johto\nuskottiin luutnantti de Havenille. Mukana oli t:ri Elisha Kent Kane,\njoka myöhemmin saavutti mainetta Grönlannin pohjoisimpain vesien\ntutkijana.\n\nNäiden retkikuntain huomio jo alusta kääntyi etupäässä pohjoisimpiin\nväyliin, kun luultiin Franklinin pyrkineen otaksutulle sulalle\nnapamerelle. Lady Franklin halusi kuitenkin etsiä etelämpääkin,\naavistaen miehensä ehkä kääntyneen Lancasterin salmesta etelään,\npyrkien tuntemalleen Amerikan rannikolle, ja kun hänen neuvojansa ei\notettu kuuleviin korviin, sai hän kerätyksi niin paljon varoja, että\nosti »Prince Albert» nimisen pienen aluksen, joka kesäkuun 5:ntenä\nkomentaja Forsythin johtamana lähti muitten laivain jälkeen.\n\n74-vuotias John Ross, arktisten purjehtijain Nestor, oli moneen kertaan\ntarjonnut amiraliteetille neuvojaan ja palveluksiaan, mutta kun häneen\nei riittävästi luotettu, sai hän Hudsons Bay-seuran yksityisten avulla\nvarustamaan kaksi pientä laivaa, »Felixin» ja »Maryn», joiden johtajana\nhän toukokuun 23:ntena 1850 lähti Skotlannista matkaan, kaikista\nvirallisista rajoituksista vapaana.\n\n\n\nRetkikunnat työmaallaan.\n\n\nVuosi 1850 oli Baffinin lahdessa hyvin epäedullinen purjehdukselle. Jo\ntoukokuun alkupäivinä Penny saapui Disko-saarelle, mutta sieltä oli\neteneminen niin hidasta, että kaikki muut laivat elokuun alkupäivinä\nsaavuttivat hänet Melvillen lahdessa. Penny oli saanut Upernivikistä\nmukaansa Petersen nimisen tanskalaisen, joka hyvin taisi eskimoitten\nkieltä, tunsi heidän pyyntitapansa ja toi laivalle koiravaljakonkin.\n\nOdotellessaan reitin aukeamista Baffinin lahden poikki laivain\npäälliköt käyttivät tilaisuutta sopiakseen seikkaperäisemmin yhteisestä\ntoimisuunnitelmasta.\n\nHuomattavin mies tässä kokeneitten merenkulkijain joukossa oli vanha\nJohn Ross, kookas, juureva ukko, ulkomuodoltaan kuin vanhan ajan\nsankari, jota kaikki merimiehet kohtelivat erikoisella kunnioituksella.\nPahaksi onneksi hän oli sangen itsepäinenkin ja luotti kiven kovaan\nEtelä-Grönlannista palkkaamaansa eskimolaiseen tulkkiin. Tämä väitti\nKap Yorkissa tapaamiltaan eskimoilta kuulleensa, että Grönlannin\nrannikolla v. 1846 oli haaksirikkoutunut kaksi suurta, englantilaista\nsotalaivaa. John Ross uskoi kivenkovaan suosikkinsa jutun ja uskoi\nvielä senkin jälkeen, kun Pennyn tulkki oli lähetetty samoja eskimoita\npuhuttelemaan ja heiltä kuuli koko jutun perättömäksi valeeksi.\n»Northstar» niminen laiva tosin oli siellä viettänyt talvea, mutta\npurjehtinut pois. Austin ja Ross purjehtivat itse paikalle katsomaan ja\nRossin täytyi myöntää erehtyneensä, joka kuitenkaan ei estänyt häntä\ntuota pikaa uudelleen riitelemästä Pennyn kanssa samasta asiasta. Viisi\npäivää tämän jupakan kautta menetettiin.\n\nJo elokuun 10:ntenä hajaantui jääsalpa, mutta vasta 15:ntenä laivasto\nkäytti tilaisuutta ja kahdeksan päivän päästä kaikki alukset olivat\nBarrowin salmessa, Pennykin, jonka jääesteet olivat estäneet pääsemästä\nJonesin salmeen, kuten hänen aikomuksensa oli ollut. Säät olivat\nniin sumuiset, että Lancasterin salmessa risteilevä »Northstar»\nyhdestätoista ohi purjehtivasta laivasta näki vain kaksi viimeistä,\nPennyn johtamaa. Amiraliteetin ohjeet saatuaan »Northstar» nyt kääntyi\nkotia.\n\nVaikein matka oli amerikkalaisilla ollut. Luutnantti de Haven oli\nyrittänyt tunkeutua Baffinin lahden poikki keskivettä ja tällöin\nkolmeksi viikoksi jäätynyt kiinni ja ollut vähällä ruhjoutua jäävuorien\nvälissä. Jäätä sahaamalla ja laivaa vetämällä amerikkalaiset sitten\nolivat päässeet pinnistyksestä ja purjehtineet Melvillen lahden kautta\nhekin.\n\nLancasterin salmessa laivat hajaantuivat työmailleen, Forsyth tutkimaan\nsalmen eteläreunaa, Ommanney, joka johti »Assistancea» ja höyrylaiva\n»Intrepidiä», pohjoisreunaa, Austin »Resolutella» ja »Pioneerilla»\nBaffininmaan rannikkoa.\n\nForsyth oli ensimmäinen, joka saapui Leopold-saarelle James Rossin\ntalvimajoille, tavaten hänen jättämänsä varastot vielä moitteettomina.\nHän koetti sitten tunkeutua Prince Regentin salmeen, mutta siinä\njäät piankin sulkivat tien: Hän aikoi nyt tunkeutua mainitun salmen\nläntisempään rinnakkaissalmeen, Peelin salmeen, mutta sieltäkin jäät\npakottivat perääntymään.\n\n\n\nJälkiä.\n\n\nElokuun 25:ntenä hän saapui Kap Rileyn läheisyyteen North Devonin\nlounaisrannalle ja kuuli siellä amerikkalaiselta retkikunnalta, että\nkapteeni Ommanney oli löytänyt kadonneitten jälkiä. Ja ryhtyessään\netsimään Forsyth itsekin löysi teltanpohjia, telttakankaan ja\nlaivaköyden kappaleita, luita, puunpalasia y.m. ja kaikesta tultiin\nsiihen johtopäätökseen, että ne epäilemättä olivat Franklinin\nretkikunnan jäljiltä. Forsyth paikalla lähti tätä tietoa Eurooppaan\nviemään.\n\nOmmanney oli purjehtinut edelleen Comwallisin saaren edustalle, jossa\nhänen oli määrä tavata Austin, ja amerikkalainen »Rescue» seurasi\nmukana, kunnes jäät sulkivat kaikki kolme kouristukseensa. Kaksi\nviikkoa täytyi Ommanneyn jäädä toimettomaksi, amerikkalainen pääsi\nennen irti ja palasi Kap Rileyn luo, jossa »Advance» risteili. Pennykin\noli matkallaan Wellingtonin kanavaan saapunut paikalle. Kuultuaan de\nHavenilta löydöistä hän paikalla laski länttä kohti etsiäkseen jäistä\nOmmanneyn ja saadakseen omin silmin nähdä hänen löytämänsä esineet. Hän\ntuli paikalla vakuutetuksi siitä, että ne olivat kuuluneet Franklinin\nretkikunnalle. »Niinkuin verikoira tahdon jatkaa etsimistä», huudahti\nvanha valaanpyytäjä ja purjehti kiiruumman kautta takaisin Wellingtonin\nkanavan itäpuolta etsimään.\n\nJäiden kuitenkin sulkiessa häneltä tien, laski hän osan väestään\nNorth Devon maan lounaiskulmaan maihin, ja nämä löysivät sieltä reen\njäljet, jotka näyttivät muutaman vuoden vanhoilta. Jälkiä he seurasivat\n11 kilometrin päässä olevalle, kivistä rakennetulle majalle, josta\nlöytyi tuhkaa ja kekäleitä, murtuneen padan palasia, revenneitä\nkintaita, kankaankappaleita, luita ja kaikenlaisten lintujen sulkia,\nkirjoitettuja paperipaloja ja englantilainen sanomalehti vuodelta 1844\nynnä tina-astia, johon oli kaiverrettu »Terrorin» apulaislääkärin nimi.\n\nPenny päätti nämä epäämättömät merkit löydettyään ryhtyä seutua\nperusteellisesti tutkimaan ja laski etelää kohti North Devonin\nlounaiskolkassa olevalle pienelle Beecheyn saarelle, toivoen tapaavansa\nsiellä amerikkalaisetkin, jotka voisivat olla hänelle etsimisessä apuna.\n\nPieni Beecheyn saari suistuu jylhin, jyrkin kallioin Barrowin ja\nWellingtonin salmeen päin, mutta maan puolelta se on loiva. Elokuun\n27:ntenä Penny saapui suojaiseen salmeen, joka on saaren ja North\nDevonin välillä, ja tapasi siellä John Rossin ja de Havenin, joita jäät\nolivat estäneet edemmä pääsemästä, ja alkoi heidän kanssaan keskustella\netsinnän jatkamisesta.\n\n\n\nFranklinin autio talvimaja löydetään.\n\n\nPenny oli lähettänyt Beecheyn saarelle maihin miehiä jatkamaan\netsimisiä ja tuota pikaa tuli yksi näistä miehistä juoksujalkaa\ntakaisin rantaan huutaen: »Hautoja, hautoja, kapteeni Penny, Franklinin\ntalvimaja.»\n\nTämä huuto yllätti kapteenit heidän ollessa koolla keskustelemassa ja\nkiihtymyksen valtaamina he jäätä pitkin riensivät saarelle, kulkien\nsukkelaan kalkkikivikallion poikki saaren lakealle pohjoisrannalle.\nMikä näkö täällä avautuikaan! He huomasivat äkkiä tulleensa paikalle,\njossa joku vuosi takaperin oli vallinnut mitä vilkkain touhu ja elämä.\nReenjälkiä ja jalkapolkuja risteili joka suunnalla, sadoittain oli\ntinatulta peltiastioita, joissa oli ollut säilytettyä lihaa, lastut\nja puunpalaset ilmaisivat, missä puusepät olivat työskennelleet,\nalaisinpölkky, sydet, raudankuona ja hilse, missä sepät. Aivan\nrannassa oli laivatynnöreistä tehtyjä pesuastioita, lähellä niitä\npesutupain ja telttain jäännöksiä. Vähän pohjoisempana herättivät 1 1/4\nmetriä paksut ja 1 1/2 metriä korkeat kivivallit huomiota, ne olivat\nFranklinin talviasumuksen jäännös. Sisältä se oli väliseinillä jaettu\nmoneen osastoon, joista yhtä oli käytetty makasiinina, toista puusepän\nverstaana. Erikoisen suojaisella paikalla oli tähtitieteellinen ja\nilmatieteellinen observatorio. Löytyipä pieni puutarhakin, jossa\noli viljelty keripukinrohtokasveja ja jossa vielä kukki vuokkoja ja\nunikkoja. Itää kohti viettävällä rinteellä oli hautausmaa, johon kolme\nretkikunnan jäsentä oli kätketty ja kivillä merkitty. Kiviin oli\nkiinnitetty taulut hautakirjoituksineen. Kaikki osoitti epäämättömästi,\nettä »Erebus» ja »Terror» olivat Beecheyn saaren ja North Devon maan\nvälisessä suojaisessa salmessa viettäneet talven 1845—46 ja että\nretkikunta silloin vielä oli ollut hyvissä voimissa.\n\nSeuraavana päivänä saapui Austinkin laivoineen satamaan, niin että\nkaikki pelastuseskaaderit nyt olivat salmessa edustettuina. Koetettiin\naprikoida, mihin suuntaan Franklin oli täältä lähtenyt — hän, outoa\nkyllä, ei ollut jättänyt jälkeensä minkäänlaista kirjoitettua tietoa\naikeistaan. Kapteenien kesken vallitsi mitä ristiriitaisimpia\nkäsityksiä, mutta kauas ei enää ollutkaan mahdollista päästä,\nmuuttolinnut lähtivät etelään, sumut ja lumisateet lisääntyivät,\nhirmuiset myrskyt raivosivat ja vesi alkoi jäätyä.\n\nKun sää syyskuun 5:ntenä selvisi, lähtivät laivat kuitenkin liikkeelle,\npäästäkseen niin kauas kuin suinkin. Austin lähti tapaamaan Ommaneyta,\njonka piti olla Kap Hothamissa Griffithin saaren luona, Cornwallisin\nmaan eteläpuolella, ja Penny lähti Wellingtonin kanavaan, jonne\nJohn Rosskin lähti toisella laivallaan, toisen jättäen Franklinin\ntalvisatamaan yhteiseksi turvapaikaksi.\n\nLuutnantti de Haven oli jo elokuun 28:ntena lähtenyt Wellingtonin\nkanavaan, pyrkiäkseen luuloteltuun avoimeen napamereen. Mutta jäät\npakottivat hänet palaamaan ja hänet tavattuaan Pennykin kääntyi\ntakaisin, lähteäkseen Austinia Kap Hothamissa tapaamaan. Austin\nlaivoineen oli töin tuskin sinne päässyt, jäät kun äkkiarvaamatta\nolivat saartaneet hänen laivansa ja alkaneet ajaa niitä Lancasterin\nsalmeen, mutta höyry pelasti tilanteen, sen voimalla hänen onnistui\nheikoimmalta kohdalta rikkoa jäiset kahleet.\n\n\n\nEtsijät talvehtivat.\n\n\nKapteeni Ommaneyn »Assistance» oli ollut niin ahtaalla jäiden\npuristuksessa, että miehistö jo pelkäsi sen kaatuvan, ja toisen kerran\noli se ollut niin vähällä ruhjoutua rikki, että välttämättömimmät\ntarpeet jo oli kannettu kannelle ja laiva aiottiin hylätä, mutta\nsitten puristus oli kuin ihmeen kautta lauennut. Kapteenien täytyi\nnyt kiiruumman kautta lähteä talvimajoihin. Austin lähti Griffithin\nsaarelle, Penny ja Ross erääseen lahteen Cornwallisin maan\netelärannalle, mutta amerikkalaiset lähtivät kotomatkalle. Heidän\npaluumatkansa oli seikallisimpia ja kamalimpia matkoja, mitä Jäämerellä\non tehty.\n\n\n\nAmerikkalaisten kotimatka.\n\n\nOhjeittensa johdosta de Havenin täytyi lähteä paluumatkalle, seuraavan\nkesän työ kun näytti toivottomalta eikä hän ollut päässyt sulaan\nnapamereen, joka oli amerikkalaisten varsinainen tarkoitus. Hänen\nvarustuksensa olivat sitä paitsi puutteelliset, amerikkalaisilla kun ei\nvielä ollut kokemusta.\n\nHeti alussa myrsky erotti »Rescuen» ja »Advancen», ja kun ne\nuudelleen olivat päässeet yhtymään, alkoivat jäät ja tuulet ajaa\nniitä Wellingtonin kanavaa pitkin pohjoiseen, kauemmaksi kuin kukaan\nvielä oli ollut. Pohjoisimmasta kohdasta (75°25' pohj. lev.) kanava\nkääntyi länteen ja syyskuun 22:ntena häämöitti pohjoisessa laaja\nuusi maa, jonka de Haven nimitti Grinnellin maaksi. Kuta kauemmaksi\npohjoiseen tultiin, sitä runsaammaksi kävi eläimistö, ja tämä näytti\nvahvistavan sitä käsitystä, että lähempänä pohjoisnapaa vallitsi\nleudompi ilmasto. Marraskuun lopulla v. 1850 alkoi jääkenttä, jonka\nkeskelle molemmat amerikkalaiset laivat olivat tarttuneet, liikkua\npäinvastaiseen suuntaan, Barrowin salmea kohti ja tämän saavutettuaan\nitää kohti Lancasterin salmeen ja sieltä edelleen Baffinin lahteen.\nKolmeen viikkoon eivät molempain amerikkalaisten laivain miehet voineet\nensinkään riisuuntua, heidän kun täytyi olla valmiina joka hetki\npakenemaan laivoista. Ja ainaisessa hengenvaarassa heidän sitten täytyi\nviettää koko talviyö, joka kesti yhdeksänkymmentä päivää, marraskuusta\nhelmikuuhun. Varustusten puutteellisuuden vuoksi sairastuivat kaikki\nkeripukkiin, toiset niin pahoin, että he joka päivä monta kertaa\nvaipuivat tainnoksiin. T:ri Kanen uupumattomia ponnistuksia oli\nkiittäminen siitä, ettei ihmishenkiä kuitenkaan menetetty. Hän oli\nuuttera erämies, vaikka oli itsekin sairas, ja tuores liha se piti\nhänen potilaitaan hengissä. Laivain lämmityslaitokset olivat huonot\nja jäät kohottivat laivain rungon niin korkealle, ettei laitoja voitu\nlumellakaan suojella. Toisinaan liikkui jää niin ankarasti, ettei tulta\nuskallettu ensinkään tehdä. Tilannetta pahensi sekin, kun »Rescue»\nlopulta joutui niin arveluttavaan ahdinkoon, että se täytyi hylätä\nja viedä miehistö »Advanceen». Tammikuun keskivaiheilta 1851 laivat\najelivat Baffinin lahtea eteläänpäin, mutta vasta kesäkuun 5:ntenä\nniille Kap Walsinghamin kohdalla Davisin salmessa löi vapautuksen\nhetki. Kaakosta tulevan lämpimän merivirran vaikutuksesta hajosi\nvaltava jääkenttä uskomattoman lyhyessä ajassa kauniisti ja melutta\nlukemattomiin lohkareihin.\n\nDe Haven laski sitten Grönlannin siirtokuntiin miehiään virkistämään ja\ntäällä hän päätti lähteä uudelleen takaisin Franklinia etsimään. Ohi\nkulkevain valaanpyytäjäin avulla hän saattoi kaikin puolin täydentää\nvarustuksensa, mutta yrittäessään tunkeutua Baffinin lahden keskiveden\nkautta länsirannalle hän jälleen takertui niin pahoin jäihin, ettei\nollut muutta neuvoa kuin palata kotia. Monista vaaroista huolimatta ei\nde Haven retkellään menettänyt ainoatakaan miestä.\n\nEnglantilaisten laivain miehistöt elelivät sillä välin rauhallisesti\nja mukavasti talvimajoissaan odottaen pakkasten lauhtumista ja\nvalon palaamista, jolloin voitaisiin lähteä rekiretkille. Lämmitys-\nja valaistuslaitokset toimivat oivallisesti, vaatetus huomattiin\ntarkoituksenmukaiseksi. Käytiin ahkerasti vieraissa toistensa luona.\nJäälle viitoitettiin tiet, ettei eksyttäisi. Karhuja ja kettuja\nkuljeskeli ympäristössä, mutta muita eläimiä ei ollut ensinkään.\n\nJohn Ross oli ottanut mukaansa pari kirjekyyhkyä ja niillä hän nyt\nlähetti kotimaahan sanoman laivain asettumisesta talvimajoihin.\nKyyhkyset laskettiin ilmaan pienellä ilmapallolla, johon niiden häkki\nkiinnitettiin. Sytytyskoje neljänkolmatta tunnin kuluttua vapautti\nmolemmat kyyhkyt, niin että ne pääsivät omin voimin lentämään. Hyvällä\nluoteistuulella pallo laskettiin ilmaan. Viiden päivän kuluttua toinen\nkyyhkysistä saapui neiti Dunlopin kyyhky-lakkaan Englannin Äyriin,\nkuljettuaan pallolla ja omilla siivillään 5,560 kilometriä.\n\nTalven kuluessa levitettiin jälleen tietoja pyydystetyillä ketuilla ja\nmukaan otetuilla ilmapalloilla ja paranneltiin rekiretkivarustuksia.\n\n\n\nRekiretkiä.\n\n\nKeväällä alkoivat rekiretket. Austinin laivoista lähti kolme suurta\nrekiretkikuntaa. Kapteeni Ommaney tutki 7 reellä ja 52 miehellä Kap\nWalkerin lounaispuolisia seutuja, luutnantti Aldrich 2 reellä ja 16\nmiehellä Byam Martinin kanavan pohjoispuolella olevia tuntemattomia\nalueita, luutnantti M'Clintock 5 reellä ja 36 miehellä Melvillen\nsaarta. Penny, jolla oli hyvä koiravaljakko, tutki nytkin Wellingtonin\nkanavaa, tunkeutuen sen kumpaakin rantaa pohjoista kohti.\n\nHuhtikuun 15:ntenä lähtivät Austinin rekiretkikunnat matkaan.\nTaivalta ne enimmäkseen tekivät yöllä, suojellakseen silmiään lumen\nhäikäisevältä loisteelta. Huhtikuun lopulla Ommaney koetti kulkea yhden\npäivän päivänvalolla, vieläpä vasten aurinkoa, mutta seuraavana päivänä\noli toinen puoli hänen miehistään aivan sokeina. Onneksi sokeus taas\npian hävisi, mutta tapaus osoitti, mihin pulaan retkikunta saattoi\njoutua, jos se laiminlöi varovaisuuden.\n\nOmmaney jakoi Kap Walkerin luona väkensä kolmeen osastoon. Ensimmäinen\ntutki Peelin salmen, joka on North Somersetin ja Walesin prinssin\nmaan välillä, toinen ja kolmas lähti Walesin prinssin maan luoteis-\nja länsirannikolle. Kaikkiaan nämä retkikunnat kartoittivat 930\nkilometriä uutta rannikkoa. Matkalla ne näkivät monen sadan vuoden\nvanhoja eskimoitten kivimajoja, jotka jälleen todistivat, että\nnäilläkin hyisillä rannoilla oli kerran ollut vakinainen asutus. Mutta\nFranklinista ne eivät löytäneet minkäänlaisia merkkejä. Peelin salmen\njäät näyttivät retkeilijäin mielestä niin vanhoilta, ettei luultu\nFranklinin missään tapauksessa sen kautta kulkeneen, jonka vuoksi ei\nseuraavana kesänäkään pidetty tarpeellisena tunkeutua sille suunnalle\neikä yleensäkään etelään päin. Se oli onneton erehdys, sillä juuri sen\nsalmen kautta Franklin oli purjehtinut.\n\nMuista rekiretkikunnista suoritti pisimmän matkan M'Clintock, joka jo\nvarusteluissakin oli osoittanut erinomaista neuvokkuutta. Hän tutki\nMelvillen saaren etelärannan aina Kap Dundakseen saakka, kulkien\nkaikkiaan mennen tullen 1310 kilometriä. Luutnantti Aldrich tunkeutui\nMelvillen saaren itärannikkoa 76:lle pohj. leveysasteelle, kartoittaen\ntuntemattomat rannat. Heinäkuun 4:ntenä palasi viimeinen rekiretkikunta\ntakaisin laivoille. Yksi mies menetti henkensä saatuaan niin pahoja\npaleltumapaiseita, että oli lähetettävä takaisin laivaan, jossa hän\nkuoli.\n\nPennyn rekiretkikunnista kaksi tutki Wellingtonin kanavan itäpuolisen\nrannan, itse hän tutki länsirannan ja neljäs retkikunta North-Devon\nmaan etelärannan. Jo matkalla Penny ihmetteli sitä, että jää pohjoista\nkohti kävi yhä huonommaksi ja hauraammaksi, ja noustessaan korkealle\nmäelle hän kummakseen huomasi, että edessäpäin oli sulaa vettä, jota\npaitsi eläimistö ja kasvisto pohjoista kohti kävi yhä runsaammaksi.\nSieltä tuli paljon tuoreita ajopuita, haahkan ja kuningassorsan\npesiä näkyi ja mursuja, jotka pysyttelevät ajojäiden lähettyvillä,\nuiskenteli etelään päin, kohti Barrowin salmea. Sulaa ulottui silmän\nsiintämättömiin ja Pennyä harmitti kovin, kun hänellä ei nyt ollut\nvenettä. Hän sen vuoksi kiiruumman kautta palasi talvisatamaan ja sai\nsieltä John Rossin avulla veneen. Mutta kun hän kuukauden kuluttua\njälleen saapui sulan partaalle, olivat asiat paljon muuttuneet.\nAnkara luodetuuli ajoi herkeämättä ajojäitä sulaan, myrskyt ja sateet\nestivät häntä kauaksikaan pääsemästä. Kun jäiden lähtö alkoi lähestyä,\npalasi hän sen vuoksi takaisin laivoille, joissa miehet tarvittiin\npian alkavaa purjehdusta varten. Mutta retkellään hän oli tullut\nvakuutetuksi siitä, että juuri Wellingtonin kanavan kautta Franklinin\nretkikunta oli kadonnut tuntemattomiin kohtaloihin. Sula ei kuitenkaan\njohtunut sulan napameren läheisyydestä, vaan merivirroista ja vielä\npohjoisempien saaristoitten suojasta. — Penny löysi pari puunpalasta,\njotka selvään osoittivat Franklin in retkikunnan purjehtineen tätä\nväylää.\n\nAustinin laivain yhteys muitten laivain kanssa oli nyt käynyt kovin\nvaikeaksi, jäille kun oli tullut paljon vettä ja toisin paikoin oli\nsuliakin ilmestynyt. Kun Ommaney heinäkuun 21:ntenä kulki Assistancen\nlahdesta Griffithin saarelle, joutui hän neljän seuralaisensa keralla\nmitä suurimpaan vaaraan. Hän oli kulkenut alkupuolen tiestä veneellä,\nmutta sitten lähettänyt veneen takaisin, luullen kiinteätä jäätä\nolevan laivoilleen saakka. Kun hän oli kolme tuntia kulkenut, ilmestyi\nkuitenkin poikkipuolin leveä sula ja tarkemmin katsoessaan hän\nkauhukseen huomasi koko jääkentän, jolla hän oli, herkeämättä ajelevan\nitää kohti. Ommaney jo luuli tovereineen olevansa auttamattomasti tuhon\noma, mutta sitten heidän onnistui päästä pienemmälle jäätelille, jolla\nhe pyrkivät sulan poikki, pyssynperillä soutaen. Jääteli oli jo sangen\nlöyhä, jonka vuoksi sillä täytyi olla hyvin hiljaa, mutta suurella\nhuolella ja vaivalla se kuitenkin saatiin soudetuksi kiinteän jään\nreunaan ja kaikki pelastuivat.\n\n\n\nTyhjin toimin kotia.\n\n\nElokuun puolivälissä laivat pääsivät vankeudestaan, mutta kun oli\nryhdyttävä uusia suunnitelmia toteuttamaan, syntyi kapteenien kesken\nniin paljon eripuraisuutta ja ristiriitaa, ettei etsiskelyistä tullut\nmitään.\n\nAustin oli masentuneella mielellä etsiskelyjensä tuloksettomuuden\nvuoksi, jota paitsi hänen miehistönsä terveydentila alkoi huonontua,\nmin että hän arveli toisen talvenvieton tuottavan väelleen tuhoisia\nseurauksia. Penny sitä vastoin oli innostunut ja toivehikas, mutta\nvoidakseen tutkia Wellingtomn kanavan pohjoispuoliset seudut, jonne\nhänen vakuutuksensa mukaan Franklin oli kadonnut, hän välttämättä\ntarvitsi höyrylaivan, ja sitä hän nyt pyysi Austinilta. Austin oli\nkuitenkin vakuutettu siitä, ettei Franklin ollut voinut Kap Walkerista\npurjehtia pohjoista, länttä eikä lounatta kohti, jotka väylät hänen\nvakuutuksensa mukaan olivat mahdottomat, eikä hän sen vuoksi suostunut\nitse lähtemään Pennyn osoittamalle tielle eikä antamaan hänelle\nlaivaansakaan. Tästä Penny taas suuttui silmittömästi ja syytti\nAustinia itsepäisyydestä ja kateudesta ja välit kokonaan rikkoutuivat.\nAustin lähti kotimatkalle, poiketen kuitenkin mennessään Jonesin\nsalmeen, johon ahtojäiden ja kovan virtauksen vuoksi oli mahdoton\ntunkeutua, ynnä Smithin salmeen, rantoja kartoittaen ja väyliä mitaten.\nSulasta napamerestä ei suinkaan ollut sillä puolella tietoa.\n\nAustinin lähtö pakotti Pennynkin palaamaan, kun hän ei mielestään olisi\nhöyrylaivatta saanut mitään aikaan, ja jotenkin samaan aikaan saapuivat\nsitten kaikki, John Rosskin muiden mukana, kotimaahan.\n\nKaikki Barrowin salmeen lähteneet laivat olivat täten palanneet\nkotimaahan, jossa kapteenien välinen riita syttyi uudelleen kahta\ntuimempana. Yleisö asettui Pennyn puolelle ja hänen käsitykseensä\ntaipui Lady Franklinkin. Amiraliteetin asettama komissioni tosin piti\nPennyn käytöstä moitittavana, mutta myönsi kuitenkin hänen asiallisesti\nolevan oikeassa, kehoittaen amiraliteettia lähettämään Austinin\nlaivaston uudelleen matkaan tutkimaan Wellingtonin kanavan pohjoisosan.\nPenny pyysi hartaasti päästä mukaan tälle retkelle, mutta se häneltä\nevättiin.\n\nBeringin meren kautta lähteneestä retkikunnasta ei vielä ollut muuta\ntietoa, kuin että se todella oli saapunut napavesille, mutta sen sijaan\nsaapui vuoden 1851 jälkipuoliskolla tietoja tärkeästä maaretkestä,\njonka t:ri Rae oli jälleen suorittanut, päästen tällä kertaa salmen\npoikki Wollastonin maalle.\n\n\n\nRaen retki.\n\n\nKoiravaijakoilla ajaen Rae toukokuun 1:nä 1851 saapui Kuparikaivosjoen\nsuulle ja huomasi merijään nyt olevan kuljettavassa kunnossa. Kap\nKrusensternin seudulla hän kulki salmen yli Wollastonin maalle ja\nseuraili sen rantaa länttä kohti, tavaten täällä eskimosiirtokunnan,\njoka ei kuitenkaan tiennyt mitään Franklinin retkikunnasta. Itse hän\nei myöskään nähnyt siitä mitään merkkejä. Rae palasi jälleen salmien\npoikki takaisin, suoritettuaan rekiretken, joka on napamatkain\nmerkillisimpiä, hän kun 33 päivässä samosi lähes 1800 kilometriä.\nSalmien eteläpuolella häntä vastassa oli sopimuksen mukaan Suuren\nKarhujärven asemalta lähtenyt veneretkikunta, jonka kanssa hän kesäkuun\n8:tena lähti Kuparikaivosjoen suulta ja elokuun 1:nä, Dease-salmen yli\nkuljettuaan, saapui Viktorian maalle Kap Colbornen kohdalla. Tämän maan\nrantoja ensin veneellä, sitten maata seuraillen hän saavutti 70°03'\npohj. lev. ja 101°25' länt. pit., ollen silloin noin 80 kilometrin\npäässä siitä paikasta, missä »Erebus» ja »Terror» kolme vuotta neljä\nkuukautta aikaisemmin oli hylätty. Jos hänen yrityksensä kulkea jään\npoikki Kuningas Williamin maalle olisi onnistunut, olisi hän siellä\ntavannut Franklinin retkikunnan maareitin, jota ruumiit ja kaikenlaiset\ntavarat osoittivat. Paluumatkalla hän Wollastonin maalta löysi\nlipputangon kappaleen, jossa vielä oli pala Englannin sotalaivaston\npunasäikeistä lippulankaa; se epäilemättä oli kuulunut Franklinin\nretkikunnalle.\n\nWollastonin maan ja Viktorian maan yhteyden osoittamisesta ja niiden\netelärannan kartoittamisesta Rae sai Englannin maantieteellisen seuran\nkultamitalin.\n\n\n\nKennedyn retki.\n\n\nForsythin palattua »Prinssi Albertilla» niin pian kotimaahan, varusti\nLady Franklin tämän pienen aluksen viipymättä uudelle matkalle, uskoen\nsen johdon tällä kertaa kapteeni Kennedyn kokeneihin käsiin. Matkalle\nseurasi ranskalainen luutnantti Josef René Bellot ja 64-vuotias\nHepburn, joka kolmekymmentä vuotta aikaisemmin oli ollut Franklinin\ntoverina Pohjois-Amerikan Jäämerenrantaa kartoittamassa.\n\nTunkeutuen Baffinin lahden poikki keskivettä, jossa häneltä kului\nkuukausi aikaa, Kennedy vasta syyskuun 10:ntenä pääsi Leopoldin saaren\nläheisyyteen. Jättäen laivan Bellotin johdettavaksi hän neljän miehen\nkeralla yritti päästä jäiden sulkemaan satamaan, mutta samalla jäät\nalkoivatkin liikkua niin pahasti, että Kennedy miehineen tuli kokonaan\neroitetuksi laivasta. Epäilemättä he olisivat kuolleet nälkään,\nsillä kuusi viikkoa heidän täytyi viettää saarella eristettyinä,\nelleivät onneksi James Rossin jättämät varastot vielä olisi olleet\npilaantumatta, ja niillä he elivät, kunnes Bellot lokakuun 27:ntenä\ntuli jäätä pitkin heitä pelastamaan. Laivan hän oli vienyt North\nSomerset maan itärannalle Battyn lahteen ankkuriin.\n\n»Prince Albertin» miehet etsivät seuraavana vuonna koko North Somerset\nmaan ja kulkivat Peelin salmen poikki Walesin prinssinkin maahan, mutta\neivät löytäneet mitään. Kennedy ja Bellot löysivät retkellä, jolle he\nlähtivät helmikuussa 1852, Bellotin salmen, joka erottaa Boothia maan\nNorth Somersetista.\n\nVasta elokuun 6:ntena »Prince Albert» pääsi jäistä, joihin sitä\nvarten oli avattava tie. Kennedy suuntasi nyt Kap Rileyhin, Beecheyn\nsaaren luo, ja kuuli siellä »Northstarin» päälliköltä Pullenilta\nhämmästyksekseen, että Austin hyvin varusteltuine laivoineen jo\naikoja sitten oli palannut Englantiin, mutta että uusi retkikunta jo\noli tulossa Baffinin lahteen. Lokakuun 9:ntenä 1852 Kennedy saapui\nEnglantiin ollen nyt varmasti vakuutettu siitä, että Franklinia oli\netsittävä hyvin kaukaa pohjoisesta.\n\nMonenlaisia tuumia haudottiin nyt Englannissa etsiskelyjen\njatkamiseksi. Luutnantti Pim ehdotti maaretkeä Siperiaan siinä\nmielessä, että Franklin ehkä oli sulan napameren kautta sinne\npurjehtinut, ja Englannin maantieteellinen seura kannatti tätä tuumaa,\njonka kuitenkin amiraliteetti hylkäsi. Eräs toinen ehdotti laivaretkeä\nUuden Siperian saarille ja tätäkin tuumaa maantieteellinen seura\nsuositteli, se kun oli vakuutettu sulan napameren todellisuudesta.\nSamaa käsitystä kannatti saksalainen maantieteilijä August\nPetermannkin, joka siihen aikaan oli Englannissa, mutta hänen\nmielestään retkikunnan tuli pyrkiä napamereen Huippuvuorien ja Novaja\nZemljan välitse. Petermann luuli Franklinin retkikunnan jäsenten\nehkä vielä olevan elossa, koska napamaissa kauempana pohjoisessa oli\nrunsaasti riistaa. Kaikki asiantuntijat olivat jälleen yhtä mieltä\nsiitä, että etelästä oli kadonnutta retkikuntaa suotta etsiä.\n\n\n\nBelcherin retkikunta.\n\n\nFranklinin retkikunnan katoamisen synnyttämään suruun liittyi nyt uusi\nhuoli, Beringin salmen kautta lähteneestä retkikunnasta kun ei oltu\nsaatu mitään tietoja. Amiraliteetti päätti sen vuoksi v. 1852 lähettää\nvielä yhden suuren apuretkikunnan, jonka piti tutkia Wellingtonin\nkanava ja sula napameri ja paitsi Franklinin retkikuntaa etsiskellä\nmyös Collinsonia ja Mac Clurea, joiden otaksuttiin menneen Banksin\nmaalle. Austinin retkikunnan laivat varustettiin siis uudelleen matkaan\nja pieni Beecheyn saari määrättiin retkikunnan toimien lähtökohdaksi.\nSinne oli perustettava elintarvevarasto ja Pullenin johtaman\n»Northstarin» piti jäädä sinne koko etsiskelyn ajaksi asemalaivaksi.\nRetkikunnan johto uskottiin kapteeni Sir Edward Belcherille, kokeneelle\npurjehtijalle, joka oli suorittanut paljon kartoitustöitä kaikilla\nmaailman merillä. Upseereina hänellä oli monta edellisillä retkillä\nollutta kokenutta miestä, mainitaksemme erikoisesti Mac Clintockin,\nPimin, Mac Dougallin ja Henry Kellettin, jonka piti lähteä Melvillen\nsaarelle viemään apua Collinsonille ja Mac Clurelle. Huhtikuun 21:ntenä\n1852 retkikunta lähti Thamesista matkaan.\n\n\n\n»Isabel.»\n\n\nLady Franklinkin oli hankkinut uuden höyrylaivan, »Isabelin», jonka hän\nensin aikoi lähettää Uuden Siperian saarille, mutta sitten lähettikin\naluksi Baffinin lahden pohjoisosiin, komendööri E. Inglefield\npäällikkönä. Kesäkuun 10:ntenä 1852 tämä laiva vasta pääsi lähtemään.\n\nIngefield oli erinomainen päällikkö ja pienellä, 149 tonnin aluksellaan\nhän sai suuria aikaan, vaikk'ei Franklinia löytänytkään. Tutkien\nelokuun lopulla Baffinin lahden pohjoisimpia rantoja ja saaristoita\nhän tapasi Smithin salmen jäättömänä ja pääsi siten tunkeutumaan aina\nleveydelle 78°28\"21', kauemmaksi kuin ainoakaan ennen häntä, mutta\nsitten pohjoismyrsky toi vastaan niin paljon ajojäitä, että hänen\nkiiruummiten täytyi palata etelään ja luopua kaikista aikeista päästä\nsulaan napamereen talvea viettämään. Paluumatkalla hän tutki vielä\nJonesinkin salmen vähän 84:nnettä pituusastetta kauemmaksi, luullen\nsenkin johtavan sulaan napamereen. Sankka sumu kuitenkin pakotti hänet\nperäytymään, ennenkuin pääsi salmen päähän. Suurin osa North Devonin\npohjoisrantaa tuli täten tutkituksi.\n\nInglefield lähti sitten Lancasterin salmeen ja kävi Beecheyn saarella,\njossa hän antoi avata yhden sikäläisistä merimieshaudoista kuolemansyyn\ntutkiakseen, ja näin kävi selväksi, ettei Franklinin retkikunnassa\nsairastettu keripukkia sen Beecheyn saarella talvehtiessa. Vielä samana\nsyksynä Inglefield palasi pienellä laivallaan kotia Skotlantiin.\n\nSeuraavana kesänä amiraliteetti varusti höyrylaiva »Phoenixin» ja\nkuormalaiva »Breadalbonen» viemään Beecheyn saarelle ruokatavaroita\nja muita varustuksia ja Inglefield nimitettiin tämän retkikunnan\npäälliköksi. Hänen kerallaan oli ranskalainen Bellot, joka turhaan\noli koettanut saada maansa hallitusta ja yleisöä varustamaan\navustusretkikuntaa.\n\n\n\nTietoja Mac Cluresta.\n\n\nBeecheyn saarella Inglefield nyt sai Belcherin retkikunnasta sangen\nhyviä tietoja. Kellettin lähettämä rekiretkikunta oli löytänyt kolme\nvuotta kateissa olleen Mac Cluren miehineen, laivoineen ja Mac Clure\noli löytänyt kaksikin luoteisväylää.\n\nKellett oli syyskuun 7:ntenä 1852 saapunut Melvillen saarelle, mutta\nsaaren rannoilla oli ollut niin paljon jäitä, ettei hän voinut jäädä\nsinne, vaan oli palannut pienelle Dealyn saarelle, Melvillen saaren\nkaakkoisrannalle talvimajaan, vietyään ensin maihin eväitä seuraavana\nkeväänä tapahtuvia rekiretkiä varten. Dealyn saarelta hän vielä\nlähetti viisi rekeä ruokatavaroita viemään kevään rekiretkien varalle.\nLuutnantti Mechain kulki rekiretkellään niiden hietakivikallioitten\nohi, joiden läheisyydessä Parry aikanaan oli talvehtinut ja joilla\nM'Clintock oli käynyt edellisenä vuotena. Mechain tapasi täällä\ntiedon, jonka M'Clintock oli kivipyykkiin tallettanut, ja sen\nvieressä ihmeekseen toisen kirjoituksen, joka oli kivipyykkiin pantu\nedellisenä keväänä. Se oli Mac Cluren käsialaa. Tämä teki siinä\nselkoa matkastaan, löydöistään, laivansa asemasta ja etsiskelyjensä\ntuloksista: Franklinista hän ei ollut löytänyt minkäänlaisia\nmerkkejä. Hän kehoitti, ettei lähetettäisi laivaa häntä ja hänen\nretkikuntaansa etsimään, koska jokainen laiva, joka napajäihin joutuu,\non auttamattomasti tuhon oma.\n\nPitkä talviyö esti Kellettiä enää sinä syksynä lähettämästä Mc Clurelle\napua. Mutta heti auringon jälleen näytettyä itsensä lähti luutnantti\nPim matkaan.\n\nInglefieldin saapuessa Beecheyn saarelle, ei luutnantti Pullen\nollutkaan »Northstarilla». Hän oli lähtenyt etsimään Belcherin\nlaivoja pohjoisesta, niistä kun ei ollut tullut minkäänlaisia\ntietoja. Inglefield lähti hänen perässään, hän kun nimenomaan oli\nsaanut amiraliteetilta käskyn tuoda tietoja Wellingtonin kanavan\netsiskelyistä. Kap Rescuessa hän kuitenkin löysi tiedonannon, jonka\nmukaan Pullen jo oli tavannut Belcherin ja jälleen palannut Beecheyn\nsaarelle. Pahaksi onneksi hän ei ollut huomannut Pullenia tämän sivu\nkulkiessa.\n\n\n\nMyrskyn tuhoja.\n\n\nSeurasi sitten muutamia päiviä kestävä kauhea hirmumyrsky, joka uhkasi\ntehdä lyhyen lopun kaikista näistä etäisistä hommista. Barrowin\nsalmessa jäät joutuivat rajuun liikkeeseen, uskomattoman nopeaan\nkiitivät suurimmatkin jäävuoret aaltojen mukana ja sulkivat väyliä,\njotka vuosikausia olivat olleet avoinna. Inglefieldin molemmat laivat\najautuivat kaikista ponnistuksista huolimatta Kap Rileyn luota\nBarrowin salmeen niiden parhaillaan viedessä maihin varastoitaan.\nElokuun 21:ntenä kohosi vaara suurimmilleen, rajun kaakkoismyrskyn\najama jääkenttä kun uhkasi ruhjoa molemmat laivat. »Phoenix», jolla\nInglefield oli, kesti sysäyksen, mutta kuormalaiva »Breadalbonen»\noikean kyljen jäät repivät ja muutamassa minuutissa se katosi\nMyrskyiseen mereen. Hädin tuskin ennätti miehistö pelastua.\n\n\n\nBellotin hukkuminen.\n\n\nSamaan aikaan kuin tämä tapahtui,.tuli toinenkin surusanoma. Neljä\nmiestä, jotka olivat olleet Bellotin kanssa Wellingtonin kanavaa\ntutkimassa, palasi ilman johtajaansa. Elokuun 18 päivän myrskyssä tämä\noli saanut Wellingtonin kanavan aalloissa hautansa.\n\nPullenin antamain ohjeitten mukaan hän oli kulkenut pohjoista kohti\nkanavan itäsivua, jolla jään otaksuttiin olevan vahvaa. Jää oli\nkuitenkin niin röykkiöistä, että matka edistyi hitaasti. Viidentenä\npäivänä hän oli nähnyt Kap Bowdenin ja Grinnellin niemen kauempaa\netäisyydessä. Mutta samana päivänä puhkesi mainittu kaakkoismyrsky\nraivoamaan, jäät irtaantuivat rannasta, eikä näyttänyt mahdolliselta\nkulkea mukana olevalla veneelläkään aaltoilevan sulan poikki. Kahdesti\nturhaan yritettyään Bellot kevensi venettä ja lähetti kaksi miestä\nviemään köyden rantaan, jonka jälkeen venettä vedettiin edes takaisin,\nkunnes tavarat saatiin maalle. Mutta samalla Bellot kauhukseen näki,\nettä jääteli, jolla hän seisoi, nopeaan ulkoni rannasta ja kulki\nsalmen keskustaa kohti. Hän käski silloin päästää köyden rannasta\nirti, että vene voitiin vetää jäälautalle. Rannalle jääneet näkivät,\nkuinka jäälautta ja sille jääneet kolme miestä herkeämättä ajautuivat\npoispäin, kunnes lumimyrskyyn katosivat.\n\nToisena päivänä rannalle jääneet miehet kulkivat jonkun matkan\netelää kohti levätäkseen Kap Bowdenin luona. Sinne saapuivat pian\nsen jälkeen Bellotin molemmat seuralaisetkin, mutta ilman Bellota,\nuupumuksesta ja nälästä nääntymäisillään. He eivät myrskyn vuoksi\nolleet voineet pystyttää telttaansa jäälautalle, jonka vuoksi he\nolivat olleet aivan suojatta myrskyä, tuiskua ja vilua vastaan,\nkunnes he Bellotin neuvoa noudattaen olivat veitsillään kovertaneet\njäävuoreen luolan ja ympäröineet sen jäälohkareilla, niin että siitä\ntuli jäämaja. Elokuun 18 päivän aamuna Bellot oli kolmannen kerran\nnoussut jääkentän partaalla olevalle jäävuorelle, tähystelläkseen\npakokeinoja, ja neljä minuuttia myöhemmin olivat molemmat venemiehet\nlähteneet hänen jälkeensä, mutta he eivät muuta nähneet kuin hänen\nsauvansa jäävuoren juurella ammottavassa aallonhaudassa. Epäilemättä\noli ankara tuuliaispää nakannut hänet liukkaalta jäältä riehuvaan\nmereen. Venekin oli samalla menetetty, mutta molemmat merimiehet\nolivat muutaman tunnin kuluttua päässeet kiinteälle jääkentälle ja\nsiltä säilyttämillään airoilla soutaen jäätelillä kulkeneet maihin. —\nEnglannin kansan puolesta pystytettiin Bellotille sittemmin Beecheyn\nsaarelle muistopatsas.\n\n\n\nBelcherin etsiskelyt.\n\n\nBelcher oli molempine laivoineen tunkeutunut Wellingtonin kanavan\nkautta Grinnellin maan länsirannalle saakka, pohjoisemmaksi siis koin\nnäillä vesillä kukaan ennen häntä, mutta sitten olivat jäät pakottaneet\nhänet asettumaan talvimajaan. Avointa merta hän ei suinkaan ollut\ntavannut, railoja vain jotka avautuivat ja sulkeutuivat, uhaten milloin\ntahansa ruhjoa laivat. Grinnellin maan länsirannalta hän kuitenkin\nlöysi laivoilleen turvallisen sataman Syksyllä v. 1852 ja keväällä v.\n1853 Belcherin laivoista sitten tehtiin rekiretkiä, jotka eivät tosin\njohtaneet Franklinin jäljille, mutta sen sijaan tuntuvasti laajensivat\nmaantuntemusta. Hänen rekiretkensä kartoittivat enemmän rantoja kuin\nmikään entinen retkikunta ja täydensivät kokonaisuudeksi kaikki ennen\nsaavutetut tulokset.\n\nSiihen saakka tiedettiin, että Lancasterin ja Barrowin salmien\npohjoispuolella oli suuria saaria, mutta miten pitkälle nämä saaret\npohjoista kohti ulottuivat ja mikä niiden keskinäinen yhteys oli,\nsilta ei ollut aavistustakaan. Belcherin retkikunta selvitti tämän\nseikan osoittaen North-Devonin, Cornwalhsin, Melvillen saaren ja Prince\nPatrickin saaren muodostavan suuren saariston, jonka pohjoinen raja oli\n77:nnen ja 78:nnen pohj. leveysasteen vaiheilla.\n\nBelcher itse kahdella matkalla kartoitti Wellingtonin kanavan,\nGrinnellin maan, North Devonin ja uloinna pohjoisessa olevan North\nCornwallin ja Viktorian saariston, sekä osoitti Jonesin salmen yhteyden\nnapameren kanssa. Richard ja Osborne tutkivat Cornwallisin ja Melvillen\nsaaren pohjoisrannikon, kun taas M'Clintock ja Mecham Kellettin\ntalvimajasta lähtien kartoittivat Melvillen, Eglintonin ja Prince\nPatrickin saarien rannat.\n\n\n\nGrinnellin maan muinaisjäännökset.\n\n\nIhmisiä ei tällä laajalla alueella tavattu missään, ei edes entisiä\nasunnoita muuta kuin Grinnellin maalla useita kivihuoneita, jotka\nolivat niin huolellisesti rakennetut, etteivät ne mitenkään voineet\nolla eskimoitten tekoa. Toisessa paikassa Belcher tapasi metrin\nsyvyyteen upotetun, puolentoista metriä korkean kivipyykin, joka oli\ntehty niin suurista paasista, ettei yksi mies jaksanut niitä liikuttaa.\n\n\n\nKasvi- ja eläinkunta.\n\n\nEläimiä ja kasveja oli runsaimmin Melvillen saarella, niukimmin Prince\nPatrickin saarella. Melvillen saarella oli sangen runsaasti riistaa,\nmyskihärkiä, peuroja, riekkoja, haahkoja ja sepelhanhia, jäniksiä\nsitä vastoin niukasti. Myskihärät asustivat saarella vuoden umpeensa,\noleskellen talvella kuivissa suojaisissa laaksoissa. Luutnantti Mecham\ntapasi Melvillen saarella eräässä kohdassa 70 myskihärkää, jotka\nrauhallisesti söivät 3 1/2 kilometrin piirissä. Hänen lähestyessään\nne jakautuivat osastoihin, joissa oli 15 härkää kussakin, pari kolme\nvaltavaa eläintä kunkin osaston johtajina, ja näin ne suorittivat\nliikkeitä, jotka olivat säännöllisiä kuin ratsuväkieskadroonain. Yksi\nosastoista laukkasi monta kertaa ampumamatkan päähän, johtajat edellä,\nmuodostaen kerrassaan pelättävän sarvirivin. Lopulta ne tulivat noin\n35 metrin päähän, korskuivat ja kuopivat lunta. Kun luutnantti Mecham\nampui, teki koko lauma kokokäännöksen ja katosi tuota pikaa näkyvistä.\nPeurat saapuvat Melvillen saarelle huhtikuun alussa ja oleskelevat\nniinikään kuivissa suojaisissa laaksoissa. Retkeilijöitä ne uteliaina\nlähestyivät, kerrankin kuusi kappaletta kulki heidän perässään moniaan\nkilometrin. Epäillessään ja pelätessään ne alkoivat juosta piiriä, joka\nvähitellen pienenemistään pieneni. Hyönteisiä oli hyvin vähän. Ei nähty\nmuuta kuin muutamia mustia hämähäkkejä, pari koteloa ja joitakuita\nkärpäsiä.\n\nPrince Patrickin maalta Mecham löysi sangen mielenkiintoisia geologisia\nesineitä. Hardingen vuorilta hän läheltä rantaa tapasi 150—250 metrin\nkorkeudessa valaanluurankoja, jotka vain maan kohoamisen kautta ovat\nvoineet sinne joutua. Samoin oli korkealla maalla suuret määrät\najopuita, joiden hän otaksui olevan Mackenzien mereen purkamia.\nVaikeimman matkan suoritti M'Clintock vaeltaessaan Prince Patrickin\nsaaren pohjoispäästä meressä oleville Polyniasaarille.\n\n\n\nNapameri.\n\n\nKaikki ajatukset lähteä ulos napamerelle kapteeni Belcher oli jo\nedellisenä vuotena heittänyt mielestään nähdessään, kuinka täynnään\nse oli survovia, temmeltäviä, sinne tänne tunkeilevia jäälohkareita,\njotka jääkenttäin painellessa pinoutuivat korkeiksi röykkiöiksi.\n»Jos nämä jääpaljoudet ovat saaneet haltuunsa ja vieneet mukanaan\nonnettomat maanmiehemme», hän lausui, »ei heidän kohtalonsa anna\naihetta vähimmällekään toivolle». Belcherinkin paluumatkan katkaisi\nyllä mainittu elokuun myrsky. Hän ei vielä ollut kulkenut pitkääkään\nmatkaa, ennenkuin laivat Disaster-lahteen jäätyivät eikä niitä\nräjähdyItämälläkään saatu irti. Täten kului koko kesä hukkaan ja\nBelcherin täytyi asettua uudelleen talvisatamaan.\n\n\n\nBelcher hylkää laivansa.\n\n\nSeuraavana kesänä oli laivain tiellä niin paljon ahtojäätä, ettei 400\nkilogrammalla ruutia päästy kuin kilometri pari eteenpäin. Kun olisi\nollut kovin arveluttavaa jäädä vielä kolmanneksi talveksi napayön\nhirmuihin, ei Belcherillä ollut muuta neuvoa kuin raskaalla mielellä\nhylätä laivat ja kulkea miehineen jäätä pitkin Beecheyn saarelle, jossa\n»Northstar» odotti.\n\nYhtä huono onni oli kapteeni Kellettillä. Elokuun hirmumyrsky tosin\nmursi Melvillen salmen jääsalvat, mutta sitten jäät uudelleen\nsaartoivat »Resoluten» ja »Intrepidin», ennenkuin ne vielä olivat\nBarrowin salmeen ennättäneet. Näin Kellettin retkikunnan täytyi viettää\ntalvi 1853—54 Bathurstin saaren eteläpään edustalla.\n\n\n\nKellett hylkää laivansa.\n\n\nSeuraavana kesänäkään eivät jäät kuitenkaan hajonneet, vaikka suuret\nmäärät ruutia käytettiin väylän aukaisemiseksi. Belcherin käskystä\nKellett sen vuoksi toukokuun 15:ntenä 1854 hylkäsi laivansa ja kulki\nmiehineen jäätä pitkin Beecheyn saarelle, jossa kaikkien laivain\nmiehistöt »Northstarilla», ainoalla laivalla, mitä oli jäänyt,\nlähtivät paluumatkalle. Jo Kap Rileyn luona tuli kuitenkin Inglefield\namiraliteetin lähettämänä uudelleen retkikuntia tapaamaan, tuoden\nniille jotenkin samat käskyt, jotka Belcher jo oli toimeenpannut. Täten\nsaattoivat palaavat miehistöt, joiden luku nousi 263 henkeen, jakaantua\nkahteen laivaan. »Investigatorin» miehistö oli ollut napamatkallaan\nviisi vuotta, kun se vihdoin pääsi kotia.\n\n\n\n»Resolute» pelastetaan.\n\n\n»Resolute», toinen Kellettin laivoista, ajautui seuraavana vuonna\ntyhjillään aina Davisin salmeen saakka, jossa eräs amerikkalainen\nvalaanpyytäjä Kap Walsinghamin luona sen pelasti. Yhdysvaltain hallitus\nosti sen, korjautti täydelleen entiseen kuntoon ja lahjoitti sen\nEnglannin kuningattarelle ja kansalle.\n\nBelcherin osaksi tuli kotimaassa hyvin huono vastaanotto, kuten\nyleensäkin kapteenin osaksi, joka on laivansa menettänyt. Häntä\nsyytettiin siitä, ettei hän ollut höyrylaivoillaan lähtenyt avoimeen\nnapamereen ja että hän oli osoittanut rohkeuden, päättäväisyyden ja\nkestävyyden puutetta ja töin tuskin hän vältti sotaoikeuden langettavan\ntuomion.\n\nJälkimaailma, joka tietää, kuinka oikein hän arvosteli laivakulun\nmahdottomuuden n.s. sulassa napameressä, arvostelee kokenutta\npurjehtijaa toisin. Jos hän olisi Wellingtonin kanavasta päässyt\npohjoista kohti, ei hän sitä paitsi vielä likimainkaan olisi tavannut\naavaa merta, vaan uuden saariston, jonka myöhemmin Sverdrupin\nretkikunta löysi. Sitä paitsi jotenkin pian kävi selville, että\nFranklinin retkikuntaa olisi ollut turha etsiä pohjoisesta. Suuttumus\nBelcheriin oli niin suuri, ettei hänen erinomainen löytöretkityönsä\nsaavuttanut minkäänlaista tunnustusta. Suurin syy, mikä hänelle todella\njäi, oli se, että hänen oli vaikea tulla toimeen alaistensa kanssa.\n\n\n\n\nLuoteisväylän löytäjät.\n\n\nTammikuun 20:ntenä v. 1850 lähti Beringin salmeen lähetetty\nretkikunta Plymouthista. Siihen kuuluivat purjelaivat »Enterprise»\nja »Investigator», edellisen päällikkönä kapteeni Richard Collinson,\njoka samalla oli koko retkikunnan johtaja, jälkimmäisen Robert John\nle Mesurier M'Clure, irlantilainen synnyltään. Komentaja Mooren piti\nviedä »Plover» asemalaivaksi Beringin salmeen — hänen laivallaan oli\nlääkärinä John Simpson, joka on läntisistä eskimoista kirjoittanut\nparhaan esityksen — ja kapteeni Kellettin, joka »Heraldilla» purjehti\nsamoissa vesissä, piti tuoda napapurjehtijoille Sandwichin saarille\neväitä.\n\n»Enterprise» oli paljon parempi purjehtija kuin »Investigator», jonka\nvuoksi viimemainittu jäi paljon jäljelle. Jo alun pitäen laivat\nsen vuoksi kulkivat erillään, eikä niitä ollut mahdollinen yhdessä\npitää, vaikka Collinson jonkun verran odottelikin. Tämä asianhaara ei\nkuitenkaan näytä tuottaneen suurta surua kummallekaan kapteenille,\nsillä se oli heille pätevä tekosyy omin päin toimintaan. Amiraliteetin\nohjeissa molempia laivoja kuitenkin oli vaadittu pysymään yhdessä.\nMagalhãesin salmessa ne tosin tapasivat toisensa, mutta sen koommin\nniitä ei rinnan nähty.\n\nCollinson saapui Honoluluun niin paljon ennen M' Clurea, ettei tämä\nhäntä saavuttanut Collinsonin ottaessa siellä vereksiä eväitä. M'Clure\nkeksi paikalle saapuessaan kuitenkin sen keinon, että päätti oikaista\nAleutien saariston kautta, vaikka laivaliike tätä väylää karttoi sekä\nsen tuntemattomuuden että ainaisten sumujen vuoksi. Matka hänelle\nonnistui, vaikka hän joutuikin niin sankkoihin sumuihin, että purjehti\nBeringin salmenkin läpi siitä mitään tietämättä. Collinson oli\npurjehtinut varsinaista reittiä, joka kulki Kamtshatkan kautta, ja tuli\nBeringin salmeen kaksi viikkoa myöhemmin kuin M'Clure, joka ei suinkaan\nollut jäänyt sinne odottamaan.\n\nKotzebue-salmessa M'Clure tapasi »Ploverin» ja muutamia päiviä\nmyöhemmin, heinäkuun 31:ntenä 1850, »Heraldin», jonka päällikön\nKellettin, joka oli aseman ylhäisin upseeri, hän sai suostumaan\nsiihen, että hän vasten ohjeitansa sai omin päin tunkeutua napamereen,\nyrittääkseen koillisen kautta Atlantin mereen. Samalle Kellettille,\njonka M'Clure täällä viimeksi tapasi, oli sitten suotu kolmen vuoden\nkuluttua lännestä käsin päästää hänet pälkäästä.\n\n\n\nM'Clure toimii omin päin.\n\n\nM'Clure oli rohkea, tarmokas ja arkailematon purjehtija. Pitkin\nAmerikan luoteisrantaa purjehtien hän sivuutti Kap Barrowin ja jatkoi\nsitten itää kohti pitkin sulaa, joka tällä rannalla on loppukesästä\nmantereen ja merijäiden välissä. Jonesin saaren luo hän jätti\nkertomuksen retkestään ja seurusteli siellä tapaamainsa eskimoitten\nkanssa. Hänellä oli laivallaan eräs Labradorissa vaikuttanut\nherrnhutilainen lähetyssaarnaaja, saksilainen veli Miertsching, joka\ntäydelleen hallitsi eskimoitten kielen. Turhaan tämä heiltä kuitenkin\nuteli uutisia Franklinista ja hänen tovereistaan. Valkoisia he kyllä\nolivat Nähneet, käydessään Yukon joella kauppaa tekemässä — Alaska oli\nsilloin vielä Venäjän hallussa.\n\n\n\nEskimoita.\n\n\nKauempana lännessä »Investigator» kuitenkin tapasi eskimoita, jotka\neivät vielä milloinkaan olleet tavanneet »kablunoja», s.o. valkoisia.\nMiertschingin tullessa maihin he tulivat vastaan veitset ja keihäät\nvalmiina ja pienillä jousillaan kalanluulla terätyt nuolet. Joku nuoli\njo ammuttiinkin, mutta lähetyssaarnaajan selitykset hälvensivät kaikki\nepäluulot ja heistä tuli hyvät ystävät. He tervehtivät nyt vieraita\njuhlallisesti kohottaen kätensä kolmasti pään yli ja hieroen likaista\ntypönenäänsä retkeilijän nenää vastaan.\n\n»Investigator» heidän mielestään oli aivan hirmuinen saari, jossa\noli kolme puuta. Vaikka se oli viiden kilometrin päässä rannasta,\npelästyivät he joka kerta, kun se teki liikkeen. Jonkun ajan kuluttua\nhe kuitenkin uskalsivat lähteä laivaan, jossa heitä ei kuitenkaan\nkauaa siedetty, sillä he olivat tavattoman ovelia ja häikäilemättömiä\nvarkaita.\n\nVaihtelevilla tuulilla ja säiliä »Investigator» sitten purjehti\nedelleen itää kohti. Toisin paikoin oli rantasula niin kapea,\nettä laiva tarttui jäihin ja oli sahoilla, kirveillä ja touveilla\nirrotettava. Jäät antoivat sille niin kovia kolauksia, että\nkuparipeltiä repeili pohjan alta ja merimiehet putoilivat kojuistaan.\nMackenzien suistamossa viipymättä M'Clure laski edelleen itää kohti,\nnähden usein eskimokyliä rannalla. Kap Bathurstin luona hän laski\nankkurin ja lähetti veneitä mailiin. Yleensä oli rannikko ollut kovin\nkarua ja kasvullisuus niukkaa, mutta täällä se oli kerrassaan rehevää,\njonka vuoksi peuroja ja muuta riistaa oli runsaasti ja meressä paljon\nvalaita, hylkeitä ja muita eläimiä. Jo Richardson oli v. 1848 tavannut\ntäällä sadoittain eskimoita ja M'Clurekin näki kymmeniä telttoja.\nAsukkaitten iloisuus ja ystävällisyys jätti purjehtijoihin mitä paraan\nvaikutuksen.\n\nMuuan eskimo kertoi, että eräs hänen heimonsa miehistä oli tappanut\nvalkoisen, jonka takista hän oli leikannut nappeja. Valkoisia oli\ntullut erääseen lähellä Mackenzien suuta olevaan niemeen useita ja\nhe olivat rakentaneet sinne majan ja sitten kulkeneet sisämaahan.\nTämä maja huomattiin kuitenkin jo hyvin vanhaksi, joten tapaus näytti\nsattuneen vuosikymmeniä takaperin. Kap Bathurstin itäpuolella eskimot\nkertoivat valkoisista, jotka olivat siellä käyneet purjeellisilla\nveneillä. Heidän päällikkönsä, joka oli paksu mies, oli kävellyt\nrannalla edes takaisin ja aina astunut kaksikymmentä askelta kumpaankin\nsuuntaan. Miehet olivat keittäneet teltassa ruokaa. Epäilemättä tämä\noli ollut Richardsonin retkikunta. Rannikolla huomattiin eräässä\nkohdassa savua, joka johtui maan alla palavista aineista.\n\n\n\nM'Clure Walesin prinssin salmessa.\n\n\nSyyskuun 6:ntena näkyi koillisessa tuntematon maa, jonka nimen M'Clure\nnimitti Nelsonin maaksi. Siellä tavattiin paljon peuran, jäniksen,\nsusien ja kettujen jälkiä ja kosolta lintuja, joten retkikunta täältä\nsai runsaasti tuoretta lihaa. Lännemmän näkemistään maista M'Clure\nnimitti Baringin maaksi Englannin meriministerin mukaan, itäisemmän\nPrinssi Albertin maaksi. Näitten maitten väliseen salmeen, Walesin\nprinssin salmeen, hän tunkeutui, mutta siinä kulki niin paljon\najojäitä ja ilma alkoi siihen määrään jäähtyä, että »Investigator»\nleveysasteella 73°7' jäätyi kiinni. Jääkentät alkoivat nyt ajaa laivaa\ntaapäin, kouristellen sitä niin kovasti, että se natisi kaikissa\nliitoksissaan ja M'Clure jo monta kertaa aikoi antaa käskyn, että\nkaikki varastot vietäisiin maihin. Syyskuun 24:ntenä laiva jälleen\noli salmen suussa, jossa sen jäät ajoivat kalliosärkälle. Tässä jäät\nsitä runtelivat niin pahoin, että jok'ikinen jo luuli sen viimeisen\nhetken tulleen. Kaikki miehet komennettiin kannelle ja jokaisella oli\nkädessään paksu mytty ruokatavaroita ja vaatteita, ollakseen valmiina\npyrkimään jäitten poikki maalle.\n\n\n\nKauhun yö jäissä.\n\n\nJäät sysäsivät laivan kyljelleen, mutta toiset jäät jälleen mursivat\nsitä kannattavat jäätelit, niin että se taas nousi pystyyn. Miertscbing\nkirjoitti tapauksesta päiväkirjaansa:\n\n»Syyskuun 25 päivänä kello 2:sta aamulla kello 1:teen iltapäivällä oli\nvaara suurin. Jokainen seisoi kannella myttyineen, jossa oli vähän\nleipiä ja vaatteita, voidakseen laivan hajotessa kulkea korkeiksi\nröykkiöiksi pinoutuneitten jäitten poikki maalle. Taskumme olimme\ntäyttäneet ruudilla ja lyijyllä, käsissämme oli meillä pyssyt. Ah,\nkuinka kauan olisimme hengissä pysyneet, jos olisi täytynyt yrittää?\nKaikkiarmollinen Jumala kuitenkin ohjasi jään ja sen keralla laivan\nsyvempään veteen, mutta samalla myös niin korkeiksi röykkiöiksi\nkasaantuneitten jäitten väliin, että kapteenin kajuutan ovi särkyi\njäiden laivaa pusertaessa. Vihdoin jäät rauhoittuivat ja jokainen\nmeistä toivoi pääsevänsä hetkeksi levolle. Mutta tuskin olimme käyneet\nvuoteillemme, ennenkuin meidän taas täytyi hyökätä kannelle ja siellä\ntaas seisoimme koko yön ja osan päivästä etukannella mitä kamalimmassa\nilmassa. Ankara myrsky ajoi laivaa, jonka jälleen täytyi kestää\npelottavia sysäyksiä, pohjoista kohti erään pienemmän saaren korkeita\nrantakallioita vastaan. Kun laiva uhkasi kallioita vastaan ruhjoutua,\nkiinnitettiin se jäälauttaan kuudella vankalla touvilla. Viidenkymmenen\naskeleen päähän näistä vaarallisista kallioista ajauduimme, mutta vesi\noli siellä vielä 65 syltä syvää...\n\n»Seitsemäntoista tuntia kesti tätä kauhun aikaa ja koko ajan me\nahdistuneella mielellä seisoimme etukannella, palellen luita ja\nytimiä myöden. Milloin paiskautui laiva oikealle, milloin vasemmalle\nkyljelleen, milloin kohosi vedestä keula, milloin perä ja jää sysäsi\nja pusersi niin vakavasti, että tervattu tilke putosi saumoista ja\nruumassa särkyi tynnyreitä. Mahdoton oli päästä rajusti liikkuvan jään\npoikki maalle, yritys olisi ollut varma kuolemamme. Toisten kuolontuska\noli muuttunut hurjaksi epätoivoksi, niin että muutamat merimiehistä\nmurtautuivat väkiviinahuoneeseen ja joivat itsensä siellä tunnottomaan\nhumalaan. Meitä oli 76 henkeä, joiden tässä täytyi katsoa kaikkein\nkamalinta kuolemaa kasvoihin, ollen voimattomina luonnonvoimain raivoa\nvastaan. Mutta sitten, juuri kun toisella puolella kohosi korkeuteen\nvaltava muuri lohkareiksi särkyneitä jäätelejä, uhaten ruhjoa hataran\naluksemme — juuri silloin jää kuin näkymätöntä kättä totellen asettui,\ntuuli katosi kuin taian kautta ja hurjan raivon jälkeen seurasi\nsatumainen rauha.»\n\n\n\nTalvenvietto.\n\n\nJäät kuljettivat »Investigatoria» pohjoista kohti, kunnes se syyskuun\n30:ntena takertui jäineen päivineen Walesin prinssin salmen eteläpäähän\nkiinni. M'Clure älysi, että hänen oli jäätävä siihen talveksi, ja\nviipymättä hän käski ryhtyä valmistuksiin. Ensin saivat humaltuneet\nmerimiehet paljaaseen selkäänsä asianmukaisen löylyn. Sitten kapteeni\npiti puheen, kehoittaen väkeään edelleenkin pysymään uskollisena ja\nrohkeana. Kannen hän peitti telttakatolla ja tasoitti laivan ympäriltä\njään. Suojaksi myrskyjä vastaan laiva ympäröitiin lumivallilla.\nKansikin peitettiin lumella, joka sitten jäädytettiin suojaksi\nkylmää vastaan. Lämmityksestä ja ilmanvaihdosta pidettiin huolta ja\nmiehistölle jaettiin lämpöiset vaatteet. Laiva oli kovin kallellaan,\nmutta tätä puutetta oli mahdoton korjata.\n\nSitten alkoi naparetkeilijäin tavallinen talvielämä hommineen,\nhuolineen ja huveineen. Marraskuussa elohopea jo jäätyi, mutta\nkylmimmät kuukaudet olivat tammi-, helmi- ja maaliskuu, jolloin\nelohopea monta kertaa laskeutui -47 asteeseen C. Keskilämmöt olivat:\nlokakuussa -20°, marraskuussa -24°, joulukuussa -36°, helmikuussa -39\n1/2°, maaliskuussa -34°, huhtikuussa -20 1/2°, toukokuussa -12 1/2° ja\nkesäkuussa -2 1/2°C. Tyynellä säällä pakkasesta ei ollut aivan suurta\nhaittaa, mutta myrskyn liittolaisena se oli hirmuinen. Maalla tavattiin\nmyskihärkiä ja niistä retkikunta ampui itselleen erittäin tervetulleen\nravinnon vahvistuksen.\n\n\n\nRekiretkiä.\n\n\nHuolimatta talven ankaruudesta tehtiin »Investigatorista» useita retkiä\nFranklinin retkikunnan etsimiseksi ja löydetyn maan tutkimiseksi.\nLokakuun 10:ntenä M'Clure kävi maissa ottamassa rannan Englannin\nkruunun omaisuudeksi, mutta paluutien häneltä katkaisi vuoksivesi, joka\noli kohonnut jään ja rannan väliin, ja hänen täytyi seuralaisineen\nodottaa vilussa suojatta ja ruoatta, vieläpä toiset läpimärkinäkin\nveteen pudottuaan, kunnes heitä alettiin laivassa kaivata. Sangen\nkurjassa tilassa joukko vihdoin pelastettiin.\n\nLokakuun 21:ntenä M'Clure lähti rekiretkelle pohjoista kohti,\ntutkiakseen Walesin prinssin salmen, jonka hän arvasi johtavan Parryn\nlöytämään Melvillen salmeen. Jos tämä otaksuma oli oikea, oli reitti\nkauan etsitty luoteisväylä! Luonnollista oli, että hän ensi sijassa sen\nvarrelta haki kadonnutta retkikuntaa.\n\nMaa, jota hän kulki, oli jotenkin mäkistä, niin etteivät retkeilijät\nnähneet kauas eteensä, mutta eräänä iltana M'Clure laski olevansa\nlähellä Melvillen salmea ja Banksin maata, jotka Parry 30 vuotta\ntakaperin oli löytänyt. Varhain seuraavana päivänä hän siis herätti\nmiehensä ja itse edellä kulkien alkoi nousta korkealle vuorelle, jolta\nhän luuli näköalan avautuvan.\n\n\n\nLuoteisväylä!\n\n\nJa ennen muita päälle päästessään hän näkikin suurenmoisen maiseman:\nHän oli todella päässyt Walesin prinssin salmen päähän ja näki sen\nedessään päättyvän Melvillen salmeen ja itse hän seisoi sillä maalla,\njonka Parry oli nimittänyt Banksin maaksi. Pohjoisessa näkyi vain\njäätynyttä merta ja kaakkoa kohti Prinssi Albertin maa. M'Clure oli\nlöytänyt luoteisväylän — yhden niistä. Tunteittensa valtaamana hän\nlankesi polvilleen ja kiitti Luojaa, joka oli suonut hänen johtaa\npäätökseen monen vuosisadan etsiskelyt. Lokakuun 26:nnen päivän aurinko\nnousi paraillaan luomaan loistettaan tähän hyisessä suurenmoisuudessaan\nverrattoman kauniiseen maisemaan.\n\nKätkettyään kivipyykkiin kertomuksen löydöstään M'Clure sitten kääntyi\npaluumatkalle. Päästyään jotenkin lähelle laivaa hän riensi reen\nedelle, ennättääkseen perille pikemmin, mutta sitten nousi lumituisku,\njossa hän eksyi ja sai harhailla jäällä 20 tuntia, ennenkuin\npuolikuolleena löysi laivansa.\n\nKeväällä 1851 M'Clure varusti neljä rekiretkikuntaa tarkemmin tutkimaan\nlöytämiään rantoja. Näillä retkillä kartoitettiin Prinssi Albertin maan\nja Banksin maan pohjois- ja etelärannikot ja muun muassa tavattiin\neskimoita, jotka eivät vielä milloinkaan olleet nähneet eurooppalaisia.\nRauta oli heille aivan tuntematonta, samoin kuin eurooppalaiset\ntavaratkin, mutta nuolensa ja keihäänsä he olivat teränneet kuparilla.\nHe olivat paraillaan jäällä hylkeenpyynnissä. Pitkin näitä rantoja\ntavattiin eskimoitten entisten asumusten pohjia. Kun heille näytettiin\nWollastonin saaren karttaa, täydensivät he sitä paikalla piirtämällä\nsiihen uusia saaria.\n\nKeväällä »Investigator» ajautui jäitten kanssa eteläänpäin, mutta\npääsi kuitenkin heinäkuun 17:ntenä vapaaksi. M'Clure yritti nyt kulkea\nWalesin prinssin salmen kautta, purjehtiakseenkin luoteisväylän,\nvaikka hänen ohjeittensa mukaan olisi pitänyt kiinnittää koko\nhuomionsa kadonneen retkikunnan etsimiseen, eikä uusiin löytöihin.\nJäät kuitenkin kerran toisensa jälkeen ajoivat hänet takaisin, uhaten\nhänen laivansakin ruhjoa, jonka vuoksi hän muutti tuumansa ja koetti\npurjehtia Baringin-Banksin maan pohjoispuolitse, päästääkseen sen\nkautta Melvillen salmeen, josta väylä oli tunnettu ja selvä.\n\n\n\nM'Clure kiertää Banksin maan.\n\n\nHeinäkuun 20:ntenä M'Clure kiinnitti laivansa pieneen jäävuoreen,\njoka oli pohjassa kiinni, saadakseen suojaa ahtojäitä vastaan.\nAhtojäiden painostus oli kuitenkin niin suuri, että jäälohkare alkoi\nhorjua ja jääkieleke, joka oli laivan alla, kohotti tämän pari metriä\nkorkealle ilmaan. Laiva saatiin kuitenkin pois, ennenkuin se kaatui.\nToisen kerran joutui »Investigator» niin kovaan puristukseen, että\nsen keula ja perä uhkasivat ruhjoutua. Banksin maan rannalla, jossa\noli vain kapea sula väylä, laiva joutui rannan ja karille ajaneen\njäävuoren väliin niin ahtaalle, että se olisi tuhoutunut, jos jäävuori\nolisi lähtenyt liikkeelle. M'Clure avasi itselleen tien valtavilla\nruutimiinoilla.\n\nYksitoista päivää hänen kuitenkin täytyi odottaa, ennenkuin taas\npääsi eteenpäin ja räjähdysaineita hänen täytyi edelleenkin käyttää\nraivatakseen tieltään väylään ajautuneet jäävuoret. Näissä taisteluissa\nkului niin paljon aikaa, että hän vasta syyskuun 24:ntenä saapui\nBanksin maan pohjoisrannalla olevaan suojaiseen lahteen, jonka hän\npelastuksestaan kiitollisena nimitti »Armon lahdeksi» (Bay of Mercy).\nBanksin salmen poikki ei ollut yrittämistäkään ja jo toisena päivänä\n»Investigator» jäätyi kiinni ja retkikunnan täytyi varustautua\ntalvimajaan.\n\n\n\n»Armon» lahdessa.\n\n\nJa sen täytyi jäädä »Armon lahteen» ainaiseksikin. Jäät eivät lahdesta\nlähteneet seuraavana kesänä 1852 eivätkä edes kesällä 1853. Kaksi\nkurjaa talvea M'Cluren täytyi joukkoineen viettää tässä lahdessa.\nSairaitten luku alkoi lisääntymistään lisääntyä ja ruoka-annoksia\ntäytyi pienentää, vaikka riistaa olikin ja sitä ammuttiin runsaasti.\nHuhtikuussa 1852 M'Clure kuuden miehen keralla matkusti Banksin\nsalmen jäitten poikki Melvillen saarelle, saapuen sinne kymmenen\npäivän kuluttua. Sieltä hän toivoi löytävänsä ruokatavaroita ja\nehkä englantilaisen laivankin, mutta tähän nähden hän koki katkeran\npettymyksen. Hän löysi vain rasian, jossa oli ilmoitus, että kapteeni\nAustin oli viettänyt vuodon 1850 Griffithin saarella, ja samaan rasiaan\nhän nyt pisti kertomuksen retkestään ja tilastaan »Armon lahdessa».\nTätä ilmoitusta hän sitten sai kiittää pelastuksestaan. Toukokuun\n11:ntenä M'Clure palasi laivalleen, jossa keripukki sillä välin oli\nalkanut tehdä tuhojaan. Onneksi oli Banksin maalla runsaasti riistaa,\nniin että miehille kolmasti viikossa voitiin antaa tuoretta lihaa.\n\nVasta elokuun 16:ntena Armon lahdessa jää irtaantui rannoista, mutta\nsuuret ahtojääröykkiöt estivät sitä pääsemästä ulos mereen, ja jo 20\npäivänä lahti alkoi uudelleen jäätyä. »Investigatoria» nyt uhkasi\nFranklinin ja hänen tovereittensa kohtalo, jonka vuoksi M'Cluren täytyi\nmiettiä keinoja, miten saisi väkensä pelastetuksi. Hän aikoi terveitten\nmiesten keralla jäädä edelleen laivaan siinä toivossa, että hän\nkesällä 1853 pääsisi salmen poikki Melvillen maan rannoille, sairaat\nhän sitä vastoin aikoi lähettää kahdessa osastossa itää ja etelää\nkohti — kaikesta päättäen varmaan kuolemaan, ellei ehkä Collinson\nolisi heitä pelastanut. Huhtikuun 5:ntenä laivalla sattui ensimmäinen\nkuolemantapaus ja seuraavana päivänä M'Clure kirjoitti päiväkirjaansa:\n\n\n\nPelastus.\n\n\n»Käyskentelin ensimmäisen upseerini keralla laivan vieressä ja\nkeskustelimme siitä, kuinka kovaksi jäätyneeseen maahan saataisiin\nkaivetuksi hauta eilen kuolleelle miehelle, ja samalla näimme miehen,\njoka salmen suussa olevilta jääröykkiöiltä sukkelaan lähestyi meitä.\nLuulimme ensin, että se oli joku meikäläisiä, jota ehkä jääkarhu\najoi takaa, mutta kuta lähemmäksi hän tuli, sitä epäilyttävämmältä\nasia alkoi tuntua, ken se saattoi olla. Varmaa oli, ettei hän ollut\nkenenkään meikäläisen kaltainen, mutta sitten ajattelimme, että\njoku ehkä oli lähtenyt uutta pukua koettelemaan, valmistautuakseen\nrekiretkelle. Kun emme nähneet läheisyydessä ketään muutakaan, niin\nlähdimme eteenpäin. Saavuttuamme parinsadan askeleen päähän hänestä,\nkohotti tämä omituinen olento käsivartensa ilmaan ja teki niillä\nsamanlaisia merkkejä kuin eskimoitten on tapana, huutaen meille samalla\nsuurimmalla äänensä ponnistuksella sanoja, jotka tuulen ja sanomattoman\nkiihtymyksemme vuoksi meistä kuuluivat kuin hurjalta hätähuudolta\nja saivat meidät pysähtymään. Vieras lähestyi levollisesti, ja\nhuomatessamme nyt, että hänen kasvonsa olivat mustat kuin ebenpuu,\nihmettelimme totisesti itseksemme, oliko hän todella tämän, vai jonkun\ntoisen maailman asukas. Jos hänellä vielä olisi ollut vähän häntää tai\nsorkka, olisimme suin päin lähteneet pakoon. Mutta nyt jäimme kuin\njäimmekin paikallemme, ja vaikka taivas olisi kukistunut päällemme,\nemme olisi syvemmin hämmästyneet kuin kuullessamme hänen sanovan: 'Olen\nluutnantti Pim, ennen palvellut »Heraldilla», nyt »Resolutella».'\nKapteeni Kellett oli laivoineen Dealy-saarella. Vaistomaisesti\nhyökkäsimme häntä vastaan ja tartuimme hänen käteensä.»\n\nSähkön nopeudella levisi sanoma avun saapumisesta. Koko laiva alkoi\nelää, sairaat hyppäsivät vuoteeltaan, kaikki hyökkäsivät jäälle,\nnähdäkseen omin silmin tämän merkillisen miehen, ja pian saapui siihen\n»Resoluten» koiravaljakkokin. Luutnantti Pimin musta naama oli uusi\nsuojakeino pakkasta vastaan, joka oli keksitty »Investigatorin» poissa\nollessa. Jos Pim olisi tullut parikaan päivää myöhemmin, olisi M'\nClure jo ennättänyt lähettää sairaansa matkaan saamaan napamaitten\njäätiköillä hautansa.\n\nPimin reki oli matkalla mennyt rikki, mutta hän ei kuitenkaan\ntahtonut palata, ennenkuin oli M'Cluren tavannut, ja hänen kuntonsa\nja uhrautuvaisuutensa pelasti »Investigatorin» miehistön. Laivaa\nhän ei voinut pelastaa, vaan jätettiin se Armon lahteen jäitten\ntuhottavaksi, niin raskaalta kun tämä M'Cluresta tuntuikin. Viimeiseen\nsaakka hän toivoi voivansa kulkea sillä sen ainoan salmen poikki, joka\nluoteisväylästä vielä oli purjehtimatta.\n\nM'Clure kulki sitten väkineen jäätä Kellettin laivaan, joka oli\nMelvillen saaren kaakkoisrannalla, ja tällä laivalla hän pääsi Barrowin\nsalmen suuhun, mutta sitten »Resolutekin» takertui jäihin ja oli\nhylättävä ja loppumatka Beecheyn saarelle oli kuljettava jäätä.\n\nM'Clurea pidettiin luoteisväylän löytäjänä ja ensimmäisenä kulkijana,\nvaikk'ei hän ollutkaan koko väylää laivalla kulkenut, ja siitä\nsyystä hänelle ja hänen väelleen annettiin 10,000 punnan palkinto,\nM'Clure itse ylennettiin ja aateloitiin ja sai tieteellisten seurain\nkunniamerkkejä. Hänen ansionsa luoteisväylän löytämisestä eivät\nkuitenkaan ole suurimmat, vaan ensi sijassaan ne kuuluvat Franklinille.\nCollinson taas purjehti etäimmälle siihen luoteisväylään, joka todella\non laivallakin kuljettava ja jota pitkin Amundsen sitten »Gjöalla»\npurjehti Baffinin lahdesta Beringin salmeen.\n\n\n\nCollinsonin seikkailut.\n\n\nCollinson saapui Kap Lisburneen, Amerikan luoteisrannalle, elokuun\n13:ntena v. 1850, kaksi viikkoa myöhemmin kuin M'Clure, ja kahdeksan\npäivää myöhemmin hän kohtasi vahvan napa-ahtojään, seuraten sen\nreunaa leveysasteelle 73°23' ja pituusasteelle 164 W, sulaa napamerta\ntapaamatta. Kun hänellä ei vielä ollut tietoa »Investigatorista»,\npalasi hän Tyynelle merelle talvea viettämään.\n\nV. 1851 hän taas purjehti Jäämereen ja heinäkuun 31:ntenä lähti\nBarrowin nokasta itäänpäin, suoriuduttuaan jäistä, jotka uhkasivat\najaa hänen laivansa rannalle. Eskimot kuitenkin turhaan kokoontuivat\nsaaliin jaolle, »Enterprise» pelastui ja saapui elokuun 26:ntena Kap\nBathurstiin ja sieltä edelleen kulkiessaan Walesin prinssin salmeen,\njosta hän löysi M'Cluren kätkemät ruokavarat. Hän arvasi salmen\njohtavan Melvillen salmeen ja M'Cluren sitä kulkeneen ja purjehti sen\npäähän, mutta jäät sulkivat salmen pohjoispäässä tien, niin ettei hän\nvoinut purjehtia siitä edelleen. Hän pääsi kuitenkin laivallaan 57\nmeripenikulman päähän siitä kohdasta, jonka Parry v. 1819 oli idästä\nkäsin saavuttanut, lähemmäksi siis kuin M'Clure Armon lahdessa.\n\nCollinson kääntyi nyt etelää kohti — hän oli salmeen ajanut vain\nkymmenen päivää sen jälkeen kuin M'Clure oli talvimajastaan lähtenyt\n— ja lähti Banksin maan rantaa pohjoista kohti purjehtimaan, tullen\nnoin 100 mailin päähän siitä kohdasta, jossa »Investigator» oli samaan\naikaan syyskuun 7:ntenä 1851 jäissä kiinni, mutta kun hän ei tavannut\nminkäänlaisia kivipyykkejä rannikolla, otaksui hän, ettei M'Clure\nollut lähtenyt sille suunnalle, ja palasi takaisin, pelastaen laivansa\nvarmasta tuhosta. »Enterprisen» hän vei talvisatamaan Walkerin lahteen,\nWalesin prinssin salmen eteläpäähän.\n\nSeudulla oleskeli marraskuuhun saakka joukko eskimoita\npyyntihommissaan, mutta sitten he muuttivat etelään, palatakseen\ntakaisin vasta seuraavana kevännä. Talven kuluessa »Enterprisesta»\ntehtiin kaksi rekiretkeä. Toinen retkikunta tutki Prinssi Albertin\nmaan rantoja, toinen kulki jäiden poikki Melvillen saarelle saapuen\nKap Providenceen kaksikymmentä päivää myöhemmin kuin M'Clure oli\nsiellä ollut. Luutnantti Parkes, joka tätä retkikuntaa johti, näki\njäällä reenjälkiä ja oli kuulevinaan koirain haukuntaa, mutta peläten\nehkä tapaavansa eskimoita, hän palasi takaisin, aseeton kun oli. Se\noli ainoa kerta, jolloin upseeri Franklinin etsinnässä karttoi toisia\nretkikuntia. Jos hän olisi jatkanut Parryn talvikortteeriin, olisi hän\nsiellä saanut lukea, että »Investigator» oli Armon lahdessa ja että\nM'Clintock Austinin retkikunnasta kesäkuussa 1851 oli etsinyt tämän\nrannikon.\n\nLähtien Walkerin lahdesta elokuussa 1852 Collinson kartoitti Prinssi\nAlbertin salmen ja kääntyi sitten Delfiini- ja Union-salmeen,\neteläisimpään luoteisväylistä siis, joka erottaa napasaariston Amerikan\nmantereesta. Syyskuun 26:ntena hänen kuitenkin, Kruunausmutkan\najojäiden poikki purjehdittuaan, täytyi asettua Deasen salmen itäpäähän\ntalvehtimaan. Täälläkin hän tapasi eskimoita, jotka alussa olivat hyvin\narkoja, ja sai heiltä erään laivan koneosan ja rautaisia ja messinkisiä\nesineitä, jotka hän kyllä tunsi Englannin sotalaivastoon kuuluneiksi,\nmutta kun tulkki oli M'Cluren laivalla, ei hän saanut tarkemmin selkoa\nsiitä, mistä ne olivat tulleet.\n\nHuhtikuussa Collinson lähetti rekiretkikunnan, joka rannikkoa\nseuraillen saapui Viktorian maan kaakkoiskulmaan ja sieltä kulki\npohjoiseen Gatesheadin saareen leveydelle 70°25', aikoen jatkaa\nmatkaa James Rossin tutkimalle Walesin prinssin maalle, mutta maa\npäättyikin ja aavan meren poikki rekiretkikunnan oli mahdoton kulkea\njään röykkiöisyyden ja epätasaisuuden vuoksi. Paluumatkalla se tapasi\nlaivan oven kehän, jossa oli kuparinen lukko, lukossa amiraliteetin\nnuolimerkki. Myöhemmin tämä ovenkehä Woolichissa sotalaivaston\narsenaalissa tunnettiin »Terroriin» kuuluneeksi. Collinsonilla oli\nlaivallaan mies, joka ennen oli palvellut »Erebuksessa», mutta hän ei\nsitä tuntenut.\n\nKivihiilien vähyys esti Collinsonia enää kauemmaksi tunkeutumasta,\nkun hän elokuun 11:ntenä v. 1853 jälleen pääsi lähtemään Cambridgen\nlahdesta talvimajastaan. Hän pyrki Amerikan rannalle, jossa oli paljon\najopuita. Onnellisesti hän nytkin johti suuren laivansa Viktorian ja\nWollastonin maan eteläpuolella olevain vaikeitten ja karisten väyläin\nkautta, lähteäkseen kotimatkalle. 200 meripenikulmaa Barrowin nokan\nlänsipuolella talvi kuitenkin jälleen yllätti hänet, niin että hän\nvasta heinäkuun puolivälissä 1854 pääsi jatkamaan kotimaahansa, palaten\nheinäkuun 5:ntenä 1855 Englantiin, viisi vuotta ja neljä kuukautta\npoissa oltuaan.\n\nCollinsonin osoittama erinomainen merimieskunto on herättänyt kaikkien\naikain purjehtijain ihastusta. Huolimatta kaikista suunnattomista\nvaaroista ja vaikeuksista hän toi laivansa ehjänä kotia. Kaikista\nhallituksen lähettämistä retkikunnista hän pääsi lähimmäksi Franklinin\nretkikunnan tuhoutumaseutuja. Amiraali Richards sanoi hänen työnsä\nosoittaneen »kärsivällisyyttä, kestävyyttä ja hellittämätöntä sitkeyttä\nvaikeuksissa, joita suurempia tuskin kenenkään on ollut voitettava.»\nSaman tunnustuksen antoi hänelle Amundsen pienellä »Gjöallaan»\npurjehtiessaan samat vaikeat väylät.\n\nM'Cluren retken rinnalla Collinsonin retki jäi varjoon, vaikka hänen\nansionsa epäilemättä olivat suuremmat.\n\n\n\n\nFranklinin retkikunnan kohtalo.\n\n\nYhdeksän vuotta oli kulunut Franklinin retkikunnan katoamisesta.\nKoko laaja napasaaristo oli suunnitelmallisesti etsitty, yhtä pientä\nkolkkaa lukuunottamatta, joka käsitti Backin löytämän Suuren Kalajoen\npohjoispuoliset seudut. Kummaltakin puolelta oli tosin edetty sangen\nlähelle tätä aluetta, mutta perillä saakka ei kukaan ollut käynyt ja\nsattuman kauppa oli, että sen kätkemät hirmut vielä nytkään tulivat\ntunnetuiksi. Siitä oli kiittäminen t:ri Raea, jonka retken Wollastonin\nja Viktorian maan etelärannoille jo olemme kertoneet; Hudson Bay-yhtiön\npalveluksessa hän v. 1853 lähti kartoittamaan Boothia niemimaan\nrannikkoa.\n\n\n\nRaen retki Boothia niemelle.\n\n\nLähtien veneellä Chesterfield Inletistä, Hudsonin lahden\nluoteiskulmasta, elokuun 10:ntenä, hän neljän päivän kuluttua saapui\nRepulse Bayhin Melvillen niemimaan juurelle, kerallaan vain kolmen\nkuukauden eväät. Riistan saannista ja eskimoitten avusta siis kokonaan\nriippui, saattaisiko hän matkallaan talvehtia. Syyskuun 1:nä, jolloin\nRaen miehineen olisi pitänyt lähteä paluumatkalle, heillä oli\npolttoainetta 14 viikoksi, mutta riistaa oli ollut hyvin niukalta.\nSiitä huolimatta koko joukko päätti viettää täällä pohjan perillä\ntalvea. Ja sitten alkoikin riistaa taas olla niin runsaasti, että\nheillä lokakuun 1:nä oli runsaat eväät, 109 peuraa, yksi myskihärkä,\n106 riekkoa, yksi hylje ja 190 lohta.\n\nKeväällä retkikunta kaivoi ikijäätyneeseen maahan osan eväistään\npaluumatkan varalle ja lähti maaliskuun viimeisenä päivänä v. 1854\nkartoittamaan Boothia niemimaan länsirannikkoa. Huhtik. 20:ntenä Rae\nniemimaan juuressa itärannalla tapasi nuoren eskimon, joka kertoi\nhänelle ensimmäisen tiedon Franklinin retkikunnan tuhosta.\n\n\n\nEnsimmäinen tieto Franklinin retkikunnan tuhosta.\n\n\nKeväällä 1850 oli nähty neljäkymmentä valkoista, jotka olivat vetäneet\nvenettä eteläänpäin pitkin Kuningas Williamin maan länsirantaa. He\nolivat ostaneet hylkeen pyyntiretkellä olevilta eskimoilta ja näille\nkertoneet jäiden tuhonneen heidän laivansa, jonka vuoksi he nyt\nmatkasivat semmoiseen maahan, missä voisivat ampua peuroja. Myöhemmin,\nennen jäiden lähtöä, oli mannermaalta tavattu 30 miehen ruumiit\nja viisi eräältä saarelta yksi päivämatka pohjoiseen. Nämä paikat\nsaattoivat olla Back Riverin eskimoleiri ja Montrealin saari taikka\njotkut toiset paikat lähellä Ison Kalajoen eli Back Riverin suuta.\nKaikki valkoiset olivat, päällikköä lukuunottamatta, eskimoitten\ntietojen mukaan olleet sangen kurjassa kunnossa, kärsien elintarpeiden\npuutetta.\n\n\n\nKadonneitten esineitä.\n\n\nRae ei alussa tahtonut uskoa näitä tietoja, mutta kuta lähemmäksi hän\ntuli sitä seutua, sitä varmemmin hän alkoi uskoa, että nämä kertomukset\nainakin osaksi olivat perustellut. Hän näki nimittäin eskimoilla koko\njoukon esineitä, jotka epäilemättä olivat »Erebuksesta» ja »Terrorista»\ntaikka olivat kuuluneet näiden taivain miehistöille, kuten kellojen,\nkompassien, kaukoputkien ja pyssyjen kappaleita, hopeaisia lusikoita,\nhaarukoita ja hopealautasiakin, joissa oli Franklinin ja hänen\nupseeriensa nimet, vaakunat tai nimikirjaimet. Suuren osan niistä hän\nsai ostetuksi ja tuoduksi samana syksynä Churchillin asemalle Hudsonin\nlahden länsirannalle. Raella oli sangen riittämättömät varustukset ja\nsiinä syy, miks'ei hän voinut laajemmalta jatkaa etsiskelyitä.\n\nLokakuun 24:ntenä 1854 t:ri Rae sitten ilmestyi Englannin amiraliteetin\nvirkahuoneeseen, jossa hänen odottamaton sanomansa herätti mitä\nsuurinta huomiota, siellä kun yleensä oltiin sitä; mieltä, että 75:nnen\nleveyspiirin eteläpuolelta oli turhaa etsiä Franklinia.\n\nKun t:ri Rae ei enää terveytensä heikontumisen vuoksi suostunut\njohtamaan uutta retkikuntaa samoille maille, lähetti Englannin hallitus\nseuraavana vuonna Andersonin ja Stewartin johdolla pienen retkikunnan\nIsolle Kalajoelle tarkemmin kuulustelemaan asiaa. Kolmella kanootilla\njokea laskien retkikunta monessa kohdassa puhutteli eskimoita ja\nlunasti heiltä paljon Franklinin retkikunnan esineitä. Eskimot sanoivat\nsaaneensa ne nälkään kuolleitten valkoisten veneestä. Montreal-saarella\noli eskimoitten kätköjä, joissa oli yhä enemmän esineitä, mutta Ison\nKalajoen suulta ei mitään löydetty, vaikka etsittiin kymmenen päivää.\nPahaksi onneksi retkikunnalla ei ollut tulkkia, eikä se riittämättömien\nvarustuksiensa ja hatarain veneittensä vuoksi voinut lähteä salmen yli\nKuningas Williamin maalle.\n\nAndersonin palattua amiraliteetti päätti Franklinin retkikunnan tuhon\nlopullisesti varmaksi ja antoi t:ri Raelle ja hänen tovereilleen 10,000\npunnan palkinnon Franklinin ja hänen seuralaistensa kohtalon selville\nsaamisesta.\n\nEnglannin hallitus oli nyt mielestään tehnyt kylläksi, eikä suostunut\nsen koommin jatkamaan etsiskelyitä, mutta Lady Franklin ei hellittänyt,\nennenkuin oli saanut miehensä ja hänen seuralaistensa kohtalon\nlopullisesti selvitellyksi ja pelastetuksi heidän paperinsa, joista\nsaataisiin enemmän tietoa. Useat hyvät ystävät tarjoutuivat häntä\njälleen auttamaan, niin että tuota pikaa olikin jälleen koolla melkein\nrahasumma. Retkikunnalle ostettiin pieni hyvä höyrylaiva, »Fox», ja\ntämän päälliköksi suostui koettu Ludvig M'Clintock rupeamaan. Hän\noli jo ollut mukana kolmella naparetkellä. Muu päällystö saatiin\nsotalaivoista — upseerit suostuivat palvelemaan palkatta, vieläpä\nmelkoisella summalla avustivatkin retkeä — kaikki miehet olivat\nvalioväkeä, jota paitsi tulkki Petersen ja myöhemmin eräs eskimokin\nliittyivät joukkoon. »Foxia» vahvistettiin, niin että siitä tuli varsin\ntyydyttävä jäämerenkulkija. Hallituskin lopulta suostui antamaan\naseita, raketteja, jääaseita, pemmikaania, talvimajan, rohtoja,\nkarttoja, kirjoja, koneita ja vaatteita. Heinäkuun 1:nä 1857 »Fox»\nlähti matkalle, 28 kuukauden eväin varustettuna.\n\n\n\nM'Clintockin retki.\n\n\nKahdentoista päivän kuluttua tuli Grönlanti näkyviin ja jo sen\neteläpäässä oli suoriuduttava ensimmäisistä, Huippuvuorien mereltä\ntulevista ajojäistä. Heinäkuun 20:ntenä »Fox» saapui Frederikshaabiin,\ntavaten siellä kuulun luonnontutkijan Rinkin, joka oli kirjoittanut\nGrönlannista oivan teoksen. Hänen avullaan retkikunta sai kahdeksan\ntonnia grönlantilaisia kivihiiliä. Godhavenista M'Clintock osti\nrekikoiria ja palkkasi nuoren eskimon niiden ajajaksi. Vielä\nUpernivikissäkin, Grönlannin pohjoisimmassa siirtokunnassa, »Fox»\npoikkesi.\n\nBaffinin lahdessa olivat jääolot kuitenkin tänä vuonna tavallista\nvaikeammat. M'Clintock yritti ensin keskivettä Lancasterin salmeen,\nmutta koskivedessä ei ollut sulaa ensinkään. Ja ehjän jäänreunan\nhän tapasi kauempana etelässäkin, jonka vuoksi täytyi laskea kauas\npohjoiseen Melvillen lahteen, pohjoisväylää koettamaan. Melvillen\nlahdessa äkillinen kaakkoistuuli ajoi laivan ympärille niin paljon\njäitä, että M'Clintockin täytyi ottaa propelli ja peräsin pois\nestääkseen jäitä rikkomasta niitä, mutta jääankkureilla ja köysillä\nhän sittenkin sai kuljetetuksi aluksensa pohjoisveteen. Tuskin oli\nhän kuitenkaan sinne päässyt syyskuun 18:ntena, kun kohosi kylmä\nluoteistuuli, joka jäädytti laivan kiinni niin lujaan, ettei ollut\nmuuta neuvoa kuin varustautua siinä talvea vastaanottamaan. M'Clintock\nkoetti kaikin tavoin säilyttää miehensä terveinä ja reippaina,\nollakseen valmiina heti kesän tullen uudelleen yrittämään. Alussa oli\njäillä jotenkin runsaasti riistaa, sitten vain jääkarhuja, joiden ajo\nkuitenkin tuotti retkikunnalle jännittäviä hetkiä. Vuoden lopulla alus\nkonehuoneessa sattuneen tapaturman kautta menetti koneenkäyttäjänsä.\n\nKoko joulu-, tammi- ja helmikuun »Fox» ajeli Baffinin lahdessa\nsinne tänne, enimmäkseen kuitenkin etelää kohti. Maaliskuun alussa\nse oli korkean Disko-saaren kohdalla, huhtikuun alussa napapiirin\nseuduilla. Mutta vasta Davisin salmessa, leveyspiirillä 63 1/2°\njääkenttä lämpöisen meriveden tavatessaan hajaantui ja »Fox» vapautui,\nkuljettuaan jäitten mukana 2,215 kilometriä. Vuosi oli menetetty, mutta\nM'Clintock päätti viipymättä alkaa alusta.\n\nKääntäen uudelleen keulan pohjoista kohti »Fox» kulki Melvillen\nlahteen ja pääsi tällä kertaa onnellisesti pohjoisveden poikki. North\nDevon saarella M'Clintock tapasi eskimoita ja tiedusteli heiltä,\nmutta he eivät tienneet mitään sen kummempaa. Heinäkuun lopulla hän\ntiedusteli Baffinin maan eskimoilta, mutta ei heiltäkään saanut tietoja\nFranklinin retkikunnasta, vaikka he olivat kuulleet Raesta ja vielä\nmuistelivat Parrynkin matkoja. Elokuun 11:ntenä »Fox» saapui Beecheyn\nsaarelle, vieden sinne muistotaulun, jonka Lady Franklin oli hankkinut\n»Erebuksen» ja »Terrorin» merimiesten haudoille. Otettuaan saarelta\nkivihiiliä ja muita sinne jätettyjä varastoita M'Clintock sitten laski\nPeelin salmeen, jonka kautta Kuningas Williamin maan väylä kulkee.\nSalmi oli kuitenkin niin täynnään ahtojäitä, ettei »Fox» päässyt sen\nläpi, vaan täytyi palata Prince Regentin salmeen, jossa oli selvä\nvesi. Syyskuun 6:ntena M'Clintock tutkisteli Bellotin salmea, josta\najojäät näyttivät vähitellen tyhjenevän, kuta enemmän kesä kului. Tässä\nsalmessa, johon Boothia maa päättyy, on kova vuoksi- ja luodevesi ja\ntoisin paikoin jyrkät kalliorannat. Monen turhan yrityksen jälkeen\nM'Clintockin täytyi jäädä talvimajaan salmen itäpäähän pieneen »Port\nKennedy» lahteen.\n\nJo lokakuun 18:ntena luutnantti Hobson teki rekiretken Boothia Felixin\nlänsirannalle viedäkseen sinne eväsvarastoja seuraavan kevään pitkäin\nrekiretkien varalta. Tällä retkellä hänelle ja hänen miehilleen oli\ntulla äkkituho. Heidän jäällä maatessaan irroitti vuoksivesi ja\nkova luodetuuli jään rannasta ja puhalsi sen ulos merelle. Tämän\nhuomatessaan Hobson antoi paikalla valjastaa koirat, mutta mitään\npakopaikkaa ei enää löytynyt ja kauhukseen retkeilijät huomasivat,\nkuinka aallot vähitellen palottelivat jääteliä yhä pienemmäksi ja\npienemmäksi, niin ettei se lopulta ollut kuin 20 askelta läpimitaten.\nOnneksi tämä pieni jäälautta kuitenkin lopulta tarttui mannermaan ja\nerään pienen saaren väliin kiinni ja hätääntyneet pelastuivat maalle.\nKolme viikkoa kestäneen matkan jälkeen luutnantti Hobson miehineen\npalasi takaisin laivaan.\n\nMuutama päivä sen jälkeen kuoli laivan toinenkin koneenkäyttäjä ja\nM'Clintockin oli itse opittava konetta hoitamaan. Talven kuluessa\nmetsästettiin, mutta riistaa oli niukasti. Talvi oli erikoisen kylmä ja\nmyrskyinen. Terveydentila pysyi siitä huolimatta hyvänä ja jo helmikuun\npuolivälissä lähtivät ensimmäiset rekiretkikunnat matkaan, M'Clintock\nkahdella reellä magneettisen navan seuduille, kapteeni Young taas\nWalesin prinssin maalle.\n\n\n\nEskimolta kuulustellaan.\n\n\nKap Viktorian luona, magneettisen navan kaakkoispuolella, M'Clintock\ntapasi eskimoita. Nämä olivat pyyntiretkellä ja kutsuivat M'Clintockia\ntulemaan kyläänsä, johon tämä suostuikin.\n\n»Ettekö ole viime aikoina tavanneet valkoisia?» kysyi tulkki\npyyntimiehiltä.\n\n»Emme ole puhelleet valkoisten kanssa, mutta heidän ruumiinsa olemme\nnähneet eräällä lohisaarella (kalasaarella); näiden veitsien rauta ja\ntämä metallinappi ovat niiltä.»\n\nKun heiltä udeltiin, oliko heillä enemmänkin lohisaaren vainajain\ntavaroita, kävivät he epäluuloisiksi ja vastasivat kartellen.\nRauhoittaakseen heitä M'Clintock käski sanoa, ettei tavaroita otettaisi\nheiltä pois ja että he olivat menetelleet aivan oikein, kun olivat\nottaneet esineet, olivathan valkoiset kuolleet eivätkä enää niitä\ntarvinneet.\n\nSiitä pohjanperän miehet kävivät sangen puheliaiksi ja innostuivat\npuhumaan niistä verrattomista esineistä, joita heidän heimonsa miehet\nolivat sieltä saaneet ja joista he olivat valmistaneet monenlaisia\ntarve-esineitä. Kylään tultuaan M'Clintock antoi rakentaa itselleen\nlumimajan ja alkoi paikalla ostella kaikkia Franklinin retkikunnan\ntavaroita ja niistä valmistettuja esineitä, mitä kaupan tuotiin. Niitä\noli hopealusikoita, haarukoita, kultaisten kellonperäin kappale,\nnappeja, mitali ja muita pieniä esineitä, ynnä jousia, nuolia ja muita\nlaivoista otetuista aineista valmistettuja esineitä. He kertoivat\nvielä, että valkoiset olivat jättäneet Isolle Kalajoelle veneen, josta\nhe olivat saaneet puuta, ja että jäät muutama vuosi takaperin olivat\nsärkeneet ison laivan, joka oli ajautunut Kuningas Williamin maan\nedustalle, mutta että miehistö oli mennyt maihin ja lähtenyt kulkemaan\nIsoa Kalajokea kohti, jossa se oli kuollut. Näistä alkuasukkaista ei\nkukaan sanonut nähneensä Franklinin miehiä, mutta yksi väitti nähneensä\nluita saarella Ison Kalajoen suulla.\n\nNämä tiedot vahvistivat siis oikeaksi t:ri Raen kertomuksen, mutta\narvoitukseksi jäi, miten toisen laivan oli käynyt.\n\nViisikolmatta päivää retkellä oltuaan M'Clintock palasi takaisin. Niin\naikaiset rekiretket näissä kylmissä seuduissa ovat ylen rasittavia.\nElohopea jäätyi ja rommikin hyytyi puuroksi, mutta retkikunnan mukana\noleva eskimo rakensi aina yöksi hyvän lumimajan, joka soi paljon\nparemman suojan kuin teltta. Samaan kokemukseen ovat myöhemmätkin\nnapamatkustajat tulleet.\n\nKapteeni Young oli jo aikaisemmin tullut retkeltään, joten kaikki nyt\nolivat »Foxilla» koolla. M'Clintock oli jälleen osoittanut, kuinka\nkäytännöllisesti hän oli rekiretkeilyn järjestänyt ja siten viittonut\ntien, jota kaikki myöhemmät rekiretkeilijät ovat kulkeneet. A.E.\nNordenskjöld hänestä lausuukin:\n\n»Nämä maantieteelle niin tärkeät Franklin-retket johtivat arktisten\nrekiretkien varustuksien melkoiseen kehitykseen. M'Clintockin kautta,\njoka otti osaa kolmeen naparetkeen ja yhdellä retkellä oli päällikkönä,\nopittiin kulkemaan pitkiä matkoja, oleskelemaan enemmän aikaa\ntaivasalla, arvioimaan eväitten kulutus ja keräämään mahdollisimman\nsuuri määrä ravintoaineita mitä pienimpään tilaan ja supistamaan paino\nniin pieneksi kuin suinkin.»\n\nHuhtikuun 2 päivänä M'Clintock lähti pääretkelleen saadakseen\nvihdoinkin tutkittavansa synkän salaisuuden lopullisesti selvitetyksi.\n\nRetkikuntaan kuului paitsi häntä itseään luutnantti Hobson ja kahdeksan\nmuuta miestä ja oli heillä neljä rekeä ja kaksitoista koiraa. Boothia\nFelixin länsirantaa, joka pohjoisessa oli kallioinen, mutta etelää\nkohti yhä aleni lakeammaksi, retkikunta kulki Kap Viktoriaan saakka,\njoka on Kuningas Williamin maan kohdalla 70:llä leveysasteella. Siellä\nse jakaantui kahtia, M'Clintock tutkiakseen Ison Kalajoen suistamon ja\nKuningas Williamin maan etelärannan, luutnantti Hobson taas lähteäkseen\netsimään Kuningas Williamin maan länsirantaa ja haaksirikkoutunutta\nlaivaa, josta eskimot olivat kertoneet. M'Clintock tapasi Kap Viktorian\nluona kaksitoista eskimoa, joilta hän lunasti paljon Franklinin\nretkikunnan tavaroita, veitsiä, jotka oli valmistettu laivain\nrautaosista, viiloja, keihään varsia ja hopeaveitsiä, haarukoita ja\nlusikoita. Kuusi hopealusikkaa maksoi kaksi äimää. Näytti siltä, kun\neivät nämä eskimot olisi ennen tunteneet puuta eivätkä rautaa, koska\nheidän teräaseensa olivat luuta ja reenjalakset litistetyistä ja\nsitten jäädytetyistä hylkeennahkakääröistä. Kaikkia nappeja, rauta- ja\npuuesineitä M'Clintock ei edes huolinut ostaa.\n\nSalmen yli mennen M'Clintock sitten alkoi etsiä Kuningas Williamin maan\netelärantaa, tavaten siellä hylätyltä eskimoasunnoita ja asutunkin\nkylän, jossa asui kolmisenkymmentä eskimoa. Heilläkin oli paljon\nFranklinin retkikunnan tavaroita, joita M'Clintock ei kuitenkaan enää\nvoinut ostella.\n\nNämä eskimot kertoivat, että viiden päivämatkan takana maan poikki\nkulkien oli ollut haaksirikkoontunut laiva, mutta ettei siellä jälkeen\ntalven 1857—58 kukaan ollut käynyt eikä tiedetty, vieläkö se oli\nsäilynyt. Muuan vanha järkevä eukko, jolta Petersen tarkkaan kyseli\nkaikkia, lausui: »Kun olin siellä viime kerran, ei suuresta umiakista\n(veneestä) ollut paljoakaan jäljellä. Innuit (eskimot) olivat vieneet,\nmitä irti saivat.»\n\n»Entä milloin huomasitte laivan ensi kerran? Ettekö nähnyt ketään\nvalkoisista?» kysyi Petersen.\n\n»Vuoden lopulla jäät painoivat laivan rantaan; valkoiset lähtivät\nsitten Isolle Kalajoelle, mutta matkalla he mannermaalla kuolivat.\nMonta heidän ruumistaan olemme nähneet! He kaatuivat ja kuolivat\nkulkiessaan.»\n\nM'Clintock lähti sitten salmen poikki mannermaalle, jossa niinikään\nsanottiin olevan eskimoita, mutta vain yhden perheen hän tapasi, eikä\nhän Ogleniemeltä, Montrealin saarelta eikä Barrowin mutkasta tavannut\nkuin vähän eskimoiden piiloittamaa kuparia ja rautaa, jonka vuoksi hän\nSimpsonin salmen poikki palasi Kuningas Williamin maalle.\n\n\n\nEnsimmäinen vainaja.\n\n\nToukokuun 24:nteen päivään saakka retkikunta kulki saaren ylen kolkkoa,\nyksitoikkoista rantaa länteen päin ja mainittuna päivänä M'Clintock\nlöysi puoleksi lumen peittämän luurangon, joka näytti kulkiessaan\nsuulleen kaatuneen ja siihen kuolleen, kuten eskimoeukko oli sanonut.\nLumesta löytyi pieni vaateharja ja taskukampa sekä taskukirja, joka\nkuitenkin oli jäässä. Vainaja näytti olleen nuori upseerinpalvelija.\nHaudattuaan vainajan M'Clintock Kap Herschelin luota, jossa Simpsonin\nsalmi päättyy, löysi vanhan kivipyykin, mutta se oli puoleksi revitty\nja eskimot olivat sen etsineet eikä sieltä löytynyt minkäänlaista\nviestiä. Mutta kivipyykin näkyvän aseman vuoksi saattoi pitää varmana,\nettä tuhoutuneet olivat sen rakentaneet antaakseen tietoja itsestään.\n\nKap Crozierin, saaren läntisimmän niemen luota, ranta kääntyi\nkoilliseen, muuttuen yhäkin autiommaksi ja kolkommaksi. Se on aivan\nlakeata, kalkkikivestä muodostunut, eikä tarjoa myrskyä vastaan\nminkäänlaista suojaa. Viktorian kaita, joksi ulkopuolella olevaa vettä\nsanotaan, oli täynnään vanhaa jykevää napajäätä. Tämmöisissä matalissa\nrantavesissä hylkeet eivät viihdy, jonka vuoksi tämän rannikon\neläimistökin oli erikoisen köyhä. Tuskin näkyi ketun ja karhunkaan\njälkiä ja samoin alkuasukkaatkin karttoivat tätä rantaa.\n\n\n\nKivipyykkejä.\n\n\nM'Clintock odotti nyt tapaavansa alapäällikkönsä, luutnantti Hobsonin,\nmutta sen sijaan hän 32 kilometrin päässä Kap Herschelistä tapasikin\naivan hiljakkoin ladotun kivipyykin, jonka Hobson oli rakentanut,\ntallettaen siihen häntä varten mitä hämmästyttävimpiä tietoja.\nHobsonilla oli ollut parempi onni kuin hänellä — hän oli löytänyt\ntodistuksia, jotka sisälsivät varman tiedon Franklinin retkikunnan\nkohtalosta.\n\nVähän länteen Kap Felixistä, Kuningas Williamin maan pohjoisnokasta,\nhän oli löytänyt kivipyykin ja tämän vierestä kolme pientä telttaa,\njoissa säilyneet huovat, vanhat vaatteet ja muut esineet viittasivat\nsiihen, että se oli ollut joko metsästysleiri tai magneettinen\nhavaintoasema. Muitakin pieniä esineitä Hobson oli löytänyt,\nveneenlipun, ruutisarven metallisen kannen, kaksi kiikarinokulaaria,\nmessinkinapin, punaisia, valkoisia ja sinisiä hansikkaita, silmälasit,\njoissa lasien asemesta oli raolliset puunpalaset, seitsemän myttyä\näimiä, pienen kuparisen keittokojeen ja muutamia tulitikkuja y.m.\nesineitä, jotka kaikki oli pantu kuparikattilaan ja tämä säkkiin. Mutta\nmitään kirjoitusta ei löytynyt, vaikka Hobson antoi rikkoa jäätyneen\nmaan kolmen metrin piiristä kivipyykin ympäriltäkin. Vieressä oli\nkuitenkin kaksi rikottua pulloa ja valkoista, kokoon taitettua paperia,\njossa ehkä oli ennen ollut kirjoitus. Vähän pohjoisempana Kap Victorya\noli toinen kivipyykki, mutta siinä ei ollut muuta kuin tyhjä rasia ja\nsärkynyt kivikuokka.\n\n\n\nKirjallinen viesti.\n\n\nHobson oli saapunut sille paikalle, jossa M'Clintock nyt oli, kuutta\npäivää ennen kuin hän, löytämättä merkkiäkään laivasta, jonka eskimot\nkertoivat rantaan ajautuneen. Mutta Kap Victoryn luota, Kuningas\nWilliamin maan luoteisrannalla, hän oli toukokuun 6:ntena löytänyt\nsuuren kivipyykin, jossa vihdoinkin oli kadonneista kirjallisia\ntietoja. Muutamain kivipyykin päästä vierähtäneiden irtainten kivien\nalla oli pieni tinattu lipas ja tässä Englannin amiraliteetin kaavake,\njolle oli kirjoitettu kahteen erään. Vanhempi kirjoitus kuului:\n\n 28 p. toukokuuta 1847. — Hänen Majesteettinsa laivat Erebus ja\n Terror talvehtivat merellä pohj. leveysasteella 70°5' läntisellä\n pituusasteella 98°23'. Talven 1846—1847 ne viettivät Beecheyn saarella\n pohj. leveydellä 74°43\"28' ja länt. pituudella 91°39'15\", noustuaan\n Wellingtonin kanavaa 77 pohjoiselle leveysasteelle ja palattuaan\n takaisin Cornwallis-maan länsipuolitse. Sir John Franklin on\n retkikunnan johtaja. Kaikki hyvin.\n\n Me kaksi upseeria ja kuusi miestä lähdimme laivasta maanantaina\n toukok. 24 p. 1847.\n\n GM. GORE, CHAS F. DES VOEUX,\n\n Luutnantti. Perämies.\n\nOmituinen kirjoitusvirhe on tässä lyhyessä tiedonannossa; retkikunta\ntalvehti Beecheyn saarella vuotta aikaisemmin, talvella 1845—1846.\n\nSaman paperin reunoihin oli poikittain kirjoitettu:\n\n Huhtikuun 25 p. 1848. — Hänen Majesteettinsa laivat Terror ja Erebus\n hylättiin huhtikuun 22 p., oltuaan jäähän tarttuneina syyskuun 12\n p:stä 1846. Upseerit ja miehistöt, yhteensä 105 henkeä kapteeni F.R\n M. Crozierin johdolla, nousivat tässä maihin leveydellä 69°37'42\".\n pituudella 98°41'. Tämän paperin löysi luutnantti Irving kivipyykistä,\n jonka Sir James Rossin otaksutaan rakentaneen v. 1831 — 4 mailia\n pohjoisempana — jonne komentaja Gore vainaja oli sen kätkenyt\n kesäkuussa 1847. Sir James Rossin patsasta ei kuitenkaan ole löydetty\n ja paperi on muutettu tähän paikkaan, johon Sir J. Rossin patsas\n rakennettiin. — Sir John Franklin kuoli kesäkuun 11 p. 1847 ja\n kaikkiaan on retkikunta kuoleman kautta tähän saakka menettänyt 9\n upseeria ja 15 miestä.\n\n F.R.M. CROZIER, JAMES FITZJAMES,\n\n Kapteeni ja vanhin upseeri. Kapteeni.\n\n H.M. Laiva Erebus.\n\n ja lähdemme huomenna 26 p. Backin Kalajoelle.»\n\nKivikasan ympärillä oli paljon vaatteita ja kaikenlaisia tarpeita,\nkuten saappaita, köysiä, rautaisia työaseita, keittoastioita, vintturi,\nperäsin, rohtolipas, harppi ja sekstantti, johon oli kaiverrettu erään\nupseerin nimi.\n\n\n\nSynkkä löytö.\n\n\nLuutnantti Hobson oli löytänyt toisenkin merkitsevän löydön, reellä\nolevan veneen, jossa kaikenlaisten tavarain joukossa oli kaksi\nluurankoa. Muutaman päivän kuluttua saapui M'Clintock samalle\npaikalle ja löysi niinikään saman veneen, jonka edessä vielä olivat\nvetoköydetkin. Vene, joka oli seitsemää metriä pitkä ja lähes\nkahta leveä, oli Isoa Kalajokea kohti käännetty. Sudet ja ketut\nolivat repineet vainajain vaatteet ja luut niin pahoin, ettei\nniistä saanut mitään johtoa siihen, keitä he olivat olleet. Kaksi\nkaksipiippuista rihlaa veneissä oli, kummankin toinen piippu ladattuna\nja hana jännitettynä. Vaatteita ja jalkineita oli tavaton määrä,\npaljon upseerien omaisuutta, hopeita, toalettiesineitä, työkaluja,\nampuma-aseita, pari rukouskirjaa ja paljon aivan joutavaakin kamua,\nniin että täytyi ihmetellä, kuinka matkustajat olivat semmoista\nmukanaan kuljettaneet. Mutta ei minkäänlaista kirjoitettua löydetty\neikä edes vaatteissa ollut nimikirjoitusta. Veneessä oli 20 kiloa\nsuklaata, vähän teetä ja tupakkaa. Läheisyydessä oli ajopuita, niin\nettei polttopuustakaan ollut puutetta.\n\nM'Clintock otti mukaansa, mitä kulkemaan sai, jonka jälkeen hän\nmelkoisen kuormansa keralla lähti paluumatkalle. Kesäkuun 19:ntenä hän\nsaapui laivalle, jonne Hobson oli palannut viittä päivää aikaisemmin,\nkeripukista niin heikkona, että häntä täytyi lopulta vetää reellä.\n9 päivää myöhemmin saapui Youngkin, joka oli kartoittanut Walesin\nprinssin saaren koko eteläosan, mutta ei ollut muutoin mitään löytänyt.\nLaivalla oli keripukki retkeilijäin poissa ollessa vaatinut yhden\nuhrin. Talvimajan ympäristö oli siksi riistanköyhä, ettei retkikunta\nvoinut hankkia itselleen riittävästi tuoretta liilaa.\n\nElokuun 9:ntenä kesä oli edistynyt niin pitkälle, että »Fox» pääsi\nlähtemään Bellotin salmesta, M'Clintock itse koneenkäyttäjänä. Neljä\npäivää jäät sitä vielä viivyttelivät, mutta sitten oli väylä vapaa\nja 27:ntenä retkikunta saapui Goodhaveniin ja syyskuun 20:ntenä\nEnglantiin, jossa sitä tervehdittiin suurella mielihyvällä.\n\n\n\nFranklinin retkikunnan vaiheet.\n\n\nPääpiirtein voimme nyt luoda kuvan Franklinin retkikunnan vaiheista.\n\nLancasterin salmessa se ei liene tavannut jääesteitä, mutta kauempana,\nBarrowin salmessa, näyttävät jäät estäneen sitä poikkeamasta Peelin\nsalmeen ohjeittensa mukaisesti, jonka vuoksi se laski Wellingtonin\nkanavaan, joka oli ohjeitten toinen vaihtoehto. Wellingtonin kanavan\npohjoisosassa retkikunta ei kuitenkaan tavannut sulaa napamerta, kuten\noli toivonut, vaan sai tyhjin toimin Cornwallisin maan länsipuolitse\npalata Beecheyn saarelle, jossa se vietti ensi talvensa.\n\nSeuraavana kesänä »Erebus» ja »Terror» uudelleen laskivat Peelin\nsalmeen purjehtiakseen sen kautta Amerikan mannerrannalle, jonka\nvedet jo tunnettiin. Salmi oli nyt avoin. Omituista on, ettei\nFranklin jättänyt Beecheyn saarelle eikä sitten matkansakaan varteen\nminkäänlaisia tietoja toimistaan eikä aikeistaan. Kuningas Williamin\nmaan pohjoispuolella hän syyskuun 12:ntena 1846 tarttui jäihin ja\nretkikunta jäi odottamaan uutta kesää, toivoen parempaa onnea tai\nlaivain ehkä jäiden mukana kulkevan sen pienen matkan, joka vielä oli\nluoteisväylää tuntematonta. Kuningas Williamin maan itäpuolitse tosin\nolisi kulkenut väylä, joka tavallisina kesinä on sula — sitä Amundsen\n»Gjöalla» purjehti — mutta Franklin luuli tätä maata Boothia-maan\nniemeksi, joksi James Ross oli sen piirtänyt. Salmessa, joka erottaa\nnämä molemmat maat toisistaan, on niin suuria saaria, että salmia oli\ntalvella mahdoton huomata, etenkin kun rannat ovat hyvin lakeita.\nJos Franklin olisi tämän salmen tiennyt, olisi hänen retkikuntansa\nluultavasti pelastunut. Vasta M'Clintock toi tiedon tästä viimeisestä\nluoteisväylästä, ainoasta, jota näyttää olevan mahdollinen aluksilla\nkulkea.\n\nEi ole tietoa, lähettikö Franklin muita rekiretkikuntia kuin Goren\nKuningas Williamin maalle, ei ainakaan mikään muu jättänyt jälkeensä\nkirjallista tietoa. Franklinin kuoltua kesäkuun 11:ntenä 1847\nretkikunnan johdon sai kapteeni Crozier vanhimpana upseerina. Ei ole\nsäilynyt minkäänlaista tietoa siitä, mihin toimiin hän ryhtyi läheisten\nrantain tutkimiseksi, päästäkseen eskimoitten kanssa yhteyteen,\nhankkiakseen ruokatavaroita metsästyksen kautta tai tutkiakseen niitä\nseutuja, joiden kautta paluumatka oli tehtävä. Kun laivat eivät kesällä\n1847 päässeet jäistä, täytyi retkikunnan ryhtyä valmistuksiin pitkää\npakoretkeään varten. Tauti alkoi kolmantena vuotena tehdä tuhoaan,\nsekä toimettomuuden vuoksi että ruoka-annosten vähentämisen vuoksi,\nsillä ruokatavaroita heillä oli vain vuoden 1848 heinäkuuhun ja osa\nlihasäilykkeistä lienee ollut kelvottomia. Ennen laivasta lähtöä kuoli\n24 miestä, joista huomattavan suuri osa oli upseereja.\n\nV. 1848 laivat olivat jäiden mukana ajautuneet 19 mailia lounatta\nkohti siitä kohdasta, jossa ne ensin jäihin tarttuivat, ja päällystö\nja miehistö hylkäsivät molemmat laivat. Mutta lähtö sekä tapahtui\nvuotta liian myöhään että oli puutteellisesti järjestetty, kun tuoni\nniin nopeaan sai uhrinsa. Näyttää siltä, kuin ei yhtenäistä johtoa\nolisi ollut, vaan kaikki olisivat rientäneet henkensä edestä. Huomiota\nherättävää on varsinkin se, ettei mitään kirjallista tietoa jätetty,\nvaikka retkikunnalta jäi niin paljon muuta tavaraa.\n\nSamaan aikaan kun Boothia-maan länsirannikon edustalla olevilta\nlaivoilta olisi voitu tehdä pitkiäkin rekiretkiä eri suunnille, tutki\nt:ri Rae Boothian niemimaata, saavuttaen huhtik. 18:ntena 1847 kohdan,\njosta ei Franklinin laivoihin ollut kuin 240 kilometriä.\n\nKuningas Williamin maan länsirantaa kävi matka etelää kohti, ja pitkin\ntietä sortui miehiä. Mutta osa näyttää, eskimoitten tietojen mukaan,\npalanneen takaisin laivoihin. Kuningas Williamin maan eteläosassa\njoku pieni eskimojoukko näyttää antaneen pakeneville apuaan, mutta\nsitten salaa jättäneen heidät pelosta tai itsekkyydestä. Mahdotonta\nei ole sekään, että laivoissa oli syttynyt kapina. Siinä tapauksessa\nne, jotka kauimmaksi, Amerikan mantereelle saakka ennättivät, olivat\nkapinallisia. Tämä ehkä selittäisi, miks'ei retkikunnasta jäänyt mitään\nkirjoitettua kertomusta.\n\nEnglannissa Franklinia surtiin kuin kansallissankaria. Hän oli\nmaansa kaikkein rohkeimpia tutkijoita ja etevä merisoturi. Hän oli\nollut mukana Trafalgarin tappelussa, Kööpenhaminan pommituksessa,\nFlindersin keralla tutkimusretkillä Austraalian vesillä, risteillyt\nsotalaivoilleen Portugalin rannikolla ja Etelä-Amerikassa, Tasmaniaa\nhallinnut kuvernöörinä, ja kaikkialla hän oli kuin harva toinen\nosoittanut erinomaista kuntoa ja etevyyttä ja harvinaisessa määrässä\nvoittanut kaikkien luottamuksen ja suosion. Sen vuoksi häntä\netsittiinkin siten, ettei ketään toista ole hänen jälkeensä siten\netsitty.\n\nMutta toiselta puolen on myönnettävä, ettei hän suuren retkikunnan\njohtajana osoittanut niin suurta varovaisuutta, kun tämä asema olisi\nvaatinut, ja että hän ilmeisestikin asetti löytäjäkunnian korkeammalle\nkuin niiden uljaitten miesten hengen, joita hänellä oli johdettavanaan.\nJos hän olisi ajoissa peräytynyt, olisi kaikki voitu pelastaa eikä\nsuuriakaan olisi menetetty, sillä aikoja sitten oltiin selvillä siitä,\nettä vaikka luoteisväylä lopulta löydettäisiinkin, ei sillä kuitenkaan\nolisi minkäänlaista käytännöllistä merkitystä.\n\n\n\n\nJälkietsiskelyitä Franklinin retkikunnan tuhon seuduilla.\n\n\nM'Clintock ei palatessaan luullut, että kukaan Franklinin retkikunnan\njäsenistä hänen viime retkensä aikana enää saattoi olla hengissä. Ison\nKalajoen seudut ovat ylenmäärin autiot ja kolkot, niissä muka harvoin\nkävi eskimoitakaan, eikä eurooppalainen olisi saattanut eskimoitten\ntavoin elää, vaikka nämä olisivatkin suostuneet ottamaan heidät\ntäysihoitoon.\n\nKaikki eivät kuitenkaan olleet samaa mieltä ja lisäksi kehoitti\nretkikunnan tuhoa verhoava hämäryyskin jatkamaan etsiskelyitä. Tätä\njälkietsiskelyä on varsinkin Amerikassa harrastettu.\n\n\n\nHall jatkaa etsintää.\n\n\nCharles Francis Hall ammatiltaan seppä ja sittemmin sanomalehtimies,\noli naparetkikertomuksia lukiessaan tullut siihen päätökseen, että\nFranklinin miehiä 1860-luvun alkuvuosina vielä saattoi olla elossa,\njos he olivat eläneet eskimoitten kanssa. Hän oli tarkkaan seurannut\nkaikkia toimia, mihin heidän pelastuksekseen oli ryhdytty, ja kun\nvihdoin kaikki etsiskelyt päättyivät, päätti hän omin päin ryhtyä niitä\njatkamaan.\n\nHän lähti aluksi kapteeni Buddingtonin pyyntilaivalla Frobisherin\nlahteen, Baffinin lahden kaakkoisrannalle, ja asettui sikäläisten\neskimoitten keskuuteen asumaan, perehtyäkseen heidän kieleensä ja\nelintapoihinsa. Vaeltaessaan heidän kerallaan puolentoista vuotta\nnäissä seuduissa hän muun muassa löysi jäännöksiä Frobisherin\nretkikunnasta, jonka kuningatar Elisabeth 300 vuotta takaperin lähetti\nluoteisväylää etsimään (M. ja l. II, st 430—31). Näitä esineitä\nsäilytetään nykyään Greenwichissä.\n\n\n\nEskimoitten tietoja viimeisistä eloonjääneistä.\n\n\nV. 1864 Hall lähti toiselle retkelleen, jolla hän viipyi viisi vuotta,\nasuen koko ajan eskimoitten luona ja heidän tavallaan. Raakaa lihaa ja\ntraania hän oppi syömään niin hyvin, että hän lopulta söi 7—8 kiloa\nkerrallaan. Tämän ajan hän enimmäkseen vietti Amerikan mantereella,\nMelvillen niemimaalla, ja Iglulikin saarella ja kävi aina Kuningas\nWilliamin maalla saakka, josta hän ei kuitenkaan löytänyt mitään\nkirjallisia muistiinpanoja. Franklinin retkikunnan muita peruja\nhän kuitenkin kokosi koko joukon ja myös tietoja viimeisten eloon\njääneitten kohtaloista. Muutamia vuosia takaperin oli heidän luokseen\nsaapunut, niin Hallille kerrottiin, neljä valkoista erään innuitin\n(eskimon) seurassa. Nämä miehet olivat molemmilta jäähän hukkuneilta\nlaivoilta ja otaksui Hall heidän nimensä, mikäli eskimoitten\nääntämisestä saattoi päättää, olevan Crozier, Harry ja Lyon, neljännen\nnimeä he eivät tienneet ja hän olikin sitten pian kuollut tautiin.\nCrozierkin oli ollut kuolemaisillaan ja kamalan laihtunut, hän kun\nei suostunut syömään muita valkoisia. Hän oli vaihtanut nimeä Egluka\nnimisen innuitin (eskimon) kanssa ja hänelle oli sitten annettu\nsormenpään kokoinen pala hylkeen lihaa, jonka jälkeen hän oli vaipunut\nuneen ja nukkunut vuorokauden umpeensa. Seuraavana päivänä hänelle\noli annettu kahta vertaa suurempi pala ja sen syötyään hän oli taas\nnukkunut vuorokauden, mutta sitten aivan pahoin sairastunut. Sen\neskimot olivat jo edeltäkäsin kyllä tienneet, mutta häntä oli täten\nsyötettävä, kun hän oli niin nälkiintynyt. Ja kolmantena päivänä hän\nolikin parempi, niin että hänelle voitiin ruveta antamaan enemmän\nruokaa, kunnes hän täydelleen parani. Näin he kaikki voimistuivat ja\nlihoivat ja lähtivät sitten pois, luvaten jonkun ajan kuluttua palata\ntakaisin. Ja niin he tekivätkin. He olivat käyneet suurella teltallaan,\njosta olivat juuri lähteneet eskimon heidät jäällä tavatessa. Crozier\noli vihdoin saanut erään eskimoista lähtemään kajaakillaan saattamaan\nhäntä ja hänen molempia seuralaisiaan etelään valkoisten maahan.\nEskimot olivat sitä mieltä, että ellei tämä yritys olisi onnistunut,\nolisivat he palanneet takaisin heidän luokseen. Oli ollut syksy ja\nlämmin sää, kun he olivat lähteneet, mutta heidän tullessaan oli\nollut kevät ja sangen kylmä. He olivat ottaneet mukaansa pyssyt ja\nampumatarpeita. Iglulikissa käynyt vaimo väitti siellä nähneensä\nmontakin valkoista, joiden nimiäkin hän muisti.\n\nSamaiset eskimot kertoivat kaikki, mitä tiesivät. Useimmat valkoiset\nolivat kuolleet nälkään ja syöneet toisensa. Ne molemmat talvet,\njoina laivat olivat olleet jäässä kiinni, olivat olleet kylmemmät\nkuin koskaan ennen, kesää ei ollut ensinkään. Eskimot eivät saaneet\npyydyksiinsä hylkeitä eivätkä petoeläimiä. He eivät voineet elää\nsillä seudulla, jonka kohdalla laivat olivat, ja luulivat valkoisten\nolevan syypäät heidän ahdinkoonsa. Sama mies, joka oli Iglulikiin\nsaattanut neljä valkoista, oli jo edellisenä vuonna nähnyt kapteeni\nCrozierin, käydessään monen muun eskimon keralla jäätä myöden tuolla\nsuurella laivalla. Ensimmäinen, minkä he jälleen kuulivat laivasta,\njonka he luulivat takaisin käännettävän, oli tieto, että valkoiset\nolivat lähteneet maalle ja asuivat teltoissa ja että paljon oli kuollut\nviluun ja nälkään. Sillä aikaa kuin Crozier ja hänen toverinsa olivat\neläneet eskimoystäväinsä luona, oli muita eskimoita, jotka asuivat\nNetshillissä, lähempänä onnettomuuspaikkaa, käynyt hylätyllä laivalla,\njonka melkein koko toisen laidan jäät olivat painaneet lyttyyn. He\nolivat laivasta saaneet niin paljon hyviä tavaroita, että niitä riitti\nvielä heidän lapsilleen ja lapsenlapsilleenkin. Mainittiin kaksi suurta\njääsahaa, paljon hakkuveitsiä vaimoille ja tytöille, paljon miesten\nveitsiä, paljon lusikoita, haarukoita, kiiltäviä renkaita ja suuret\nmäärät pyöreitä keltaisia ja valkoisia metallilevyjä (rahoja).\n\nKapteeni Hall väitti kuulleensa vielä senkin, että muka kapteeni\nCrozier ja eräs toinen mies olivat vasta 1864 kuolleet eräällä Hudsonin\nlahden saarella.\n\n\n\nSchwatka etsii laivain kirjoja.\n\n\nVielä v. 1872 eräs valaanpyytäjä, joka talvehti Repulse-lahdessa,\nMelvillen niemimaan kannassa, siellä osti Kuningas Williamin maalta\ntulleilta netshilli-eskimoilta hopeisia pöytäkaluja, joissa oli\nFranklinin, Crozierin ja Fitzjamesin vaakunat. Nämä löydöt ja\nilmoitukset kivipyykkeihin kätketyistä kirjoista antoivat aihetta\nretkeen, jonka Yhdysvaltain armeijaan kuuluva luutnantti Fr. Schwatka\nteki Kuningas Williamin maahan, pannen toimeen etsiskelyn, joka\nperusteellisuudessa voitti kaikki entiset.\n\nKesäkuussa 1878 Schwatka lähti matkaan »Eothen» nimisellä kuunarilla,\nHudsonin lahti lähimpänä matkan määränä. Tovereiksi lähtivät\nhänen keralleen eversti Gilder ja insinööri Klutshak, joka oli\ntshekkiläinen kansallisuudeltaan. Sitä paitsi lähti matkaan eräs\nkokenut valaanpyytäjä ja tulkkina Joe niminen eskimo, joka oli ollut\nmukana useilla edellisillä napamatkoilla. Päästäkseen mitä vähimmillä\nvarustuksilla ja tullakseen toimeen vaikeimmissakin oloissa Schwatka\nseuralaisineen aikoi elää maassa maan tavalla — samoin kuin eskimot.\nHeti Chesterfieldin vuonon suulle tultuaan retkikunta sen vuoksi laati\nitselleen eskimoleirin, jossa se vietti syksyn ja talven, totutellen\nitseään eskimolaiselämään ja ilmastoon.\n\nSiinä he nyt vieroittelivat itseään kaikista elämän mukavuuksista\nja puhtaudestakin ja totuttelivat itseään käyttämään peuran vuotaa\npaljaalla iholla paidan asemasta, koska paita hiestä kastuu liikkeellä\noltaessa ja sitten levolle ruvettaissa kovilla pakkasilla jäätyy.\n\nLisäksi oli opittava elämään maan antimilla ja niitä pyytämään, peuran,\nhylkeen ja mursun lihalla, kalalla ja valaannahkalla, jopa syömään\nniitä hätätilassa raakanakin. Opittava oli niinikään rakentamaan\nlumimajoja ja niissä nukkumaan joukolla ahtaassa kuin sillit\ntynnörissä. Alussa se tuntuu kaamealta, ja itse eskimokin kiljaisee\nvilun väristyksistä makuusäkkiinsä ryömiessään ja vetäessään sen päänsä\nyli ja polvet koukkuun leukansa alle. Muutaman minuutin kuluttua\nhän kuitenkin oikaisee ruumistaan, pistää nokkansa ulos ja sytyttää\npiippunsa. Lopulta lumimajoissa, »igluissa», alkaa viihtyä oikein hyvin\nja kunnioittamaan suurena keksijänä sitä miestä, joka ensimmäisenä\nalkoi niitä rakentaa. Vain suojasäillä, katon alkaessa sulaa, niissä ei\nole hyvä olla.\n\nHuhtikuun 1:nä 1879 retkikunta lähti leiristään liikkeelle. Siihen\nkuului neljä valkoista, kolme rekeä, neljäkymmentä kaksi koiraa\nja kolmetoista eskimoa. Paitsi Joea oli näistä mainittava etenkin\nTuluak, jolla oli mukanaan vaimonsa ja kahdeksanvuotias lapsi. Hän oli\nverraton mies ja hänen väsymätön intonsa auttoi retkikunnan monesta\nvaarallisesta pulasta.\n\nMatka piti luodetta kohti vuoroin kunnaista, vuoroin lakeata maata,\njolla liikkui peura- ja myskihärkä-karjoja. Reet luistivat parhaiten\njokien liukkaalla jäällä, jonka vuoksi retkikunta kulki niitä, milloin\nse vain matkan suuntaan sopi. Milloin vain tavattiin eskimoita, aina\nheiltä kysyttiin tietoja Franklinin laivoista, Toukokuussa retkikunta\nsaapui Adelaiden niemimaalle, jonka kapea Simpsonin salmi erottaa\npohjoisessa olevasta Kuningas Williamin maasta. Schwatka tapasi siellä\nnetshilli-eskimot, joihin Amundsen myöhemmin niin perinpohjin tutustui\n»Gjöan» matkalla. Jotkut vielä muistivat Franklinin retkikunnan ja sen\nhirmukuoleman. Eskimot olivat sitten löytäneet Adelaiden niemimaalta\nkumotun veneen, luurankoja, kelloja, papereita ja kirjoja. Tarvekalut\noli jaettu, mutta kirjat ja kellot oli annettu lapsille leikkikaluiksi.\nTäten luultavasti tuhoutuivat laivain lokikirjat ja samalla ikipäiviksi\nhukkuivat tarkemmat tiedot Franklinin retkikunnan vaiheista.\n\nSchwatka kulki sitten kanooteista kyhätyllä lautalla Simpsonin salmen\npoikki ja Kuningas Williamin maalle tultuaan jakoi joukkonsa kolmeen\nosastoon, jotka lähtivät eri puolille etsimään. Kesä oli tullut, jää\nsuli ja tavarat täytyi kuljettaa kantamalla. Aurinko ei ensinkään\nlaskenut, mutta tätä napaseutujen kesäpäivään tottumattomat retkeilijät\npitivät enemmän haittana kuin hauskuutena.\n\n\n\nCrozierin leiri.\n\n\nRetkikunta jatkoi sitten etsiskelyjään, kulkien niemestä niemeen aina\nKap Felixiin, Kuningas Williamin maan pohjoisimpaan nokkaan saakka.\nKlutschak löysi leirin, jonka kapteeni Crozier oli v. 1848 laittanut.\nSen vieressä oli avoimessa haudassa vaillinainen luuranko, joka,\nhopeamitalista päättäen oli »Terrorin» kolmannen upseerin, luutnantti\nIrvingin. Retkikunta, otti mukaansa hänen surulliset jäännöksensä,\njotka sitten Edinburghissa juhlallisesti kätkettiin maan poveen.\n\n\n\nSchwatkan johtopäätökset.\n\n\nSchwatka askel askeleelta seurasi Franklinin miesten paluumatkaa\nja saattoi mielestään näkemistään jäännöksistä seurata heidän\najatuksenjuoksuaan: »Tässä he vielä toivoivat, tässä eivät enää.\nTähän saakka he kulkivat suljetussa joukossa ja tottelivat johtajaa,\nsitten he hajaantuivat. Muiden onnettomuuksien lisäksi sai nyt vallan\nkapinahenkikin, joka tekee lopun kaikesta, niin että jokainen vain\najattelee itseään». Jotkut merkit viittasivat siihenkin, että eskimot\nolivat puhuneet totta kertoessaan nälkiintyneiden ruvenneen toisiaan\nsyömään.\n\nSchwatkan havaintojen mukaan oli Franklinin retkikunnan loppu ollut\nlikimain seuraava:\n\nHuhtikuun 22:sena 1848 miehistöt lähtivät laivoista, joihin täytyi\njättää joku verta raskaampia tavaroita, ruokatavaroitakin. Crozierin\nlaadittua leirin Kuningas Williamin maan luoteiskulmaan varustettiin\nreille veneitä pitkää matkaa varten Hudsonin lahdelle; retkelle piti\nlähdettämän heti syksyn tultua. Luutnantti Irving lähetettiin etelää\nkohti tiedusteluretkelle, jolta palattuaan hän leirissä kuoli ja\nhaudattiin. Nyt alkoivat onnettomuudet. Ruokatavarat loppuivat eikä\nmetsästys tähän vuodenaikaan antanut mitään saalista. Crozier päätti\nsilloin paikalla lähteä etelää kohti, saavuttaakseen väkensä keralla\nSuuren Kalajoen. Muutamat harvat vain, jotka eivät päässeet kävelemään,\njäivät laivoille tai palasivat sinne takaisin, kun eivät jaksaneet\nseurata joukon mukana.\n\nMutta heinäkuussa 1848 tuli tuho, kuten jo huomautimme, ja kaikki\nnämä suunnitelmat menivät myttyyn. Retkikunta jakautui ryhmiin ja\nkullakin ryhmällä oli veneensä, jota ihmiset ja ehkä koiratkin reellä\nvetivät. Kaksi veneistä saapui Erebuksen mutkaan, jossa Crozier ja\nehkä Vescontikin kuoli. Miehet hajaantuivat sen eteläpuolella olevalle\nniemimaalle ja suuri teltta, jota käytettiin sairashuoneena, täyttyi\nkuolevista. Eräältä läheisyydessä asuvalta eskimoperheeltä oli toivottu\nsaatavan vähän apua, mutta eskimot lähtivätkin salaa pois. Toinen\ntoisensa jälkeen kuoli nyt.\n\nKolmas vene näyttää saapuneen Adelaiden niemimaan länsirannalle;\nSchwatka tapasi siihen kuuluneen laudan, jossa oli Lady Franklinin\nnimikirjaimet. Neljäs venekunta pääsi Simpsonin salmen poikki Adelaiden\nniemimaan itärannalle paikkaan, jota kartoissa nimitetään »Starvation\nCoveksi» (nälkäpoukamaksi). Tällä osastolla luultavasti olivat mukana\nlaivain lokikirjat, raportit ja koneet. Haudat, joita oli veneen\nreitillä, osoittivat sen tulleen Kuningas Williamin maan poikki\nSimpsonin salmelle.\n\nEräs 55 vuoden ikäinen vaimo kertoi Schwatkalle nähneensä joukon\nvalkoisia, jotka olivat vetäneet jäällä rekeä. Reellä oli ollut vene.\nValkoiset olivat tulleet kuningas Williamin maalta ja kulkeneet\nSimpsonin salmen poikki Adelaiden niemimaalle. Hän oli kuullut\nmiesten lausuvan useita nimiä, joista hän muisti nimen »doktok» — se\nluultavasti tarkoitti »Terrorin» lääkäriä Stanleyta. Myöhemmin paikalla\nkäydessään hän oli tavannut hengissä vain yhden miehen. Hän oli ollut\nkookas ja roteva ja istunut rannalla, pää käsien välissä, kyynärpäät\npolvien varassa. Nostaessaan päätään puhuakseen oli mies siihen\npaikkaan kuollut.\n\nSuuren Kalajoen suulle ei tästä ollut kuin muutaman päivän matka;\nsiellä nälkiintyneet ehkä olisivat voineet elättää itseään\nlohenpyynnillä. Useimmat heistä kuitenkin nälkäpoukamassa kuolivat\nja vain muutamain reippaimpain merimiesten oli onnistunut veneellä\npäästä Suureen Kalajokeen, jota he olivat nousseet eräälle koskelle,\nmutta sitten hekin olivat kuolleet nälkään, eikä kauempaa ole löytynyt\nFranklinin retkikunnan jälkiä.\n\n\n\nNapatalven hirmut.\n\n\nSchwatka tovereineen lähti syksyllä paluumatkalle Kuningas Williamin\nmaalta. Myöhäisen vuodenajan vuoksi retki oli suunnattoman vaikea.\nTalvi oli harvinaisen kylmä ja myrskyinen. Lumimyrskyt pakottivat\nretkikunnan joskus pysymään lumimajoissaan pari kolme viikkoa, vaikka\nruokavarat jo aikoja sitten olivat loppuneet. Peurat olivat niin arat,\nettä niitä täytyi väijyä päiväkauden, nälkäiset susilaumat tekivät\nherkeämättä raivoisia hyökkäyksiä, koirat olivat niin uupuneet, että\ntoinen toisensa jälkeen kuolivat. Lopulta alkoi rohkeimpainkin mieli\nlannistua. Lämpömittari osoitti 27 päivää -51°C ja 16 päivää -55°C\ntai sitä vähemmän. Vain eskimot kestävät tämmöisiä säitä saamatta\nterveydelleen vahinkoa.\n\nKun retkikunta vihdoin saapui Hudsonin lahdelle, odotti sitä suuri\npettymys. »Eothenin» kapteeni ei ollutkaan jättänyt ruokatarpeita\nvarastoon määrättyyn paikkaan, kuten hänen kanssaan oli sovittu,\nja ellei läheisyydessä olisi sattunut olemaan eskimoleiri, olisi\nSchwatkan miehineen ollut hyvin vaikea säilyttää henkensä. Siitä\nsaatiin ruokavaroja ensi hätään ja vähän myöhemmin tavattiin niillä\nseuduin talvea viettävä valaanpyytäjä, joka mitä auliimmin auttoi\nhätääntyneitä. Mutta nyt oli kovaa kokeneitten retkeläisten vaikea\ntottua laivan lämpimiin hytteihin.\n\n\n\nEskimon isänmaanrakkaus.\n\n\nEskimoittensa apuun retkikunta oli sangen tyytyväinen. Tuluak,\njosta matkalla oli ollut erinomainen apu, oli yhtä tiedonhaluinen\nkuin rohkeakin ja halusi seurata Schwatkan keralla Yhdysvaltoihin.\nHeimon vanhin hänelle kuitenkin huomautti, ettei »innuit» koskaan ole\nonnellinen vieraassa maassa, että hän siellä sairastuu, ikävystyy ja\nhalaa päästä kotia, että hän kaipaa ikuista jäätä ja huokailee takaisin\n»igluunsa» — lumimajaansa. — Vanhin puhui niin kauniisti ja todesti,\nettä Tuluak jäi kuin jäikin hyiseen isänmaahansa.\n\nSchwatkan matkalla ei ollut maantieteellistä merkitystä, koska\nhänen etsimänsä maan kautta jo useat muut olivat kulkeneet, mutta\nretkeilykannalta katsoen se on huomattavimpia, mitä on milloinkaan\npohjan pimeille perille tehty. Lähes vuoden retkikunta oli poissa\nlähtöasemaltaan ja varastoiltaan ja kulki tällä ajalla 4,300\nkilometriä. Suunnitelma oli suuripiirteinen ja rohkea ja erinomaisesti\nse kaikkia yksityiskohtiaan myöden toteutettiin.\n\n\n\nAmundsenin huomioita.\n\n\n»Gjöan» matkalla Amundsen oleskeli Kuningas Williamin maalla vv.\n1903—1905 pari vuotta ja tutustui tällä ajalla perusteellisesti sen\nasukkaihin, netshilli- ja ogluli-eskimoihin, joiden kesken silloin\nvielä oli säilynyt muisto Franklinin retkikunnan tuhosta. Kuningas\nWilliamin maa ei suinkaan ollut niin tyhjä riistasta, kuin oli yleiseen\nluultu, ja varsinkin vastapäätä oleva mannerranta oli Amundsenin\nmielestä oikea arktinen paratiisi. »Navjato ei ole», kirjoittaa\nAmundsen, »kaukana Nälkäpoukamasta, joka on saanut nimensä siitä, että\nsiitä löydettiin useita Franklinin miesten luurankoja. Luultavasti\nhe olivat tuhoutuneet matkalla etelää kohti. Oli ikäänkuin kohtalon\nivaa, että tämä kamala nimi on annettu juuri sille paikalle, joka\ntodenteolla on kauneimpia ja runsaimmin siunattuja paikkoja Amerikan\npohjoisrannalla. Keväällä, kun rannat ovat sulaneet, täällä saadaan\nsuunnattomat määrät suurta lihavaa lohta. Vähän myöhemmin tulee\nvaltavan suuria peuralaumoja, jotka viipyvät täällä koko kesän.\nSyksyllä taas voidaan pyytää turskaa rajattomat määrät. Ja juuri täällä\n-— tässä arktisena paratiisissa — noitten rohkeitten retkeilijäin piti\nheittää henkensä ruoan puutteen vuoksi! Mutta asian laita oli se,\nettä he tulivat tänne semmoiseen aikaan, jolloin alava maa oli lumen\npeitossa. Rasituksien uuvuttamina, sairauksien kalvamina he pysähtyivät\ntähän, eivätkä penikulmien päähän nähneet muuta kuin samaa toivotonta,\nlumen peittämää lakeutta, jolla ei mikään merkki ilmaissut elämää, mitä\nsitten rikkautta... Tuskin onkaan maan päällä toista niin hylättyä ja\nautiota paikkaa kuin tämä talvella. Kun sitten kesä tuli ja maassa\nloistivat miljoonat kukkaset, kun kaikki vedet välkkyivät ja kaikki\npurot kohisivat riemullista säveltään lyhyen jäättömyytensä ajan,\nkun lintuja kiehui ja pesi tuhansin iloisin äänin — ja ensimmäinen\nurospeura kurotti päätään Jäämeren avoimen reunan yli, osoitti vain\nkasa vaalenneita luita sitä paikkaa, missä Franklinin urhoollisen\njoukon jäännökset olivat huoahtaneet viimeisen hengähdyksensä — tämän\nsuuren surunäytelmän viimeisessä näytöksessä.\n\nSimpsonin salmen saarillakin eskimot näyttelivät paikkoja, joista oli\nvainajain luita löydetty. Ja Kuningas Williamin maalla retkikunnan\njäsenillä vielä oli tilaisuus valmistaa viimeinen leposija parille\nvainajalle. Eskimoilta saamainsa tietojen nojalla Amundsen päätti, että\ntoinen Franklinin laivoista oli jäissä ruhjoutunut ja uponnut Kuningas\nWilliamin maan pohjoispuolella, toinen sitä vastoin oli tuulien ja\nmerivirran kuljettamana ajautunut Kuningas Williamin maan ja Viktorian\nmaan väliseen salmeen, jossa eskimot olivat sen tavanneet. Sinne se oli\nlopulta uponnut, eskimoitten korjattua siitä pois, mitä suinkin irti\nsaivat.\n\n\n\n\nSmithin salmesta napaa kohti.\n\n\nSuurena syynä Franklinin etsinnän huonoon onnistumiseen oli se vallalle\npäässyt käsitys, että maanosaimme pohjoisrantain välinen alue on sulaa\nmerta, jolla laivaliike muka olisi mahdollinen, kunhan vain päästäisiin\nsille sitä ympäröiväin jääriuttain poikki.\n\nPennyn retki Wellingtonin kanavassa näytti erinomaisesti tukevan tätä\nkäsitystä, ja saman asian koki myöhemmin Belcherkin, joka kuitenkin\nnapameren kuljettavuudesta oli toista mieltä. Hän luuli, että jokainen\nlaiva olisi tuhon oma, joka lähtisi napameren valtavain jäämöhkäleitten\nkeskelle purjehtimaan. Enin osa näitä asioita harrastavista henkilöistä\noli kuitenkin toista mieltä kuin Belcher ja halusi myös päästä\ntositoimessa osoittamaan, että heidän käsityksensä oli oikea.\n\n\n\n\nKanen retki.\n\n\nElisha Kent Kane, joka oli lääkärinä ollut De Havenin johtamalla\namerikkalaisella retkellä, sai heti kotia palattuaan Henry Grinnellin\nantamaan pienen »Advancen», 144 tonnin prikin, hänen johtoonsa, jotta\nhän saisi Grönlannin länsipuolitse Smithin salmen kautta tunkeutua\nsulalle napamerelle, jonne luultiin Franklinin retkikunnan kadonneen.\nUseitten muitten lahjoittajain avulla ja uhraten omiakin varojaan Kane\nsai retkikuntansa varustetuksi ja toukokuun 30:ntena 1853 se lähti\nNew Yorkista matkaan. Grönlannista Kane otti tulkiksi tanskalaisen\nkapteeni Petersenin, joka oli ollut samassa toimessa Pennyn retkellä\nja taas M'Clintockin mukana De Havenin retkeltä pelastuttuaan, ja Hans\nHendrik nimisen nuoren eskimon, josta sitten tuli mainio naparetkeilijä\n— hän kirjoitti oman elämäkertansakin. Lisäksi Kane osti rekikoiria ja\njoukolleen turkispukuja. Heinäkuun 27:ntenä »Advance» saapui suureen\nMelvillen lahteen ja lähti sieltä risteilemään pohjoista kohti.\n\nJäitä alkoi täällä olla yhä sakeammassa — lahteen purkautuu valtavia\nmaajäätiköitä — jonka vuoksi Kane suurella vaivalla kiinnitti laivansa\nisoon jäävuoreen. Tuskin se kuitenkaan oli tapahtunut, ennenkuin vuori\nukkosen jyrinällä hajosi ja »Advancen» täytyi kiiruummiten erota siitä.\nElokuun 7:ntenä retkikunta Baffinin lahden pohjoisimmasta perukasta\ntunkeutui Smithin salmeen, jossa oli sulaa vettä silmän siintämättömiin\nja vastaan vieri iso maininki, tuoden varman viestin avoimista\nulapoista. Tuulikin oli hyvä ja myötäinen.\n\nNäillä edellytyksillä olisivat piankin kaikki edelliset\npohjoisennätykset tulleet sivuutetuiksi, mutta ei ole suveen\nluottamista tuolla hyisessä pohjolassa, tuuli kääntyi vastaiseksi ja\nahtojäät näyttäytyivät. Kane kätki rannalle veneen ja ruokavaroja\nvastaisen varalle, jotta olisi jotain turvaa, jos laiva menetettäisiin\npohjoiseen pyrittäessä. Ja sitten »Advance» rohkeasti kävi jäitten\nkimppuun. Se taistelu oli sille kuitenkin ylivoimainen ja jonkun\najan kuluttua pieni purjelaiva sai kiittää onneaan, kun pääsi\npieneen satamaan suojaan. Smithin salmessa jäät tunkeilivat hurjassa\nmylläkässä. Pian Kane kuitenkin lähti uudelleen yrittämään ja pääsikin\nhitaasti eteenpäin, vaikka jäävuoret olivatkin tuon tuostakin laivan\nväliinsä ruhjoa. Neljä miestä joutui ajojäille ja vasta elokuun\n22:ntena heidät voitiin veneillä pelastaa.\n\n\n\nTalvimajaan.\n\n\nElokuun 28:ntena »Advance» saavutti äärimmäisen kohtansa, Rensselaerin\nmutkan, johon sen, Grönlannin rannalle, täytyi asettua talvimajaan.\nRetkikunta oli siis päässyt Smithin salmen kapeimmasta kohdasta sen\nväljemmän veden rannalle, joka kartoilla on Kanen syvänteen nimisenä.\n\nKane teki nyt maa maikan rantaa pitkin, jolla jääpaarretta oli mukava\nkulkea, vaikka vuoret suistuivatkin jyrkkään veteen. Tässä luonnon\nmuodostamassa tiessä, joka on vuoksiveden tasalla, luodevedellä siis\nmerenpintaa ylempänä, oli toisin paikoin syviä halkeamia, joiden poikki\nreet oli köysillä vedettävä. Omituinen ilmiö oli joki, joka laski\nvuorilta jäiden keskitse ja suustaan oli toista kilometriä leveä. Se\nluultavasti on Grönlannin länsirannikon suurin joki ja saa alkunsa\nsuuresta sisämaan jäävirrasta, jonka päästä on mereen 64 kilometrin\nmatka. Tämän joen rannoilla oli paikan pohjoisuudesta huolimatta runsas\nkukkakasvullisuus. Kane nousi lopulta 400 metrin korkuiselle niemelle,\njoka jo hipaisi 80:ttä leveyspiiriä. Allaan hän näki paljasta jäätä ja\nkauempana pohjoisessa tumman jääseinän, valtavan Humboldt-glasierin,\njonka edustalla jäätynyt meri oli niin täynnään jäävuoria, ettei ollut\najattelemistakaan yrittää reellä sen ohi. Yhä kauempana näkyi taas\nmaata ja levollisempaa jäätä. Kanen täytyi luopua kaikista toiveista\ntunkeutua edemmäksi, mutta näinkin hän jo oli päässyt kauemmaksi napaa\nkohti kuin ainoakaan tieteellinen retkikunta sitä ennen.\n\nKane kuljetti nyt pitkin Grönlannin rannikkoa ruokatavaravarastoja\nkeväällä tehtävien rekiretkien helpottamiseksi. Lokakuun 10:ntenä alkoi\nnapayö, jota kesti neljä kuukautta. Tammikuun puolivälissä alkoivat\nankarat pakkaset ja helmikuussa lämpömittari aleni -51 asteeseen\nC. Melkein kaikki rekikoirat kuolivat. Maaliskuun keskilämpö oli\nvain -41,25°C. Siitä huolimatta Kane lähetti yhden rekiretkikunnan\nmaaliskuun 19:ntenä viemään pohjoiseen ruokatavaravarastoa. 31:ntenä\npalasi kolme heistä takaisin niin huonossa kunnossa, että he vilulta\nja nälältä eivät saanee» edes puhutuksi, ja kun he vihdoin saivat\npuhelahjan, sanoivat he toveriensa uupuneina koukistuneen jonnekin\njäälle. He eivät edes osanneet sanoa minne. Kane paikalla lähti,\nreippain palanneista oppaanaan, etsimään kadonneita, löysi heidät ja\nsai heidät suunnattomilla ponnistuksilla takaisin laivaan tuoduksi.\nKahdelta oli leikattava paleltuneita kohtia jaloista, kaksi sittemmin\nkuoli. Huhtikuun 7:ntenä tuli retkikunnan luo vieraisiin eskimolta,\nvoimiltaan oikein jättiläisiä, miehiä, joista jotkut uskalsivat käydä\nitse jääkarhunkin kanssa käsirysyyn. He olivat kuitenkin ystävällistä\nväkeä, vaikka pyrkivät varastelemaan.\n\n\n\nRekiretkiä.\n\n\nHuhtikuun 26:ntena 1854 Kane lähti rekiretkelle pohjoista kohti,\nsaapuen kahdeksan päivän kuluttua valtavalle Humboldt-jäätikölle,\njonka suurenmoiset jääilmiöt täyttivät retkeilijät ihmetyksellä.\nMutta sitten miehet alkoivat sairastua keripukkiin ja Kane itsekin\nkävi niin heikoksi, että häntä lopulta täytyi kuljettaa reellä, eikä\nrekiretkikunnalla ollut muuta neuvoa kuin palata »Advanceen».\n\nToinen rekiretkikunta, jota haavalääkäri Hayes johti, kulki Smithin\nsalmen poikki sen länsipuolelle, jonka puolinen maa nimitettiin\nGrinnellin maaksi, kartoittaen sen rantoja ja palaten onnellisesti\ntakaisin.\n\nParaiten menestyi kolmas rekiretki, joka kesäkuun alkupäivinä lähti\nmatkaan ja sen puolivälissä saapui Humboldt-glasierin 170 kilometriä\nleveälle rintamalle.\n\n\n\nSula napameri?\n\n\nHannu eskimo ja William Morton niminen merimies kulkivat merijäätä\naina glasierin pohjoisreunaan saakka, jossa he eräältä vuorelta\nihmeekseen näkivät pohjoisessa sulaa merta ja rannoilla paljon haahkoja\nja meripääskyjä. Salmi kapeni — Kap Jacksonista alkaa Kennedy-kanava\n— ja oli aivan sula. Vaikka keli kävi niin huonoksi, ettei kelkkaa\nenää voitu kuljettaa mukana, jatkoivat molemmat retkeilijät kuitenkin\nmatkaansa, kunnes ranta kävi niin jyrkäksi ja korkeaksi, ettei ollut\nmahdollista kulkea edemmäksi. Sinne, leveydelle 80°40', Morton\nkorkealle niemelle pystytti Yhdysvaltain tähtilipun. Edessäpäin näkyi\nyhä sulaa vettä. Heinäkuun 10:ntenä molemmat retkeilijät palasivat\ntakaisin »Advanceen», ja siten retkikunta oli löytönsä löytänyt,\nvaikk'ei suinkaan kaikkia koettaviaan kokenut.\n\n\n\n»Advance» jäätynyt kiinni.\n\n\n»Advancella» oli vain puolentoista vuoden eväät, enemmän kuin vuosi oli\njo kulunut ja aika olisi ollut lähteä kiiruumman kautta paluumatkalle,\nmutta se oli mahdotonta, kun talvisatama ei osoittanut minkäänlaisia\naukenemisen oireita. Kane aikoi nyt lähteä veneellä Beecheyn saarelle,\njonne oli yli 750 km, pyytämään apua Belcheriltä, mutta Kap Parrysta,\nBaffinin lahden yläpäästä, hänen täytyi palata takaisin tyhjin toimin,\nvahvat ahtojäät kun estivät edemmä kulkemasta.\n\nKane antoi nyt jokaiselle joka halusi vallan lähteä kotimatkalle,\nhän sanoi jäävänsä laivaan odottamaan, kunnes se pääsisi jäistä.\nYhdeksän miestä lähti tähtitieteilijä Sonntagin johdolla matkaan, niin\nettä Kanen luo laivaan jäi vain kahdeksan. Lähtevät saivat osuutensa\nruokavaroista ja alkoivat elokuun 28:ntena matkansa. Jo muutaman päivän\nkuluttua palasi yksi heistä takaisin ja joulukuun 7:ntenä toivat\neskimot Petersenin ja erään toisen miehen takaisin surkean huonossa\nkunnossa ja viiden päivän kuluttua palasivat muutkin enemmän kuolleina\nkuin elävinä, niin että laivalla jälleen kaikki olivat koolla.\n\nHelmikuu ja maaliskuu olivat pahimmat kuukaudet. Retkikunnalla oli\nosaksi huonot eväät — suolattua sianlihaa — ja keripukki alkoi\nuhkaavassa määrässä ahdistaa retkeilijöitä. Sen voittaminen riippui\nkokonaan Hannun pyyntionnesta, sillä tuore liha oli huomattu paraaksi\nparannuskeinoksi. Polttopuut olivat loppuneet, niin että täytyi ruveta\nprikiä itseään polttamaan, joutavimmista osista alkaen.\n\n\n\nLaiva hylätään.\n\n\nLopulta oli laiva kuitenkin kokonaan hylättävä, kun ei ollut varmaa\ntietoa siitä, saataisiinko sitä nytkään sulaan veteen, ja toukokuun\n7:ntenä 1855 retkikunta lähti reillä ja veneillä etelää kohti\npyrkimään. Haudattuaan matkalla vielä yhden uskollisista miehistään\nja melkein yksinomaan pyyntiriistalla elettyään retkikunta kesäkuun\npuolivälissä saapui sulalle vedelle ja kulki veneillä 83 päivässä\nsangen seikkailurikkaan retken jälkeen Upernivikiin, Grönlannin\npohjoisimpaan siirtokuntaan. Godhavnista heidän piti tanskalaisella\nlaivalla kulkea Shetlandin saarille, mutta ennen laivan lähtöä tapasi\nheidät apuretkikunta, jonka Yhdysvaltain hallitus oli lähettänyt.\n\nKanen retkikunnan tieteelliset tulokset olivat melkoiset, vaikk'ei se\nsaavuttanutkaan »sulaa napamerta» eikä vähimmässäkään määrässä saanut\nFranklinin kohtaloon selvitystä. Mortonin retken kautta tuli Grönlannin\nlänsipuolella kulkeva vesistö tutkituksi hyvän matkaa pohjoista kohti,\nvaikka tosin Kane itse jonkun verran hämmensi oman retkikuntansa\ntuloksia väittäessään Mortonin epäämättömästi saavuttaneen »sulan\nnapameren». T:ri Rink, Grönlannin olojen tarkka tuntija, esitti\nviipymättä päteviä syitä tätä käsitystä vastaan ja väitti Kennedyn\nkanavan sulan olleen vain semmoisen jäättömän aukon, joita napavesiin\ntuon tuostakin ilmestyy.\n\nKanen terveyden olivat tämän matkan rasitukset siihen määrään\nmurtaneet, että hän alkupuolella vuotta 1857 Havanassa kuoli.\n\nSyy siihen, miksi Kane ja hänen jälkeensä muut amerikkalaiset juuri\nSmithin salmen kautta pyrkivät navalle, oli se, että luultiin sen\nkautta napamereen kulkevan lämpöisen merivirran. Tämä käsitys, jota\nGrönlannin länsirannikon verraten leuto ilmasto näytti kannattavan,\noli kuitenkin aivan väärä. Samoin kuin Grönlannin itärantaa pitkin\nja Parryn saariston salmien kautta, samoin Smithinkin salmen kautta\npäin vastoin käy kylmä navalta tuleva virta etelää kohti ja siinä syy,\nmiksi se enimmäkseen on jäiden tukkima. Toisina vuosina salmen kautta\ntosin on mahdollinen päästä verraten helpostikin pohjoista kohti, mutta\ntoisina vuosilla eivät parhaatkaan Jäämeren kulkijat, kuten »Fram» v.\n1898, pääse muuta kuin suuhun.\n\n\n\n\nHayesin retki.\n\n\nKanen palattua ryhtyi Isaac Israel Hayes, joka oli ollut hänen\nkerallaan lääkärinä, varustamaan uutta retkeä, jota hän itse johti.\nHayes olisi tahtonut höyrylaivan, mutta hänen kokoon saamansa varat\nolivat siksi niukat, että hänen täytyi tyytyä kuunariin »United\nStates», jolla hän syksyllä 1860 lähti matkaan, asettuen talveksi jo\nFoulke vuonoon, Smithin salmen itärannalle, kun edessäpäin oli liian\npaljon jäitä.\n\nSyksyn kuluessa Hayes kulki 80 kilometriä Grönlannin sisämaan\njäätikölle, kauemmaksi kuin kukaan ennen. Siellä hän putosi\nglasierihalkeamaan ja pelastui vain sen kautta, että matkasauva tarttui\nsiihen poikittain ja kannatti häntä, kunnes toverit ennättivät vetää\nhänet ylös. Maajäätiköllä Hayes saavutti 1,600 metrin korkeuden.\n\nMuutoin talvi oli onneton. Peter niminen eskimo, joka oli mukana\nkoirain hoitajana, karkasi ja heitti henkensä sisämaan jäätiköllä\nja rekikoirat kuolivat. Astronomi Sonntag, joka oli Kanen retkellä\ntehnyt niin oivallista työtä, putosi jäihin ja paleltui kuoliaaksi\nrekiretkellä Etahin eskimoitten luo, jonne hän oli Hannu eskimon kanssa\nlähtenyt. Sonntagin kuolemaa epäiltiin Hannun aiheuttamaksi, mutta\nepäiltävää on, tokko kenkään muukaan olisi niin vaikeissa oloissa\nvoinut häntä pelastaa.\n\nEskimoitten avulla Hayes keväällä kävi Rensselaerin satamassa\n»Advancea» katsomassa, mutta Kanen laiva oli kadonnut ja paikalla oli\nnyt vain maston korkuisia jääröykkiöitä.\n\nVenettä mukanaan kuljettaen Hayes sitten lähti uutta pohjoisennätystä\ntavoittamaan, toivoen napameren saavutettuaan veneellä kauaskin\npääsevänsä. Veneen kuljetus kävi kuitenkin niin hankalaksi ja\nrasittavaksi, että hänen täytyi lähettää se takaisin.\n\n\n\nHarhanäköjä.\n\n\nJatkaen sitten koirain ja muutamain miesten kanssa matkaa Hayes lopulta\nvain yhden seuralaisen keralla, muitten tielle uuvuttua, saapui Kap\nLieberiksi nimittämäänsä paikkaan, jonka luona hän nousi vuorelle ja\nluuli näkevänsä aina leveysasteelle 82°30' pohjoista kohti. »Kaikki\nmitä näin, osoitti minun olevan napameren syvänteen partaalla ja laajan\nvaltameren olevan jalkaini alla... Ei näkynyt muuta maata kuin ranta,\njolla seisoin.»\n\nMyöhemmät retkikunnat ovat tulleet siilien johtopäätökseen, että\nHayes lasketteli omiaan, ilahuttaakseen rahanantajiaan ja lisätäkseen\nomaa kunniaansa. Hayes ei päässyt napameren rannalle eikä saavuttanut\nniin pohjoista leveyspiiriäkään, kuin hän väitti. Hänen astronomiset\npaikanmääräyksensä yleensä olivat hyvin epäluotettavat. Ne maisemat,\njotka hän näki, ovat muut nähneet aivan toisenlaisina. Hän näki vain\nKennedyn kanavan eteläosan, joka jäätyy myöhään ja aukeaa varhain\nkorkeiden vuorovesiensä vaikutuksesta — vuoksiaallon korkeus on siinä\nnoin kymmenen metriä. Tätä salmea ei sen vuoksi koskaan ole nähty aivan\nkauttaaltaan jäätyneenä.\n\nVaikka Hayes osasta laskettelikin omiaan ja vaikk'ei hän päässytkään\nkauemmaksi pohjoiseen kuin Morton Kanen retkellä, edisti hän kuitenkin\nmelkolailla näiden seutujen tuntemista. Hän oli ensimmäinen, joka kävi\nEllesmeren ja Grinnellin maalla, kartoittaen melkoisen kappaleen sen\nrannikkoa.\n\nHayes aikoi seuraavana kesänä pyrkiä laivallaan uudelleen pohjoista\nkohti, mutta tarkastaessaan sitä hän huomasi sen niin huonoksi,\nettä päätti viisaimmaksi palata takaisin, yrittääkseen uuden\nkerran höyrylaivalla. Hänen retkellä ollessaan oli Yhdysvalloissa\nkuitenkin syttynyt orjasota ja se toistaiseksi teki lopun kaikista\namerikkalaisten naparetkisuunnitelmista.\n\nEnnenkuin Hayesin työtä jatkettiin, alkoivat ruotsalaiset, saksalaiset\nja englantilaisetkin lähettää ikuisen jään pohjolaan retkikuntia, mutta\nGrönlannin länsirannalla jäi jatkaminen aluksi amerikkalaisten asiaksi\nja amerikkalaisten tienä tämä reitti pysyi sitten edelleenkin, Pearyn\nalettua suuret retkensä.\n\n\n\n\nHallin retki.\n\n\nCharles Francis Hall oli niiden retkien kautta, jotka hän teki\nFranklinin retkikunnan kohtalon selvittämiseksi, saavuttanut niin\nvakaantuneen napamatkustajan maineen, että hänen onnistui saada\nYhdysvaltain kongressin kannatus suunnittelemalleen uudelle retkelle.\n387 tonnin propellilaiva korjattiin ja vahvistettiin, niin että se\nsopi Jäämerelle, ja siihen hankittiin mitä parhaat varustukset ja\nkolmen vuoden eväät. Vaikk'ei Hall ollutkaan merimies, uskottiin laiva\nkuitenkin hänen johtoonsa. Seuralaisiksi hän sai miehiä, joilla oli\ntaattu asiantuntemus kysymykseen tulevilla tieteellisillä aloilla.\nEtevin näistä oli t:ri Emil Bessels, saksalainen kansallisuudeltaan,\njonka alaan luonnontieteelliset työt kuuluivat. Hall otti mukaansa\nmyös eskimo Joosepin ja hänen vaimonsa Hannan, jotka olivat olleet\nerinomaisena apuna hänen edellisillä retkillään ja ennättäneet\njo sivistyä melko lailla. Jooseppi, joka oli erinomainen ampuja\nja pyyntimies, oli oleskellut paljon Yhdysvalloissa ja käynyt\nEnglannissakin ja vaimo kävi eurooppalaisessa puvussa ja osasi\nkirjoittaa.\n\n»Polaris» lähti New Yorkista kesäkuun 29:ntenä 1871, päämääränään\npohjoisnapa. Ja amerikkalaiset luottivat Hallin neuvokkaisuuteen,\ntarmoon ja väsymättömyyteen, niin että luulivat hänen tämän matkan\nmäärän saavuttavankin. Grönlannin tanskalaisista siirtokunnista koiria\nostettuaan ja otettuaan Upernivikista Hannu eskimon perheineen Hall\nkulki Melvillen lahden poikki, joka oli jäätön, ja saapui Smithin\nsalmeen, jonka hän niinikään tapasi selvänä vetenä.\n\n\n\nPohjoisennätys.\n\n\nVäylä oli vapaa edelleenkin — retkikunnalla oli tosiaan menomatkalla\nainutlaatuinen onni. Se kulki vapaasti sekä Hayesin että Kanen\ntalvisatamain ohi ja ajoi yhtä painoa Kanen syvänteen poikki Kennedyn\nkanavaan ja siitä edelleen Robesonin kanavaan ja sen suulle aina\nleveyspiirille 82°11', joka oli pohjoisin kohta, mihin vielä mikään\nlaiva oli päässyt. Täällä vahva ahtojää sulki tien. Hall näki täällä\nGrönlannin rannikon taipuvan itään, jota vastoin Grinnellin maan ranta\nkulki edelleen pohjoista kohti.\n\nNyt retkikunnan hyvä onni loppui. Edessä olevasta merestä, jonka Hall\nnimitti Lincolnin mereksi, tuli merivirran mukana vastaan paksua\nnapameren jäätä, jonka vuoksi laivan jäämestari vaati palaamaan\ntakaisin etsimään turvallista satamaa, jota vieressä olevalla\nGrönlannin rannikolla ei ollut. Bessels upseerien keralla tosin vaati\njatkamaan, he kun luulivat edessäpäin näkevänsä »vesitaivaan», s.o.\nsulan veden taivaanrannalle luoman tumman kajastuksen mutta Hall\nnoudatti jäämestarinsa mielipidettä, joka kyllä osui oikeaan, vaikka\ntakaisin kääntymistä sittemmin arvosteltiinkin niin ankarasti, että\nYhdysvaltain meriministeriö pani asiasta toimeen erikoisen tutkimuksen.\n\n\n\n»Jumalan kiitoksen satama».\n\n\nLeveyspiiriltä 82°26' »Polaris» siis kääntyi takaisin, jouduttuaan\nahtojäissä niin ankaran puristuksen alaiseksi, että Hall jo antoi\nsiirtää elintarpeita jäälle, laivan kun pelättiin hajoavan. »Polaris»\nkuitenkin pelastui ja pääsi leveydellä 81°86' poukamaan, jonka Hall\nnimitti »Jumalan kiitoksen satamaksi», vaikk'ei se suinkaan ollut\nkiitettävä satamaksi, se kun ei suonut riittävästi suojaa päälle\ntunkevia jäitä vastaan. Jos hän olisi etsinyt sataman Grinnellin maan\npuolelta, olisi hän saanut paremman suojan.\n\nJo marraskuussa saatiin nähdä, kuinka huonon suojan tämä yhtä suoraan\njuokseva ranta tarjosi jäitä vastaan. Myrskyt mursivat jään auki ja\nalkoivat kuljettaa laivaa mukanaan. »Raivoisan myrsky» tuivertamana\nlaiva jääpanssarineen oli rajuilman julmain äänien kaiuttaja. Mastot\nvoihkivat ja ähkyvät ja tähän voihkinaan ja ähkyyn yhtyy raakapuiden\nnarina, köysistön naukuna ja savutorven ketjujen kalina. Väkipyörät\nrääkyvät ja vantit soivat kuin ilmakannel. Ontosti jymyten vemppuu\ntelttakatto ylös ja alas, pullollaan kuin purje. Palkit natisevat\nja parrut voihkavat, laivan runko vapisee ja huojuu. Jäältä kuuluu\nkuin vikinää ja valitusta ja sitten kumeaa ulinaa — milloin kovempaa,\nmilloin hiljaisempaa — se on fuuga rajatonta villiyttä.»\n\nHädin tuskin laiva jälleen vältti tuhon ja ankkuroitiin kiinni\njäävuoreen, jonka Hall nimitti »Kaitselmuksen vuoreksi», vaikk'ei se\nsuinkaan ollut suojelija, vaan sai aikaan kaikenlaista vahinkoa ja pian\nsitten suurella paukkeella ja jyrinällä hajosi kappaleiksi.\n\n\n\nRekiretki. Hallin kuolema.\n\n\nLaivaa talveksi varustettaessa Hall teki rekiretken pohjoista kohti,\nkunnes näki salmen länsipuolisen maan päättyvän leveydellä 83°05'.\nLokakuun 24:ntenä palattuaan tältä retkeltä hän sairastui ja sairaus\nyltyi nopeaan niin pahaksi, että hän marraskuun 8:ntena 1871 kuoli ja\nhaudattiin Grönlannin rannalle.\n\nHallin kuoleman kautta retkikunta kärsi niin kovan kolauksen, ettei\nse enää kyennyt suuriakaan aikaansaamaan. Talvi oli verraten leuto ja\njo kesäkuussa alkoivat rannat vihoittaa ja verhoutua kukkavaippaan.\nLaidunta oli riittävästi elättämään suuria myskihärkäkarjoja, joista\nretkikunta kaatoi monta kymmentä eläintä. Eskimoita ei näkynyt, mutta\nmerkkejä kyllä siitä, että niitä oli täällä ollut. Pohjoisesta tuli\najopuita, jotka virtauksen mukana nopeaan kulkivat Robesonin kanavaan.\nRetkikunta sai niistä polttopuita. Jäniksiä, sopuleja ja jääkarhuja\nnähtiin ja kesällä tuli paljon lintuja. Pakkanenkin oli talvella\nkuitenkin siksi ankaraa, että elohopealuoteja voitiin ampua parin\ntuuman vahvuisen lankun läpi.\n\nHuhtikuussa tutki eräs rekiretkikunta Petermannin vuonon, joka\npistää syvälle Grönlannin luoteisrantaan, mutta ei kuitenkaan voinut\ntunkeutua vuonon pohjaan saakka. Ranta etelään päin tutkittiin aina\nsiihen saakka, johon Kanen retkikunnan miehet olivat etelästä päin\npäässeet. Kesäkuussa yritti kaksi venettä tunkeutua merta napaa kohti,\nmutta toisen veneistä jäät puristivat lyttyyn ja toinen täytyi vetää\nrannalle, minkä jälkeen koko retkikunnan täytyi palata jalan laivaan.\nPitkin vuotta suoritettiin talvisatamassa ilmatieteelliset ynnä muut\nasemahavainnot.\n\n\n\nPaluumatka.\n\n\nElokuun 12:ntena 1872 »Polaris» jälleen lähti liikkeelle etelää\nkohti, mutta jo parin viikon kuluttua se ahtojäissä joutui niin\nkovaan puristukseen, että täytyi ruveta varustuksia jäälle kantamaan.\nLaiva kuitenkin kesti ja ajeli jäiden mukana kaksi kuukautta hitaasti\neteläänpäin, kunnes sille Baffinin lahden pohjoispäässä oli tulla tuho.\n\n\n\nKauhun yö.\n\n\nYöllä vasten lokakuun 15 päivää jäät kohottivat laivan aivan vedestä\nkuiville ja käänsivät sen kyljelleen. Laivalla se synnytti sanomattoman\nsekasorron. Suurimmalla kiireellä alettiin heittää varustuksia ja\neväitä pilkkopimeässä jäälle — ne oli onneksi tuotu valmiiksi kannelle\n— mutta suurella jyskeellä jäälautta kesken tämän kiireen hajosi ja\nosa retkikunnan jäsenistä jäi suuremmille ja pienemmille jäätelöille\nhyrskyväin vetten keskelle. Osa heitellyistä eväistä putosi veteen,\nmutta viisi myskihärän vuotiin kiedottua eskimolasta, jotka kiireessä\noli nakattu laivasta muiden myttyjen mukana, putosi onneksi jäälle,\neivätkä ne saaneet mitään vammaa. »Polaris» oli luisunut takaisin\nveteen ja kadonnut pimeyteen. Seuraavana aamuna oli jäällä 19 henkeä,\njoista 10 oli amerikkalaisia, loput eskimoita. Eväitä heillä oli koko\njoukon, ampumatarpeita ja peittoja niinikään ynnä kaksi 8 miehen\nvenettä ja eskimoitten kajaakit, mutta talvi koko ankaruudessaan oli\nalkanut.\n\n\n\nHaaksirikkoisten jäämatka.\n\n\nPerämies George Tyson, jolle päällikön toimi jäälautalla luonnollisesti\nkuului, näki aamuhämärässä »Polariksen», joka meni erääseen lahteen\nankkuriin, ja käski paikalla työntää veneet veteen, soutaakseen\nlaivaan, mutta hätääntyneet merimiehet eivät tahtoneet luopua\ntavaroista, ja tuota pikaa tuli taas pimeä ja tuuli kiihtyi myrskyksi,\nniin ettei ollut enää mahdollista tehdä mitään. Äkkiä tuntui ankara\ntäräys. Jääkenttä halkesi ja haaksirikkoutuneet jäivät telille, jonka\nsivut eivät olleet kuin pariasataa jalkaa. Ja veneetkin menetettiin.\nTilanne näytti toivottomalta.\n\nSeuraavana päivänä, joka oli lokakuun 18, myrsky asettui ja eskimo\nHannu Henrik ryhtyi hylkeitä pyytämään. Parin päivän kuluttua\nhaaksirikkoisilla vielä oli onni löytää veneensäkin, joissa oli\nvaatteita ja ruokavaroja. Veneet kiskottiin suuremmalle jääkentälle ja\neskimot rakensivat lumimajat.\n\n\n\nTalven vietto jäälautalla.\n\n\nTyson oli onneksi pelastanut muutamia tulitikkuja ja hylkeistä saatiin\ntraania. Mutta kun ei ollut lamppua, jonka ääressä lämmitä, pilkkoivat\nmerimiehet ajattelemattomuudessaan toisen veneistä polttopuuksi. Tyson\nei uskaltanut tätä estää. Säilykelaatikoista hän kuitenkin sai tehdyksi\ntraanilamppuja ja tämän keksinnön kautta hän sai pelastetuksi toisen\nveneen. Kaikkiin majoihin pantiin traanilamput, jotka sanomattomasti\nilahuttivat haaksirikkoisia.\n\nEi kuitenkaan enää ollut toivoa pelastuksesta ennenkuin seuraavana\nkeväänä, jääkentän ajauduttua kauas etelään, jossa ehkä tavattaisiin\nvalaanpyytäjiä.\n\nLokakuun 26:ntena haaksirikkoiset näkivät auringon viimeisen kerran v.\n1872. Sen kadotessa tuntui heistä siltä, kuin eivät koskaan enää saisi\nsitä nähdäkseen, ja monipäiväinen alakuloisuus valtasi lautalla olijat,\nTyson oli toivonut, että voitaisiin päästä rantaan, mutta nyt katosi\nsekin toivo.\n\nRuokatavarat alkoivat loppua, mutta suunnattomilla ponnistuksilla\nonnistui eskimoitten pyytää hylkeitä, jota paitsi suurin osa koirista\nsyötiin. Siitä huolimatta haaksirikkoiset päivä päivältä heikontuivat,\nuseimmat eivät voineet kävellä horjumatta, ja Tyson poti leiniä,\nniin että hän tuskin sai pidetyksi kynää kädessään. Alakuloisuus ja\nkurittomuus pääsi yhä enemmän vallalle. Saksalainen ilmatieteilijä\nmuutti asumaan maamiehensä kanssa, Tyson asettui eskimo Joen, ja hänen\nperheensä majaan. Tysonilla ei ollut pyssyä, mutta merimiehet olivat\nottaneet pyssyt matkaan. Hän ei enää voinut käskeä, antaa neuvoja vain.\n\nJoulukuussa ruokavarat melkein kokonaan loppuivat eikä pyynti\nantanut saalista. Pari tuntia oli sydänpäivällä hämärää, mutta\nhämärä kuitenkin piteni ja valkeni, sitä myöden kuin jäälautta kulki\netelää kohti Kuutamosta ja revontulista oli kuitenkin paljon apua.\nIhmiset enimmäkseen makasivat lumimajoissaan pysyäkseen lämpiminä ja\ntunteakseen vähemmän nälkää.\n\nJoulukuun 5:ntenä eräs merimiehistä sai ammutuksi ketun, joka\nkuitenkin oli niin nälkiintynyt, että sillä tuskin oli naulan vertaa\nlihaa ruumiissaan. Merimiehet söivät sen viimeistä suupalaa myöden\ntarjoamatta Tysonille mitään. Tilanne alkoi olla kamala, kuten Tysonin\npäiväkirjasta näkyy. Joulukuun 7;ntenä hän kirjoittaa:\n\n»Joe, joka ei tähän saakka ole ollut halukas lainaamaan minulle\npistooliaan, tuli tänään ja tarjosi sen pyytämättäni. Hän sanoi,\nettä se tapa, jolla nälkiintyneet merimiehet häntä katselivat, oli\nsietämätön. Käsitän, mitä hän pelkäsi. Älköön Jumala ankaruudessaan\nsalliko kenenkään meistä tehdä itseään syypääksi niin kammottavaan\nrikokseen. Jos Kaikkivaltias on määrännyt, että meidän tulee kuolla\nnälkään, niin taistelkaamme pienimmässäkin himoja vastaan kuin arvonsa\ntuntoiset miehet, eikä niinkuin raa'at eläimet, jotka repivät toisensa.\nJoka tapauksessa on minulla nyt pistoolini. Voi sitä kehnoa, jonka\nmieleen juolahtaa koskea pienimpäänkään lapseen tällä jäälautalla,\njonka Jumala on meitä kaikkia varten rakentanut. Hannu parkaa näyttää\nahdistavan epämääräinen pelko. Mutta karkoittakaamme mielestämme kaikki\nihmissyöntiajatukset. Nämä eskimot ovat kaitselmuksemme. Ei kenenkään\nmuun ole vielä onnistunut saada ainoatakaan hyljettä.»\n\nPakkanen yltyi, niin että joulukuun 12:ntena oli -21°C.\n\nTyson oli kätkenyt yhden kinkun, niin että jouluna jokainen sai\nsiitä palan. Joulukuun 29:ntena onnistui Joen vihdoinkin saada hylje\nharppuunalla ja sinä iltana kaikki saivat syödä vatsansa täyteen.\nUusivuosi 1873 alkoi purevalla -29° pakkasella. Haaksirikkoisilla ei\nenää ollut kuin 8 laatikkoa pemmikaania ja 3 säkkiä leipää. Säästäen\nkäyttäen ne saattoivat riittää puolenkolmatta kuukautta, mutta\ntammikuun 9:ntenä Tyson huomasi, että ruokavarat huolestuttavalla\ntavalla hupenivat, enemmän kuin niiden olisi pitänyt. Pari merimiehistä\nsen sijaan ihmeellisellä tavalla voimistui. Se selitti, mihin eväät\nolivat joutuneet.\n\nTammikuun puolivälissä oli -40° pakkasta, 19 oli juhlapäivä, sillä\nsilloin aurinko, 83 päivää kateissa oltuaan, jälleen kohosi taivaalle.\nJoe sai sinä päivänä hylkeen, joten se tämänkin puolesta oli\njuhlapäivä. Myöhemmin eskimot saivat monta hyljettä, joiden jakaminen\nkuitenkin aina antoi aihetta riitaan. Pakkanen ahdisti haaksirikkoisia\npahasti.\n\nHelmikuussa alkoivat rajut myrskyt ja satoi lunta. Mutta avointa\nvettäkin alkoi näkyä ja pyyntimiehet saivat muutamia sarvivalaita\nja hylkeitä. Sitten alkoi suojata, eikä vilu enää ahdistanut. Mutta\nsiitä taas alkoi jäälautta hajota. Helmikuun 22:ntena Tyson kirjoitti:\n»Asemamme on epätoivoinen. Jää on nyt kamalan huonoa ja kaikki ovat\npelon vallassa.»\n\n\n\nKamalia aikoja hajoavilla jäälautoilla.\n\n\nHelmikuun viimeisenä päivänä saatiin satakunta kiislaa ja monta\nhyljettä, niin että lumimajat olivat kuin lahtihuoneita. Mutta myrsky\najoi jäälauttoja jyristen toisiaan vastaan, niin että haaksirikkoiset\njoka päivä pelkäsivät meren nielevän heidät. Maaliskuun 11:ntenä repesi\nheidän lauttansa keskellä yötä, mutta repeämä onneksi pysähtyi 20\nmetrin päähän majoista.\n\nVaara sitten joksikin ajaksi hälveni ja Tysonin päiväkirja kertoo\nhylkeitten ja sarvivalaitten pyynnistä, vieläpä jääkarhunkin saannista.\nKun eskimot olivat jääkarhun huomanneet, asettivat he miehiä jäälle\nhylkeen kuviksi houkuttelemaan petoa ja kävivät sitten itse väijyksiin.\nJuoni onnistui täydelleen. Mutta sitten jääkenttä hajosi ja vaara\nkävi joka hetki uhkaavaksi. Huhtik. 1 täytyi vene työntää vesille ja\nsuurin osa ruokavaroista jättää jäälle. Vene oli rakennettu vain 8:lle,\nmutta nyt siihen täytyi sulloa 12 miestä, 2 naista ja 5 lasta, teltat,\nvuodat, kajaakki ja vähän leipää ja pemmikaania. Se ui niin syvässä,\nettä yksi ainoa aalto olisi sen täyttänyt.\n\nPari päivää haaksirikkoutuneet nyt harhailivat, ennenkuin he taas\nlöysivät niin suuren jäälautan, että saattoivat sille majautua, mutta\nsitten myrsky hajoitti tämänkin. Tyson kirjoittaa:\n\n»Katselemme kauhistuneina ympärillemme, emmekä enää uskalla poistua\nveneen luota, sillä ei kukaan voi sanoa, miltä kohdalta jää seuraavalla\nkerralla repeää. Saadaksemme vähän levätä olemme yöksi järjestäneet\nkahden miehen vartiot.\n\n»Huhtikuun 6:ntena jääkenttä kovalla jyskeellä hajaantuu kahdeksi\nmelkein yhtä suureksi osaksi. Ammottava halkeama kulkee aivan uuden\nmajan alatse, jota Joe parka paraillaan rakentaa. Uupumattoman ahkeraan\nhän on tehnyt työtä päivän sarastuksesta alkaen. Jalkaimme alla on nyt\nniin vähän jäätä, että olisi hulluutta käydä levolle. Olemme sen vuoksi\nkoolla veneen luona valmiina siihen hyppäämään, jos jää hajoaa. Naiset\nja lapset ovat jo veneessä ja vähät matkatavaramme.»\n\nHuhtikuun 8:ntena jää halkesi veneen ja teltan välistä, vaikka\nne olivat aivan vierekkäin, ja yksi mies joutui uiskentelevalle\njäälautalle, mutta molemmat eskimot pelastivat hänet, juosten\njääteliltä jäätelille.\n\n\n\nÄärimmäisessä hädässä.\n\n\nMilloin täytyi haaksirikkoisten seisoa vyötäisiin saakka vedessä koko\nyön pidelläkseen venettä, jonka hyökylaineet joka hetki uhkasivat\nryöstää, milloin jäät ahtautuivat niin tiukkaan yhteen, etteivät\neskimot voineet pyytää hylkeitä. Tämä oli onnettomuus, kun ruokavarat\nolivat melkein lopussa. Jääteli pieneni pienenemistään, kunnes siitä\noli jäljellä vain pieni pyöreä möhkäle. Haaksirikkoiset seisoivat\nveneensä ääressä, valmiina joka hetki työntämään sen vesille, aaltojen\nhyökyessä jäätelin yli ja myrskyn vonkuessa. Huhtikuun 20:ntena ei\nkahteentoista tuntiin kuulunut muuta kuin lasten itkua ja miesten\nhuutoa: »Pitäkää lujasti kiinni! Kunnolla kynnet laitaan! Joka mies\nniin paljon kuin voimia on!» Johon miehet vastasivat: »Kyllä, herra\nkapteeni!»\n\nKoko ajan molemmat eskimot, Hannu Henrik ja Joe olivat yöt ja päivät,\nlumimyrskyssä ja pakkasessa liikkeellä ruokaa hankkimassa. Ja heitä oli\nhaaksirikkoisten yksinomaan kiittäminen siitä, että olivat näin kauan\nsäilyneet.\n\nPelastuksen hetki oli onneksi lähellä. Kun haaksirikkoutuneet veneensä\npienuuden vuoksi eivät olisi voineet soutaa maihin ja jäät yhä\nnopeammin sulivat, kuta kauemmaksi etelää kohti ajautuivat, eivät he\nolisi millään voimalla enää kyenneet kauaa puoliaan pitämään.\n\n\n\nPettymyksiä ja pelastus.\n\n\nMutta huhtikuun 28:ntena he näkivät höyryn, joka laski heitä kohti, ja\nmiehet, jotka talviyön tuimuudessa olivat tunteneet toisiaan kohtaan\nvain vihaa ja katkeruutta, syleilivät nyt toisiaan. Mutta ilo oli liian\naikaista, laivasta ei heitä huomattu, vaan se muutti suuntaansa ja\nlähti pois. Se oli kauhea pettymys, mutta ei ollut muuta neuvoa kuin\njälleen kiskoa vene jäätelille ja asettua sen ympärille odottamaan.\n\n»Huhtikuun 29 — Kaunis tyyni aamu», kirjoittaa Tyson. »Tähystämme\njoka mies taivaanrantaa, niin että olemme näkömme menettää, toivoen\nkeksivämme uuden laivan. Äkkiä näemme 8 neljänneksen päässä höyryn.\nSilmänräpäyksessä työnnämme vesille veneen ja soudamme kaikin voimin\nlaivaa kohti. Ei kukaan valita väsymystä, jokainen tekee parhaansa ja\netenemme hyvää kyytiä. Mutta eivät näy huomanneen meitä laivasta, koska\nse taas alkaa ajaa eteenpäin. Ei puhettakaan siitä, että voisimme sen\nsaavuttaa. Kun juuri satuimme olemaan jäätelin kohdalla, josta pisti\nmereen korkea nokka, kiipesin sen päälle tähtilippuinemme ja samalla\nlaukaisimme pistoolimme ja sitten ammuimme kolme yhteislaukausta\npyssyillämme. Tuota pikaa kuulimme kolme laukausta kuin vastaukseksi,\nmutta emme tienneet, olivatko ne kaikuja, vai oliko höyrylaiva meille\ntodella vastannut. Vähän myöhemmin näimme höyryn ajavan meitä kohti!\nViktoria, olemme pelastetut! — Ei vieläkään. Se poistui taas; mutta\nvähän ajan kuluttua huudettiin taas:\n\n»Höyrylaiva, höyrylaiva!» Kaikki kiväärit laukaistiin ja Hannu lähti\nsitä vastaan kajaakillaan. Nyt se oli pelastus.»\n\nLaivasta nähtiin kajaakki ja Hannu otettiin laivaan ja kapteeni\nlähti paikalla haaksirikkoisia hakemaan. Tyson heilutti hattuaan ja\n»Polariksen» miehet huusivat kolme hurraata, johon iloiset äänet\nvastasivat. Muutaman minuutin kuluttua haaksirikkoiset olivat laivassa\neikä kauaa kulunut, ennenkuin he yksimielisesti totesivat livekalan ja\nperunat herkkujen parhaimmiksi.\n\n»Polariksen» miehet olivat viettäneet jäälautalla 6 1/2 kuukautta\nja olivat tällä ajalla leveydeltä 78° ajautuneet leveydelle 53\n1/2°, lähelle New Foundlandin pohjoiskärkeä. Toukokuun 13:ntena he\n»Tigressistä» astuivat maihin Uuden Brunswickin St Johnissa, jossa\nheidän tulonsa herätti suurta huomiota ja myötätuntoa.\n\n\n\n»Polariksen» kohtalo.\n\n\nYhdysvaltain hallitus ryhtyi sitten kiiruumman kautta etsimään sitäkin\nretkikunnan osaa, joka oli »Polarikseen» jäänyt. Näitä oli 14 miestä,\nlaivan päällikkö ja Bessels joukossa.\n\nSen kauhun yön jälkeen, joka oli retkikunnan kahtia jakanut,\noli »Polariksesta» tähyilty jäälautalle joutuneita, mutta kun\nnäitä ei huomattu, täytyi laivaan jääneitten pitää huolta omasta\nturvallisuudestaan, laiva kun vuoti niin, että vesi koko ajan\nlisääntyi, vaikka olisi kuinka pumputtu. Täytyi sen vuoksi hakea lähin\nranta, mihin se voitiin ajaa maalle. Smithin salmen suuhun rakennettiin\nsitten laivan puuosista maja, ja kun kaikenlaisia varastoja oli\nriittävästi, saattoivat haaksirikkoiset järjestää elämänsä verraten\nmukavaksi. Läheisyydessä asui muutamia eskimoperheitä ja ne hankkivat\ntuoretta lihaa. Huhtikuussa 1873 haaksirikkoiset alkoivat rakentaa\nkahta vankkaa, varavaa venettä, ja kesäkuun alussa he saattoivat\nhyvästellä eskimot ja lähteä etelää kohti purjehtimaan. Kaksikymmentä\npäivää purjehdittuaan ja monista vaaroista ja vaikeuksista\nsuoriuduttuaan haaksirikkoiset kesäkuun 23:ntena 1873 tapasivat\nskotlantilaisen valaanpyytäjän, joka pelasti heidät.\n\n\n\nTulokset.\n\n\nHallin retkikunnan tieteelliset tulokset olivat sangen suuret,\nGrönlannin ja Grinnellin maan välinen salmivesi oli tutkittu aina\nnapamereen saakka ja molempain maitten rannat melkein pohjoiseen\npäähänsä saakka. Grönlannista oli tutkittu laaja ala ja todettu se\nmerkillinen seikka, että täällä pohjan perällä oli Grönlannin laajin\nmaajäätiköstä vapaa yhtenäinen alue — syynä siihen on sateentulon\nvähemmyys, eikä ilmaston lämpimämmyys — jolla eli verraten runsaasti\nsuuria nelijalkaisia nisäkkäitä. Bessels totesi, että Robesonin\nkanavassa etelästä tuleva ja pohjoisesta tuleva vuoksiaalto kohtaavat\ntoisensa, jonka vuoksi Grönlantia melkein varmaan voitiin pitää\nsaarena, eikä Grinnellin maan jatkona, kuten Petermann oli väittänyt,\npitäen koko Smithin salmea jatkoineen pitkänä vuonona. Bessels luuli\nkuitenkin havaintojensa nojalla voivansa päättää, että Robesonin\nkanavan vuoksiaalto tuli Tyynestä merestä, eikä Atlantin merestä, ja\ntästä Petermann sai aihetta pidentää Grönlantia toiselle taholle,\nniin että se ulottui koko napameren poikki Wrangelin saarelle saakka,\nlähelle Siperian rannikkoa. Lincolnin merta Hallin retkikunta piti\navoimen napameren alkuna — vaikka kohtasikin siinä niin voittamattomia\njääesteitä— tukien tätä käsitystään sillä päätelmällä, ettei\nvuoksiaalto muka voisi kulkea napameren poikki, jos se olisi jääkannen\npeittämä, sen enempää kuin viulunkielikään soida, jos siihen kovalla\nesineellä kosketaan. Tämä käsitys oli tietysti aivan paikkansa\npitämätön.\n\n\n\n\nNaresin retki.\n\n\nHallin retkikunnan saavuttamat tulokset herättivät mitä suurinta\nhuomiota ja herättivät uutta mielenkiintoa Englannissakin, jossa\nFranklinin etsiskelyjen jälkeen napatutkimukset olivat kokonaan\nlevänneet.\n\n\n\nUusi englantilainen yritys päästä navalle.\n\n\nMaan etevimmät tieteelliset seurat kannattivat nyt hartaasti uutta\nretkeä ja hallitus suostui kustantamaan sen, joten se voitiin varustaa\nmitä perusteellisimmin. Kaksi melkoista höyrylaivaa, »Alert» 550\ntonnin, »Discovcry» 750 tonnin vetoinen, vahvistettiin Jäämeren\nkulkua varten ja varustettiin mitä runsaimmilla kolmen vuoden eväillä\nja kumpaankin laivaan valittiin vapaaehtoisista tarjokkaista mitä\nkunnollisin kuudenkymmenen hengen miehistö. Retkikunnan johtajaksi\nnimitettiin George S. Nares, joka oli v. 1855 ollut mukana Kellettin\nnaparetkellä ja silloin tehnyt pitkän rekiretken ja paraillaan oli\n»Challenger» nimisen laivan päällikkönä sen kulkiessa maapallon ympäri\nkuululla meritutkimusretkellään. Nares oli paraikaa Hongkongissa,\nkun hän sai kutsun tulla naparetkikunnan johtajaksi. »Discoveryn»\npäällikkö oli kapteeni Stephenson, »Alertin» komentaja Albert\nHastings Markham. Eri tieteenhaaroja varten kuului retkikuntaan\ntoistakymmentä tiedemiestä. Epäilemättä olivat ruotsalaisten tutkijain\ntyöt Huippuvuorilla paljon vaikuttaneet siihen, että englantilainen\nretkikunta varustettiin näin perusteellisesti.\n\nHuolimatta t:ri Petermannin varoituksista päätti englantilainenkin\nretkikunta nousta napamereen Smithin salmen kautta. Päämääränä oli\npohjoisnapa, jonne toisen laivoista piti pyrkiä, toisen jäädessä\nkorkealle pohjoiselle leveydelle varalaivaksi. Ellei laivalla päästäisi\nperille saakka, oli loput matkasta rekiretkikuntain kuljettava.\n\nToukokuun 29:ntenä 1875 »Alert» ja »Discovery» lähtivät Portsmouthista\nmatkaan ja heinäkuun lopulla ne laskivat Smithin salmeen, tavaten\nsen aivan jäättömänä. Mutta vain Kap Sabineen, jonka kohdalla\nsalmivesi jälleen laajenee Kanen syvänteeksi, kesti tätä, sitten\nretkikunta tapasi kauttaaltaan toisenlaisia jääsuhteita kuin Hall.\nSen kulku oli siitä pitäen yhtämittaista taistelua, mutta viisaampana\nkuin Hall se seurasi vesisolan länsirantaa ja välttyi siten Hallin\nvastoinkäymisiltä. Rannalla oli enimmäkseen jonkun verran sulaa\nvettä, jota vastoin keskisalmessa vahvat ahtojäät matkasivat. Useaan\nkohtaan Nares matkalla kätki ruokatavaravarastoja siltä varalta, että\nsyystä tai toisesta ei päästäisi laivoilla palaamaan. Kuljettuaan\nKennedyn kanavan päähän Nares jätti »Discoveryn» talvimajaan Lady\nFranklinin vuonoon, joka pistää syvälle Grinnellin maahan, ja tunkeutui\n»Alertilla» edelleen pohjoista kohti Floeberg Beachiin saakka, joka on\nleveydellä 82°25' Grantin maalla, napameren rannalla, pohjoisempana\nkuin ainoankaan aikaisemman retkikunnan talvisatama. Ranta kääntyi\ntäällä länteen ja muuttui laidemmaksi, jonka vuoksi napameren paksu\nahtojää ei päässyt tunkeutumaan rantaan kiinni, vaan muodosti sadan\ntai parin sadan metrin päähän siitä pohjaan saakka ulottuvan riutan.\nKauempana edessäpäin ulottui syvä vesi kuitenkin Kap Sheridaniin\nsaakka ja siellä ahtojää oli maassa kiinni, jonka vuoksi »Alertin»\noli mahdoton kauemmaksi tunkeutua. Syyskuun puolivälissä tosin kovat\nlounaistuulet avasivat pitkin rantaa vesiväylän, mutta raju lumimyrsky\nesti käyttämästä tilaisuutta, ja seuraavana päivänä luodetuuli jälleen\najoi jäät etisiin asemiinsa. Sen koommin ei ollut toiveita päästä\nlaivalla edemmäksi pohjoista kohti, vaikka Nares sulain railojen\nkajastuksista luulikin voivansa päättää, ettei siellä olisi ollut\nmaata estämässä, kuten Hall oli ollut näkevinään, ja tämän maan jo\nPresidentin maaksikin nimittänyt.\n\n\n\nTalvisatama jäämeren rannalla.\n\n\nRantajään vahvistuttua riittävästi lähti Markham parin luutnantin\nkeralla viemään reillä luodetta kohti eväitä seuraavan kevään\nrekiretkeä varten. Jo ennen oli toinen rekiretkikunta käynyt tietä\nvakoilemassa ja 600 metrin korkuiselta vuorelta nähnyt luoteeseen\nkulkevaa rannikkoa 100 kilometriä eteenpäin. Pohjoisessa ei näkynyt\nmuuta kuin rannatonta jäätynyttä merta, etelässä korkeita vuoria.\n»Discoveryn» kanssa aiottiin saada aikaan yhteys, mutta tätä\nvaikeutti maalla rantain vuorisuus ja Robesonin kanavassa taas jään\nepäluotettavuus.\n\nNapayötä kesti 142 päivää. Retkikunta piti mitä parasta huolta\nviihtymyksestään ja hauskuudestaan ja terveyskin pysyi, yhtä poikkeusta\nlukuunottamatta, oivallisena. Ilma yleensä oli hyvin levollista, mutta\nsangen kylmää, niin että elohopea oli viikkomääriä jäätyneenä. Milloin\ntuuli, silloin lämpeni ilmakin. Rannalla oli magneettinen observatorio,\njohon kuului monta suurta lumimajaa. Muitakin tieteellisiä töitä\ntehtiin vuosi umpeensa. Maaliskuun puolivälissä Nares lähetti pienen\nretkikunnan »Discoverylle» viemään ohjeita, mutta jo neljän päivän\nkuluttua retkikunta palasi takaisin tulkin sairastumisen vuoksi.\nHäneltä oli molemmat jalat leikattava pois, mutta siitä huolimatta\nhän parin kuukauden kuluttua kuoli. Hyvin aikaiset rekiretket yleensä\npyrkivät tuottamaan tuhoisia seurauksia osanottajilleen. Kuukauden\nlopulla yritys uudistettiin ja se onnistui nyt, pakkasesta ja\nröykkiöisestä jäästä huolimatta.\n\n\n\nRekiretket.\n\n\nHuhtikuun 3:ntena v. 1876 lähtivät »Alertista» suuret rekiretkikunnat,\njoihin kuului 7 rekeä ja 53 upseeria ja miestä. Komentaja Markham,\njolla oli kaksi venettä ja 70 päivän eväät, aikoi ensin kulkea\njonkun matkan rantaa pitkin ja sitten lähteä meren jäätä suoraan\npohjoisnavalle yrittämään. Hänen kerallaan kulki kolme rekeä niin\npitkälle kuin pääsi. Luutnantti Aldrichin taas tuli tutkia Grantin maan\nrantaa länttä kohti niin pitkälle kuin pääsi ja hänen kerallaan lähti\npieni apuretkikunta alkutaipaleelle. Ilmat olivat vielä hyvin kylmät,\njopa elohopean jäätymiseen saakka.\n\n\n\nMarkham napameren röykkiöissä.\n\n\nApuretkikunnat palasivat pian takaisin. Kesäkuun 8:ntena palasi yksi\nMarkhamin tovereista takaisin tuoden sen kammon sanoman, että melkein\nkoko retkikunta oli sairastunut keripukkiin ja oli pikaisen avun\ntarpeessa. Vielä samana yönä Nares kahden vahvan osaston keralla lähti\napuun, mutta yksi sairastuneista oli jo ennättänyt kuolla, ennenkuin\nhän ennätti perille. Koko retkikunnasta olivat vain molemmat upseerit\nsäilyneet keripukitta. Sairaat vedettiin laivaan reillä ja paranivat\npian.\n\nMarkhamin matka oli sujunut hyvin, niinkauan kuin kuljettiin maata ja\ntasaista rantajäätä, mutta merijää oli ollut hyvin harvasta kohdasta\ntasaista. Yhteen jäätyneitten jäätelien saumoissa oli suunnattomia\nedellisenä syksynä syntyneitä röykkiöitä ja ahtojää oli niin täynnään\njäämurrokkoa, että tie usein täytyi raivata kirveellä. Retkikunta pääsi\netenemään laivasta suorin tein vain 117,5 kilometriä, mutta sitä varten\nsen täytyi menomatkalla kulkea 344 ja paluumatkalla 394 kilometriä.\nJään vahvuus oli noin 30 metriä, röykkiöriuttain korkeus 10—17 metriä\nja leveys lähes 250 metriä. Täytyi kirvein ja jääkuokin raivata tie\nröykkiöharjanteitten poikki ja tavarat viedä kantamalla, niin että sama\nmatka täytyi kulkea viiteen kertaan. Harjanteitten välisissä laaksoissa\noli usein niin vahvalta lunta, että miehet vaipuivat siihen rintaansa\nmyöden. Työ oli erinomaisen vaivalloista ja vaikka tehtiin taivalta\nkaksitoista tuntia päivässä, ei toisinaan päästy eteenpäin kuin pari\nkolme kilometriä päivässä.\n\nToukokuun 12:ntena, 39 päivää matkalla oltuaan, Markham saavutti\nleveyden 83°20'26”, joka oli pohjoisin, mitä vielä ainoakaan retkikunta\noli siihen saakka saavuttanut. Pohjoisessa ei näkynyt merkkiäkään\nmaasta, ei muuta kuin jääröykkiöitten ja harjanteitten sekasortoa, ja\nkun miehistä jo viisi oli niin huonossa kunnossa, että heitä täytyi\nreellä vetää, ei ollut mahdollista tunkeutua kauemmaksi pohjoista\nkohti. Markham sen vuoksi kääntyi takaisin. Kesäkuun 5:ntenä retkikunta\nsaavutti maan, mutta kun 12 miestä nyt oli niin sairaana, etteivät he\npäässeet kulkemaan, täytyi siihen, Jäämeren aavalle rannalle, leiriytyä\nja lähettää luutnantti Parr, joka vielä oli likimain voimissaan, 60\nkilometrin päässä olevaan »Alertiin» apua hakemaan.\n\nNares tuli tällä retkellä saavutetuista kokemuksista siihen\njohtopäätökseen, ettei rekiretki napameren ahtojäätikön poikki\npohjoisnavalle ole mihinkään vuodenaikaan mahdollinen, jos mieli\nkuljettaa mukana merikelpoinen vene.\n\nHuhtikuun puolivälissä saapuivat luutnantti Beaumont ja t:ri Coppinger\n»Discoverysta» Nareksen talvimajaan, tarviten 10 päivää kulkeakseen\nkevyillä reillä 122 kilometrin matkan, niin röykkiöistä oli Robesonin\nkanavan jää.\n\n\n\nRekiretkiä Grönlantiin.\n\n\nEräs toinen retkikunta palasi lyhyeltä retkeltä Grönlannin rannikolle;\nse oli Robesonin kanavan yli päässyt verraten helposti.\n\nHuhtikuun 20:ntenä luutnantti Beaumont lähti Rawsonin ja Coppingerin\nkanssa Grönlannin puolelle pidemmälle tutkimusretkelle, jolle jonkun\nmatkaa seurasi apuretkikunta lisäeväitä viemään. Grönlannin puolella\noli ranta Robesonin kanavan suussa hyvin jyrkkää ja korkeata ja\nluoteesta tulevat vahvat ahtojäät puskivat suoraan sitä vastaan,\npusertuen rantajyrkänteitä vastaan sanoin kuvaamattomaksi sekasorroksi,\nniin että retkikunnan oli vaikea sivukaan päästä.\n\n\n\nEpätoivon taistelu.\n\n\nSeitsemän päivää kului 32 kilometriin. Beaumontin matkatessa edelleen\nleveän vuonon suitse Sherard Osborne vuonon suitse alkoi keripukki niin\npahoin ahdistaa hänen joukkoaan, että hänen täytyi jättää enimmän osan\nleiriin lepäämään ja vain yhden miehen kanssa pehmeästä syvästä lumesta\nhuolimatta jatkaa matkaa vuonon vastakkaiselle rannalle leveydelle\n82°20', jonka jälkeen hänen täytyi palata takaisin. Paluumatkalla\nkeripukki yltyi niin pahaksi, että lopulta vain Beaumont ja kaksi\nmiestä kykeni vetämään, muita neljää oli osastoittain vedettävä\nkelkalla. Täten täytyi sama matka kulkea kahteen ja kolmeenkin kertaan,\neikä päivässä päästy kuin puolentoista kilometriä eteenpäin. Vaikka\nBeaumont jätti jälkeensä sekä koneensa että liiat ruokavaratkin kuormaa\nvähentääkseen, oli hän kuitenkin tielle sortua, kun lisäksi Robesonin\nkanavan jää nyt oli niin reikäistä, ettei siitä päässyt yli »Alertiin».\nLopulta vain johtaja ja yksi mies kykeni taivalta tekemään, mutta viime\nhetkessä tuli apuretkikunta vastaan ja sen avulla retkikunta pääsi\nHallin vanhaan »Jumalan kiitoksen» satamaan. Kaksi miestä täällä kuoli.\n\nHallin vanhaan satamaan saapui toinenkin retkikunta, joka oli käynyt\netelässä Petermannin vuonoa tutkimassa.\n\nOmin voimin nämä sairaat retkikunnat eivät enää päässeet salmen poikki\n»Discovetyyn», vaikka niillä oli kaksi venettäkin mukanaan, vaan\nlaivalle oli lähetettävä sana, millä kannalla asiat olivat, ja kapteeni\nitse tuli veresten miesten keralla apuun, jäitten jo alkaessa kanavassa\nvaelluksensa etelää kohti. Elokuun puolivälissä olivat kaikki jälleen\nkoolla »Discoveryssa».\n\n\n\nRekiretkiä Grantin maalla.\n\n\n»Alertista» oli yksi retkikunta käynyt tutkimassa Lady Franklinin\nsalmen, jonka se huomasi syväksi, maan sisään pistäväksi vuonoksi. Maan\nsisäosissa oli syviä, glasierien peittämiä laaksoja.\n\nLuutnantti Aldrichin rekiretkikunnasta tiesi palaava apuretkikunta\ntoukokuun 3:ntena kertoa, että se oli reippaana jatkanut matkaa, vaikka\nkeli olikin pehmeä. Kun keripukki alkoi toukokuussa tehdä laivallakin\npahoin tuhoja, lähetti Nares varalta apuretkikunnan Aldrichia vastaan.\nTämä saikin kotvan kulkea, ennenkuin kesäkuun 20:ntena tapasi\npalaavat siinä kunnossa, että he avun tulematta olisivat ehdottomasti\ntuhoutuneet. Suojaiset säät olivat sulattaneet lumen niin äkkiä, että\nAldrichin oli paluumatkalla kovin vaikea päästä laaksojen poikki,\netenkin kun keripukki oli ruvennut hänenkin joukossaan tuhoja tekemään.\n\nAldrich oli kartoittanut Grantin maan rantaa 354 km länteen »Alertista»\nlukien. Ranta oli kaartanut luoteesta länteen ja lounaaseen, eikä sen\nedustalla napameressä näkynyt millään puolella maata.\n\n\n\nPaluumatka.\n\n\nRetkikunnan huono terveydentila ja tieto siitä, ettei se nykyoloissa\nvoisi enää saada sanottavia aikaan, sai Nareksen kääntämään keulan\nkotia kohti. Hänen laskujensa mukaan ei retkikunta olisi saanut muuta\naikaan kuin korkeintain jatkanut rantain kartoitusta 80 kilometriä\nkumpaankin suuntaan, vaikka se olisi ollut asemillaan vielä toisenkin\nvuoden. Pohjoisnavalle olisi ollut turha yrittääkään.\n\nSuurilla ponnistuksilla Nares sai »Alertin» väylään sitä suojelevain\njääsärkkäin takaa. Laivain matka Baffinin lahteen oli sangen\nvaivalloinen ja vaarallinen; monta kertaa ne hädin tuskin suoriutuivat\nvaltavain jäälohkareitten puserruksesta. Elokuun 11:ntenä Nares\nsaavutti »Discoveryn» ja yhdeksän päivää myöhemmin molemmat laivat\nlähtivät yhdessä matkaa jatkamaan. Kennedyn kanavan eteläpäässä\ntavattiin ensimmäiset glasieri-jäävuoret; pohjoisempana oli ollut\npaljaita merijäävuoria, jotka kuitenkin olivat kylläkin samannäköisiä.\nSmithin salmessa ei jäistä enää ollut haittaa. Lokakuun lopulla\nmolemmat laivat onnellisesti saapuivat kotimaahan.\n\n\n\nTulokset.\n\n\nEnglannissa tulokset herättivät pettymyksen tunteita, retkikunnasta kun\noli toivottu niin paljon, mutta epäilemättä sen saavutukset kuitenkin\nolivat suuriarvoiset. Naparetki oli perustettu sille oletukselle, että\nGrinnellin maan jatkona oli toinen maa, jota olisi voitu kulkea navalle\nsaakka, mutta Hallin näkemää ja nimittämää »Presidentin maata» ei ollut\nolemassakaan, vaan Grinnellin maan ranta kääntyi länteenpäin ja sen\nreunasta alkoi heti napameri valtavine jääröykkiöineen.\n\n»Pohjoisnavalle mahdoton päästä», kuului ensimmäinen lyhyt tieto, jonka\nNares kotia päästyään lähetti retkensä tuloksista, mutta juuri samaa\ntietä se lopulta valloitettiin, vaikka tosin paljon perusteellisemman\nvalmistelun ja monella hukkayrityksellä saavutetun kokemuksen jälkeen.\nNares ei voinut hankkia väelleen tuoretta lihaa. Siitä keripukki pääsi\nniin pahoin ahdistamaan hänen rekiretkikuntiaan.\n\n\n\n\nArktisen tutkimuksen klassillinen maa.\n\n\nHuippuvuoria voimme pitää arktisen tutkimuksen klassillisena\nmaana. Ne ovat siksi lähellä ja helposti saavutettavissa, että\nretkikunnat, joiden päämääränä ei ole ollut uusien maitten löytäminen\nja yhä pohjoisempien leveyksien saavuttaminen, vaan napamaitten\nluonnontieteellisten olojen selvittäminen, helposti ovat voineet siellä\nkäydä ja verraten mukavasti suorittaa työnsä. Sekä meren että maan\njääilmiöihin että eläin- ja kasvikuntaansa nähden Huippuvuoret kuuluvat\ntäyteen napamaailmaan.\n\nHuippuvuoret ovat hyvällä syyllä saaneet nimensä, sillä terävinä\nvuorenhuippuina ne nousivat merestä ensimmäisten hollantilaisten\npurjehtijain niitä lähestyessä. Vuoret eivät tosin ole aivan korkeita,\n500—1,200 metriä, mutta ne kohoavat kaikkialla melkein suoraan merestä,\njättäen vain aivan kapean rantapaarteen. Vuorisimmat ovat Prinssi\nKaarlen saari ja suuren Länsimaan keskiosa. Pohjoisessa ja etelässä\nvuoret ovat matalampia, rinteet loivempia, laaksot leveämpiä ja maalla\non enemmän ylätasangon luonne. Vaikk'eivät suipot vuorenhuiput olekaan\nkorkeita, ovat ne kuitenkin niin rosoiset ja rikkinäiset, että harvassa\ntapaa niiden vertaa. Särmät ja harjanteet ovat usein veitsen terävyiset\nja hampaalliset kuin sahan terä. Joka askeleella siellä kiipeilijälle\npaljastuu uusia teräviä sakaroita ja äkkijyrkkiä, mitä ihmeellisimmän\nmuotoisia kuiluja loppumaton moninaisuus.\n\nSuuren Länsimaan länsirannalla on kolme syvää vuonoa, joista vuorostaan\nhaarautuu syrjävuonoja. Suurin näistä vuonoista on Jäävuono.\nPohjoisrannalta Wijdebai pistää niin syvälle, että melkein ulottuu\nsiihen, mutta Länsimaan itärannalla on vähän ja enimmäkseen lyhyitä\nlahtia. Vuonoista jatkuvat ja haarovat laaksot, mutta ne ovat kaikki\nmereen saakka ulottuvain jäävirtain täyttämät, joten ne tuskin\nensinkään esiintyvät maisemakuvassa. Nämä jäävirrat ovat alaosastaan\nmonta kilometriä leveät. Jokia ei ole, kun jäävirrat päättyvät\nmereen, eikä lähteitä, kun maa, ylintä kamaraa lukuun ottamatta, on\naina jäässä. Vuorilajeissa ovat edustettuina kaikkien geologisten\naikakausien muodostumat.\n\nIlmasto tietysti on aivan arktinen, saariston pohjoisosa kun jo on\nnavan puolella 80:llä leveyspiirillä. Napayötä kestää neljä kuukautta\nja kesällä päivää yhtä kauan, mutta aurinko ei kesälläkään nouse\n37 astetta korkeammalle ja vesihöyryä sisältävä ilmakehä pidättää\nsuurimman osan sen lämmöstä. Ankarat, jäitten poikki puhaltavat\ntuuletkin jäähdyttävät ilmoja, mutta siitä huolimatta ovat Huippuvuoret\npaljon leudommat kuin Baffinin lahden ja Melvillen salmen vastaavat\nleveydet. Tämän vaikuttaa Golf-viita, joka huuhtoo saariston\nlänsirantoja ja loppukesästä pohjoisrantojakin. Lounaisrannoilla\nmeri sen vuoksi on jo huhtikuun lopulla laivaliikkeelle avoin mutta\nvuonoissa ja pohjoisrannalla jäät pitävät puoliaan elokuuhun saakka. Jo\ntoukokuun lopulla sulaa lumi päivärinteiltä ja lumiraja nousee etelässä\n600 metrin ja pohjoisessakin 250—300 metrin korkeuteen merenpinnasta.\nLänsimaalla vuoden keskilämpö on -8°, 6 C ja vain kahden kuukauden,\nheinä- ja elokuun, keskilämpö kohoo yli jäätymäpisteen. Sankat sumut\novat tavalliset ja kesälläkin on lumituiskuja.\n\nHuippuvuorien luonto tekee tosin ensi näkemällä sangen kolkon ja\ntoivottoman vaikutuksen, mutta joka sen elämän ilmiöihin ottaa\nperehtyäkseen, hämmästyy päinvastoin sen moninaisuutta ja pohjoiseen\nasemaan nähden suurta runsautta. Kapea rantakaistale ja vuorien\nmerenpuoliset rinteet, sekä rannikon monet saaret, joista toiset ovat\nvuorisia, toiset lakeita ja hietaisia, ovat kasviston ja maaeläimistön\ntyyssijat. Puita ja pensaita ei ole, mutta jäkälien, sammalien ja\npienien kukkakasvien lajirunsaus on suuri. Useimmilta ruohoilta varsi\npuuttuu ja kukat ovat aivan maassa kiinni, ja niin pieniä, että niitä\ntuskin huomaa. Maanisäkkäitä on vain neljä: peura, jääkarhu, napakettu\nja hiiri, mutta lintuja on sitä enemmän, suurin osa vesilintuja.\nSaarilla ja vuorien rinteillä pesii ruokkeja lukemattomat laumat,\nMutta meren riistaeläimet ne jo vanhastaan ovat sinne purjehtijoita\nhoukutelleet.\n\nVuosisatoja tämä saaristo vesineen sai olla yksinomaan kalastajain\ntoimialana ennenkuin tiedemiehet sinne löysivät. Ja olivatpa nekin\nmiehet, jotka laskivat varsinaisen perustuksen Huippuvuorien luonnon\ntuntemiselle, valaanpyytäjiä, molemmat Scoresbyt, isä ja poika, joiden\nvaikutukseen vielä saamme palata Grönlannin tutkimisesta kertoessamme.\nSeitsemäntoista retkeä nämä molemmat valaanpyytäjät tekivät\nHuippuvuorille ja kahdentoista vuoden kuluessa saivat neljän miljoonan\nmarkan arvosta Jäämeren saalista. Nuorempi Scoresby oli hankkinut\nitselleen pätevän tieteellisen pohjan ja hän varsinkin saattoi runsaat\nhavaintonsa kirjallisuuden omaisuudeksi, niin että hänen teoksensa\nkerrassaan ovat perustus tämän saariston tuntemiselle. V. 1806 William\nScoresby laivallaan saavutti leveyspiirin 81°12\"42', päästen likimain\nHuippuvuorien pohjoisimman kärjen tasalle.\n\nParry yritti tehdä Huippuvuorilta rekiretken Pohjoisnavalle, kuten\nolemme ennen kertoneet.\n\n\n\nTiedemiesten retkiä.\n\n\nSamaan aikaan (v. 1827) kävi norjalainen geologi Keilhau sekä\nKarhusaarella että Huippuvuorilla.\n\nVv. 1838—40 kävi saaristossa kolmena vuonna suuri ranskalainen\nretkikunta, johon kuului 14 etevää tiedemiestä, puolet skandinaaveja.\nNäiden retkien tuloksena oli suurenmoinen, 16 osaa käsittävä loistoteos.\n\nSven Lovén oli ensimmäinen ruotsalainen, joka v. 1837 teki\nHuippuvuorille retken, kiinnittäen huomiota varsinkin geologisiin\nseikkoihin.\n\nSaariston jääilmiöitten ja pintamuotojen tutkiminen sai uuden\nmerkityksen, kun Agassizin, kuulun ranskalais-amerikkalaisen\nluonnontutkijan, jääkausiteoria alkoi tieteessä valloitusretkensä ja\navasi pohjoismaalaistenkin tutkijain silmät älyämään kotimaittensa\nlähimmän geologisen menneisyyden.\n\nRuotsissa professori Otto Torell oli ensimmäinen, joka vakaumuksella\nalkoi tutkia jääkauden ilmiöitä, selittääkseen niiden nojalla\npohjoismaiden arvoitukselliset pintamuodot. Hän teki sitä varten retkiä\nsekä Alpeille, että semmoisiin arktisiin maihin, Islantiin, Grönlantiin\nja Huippuvuorille, joissa yhä vieläkin on suuria maajäätiköitä ja\nnäiden maata muotoilevaa ja rakentelevaa vaikutusta voidaan teossa ja\ntoimessa tutkia.\n\n\n\nOtto Torell.\n\n\nEnsimmäisen retkensä Huippuvuorille Torell teki v. 1858 »Frithjof»\nnimisellä jahdilla, omalla kustannuksellaan. Tällä retkellä oli mukana\nnuori suomalainen luonnontutkija Niilo Adolf Erik Nordenskiöld, joka\nsynnyinmaastaan karkoitettuna oli asettunut Ruotsiin ja siitä sai uuden\nkotimaan. Nordenskiöldin alana oli kivennäisoppi, kun taas ruotsalainen\nA. Quennerstedt seurasi mukana eläintieteilijänä.\n\nViikon jäissä risteiltyään retkikunta kesäkuun 18:ntena saapui\nHornsundiin, Huippuvuorien Länsimaan eteläpäähän, ja näki siellä\nihmeekseen, kuinka uskomattoman nopeaan saarien ja vuorien valkoinen\ntalvivaippa katosi. Joka taholle tehtiin nyt retkiä, tutkittiin\ngeologisia seikkoja, jäävirtoja ja moreeneja. Merestä pyydystettiin\npohjanuotalla eläimiä ja kaloja. Belsundissa, joka on seuraava saman\nrannan vuono pohjoista kohti, ammuttiin lintuja ja nelijalkaisia\nmaaeläimiä ja Nordenskiöld löysi fossiileja sisältäviä tertiäärikauden\nvuorinäytteitä ynnä kalkkikiviä ja piiliuskeita, joissa oli runsaasti\nkivihiilikauden kivettymiä. Tutkittuaan sitten edelleen Jäävuononkin\nja luoteisrannalla käytyään retkikunta runsaan tieteellisen saaliin\nkerättyään palasi kotimaahan.\n\n\n\nTorellin retki v. 1861.\n\n\nKäytyään v. 1859 Grönlannissakin Torell sai sekä Ruotsin valtiolta\nettä yksityisiltä runsaan kannatuksen, niin että hän v. 1861 saattoi\nvarustaa suurisuuntaisemman retken Huippuvuorille. Höyrylaivaa —\nM'Clintockin retkellä ollutta »Foxia» — hän ei tosin saanut hankituksi,\nvaan täytyi tyytyä kahteen vähäläntään purjelaivaan, »Aeolukseen» ja\n»Magdalenaan», joille tiedemiehet jakautuivat. Paitsi Nordenskiöldiä\nlähtivät matkalle suomalaiset A.J. Malmgren, joka oli eläin- ja\nkasvitieteilijä, ja K. Chydenius, jonka ala oli fysiikka. Sitä paitsi\noli mukana tanskalainen Petersen, joka Pennyn, Kanen ja M'Clintockin\nretkillä oli rekiretkeilyyn perehtynyt. Useita ruotsalaisia/tutkijoita\noli niinikään mukana. Torellin aikomus oli tällä kerralla myös pyrkiä\nHuippuvuorilta pohjoista tai koillista kohti.\n\nJo toukokuun 21:ntenä laivat saapuivat Huippuvuorille, jossa työhön\nviipymättä ryhdyttiin. Chydenius alkoi luoteisrannalla tutkia jääoloja,\neläintieteilijät pyydystää merenpohjasta eläimiä, joiden kauneus ja\nmoninaisuus heitä hämmästytti, kasvitieteilijät ja geologit lähtivät\nmaalle kokoilemaan, eikä pyssymiestenhään tarvinnut jouten istua.\nRetkikunta pujottelihe sitten pohjoisrannalla haittaavain jäitten\nkeskitse Hinlopen-salmeen, joka erottaa Länsimaan Koillismaasta, mutta\njääesteiden vuoksi se ei päässyt salmen suuta edemmäksi. Treurenbergiin\neli Surun lahteen molemmat laivat kävivät ankkuriin, kolkkoon seutuun,\njonka länsirannalla kymmenet haudat kertoivat tarinansa kaukana kotoaan\ntautiin sortuneista merimiehistä. Kuukauden pitivät jäät »Aeolusta»\ntässä lahdessa vankina, mutta tiedemiehet saattoivat tehdä pitkiä\nveneretkiä.\n\nValaanpyytäjät olivat kertoneet, että Suurvuonosta, joka erottaa\nLänsimaan Barentsin maasta ja Edgen maasta, on aivan kapea salmi\nHinlopen salmeen, ja tätä lähtivät heinäkuun 10:ntenä Torell ja\nNordenskiöld veneellä etsimään, mutta palasivat liian varhain takaisin.\nChydenius teki veneretken Koillismaan luoteiskulmille ja palasi sitten\ntoimittamaan Hinlopen-salmessa kolmiomittausta ja yllä mainittua\nsalmea etsimään, joka kuitenkin jäi häneltäkin löytämättä. Torell ja\nNordenskiöld kulkivat nyt veneellä Koillismaan pohjoisrannalle ja sen\nedustalla oleville Seitsensaarille ja palasivat Koillismaan kautta\nlaivalle. Syyskuun 12:ntena retkikunta lähti paluumatkalle ja saapui\n23:ntena onnellisesti Tromsaan.\n\nRetkikunnan tarkoitus oli ollut tehdä Huippuvuorilta rekiretki napaa\nkohti, mutta se piti merijäätä siihen liian huonona ja epätasaisena.\nJo edellisellä retkellä Torell ja Nordenskiöld olivat tulleet\nvakuutetuiksi siitä., että Petermannin käsitys sulasta napamerestä oli\nväärä. Retkikunnan runsaista tuloksista mainittakoon, että länsi-,\npohjois- ja koillisrannikolla oli tähtitieteellisesti määritelty\n60 pistettä, joten saaren kartta saatiin luotettavalle pohjalle.\nFysikaaliset ja ilmastolliset havainnot olivat suuriarvoiset,\nMerivirtain tuomien kasvien avulla voitiin todistaa, että Golf-virta\ntunkeutuu Huippuvuorien pohjoisrannalle saakka. -Merenpohjan\nkasvullisuutta ja eläimistöä tutkittiin 2,560 metrin syvyyteen saakka;\nmeren kasvullisuuden runsaus oli tiedemiehille täydellinen yllätys.\nGeologisten töitten täydennykseksi koottiin paljon kivettymiä,\nvuorilajeja ja kivennäisiä ja saariston maisemista sekä piirrettiin\nkuvia että otettiin valokuvia. Retkikunnan matkakertomuksen kirjoitti\nCarl Chydenius, kuollen kuitenkin v. 1864 kolmenkymmenen vuoden\nikäisenä, ennenkuin sai työnsä valmiiksi.\n\nRetkikunta oli keväällä huomannut, että Huippuvuorilta lensi pohjoista\nkohti paljon muuttolintuja, joka viittasi siihen, että sillä puolella\ntäytyi olla joku vielä pohjoisempi maa. Peschel, kuulu saksalainen\nmaantieteilijä, päätteli kuitenkin meren syvyyssuhteista, ettei tämä\nmaa voinut olla pohjoisessa, vaan koillisessa — ja idän ja koillisen\nväliltä se sitten pian löydettiinkin.\n\nPari vuotta tämän retken jälkeen oli Huippuvuorien ympäryksillä hyvä\njäävuosi ja näitä edullisia oloja hyväkseen käyttäen norjalainen\nlaivuri Elling Carlson v. 1863 ensi kerran purjehti Huippuvuorien\nkoko saariston ympäri. Koillismaan itäranta oli silloin vielä aivan\ntuntematon.\n\nTorellin retkikunta oli Ruotsin tiedeakatemialta saanut tehtäväkseen\ntutkia, olisiko Huippuvuorilla mahdollista toimittaa astemittausta,\njoka ulottuisi pohjoisimmista saarista pääsaaren eteläkärkeen saakka.\nChydenius suureksi osaksi ratkaisi tämän tärkeän kysymyksen, mutta\nepäsuotuisat tuulet ja jääsuhteet estivät häntä saattamasta työtä\npäätökseen.\n\n\n\nNordenskiöldin johtama retki.\n\n\nV. 1864 lähetettiin Ruotsista sen vuoksi uusi, kolmas retkikunta, jonka\ntehtäviin muun muassa kuului tämän kysymyksen ratkaisu. Retken johto\nuskottiin nyt Nordenskiöldille; tähtitieteilijänä seurasi jälleen\nmukana Dunér, kasvitieteilijänä Malmgren.\n\nTällä retkellä voitiin poiketa Karhusaarelle, jonka rannoille\nveneillä on mahdollinen päästä vain kauniilla säällä. Retkeilijät\nnousivat maalle »Pormestarien portin», aaltojen kovertaman omituisen\nluonnonmuodostuksen läheisyydessä, jossa pesii tuhansia harmaita\nlokkeja, »pormestareita». Rantakallioon lyötiin rautavaaja, jotta\nvastaisuudessa voitaisiin verrata, onko maa kohonnut, vaiko laskenut.\nSaari on ylänkö, joka 30—75 metriä korkein äyräin jyrkkään laskee\nmereen. Ylängöllä on paljon pieniä järviä.\n\nKarhusaarella poikettuaan retkikunta laski Huippuvuorille ja\ntyöskenteli ensin länsirannalla, jonka jälkeen se siirtyi Länsimaan\nitäpuolella olevaa Suurvuonoa tutkimaan. Retkikunta nyt löysi salmen,\njoka Suurvuonon päästä johtaa Hinlopen-salmeen ja joka oli jo vanhoille\nhollantilaisille valaanpyytäjille tunnettu, vaikka löytö sitten oli\njoutunut unohduksiin. Retkikunta kävi tämän aivan kapean yhdyssalmen\npohjoispuolella kohoavalla, 890 metrin korkuisella Valkealla vuorella,\njonka näköala luultavasti on Huippuvuorien suurenmoisin. Idän puolella\noli Jäämeri, joka sillä kertaa todella oli jäitä täynnään ja mahdoton\nlaivalla kulkea. Noin 150 kilometrin päässä oli idässä korkeita vuoria,\njotka kohosivat pieniltä saarilta. Lännen puolella taas lepäsi katsojan\nedessä koko Länsimaa, »loppumaton, mittaamaton lumierämaa, josta siellä\ntäällä häikäisevän valkoista pohjaa vastaan esiintyi kallioita jyrkkänä\nvastakohtana». Mitattuaan tältä vuorenkukkulalta kaikki tarvitsemansa\nkulmat retkeilijät palasivat laivaansa ja purjehtivat Länsimaan\neteläniemitse sen länsirannalle, kulkeakseen pohjoista kohti niin\nkauas kuin suinkin. Kaarlen maan luona tuli kuitenkin vastaan kuusi\nveneellistä haaksirikkoisia, jotka palasivat Koillismaan itärannalta,\nhylättyään jäihin tarttuneen laivansa. Jäät pakottivat heidät sitten\nsoutamaan Hinlopen salmen kautta Länsimaan pohjoisrannan ympäri\nlänsirannalle, jossa oli parhaat toiveet tavata laivoja ja riistaa,\njos täytyisi talvehtia. Nordenskiöld otti haaksirikkoiset laivaansa ja\nkeskeytti tutkimustyönsä, palatakseen pienellä aluksellaan oikopäätä\nkotia.\n\n\n\n»Sofian» retki.\n\n\nV. 1868 Nordenskiöld sai toimeen neljännen ruotsalaisen retken\nHuippuvuorille ja tällä kertaa retkikunnan käytettäväksi annettiin\noivallinen postihöyry »Sofia». Retken kustansivat muutoin Gööteporin\nrahaylimykset, joilta Nordenskiöld sitten myöhemminkin sai aulista\nkannatusta suurisuuntaisille tutkimustöilleen. Mukaan lähtivät\nluutnantti Palander, joka sitten johti »Vegan» Aasian ympäri,\nsuomalaisia tutkijoita Malmgren ja Selim Lemström, ruotsalaisia m.m.\nkasvitieteilijät Th. M. Vries ja Sv. Berggren. Retkikunta oli kaikin\npuolin hyvin varustettu ja pätevä saamaan suuria aikaan.\n\n»Sofia» poikkesi ensin Karhusaarelle, jonka tutkimiseen se käytti viisi\npäivää, ja lähti heinäkuun 27:ntenä Huippuvuorille matkaa jatkamaan.\nNordenskiöld olisi tällä kertaa mieluummin lähtenyt itärannikolle,\naluksi »Tuhannelle saarelle», jotka ovat Edge-maan eteläpuolella,\nmutta jäät sulkivat tien, jonka vuoksi »Sofia» laski länsirannikolle\nJäävuonoon ja sieltä Prinssi Kaarlen maalle, jonne suurin osa\ntiedemiehistä jäi työhön, kun taas Nordenskiöld lähti laivalla\nlänteen päin saavuttaakseen Grönlannin rannan, jolle ei laskettu\nolevan matkaa kuin 300 kilometriä. »Sofia» pääsi leveydelle 81°10'\nsaakka, mutta Grönlannin rannikkoa oli jäitten vuoksi aivan mahdoton\nlähestyä. Nordenskiöld palasi sen vuoksi takaisin ja kävi Koillismaan\npohjoisrannalla, jonka jälkeen hän palasi Länsimaan luoteisrannalle\nsaamaan hiiliä, joita erikoinen höyrylaiva oli sinne tuonut.\nHiililaivalla palasi viisi tiedemiehistä kotimaahan, mutta Nordenskiöld\nneljän keralla jäi töitään jatkamaan.\n\nKäytyään Hinlopen-salmessa »Sofia» sitten lähti Amsterdam-saarelta,\nLänsimaan luoteiskulmasta, tunkeutumaan pohjoista kohti, mutta lokakuun\n4:ntenä, jolloin se oli saavuttanut leveyden 81°42', laiva ankarassa\ntuulessa sai vuodon, joka pakotti palaamaan takaisin, vaikka vuoto\nvoitiinkin väliaikaisesti tukkia. »Sofia» oli täten tunkeutunut\nkauemmaksi pohjoiseen kuin ainoakaan laiva sitä ennen.\n\n»Sofia» palasi siis etelään ja koetti nyt, Länsimaan eteläpäitse\nkiertäen, tunkeutua itään, jossa oli nähty erillisiä saaria, vaikk'ei\nkukaan ollut voinut niihin tarkemmin perehtyä. Jäät kuitenkin sulkivat\ntien, jonka vuoksi keula oli käännettävä kotia kohti. Lokakuun 20:ntenä\n1868 »Sofia» saapui Tromsaan.\n\nVaikk'ei tämä retkikunta kauempaa viipynyt työmaallaan, saavutti se\nkuitenkin sangen suuria tuloksia, kuten Nordenskiöld eräässä kirjeessä\nlausui. Karhusaari ensinnäkin huomattiin noin kolme kertaa pidemmäksi\nkuin siihen saakka oli luultu. Karhusaaren kasvullisuus oli karumpi\nkuin Huippuvuorten pohjoisimmankaan saaren. Siihen kuului noin 80\nsammallajia, joita kosteimmilla paikoilla on niin runsaasti, että ne\ntekevät vihannan niityn vaikutuksen. Korkeampia kasveja oli vain 30\nlajia. Itärannalta löydettiin sangen vahva kivihiilimuodostuma, jonka\njo Keilhau oli huomannut. Sen päätettiin olevan kivihiilikaudelta, eikä\ntertiäärikaudelta kuten Huippuvuorien kivihiilikerrokset. Karhusaaren\nvarsinaiset asukkaat ovat linnut, etenkin ruokit, kuikat, myrskylinnut,\npunahanhet ja lokit. Huippuvuorien maantiedettä edistettiin\nkartoittamalla Jäävuonon perimmäiset pohjukat, »Prinssi Kaarlen\nmaan» salmi, Liefdebai y.m. »Luotaukset, joita toimitimme etenkin\nRuotsin ja Huippuvuorien välillä, täydentävät sekä maantieteellisessä\nettä tieteellisessä suhteessa tietojamme maapallosta. Matka, jonka\nelokuun lopulla teimme mutkitellen pitkin jäänreunaa, täydentää\ntietojamme napasyvänteestä. Fyysikkomme ovat loppuun suorittaneet\nmagneettiset havainnot niillä paikoilla, missä retkikuntamme viipyi.\nEläintieteilijät ja kasvitieteilijät tuovat vuoren korkuisia kokoelmia\nja Huippuvuoret ovat nyt tässä suhteessa paremmin tunnetut kuin\nmaapallon enimmät maat. Karhusaarelta olemme koonneet runsaasti\nkivihiilikauden palmuihin kuuluvia kivettymiä. Jäävuonosta ja\nKönigsbaista olemme koonneet useiden, paljon nuorempaan mioseenikauteen\nkuuluvain kasvien (Taxodiumin, plataanien y.m.) painalmuksia, jotka\nosoittavat, että Huippuvuorilla siihen aikaan vallitsi lauhkea ilmasto.\nSitä paitsi olemme Jäävuonosta löytäneet krokotiilimaisen eläimen\nvaltavan suuria luita, jotka ovat kivihiilikauden ja mioseenikauden\nväliseltä trias-kaudelta.» Mainittakoon vielä, että eräät suolöydöt\nosoittivat Huippuvuorilla hyvin myöhäisenäkin geologisena aikana\nvallinneen nykyistä lauhkeamman ilmaston. Ja vihdoin tuli Nordenskiöld\ntällä retkellä vakuutetuksi siitä, että napa 82:lta leveysasteelta\nalkaen on jääkalotin peittämä, jonka vuoksi sitä on mahdoton laivalla\nsaavuttaa. Joka tahtoo navalle tunkeutua, sen tulee matkata reellä.\n\nRuotsalaisten retkikuntain ohella tekivät useat yksityisetkin, sekä\ntiedemiehet että urheilijatkin, Huippuvuorille retkiä, täyttäen\nvarsinkin saariston itäpuoliskon tietoaukkoja. Ja pyyntilaivainkin\nlaivurit kiinnittävät entistä enemmän huomista näkemiinsä vähän\ntunnettuihin saariin.\n\nNordenskiöld teki v. 1870 matkan Länsi-Grönlantiin, jossa hän hankki\nkokemuksia koiravaljakoiden soveliaisuudesta juhdiksi navalle\ntehtävällä rekiretkellä, ja tällä retkellä kerätty tieteellinen\naineisto vaati niin paljon työtä, ettei hän v. 1871 voinutkaan lähteä\nHuippuvuorille, kuten hänen aikomuksensa oli ollut. Ruotsin hallitus\naikoi viimeksi mainittuna vuonna anastaa koko saariston ja perustaa\nsinne pysyvän tieteellisen aseman ja siirtokunnan, mutta Venäjän\nvastalauseen johdosta tämä tuuma raukesi tyhjiin.\n\n\n\nNordenskiöldin retki vv. 1872—73.\n\n\nV. 1872 Nordenskiöld jälleen lähti vanhalle työmaalleen, tällä\nkertaa talvehtimista varten varustettuna. Retkikunnan kustansivat\njälleen pääasiallisesti gööteporilaiset, kauppias Oscar Dickson ennen\nmuita, mutta valtiokin antoi melkoisia summia ja tiedeakatemia antoi\ntieteellisille töille voimakasta apua. Hallitus antoi käytettäväksi\n»Polhem» nimisen rautaisen postihöyryn täysine varustuksineen ja\nevästyksineen ja »Gladan» nimisen prikin, ynnä 25,000 taaleria.\nHöyrylaivat »Onkel Adam» ja »Mimer» lähtivät sitä paitsi avuksi\nkuljettamaan Huippuvuorille talvimajaa, jossa oli kuusi huonetta,\nkyökki, ruokahuone, leipomo ja perunakellari, kolmea havaintovajaa,\nporoja ja poronjäkälää ynnä kivihiiliä. Asema aiottiin perustaa\nKoillismaan pohjoisrannalla olevalle Parryn saarelle, jolta\nNordenskiöld aikoi lähteä napaa kohti pyrkimään. Retkikuntaan kuului\npaitsi johtajaa luutnantti Palander ja useita tiedemiehiä, joista\nmainittakoon kasvitieteilijä Kjellman.\n\nHeinäkuun 21:ntenä 1872 ruotsalainen retkikunta lähti Tromsasta ja\nsaapui elokuun alkupäivinä Huippuvuorien luoteisrannalle, jossa\nkuitenkin oli niin valtavasti jäitä, ettei Koillismaan pohjoisrannalle\nollut mahdollista päästä. Porot, joita oli mukana 40, sillä niillä\nNordenskiöld aikoi naparetkensä tehdä, laskettiin Norjalaisten saarelle\nmaihin, kunnes syyskuun alussa jäät sen verran hajaantuivat, että kävi\nmahdolliseksi jatkaa matkaa.\n\nKuormalaivain piti tavarat perille vietyään palata oikopäätä takaisin,\nmutta syyskuu ja lokakuu kuluivat, ilman että niitä Ruijaan kuului, ja\nlisäksi kaivattiin kuutta norjalaista pyyntilaivaakin. Kun näillä ei\nollut talvieväitä, sen enempää kuin Nordenskiöldin kuormalaivoillakaan,\noli Huippuvuorille siis jäänyt 105 henkeä, joilla ei ollut eväitä.\n\nNorjan hallitus ryhtyi asiasta tiedon saatuaan viipymättä\navustustoimiin.\n\nMarraskuussa lähti Tönsbergistä luja höyrylaiva »Albert»\nkapteeni-luutnantti Otton johdolla Huippuvuorille pyrkimään. Vähän\nsen jälkeen kuin se oli Tromsasta marraskuun 20:ntenä lähtenyt matkaa\njatkamaan, saavutti sen pieni perässä lähetetty höyry, joka toi\nseuraavat Huippuvuorilta saadut tiedot: »Pepita», yksi kaivatuista\npyyntilaivoista, oli 18 miehen kera saapunut Hammerfestiin ja toinen,\n»Jacobine» niminen, jossa oli 20 miestä, oli samaan aikaan, 4 p.\nmarraskuuta, päässyt jäistä Huippuvuorten luoteisrannalla, vaikka\nse sitten oli lumimyrskyssä kadonnut näkyvistä. Nämä 38 miestä\nmuodostivat neljän pyyntilaivan miehistön ja kahden jäljelle jääneenkin\nlaivan miehistöistä oli 18 lähtenyt veneillä pitkin Länsimaan rantaa\nJäävuonoon, jonka arveltiin olevan sulana. Neljä laivoista oli kaikkine\nsaaliineen jätetty jäihin Huippuvuorien pohjoisrannalle.\n\nRuotsalainen retkikunta oli laivoineen Mosselbaissa, Länsimaan\npohjoisrannalla, ja kaikki porot olivat päässeet karkuun.\n\n»Albert» palasi nyt Hammerfestiin, mutta lähti jo samana päivänä\nuudelleen matkaa jatkamaan. Välttääkseen napayön pimeydessä Karhusaaren\nja sen ympärille keräytyvät jäät »Albert» kiersi sen länsipuolelta.\nMarraskuun 24 päivänä nousi kuitenkin ankara myrsky, joka vahingoitti\nlaivaa niin pahoin ja raivosi niin hellittämättä, ettei ollut muuta\nneuvoa kuin joulukuun 1:nä kääntyä takaisin Tromsaan.\n\nSiellä ei kuitenkaan säikähdytty, vaan lähetettiin »Isbjörn» niminen\npyyntialus viipymättä koettamaan, olisiko sillä parempi onni. Sumusta,\nlumimyrskystä ja napayön pimeydestä huolimatta tämä pieni alus\njouluaattona 1872 lähti liikkeelle ja saapui tammikuun 7:ntenä 1873\nKarhusaarelle, mutta meri oli siitä eteenpäin niin täynnään jäähyyhmää,\netteivät sen voimat riittäneet väylän avaamiseen, vaan täytyi sen\npalata takaisin.\n\nTammikuun lopulla lähetettiin Tönsbergistä vielä kolmas laiva, uusi\noiva höyrylaiva »Grönland», Huippuvuorille apua viemään, mutta tämäkin\nyritys epäonnistui.\n\nRuotsalaisen retkikunnan kaikki yritykset päästä Parryn saarelle,\njossa se aikoi talvehtia, olivat turhat, jonka vuoksi talvisatamaksi\nvalittiin Mosselbai, johon jäät jo syyskuun 6:ntena sulkivatkin\nmolemmat laivat, niin että eväitten täytyi riittää 67 hengelle,\nvaikka niitä oli otettu mukaan vain 21:lle. Suuri vahinko oli, kun\nporot lappalaisten huolimattomuuden vuoksi pääsivät karkaamaan.\nSitten saapui tieto, että saaren luoteiskulmalle oli jäihin tarttunut\nkuusi norjalaista pyyntilaivaa, joitten eväät eivät riittäneet kuin\nuuteen vuoteen. Ennenkuin näiden kuitenkaan tarvitsi turvautua\nretkikunnan eväihin, mursi myrsky jäät hajalleen ja 38 pyyntimiestä\npääsi marraskuun alussa purjehtimaan pois. Nämä sitten saapuivatkin\nonnellisesti Tromsaan, kuten jo kerroimme. Kaksi norjalaista, tunnettu\njäämeren purjehtija Mattilas kokkinsa keralla, jäi jäätyneihin\nlaivoihin, joiden luota heidät sitten tavattiin veneihinsä kuolleina.\nHe olivat luultavasti pyrkineet Mosselbaihin, mutta paleltuneet\nkuoliaaksi.\n\nLoput 17 pyyntimiestä olivat jo lokakuun toisella viikolla lähteneet\nJäävuonoon, johon kesällä oli rakennettu talo ruotsalaista\nkaivosyritystä varten — oli aikomus hyödyntää sikäläiset\nfosfaattikerrokset — ja tuotu ruokavaroja. Lokakuun 14:ntenä 1872\nmiehet olivatkin saapuneet perille ja asettuneet taloon talveksi, mutta\nkun eräs norjalainen höyrylaiva tuli sinne seuraavassa kesäkuussa,\ntapasi se kaikki seitsemäntoista kuolleina. Luultavasti he olivat\nsortuneet keripukkiin. Ymmärtämättömyys ja huono homma, johdon puute,\noli syynä heidän tuhoonsa. He eivät olleet millään tavalla vaivanneet\nitseään, eivät tehneet mitään töitä eivätkä syöneet kasviksia, joita\noli suuret varastot, vaan suolattua lihaa, jonka on huomattu suuresti\nedistävän keripukkia.\n\nRuotsalaisten talvimajassa pidettiin miehiä kautta talven ankarassa\ntyössä, jonka vuoksi terveys pysyikin koko talven oivallisena. Vain\nyksi mies kuoli keuhkotulehdukseen, toinen tapaturmaisesti. Retkikunta\nasui erittäin mukavassa ja lämpimässä talossaan, joka sai nimekseen\n»Polhem», ja oli kaikin puolin tyytyväinen talvimajaansa, vaikka\nannoksia olikin täytynyt melkoisesti vähentää. Helmikuun 28:ntena 1873\nnäyttäytyi aurinko ensi kerran napayön jälkeen.\n\nHuhtikuun 24 päivänä alkoi rekiretki pohjoisnapaa kohti. Kolmella\nreellä, kaksi venettä mukaan ottaen, lähti kaikkiaan 16 miestä\nliikkeelle, Parry saari aluksi matkan määränä, jonne retkikunta monta\nvastusta voitettuaan saapuikin toukokuun 16 päivänä. Tälle saarelle\nviikon eväät jätettyään retkikunta, johon kuului 11 miestä, näillä\n45 päivän eväät, kulki Phippsin saarelle, joka on leveydellä 80°42',\nedellisestä seuraava pohjoiseen päin, mutta sieltä näytti, korkealta\nvuorelta katsoen, edessäpäin oleva ajojää niin huonolta, että\nNordenskiöld päätti luopua naparetkestä, koska päivämatkat olisivat\nsupistuneet niin pieniksi, ettei olisi kauaskaan päästy. Hän lähti sen\nsijaan seuraamaan Koillismaan silloin aivan tuntematonta pohjoisrantaa\nitäänpäin, kulkeakseen sitten soveliaalta kohdalta maajäätikön poikki,\njoka kilpenä peittää koko Koillismaan. Se oli ensimmäinen tämäntapainen\nmatka, mitä vielä oli tehty, ja otaksuttiin sillä olevan suuri\ntieteellinen merkitys.\n\n\n\nKoillismaan poikki.\n\n\nPhippsin saarelta Kap Platoniin, Koillismaan pohjoisimpaan kärkeen,\nretki kulki jään poikki, joka oli täynnään kolmesta kymmeneen metriin\nkorkeita jääröykkiöitä. Saavuttuaan toukokuun 31:ntenä Saukkosaarelle\nNordenskiöld nousi eräälle kalliolle, josta näkyi sekä itää että\npohjoista kohti, eikä nähnyt maata millään suunnalla.\n\nEdessä oleva sula sai hänet sitten kääntymään maajäätikölle. Tämä\nkohoo reunoiltaan 600—800 metrin korkuiseksi kilveksi, joka valuu itää\nkohti ja päättyy jyrkkään jääseinämään, jolle siltä puolen on mahdoton\nnousta. Kun jäätikön sisästä ei kohoa ensinkään vuoria, on tämä\nglasieririntama levein, mitä tunnetaan.\n\nKesäkuun 4:nä retkeilijät, Nordenskiöld ja Palander apulaisineen,\nnousivat maajäätikölle, jolla heidän ensimmäiset kokemuksensa olivat\nsangen vaaralliset. Nordenskiöld tästä kertoo: »Tuskin olimme\nkulkeneet 2,000 jalkaa edelleen, kun eräs miehistömme aivan tasaisella\npaikalla katosi niin sukkelaan, ettei edes ennättänyt apua huutaa. Kun\nsäikähtyneenä katsoimme reikään, johon hän oli kadonnut, huomasimme\nhänen killuvan vetohihnan päässä, johon hän oli poronvetovyöstä\nkiinnitetty, syvän kuilun päällä... Hänet kiskottiin ylös, eikä hän\nollut mitenkään loukkaantunut... Jos hänen käsivartensa olisivat\nluiskahtaneet vetoköydestä, joka oli vain yksinkertainen hihna, olisi\nhän ollut kuoleman oma.»\n\nJäätiköllä oli paljon haittaa jääsumusta, joka toisinaan täytti joka\nkuopan valkoisella läpinäkymättömällä hunnulla, niin että oli mahdoton\nvain näön mukaan erottaa pientä kuoppaa ammottavasta halkeamasta.\nToisinaan taas »pieninkin tuulenpuuska ajoi pitkin jään tasaista\npintaa hienoa lumipölyä, joka tunkeutui joka paikkaan ja oli meille\nyhtä kiusallista kuin erämaan hieno hiekka Saharassa matkustaville.\nTämä hieno, tuulen uupumatta eteenpäin ajama lumipöly silitti ja\nkiilloitti maajäätikön yläpinnan, niin että mielestämme kuljimme pitkin\nvoittamattoman moitteetonta ja tahratonta valkoista marmoripermantoa.»\n\nKesäkuun puolivälissä retkeilijät pari viikkoa kestäneen, 190 km\npitkän vaelluksen jälkeen saapuivat maajäätikön eteläreunalle, jossa\nnapamaiden punainen Saxifraga aivan jäätikön reunassa oli ensimmäinen\ntoivottamaan heidät tervetulleiksi elävien ilmoille.\n\nVarastojen ehtyminen pakotti retkikunnan jo heinäkuussa palaamaan\nkotimaahan yrittämättä edes käydä kuningas Kaarlen maalla, jolle ehkä\nolisi ollut mahdollista reellä kulkea.\n\nKaiken kaikkiaan olivat 1872—73 vuosien retken tulokset vähäiset\nverrattuina suuriin valmistuksiin, mutta vaikeudetkin olivat tavallista\nsuuremmat ja sitä laatua, että niitä oli ennakolta mahdoton arvata.\n\n\n\nHuippuvuorien fossiilit.\n\n\nRuotsalaisten retkikuntain tuomat kasvifossiilit sai käsitelläkseen\nsveitsiläinen professori O. Heer, joka tällä alalla oli aikansa etevin\nerikoistutkija. Tutkimustensa perustuksella hän saattoi päättää, että\nmioseenikaudella Huippuvuorilla oli rehevä kasvullisuus — kypressineen,\nkoivuineen, sequoioineen, tammineen ja plataanineen — ja että ne\nsamaan aikaan Grönlannin, Frans Josefin maan ja Novaja Zemljan kanssa\nkuuluivat yhteen suureen mantereeseen, jolla oli mannerilmasto.\n\n\n\n\nGrönlanti.\n\n\nOlemme jo lyhyesti maininneet ne yritykset, joita Tanskasta ja Norjasta\ntehtiin Grönlannin vanhain islantilaisten siirtokuntain etsimiseksi,\nja kristinuskon tuomisesta eskimoille. Seuraavassa kerromme näistä\ntoimista vielä muutamia lisäpiirteitä.\n\nV. 1411 saapui Islantiin Grönlannista laiva, joka toi, mikäli on\ntiedossa, viimeisen tiedon Grönlannin islantilaisista siirtokunnista.\nTämän laivan lähtiessä siellä vielä oli valkoisia siirtolaisia, mutta\nseuraava laiva, jonka matkasta meillä on tietoja, ei tavannut enää\nmitään.\n\nEi kuitenkaan aivan kauaa kulunut, ennenkuin heimolaiset valtameren\ntällä puolella jälleen muistivat Punaisen Eerikin siirtokunnat ja\nryhtyivät toimiin päästäkseen uudelleen niiden yhteyteen ja viedäkseen\nniille apua ja — kantaakseen veroja, jos ne olivat tuon vuosisatasen\nsäilyneet, jonka olivat olleet kateissa.\n\nJo kuudennentoista vuosisadan alkupuolella Tanskan kuningas Kristian\nII arkkipiispansa keralla suunnitteli retkeä Grönlantiin, mutta tuuma\njäi toteutumatta. Fredrik I:n aikana sitä harkittiin Norjassa, mutta\ntämäkin aije raukesi. Vuosisadan keskivaiheilla Fredrik II ryhtyi\npuuhiin, mutta vasta kun Frobisher (II, s. 431) oli Grönlannissa\npoikennut ohi purjehtiessaan, ryhdyttiin Tanskassa täydellä todella\nretkikuntaa varustamaan. Sen johto uskottiin englantilaiselle John\nAlldaylle, joka oli ollut Frobisherin matkalla mukana, ja 26 p. elok.\n1579 tämä retkikunta, johon kuului kaksi laivaa, todella saapui\nGrönlantiin, mutta ei jäiden vuoksi päässyt maihin, vaan palasi tyhjin\ntoimin takaisin. Luultavasti se pyrki itärannalle, joka aina on melkein\nsaavuttamaton, sillä itärannalla luultiin Eystribygdin, Eerik Punaisen\npääsiirtokunnan olevan.\n\nV. 1581 Mogens Heinesen, Bergenissä asuva färöläinen, teki omalla\nkustannuksellaan uuden yrityksen, mutta tämäkään kokenut purjehtija ei\npäässyt maihin.\n\nUutta vauhtia saivat tanskalaisten yritykset, kun John Davis (II,\ns. 457) kolmella matkalla oli tutkinut Grönlannin lounaisrannikon\nleveydelle 72°12' saakka. Kuningas Kristian IV, jota jalojen metallien\ntoivo suuresti kannusti, lähetti v. 1605 kolme laivaa, jotka\netsiskelivät Grönlannin rantoja tarkemmin, mutta eivät tavanneet\nmuita asukkaita kuin eskimoita, joista viisi väkisin tuotiin\nTanskaan. Eripuraisuus ja miehistön niskoittelu estivät suuriakaan\naikaansaamasta. Seuraavana vuonna kuningas lähetti viisi laivaa,\nmutta näiden matka oli niin vastuksellinen, etteivät ne muuta aikaan\nsaaneet kuin ryöstivät mukaansa viisi alkuasukasta. Vaikka nämä suuret\nyritykset olivat niin huonosti päättyneet, lähetettiin v. 1607 vielä\nkaksi laivaa Eystribygdiä etsimään, mutta kun vanhan siirtokunnan\nyhä luultiin olevan itärannalla, joka on jäiden saartama, ja väkikin\nkapinoi, täytyi retkikunnan palata takaisin tyhjin toimin. Näillä\nretkillä oli, paitsi muita englantilaisia, mukana myös kuulu William\nBaffin.\n\nSeuraavina aikoina sekä englantilaiset että hollantilaiset tutkivat\nGrönlannin rantoja, jälkimmäiset seuraillen itärantaakin sangen kauas\npohjoiseen, mutta tanskalaiset sitä vastoin jättivät sikseen asutuksien\netsiskelyn, vaikka he lähettivätkin näille vesille pyyntialuksia.\nSeitsemännentoista vuosisadan jälkipuoliskolla lähetettiin\ntutkimusretkikuntiakin, mutta ne eivät saaneet sanottavia aikaan.\n\n\n\nHans Egede.\n\n\nHans Egede, eskimoitten apostoli, joka oli syntynyt Frondnäsissä\nRuijassa, oli Lofotenissa pappina, kun hänen mielessään kypsyi ajatus\nlähteä Grönlannin vanhoja siirtokuntia etsimään ja kristinuskoa\nlevittämään. Perustettuaan Bergenissä pienen kauppakomppanian\nyrityksensä tueksi hän toukokuun 3:ntena 1721 lähti Grönlantiin,\nrakentaen ensimmäisen asemansa »Toivon saarelle», lähelle nykyistä\nGodthaabia, samojen suurien vuonojen suuhun, joiden varrella muinoisen\nVestribygdin talot olivat.\n\nAsemaltaan Egede aluksi teki joka suunnalle retkiä tutustuakseen maahan\nja kansaan. Jo v. 1723 kehoitti Tanskan kuningas häntä kaikin mokomin\npyrkimään Grönlannin itärannalle Eystribygdiä etsimään. Egede lähtikin\nsitä varten hakemaan salmea, jonka luultiin kulkevan Grönlannin poikki\nja jota olisi ollut mukavin kulkea itärannalle, mutta kun hän tuli\nsille paikalle, jossa kartan mukaan salmen piti olla, ei siitä löytynyt\nkuin syvä vuono ja eskimot vakuuttivat, ettei semmoista salmea ole\nGrönlannissa missään. Egede koetti nyt kulkea itärannalle Kap Farvelin\nympäri, mutta väkensä vastahakoisuuden vuoksi hänen täytyi luopua\ntästäkin yrityksestä.\n\nViisitoista vuotta Egede vaikutti Grönlannissa eskimoitten kesken\nlähetyssaarnaajana, vaimonsa uskollisesti avustamana. Monta\nvastoinkäymistä hänen täytyi tällä ajalla voittaa. Kauppakomppania\nlakkautti toimintansa, mutta sen sijaan Tanskan hallitus alkoi pitää\nGrönlannista huolta, lähettäen sinne v. 1728 maaherran virkamiehineen,\nja tämän ensi työ oli muuttaa Egeden asema mantereelle, jonne Godthaab\nsyntyi. Seuraavana vuonna maaherra kulki lähellä olevan pitkän Ameralik\nvuonon päähän yrittääkseen maan poikki itärannalle, mutta tämä yritys\nosoittautui kerrassaan mahdottomaksi.\n\nTanskan hallitus aikoi taas heittää Egeden oman onnensa nojaan, mutta\nmuutti lähetyssaarnaajan pyynnöstä mieltään ja sen sijaan lähettikin\nGrönlantiin enemmän lähetyssaarnaajia, kolme hernhutilaisveljestä,\njotka lähelle Godthaabia perustivat asemansa. Eräs Kööpenhaminan\netevimmistä kauppiaista sai Grönlannin kaupan erikoisoikeudekseen ja\nhänen toimestaan perustettiin useita uusia kauppa-asemia. Egede muutti\nv. 1735 vaimonsa kuoltua Kööpenhaminaan, jossa hän kuolemaansa saakka\nvalmisteli Grönlantiin lähetyssaarnaajia.\n\n\n\nMuinoinen Eystribygd.\n\n\nV. 1751 lähetettiin Godthaabista Peder Olser Wallöe pyrkimään\neteläniemen ohi itärannalle, Eystribygdiä etsimään. Hänellä oli vain\nyksi iso eskimovene, umiak, ja kuusi eskimoseuralaista, joista neljä\noli naisia, mutta rohkeasti hän kuitenkin lähti matkaan, tutkien ennen\ntalven tuloa tarkkaan suuren saarekkaan Tunnudliarbik vuonon ja sen\neteläpuolella olevan Igaliko vuonon, joista edellisen, vanhan Eerikin\nvuonon, pohjassa oli Punaisen Eerikin talo Brattahlid, jälkimmäisen,\nvanhan Einarin vuonon, pohjukassa Gardat, Grönlannin muinainen\npiispankartano. Myöhemmin on näiden vuonojen rannoilta löydetty 150\ntalon rauniot, mutta Wallöe ei näytä aavistaneen, että tämä todella\noli muinoinen Eystribygdi. Talvi yllätti hänet Igaliko-vuonossa, jonka\nsuuhun, myöhemmin perustetun Julianehaabin seudulle, hän asettui\nseuraavaa kesää odottamaan.\n\nJo seuraavassa huhtikuussa Wallöe kulki edelleen Agluitsok vuonoon,\njoka on kappaleen matkaa lähempänä eteläpäätä ja jossa saadaan\nerinomaisen runsaasti Grönlannin silliä, _Mallotus arcticusta_.\nKesäkuussa hän saapui Unartokin lämpöisille lähteille ja heinäkuun\n6 p. ensi kerran leiriytyi Grönlannin itärannalle. Vain satakunnan\nkilometriä hän pääsi itärantaa nousemaan, sitten jäät pakottivat\npalaamaan takaisin ja paluumatkalla viettämään Agluitsok-vuonossa\ntoisenkin talven, ennenkuin pääsi siirtokuntiin. Retken tulokset olivat\nvarsinaiseen tarkoitukseen nähden aivan kielteiset, mutta sillä oli\nsuuri maantieteellinen merkitys.\n\nV. 1774 Tanskan hallitus otti Grönlannin kaupan omiin käsiinsä ja\nperusti seuraavana vuonna Julianehaabin, johon pian sen jälkeen syntyi\nlähetysasemakin. Jälleen lähetettiin laivaretkikunta itärannalle\npyrkimään, mutta huonosti johdettuna se meni kerrassaan myttyyn. Hans\nEgeden pojanpoika Kristian Egede teki sitten pienemmällä purjelaivalla\nmontakin yritystä, mutta ne raukesivat kaikki jääesteiden ja myrskyjen\nvuoksi tyhjiin.\n\nSen verran Kristian Egede kuitenkin luuli saaneensa selville, ettei\nEystribygdiä tarvinnut Grönlannin itärannalta etsiä, ja holsteiniläinen\noppinut von Eggers julkaisi v. 1792 tutkimuksen, jossa hän kaikkien\nkoottujen ainesten nojalla tuli siihen johtopäätökseen, että Punaisen\nEerikin siirtokunta olikin ollut Grönlannin länsirannan eteläosassa.\nTanskassa tämä käsitys nyt pääsi valtaan ja samalla itärannikko\nmenetti vetovoimansa ja huomio seuraavana aikana kiintyi länsirannan\ntutkimukseen ja sen luonnonvarain hyödyntämiseen.\n\nJo viime vuosisadan alkupuolella joutui Grönlannin luonto\ntieteellisenkin tutkimuksen alaiseksi. Karl Ludwig Giesecke, joka\nnuorempana oli ollut näyttelijä ja kirjailija ja muun muassa\nkirjoittanut suurimman osan Mozartin »Taikahuilun» libretosta,\nsekä sittemmin ruvennut mineralogiaa harrastamaan ja nimitetty\npreussilaiseksi vuorineuvokseksi, oli Fär-saaret tutkittuaan\nv. 1807 matkustanut Grönlantiin hankkiakseen sieltä näytteitä\nkivennäiskauppaansa. Napoleonin sotien vuoksi hän tuli viettäneeksi\ntäällä kahdeksan vuotta ja sillä ajalla hän oppi tuntemaan Grönlannin\nlänsirannikon tarkemmin kuin kukaan muu. Hänen tutkimuksensa loivat\nperustuksen Grönlannin geologialle.\n\nTanskalainen Morten Wonnskjold teki samoihin aikoihin Grönlantiin\nkasvitieteellisen tutkimusretken. Kotimaahan palattuaan hän julkaisi\nteoksen, jossa hän uudelleen kannatti sitä käsitystä, että Eystribygd\nperältäkin oli ollut itärannikolla, ja siten tämä vanha harhaluulo\nuudelleen pääsi joksikin aikaa vallitsevaksi.\n\n\n\nScoresbyt itärannikolla.\n\n\nEnsimmäiset, jotka, Wallöetä lukuunottamatta, todella pääsivät\nGrönlannin salaperäiselle itärannalle ja tutkivat sitä melkoisen\nmatkan, olivat skotlantilainen valaanpyytäjä William Scoresby ja hänen\nsamanniminen poikansa.\n\nVuonna 1817 englantilaiset valaanpyytäjät, nuorempi Scoresby\nmuiden mukana, syysmyöhällä toivat sen tiedon, että Grönlannin ja\nHuippuvuorien väliltä oli lähtenyt liikkeelle suunnattomat määrät\najojäitä. Englannissa tästä päätettiin, että tilaisuus arktisiin\ntutkimuksiin oli tavallista suotuisampi, ja John Ross sen johdosta\nseuraavana vuonna lähtikin jäämerenmatkalleen, josta olemme ennen\nkertoneet. Vasta v. 1822 Scoresbyt lähtivät liikkeelle tutkiakseen\nGrönlannin itärannikkoa, jonka nyt otaksuttiin olevan helpomman\nsaavuttaa. Grönlannin itärannan he tapasivat leveydellä 74°6' ja\nkartoittivat sitä leveydelle 69°13', löytäen suuren Scoresbyn-salmen\neli vuonon ja nousten neljässä kohden maihin. Alkuasukkaita he eivät\ntavanneet, vaikka kyllä heidän asumustensa pohjia, mutta eläinkunta\noli odottamattoman runsas, joka taas johtui itärannikon runsaasta\nruohokasvullisuudesta. Etenkin peuroja ja jääkarhuja oli runsaasti,\nhyönteisiä suunnattomasti. Scoresbyittenkin varsinainen tarkoitus oli\nEystribygdin löytäminen, mutta siitä ei näkynyt merkkiäkään.\n\nSeuraavana vuonna kapteeni Clavigering jatkoi Scoresbyitten työtä.\nHän tapasi Grönlannin rannan leveydellä 74°30', pohjoisempana siis\nkuin Scoresbyt. Jätettyään kapteeni Edward Sabinen eräälle saarelle\npendelihavainnoita tekemään Clavigering teki rantaa pitkin venematkan\npohjoista kohti, tavaten sulaa vettä ja lauhkeita ilmoja. Vieläpä hän\ntapasi alkuasukkaitakin, jotka sanomattomasti hämmästyivät valkoisia\nvieraitaan, mutta paljon arasteltuaan kuitenkin lopulta taipuivat\ntekemään heidän tuttavuuttaan.\n\n\n\nGraah.\n\n\nNämä retket herättivät Tanskassa mitä suurinta huomiota, etenkin kun\npelättiin jonkun ulkovallan ehkä anastavan Grönlannin itärannan —\nvain sattuma oli estänyt Scoresbyta valtaamasta tutkimansa rannan\nSuur-Britannialle. Tanskan hallitus lähetti luutnantti W.A. Graahin\nluonnontutkija J. Vahlin ja mineraloogi Pinglin kanssa nousemaan\nGrönlannin itärantaa etelästäpäin veneillä aina siihen saakka, minne\nScoresbyt olivat päässeet.\n\nTutkittuaan Julianehaabin seudun vanhoja raunioita Graah kahdella\nsuurella nahkaumiakilla eli naistenveneellä 1829 lähti maaliskuussa\nnousemaan Grönlannin itärantaa, mukanaan neljä tanskalaista ja\nviisitoista eskimoa, joista kymmenen oli naisia. Matka edistyi aluksi\njäiden vuoksi hyvin hitaasti. Graah oli niin tottumaton hoitamaan\ntämmöisiä hataroita aluksia, että eskimot toinen toisensa jälkeen\nhylkäsivät hänet, kunnes hänellä lopulta oli vain kaksi miestä ja kuusi\nnaista. Siitä huolimatta hän kuitenkin tunkeutui pohjoista kohti pitkin\ntätä 300 metrin korkuista vuonoista rannikkoa, josta valtavat jäävirrat\npistivät nokkiaan mereen ja toisinaan suurella pauhulla »poikivat»\nsatakin jäävuorta päivässä. Oikealla puolella meressä oli etelää kohti\nvirtaava ajojäävyöhyke, joka erotti rantaveden aavasta merestä. Matka\nkuitenkin edistyi niin hyvin, että Graah heinäkuun 22:sena saavutti\n»Vendom saaren» leveydellä 65°15'.\n\nGraah palasi sitten takaisin leveydelle 63°20', viettäen täällä\nNukarbikissa talvea. Täälläkin oli verraten runsas kasvullisuus ja\ntalvi oli — Atlantin meren vaikutuksesta — sangen lauha, etenkin\nAmerikan napasaariston talviin verraten. Vielä lokakuun lopulla\nsatoi vettä ja helmikuun loppuun saakka säät olivat sangen lauhat.\nKevätpuolella pakkanen koveni, mutta kovinkin pakkanen oli vain -21°C.\nRuokatavarat kuitenkin hupenivat niin vähiin, että Graah jo pelkäsi\neskimoitten rupeavan ihmislihaa syömään; Grönlannin itärannikolla sitä\nankarina hätäaikoina todella sattuu.\n\nMuutoin itärannikon asukkaat Graahin mielestä kaikin puolin olivat\netevämpää rotua kuin länsirannikon. He olivat isokasvuisia ja rotevia,\nnaiset hyvän näköisiä ja luonteeltaan he olivat niin hyväntahtoisia,\nrehellisiä ja kunnollisia, ettei maailmassa parempaa kansaa.\n\nJo huhtikuun 5:ntenä v. 1830 Graah lähti paluumatkalle. Veneen\nhataruuden, naisten heikkouden ja kalvavan nälän vuoksi paluumatka oli\nkovin rasittava, etenkin Graahille itselleen, joka oli koko talven\nollut sairaana. Vasta lokakuun puolivälissä hän saapui lounaisrannalle\nFredrikshaabiin, jossa hän lähetyssaarnaajilta sai hoitoa ja apua.\n\nGraahin matka oli maantieteellisiin tuloksiinsa nähden sangen tärkeä.\nLisäksi se vihdoinkin oli epäämättömästi todistanut, ettei vanha\nEystribygdi ole voinut olla itärannikolla. Vasta vuosisadan lopulla\ntanskalainen kapteeni Daniel Bruun selvitti kysymyksen, tutkien sekä\nEystribygdin että Westribygdin ja kartoittaen suurimman osan niiden\nvanhoista taloista ja kirkoista.\n\nItärannan eskimot alkoivat Graahin retken johdosta käydä kauppaa\nlänsirannalle, jonne osa heistä kokonaankin muutti.\n\n\n\n\nSaksalaisten retket Grönlannin itärannikolle.\n\n\nAugust Petermann, Gothan tunnetun maantieteellisen laitoksen johtaja,\noli kauan kehoittanut maanmiehiään entistä tehokkaammin ottamaan osaa\nnapatutkimuksiin. V. 1868 varustettiinkin pieni »Germania» niminen\npurjealus Karl Koldeweyn johdolla Grönlannin itärannalle tukeutumaan,\nmutta sen täytyi palata takaisin tyhjin toimin.\n\n\n\nKoldeweyn retki.\n\n\nJo seuraavana vuonna kapteeni Koldewey kuitenkin saattoi uudistaa\nyrityksen paremmin varustettuna. Itse hän johti uutta »Germania»\nnimistä, varta vasten rakennettua höyrylaivaa ja apulaivana seurasi\n»Hansa» niminen purjelaiva. Monta etevää tiedemiestä oli mukana,\ntunnetuin itävaltalainen upseeri Julius Payer, jonka retkistä\nsaamme myöhemmin puhua vielä enemmän. Hän oli topograafi ja kokenut\nalppikiipeilijä. Retkikunnan piti pyrkiä Grönlannin itärannikkoa\npohjoiseen niin kauas kuin suinkin, Petermann kun luuli sitä tietä\nhelpoimmaksi päästä navalle.\n\nAhtojäävyöhykkeen läpi tunkeutuessaan saksalaisten molemmat laivat\nkuitenkin sumussa erosivat, eivätkä sen koommin toisiaan tavanneet,\n»Hansa» joutui niin ahtaalle jääröykkiöiden keskelle, ettei se enää\npäässyt pois, vaan ajautui niiden mukana avuttomana etelää kohti.\nLopulta jäät runtelivat sen niin pahasti, että se upposi. Miehistö, 14\nhenkeä, oli kuitenkin ajoissa pelastanut ruokatarpeita, hiiliä ja muita\nvarustuksia jääkentälle, jonka leveys oli nelisen kilometriä. Lumesta\nhe rakensivat majan ja siinä elivät, merivirran kuljettaessa jäälauttaa\netelää kohti. Rajut myrskyt kuitenkin murtivat jääkenttää murtamistaan,\nniin ettei se lopulta ollut kuin pariasataa askelta leveä, ja lopun\nlopuksi se aivan majan alla hajosi kahtia ja haaksirikkoisten täytyi\npelastua veneihin. Pian jäät kuitenkin piirittivät heidät uudelleen\nja heidän täytyi nousta uudelle jääkentälle asumaan. Lopulta väylä\nkuitenkin aukeni ja haaksirikkoiset saattoivat, kahdeksan kuukautta\njäiden mukana ajeltuaan, veneillään soutaa Grönlannin eteläpäässä\nolevalle lähetysasemalle. »Hansan» miesten vaarallinen jääretki oli\nsiis samanlainen kuin »Polariksenkin» miehistön retki Baffinin lahdessa.\n\nParempi onni oli »Germanialla». Se tunkeutui ahtojäävyöhykkeen läpi ja\ntapasi Grönlannin rannalla sulaa vettä. Mutta 75 1/2 leveysasteella\ntuli jää vastaan ja retkikunnan täytyi ruveta talvitiloille Sabinen\nsaaren suojaan. Rannikko nimitettiin Kuningas Wilhelmin maaksi, ja\nPayer kartoitti sen rekiretkillä 77:lle leveyspiirille saakka.\n\nKoldewey tosin yritti tunkeutua rantaa pitkin laivalla vielä kauemmaksi\npohjoista kohti, mutta jo suurelta Shannonin saarelta hänen täytyi\njäiden vuoksi palata takaisin Sabinen saaren suojaan, johon hän asettui\ntalveksi. Vielä samana syksynä tehtiin eri suunnille kaksi lyhyttä\nrekiretkeä, joita Payer johti, ja kartoitettiin rannikon suurenmoisia\nalppimaisia vuonoja, niemiä ja jäävirtoja ja tutkittiin kasvullisuutta,\njoka runsaudellaan herätti retkeilijäin ihastusta. Paitsi ruohoja\nkasvoi täällä pajuja ja koivujakin, mutta suurimmatkaan koivut eivät\nkehittyneet kuin muutaman senttimetrin mittaisiksi.\n\nMarraskuun 5:ntenä nähtiin aurinko viimeisen kerran ja vasta helmikuun\nalussa se uudelleen kohosi taivaanrannan yläpuolelle. Karhut, jotka\nolivat olleet retkikunnan uskolliset naapurit, katosivat, peurat ja\nmyskihärät niinikään, vetäytyen luultavasti vuonojen perukkoihin,\nmissä laitumet olivat paremmat. Talvi kului muuten hyvin, mutta\nhirmumyrskyjen kaltaiset lumituiskut tekivät toisinaan elämän\ntukalaksi ja uhkasivat kerran laivankin hukuttaa rikkoessaan monen\nmetrin vahvuisen jään aivan sen perän takaa. Tammikuussa säät olivat\nkauniit, mutta pakkasta oli toisinaan -25—40 C. astetta. Revontulet\nolivat suurenmoiset ja niitäkin tutkittiin. Helmikuun 3:ntena\nnousivat retkeilijät vuorelle tervehtimään aurinkoa, joka jälleen\nnousi taivaanrannan yläpuolelle. Paikalla alettiin taas tehdä lyhyitä\nrekiretkiä, joilla kuitenkin täytyi olla alati varuillaan jääkarhuja\nvastaan. Moni joutui jo hyvinkin ahtaalle jääkarhun kimppuun käydessä\nja erästä tiedemiestä karhu, hänen päähänsä vamman iskettyään, laahasi\nmukanaan 400 askelta, ennenkuin muut ennättivät hätään.\n\nHelmikuussa raivosivat kuitenkin uudelleen lumimyrskyt ja lämpömittari\naleni -40 asteeseen C, mutta elohopea ei kuitenkaan jäätynyt. Yleensä\ntalvi oli leudompi, kuin tämmöisessä arktisessa luonnossa olisi\nodottanut.\n\nMaaliskuun 24:ntenä lähtivät Payer, Koldewey ja kuusi miestä pitkälle\nrekiretkelle, tutkiakseen Grönlannin rantaa pohjoista kohti. Kauaksi ei\ntarvinnut kulkea, ennenkuin tultiin tuiki tuntemattomille seuduille.\nGrönlannin ranta oli edelleenkin täynnään vuoria, vuonoja, jäävirtoja,\nja oli kaiken kaikkiaan suurenmoisen kaunis. Retkikunta kulki jäätä\npitkin. Pohjoista kohti jäävuorien luku yhä lisääntyi. 77:ltä\npohjoiselta leveysasteelta retkikunnan täytyi eväitten niukkuuden\nvuoksi kääntyä takaisin. Tämä kohta jäi sitten moneksi vuosikymmeneksi\nGrönlannin itärannikon pohjoisimmaksi tunnetuksi. Paluumatka oli vielä\nvaivalloisempi kuin menomatka retkeilijäin voimain uupumisen ja nälän\nvuoksi, mutta huhtikuun lopulla he kuitenkin saapuivat onnellisesti\nlaivaan. Matkan varrella he tapasivat tälläkin rannalla eskimoitten\nentisten asunnoitten pohjia.\n\nJo toukokuun 8:ntena Payer lähti uudelle retkelle, tutkiakseen Sabinen\nsaaren kohdalla olevia suuria vuonoja. Suojat, likomärät kelit\nvaikeuttivat nyt tavattomasti kulkua.\n\nKesäkuussa Koldewey valmistautui lähtemään paluumatkalle, mutta vasta\nheinäkuun 22:ntena väylä aukeni. Kun kesä näytti suotuisalta, koetti\nhän laivalla tunkeutua pohjoista kohti, mutta jäät tuota pikaa sulkivat\ntien. Hän kääntyi silloin etelää kohti ja sinne päin oli sulaa. Kap\nFranklinin tuolla puolen löytyi erään vuonon suu, jota ei kartoilla\nollut ensinkään; tämän vuonon löydöstä ja tutkimisesta tulikin sitten\nkoko matkan loistokohta.\n\nPayer nimitti vuonon hallitsijansa kunniaksi »Keisari Frans Josefin\nvuonoksi».\n\n\n\nFrans Josefin vuono.\n\n\nVuonon suulla kohosi suoraan merestä 1 200 metrin korkuiset äkkijyrkät\nkallioseinämät ja näille Payer kiipesi, nähdäkseen vuonon sisustaan.\n»Mikä odottamaton näkö täällä ihastuneelle katseelle paljastui!\nSuunnaton, lukemattomien hohtavien jäävuorien peittämä vuono lepäsi\nlännessä jalkaimme alla, sulkien haaroineen helmaansa korkeita,\njäätikön peittämiä kallioita, osaksi todellisia saaria, jyrkkäin\nkallioseinämäin piirittämättä, vuonon suu täynnään lukemattomia\npieniä saaria. 70 km kauempana lännessä näimme erään vuonon\npäähaaroista poikkeavan länttä kohti 2400 m korkuisen vuorenharjanteen\njuurella. Etelässä Parryn yksinäinen kallioniemi pisti kauas mereen,\nahtojäiltä tien sulkien, ja yli vielä selvittelemättömäin lahtien,\nniemensuikaleitten, vuorenjonojen ja jäävirtain vaelsi katse 100—110\nkm päässä olevalle, ehkä 3000 metriä korkealle 'Wernerin vuoristolle',\njonka muodot muistuttivat Tyroolin Dolomiittteja».\n\n»Germania» lähti paikalla sulaan vuonoon sitä kartoittamaan ja\ntutkimaan. Se haara, johon se laski, oli noin 7—10 km levyinen ja niin\nsyvä, ettei 1,000 metrin luotilangalla tavattu pohjaa. Rannat olivat\näkkijyrkkiä kallioseinämiä ja yli 600 metrin korkuisia jäävuoria\nuiskenteli vuonon pinnalla. Valtavia jäävirtoja päättyi monen\nkilometrin leveisin rintamin vuonoon.\n\nHöyrykattilan huonon kunnon vuoksi »Germania» ei saattanut tutkia\nvuonon kaikkia mutkia, vaan retkikunnan täytyi tyytyä siihen, että\nkiipesi korkealle vuorelle saadakseen sieltä yleissilmäyksen.\n»Alppilaaksojemme reheväin niittyjen asemasta lepäsi täällä jalkaimme\nalla 2,100 metrin syvyydessä vuonon tumma vedenpinta. Lukemattomia\njäävuoria, etäältä nähden kuin hohtavia helmiä, uiskenteli sen pinnalla\nja hirmuinen vuorenseinä näytti suistuvan siihen äkkijyrkkänä.\nKaikilta vuoripengermiltä, joka laaksosta laskeutui jättiläismäisiä\njäävirtoja valtavan kalliosolan syvyyteen, ja niiden alapään korkeista\njääseinämistä lohkeilivat nuo uljaat jäävuoret, jotka luode ja vuoksi\nja merivirta sitten kuljettivat vuonon sokkeloista ulos valtamereen.\nEnemmän kuin mikään muu kiinnitti huomiotamme lännessä näkyvä valtava\njääpyramidi. Se kohosi noin 1,520 metriä yli korkean vuorenharjanteen,\njoka kulki pohjoisesta etelään.» Sille annettiin nimeksi »Petermannin\nhuippu», mutta Payer erehtyi koko joukon sen korkeudesta, uudempien\nmittauksien mukaan Petermannin huipun korkeus kaikkiaan on 2,800\nmetriä. Siitä laskeutui mereen jäävirta, jonka rintamaseinän leveys oli\n6—7 kilometriä.\n\n70 kilometriä »Germania» vielä kulki keisari Frans Josefin vuonoa\nlänteen päin, löytäen yhä uusia salmia, joita se ei kuitenkaan voinut\ntutkia. Välttääkseen toisen talvehtimisen sen täytyi kesken lähteä\npaluumatkalle. Kun se syyskuun 11:ntenä 1870 saapui takaisin Weserin\nsuulle, ei sieltä saatu luotsia, ei nähty merimerkkejä ja kaikki oli\nhiljaa kuin haudassa. Retkikunnan poissa ollessa oli puhjennut Saksan\nja Ranskan välinen sota. »Hansan» miehistö oli saapunut kotimaahan\nkymmenen päivää aikaisemmin.\n\nRetkikunnan sekä maantieteelliset että luonnontieteelliset tulokset\nolivat mitä suuriarvoisimmat, vaikk'eivät ne herättäneetkään yleistä\nhuomiota, kotimaassa kun sota täytti kaikkien mielet. Geologiset\ntulokset valaisivat paljon sitä maayhteyttä, joka Grönlannin ja\nEuroopan välillä on ennen muinoin ollut ja jonka tunteminen on\nelimellisen luomakunnan levenemisen ymmärtämiselle niin tärkeä.\n\n\n\n\nGrönlannin maajäätikkö.\n\n\nPaljon ennen kuin Grönlannin rannat olivat kauttaaltaan tunnetuiksi\ntulleet, oli sen laaja sisäosa kiihoittanut tutkijain uteliaisuutta ja\nmielenkiintoa. Kaikkialla, missä vain oli vähänkin matkaa merenrannasta\nkuljettu, oli kuitenkin tullut vastaan valtava, yhtämittainen,\nylipääsemätön jääpenkka, jonka haljenneiden, kuiluisten jyrkänteiden\npäälle näytti toivottomalta yrittääkään. Mitä oli tämän suunnattoman\njäämuurin takana? Eskimot sitä pelkäsivät taikauskoisella kammolla\neivätkä uskaltaneet lähteä sen päälle yrittämäänkään, valkoisten\nmielikuvitus sijoitti sinne ihania laaksoja ja vihantia nurmikoita,\nsillä sisämaasta rannikolle puhaltava tuuli oli kumman leuto.\n\n\n\nPaars.\n\n\nJo v. 1728 lähti tanskalainen majuri Claus Enevold Paars tätä kysymystä\nratkaisemaan. Hänen aikomuksensa oli kulkea sisämaan poikki itärannalle\npakottamaan Eystribygdiä veroa maksamaan. Paarsilla oli sitä varten\nkerallaan sotaväkeä ja yksitoista hevosta. Hevoset kuolivat jok'ainoa,\nennenkuin oli jäätiköllekään päästy, eivätkä sotamiehetkään, joilla\noli mukanaan vaimot ja lapset, päässeet maajäätikön reunaa edemmäksi.\nParikymmentä vuotta myöhemmin yritti kauppias Lars Dalager tätä tietä\npäästä vanhoja veriheimolaisiaan tavaroineen onnellistuttamaan, mutta\n13 kilometriä kuljettuaan hänen oli kauniisti palaaminen takaisin\nkoruineen, helyineen.\n\nSitten kului päälle 100 vuotta, ennenkuin seuraava yritys tehtiin.\nAmerikkalainen naparetkeilijä Isaak Hayes nousi, kuten olemme ennen\nkertoneet, Foulke vuonossa Luoteis-Grönlannissa maajäätikölle ja\nväittää kolmessa päivässä kulkeneensa sitä pitkin 90 kilometriä. Nansen\nei kuitenkaan pidä tätä mahdollisena.\n\nVähän myöhemmin, v. 1867, yrittivät englantilaiset alppikiipeilijät\nBrown ja Whymper nousta maajäätikölle, mutta heidänkin yrityksensä\nmeni aivan myttyyn. He tapasivat jäätä, jolta kesälämpö oli sulattanut\nkaiken lumen, ja tämä jää oli niin täynnään lukemattomia rosoja,\netteivät he päässeet eteenpäin kuin moniaita kilometrejä, ennenkuin\nkoirain vetämät reet särkyivät aivan kelvottomiksi.\n\n\n\nNordenskiöld maajäätiköllä.\n\n\nGrönlannin maajäätikkö herätti kuitenkin yhä suurempaa mielenkiintoa\ntieteellisessä maailmassa ja v. i 1870 A.E. Nordenskiöld teki matkan\nLänsi-Grönlantiin tämän maantieteellisen kysymyksen valaisemiseksi.\n\nHän lähti yhdessä Lundin kasvitieteen professorin Berggrenin kanssa\nsisämaanmatkalleen Aulatsivik-vuonosta, joka on 100 kilometriä\nJakobshavnista etelään, toivoen siellä tapaavansa semmoisen kohdan\nmaajäätikön reunaa, joka olisi verraten liikkumaton ja jossa sen\nvuoksi olisi vähemmän halkeamiakin. Ja nousu maajäätikölle heille\nonnistuikin. Kahdeksassa päivässä he pääsivät etenemään sen lakea\npiikin 50 kilometriä. Mutta sitten eskimot, jotka olivat heidän\nkuormankantajinaan, tekivät tenän ja Nordenskiöldin täytyi palata\ntakaisin. Hän oli kuitenkin ensimmäisenä saanut käsityksen tämän\nsuunnattoman jääpeitteen yläpinnalla vallitsevista omituisista\noloista, lumi-ilmiöistä, joita tuskin missään muualla tapaa, järvistä,\nlumisoista, puroista, joista, joita jäätikön pinnalla juoksee, ja\nmahtavista könkäistä, jotka suistuvat maajäätikön halkeamiin synkkiin\nsyvyyksiin ja jäätunneleissa jatkavat matkaansa ikäänkuin Karstin\nkalkkialueen maanalaiset joet, vuorenhuipuista, »nunatakeista», jotka\nreunoilla kohoavat jäätikön syleilystä kuin yksinäiset tulivuorenkeilat\nvaltameren keskeltä.\n\nSeuraavan yrityksen teki Jensenin johtama tanskalainen retkikunta v.\n1878. Se oli mitä parhaiten varustettu, mutta kohtasi niin vaikeata\njäätä, sumua ja lumimyrskyjä, ettei se kolmisen viikkoa kestäneellä\nretkellään päässyt paljoakaan kauemmaksi kuin Nordenskiöld. Ruokavarain\npuute ja jalkineiden hajoaminen pakotti sen rannikolle palaamaan.\n\nV. 1883 Nordenskiöld teki uuden yrityksen, joka onnistui paljon\nparemmin. 18 päivässä hän kulki jäätikön reunalta 117 kilometriä\nsisämaahan päin ja saavutti 1,500 metrin korkeuden. Edellisellä\nyrityksellä saavutettu korkeus oli ollut vain 600 metriä. Maajäätikkö\nsiis kilven tavoin kohoamistaan kohosi. Paluukohdaltaan Nordenskiöld\nlähetti molemmat mukanaan olevat lappalaiset vielä kauemmaksi\nyrittämään, ja he väittivät 58 tuntia kestäneellä hiihtomatkallaan\nedenneensä vielä 230 kilometriä kauemmaksi. Nansen ei kuitenkaan luule\nheidän päässeen 70 kilometriä etäämmäksi. Vaikk'eivät lappalaisetkaan\netäisimmästä kohdastaan nähneet muuta kuin samaa ainaista lumikenttää,\noli Nordenskiöld kuitenkin edelleenkin vakuutettu siitä, että\nGrönlannin sisäosat olivat sulat. Hän arveli ehkä joutuneensa\njääselänteelle, joka kulki tämän sulan alueen poikki. Nordenskiöldin\nkäsityksen mukaan ei Grönlannin lumentulo olisi riittänyt koko maata\njäähän peittämään. Mutta Grönlannin maajäätikkö lieneekin jääkauden\naikuinen. Nykyisin se kaikkialla reunoillaan taantumistaan taantuu. V.\n1886 Peary ja Maigaard kulkivat maajäätiköllä 160 km 23 päivässä, mutta\nheidän matkailmoitustaan toiset epäilevät.\n\n\n\nNansenin hiihtoretki Grönlannin poikki.\n\n\nKun oli kulunut muutamia vuosia Nordenskiöldin toisesta retkestä,\nesitti eräs nuori norjalainen, Fridtjof Nansen nimeltään, uhkarohkean\ntuuman Grönlannin sisäosien salaisuuksien paljastamiseksi. Hän\nlupasi hiihtää Grönlannin poikki autiolta itärannalta länsirannalle,\njolla melkein kaikki siirtokunnat ovat ja jonne siis on uupuneena\nturvallisempi saapua.\n\nTuumaa pidettiin mielettömän uhkarohkeana, mutta siitä huolimatta\nNansen sen toteutti. Yhdessä Otto Sverdrupin, kahden muun norjalaisen\nja kahden lappalaisen keralla hän norjalaisella pyyntialuksella kulki\nGrönlannin itärannikolle. Hänen aikomuksensa oli nousta maihin Sermilik\nvuonossa, mutta laiva ei päässyt tunkeutumaan ahtojäiden läpi, vaan\njätti retkikunnan veneineen varustuksineen etelää kohti matkaavien\njäiden ulkoreunaan, ja ennenkuin Nansen suunnattomien ponnistusten\nkaupalla ja monet vaarat vältettyään pääsi ahtojäiden poikki rannalle,\nolivat jäät kuljettaneet retkikuntaa Umivikiin saakka, joka on 65:llä\nleveyspiirillä. Aikaakin kului tämän kautta hukkaan kuukauden päivät,\nmutta sen sijaan oli maajäätikölle nousu Umivik vuonon rannalta vähän\nhelpompaa. Sangen suuren työn takana se oli sittenkin ja paljon\nvaarallisia halkeamia oli kierrettävä tai niiden yli kuljettava.\n\nIlman lämpöisyyden vuoksi kuljettiin alussa yöllä. Mutta sitten yöt\nmuuttuivat kovin kylmiksi — kesä teki jo loppuaan, ja toisina öinä\noli -50° pakkasta — ja reet luistivat kuivan lumen pinnalla niin\nhuonosti, että kuljettiin päivällä. Suunta oli ensin luoteinen, sillä\nNansen aikoi saavuttaa Kristianshaabin siirtokunnan, joka on lähellä\nDisko-saarta ja Jakobshavnia, mutta kun kahtenatoista päivänä oli\nhalkeamien, lumimyrskyjen ja sateitten vuoksi päästy vasta muutama\nkymmen kilometriä eteenpäin, muutettiinkin suunta etelämmäksi, kohti\nGodthaabia. Nansen toivoi siten saavuttavansa länsirannan, ennenkuin\nviimeinen laiva ennättäisi lähteä Eurooppaan. Vähitellen jäätikön\npinta parani, kuta korkeammalle noustiin, halkeamat katosivat,\nviimeisetkin nunatakit vaipuivat näköpiirin alle ja rannaton aaltoileva\nlumikenttä oli edessä. Mutta tämä lumilakeus kohosi kohoamistaan,\nkuten ilmapuntari ja punnituskone osoittivat, kunnes retkikunta oli\n2,700 metriä merenpinnan yläpuolella. Tältä korkeudelta lumikentän\npinta taas alkoi aleta, ensin hyvin verkkaan, sitten reunoja kohti\nnopeammin. Kelit, jotka jääkilven keskiosissa pehmeän lumen ja\nankaran pakkasen vuoksi olivat huonot, paranivat länsirinteellä\nja pitkiä matkoja retkikunta saattoi kulkea purjein kovan hangen\npintaa. Jääkilven länsireuna oli täynnään suunnattomia halkeamia ja\nalas laskeminen oli ylen vaarallista ja aikaa vaativaa. 40 päivää\nkestäneen vaelluksen jälkeen oli kuitenkin tuo 560 km pitkä matka\nmaajäätikön poikki kuljettu ja saavuttiin Ameralik vuonon rannalle.\nSiellä rakennettiin kiireesti vene kepeistä ja öljykankaasta, ja sillä\nkuljettiin Godthaabiin. Viimeinen laiva oli kuitenkin ennättänyt jo\nlähteä ja retkikunnan täytyi viettää talvi Grönlannissa. Tämän talven\nkuluessa Nansen perehtyi eskimoitten elämänlaatuun ja se oppi oli hänen\npelastuksensa myöhemmin, »Framin» suurella napamatkalla.\n\nVaikka Nansen olikin kulkenut vain Etelä-Grönlannin poikki, osoitti\nhänen matkansa kuitenkin epäämättömästi, ettei sisämaa voinut olla\nsulaa, kuten Nordenskiöld oli otaksunut, vaan vielä monta vertaa,\nvahvemmalti jään peitossa kuin reunat. Ja samaan kokemukseen ovat\ntulleet kaikki muutkin, jotka myöhemmin ovat Grönlannin maajäätikölle\nnousseet. Nansenin jälkeen teki ennen muita Peary moisia, vielä paljon\npidempiäkin matkoja, vieläpä aivan Grönlannin pohjoisimmissa osissa, ja\nhänen havaintonsa täydelleen vahvistivat Nansenin huomiot.\n\n\n\n\nItävaltalaisten retki Frans Josefin maalle.\n\n\nHuippuvuorien itäpuolinen meri yleensä on jäitä täynnään, mutta\nnorjalaiset valaanpyytäjät ovat kuitenkin usein tavanneet verraten\naukeatakin vettä. Petermann piti tätä seikkaa uutena todistuksena\nsiitä, että napameri perältäkin on sula, ja hänen kehoituksestaan kaksi\nitävaltalaista upseeria, Karl Weyprecht ja Julius Payer, jälkimmäinen\nmeille jo tunnettu Itä-Grönlannin tutkijana, v. 1871 teki sille\nsuunnalle lyhyen tiedusteluretken norjalaisella laivalla, tavatenkin\ntodella laajalti sulaa merta. Tämä partioretki suuresti vahvisti sitä\nluuloa, että Golf-virta todella pitää Huippuvuorien ja Novaja Zemljan\nvälillä merta sulana niin kauas pohjoista kohden, että sillä suunnalla\nmuka on vapaa reitti pohjoisnavalle. Petermann tulisella innolla\nkehoitti tätä tietä yrittämään ja kaksi ylimystä, kreivit Wilczek ja\nZichy, hankkivat itävaltalaisen retkikunnan varustamiseksi varoja.\nPayer ja Weyprecht saivat tämän oivallisesti varustetun retkikunnan\njohdettavakseen. Sen tehtävänä oli Novaja Zemljan länsipuolitse pyrkiä\npohjoisnavalle ja sitten palata, mikäli mahdollista, Beringin salmen\nkautta, toisin sanoen kulkea koillisväyläkin yhden tien. Retkikuntaa\nvarten rakennettiin varta vasten uusi laiva, »Tegetthoff», ja jo v.\n1872 se saattoi Bremerhavenista lähteä matkaan.\n\nHeinäkuun puolivälissä »Tegetthoff» sitten lähti edelleen Tromsasta ja\nsaapui Novaja Zemljan luoteisrannalle tavaten siellä kreivi Wilczekin,\njoka oli norjalaisella pyyntialuksella tullut lisävarastoja tuomaan.\n\nKesä 1872 oli kuitenkin sangen epäsuotuisa, meri oli täynnään jäitä,\njotka ilman varmaa suuntaa tuulen keralla ajelivat minne milloinkin, ja\nnämä jäät heti kreivi Wilczekin takaisin lähdettyä ympäröivät pohjoista\nkohti pyrkivän »Tegetthoffin», eivätkä sitä sen koommin irti laskeneet.\n\n\n\nKohtalokas päivä.\n\n\n»Se oli kohtalokas päivä alusta loppuun», kirjoittaa Payer. »Tuskin\nolimme saaneet laivan jäälauttaan kiinnitetyksi, ennenkuin joka\npuolelta alkoi tunkeutua jäitä päällemme, saartaen meidät täydelleen\nEpätoivo olisi varmaan vallannut meidät, jos tänä iltana olisimme\ntienneet, että tästä hetkestä alkaen olimme tuomitut tahdottomina\nseuraamaan jään oikkuja, ettei laiva koskaan enää pääsisi päämääräänsä\npyrkimään, että kaikki ne toiveet, joilla ystävämme vain pari tuntia\ntakaperin olivat nähneet 'Tegetthoffin' höyryn voimalla pyrkivän\npohjoista kohti, jo nyt olivat kokonaan tuhotut ja että samalla\nkaikki suuret toiveemme olivat rauenneet — ettemme enää olleet\ntutkimusretkeilijöitä, vaan vasten tahtoamme jäälauttain matkustajia.\nMutta tässä tilassa me toivoimme päivästä päivään, vuodesta vuoteen,\nettä vapautuksen hetki vihdoinkin tulisi. Ensin odotimme sitä\ntuntikaupalla, sitten päivä- ja viikkokaupalla, sitten vuodenaikain\nmukana tuulien kääntyessä ja vihdoin uudenvuodenlahjana. Mutta tämä\nhetki ei lyönyt milloinkaan.»\n\nRetkikunnalle alkoi todella ylen ikävä aika. Ajojäiden mukana laiva\nkulki milloin yhtäänne, milloin toisaanne, sen mukaan mistä milloinkin\ntuuli puhalsi. Viikosta viikkoon Novaja Zemljan korkea kolkko ranta\nalenemistaan aleni, kunnes se vihdoin kokonaan katosi näkyvistä ja\njääerämaa joka puolella ympäröi laivaa.\n\n\n\nKammon talvi.\n\n\nVuoden 1872 syksy oli tavattoman kylmä ja laivaa ympäröivät ajojäät\njäätyivät pian yhteen. Ei ollut ajattelemistakaan, että sahaamalla enää\nolisi päästy vapaiksi, sen enempää kuin räjähdysaineillakaan. Lokakuun\n13:ntena tämä hyinen ympäristö kuitenkin taas havahtui turtumuksestaan\nja alkoivat kamalat jään puserrukset, jotka uhkasivat tuhota laivan\nja joita kesti kaiken talvea. »Lokakuun 13:ntena jää halkesi aivan\nlaivamme alta... jouduimme saarroksiin... Jäälauttamme ruhjoutui ja\nsinne ja tänne pusertuen jäälohkareet piiloutuivat röykkiöiksi, jotka\nkohosivat monta syltä laivaamme korkeammiksi ja painoivat jykeviä\ntammikaaria laitoihin. Laivan alle tunkeutunut jää alkoi sitä kohottaa\nja valmistauduimme hylkäämään sen, jos se, kuten näytti varmalta,\nruhjoutuisi... 'Tegetthoff' kallistui ja valtavat jääröykkiöt uhkasivat\nvyöryä sen päälle, mutta sitten puserrus kuitenkin laukesi.»\n\nLukemattomat kerrat huudettiin miehet kannella olemaan valmiit\nlähtemään laivasta, jos se uppoisi — lähtemään synkkään napayöhön\ntietämättä minne! Laiva ei kuitenkaan uponnut, vaan puserrukset\nkohottivat sitä yhä korkeammalle ja korkeammalle. Onneksi ei sattunut\nsemmoisia lumimyrskyjä, kuin Payer oli Grönlannissa kokenut.\n\n»Tegetthoff» varustettiin talvikuntoon, mutta samalla rakennettiin\njäälle maja, johon vietiin kivihiiliä ja muita tarpeita siltä varalta,\nettä täytyisi hylätä laiva. Tämän jälkeen ryhdyttiin tieteellisiin\ntöihin, voimisteltiin, tehtiin lyhyitä retkiä ja silloin tällöin\nammuttiin jääkarhuja, joita tuli laivalle utelemaan.\n\nNäin kului talvi ja kun palaava aurinko loi riutuneeseen miehistöön\nensimmäiset säteet, tuntui kaikista tietämättömin mies lausuvan julki\nkaikkein oppineimpainkin sisimmät tunteet, kun hän sanoi: »Siunattu\nauringonvalo!»\n\nAuringon mukana alkoi tulla jääkarhuja niin suurella joukolla, että\nretkikunta niistä sai tuntuvan lisän ruokavaroihinsa. Mutta ne olivat\nniin vihaisia, että niitä vastaan täytyi olla alati varuillaan.\n\nHelmikuusta alkaen laiva ajautui ensin luodetta ja sitten pohjoista\nkohti, saavuttaen itäisimmän kohtansa, 71° it. pituutta, leveydellä\n79°. Kesällä se hitaasti kulki länttä kohti aina pituudelle 59°05'.\nLaivan suuntia hallitsivat lounaistuulet ja pohjoisessa olevan, silloin\nvielä tuntemattoman maan vastavaikutus.\n\nKesä ei sanottavasti muuttanut jääsuhteita, mutta linnuista, hylkeistä\nja jääkarhuista saatiin siksi paljon tuoretta lihaa, että terveydentila\nlaivalla pysyi hyvänä. Joskus ilmestyi taivaanrannalle railoja,\nmutta niihin oli mahdoton päästä. Joka päivä vähenivät toiveet, että\nlaiva edes kesällä vapautuisi kahleistaan, ja surullisella mielellä\nretkikunta jo valmistautui uutta talvea vastaanottamaan.\n\n\n\nMaata!\n\n\n»Odottamatta tilanne silloin muuttui suotuisammaksi. Jo kauan olimme\njäälauttamme kuljettamina olleet seuduissa, joita ei ihmissilmä ollut\nkoskaan ennen nähnyt. Mutta turhaan olimme siihen saakka kurkkineet ja\nkurkkineet, eikö mistään näkyisi uutta maata. Mitä suurin yllätys ja\nretkikunnalle tärkeä tapaus sen vuoksi oli, kun elokuun 31:ntenä äkkiä\nnäimme pohjoisessa sumuista selviytyvän korkeita maita, joille oli noin\n26 km matkaa. Päämaan etelärintama näytti olevan 80:lla leveysasteella.\nSamalla näimme nyt ensi kerran ympärillämme suuret määrät jäävuoria.»\nTällä maalla oli nimittäin paljon jäävirtoja, joista jäävuoria\nlohkeili. Lähin niemi, joka sai Tegetthoffin nimen, oli korkea, jyrkkä\nja kallioinen, mutta monta matalampaakin saarta näkyi. Kapteeni\nWeyprecht komensi paikalla miehistön kannelle, veti lipun mastoon, piti\npuheen ja hurraahuutojen kaikuessa nimitti maan hallitsijansa mukaan\n»Frans Josefin maaksi.»\n\n\n\nFrans Josefin maa.\n\n\nLuutnantti Payerille kuului johto maalla, samoin kuin Weyprechtille,\njoka oli meriupseeri, merellä, ja viipymättä hän ryhtyi toimiin\nlähteäkseen tälle uudelle maalle. Mutta välillä oli niin paljon\nrailoja, ettei se ollut mahdollista, vaikka Payer sanoo tunteneensa\ntodellisia Tantaluksen tuskia kiihkeästi himoitessaan uudelle\ntyömaalleen. Kuukausimääriä retkikunnan täytyi maata tämä uuden maan\nedustalla voimatta sitä saavuttaa. Vielä syys- ja lokakuunkin laiva\ntuulien oikkujen alaisena ajelehti pitkin tämän maan rantoja. Jos\nretkikunta olisi laivasta lähtenyt, olisi se auttamattomasti tullut\nsiitä eristetyksi. Lokakuun lopulla »Tegetthoff» kuitenkin odottamatta\najautui viiden tai kuuden kilometrin päähän eräästä pienemmästä\nsaaresta, ja nyt maihin meno kävi mahdolliseksi. Payer ei enää\nviivytellyt, vaan kulki röykkiöisen jään poikki lähimpään rantaan ja\notti sen Itävallan omaksi, rakensi rannalle kivipyykin ja kätki siihen\nlyhyen kertomuksen retkestä. Kolkompaa, yksinäisempää saarta tuskin\nolisi voinut kuvitella kuin tämä itävallan kruunun uusin alusmaa, jonka\nkivikoita lumi ja jää peittivät, mutta retkikunnalle se oli kunnian\npelastus.\n\nLokakuun 22:ntena alkoi jälleen napayö, mutta muutamia lyhyitä\nrekiretkiä kuitenkin tehtiin, vaikk'ei valon puutteen vuoksi ollutkaan\nmahdollista saada käsitystä uudesta maasta, oliko se vain pieni\nsaaristo, vaiko suuri manner. Näihin kysymyksiin ei ollut mahdollista\nsaada vastausta ennenkuin seuraavana keväänä, auringon taas noustessa —\njos »Tegetthoff» jäälauttoineen silloin vielä oli entisellä paikallaan.\nRetkikunta pelkäsi nyt, että pohjoistuulet talven kuluessa jälleen\najaisivat sen kauas merelle.\n\n\n\nToinen talvi.\n\n\nOnneksi pysyi »Tegetthoff» kuitenkin koko talven paikallaan. Jäät\npysyivät rauhallisina, eivätkä pusertaneet laivaa, jolla talvi sen\nvuoksi nyt kului hauskemmin ja kaikki tieteelliset työt voitiin\nsuorittaa paremmassa rauhassa. Mutta ankaria lumituiskuja oli ja\nmonet viikot oli niin pimeä, että oli mahdoton erottaa päivää yöstä,\nja viikkokausia oli elohopea jäässä. Jääkarhuja tuli tavan takaa\nvierailemaan, sen koommin takaisin palaamatta, ja niiden liha oli\nretkikunnalle oivallinen apu keripukkia vastaan. Mutta kolmatta talvea\nei luultu enää kestettävän, ja kun »Tegetthoffin» vapautumisesta ei\nenää näyttänyt olevan toivoa ja oli pelättävä, että se kesällä lumen\nsulaessa kaatuisi, päätti retkikunta hylätä sen seuraavassa toukokuussa\nja merijään poikki vetää veneet sulaan veteen ja pyrkiä niillä takaisin\nihmisten ilmoille. Sitä ennen aiottiin kuitenkin rekiretkillä tutkia\nuusi maa.\n\n\n\nPayerin rekiretket.\n\n\nJulius Payerin keväällä tekemät rekiretket kuuluvat napatutkimuksen\nrohkeimpiin. Kun täytyi lähteä varhain liikkeelle, niin oli kestettävä\nulkoilmassa lähes viidenkymmenen asteen pakkasia. Tuulet puhalsivat\nmyrskyn voimalla, niin että kuormatut reet usein kulkivat pitkät matkat\npurjeiden vetäminä. Koirat olivat erinomaisia juhtia. Suurinta haittaa\ntuotti eväiden ja polttoaineitten niukkuus.\n\nEnsimmäinen rekiretki tehtiin jo maaliskuussa luodetta kohti, saariston\nläntisen päämaan rantaa seuraillen, nousten 760 metrin korkuisille\nvuoriniemille.\n\n»Vailla minkäänlaisia elonmerkkejä makasi edessämme maa. Joka puolella\nlaskeutui valtavia jäävirtoja autioista vuoristoista, joiden vallitseva\ndoleriittimuodostumaa kohosi jyrkiksi keilavuoriksi ja pöytämiksi.\nKaikki lepäsi häikäisevän valkoisessa valossa ja symmetristen\nvuorikerrosten patsasrivit kannattivat lakeaan kuin sokerileivoksen\npäällykset. Kiven luonnollista väriä ei täällä näkynyt missään,\nvaikka se Grönlannin, Huippuvuorien ja Novaja Zemljan kaltaisissa\narktisissa maissa kylläkin esiintyy. Tämä oli seuraus runsaista\nsateista ja höyryjen tiivistyksestä kylmille vuorenseinämille. Ilman\ntavaton kosteus oli myös syynä siihen, että täällä, toisin kuin muissa\narktisissa maissa, helposti arvasimme etäisyydet liian suuriksi, jota\npaitsi selkeitä päiviä oli vähän.» Ankarain pakkasten vuoksi tuottivat\nvarsinkin yöt retkeilijöille paljon kärsimyksiä.\n\nPalattuaan maaliskuun 16:ntena takaisin laivaan Payer paikalla rupesi\nvalmistelemaan toista retkeään, jonka tuli kestää 30 päivää ja jonka\npäämäärä oli saariston pohjoisulottuvaisuuden tutkiminen. 24 p. hän\ntaas lähti matkaan, kuusi miestä kerallaan. Vain kolme koiraa oli\nvetokunnossa, enimmäkseen miehet itse saivat vetää 800 kg painoista\nrekeään. Pakkaset eivät enää olleet yhtä kovat — kovin oli -32°C\n— mutta lumituiskuista, suojista, railoista ja jäälle kohonneesta\nmerivedestä oli paljon vastusta. Saariston läpi kulkee etelästä\npohjoiseen leveä salmi, jonka Payer nimitti Austrian salmeksi, ja sitä\nhän matkasi pohjoista kohti, lukemattomien jäävuorien ja röykkiöitten\nkeskitse, ampuen pitkin matkaa jääkarhuja eväitten vahvistukseksi.\nLopulta Payer jätti osan miehistään leiriin ja jatkoi vain kahden\nmiehen keralla matkaa, kulkien Kruununprinssi Rudolfin saaren poikki\nsuoraan pohjoista kohti. Payer, merimies ja koirat vetivät, vänrikki\nOrel kulki perässä ja työnsi.\n\n\n\nJäätikön halkeamassa.\n\n\nTie kulki alkumatkalla valtavan jäävirran poikki, jonka siltain Payer\notaksui vielä kestävän, pakkaset kun olivat kovat. Tuskin olivat he\nkuitenkaan kulkeneet jäätikön pintaa parikymmentä metriä, kun Orel,\njoka oli kääntynyt taakseen katsomaan, eikö tavaroista ollut mitään\njäänyt levähdyspaikalle, kuuli kovan romahduksen ja taas matkan\nsuuntaan kääntyessään huomasi, että ihmiset, reki ja koirat olivat\nkadonneet ja että hän oli yksinään jäätikön pinnalla. Ruvetessaan\nkauhun valtaamana etsimään hän näki jäätikön pinnassa ammottavan aukon\n— sinne, jäätikön halkeamaan, olivat kaikki kadoneet. Payer oli onneksi\njäänyt vetohihnasta riippumaan ja oli painautunut halkeaman toiselle\npartaalle jäälle vatsalleen. Tämä oli sen kautta mahdollista, että\nreki oli tarttunut halkeamaan poikittain. Orel kävi niinikään jäätikön\npinnalle vatsalleen ja ryömi nelin kontin halkeaman reunalle. Payerin\nhän näki makaavan neljä metriä syvällä ja kuilun syvyydestä kuului\nmerimiehen valitus ja hihnain päässä killuvain koirain uikutus. Orel\nheitti Payerille taskuveitsen, jolla hän saattoi leikata hihnansa\npoikki ja pelastua. Merimiehelle he sitten huusivat syvyyteen,\nettei hänen millään ehdolla pitänyt istua, muutoin hän ehdottomasti\nkohmettuisi. Sitten he sukkasillaan henkensä edestä juoksivat ne 11\nkilometriä, jotka he jo olivat kulkeneet taakse jääneitten toverien\nluota, toivat tankoja ja köysiä ja yhden apumiehen ja saapuivat 3 1/2\ntunnin kuluttua takaisin halkeamalle. Apumies, joka oli tiroolilainen\nvuorikiipijä, laskettiin halkeamaan, josta hän toikin merimiehen,\nkoirat ja reen jälleen jäätikön pinnalle.\n\nVaikka matka oli ollut vähällä näin lyhyeen päättyä, jatkoi Payer sitä\nkuitenkin rohkealla mielellä, muuttaen vain suuntaa. Kruununprinssi\nRudolfin maan länsirannalla retkikunnan yllätti kevätsuoja ja kaikilla\nkallioilla oli tuhansittain ruokkeja ja muita arktisia lintuja, jotka\nolivat tulleet sinne pesimään, karhun, ketun ja jäniksen jälkiä oli\nkaikkialla ja hylkeitä loikoili jäällä. Jää huononi huononemistaan\nja lopulta oli edessä sula meri ja matkaa täytyi jatkaa maisin. Kap\nFligelystä leveydeltä 82°5' Payer vihdoin kääntyi takaisin. 300 metrin\nkorkuiselta kallioniemeltä näkyi edessäpäin yhä laajoja vuorisia maita.\n\nPaluumatkalla oli Austrian salmen eteläosa luonut jäänsä ja retkikunnan\ntäytyi kulkea pitkiä kierroksia pitkin vaarallisia maajäätiköitä,\nennenkuin se saavutti kohdan, missä saattoi kulkea salmien yli. Laiva\noli vielä samassa paikassa, jossa se oli menomatkallakin ollut, ja\nsiten rekiretkikunta pääsi raskaasta huolesta.\n\nToukokuun alussa Payer kahden kumppanin keralla teki vielä kolmannen\nretken länttä kohden, tavaten siellä 1,520 m korkean kukkulan, joka on\nkoko saariston korkein.\n\nTämän retken päätyttyä täytyi ruveta ajattelemaan kotimatkaa ja\ntoukokuun 20:ntenä 1874 raskaalla mielellä hylätä »Tegetthoff». Neljä\nvenettä ja neljä rekeä mukaan ottaen koko miehistö — yksi oli talven\nkuluessa kuollut keuhkotautiin — lähti pyrkimään jään poikki etelää\nkohti. Kokoelmat, varustukset, suurin osa ruokatavaroista täytyi\njättää laivaan. Alussa haittasi matkan tekoa vahva lumi. Sitten alkoi\nkulku lukemattomien railojen poikki. Matka edistyi niin hitaasti, että\nitsepintaiset etelätuulet ajoivat jäitä ja retkikuntaa niiden mukana\nsaman verran taapäin kuin se eteenpäin ponnisti. Toisen kuukauden\nlopussa ei oltu päästy kuin 15 kilometrin päähän laivasta. Näytti\njo siltä, kuin täytyisi palata takaisin ja viettää laivassa vielä\nkolmaskin talvi. Heinäkuun jälkipuoliskolla pohjatuulet ja sateet\nkuitenkin paransivat asioita sen verran, että parissakymmenessä\npäivässä päästiin 450 km eteenpäin. Elokuun alussa alkoi jäitten\nkeskellä tuntua isoa maininkia, joka ilmaisi avoimen meren olevan\nlähellä, ja elokuun 14:ntenä veneet pääsivät sen reunaan. Elokuun\n18:ntena ne saapuivat Novaja Zemljan rannalle ja sitä kuusi päivää\netelää kohti matkattuaan tapasivat kaksi venäläistä pyyntialusta,\njoista toinen vei retkikunnan Ruijan Vesisaareen.\n\nPaluumatka Euroopan kautta Itävaltaan muodostui triumfiretkeksi,\ntämmöiset yritykset kun olivat Itävallan aikakirjoissa aivan\nharvinaisia.\n\nPayer luuli Frans Josefin maata alaltaan yhtä suureksi kuin\nHuippuvuoret ovat. Hän päätti, että se oli saaristo, johon kuului pari\nkolme suurempaa ja hyvin monta pientä maata. Erään suuremmista maista,\nhän nimitti Wilczekin maaksi, toisen Zichyn maaksi. Payerin isot maat\novat kuitenkin myöhemmin tarkemmin tutkittaissa hajaantuneet moneksi\npienemmäksi, ja moni maa, jonka hän pohjoiskulmilla karttaansa piirsi,\nolikin sitten Nansenin havaintojen mukaan olematon. Syynä näihin\nerehdyksiin epäilemättä olivat saariston suuret maajäätiköt ja ehkä\ntoiselta puolen merijäidenkin korkeat röykkiöt, jotka jonkun matkan\npäästä nähtyinä saattoivat näyttää etäisiltä vuoristoilta. Vuoriensa\nja maajäätiköittensä puolesta tämä saaristo suuresti muistutti\nHuippuvuoria, mutta se oli paljon köyhempää kasvullisuudesta kuin\nmainittu saaristo, Grönlanti tai Novaja Zemlja.\n\nKului sitten monta vuotta, ennenkuin Frans Josefin maa sai uusia\nvieraita. V. 1880 Leigh Smith, varakas englantilainen, huvilaivallaan\n»Eiralla» tutki saariston etelärannikon. Sillä kohdalla, mihin\n»Tegetthoff» oli jätetty, aaltoili nyt sula meri. V. 1881 Smith teki\nuuden matkan, mutta menetti laivansa, joka jäissä sai vuodon. Vaikka\n»Eira» upposi parin tunnin kuluttua siitä, kuin vuoto huomattiin, sai\nLeigh Smith siitä kuitenkin sen verran pelastettua, että hän saattoi\nviettää saaristossa talven ja seuraavana kesänä veneillä kulkea jäiden\nja meren poikki Novaja Zemljahan, jossa hollantilainen tieteellinen\nretkikunta otti haaksirikkoiset laivaansa. Smith retkellään huomasi,\nettä Frans Josefin saariston kasvisto ja eläimistö sentään olivatkin\npaljon runsaammat kuin Payerin kertomuksesta saattoi luulla.\n\n\n\n\nEteenpäin koillisväylällä.\n\n\n\nKara-meri.\n\n\nHollantilaiset ja englantilaiset purjehtijat, jotka kuudennella-\nja seitsemännellätoista vuosisadalla yrittivät purjehtia Aasian\npohjoispuolitse Intiaan, eivät ponnistuksistaan huolimatta ainoakaan\npäässeet Kara-merta kauemmaksi, ja siitä pitäen tätä merta pidettiin\noikeana »jääkellarina», jossa ei milloinkaan tavattaisi sulaa vettä.\nAina viime vuosisadan keskivaiheille saakka ja siitä ohikin tämä\nkäsitys piti sitkeästi puoliaan, mutta lopulta oli senkin väistyminen,\nainakin sitä oli melkoisesti muodostettava.\n\n1860-luvun lopulla alkoivat norjalaiset valaanpyytäjät käydä Novaja\nZemljan itäpuolisissa vesissä, ja he huomasivat Kara-meren mitä\nantavimmaksi pyyntialueeksi ja eräinä aikoina vuodesta jäistä sangen\nvapaaksi. Elling Carlsen, Huippuvuorien ensimmäinen ympäripurjehtija,\nja skotlantilainen Palliser tapasivat Kara-meren niin vapaana\njäästä, että he v. 1869 vaivatta pääsivät risteilemään sen poikki\nSamojedi-niemimaalle saakka, ja vielä samana kesänä norjalainen E.H.\nJohansen kulki kahdesti tämän meren poikki idästä länteen ja kahdesti\npohjois-eteläsuuntaan. V. 1870 Johansen purjehti Novaja Zemljan ympäri,\nkuten ennen mainitsimme, ja seuraavana vuonna suuri joukko norjalaisia\npyyntimiehiä teki kokonaista kuusikymmentä onnistunutta pyyntiretkeä\nNovaja Zemljan vesille, jota vastoin kahtena sitä seuraavana vuonna\njääolot olivat niin vaikeat, että useimmat pyyntiretket epäonnistuivat\nja itävaltalainen naparetkikuntakin avuttomana ajeli jäitten keralla\nFrans Josefin maahan.\n\nParempi tutustuminen Kara-mereen herätti uudelleen vireille tuon vanhan\naatteen, että sen kautta ehkä perältäkin oli mahdollista ainakin päästä\nSiperian suuriin jokiin kauppalasteja viemään, vaikkei koillisväylä\nOlisikaan mahdollinen.\n\nAjatus näyttää heränneen monellakin taholla, mutta englantilainen\nmerikapteeni J. Wiggins oli ensimmäinen, joka lähti meritse viemään\nSiperiaan lastia. Lähtien matkaan kesällä 1874 hän pääsi vastuksia\nkohtaamatta oikopäätä Obin suistamoon ja alkoi sitten tehdä tällä\nvälillä kauppamatkoja.\n\n\n\nNordenskiöldin matka Jenisseille.\n\n\nA.E. Nordenskiöld oli ajatellut samaa asiaa ja purjehti seuraavana\nvuonna vielä edemmäksi, Jenissein suulle saakka. Tukkukauppias Oscar\nDicksonin avulla hän vuokrasi »Pröven» nimisen norjalaisen jahdin,\njoka oli erikoisesti rakennettu jäämeren, matkoja varten, ja palkkasi\nsiihen norjalaisen valaanpyyntimiehistön. Tieteellisinä apulaisina\nseurasivat retkelle botanistit t:ri F. Kjellman, joka oli ollut mukana\nHuippuvuorillakin, ja dosentti N. Lundström ynnä eläintieteilijät t:ri\nFL Théel ja ylioppilas Anton Stuxberg.\n\nKesäkuun 8:ntena v. 1875 Tromsasta lähdettyään »Pröven» parin\nviikon kuluttua saapui Novaja Zemljahan. Milloin vain sää myöden\nantoi, mittasivat tiedemiehet meren syvyyttä, vedon lämpötiloja eri\nsyvyyksissä, ja tutkivat merieläimistöä. Kolmatta viikkoa retkikunta\ntoimitti tutkimuksia Novaja Zemljan eteläsaaren länsirannalla ja\nMatotshkin-Sharrissa, joka erottaa saaren molemmat puoliskot. Sitten\ntuli vastaan niin paljon jäitä, ettei Nordenskiöld voinutkaan purjehtia\nNovaja Zemljan ympäri pohjoispuolitse, ja kun Matotshkin-Sharrkin\nja Kara-meren portti samoin olivat tukossa, täytyi hänen yrittää\nJugor-salmen kautta, joka on Waigatshin saaren ja mannermaan välillä,\nja se todella oli puhdas jäistä. Ohimennen tiedemiehet poikkesivat\nWaigatshiin.\n\nElokuussa »Pröven» kulki Jugor-salmen kautta ja tuli Kara-mereen.\nTämä pelätty vesi tavattiin aivan vapaana jäistä ja »Pröven» saattoi\nsuunnata sen poikki suorinta tietä Jalmal-niemen keskivaiheille. Tuuli\noli hyvin heikko ja kulku sen mukaan hidasta, mutta tästä oli se etu,\nettä tiedemiehet saattoivat laahusverkollaan ja muilla kojeillaan mitä\ntuloksellisimmin tutkia tätä merta, jolla ei siihen saakka ollut käynyt\nainoakaan tieteellinen retkikunta.\n\nElokuun 8:ntena retkikunta saapui Jalmalin rannalle, jossa tiedemiehet\npikimältään kävivät maalla. Sitten matka kävi pohjoista kohti, kunnes\nvahvat ajojäät kokonaan sulkivat tien, mutta Jalmalin pohjoiskärki\noli jo aikoja sitten sivuutettu, niin että tie itään oli vapaa.\nElokuun 15:ntenä »Pröven» kohotti haarukkansa nokkaan Ruotsin lipun,\ntervehtiäkseen ensimmäisenä Euroopasta tulleena laivana Siperian\nmahtavaa Jenisseitä, jonka suuhun se oli saapunut. Ankkuripaikan\nNordenskiöld nimitti »Dicksonin satamaksi».\n\nNordenskiöld jakoi täällä retkikuntansa. Kjellmanin hän lähetti\nlaivalla takaisin Norjaan purjehtimaan, itse hän Lundströmin ja\nStuxbergin kanssa lähti mukanaan tuomallaan norjalaisella soutuveneellä\nnousemaan Jenisseitä, palatakseen Turuhanskin ja Jenisseiskin kautta\nkotia.\n\n\n\n»Prövenin» paluumatka.\n\n\nElokuun 19:ntenä Dicksonin satamasta lähdettyään »Pröven»\nmerivirtauksen auttelemana jo 23:ntena saapui Novaja Zemljan\nkoillisrannalle, jossa Kjellman viikon päivät, tyyntä pitäessään,\nkalasti laahusverkolla. Meressä oli niin runsaasti eläimiä, että kun\nverkko sai olla pohjassa parikin minuuttia, se paikalla aivan täyttyi\nväriuhkeista meritähdistä, valtavista pensasmaisista alektoista,\näyriäisistä ja likoeläimistä.\n\nElokuun 28:ntena »Pröven» jatkoi matkaansa pitkin rannikkoa, jolta\nlaskeutui mereen valtavia jäävirtoja. Ranta oli jyrkkä ja jylhä.\nUddelahdessa oli merikasvisto erinomaisen uhkuvaa, vaikka Kara-merta\nsiihen saakka oli pidetty kasveista köyhänä. Maakasvisto sitä vastoin\noli ylenmäärin niukkaa. Siellä täällä näkyi pari surkastunutta pajua.\nUnikukka vielä kukki. Luonto tuntui sanomattoman autiolta.\n\nSyyskuun 3:ntena »Pröven» laski Matotshkin-Sharriin, jonka läpi oli\nvapaa kulku ja jossa retkikunta viipyi syyskuun 11 päivään saakka.\nLokakuun 3:ntena se kävi Tromsan satamassa ankkuriin, erinomaisen\nonnistuneen, tutkimukselle tärkeän, maailmankaupalle uran aukaisevan\nmatkan suoritettuaan.\n\n\n\nNordenskiöldin venematka Jenisseillä.\n\n\nNordenskiöld lähti seuralaisineen nousemaan Jenisseitä samana päivänä,\njona »Prövenkin» lähti paluumatkalle. Joen suupuolessa kasvullisuus\noli sangen laihaa. Suuret pensaat, vaivaiskoivutkin, puuttuivat\nkokonaan eikä maata missään peittänyt oikea nurmikko. Hyljättyjen\nkylien pohjilla vain kasvullisuus oli niin rehevä, että se kävellessä\nhaittasi. Veden lämpö oli Krestowskojen aution kylän kohdalla 11°C.\nJewremow Kamenin eteläpuolella alkoivat Jenissein itärannalla loivat\nhiekkatörmät. Siitä alkoi niinikään rannaton tundra, loivasti\naaltoileva lakeus, joka oli täynnään alavia soita ja pieniä matalia\nlampia. Tundralla kasvoi karu kasvisto, joka jo oli lakastumaisillaan.\nMarjoja sitä vastoin oli toisin paikoin runsaasti. Shaitanskiniemi oli\nvaivaiskoivun pohjoisin kasvupaikka. Toisilla niemillä oli suunnattomat\nryteiköt joen tuomia ajopuita. Lähinnä vettä makaavat puut olivat\nvielä aivan tuoreet, kauempana maalla makaavat sitä vastoin, joista\ntoiset olivat vuosisatoja siinä lojuneet, olivat mikä mitenkin paljon\nlahoneet. Ylempänä ajopuut sitä vastoin vähenemistään vähenivät.\nRuohojen ja vesikasvien luku alkoi lisääntyä, nurmi käydä vehmaammaksi,\nmutta imettäväisiä, lintuja ja hyönteisiä oli huomattavan niukasti. Ei\nedes sopuleja ollut täällä sanottavasti, vaikka niiden kolot Novaja\nZemIjallakin risteilivät maassa joka suuntaan.\n\nMesenkinin, pienen, oikealta puolelta tulevan syrjäjoen suulta\nretkikunta sai kasakan oppaakseen. Tämä paikka oli paremmin suojattu\npohjoistuulilta, jonka vuoksi siellä jo kasvoi puolentoista metrin\nmittaisia leppäpensaitakin. Kasviston lajirikkauskin oli tuntuvasti\nsuurempi, vaikka tämä paikka oli vain 40 km edellisestä etelään.\nKulkukivien puutteesta Nordenskiöld päätteli, ettei Jenissein\njokilaakson muodostuma ollut jääkauden muodostama, mutta kallioissa hän\nluuli huomaavansa jääkauden naarmuja, jonka mukaan siis Siperiallakin\nkuitenkin oli ollut jääkautensa — myöhemmät tutkijat tämän kielsivät,\nmutta nykyään siitä ollaan varmat. Nordenskiöld kokoili fossiileja ja\nkivennäisiä pitkin matkaa ja hankki kokoelman Jenissein kaloja, jonka\nhän vei Ruotsiin; Jenissei on, kuten tunnettua, erittäin kalaisa.\n\nElokuun 31:ntenä retkikunta saapui Dudinskiin, jossa tundrat loppuivat,\nja pääsi sieltä kesän viimeisellä höyrylaivavuorolla Jenisseiskiin ja\nsieltä Irkutskiin, josta se maatietä matkusti Pietariin. Siperiassa\nja Venäjällä tämä retki herätti mitä suurinta huomiota, samoin\nkuin koko Euroopassakin. Nordenskiöld kuvaili Jenissein laakson\nsuurenmoisia luonnonrikkauksia, jotka tämän matkan kautta olivat\ntulleet maailmankaupan liikeväyläin varteen. Hän todella oli tullut\nvakuutetuksi siitä, että yksin tundratkin, joita siihen saakka oli\npidetty karuuden ja autiuden perikuvina, kykenivät elättämään suuria\nkarjoja.\n\nViipymättä Nordenskiöld uusilla retkillä osoitti, ettei hänen\nensimmäinen onnistunut matkansa riippunut vain onnellisesta sattumasta,\nvaan että Kara-meren poikki todella on säännöllinen väylä, kun vain\notetaan vaari oikeasta vuodenajasta. Vasta loppukesällä ovat jääolot\nSiperian rannikolla semmoiset, että laivaliike on siellä mahdollinen.\nVasta elokuussa sulavat rannoilta jäät, etupäässä sen lämpöisen veden\nvaikutuksesta, jota Siperian suuret joet kaukaa ylämaista purkavat\nJäämereen. Ainoastaan Novaja Zemljan eteläpuolisiin salmin jäät\npyrkivät patoutumaan ja niissä sen vuoksi useinkin on vaikein vastus\nvoitettavana Juuri nämä salmet ja liian aikainen matkaan lähtö tekivät\ntyhjiksi kaikki varhaisemmat yritykset saavuttaa Siperian jokien\nsuistamo.\n\nNordenskiöld oli kuitenkin jonkin verran liian sangviininen. Myöhempi\nkokemus on osoittanut, että tällä väylällä on hyvät ja huonot vuotensa.\nKaikkina vuosina eivät olot ole olleet niin suotuisat, että laivat\nolisivat matkansa päähän päässeet. Vuodesta 1874 vuoteen 1890 28\nSiperian matkaa epäonnistui ja 25 onnistui. V. 1893 pääsi Jenisseihin\n6 ja v. 1897 kokonaista 11 höyryä, jotka kuljettivat Siperian rataa\nvarten rakennustarpeita, ja vielä samana vuonna ne palasivat takaisin\nEurooppaan. Epäilemättä voidaan väylän turvallisuutta paljon parantaa,\nkun sen varteen saadaan vakinaiset havaintoasemat, jotka langattomalla\nlennättimellä antavat tiedon jääsuhteista.\n\n\n\n»Ymerin» retki.\n\n\nNordenskiöld lähti v. 1876 viemään Siperiaan kauppatavaroita, yhden\nlähetyksen maata, toisen vettä myöden. Itse hän kulki vettä höyrylaiva\n»Ymerillä», joka heinäkuun 30:ntenä saapui Matotshkin-Sharriin, ja\nsen kautta kulki Kara-mereen. Tämä meri näytti kuitenkin nyt olevan\ntäynnään ajojäitä. Siitä säikähtämättä Nordenskiöld kuitenkin jatkoi\nmatkaa rantasulaa pitkin ja lopulta, vain parin päivän viivytyksen\nkoettuaan, pääsikin sulaan veteen ja lyhyessä ajassa saavutti Jenissein\nsuistamon. Hän ajoi nyt jokea ylöspäin, niin pitkälle kuin vettä oli\nriittävästi, toivoen tapaavansa etelästäpäin tulevat tiedemiehet.\nMutta pari kolme viikkoa hän sai turhaan odottaa. Tavarat täytyi\nlopulta purkaa laivasta, viedä maalle ja muiden suojain puutteessa\ntallettaa erääseen kesäkylään, ja syyskuun 2:na »Ymer» Jenisseiltä\nlähti paluumatkalle ja saapui takaisin Ruotsiin näkemättä nyt koko\nmatkalla tuskin ensinkään jäitä. Kara-meri varsinkin oli sulana, vaikka\nNordenskiöld kulki sen poikki paljon pohjoisempaa reittiä kuin ennen.\nPaluumatkallakin »Ymer» kulki Matotshkin-Sharrin kautta ja saapui\nsyyskuun 18:ntena Hammerfestiin.\n\nT:ri Théelin johtama maaretkikunta, johon ruotsalaisten Frybomin ja\nArnellin ohella kuuluivat suomalaiset rehtori Brenner ja t:ri Sahlberg,\noli jo heinäkuun 17:ntenä lähtenyt Turuhanskista Jenisseitä laskemaan,\nmutta höyrylaiva ei millään ehdolla suostunut viemään heitä niin\nkauas, että he olisivat Nordenskiöldin tavanneet, eivätkä he saaneet\nsoutajiakaan tälle matkalle, vaikka heidät Nordenskiöldistä erotti vain\n40 km. Yhtä mahdotonta oli Nordenskiöldin ollut saada venettä viemään\ntietoa itsestään. Vasta Nordenskiöldin lähdettyä sai maaretkikunta\nsanoman hänen lähdöstään. Syynä tähän haluttomuuteen olivat Siperian\nkauppiaitten juonet, he kun pelkäsivät etujensa kärsivän hallaa, jos\nmeriteitse näin alkaisi tulla halpoja tavaroita.\n\nRikas siperialainen kauppias AlekSanteri Sibiriakow ei kuitenkaan\nkuulunut näihin ahdasmielisiin, vaan hän ryhtyi kaikella tarmollaan\ntätä kauppatietä käyttämään, vaikka ensimmäinen, kapteeni Wigginsin\njohtama laiva, kärsikin haaksirikon Jenissein suussa. Kauppias\nSibiriakowin tilaama lasti kuitenkin tuli onnellisesti perille.\n\nV. 1877 kävi eräs Bremenin laiva 42 päivässä Jenisseillä, Sibiriakowin\nlastia viemässä. Muuan englantilainen höyry kävi Hullista Obilla ja\nTobolskissa saakka 65 päivässä. Seuraavana vuonna kävi Siperian joilla\nkuusi laivaa ja joku niistä toi paluulastinkin. Mutta v. 1879, jolloin\nkymmenkunta laivaa lähti Siperiaan, olivat kaikki Kara-mereen vievät\nsalmet tukossa, niin että vain yksi laiva, joka odotti muita kauemmin,\nsyyskuun alussa pääsi tuon meren poikki, joka silloin taas oli jäistä\nvapaa. Sama laiva pääsi vielä takaisinkin, vaikka Kara-meren salmet\nolivatkin sen pidättää.\n\n\n\n\n\"Vega\" purjehtii koillisväylän.\n\n\nYllämainittujen valmisteleväin matkainsa jälkeen Nordenskiöld saattoi\nryhtyä täydellä todella suunnittelemaan tuon vuosisataisen suurtehtävän\nratkaisemista, jonka vuoksi uuden ajan alusta saakka oli niin paljon\nuhrauksia tehty: laivamatkaa Aasian pohjoispuolitse Tyynelle merelle.\nKenellä toisella olisikaan ollut siihen yhtä hyvät edellytykset!\nAmerikkalainen napamatkustaja Greely lausuu hänestä:\n\n»Tämän nukkuvan kysymyksen saattoi jälleen päiväjärjestykseen\nponnistuksillaan mies, jonka harrastukset ja toimet arktisissa\nasioissa olivat semmoiset, että ne kysymyksen ratkaisemiseen takasivat\ntieteellisen ja tarmokkaan pyrkimyksen; tämä mies oli Adolf Erik\nNordenskiöld. Suomessa syntyneenä v. 1832 hän oli napamaissa toiminut\nlaajemmalta kuin ainoakaan toinen tutkija ja hänen työnsä on ennen\nkuulumattomassa määrässä rikastuttanut ja hyödyttänyt ihmiskuntaa\ntärkeillä tuloksilla. Beringin merestä Grönlantiin, Huippuvuorilta\nNovaja Zemljahan ja Pohjois-Aasiaan saakka ovat hänen matkansa\npoikkeuksetta edistäneet tieteen asiaa, hyödyttäneet kauppaa ja olleet\nmuille tutkijoille rohkaisuksi.»\n\nNiin pitkän, menestyksellisen ja suuressa määrin onnenkin suosiman\narktisen tutkijatoiminnan jälkeen Nordenskiöldin ei ollut vaikea\nsaada varoja ja kannatusta yritykselle, josta oli tuleva hänen\narktisen tutkijatoimensa suurin saavutus. Suurimman osan koillisväylän\nkulkemiseen tarvittavissa varoista, 300.000 markkaa, antoi jälleen\ngööteporilainen Oscar Dickson, kuningas Oskar antoi 11.000 mk ja\nkauppias Sibiriakow saman verran. Ruotsin valtiopäivät antoivat varoja\n»Vega» nimisen pyyntialuksen varustamiseen.\n\n»Vega» ei tosin ollut erikoisesti rakennettu tätä retkeä varten,\nmutta samanlaisia vaikeuksia se kyllä oli suunniteltu kestämään,\nse kun oli puolta vuosikymmentä aikaisemmin rakennettu Jäämerelle\nvalaanpyyntilaivaksi. Se oli kauttaaltaan tammea, jäänpuristusta\nvarten vahvistettu, ulkopuolelta vahvalla kovapuisella jäänsuojuksella\npeitetty, tilavuudeltaan 357 tonnia. Sillä oli höyrykone, jonka\nvoimalla se kulki noin 6—7 solmua tunnissa, sekä parkkitaklaus. Matkaa\nvarten sitä tietysti oli koko joukon muutettava, varsinkin sisustusta,\nmutta kaiken kaikkiaan se oli tarkoitukseensa niin hyvä laiva kuin\ntoivoa saattoi. Laivan päällikkönä oli Arnold Louis Palander, joka jo\nennen oli purjehtinut Nordenskiöldin keralla (»Polhemin» kapteenina vv.\n1872—73). Tiedemiehiä lähti mukaan F.R. Kjellman, kasvitieteilijä, A.J.\nStuxberg, eläintieteilijä, ja E. Almqvist, lääkäri, jäkäläin tuntija,\njota paitsi laivan upseerit niinikään hoitivat kukin tieteellistäkin\ntyövelvollisuutta, italialainen G. Bove meritutkimuksia ja tanskalainen\nA. Hovgaard magneettisia ja ilmatieteellisiä havainnolta. Suomalainen\nO. Nordqvist seurasi mukana tulkkina ja apulais-zoloogina. Laivan\nmiehistö oli Ruotsin laivastosta valittu, kauttaaltaan koeteltua,\nkunnollista väkeä. Kolme mursunpyytäjääkin oli mukana. Kolme laivaa\nseurasi mukana alkumatkalle noustakseen tavarakuormineen Siperian\njokiin, höyrylaiva »Fraser» ja purjelaiva »Express» Jenisseihin ja uusi\npieni »Lena» niminen höyrylaiva Lenaan.\n\n»Vega» lähti Gööteporista heinäkuun 4:ntenä 1878, suunnaten ensin\nTromsaan, josta Nordenskiöld itse tuli laivaan. Ankarat myrskyt\npidättelivät siellä laivaa. Kara-merestä palaavat valaanpyytäjät\npelottelivat retkikuntaa sillä tiedolla, että muka jääsuhteet siellä\nparaillaan olivat niin epäsuotuisat kuin suinkin. Matkalla Novaja\nZemljahan ei kuitenkaan näkynyt jäitä ensinkään ja »Vega» kulki\nvastuksia kohtaamatta Waigatshin ja mantereen väliseen Jugor Sharriin,\njohon se pienen Habarowa nimisen pyydystäjäkylän eteen kävi ankkuriin;\ntämä nimittäin oli kaikille laivoille edeltä määrätty yhtymäpaikka.\n\n\n\nWaigatshilla.\n\n\nTäällä asui kesällä koko joukon samojedeja, joiden porolaumat kävivät\nlaitumella Waigatshilla ja mannerrannikon tundroilla, sekä venäläisiä\nja venäläistyneitä suomalaisia, kauppiaita, kalastajia ja pyyntimiehiä.\nNordenskiöld oli jo kolme vuotta aikaisemmin käynyt Habarowassa, joten\nhän tuli vanhana tuttuna. Nyt hän käytti tilaisuutta hankkiakseen\nsamojedeilta kansatieteellisiä esineitä, varsinkin epäjumalankuvia\nja naisten vaatteita. Eräs venäläinen opasti hänet Waigatsh saarella\nolevalle samojedilaiselle uhrikummulle, vaikka venäläisetkin niitä\ntaikauskoisen pelon vuoksi kammosivat. Tämä käynti ei kuitenkaan\nhäirinnyt ystävällistä seurustelua samojedien kanssa, jotka tyytyivät\nsiihen vakuutukseen, että kyllä jumalat kostavat puolestaan.\n\nKara-merellä, koillisväylän pahamaineisessa »jääkellarissa», ei nyt\ntavattu jäitä paljon ensinkään. Idempänä veden suolapitoisuus väheni\nsiihen määrään, että se melkein kelpasi juotavaksi, mutta väriltään se\noli keltaisenharmaata ja läpinäkymätöntä, niin että laivat kulkivat\nkuin savivellissä. »Olemme epäilemättä Ob-Jenissein virta-alueella».\nMeren syvyys oli monessa kohden vain kymmenkunta metriä, mutta kun\npohja oli hyvin laakeata, ei karille ajosta ollut paljoakaan pelkoa.\nElokuun 6:ntena »Vega» laski Jenissein suuhun Dixonin satamaan, jonka\nNordenskiöld oli v. 1875 löytänyt ja jonka hän suojatun asemansa ja\nhyvän ankkuripohjansa vuoksi luuli tulevaisuudessa kehittyvän tärkeäksi\nkauppapaikaksi, vaikka siinä vielä v. 1878 samoili jääkarhuja ja\npeuroja.\n\n\n\nJenissein ajopuut.\n\n\nSama lienee kyllä laita vielä tänäpäivänäkin. Satamassa oli\nniin kosolta ajopuita, että merenkulkija sieltä helposti sai\npolttopuu-tarpeensa. Suurin osa Jenissein tuomista ajopuista kulkee\nkuitenkin mereen, jossa ne ajelevat edelleen merivirtain keralla,\nkunnes joko vettyneinä vajoavat pohjaan, tai kulkevat Novaja Zemljan,\nSiperian, Huippuvuorien ja Grönlanninkin rannoille saakka. Osa\npuista juuttuu Jenissein omaan uomaan, ennenkuin on vielä mereen\nennättänytkään, tai muodostaa rannoille suuria ryteikköjä.\n\n\n\nJalmal.\n\n\n»Lena» oli poikennut Jalmalin niemimaan pohjoispään edustalla olevaan\nBeli Ostrow saareen tarjotakseen Hovgaardille, Nordqvistille ja\nAlmqvistille tilaisuuden tutkia saaren kasvi- ja eläinkuntaa. Saaren\nrantavedet olivat niin matalat, ettei sitä päässyt lähestymään 300\nmetriä lähemmä tavallisella meriveneelläkään. Beli Ostrow on pelkkää\nhienoa hietaa, eikä sillä löydetty pienintäkään kiven mukulaa. Kasveja\nei ollut kuin nimeksi, ja nekin ruohot, mitä oli, olivat vain jonkun\nsentin korkuisia, kitukasvuisia. Vaikka jäkäläkasvullisuuskin oli\nkovin lyhyttä, nähtiin saarella kuitenkin peuralaumoja. Retkeilijät\nkulkivat sitten salmen poikki Jalmalin puolelle ja näkivät niemimaan\naavalla rannalla ryhmän samojeditelttoja, pääsemättä kuitenkaan niiden\nlähettyvillä maihin rannan mataluuden vuoksi. Tuonnempana maihin\nmeno kuitenkin onnistui ja olivat nämä kolme miestä ensimmäiset\nluonnontutkijat, mitä Jalmalin pohjoisrannalla oli käynyt. Niemimaa\noli koko joukon vehmaampaa maata kuin Beli Ostrow. Otettuaan näytteitä\nkasvi- ja eläinkunnasta retkeilijät palasivat »Lenaan», joka sitten\nmuitten perässä laski Jenissein suuhun.\n\n»Fraser» ja »Express» nousivat nyt Jenisseihin kuormaa ottamaan; »Vega»\nja »Lena» lähtivät itää kohti viilettämään, pitkin vaikeata, luotoista\nväylää, jonka kartoitukseen ei ollut luottamista. Sankka sumu toisin\najoin pakotti käymään ankkuriin, ja silloin tiedemiehet poikkesivat\nmaihin rannikon luontoa tutkimaan. Eläinmaailma oli tällä kaamealla\nrannikolla kuitenkin tavattoman köyhä esim. Huippuvuoriin verraten.\nNisäkkäitä ei näkynyt ensinkään, »ei edes aution jäämerikallion\ntavallista asukasta, jääkarhuakaan, joka tavallisesti sellaisissa\nseuduissa, missä eivät pyydystäjäin luodit eivätkä keihäät ole sen\nrauhaa häirinneet, luottaen voittamattomuuteensa, jonkun jäälohkareen\ntai kallion nenästä rohkeasti katselee lähestyviä vieraita». Lintuja\nnähtiin vain kuutta lajia, joista varsinkin pulmunen herätti huomiota.\nVielä nähtiin pari kahlaajaa. Tapettujen lintujen kuvut olivat usein\ntäynnä hyönteisten jäännöksiä, vaikka luonnontutkijan täällä, autioilla\nkolkoilla Jäämeren saarilla, usein täytyi etsiä tuntikausia löytääkseen\nedes kymmenkunnan sääskeä tai muuta samanlaista hyönteistä. Matkaa\njatkettaessa alkoi olla yhä enemmän jäitä, vaikk'eivät ne vielä\nkulkua haitanneet. Pitkin rantaa oli talven jäljeltä korkea jää- eli\nlumipaarre, vaikka maa itse oli sulana. Merivesi alkoi jälleen olla\nkirkasta ja suolaista, jonka vuoksi pohjasta saatiin naaraushaaviin\npaljon sekä leviä että pohjaeläimiä.\n\nTajmyrin niemimaan länsirantaa pohjoista kohti purjehdittaessa\noli sumua niin usein, että kartan oikominen jäi summittaiseksi,\nja kun ei aurinkoa nähty kertaakaan, ei voitu saada luotettavaa\npaikanmääräystäkään ennenkuin Kap Tsheljuskinilla.\n\n\n\nAasian pohjoisin nokka.\n\n\n»Elokuun 19:ntenä sumu esti kauas näkemästä ja pelkäsin jo Aasian\npohjoisimman nokan olevan niin jäiden ympäröimänä, ettemme pääsisi\nsiihen maihin. Mutta pian alkoi musta, jäätön niemi häämöttää\nkoillisesta sumun seasta. Mantereeseen pisti tällä kohden pohjoista\nkohti aukea lahti, ja tähän laskettiin molemmat laivat ankkuriin k:lo 6\ni.p.\n\n»Nyt olimme saavuttaneet sen suuren päämäärän, johon vuosisatoja oli\nturhaan pyritty. Ensi kerran kävi laiva Vanhan Maailman pohjoisimman\nniemen edustalle ankkuriin. Ei kumma siis, että vedimme liput liehumaan\nja panimme tykit paukkumaan. Kun olimme vähän maissa käyneet, panimme\nlaivassa toimeen pidot, joissa maljoja ahkeraan kallistettiin.\n\n»Samoin kuin Jenisseille tullessamme vastaanotti meitä täälläkin iso\njääkarhu, joka laivaa ankkuriin laskettaessa käyskenteli edes takaisin\nrannalla, silloin tällöin vilkaisten ja nuuskien merelle päin ikäänkuin\ntutkiakseen, mitä kummallisia vieraita nyt ensi kertaa oli saapunut\nhänen valtakuntaansa. Vene laskettiin vesille ja Brusewitz valittiin\nantamaan karhulle tervehdykset turkkiin, mutta sepä ei huolinut tällä\nkertaa lähemmin tutustua pyssyihimme. Tykkien pauke säikäytti äijää\nniin peräti, ettei hän karhujen tapaan palannut seuraavanakaan päivänä.\n\n»Aasian pohjoiskärki on pitkä, lahden kahtia jakama niemi, jonka\noikeanpuolinen haara pistää vähän kauemmaksi pohjoiseen kuin\nvasemmanpuolinen. Luisurinteinen vuorenharjanne kulkee eteläiseen\nsuuntaan itäisestä niemestä mantereeseen päin ja näkyy jo silmäkantaman\npäässä nousevan noin 300 metrin korkuiseksi. Sen laki oli lumeton,\nsamoin kuin juurella oleva tasankokin. Ainoastaan vuoren rinteillä\nja syvissä, vesipurojen kaivamissa uomissa sekä tasangon laaksoissa\nnäkyi suuria valkoisia lumilaikkoja. Rannalla oli yhä vielä monessa\nkohden matala jääpaarre. Mutta vuorien rinteiltä ei siintänyt valtavia\njäävirtoja, maisemaa eivät kaunistaneet järvet, ulkonevat kalliopolvet\neivätkä korkeat vuorenhuiput, se oli yksitoikkoisinta ja autiointa\nmaisemaa, mitä olen pohjan perillä nähnyt.»\n\nKasvisto oli täällä yhä köyhempää ja kitukasvuisempaa. Useat\nruohokasvit pyrkivät muodostamaan hyvin tiheitä pyöreitä mättäitä,\nsuojellakseen itseään tehokkaammin ilman sanomatonta kolkkoutta\nvastaan. Hyönteisiä nähtiin joku kärpänen, vieläpä kovakuoriainenkin,\nlintuja vikloja ja suuri parvi sepelhanhia, jotka epäilemättä\nolivat muuttoretkellä vielä kauempaa pohjoisesta, muutamia lokkeja\nsekä pöllöjen jäännöksiä. Meressä nähtiin mursu, joitakuita\nkiehkuraishylkeitä sekä pari maitovalasparvea. Nordenskiöld oli\nkuitenkin vakuutettu siitä, että luonto vähän kauempana maan sisässä\noli paljon vehmaampaa. Vanhaan napamatkustaja-tapaan Nordenskiöld\nniemelle kasasi komean muistomerkin kivistä.\n\n\n\nUmpimutkassa.\n\n\nTsheljuskinin niemestä »Vega» suuntasi suoraan itään Uuden Siperian\nsaaria kohti nähdäkseen, eikö väliltä löytyisi ennen tuntematonta\nmaata. Elokuun 20:ntenä ja 21:ntenä »Vega» kulki siihen suuntaan\nesteitä kohtaamatta, mutta sitten tuli vastaan niin paljon jäitä,\nettä täytyi kiiruumman kautta palata takaisin rantavesille, etenkin\nkun sakea sumu esti jäälauttain välisiä sulia uomia näkemästä ja\ntäällä lisäksi olisi voitu auttamattomasti sotkeutua ylivoimaisiin\njääesteihin, jotka olisivat tehneet paluun mahdottomaksi. Jäitä oli\nkuitenkin etelässä, idässä ja lännessä niin paljon, ettei niihin\nsuuntiin ollut mahdollista tunkeutua. Ei sen vuoksi ollut muuta\nneuvoa kuin palata pohjoista kohti etsimään samaa aukkoa, josta oli\nnäihin jääkenttiin tultu. Tilanne oli sitä arveluttavampi, kun tuuli\noli kääntynyt ja nyt puhalsi jotenkin kovaa luoteesta, uhaten tuoda\nnapamerestä vahvaa jäätä vastaan. Illalla »Vega» kuitenkin pääsi pois\nsiitä pussin muotoisesta sulasta, johon se edellisenä päivänä oli\ntunkeutunut.\n\n\n\nNapameren harhanäöt.\n\n\n»Tuskinpa kukaan», kirjoittaa Nordenskiöld, »joka ei ole itse kokenut,\nvoisi kuvitella, mitä harhanäköjä sumu saa aikaan semmoisissa seuduin,\nmissä usvasta haamoittavien esineiden koko ei ole ennaltaan tunnettu,\njonka tähden katsoja ei saata arvata, minkä matkan päästä ne näkyvät.\nKäsityksemme etäisyydestä ja koosta riippuu sellaisissa tiloissa\ntykkänään satunnaisista syistä. Tähän tulee lisäksi, että katsoja\nusein tietämättään muodostaa sumuun peittyneiden esineiden epäselvät\nhaahmot oikullisiksi haavekuviksi. Hinlopen Straitissa (Huippuvuorilla,\nKoillismaan lounaispuolella) meidän kerran piti ajojäiden läpi\nsoutaa muutaman kilometrin päässä olevaan saareen. Venettä vesille\nlaskettaessa oli selkeä ilma, mutta lintuja paraillaan päivälliseksi\nampuessamme nousi merelle äkkiarvaamatta niin sakea sumu, ettemme\nehtineet tehdä kompassipeilausta saaren asemasta. Täytyi siis soutaa\nsalmessa umpimähkään, sinne tänne ajelehtivien jäälauttain välitse.\nKaikki teroittivat silmiään minkä saattoivat erottaakseen saaren, jonka\nrantaan pyrimme turvaan. Sitten taivaanrannalle ilmestyi haamoittava\ntumma juova. Otaksuimme tämän saareksi, johon pyrimme, eikä tuon tumman\njuovan äkillinen kohoaminenkaan ensin oudostuttanut, koska luulimme sen\ntulevan siitä, että maat sumun hälvetessä tulivat enemmän näkyviin.\nKohta ilmestyi tuon maan kummallekin puolen valkoinen jäävirta ja\nheti senjälkeen muuttui maisema vuorensuuruisen mursunpään näköiseksi\nmerihirviöksi. Tämä alkoi liikkua ja vihdoin supistui kaikki veneen\nlähellä olevalla jäälautalla lojuvan mursun pääksi; valkoiset hampaat\nnäyttivät jäävirroilta, mustanruskea, pyöreä pää vuorelta. Tuskin\noli tämä harhanäkö hälvennyt, ennenkuin joku miehistä huusi 'Maata\nkeulan edessä, korkeata maata'. Kaikki näimme nyt korkean alppimaan\nvuorenhuippuineen, jäätiköineen, mutta tämäkin supistui seuraavassa\nsilmänräpäyksessä tavalliseksi matalaksi, mullasta mustuneeksi jään\nsyrjäksi. Keväällä 1873 tein Palanderin ja yhdeksän miehen kanssa\nrekiretken Koillismaan ympäri. Tällä matkalla' ammuimme koko joukon\nkarhuja. Kun karhu rekeä vetäessämme tuli näkyviin, pysähdyimme\ntavallisesti ja kyyristyimme joka mies rekien suojaan, ettei otus\nsäikähtyneenä lähtisi pakoon. Ainoastaan ampumamies hiipi johonkin\nsopivaan paikkaan odottaen siinä, kunnes karhu tuli niin lähelle, että\nhän varmaan tiesi sen kaatavansa. Sellaisessa tilassa sattui kerran\nsumuilmassa..., ettei karhu, jonka joka mies oli selvään nähnyt ja jota\nvaan varrottiin tulevaksi, lähestynytkään kuten tavallisesti suikeasti\nmutkaillen ja nuuskien, tutkistellakseen, kelpaisivatko vieraat poskeen\npistettäviksi, vaan että se, juuri ampumamiehen tähdätessä, levitti\njättiläissiipensä ja lensi matkoihinsa pienen jäälokin haahmossa.\nSamalla matkalla kuulimme kerran, teltassa levähtäessämme, ulkopuolella\npuuhailevan ruuanlaittajan huudon: 'karhu, iso karhu; ei, peura,\nhyvin pieni peura'. Samassa paukahti pyssyn laukaus, ja karhupeura\nolikin hyvin pieni kettu, joka hengellään sai maksaa sen kunnian,\nettä sitä muutama silmäräpäys oli pidetty jalompana otuksena. Näistä\nkertomuksista voi päättää, kuinka vaikeata tuntematonta reittiä on\nsumussa ja jäitten keskellä purjehtia.»\n\nMeren pohjasta saatiin Tsheljuskinin niemen edustalta erinomaisen\nrunsaat saaliit meritähtiä, krinoideja, spongioita, holoturioita,\ntavattoman iso merihämähäkki, matoja ja simpukoita, vaikka pohjaveden\nlämpö oli puolentoista astetta jäätymäpisteen alapuolella ja vaikka\npohjalla suurimman osan vuotta jääpeitteen vuoksi vallitsee pimeys.\n\n\n\nTaimyrin niemimaan rannalla.\n\n\n23:ntena tuli maa jälleen näkyviin matala, lumeton ranta. Meri oli\n10 kilometrin päässä rannasta vain 13—15 metriä syvää. Rannikon\nsuunta oli pohjoisesta etelään; se oli Taimyrin niemimaan itäranta.\nMaa yleni vähitellen etelää kohti ja vähässä matkaa rannikosta alkoi\nnäkyä kauniita, noin 600—900 metrin korkuisia vuorenharjanteita.\nVain rotkoissa näkyi näillä vuorilla olevan lunta, ehkä parissa\nlyhyet jäävirratkin. Paljon mursuja uiskenteli jäättömässä meressä,\njopa lintujakin. Elokuun 24:ntenä tuli näkyviin Preobrashenie saari,\njonka kaakkoispuolelle, lähelle lintuvuorijyrkännettä, »Vega» kävi\nankkuriin. »Kahtena viimeisenä päivänä olimme purjehtineet seutuja,\njotka uusimmilla kartoilla näkyivät maana. Tästä kävi selväksi, että\nPohjois-Siperian kartta on oikaistava».\n\nPreobrashenie saaren äkkijyrkkien rantakallioiden koloissa pesi\nsuunnattomat parvet pohjan kiisloja (_Uria Brünnichii_), kolmivarpaisia\nlokkeja (_Larus tridactylius_), sekä riskilöitäkin (_Uria grylle_,\nkaikkkein) korkeimmilla kallioilla valkosiipi-lokkeja, ja rantapiissä\njuoksenteli kahlaajia, loivemmilla mailla valkoinen tunturipöllö väijyi\nsaalistaan. Lintuvuoren juurelta tavattiin kaksi jääkarhua, jotka\nlienevät tulleet sinne lintuja pyydystelemään; ne ammuttiin. Meressä\nnähtiin paljon hylkeitä ja mursuja uiskenteli laumoittain. Kasvistokin\noli täällä rehevämpää ja eteläisempää kuin Tsheljuskin-niemellä. Paitsi\nseudun etelämpää asemaa lienee tähän vaikuttanut Khatanga joen lämmin\nvesikin, joka saaren rantoja huuhtelee.\n\nMuutaman tunnin vain Nordenskiöld ennätti viipyä tällä tieteellisesti\ntärkeällä saarella; samana iltana »Vega» jo nosti ankkurin ja lähti\nmatkaa jatkamaan. Yöllä elokuun 28 päivää vastaan »Lena» erosi\n»Vegasta» lähteäkseen Lenaan nousemaan, ollen ensimmäinen höyrylaiva,\njoka mereltä nousi Itä-Siperian suureen valtajokeen. Tehtävä oli\nkuitenkin sangen vaikea, koska suistamo venäläisten suorittaman\nkartoituksen jälkeen oli suuresti muuttunut, luotoja maatunut suuriksi\nsaariksi, toisia saaria aivan kadonnut, uomat muuttuneet aivan\ntoisiksi. Kun ei ollut minkäänlaisia merimerkkejä eikä luotseja, ei\nedes oppaita, niin täytyi »Lenan» kulkea luodilla tunnustellen, mutta\nonnellisesti se kuitenkin saapui Jakutskiin, asukkaitten pitkin jokea\ninnokkaasti vastaanottamana.\n\nMatkasta tähän saakka Nordenskiöld lausui vakuutuksenaan, että jos\nhän olisi koko ajan seurannut rantavesiä, ei olisi jäistä Lenan\nsuistamoon saakka ollut vähintäkään haittaa, ja hän otaksui asianlaidan\nolevan pitkin Aasian pohjoisrannikkoa joka vuosi saman, kunhan oli\nKara-merestä yli päästy.\n\n\n\nLjahow-saari.\n\n\n»Vega» purjehti Lenan suistamosta suoraan Ljahow-saarta, Uuden\nSiperian saariston eteläisintä saarta, kohti. Vaikka reitti kulki\nkaukana mannermaasta, oli kuitenkin pitkillä matkoilla vettä vain 6—7\nmetriä. Tämä meri oli erinomaisen köyhää kaikenlaisesta elämästä.\nMeren pohjana oli paikoittain jäätynyt hieta, eikä tutkijain haaveihin\neksynyt ainoatakaan eläintä. Elokuun 30:ntena retkikunta saapui\nLjahow-saaren kohdalle. Nordenskiöld olisi mielellään poikennut sille,\nellei hän olisi pelännyt matkan sen kautta viivästyvän niin paljon,\nettei olisikaan enää jouduttu sulan aikana Beringin salmeen. Hän\nlaski sen vuoksi saaren ja mantereen väliseen salmeen, jatkaakseen\nrantavesiä eteenpäin. Ljahow-saari oli vuorotellen korkeita rosoisia\nkukkuloita ja tasankoja, joilta oli löydetty paljon mammutin luita\nja muitten entisten eläinten jäännöksiä. Maa oli nyt aivan lumetonta\neikä maajäätiköitä näkynyt ensimmäistäkään. Nordenskiöld ei luullut\nPohjois-Aasiassa ennenkään olleen suuria maajäätiköitä, ei edes\njääkaudella.\n\n»Vega» ohjasi nyt hieman ulommatse Karhusaarille, jotka ovat Kolyman\nsuistamolahden edustalla, saapuen sinne syyskuun 3:ntena. Edellisenä\nyönä satoi lunta, niin että laivan kansi, samoin kuin saaretkin, olivat\nvalkoisenaan.\n\n»Näihin asti olimme pitkin rannikkoa purjehtiessamme tuskin tavanneet\nmuita ajojäitä kuin syöpyneitä, monasti jäähyhmäksi muuttuneita,\ntasaisia, ohuita ja haperoita jäälauttoja, ilman jääpaarretta ja usein\npinnaltaan likaisia. Ei ainoatakaan jäävuorta ollut näkynyt eikä\nmyöskään sellaisia suuria glasierilohkareita, jotka Huippuvuorien\nrannoilla edustavat grönlantilaisia jäävuoria. Mutta Svjatoinosista,\nLjahow-saaren salmesta, alkaen jää oli paksumpaa, samanlaista kuin\nHuippuvuorten pohjoispuolella. Se oli täällä puhtaampaakin ja lepäsi\nkovalla vedenalaisella, purjehdusta haittaavalla jääpaarteella.»\nKarhusaarten itäpuolella oli rannikkoa vastaan ahtautunut jotenkin\npaljon paksua merijäätä, mutta pitkin rantaa kulki kuitenkin vielä sula\nuoma. Ympäröivä meri oli, ehkä vuodenajan myöhäisyyden vuoksi, vallan\nautiona. Ei näkynyt jääkarhuja, ei mursuja, hylkeitäkin vain joku\nharva. Tuntikausiin ei näkynyt ainoatakaan vesilintuakaan. Ainoastaan\nalempaa eläimistöä oli jotenkin runsaasti sekä pinnalla että pohjassa.\n\n\n\nKolyman suulla.\n\n\nKarhusaarten itäpuolella yritettiin jälleen oikaista ulapan poikki,\nmutta sotkeuduttiin tuota pikaa niin laajain jäälauttain sekaan,\nettei sulaa näkynyt millään suunnalla. Jäälauttain välitse pujotellen\n»Vegan» sen vuoksi täytyi palata 8—12 kilometrin levyiseen rantasulaan,\njota tällä kohdalla Kolyman lämmin vesi ylläpiti. Syyskuun 6:ntena\nretkikunta Tshaun lahden sivuitse kulkien saavutti Kap Shelagskoin,\njosta Aasian koillisniemi, laaja Anadyr niemimaa alkaa.\n\n\n\nEnsimmäiset tshuktshit.\n\n\n»Purjehdus pitkin Aasian pohjoisrannikkoa alkoi käydä jotenkin\nyksitoikkoiseksi. Hartainkin napamatkustaja voi lopulta kyllästyä\npelkkään jäähän, matalikkoihin ja sumuun, ja yhä vain sumuun,\nmatalikkoihin ja jäähän. Nyt tuli kuitenkin vähän vaihtelua. Koko\nmatkalla Jugor-Sharrista Kap Shelagskoihin emme olleet nähneet\nainoatakaan ihmistä eikä ihmisasuntoa, lukuun ottamatta vanhaa autiota\ntupaa Tsheljuskin-niemen ja Khatangan välillä. Mutta ollessamme\nsyyskuun 6:ntena Kap Shelagskoin edustalla huomasimme kaksi venettä.\nJoka mies hyökkäsi kannelle, lukuun ottamatta kokkia, jota ei mikään\ntapaus saanut padoistaan ja paistinpannuistaan erkanemaan ja joka\nkiersi Aasian ja Euroopan kenties kertaakaan maissa käymättä. Veneet\nolivat tehdyt nahkasta samoin kuin eskimoitten umiakit eli naisten\nveneet. Niissä oli täysi kuorma nauravia ja juttelevia miehiä, vaimoja\nja lapsia, jotka huutaen ja viittoen ilmoittivat haluavansa tulla\nlaivaan. Kone seisautettiin, veneet kävivät laivan kyljelle ja partaan\nyli kiipesi nahkapukuisia, avopäisiä olentoja, jotka nähtävästi olivat\nennenkin laivoissa käyneet. Alkoi vilkas puhe, mutta pian huomasimme,\nettei kukaan veneitten eikä laivan väestä osannut molemmille yhteistä\nkieltä. Se oli kylläkin ikävää, mutta viittominen sai astua puheen\nsijaan. Se ei kuitenkaan estänyt juttelemasta ja vieraat ihastuivat\nsuuresti etenkin lahjoja, tupakkaa, tupakkaa ja hollantilaisia\nsavipiippuja saatuaan. Ei yksikään, kumma kyllä, osannut venäjän sanaa,\nmutta eräs poika laski englanniksi kymmeneen, joka osoittaa täkäläisen\nväestön olevan enemmän tekemisissä amerikkalaisten valaanpyytäjien\nkuin venäläisten kauppiaitten kanssa. Itse he nimittivät itseään\ntshuktsheiksi eli tshantshuiksi.\n\n»Heissä oli monta pitkää, kookasta ja soreavartaloista miestä. Pukuna\nolivat säärenmukaiset nahkahousut ja peuran nahkainen peski. Pää oli\npaljas, tukka lyhyeksi keritty lukuun ottamatta kapeata tupsua, josta\nriippui otsalle neljän sentin mittaisia hiuksia. Monella oli vyössään\nsamanlainen lakki kuin Habarowan venäläisillä, mutta arvatenkin\npidettiin ilmaa vielä liian lämpöisenä, että olisi viitsitty käydä\nlakki päässä. Useimpien tukka oli sinimusta ja hyvin sakea. Naiset\nolivat piirrelleet otsaan ja nenään mustia ja mustansinisiä viivoja,\nvieläpä leukaankin ja poskiin joitakuita kirjauksia. Kasvonpiirteet\neivät olleet niin vastenmieliset kuin samojedien ja eskimoitten.\nOlipa nuorissa tytöissä niitäkin, jotka eivät olleet peräti rumia.\nSamojedeihin verraten heidän ihonsa oli jotenkin puhdas ja valkoisen\npunainen. Pari miestä oli aivan vaaleaveristä. Luultavasti he olivat\nsellaisten venäläisten jälkeläisiä, jotka syystä tai toisesta,\nsotavankeina tai karkulaisina, olivat joutuneet tshuktshien joukkoon ja\nheihin perehtyneet.»\n\nTshuktshit saivat venäjänlehtiä, savipiippuja, rihkamaa ja vanhoja\nvaatteita, niin paljon kuin kantaa jaksoivat, ja lähtivät taas\nerinomaisen tyytyväisinä veneihinsä, jonka jälkeen »Vega» jatkoi\nmatkaa. Kaikki olivat sitä mieltä, että annetut tavarat hyvin joutivat\npois, sillä varmasti toivottiin, että lyhyen ajan kuluttua päästäisiin\nvesille, missä ei talvivaatteita tarvittaisi, ja satamiin, joissa\nvoitaisiin ostaa rahalla.\n\n\n\nTshuktshien vieraina.\n\n\nSyyskuun 18:ntena kävi maanasukkaita jälleen laivalla, jossa heidän\nosakseen tuli yhtä herttainen vastaanotto. Tshuktshit puolestaan\npyysivät retkeilijöitä maalia käymään, ja kun sumun vuoksi oli mahdoton\nmatkaa jatkaakaan, lähti Nordenskiöld useiden muiden keralla heidän\nkyläänsä. Rantana oli meren ja pienen laguunin välinen hiekkasärkkä;\netäämpänä maa verkalleen kohosi kaljuiksi tai vitilumen peittämiksi\nvuorenharjanteiksi.\n\nTshuktshit tavallisesti pystyttävät majansa laguunin ja meren väliselle\nsärkälle. Nämä majat ovat avaroita nahkatelttoja, joiden sisässä on\npeurannahkoista tehty, lamppujen valaisema ja lämmittämä makuuhuone.\nTässä sisähuoneessa perhe kesällä nukkuu ja talvella oleskelee\npäivätkin. Kesällä, harvemmin talvella, ulkotelttaakin lämmitetään\npuilla.\n\n»Joka paikassa meidät otettiin ystävällisesti vastaan. Ravintoaineita\noli sillä kertaa runsaasti. Eräässä teltassa keitettiin peuranlihaa\nsuuressa valurautaisessa padassa. Toisessa parastaikaa puhdistettiin\nja paloiteltiin kahta hiljan ammuttua tai teurastettua peuraa.\nKolmannessa akka ammensi peurojen mahalaukuista viheriäistä rapaa ja\nsulloi sitä talven varaksi peurannahkaiseen säkkiin. Käsi toimitti\ntässä työssä kauhan virkaa, ja eukon käsivarret olivat korkealle tämän\nvastenmielisen syötävän tahraamat; Grönlannin tanskalaiset eivät\nkuitenkaan sano sen maistuvan pahalta. Pitkin seiniä seisoi säkkejä,\njotka olivat traania täynnään.\n\n»Traania tarjoiltiin meillekin kaupan ja kummasteltiin, kun se ei\nkelvannut. Joka teltassa näkyi paloiteltuja hylkeitä, joista päättäen\nhylkeen saanti oli viime päivinä ollut runsas. Erään teltan edustalla\noli kaksi tuoretta mursunpäätä, joissa oli suuret kauniit torahampaat.\nTurhaan koetin vaihtaa näitä päitä itselleni, mutta seuraavana päivänä\ntarjottiin meille hampaat. Joku taikausko näyttää estävän tshuktsheja\nmyymästä kuolleiden eläimien päitä. Vanhemmat matkustajat kertovat\nheidän palvelevankin mursunpäitä.\n\n»Lapsia oli paljon, terveitä ja lihavia. Sisäteltassa kuljeskelivat\nisommat lapset melkein alastomina, ja sieltä näin niiden avojaloin\nja alastomina lähtevän ulos juoksemaan pitkin härmäistä maata...\nPienempiä, jotka vahvassa pukimessaan olivat kuin mitkäkin karvatukot,\nkantoivat sekä miehet että vaimot hartioillaan. Lapsia kohdeltiin\nerinomaisen ystävällisesti, eikä kertaakaan kuultu aikuisten lausuvan\nniille pahaa sanaa. Vaihdoin itselleni täällä paljon huonekaluja ja\npukuja»...\n\nSumu pidätteli »Vegaa» tällä rannalla siksi kauan, että retkikunta\nennätti perehtyvä sen luonnontieteellisiin oloihin. Kasvullisuus oli\nverraten runsas, vaikka maa lähellä pintaa onkin ainaisessa jäässä;\nkesemmällä se tietenkin olisi ollut vielä paljon runsaampi.\n\nVaihtokauppaa tshuktshien kanssa jatkettiin edempänäkin, mutta\npian loppui lehtitupakka, eikä »Vegalla» ollut sanottavasti muuta\nvaihtotavaraksi kelpaavaa; rahasta taas tshuktshit eivät huolineet.\nHe olivat viekkaita ja puolensa pitäviä kaupanteossa; mutta heidän\nkäsiensä kautta osaksi kulkikin Amerikan puolelta Siperian markkinoille\nsuuntautuva turkiskauppa. Tämän vaihtokaupan markkinapaikka oli\nNordenskiöldin tietojen mukaan joku Beringin salmen saarista.\n\nYöllä vasten syyskuun 10:rnnettä päivää meni meri jotenkin vahvaan\njäähän, jonka vanhat jääkappaleet kuitenkin mursivat rikki. »Vegan»\ntäytyi nyt tuurilla ja kirveillä raivata tietä pahimpien paikkojen\nläpi. Kun jäistä oli päästy, teki taas sumu haittaa. Irkaipiin, Cookin\nv. 1778 näkemän läntisimmän niemen edustalla, tuli vastaan niin lujaa\njäätä, että kävi mahdottomaksi tunkeutua sen läpi. Nordenskiöldin\ntäytyi odottaa aina syyskuun 18:nteen, ennenkuin hän saattoi jatkaa\nmatkaa.\n\n\n\nOnkilon\n\n\nRannalla tavattiin Onkilon kansa nimisen muinaiskansan majan pohjia,\njoista retkikunnan jäsenet kaivoivat esiin kivisiä ja luisia aseita\nja kosolta eläinten luita. Tshuktshien kertomuksen mukaan oli Onkilon\nkansa hallinnut koko Anadyr-rannikkoa parisataa vuotta takaperin,\nkunnes tshuktshit karkoittivat sen meren taa maahan, jonka he sanoivat\nselkeällä säällä näkyvän Irkaipiin vuorelle. Wrangel, jolle he\ntämän jutun kertoivat, luuli huhuttua maata tarunomaiseksi, mutta\nenglantilainen Kellett sen myöhemmin löysi ja kartoilla on sillä nyt\nWrangelin nimi.\n\nSyyskuun 18:ntena Nordenskiöld lähti Irkaipiista edelleen pyrkimään,\nvaikka rantasula olikin niin kapea, että »Vegan» kölin alla oli vain\nmetrin verran vettä, eikä aina sitäkään. 27:ntenä oli vähitellen päästy\nKoljutshin lahdelle, Anadyrin niemeen syvälle pistävälle vuonolle\nsaakka. Ilma oli tyyntä ja kaunista, mutta ajojäiden välille syntyi\nherkeämättä uutta jäätä, missä ajojäitä oli enemmän yhteen ahtautunut.\nJäiden seassa parveili sadoittain kiehkuraishylkeitä, mutta lintuja\noli enää vähän. »Vega» kulki vuonon poikki sen itärannalle ja pieni\nhöyrypursi lähetettiin edelle väylää tutkimaan.\n\n»Sillä aikaa kävin minä muutamien luonnontutkijaan keralla maissa...\nJohnson kertoi kuulleensa mäenkukkulalle melua ja hälinää sekä sinne\nerottaneensa valkeita niemen toisella puolella olevasta telttapaikasta.\nHän arveli maanasukasten siellä viettävän jotakin juhlaa. Minun\nteki mieleni lähteä sinne 'tshuktsheja hyvästelläkseni', sillä olin\nvallan varma siitä, että muutaman päivän päästä purjehtisimme Isolle\nvaltamerelle. Mutta nyt oli jo iltamyöhä ja pimeä, jota paitsi emme\nvielä tunteneet tshuktshien luonnetta kylläksi uskaltaaksemme, ilman\ntodellista syytä, harvalukuisina ja vain metsästysaseilla varustettuina\nlähteä meille tuiki tuntemattomalle telttapaikalle. Vasta sittemmin\ntulimme tietämään, ettei tshuktsheja yleensä tarvinnut pelätä. Sen\nvuoksi viivyimme, kosk'ei laiva missään tapauksessa voinut sinä\niltana enää ankkuria nostaa, vielä muutamia tunteja rannalla ja\nrakensimme ajopuista aika nuotion, jonka ääressä iloisesti juttelimme\nloppumatkastamme. Se oli kulkeva vesillä, joilla ei haittaisi pakkanen\nvaan lämmin, joilla eivät ainakaan jäät, ainaiset sumut eivätkä\ntuntemattomat salakarit matkaamme estäisi. Ei kukaan meistä silloin\naavistanut, että me tropiikin kuumuuden asemesta saisimmekin lähimpinä\nkymmenenä kuukautena kokea pakkaisnavan talven, jäiden saartamina\naukealla rannikolla, jolla raivoavat melkein alituiset lumimyrskyt ja\njolla ilman lämpö usein laskee paljon alemma elohopean jäätymäpistettä.\nIlta oli ihana, taivas kirkas ja niin tyyni, että nuotion liekit ja\nsavu kohosivat pystysuoraan korkealle taivasta kohti. Valkea kuvastui\nveden mustaan, ohuen jäähileen peittämään pintaan lankasuorana\ntuliväylänä. Tämän rajana oli etäällä jäävyöhyke, jonka epätasaisuudet\npimeässä näyttivät etäisen korkean vuorenharjanteen huipuilta. Ilma\ntuntui lauhkealta ja lämpömittari laski vain 2° alle jäätymäpisteen.\nTämä kylmä kattoi kuitenkin yöllä meren ohueen jääpeitteeseen, joka\ntosin, kuten seuraavana päivänä nähtiin, aukeammilla paikoilla\nainoastaan voi viivyttää, vaan ei pysäyttää »Vegaa», mutta joka\nkuitenkin liitti rannikon ulkopuolelle kasaantuneet ajojäälautat niin\nkovaan yhteen, että laiva tuskin höyrynkään voimalla olisi voinut\npäästä siitä kulkemaan.»\n\nKun »Vega» seuraavana päivänä oli purjehtinut Koljutshin lahden itäisen\nsuuniemen ympäri, kävi nuoren jään peittämä väylä äkkiä niin matalaksi,\nettä sen täytyi pysähtyä ja kiinnittää itsensä pohjaan tarttuneeseen\njäälauttaan, odottamaan väylän levenemistä. Nordenskiöld oli yhä\nvakuutettu siitä, että tuulen kääntyessä väylä jälleen aukeaisi ja\nretkikunta voisi kulkea ne muutamat penikulmat, jotka vielä erottivat\nsen Beringin salmen aukeista selistä, sillä valaanpyytäjät olivat usein\nvasta lokakuun keskivaiheilla lähteneet näiltä seuduin. Todella oli\nnytkin sulaa vettä ainoastaan neljän tai viiden penikulman päässä tästä\npaikasta, josta tuli »Vegan» talvimaja.\n\n»Tulevaisuus on osoittava, oliko purjehduksemme pitkin Aasian\npohjoisrannikkoa Koljutshin lahdella onnen sattuma vai eikö. Minä\nainakin uskon, että se oli usein uudistuva sattuma. Mutta se on varmaa,\nettä jäihin salpautumisemme näin kauas päästyämme riippui aivan\nsatunnaisista seikoista ja syksyn tavattomista jääsuhteista Beringin\nmeren pohjoisosissa.»\n\n\n\nTalvimaja.\n\n\nMuutaman päivän kuluttua Nordenskiöldille selvisi, että hänen täytyi\ntalvehtia Koljutshin lahden suulla. Tämä oli sitä harmillisempaa, kun\nvain muutaman tunnin aikaisempi saapuminen olisi tehnyt mahdolliseksi\nmatkan jatkamisen yhtä painoa ja nämä tunnit, jopa päiviäkin, olisi\nvoitu helposti säästää matkan kuluessa. Laivan asema ei suinkaan ollut\nturvallinen. »Vega» oli nimittäin avoimella rannalla 9 1/2 metrin\nvedellä pohjajäähän kiinnitettynä, noin 1,400 metrin päässä maasta.\nTalvimyrskyjen synnyttämää jäänpuserrusta vastaan ei tässä ollut muuta\nturvaa kuin nousuveden aikana matalalle ajautunut pohjajää, jonka\nnousuvesi voisi paikaltaan siirtää. Onneksi näyttää vesi kuitenkin\nsillä kertaa olleen korkeammalla kuin: milloinkaan sittemmin talven\nkuluessa. Jäävuoret irtaantuivat vasta myöhään kesällä 1879, sitten\nkun niiden vedenpäällinen osa enimmäkseen oli sulanut. Vähältä piti,\nettei »Vega» joutunut paljon huonompaan talvisatamaan. Se kiinnitettiin\nnimittäin ensiksi lähelle maata ajautuneihin pienempiin lauttoihin,\nmutta muutettiin siitä pois, sillä paikalla oli kölin alla vain muutama\ntuuma vettä. »Jos laiva olisi jäätynyt kiinni tähän paikkaan, olisi\nmeidän käynyt onnettomasti. Rajut syysmyrskyt painoivat, varsinkin\njoulukuun 14 ja 15 päivän välisenä yönä, uuden jään näitä jäälauttoja\nvastaan, jotka siitä siirtyivät paljon lähemmäksi maata. Noin puolen\nmetrin paksuinen jääpeite musertui silloin hirmuisella jyskeellä\ntuhansiin kappaleihin, jotka kasautuivat alla olevalle pohjajäälle\nmahdottomaksi 'torossiksi', eli irtaimien, särmäisten jäälohkareitten\nmuodostamaksi muuriksi. Niihin jäihin kiinnitetty laiva olisi jo talven\nalussa ajautunut matalalle, peittynyt jäälohkareiden alle ja musertunut\npirstoiksi.»\n\nJo lokakuun 2:na kesti uusi jää kulkea maalle ja seuraavana päivänä\ntuli tshuktsheja jalan laivalle. Merelle päin oli ajojäitä silmän\nkantamattomiin, mutta tumma kajastus idän taivaalla, n.s. »vesitaivas»,\nilmaisi kuitenkin, ettei sulaan sillä puolella ollut aivan paljoa\nmatkaa. Uusi jää kasvoi talven kuluessa sangen paksuksi, ollen\nvahvimmillaan toukokuun puolivälissä, jolloin sen vahvuus oli 162\nsenttiä. Talven kuluessa repesi jääkenttiin halkeamia ja railoja,\nmilloin jäiden liikkumisesta, milloin pakkasesta. Se pohjajää,\njohon »Vega» oli kiinnitetty, oli noin 40 metriä pitkä, 25 metriä\nleveä möhkäle, jonka korkein kohta oli kuusi metriä ylempänä veden\npintaa. Tosin siirtyi tämäkin pohjaan tarttunut jää, samoinkuin sen\nrannan puoleinen jääkenttäkin ja »Vega» niitten mukana syysmyrskyjen\npainosta paljon lähemmä rantaa. Mutta vaikka laiva silloin jäiden\npuristuksesta rytisi, ei se kuitenkaan saanut vahinkoa, sen enempää\nkuin pakkasestakaan, vaikka se jääti laitoihin tunkeutuneen veden,\navaten niihin suurella paukkeella rakoja. »Kylmä, että nurkat paukkuu,\non yleinen sananparsi», sanoo Nordenskiöld, »joka tavallisesti meissä\nherättää hauskoja muistoja kotitakan ääressä vietetyistä kylmistä\ntalvi-illoista, mutta täällä eivät pakkasen varsinkin öisin hytteihimme\nkuuluvat paukkumiset olleet ensinkään ilahuttavia, koska oli syytä\npelätä, että pakkasen repimät halkeamat saisivat laivan pahasti\nvuotamaan. Koska rauta pakkasessa kutistuu enemmän kuin puu, upposivat\ntalvella niiden rautapulttien päät, joilla laivan puuainekset olivat\njamatut, syvälle laidoitukseen. Mutta ei tästäkään syntynyt mitään\nisompaa vuotoa, kenties sen tähden, ettei pakkanen päässyt iskemään\nvedenpinnan alla olevaan osaan.»\n\nTshuktshien viittomisista Nordenskiöld käsitti, että idempänä,\nSerdzekamenin luona, oli paraillaan joku pyyntilaiva, ja lähetti\nluutnantti Brusewitzin sitä tapaamaan. Hän ei kuitenkaan löytänyt\nmitään, kun ei käynyt kyllin kaukana. Eräs amerikkalainen pyyntilaiva\ntodella kävi Serdzekamenissa pari päivää sen jälkeen, kuin »Vegalta»\nmatka loppui, se purjehti kuitenkin pian pois. Paikan etäisyys »Vegan»\ntalvisatamasta oli 70 kilometriä.\n\nMannerrannikko oli aaltomaista, sisämaata kohti viettävää tasankoa,\njohon joet olivat uurtaneet laaksojaan. Lunta ei vielä ollut, minkä\nvuoksi kasvitieteilijät vielä saattoivat tehdä tutkimuksiaan. Puita ei\nkasvanut ensimmäistäkään, vaikka meidän maassamme samalla leveydellä on\nmetsiä, mutta kauempana ylämaassa tavattiin kuitenkin matalia raitoja.\nMuutamia kukkakasvejakin näytti tällä kolkolla rannikolla viihtyvän,\nmuun muassa puola, muurain ja maitiaiset, vaikka ne tietysti jo olivat\nlakastuneet.\n\nKun täytyi täydellä todella ryhtyä talvivarustuksiin, ei lunta enää\nlaastu pois kannelta, vaan annettiin sitä keräytyä yhä enemmän,\nkunnes kannella oli 30 sentin vahvuinen tiiviiksi tallattu lumi- eli\njääkerros. Kansi siitä piti paljon paremmin pakkasta. Laivan laitoja\nvastaan luotiin korkeat lumivallit. Kannelta jäälle rakennettiin\nuljaat jääportaat. Kannelle viritettiin iso teltta, joka ulottui\nkomentosillasta etukeulaan saakka, jättäen vain perän puolen avoimeksi.\nKeulan puolessa olevasta aukosta ilma pääsi vapaasti virtaamaan teltan\nalle. Pimeinä talvipäivinä paloi teltan alla usein vireä sysivalkea,\njonka ympärille kokoontui tshuktsheja ihmettelemään sepän taitoa,\nhänen hehkuvaa rautaa takoessaan. Täällä jakeli kokki heille tähteeksi\njäänyttä lihalientä ja ruokaa sekä leipäsiä, joita laivassa aina\nleivottiin erikseen heitä varten. Täällä oli myös vastaanottohuone,\njossa vaimoille ja lapsille jaettiin tupakkaa ja sokeria ja jossa\njoskus pyydystäjä tai rahtimies kylmästä tultuaan sai kelpo naukun.\nTäällä hinnoiteltiin kaupaksi tuodut polttopuut ja muut tavarat sekä\nkeskusteltiin eri suunnille tehtävistä rekiretkistä.\n\nJään ankara liikkuminen yöllä joulukuun 15 päivää vastaan muistutti\nretkikuntaa, että laiva saattoi äkkiarvaamatta ruhjoutua ja kaikki\nvarustukset ja eväät sen mukana tuhoutua. Turvatakseen retkikunnan\nmoisen onnettomuuden seurauksia vastaan — tshuktsheilta tuskin olisi\napua saatu, heillä kun ei itselläänkään ollut minkäänlaisia varastoja\nNordenskiöld vei maihin kolmenkymmenen miehen muonan sadaksi päiväksi\nynnä pyssyjä ja ampumatarpeita. Nämä tavarat kasattiin rannalle ja\npeitettiin purjeilla. Vaikka ne olivat lukitsemattomat eikä niitä\nvartioitu, ei niistä kuitenkaan mitään kadonnut, vaikka tshuktshit\ntalven kuluessa itse toisinaan näkivät kovastikin nälkää.\n\nMaalle, puolentoista kilometrin päähän laivasta, tehtiin magneettinen\nhavaintohuone, joka yhdistettiin laivaan jääpatsaitten päähän\nkiinnitetyllä ohjausköydellä, koska lumimyrskyillä muutoin olisi\nollut mahdoton osata takaisin laivaan. Laivan viereen hakattiin kaksi\navantoa, toinen tulipalon varalta, toinen vedenkorkeuden vaihtelujen\nmittaamiseksi. Ilmatieteelliset havainnot muutoin osoittivat, ettei\ntalvi tällä rannikolla ollut yhtä kylmä kuin kauempana maan sisässä,\njossa on yksi maapallon pakkasnapoja, mutta se oli tavattoman\nmyrskyinen. Myrsky neljänkymmenen asteen pakkasessa taas on sangen\nvaarallinen, ellei sitä vastaan ole hyvin varustettu. Sattuikin\nkoko joukon paleltumisia, kunnes kaikki oppivat itsestään huolta\npitämään. »Vegan» väellä oli muutoin sangen tarkoituksenmukainen puku,\njonka Nordenskiöld edellisillä matkoillaan saavuttamansa kokemuksen\nnojalla oli sommitellut. Itse laivassa oli jotenkin lämmin, öisin\nvain lämpötila joskus laskeutui viiteen lämpöasteeseen ja hyttien\nseinille tuli härmää. Laivan ruumassa lämpötila ei koskaan laskeutunut\njäätymäpistettä alemmaksi, se kun kokonaan oli vedenpintaa alempana.\nPuhtaudesta pidettiin tarkka huoli; sitä ei koskaan saa laiminlyödä\npohjan perillä talvimatkoilla, se oli Nordenskiöldin kokemus.\nTerveydentila oli pitkin talvea erinomainen eikä ainoatakaan keripukin\ntapausta sattunut.\n\nLunta ei satanut kovin paljoni, mutta kun ei koko talvena suojannut,\nniin pysyi se hyvin kuivana ja nousi kovilla tuulilla ilmaan niin\nsakeana, ettei voinut nähdä muutamaa metriäkään eteensä. Joka\nsemmoisessa ilmassa eksyi, oli hukassa, ellei hän voinut tshuktshien\ntavoin lumikinoksessa odottaa myrskyn loppua.\n\n\n\nTshuktshit.\n\n\n»Vegan» talvimajan läheisyydessä oli rannikolla kaksi\ntshuktshilaiskylää, Pitlekai ja Jinretlen, kummassakin seitsemän\ntelttaa. Pitlekain asukkaat kuitenkin muuttivat talven kuluessa\nlähemmä Beringin salmea kalaisempaan seutuun. Verraten lähellä oli\nuseita muitakin tshuktshilaiskyliä, joiden asukkaat pitkin talvea\nkävivät »Vegalla». Kaiken kaikkiaan lienee näissä kylissä asunut 300\nhengen vaiheille. He seurustelivat alun pitäen mitä herttaisimmin\nretkeläisten keralla, eikä hyvää väliä kauan häirinnyt sekään, ettei\nheitä — siivottomuuden pelosta — laskettu kannen alle muuta kuin\npoikkeustiloissa. Aluksi se kyllä suututti heitä kovasti ja muuan\nkostonhimosta kielsi retkeläisiä menemästä telttansa makuuhuoneeseen.\nRetkeläisten järkähtämättömyys ja samalla ystävällisyys sai heidät\nkuitenkin rauhoittumaan, »eikä heidän kuitenkaan käynyt kieltäminen\nmeitä sisäteltoistaan, koska aina tullessamme toimme makeisia ja\ntupakkaa sekä heille itselleen että heidän vaimoilleen ja lapsilleen.»\n\nLaivankannelle viritetty teltta muuttui vähitellen lähiseutulaisten\nvastaanottopaikaksi. Koiravaljakoita seisoi tai oikeammin makasi\nnietoksissa rivittäin kaiket päivät »Vegan» jääportaitten edustalla,\nmaltillisesti odottaen isäntiänsä tai pemmikaania, jota silloin tällöin\nsääliväisyydestä jaettiin näille nälkiintyneille raukoille. Harvinaisia\nvieraita käytiin joskus etäämmältäkin katsomassa ja »Vega» muuttui\npian levähdyspaikaksi, johon jokainen ohimenevä koirineen pysähtyi\nmuutamaksi tunniksi uteliaisuuttaan tyydyttämään tai hyvästä puheesta\ntai tavarasta saamaan lämmintä ruokaa, vähän tupakkaa ja joskus pahalla\nsäällä ryypynkin, jota tshuktshit sanoivat »rämiksi». Tshuktshit saivat\nkuljeskella kannen päällä, missä halusivat, mutta laivalta ei silti\nkoskaan kadonnut pienintäkään esinettä, vaikka varastamista olisi\npaljonkin ollut. Mutta heidän kerjuunsa kävi sitä rasittavammaksi. Ja\nvaihtokaupassa he pettivät, minkä suinkin taisivat. Vaihtokaupalla\nretkikunta hankki täydellisen kokoelman heidän aseitaan, pukujaan ja\nhuonekalujaan. Kaikki seudun tshuktshit olivat pakanoita, eivätkä\ntainneet muuta kuin omaa kieltään. Nordqvist kokosi tuota pikaa\nmelkoisen tshuktshilaisen sanavaraston ja perehtyi muutoinkin heidän\nkieleensä, niin että heidän kanssaan voitiin keskustella.\n\nLokakuun 5:ntenä oli laivan lähellä hyvä luistinjää ja retkeläiset\nviettivät iloisen luistinjuhlan. Tshuktshilaisten vaimot ja lapset\nonkivat rannalla avannoista särkiä. Mies kulki aina edellä avannoita\ntehden, vaimo onki, viipyen kuitenkin vain vähän aikaa joka avannolla.\nOmituisella jääseulalla avantoa puhtaana pitäen hän kyyhkysillään\nistuen koetti kummallisella naksutuksella houkutella avantoon\nkaloja; vasta kalan nähdessään laski hän avantoon luisen koukun,\njossa oli kalansuolta syöttinä. Miehet noukkivat kaloja jään päälle\npienellä ahraimella, jota he erinomaisen kätevästi käyttelivät. Jään\nvahvistuttua oli avantopyynti mahdotonta.\n\nLokakuun 6:ntena lähestyi laivaa joukko tshuktsheja, vetäen koirareellä\nsuorana makaavaa miestä. Aluksi häntä luultiin sairaaksi, mutta se\npian huomattiin erehdykseksi, kun hän sangen ketterästi kiipesi\nlaivaan, teki ristinmerkin, laati arvokkaan tervehdyksen ja huonolla\nvenäjän kielellä ilmoitti olevansa peräkunnan mahtimies. Hän oli\nporotshuktshien vanhin, Wassili Menka nimeltään, pieni mustaihoinen\nmies, puettu valkoisenkirjavaan peurannahkaiseen peskiin, jonka alta\nsinistä villapaitaa vähän näkyi. Tätä mahtimiestä tietysti kestittiin\nmitä parhaiten ja hän oli ensimmäinen tshuktshi, jonka keralla\nvoitiin keskustella. Kun tämä mies pikapuoleen lupasi käydä Anadyr\njoen laaksossa Markowan kauppapaikassa, josta oli postiyhteys muuhun\nmaailmaan, kirjoitti Nordenskiöld hänen kerallaan avoimen kirjeen\nRuotsin kuninkaalle, ilmoittaen »Vegan» pakollisen talvenvieton, ja\ntämä viesti saapuikin kuningas Oskarille, vaikka vasta toukokuussa.\nLevottomuus »Vegan» kohtalosta oli silloin ylimmillään, ja Ruotsin\nkuningas palkitsi kultamitalilla Menkan uskollisuuden.\n\n\n\nPorotshuktshit.\n\n\nNordqvist ja Hovgaard kävivät Menkan keralla kauempana sisämaassa\nporotshuktshien luona. Kolmilla koiravaljakoilla lähdettiin\nmatkaan. Menkan veljen leiri oli vuorien ympäröimässä laaksossa,\njossa paikoittain kasvoi metrin korkuista pajukkoa. Siinä oli 18\ntelttaa ja vastaanotto oli mitä paras. Porotshuktshit olivat paljon\nvarakkaampia kuin rannikolla asuvat kalastajatshuktsh.it, hyötyen\nmuun muassa vaihtokaupasta, jota he kävivät Beringin salmella.\nHeidän kirveensä, puukkonsa ja poransa olivat järjestään rautaa\ntai terästä, vedenkeittoastiat vaskesta. Puvut olivat yksinomaan\nporonnahkaa, jota vastoin rantatshuktshit käyttivät myös hylkeennahkaa.\nVenäläisiä mekkoja ja koruja heillä sitä paitsi oli. Toisenkin matkan\nporotshuktshien luo Nordqvist teki, ollen yötä heidän kylläkin\nkuumissa, mutta inhottavan likaisissa teltoissaan.\n\nNordqvistin piti marraskuussa käydä Boven keralla Nishnij-Kolymskissa\nsaakka viemässä varmempaa tietoa retkikunnan kohtalosta, mutta kun\ntshuktshit, joiden piti lähteä heitä koiravaljakoillaan saattamaan,\npettivätkin lupauksensa, oli tämä matka jätettävä sikseen.\n\nKun jää kauttaaltaan kannatti, alettiin tehdä pyyntiretkiä eri\nsuunnille. Riistaa kuitenkin oli niukasti, jääkarhuja ei ensinkään,\nsusia, valkoisia, punaisia ja mustia kettuja runsaammin, enimmän\nkuitenkin jäniksiä, jotka kävivät laitumella kylien ympärillä, koska\nniiden luona oli runsain kasvullisuus. Linnuista kelpasi syödä vain\nriekko.\n\n\n\nJoulu.\n\n\nJoulu vietettiin välikannella, joka oli lipuilla ja viireillä\nkoristettu. Joulupuu oli rakennettu pajunoksista, niitä yhteen\nsitomalla, pienillä lipuilla, kynttilöillä, paperinkaistaleilla ja\nlähes parillasadalla joululahjalla koristettu. Kello 6 kokoonnuttiin\npuun ympärille ja lahjat arvottiin kuusi kullekin. Tämän jälkeen\nsyötiin illallinen mitä iloisimman mielialat vallitessa — ei kukaan\nmuistanutkaan, että ulkopuolella vallitsi napayön pimeys ja 35\nasteen pakkanen. Uutta vuotta tervehdittiin tykinlaukauksilla ja\nilotulituksella. Sitä paitsi vietettiin iloisia juhlia aina, milloin\nvain oli vähänkin tilaisuutta, etenkin kaikkien niiden hallitsijain\nmerkkipäivinä, joiden alamaisia tässä oli koolla.\n\nUuden vuoden alussa löyhdyttelivät itä- ja etelätuulet jäitä, niin\nettä jälleen ilmestyi suuria sulia ja tshuktshit alkoivat puhua jäiden\nlähdöstä. Niin lähelle laivaa railot eivät kuitenkaan ulottuneet, että\nse olisi voinut liikkeelle lähteä, ja tämä kaiken kaikkiaan olikin\nonni, sillä sydäntalvella liikkeelle lähtö olisi helposti käynyt\ntuhoisaksi. Jäät menivät taas umpeen ja vesitaivaskin katosi kokonaan,\nniin että tshuktshien täytyi lähteä Pitlekaista ja muuttaa lähemmä\nBeringin salmea pyyntiään harjoittamaan. Helmikuussakin jäät samoin\nlöyhtyivät ja kauempana merellä näytti olevan laajalti sulaa, mutta\nniin kaukana laivasta se pysyi, ettei ollut ajattelemistakaan lähtöä.\n\n»Irgunnukin tshuktshien onnistui nyt saada jääkarhu ja\nseitsemänkymmentä hyljettä, joista osa kerskaavasti asetettiin\nsilavakaistaleiden rinnalle pitkin telttojen ulkoseiniä; toinen osa\npantiin silava-aittoihin, jotka pian täyttyivät. Jinretlenin lähempänä\nmeitä olevalla telttapaikalla oli sitä vastoin saatu vain kahdeksan\nhyljettä. Ilo ja huolettomuus huomisesta näytti kuitenkin olevan\ntäälläkin vallalla ja nahkapukuiset ystävämme käyttivät tilaisuutta\nosoittaakseen, kuinka he halveksivat »Vegan» halpaa ruokaa, jota\nkuitenkin edellisenä päivänä olivat surkeasti kerjäilleet ja johon\nheidän parin päivän päästä oli jälleen turvautuminen. Lapset, jotka\njo olivat näyttäneet jotenkin riutuneilta, alkoivat, samoin kuin\naikuisetkin, jälleen äkisti turvota... Lämpömäärän taas alentuessa\njäätymäpisteen alle täytyi tshuktshien lopettaa pyyntiinsä. Sen sijaan\nnäimme heidän eräänä päivänä peräkanaa astuvan laivaa kohti, melkein\nkuin vangit egyptiläisessä tai assyrialaisessa voittopatsaassa,\nkantaen kukin selässään jotain, jota emme kauaksi voineet erottaa.\nSe oli jäätä, jota he, kekseliäisyydestään mielissään, nyt toivat\nkyökkimestarille, saadakseen häneltä sen sijaan sitä »kaukaa», jota\njoku päivä ennen olivat halveksineet.\n\nPitkin talvea lappoi »Vegan» ohi Beringin salmelle matkaavia tai sieltä\npalaavia koiravaljakoita, ja kaikki poikkesivat laivalla juttelemassa,\nsyömässä ja naukut saamassa, kuten ravintolassa ainakin, he vain saivat\nkaikki ilmaiseksi. »Vegan» miehistö puolestaan matkaili uutterasti joka\nsuunnalle, vaikkei Nordenskiöld uskaltanut heitä aivan pitkälle laskea,\nkoska oli mahdollista, että laiva milloin tahansa saattoi irtaantua\nja ehkä olisi ollut pakko matkaan lähteä. Kapteeni Palander kävi\nKjellmanin keralla porotshuktshien luona, kertoen muun muassa seuraavan\nnäkemänsä tapauksen.\n\n\n\nTshuktshi ja hänen poronsa,\n\n\n»Huonosti maattuamme nousimme kello puoli 7 seuraavana aamuna. Teltasta\ntullessamme lähestyivät porot taajassa jonossa. Edellä kulki vanha\nsuurisarvinen poro, joka meni isäntänsä luokse (hän oli astunut\nporolaumaa vastaan) ja tervehti häntä pyyhkäisten kuonoaan hänen\nkäsiinsä. Muut porot seisoivat sill'aikaa järjestetyissä riveissä aivan\nkuin miehistö sotalaivoissa. Omistaja meni sitten joka peuran luo ja\nantoi niiden pyyhkäistä kuonoaan hänen käsiinsä. Hän puolestaan otti\njokaista poroa sarvista ja tutkisteli sitä tarkkaan. Katselmuksen\njälkeen koko lauma isännän merkin annettua kääntyi ja lähti, vanhus\netupäässä, edellisen päivän laitumelle. Koko komento teki meihin hyvän\nvaikutuksen; tässä ei julma kovasydäminen villi-ihminen hirmuisella\ntavalla osoittanut herruuttansa eläimille, vaan hyvä isäntä katsasti\nniitä lempeästi ja lausui ystävällisen sanan kullekin. Täällä\noli isännän ja eläimen väli hyvä. Itse hän oli uljas nuori mies,\nkatsantonsa järkevä ja ruumiinsa sorea ja suora. Hänen vaatteensa\nolivat erinomaisen kauniista peuran nahkasta hyvin tehdyt, niin että\nhänen soma vartalonsa ja uljas käytöksensä pääsivät esiintymään,\netenkin hänen liikkeellä ollessaan.»\n\n\n\nKevät.\n\n\nAurinko nousi ylemmäksi ja ylemmäksi, mutta kovin hidasta oli siitä\nhuolimatta kevään tulo. Huhtikuun keskilämpö oli vain -18°, 9 ja\ntoukokuu alkoi -20° pakkasella, joka kolmantena päivänä vielä paransi\n-20,8°:ksi. Kesäkuun 3:ntena oli -14,3° ja kuukauden 13:ntenä sydänyön\naikaan -8°, mutta samana päivänä tuuli kääntyi etelään ja lumi alkoi\nsulaa sitä kyytiä, että maa parin viikon kuluttua oli aivan paljaana.\nJo huhtikuun lopulla alkoi tulla muuttolintuja, ensimmäisenä pulmunen,\nsitten suurissa parvissa hanhia, haahkoja, alleja, lokkeja, monta\nlajia kahlaajia ja laululintuja. Laululinnuista ensimmäinen oli pieni\nsoma _Sylvia Ewersmanni_, joita toukokuun alussa laskeutui suuret\nparvet »Vegan» mustalle kannelle, ainoalle tummalle esineelle, mitä\noli koko seudussa. Kaikki näyttivät olevan aivan uuvuksiin väsyneet\nja suojainen lepopaikka epäilemättä oli niille tervetullut. Samalla\nalkoivat retkikunnan jäsenet suurella innolla tutkia seudun lintuja ja\nnisäkkäitä.\n\n»Mitä ennestään omilla matkoillani olin nähnyt», kirjoittaa\nNordenskiöld, »ja muutoin pohjanperäisistä linnustoista tiesin,\noli minussa synnyttänyt sen väärän luulon, että Euroopan, Aasian\nja Amerikan napamaissa kaikkialla tapaisi samoja lintuja. »Vegan»\nretkellä saamamme kokemus kuitenkin osoittaa, ettei asian laita\nsuinkaan ole semmoinen, vaan että Aasian koillisniemi, tshuktshien\nniemimaa, tekee tästä täydellisen poikkeuksen. Linnut ovat täällä\nvähälukuisemmat, mutta paljon monimuotoisemmat kuin Novaja\nZemljalla, Huippuvuorilla ja Grönlannissa, jonka vuoksi tshuktshien\nniemimaan linnusto kokonaisuudessaan suuresti eroaa atlanttisten\nnapamaitten linnustoista.» Omituisia haahkoja ja hanhia tavattiin ja\nlatuskanokkainen vikla, jota ei ennen ole tavattu kuin kuumissa maissa\nhyvin harvinaisena.\n\nKesäkuun 'lopulla maa alkoi vihoittaa ja kaikenlaisia kukkia ilmestyä\nja vähin hyönteisiä liikkua. Molemmatkin antoivat paljon työtä\nkeräilijöille. Rantalaguunien sulassa pyydystettiin, pintavedestä\ntuntematonta, sangen hyvänmakuista kalaa, jonka talvehtiminen suuresti\nkummastutti tiedemiehiä, koska laguunit luultavasti jäätyvät pohjaa\nmyöden.\n\n\n\nVapautuksen sanoma.\n\n\nHeinäkuun puolivälissä rantajää vielä oli niin vahvaa, että\nNordenskiöld arveli kuluvan ainakin pari viikkoa väylän aukeamiseen,\njonka vuoksi hän aikoi lähteä tutkimaan mammutin torahammasta, jonka\ntshuktshit sanoivat pistävän esiin erään joen äyräästä, mutta hänen\ntätä retkeä puuhaillessaan alkoi »Vega» odottamatta hiljalleen keinua,\nretkeläisten paraillaan päivällisillä istuessa. »Palander syöksyi\nheti kannelle, näki jään liikkuvan, käski lämmittää koneen, joka\njo oli kauan ollut täydessä kunnossa äkkilähdön varalta, ja kahden\ntunnin kuluttua kulki »Vega» jälleen, heinäkuun 18:ntena klo 3 t. 30\nm. i.p., höyryn ja purjeiden voimalla, lippujen liehuessa, määräänsä\nkohti. Me huomasimme nyt, että jäähän oli revennyt rako laivan ja\nrantasulan välille, sekä että jäälautat olivat pohjajäämme vasemmalta\npuolelta siirtyneet siksi kauas merelle, että »Vegalla» oli tarpeeksi\nsyvä vesi edessään. Kiertääksemme lähinnä olevia ajojäitä asetettiin\nsuunta aluksi luoteeseen, sitten pitkin Beringin salmen rannikkoa.\nJinretlenin kohdalla seisoivat kaikki kylän miehet, vaimot ja lapset\nrannalla katsomassa sitä tulihepoa — tshuktshit ehkä sanoisivat\ntulikoiraa eli tulipeuraa — joka ainiaksi vei heidän talviset ystävänsä\npois näiltä kolkoilta kylmiltä rannoilta. Pitkän matkan päästä emme\nvoineet erottaa, vuodattivatko he todella eron hetkellä kyyneliä, kuten\nuseimmat olivat ennustaneet tekevänsä. Mutta mahdollista kyllä on, että\nvilli-ihmisen herkkätunteisuus pakotti heidät itkemään. Varma on, että\neron hetken surumielisyys meissäkin vähän himmenti sitä ilon tunnetta,\njoka nyt hehkui jok'ainoan Vega-miehen rinnassa.»\n\nSerdzekamenin ohi kuljettiin sumussa yöllä heinäkuun 17:nnettä vasten,\nmutta sumun päällitse haamoitti tämän jäämerenkulussa kuulun niemen\nkorkeita vuoria, jotka ovat pirstautuneet jättiläispilareiksi ja\nraunioiksi, samoin kuin Karhusaartenkin kalliot. Meri oli kirkas kuin\npeili, joku mursu kohotti silloin tällöin sumun suurentamaa päätään\nvedestä laivan läheisyydessä, hylkeitä uiskenteli joukottain sen\nympärillä ja ylitse lenteli edes takaisin lintuja, joilla arvatenkin\noli pesänsä Serdzekamenin jyrkillä kalliorinteillä. Merenpohjasta nosti\nhaavi runsaasti matoja, nilviäisiä, äyriäisiä y.m.\n\n\n\nItäniemi!\n\n\nMaa katosi sitten kokonaan sumuun, mutta 20 päivän aamulla alkoi\njälleen häämöittää synkkiä kukkuloita. Ne olivat Itäniemen kukkulat.\nNordenskiöld nimitti tämän niemen »Deshnewin niemeksi» sen rohkean\nkasakan muistoksi, joka 230 vuotta aikaisemmin oli sen ensi kerran\nlaivalla kiertänyt. Kello 11 a.p. »Vega» oli keskellä sitä salmea, joka\nyhdistää Pohjoisen Jäämeren Tyyneen mereen, ja tässä 'tervehdittiin\nVanhaa ja Uutta maailmaa lipuilla ja tykkien paukkeella.\n\n»Vihdoin viimein oli siis se päämäärä saavutettu, johon niin monet\nkansat olivat pyrkineet aina siitä alkaen, kun Sir Hugh Willoughby\ntykkien paukkuessa, juhlapukuisten matruusien hurratessa ja\nlukemattoman ihmisjoukon riemuitessa v. 1553 hyvässä toivossa pani\nkoillisretket alkuun... Sir Hugh sortui kaikkine miehineen raivatessaan\ntietä Englannin merenkululle sille hyiselle merelle, joka pohjoisessa\nrajoittaa Aasian ja Euroopan. Lukemattomat retkikunnat ovat sen jälkeen\nmenestyksettä ja useimmiten laivansa ja monen urhokkaan merimiehen\nhengen ja terveyden menettäen lähteneet samalle tielle. Vasta nyt,\n336 vuoden kuluttua, kun useimmat meriasiain tuntijat jo olivat\nasian mahdottomaksi arvostelleet, koillisväylä vihdoinkin avattiin.\nMeriväkemme ja heidän päällystönsä järjestyksen, pontevuuden ja\nkunnon ansioksi on luettava, että tämä on tapahtunut ilman kuoleman\nja taudin tapauksia ja oloissa, jotka osoittavat matkan ehkä voitavan\ntehdä joka vuosi muutamassa viikossa. Eipä kumma siis, että me asiain\nnäin ollen uljain mielin näimme sinikeltaisen lippumme maston latvaan\nnousevan ja kuulimme ruotsalaisten tervehdyslaukausten jyrähtelyä siinä\nsalmessa, jossa Vanha ja Uusi maailma toisilleen kättä ojentavat.\nTosin ei nyt kulkemaamme väylää enää kaivattu Euroopan ja Kiinan\nväliseksi kauppatieksi; mutta tämän ja lähinnä edellisten ruotsalaisten\nretkikuntain on onnistunut avata merenkulku uudella valtamerellä sekä\nsaattaa lähes puolet kokonaisesta maanosasta valtamerien yhteyteen.»\n\nItäniemen eli Kap Deshnewin ohi purjehdittuaan Nordenskiöld poikkesi\nSt. Lawrence lahteen, joka sen eteläpuolella pistää tshuktshien\nniemimaahan, selvittääkseen sikäläisiä luonnontieteellisiä oloja. Jäät\nkuitenkin salpasivat vuonon. Ohimennen tutustuttiin tällä rannalla\nasuviin tshuktsheihin.\n\n\n\nAlaskan rannalla.\n\n\nParemmalla onnella »Vega» pyrki Alaskan rannalla olevaan Port Clarence\nlahteen, jonka oivaan satamaan se kävi ankkuriin; se oli ensi\nkerta, kun se Taimyrin niemimaan länsirannalta lähdettyään saattoi\nankkuroida oikeaan satamaan, vaikk'ei Port Clarencekaan voinut tarjota\nminkäänlaisia taiderakennuksia pitkämatkaisten kulkijain mukavuudeksi.\nEskimot nahkaveneissään olivat ainoat vieraat, jotka laivalla kävivät.\nNäiden talous- ja pyydyskalut, kirveet, puukot, sahat, takaaladattavat\nkiväärit ja revolverit olivat enimmäkseen amerikkalaista tekoa, mutta\nniiden ohessa käytettiin vielä tai säilytettiin telttain romukätköissä\njousia ja nuolia, linnunkeihäitä, luisia keksejä ja kaikenlaisia\nkiviaseita. Tulta tehtiin rauta- ja piituluksilla, puutuluksilla ja\nmyös amerikkalaisilla tulitikuilla. Nämä eskimot siis elivät täyttä\nmurrosaikaa. Turhiksi käyneillä talvivarustuksillaan Nordenskiöld\nvielä saattoi vaihtaa itselleen erinomaisen täydellisen kokoelman\neskimoittenkin kansatieteellisiä esineitä. Kasvitieteilijät saivat\nerittäin rikkaan kasvisaaliin, joka oli tärkeä vertauksen vuoksi\ntshuktshien niemimaan kasvistoon.\n\nPort Clarencesta Nordenskiöld jälleen kulki Beringin salmen poikki\nKonyam lahteen tshuktshien niemimaalle, vähän etelämmäksi kuin ensi\nkerralla, antaakseen luonnontutkijoille tilaisuutta kokoelmiensa\ntäydentämiseen. Seudussa asui poro-tshuktsheja, jotka poronhoidon\nlisäksi harjoittivat kalastusta ja hylkeenpyyntiä. Jäät olivat vähällä\ntyöntää »Vegan» täällä maalle, jonka vuoksi sen kiiruumman kautta\ntäytyi paeta ankkuripaikastaan.\n\n\n\nLawrence saarella.\n\n\nTämän jälkeen »Vega» poikkesi Beringin meren suurimmalle saarelle, S:t\nLawrence saarelle, jolla asui muutamia eskimoperheitä. Saarelta saatiin\nerinomaisen runsas kokoelma kasveja ja alempia eläimiä.\n\nKotzebue kävi tällä saarella vuosina 1816 ja 1817 ja oli ensimmäinen,\njoka joutui tekemisiin sen asukkaiden kanssa. Hän kertoo tästä: »Sillä\nvälin kuin luonnontutkijat samosivat vuorilla, seurustelin minä uusien\ntuttujeni kanssa, jotka huomattuaan minut päälliköksi, haastoivat\ntulemaan telttoihinsa. Siellä levitettiin permannolle likainen\ntalja, jolle minun tuli istua, ja sen jälkeen astui toinen toisensa\nperästä minua syleilemään, hieroi nenäänsä minun nenääni ja päätti\nhyväilynsä sillä, että sylkäisi käsiinsä ja silitteli sitten kasvojani.\nVaikk'eivät nämä ystävyyden osoitukset minua suuresti miellyttäneet,\nsuvaitsin kuitenkin kärsivällisesti niiden tapahtua; vähän hillitäkseni\nheidän hyväilyintoansa jakelin heille tupakinlehtiä. Ne herättivät\ntosin suurta mieltymystä, mutta hyväilystä he eivät tahtoneet silti\nluopua. Nyt rupesin yht'äkkiä jakamaan heille puukkoja, saksia,\nhelmiä y.m. ja sain siten uuden hyökkäyksen estetyksi. Mutta vielä\npahempaan pulaan jouduin, kun he minua ruumiillisesti virvoittaakseen\nkantoivat eteeni valaansilavaa puukaukalossa. Vaikka moinen ruoka onkin\neurooppalaisen mielestä iljettävää, kävin kuitenkin rohkeasti sen\nkimppuun. Tämä temppu ja lisälahjat painoivat suhteisiimme ystävyyden\nsinetin. Aterian jälkeen isäntä pani toimeen tanssia ja laulua, jota\nsäestettiin pienellä rummulla.»\n\nNyt olivat olot melkoisesti muuttuneet, vaikka St Lawrence saarella ei\nusein poikkeakaan laivoja. Asukkaat juoksivat retkeläisten perässä,\nmissä vain näkivät heitä, vaivaten heitä kerjuullaan. Vaikka he\nolivat eskimoita, oli heidän pukunsa kuitenkin tshuktshilainen, sillä\ntshuktshien kanssa he tekivät kauppaa.\n\nNordenskiöldin aikomus oli alkuaan viipyä kauemminkin tässä meressä,\njoka luonnontutkijoille tarjosi kovin runsaan työmaan, mutta pakollinen\ntalven vietto tshuktshien rannalla oli suuresti lyhentänyt hänen\naikaansa, etenkin kun hänen oli pyrittävä niin pian kuin suinkin\njohonkin sivistyneeseen satamaan voidakseen lähettää kotimaahan tiedon\nretkikunnan kohtaloista, ennenkuin sieltä ennätettiin apuretkikuntaa\nlähettää. Hän ei sen vuoksi ennättänyt poiketa Kamtshatkan\nniemelläkään, kuten olisi halunnut, mutta Beringin saarella,\nlöytöretkien historiassa kuululla, hän kaikesta huolimatta halusi\nkäydä. »Vegan» keula sen vuoksi suunnattiin Kamtshatkan ulkopuolella\nolevia Komentajan saaria kohti, jotka »komentaja» Bering löysi 15 p.\nmarrask. v. 1741 ja joilla hän kuoli. Beringin saari tuli kuuluksi\nvarsinkin ihmeellisen, osaksi jo sukupuuttoon surmatun eläimistönsä\nvuoksi. Nordenskiöldin tarkoitus oli pelastaa Ruotsin museoihin tämän\neläimistön jäännöksiä.\n\n\n\nBeringin saarella.\n\n\nBeringin saari, saariston suurin, on yli 70 km pitkä ja lähes 25 km\nleveä. Se kuuluu Venäjälle, mutta amerikkalaiset olivat hankkineet\nitselleen pyyntioikeuden, pitäen siellä kauppa-asemaa, joka asukkailla\nosti varsinkin merikissa- eli merikarhu-hylkeiden nahkoja. Kylässä oli\nvenäläisiä viranomaisia ja koulu, jossa alkuasukkaiden lapset oppivat\nlukemaan ja kirjoittamaan. Amerikkalaisista lehdistä Nordenskiöld\ntäällä näki; kuinka huolestuneita kotimaassa oltiin retkikunnan\nkohtalosta, ja tämä pakotti häntä lyhentämään oleskeluaan täälläkin.\nHyvin aikansa käyttäen hän kuitenkin sai mukaansa mitä arvokkaimman\ntieteellisen kokoelman.\n\nTarkkain kyselyjen kautta hän sai selville, että Stellerin merilehmä\nvielä eli täällä viime vuosisadan keskivaiheilla, vaikka matkustajat\nväittävät sen jo kahdeksannentoista vuosisadan lopulla tulleen\nsukupuuttoon hävitetyksi. Edelliset tiedemiehet olivat turhaan\nkoettaneet saada kokoon täydellistä luurankoa ja saaren eurooppalaiset\nepäilivät, tokko se Nordenskiöldillekään onnistuisi. Hän kuitenkin\nryhtyi toimiin ja sai jo alkuasukkaitten majoistakin kokoon ison\njoukon, hyvän hinnan niistä maksaessaan. Kaikki rupesivat nyt kilvalla\nniitä etsimään, niin että Nordenskiöld sai kootuksi 21 suurta laatikkoa\nja tynnöriä Rhytinan luita, muun muassa kolme ehjää, erittäin kaunista\npääkalloa ja useita rikkinäisiä. Luita etsittiin sakeaa nurmea\nkasvavista rantaäyräistä, noin 2 tai 3 metriä ylempää merenpintaa,\npuolta metriä vahvan multa- ja sorakerroksen alta. Rautateikeillä ja\npaineteilla maita tunnustellen saarelaiset saivat selville, missä\nniitä oli kätkössä, niin ettei tarvinnut turhaan kaivaa. Elfenluun\nkaltaisista kylkiluista asukkaitten oli tapana tehdä reenanturoita ja\nkoruesineitä; kylkiluut sen vuoksi olivat harvinaisempia ja sormiluut\nnäyttävät kokonaan lahonneen olemattomiin. Niitä oli mahdoton saada\nainoatakaan, enempää kuin viimeisiä pystönikamiakaan. Tukholmassa\nnäistä luista voitiin koota melkein täydellisiä luurankoja, ja\nmyöhemmin ovat muut tutkijat seuranneet esimerkkiä, niin että\nmerilehmän luusto nyt on jotenkin hyvin edustettuna sivistysmaiden\nmuseoissa.\n\nNaalit ja merisaukot, joita saarella oli suunnattomasti Stellerin\nsiinä oleskellessa, olivat jo häviämäisillään sukupuuttoon. Merikarhu\noli ainoa eläin, jota siellä vielä oli kenties yhtä paljon kuin\nsilloin. Niiden pyynti oli lain kautta tarkasti rajoitettu, muuten\ntuho epäilemättä olisi tullut niittenkin osaksi. Naaraksia ja poikasia\ntapettiin vain poikkeustapauksessa. Naineet uroot, eli oikeammin\nne uroot, joissa oli kyllin miehuutta vaimoväkeään puolustaakseen,\nsäästyivät tavallisesti teurastukselta, ellei muusta niin siitä syystä,\nettä niiden turkki tavallisesti oli niin kulunut, hankaantunut ja\nrepaleinen. Poikamiehet etupäässä saivat turkkinsa luovuttaa.\n\nMerikarhut kokoontuvat joka kesä määrätyille mereen pistäville\nniemille, viettäen niillä satatuhantisina laumoina kuukausimääriä\nmitään syömättä. Ensiksi saapuvat uroot, härät, suurin osa toukokuussa\ntai kesäkuun alussa. Tulisissa kahakoissa, joissa monikin henkensä\nheittää, riidellään nyt noin sadan neliöjalan suuruisista aloista,\njommoisen kukin uros arvelee kodikseen tarvitsevansa. Väkevimmät ja\nsodassa voittaneet ottavat itselleen parhaat paikat lähellä rantaa;\nheikompien täytyy kämpiä ylemmäksi, jossa vaimojen hankinta käy\nhankalaksi. Ottelussa tehdään usein hyökkäyksiä ja väistellään vain\nnäön vuoksi. Aluksi tapellaan omistusoikeudesta maahan. Kotipiiriinsä\nasettunut ei siis koskaan seuraa vihollistaan alueensa rajan\npoikki, vaan vastustajan karkoitettuaan laskeutuu ylpeänä levolle,\nkootakseen voimia uusiin tappeluihin. Taikka röhisee se mielissään,\nheittäytyy selälleen, raapii itseään etujaloillaan, somistaa nahkaansa\ntai vilvoittelee, toista takajalkaansa viuhuttaen, mutta on aina\nvalmis uuteen tappeluun, kunnes tulee vielä väkevämpi, joka ajaa\nsen edemmä rannasta. Omituista näille eläimille on, että ne maalla\nollessaan yhtenään käyttävät takajalkojaan viuhkana ja joskus päivän\nvarjostimenakin. Lämpöisenä päivänä voi parituspaikalla toisinaan\nyhtäaikaa heilua satakintuhatta sellaista viuhkaa.\n\nKesäkuun puolivälissä naaraat nousevat merestä. Väkevät uroot, jotka\novat anastaneet rannimmaiset paikat, ottavat kaunottaret sangen\nkohteliaasti vastaan vesirajassa ja vievät ne asuntoonsa. Mutta tuskin\non uros n:o 1 saattanut merestä nousseen naaraan kotipiiriinsä,\nennenkuin se jo tapailee merestä toista kaunotarta. Koiras n:o 2\nojentaa sillä aikaa kaulaansa ja vetää arvelematta luokseen n:o yhden\nensimmäisen vaimon, jonka koiras n:o 3 vuorostaan, ryöstää siltä.\nNaaraat sallivat tämän kaiken tapahtua kipujaan valittamatta, vaikka\nsaavat kylläkin vammoja, uroitten niitä tullen mennen raastaessa.\nKaikki naaraat jakautuvat siten tuimain voimankoetusten jälkeen\nuroille, joista rannimmaiset saavat 12—15 puolisoa kukin. Edempänä\nrannasta saadaan tyytyä neljään tai viiteen. Maalle noustuaan naaraat\ntuota pikaa-synnyttävät poikasensa, joista ei suurta huolta pidetä\nja joita isäpuoli puolustaa vain haareminsa rajain piirissä. Sitten\nalkaa kiima-aika, jonka loputtua järjestyksen pito ja perhe-elämän\nsiteet käyvät höllemmiksi. Vähitellen kolmen kuukauden paastosta perin\nlaihtuneet koirakset lähtevät pois paritustiloilta, joihin naaraat,\npoikaset ja nuoret koirakset nyt asettuvat. Syyskuun puolivälissä,\npoikasten opittua uimaan, kaikki lähtevät paikaltaan joitakuita lukuun\nottamatta, jotka syystä tai toisesta jäävät jälkeen. Pitkällisen\nja ankaran sateen aikana osa merikarhuista pakenee mereen, palaten\nkuitenkin sateen lakattua. Sama on laita isoilla helteillä.\n\nKuutta vuotta nuoremmat koirakset seurustelevat nuorimpien naaraitten\nkeralla varsinkin paritustilain ulkopuolella, milloin leikkiä\ntepastellen kuin koiranpenikat, milloin merkin mukaan paiskautuen.\nmaahan jos jonkinlaisiin asentoihin. Nämä alaikäiset koiraat ne ovat,\njoita pyydystäjät valitsevat teurastettaviksi. Pyydystäjät ajavat niitä\nedellään hiljalleen teurastuspaikkalle kilometrin verran tunnissa ja\naina väliä pitäen. Naarakset, pojat ja huononahkaiset ajetaan pois\njoukosta ja jäljelle jääneet saavat iskun päähän, niin että ne menevät\ntainnoksiin, jonka jälkeen puukon pisto lopettaa niiden nuoren elämän.\n\nNordenskiöld kävi katsomassa erästä tämmöistä merikarhu-»ruukeria»,\nsiihen asianomaisen luvan ja oppaat saatuaan. Matka tehtiin kymmenen\nkoiran vetämissä reissä lumettomien, pyöreähköjen, jotenkin niukan\nkasvullisuuden peittämien vuorien ja vuoritasankojen yli ja kautta\nmetsättömien laaksojen, joissa rehoitti uhkeasti vihannoivia yrttejä,\nloistavia liljakasveja, putkia y.m. Koiravaljakot jätettiin jotenkin\nkauas pesimäpaikoilta, etteivät hylkeet säikähtäisi, ja lähestyttiin\nmerikarhuja jalan, vastatuuleen kulkien. Näin Nordenskiöld oppaineen\npääsi aivan lähelle merikarhu-yhteiskuntaa, jossa väitettiin,\narvatenkin liioitellen, olevan 200,000 eläintä. »Saimme luvan ryömiä\noppaamme keralla aivan lähelle erästä vähän erillään olevaa ryhmää.\nVanhemmat eläimet ensin oudostelivat huomatessaan meidän lähestyvän,\nmutta rauhoittuivat pian ja nyt näimme omituisen näytelmän. Näyttämönä\noli kivikko, kuohuvien tyrskyjen huuhtoma ranta, taustana ääretön meri\nja tuhannet omituiset eläimet näyttelijöinä. Muutamat vanhat uroot\nmaata lötköttivät mitään välittämättä siitä, mitä niiden ympärillä\ntapahtui. Toiset lyhyillä jaloillaan konttailivat kivien välissä\ntai uiskentelivat ihmeen sujuvasti tyrskyjen keskellä, kisailivat,\nhyväilivät toisiaan tai haastoivat tappelua. Yhdessä kohdassa kaksi\nvanhempaa eläintä tappeli, pitäen omituista kähisevää ääntä ja\nasettuen taistellessaan ikäänkuin valmiiksi opittuihin hyökkäys- ja\npuolustusasentoihin. Toisessa kohden tapahtui vale-kamppailu vanhemman\nelävän ja pojan välillä. Näytti siltä kuin poika olisi siinä saanut\ntaisteluopetusta. Pieniä mustia penikoita ryömi joka taholla tullen\nmennen vanhojen viilissä aina väliin määkien emäänsä kuin karitsat.\nUsein penikoita tukehtui vanhempien jalkoihin, kun nämä säikähdyttyään\nhyökkäsivät mereen. Semmoisen melskeen jälkeen löytyi rannalta\nsadoittain kuolleita penikoita.»\n\nKolmetoistatuhatta eläintä, tavallista pienempi määrä, oli tapettu sinä\nvuonna, jona »Vega» rannalla majaili. Rannalla ruohokossa oli niiden\nnylettyjä raatoja, levittäen ylt'yleensä saastaista hajua. Merikarhut\neivät kuitenkaan näyttäneet välittävän siitä mitään, tukehtuneiden\ntai taistelussa kaatuneiden toverien ruumiista kun levisi samanlaista\nlöyhkää. »Näiden monilukuisten merikarhujen keskellä oleili korkean\nkiven nenässä yksinäinen merileijona, ainoa, minkä matkallamme näimme.»\n\nElokuun 19:ntenä »Vega» jälleen lähti Beringin saarelta matkaan,\nsaapuen Jokohamaan syyskuun 2:n illalla. Niinkauan kuin kuljettiin\nkylmässä, pohjoisesta tulevassa jäämerivirrassa, oli myötätuulta ja\nilma oli viileätä, meren pintalämpö noin +10°C. Elokuun 25:ntenä\nmeriveden lämpö kuitenkin alkoi niin äkisti nousta, että pintaveden\nlämpö jo 28:ntena oli 23°,4. Tämä osoitti laivan tulleen kylmästä\nmyötäisestä merivirtauksesta Kurosivoon, siihen suureen merivirtaan,\njoka pitkin Japanin itärantaa kuljettaa kuumaa troopillista vettä\nTyynen meren pohjoisosiin. Tuuli kävi oikulliseksi, helle rasittavaksi,\nvaikka ukonilmat tuon tuostakin puhdistivat ilmaa. Elokuun 31:ntenä\nsalama ankaralla jyrähdyksellä iski »Vegan» isoon mastoon, halkaisten\nsitä kappaleen matkaa, mutta suurta vahinkoa se ei aikaan saanut,\nvaikka kaikki tunsivat sähkötärähdyksen. Jokohamaan tultaessa joka mies\noli terve ja »Vega» täydessä kunnossa, vaikka se pieniä korjauksia ja\nvaskivuorausta varten vietiinkin laivatelakkaan.\n\n\n\nJapanissa.\n\n\nMaine »Vegan» saapumisesta levisi nopeaan ja päättynyt suurtyö herätti\nmaailmassa mitä suurinta innostusta. Olihan sen kautta napatutkimuksen\nikä-arvoisin kysymys tullut loistavasti ratkaistuksi. Juhlallisuudet\nalkoivat Japanissa pitojen, puheitten ja muitten kunnianosoitusten\nloppumattomalla jaksolla ja mikado itse otti retkikunnan johtajan\npuheilleen. Suurimmalla alttiudella japanilaiset viranomaiset auttoivat\nretkikunnan jäseniä, heidän auringonnousun maassa uupumatta jatkaessa\ntutkimuksiaan. Nordenskiöld kävi sisämaassa Asamajamalla, toimivalla\ntulivuorella, joka on tunnettu suunnattomasta kraatteristaan. Japanin\nsisäosat olivat tosin silloin jo eurooppalaisille avoinna, mutta\nsiitä huolimatta kävi joskus niin, että sisämaan majatalot vain\npoliisin vaatimuksesta avasivat suojansa kuululle »raakalaiselle».\nPoikettuaan muutamassa kohden Japanin sisämeren rannoilla Nordenskiöld\nkävi Kiotossa ja sieltä luonnonkauneudestaan kuululla Biwa-järvellä,\nkootakseen siitä vesieläimiä ja tutkiakseen järven geologista\nrakennetta. Mogista, Etelä-Japanista, koottuaan arvokkaan kokoelman\nkivettymiä hän Nagasakissa kaipauksella luopui nousevan auringon\nmaasta, jonka tulevaisuudesta hän ennusti suuria. Suuren japanilaisen\nkirjaston, yli 1,000 nidettä, Nordenskiöld Japanissa ollessaan osti.\nLähdettyään lokakuun 27:ntenä mainitusta satamasta »Vega» hyvällä\nmyötäisellä purjehti Itä-Kiinan meren poikki Hongkongiin, josta\nkäsin useat retkikunnan jäsenistä kävivät Kantonissa, Nordenskiöld\ntutustuakseen sikäläisiin nefriittihiomoihin.\n\nHongkongista, jonka eurooppalainen siirtokunta juhli retkikuntaa\nparhaimman mukaan, »Vega» suuntasi Borneon pohjoisrannalle Labuanin\nsaareen, jonka äsken avatuista hiilikaivoksista Nordenskiöld toivoi\nlöytävänsä kivettymiä päiväntasaajan seutujen entisten ilmasto-olojen\nselville saamiseksi. Etsiminen johtikin toivottuihin tuloksiin. Toisia\nretkeläisiä kävi höyrypurrella Borneon rannalla. Labuanista piti matka\nSingaporeen ja edelleen Ceyloniin, jonne »Vega» saapui joulukuun\n5:ntenä. Ceylonista koottiin jäkäliä ja leviä ja retkikunnan johtaja\ntutki saaren jalokivikaivoksia.\n\n\n\nVega-miehistöä juhlitaan.\n\n\nCeylonissa retkikunta jätti kaiken tieteilyn, pyrkien nyt kotiin\nkiiruumman kautta. Adenin edustalla pieni italialainen laivasto, joka\nparaillaan oli matkalla Erythrean siirtokuntaa perustamaan, tervehti\n»Vegaa» tykinlaukauksin ja juhli retkikuntaa. Suezin kanavalta, jonne\n»Vega» saapui tammikuun 27:ntenä, suurin osa retkeläisiä kävi Kairossa\nja pyramideilla. Egyptin maantieteellinen seura lähetti vastaan\ntervehdyslähetystön, jota amerikkalainen Stone pasha johti, ja pidoista\npitoihin kävi matka. Nordenskiöld sai erämaasta puukivettymiä pari\nhevoskuormaa.\n\nPort Saidista ohjattiin sitten kulku Napolia kohti; siitä tuli\nensimmäinen eurooppalainen satama mihin »Vega» poikkesi. Sinne\nsaavuttiin helmikuun 14:ntenä päivällä. Merelle tuli vastaan kaksi\nliputettua höyrylaivaa ja ohimenevä amerikkalainen sotalaiva tervehti\n»Vegaa» 21:llä tykinlaukauksella. Satama oli liputettu ja virallisia\nhenkilöitä, seurain edustajia tiedemiehiä saapui retkeilijäin laivaan,\nheti kun se oli ankkuriin käynyt. Retkikunta majaili ilmaiseksi\nkaupungin upeimmassa hotellissa, jossa lähetystöjä kävi päivän\nsankareita tervehtimässä ja adresseja tuomassa. Napolin hallitus\nkutsui retkikunnan suurenmoisille juhlapäivällisille ja juhlasali sai\n»Vega-salin» nimen. Teatterissa oli juhlanäytäntö, jossa juhlavieraita\nhyvähuudoin kunnioitettiin. Tehtiin retki tuliperäisille Flegreisille\nkentille, Averno järvelle, Serapiin temppelille y.m. geologisesti tai\nhistoriallisesti merkillisille paikoille. Viidentenä juhlapäivänä\ntehtiin juhlakomitean seurassa matka Pompeijiin, jossa syötiin\naamiaista komeassa, hyvin säilyneessä roomalaisessa kylpyhuoneessa.\nKuudentena juhlapäivänä saapui Wienin maantieteellisen seuran\nerikoinen lähettiläs kunniatervehdykselle ja tehtiin retki paraillaan\nsavua, kiviä ja laavaa purkavalle Vesuviolle. Seitsemäntenä päivänä\nretkikunta matkusti Roomaan, jossa uudistuivat samat juhlat. Sielläkin\nse asui majatalossa, jossa juhlahuoneet ja vaunut olivat vapaasti\nkäytettävinä. Tärkeimmät ohjelmakohdat olivat käynti edustajakamarissa,\nmaantieteellisen seuran päivälliset, suuret pidot Palazzo Teanossa ja\npäivälliset Kvirinaalissa kuningas Umberton luona. Roomassa juhlittiin\nkuusi päivää. Napolissa sillä välin pidettiin hauskaa »Vegan»\nmiehistölle. Roomasta useimmat tiedemiehistä matkustivat rautateitse\nKöpenhaminaan ja Tukholmaan, Nordenskiöld itse kulki »Vegalla», joka\nhelmikuun 29:ntenä taas lähti Napolin satamasta.\n\nMarseille vaati »Vegaa» poikkeamaan ensimmäisen napamatkustajan,\nPytheaan, kotikaupunkiin, mutta Nordenskiöldin täytyi hylätä kutsumus.\nLissabonissa, Henrik Navigatorin ja Vasco da Gaman synnyinmaassa hän\nsitä vastoin halusi käydä, viipyen siellä viisi päivää, monenlaisten\nkunnianosoitusten esineenä. Sumu viivytti »Vegaa» Englannin kanavassa,\nniin ettei se voinut poiketa Portsmouthiin, jossa oli ryhdytty\njuhlavalmistuksiin, ja Englannin maantieteellisen seuran suuret pidot\njäivät pitämättä. Paljon yksityisiä juhlatilaisuuksia kuitenkin pantiin\ntoimeen ja Englannissa olo kävi retkikunnan johtajalle kaikin puolin\nmiellyttäväksi.\n\nHuhtikuun 1:nä Nordenskiöld matkusti Englannista Pariisiin, mutta\njo Boulognessa hänen täytyi pysähtyä sikäläisten kauppiaitten\njuhlittavaksi. Pariisissa hän asui Nobelin vieraana. Vastaanotto\nRanskan pääkaupungissa oli suurenmoinen. Maantieteellisen\nseuran juhlakokouksessa Nordenskiöld piti puheen ruotsalaisista\nnapatutkimuksista. Hänelle annettiin seuran suuri kultamitali.\nSorbonnessa häntä juhlivat 28:n ranskalaisen oppineen seuran edustajat\nja Jules Ferry, siihen aikaan opetusministeri, piti juhlapuheen ja\ntämän jälkeen Pariisin kaupunki juhli juhlavierasta Tuileriassa,\nantaen hänelle suuren taiteellisesti tehdyn kultamitalin. Tasavallan\npresidentti Grévy kutsui hänet päivällisille ja hyväksi lopuksi\nvielä vanha runoilija Victor Hugokin onnitellen vierastaan lämpimin,\nkaunopuheliain sanoin työnsä täyttämisestä.\n\n»Siihen päättyi vierailumme Ranskan pääkaupungissa. Väsyneinä,\nmutta vieden mukanamme muistoja, jotka eivät sinä ilmoisna ikänä\nhaihdu, lähdimme seuraavana päivänä rautateitse Vlissingeniin, jonne\nBrusewitzin piti viedä »Vega» Falmouthista. Ajan ja voimien puutteessa\ntäytyi meidän kieltäytyä käymästä Hollannissa ja Belgiassa, vaikka\nmeitä hartaasti ja ystävällisesti kehoitettiin sinne tulemaan.»\n\nHelsingborg tervehti »Vegaa» liehuvin lipuin, kymmenkunta höyrylaivaa\ntuli sitä vastaan ylioppilaineen, lähetystöineen, puheineen,\nsoittoineen. Kööpenhamina oli liputettu ja juhli sankareita useita\npäiviä, kuningas ja hovi etupäässä.\n\nKun kuningas Oskar oli lausunut toivovansa, että retkeläiset vasta\nTukholman linnan edustalla astuisivat Ruotsin mannulle, ei »Vega»\nvoinut poiketa Lundiin. Sen oli määrä saapua Tukholmaan huhtikuun\n24:nnen illalla, mutta lähti, ajoissa perille saapuakseen, Tanskan\npääkaupungista jo niin hyvissä ajoin, että sai olla yhden yön\nankkurissa Tukholman saaristossa. 24:ntenä ankkurin nostettuaan »Vega»\naamulla alkoi verkalleen kulkea Vaxholman linnan ohi Tukholmaa kohti.\n»Tiellä tuli vastaan lukemattomia lipuilla koristettuja höyryveneitä,\njoista tunnetut ja tuntemattomat ystävät riemuiten, ilohuudoin\ntervehtivät Vega-miesten kotiintuloa. Kuta lähemmäksi Tukholmaa\ntulimme, sitä enemmän karttui höyrylaivoja, ja kahdessa rivissä,\n»Vega» edellä, lähenivät kaikki hiljaa satamaa. Monen värisiä lyhtyjä\nsytytettiin laivoissa palamaan, ilotulituksia poltettiin ja tykkien\njyske sekaantui tuhansien raikkaihin eläköön-huutoihin. Kun meitä vielä\noli Kastelholman kohdalla tykeillä tervehditty, käytiin Tukholman\nvirtaan ankkuriin k:lo 10 i.p.\n\n»Mälarin ruhtinatar oli pukeutunut ihmeen loistavaan juhlapukuun.\nKaupunki ja etenkin satamaa lähimmät rakennukset olivat valaistut.\nVallankin oli H.M. Kuningas pannut parhaansa tehdäkseen 'Vegan'\nvastaanoton niin suurenmoiseksi kuin suinkin. Koko kuninkaallinen\nlinna, joka kimalsi ja heloitti tuhansien liekkien valosta, oli\nvertauskuvilla ja nimikirjoituksilla kaunistettu, eikä 'Vegan'\nnuorimmankaan matruusin nimi niistä puuttunut.»\n\nTukholmassa juhlittiin viikkoja, ennenkuin yleisö oli mielestään saanut\nkylliksi kunnioitustaan ja mielihyväänsä osoittaa. »Joka päivä saimme\nvastaanottaa onnittelulähetystöjä, muun muassa Ruotsin ja Norjan\nvaltiopäiviltä, Norjan ja Suomen suurimmista kaupungeista, Upsalan ja\nHelsingin ylioppilaskunnilta, Pietarin maantieteelliseltä seuralta,\nPohjois-Venäjän naisilta y.m. Sanalla sanoen muodostivat Tukholman\njuhlat loistokohdan siinä merkillisessä juhlaretkessä, jonka teimme\nJapanista Tukholmaan ja jolla ei liene vertojaan juhlien historiassa.»\nVielä retkikunnan hajaannuttuakin ja »Vegan» purjehdittua Göteporiin,\njossa pyydysyhtiö taas sai sen haltuunsa yhtä ehona kuin ennenkin,\nvietettiin juhlia, ja kesällä ne alkoivat uudelleen, kun »Veganäyttely\navattiin ja minä muutamia kuukausia myöhemmin kävin Berliinissä,\nPietarissa ja vanhassa rakkaassa synnyinmaassani, Suomessa.»\n\nRatkaistun probleeman vanhuus ja suuruus ja »Vegan» ympäripurjehduksen\nkaikinpuolinen tapaturmaton onnistuminen hyvin selittävät tämän\nkansainvälisen suurenmoisen juhlimisen.\n\nArvollisempaan mieheen kuin A.E. Nordenskiöldiin se ei olisi voinut\nkohdistua. »Vegan» retki yksinään ei ehkä olisi ansainnut niin\nsuurenmoisia mielenosoituksia, mutta se olikin vain viimeinen rengas\nelämän työstä, joka oli hyisen pohjolan tuntemiselle raivannut uudet\ntiet ja laskenut niiden tutkimisen pätevälle perustukselle.\n\nMutta kun näiden juhlain sankari sitten alkoi työhuoneensa\nhiljaisuudessa kyhätä maailmalle kertomusta merkillisen matkansa\nvaiheista, joutui hän jonkinlaiseen pulaan sen kautta, että hänellä\noikeastaan oli hyvin vähän semmoista kerrottavaa, mikä olisi suurta\nyleisöä huvittanut ja mitä se niin suurenmoisten suosionosoitusten\njälkeen epäilemättä piti oikeutenaan odottaa. Se osa matkasta — retki\npitkin Siperian pohjoisrannikkoa, — joka oli merkitykseltä tärkein,\njoka kaikille edellisille merenkulkijoille oli ollut mahdottomuus, se\noli »Vegalta» sujunut ilman minkäänlaisia seikkailuita, tasaisesti\nja verraten nopeaankin kuin tunnetuilla valtaväylillä ja lisäksi\nkäynyt seutujen kautta, jotka ovat maailman kaikkein yksitoikkoisimpia\nja kolkoimpia. Seikkailujen puutteen hän korvasi sitä suuremmalla\nperusteellisuudella, kertoen samassa yhteydessä sekä koko koillisväylän\nhistorian että selvittäen sen mahdollisen merkityksen Siperian\ntulevaisuudelle ja kaupalle. Vega-retken tieteellisistä tuloksista hän\njulkaisi viisiosaisen monumentaalisen teoksen.\n\n»Se mielisuosio, minkä 'Vegan' matkan onnistuminen on herättänyt»,\nlausuu Nordenskiöld matkakertomuksensa loppulauseessa, »antaa aihetta\nsiihen toivoon, että uusia tutkimusretkiä pannaan toimeen, kunnes\nsiperialaisen jäämeren luonnonsuhteet saadaan täydellisesti selviksi;\nja kunnes se hämärä, joka vielä helmoihinsa peittää äärettömät alat\npohjois- ja etelänavan seuduilla, selvennetään, niin että ihminen\nvihdoinkin tulee tietämään sen taivaankappaleen rakenteen, joka on\nhänelle avaruudessa asuinsijaksi määrätty.»\n\nTämä toivomus on täysin määrin toteutunut. Nordenskiöld on saanut\nseuraajia ja napamaailman tutkimus on vakaasti ja loistavalla\nmenestyksellä edistynyt sillä perustuksella, jonka etevin laskija hän\noli.\n\n\n\n\nKansainväliset navanympärysasemat.\n\n\nJo yhdeksännentoista vuosisadan alussa oli napaseutujen tieteellisen\ntutkimuksen tärkeys selvään älytty, mutta vasta vuosisadan\njälkipuolella olivat luonnontieteet retkikuntain jäsenten kesken\ntyydyttävästi edustetut. Suuri vaikutus napatutkimuksen tieteellisyyden\nsyventymiseen oli Frans Josefin maan löytäjän, itävaltalaisen Karl\nWeyprechtin esittämällä kansainvälisellä yhteistyöllä.\n\n»Tegethoffilla» saamainsa kokemusten johdosta hän v. 1875 Saksan\ntieteellisen liiton kokouksessa Gratzissa osoitti, kuinka arktisten\nseutujen perusteellinen tutkimus on välttämätön maapalloamme\nhallitsevien luonnonlakien ymmärtämiselle, jonka vuoksi tieteelliselle\ntutkimukselle olisi tulevaisuudessa annettava naparetkillä ensi sija,\nmaantieteellisiä löytöretkiä taas olisi tehtävä vain semmoisiin\nseutuihin, mistä voitaisiin odottaa tieteellekin hyötyä. Hän ehdotti,\nettä navan ympärille perustettaisiin rengas kansainvälisiä asemia,\njoilla samalla haavaa pantaisiin toimeen jatkuvia havainnoita yhden\nvuoden aikana. Ruhtinas Bismarck oli ajatukselle suosiollinen ja hänen\nmyötävaikutuksellaan siitä tuli tosi. Kansainvälinen ilmatieteellinen\nkongressi kannatti Weyprechtin ja kreivi Wilczekin suunnitelmaa, jonka\nHarrypurin ja Bernin kansainväliset napakonferenssit vuosina 1879 ja\n1880 hyväksyivät.\n\nAsemat päätettiin perustaa ja viisitoista retkikuntaa lähetettiin\nmatkaan. Tanska, Saksa, Venäjä ja Yhdysvallat perustivat kaksi asemaa\nkukin, Itävalta-Unkari, Suomi, Ranska, Suur-Britannia, Hollanti, Norja\nja Ruotsi kukin yhden, jota paitsi kolmekymmentäneljä vakinaista\nobservatoriota — kaksi kiinalaista joukossa — sitoutui tekemään samaan\naikaan samat havaintosarjat.\n\nItävalta-Unkarin retkikunta, jonka kreivi Wilczek kustansi, saapui jo\ntoukokuussa v. 1882 Jan Mayenin yksinäiselle tulivuorisaarelle Islannin\nja Huippuvuorien välillä, muita vasta heinäkuun puolivälissä retkikunta\npääsi maihin myrskyjen pieksämälle jylhälle saarelle. Ilmatieteellinen\nasema oli saarella toimessa aina elokuuhun v. 1883, jolloin laiva\ntuli ja nouti retkikunnan kotia. Luutnantti Emil von Wohlgemuth\nasematöidensä ohella jalan ja veneillä tutki ja kartoitti koko saaren,\njosta siihen saakka olikin hyvin vaillinaiset tiedot. Jan Mayenin\ntulivuori, Beerenberg, kohoaa suoraan merestä 2,545 metriä.\n\nTanskalainen asema, jota professori Paulsen johti, perustettiin\nGrönlannin Godthaabiin, jossa se työskenteli elokuun 31:nteen 1883.\nTällä asemalla kiinnitettiin erikoinen huomio revontulien korkeuden\nmittaamiseen ja näistä mittauksista määrättiin niiden verraten pieni\nkorkeus.\n\nTanskalainen luutnantti A.P. Hovgaard, joka oli ollut mukana »Vegan»\nretkellä, lähti »Dijmphna» nimisellä höyrylaivalla löytöretkelle, jolla\nhänen piti myös tehdä kansainvälinen havaintosarja, mutta syyskuussa\n1882 hän tarttui Kara-meressä jäihin ja sai siten viettää talven. Vasta\nseuraavana syksynä »Dijmphna» pääsi palamaan Waigatshin salmen kautta,\npropellinsa menetettyään.\n\n»Dijmphnan» seurassa vietti Kara-meressä talvea norjalainen höyrylaiva\n»Varnakin», jonka M. Snellenin johtama hollantilainen retkikunta\noli vuokrannut, perustaakseen aseman Dicksonin satamaan Jenissein\nsuuhun, pääsemättä kuitenkaan perille. Joulukuussa 1882 »Varna» sai\nniin pahan vuodon, että Snellenin retkikunnan ja laivan miehistön\ntäytyi paeta »Dijmphnaan»; seuraavana juhannusaattona »Varna» upposi.\nSnellen toimitti merellä säännöllisesti havaintonsa ja lähti sitten\nelokuussa 1883 reillä ja veneillä Novaja Zemljahan ja sieltä Waigatshin\netelärannalle, josta »Nordenskiöld» kuljetti retkikunnan Hammerfestiin.\n\nSuomen asema oli Sodankylässä. Ensin sitä johti prof. Selim\nLemström, joka säännöllisten havaintojen ohella teki sähkökokeita\nrevontuliteoriansa todistamiseksi, hänen jälkeensä Ernst Biese.\n\nKautokeinossa oli ruotsalainen asema, jota S. Tromholt johti. Sillä\nniinikään tehtiin revontulihavainnoita.\n\nRanska lähetti retkikuntansa eteläiselle pallonpuoliskolle lähelle Kap\nHornia, Tulimaan eteläpäähän. Retkikunnan laiva, fregatti »Romanche»,\ntutki Tulimaan saariston hydrograafiset olot Magalhãesin salmeen\nsaakka. Retkikunta toi mukanaan erinomaiset laajat ja arvokkaat\nluonnontieteelliset kokoelmat. Työnsä tulokset se julkaisi kahdeksassa\nkvarttoniteessä, jotka painatusasunsa ©ivallisuuden puolesta voittivat\nkaikkien muitten kansain julkaisut.\n\nSaksa lähetti kaksi retkikuntaa, toisen pohjois-, toisen etelänavan\nseutuihin. Arktinen asema oli Kingawa-vuonon rannalla, Cumberland Bayn\npohjassa Baffinin maan kaakkoisosissa. T:ri W. Giese lähti Saksasta\nkesäkuussa 1882 ja palasi lokakuussa 1883. T:ri Koch teki Labradorissa\ntäydentäviä havaintoja. Antarktinen asema oli Etelä-Georgiassa, K.\nSchrader johtajanaan. Lahtea, jossa asema oli, reunustivat niin\nsuunnattomat jäävirrat, ettei retkikunta voinut liikkua asemalta\nmillekään suunnalle. Vuorien rinteet olivat niin jyrkät, että niiltä\nmelkein joka päivä suistui lumivyöryjä ukkosen jyrinällä.\n\nSuur-Britannia ja Canada laittoivat aseman Suuren Orjajärven rannalle\nFort Raeen.\n\nNorjan aseina oli Bossekopissa Ruijassa, jossa oli hyvä tilaisuus\ntutkia revontulia.\n\nVenäläisistä asemista oli toinen Lenan deltassa, toinen Novaja Zemljan\nlänsirannalla. Lenan aseman johtaja, luutnantti Jurgens, kartoitti\ntarkkaan koko deltan. Toukokuussa 1883 Grinewiskey kahden samojedin\nkeralla ajoi koirilla Novaja Zemljan poikki Kara-meren rannalle.\n\nRuotsin asema, jonka johtaja N. Ekholm oli, laitettiin Jäävuonoon\nHuippuvuorille.\n\nYhdysvaltain aseman luutnantti A.W. Greely laittoi kauas pohjoiseen,\nGrinnellin ja Grantin maan rajalle. Tämä retkikunta suoritti samalla\nsuurenmoisen maantieteellisen tutkimustyön, mutta oli tuhoutua, kun\nvarastolähetykset eivät ajoissa saapuneet perille. Toinen asema oli\nAlaskan pohjoisrannalla.\n\n\n\n\nGreelyn retkikunta Grinnellin maassa.\n\n\nAmerikkalaisen retkikunnan vaiheet Grinnellin ja Grantin maassa\nkuuluvat arktisen tutkimuksen traagillisimpiin. Retkikunnan johtaja\noli luutnantti A.W. Greely, jonka miehistöön kuului neljä upseeria ja\n19 sotamiestä, tähtitieteilijä, valokuvaaja, ilmatieteilijä ja kaksi\neskimoa. »Proteus» nimisellä hylkeenpyyntilaivalla retkikunta elokuun\n11:ntenä saapui »Discoveryn» satamaan Robesonin kanavan eteläpäähän,\njossa Naresin retkikunnan toinen laiva oli viettänyt talven 1875—76.\nKun varustukset oli purettu ja viety maihin, palasi laiva takaisin,\nretkikunta rakensi asemansa valmiiksi ja alkoi viipymättä tieteellisen\ntyönsä. Talvi alkoi näin kaukana pohjoisessa varhain ja oli tavattoman\nankara ja napayötä kesti 135 päivää. Siitä huolimatta tehtiin jo\nsyksyllä useita rekiretkiä, joilla t:ri O. Pavy kulki kuusi päivää —\n-58 C asteen pakkasessa ja luutnantti J.B. Lockwood kymmenen päivää\n-59 C asteen pakkasessa, lämpötiloissa siis, joita ei ainoakaan\nnaparetkikunta ollut ennen kokenut rekiretkillään. Varustukset olivat\nniin hyvät, että heikoimmatkin miehet kestivät nämä kylmät, jonka\nvuoksi kaikki hyvällä luottamuksella odottivat kevään suuria rekiretkiä.\n\n\n\nYritys napaa kohti.\n\n\nTauti sorti talven kuluessa kaksikolmannesta rekikoirista, mutta\npari pientä valjakkoa oli kuitenkin säilynyt ja Loisella näistä t:ri\nPavy maaliskuun 19:ntenä 1882 lähti etsimään maata Grantin maan\npohjoispuolelta, josta Markham kuusi vuotta aikaisemmin oli palannut\ntyhjin toimin. Pavy tapasi samanlaista suunnattoman röykkiöistä\njäätikköä kuin Markhamkin. Neljä: meripenikulmaa maasta edettyään\namerikkalaisen täytyi ankaran myrskyn vuoksi leiriytyä. Huhtikuun\n23:ntena retkikunta kauhukseen huomasi, että myrsky oli repinyt meren\nauki ja että he olivat sulassa meressä uivalla jäälautalla. Suurella\nvaivalla t:ri Pavy pääsi takaisin Grantin maalle, mutta vain 'kaikkein\nvälttämättömimmät tarpeet hän saattoi pelastaa, eikä sen vuoksi ollut\nmuuta neuvoa kuin kiiruummiten palata laivaan. Pavy ei voinut tietää,\nettä sula oli vain paikallinen laaja railo. Lockwood samaan aikaan\ntepasteli Grönlannin edustalla jäällä, joka näytti olleen alallaan\nluomisen aamusta alkain.\n\n\n\nLockwood Grönlannin pohjoisrannalla.\n\n\nLockwood, joka suoritti tärkeimmän löytöretken, lähti asemalta, Fort\nCongerista, huhtikuun 3:ntena, 13 miestä ja koiraa kerallaan. Hänen\ntehtävänsä oli Grönlannin pohjoisrannan tutkiminen.\n\nAlkutaipaleet olivat tukalat suunnattoman kylmyyden, röykkiöisen\njään ja rajujen myrskytuulien vuoksi. Lämpömittari osoitti -62°C.\nRobesonin kanavan itäpuolelta täytyi palauttaa takaisin neljä miestä,\njotka eivät kestäneet matkan rasituksia. Kulkien sitten viisi päivää\nmaata, jolla taipaleen teko oli tavattoman rasittavaa, Lockwood taas\nlaskeutui jäälle. Ankarat myrskyt, epätasainen jää, rekien särkyminen\nja lumisokeus eivät voineet pidättää urheita amerikkalaisia, eikä edes\npehmyt lumi, tuo rekiretkien suurin vihollinen. 14 kilometriä päivässä\nedistyi matka. Huhtikuun 21:ntenä Lockwood taas lähetti osan miehistään\npalaamaan ja lähti yhden toverin ja yhden eskimon kanssa pohjoisrannan\nsuurien vuonojen ohi yhä eteenpäin pyrkimään. Kap Britanniasta hän\nkulki seutuja, joissa ei kukaan ollut ennen käynyt, oikealla puolella\nmaan sisään painuvaa vuonoja, vasemmalla napameri. Leveydellä 83°19',\nankara myrsky ja pakkanen piti retkikuntaa 63 tuntia paikallaan,\nmutta vaikka eväätkin olivat arveluttavasti huvenneet, vaikka jää oli\nniin röykkiöistä, että tie täytyi kirveillä raivata ja rekeä köysillä\nlaskea ja vaikka yhä leveneviä railoja ilmaantui joka puolelle,\nponnisti Lockwood edelleen leveydelle 83°24 saakka, joka oli pohjoisin\nsiihen saakka saavutettu kohta. Nousten lähes 800 metriä korkealle\nvuorelle hän pohjoisessa näki rannattoman jääkentän ja Grönlannin\nrannan jatkuvan edelleen koillista kohti. Etelässä näkyi sekava\npaljous lumihuippuja ja vuonojen halkomaa maata, mutta maajäätikköä ei\nensinkään. Kettuja, jäniksiä, sopuleja, riekkoja näkyi ja maalla oli\nkoko joukko kasvullisuutta. Kääntyen toukokuun 13:ntena paluumatkalle\nretkikunta jo kesäkuun 1:nä pääsi takaisin asemalle.\n\nSeuraavana vuonna Lockwood teki samalle suunnalle uuden retken, mutta\nnyt meri oli monessa kohden sulana, niin ettei sitä voinut kulkea, ja\nvain vaivoin retkikunta pelastui ajelehtivalta jäälautalta, jolle se\njään revetessä oli joutunut. Tämän jälkeen sillä ei ollut muuta neuvoa\nkuin palata asemalle.\n\n\n\nGrinnellin maan sisäosissa.\n\n\nGreely teki keväällä 1882 rekiretken Grinnellin maan sisäosiin, löytäen\n1,300 neliökilometriä laajan järven, josta juoksi mereen joki. Järveen\nlaskeutui pohjoisesta Grantin maan jäätiköiltä glasiereja. Järven\neteläpuolella oli lumettomia mäkimaita. Kesäkuussa Greely uudelleen\ntuli tälle järvelle ja kulki edelleen länteen päin, kunnes hän\nkorkealta vuorelta näki kauas länteen, lännen merestä pistävän vuonon\nyli.\n\nHuhtikuun 24:ntenä 1883 Lockwood lähti näitä löytöjä jatkamaan. Hän\ntapasi lumettoman ja jäättömän maan, jota eteläpuolella rajoitti 40—60\nmetriä korkea jäämuuri, sillä puolella olevan maajäätikön äkkijyrkkä\nreuna. Kuin Kiinan muuri se melkein tasakorkeana kulki poikki laaksojen\nja vuorien, eikä mistään löytynyt semmoista kohtaa, josta sille olisi\nollut mahdollinen kiivetä. Kulkien Grinnellin maan vedenjakajan poikki\nLockwood tapasi jyrkkään laskevan rotkolaakson, joka johti lännestä\nvastaan tulevalle tuntemattomalle vuonolle. Tämä vuono sai nimeksi\nGreelyn vuono. Vuorovesirailo suolakiteineen todisti, että vuono\noli lännen meren haarautuma. Lockwood kulki vuonon jylhän mahtavia\nvuorirantoja seuraillen länteen päin, kunnes pitkällinen myrsky pakotti\nensin säänpitoon ja sitten, varustusten vähyyden vuoksi, takaisin\nkääntymään. Vuonon Lockwood arvosteli noin 100 kilometrin pituiseksi ja\npariakymmentä kilometriä leveäksi. Todellisuudessa vuonon pituus on yli\n200 km, kuten myöhemmin Sverdrup osoitti. Lockwood ei siis likimainkaan\nsaavuttanut sen suuta.\n\nGreelyn löytämä kesällä lumeton järviseutu oli siis kahden\nmaajäätikköalueen välillä. Greelyn mielestä tämä löytö antoi tukea\nNordenskiöldin otaksumalle, että Grönlanninkin poikki kulkee\nsamanlaisia jäättömiä vyöhykkeitä. Eskimoitten asumusten pohjia näkyi\ntällä maajäätiköstä vapaalla vyöhykkeellä paljon, joten he näyttävät\ntämän kautta kulkeneen Grönlannin itärannalle. Laaksot olivat sangen\nhedelmällisiä, jonka vuoksi täällä elikin paljon myskihärkiä.\n\nSuoritettuaan asemallaan sangen perusteelliset tieteelliset työt ja\nulotettuaan näin huomattavalla tavalla maantuntemusta, amerikkalaisen\nretkikunnan täytyi ryhtyä toimiin päästäkseen omin voimin pois, kun\nlaivaa ei kuulunut toisenakaan kesänä sitä pois noutamaan, kuten määrä\noli.\n\n\n\nRetkikunnan urhea paluumatka.\n\n\nElokuun 9 p. 1883 jäät lähtivät salmesta ja seuraavana päivänä\nretkikunta pienellä höyrypurrella, kahdella veneellä ja jollalla lähti\nmatkaan, kuljettaen mukanaan niin paljon elintarpeita kuin veneihin\nsuinkin mahtui. Matka oli ylenmäärin vaivalloinen ja vaarallinen.\nKorkeat vuorovedet, jotka nousivat 8 metriä ja enemmänkin, ynnä vähän\nväliä uudistuvat kovat myrskytuulet pitivät ahtojäitä ainaisessa\nliikunnossa, ajaen niitä vuoroin korkeita, jyrkästi veteen suistuvia\nrantavuoria vastaan, vuoroin rannasta ulospäin. Höyrypursi voitiin\nsäilyttää vain hellittämättömillä, epätoivoisimmilla ponnistuksilla,\nveneet taas siten, että ne puristuksen uhatessa sukkelaan tyhjennettiin\nja vedettiin jääteleille. Matkalla korjattiin talteen pienimmätkin\neväsvarastot, mitä keväällä oli etukäteen lähetetty. 16 päivää\nponnisteluaan retkikunta pääsi Kap Hawksun, jonne oli matkaa suorin\ntein 300 km. Jäissä oli kuitenkin täytynyt kierrellä niin paljon, että\ntodellisuudessa oli kuljettu kahta vertaa pitempi matka. Yrittäessään\nkulkea edelleen leveän vuononsuun poikki retkikunta tarttui jäihin ja\nveneet jäätyivät kiinni ja kymmenen päivää muutosta odotettuaan sen\ntäytyi jättää höyrypurtensa ja 19 päivää tehdä mitä epätoivoisimpia\nponnistuksia päästäkseen rantaan, jonne ei ollut kuin 20 kilometrin\nmatka. Syyskuun 29:ntenä retkikunta kuitenkin täysilukuisena,\ntieteellisine tuloksineen ja koneineen ja muine tärkeimpine tarpeineen\nsaavutti rannan Kap Sabinen ja Kap Isabellan välillä, Smithin salmen\nkapeimmalla kohdalla.\n\nPaikka oli kuitenkin suojaton, jäävirtain sulkema etelän puolelta,\njota paitsi ruokatavaroita oli vähän, vaikka olikin uupumatta\nammuttu hylkeitä. Toiset metsästivät maalla, toiset jäällä, toiset\nrakensivat kivimajoja, toiset hakivat kivipyykkejä ja apuretkikuntain\nehkä jättämiä tietoja. Tuskin oli talviasunnot saatu valmiiksi,\nkun tiedustelijat toivat uutisia »Proteuksesta», jonka jäät olivat\nheinäkuun 23:ntena 1883 ruhjoneet Kap Sabinen pohjoispuolella.\nLuutnantti Garlington, joka oli apuretkikuntaa johtanut, kertoi\nvieneensä Kap Sabineen suuren määrän ruokatavaroita maihin, mutta\nsamat varastot hän sitten oli itse anastanut, kulkiessaan veneillä\nUpernivikiin, jossa toinen avustuslaiva, »Yantic», tapasi hänet.\n\nKun Greely ei luullut retkikuntansa millään neuvoin voivan kulkea\nSmithin salmen poikki, jossa jääröykkiöt herkeämättä ajelivat etelää\nkohti, palasi hän suurella vaivalla jonkun matkaa pohjoiseen, Kap\nSabineen, jos joku apuretkikunta vielä syksyn kuluessa sinne löytäisi.\nMutta siitä oli hyvin vähän toivoa.\n\n\n\nNälkäleiri ja nälkäkuolema.\n\n\nOli nimittäin jo lokakuun 15:s ja napayö oli kynnyksellä. Retkikunnan\nvaatteet olivat repaleina, polttoaineita ei ollut ja 40 päivän munan\npiti siis riittää 250 päiväksi, kunnes apua saataisiin. Osa rakensi\neräälle saarelle kivistä, öljykankaasta, veneosista ja lumesta majan ja\nvoimakkaimmat lähetettiin pitkin rannikkoa etsimään, olisiko minnekään\nkätketty ruokavaroja, ampumaan maaeläimiä ja väijymään hylkeitä\nniiden henkireikäin ääressä, kunnes pilkkopimeä pakotti kaikki majaan\npalaamaan. Tieteellisiä havaintoja tehtiin uupumatta, keksittiin\nhuvituksia, suunniteltiin kevätretkeä, ja näin säilyivät retkeläiset,\nniin että keväällä vain yksi mies oli kuollut.\n\nKeväällä retkikunta koetti kulkea Smithin salmen poikki, mutta se\noli aivan mahdotonta. Hylkeen pyynti ja metsästys maalla antoivat\nhyvin vähän saalista, nälkä alkoi vaivata niin ankarasti, että miehiä\ntoinen toisensa jälkeen kuoli. Lopulta ei ollut muuta syötävää kuin\nhylkeennahkakaistaleita. Näitä yksi sotamiehistä varoituksista\nhuolimatta varasti moneen kertaan, niin että Greelyn täytyi ammuttaa\nhänet. Lopulta oli elossa vain kuusi miestä, jotka kukkia, ruohoja,\nmerileviä ja jäkälää syömällä saivat itsensä hengissä pysymään, kunnes\nkesäkuun 22:ntena 1884 apu tuli.\n\n\n\nPelastus.\n\n\n»Neptune» yritti tosin jo v. 1882 päästä Kennedyn kanavaan retkikuntaa\npois tuomaan, mutta sen täytyi jääesteiden vuoksi palata takaisin jo\nSmithin salmesta. Seuraavana kesänä »Proteus» tuhoutui jäissä, kuten\njo mainitsimme, »Yantic» taas vei varastonsa Littletonin saarelle,\nSmithin salmen itärannalle, eikä yrittänytkään, nimenomaisia ohjeitaan\nnoudattaen, tunkeutua jäihin. Niin varhain kuin suinkin Yhdysvaltain\nhallitus v. 1884 lähetti kolme laivaa, »Thetiin», »Bearin» ja\nEnglannin hallituksen lahjoittaman »Alertin» kapteeni Schleyn johdolla\napua viemään. Schley toimi niin ripeästi kuin suinkin, ja tätä\nyksinomaan saivat Greelyn retkikunnan viimeiset eloon jääneet kiittää\npelastuksestaan.\n\nKesäkuun 22:ntena eivät eloon jääneet seitsemän miestä olleet 42\ntuntiin nauttineet muuta kuin vähän vettä ja hieman keitettyä\nhylkeennahkaa, joka oli otettu Greelyn makuupussista. Ulkona puhalsi\njäätävä tuuli, tunkeutuen kurjaan telttaan, jonka tuuli oli osaksi\npuhaltanut kumoon, ja retuuttaen keskellä olevaa telttatankoa, joka\nuhkasi joka hetki kaatua.\n\nGreely koetti lukea miehilleen muutamia virren värssyjä, mutta\nhänen äänensä oli niin heikko, että se pian kokonaan petti, —\nlevollisina makasivat siinä nyt kaikki odottaen loppua, joka näytti\nvälttämättömältä. Äkkiä Greely luuli läpi kovan tuulen vinkunan\nkuulevansa höyrylaivan pillin. Kun hän kuitenkin oli itse liian heikko\nnoustakseen jalkeilleen, pyysi hän Longia ja Brainardia, jotka vielä\nkykenivät liikkumaan, menemään ulos katsomaan, näkyikö siellä todella\nhöyrylaivaa. Nämä paikalla kompuroivat seisomaan ja horjuivat ulos.\nBrainard palasi pian takaisin ja sanoi, ettei siellä ollut mitään,\nulkona merellä ei näkynyt elonmerkkiäkään. Tuntui siltä kuin olisi joku\npaha henki aikaansaanut nämä kummittelevat äänet ilkkuakseen heidän\nviimeistä katkeraa kuolonkamppaustaan. Nyt ei ollut muuta neuvoa kuin\nodottaa kuolemaa.\n\nVähän myöhemmin kuului kuitenkin raskaita askelia ja outoja ääniä, »ja\nsekavin tuntein» lausuu Greely, »jotka olivat niin elävät, kuin ne\nheikkouden tilassamme saattoivat olla, kuulimme nyt, ettei maamme ollut\nheittänyt sikseen pelastustamme, että pitkälliset kärsimyksemme ja\ntaistelumme olivat päättyneet ja että retkikuntamme eloon jääneet nyt\nolivat pelastetut.»\n\nSchley oli eräältä saarelta löytänyt Greelyn jättämän tiedonannon\nolinpaikastaan ja sen mukaan hän löysi retkikunnan leirin. Kauhukseen\nhän huomasi, että tiedonanto oli päivätty jo lokak. 21 p. 1883 ja ettei\nretkikunnalla silloin ollut eväitä kuin 40 päiväksi. Ei näyttänyt sen\nvuoksi olevan toiveita siitä, että heidät enää tavattaisiin hengissä.\nRaskaalla sydämellä hän heti lähetti luutnantti Colwellin höyrypurrella\nmainittuun leiripaikkaan. Purresta tähyiltiin joka suunnalle, mutta\nei ainoatakaan elävää olentoa näkynyt millään suunnalla. Niemennokan\nympäri ajettuaan pursi tuli pieneen poukamaan, ja siellä pimeähkössä\nutuisessa valaistuksessa äkkiä huomattiin ihmisolento, joka seisoi\npienellä kalliolla parinsadan metrin päässä. Se oli Long, joka jo\noli kaksi kertaa epätoivoisena palannut takaisin tähystyspaikaltaan.\nmutta tullut vielä kolmannenkin kerran, viimeisen toivon kipinän\nkannustamana. Perämies tempasi käteensä lipun ja viuhtoi sillä\nkiihkeästi ja mies, joka heti huomasi sen, kumartui ja otti kalliolta\nmerkkilipun, jolla hän viuhtoi vastaukseksi, astuen sitten verkalleen\nrantaan, kaatuen kuitenkin kahdesti, ennenkuin pääsi alas.\n\n»Montako on vielä elossa?» huusi luutnantti Colwell höyryaluksesta.\n\n»Meitä on vielä jäljellä seitsemän!» vastasi Long heikolla äänellä.\n\nPurren saavuttua jään partaalle luutnantti heti juoksi maihin Longin\nluo, nähden kammolla hänen kuopalle painuneet poskensa, raukeat\nsilmänsä, pitkän takkuisen partansa ja tukkansa. Puhe oli sopertavaa ja\nsoinnutonta ja alaleuka lotisi mielenliikutuksesta.\n\n»Missä he ovat?» kysyi Colwell kiihkeästi.\n\n»Teltassa!» sanoi mies ja osoitti olkansa taa, »mäen toisella puolella\n— mutta teltta on kaatunut.»\n\n»Elääkö mr. Greely?»\n\n»Kyllä, Greely elää.»\n\n»Entä ketäs muista upseereista?»\n\n»Ei ketään», ja sitten hän ikäänkuin kaukomietteissä lausui: »Teltta on\nkaatunut!»\n\nPerämies vei nyt Longin purteen ja muut juoksivat kallion poikki\nhänen osoittamaansa suuntaan. Kallion poikki päästyään he samassa\nolivatkin teltan edessä, josta Brainard juuri oli ryöminyt ulos, ja\nteltan sisästä huudettiin heikolla äänellä: »Kuka se on?» — »Minä olen\nNorman», huusi yksi tulijoista, joka oli ollut mukana menomatkalla.» ja\nnyt vastattiin sisältä: »Ah, se on Norman!» äänellä, jossa tuntui kuin\nheikko ilonkajastus.\n\nTällä ajalla oli eräs tulleista, joka itki kuin lapsi, heittäytynyt\npolvilleen vierittääkseen pois telttaa tukevia kiviä, ovea kun ei\nnäkynyt. Kun tämä kuitenkin oli työiästä, viilsi Colwell veitsellä\nteltan auki ja katsoi sisään.\n\nMikä kamala näky. Heti aukon vieressä oli näköjään kuolleen miehen pää.\nHänen alaleukansa riippui, silmät olivat auki, jäykät ja lasimaiset ja\njäsenet olivat liikkumattomat. Toisella puolella näkyi surkea olento,\njoka tosin vielä eli, mutta jolla ei ollut käsiä eikä jalkoja. Oikean\nkäsivarren tynkään oli sidottu lusikka. Kaksi istui keskellä telttaa\npitäen pulloa, josta he paraillaan antoivat viimeisen tipan rommia\nnäköjään hengettömälle toverille, ajatellen viimeiseen saakka sitä,\njonka tarve oli suurin. Vastapäätä makasi käsillään ja polvillaan\nmusta olento, jolla oli pitkä yhteen vanuttanut parta ja yllään kehno\nrepaleinen päällystakki. Silmät kiilsivät ja tuijottivat.\n\n»Kuka te olette?» kysyi Colwell. Mies ei vastannut, näytti kokonaan\nhajamielisyyteen vaipuneelta.\n\n»Kuka te olette? toisti Colwell; silloin eräs toisista lausui:\n\n»Se on luutnantti — — luutnantti Greely.»\n\nColwell kämpi sisään, tarttui hänen käteensä: »Greely, sinäkö se olet?»\n\n»Niin», vastasi Greely heikolla kolealla äänellä. »Niv, — — seitsemän\nmeitä on enää elossa; tässä olemme... kuollaksemme kuin miehet... Olen\ntehnyt... mitä voin... laittakaa hyvä kertomus.» — Ja sen sanottuaan\nhän vaipui maahan, ei jaksanut enempää puhua. Elonkipinä oli melkein\nsammunut.\n\nColwell antoi nyt nälkiintyneille vähän biskviitä ja kuivattua lihaa,\njonka he nauttivat jotenkin välinpitämättömästi, sillä nälkää he eivät\ntunteneet. Mutta heti kun he olivat saaneet muutamia suupaloja, heräsi\nruokahalu hyvin sukkelaan ja sangen vaikeata oli sitten vastustaa\nheidän melkein raivoisaa himoaan saada enemmän kuin niin heikoille\nmitenkään voitiin antaa. Lääkäri kutsuttiin maalle ja hän käski\nantaa heille aina kymmenen minuutin kuluttua lämmintä lihateetä ja\nmaitopunssia, ja vähitellen he sen verran voimistuivat, että heidät\nvoitiin viedä höyrypurren mukaviin kajuuttoihin. Siinä kuitenkin oli\ntäysi työ, kun oli noussut ankara myrsky, joka väkisinkin kasteli\nheidät. Greelyn vaatteet leikattiin pois ruumiin päältä ja hänet\nkiedottiin vahvoihin lämmitettyihin vaippoihin, jonka jälkeen hänet\npantiin Normanin kojuun, hänen paljoakaan älyämättä, mitä hänelle\ntehtiin.\n\nMuutaman päivän hänen henkensä oli hiuskarvan varassa, mutta lopulta\nsai elämä voiton. Lämmön ja ravinnon ohella vaikutti siihen vaimon\nja lasten kuvakin, jonka apuretkikunta oli tuonut mukanaan. Sekin\nmies, joka jo oli näyttänyt kuolleelta, reipastui ja parani, mutta\nsitä raukkaa, joka oli jalkansa ja käsivartensa menettänyt, mutta\njoka toveriensa uhrautuvaisen hoidon johdosta muutoin näytti muita\nreippaammalta, ei ollut mahdollinen pelastaa. Voimakkaamman ravinnon\njohdosta tulehtuivat haavat, eikä leikkauksestakaan ollut apua.\nHeinäkuun 6:ntena hän rauhallisesti ja tuskattomasti kuoli, elettyään\nkahdeksan kuukautta näin kammottavassa tilassa.\n\nApuretkikunta pääsi sitten muita vahingoita enää kokematta onnellisesti\nYhdysvaltain laivastosatamaan Portsmouthiin, jossa se yleisöltä ja\nsotalaivastolta sai erinomaisen lämpimän vastaanoton. Elokuun 5:ntenä\nlaivat saapuivat New Yorkiin, jossa nälkään kuolleitten ruumiit vietiin\nmaihin ja annettiin omaisilleen haudattaviksi. Silvottuine jäsenineen\nne osoittivat, mihin kataliin tekoihin nälkä oli merimiesparat saanut.\n\nDe Longin ja Greelyn retkikuntain surullinen kohtalo jäähdytti\njoksikin aikaa Amerikassa kaiken mielenkiinnon napamatkoja kohtaan,\nkunnes Robert E. Peary astui näyttämölle ja alkoi sitkeän ja lopulta\nvoitokkaan työnsä valloittaakseen pohjoisnavan amerikkalaisille.\n\n\n\n\nDe Longin retki. \"Jeannetten\" tuho.\n\n\nLaivalla, jonka Amerikan hallitus lähetti pelastamaan Hallin\nretkikunnan miehiä Grönlannista, oli muiden mukana G.W. De Long,\nYhdysvaltain sotalaitoksessa palveleva upseeri, joka tällä matkalla\ninnostui napatutkimukseen, niin että hän päätti itsekin saada\naikaan retken saavuttaakseen Hallin tavoittaman suuren päämäärän —\npohjoisnavan — mutta toisia teitä kuin Hall. De Long päätti pyrkiä\nsinne Beringin salmen kautta ja »New York Herald», sama lehti,\njoka oli Stanleynkin ensimmäiset matkat kustantanut, antoi hänen\nkäytettäväkseen runsaat varat. Kun Nordenskiöld ei vielä ollut palannut\nKoillisväylältä, piti De Longin mennessä etsiä häntäkin Siperian\nkoilliskulmilta, jotka olivat matkan varrella.\n\nDe Longin ei ollut vaikea pestata laivalleen valiomiehiä, joiden\njoukossa monta kansallisuutta oli edustettuna, ja heille johtajiksi\namerikkalaisia meriupseereja. Laiva, jonka nimi oli »Jeannette», oli\nEnglannissa pyyntialukseksi rakennettu. Se varustettiin mitä parhaiten\nkolmen vuoden matkaa varten. Ettei De Long aikonut kesken palata,\nosoittaa mukaan otettu kupariastia, joka oli laskettava pohjoisnavalle,\nsäilyttämään paikalla tiedon navan valloituksesta. Heinäkuun 8:ntena\n1879 retkikunta lähti San Franciscosta Beringin salmea kohti.\n\n\n\nNapaa kohti.\n\n\n»Jeannette» kääntyi siis Beringin salmesta koillisväylälle, mutta\nsai jo Koljutshin-lahdessa maanasukkailta kuulla, että Nordenskiöld\nolikin onnellisesti päättänyt matkansa ja De Long oli täten valmis\nomaa ohjelmaansa toteuttamaan. Kokka käännettiin pohjoista ja\nsaavutettiin Wrangelin maa, jota siihen aikaan luultiin navalle\nulottuvan »Petersenin mantereen» pääksi. De Longin aikomus oli kulkea\ntätä maata navalle, mutta sen sijaan hän takertuikin jäihin, jotka\nhänen kauhukseen alkoivat kuljettaa »Jeannettea» Wrangelin saaren\nohi otaksutun manteren yli napamerelle. Retkikunnalla ei ollut muuta\nneuvoa kuin jäädä talveksi jäihin. Laivalla toimitettiin säännölliset\ntieteelliset asematyöt, miten luonnonvoimat lienevätkin ympärillä\nraivonneet, ja miehistölle De Long hankki riittävästi sekä työtä että\najanviettoa.\n\nTammikuussa 1880 alkoivat vastoinkäymiset, eivätkä ne hellittäneet,\nennenkuin laiva oli Jäämeren pohjassa ja retkikunnasta suurin osa\ntuhoutunut. Eräs upseereista sai silmätaudin, joka riisti häneltä\ntoimintakyvyn eikä millään ottanut parantuakseen. Tammikuun 19:ntenä\n»Jeannette» sai vuodon, joka pakotti siitä pitäen pumppaamaan vettä yöt\npäivät herkeämättä. Retkeilijäin täytyi olla valmiina millä hetkellä\ntahansa lähtemään laivasta ja nukkumaankin täysissä tamineissa.\nVaihteeksi voitiin silloin tällöin ampua jääkarhuja.\n\n»Jeannetten» täten koukkuja ja vinkkuroita tehden ajautuessa yhä\nluodetta kohden kului talvi, kevät tuli ja meni kesä, syksy, tuli\ntoinen talvi ja vuosi, höyrypumppujen herkeämättä työskennellessä.\nVuosi 1881 alkoi ankarilla myrskyillä ja pakkasilla, elohopea oli monet\npäivät yhteen mittaan jäässä. Ikävä, jännitys ja ainaiset vaarat olivat\nheikontaneet kaikkien terveyttä arveluttavassa määrässä.\n\n\n\nUusia saaria.\n\n\nUuden Siperian koillispuolelta sukelsi toukokuussa Jäämeren helmasta\nkaksi pientä, hyistä saarta, Henriette ja Jeannette, jotka tuottivat\nmieluista vaihtelua.\n\n\n\nLaiva uppoaa.\n\n\n»Jeannetten» kohtalon päivä oli nyt tullut. Kesäkuussa ahtojäät\npuristivat sitä niin kovakouraisesti, että laidat painuivat sisään,\nkansi nousi pullolleen ja laiva alkoi täyttyä. Tulisella kiireellä\nsyydettiin jään päälle eväät, vaatteet, koneet, veneet, reet ja muut\ntarvekapineet. Kesäkuun 12:ntena 1881 aamupäivällä »Jeannette» heiluvin\nlipuin vaipui jäitten läpi meren pohjaan, miehistön jäällä sitä\nkatsellessa syvän liikutuksen valtaamana. Paikan asema oli 77°15' pohj.\nleveyttä, 155° itäistä pituutta.\n\nNyt alkoi vaikea ja raskas retki Siperian rantaa kohti. Viidellä\nreellä alettiin elintarpeita, varusteita ja viittä venettä kuljettaa\naluksi Uuden Siperian saaria kohti. Sairaat astuivat rekien vieressä\njouten. Jäällä oli kuitenkin keli niin huono, suuria röykkiöitä niin\npaljon tiellä, että sama matka täytyi kulkea moneen kertaan, joka\nsuunnattomasti hidastutti eteenpäin pääsyä. Joka ilta, kun teltat oli\npystytetty, vaipuivat miehet uupuneina jäälle ja tuskin edes viitsivät\nvaihtaa likomärkiä jalkineitaan. Vasta kun kattilat porisivat tulella,\nreipastuivat mielet taas.\n\nKun oli yksi viikko ponnistettu eteenpäin ja De Long\ntähtitieteellisesti mittasi paikan aseman, huomasikin hän kauhukseen,\nettä retkikunta ei ollutkaan päässyt 16 neljännestä eteenpäin matkansa\nsuuntaan, vaan että se päin vastoin oli ajautunut 20 neljännestä\npohjoiseen siitä paikasta, jossa »Jeannette» oli uponnut. Vain\nensimmäiselle koneenkäyttäjälle, Melvillelle, ja lääkärille De Long\nilmoitti tämän masentavan tiedon.\n\n\n\nBennettin saari.\n\n\nEteenpäin etelää kohti kuitenkin täytyi pyrkiä. Jään pinta yhä paheni,\nmutta onneksi tuuli kääntyi pohjoiseen, alkaen nyt työntää jäitä ja\nniiden keralla retkikuntaa etelää kohti. Heinäkuun 29:ntenä saavuttiin\ntuntemattomalle saarelle, joka sai Bennettin saaren nimen. Se oli vain\n60 neljänneksen päässä »Jeannettesta». Jäässä alkoi nyt olla railoja,\nettä saatettiin matkata soutaenkin ja matka edistyi paremmin.\n\nNäin retkikunta saapui Uuden Siperian saarille, Fadejewille ja\nKotelnoille, joilla ei tavattu pyyntimiehiä, vaikka niitä merkeistä\npäättäen oli siellä hiljakkoin käynyt. Kolmella veneellä, joita De\nLong, luutnantti Chipps ja konemestari Melville johtivat, suunnattiin\nKotelnoilta matka Lenan suistamoon. Päivät purjehdittiin, yöksi\nveneet vedettiin jääteleille. Säät olivat myrskyiset, jonka vuoksi\naallot syytivät vettä näihin pieniin veneihin, niin että sitä kaiken\naikaa täytyi viskata pois. Ruokavarat alkoivat loppua, mutta onneksi\nretkeläiset saattoivat ampua hylkeitä, lintuja ja muuta riistaa.\nTupakan loputtua merimiehet pureskelivat tervaköyttä.\n\nSyyskuun 12:ntena myrsky erotti veneet, eivätkä ne sen koommin\ntavanneet toisiaan.\n\n\n\nLenan suistamossa.\n\n\nDe Longin vene saapui parin päivän kuluttua Lenan suistamoon, josta\nmatkaa veden mataluuden vuoksi jatkettiin maisin, poikki vajottavain\nrämeitten. Matkaa paljon hidastutti se, että täytyi odottaa tiellä\nolevain putaitten jäätymistä. Yksi miehistä oli saanut kylmänvihat\njalkoihinsa, jotka olivat leikattavat poikki. Reellä häntä sitten\nvedettiin eteenpäin, vaikka hän pyysi jäädä erämaahan kuolemaan.\nMiehet taas elpyivät, kun saatiin ampua kaksi peuraa, mutta vähitellen\nkipeytyivät kaikkien jalat, niin että kulku kävi yhä vaikeammaksi\nja hitaammaksi. Lokakuun 6:ntena jalkansa menettänyt merimies kuoli\nja parin päivän kuluttua loppui ruoka. De Long lähetti nyt kaksi\nreippainta miestään, Nindemannin ja Norosin, edeltä kulkemaan, antaen\nheille kiväärin ja tilkan alkoholia eväiksi. Lumimyrskyn vinkuessa he\nlokakuun 9:ntenä lähtivät matkaan, ampuivat vähän riistaa, viettivät\nyönsä autioissa mökeissä ja ponnistivat uupumuksestaan huolimatta\neteenpäin. He tapasivat alkuasukkaita, mutta eivät saaneet heitä\nymmärtämään asiaansa eivätkä siis apuakaan viemään. Vähän myöhemmin he\ntapasivat karkoitetun venäläisen, joka toimitti heidät Buluniin. Sinne\nhe saapuivat sangen heikkoina lokakuun 29:ntenä.\n\nSitä ennen heidät oli matkalla saavuttanut Melville, joka venäläiseen\nsiirtokuntaan päästyään paikalla ryhtyi toimiin De Longin\nauttamiseksi. Jo parin päivän kuluttua hän maanasukkaitten keralla\nlähti poronkelkoilla matkaan. Molemmat merimiehet olivat niin heikot,\netteivät he voineet lähteä mukaan. Melville löysikin paljon De Longin\nja hänen kumppaniensa jälkiä, mutta heitä itseään hän ei löytänyt,\nvaikka olisi miten hakenut, ja marraskuun lopulla lumimyrskyt\npakottivat heittämään etsimisen ja palaamaan takaisin kyliin.\n\nMelville oli veneellään saavuttanut Lenan deltan itäiset suuhaarat\nja tavannut siellä alkuasukkaita, jotka olivat hänelle ja hänen\ntovereilleen antaneet puolimätää hanhenlihaa syötäväksi, sillä välin\nkun lähettivät sanan lähimpään venäläiseen kylään. Kuultuaan kahden\nvalkoisen kulkeneen etelää kohti, oli Melville paikalla lähtenyt heidän\nperäänsä ja saavuttanut heidät, kuten yllä kerroimme. Hänen poroilla\nlähtiessään apua viemään, oli De Longin joukosta jo viimeinenkin\nheittänyt henkensä.\n\n\n\nDe Longin kuolema.\n\n\nMelville lähetti miehensä Amerikkaan kiiruumman kautta, mutta jäi\nitse Nindemannin ja parin muun miehen keralla talveksi Siperiaan,\nryhtyäkseen keväällä niin varhain kuin suinkin De Longin joukkoa\nja Chippsin venekuntaa etsimään. Vihdoin hän Lenan suistamossa\ntuli paikkaan, jossa lumesta pisti esiin käsivarsi. Se oli De\nLongin käsivarsi. Lähellä häntä makasivat muut miehet. Koneita ja\ntaloustarpeita oli hajallaan siellä täällä. De Longin päiväkirjakin\nlöydettiin. Siihen oli viimeiseen hetkeen merkitty joka päivän\ntapahtumiset, lopulta vain päivämäärät ja niiden miesten nimet, mitä\nkunakin päivänä kuoli. Viimeinen päivämäärä oli sunnuntai, lokakuun\n30:s, jolloin kynä näyttää kirvonneen kirjoittajan kädestä.\n\nMelville hautasi kaikki suureen yhteiseen hautaan ja pystytti haudalle\nristin. Sitten jatkoi hän Chippsin venekunnan etsimistä, mutta:siitä ei\nole milloinkaan saatu vähintäkään tietoa. Luultavasti aallot täyttivät\nveneen haudaten joka miehen Jäämeren helmaan. Melville palasi sitten\nAmerikkaan, jossa hän teki selkoa retkikunnan kohtalosta.\n\nAmerikan hallitus lähetti nyt uuden retkikunnan tuomaan kotimaan poveen\nDe Longin ja hänen toveriensa ruumiit. Tämäkään retkikunta ei tavannut\npienintäkään jälkeä kolmannesta veneestä, vaikka se tarkkaan etsi Lenan\ndeltan.\n\nDe Longin retkestä oli melkoiset maantieteelliset tulokset, vaikka\nse päättyikin niin onnettomasti. Hän löysi uuden saariston, jolle\nsitten annettiin »De Longin saarien» nimi, ja osoitti mittauksilla\nSiperian pohjoispuolella olevan meren mataluuden ja siinä kulkevan\npintavirtauksen. Sitä paitsi suoritettiin matkalla säännöllisesti\nkaikki asemahavainnot. De Longin ja hänen joukossaan olevan lääkärin\nuskollisuus sairaita miehiään kohtaan, joita he eivät jättäneet, vaikka\nehkä olisivatkin voineet itsensä pelastaa, saavutti kaikkialla lämmintä\nmyötätuntoa.\n\n»Jeannetten» matkalla oli napameren tutkimiseen siten välitön,\nkäänteentekevä vaikutus.\n\n\n\n\nFridtjof Nansen ja \"Framin\" matka.\n\n\n\n\"Jeannetten\" esineitten matka napameren poikki.\n\n\nKolme vuotta sen jälkeen kun »Jeannette» oli tuhoutunut Jäämeressä,\nUuden Siperian saarien pohjoispuolella, löysivät eskimot kesäkuussa\n1884 kajaakkimatkoillaan Grönlannin lounaisrannalla, Julianehaabin\nedustalla, ajojäitten päältä esineitä, jotka ilmeisestikin olivat\nkuuluneet »Jeannetten» retkikunnalle. Joukossa oli De Longin\nallekirjoittama muonaluettelo, luettelo »Jeannetten» veneistä, koko\njoukko vaatteita, joista toisissa oli retkikunnan jäsenien nimiä, ynnä\nteltan repaleita.\n\nTanskalainen siirtokunnantoimitsija Carl Lytzen, joka eskimoilta sai\ntiedon näistä esineistä, käsitti heti löydön suuren tieteellisen\nmerkityksen ja lähetti tavarat Tanskaan, jossa ne, samoin kuin\nkaikkialla muuallakin ja varsinkin Amerikassa, herättivät mitä suurinta\nhuomiota. Eräässä maantieteellisessä aikakauskirjassa Lytzen huomautti,\nettä kyllin lujalla laivalla näytti olevan mahdollista kulkea Uuden\nSiperian saarilta Grönlannin etelärannalle ajojäiden mukana, kunhan\nvain varustettiin matkaan riittävät eväät. Joka tapauksessa matka\nkestäisi monta vuotta.\n\nNorjassa professori Mohn, tunnettu ilmatieteilijä, niinikään paikalla\nhuomautti, että »Jeannettesta» peräisin olevat esineet olivat tulleet\nGrönlannin itärannalle navan poikki ja sitten Grönlannin eteläkärjen\nympäri merivirran mukana ajautuneet lounaisrannalle.\n\n\n\nNansenin suunnitelma.\n\n\nFridtjof Nansen päätteli »Jeannetten» esineistä niinikään, että\nSiperian rannikolta kulki pohjoisnavan ja Frans Josefin maan välitse\nvirta Grönlannin itärannalle, ja suunnitteli paikalla naparetken,\njoka käyttäisi tätä virtausta hyväkseen, mutta kun hän silloin\nvielä oli tuntematon, teki hän ensin vähemmän varoja kysyvän\nhiihtoretkensä Grönlannin maajäätikön poikki, ennenkuin esitti\nlaivaretkisuunnitelinansa. Kun hän vihdoin teki sen, sai hän Norjan\nstortingilta suuren rahamäärän tuumansa toteuttamiseksi ja kuningas\nOskar ja yksityiset antoivat, mitä puuttui.\n\nKokeneet naparetkeilijät, kuten Greely, M'Clintock ja Nares, tosin\npitivät yritystä liian arveluttavana, mutta oli toisia, kuten\nInglefield ja Wiggins, jotka olivat sen onnistumisesta vakuutettuja.\nNaparetkiin nähden oli vakaantunut se kokemus, että laivain tuli\nkaikin muodoin karttaa jäihin takertumista ja kulkea maitten\ntuulensuojarantoja, koska niillä oli parempi toivo avovedestä, mutta\nNansenin suunnitelma oli kerrassaan ristiriidassa näiden sääntöjen\nkanssa, hän kun päin vastoin haki jäitä. A. Supan, tunnettu saksalainen\nmaantieteilijä, kannatti Nansenin suunnitelmaa teoreettisistä syistä;\nhänen laskelmiensa mukaan napameren korkean ilmapaineen selänne on\nlähempänä Beringin merta kuin Atlantin merta, jonka vuoksi tuuliolot\nsynnyttävät Uuden Siperian saarilta juuri semmoisen virtauksen, kuin\n»Jeannetten» esineet olivat osoittaneet.\n\nNansenin osoitusten mukaan Colin Archer, tunnettu norjalainen\nlaivanrakentaja, sommitteli ja rakensi suunnattoman vahvan ja aivan\nuudenmallisen laivan, jonka laidat olivat hyvin luisut, etteivät jäät\nvoisi niitä luttuun rutistaa, vaan tunkeutuisivat laivan alle ja siten\nkohottaisivat sen selkäänsä. »Fram» ei ollut aivan suuri alus. Sen\npituus oli 39 metriä ja kantavuus 500 tonnia. Sillä oli sekä purjeet\nettä höyrykone. Siltä varalta, että laiva tuhoutuisi jäissä, oli sillä\nkahdeksan laivavenettä, joista kaksi erikoisen suurta, jotta matkaa\nvoitaisiin niiden varassa jatkaa. Muuten olivat varustukset mitä\nparhaat, muun muassa oli »Framissa» sähkövalaistus, johon olojen mukaan\nhankki sähköä joko tuuli tai höyry.\n\nRetkikunta otti viiden vuoden eväät. Paitsi Nansenia kuului siihen\nkaksitoista norjalaista, huomattavimmat näistä »Framin» kapteeni\nOtto Sverdrup, joka oli ollut Nansenin seuralaisena hiihtoretkellä\nGrönlannin poikki, ylioppilas F. Mj. Johansen, joka sitten lähti hänen\ntoverikseen jäävaellukselle, luutnantti S. Scott-Hansen, joka hoiti\ntähtitieteelliset työt ja teki ilmatieteelliset havainnot, ynnä t:ri\nH.G. Blessing, joka oli retkikunnan lääkäri ja kasvitieteilijä.\n\nKaikki varustukset oli mitä huolellisimmin harkittu, miesten\nviihtymyksestä ja terveydenhoidosta pidetty niin hyvä huoli kuin\nmahdollista. Nahkavaatteiden sijasta Nansen oli väelleen valmistanut\nhyvin paksut villaiset alusvaatteet, joiden päällä oli kevyet, mutta\ntiiviit ja tuulenpitävät päällysvaatteet. Koko miehistö retkikunnan\njohtajasta alkaen eli keskenään täydelleen toverillisella kannalla.\n\nNansen aikoi ensin seurata tarkkaan »Jeannetten» reittiä ja tunkeutua\nJäämereen Beringin salmen kautta, mutta muutti sitten mieltään ja\nsuuntasi »Vegan» reittiä Uuden Siperian saarille.\n\n\n\nUuden Siperian saarilla.\n\n\n»Fram» lähti Vuoreiasta heinäkuun 21:ntenä 1893 ja lähetti Jugor\nsalmesta, jossa laivaan otettiin 34 ajokoiraa, kotiin viimeisen\ntervehdyksen. Kara-meri ei tehnyt vaikeuksia, onnellisesti kuljettiin\nKap Tsheljuskinin ohi, jota retkeä ei »Vegan» matkan jälkeen ainoakaan\ntoinen laiva ollut tehnyt, ja Uuden Siperian saarien länsipuolella\nsuunta käännettiin suoraan pohjoista kohti, kunnes tavattiin\njääkenttien reuna. »Fram» tunkeutui niiden sisään niin kauas kuin pääsi\nja jätti loput luonnonvoimien asiaksi.\n\nAlussa jäämatka ei näyttänyt ottavan ensinkään menestyäkseen, sillä\njäät alkoivat kuljettaa »Framia» melkein päinvastaiseen suuntaan,\nkaakkoon, kuin olisi pitänyt. Lopulta se oli melkein samassa paikassa,\nmistä se oli seitsemän viikkoa takaperin lähtenyt. Sitten suunta\nkuitenkin muuttui luoteiseksi, ja luoteisena enimmäkseen pysyi, vaikka\naika ajoin paljon vaihdellen. Yhdeksän kuukauden kuluessa päästiin\nsiten lähes 460 kilometriä eteenpäin, eli 1 3/4 vuorokaudessa. Mutta\nsitten jääkenttä taas kääntyi taapäin, niin että elokuun lopulla\n1894 oli vuoden kestäneen harhailun jälkeen palattu 150 kilometrin\npäähän siitä kohdasta, jossa jäihin tunkeuduttiin. Siitä pitäen matka\nkuitenkin alkoi sujua säännöllisemmin. »Fram» piti jäissä oivallisesti\npuoliaan ja kohosi niiden pusertaessa korkealle vedestä, kulkien\nsitten jäiden päällä suorassa kuin vedessäkin ollessaan koko matkan.\nMutta monta jännittävää hetkeä laivassa siitä huolimatta vietettiin\nensimmäisenä napayönä. Jäiden puserrus oli kammottava. Nansen kertoo,\nkuinka hän kannella seisten näki ympärillään vallitsevassa talvisessa\npimeydessä jäänsyrjän toisensa jälkeen kohoavan merestä suunnattomiksi\nröykkiöiksi. Jää paukkui ja jymisi, piti jos minkälaista meteliä,\ntoisinaan kuin uliseva koiraparvi, toisinaan kuin pauhaava koski.\nToisinaan oli jyske niin ankara, että miehet tuskin kuulivat kajuutassa\ntoistensa puhetta.\n\n\n\nJännittäviä hetkiä.\n\n\nTammikuun 4:ntenä ja 5:ntenä 1895 »Framin» oli kestettävä kovin\nkoetuksensa. Nansen kirjoittaa siitä:\n\n»Se oli silloin jäätynyt kiinni enemmän kuin kymmenen metrin vahvuiseen\njäähän, jonka päällitse liukui jykeviä jäälauttoja vastustamattomalla\nvoimalla laivan vasenta laitaa vastaan, uhaten haudata sen alleen,\nelleivät ruhjoakaan voisi. Välttämättömät eväät, purjekangaskajaakit\nja muut varustukset oli viety varalta jäälle ja olimme kaikki valmiina\nhylkäämään laivan, jos se kävisi pakoksi.\n\n»Aioimme sitten jatkaa matkaamme jäälautalla, mutta »Fram» osoittautui\nvielä lujemmaksi kuin meidän luottamuksemme siihen.\n\n»Puserruksen kehityttyä ankarimmilleen ja jäiden pinoutuessa\nparraspuuta paljon korkeammalle repesi laiva irti ja kohosi hitaasti\ntilasta, johon se oli ollut kiinni jäätyneenä; ei tikkuakaan taittunut.\nTämän kokemuksen jälkeen olen sitä mieltä, että »Fram» jäiden kanssa\ntaistellessaan on melkein voittamaton. Sen koommin emme kokeneet jäiden\npuristuksia.»\n\nLämpötila oli 'alhainen koko talven. Elohopea oli viikkomääriä\njäässä. Alhaisin lämpötila oli -52,6°C. Miesten terveydentila oli\nkoko matkan mitä parhain. Sähkövalo, jota tuulimoottori antoi, täytti\nkaikki toiveet. Aika kului joka suhteessa hauskasti. »Laivalla\nvallitsi kaikkien kesken mitä paras suhde ja jokainen täytti ilolla\nvelvollisuutensa. Parempia miehiä olisi naparetkelle vaikea löytää»,\nkirjoittaa Nansen.\n\n\n\nTieteelliset työt.\n\n\n»Framilla» ei suinkaan tyydytty jouten olemaan jäiden sitä\npäämääräänsä kohden kuljetellessa, vaan päinvastoin oltiin koko ajan\nmitä vilkkaimmassa toimessa. Havainnoita tehtiin säännöllisesti.\nScott-Hansen ja Johansen tekivät ilmatieteellisiä, magneettisia\nja tähtitieteellisiä havainnolta. Tohtori Blessing teki\nrevontulihavainnoita ja suoritti kasvitieteellisiä ja eläintieteellisiä\ntutkimuksia ja kokosi esineitä. Suurin merkitys oli kuitenkin\nNansenin meritutkimuksilla. Meren syvyys mitattiin säännöllisesti\nluotauskoneella ja täten odottamatta saatiin selville, että syvyys\n79:nnen leveysasteen pohjoispuolella äkkiä lisääntyi 180:sta metristä\n3,200—3,800 metriin. Tämä tulos kokonaan kumosi vallalla olevan\nkäsityksen, sillä napamerta oli luultu matalaksi.\n\nMeritutkimukset, jotka käsittivät lämpötilain ja suolaisuuden\nmittaukset, jään synnyn ja liikunnot, loivat aivan uutta valoa\nnapameren luonnonoloihin, ja käsityksemme napamerestä joutuivat aivan\nuudelle tolalle.\n\nKylmän, vähemmän suolaisen ja siitä syystä kevyemmän pintaveden alla\noli lämpöisempää ja suolaisemmuutensa vuoksi raskaampaa golfvirran\nvettä, jonka lämpötila oli puolen lämpöasteen vaiheilla. Talvella ja\nkeväällä luoteeseen kulkeva virtaus oli voimallisin, jota vastoin\npohjatuulet kesällä pysähdyttivät »Framin».\n\nKesäkuun 18:ntena v. 1894 retkikunta oli leveydellä 81°52', mutta\najautui sitten jälleen eteläänpäin. Vasta lokakuun 21:ntenä »Fram»\nkulki 82:nnen leveyspiirin poikki. Jouluaattona oli saavutettu 83° ja\nmuutama päivä myöhemmin 83°24', pohjoisin siihen saakka saavutettu\nleveys — se oli Lockwoodin ennätys Grönlannissa v. 1882. Maaliskuun\n14:ntenä 1895 jolloin Nansen ja Johansen lähtivät »Framista» tehdäkseen\nhyökkäyksen pohjoisnapaa kohti, oli »Fram» saavuttanut 83°59' pohjoisen\nleveyden itäisellä pituudella 102°27'.\n\n\n\nHyökkäys napaa kohti.\n\n\nNansenille oli nyt selvennyt, ettei »Fram» kulkisi navan poikki, kuten\nhän oli toivonut, ja sen vuoksi hän päätti jättää laivan ja vain yhden\ntoverin keralla pyrkiä koiravaljakoilla navalle.. Paluumatkalla hän\nei tietysti voinut toivoakaan löytävänsä niin pientä esinettä kuin\nalati paikkaansa muuttava »Fram» jäämeren rannattomilla lakeuksilla,\njonka vuoksi hän aikoi pyrkiä ensin Frans Josefin maalle ja sieltä\nHuippuvuorille, jossa oli toiveita tavata valaanpyytäjiä. Toveriksi\ntälle uhkarohkeimmalle matkalle, mitä vielä milloinkaan kukaan\nnapamatkustaja oli suunnitellut, lähti Hjalmar Johansen, innokas\nurheilija kuten Nansen itsekin.\n\nLähtiessään laivasta yllämainittuna päivänä molemmilla retkeilijöillä\noli 28 koiraa, 3 rekeä ja kaksi purjekankaasta tehtyä kajaakkia,\nkoirille 30 päivän ja miehille 100 päivän eväät.\n\nMatka edistyi aluksi reippaasti, eikä jääkään näyttänyt ajelevan\nsanottavasti. Jo maaliskuun 2:na Nansen toverinsa keralla oli\nsaavuttanut leveyden 85°10', mutta sitten he tulivat hyvin\nepätasaiselle jäälle, joka ajautui etelää kohti. Retkeilijät siten\nkulkivat etelää kohden meikein yhtä nopeaan kuin omin voiminsa\npohjoiseen pyrkivät, eivätkä he maaliskuun 29:ntenä olleet päässeet\nmuuta kuin leveysasteelle 85°30', jäät olivat sangen kovassa\nliikkeessä, ja joka puolella reunat törmäsivät yhteen ja kohoilivat\nröykkiöiksi.\n\nRekiä oli kovin vaikea saada jääröykkiöitten yli. Huhtikuun 4:ntenä\noli saavutettu leveys 86°3' ja jää vain huononemistaan huononi, kunnes\nNansen huhtikuun 7 päivänä tuli siihen päätökseen, ettei tilanne\noikeuttanut yrittämään kauemmaksi. He olivat silloin saavuttaneet\nleveyden 86°14'. Tästä he vielä tekivät suksilla retken pohjoista\nkohti, mutta kun ei edempääkään tavattu muuta kuin jääröykkiöitä,\njotka jähmettyneiden rantahyrskyjen tavoin piirittivät taivaanrantaa,\nniin käännyttiin paluumatkalle. Lämpötila oli koko ajan ollut sangen\nalhainen, kolmena viikkona yhteen mittaan noin -40°C. Tuulella molemmat\nretkeilijät liian ohuissa villavaatteissaan usein palelivat ankarasti.\nKuormaansa keventääkseen he olivat jättäneet jäljelle turkkinsa.\nMaasta ei näkynyt merkkiäkään ja kun tuulet estelemättä ajelivat jäitä\nmukanaan, ei maata varmaan ollutkaan lähiseuduilla.\n\n\n\nPaluumatka.\n\n\nHuhtikuun 8:ntena Nansen käänsi rekensä Frans Josefin maata kohti.\nHuhtikuun 12:ntena sattui se onnettomuus, että kellot seisahtuivat,\nkun kulkua illalla jatkettiin liian myöhäiseen. Tämän jälkeen Nansen\nei enää voinut tähtitieteellisesti määrätä paikkaa, mutta toivoi\nretkikarttansa olevan jotakuinkin oikea. Etelämpänä jäässä alkoi olla\nyhä enemmän railoja, jotka hidastuttivat kulkua, ruokatavarat alkoivat\nloppua ja koiria täytyi teurastaa toinen toisensa jälkeen muille\nravinnoksi. Koirain ruoka-annokset vähennettiin mitä vähimpään ja ne\nalkoivat pian riutua kovin huonoiksi. Kesäkuussa railot kävivät hyvin\npahoiksi ja keli huonoksi. Koirat, sukset ja reen jalakset vaipuivat\nhangen läpi syvälle pehmeään lumeen. Koirain luku yhä väheni ja lopulta\noli melkein mahdoton päästä eteenpäin. Mutta ei ollut muuta neuvoa kuin\nponnistaa, vähentäen ihmisten ja koirain ravinnon mitä vähimpään.\n\nJoka hetki he odottivat näkevänsä maata, mutta turhaan. Nansenin\nlaskujen mukaan heidän olisi pitänyt saavuttaa Kap Fligely, pohjoisin\nkohta, minkä Payer oli Frans Josefin maalla saavuttanut, mutta maata\nei vain näkynyt ja keli huononemistaan huononi. Kesäkuun 22 päivänä he\nvihdoin saivat ammutuksi hylkeen ja päättivät odottaa jonkun ajan, että\nlumi sulaisi, eläen sen ajan hylkeenlihalla. Kolme karhuakin ammuttiin,\nniin että kahdelle jäljellä olevalle koiralle voitiin antaa runsaasti\nruokaa.\n\nPayer oli luullut Kap Fligelyn pohjoispuolella näkevänsä suuria maita —\nKuningas Oskarin maan ja Petermannin maan — mutta nämä maat olivatkin\nolemattomia, samoin kuin suuren Rudolfin maankin itäpuolelle merkityt\nsuuret maat. Ei kumma siis, että Nansen joutui ymmälle.\n\nHeinäkuun 23:ntena Nansen ja Johansen jälleen lähtivät liikkeelle ja\nseuraavana päivänä he vihdoin näkivät tuntemattoman maan. Jää oli\nkauttaaltaan särkynyt pieniksi teleiksi, joiden välit olivat niin\ntäynnään lohkareita ja hyhmää, että kajaakeilla oli mahdoton päästä\neteenpäin. Suurella vaivalla täytyi punnertaa jääteliltä jäätelille.\nVasta elokuun 6:ntena he sen vuoksi pääsivät maihin. Siinä oli\nkolme lumen kauttaaltaan peittämää saarta, jotka Nansen nimitti\nHvitfenlandiksi. Niiden sulia rantoja pitkin hän sitten toverinsa\nkeralla kulki länttä kohti — tuon tuostakin taistellen mursuja\nvastaan, jotka ahdistivat heitä — kunnes he elokuun 12:ntena saapuivat\nsuuremmalle maalle, jonka hänen mielestään olisi pitänyt olla Payerin\nAustria-salmen seuduilla, mutta maat eivät ensinkään käyneet yhteen\nPayerin kartan kanssa. Nansen sen vuoksi otaksui, että hänen paikan\nmääräyksensä oli aivan väärä ja että hän olikin Frans Josefin maan\nsilloin tuntemattomalla länsirannalla. Hän aikoi sen vuoksi suunnata\nkulun suoraan Huippuvuoria kohti.\n\n\n\nTalvimaja Frans Josefin maalla.\n\n\nElokuun 18:ntena molemmat retkeilijät takertuivat viikoksi\njäihin, mutta tapasivat saman kuun 26:ntena jälleen maata, joka\nheidän mielestään soveltui talven viettoon. Nansenin mielestä oli\nnimittäin varminta jäädä tänne talveksi, kun oli liian myöhä pyrkiä\nHuippuvuorille. He sen vuoksi ampuivat karhuja ravinnoksi ja mursuja\npolttoaineeksi ja rakensivat kivistä, mullasta ja sammalista majan,\njoka katettiin mursun nahkoilla ja lumella. Valaistusta, lämmitystä\nja keittämistä varten hankittiin varastoon suuri määrä mursunrasvaa.\nKarhunliha ja rasva sitten olivat heidän ainoa ravintonsa, karhun\nnahkoista he tekivät vuoteensa ja makuupussinsa. Mutta kova kivinen\nmaa tuntui niiden läpikin ja pahoin vääntelivät molemmat retkeilijät\nitseään pitkän talven ja valittelivat toisilleen kylkiensä kipuja.\nMajan nurkkaan rakennettiin pieni liesi, jolla ruoka keitettiin ja\npaistettiin ja sen päälle avattiin reikä ja rakennettiin jäästä\nja lumesta savutorvi. Aamulla he keittivät lientä ja karhunlihaa,\nillalla paistoivat. Silloin tällöin söivät traaniakin tai kastoivat\nlihapalat siihen — eivätkä he koskaan kyllästyneet tähän ruokaan.\nMajan ulkopuolelle tehdyn varaston kimppuun ketut tavan takaa kävivät,\nrosvoten koko joukon tavaraa, muun muassa lämpömittarin, joka kuitenkin\nsitten löytyi.\n\nKoko talven ketut asustivat majan ympärillä, jyrsien katolla jäätyneitä\nkarhunlihoja, eivätkä majan asukkaat hennoneet niitä karkoittaa, ne\nkun seurallaan ilahuttivat heidän yksinäisyyttään. Melkein koko talven\ntuuli ja pakkanen oli ankara ja läpitunkeva. Sitä suloisempaa oli, kun\njoskus tyyntyi.\n\n»Joulukuun 12:ntena ihana ilma. Mutta yö ja päivä ovat nyt yhtä pimeät.\nAstelemme ulkona majamme edustalla edes takaisin, edes ja takaisin yön\npimeydessä... Läpi pimeän häämöittävät vain mustat vuorenseinämät,\nkallionkeilat ja rotkot, jotka tuuli aina lakaisee puhtaiksi.\nYllämme taivas selkeänä ja tähtikirkkaana huokuu maan yli rauhaansa;\nkaukana lännessä lentää tähtiä lentämistään... Matalalla etelässä on\npilvenpankko, silloin tällöin revontulien reunustamana. Mutta meren\npäällä ilma on pimeätä, siellä on sulaa vettä.\n\n»Joulukuun 19:ntenä. Tässä vierelläni makaa Johansen ja hymyilee\nunessa. Poika parka, nyt hän varmaankin on kotona niiden luona, jotka\novat hänen rakkaimpansa. Mutta nuku, nuku ja uneksi! Kuluu, kuluu talvi\nja sitten tulee kevät, elämän kevät.\n\n»Tiistaina, joulukuun 24:ntenä. Nyt on ilon aika ja kotona joka majassa\njuhla. Mutta mekin juhlimme vaatimattomain olojemme mukaisesti...\nJohansen on kääntänyt paitansa nurin ja lisäksi pannut päällimmäisen\npaidan alimmaksi. Minä olen tehnyt saman tempun. Mutta lisäksi olen\nvaihtanut alushousujakin ja ottanut päälleni toiset, joita olin\nlämpimässä vedessä vääntänyt. Ja pienellä vesitilkalla olen ruumiinikin\npessyt, käyttäen jalasta riisumiani alushousuja sienenä ja pyyhkimenä.\nNyt tunnen itseni ihka uudeksi ihmiseksi, vaatteet eivät liivaannu\nihoon niinkuin ennen. Illalliseksi söimme kalapaistosta, joka oli\ntehty kalajauhoista ja maissiryyneistä ja paistettu traanissa, voin\npuuttuessa, ja jälkiruoaksi meillä oli traanissa paistettua leipää.\nHuomenaamuna varhain saamme suklaata leivän keralla.\n\n»Keskiviikkona, joulukuun 25:ntenä. Kauniin joulusään olemme\nsaaneet, on melkein tyyni ja niin kirkas kaunis kuutamo. Mieli käy\njuhlalliseksi. Tämä on vuosituhansien rauha. Iltapäivällä täällä oli\nharvinaiset revontulet.»\n\nTalvi kului suotuisasti ja molempain terveys pysyi mitä parhaana.\nVihdoin tuli kevät ja päivä palasi ja lännessä ja lounaassa oli sulaa.\nMolemmat retkeilijät toivoivat nopeata matkaa jäitten keralla ja\nrailoja pitkin Huippuvuorille. He neuloivat vaatteita, makuupusseja\ny.m. Eväiksi otettiin raakaa karhunlihaa ja rasvaa, mutta muutoin he\notaksuivat saavansa matkalla ampua riistaa.\n\nToukokuun 23:ntena he tulivat sulalle vedelle, mutta sitten myrsky\npidätteli heitä toista viikkoa, ennenkuin he pääsivät matkaa jatkamaan.\nNyt vasta he tulivat salmelle, joka rinnakkain Austria-salmen kanssa\nkulkee Frans Josefin saariston läpi pohjaisesta etelään. Tätä leveää\nsalmea he kulkivat etelää kohti, aikoen sopivasta kohdasta suunnata\nmatkan länteen Huippuvuoria kohti.\n\n\n\nTuho tulla!\n\n\nYleensä matka menestyi hyvin, mutta eräänä päivänä oli tuho sangen\nlähellä. Molemmat kajaakit oli sidottu jään reunaan ja miehet itse\nolivat nousseet jäälle lepäämään. Äkkiä he huomasivat, että kajaakit\nolivatkin päässeet irti ja olivat tuuliajolla. Nansen hätäpikaa heitti\npäältään vahvimpia vaatteitaan, antoi kellonsa Johansenille ja hyppäsi\nveteen. Vesi oli jääkylmää ja tuuli kuljetti kajaakkeja nopeasti\npoispäin.\n\n»Mutta siinähän pakeni kaikki toivomme — kajaakeissa oli kaikki\nomaisuutemme, ei edes veistä meillä ollut taskussamme. Oli aivan\nsaman tekevä, kohmetuinko ja hukuinko tässä, vai käännyinkö takaisin\nilman kajaakkia, ponnistin sen vuoksi, minkä suinkin voin. Uuvuttuani\nkäännyin ja uin selälläni. Näin Johansenin levottomana käyvän tuolla\njäällä edestakaisin. — — Jälkeenpäin hän sanoi, että se oli kamalin\nhetki, mitä hän oli milloinkaan elänyt.»\n\nSuunnattomilla ponnistuksilla Nansen saavutti kajaakit, kiipesi niihin\nvilusta kankeana ja oli täten pelastanut sekä itsensä että toverinsa.\n\n\n\nIhmisiä! Pelastus.\n\n\nVihdoinkin päättyivät heidän vaivansa. Kesäkuun 18:ntena he tapasivat\nihmisiä. Kerromme kohtauksen Nansenin omilla sanoilla:\n\n»Omituisen sekavilla tunteilla pujottelin maata kohti röykkiöiden ja\nepätasaisuuksien lomitse. Äkkiä luulin kuulevani ihmisäänen huhuavan,\nvieraan äänen, ensimmäisen kolmen vuoden kuluessa. Sydämeni sykki,\nveri virtasi aivoihin, hyppäsin jääkasalle ja huusin keuhkojeni koko\nvoimalla. Tämän ihmisäänen takana keskellä tätä jääerämaata, tämän\nelämän sanoman takana oli koti ja kaikki, koti — en nähnyt tietä jäiden\nja röykkiöiden lomitse niin pian kuin suksillani pääsin. Pian kuulin\ntaas huutoa ja näin jääröykkiöltä tumman olennon, joka kulki jäitten\nkeskellä. Se oli koira, mutta kauempana tuli toinenkin olento...\nihminen! Kuka? Jacksonko vaiko joku hänen tovereistaan? Vaiko minun\nmaanmiehiäni? Lähestyimme toisiamme sukkelaan, minä heilutin hattuani,\nhän samoin. Kuulin hänen puhuvan koiralle. Kuuntelin. Se oli englannin\nkieltä ja lähemmä tullessani luulin tuntevani Mr. Jacksonin, jonka\nmuistin kerran nähneeni. Nostin lakkiani, ojensimme sydämellisesti\nkätemme toisillemme. 'How do you do?' — 'How do you do?' Päällämme\nsumukatto, joka erotti meistä muun maailman, allamme kehno ahtojää,\neikä maankaan puolessa häämöittänyt paljoakaan sulaa maata, ei muuta\nkuin jäätä, maajäätiköitä ja sumua. Toisella puolella sivistynyt\neurooppalainen ruudullisessa englantilaisessa puvussaan, jalassa\npitkävartiset kumisaappaat, parta sileäksi ajeltuna, tukka hoidettuna\nja tuoksuen hyvänhajuista saippuaa, jonka villi-ihmisen tarkat\naistimet jo matkan päästä tunsivat — toisella puolella villi-ihminen,\nlikaisiin repaleisiin puettuna, traanista ja noesta mustana, pitkät\nhiukset takkuisina, parta pörröisenä ja kasvojen luonnollinen vaalea\nväri paksun kuoren peitossa, jota eivät kaiken talven ponnistukset\nlämpöisellä vedellä, sammalilla, rievuilla ja lopuksi veitsellä olleet\nvoineet poistaa. Ei kukaan aavistanut, ken hän oli, tai mistä hän\ntuli. Jackson: 'Olen vietävän iloinen, että tapasin teidät'. — 'Kiitän\nteitä, niin minäkin.' — 'Onko teillä täällä laiva?' — 'Ei, laivani ei\nole täällä!' Jackson: 'Montako teitä on?' — 'Minulla on yksi toveri\njään reunalla.' Jutellessamme olimme kääntyneet kulkemaan maata kohti.\nMinä lähdin siitä, että hän oli tuntenut minut tai ainakin arvannut,\nkuka tämän villi-ihmismuodon alla piili, en luullut, että vento vieraan\nosaksi olisi tullut niin sydämellinen vastaanotto. Sitten hän, minun\njotain sattumalta mainitessani, äkkiä pysähtyi, katsoi minua tarkkaan\nkasvoihin ja sanoi nopeasti: 'Ettekös te ole Nansen?' — 'Kyllä, olen\nNansen'. — Jackson: 'Kautta Jupiterin, olen iloinen tavatessani\nteidät.' Ja hän tarttui käteeni ja puristi sitä vielä kerran ja\nhänen koko muotonsa oli yhtä tervetulon toivotusta ja odottamattoman\nkohtauksen synnyttämä ilo säteili hänen tummista silmistään.»\n\nJackson ei kysynyt Nansenilta, kuinka hänen laivansa oli käynyt, hän\nkun oli huomaavinaan, että asia koski Nanseniin kipeästi, ja koska hän\notaksui »Framin» hukkuneen ja vain Nansenin toverinsa kera pelastuneen.\nVäkeäänkin hän pyysi, etteivät kysyisi mitään Nansenin laivasta.\n\nJackson ja Nansen noutivat nyt Johanseninkin ja molemmat saivat\nuudet vaatteet ja heitä kestittiin mitä parhaiten. Jacksonin miesten\njoukossa oli eräs suomalainenkin, Blomqvist nimeltään. Retkikunta asui\nhirsimajassa Kap Florassa, ja täällä Nansen nyt sai tietää, missä\nhän oli. Vanhoja kirjeitäkin hän sai. Nansenin ensimmäisiä huolia\noli verrata kelloaan Jacksonin kronometriin ja hän huomasi silloin,\nettä hän oli likimain oikein arvostellut kellonsa harhaosoituksen ja\netteivät hänen paikanmääräyksensäkään siis olleet aivan paljon harhaan\nmenneet.\n\nJacksonin retkikunta oli viettänyt saaristossa talven samoin kuin\nNansenkin ja sen jäsenet olivat retkillään käyneet niin lähellä\nNansenin ja Johansenin talvimajaa, ettei välimatkaa ollut kuin\nmuutamia kymmeniä kilometrejä. Heinäkuun 25:ntenä tuli retkikunnan\nlaiva »Windward» tuomaan retkikunnalle muonaa ja muita varustuksia,\nsillä Jacksonin aikomus oli jäädä saaristoon vielä yhdeksi talveksi,\nja laivalla pääsivät Nansen ja Johansen palaamaan. Osa Jacksonin\nretkikunnan jäsenistäkin palasi samassa tilaisuudessa kotimaahan.\n\nKun Nansen Vuoreijassa astui jalkansa Norjan mantereelle, oli hänen\nensimmäinen kysymyksensä: »Onko 'Fram' tullut?» — »Ei vielä!» — Hän\nkulki sitten edelleen Hammerfestiin ja siirtyi siellä englantilaisen\nsir Baden-Powelin upeaan jahtiin »Otarioon», jossa hän tapasi vaimonsa,\nja matka kävi sitten etelää kohti.\n\nElokuun 20:ntenä Nansenille kannettiin seuraava yllättävä sähkösanoma:\n\n    »Skjaervö, 20.8.1896 k:lo 9 a.p.\n\n    Tohtori Nansen!\n\n    »Fram» saapunut tänne tänään onnellisesti. Laivalla kaikki hyvin.\n    Lähden paikalla Tromsaan. Tervetuloa kotia.\n\n                                                Otto Sverdrup.»\n\nNansenin ilo oli nyt täydellinen. Kun hän seuraavana päivänä saapui\nTromsaan, oli »Fram» jo siellä.\n\n\n\n»Framin» loppumatka.\n\n\nNansenin ja Johansenin lähdettyä »Framista» maaliskuun 14:ntenä 1895\noli jää aluksi ollut hyvin rauhallista ja hyvin vähän liikkunut\neteenpäin. Huhtikuun lopulla oli matka kuitenkin alkanut edistyä\nsukkelammin länteen päin ja heinäkuun 22:ntena »Fram» oli saavuttanut\npohjoisen leveyden 84°50' ja itäisen pituuden 73°. Mutta sitten\noli alkanut puhaltaa lounais- ja länsituulia, jotka taas olivat\nkuljettaneet laivaa takaisin itään ja pohjoiseen. Lokakuun 16:ntena\n»Fram» oli saavuttanut pohjoisimman kohtansa, 85°57', itäisellä\npituudella 66°. Nyt se jälleen alkoi liikkua oikeaan suuntaan ja tätä\njatkui hellittämättä kaiken talvea.\n\nTuon tuostakin jäät pusertelivat »Framia», vieläpä oikein\nkovakouraisesti, vaikk'ei niin ankaria puserruksia enää uudistunutkaan\nkuin vähän ennen Nansenin lähtöä. Nansenin lähdettyä oli Sverdrup\naluksi ajanut pois laivan ympärille kasaantuneet jääröykkiöt. Kun\nviimeiset jäät maaliskuun lopulla oli saatu pois, halkeili jää laivan\nympäriltä ristiin rastiin ja syntyi railo, joka kulki aivan laivan\nperän taitse. Tässä railossa alkoivat sitten ankarat jäänpuristukset\nja jäät rikkoutuivat yltyleensä, niin että »Framin ympärillä heinäkuun\nlopulla oli joka puolella sulaa ja yksi miinani ja yksi miinanräjähdys\nriitti irroittamaan laivan kokonaan. Kun miina laukesi, liukui\n»Fram» jäältä veteen suurella jyrinällä ja pauhulla, ikäänkuin laiva\nrakennusteloiltaan, ja miehet kohottivat raikuvan hurraahuudon.\n\nSahaamalla ja hinaamalla »Fram» sitten vietiin turvalliseen satamaan,\njonka jälkeen se elokuussa jälleen jäätyi kiinni. Jäänpuristukset eivät\nsitten olleet yhtä ankarat kuin edellisenä vuotena, lukuunottamatta\nkesäkuuta, jolloin tulvavuokset sysivät jäitä yhteen ankaralla\nvoimalla. Kerran tai pari vuorokaudessa jäät silloin säännöllisesti\nkohottivat laivaa miehen mitan tai enemmänkin, että pohja näkyi. »Fram»\njälleen osoittautui erinomaiseksi jäälaivaksi. Se kohosi ja vaipui,\nlankkujen ja parrujen laivan sisässä vähääkään natisematta. Laivalla\nei kukaan jäänpuristuksista herännyt, ei edes niiden ankarimmillaan\nollessa, eikä miehillä aamulla herätessään ollut aavistustakaan siitä,\nmitä yöllä oli tapahtunut. Vasta kannelle tultuaan he näkivät, kuinka\nkorkealle jäät yön aikana olivat laivan nostaneet.\n\nMutta vaikka Sverdrup luottikin lujasti »Framiin», piti hän kuitenkin\naina jäällä vähän matkan päässä laivasta muonavarastoa, veneitä,\nkajakkeja ja muita tarpeita siltä varalta, että jäät tai valkea laivan\ntuhoisivat.\n\n»Aika kului rattoisasti ja rauhallisesti», kirjoittaa Sverdrup, »samoin\nkuin ennenkin, eikä mukavampaa matkaa voisi kuvitellakaan. Päätyönämme\nolivat tavalliset havainnot, nukkuminen, syöminen ja juominen. Terveys\noli koko ajan oivallinen eikä meillä ollut keripukista merkkiäkään.»\n\nLämpötilat pysyivät jotenkin tasaisina ja meren syvyys oli 3,500—3,700\nmetriä. Vedenkin lämpötila pysyi jotenkin muuttumattomana, mutta etelän\npuolessa lämmin golfin vesikerros jonkun verran vahvistui.\n\n»Fram» oli nyt tullut siksi kauas etelään, että jää alkoi jonkun verran\nlöyhtyä, joten vauhtia voitiin ruveta hieman parantamaan tunkeutumalla\nhöyryn ja köysien voimalla railoja pitkin eteläänpäin. Lähes kuukauden\nkestäneiden ponnistusten jälkeen »Fram» elokuun 14:ntenä pääsi sulaan\nveteen, tavaten kohta sen jälkien erään tromsalaisen pyyntipurren,\njonka päällikkö paikalla tuli »Framiin». Ensimmäinen kysymys oli, oliko\nhän saanut mitään tietoa Nansenista ja Johansenista, ja kun vastaus oli\nkieltävä, muuttui »Framilla» mieliala kovin painostuneeksi ja harva\nuskalsi toivoa, että he enää olisivat elossa.\n\nTromsalaiselta kapteenilta Sverdrup sai kuulla, että Andrée paraillaan\noli Tanskan saarella, Huippuvuorilla, jonka vuoksi hän suuntasi sinne.\nMutta ei Andréekaan tiennyt mitään Nansenista, jonka vuoksi Sverdrup\npäätti Norjassa käväistyään viipymättä lähteä »Framilla» Frans Josefin\nmaalle etsimään. Laivalla oli yhä vielä niin täydet varustukset, ettei\nolisi tarvinnut ottaa kuin vähän hiiliä lisää. Elokuun 21:ntena »Fram»\nsaapui Ruijan Naavuonoon eli Kvaenangeniin, jossa Skjaervö oli lähin\nsähkölennätysasema. Siellä saatiin sähkölennätystoimistossa kuulla\nse ilosanoma, että Nansen ja Johansen olivat juuri palanneet. Sanoma\notettiin »Framilla» vastaan valtavalla riemulla, palaavain ilon se teki\ntäydelliseksi.\n\nNansenin ja Johansenin saavuttua »Framiin» alkoi tämän triumfikulkua\nmuistuttava matka Norjan saariston kautta Kristianiaan, jossa kuningas,\nstortingi, yliopisto ja yleisö retkikunnalle soivat vastaanoton\nmoisen, että se melkein voitti »Vegan» tulojuhlat Tukholmassa. Yhtä\ninnostunut vastaanotto tuli Nansenin osaksi Euroopan suurimmissa\npääkaupungeissakin ja oivallisesti kirjoitetusta matkakertomuksestaan\nhän sai tekijäpalkkion, joka koko loppuiäksi takasi hänen\ntoimeentulonsa.\n\nVaikkei »Framin» retkellä löydettykään uusia maita eikä saavutettu\npohjoisnapaa, olivat sen tieteelliset saavutukset kuitenkin erinomaisen\nsuuret ja sillä on kaikkina aikoina oleva napamatkain joukossa\nensimmäinen kunniasija. Nansenin ja Johansenin retki jäiden poikki\nFrans Josefin maahan oli loistavin urhotyö, mitä valkoisen rodun\njäsenet ovat samanlaisissa oloissa suorittaneet.\n\nRetken tieteellisistä tuloksista mainittakoon vielä, että »Framin»\nmiehet kaikkein pohjoisimmassakin tapasivat meressä runsaasti elämää\nja lintuja laumoittain. Karhuja oli vielä 84:ttä leveyspiiriä\npohjoisempana, ketun jälkiä vielä 85:lla, josta Nansen päätti eläimiä\nolevan aina navalla saakka. Menomatkalla tavattiin Taimyrin niemimaan\nedustalla useita uusia saaria. Frans Josefin maankin karttaa Nansen\nsaattoi koko joukon korjata, niinkuin olemme jo ennen kertoneet.\n\n\n\n\nUudempia retkiä Amerikan napasaaristossa.\n\n\nKauan kului Frankiinin etsiskelyn päätyttyä, ennenkuin\ntutkimusretkeilijät jälleen käänsivät keulan kohti Pohjois-Amerikan\nkolkkoja pohjoisrantoja ja niiden ulkopuolella olevaa Parryn saaristoa.\n\n\n\nOtto Sverdrup löytää uusia maita.\n\n\nKapteeni Otto Sverdrup, norjalainen kansallisuudeltaan, joka\noli johtanut Nansenin »Framia» sen ensi matkalla, lähti v. 1898\nitsenäiselle tutkimusretkelle samalla koetulla laivalla, aikoen\ntunkeutua Grönlannin länsipuolitse Smithin salmen kautta napamereen.\nTämä salmi, jonka lähettyvillä hän tapasi amerikkalaisen Pearyn\nsamoilla asioilla, oli kuitenkin niin täynnään jäitä, että hänen täytyi\nluopua yrityksestä ja asettua talvimajoille Ellesmeren maan itärannalle\nvastapäätä Grönlannin luoteista suurta nientä.\n\nTalven kuluessa retkikunta kartoitti Elesmeren maan syviä vuonoja,\njoita ennen oli luultu salmeksi. Vasta elokuussa 1899 »Fram» pääsi\njäästä, mutta ei nytkään päässyt Smithin salmen kautta Jäämereen.\n\nSverdrup sen vuoksi muutti koko matkasuunnitelmansa ja ohjasi Jonesin\nsalmeen, joka etelässä rajoittaa Ellesmeren maata. Mutta täälläkin\nolivat jäät vastassa, eikä Sverdrupilla ollut muuta neuvoa kuin käydä\ntalvimajaan Ellesmeren maan etelärannalle. Hän ohjasi »Framin»'syvään\nsuojaiseen vuonoon ja käytti talven Ellesmeren maan tutkimiseen.\n\nMutta seuraavanakin vuonna jääolot olivat niin epäedulliset,\nettei »Fram» päässyt kauaksikaan kulkemaan, ennenkuin sen täytyi\nruveta samalle rannikolle uudelleen talvimajaan, ja kolmannessa\ntalvimajapaikassa jääolot olivat niin epäsuotuisat, että »Framin»\ntäytyi viettää vielä neljäskin talvi Ellesmeren maan rannoilla.\n\nTärkeät löytönsä retkikunnan sen vuoksi täytyi tehdä pitkillä rekillä,\njoista pisin kesti 77 päivää.\n\nSverdrup itse tutki Ellesmeren maan länsirannat, jotka siihen saakka\nolivat olleet aivan tuntemattomat, sekä löysi Ellesmeren meren takaa\nsuuren korkean Heibergin maan, jonka ympäri hän ajoi. Hänen apulaisensa\nlöysivät yhä kauempaa lännestä, North Devonin ja Bathurstin maan\npohjoispuolelta, monta saarta, jotka ovat Parryn saariston jatkoa.\nNäitä rekiretkiä suuressa määrin helpotti riistan runsaus, sekä poroja\nettä varsinkin myskihärkää oli runsaasti, eikä ruoasta sen vuoksi ollut\npuutetta.\n\nLaivalle jääneet olivat kylväneet vuonon jäälle leveän tuhkatien ja\ntätä keinoa oli kiittäminen siitä, että »Fram» lopulta pääsi irti.\n4 1/2 vuotta poissa oltuaan se vihdoin pääsi takaisin kotimaahan.\nMoneenkymmeneen vuoteen ei mikään naparetkikunta ollut löytänyt niin\npaljon uusia maita kuin tämä.\n\n\n\nAmundsen purjehtii luoteisväylän.\n\n\nVuosi sen jälkeen kuin Sverdrup oli palannut, lähti toinen norjalainen\nretkikunta Amerikan napasaaristoon. Roald Amundsen, joka jo v.\n1901 oli käynyt Koillis-Grönlannissa ja myöhemmin belgialaisen\netelänaparetkikunnan mukana Länsi-Antarktikassa, varusti pienen »Gjöa»\nnimisen aluksen toimittaakseen magneettisen navan läheisyydessä\nmagneettisia mittauksia ja purjehtiakseen sitten luoteisväylän. »Gjöa»\noli pienimpiä aluksia, mitä oli milloinkaan napatutkimuksiin käytetty,\nmutta Amundsen arveli, ettei suuremmalla ehkä pääsisi liikkumaan\nPohjois-Amerikan pohjoisissa rantaväylissä, joita hän aikoi matkallaan\nkulkea. Purjeiden apuna »Gjöalla» oli petroolimoottori ja potkuri.\n\nPoikettuaan Beecheyn saarelle, jossa Franklinin kunniaksi pystytetty\nmuistopatsas oli hyvässä kunnossa, Amundsen purjehti eteläänpäin\npitkin Boothia Felixin länsirantaa ja vaivoin haaksirikon vältettyään\nsaapui Kuningas Williamin maan itärannalle, johon »Gjöa» asettui\ntalvisatamaan, ja alkoi havaintotyönsä.\n\n23 kuukautta retkikunta viipyi tällä paikalla, toimittaen 19 kuukauden\nkuluessa yhtämittaisia magneettisia ja ilmatieteellisiä havainneita.\nSamalla se tutustui seudun eskimoihin ja eli heidän kanssaan mitä\nparhaissa väleissä. Alhaisin mitattu lämpö oli -61,7°.\n\nAmundsen teki rekiretken magneettiselle navalle, palaten kuitenkin\nnopeaan takaisin, kun eskimot olivat hänen muonavarastonsa ryöstäneet.\n\nLuutnantti Hansen suoritti meren poikki rekiretken Viktorian maalle ja\nkartoitti sen koillisrannasta, mitä sitä vielä oli tuntematonta.\n\nElokuun 13:ntena 1905 »Gjöa» lähti matkaa jatkamaan ja purjehti\nerinomaisen vaivalloisia matalaa väyliä Kuningas Williamin ja\nViktorian maan eteläpuolitse Mackenzien suulle ja vielä sen ohitsekin\nHerschelin saarelle saakka, mutta siellä talvi yllätti ja sen täytyi\njäädä amerikkalaisten valaanpyytäjäin keralla mainitun saaren luo\ntalvisatamaan. Herschelin saarelta Amundsen suoritti rekiretken\nKlondykeen antaen sieltä ensimmäiset tiedot maailmalle, että hänen\nretkensä siihen saakka oli hyvin menestynyt.\n\nMutta vaarallinen se oli ollut ja vaarallinen edelleenkin, kun »Gjöa»\nseuraavana kesänä saattoi lähteä retkeään jatkamaan, sillä väylä\nAmerikan mantereen ja kiinteän napajään välillä on loppukesälläkin,\njolloin sula on levein, ahdas ja tuulet voivat sen milloin tahansa\nsulkea, ahdistaen laivan matalikoille. Mutta hyvin tunnettu oli tämä\nmatkan loppuosa, sillä amerikkalaisia valaanpyytäjiä saapui sinne joka\nkesä, käyden idässä aina Banksin maalla saakka. Lokakuun 19:ntenä 1906\nAmundsen saapui San Franciscoon ja Luoteisväylä oli saanut ensi kerran\npurjehdituksi.\n\nVielä on Amerikan napasaariston kartassa monta tyhjää aukkoa,\nvarsinkin siinä Jäämeren osassa, joka ulottuu Beringin meren\npohjoispuolella olevasta Wrangelin saaresta Parryn saaristoon, jonka\npohjoispuolella luullaan olevan jonkun suuremman maan, jota ei vielä\nkenenkään kuolevaisen silmä ole nähnyt. Siellä ei tosin liene »kultaa\neikä viheriäisiä metsiä», mutta voimallisesti se siitä huolimatta\nhoukuttelee puoleensa rohkeita yrittelijöitä. Pari retkeä on jo tehty\nsen löytämiseksi, vaikka huonolla menestyksellä.\n\nEnglantilainen Harrison, joka tapasi »Gjöan» Herschelin saarella, aikoi\nvalaanpyytäjien keralla Banksin maahan purjehdittuaan tehdä matkan\nkauemmaksi pohjoiseen, mutta vaillinaisien varustuksien vuoksi hänen\noli tuumasta luovuttava. Tanskalainen Einar Mikkelsen, joka jo oli\nollut kahdella pitkällä Jäämeren matkalla, yritti samaan aikaan ja\nsamoja teitä tunkeutua napamereen, mutta vaikka hänellä oli erikoinen\nlaiva, niin täytyi hänenkin palata takaisin tyhjin toimin.\n\nCanadan hallitus on viime vuosina lähettänyt laivoja entistä tarkemmin\ntutkimaan sekä Hudsonin lahden purjehdusoloja, koska tästä hyisestä\nsisämerestä toivotaan Canadan länsiosille vientireittiä, että myös\nluoteisväylää siinä toivossa, että siitä kaikista huolimatta vielä\nkerran tulisi kuljettava kauppatie, kun sen jääolot ja sula-ajat\nsaataisiin perinpohjin selvitellyiksi. Kapteeni Bernier, joka on\nnäitä töitä johtanut, onkin vakuutettu siitä, että Luoteisväylä on\njonkun aikaa vuodesta kuljettava päästä päähän, mutta ei hänkään v.\n1910 päässyt sitä purjehtimaan samaa Banksin saaren ja Melvillen\nsaaren välistä salmea kauemmaksi, joka jo Parryn pidätti hänen ensi\nmatkallaan. Tähän salmeen ja sen eteläpuolella Olevaan kaitaan mereen,\njoka erottaa toisistaan Kuningas Williamin maan ja Viktorian maan,\nsulloutuu alati niin vahvalta paksuinta napameren jäätä, ettei kukaan\nvielä ole siinä tavannut sulaa vettä muuta kuin lähempänä Amerikan\nmannerta, jota reittiä juuri »Gjöa» purjehti. Toistaiseksi pieni »Gjöa»\non ainoa alus, joka on luoteisväylän purjehtinut.\n\nKapteeni Bernier matkoillaan täydensi ison Baffinin maan karttaa,\nsillä läheisyydestään huolimatta tämä suuri maa on pysynyt kauemmin\nvaillinaisesti tutkittuna kuin Parryn saariston etäisimmätkään maat.\nBaffinin maan sisäosa on vielä enimmäkseen aivan tuntematonta.\n\n\n\n\nRynnäköitä napaa kohti.\n\n\nParhaita kiitoksia, mitä napamaissa työskennelleet tutkijat ovat\nkotiin palattuaan saaneet, on ollut se, että he ovat paljon enemmän\nhyödyttäneet ihmiskuntaa tunnollisella tieteellisellä työllään, kuin\njos olisivat pikaretkellä pohjoisnavan valloittaneet. Mutta semmoisille\nyrittäjille, jotka ovat etupäässä vain maapallon navalle pyrkineet, on\nsanottu, heidän onnistumattomalta matkalta palattuaan, että moisten\nurheiluretkien hyöty ei vähääkään vastaa kustannuksia.\n\nKaikista näistä järkevistä arvosteluista huolimatta on tuon\nmittausopillisen kohdan saavuttaminen kuitenkin voimallisesti\nkiihottanut yrittelijöitä ponnistuksiin ja navan valloittamisen kunnia\non saanut monen etevimmänkin tieteellisen tutkijan sydämen kiivaammin\nlyömään ja seikkailuihin antautumaan, mainitaksemme vain Nordenskiöldin\nja Nansenin. Harva on se napatutkija, joka ei kuitenkin lopun lopuksi\nolisi hiljaisessa mielessään suonut sijaa sille tunteelle, että hänen\noman kansansa lipun tulisi navalla liehua.\n\nEikä ole ainoatakaan kansaa, joka ei olisi ollut valmis hurraamaan\ntälle suurtyölle paljon sydämellisemmin kuin suurimmillekin\ntieteellisille saavutuksille.\n\nPohjoisnavalla on odottanut sankariseppele, ja ihmisen ja ihmiskunnan\nsisimpään olemukseen kuuluu tuo voittamaton sankarimaineen himo.\n\n»Framin» retki napameren poikki antoi uutta yllykettä pohjoisnavan\nvalloitusyrityksille, mutta ne, jotka hänen jälkeensä pyrkivät, eivät\ntyytyneet samaan hitaaseen kiertotiehen, vaan yrittivät jälleen hyökätä\nnavalle suorinta tietä.\n\nAmerikkalainen sanomalehtimies Walter Wellman lähti v. 1894\ntunkeutumaan Huippuvuorilta laivalla pohjoisnavalle, mutta hänen\nlaivansa musertui jäissä ja haaksirikkoiset pelastuivat siitä hädin\ntuskin alumiiniveneellään, saapuen sitten monet kohtalot koettuaan\nNorjaan.\n\nVuosina 1898—99 Wellman yhdessä E.B. Baldwinin ja G. Harlanin keralla\nyritti tunkeutua navalle Frans Josefin maasta erikoisesti rakennetulla\nreellä, mutta ei pitkällekään päässyt, ennenkuin vikaannutti jalkansa\nja jäiden puristuksessa menetti useita rekiä, suurimman osan koiristaan\nja koiraeväistään, niin että hänen oli kääntyminen takaisin. Baldwin\nja Harlan Wellmanin, poissa ollessa tutkivat arkipelagin pohjoisia ja\nitäisiä saaria, joista hyvin vähän tiedettiin.\n\n\n\nAbruzzin herttuan retki.\n\n\nPrinssi Luigi, Abruzzin herttua, Italian kuninkaan serkku, joka jo\nvuorikiipijänä oli mainetta saavuttanut, — varsinkin kiipeämällä\nAlaskan Eliaksen vuorelle — varusti v. 1899 naparetkikunnan, jonka\npiti Frans Josefin maalta tunkeutua pohjoisnavalle. Seuralaisinaan\nmeriupseerit Cagni ja Querini, eräs lääkäri ja neljä aostalaista\nalppikiipijää herttua »Stella Polarella», retkeä varten erikoisesti\nvarustetulla valaanpyyntihöyryllä, jonka koko miehistö oli\nnorjalaisia, vaivalloisen matkan jälkeen tunkeutui Frans Josefin\nmaan pohjoisrannalle. Sieltä olisi vielä päästy laivalla kauemmaksi\npohjoista kohti, jäiden välissä kun oli siksi paljon sulaa\nvettä, mutta kun olisi ollut liian uskallettua jäädä laivan kera\ntalveksi jääkenttiin, niin käytiin saariston suojaan ankkuriin.\nTalvisatamassakin jäät runtelivat laivaa niin pahasti, että se hädin\ntuskin voitiin pelastaa uppoamasta. Miehistön täytyi viettää talvi\nmaalla kahdenkertaisissa teltoissa, joiden päälle viritettiin kaksi\nvielä suurempaa telttaa. Tätä telttasiirtokuntaa pidettiin suurella\nuunilla lämpimänä. Opettaessaan 120 rekikoiraa herttua palellutti kaksi\nsormea, niin että niiden päät täytyi leikata pois, ja tämän vamman\nvuoksi hän ei itse ottanut osaa rekiretkiin napaa kohti.\n\nMaaliskuun 11:ntenä 1900 suuri rekiretkikunta lähti matkalle napaa\nkohti. Kahdentoista päivän kuluttua ensimmäinen apuosasto, johon\nkuuluivat luutnantti Querini, norjalainen koneenkäyttäjä ja yksi\nalppiopas, lähetettiin takaisin laivalle, jota se ei kuitenkaan\nsaavuttanut. Luultavasti nämä kolme tuhoutuivat lumimyrskyssä,\njäärailoissa tai kuolivat he nälkään ja viluun.\n\nYhdeksän päivää sen jälkeen kuin he olivat lähteneet, lähti tohtori\nCavalli kahden miehen keralla paluumatkalle ja 24 päivää ponnisteltuaan\nsaapui onnellisesti takaisin »Stella Polareen».\n\nKolmas osasto, johon kuului luutnantti Cagni kahden alppikiipijän\nja yhden merimiehen keralla, alkoi vasta nyt omia eväitään kuluttaa\nja runsaasti koiriaan ruokkien matkasi verraten nopeaan, 16—17\nkilometriä päivässä, pohjoista kohden. Niinpä tämä osasto pääsikin 56\nkilometriä kauemmaksi kuin Nansen, aina leveysasteelle 86°34'. Sitten\nkuitenkin eväiden nopea väheneminen pakotti lähtemään paluumatkalle,\njoka jääkenttien rakoilemisen vuoksi oli sangen vaikea. Täytyi tehdä\npitkiä kiertoretkiä, joiden kautta retkikunta joutui jotenkin kauas\nsuunnastaan, ja vasta 104 päivän kuluttua lähdöstään lukien tämä\nretkikunta palasi takaisin, kaksi rekeä ja 7 koiraa jäljellä kuudesta\nreestä ja 45 koirasta. Suurin osa koirista oli vähitellen syötetty\ntovereilleen ja lopulta koiranlihaa olivat syöneet retkikunnan\njäsenetkin.\n\nSuotta etsittyään Querinia ja hänen tovereitaan herttua jätti heille\nruokavaroja ja osoituksia, miten heidän on meneteltävä, sekä palasi\nsitten »Stella Polarella» Norjaan, jossa hän lähellä Hammerfestia\nsai surusanoman setänsä, kuningas Umberton murhasta. Vaikk'ei tämä\nitalialainen retkikunta napaa saavuttanutkaan, oli sen rekiretki Frans\nJosefin maasta pohjoista kohti kuitenkin suurenmoinen ennätys.\n\n\n\nZieglerin varustamat retkikunnat.\n\n\nV. 1901 Baldwin teki Frans Josefin maasta uuden yrityksen. Retkikunta\noli suuremmoisesti varustettu amerikkalaisen miljoonapohatan Zieglerin\nvaroilla. Siihen kuului 45 valkoista, 6 ostjakkia, 15 poni-hevosta,\n420 siperialaista koiraa ja yli 60 rekeä. Mutta jo seuraavana vuonna\nse palasi takaisin tyhjin toimin. Sen ainoa tulos oli kolmen varaston\nperustaminen, Nansenin talvimajan näkeminen, ja muutamien pienien\nsaarien löytäminen. Baldwinin ja norjalaisen kapteenin riidat olivat\npääsyy siihen, ettei yrityksestä sen enempää tullut. Koko retkikunta\noli jakautunut amerikkalaiseen ja norjalaiseen puolueeseen ja molemmat\npäämiehetkin joutuivat keskenään käsikähmään.\n\nZiegler ei kuitenkaan säikähtänyt, vaan v. 1903 varusti uuden\nretkikunnan, johon kuului paljaita amerikkalaisia. Retkeä johti\nA. Fiala, joka oli ollut mukana Baldwinin edellisellä retkellä.\nSuurella vaivalla ja kiertoteitä retkikunta pääsi Frans Josefin maan\npohjoisrannalle, jossa se asettui talveksi samaan satamaan kuin\nAbruzzin herttuakin, tämän huonoista kokemuksista huolimatta. Jo\nmarraskuussa jäät runtelivat laivan rauskaksi ja tammikuussa se upposi.\nSamassa tilaisuudessa menetettiin 100 tonnia kivihiiliä ja 40 tonnia\nruokavaroja, jotka oli jäälle jätetty.\n\nSiitä huolimatta yritettiin kahteen kertaan tunkeutua napaa kohti.\nKummallakin kerralla tavattiin kuitenkin niin paljon railoja ja sulia\nja niin kamalan huonoa jäätä, että useimmat reet särkyivät ja kuluivat\naivan kelvottomiksi. Kaikki ponit, kahta lukuun ottamatta, kuolivat\ntautiin. Retkikunnan täytyi sen vuoksi palata takaisin tyhjin toimin ja\nviettää saaristossa vielä toinenkin talvi, kun ei apulaivaa kuulunut,\neläen Baldwinin varastoista ja metsästyksen ja kalastuksen antamasta\nsaaliista. Seuraavana keväänä yritettiin tunkeutua vielä kolmas kerta\nnavalle, mutta yhtä huonolla menestyksellä, ja lopulta Fialan täytyi\nluopua koko tuumasta. Frans Josefin maan pohjoispuolella olivat jääolot\nniinä vuosina semmoiset, että rekiretki niiden poikki näytti olevan\nmahdottomuus. Kesällä 1905 saapui vihdoin apulaiva »Terra Nova»,\nedellisenä kesänä kaksi kertaa turhaan yritettyään, ja kuljetti kotiin\nkovia kokeneen, vaikka tuskin mitään aikaansaaneen retkikunnan. Vain\nyhden miehen tämä oli menettänyt. Ziegler oli kuollut vähää ennen kuin\nretkikunta kotiin palasi.\n\n\n\nAndréen ilmapalloretki.\n\n\nTuskin mikään muu yritys napaa valloittaa on niin suurta huomiota\nherättänyt kuin ruotsalaisen insinöörin S.A. Andréen onneton\nilmapalloretki, jonka kohtalo peittyi läpitunkemattomaan hämärään.\n\nAndrée oli keksinyt laitokset, laahausköydet, joilla palloa\nsaatettiin jonkun verran poikkeuttaa tuulen suunnasta, ja niillä hän\nluuli voivansa ohjata muutoinkin suuresti parannetun ilmapallonsa\nHuippuvuorilta pohjoisnavalle ja takaisin.\n\nJo kesällä 1896 pallo oli Huippuvuorien pohjoisreunalla valmiina, mutta\nsopivaa tuulta kun ei saatu, ei se voinut matkaan lähteä sinä kesänä.\n\nVasta heinäkuun 11:ntenä 1897 Andrée kahden seuralaisensa, Strindbergin\nja Fraenkelin kera, saattoi liikkeelle lähteä. Jo lähtiessä tapahtui se\nonnettomuus, että puolet laahausköysistä jäi jäljelle, ja nopea tuho\ntuli varmaan muutoinkin retkikunnan osaksi, vaikka siitä ei olekaan\nmitään varmaa tietoa saatu.\n\nPallosta lähetetyistä lentokyyhkysistä vain yksi saapui ihmisten\nilmoille, mutta se saapui jo viidentenä päivänä sen jälkeen kuin\n»Kotka» oli retkelleen lähtenyt. Se sisälsi seuraavan tiedonannon: »13\np. heinäk., k:lo 12 päivällä, 82°2' pohj., 15°5' it. lev. Hyvää vauhtia\nitään 10° etelään. Kaikki hyvin. Tämä on kolmas kyyhkyspostini. Andrée.»\n\nHitaasti oli matka siis edistynyt, »Kotka» arvatenkin oli väärään\nsuuntaan kulkemassa kolmantena päivänä nousemisensa jälkeen.\n\nKului sitten lähes kaksi vuotta, ennenkuin kadonneista saatiin uusia\nviestejä. Toukokuussa 1899 ajelehti Islannin rannalle poiju, joka oli\nheitetty mereen samana päivänä, jona oli matkaankin lähdetty, ja sitten\nenemmän kuin vuoden kuluttua, elokuun lopulla v. 1900, ajautui Ruijan\nrannalle toinen poiju, joka oli vielä aikaisemmin samana päivänä mereen\nheitetty. Myöhemmin on löydetty vielä kolme muuta retkikunnan poijua,\nmuun muassa se, joka oli pohjoisnavalle heitettävä, mutta ne eivät\nmukanaan tuoneet mitään viestiä, eikä voida varmaan tietää, missä ne\noli mereen heitelty. Luultavasti retkikunta jo silloin oli tuhoansa\nlähellä.\n\nViesteistä on päätelty, että »Kotka» ensin kulki myrskypyörteessä\nGrönlantia kohti, sitten oli jonkun aikaa alallaan, kunnes tapasi\ntoisen pyörteen, joka ajoi sitä koillista kohti. Amerikkalaiset\nlöysivät Fialan retkikuntaa Frans Josefin maasta hakiessaan Kap Floran\nluota mainitusta saaristosta korkealta maalta erään valokuvaustarpeiden\nsäiliön, joka oli Andréen retkikunnalle kuulunut, ja siitä päättäen\nretkikunta lensi Frans Josefin maan poikki, taikka ehkä sille pysähtyi.\nRetkikunnalla oli mukanaan rekiä, veneitä ja neljän kuukauden eväät\nynnä muut varustukset, ja olisi sen siis pitänyt voida jonkun\naikaa pitää puoliaan Nansenin hyvää esimerkkiä noudattaen, mutta\nluultavasti »Kotka» kaasunmenekin vuoksi alkoi vaipua paljon ennen\nkuin oli laskettu — Andrée luuli sen pysyvän ilmassa kuukauden — jonka\nvuoksi oli vähitellen heitetty mereen kaikki mitä voitiin pallon\nkeventämiseksi, niin että lopulta oltiin aivan avuttomina, kun rohkea\nlentäjä vihdoin yhdytti maan taikka meren pinnan. Tosin eskimot\nkertoivat, että keväällä 1899 oli ‘Fort Churchillin luona Canadassa\nsurmattu kaksi valkoista, joita luultiin Andréen seuralaisiksi, mutta\nheidän tietonsa mukaan oli kaksi karkuun päässyt, joten noita valkoisia\nsiis olisi kaikkiaan ollut neljä. Tunguusit väittivät Siperiassa\nnähneensä kankaalla päällystetyn esineen ja sen lähellä kolme\nruumista ynnä paljon koneita ja Huippuvuorilla väitettiin kuuluneen\navunhuutoja, mutta kun näitä huhuja tarkemmin perättiin, huomattiin ne\nkaikki vääriksi. Wellman etsi Andréeta Frans Josefin maasta, Nathorst\nItä-Grönlannista, Peary Luoteis-Grönlannista Smithin salmen seuduilta,\nStadling Siperian pohjoisrannikolta, mutta ei mistään tavattu\nvähintäkään jälkeä kadonneista.\n\nAndréen retken onneton päättyminen ei ole estänyt muita\nsuunnittelemasta uusia ilmapallo- taikka oikeammin ilmalaivaretkiä\npohjoisnavalle. Ilmailu on sen jälkeen niin nopein askelin edistynyt,\nettei Andréen olisi tarvinnut kauankaan odottaa, ennenkuin hän\nolisi voinut lähteä paljon paremmalla ilma-aluksella vaaralliselle\nmatkalleen. Opittiin rakentamaan suuria ohjattavia ilmalaivoja, joilla\non siksi suuri oma nopeus, että ne voivat kulkea omaa suuntaansa\njotenkin kovistakin tuulista huolimatta.\n\nSemmoisella amerikkalainen Wellman päätti valloittaa pohjoisnavan. Hän\nlähti ilmalaivoilleen Huippuvuorille v. 1906, mutta ei silloin vielä\nollut laitoksiinsa tyytyväinen, vaan odotti vielä seuraavaan kesään,\njolloin hän näki parhaaksi luopua koko tuumasta.\n\nMyöhemmin kreivi Zeppelin saksalaisten asiantuntijain keralla kävi\nHuippuvuorilla seutuihin ja oloihin perehtymässä, mutta suuri\nkansainsota ja sen monet vaatimukset keskeyttivät hänen tuumansa.\n\n\n\n»Jermak» Jäämerellä.\n\n\nMonta muuta uudensuuntaista yritystä navan vallottamiseksi esitettiin\nsamoihin aikoihin. Venäläinen amiraali Makarow, joka sittemmin sai\nPort Arthurin edustalla surmansa johtamansa laivaston etunenässä,\nehdotti voimallisia jäänmurtajia, joilla väkivoimalla avattaisiin\nnapajäihin ura. Hän luuli, että 20,000 hevosvoimalla työskentelevä\njäänmurtaja kykenisi ruhjomaan lujimmankin jään, ja vielä paremmin\nkaksi puolta pienempää peräkkäin työskentelevää. Hän teki sitä varten\nVenäjän valtion omistamalla »Jermakilla», voimakkaalla jäänmurtajalla,\nretken Huippuvuorille ja Novaja Zemljan vesille, mutta voimallisista\nkoneistaan huolimatta ei jäämurtaja kyennyt Novaja Zemljan luona\nolevia vahvoja napajääkenttiä murtamaan. Yrityksestä oli luovuttava,\nkun »Jermakin» saumat eivät näyttäneet niin ankaria voimanponnistuksia\nkunnolla kestävän.\n\nMuuan saksalainen esitti, että pohjoisnavalle kuljettaisiin\nvedenalaisella veneellä, mutta ei ketään haluttanut ryhtyä tätä tuumaa\ntoteuttamaan, vaikk'ei se ehkä ole sen mahdottomampi kuin Andréenkaan\nilmapalloretki. Kaikki tietysti riippuisi siitä, voisiko laiva tarpeen\ntullen puhkaista itselleen henkireikiä päällään olevaan jääkattoon,\nsillä vain tilapäisiin railoihin tuskin olisi luottamista.\n\n\n\n\nR.E. Peary, pohjoisnavan valloittaja.\n\n\nNäitä suunnitelmia suunniteltaessa, yrityksiä tehtäessä, oli jo\nkilpakentällä sekin mies, rautaisen tarmon, hellittämättömän sitkeyden,\nylivoimaisen kunnianhimon mies, joka vihdoin valloitti pohjoisnavan\nhyisen voitonseppeleen, jota sen jääkiteet ihastuttivat enemmän kuin\nkalleimmat timantit. Mutta yhdellä rynnäköllä ei valloitus hänellekään\nonnistunut, vaan vasta puolentoista vuosikymmentä kestäneen,\nmääräntietoisen, kokemuksia kokoavan työn jälkeen.\n\nRobert Edwin Peary oli syntynyt Pennsylvanian Crcssonissa v. 1856\nja oli siis amerikkalainen kansallisuudeltaan. Yliopistolukunsa\npäätettyään hän insinöörinä rupesi Yhdysvaltain sotalaivastoon, ottaen\nsittemmin osaa Nicaraguan kanavan maastotutkimuksiin.\n\nV. 1886 hän kävi kesäretkellä Grönlanlin länsirannalla Disko-lahdessa,\ntehden sen perukasta erään tanskalaisen keralla matkan maajäätikölle.\nTämän jäämaailman ihmeet lumosivat hänen mielensä ja palattuaan\nretkeltään, jolla hän kulki 125 kilometriä sisämaahan jäätikön\nreunasta, hän oli vakuutettu siitä, että sitä pitkin oli mahdollinen\ntehdä paljon pitempiäkin matkoja, ja suunnitteli kolme suurenmoista\nreittiä Grönlannin poikki länsirannalta itärannalle. Yksi reitti\noli Godhavnista kaakkoon, toinen Disko-lahdesta Petermanin vuonoon,\nkolmas Kap Yorkista koilliseen Grönlannin silloin aivan tuntemattomiin\nkoillis-osiin.\n\nNansenin retki maajäätikön poikki v. 1888 sai Pearyn kuitenkin\nluopumaan kahdesta ensimmäisestä suunnitelmastaan ja kokonaan\nomistamaan huomionsa Pohjois-Grönlannille, jossa suurimmat\nlöytömahdollisuudet odottivatkin. Peary ja hänen vaimonsa olivat\nmolemmatkin jotenkin hyvissä varoissa, jonka vuoksi hän omilla\nvaroillaan saattoi alkaa työnsä.\n\n\n\nPearyn ensimmäinen retki polijois-Grönlannin poikki.\n\n\nV. 1891 Peary pääsi lähtemään ensimmäiselle varsinaiselle\ntutkimusretkelleen. Mukanaan vaimonsa ja kuusi muuta henkeä hän\nlaivallaan tunkeutui Inglefieldin vuonoon Grönlannin luoteisrannalle,\nvarusti sinne talvimajansa ja taittuneesta säärestään huolimatta\npäätti seuraavana keväänä lähteä suurelle matkalle. Toukokuun 14:ntenä\n1892 hän norjalaisen E. Astrupin ja kolmen muun seuralaisen keralla\nkulki valtavan Humbcklt-glasierin poikki ja edelleen maajäätikön\nreunaa koillista kohti; kunnes tuli Grönlannin itärannalta syvälle\nmaahan pistävän salmen rannalle. Päivän kunniaksi hän nimitti lahden\nIndependence-lahdeksi, koska hän sen löysi heinäkuun 4:ntenä, samana\npäivänä, jona Yhdysvallat viettävät itsenäisyytensä juhlaa. Peary\nluuli tämän lahden jatkuvan salmena Grönlannin poikki ja haahmotteli\nsen siten karttaansa, mutta tanskalaiset myöhemmin osoittivat hänen\nerehtyneen ja Pearyn lukuisat vihamiehet saivat siitä aihetta\nhyökkäyksiin.\n\nPearykin totesi, ettei sisämaajäätikkö Grönlannin pohjoisosassa\nulottunut merenrantaan saakka — siihen epäilemättä on syynä niukempi\nlumentulo — vaan on sen ja meren välillä vyöhyke vähälumista maata,\njolla kesäaikaan oli runsaasti kukkia, myskihärkiä ja hyönteisiä.\nPaluumatka kulki jonkun Verran eteläisempää reittiä, maajäätikön poikki\n1,200—2,500 metriä korkealla merenpinnasta. Pearyn suorittama rekiretki\noli huomattavimpia, mitä napamaissa oli siihen saakka tehty.\n\nRetkikunnan laiva oli sillä välin palannut talvisatamaan ja\ntyytyväisenä tuloksiinsa Peary saattoi palata kotia. Tällä matkalla\nolivat mukana t:ri F. Cook, joka sittemmin koetti riistää Pearylta\nkunnian pohjoisnavan valloittamisesta, ynnä neekeri Matthew Henson,\njoka oli isäntänsä uskollinen apulainen hänen kaikilla seuraavillakin\nmatkoillaan.\n\nHeti Amerikkaan palattuaan Peary matkakertomuksellaan ja luentoja\npitämällä alkoi koota rahoja uutta retkeä varten. Jo kesällä 1893 hän\npalasi Pohjois-Grönlantiin asettuen jälleen talvimajoihin Inglefieldin\nvuonoon Smithin salmen suulle. Rouva Peary oli nytkin mukana ja\nsynnytti matkalla miehelleen tyttären.\n\n\n\nUusia yrityksiä.\n\n\nJo maaliskuussa Peary lähti suurelle rekiretkelle jatkaakseen edellisen\nvuoden tutkimuksia Independence-lahdesta eteenpäin. Kerallaan kahdeksan\nmiestä, 92 koiraa ja 12 rekeä hän nousi maajäätikölle, mutta nopeaan\nse osoitti, ettei sen kylmällä pinnalla ollut luvallista matkustaa\nniin varhaisena aikana — pakkasta riittämään saakka siellä on\nkeskikesälläkin. Kun oli parisataa kilometriä kuljettu, niin tappoivat\nhirveät myrskyt ja sietämätön kylmyys koirat ja runtelivat miehet,\nniin että puolet, Astrup mukana, oli takaisin lähetettävä. Liiat\nmatkavarustukset jäähän kätkettyään Peary kolmen reippaimman miehensä\nkeralla yritti kulkea vielä pari viikkoa eteenpäin, mutta lopulta\nhänen oli kokonaan luovuttava yrityksestä ja palattava takaisin.\nKun ei voitu paluumatkalla löytää lumeen kätkettyjä ruokatavara- ja\npolttoainevarastoita, täytyi retkikunnan jättää jäljelle osa reistään.\n\nPearyn retkellä ollessa oli Astrup tehnyt neljä viikkoa kestäneen\nrekiretken Melvillen lahden pohjoisrannalle, joka valtavain\njäätikkörintamainsa vuoksi yhä vieläkin oli sangen vähän tunnettu.\nMaajäätikkö päättyy tällä rannalla melkein katkeamattomana\nglasieririntamana mereen. 210 km pitkällä rannikolla on 150 km leveältä\nglasierinpäätä.\n\nPeary ei malttanut palata kotimaahan noutamaan tulleella laivalla,\nvaan Leen ja Honsonin keralla päätti jäädä uutta kevättä odottamaan,\ntehdäkseen uuden retken Grönlannin koillisrannikolle. Eskimoitten\navulla nämä kolme tulivatkin talven hyvin toimeen ja keväällä\nnousivat maajäätikölle. Retki uhkasi jälleen päättyä kesken, kun ei\nlöydetty edellisen vuoden eväskätköä. Pelkäämättä Peary kuitenkin\njatkoi matkaa ja saavutti jälleen Independence-lahden. Siellä\nluultavasti tuho kuitenkin olisi perinyt pienen joukon, ellei se\nonneksi olisi tavannut myskihärkälaumaa, josta ammuttiin kymmenkunta\neläintä. Niinkin paluumatka oli »raivoisaa kilpajuoksua nälkäkuoleman\nkanssa». Viidessäkolmatta päivässä Peary tovereineen samosi takaisin\ntalviasemalleen, menetettyään kaikki koiransa yhtä lukuun ottamatta ja\nkaikki rekensä. Uskomattomista ponnistuksista huolimatta ei Peary tällä\nretkellä saanut sanottavasti mitään aikaan. Höyrylaiva »Kite» saapui\najoissa hänet noutamaan ja syksyllä 1895 hän molempien toveriensa\nkeralla palasi kotimaahan.\n\nKahden seuraavan retken tarkoituksena oli tuoda Kap Yorkista,\nMelvillen lahden pohjoisrannalta, 800 sentneriä painava meteorikivi,\njonka jo John Ross oli huomannut. Ensi kerralla tämä valtava kivi\nsaatiin vain rantaan kuljetetuksi, vipulaitokset murtuivat, ennenkuin\nse laivaan saatiin, jo sen vuoksi oli tehtävä uusi matka, jolla\nsamalla valmisteltiin uutta, viisi vuotta kestäväksi aiottua matkaa\npohjoisnavalle.\n\nPeary asetti nyt kunnianhimonsa päämääräksi napamatkain korkeimman\nvoitonseppeleen pohjoisnavan saavuttamisen. Oli jo alettu epäillä,\ntokko se vanhoilla kulkuneuvoilla, reillä ja koiravaljakoilla, olisi\nensinkään mahdollistakaan, ja esitetty kaikenlaisia uusia keinoja,\nkuten edellä kerroimme, mutta Peary osoitti, että se oli mahdollista,\nkunhan työ toimitettiin järjestelmällisesti.\n\nLordi Northcliffe oli lahjoittanut Pearylle »Windward» laivansa, kun\nse oli Jacksonin retkikunnan Frans Josefin maasta takaisin tuonut, ja\nhankkiakseen varoja uutta naparetkeä varten Peary kulki tällä laivalla\nAmerikan satamakaupungista satamakaupunkiin näytellen itseään rahan\nedestä täysissä napamatkustajan tamineissa. Jonkun verran varoja hän\ntäten saikin kokoon ja vielä tärkeämpää oli, että hän luennoillaan sai\nmuutamia rikkaita miehiä asiaan innostumaan ja perustamaan »The Peary\nArctic Clubin», joka otti hänen matkansa rahoittaakseen. Tämän jälkeen\nhän saattoi vapaasti antautua yksinomaan työhönsä.\n\nHeinäkuussa 1898 Peary lähti »Windwardilla» matkaan, pyrkien nyt\nSmithin salmen ja siitä jatkuvain tunnettujen vesien kautta Grönlannin\nluoteisrannalle, josta hän aikoi tehdä hyökkäyksen napaa kohti.\nJääsuhteet olivat kuitenkin epäedulliset eikä Peary vielä ollut\ntottunut napajäiden läpi laivaa viemään; hän ei sen vuoksi päässyt\nGrinnellin maan itärantaa kauemmaksi, löytäen kuitenkin sieltä\nlaivalleen rauhallisen talvimajan.\n\n\n\nPeary palelluttaa jalkansa.\n\n\nPeary teki pitkiä rekiretkiä Grinnellin maan ja Grantin maan sisäosiin\nGreelyn vanhalle asemalle saakka. Eräässä kamalassa lumimyrskyssä\nhän eksyi, harhaili kaksi päivää sinne tänne ja palellutti molemmat\njalkansa, niin että seitsemän varvasta täytyi leikata pois. Mutta\nvaikka hän hädin tuskin pääsi kulkemaan, ei hän suinkaan luopunut\naikomuksestaan, vaan vietti vielä toisenkin talven Foulkefjordissa,\nHayes'in vanhassa talvikortteerissa, ja jotakuinkin vammastaan\nparannuttuaan lähti neekeri Hensonin ja viiden eskimon keralla uudelle\nrekiretkelle.\n\n\n\nEnsimmäinen yritys navan saavuttamiseksi.\n\n\nMatka edistyi nyt hyvin ja Peary saattoi (v. 1900) tutkia Grönlannin\nluoteisreunan aina siihen saakka, missä se äkkiä kääntyy kaakkoon\nIndependence-lahtea kohti, ja saattoi nyt olla varma siitä, että hän\noli saavuttanut tämän valtavan saarimaan pohjoiskärjen.\n\nHän lähti nyt meren jäälle ja kulki sitä leveyspiirille 83°50' saakka,\nmutta sitten alkoi ahtojää olla niin aukkoista ja railoja täynnään,\nettä hänen täytyi palata.\n\nPeary kulki nyt Grönlannin pohjoislohkon, Pearyn maan, rantaa\nseuraillen, kunnes Independence-lahti tuli näkyviin, ja palasi sitten\npohjoisrantaa takaisin Grantin maahan ja asettui sinne Greelyn vanhalle\nasemalle, Fort Congeriin, talvea viettämään.\n\n\n\nUusia turhia yrityksiä.\n\n\nV. 1901 hän lähti uudelleen navalle yrittämään, mutta ei päässyt Fort\nCongerista kuin 10 päivämatkaa, ennenkuin oli sekä ihmisten että\njuhtain uupumuksen vuoksi palattava. Mutta hän odotti uutta kevättä ja\nv. 1902 lähti yrittämään Kap Heklasta, Grantin maan pohjoiskärjestä,\nmukanaan Henson, neljä eskimoa ja kuusi rekeä. Kun oli kuljettu kuusi\npäivää syvässä lumessa korkeiksi röykkiöiksi kasaantuneita jääkenttiä,\ntuli vastaan avovettä ja liikkeessä olevaa jäätä. Kuta kauemmaksi\ntämä pelkäämätön pieni joukko tunkeutui, sitä paksummiksi, mutta\nrosoisemmiksi muuttuivat jääkentät, sitä lukuisemmiksi ja leveämmiksi\nkanavat. Kun oli päästy leveyspiirille 84°17', eivät koirat enää\nkyenneet vetämään ja oli sen vuoksi palattava takaisin. Railoja\nkierrellessä oli jouduttu niin paljon pois pohjoissuunnasta, että Kap\nHekla oli jäänyt melko kauas lännemmäksi. Paluumatka oli sumujen ja yhä\nlaajenevien sulien vuoksi vielä vaarallisempi kuin menomatka. Huhtikuun\n29:ntenä 1902 retkikunta saapui Kap Heklaan. Elokuun 8:ntena »Windward»\ntuli retkikuntaa noutamaan ja vielä samana päivänä koko retkikunta\nlähti sillä paluumatkalle.\n\nTäydellisesti ne erehtyivät, jotka luulivat tämän sitkeimmän kaikista\nnapamatkustajista monien hukkayritystensä jälkeen vihdoinkin väsyneen\nja luopuneen enempää yrittämästä. Hänen hellittämättömät ponnistuksensa\nherättivät hänen maamiehissään paremminkin innostusta kuin väsymystä ja\nniinpä hänelle hankittiin varoja uuden paremman laivan rakentamiseksi.\nNäin syntyi »Roosevelt», ensimmäinen Amerikassa napamatkoja varten\nrakennettu alus, joka Pearyn vakuutuksen mukaan oli lujin laiva, mitä\nmaailmassa oli. Sillä hän arveli voivansa turvallisesti kestää jäiden\nruntelun Smithin salmessakin ja sen pohjoisissa jatkoissa.\n\n\n\nTuima, mutta turha yritys.\n\n\n»Rooseveltilla» Peary kesällä 1905 lähti uudelleen matkaan ja pääsi\nsillä Grantin maan pohjoisrannalle saakka, jääsuhteet kun olivat\nsuotuisat ja »Rooseveltin» koneet voimakkaat. Sinne hän asettui\ntalvimajoihin, lähetti useita rekiretkikuntia viemään eväsvarastoita\nmatkan varteen ja vakaampaa jäätä tavatakseen lähti jo helmikuussa\n1906, pakkasten vielä ollessa kovimmillaan, pohjoisnavalle yrittämään.\n\nTulvavuokset kuitenkin talvellakin rikkovat Grantin maan ja Grönlannin\npohjoispuolella olevan napameren jykevän jääpeitteen, niin että\netelämyrskyt pääsevät siihen railoja avaamaan, itä- ja länsimyrskyt\ntaas kuljettamaan jääkenttiä sivuttain, toistensa ohi. Varsinkin\nmannerlaatan ulkoreunalla, jossa merenpohja äkkiä syvenee suuria\nsyvyyksiä kohti, avautuu tavallisesti leveitä railoja, kuten Peary joka\nretkellään sai kokea.\n\nNiin kävi nytkin ja avovesi ja voimakas itää kohti kulkeva virtaus\npakottivat tekemään pitkän kierroksen, johon kului paljon aikaa. Muuan\nrailo oli niin pitkä ja leveä, että se pakotti kuusi päivää odottamaan.\nLopulta Peary vei retkikunnan nuorelle jäälle, joka oli sen poikki\nmuodostunut, ja vaikka tämä notkui ja ritisi, päästiin kuitenkin sen\npoikki railon toiselle rannalle. Muutama päivä sen perästä nousi julma\nmyrsky, joka kuljetti retkikunnan toista sataa kilometriä oikeasta\nsuunnasta itää kohti. Peary saavutti kuitenkin leveyden 87°6' ja\nvoitti siten Cagnin ennätyksen 33 minuutilla. Mutta sitten täytyi\nväkisinkin lähteä paluumatkalle. Kuusi päivää kestänyt myrsky oli niin\npaljon hajoitellut jäälauttoja, ettei ollut enää toivoa löytää matkan\nvarteen jätettyjä ruokavarastoita, ja kun lisäksi yhteys molempien\napuosastojenkin kanssa oli katkennut, niin oli aivan mahdotonta pyrkiä\nkauemmaksi napaa kohti, vaikk'ei enää olisi tarvinnut kulkea kuin 322\nkilometriä, jotta matkan määrä olisi saavutettu.\n\nAinaisessa taistelussa railojen ja sulien kanssa ja ponnistaen\nkohti kiivasta jäätävää vastatuulta, joka kuljettamillaan\nlumikiteillä pisteli ihoa kuin neuloilla, retkikunta vihdoin saavutti\nPohjois-Grönlannin rannan. Niin kauas olivat itää kohti ajelevat\njääkentät sen sortaneet oikeasta suunnastaan. Ruokatavarat olivat\nloppuneet, miesten voimat uupuneet, kahdeksan koiristaan retkikunta jo\noli syönyt ja nälkäkuolema uhkasi, mutta onneksi se tapasi Grönlannin\nrannikolla lauman myskihärkiä, joka lihallaan pelasti sen kuolemasta.\n\nMolemmat apuretkikunnatkin myrsky oli sortanut Pohjois-Grönlantiin.\nToinen niistä olisi ollut tuhon oma, ellei Peary onneksi olisi sitä\ntavannut. Miehet olivat jo niin nälän näännyttämät, että he olivat\nkuin vaatteihin puettuja luurankoja. Rantaa seuraillen palattiin\nnyt laivalle, joka 116 päivää kestäneen poissaolon jälkeen vihdoin\nsaavutettiin.\n\nViikon »Rooseveltilla» levättyään Peary lähti uudelleen liikkeelle,\ntehden rekiretken pitkin Grantin maan pohjoisrannikkoa, jonka hän\ntutki aina lähelle Nansenin salmea; tämän salmen, joka erottaa Axel\nHeibergin maan Grantin maasta, oli Sverdrup pitkällä rekiretkellään jo\nkartoittanut. 100:nnen läntisen puolipäiväpiirin vaiheilla Peary luuli\nnäkevänsä meressä uutta maata, jonka hän nimitti Cracketin maaksi.\nPeary palasi sitten »Rooseveltiin», joka ankarain taisteluitten jälkeen\nsuoriutui jäistä ja kuljetti retkikunnan takaisin New Yorkiin. Napaa\nhän ei nytkään ollut saavuttanut, mutta kuitenkin lyönyt kaikki entiset\nennätykset, saanut lisää kokemuksia — muun muassa hän niiden johdosta\nrakensi oman parannetun rekimallinsa — ja oli tutkinut melkoisen\nkappaleen uutta rantamaakin ja nähnyt uuden maan, joka luultavasti on\nmaailman pohjoisin — ellei se ollut näköhäiriö.\n\nPeary ei vieläkään luopunut yrittämästä. Hän oli vakuutettu siitä,\nettä napa oli mahdollinen tätä tietä saavuttaa, jos hyvin varustettu\nretkikunta vietti talvea niin kaukana pohjoisessa kuin suinkin ja\nsitten eskimoitten avulla apuretkikuntien tukemana matkusti navalle,\nja hän päätti tehdä vielä viimeisen yrityksen. »Roosevelt» korjattiin\nja sitä parannettiin ja heinäkuussa 1909 se jälleen kuljetti Pearyn\ntovereineen ja Yorkin niemeltä mukaan otetut eskimot Grantin maan\npohjoisrannalle. Talven kuluessa vietiin varastot ja tarpeet\nkauemmaksi länteen, Kap Columbian luo, josta heti napayön päättyessä\nmatka napaa kohti alkoi.\n\n\n\nViimeinen yritys.\n\n\nPearylla oli nyt mukanaan kuusi valkoista, 17 parasta eskimoa, jotka\nvuosien kuluessa olivat oppineet häneen luottamaan, 19 rekeä ja 133\nparasta koiraa, mitä oli voitu Grönlannista saada. Marssijärjestyksen\nhän oli suunnitellut kaikkia edellisillä retkillä saamiaan kokemuksia\nhyväkseen käyttäen. Edellä kulki kevyin varustuksin nopea etujoukko,\njonka tehtävänä oli valita paras tien suunta ja tasoitella pahimpia\njääröykkiöitä. Päivämatkan sen jäljessä kulki pääjoukko, jaettuna\nneljän miehen osastoihin. Tästä joukosta piti aina osaston kerrallaan\nrekineen palata takaisin laivalle sitä myöten kuin reet tyhjenivät.\nJäljellä olevat siten saattoivat yhä jatkaa matkaa täysin varustuksin.\nPaluumatkalla oli napaosastolla, jos kaikki hyvin kävi, valmiit\nlumimajat taipaleen päässä ja valmiiksi raivattu tie.\n\nOnni oli vihdoinkin suosiollinen hellittämättömälle yrittäjälle, mutta\nilman ankaria taisteluita ja täpäriä vaaroja ei pohjoisnapaa nytkään\nvalloitettu, vaikka olivatkin kaikki varustukset niin oivalliset.\nHelmikuun 22:ntena, Washingtonin syntymäpäivänä, Peary lähti\n»Rooseveltista» viimeiselle retkelleen napaa kohti.\n\n\n\n»Mont' on kummaa matkalla».\n\n\nHeti rannikon jääpaarteen luota alkoivat vaikeudet, sillä siinä\ntavallisesti on kuljettava korkeitten riuttain poikki, jotka syntyvät\nvuorovesien ja tuulien vaikutuksesta. Toisinaan nämä riutat saattavat\nolla parikinkymmentä metriä korkeat ja kirveillä on niiden poikki\ntie raivattava. Ulkona merellä röykkiöt eivät ole riutoissa, vaan\nmuodostavat loppumattoman sekasorron isompia ja pienempiä, ohuempia\nja paksumpia lohkareita, joiden välitse tie on etsittävä. Vielä\nvaarallisempia ja vastuksellisempia ovat railot, joita aukeaa tuulen ja\nvuorovesien painosta. »Ne ovat napamatkustajan ainainen painajainen.\nHän ei koskaan voi varmasti sanoa, syntyykö niitä vai ei, mutta\nmenomatkalla ne voivat kerrassaan katkaista hänen tiensä, paluumatkalla\nriistää häneltä kaiken mahdollisuuden päästä maihin ja pakottaa\nretkikunnan kuolemaan nälkäkuoleman. Ilman edellä käyvää varoitusta,\nilman minkäänlaista säännöllisyyttä niitä aukeaa aivan retkeilijän\neteen. Ne ovat napayhtälön tuntematon suure»... Vaarallisin on\nmannerlaatan iso railo, eikä Peary sanonut koskaan unohtavansa, kuinka\nvähältä se hänen paluumatkallaan v. 1906 oli ainaiseksi katkaista\nhäneltä tien maailmaan ja tulevaisuuteen. Railo voi aueta aivan leirin\nhalki, jopa lumimajan eli iglunkin halki kaikkien nukkuessa. Peary ei\nsen vuoksi koskaan napamerellä retkeillessään maannut makuupussissa,\nvaan täysissä tamineissa, turkit päällään ja kintaat kädessään,\nollakseen joka hetki valmiina pelastamaan itsensä, jos äkkiä sattuisi\njään auetessa mereen vierähtämään.\n\n»Vaikeudet ja rasitukset napaa kohti kuljettaessa ovat niin monet\nja monimutkaiset, ettei niitä ole helppo kuvata», kirjoittaa Peary,\n»mutta pääpiirtein ne ovat seuraavat: Kelkkain kuljettaminen raskaine\nkuormineen rikkiruhjoutuneiden korkeiden jäävuorien yli, rajut\nmyrskyt, jotka lyövät kovasti kuin vesiputous ja joita vastaan meidän\ntäytyi ponnistella suurin osa tiestä, avoimet railot, joiden yli\nmeidän tuon tuostakin täytyi kulkea, ankara pakkanen, joka joskus\nlaskeutui jopa 60 asteeseen ja jota vastaan täytyi suojella itseään\nturkiksilla ja herkeämättömällä ruumiinliikunnolla, ynnä vaikeus\nkuljettaa edestakaisin riittävän paljon pemmikaania, biskittiä, teetä,\ntiivistettyä maitoa ja polttonestettä. Kauan aikaa oli niin kylmä, että\nviina jäätyi, paloöljy muuttui valkoiseksi ja sitkeäksi ja että koiria\ntuskin näkyi hengityksen muodostaman höyryn vuoksi. Se pieni vaiva,\nettä meidän joka päivä täytyi rakentaa ahtaat ikävät lumimajat, joissa\nmeidän jääkylmällä permannolla täytyi koettaa varastaa sen verran unta\nkuin epätoivoinen yrityksemme salli, ei kannata mainitakaan muitten\nvaikeuksien rinnalla.\n\n»Usein marssimme koko päivän sokaisevan lumimyrskyn puhaltaessa\nsuoraan kasvoihimme, ja puhaltaessa niin rajusti, että se monasti oli\nnakata miehen nurin. Ne lukijoistani, joiden joskus on ollut pakko\nkulkea tuntikaudenkaan lumimyrskyä vastaan 10—20 asteen pakkasessa,\neivät luultavasti ole säilyttäneet siitä kovinkaan mieluisaa muistoa,\nja epäilemättä he muistavat, kuinka herttaisen tervetullut avoliesi\nja sen räiskyvä, lämmin valkea sitten on. Kuvitelkoot siis, että\nheidän täytyisi monta päivää taistella moista myrskyä vastaan melkein\nylipääsemättömän jään tai valtavain lumikinosten kautta, joihin uppoaa\nvyötäisiään myöten, mutta kahta vertaa kovemmassa pakkasessa ja ilman\nmuuta suojaa päivän työn päättyessä kuin ahdas, kylmä lumimaja, joka\non ensin rakennettava, ennenkuin saattaa tulla kysymykseen levätä tai\nsyödä.»\n\nMuutaman päivämatkan vain retkikunta pääsi etenemään merijäätä pitkin,\nennenkuin sen pysäytti leveä sula railo, ja kuusi päivää Pearyn täytyi\ntuskitella sen partaalla ja menettää kallista aikaa, yli pääsemättä.\nRailoa ei ollut mahdollinen kiertääkään. Vasta kun se eräänä tyynenä\npakkasyönä jäätyi, saattoi retkikunta »hyökätä yli», Pearyn kuvaavaa\nsanaa käyttääksemme.\n\nMaaliskuun 9:ntenä 1909 nousi aurinko ensi kerran. T:ri Mac Millan\nkolmen eskimon ja kolmen reen keralla oli lähtenyt paluumatkalle\nmaaliskuun 7:ntenä; paikan leveys oli 84°29'. Meren syvyys mitattiin ja\nhuomattiin sen olevan 825 syltä (1,519 metriä). Tämän jälkeen palasi\nBorup takaisin viiden päivämatkan päästä leveydeltä 85°23' kolmen\neskimon ja kolmen reen kera. Parhaat eskimot ja koirat jatkoivat Pearyn\nkeralla matkaa. Tasaisesti edistyi sitten matka. Etujoukko lähti aina\npääjoukon saapuessa rakentamistaan lumimajoista, »igluista», joissa\noli nukkunut, ja pääjoukon nukkuessa jatkoi matkaa, valitsi uuden\nleiripaikan, rakensi uudet lumimajat ja nukkui niissä, kunnes pääjoukko\nsaapui. Leveydeltä 86°38' prof. R.G. Marvin palasi takaisin kolmen\nuupuneimman eskimon ja uupuneimpain koirain keralla.\n\nMaaliskuun 28:ntena Peary saavutti Bartlettin osaston, joka oli\nleiriytynyt sulan railon rannalle. Edessäpäin oli sumua, joka viittasi\nsiihen, että siellä oli enemmänkin sulaa. »Jottemme herättäisi\nBartlettia leiriydyimme muutaman kyynärän päähän hänen leiristään,\nrakensimme iglumme niin hiljaa kuin suinkin ja syötyämme tavanmukaisen\nillallisemme, pemmikaania, biskittiä ja teetä, panimme maata. Olin\njuuri nukahtamaisillani, kun kuulin jään paukkuvan ja jymisevän aivan\nmajani ääressä. Kun sitä kuitenkin kesti vain lyhyen ajan eikä se\ntuntunut sen vaarallisemmalta, luulin sen johtuneenkin siitä, että\nedessä oleva railo sulkeutui, jonka vuoksi katsoin, että kintaani\nolivat vieressäni varalla, ja käännyin toiselle kyljelleni nukkumaan.\nOlin juuri uneen vaipumaisillani, kun kuulin jonkun ulkona huutavan.\nHyppäsin ylös ja katsoin ulos ja näin silloin leveän sulan railon aivan\nmeidän ja Bartlettin majain välissä, ja railon reuna oli aivan majamme\noviaukon edessä. Toisella rannalla seisoi yksi Bartlettin miehistä\nviuhtoen ja huutaen niinkuin vain säikähtynyt eskimo voi viuhtoa ja\nhuutaa. Herätin väkeni, potkaisin oven palasiksi ja olin siinä samassa\njo ulkonakin. Railon reuna oli jalan päässä siitä, mihin Pearyn koirat\noli kytketty, toinen valjaikko oli ollut vähällä ruhjoutua jäitten\nväliin. Bartlettin iglu liikkui itää kohti irti lohjenneella jäätelillä\neikä sen toisella puolella sumussa näkynyt muuta kuin mustaa vettä.\nJääteli tuli kuitenkin hiljalleen lähemmäksi kiinteän jään reunaa ja\nlopulta kapteenin osasto kaikkineen saattoi tulla teliltään sille.\nSaadakseen tarpeellisen unen täytyi retkikunnan rakentaa uudet majat ja\nnukkua kintaat kädessä.\n\nRailo painui kuitenkin jälleen umpeen, niin että kaikki osastot, mitä\nvielä oli matkalla pohjoista kohti — Pearyn, Hensonin ja Bartlettin —\nsaattoivat hyökätä yli ja jatkaa matkaa. Edessäpäin oli tuon tuostakin\nkuljettava kapeiden railojen poikki, joissa oli nuorta jäätä. Eräässä\nkohden oli kuljettava ison äsken jäätyneen järven poikki, jonka\nleveys oli 6—7 meripenikulmaa. Jää oli niin heikkoa, että se aaltoili\nretkikunnan alla, sen täyttä laukkaa kiitäessä yli.\n\nLeveydeltä 88° kapteeni Bartlett ennen tehdyn välipuheen mukaan\nhuhtikuun 1:nä palasi takaisin, mukanaan kaksi eskimoa, yksi reki\nja 18 väsyneintä koiraa. Kapteeni Bartlett olisi hyvin halusta\nseurannut navalle saakka, mutta siihen Peary ei suostunut, koska\neväät olisivat käyneet niukemmiksi, eikä hän mielestään voinut uskoa\npalaavan apuretkikunnan johtoa Hensonillekaan. Kapteeni Bartlett\noli sitä paitsi englantilainen. »Hän oli saanut kunniasijan seurata\nminua kauimmaksi kolmesta syystä: siitä erinomaisesta tavasta, jolla\nhän oli 'Rooseveltia' johtanut, siitä että hän aina lähdöstä alkaen\noli edestäni raivannut kaikki pienemmät huolet ja koska mielestäni\nenglantilaisten kaunis työ napaseutujen tutkimisessa ansaitsi,\nettä brittiläinen amerikkalaisen jälkeen saattaisi sanoa olleensa\nlähinnä napaa.» Surullisella mielellä Peary siitä huolimatta »näki\nBartlettin leveiden harteitten katoavan kimaltelevain valkoaavikoitten\njäälohkareitten taa».\n\n\n\nVilutar hymyilee Pearylle.\n\n\nReippaalla mielellä Peary, 53:sta ikävuodestaan huolimatta, lähti\nviimeiselle taipaleelle, joka hänelle tuottaisi vapautuksen niin monen\nvuoden ponnistuksista, ja eskimotkin, jotka melkein kaikki olivat\nolleet mukana hänen edellisillä matkoillaan, olivat niin innoissaan\nmatkan lähestyessä päätöstään, että he silloin tällöin kiipeilivät\nkorkeille jääröykkiöille katsomaan, eikö napaa jo näkynyt. Keli\noli jotenkin hyvä ja koirat hyvässä kunnossa, jonka vuoksi Peary\ntuntuvasti paransi vauhtia. Keskinopeus oli siihen saakka ollut yli\n15 meripenikulmaa päivässä, keskinopeus navalle siitä kohdasta, josta\nBartlett kääntyi takaisin, oli 26 meripenikulmaa.\n\nRailoja oli tosin edelleenkin, mutta ne eivät olleet aivan pahoja.\nKoirista tapettiin huonoimmat muille ravinnoksi. Lunta alkoi olla yhä\nvähemmän, niin ettei aina ollut helppo saada sitä lumimajoiksikaan.\n\n»Huhtikuun 6 päivänä k:lo 10 a.p. komensin 'seis'. Olimme kulkeneet\nviisi päivämatkaa ja otaksuin olevamme lähellä matkamme määrää ja\nk:lo 12 tein napaleirissämme ensimmäiset havainnot, jotka osoittivat\nasemamme olevan 89°57'. Navalle ei siis ollut kuin 5 1/2 kilometriä.\n\n»Vaikka viimeinen pitkä marssi oli päättynyt ja napa oli näkyvissä,\nolin päivät pääksytysten suoritetuista rientomarsseista ja niukasta\nunesta liian rasittunut tunteakseni mainittavaa ihastusta siitä, että\nnäin olin saavuttanut elämäni päämäärän... Päiväkirjaani kirjoitin:\nVihdoinkin navalla. Kolmen vuosisadan voitonseppele vihdoinkin minun!\nVaikea käsittää tätä. Koko asia tuntuu niin yksinkertaiselta.»\n\nOllakseen varma siitä, että hän oli navan saavuttanut, Peary kulki\nvielä 10 meripenikulmaa eteenpäin, kunnes havainnot osoittivat hänen\nkulkeneen navan poikki. Sitten hän vielä huomasi olevansa 4 tai 5\nmeripenikulmaa Behringin salmen puolella napaa ja kulki sen vuoksi 8\nmeripenikulmaa vastakkaiseen suuntaan ollakseen varma siitä, että napa\noli sivuttaisessakin suunnassa hänen jälkiensä piirissä. Kulkemansa\nristin päätekohdissa hän teki 13 aurinko havaintoa ja saattoi\nmielestään olla varma siitä, että oli navan määrännyt.\n\n\n\nLippuparaati navalla.\n\n\nViisi lippua hän pystytti navalle jääröykkiöitten päähän: Rauhan\nlipun, jonka »Amerikan vallankumouksen tyttäret» olivat lahjoittaneet\nja joka edusti tasa-arvon ja vapauden maailman ihannetta, »Punaisen\nristin» lipun sen armeliaisuuden symboliksi, joka ei tee eroa ystävän\neikä vihollisen välillä, »Delta-Kappa-Alumni-yhdistyksen» lipun\nmuistoksi ammoin menneistä opintovuosistaan, Peary Arctic Clubin\nlipun ja Yhdysvaltain silkkisen tähtilipun, jota hän oli kantanut\nympärinsä kiedottuna jo monta vuotta. Kiikarilla hän tarkkaan tähysti\ntaivaanrannan, näkemättä millään suunnalla maata.\n\n\n\nNapa syvällä merellä.\n\n\nMeren syvyyttä hän ei kuitenkaan voinut aivan navalla mitata, kun ei\nollut kyllin ohutta nuorta jäätä, mutta koko se syvyysmittauksien\njakso, joka oli pitkin matkaa mitattu, osoitti navan epäilemättä olevan\nsyvän valtameren päällä.\n\nPaluumatka täytyi suorittaa niin nopeaan kuin suinkin, että\npäästäisiin mannermaalle ennen seuraavaa täysikuuta, jonka aikana\ntulvavuoksi aina repi mannerlaatan kohdalla jääkenttiin leveitä\nrailoja, sillä nämä olisivat voineet viivyttää viikkokausia. Sitä\nvarten kuljettiin kahdenkertaisia päivämatkoja, jota vanhat jäljet,\nvalmiit iglut ja suotuisat säät helpottivatkin. Voimallinen pohjatuuli\nedisti matkan tekoa ja varsinkin ajoi jääkenttiä rantaan, niin että\nrailot sulkeutuivat. Sekä meno- että paluumatkalla nähtiin jotkut\nkarhun jäljet ja ketunkin jäljet sangen kaukana napamerellä. Suuri\nmannerrailo oli jäätynyt, mutta jää oli hyvin heikkoa ja retkikunnan\ntäytyi noudattaa mitä suurinta varovaisuutta yli päästäkseen, samoin\nkuin senkin railon yli kuljettaessa, joka erotti merijään mantereen\njääpaarteesta. Kun retkikunta vihdoin pääsi tälle, »luulin eskimoitteni\ntulleen hulluiksi. He huusivat, kiljuivat ja hyppelivät, kunnes\npaljaasta uupumuksesta kaatuivat nurin. Kun Ootah vaipui kelkalleen,\nsanoi hän: 'Piru nukkuu, tai riitelee se akkansa kanssa, muutoin emme\nkoskaan olisi näin helpolla takaisin päässeet'.»\n\nHuhtikuun 23:ntena retkikunta saapui Kap Columbiaan vanhoihin\nigluihinsa, oltuaan vähän yli pari viikkoa paluumatkalla.\nKuudessatoista päivämatkassa se oli kulkenut 413 meripenikulmaa.\nKoko matkalla Kap Columbiasta navalle ja takaisin se oli viipynyt\nviisikymmentäkolme päivää, joista neljäkymmentäkolme oli ollut\nmarssipäivää. Edullisia säitä oli etupäässä kiittäminen siitä, että\nkaikki oli käynyt näin hyvin ja sukkelaan.\n\nPäiväkirjaansa Peary kirjoitti:\n\n»Kap Columbia, huhtikuun 23 päivä. — Elämäntyöni on päättynyt. Se\nmitä oli alun alusta päätetty, että minä tekisin, jonka luulin\nmahdolliseksi tehdä ja jonka luullakseni olen tehnyt. Olen saavuttanut\npohjoisnavan kaksikymmentäkolme vuotta kestäneen pyrkimyksen,\nankaran työn, pettymysten, vaikeuksien ja rasitusten, suurempien ja\npienempien kärsimysten ja melkoisien vaarainkin jälkeen. Olen voittanut\nviimeisen suuren maantieteellisen voitonseppeleen, pohjoisnavan\nYhdysvalloille. Tämä työ on maailman sivistyskansain lähes neljäsataa\nvuotta kestäneiden ponnistusten, ihmishenkien menetyksen ja suurien\nkustannuksien loppupäätös, ja vihdoinkin se on suoritettu aito\namerikkalaiseen tapaan. Olen tyytyväinen.» Kap Columbiassa Peary\neskimoittensa keralla nukkui yhteen mittaan kaksi vuorokautta, sen\nverran vain välillä heräten, että ennättivät vahvistaa itseään ruoalla,\njaksaakseen paremmin nukkua. Tämän jälkeen hän pitkin rantaa jatkoi\nmatkaa »Rooseveltiin».\n\n\n\nMies menetetty.\n\n\nSiellä häntä kuitenkin odotti surusanoma, joka muutti murheeksi\njälleennäkemisen ilon. Professori Marvin oli paluumatkalla pudonnut\nisoon railoon ja hukkunut. Hän oli lähtenyt yksin, eskimoittensa vielä\nollessa leirissä, isoa railoa peittävälle ohuelle jäälle, joka näyttää\nvähitellen ohenemistaan ohenneen, kunnes petti. Eskimot olivat siksi\nkaukana, etteivät he kuulleet hänen huutojaan. Kun he lopulta tulivat\npaikalle, tapasivat he vain jäässä reiän, johon heidän johtajansa\noli hukkunut. Lapsellisessa taikauskossaan he leiriytyivät jäälle\nodottamaan, että johtaja tulisi reiästä takaisin. Kun Marvinia ei\nkuitenkaan kuulunut, käsittivät he, että hän oli hukkunut, jonka\nvuoksi he heittivät reistä jäälle kaikki vainajan tavarat, että hänen\nhenkensä löytäisi ne siitä, eikä lähtisi heitä takaa ajamaan. Onneksi\nhe kuitenkin unohtivat pienen purjekangaspussin, jossa vainajan\nmuistiinpanot ja havainnot olivat.\n\nKaikki muut apuretkikunnat olivat onnellisesti saapuneet takaisin\nlaivaan.\n\nHeinäkuun 18:ntena »Roosevelt» lähti talvisatamastaan kotomatkalle,\nlaskien keskelle Robesonin kanavaa, jossa jäät olisivat sen\nkuljettaneet Baffinin lahteen, vaikk'ei se olisikaan kyennyt itse\ntaivalta tekemään. Niin lujan laivan ei tarvinnut pelätä ruhjoutuvansa\nmerivirran mukana matkaavain jäätelien tungoksessa. Smithin salmessa\nmaissa poiketessaan ja eskimot kotiaan saattaessaan runsaasti\npalkittuina Peary kuuli ensimmäisen viestin t:ri Cookin retkistä.\n\nSyyskuun 5 p. »Roosevelt» saapui Labradorin rannalle langattomalle\nlennätinasemalle ja Peary saattoi lähettää kotiaan ja kotimaahansa\nensimmäiset tiedot matkansa onnistumisesta. Bretonin saarelta\nSydneystä, jossa hän oli usein matkoillaan poikennut, saapui\nAssociated Press toimiston kirjeenvaihtajia erikoisella laivalla 800\nkilometriä merelle valloittajaa vastaanottamaan ja vähän myöhemmin\nCanadan hallituksen höyryllä 23 sanomalehtimiestä ja vihdoin erään\nhiilikuninkaan upealla huvipurrella rouva Peary lapsineen.\n\n\n\nRiemu raikuu...\n\n\nSydneyssä oli vastaanotto riemastunut, kun »Roosevelt», mastossaan\npohjoisnapalippu, laski sen satamaan. Sydneystä Peary matkusti\njunalla kotia, astuen kuitenkin taas »Rooseveltiin», kun se syyskuun\nviimeisenä päivänä saapui New Yorkiin. Lokakuun 1:senä Hudson-joella\noli suuri laivastoparaati, johon »Roosevelt» saapui, saaden kaikkien\nkansain sotalaivoilta ja sadoilta muilta höyrylaivoilta vastaanoton\nniin meluisan ja suurenmoisen kuin vain Amerikka kykenee antamaan.\nNyt vihdoinkin alkoi pohjoisnavan valloitus tuntua päivän sankarista\nsuloiselta eikä vaikutusta suinkaan pilannut se, että Yhdysvaltain\npresidentti korotti hänet amiraaliksi ja entinen presidentti Roosevelt\nkirjoitti hänen teoksensa esipuheen.\n\nPearyn voitonriemua häiritsi kuitenkin ikävä välinäytös. Muutama\nviikko ennen hänen paluutaan oli Grönlannista tanskalaisella laivalla\nsaapunut Köpenhaminaan t:ri F.A. Cook, joka väitti saavuttaneensa\npohjoisnavan jo vuotta ennen Pearya, huhtikuussa 1908. Matkan hän\nmuka oli suorittanut Sverdrupin löytämien uusien maitten kautta,\nsiis paljon lännempää reittiä kuin Peary. Cookin juttua uskottiin ja\nKöpenhaminassa hänen osakseen tuli innostunut vastaanotto. Cook oli\nPearyn vanha tuttava, hän kun oli ollut hänen retkikuntansa jäsen v.\n1891. Myöhemmin hän oli ollut belgialaisella etelänaparetkellä, jolla\nAmundsenkin oli mukana, ja v. 1906 hän väitti kiivenneensä Alaskassa\nMac Kinleyn vuorelle, Pohjois-Amerikan korkeimmalle kukkulalle, vaikka\ntätä väitettä hyvillä syillä epäiltiin.\n\n\n\nCookin nuhjailut.\n\n\nCook väitti alkaneensa matkansa Smithin salmen itärannalta Etahista\nhelmikuussa 1908 11 eskimon keralla, mukanaan 11 103 koiran vetämää\nkuormarekeä, ja kulkeneensa Ellesmeren maan poikki Nansenin salmelle\nja Axel Heibergin saarelle, koska hän toivoi lännempänä tapaavansa\nnapameressä jäätä, joka ei ajautuisi yhtä nopeaan itää kohti kuin\nGrantin maan pohjoispuolella. Maaliskuun 18:ntena 1908 hän muka oli\nlähtenyt Axel Heibergin saarelta napamerelle ja kolmen päivän kuluttua\nlähettänyt takaisin viimeisen apuretkikuntansa. Kahden eskimon ja 36\nkoiran keralla hän sitten oli lähtenyt ponnistamaan napaa kohti. Jonkun\nverran häntäkin viivytti mannerlaatan ulkoreunalla iso railo, mutta\nsitten oli matka napaa kohti edistynyt jotenkin säännöllisesti. Hän\noli nähnyt maata samoilla asteilla, joilla Pearyn näkemän Crockerin\nmaan piti olla (tämä maa on olematon), mutta ei muka joutunut sitä\ntutkimaan. Pohjoista kohti jää oli parantunut ja kulkunopeus sen\nmukaan lisääntynyt ja 21 p. huhtik. 1908 hän väitti saavuttaneensa\nleveyden 89°59'46', joten navalle ei ollut kuin joku metrisata matkaa.\nPaluumatkalla jäiden ränstyminen ja itää kohti ajelu oli tuottanut\nhaittaa, ja vasta kesäkuun puolivälissä hän oli Kruununprinssi Kustavin\nmerellä. Nuoren heikon jään vuoksi hän ei voinut poiketa Axel Heibergin\nmaalle, jolla hänellä muka oli varastoja, vaan oli hänen täytynyt\nnälkää nähden matkata North Devonin saarelle ja Jonesin salmelle sekä\nolla North Devonin itäpäässä talvea. Eskimot olivat alkuperäisillä\naseillaan tappaneet karhuja, myskihärkiä ja susia, ja niin he olivat\npysyneet hengissä kevääseen saakka ja sitten matkustaneet Grönlantiin.\n\nCookin kertomusta uskoivat sekä Amundsen että Sverdrup ja heidän\nkerallaan Tanska ja Norja ja laajalta sitä uskottiin muuallakin,\nAmerikassakin, mutta toiselta puolen sitä vielä jyrkemmin\nvastustettiin, eikä varsinkaan Peary säästänyt sanojaan leimatakseen\nentisen toverinsa valehtelijaksi, — joka hän epäilemättä olikin.\nYhdysvaltain yleinen mielipide ja viranomaiset kannattivat Pearya ja\nkongressi antoi hänelle elinkautisen eläkkeen.\n\nKööpenhaminan yliopisto asetti tieteellisen komitean tutkimaan\nCookin esittämiä havaintoja ja muita asiakirjoja, ja perusteellisen\ntutkistelun jälkeen komitea lausui vakaumuksenaan, etteivät ne\ntodistaneet hänen navalla käyneen. Ja epäilemättä se on jäänyt\nvallitsevaksi vakaumukseksi, etenkin kun t:ri Cook ei sen koommin ole\nasiaansa ajanut.\n\nTästä jupakasta oli kuitenkin vielä sekin seuraus, että useat, ja\nsangen pätevät maantieteilijätkin, alkoivat epäillä Pearyakin, tokko\nhänkään oli navalla käynyt. Epäilyksiin antoi aihetta muun muassa se,\nettä Peary oli ottanut vain neekerinsä lopputaipaleelle, Bartlettin\nsitä vastoin lähettänyt takaisin, ja että hän oli valkoisista\nseuralaisistaan erottuaan matkannut niin nopeaan. Nämä älyttömät\nepäluulot katkeroittivat vanhan naparetkeilijän loppuikää, miehen,\njoka tosin oli jäykkä ja karkea käytöksessään, mutta rehellinen, kuten\nsemmoiset miehet tavallisesti ovat.\n\nAinoastaan nurjamielinen viisastelu voi herättää epäluuloja tämän\nankaran taistelijan voittoa kohtaan.\n\nPeary kuoli v. 1920.\n\n\n\n\nUusin Grönlannin tutkimus.\n\n\nGrönlannin tutkimuksesta ovat tanskalaiset suorittaneet suurimman\nosan, mutta runsaasti ovat muutkin kansallisuudet olleet edustettuina.\nAina 1870-luvulta alkaen on Tanskan hallitus säännöllisesti julkaissut\netenkin virallisia tutkimustuloksia, joissa tämän suuren maan oloja on\nmitä monipuolisimmin valaistu.\n\nHitaimmin edistyi luonnollisestikin jäiden saartaman itärannikon\nkartoitus.\n\nV. 1883 A.E. Nordenskiöld, palatessaan länsirannalta, tunkeutui\nahtojäävyöhykkeen läpi paljon etelämpänäkin kuin yllä mainitut\nretkikunnat ja ensimmäiseksi osoitti, että Grönlannin itärannikonkin\neteläosat oli mahdollinen laivalla saavuttaa.\n\n1891—92 tanskalaiset tutkivat ja kartoittivat monisokkeloisen laajan\nScoresbyn vuonon, josta siihen saakka vain suu tunnettiin.\n\n\n\nScoresbyn vuonossa.\n\n\nTämä retkikunta, jota Ryder johti ja jonka mukana oli Otto\nNordenskiöld, kuulun napatutkijan veljenpoika, huomasi Scoresbyn\nvuonon, joka suustaan on kapea, syvempänä leviävän melkoisen laajaksi,\nmelkeinpä pieneksi sisämereksi. Sen rannoilla kohoaa korkeita\ngneissivuoria — gneissi näyttääkin olevan sisämaajäätikön varsinainen\npohja, vaikka rannoilla on paljon purkautuneita vuorilajeja. Kapeita\nhaaravuonoja ulottuu korkeitten rantain välissä syvälle maan sisään.\nRetkikunta koetti tunkeutua pohjoisimpaan näistä haaravuonoista, joka\non niistä kaikista jylhin. Kauas ei kuitenkaan päästy, ennenkuin tie\noli kokonaan tukossa.\n\nNordenskiöld kirjoittaa: »Oli säteilevä, paahtavan kuuma kesäpäivä,\nvaarallisin sää liikkua äkkijyrkkien, jopa meren ylikin kallistuvien\njäävuorien välitse, joita ympärillämme oli liiankin paljon. Niitä\nuiskenteli joka puolella, kaiken kokoisia ja kaiken muotoisia,\npienistä särmikkäistä lohkareista suuriin jäätemppeleihin, joista\nkohosi ilmoihin sakaraisia torneja taikka valtavia linnoja muurineen\nja tornineen. Tiemme oli lopulta niin saarrettu, ettei näyttänyt\nmahdolliselta päästä pois millekään suunnalle, ei eteenpäin eikä\ntaapäin, kaikkialla sulkivat valkoiset jäävuoret tien. Vähän väliä\nirtaantui kappale jostakin esiin pistävästä kulmasta ja putosi\nraskaasti veteen. Aallokko sai jäävuoren keinumaan ja äkkiä syntyi\nkaikkialla ympärillämme elämää. Yhä rajummaksi kävi keinuminen, toinen\nlohkare suistui veteen toisensa jälkeen, milloin korkealta jääseinämän\nyläreunasta, milloin matalammalta, ja merenpinta tuli täyteen\njääsiruja, kunnes äkkiä koko vuori mukelsi nurin ja asettui uuteen\ntasapainoasentoon, niin ettei sitä mistään enää ollut mahdollinen\nentiseksi tuntea. Tämän mahtava laine sai toisetkin jäävuoret\nliikkeelle, ja pian oli koko meri kuohuissa. Hukka perisi laivan, joka\nsilloin sattuisi olemaan liian lähellä noita jättiläisiä.»\n\nLuutnantti Amdrup tutki vuosina 1898—1900 Scoresbyn vuonon ja\nAngmagsalikin v. 1894 perustetun lähetysaseman välisen rannikon\nlukemattomine vuonoineen osaksi maisin, osaksi veneillä retkeillen.\nJääkarhut toisinaan ahdistivat retkikuntaa niin itsepintaisesti, että\nsen jäsenet hädin tuskin pelastuivat niiden kynsistä. Angmagsalik on\nainoa eurooppalainen siirtokunta Grönlannin itärannikolla, ja siellä\ntekevät itärannikon eskimot kauppansa. Kerran vuodessa saapuu sinne\nlaiva, joka samalla tuo postin ja tietoja muusta maailmasta. Sen\nlähellä kohoavat tunturit ovat luulon mukaan vanhain islantilaisten\nHvitsärk eli »valkeapaita».\n\n\n\nFrans Josefin vuonossa.\n\n\nV. 1899 tunnettu ruotsalainen kasvitieteilijä A.G. Nathorst, etsittyään\nKoillis-Grönlannin rannikolta turhaan Andréen palloretkikuntaa,\ntunkeutui ahtojäiden läpi Frans Josefin vuonoon, jossa ei\nkolmeenkymmeneen vuoteen, siitä kuin »Germania» sen löysi, kukaan\nollut käynyt. Hän tunkeutui siihen paljon syvemmälle kuin saksalainen\nretkikunta ja kartoittaessaan sitä huomasi sen jatkuvan kauas etelää\nkohti. Vuonon eteläpuoliskon hän nimitti »kuningas Oskarin vuonoksi».\nNäiden vuonojen äkkijyrkät rannat ovat osalta 2,000 metriä korkeat,\nmutta Payerin nimittämän Petermannin kukkulan korkeus huomattiin vain\n2,800 metriksi. Suojaisissa paikoissa tavattiin vanhoja eskimoasutusten\npohjia ja verraten rehevä kasvullisuus. Heti Nathorstin jälkeen teki\nhänen maamiehensä G. Kolthoff samaan vuonoon eläintieteellisen retken.\n\nKuningas Oskarin ja Frans Josefin vuonojen rannoilla vuoret ovat\nsiluri- ja devonikauden kallioisia. »Äkkijyrkkinä tunturien seinämät\nkohoavat kapeasta sinisestä vuonosta, jonka pinnalla jäävuoret\nuiskentelevat kuin marmorikirkot, valtavan suurina verrattuina\nsemmoisiin kääpiömäisiin ihmiskäden töihin, kuin laivamme on,\nmutta itse puolestaan varsin vähäpätöisinä verrattuina ympäröivään\ntunturiluontoon. Toisin paikoin tunturit ovat ylänköluontoisia, tosin\npaikoin, varsinkin missä kerrokset ovat poimuttuneet, ne kohoavat\nkammottavan jyrkiksi, teräviksi huipuiksi. Mutta suurimman lumouksensa\ntämä luonto saa uhkeista väreistään, joita napaluonnolta yleensä\npuuttuu. Napaseuduilla tosin valkoinen ja sininen muodostavat mitä\nihmeteltävimpiä valovivahduksia, mutta kaiken kaikkiaan väritys on\nyksitoikkoista. Täällä sitä vastoin itse peruskallio on ihmeteltävän\nkirjava, missä on tummia, missä violetteja, missä viheriäisiä,\nkeltaisia taikka valkoisia ja vielä enemmän kirkkaita punaisia värejä.\nKasvullisuus ei missään estä kallion luontaista väriä näkymästä,\nvasta ylinnä peittää sen hohtava sinivalkoinen jäänauha, vahva\npeite, joka vain suuren etäisyytensä vuoksi näyttää niin ohuelta.\nAinoastaan eräissä erämaissa (kuten Pohjois-Amerikassa Kalliovuorien\nlänsipuolella) näkee paljaan kallion näin välittömin värisävyin, mutta\nsiellä taas puuttuu se eloisa vastakohta, jona meri ja jäät ovat\ngrönlantilaisessa jäävuonossa.»\n\nHiili- ja jurakaudelta on löydetty kerroksia, jotka osoittavat\nGrönlannissa silloin kasvaneen samanlaisia kasveja kuin ne puut,\njoista maailman suurimmat kivihiilikerrokset ovat muodostuneet.\nJa vielä tertiääriajalla, jolloin luultavasti alkoivat nuo suuret\ntulivuorenpurkaukset, oli Grönlannissa samoja metsiä kuin, nykyisin\nFloridassa ja Californiassa.\n\nMutta niin kolkkoa kuin äärettömästä maajäätiköstä ja sen\nlukemattomista glasieereista tekisi mieli päättää, ei tällä rannikolla\nnytkään ole.\n\n»Kapealla kaistaleella laajan maajään ja meren jäisen napavirran\nvälillä», kirjoittaa O. Nordenskiöld, »voi kesällä olla aikoja,\njolloin retkeilijä hetkeksi unohtaa olevansa pohjoisen pallonpuoliskon\nlaajimmassa jäämaassa ja hetkisen voi pitää luonnollisena asiana, että\ntämä maa kerran sai »Viheriän maan» niinen.»\n\nSemmoinen seutu on varsinkin Jamesonin maa Scoresbyn-vuonon\npohjoispuolella. Ken luulisi tällä rannalla, Liverpoolin alppimaan\ntakana, tapaavansa Gotlantia kahta kertaa laajemman alueen,\njossa jäätiköitä ei ole ensinkään, joka enimmäkseen on vihantaa\nkanervanummea! Peruskallio on jura-ajalta ja siitä on löydetty paljon\nkivennäisiä, mutta Jamesonin maalla sitä tuskin pääsee näkemään muuta\nkuin vuorien reunoilla ja itäisillä rantajyrkänteillä. Jamesonin maan\neteläosa on matalaa, verkalleen viettävää tasankoa, maakamara hienoa\nhiekkaa. Tältä alueelta vähitellen kohotaan lakealle ylängölle, jonka\npeittävät suuret, hyvin pyöristyneet kivipaadet.\n\n»Viikon ajat olin erään seuralaisen keralla kulkenut ristiin rastiin\ntässä merkillisessä maassa, mukana peitto, pieni teltta, muutamia\nkeittoastioita ja koneita. Ruokaa ja polttoaineita ei tarvitse mukana\nkuljettaa, niitä hankkii maa itse. Laaksoissa vihoittaa mehevä\nnurmi ja siellä käyvät laitumella suuret laumat napahärkiä, noita\npohjoisen napamaailman ihmeellisimpiä eläimiä. Ne ehkä ovat oloihin\nmukautuneita jäännöksiä lämpöisemmiltä ajoilta, jolloin sekä kasvi-\nettä eläinkunnan luonne oli toinen kuin nykyisin. Niitä on ennen elänyt\nEuroopassakin, nykyisin sitä vastoin ainoastaan Canadan autioimmissa\nseuduissa. Grönlannissa ja sen itäpuolella olevassa napasaaristossa.\nIhmistä ne eivät pelkää, vaan hänen lähestyessään asettuvat pitkään\nriviin, vasikat ja hiehot vähän taaemmaksi, mahtava sonni eturintamaan\njohtajaksi. Kaikki päät pelättävine sarvineen lähestyjää kohti.\nKun taistelurintama on muodostettu, alkavat ne pian hyökkäyksen.\nNe näyttävät tahtovan musertaa vihollisen painollaan, hyökätessään\nkömpelösti laukaten häntä vastaan, pitkät karvat hajallaan, niin että\nruumis näyttää aivan muodottoman leveältä. Hermoja kysytään niitten\nhyökätessä, mutta en ole kuullut, että ne milloinkaan olisivat ketään\nvahingoittaneet. Viime hetkessä lauma tekee käännöksen ja välttää\nihmistä, jonka ne helposti painollaan musertaisivat.\n\n»Napahärkää ei ole vaikea saada ammutuksi, varsinkin kun usein tapaa\nyksinään harhailevia eläimiä, mutta joka ei niitten väkevästä lihasta\nhuoli, voi saada jäniksen paistiakin, sillä vielä vuorillakin tapaa\nkallioitten keskellä jotenkin yleisesti pientä valkoista napajänistä,\njoka ei ihmistä pelkää sen enempää kuin sen voimalliset toveritkaan\nalhaalla laaksossa. Kun riista on saatu, niin tehdään valkea\nnapakanervasta (_Cassiope ictragona_), joka siroine kellomaisine\nkukkineen muodostaa nummien kasviston pääosan ja jonka vihannat,\nmännynoksain kaltaiset lehvät palaessaan synnyttävät paksua savua.\nRaikasta lumivettä palan painimeksi — mitäpä muuta matkustaja tarvitsee\nGrönlannin kahtena suvikuukautena voidakseen paksusti?\n\n»Napahärkä ja napajänis eivät ole Jamesonin maan ainoat asukkaat.\nToisina vuosina siellä on suunnattomat määrät pientä sepelsopulia,\neikä napakettukaan ole kaukana, vaikka sitä harvoin saa nähdä. Emme\nnähneet peuroja, vaikka niitä joku vuosi aikaisemmin oli kaikkialla\nollut runsaasti. Ehkä on peurat sukupuuttoon surmannut napasusi, joka\npohjoisesta päin on tulossa näihin seutuihin. Mutta se ei kuitenkaan\nole vielä aivan yleinen, ja toisin paikoin peura ja susi tulevat\nhyvin rinnan toimeen, ainakin sitten kun peura oppii pitämään sutta\nvihollisenaan. Ehkä napahärkä, joka on lisääntymässä, on karkoittanut\npeuran entisiltä laitumiltaan. Taikka ehkä oli peura kesän kuumaksi\najaksi paennut korkeammille tuntureille.»\n\nKärppiäkin on itärannikon kallioilla, ja kesän aikana voidaan\njääkarhuakin pitää maaeläimenä. »Omituista on nähdä tämän\nnapamaailman pelätyn kuninkaan käyvän vihannalla nurmella laitumella,\nrauhallisena kuin lehmä. Mieluimmin se pistää poskeensa mustikoita ja\nvariksenmarjoja, mutta ei halveksi tavallista ruohoakaan. Jonkun verran\nse tietysti aina herättää kunnioitusta, ja varsinkin silloin, kun sen\naseetta sattuu näkemään — retkeilijä mieluummin vaeltaa päinvastaiseen\nsuuntaan. Jos jääkarhu vainuaa ihmisen, niin se kyllä lähtee perään,\nenemmän kuitenkin uteliaisuudesta kuin saaliinhimosta...»\n\nV. 1905 Orleansin herttua Filip, jonka aikomus oli tunkeutua\nHuippuvuorien kautta Frans Josefin maahan, muuttikin matkalla mieltään\nja ohjasi Grönlannin koillisrannikolle. Jääolot, jotka olivat sulkeneet\nhäneltä tien Frans Josefin maahan, olivatkin Grönlannin rannikolla\nsinä vuonna erinomaisen suotuiset. Etelänaparetkeltä tunnettu A.\nde Gerlache ohjasi »Belgicansa» Kap Bismarckin luo, jossa saakka\nei siihen saakka ainoakaan laiva ollut käynyt, ja tästä Koldeweyn\nretkikunnan saavuttamasta pohjoisimmasta kohdasta ohjasi mantereen\nja ahtojäävyöhykkeen välistä sulaa pitkin aina leveysasteelle 78°17'\nsaakka, jossa tien sulkivat niin vahvat jäät, ettei niiden läpi\nollut mahdollinen päästä. Rannikolta löydettiin täälläkin vanhojen\neskimokylien pohjia ja niistä päätettiin, että eskimot olivat saapuneet\nItä-Grönlantiin pohjoisesta käsin. Tanskalaiset tutkijat ovat kuitenkin\ntoista mieltä.\n\n\n\nMylius Erichsenin kirjallinen retkikunta.\n\n\nSuurisuuntainen yritys Länsi-Grönlannin tutkimiseksi oli Mylius\nErichsenin johtama »tanskalainen kirjallinen retkikunta» (1902—1904),\njoka tutki varsinkin Grönlannin vähän tunnettua luoteisrannikkoa,\nMelvillen lahden seutua, johon sisämaan jäätikkö suistuu melkein\nyhtämittaisina, jäävuoria »vasikoivina» rintamina. Retkikunta lähti\nveneillä Upernivikistä, Grönlannin pohjoisimmasta tanskalaisesta\nsiirtokunnasta, ja tutki niiden eskimoitten kieltä ja folklorea, jotka\nasuvat Grönlannin luoteisniemellä. Amundsen luoteisväylälle lähtiessään\ntapasi retkikunnan reippaalla mielellä, mutta skotlantilaisten\nvalaanpyytäjäin tavatessa heidät loppukesällä 1903 Smithin salmen\neskimoitten luona he olivat menettäneet veneensä ja olivat muutoinkin\navuttomassa kunnossa. Skotlantilaiset antoivat heille jonkun verran\nvarastoita ja puuaineita uuden veneen rakentamiseksi, mutta eivät sitä\nvastoin heille antaneet valmista venettä, eivät myöskään suostuneet\nviemään heitä lähimpään tanskalaiseen satamaan eivätkä edes kirjettä\nsinne toimittamaan, koska se olisi tuottanut heille ajanhukkaa. Siitä\nhuolimatta tanskalaiset kuitenkin vielä toisenkin talven samoilla\nseuduilla vietettyään saapuivat onnellisesti Upernivikiin keväällä\n1904. Tämä retki oli tärkeä varsinkin Grönlannin omituisen kansan\ntuntemiselle.\n\nGrönlannin saariluonne oli Pearyn retkien kautta tullut melkein\nvarmasti todistetuksi, sen rannat kartoitetuiksi ja sisämaan jäätikkö\nsekä pohjoisesta, keskeltä ja etelästäkin tutkituksi ja samanlaiseksi\nvaltavaksi jääkilveksi huomatuksi — Grönlannin eteläisimmän osan\npoikki kulki tanskalainen Garde, vaeltaen 280 km kahdessatoista\npäivässä ja nousten 2,300 m korkean »vedenjakajan» poikki — mutta\nmaan koilliskulmalla oli vielä jotenkin pitkä kappale rantaa, jota ei\nainoakaan valkoinen ollut voinut saavuttaa, ei edes Peary tuimista\nponnistuksistaan huolimatta.\n\n\n\nGrönlannin koillisniemi.\n\n\nTämän kolkan tutkimiseksi tanskalaiset v. 1905 lähettivät retkikunnan,\njoka oli mitä parhaiten varustettu vaikean tehtävänsä ratkaisemiseksi.\nSitä johti Mylius Erichsen, jolla oli useita nuoria tiedemiehiä\ntovereinaan, ynnä pari koulusivistyksen saanutta eskimoa.\n\nRetkikunnan laiva, »Danmark», asettui Danmarkhavniin Grönlannin\nitärannalle leveyspiirille 75°43' ja viipyi siinä kaksi vuotta.\nLaivalla tehtiin koko ajan säännöllisiä magneettisia ja\nilmatieteellisiä havainneita ja rannikon tutkiminen pohjoista kohti\ntoimitettiin reillä.\n\nVuoden 1907 rekiretkikunta huomasi Grönlannin koilliskulman ulkonevan\npaljon kauemmaksi itää kohti kuin oli otaksuttu ja siten venyvän paljon\npidemmäksikin. Saavutettuaan koillisniemen, rekiretkikunta jakautui\nkahtia. Koch, Berthelsen ja eskimo Tobias kulkivat luodetta kohti\nja tutkivat Independence-vuonon pohjoispuolella olevan Pearyn maan\nitärannan, saavuttaen sen pohjoisimman kohdan, joka on Kap Bridgmanin\ntakana. Tältä suurelta matkaltaan retkikunta onnellisesti palasi\ntakaisin talvimajoille, jonne se saapui kesäkuun 24:ntenä.\n\n\n\nMylius-Erichsenin tuho.\n\n\nMylius-Erichsen taas Hagenin ja Brönlund nimisen eskimon keralla\nseuraili rantaa länttä kohti vuonoon, jota he luulivat Pearyn etäältä\nnäkemäksi Independence-vuonoksi. Mutta se olikin uusi suuri vuono ja\nsille annettiin Tanskan vuono nimeksi. Rannikkoa seuraillen he sitten\ntulivat siihen suureen salmeen, joka erottaa Grönlannin Pearyn maasta,\nkartoittaen salmen suistamon sekä pohjoisen että eteläisen rannan.\nkesäkuun 14:ntenä 1907 he olivat tulleet erään kallion näkyviin, joka\noli Pearyn etäisin lännestä käsin saavuttama paikka, mutta sitten\nlumi kävi niin pehmeäksi, etteivät he koko kesänä voineet liikkua\npaikaltaankaan. Kun taas päästiin matkaa jatkamaan, niin täytyi\nviettää ajelehtivalla jäälautalla pari viikkoa Tanskan vuonon poikki\npyrittäessä. Aurinko laskeutui heidän täällä ollessa taivaanrannan\nalle, napayö alkoi. Heiliä ei ollut enää ruokavaroja, uupuneita olivat\nsekä miehet että koirat ja laivalle oli vielä matkaa 800 kilometriä.\nOli mahdotonta yrittääkään laivalle rantoja kiertäen, ainoa pelastuksen\nmahdollisuus oli oikotie maajäätikön poikki Koillis-Grönlannin\nniemimaan kannatse. Kamalimmissa vaaroissa ja vastuksissa, ainoastaan\nneljä nälkiintynyttä koiraa kerallaan, kaikkien varustuksien\nhajotessa ja rikki kuluessa he kulkivat 26 päivässä 250 kilometriä ja\nsaavuttivat itärannikon 79 leveyspiirin kohdalla. Hagen kuoli matkalla.\nMylius-Erichsen ponnisti eteenpäin ja melkein saavutti Lambertin\nsaarelle menomatkalla jätetyt varastot, mutta heitti kuitenkin vähän\nennen henkensä. Ainoastaan Brönlund saavutti varaston, mutta hän oli\njo niin huonossa kunnossa, pilalle paleltunut, että hänkin paluumatkan\nkamalat kokemukset muistoon kirjoitettuaan kuoli yksinään keskellä\nnapayötä. Seuraavana keväänä Koch lähti kadonneita etsimään, heti kun,\nmatkustaminen kävi mahdolliseksi, ja löysi Brönlundin ruumiin.\n\nSuurenmoiset olivat tämän retkikunnan saavuttamat tulokset, mutta\npaljon suurempi, kuin menestyksen tuottama ilo oli Tanskassa suru\nsen sydäntä särkevästä perikadosta. Samoille maille lähetettiin uusi\nretkikunta, kun vainajain kohtalo oli kotimaassa tullut tunnetuksi,\nja tämän retkikunnan mukana ollut kapteeni Einar Mikkelsen sai\npelastetuksi Mylius-Erichsenin kartat ja muut tutkimustulokset.\nMikkelsen itsekin oli sille tielle jäädä, mutta pelastui rupeamalla\ntäydellistä raakalaiselämää elämään. Häntä tuskin valkoiseksi mieheksi\ntunnettiin, kun eräs norjalainen kalastajalaiva v. 1910 hänet\nrannikolta löysi ja pelasti.\n\n\n\nRasmussen Luoteis-Grönlannissa.\n\n\nGrönlannin luoteisrannan olivat tosin jo englantilaiset ja\namerikkalaiset retkikunnat kartoittaneet, mutta työ oli kuitenkin\nsiksi puutteellisesti suoritettu, että se kaipasi perusteellista\ntäydennystä. Kirjallisen retkikunnan mukana ollut Knud Rasmussen\noli Wolstenholmen vuonon rannalle perustanut Thule nimisen aseman,\njosta nyt tuli lähtökohta luoteisrannikon tutkimiselle. Ollen itse\nGrönlannissa syntynyt ja äidin puolelta eskimo tunsi hän erinomaisen\nperusteellisesti eskimot ja tutustui Smithin salmenkin seuduilla ja\nsiitä pohjoiseen asuviin heimoihin paremmin kuin kukaan ennen häntä.\n\nV. 1912 Rasmussen eskimoitten ja yhden valkoisen seuralaisen keralla\nmatkusti Independence-vuonolle ja osoitti, ettei se ollut salmi, kuten\nPeary oli otaksunut, vaan että Pearyn maa kuului muun Grönlannin\nyhteyteen.\n\nVasta v. 1916, keskellä maailmansodan riehunaa, hän saattoi ryhtyä\ntyötään jatkamaan. Tanskalaisen geologin Lange Kochin kanssa hän aikoi\nkartoittaa luoteisrannikon ja sen vuonot aina Grönlannin pohjoiskärkeen\nsaakka. Retkikunta aikoi »elää maasta», metsästyksen ja pyynnin\nsaaliilla, ja saattoi täten lähteä pienin varustuksin.\n\nTutkittuaan ensin Melvillen lahden jäävirtoja Rasmussen saapui Thuleen\nja tapasi siellä erään amerikkalaisen retkikunnan, joka oli talvehtinut\nhänen vanhalla asemallaan. Yhdessä amerikkalaisten kanssa Rasmussen\ntäällä tutki eskimoitten vanhoja asuinpaikkoja.\n\nHuhtikuun alkuviikolla 1917 Rasmussen lähti pitkälle matkalleen\npohjoista kohti. Seuraan oli liittynyt Ruotsista tullut kasvitieteilijä\nThorild Wulff. Neljäskin valkoinen oli matkassa, ja kolme eskimoa.\nPohjoisempaa otettiin vielä mukaan eskimo-apuretkikuntiakin. Eväinä oli\npääasiallisesti hylkeen, mursun ja myskihärän lihaa. Huhtikuun 20:ntena\nretkikunta saapui Humboldtin jäävirran pohjoispuolella olevaan maahan,\nAkiaan, ja kulki edelleen Hallin maan ohi, josta sen varsinainen työmaa\nalkoi.\n\nRetkikunta sai kuitenkin täällä kokea suuren pettymyksen, joka suuresti\nvähensi sen työmahdollisuuksia. Vuonot, joita edelliset retkikunnat\nolivat rannikkoon piirtäneet niiden ohitse matkustaessaan, olivatkin\ntodellisuudessa paljon pienemmät, kuin he olivat otaksuneet, ja\nniiden ympäristössä oli paljon vähemmän jäätöntä maata. Siitä taas\njohtui, että riistaa oli liian niukasti, jotta retkikunta olisi voinut\nmaasta elää, ja sen täytyi sen vuoksi suuresti supistaa työtään,\neikä Rasmussen päässyt Pearyn maan pohjoiskärkeen saakka, kuten hän\noli halunnut. Joitakuita vanhoja eväsvarastoja tosin tavattiin,\njoissa neljäkinkymmentä vuotta vanhat ruokatavarat vielä olivat\nmoitteettomassa kunnossa, mutta siitä huolimatta pakotti nälkä kesäkuun\nlopulla, lähtemään paluumatkalle. Rantajäillä oli kulku kuitenkin kovin\nvaivalloista paljon veden vuoksi ja riistaa oli kovin niukalta. Olsen\nkatosi eräällä pyyntiretkellä, eikä häntä sen koommin nähty. Lopulta\nretkikunnan täytyi nousta maajäätikölle ja ruveta koiriaan syömään.\n\nKun oltiin viikon matkan päässä Etahin eskimokylistä, ei Wulff enää\njaksanut kulkea kauemmaksi, jonka vuoksi Rasmussen yhden eskimon\nkeralla lähti apua hakemaan ja muut verkalleen matkasivat jäljessä.\nHeti Etahiin saavuttuaan Rasmussen lähetti melkoisen apuretkikunnan\njäljelle jääneitä noutamaan, mutta ennenkuin se ennätti perille,\noli Wulff kuollut, häntä kun ei saatu syömään jäniksenlihaa. Kochin\nmielestä hän oli menettänyt halun elää. Vain peuranlihaa hän luuli\nvoivansa syödä ja peuroja retkikunnan muut jäsenet sen vuoksi lähtivät\netsimään, asetettuaan Wulffin suojaiseen paikkaan. Peuranlihaa he\neivät kuitenkaan saaneet, ennenkuin apuretkikunta saapui, ja silloin\narveltiin Wulffin jo heittäneen henkensä, jonka vuoksi apuretkikunta\nmuut jäsenet tavattuaan palasi takaisin. Myöhemmin tehtiin kaksikin\nyritystä t:ri Wulffin ruumiin löytämiseksi, mutta lunta oli jo satanut\nniin vahvalta, että se oli mahdotonta.\n\nMatkallaan Rasmussen tuli vakuutetuksi siitä, etteivät eskimot ole\nvoineet muuttaa Grönlannin länsirannikolle pohjoisen kautta, koska hän\nei tavannut pohjoisrannalla vakinaisten talviasumusten pohjia.\n\n\n\nUusia retkiä Grönlannin poikki.\n\n\nRekiretkeilytaidon kehityttyä viime aikoina niin suuresti eivät\ntutkimusmatkailijat enää pelkää vaikeimpiakaan tehtäviä. Grönlannin\nsisämaan jäätikön poikki on viime aikoina kuljettu kahdestakin paljon\nleveämmästä kohdasta kuin Nansen kuululla hiihtoretkellään.\n\nV. 1912 sveitsiläinen maantieteilijä A. de Quervain matkusti hyvin\nvarustetun retkikunnan keralla Grönlantiin, jossa hän jo muutama\nvuosi aikaisemmin oli käynyt glasiologisia tutkimuksia varten. Osa\nretkikunnasta jäi länsirannalle jääilmiöitä tutkimaan, de Quervain itse\njatkoi laivalla matkaa Disko-lahteon ja kulki sitten kolmen seuralaisen\nkeralla tämän lahden pohjasta maajäätikön poikki Angmagsalikiin\nitärannalle. Matka kesti vain kesäkuun 10 päivästä elokuun 1 päivään.\nNansenin maajäätikköretki oli 560 kilom. pitkä, de Quervainin 700\nkilom. Ilmapuntarimittausten mukaan oli jäätikkökilven korkeimman\nkohdan korkeus merenpinnasta Nansenin reitillä 2,716 m, de Quervainin\nreitillä vain 2,225 m.\n\n\n\nKochin retki.\n\n\nV. 1912 lähti liikkeelle toinenkin retkikunta, jota johti tanskalainen\nkapteeni J.P. Koch, kerallaan marburgilainen ilmatieteilijä t:ri A.\nWegener. Koch oli kokenut naparetkeilijä, hän kun oli ollut mukana\nMylius-Erichsenin retkellä.\n\nKoch vei retkikuntansa laivalla 77:lle leveysasteelle Kap Bismarckiin,\npohjoisimpaan kohtaan, minkä Payer rekiretkellään oli saavuttanut,\nalkaakseen matkansa kuningatar Luisen maasta, jonka Mylius-Erichsen\noli tutkinut, huomaten sen odottamattoman kuivaksi ja lämpöiseksi\nseuduksi jääerämaan keskellä. Jo alkumatkalla, talvehtimispaikkaa\netsittäessä, olivat tapaturmat tehdä lopun koko retkestä. Wegener\ntaittoi pudotessaan kylkiluun ja Koch toisen säärensä syvään jäätikön\nhalkeamaan suistuessaan. Talvimajaa ei voitu kuljettaa niin kauas\nKuningatar Luisen maalle kuin oli aiottu, vaan vietti retkikunta talven\nsuurella jäävirralla.\n\nHuhtikuun 20:tena 1913 retkikunta lähti matkaan. Koirien sijasta se oli\nottanut kuormajuhdiksi pieniä Islannin hevosia, mutta mukaan otetuista\n13:sta oli vain 5 elossa, kun matka sisämaanjäätikön poikki alkoi ja\nnäistäkin 3 pian uupui.\n\nToukokuun 6:ntena vaipui itärannikon viimeinen nunatakki taivaanrannan\nalle, eikä sitten neljäänkymmeneen päivään näkynyt muuta kuin\nlumilakeutta. Sää oli kauheata, tuiskut niin ankarat, että täytyi maata\n12 päivää teltoissa alallaan. Sisämaan jäätikön harjaa lähestyttäessä\ntuulet laimenemistaan laimenivat. Korkein kohta oli täällä päinvastoin\nkuin etelämpänä lähempänä länsirantaa; sen korkeus merenpinnasta oli\nnoin 3,000 metriä. Ilman ohuus ja auringonpaisteen kuumuus tuottivat\nretkeilijöille paljon tuskia.\n\nMaajäätikön länsirinteellä tuuli muuttui myötäiseksi, niin että voitiin\nkäyttää purjeita. Heinäkuun 2 päivänä kohosi lännessä ensimmäinen\nnunatakki näkyviin kuudenkymmenen kilometrin päässä maajäätikön\nlänsireunasta. Muutama päivä myöhemmin retkikunta, viimeisenkin\nhevosensa menetettyään, saapui Laxefjordin rannalle, josta se kuitenkin\nvasta suuria vaikeuksia voitettuaan pääsi Prövenin siirtokuntaan.\n\nKochin retkikunnan kulkema reitti oli 1,150 kilometriä pitkä. Rasmussen\nkulki v. 1912 Pohjois-Grönlannissa reitin, joka oli vielä vähän\npitempi, 1,230 km.\n\nGrönlannin sisäosista ollaan siis nyt sikäli selvillä, ettei siellä\nmillään kohdalla liene sulia aloja, mutta maantieteilijät yhä\ntahtoisivat tietää, kuinka vedenjakaja kulkee ja mikä sen korkeus\nkauttaaltaan on, ja kehoittavat sen vuoksi jotakuta kulkemaan keskeltä\nsaarimaan halki pohjoisesta etelään. Tehtävistä alkaa olla puutetta,\njonka vuoksi sekin matka epäilemättä vielä suoritetaan.\n\n\n\n\nMuut napamaat.\n\n\n\n\nHuippuvuorilla.\n\n\nV. 1892 nousi Charles Rabot useiden ranskalaisten oppineiden keralla\nJäävuonon perukasta maihin kulkeakseen Länsi-Huippuvuorien sisäosiin,\nmutta vain Sassendalen hän sai osaksi tutkituksi.\n\nNeljä vuotta myöhemmin englantilainen alppikiipijä M. Comvay ensi\nkerran kulki pääsaaren poikki lännestä itään ja takaisin. Hän huomasi\nLänsi-Huippuvuorien sisäosien olevan täynnään syviä laaksoja ja\njyrkkiä vuorenharjanteita, jotka jyrkästi erottavat toisistaan eri\nglasieerialueet. Se ei siis ole yhtenäisen maajäätikön peittämä kuten\nKoillismaa.\n\n\n\nRuotsalais-venäläinen astemittaus.\n\n\nVuosina 1898—1902 ruotsalaiset ja venäläiset suorittivat Huippuvuorilla\nuuden astemittauksen, josta toivottiin entistä tarkempaa arvoa maan\nnapain litistymiselle. V. 1898 suoritettiin valmistavat työt, valittiin\nsoveliaat paikat asemamittaukselle sekä pystytettiin tähystysmerkit ja\nseuraavana vuonna alkoi varsinainen mittaus.\n\nVenäläiset, joiden osaksi oli sovittu pääsaaren kolmiomittaus ja\nsuuremman kaariosan mittaus, saivat työnsä valmiiksi jo kesällä 1901.\n\nRuotsalaiset sitä vastoin, joiden tehtävänä oli Koillismaan\nkolmiomittaus ja mittauksen jatkaminen sen pohjoispuolella olevien\nSeitsensaarien pohjoisimpaan kärkeen saakka, saivat vaikeiden jääolojen\nvuoksi työnsä loppuun suoritetuksi vasta kesällä 1902.\n\nVaikka tämän astemittauksen vuoksi oli liikkeellä kymmenen laivaa ja\nsatoja ihmisiä, ei kuitenkaan menetetty ainoatakaan henkeä.\n\nMitatun meridiaanikaaren pituus on 4°11' eli 460 km. Mittauksen\ntarkkuus oli niin suuri, että 6,225 metriä pitkän asemasivun suurin\nmahdollinen mittausvirhe on vain 7,2 millimetriä.\n\nSamaan aikaan toimitettiin tarkkoja painomittauksia, leveysmääräyksiä\nja topografinen korkokartoitus 20 metrin korkeusvyöhykkein, niin että\npiakkoin voidaan Huippuvuorista julkaista erikoiskartta, joka täyttää\nmitä suurimmat nykyaikaiset vaatimukset. Tämän työn aikana kävi ilmi,\nettei pääsaaren eteläosassa oleva Homsundstind, jolle Conway kiipesi,\nolekaan saariston korkein kukkula (korkeus 1,390 m), vaan voittavat sen\nuseat kukkulat saaren sisäosissa, varsinkin Chydeniuksen vuori, jonka\nkorkeuden huomattiin olevan 1,700 m.\n\nMonacon ruhtinas Albert, nykyajan ansiokkaimpia meritutkijoita, kävi\nv. 1906 hyvin varustetulla laivallaan Huippuvuorien vesillä, mukanaan\neri kansallisuuksiin kuuluvia tutkijoita, ja tällöin valaistiin\nmonella tavalla saariston omituisia vesioloja. Kaiken kaikkiaan ovat\nHuippuvuoret 'Grönlannin keralla nykyisin parhaiten tunnetut kaikista\nnapamaista.\n\nVuodesta 1896 Huippuvuoret kesäaikaan ovat olleet säännöllisen\nmatkailijaliikkeen päämääränä. Suomalaisetkin höyryt ovat sinne\nkuljettaneet suurista sivistysmaista varakkaita retkeilijöitä,\njotka ovat halunneet päästä näkemään alkuperäistä luontoa ja\npohjan perän jylhää hyistä suuruutta. Sinne rakennettiin hotelli\nja perustettiin maailman pohjoisin postitoimistokin, mutta enemmän\nhaittaa kuin siunausta on saaristolla tästä matkailijatulvasta. Se\nuhkaa sukupuuttoon hävittää sen eläimistön, varsinkin peurat, niin\nettä saariston rauhoitus jo on ajan polttava kysymys. Matkailijain\nkeralla tätä eläimistöä hävittävät työmiehetkin, jotka v. 1900 alkoivat\nAdvent-baissa, Jäävuonon etelärannalla, hiiliä kaivaa. Nykyään\nHuippuvuorilla on monella kansallisuudella hiilikaivoksia.\n\nV. 1920 suurvallat tunnustivat Huippuvuoret Norjan alueeksi, pidättäen\nsiellä kuitenkin kaikkien maitten alamaisille samanlaiset kaivos- ja\npyyntioikeudet.\n\n\n\n\nFrans Josefin maa.\n\n\nFrans Josefin maata pidettiin parhaana lähtökohtana pohjoisnavan\nsaavuttamiseksi, ja siinä mielessä Fredrik G. Jackson purjehti\nsinne kirjankustantaja Alfred Harmsworthin varustamalla laivalla v.\n1894. Pian hän kuitenkin tuli vakuutetuksi siitä, että pohjoisnavan\nsaavuttaminen sieltä käsin oli paljon vaikeampi kuin oli otaksuttu, ja\nryhtyi sen sijaan oikaisemaan ja täydentämään saariston karttaa. Pari\nviikkoa saariston rannikolla risteiltyään »Windward» löysi kunnollisen\nankkuripaikan ja pian sitten jäätyi. Kap Floraan rakennettiin\nverrattain mukava huone, jossa retkikunta vietti kolme talvea mitä\nparhaassa voinnissa. Varustukset olivat niin oivalliset, ettei\nJackson koko aikana menettänyt ainoatakaan miestä, eikä ainoatakaan\nvaikeata sairaustapaustakaan sattunut. »Windward» ensimmäisen talven\njälkeen palasi kotiin ja toi molempina seuraavina kesinä vereksiä\nruokatavaroita. Laivaväestä kolme miestä kuoli keripukkiin.\n\nKesäkuukausina tehtiin varsinkin saariston länsiosiin reki- ja\nveneretkiä ja paljon saaria näillä retkillä kartoitettiin.\n\nJackson kuvaa saariston luonnetta seuraavin sanoin: »Siellä täällä\njääpeitteen puhki lähellä rantaa pistää basalttikallioita, jotka\novat saariston ainoat selvät maamerkit. Näiden kallioiden edustalle\non kallioista murennut sora muodostanut pengermän eli rantueen,\njolla tapaa jonkun verran kituvaa kasvullisuutta. Siellä on joku\nvähä kivirikkoja, unikukkia, sammalia, jäkäliä y.m. Mutta vaaksaa\nkorkeammalle ei mikään pääse maasta ylenemään. Muualla kaikkialla,\nmoniaita matalia saaria lukuun ottamatta, jääpeite on ylivaltainen.\nTavallisesti asuu tämän maan päällä sankat sumut. Rajut myrskyt,\nlumisateet ja pyryt ovat tavallisia.» Jackson huomasi Payerin\npiirtämien suurien maiden hajautuvan moneksi pieneksi saareksi.\nMuutoinkin huomattiin Payerin kartassa paljon korjattavaa. Zichyn maan\nhän oli nähnyt »laajaksi vuoristoksi»., mutta Jackson huomasi sen\nsuureksi ryhmäksi pienempiä saaria. Samaan aikaan kuin Jackson asui\nFlora-niemellä mukavassa huoneessaan, viettivät napamereltä tulleet\nNansen ja Johansen kurjan talven pienessä kivimajassa saariston\nluoteismaalla, kuten olemme kertoneet.\n\nAbruzzien herttuan ja amerikkalaisen Zieglerin varustamat retkikunnat\nkorjailivat niinikään saariston karttaa.\n\n\n\n\nNovaja Zemlja.\n\n\nNovaja Zemljan maantieteellisiä oloja, luontoa ja luonnontuotteita\nvalaisi kesinä 1821—24 Venäjän hallituksen lähettämä, Fredrik Benjamin\nLütkenin johtama suuri retkikunta.\n\nLuutnantti Pietari Pahtusow jatkoi näitä tutkimuksia vuosina 1832—1835\nmonia vaaroja ja vastuksia kokien.\n\nEnsimmäinen perusteellinen tieteellinen tutkija, joka kävi Novaja\nZemIjassa, oli kuulu luonnontieteilijä Karl Ernst v. Baer (1837).\n\nSeuraavana vuonna hallitus jälleen lähetti retkikunnan kaksoissaarten\nkartoitusta täydentämään, mutta kun luutnantti Ziwolka ja useita hänen\nmiehistään tällä retkellä heitti henkensä, sai saaren tutkiminen\nmoneksi vuosikymmeneksi keskeytyä..\n\nPuolen vuosisataa takaperin norjalaiset valaanpyytäjät alkoivat\nretkeillä Kara-mereen saakka ja tällöin Novaja Zemljakin uudelleen tuli\nentistä suuremman huomion alaiseksi. Kapteeni E.H. Johansen purjehti\nv. 1870 koko saaren ympäri, jota ei ollut Loshkinin matkasta pitäen\ntapahtunut. Hänen matkansa kautta pohjoissaaren koko koilliskulma sai\naivan toisen muodon, siirtyen kokonaista neljä pituusastetta länteen.\nJälkeenpäin sitä kuitenkin taas siirrettiin jonkun matkaa taapäin.\n\nMyöhemmistä tutkijoista varsinkin Nordenskiöld edisti kaksoissaarten\ntuntemista. Saaren sisäosia sitä vastoin alettiin tutkia vasta sitten\nkuin kansainvälinen napa-asema oli sinne perustettu ja Karmakuli\nlahteen samojedisiirtokunta.\n\nV. 1883 lääkäri Grinewezki ensi kerran kulki eteläsaaren poikki.\nviidessä päivässä ankarassa pakkasessa.\n\nNossilow vietti Novaja Zemljassa kolme talvea (1887—9) kooten tärkeän\nilmatieteellisen havaintoaineiston, vaikka hänenkin oli kestettävä\nankaria lumimyrskyjä. Hän kulki kolmeen suuntaan eteläsaaren poikki\nja tunkeutui melkoisen matkan pohjoissaarenkin sisäosiin. Geologi\nTh. Tshernishew kulki v. 1895 uudelleen eteläsaaren poikki lännestä\nitään. Hän tuli havaintojensa kautta siihen johtopäätökseen, että\nNovaja Zemlja on samanlaisen ajan jaksoittaisen kohoamisen alainen kuin\nFenno-Skandiakin, mutta että maajäätikkö siellä nykyisin on kasvamaan\npäin, päin vastoin siis kuin Grönlannissa, jossa sen on huomattu\nylt'yleensä vähenevän. Jääkaudella Novaja Zemlja näyttää kauttaaltaan\nolleen syvällä merenpinnan alapuolella.\n\nVv. 1900 ja 1903 ruotsalainen Otto Ekstam oleskeli saarella, tutkien\ntarkkaan varsinkin eteläsaaren länsirannan.\n\nVenäläinen taiteilija Borisow vuosina 1899 ja 1900 täytteli\npohjoissaaren itärannan aukkoja. Matotshkin Sharr salmesta, joka\nerottaa pohjoissaaren eteläsaaresta, hän löysi laatikon, jossa oli\nmaksimi- ja minimitermometri, arvatenkin v:n 1872 itävaltalaisen\nretkikunnan sinne unohtama. Sen osoittama korkein lämpö oli +15°C,\nsuurin pakkanen taas -70°C. Novaja Zemlja kieltämättä on maapallomme\nkylmimpiä maita, Huippuvuoria paljon kylmempi.\n\nNovaja Zemljan sisäosissa tuskin on eläimistöä ensinkään, ei muuta\nkuin siellä täällä joku harhaileva lintu, joku sopuli, napakettu,\nruskea karhu tai jääkarhu ja toisin ajoin mannermaalta tulleita\npeuroja. Hyönteisiäkin on sangen niukasti. Merenrannikolla sitä vastoin\non suunnattomia lintulaumoja, jotka tulevat sinne pesimään. Toisin\npaikoin on rantakallioilla miljoonia kiisloja. Monenlaisia sorsia on\nlukemattomat parvet ja eteläsaaren laaksoihin ja järviin saapuu joka\nkesä paljon hanhia ja joutsenia pesimään. Meressä on valaita, hylkeitä\nja delfiinejä. Vain kahta lohilajia kannattaa kalastaa.\n\nJo vanhastaan on lintujen ja merieläinten runsaus houkutellut Novaja\nZemljan rannoille ja rantavesiin Pohjois-Venäjän ranta-asukkaita,\nsekä venäläisiä että karjalaisiakin, jotka vielä tänä päivänä sanovat\nsaarta »Uueksi muaksi». Jo kuudennellatoista vuosisadalla oli heidän\npyyntimajojaan pohjoissaaren pohjoisimmissakin osissa. Monen monet\nviettivät saarella kesät talvet yhteen mittaan kärsimättä sanottavasti\nkeripukista. Vienan meren jäiden vuoksi oli venäläisten pyyntialusten\nkuitenkin vaikeampi päästä Novaja Zemljan vesille kuin norjalaisten,\njotka lienevät jo viikinkiajalla sinne retkeilleet. Venäjän hallituksen\ntoimesta saarelle on viety useita samojeedisiirtokuntia.\n\n\n\n\nUuden Siperian saaret.\n\n\nUuden Siperian saarilla, jotka löydettiin jo 18:nnen vuosisadan\nalkupuolella, kävivät sitten usein sekä kasakat että maanasukkaat,\nkoska siellä oli runsaasti mammutti-norsunluuta. Vasta\nyhdeksännentoista vuosisadan kuluessa ne kuitenkin tulivat tarkemmin\ntutkituiksi.\n\nA. Bunge ja paroni E. v. Toll tekivät sinne vuosina 1885—86 ja\n1893 matkoja Venäjän tiedeakatemian kustannuksella, löytäen paljon\nmammutteja ja muita sukupuuttoon kuolleita eläimiä ja todistuksia\nsiitä, että puu mammuttiaikana kasvoi ainakin vie 74:nnellä\nleveyspiirillä.\n\nV. 1901 paroni Toll lähti laivalla uudelle retkelle aikoen käydä\nSannikowin saarella, jonka Sannikow niminen purjehtija oli nähnyt jo\nv. 1810, vaan jolla ei siihen saakka ollut kukaan käynyt. Vietettyään\nensimmäisen talven Taimyrin mutkassa Toll seuraavana kesänä kulki\npohjoista kohti aina Bennettin saarille saakka, mutta ahtojäät\npakottivat hänet sitten palaamaa Kotelnojiin, jossa hänen täytyi\nviettää toinen talvi. Sannikowin saaresta hän ei uupumattomasta\netsinnästään huolimatta ollut nähnyt merkkiäkään. Talven kuluessa\nhän teki retkiä Uuden Siperian muillekin saarille. Kun suunniteltu\napuretkikunta oli saapunut Kotelnojiin, lähti eläintieteilijä Birula\ntoukokuissa 1902 tutkimaan Uuden Siperian saariston koillisinta\nsaarta. Kolme viikkoa myöhemmin lähti Toll itse tähtitieteilijä\nSeebergin kanssa talvikortteerista kulkeakseen Uuden Siperian\nniemitse Bennettin saarelle. Laivan piti syksyllä noutaa molemmat\nretkikunnat, mutta jääolot olivat niin vaikeat, ettei se päässytkään\nperille, vaan täytyi sen varalta tehdyn välipuheen mukaan lähteä\nLenan suistamoon talvimajoille. Sieltä kokoelmat ja kaikki liikenevä\nmiehistö lähetettiin Jakutskiin. Tollin ja Birulan täytyi viettää talvi\ntyömaallaan. Birula palasi v. 1903 Siperiaan onnellisesti, mutta Tollia\nei kuulunut, jonka vuoksi alettiin pelätä, että hän seuralaisineen\nc£i joutunut tuhon omaksi. Heti Birulan palattua lähetettiin sen\nvuoksi uusi apuretkikunta Bennettin saarelle — toinen oli lähtenyt\njo helmikuussa 1905 — mutta tämä löysi vain Tollin muistiinpanoja,\njoiden mukaan hän oli kolme kuukautta viettänyt tällä 200\nneliökilometriä laajalla, 460 metriä korkealla maalla, sen laaksoissa\nja maajäätiköillä. Ei mitään muuta tietoa saatu Tollista eikä hänen\nseuralaisistaan. Luultavasti he apuretkikunnan saapuessa jo olivat\ntuhoutuneet. Turhaan häntä on myöhemminkin etsitty, tuntematon kohtalo\navasi hänen hautansa. Paroni Toll oli kokeneimpia napamatkustajia ja\nyleistä osanottoa herätti hänen synkkä kohtalonsa.\n\nKoillisväylän länsiosalla on kieltämättä kehittymässä melkoinen\nlaivaliike. V. 1905 tutkittiin sen mahdollisuuksia uudelleen ja 24:stä\nsota- ja kuljetuslaivasta, hinaajasta ja lehteristä saapui 22 Jenissein\nsuuhun, jossa kuormat muutettiin jokialuksiin. Siten kuljetettiin\nperille tarpeita Siperian rataa laajennettaessa kaksiraiteiseksi.\nObin ja Jenissein suistamoissa on vedet mitattu ja kartoitettu.\nKara-meren jääolojen selville saamiseksi on perustettu vakinaisia\nasemia, joista voidaan antaa langattomalla sähkölennätyksellä tietoja\nlaivoille. Fridtjof Nansenkin on tehnyt Siperiaan retkiä laivaliikkeen\nedellytysten selville saamiseksi.\n\nKoillisväylän itäosaa tutki viime kymmenluvun lopulla parikin\nretkikuntaa. T.A. Jolamtshew tutki v. 1909 Koliman ja Beringin salmen\nvälisiä väyliä, korjasi melkoisesti karttoja ja osoitti, että Kolimaan\noli helppo päästä laivoilla joka vuosi. V. 1911 tällä reitillä alkoikin\nlaivaliike Vladivostokista käsin ja matkat menestyivät niin hyvin,,\nettä liikkeellä toivotaan olevan jonkin verran tulevaisuutta. Koliman\nja Lenan välistä rannikkoa on A.K. Volossowitsh tutkinut.\n\n\n\n\n\nARABIAN AAVIKOIDEN SALAISUUDET\n\n\n\n\nMatkustajain ponnistukset niiden ilmi saamiseksi.\n\n\nEnglantilaisten valloitukset Intiassa, ne monenlaiset nöyryytykset,\njoita Persia ja Turkki saivat kokea kristittyjen valtain puolelta,\nmuhamettilaisten merenkulun rappeutuminen itäisillä vesillä, kaikki\nnämä syyt kehittivät muhamettilaisessa maailmassa solidarisuuden\ntunnetta ja yhteistä vihaa kristittyjä vastaan, jonka vuoksi\nArabiassa matkustaminen kävi yhä vaikeammaksi. Lisäksi niemimaa\nkahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla joutui uusien\nuskonsotien näyttämöksi ja tunkeutuminen sen sisäosiin kävi sen kautta\njoksikin ajaksi aivan mahdottomaksi.\n\n\n\nWahhabilaiset.\n\n\nNiebuhr oli jo matkakertomuksessaan kiinnittänyt huomiota siihen\nuuteen uskonnolliseen liikkeeseen, joka oli Arabiassa kehittymässä,\nynnä seurauksiin, joita siitä saattoi olla, ja hänen ennustuksensa\ntoteutuivat pian. Nedjdissä — Arabian sydämessä — nousi\nkahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla uskonpuhdistaja, Muhammed\nIbn Abdul Wahhäb, joka oli kauhistunut Hedjasin pyhissä paikoissa\nvallitsevaa tekopyhyyttä ja riettautta ja tahtoi palauttaa uskonnon\nkoraanin aikaisimpien käskyjen kannalle. Tuomiten Muhammedinkin\npalvelemisen hän sanoi, että Jumalaa yksin oli palveltava ilman\nminkäänlaisia välittäjiä, hänen edessään nöyrryttävä ja palattava\nsiihen yksinkertaiseen siveelliseen elämään, joka vallitsi vanhimmassa\nmuhammedilaisessa yhteiskunnassa. Kaikki aineellisuuden houkutukset,\nhaudat, pyhät esineet ja muistorakennukset olivat hylättävät ja\nhävitettävät. Ihmisen tulee itsensäkieltämisen kautta puhdistaa\nja vahvistaa itsensä, voidakseen pyrkiä korkeampaan ihanteeseen.\nItseänsä Wahhäb piti vain tavallisena ihmisenä, eikä hän opetuksillaan\ntavoitellut minkäänlaista ajallista mahtia.\n\nLiike voitti nopeasti alaa ja muuttui pian perustajansa opetuksista\nhuolimatta samanlaiseksi valloittavaksi uskonliikkeeksi kuin\nmuhamettilaisuuskin oli ollut. Deraien sheikki Muhammed Ibn Sand,\nponteva, jalosukuinen mies, kääntyi Wahhäbin oppiin ja alkoi\nsitä heimonsa kanssa miekalla levittää. Harvaan asutussa maassa\npienenkin joukon oli helppo saada suuria aikaan. Kuoliossaan v. 1765\nDeraien sheikki oli kääntänyt uuteen uskoon ja valtansa alaiseksi\nalistanut koko Nedjdin ja hänen poikansa Abd el-Aziz, ponteva\nsotilas, alisti Kasimin ja Danasirin, jopa osan Shanmariakin. Mutta\nvasta tämän poika Saud näytti maailmalle, että Arabian sisäosista\noli noussut uusi »Jumalan vitsa». Hän valloitti El Hasan, Persian\nlahden rannikkomaakunnan, ja hävitti ja ryösti Kerbelan, joka oli\nshiittien, muhamettilaisten itäisen uskonsuunnan pyhin paikka, saaden\nsieltä suunnattoman saaliin; V. 1802 hänen puolialastomat laumansa\nsaapuivat Mekan eteen ja anastivat ja puhdistivat sen. Kaikki\nuskonnolliset menot, jotka sisälsivät kuolevaisten palvelemista\nAbrahamista Muhammediin saakka, ja kaikenlainen pyhien esineiden\nkauppa kiellettiin, jota vastoin semmoiset menot, jotka tarkoittivat\nyksinomaan Jumalan kunnioittamista, kuten pirun kivittäminen ja Kaaban\npyhän kiven suuteleminen, säilytettiin, olivatpa kuinka pintapuolisia\ntahansa. Vielä perusteellisemmin puhdistettiin Medina seuraavina\nvuosina. Kun Omankin oli valloitettu, hallitsivat wahhabiitit v. 1804\nkoko Arabiaa. Koko muhamettilainen maailma kauhistui, kun sen pyhimmät\npaikat näin olivat lahkolaisten käsissä. Turkki ja Egypti hankkiutuivat\nniitä takaisin valloittamaan ja Euroopassa pelättiin uutta maailman\nvalloittajaa, joka saattaisi käydä vaaralliseksi vielä länsimaittenkin\nrauhalle. Tällä kannalla olivat asiat, kun tapaamme seuraavat\neurooppalaiset matkustajat Arabiaan tunkeutumassa.\n\n\n\nAli bei.\n\n\nAlkupuolella vuotta 1807 Djiddaan saapui lännen maista pyhiinvaeltaja,\nAli bei al-Abbasi, joka kulki ruhtinaallisena henkilönä, Abbasidien\nkaliifihuoneen jälkeläisenä, paljon tieteellisiä koneita, opinvälineitä\nja palvelijoita kerallaan. Mekassa hänet otettiin mitä parhaiten\nvastaan, hänelle suotiin paljon etuoikeuksia, kuten Jumalan huoneen\npuhtaaksi lakaiseminen, joka kallis meno oli vain ylhäisinten\npyhiinvaeltajain vallassa. Muun muassa tämä oppinut muhamettilainen\nruhtinas sai vapaasti käyttää tieteellisiä koneitaan. Medinatm\nwahhabilaiset eivät kuitenkaan laskeneet häntä. Ali bei palasi sitten\nEgyptiin ja matkustettuaan sieltä Syyrian ja Turkin kautta Eurooppaan\nilmoitti itsensä Parisiin saapuneeksi v. 1813. Vuotta myöhemmin\njulkaistiin Parisissa hänen matkakertomuksensa, joka oli espanjan\nkielestä käännetty, sillä tämä mies olikin espanjalainen Domingo\nBadia y Leblich, joka v. 1803 oli lähtenyt Cadizista Itämaille,\nneuvoteltuaan Parisissa ja Lontoossa eteväin henkilöitten kanssa. Hän\noli sangen perehtynyt geologiaan ja kasvitieteeseen, tähtitieteelliseen\npaikanmääräykseen ja arabian kieleen. Mutta kuka hän todella oli,\nse on vielä tänä päivänäkin arvoitus. Hän näyttää todella olleen\nmuhamettilainen, ainakin hän muhamettilaisena ilmestyi näyttämölle ja\nsinä taas katosi. Jotkut väittivät häntä juutalaiseksi ja Napoleonin\nvakoojaksi.\n\nAli bei julkaisi Mekan menoista jotenkin täydellisen kertomuksen, mutta\nlisäksi hän toi mukanaan koko joukon maantieteellisiä havaintoja. Hän\noli ensimmäinen, joka tähdistä määräsi Mekan aseman, hän julkaisi\nensimmäisen kertomuksen Mekkaan ja Medinaan vievistä teistä, mainitsi\nLänsi-Arabian »harrah'it» eli laavakentät ja teki selkoa wahhabilaisten\npääkaupungista Deraiesta kokoomiensa tietojen perustuksella.\n\n\n\nSeetzen.\n\n\nKolme vuotta myöhemmin, wahhabilaisten vielä isännöidessä Mekassa,\nsinne saapui Venäjän diplomaattikuntaan kuuluva tutkija, Ulrich Jaspar\nSeetzen, joka oli parikymmentä vuotta valmistellut itseään Saksassa\nArabian matkaa varten ja laajalti Itämailla matkustellut.\n\nSeetzen alkoi itämaisen matkansa Konstantinopolissa, kulkien sieltä\nAleppoon, jossa hän tutki arabian kieltä ja itämaista kirjallisuutta,\nja muuttaen sitten Damaskoon, josta hän teki retkiä eri suunnille,\nkuten Baalbekiin Libanonin laaksoon sekä Hermonin vuoren ympärystöihin.\nVähän tunnetun Hauranin kautta hän sitten teki ensimmäisen matkansa\nPalestiinaan, löytäen Hauranin ja Ladshan laajat basalttikentät,\njoiden keskellä raunioiksi sortuneet talot, kirkot ja vielä vanhemmat\nkreikkalaiset ja roomalaiset muinaisjäännökset todistivat maan\nentistä asutusta. V. 1806 hän arabialaiseksi lääkäriksi pukeutuneena\nteki toisen matkansa Pyhään maahan, kulki Jordanin itäpuolella\nolevan maan poikki ja kävi kahdesti Kuolleella merellä, josta siihen\naikaan tiedettiin hyvin vähän. Vietettyään pari vuotta Egyptissä\nhän v. 1809 tutki Sinain niemimaan ja sieltä lähti Arabiaan.\nKäännyttyään julkisesti muhametin uskoon hän kävi Djiddassa ja pääsi\npyhiinvaeltajana Mekkaan ja Medinaan. V. 1811 hän kävi Jemenin\nSanassa, joka hänen mielestään oli idän kauneimpia kaupungeita. Mutta\nkun hän rannikolla välillä käytyään palasi sinne toisen kerran,\naikoen kulkea koko Arabian poikki, murhattiin hänet Taisin seuduilla,\nluultavasti uskonkiihkoilijain toimesta. Kaikki hänen kokoelmansa\nja muistiinpanonsa ryöstettiin ja suuriarvoinen, perusteellisesti\nvalmisteltu työ sen kautta menetettiin.\n\nTurkin sulttaani ei enää voinut sietää, että islamin pyhiä paikkoja\nharhaoppiset hallitsivat. Hänen täytyi kaikkien muhamettilaisten\nhengellisenä päänä tehdä loppu wahhabilaisten vallasta. Sulttaani\nantoi Egyptiä hallitsevalle vasallilleen käskyn toisensa jälkeen, että\nhänen piti lähteä Nedjdiä kurittamaan, mutta vasta kun wahhabilaiset\nolivat tehneet pohjoista kohti sotaretken aina Damaskon lähettyville\nsaakka ja uuden kerran uhanneet Kerbelaa, ryhtyi Mehemet Ali\nSuezissa laivastoa rakentamaan ja lähetti sillä toisen poikansa.\nTussuhin, Mekkaa valloittamaan. Mamelukkien valta Egyptissä oli vielä\nkukistamatta, siksi hän ei uskaltanut itse lähteä suurherransa käskyjä\ntoimeenpanemaan. Tussunin retkikuntaan kuului kymmenkunta kristittyä\neurooppalaista ja useita luopioita, kuten englantilainen Tuomas Keith,\nSkotlannin ylämaan rykmentistä karannut sotamies, josta sitten tuli\nMedinan maaherra, muita mainitsematta. Harva näistä eurooppalaisista\nkuitenkaan julkaisi matkahavainnoitaan. Egyptiläinen armeija oli tosin\nhyvin huonosti varustettu ja huonosti johdettukin, mutta kun Arabiassa\noli yleiseen alettu kyllästyä wahhabilaisten ankaraan kuriin, pääsi\nse kuitenkin monituisista tappioistaan huolimatta etenemään. Medina\nvalloitettiin parin vuoden kuluttua ja Mekka v. 1813, mutta Saudin\nkuolemaa enemmän kuin omia aseitaan oli Mehemet Alin, itse Mekkaan\nsaavuttuaan, kiittäminen siitä, että Hedjas saatiin wahhabilaisista\npuhdistetuksi.\n\n\n\nBurckhardt.\n\n\nDjiddaan saapui tähän aikaan muuan Abdallah niminen muhamedin uskoon\nkääntynyt mies, jonka Mehemet Ali Kairosta tunsi, ja jota hän,\nennakkoluuloton kun oli, suvaitsi muka englantilaisena luopiona.\nOikeastaan tämä mies kuitenkin oli sweitsiläinen, Baselista kotoisin,\nJohann Ludwig Burckhardt nimeltään, vaikka oli harjoittanut Englannissa\nopinnoita ja ruvennut Brittiläisen Afrikan yhdistyksen palvelukseen.\nHän oli jo pari vuotta matkustellut Syyriassa ja tottunut käyttäytymään\nitämaalaisen tavoin sekä saavuttanut mainetta löytämällä Kuolleen\nmeren ja Akaban lahden välisestä erämaasta Petran, ikivanhan hylätyn\nkalliokaupungin, joka vanhalla ajalla oli Palestiinan, Midianin ja\nFilistean kauppateitten solmukohta. Näillä retkillä hän muun muassa\njoutui rosvojen käsiin, jotka ryöstivät hänet typötyhjäksi; housut\nvain jätettiin miehelle jalkaan ja nekin tahtoi väkisin anastaa\nrosvopäällikön vaimo. Täällä Seetzenin töitä täydennettykään hän\nhalusi tutustua Arabiaan ja varsinkin Mekan pyhillä paikoilla käyden\nsaavuttaa »hadjin» arvon, voidakseen tämän pyhyyden turvissa tunkeutua\nMarokosta Saharan kautta Nigerin maihin. Vietettyään vielä kaksi\nvuotta Egyptissä ja Nubiassa hän köyhäksi Syyrialaiseksi kauppiaaksi\npuettuna matkusti Berberistä Suakiniin ja sieltä laivalla Punaisen\nmeren poikki Djiddaan. Käytyään Taifissa, Mekan takaisessa ylämaassa,\ntapaamassa Mehemet Alia, joka otti hänet suosiollisesti vastaan, hän\npalasi Mekkaan pyhiinvaeltajain karavaania odottamaan. Kokoontuneiden\noikeauskoisten keralla hän marraskuussa ja joulukuussa v. 1814\notti Mekassa osaa kaikkiin menoihin ja uskonharjoituksiin, vieläpä\nseuraavassa tammikuussa kävi Medinassakin, profeetan haudalla.\nBurckhardt oli heikko ja kivulloinen mies, sairastui Medinassa, eikä\nvoinut palata Egyptiin maisin, kuten oli halunnut, tutkiakseen välillä\nel Hejrin paljon mainitut kalliotemppelit, jotka myöhemmin huomattiin\nnabatalaisten rakentamiksi ja samanlaisiksi kuin heidän pääkaupunkiosa\nPetrakin. Parannuttuaan hän Medinan satamasta Jambosta matkusti\nmeritse Egyptiin ja kuoli v. 1817, ennenkuin ennätti lähteä Saharaan\nsuunnittelemalleen suurelle löyöretkelle.\n\nBurckhardt ei esiintynyt Arabiassa varsinaisena löytöretkeilijänä,\nmutta siitä huolimatta hänen työnsä siellä oli erinomaisen\nsuuriarvoinen, sillä perinpohjaisuudessa häntä ei ole kukaan voittanut.\nVarsinkin hän oli ensimmäinen, joka on antanut tyhjentävän koruttoman\nkertomuksen Mekan ja Medinan pyhistä paikoista ja niihin liittyvistä\nuskonharjoituksista ja menoista. Harva matkustaja on jättänyt niin\nvähän tehtävää jälkeenpäin tuleville kuin hän, harva kirjoittanut\nsuuremmalla asiantuntemuksella.\n\nBurckhardt olisi mielellään matkustanut Mehemet Alin armeijan keralla\nsisämaan Nedjdiin, josta tiedot olivat hyvin vaillinaiset, sillä\nAbulfedan jälkeen oli vain eräs turkkilainen oppinut julkaissut\nwahhabilaisten kantamaasta tositietoihin perustuvan kertomuksen, mutta\nNapoleonin pako Elban saarelta pakotti Mehemet Alin palaamaan Egyptiin\nja hänen poikansa teki wahhabilaisille edullisen rauhan ja palasi\nhänkin omalle maalleen.\n\nTultuaan vakuutetuksi siitä, ettei Euroopan puolelta Egyptiä uhannut\nmikään vaara, Mehemet Ali keväällä v. 1816 varusti uuden armeijan ja\nlähetti vanhimman poikansa, julman, kavalan ja tarmokkaan Ibrahimin,\njatkamaan Arabian valloitusta. Tälläkin retkellä oli mukana joitakuita\neurooppalaisia, joitten arvon ja etevyyden Ibrahim hyvin käsitti,\nsamoin kuin hänen isänsäkin. Ibrahim taivutti ensin etevimmät\nbeduiinipäälliköt puolelleen ja alkoi sitten vähin erin tunkeutua yhä\nsyvemmälle sisämaahan. Heinäkuussa 1817 hän, huonon johtajakykynsä\nvuoksi paljon väkeä menetettyään, valloitti Kasim maakunnan ensimmäisen\nkaupungin, jonka jälkeen muut suuremmat kaupungit antautuivat ja tie\nwahhabilaisten pääkaupunkiin Deraieen oli avoinna. Huhtikuussa 1818\nalkoi tämän kaupungin piiritys. Muonavarain hankkiminen piirittäjille\ntuotti suuria vaikeuksia, vieläpä Ibrahimin armeija tulipalon kautta\nmenetti kaikki ampumavaransakin, mutta hän piti kuitenkin puoliaan,\nkunnes Medinasta ennätettiin saada enemmän ampumatarpeita, ja syyskuun\n9:ntenä Abdallahin, wahhabilatsten emirin, täytyi antautua. Mehemet\nAlin käskyn mukaisesti Ibrahim sitten alkoi hävittää Nedjdiä tulella\nja miekalla, linnat revittiin, kaupunkien varustukset hävitettiin aina\nOmanin rajoja myöten, ja vasta kun wahhabilaisten ei enää luultu voivan\ntoipua semmoiseen mahtiin, että he voisivat saada Mekan ja Medinan\nhaltuunsa, lähti Ibrahim sotajoukkoineen paluumatkalle.\n\nIntian brittiläiset vallanpitäjät olivat kauan halunneet saattaa\nPersian lahden rantamaat vaikutuspiiriinsä, ja luullen Egyptin\naikovan pitää Sisä-Arabian pysyväisesti hallussaan, he Bombaysta\nlähettivät sotalaivan lahteen ja kapteeni G.F. Sadlierin brittiläisenä\nlähettiläänä onnittelemaan Ibrahimia Deraien valloituksen johdosta ja\ntarjoamaan hänelle apua wahhabilaisten lopulliseksi kukistamiseksi.\n\n\n\nSadlier Nedjdissä.\n\n\nKapteeni Sadlier tapasi Ismailin etuvartioita Kalifissa, Persian\nlahden rannalla, mutta pashan itsensä olinpaikasta ei ollut mitään\nvarmaa tietoa; englantilaisella sotilaalla ei ollut muuta neuvoa kuin\nlähteä etsimään häntä niemimaan sisäosista. Kun Ibrahim oli kutsunut\netujoukkonsa palaamaan, niin oli luultavaa, että hän itsekin oli\npaluumatkalla. Egyptiläisen sotaväen keralla englantilainen kapteeni\nmatkusti verraten turvallisesti, vaikka sekä maataviljelevä väestö\nettä beduiiniheimot kaikkialla olivat ilmikapinassa. Sadlierilla oli\nhyvä tilaisuus tutustua egyptiläisten aikaansaamaan hävitykseen, hän\nkun kulki sekä Deraien että Nedjdin muitten tärkeimpien paikkain läpi.\nKompassin ja kellon avuilla hän laati jotenkin tarkan »itinerarion»\neli retkikartan koko Arabian niemimaan poikki. Ibrahim nimittäin kulki\nedellä, sitä myöden kuin Sadlier perässä ennätti, eikä Sadlier saanut\nhäntä kiinni ennenkuin lähellä Medinaa. Pyhään kaupunkiin häntä ei\nlaskettu.\n\nKapteeni Sadlier oli ensimmäinen eurooppalainen matkustaja, joka kulki\nArabian niemimaan poikki, ja hänen retkikarttansa avulla voitiin\nmelkolailla korjata Sisä-Arabian karttaa, vaikk'ei hän voinutkaan\ntoimittaa havaintoja muuta kuin tiensä kahden puolen. Se diplomaattinen\ntehtävä, jota varten hänet oli lähetetty, epäonnistui täydelleen.\nIbrahim ei ilman isänsä tietoa uskaltanut ryhtyä minkäänlaisiin\nvälipuheihin Intian hallituksen kanssa.\n\nEgyptiläisten poistuttua wahhabilaisuus jälleen alkoi elpyi ja sen\npääkaupungiksi tuli el Riad, joka oli kappaleen matkaa idempänä\nhävitettyä Deraiea. Suojellakseen pyhiä kaupunkeja Egyptin täytyi\njälleen v. 1824 ja v. 1836 lähettää sotajoukkoja sisämaahan ja\nviimeksimainitusta vuodesta alkaen Nedjdiä pidettiin miehitettynä kuusi\nvuotta.\n\n\n\nAsir.\n\n\nEräässä toisessakin Arabian osassa maantuntemus levisi egyptiläisten\nsotaretkien kautta. Jemenin ja Hidjasin välinen alue, Asir, oli ainoa\nosa Arabiaa, josta Niebuhr ei kyselyilläkään voinut saada mitään\ntietoja, se kun oli arabeillekin tuntematon. Tämä alue oli ainoa osa\nArabian rannikkoa, joka täydestä sydämestään kääntyi wahhabilaiseen\noppiin. Nedjranin suuri keidas, joka on Asirin ja Jemenin välimailla,\noli aikanaan ollut kollydarisen [Koliydarilaisten kesken neitsyt\nMariaa palveltiin Jumalana ja naiset uhrasivat hänelle leipiä, josta\nlahko sai nimensä. Se oli laajalle levinnyt Thrakiassa, Skyytiassa ja\nArabiassa.] kristillisen harhaopin pesäpaikkoja ja vastahakoisesti\nmuhammedin oppiin käännyttyään suosinut sen iranilaisia opinsuuntaa,\nja sama vaikutus oli levinnyt laajemmallekin, sekä Jemeniin, että\nvarsinkin Asiriin, jonka vuoksi nämä maat oikeaoppisten egyptiläisten\nmielestä olivat uskolle pahennukseksi ja Asir sitä paitsi naapuruutensa\nvuoksi ainaisena vaarana Mekalle. Mehemet Ali teki Taifista käsin\nuseita lyhyitä sotaretkiä Asiriin, jonka asukkaat kuitenkin puolustivat\nitseään sangen urhoollisesti. Jälkeen vuoden 1832 Asirin asukkaat\nalkoivat käydä niin vaarallisiksi Mekalle, että Mehemet Alin täytyi\nlähettää heitä vastaan 18,000 miehen armeija. Tällä retkellä oli mukana\nuseita ranskalaisia, ja heidän keräämänsä tiedot ovat ainoat, mitä\ntästä maasta on tänäpäivänäkään olemassa. Jomard saattoi maanmiestensä\ntietojen nojalla julkaista Asirista kartan, joka pääpiirteissään\nlienee oikea. Ei ainoakaan eurooppalainen ole uskaltanut tunkeutua\ntähän vuorimaahan sen jälkeen kuin Mehemet Ali v. 1841 yhdentoista\nepäonnistuneen sotaretken jälkeen teki sen asukkaitten kanssa\nkunniattoman rauhan.\n\nAsirissa on, samoin kuin Hedjasissa ja Jemenissäkin, ensin kapea\nkuiva ja karu rantalakeus, Tihamma, tämän takana jyrkkään kohoava\nrantavuoristo, joka oikeastaan on sisämaan ylängön reuna, ja sen takana\nvihdoin Persian lahtea kohti loivasti viettävä ylänkö. Asir kuuluu\nvielä monsuunien piiriin, jonka vuoksi ylämaassa sataa runsaasti ja\nitäiseltä rinteeltä lähtee paljon jokia Arabian sisämaata kohti.\nJokilaaksot sen vuoksi ovat Hedjasiin verraten hedelmällisiä ja niissä\nviljellään sekä vehnää että taateleita, ynnä erinomaisen hienoa\nkahvia. Itsenäisyyttään tämän maan urheat asukkaat ovat puolustaneet\nturkkilaisiakin vastaan tähän päivään saakka. Asirinkin joet jonkun\najan virrattuaan ehtyivät kuiviksi jokilaaksoiksi, »vadeiksi»,\njoissa vain rankkasateiden jälkeen on vettä pinnalla, maan sisässä\nsitä vastoin vuoden umpeensa. Asirin vadit laskevat kahteen suureen\npäävadiin eli kuivaan uomaan, Dauasiriin ja Ruminaan, jotka niemimaan\npoikki jatkuvat Persian lahteen saakka.\n\n\n\nArnaud Maribissa.\n\n\nJemeninkin tutkimus edistyi jonkun verran egyptiläisten sotaretkien\nkautta, koska eurooppalaisille kävi niiden johdosta mahdolliseksi\ntunkeutua sisämaahan. Mainitsemisen arvoinen on varsinkin Louis\nArnaud, joka v. 1843, turkkilaisten keralla Sanaan päästyään,\nsieltä arabialaisen tuttavan avulla pääsi tunkeutumaan satakunnan\nkilometriä kauemmaksi maan sisään Maribiin, sabalaisten muinaiseen\npääkaupunkiin. Retki oli hyvän vaarallinen, sillä heti Sanan takana\nvallitsi täydellinen nyrkkivalta ja beduiinirosvot tuon tuostakin\npysäyttivät sen pienen kauppamatkueen, johon Arnaud eurooppalaisuuttaan\nsalaten oli liittynyt. Tavattuaan ensimmäiset sabalaiset rauniot\nmatkue laskeutui loivaa rinnettä laajalle vehmaalle lakeudelle, jonka\nläpi virtasi jokia itää ja etelää kohti, ja sieltä löytyi Maribin\nkuulu pato, perintätiedon mukaan Salomonin sabalaisen kuningattaren\nBalkiin rakentama. Arnaud löysi raunioista paljon kirjoituksia ja\nkuvanveistoksia, joita hänen beduiinisaattajansa ei tahtonut sallia\nhänen tutkia. Kylässä sherifi alussa otti hänet hyvin vastaan ja hän\nkuuli paljon mieltäkiinnittäviä asioita muun muassa huhun v. Wredestä,\njoka oli vähän ennen matkustellut Arabian eteläosassa, Hadramautissa,\nmutta sitten beduiinit alkoivat epäillä Arnaudia englantilaiseksi\nvakoojaksi. He eivät kuitenkaan tehneet hänelle väkivaltaa. Sherifin\noma poika näytteli hänelle Maribin merkillisyyksiä ja hän sai palata\nkauppamatkueen keralla takaisin Sanaan. Arnaud toi tältä matkaltaan\noppineelle Fresnelille, joka oli Ranskan konsulina Djiddassa,\npuolensataa himjarilaista kirjoitusta, ensimmäisen huomattavamman\nkeräyksen, mitä Arabiasta oli siihen saakka saatu.\n\nEgyptiläisten sotaretkien jälkeen oli Arabian poikki alue verraten\nhyvin tunnettua maata, joka lännestä oli leveämpi, itää kohti sitä\nvastoin kapenemistaan kapeni, mutta tämän vaajamaisen alueen kahden\npuolen oli suunnattoman laajalta aivan tuntematonta maata. Suurin osa\nsiitä epäilemättä oli erämaata, se tiedettiin vanhoista arabialaisista\nauktoreista, mutta varmaan oli joukossa asuttujakin maita, kuten\nEtelä-Arabiassa Hadramaut, Genesiin Hazarmaveth, vanhain helleenien\nAdramytta ja Khadramotites, joka vanhastaan oli suitsutuksistaan\nmaineessa, ynnä Oman, josta vain rannikko tunnettiin.\n\n\n\nEnglantilaiset Omanissa.\n\n\nEnglannin meriministeriön toimesta kartoitettiin Arabian rannat\n1820-luvulla. Tässä työssä oli muun muassa osallisena luutnantti James\nWellsted ja hänet Intian hallitus v. 1835 lähetti tutkimaan Omanin\nsisäosia, haluten tarkempia tietoja tästä maasta, jonka hallitsijan\nkanssa se oli tehnyt liiton. Niin pitkältä sisämaahan kuin Maskatin\nimamin valta ulottui, Wellsted siis sai matkustaa ja tutkia kenenkään\nhäiritsemättä. Tunkeutuen Omanin eteläosasta sen rantavuoriston taa\nhän löysi pitkäveteisen, luodetta kohti kulkevan vadi Bethan, jonka\nkeinotekoinen hedelmällisyys häntä hämmästytti. Asukkaat olivat\nkaivaneet lähdepaikkoihin toistakymmentä metriä syviä kaivoja,\njoiden pohjasta oli myötämaahan kaivettu maanalaisia kanavia veden\njuoksuttamiseksi kymmenen kilometrin päähän ja kauemmaksikin. Kanavaan\noli aina määrätyn matkan päähän puhkaistu reikiä maanpinnasta, että\nniiden perkaajat saivat valoa ja ilmaa. Vesi ei maan alla juostessaan\npäässyt haihtumaan. Omanilaiset luultavasti olivat oppineet tämän\nrakennustaidon Persiasta, jonka kanssa Oman oli kauan ylläpitänyt\nläheistä yhteyttä.\n\nSemedissä Wellsted tapasi erään maanmiehensä, joka oli tullut sinne\nrantavuoriston, Djebel Akhdarin poikki. Molemmat matkustajat ihailivat\nsitä paratiisia, joka tältä vuorelta juoksevalla vedellä oli saatu\naikaan: »Onko tämä Arabiaa, me sanoimme, onko tämä se maa, jota tähän\nsaakka olemme tottuneet pitämään erämaana? Edessämme on mailittain\nvihantia kenttiä viljoineen ja sokeriruoko-laihoineen; tiemme poikki\njuoksee puroja joka suuntaan ja asukkaitten onnellinen ja tyytyväinen\nulkomuoto mitä parhaiten täydentää tätä hymyilevää kuvaa.» Suotakin\ntällä seudulla on, ja samat kasvit, pumpulipensas ja sokeriruoko,\njoihin Egyptin rikkaus meidän aikanamme perustuu, kasvoivat täällä\nhyvän yleisinä. Vuorimaassa kukkulat olivat kolkkoja ja paljaita,\nlaaksot sitä vastoin erinomaisen hedelmällisiä. Niissä viljeltiin\nviiniä ja manteleita. Vuorimaan asukkaat olivat pakanoita ja aivan\nitsenäisiä. Yleensä ei Maskatin imamilla ollut rantavuoriston takana\njuuri mitään sanottavaa.\n\n\n\nKaukonäkö Dahnan hieta-aavikoille.\n\n\nWellsted kävi sitten kauempana lännessä suuren erämaan partaalla,\nuskaltamatta kuitenkaan siihen tunkeutua. Tältä puolelta ei kukaan\nollut koskaan käynyt Dahnan hieta-aavikoilla. Wellsted näki sinne\nkuitenkin eräänä päivänä sangen kauas Djebel Akhdärin kukkuloilta.\nSilmän siintämättömiin oli vain aavoja lentohiekka-aavikoita, joille\nei edes karkaistu beduiini uskaltanut lähteä. Ei ainoakaan kukkula, ei\nedes toisenlainen väri vilkastuttanut hietalakeuksien muuttumatonta\ntoivotonta autiutta.\n\nKuumeeseen sairastuttuaan Wellsted sitten kulki Djebel Akhdarin poikki\nMaskatiin pitkin rosoisia laaksoja, joista eräässä virtasi kuusi metriä\nleveä, mereen saakka jaksava joki. Maskatista hän koetti matkustaa\nluodetta kohti Nedjdin sisäosiin, mutta ei tarvinnut siihen suuntaan\nkauaksikaan kulkea, ennenkuin vastassa oli 'wahhabilaisia, »pieniä\nmiehiä, joilla ei ollut muuta pukua kuin vaate vyötäisillään», ja\nnämä pakottivat retkikunnan oikopäätä palaamaan takaisin. Töin tuskin\nWellsted enää pääsi samaa tietä takaisin palaamaan. Tällä retkellä hän\ntutustui. Batina nimiseen rannikkomaakuntaan, joka hänen mielestään\noli maailman taajimpaan asuttuja merenrantamia. Tästä hämmästyttävän\nviljavasta maasta vietiin ulkomaille indigoa, sokeria ja taateleita.\nEnnen poislähtöään hän vielä tutki Ras-el-Djebel vuoristoa, joka\npohjoista kohti tunkeutuen pistää kauas Ormus salmeen ja päättyy ammoin\nkuuluun, mahtavaan Musandam nimiseen vuoriniemeen. Tuskin oli Wellsted\nmaasta poistunut, kun wahhabilaiset tekivät Omanin hedelmällisiin\nkeidasseutuihin ryöstöretken.\n\nV. 1876 eversti Miles jatkoi Wellstedin työtä Omanissa, mutta kauas\nsisämaahan ei hänkään päässyt tunkeutumaan, ennenkuin ääretön\nhiekkameri ylipääsemättömänä pakotti hänetkin palaamaan.\n\nWellsted oli yrittänyt tunkeutua Hadramautin sisäosiin, ennenkuin alkoi\ntyönsä Omanissa. Cruttendenin, »Palinuruksen» merimittausretkikuntaan\nkuuluvan upseerin keralla hän oli etelärannalta noussut kappaleen\nmatkaa sisämaahan ja löytänyt Nakab-el-Hadjarin rauniot\nhimjarilaisaikaisine kivikirjoituksineen, mutta kun hän v. 1835 aikoi\nAsirista käsin pyrkiä Hadramautin sisäosiin, saapui tieto egyptiläisten\nsiellä kärsimästä suuresta tappiosta ja hänen oli jättäminen matkansa\nsikseen. Omanistakin käsin hän yritti päästä Hadramautin salaperäisiin\nsisäosiin, mutta sen esti Dahnan eli Ruba-el-Khalin suunnaton hietameri.\n\n\n\nHadramaut.\n\n\nVanhastaan Hadramaut oli tunnettu Arabian niemimaan pääosiin\nkuuluvaksi, ja kun se oli nykyaikoihin säilyttänyt ikivanhan\nnimensä, niin toivottiin siellä säilyneen muinaisilta mahtiajoilta\nkirjoituksiakin ja raunioita. Toivottiin sen tutkimuksen selittävän\nmuinaisen Arabian historiaa aina Ofirin aikoihin saakka, jolloin\nArabian yhteys Intiaan lienee alkanut, Elämin katkaistua Babylonilta\nsinne tien. Nakab-el-Hadjar, joka oli noin 90 kilometrin\npäässä merenrannasta, oli huomattu ihmeteltävän suurenmoiseksi\nrauniokaupungiksi kymmenen metriä korkeine marmorimuurineen ja\nneliskulmaisine tornineen ja 20 senttiä korkeine kivikirjoituksineen,\nsortuneine temppeleineen. Löydetyt kirjoitukset olivat ensimmäinen\nvarma todistus siitä, että Arabian sivistyksen mahtiajoilta oli\nsäilynyt himjarilaisia kirjoituksia. Nykyään niitä tunnetaan tuhansia\nja ne ovat luoneet arvaamattoman paljon valoa niemimaan vanhaan\nhistoriaan.\n\n[Himjarilaiset asuivat Arabian lounaiskulmauksessa. V:n 115 vaiheilla\ne.Kr. he laskivat Saban valtansa alaiseksi ja heidän hallitsijansa\nnimittivät itseään »Saban ja Raidanin kuninkaiksi». Himjarilainen\nvaltakunta oli voimassa vuoden 300 vaiheille j.Kr., jolloin\nabessinialaiset sen kukistivat.]\n\nHadramaut oli monestakin syystä pysynyt muulle maailmalle\ntuntemattomana, vaikka olikin niin suuren laivareitin ääressä.\nMaakunnan keskusta ja tärkein osa on pitkä vadi eli jokilaakso, joka\nkapean korkean erämaa-ylängön takana juoksee 800 kilometriä melkein\nyhdensuuntaisesti meren kanssa, lopulta karuna erämaana, koska sen vesi\nylempänä käytetään niin tarkkaan maan kasteluun, ettei suupuoleen riitä\nmitään. Luonnon eristämänä muusta Arabiasta, mutta meritse yhteydessä\nmuun muhamettilaisen maailman kanssa Hadramaut, toisin kuin muu\nArabia, on pysynyt jyrkästi oikeaoppisen muhamettilaisuuden kannalla\nja säilyttänyt jyrkkää suvaitsemattomuutta kristittyjä kohtaan, osaksi\nehkä siitäkin syystä, että sen asukkaat taajoilla Intian matkoillaan\novat tulleet huomaamaan orjuuden lakkautuksen olevan ensimmäisen\nseurauksen kosketuksesta valkoisten kanssa. Hadramautissa pidetään\nhyvin paljon orjia, joiden työhön suureksi osaksi perustuukin maan\nvarallisuus. Englantilaisten anastettua Adenin, Hadramautin asukkaat\nalkoivat vielä entistä kateellisemmin vartioida, ettei ulkomaalaisia\npäässyt heidän maahansa tunkeutumaan.\n\n\n\nv. Wrede Hadramautissa.\n\n\nHeidän valppautensa ei kuitenkaan ollut eurooppalaisen yritteliäisyyden\ntasalla. Eräs baierilainen sotilas, Adolf von Wrede, joka Kreikassa\nkuningas Oton palveluksessa ja sitten Egyptissä oli tutustunut\nItämaiden oloihin, päätti koettaa, voisiko Hadramautiin tunkeutua\nmuhamettilaisena, kuten Wellsted oli väittänyt, ja saapui sitä\nvarten Adeniin v. 1843. Purjehdittuaan sieltä Mokallaan, Hadramautin\nrannalle, hän viidentoista beduiinin seurassa alkoi sisämaan matkansa,\ntekosyynä pyhiinvaellus Hud nimisen pyhimyksen haudalle, jonka\ntiedettiin olevan Hadramautissa. Tie kulki aution, loivasti kohoavan\nrantavyöhykkeen poikki ylämaan reunalle ja tämän päällä aution ylängön\npoikki, jolla ei ollut asukkaita, mutta tien vieressä kuitenkin\nvesisäiliöitä matkustavia varten. Yhdeksäntenä päivänä tultiin mahtavan\nrotkolaakson partaalle ja sen pohjalla näkyi paljon kyliä ja laajoja\ntaatelilehtoja. Tämä oli vadi Doan, varsinaisen vadi Hadramautin\netelänpuolisia syrjälaaksoja, jonka rikkaudesta ja hedelmällisyydestä\nNiebuhr oli Jemenissä kuullut. Wreden osaksi tuli Khoraiben kylässä\nhyvä vastaanotto ja hänen sallittiin mielihyvällä jatkaa matkaa länttä\nja pohjoista kohti. Löydettyään vadi Ubbmessa uuden himjarilaisen\nkirjoituksen, hän saavutti meren rannan, mutta pakotettiin sieltä\nkääntymään takaisin Khoraibeen, voimatta käydä Nakabissa jatkamassa\nWellstedin työtä. Khoraibesta Wrede nyt kulki ylängön poikki vadi\nDoanin rinnakkaislaaksoon tavaten siellä sheikin, joka oli käynyt\nIntiassa, osasi englannin kieltä ja omisti Scott'in »Napoleonin». Tämä\nmaailmaa nähnyt mies älysi kyllä, että matkustaja oli eurooppalainen,\nmutta ei kuitenkaan ilmiantanut häntä. Wrede sai jatkaa matkaa, kunnes\ntuli Hadramautin päälaakson yläosaan, nousi siitä jälleen ylängölle\nja saapui Sawan kylään, jonka asukkaat keräsivät ja möivät erämaan\nsuolaa. Heiltä hän kuuli, että hietaerämaa, jonka nimi siellä oli\nBahr es-Safi oli vain päivän matkan päässä, ja lähti beduiineineen\nsitä katsomaan. Hiekkanietokset kohosivat korkealle vielä ylängönkin\npinnasta. Niiden keskellä oli valkoisia täpliä, joiden hiekan beduiinit\nsanoivat olevan niin hienoa, että kaikki raskaat kappaleet upposivat\nsiihen. Varustettuna kuusikymmentä syltä pitkällä luotirihmalla\nWrede lähestyi erästä valkoista täplää. »Lähestyin sen reunaa ylen\nvarovasti tutkiakseni hietaa, joka oli melkein näkymättömän hienoa\npölyä, ja nakkasin siihen luotirihmani niin kauas kuin suinkin. Se\nupposi paikalla, alussa nopeammin, sitten yhä verkallisemmin ja viiden\nminuutin kuluttua rihman pääkin katosi tähän kaikkinielevään hautaan.»\n\nPalattuaan vadi Doaniin pyhiinvaeltajamme vihdoinkin lähti hakemaan\nHudin hautaa, mutta hänen hitautensa oli herättänyt epäluuloa ja\neräässä kylässä markkinakansa kävi hänen kimppuunsa, pakottaen sheikin\nottamaan hänet vangiksi englantilaisena vakoojana. Menetettyään enimmän\nosan muistiinpanoistaan ja tavaroistaan v. Wrede kuitenkin pääsi\nvapaaksi, mutta hänen täytyi nyt palata oikopäätä Mokallaan.\n\nv. Wreden retki herätti mitä suurinta huomiota, mutta kun kuulu\nHumboldt väitti hänen kertomustaan hietaerämaasta valheelliseksi,\nniin v. Wreden koko matka joutui epäilyksen alaiseksi ja tästä hän\nniin loukkaantui, ettei julkaissut mitään matkakertomusta, vaan lähti\nAmerikkaan, jossa hän v:n 1860 vaiheilla lienee tehnyt itsemurhan.\nv. Wreden päiväkirjan julkaisi kuitenkin myöhemmin paroni H. v.\nMaltzan, joka v. 1860 oli salapuvussa käynyt Mekassa, v. Wreden\nmatkan todellisuutta ei käy epäileminen ja kaikki Arabian matkustajat\nmyöntävät hänen matkakertomuksensakin oikeaksi. Paras todistus siitä\non eräs mestarillinen kertomus Hadramautista, jonka Van den Berg\nv. 1886 laati sieltä Jaavaan muuttaneitten siirtolaisten tietojen\nmukaan. Näistä moni oli ollut läsnä siinä tilaisuudessa, kun v. Wrede\nvangittiin.\n\n\n\nShammar.\n\n\nViimeiseksi eurooppalaiset tutkijat tunkeutuivat siihen osaan Arabiaa,\njoka on maanosaamme lähinnä. Kauan oli tosin tietty, että Syyrian kovan\naron eteläpuolella oli vyöhyke hieta-aavikoita ja tämän eteläpuolella\nurhoollinen karkaistu beduiiniheimo, shammar nimeltään, joka asui\nNedjdiin kuuluvassa vuorimaassa. Joitakuita asutuskeskuksiakin\ntiedettiin nimeltä. Asukkaat olivat olleet epäjumalanpalvelijoita,\nkunnes Bagdadista ja Basrasta tulevat pyhiinvaeltajat olivat ruvenneet\nheidän maansa kautta matkustamaan. Faid, Shammarin pääkaupunki,\noli anivarhaisista ajoista saakka ollut puolimatkan asema, johon\npyhiinvaeltajat saattoivat jättää osan matkatavaroistaan hyvään\ntalteen, kunnes olivat palanneet Mekasta. Vielä paljon varhaisemmin\nShammarin kautta lienee kulkenut kauppareitti Petrasta Gerrhaan,\nkaldealaisten pakolaisten Persian lahden rannalle rakentamaan\nsuolakaupunkiin, josta Strabon kertoo. Shammarin nykyinen pääpaikka\nHail on ehkä Ptolemaioon Aine; hänen mainitsemansa Salma on nimenä\nsäilynyt Djebel Selma vuoressa.\n\nNedjdin ainaisten sisällisten taisteluitten vuoksi karavaanitiet\nkuitenkin olivat uudella ajalla käyttämättä ja vesisäiliöt ja\nmatkustajamajat, joita Harun-ar-Rashidin hurskas puoliso oli rakentanut\nMekan tien varteen, olivat saaneet rappeutua. Kun wahhabilaiset\nkohosivat Sisä-Arabiassa mahtiin, parani turvallisuus jonkun\nverran, niin että Seetzen v. 1808 saattoi lähettää Jerusalemista\npalveluksessaan olevan syyrialaisen Djaufiin eli Djofiin, joka oli\nSyyrian viimeinen tai Arabian ensimmäinen keidas. Djofista, Ptolemaioon\nDumaethasta, joka aikanaan oli roomalaisten äärimmäinen etuvarustus\nnäillä kulmilla, Seetzenin palvelija väitti tunkeutuneensa Nefudin\nhietaerämaan poikki, jossa hän näki valkoisia lehmiä (antilooppeja)\nja hietanietoksia, korkealle vuorelle, joka hänen mielestään veti\nLibanonille vertoja. Tämä vuori oli Shammarin Djebel Adja. Siinä\nkaikki, mitä tästä Arabian osasta tiedettiin ennen egyptiläisten retkeä.\n\nShammar pysyi egyptiläisten sotiessa wahhabilaisia vastaan\npuolueettomana, mikä ei kuitenkaan estänyt Ibrahimia valloittamasta sen\npääkaupunkia Hailia.\n\nShammar kuitenkin pian vapautui ja tunnusti sen jälkeen vain\nnimellisesti Riadin emirin Feisalin yliherruutta, joka vuorostaan\noli Egyptin vasalli. Shammaria hallitsivat sen oma emiri Äbdallah\nIbn Rashid ja varsinkin hänen poikansa Talul niin viisaasti ja\ntarmokkaasti, että siitä heidän aikanaan tuli mallivaltio, jossa\nvallitsi järjestys ja turvallisuus ja monenlainen toimeliaisuus.\nTämän vallan kehittyminen herätti Egyptin huomiota, niin että sen\nvarakuningas v. 1845 päätti lähettää salaisen asiamiehen ottamaan\nsiitä selkoa. Semmoisella asialla väittävät englantilaiset auktorit\nYrjö Aukusti Wallinin lähteneen ensimmäiselle Arabian matkalle, vaikka\nmuka nimellisesti hevosia ostamaan. »Mutta olipa hänen asiansa mikä\ntahansa», lausuu Hogarth, »Wallin kuitenkin kaikitenkin oli kaikkein\nkyvykkäimpiä eurooppalaisia, mitä milloinkaan on Arabian mantereelle\njalkansa astunut, ja ainoastaan Seetzen ja Burckhardt olivat ehkä yhtä\npätevin tehtäväänsä kuin hän».\n\n\n\nYrjö Aukusti Wallin.\n\n\n»Hänessä näemme», jatkaa mainittu muinaistutkija, »ehkä ensi kerran\nArabian löytöhistoriassa tieteellisen tutkijan parasta uudenaikaista\nlaatua, joka perin pohjin valmistuneena ei aikonut jättää mitään\ntehtävää niille, jotka hänen jälkeensä tulisivat. Hän näyttää\ntäydellisesti onnistuneen itämaalaisena esiintyessään; mutta tämä ei\nmitenkään estänyt häntä tekemästä havaintoja maisemista ja ihmisistä,\njotka häntä ympäröivät; ja hänen matkakertomuksensa tarkkuus\npienimpiäkin seikkoja myöden, joka on ilmeinen myöhempien matkustajien\nselontekoihin verratessa, viittaa siihen, että hän häiritsemättä\nkirjoitti sangen runsaat muistiinpanot, paitsi uskonvimmaisten\npersialaisten pyhiinvaeltajain keralla pyhiin kaupunkeihin\nmatkustaessaan».\n\nWallin oli todella hyvin valmistunut vaikeaan tehtäväänsä, kuten\nhänen elämäkertansa kirjoittajat yksimielisesti myöntävät, ja lisäksi\nrohkeutensa, neuvokkaisuutensa ja järjen ja sydämen kunnon kautta\nharvinaisen kykenevä suuria aikaansaamaan. Hän ei tuntenut ainoastaan\narabian kieltä ja kirjallisuutta, vaan oli myös opinnoitten ja oman\nkokemuksensa kautta perehtynyt itämaalaiseen yhteiskuntaan, sen\nkäsityksiin ja tapoihin. Saavuttuaan lopulla vuotta 1843 Egyptiin\nhän katkaisi melkein kaikki siteet länsimaisen yhteiskunnan kanssa\nja saavutti jokapäiväisen harjoituksen kautta niin täydellisen\narabialaisen käytöstavan, että häntä oli perin vaikea muuksi tuntea\nmuhamettilaisen pukunsa ja puheenpartensa alta. Mutta sitä varten\npitikin hyvin tarpeen se pitkä aika, minkä hän Egyptissä viipyi, vaikka\nse tapahtuikin vasten hänen tahtoansa. Vasta huhtikuussa 1845 Wallin\nvihdoin pääsi lähtemään Kairosta ensimmäiselle Arabian matkalleen.\n\n\n\nWallinin ensimmäinen matka.\n\n\nHän lähti Kairosta huhtikuun 11 p. 1845 ja matkusti aluksi Suezin\nkannaksen ja Sinain niemimaan kannan poikki Ma'an kaupunkiin,\njoka on Kuolleen meren eteläpuolella lähellä Petraa, ja sieltä\nedelleen Tafile nimiseen erämaanpaikkaan, joka on Kuolleen meren\nkaakkoispuolella. Sieltä hän suuntasi suoraan itään, kulkeakseen\nSyyrian erämaan eli Hammadan poikki Djofiin eli al Gofiin. Kameelilla\nratsastaminen miellytti häntä suuresti, samoin mahtava erämaakin,\nainaisesta yksitoikkoisuudestaan huolimatta. Päivät olivat kuumat,\nyöt sitä vastoin jotenkin kylmät, niin että Wallin mielestään kärsi\nenemmän vilusta kuin kuumuudesta. Muutoin uni pehmeässä hiekassa —\nmissä sitä oli — ihanan säteilevän tähtitaivaan alla tuntui hänestä\nerinomaisen viihdyttävältä. Pitkin matkaa matkustajamme poikkesi\nbeduiinien leireihin, viipyen niissä päiviä. Erämaan pojat ottivat\nhänet vieraanvaraisesti vastaan ja Wallin puolestaan harjoitti\nlääkärinammattia ahkerasti, lisäten vaikutusta loitsuilla ja\nmanauksilla, missä lääkärintalo ei auttanut. »Alussa beduiinit olivat\nhyvin röyhkeitä vaatimuksissaan, mutta minäpäs pian opetin heille\ntoiset tavat», lausuu Wallin, »sillä vanhojen ja nuorien, etevimmän\nsheikin ja kurjimman muijankin täytyi kauniisti tulla luokseni ja\npartaani kosketettuaan suudella sormiaan.» Varsinkin naiset olivat\nusein lääkärin tarpeessa ja seurustelivat hänen kanssaan arkailematta.\nVarsinainen Hammada, jossa ei kahdeksaan päivään tavattu ainoatakaan\nluotua olentoa, paitsi joskus gaselli, jänis tai pikkulintu, oli\nWallinin mielestä kovin mieltä masentava, »kova, kuiva, pienien\nkiviliuskareiden peittämä aavikko», hän kertoo, »vihannuutta ei\nmissään, ei sammalta eikä hietaakaan. Vuoret, joita kohoo kaikkialla,\novat ihan paljaat ja hohtavat päivänpaisteessa niinkuin itse maakin,\nmikä valkoiselle, mikä punaiselle, mikä mustalle». Kangastuksiakin hän\ntällä taipaleella sai ihailla ja tuntea niiden tuottaman pettymyksen.\nHammadassa oli kuitenkin syvennys, hietainen Vadi Sirhan, jossa\nolivat Weisitin lähteet. Sieltä oli vielä neljänkymmenen päivän\nmatka Djofiin, jonne Wallin saapui toukokuun 25:ntenä. Erämaamatkan\njälkeen tämä keidas pyöreässä laaksossaan ihanine palmulehtoineen ja\nhedelmäpuistoineen tietenkin miellytti matkustajaa sitä enemmän, kun\nkahden puolen oli niin kamalat erämaat. Wallin viipyi siellä neljättä\nkuukautta, asuen enimmän osan ajasta erään sairaan beduiinipäällikön\nluona, jota hän hoiti kuukauden, ja tutustuen toiseen sheikkiin, joka\nkuului wahhabilaisiin.\n\nElokuun viimeisinä päivinä Abdulwali, s.o. Herran palvelija, lähti\njatkamaan matkaansa Shammariin, kulkien nyt Nufudin hiekka-aavikon\npoikki. Matkalla Shammar heimoon kuuluvat beduiinit kävivät sen pienen\nretkikunnan kimppuun, johon Wallin kuului, mutta kun mukana oli eräs\nheimon vaimo ja retkikunta siis oli heimon suojeluksen alainen, niin\nAbdulwall sai viittansa takaisin ja matkueen sheikki kameelinsa.\nHieta-aavikoilla loppui vesi, mutta vastaan tulleet beduiinit opastivat\nmatkueen Djubbeen, pieneen erämaan koskelliseen keitaaseen, jossa\nWallin viipyi kaksitoista päivää, kopioiden eräällä läheisellä vuorella\nmuutamia kufilaisia kirjoituksia ja tuoden tiedon kalliopiirustuksista,\njoita sittemmin saksalainen Euting kävi matkallaan katsomassa. Wallin\noli matkallaan saanut sen vaikutuksen, että Arabian niemimaa oli kaiken\naikaa Syyriasta alkaen alennut etelää ja kaakkoa kohti, mutta erehtyi;\nniemimaa alenee koillista kohti.\n\nNefudin hiekka vaihtui sitten aivan äkkiä rapautuneeksi graniitiksi,\npalmulehtoja alkoi olla tuon tuostakin ja edessä päin kohosivat\nDjebel Adjan ja Djebel Selman pensaiden verhoamat suolaiset ja\nkarut graniittikukkulat, yksinäisinä ja harmaina. Wallin antoi\nnäistä molemmista vuorista ensimmäisen ja vielä tähän päivään\nsaakka tarkimman kertomuksen, tehden samalla selkoa keinotekoisista\nmaankastelu-laitoksista, joilla niille satava vesi johdetaan\ntasangolle, viljavainioille ja puutarhoihin. Kuljettuaan Djebel Adjan\npoikki ja huomattuaan, ettei sitä korkeutensa puolesta suinkaan\nvoinut Libanoniin verrata, Wallin syysk. 21 p. saapui Shammarin\npääkaupunkiin Hailiin, jossa emiri Abdallah Ibn ar Rashid asui.\nTämän siistin ja hyvin rakennetun kaupungin varallisuus ja toimelias\nväestö, sen avoimet täydet markkinat, turvallisuus ja tyytyväisyys\nherättivät Wallinin ihmettelyä. Vaikka Abdallah oli hallinnut Shammaria\nvasta kymmenen vuotta, saattoi vuoristoissakin, jotka ennen olivat\nolleet niin vaarallisia, liikkua hyvässä turvassa. Ruhtinaallista\nvieraanvaraisuutta osoitettiin joka päivä hänen talossaan ja hänen\navoimessa neuvostossaan jaettiin patriarkallista oikeutta koko\npohjoiselle Sisä-Arabialle. »Mahti ja varallisuus eivät yksin\nhankkineet Abdallahille tätä suurta arvovaltaa arabialaisten kesken»,\nlausuu Wallin, »paljon enemmän se johtui hänen persoonallisista\nominaisuuksistaan, urheudestaan ja miehuullisuudestaan, jyrkästä\noikeamielisyydestään, joka usein kallistui ankaruuteen, ehdottomasta\nsanansa ja lupauksensa pitämisestä — hänen ei tiedetty koskaan niitä\nrikkoneen — ja ennen kaikkea hänen verrattomasta vieraanvaraisuudestaan\nja hyväntahtoisuudestaan köyhiä kohtaan, joista ei kukaan, kuten hyvin\ntiedettiin, ollut milloinkaan lähtenyt hänen oveltaan apua saamatta.\nAbdallah omisti suurimmassa määrässä nämä hyveet, parhaat, mitä\nbeduiinilla voi olla.»\n\nWallin vuokrasi itselleen Hailissa huoneen, joka oli kauniissa\npuutarhassa, asuen siinä erään persialaisen munkin keralla kaksi\nkuukautta. Djofissa hänen oli täytynyt tyytyä paljaisiin taateleihin,\njotka herkullisuudestaan huolimatta kuitenkin olivat yksitoikkoista\nruokaa, mutta Hailissa hän sai kaikenlaisia vihanneksia ja\nlampaanlihaa, niin että hän ravinnonkin puolesta viihtyi siellä\nerittäin hyvin. Kaupunkilaisten suosion hän saavutti siihen määrään,\nettä moni heistä kehoitti häntä sinne jäämään ja eräs Nedjdin\nkuuluimmista runoilijoista tarjosi hänelle kauniin viidentoista\nvuotiaan tyttärensä vaimoksi, mutta »Herra soi toisin».\n\nWallin tutki tarkemmin kuin kukaan hänen jälkeensä tullut Djebel\nShammarin väestöä ja sen sukujuuria, joka hänelle kävi mahdolliseksi\nArabian vanhan kirjallisuuden ja perintätiedon tuntemisen kautta.\nShammarin väestö kuitenkin eroaa Arabian muitten keitaitten\nasukkaista siinä, että kaupunkilaisetkin ja maanviljelijät siellä\novat säilyttäneet beduiinilaiset käsityksensä, jota vastoin muualla\nArabiassa paimentolaisten ja vakiintuneen väestön välillä on jyrkkä\nero. Hailin emirikin vietti yhä suuren osan vuodesta mustassa\nbeduiiniteltassaan aito paimentolaiseen tapaan. Täten hänen olikin\nmahdollinen pakottaa beduiiniheimot järjestykseen ja lainkuuliaisuuteen.\n\nWallin oli aikonut matkustaa Hailista Nedjdin kautta Persian lahden\nrannalle, mutta edessäpäin vallitseva sotatila pakotti hänet, jossain\nmäärin vastoin tahtoaan, liittymään persialaisiin pyhiinvaeltajiin\nja käymään heidän kerallaan Medinassa ja Mekassa. Karavaaniin kuului\n1,500 kameelia ja se kulki suoraan Medinaan tietä, jota ei kukaan\neurooppalainen ole sen jälkeen matkustanut. Sitä suurempi vahinko\noli, ettei Wallin julkaissut pyhiinvaellusretkestään mitään tarkempaa\ntietoa; luultavasti hänen oli mahdoton tehdä muistiinpanoja. Hailista\nMedinaan oli 85 tunnin matka. 39 tunnin kuluttua Djebel Adja oikealla\nkädellä vaipui taivaanrannan alle. Osoitettuaan Medinassa kunnioitusta\nprofeetan haudalle Wallin samoin kuin muutkin pyhiinvaeltajat pukeutui\nalihramiin, 10 kyynärän pituiseen palttinan kappaleeseen, josta osa\nkiedottiin vyötäisille, loput kaulan ympäri ja hartioille; tämän\nkevyen puvun ohessa ei sallittu muita vaatteita, ei edes päähinettä\neikä kenkiä. Mekassa hän neljän Hailin miehen ja kahden naisen keralla\nasui kurjassa olkimajassa, ollen mukana kaikissa niissä juhlamenoissa,\njotka pyhiinvaeltajain oli läpikäytävä hadjin arvon saadakseen.\nNäistä menoista hän ei kuitenkaan ole kertonut mitään, mitä ei jo\nennen varsinkin Burckhardtin kertomuksesta olisi tietty. Mekka ei\nhäntä ensinkään miellyttänyt. Juhlamenot hänestä tuntuivat tyhjiltä\nja taikauskoisilta, elämä siveettömältä, kaupungin siivottomuus ja\ntuhansien teurasuhrien haju herättivät hänessä inhoa. Ja luultavasti\nvalepuvussa esiintyminen ja teeskentely täällä rasittivat häntä\nvielä tavallista enemmän. Varmaan hän tunsi sanomatonta huojennusta\npäästessään marraskuun 15:ntenä lähtemään Mekasta Djiddaan, jonne\nhän saapui repaleisena ja melkein rahattomana. Djiddassa hänellä\nkuitenkin oli Kairosta sinne lähettämiään rahoja. Mutta vasta tammikuun\n8:ntena v. 1846 hän saattoi jatkaa Djiddasta matkaa kannettomalla\narabialaisella rannikkopurrella, jota kaksi suurta kolmikulmaista\npurjetta veti ja joka tuulessa kallisteli niin pahasti, että\nWallin joka hetki pelkäsi sen kaatuvan. Laivalla oli paljon muita\npyhiinvaeltajia ja muutamia Mekan sheikkejä, jotka eivät koskaan\nkiroamatta maininneet kristityn nimeä. Purjehdus Sueziin kesti kaksi\nkuukautta ja Wallin oli kovin uupunut, kun hän vihdoin sai astua\njalkansa Egyptin mantereelle.\n\n\n\nWallinin toinen matka.\n\n\nPostinkulun hitauden vuoksi kului lähes pari vuotta, ennenkuin Wallin\nsaattoi palata Arabiaan. Välillä hän teki matkan Sinain niemen\nluostareihin, Jerusalemiin ja Damaskoon, palaten höyrylaivalla\nBeirutista Egyptiin. Sinne tultuaan hän sai kuulla, että rahakysymys\noli kotimaassa tullut ratkaistuksi suotuisaan suuntaan, mutta kun\nvuodenaika oli sopimaton erämaan matkaan ja hän lisäksi sairastui,\npääsi hän vasta joulukuun 14:ntenä 1847 uudelleen lähtemään Kairosta.\n\nWallin oli aikonut uudella Arabian matkallaan kulkea ensin Jerusalemin\nja Damaskon kautta Bagdadiin ja Basraan ja tunkeutua Arabian sisäosiin\nsiltä puolelta, koska kaikkia Egyptistä tulevia Arabiassa epäiltiin.\nHasan maakunnasta, Persian lahden rannalta, hän oli, kapteeni Sadlierin\ntavoin, aikonut matkustaa Nedjdiin, wahhabilaisten päämaahan, ja sieltä\ntunkeutua, jos suinkin mahdollista, suuren hietaerämaan poikki Mahraan,\njoka on Hadramautin jatkona Arabian etelärannalla. Ellei se olisi\nmahdollista, olisi hän palannut Basraan, kulkenut meritse Maskatiin,\nsieltä Mahraan ja Mahrasta »Akhafia vuoritasangon» poikki Jemenin\nSanaan, täydentääkseen Arnaudin ja v. Wreden tutkimuksia. Sanasta hän\naikoi kulkea Nedjdin pääkaupunkiin Riadiin vadi Dauasiria pitkin ja\nedelleen pyhiinvaeltajain tietä Hedjasiin.\n\nTämä suurenmoinen matkasuunnitelma oli hänen kuitenkin täytynyt\nmuuttaa ja pyrkiä Riadiin ja Mahraan oikoisempia teitä. Hän matkusti\nensin Suezin kautta Sinain niemen länsirannalle, aikoen siellä nousta\nlaivaan, mutta kun sitä ei saapunut, kulki hän arabialaisella purrella\nmeren poikki Muelehiin, Midianin rannalle, josta hän, pari viikkoa\nsairastettuaan, helmikuussa 1848 jatkoi matkaa sisämaahan. Rannikko oli\njo ennen tutkittu, mutta sisämaa oli aivan tuntematon.\n\nMatkalla Tebukiin, vanhaan kylään, joka oli Syyriasta tulevan\nkaravaanitien läheisyydessä, hän kulki »tasaisten mustain kivikenttäin\npoikki, joiden läpi siellä täällä kohosi keilamaisia kallioita. Näiden\nkallioiden juurella »maassa oli vahvalta mustia, huokoisia, omituisen\nkevyitä kiviä». Vuoristot itse olivat punaista hietakiveä, mutta niiden\nsivut ja harjanteet olivat niin vahvalta näiden mustien jäännöksien\npeitossa, että alla olevan punaisen värin muka huomasi vain tarkan\ntutkimuksen jälkeen. Wallin arveli mainitun mustan värin johtuneen\nsiitä, että hietakiven sisältämä rautaoksidi oli ilmakehästä enemmän\nhappea otettuaan muuttunut mustaksi peroksidiksi. Siitä muka sai\nselityksensä, että ne olivat niin tuhkan näköisiä. Tuhkan näköisiä ne\nkyllä tosiaan ovatkin, sillä ne ovat — laavaa! Samanlaisia laavakenttiä\non tavattu pitkin Punaisen meren vajontasyvänteen itäreunaa ja Kuolleen\nmeren ja Jordanin laakson itäreuna aina Damaskon seuduille saakka.\n\nHuhtikuun 19:ntenä Wallin jälleen saapui Shammar heimon rajoille Teiman\nkeitaaseen, jossa ei vielä kukaan eurooppalainen ollut käynyt, vaikka\nse kirjallisuudesta oli hyvin tunnettu. Keidas palmulehtoineen oli\nmelkein kokonaan Nefudin ympäröimä ja sai maankasteluun tarvittavan\nvetensä kautta Arabian kuuluisasta lähteestä. Vehnänkin viljelemiseen\nsiitä riitti vettä. Teimassa Wallinia pidettiin Egyptin asiamiehenä,\njonka luultiin lähteneen Nedjdiin hevosia ostamaan. Hän tapasi siellä\njoukon Nedjdin emirin Feisalin miehiä, jotka olivat paluumatkalla\nEgyptistä, sinne hevosia vietyään. Wallin pyrki heidän seuraansa,\nhän kun juuri oli matkalla emirin pääkaupunkiin Riadiin, eikä sitä\nkielletty, koska Wallin muka oli heille tuttu mies. Hailissa, Shammarin\npääkaupungissa, hän kuitenkin erosi Feisalin miehistä, koska tämä\nkuului pareillaan olevan sotaretkellä, jääden itse Hailiin hoitamaan\nerästä sairasta sheikkiä. Eräs nuori mies, jonka tuttavuutta Wallin\noli tehnyt edellisellä matkallaan, lähetti hänelle nyt hänen isäntänsä\nkautta seuraavan neuvon: »Kiellä häntä menemästä Feisalin luo, sillä\nhän ja hänen kansansa epäilevät jokaista, joka tulee Egyptistä, Hänellä\nsitä paitsi ei ole mitään tekemistä siellä, ja olen varma siitä,\nettä hänet siellä surmataan joko miekalla tai myrkyllä. Sano hänelle\nviimein, että me tiedämme hänen olevan kristityn. Mutta hän on kunnon\nmies, ja sen tähden me häntä kunnioitamme ja siksi lähetän hänelle\ntämän ystävällisen neuvon.»\n\nTämä tapaus muutti kokonaan Wallinin matkasuunnitelman. Lähteä\nnäine tietoineen Nedjdiin olisi ollut lähteä tietoisesti suoraan\nsurman suuhun. Kauan mietittyään Wallin päätti lähteä suorinta tietä\nBagdadiin. Tosin hän oli Hailissa hyvässä turvassa, vaikka vanha\nAbdallah emiri olikin kuollut ja hänen poikansa Talal veljensä keralla\nhallitsi maata, mutta siellä hän jo oli työnsä tehnyt ja tuskinpa\nhänen olisi ollut viisasta Punaiselle merellekään palata, kun hänet\nehkä laajemmaltakin tunnettiin kristityksi. Yhtyen viiteen Shammarin\nmieheen, jotka lähtivät Meshed Aliin, Eufratin rannalle, riissiä\nostamaan, Wallin kesäkuun 7:ntenä keskellä kesähelteitä lähti matkaan.\nTie kulki lännempänä persialaisten pyhiinvaeltajain reittiä, sillä\nkun oli vähemmän pelkoa rosvoista. Kun oli kuljettu Nefud erämaan\nkulmauksen poikki, saavuttiin parin päivän kuluttua kovemmalle maalle,\njossa kesälläkin oli rotkojen pohjalla vettä. Neljäntenä päivänä\nShammarin miehet »ottivat pohjantähden silmäkulmiensa väliin» ja\nkulkivat siihen suuntaan suorinta tietä yli sorakumpujen, kunnes\nkesäkuun 5:ntenä Alin haudan kullattu kupoli kohosi näkyviin. Vaikka\nWallin oli kovin uupunut, täytyi hänen kuitenkin neljän päivän\nkuluttua lähteä Meshed Alista. Osaksi maata, osaksi jokea kulkien\nhän juhannuspäivänä saapui Bagdadiin, jossa hän sairastui ankaraan\nkuumeeseen. Matkan epäonnistuminen ja rahanpuute lisäksi masensivat\nkovin hänen mieltään, ja turhaan hän kolme kuukautta odotti kirjettä\nsekä Kairosta että Suomesta. Niin ollen hän ei voinut jatkaa matkaa\nOmaniin, vaan päätti käydä Persiassa, voidakseen sieltä palattuaan\njälleen poiketa Bagdadiin kirjeitään tiedustelemaan.\n\nMekasta palaavain pyhiinvaeltajain seurassa matkustaen Wallin kulki\nSagros vuorien poikki Ispahaniin, sieltä Shirasiin ja vihdoin\nlumisten solien poikki joulukuun jälkipuoliskolla Bushiriin Persian\nlahden rannalle, josta hän purjelaivalla vaarallisen merimatkan\njälkeen saapui Basraan. Tässä »likaisessa tunkiossa» Wallinin täytyi\nrahanpuutteen vuoksi elää pari kuukautta sanomattomassa kurjuudessa.\nErään englantilaisen kapteenin keralla hän vihdoin pääsi Bagdadiin ja\nsai siellä olevilta eurooppalaisilta sen verran rahaa, että saattoi\nlähteä suorinta tietä paluumatkalle. Hänen omat rahalähetyksensä\nolivat Ranskan konsulin kuoleman vuoksi jääneet tulematta. Matkalla\nerämaan poikki Damaskoon Wallin ryöstettiin, kunnes rosvot huomasivat,\nettei heillä oikeastaan ollutkaan oikeutta ryöstää tätä matkuetta,\njoka kuljetti Englannin postia. Wallin sai takaisin suurimman osan\nomaisuudestaan. Damaskosta hän matkusti Beirutiin, sieltä meritse\nEgyptiin, saapuen takaisin Kairoon kesäkuun 1:nä 1849.\n\nKuudetta vuotta Itämailla oltuaan Wallin omain sanainsa mukaan oli\nsiihen määrään itämaalaistunut, että hän kaipauksella sieltä erosi\nkotimaahansa palatakseen. Varain puute kuitenkin pakotti hänet\nlähtemään. Hadramautin tutkijan v. Wreden saattamana hän elokuun 9:tenä\nAleksandriassa astui itävaltalaiseen laivaan, joka vei hänet Triestiin.\nSieltä hän matkusti Italian kautta Sveitsiin, Sveitsistä pitkin Rheiniä\nBelgiaan, ja vihdoin Lontooseen, jossa kuulu Rawlinson, Mesopotamian\nnuolenpääkirjoituksen tutkija — Wallin oli häneen tutustunut Bagdadissa\n— tutustutti hänet Englannin tiedemiehiin. Huhtikuussa Wallin esiintyi\nEnglannin maantieteellisen seuran kokouksessa tehden selko Arabian\nmatkoistaan. Rawlinson julkaisi myöhemmin hänestä erinomaisen ylistävän\nkirjoituksen, joka käänsi häneen tieteellisen maailman huomion. Hän\nsai palkintoja ja kunnianosoituksia monesta Euroopan maasta. Englannin\nmaantieteellisen seuran aikakauskirjassa julkaistiin hänen selontekonsa\nsekä ensimmäisestä että toisesta matkasta, ja näihin perustuvat ne\ntiedot, mitä ulkomailla on Wallinin matkoista. »Mikäli tiedämme»,\nlausuu Hogarth, »ei hän ole muita selontekoja jälkeensä jättänyt.\nTekisi mieli tyytyä vähempään hänen seuraajainsa kertomuksista,\njotta saisi enemmän Wallinin. Hän oli viimeinen niistä ensimmäisistä\ntienraivaajista, jotka Niebuhrin jälkeen ovat Arabiaa avanneet,\nviimeinen tärkeimpien tuntemattomien seutujen salpojen murtaja.»\n\nPalattuaan Suomeen ja tultuaan nimitetyksi itämaisten kielten\nprofessoriksi yliopistoomme, Wallin tuota pikaa alkoi puuhata uutta\nArabian matkaa, jonka Venäjän ja Englannin maantieteellisten seurain\npiti yhdessä kustantaa. Matkan piti kestää viisi vuotta, mutta Wallinin\nlaatima kustannusehdotus päättyi niin suureen summaan, ettei matkasta\ntullut mitään. Hänen terveytensä oli sitä paitsi jo niin heikontunut,\nettei hän luultavasti olisi kauaa kestänyt, vaikka olisikin päässyt\ntakaisin erämaihin, joita hän haaveellisella rakkaudella ja särkyneen\nmielen kaiholla ikävöitsi. Lokakuun 23:ntena 1852 hän kodissaan\nHelsingissä kuoli 41 vuoden ikäisenä. Wallin oli yksi niitä harvoja\nsuomalaisia, joiden sanomakellot ovat kuuluneet kauas synnyinmaan\nrajojen ulkopuolellekin.\n\nKuulu saksalainen maantieteilijä Karl Ritter julkaisi vuosina 1846 ja\n1847 suuren Aasian maantieteensä Arabiaa koskevat osat, joissa kaikki\nWallinia aikaisemmat löydöt oli huomioon otettu. Suurin piirtein oli\nniemimaa nyt tunnettu, mutta paljon oli vielä tutkimatontakin, sekä\nmaantieteellisiä, että varsinkin muinaistieteellisiä asioita.\n\n\n\nBurton midianilaisten maassa.\n\n\nYhdeksännentoista vuosisadan jälkipuoliskolla alkoi Arabian\ntutkimuksen myöhempi vaihe. Kerromme tämän aikakauden tutkijain retket\nmaantieteellisessä, eikä aikajärjestyksessä.\n\nLähdemme matkaan Midianinmaasta, joka Akaban lahden ja Punaisen\nmeren pohjoispään itäpuolella sijaiten vielä tänä päivänä on saman\nnimellinen kuin raamatun aikoina Tämän maan tuntemista edisti paljon\nenglantilainen R.F. Burton, Tanganjikan kuulu löytäjä, joka eräältä\negyptiläiseltä pyhiinvaeltajalta oli kuullut Midianissa olevan vanhoja\nkultakaivoksia ja arvatenkin siis kultasuoniakin. Egyptin hallituksen\navulla hän v. 1877 varusti pienen retkikunnan ja kulki Muelehiin,\nsamaan pikkukaupunkiin, jossa Wallin kolmisenkymmentä vuotta ennen oli\nmaihin noussut. Edward Rüppell oli jo v 1826 löytänyt tältä rannikolta\nmuinaisten asumusten jäännöksiä, ja hänen tietään Burton nousi\nylämaahan, toivoen niistä johtoa vanhain kaivosten löytämiseen. Hän\nlöysikin sekä raunioita että malmia, jonka johdosta Egyptin hallitus\nvuoden lopulla varusti hänelle paljon suuremman retkikunnan. Rannikko\non hyvin vuorinen, karu ja harvaan asuttua nykyään, mutta vanhoja\nraunioita ja työmaita löytyi vielä kaukana Muelehin eteläpuolellakin.\nKultaa retkikunta ei kuitenkaan löytänyt, mutta egyptiläiset upseerit\nkartoittivat koko rannikon ja Burton laati siitä kertomuksen, joka\nvielä tänä päivänä on paras ja uusinkin lähde muinaisten midianilaisten\nmaan tuntemiseen.\n\nHedjasissa Arabian suuri vedenjakaja on kauempana sisämaassa kuin\nsekä Midianissa että eteläpuolella Asirissa ja Jemenissä, ja pitkiä\nvadeja juoksee sisämaan laavakentiltä Punaiseen mereen. Epäilemättä\npohjois-Hedjasin samoin kuin Midianinkin takamaa nykyään on tullut\nentistä paljon paremmin tunnetuksi rautatien kautta, joka v. 1908\njatkettiin Syyriasta aina Medinaan saakka. Pyhissä kaupungeissa on\nWallinin jälkeen käynyt moni eurooppalainen, joukossa eteviä arabian\nkielen tuntijoita, kuten Burton ja Snouck Hurgronje.\n\nBurton teki matkansa jo v. 1853 afghanilaiseksi pyhiinvaeltajaksi\npuettuna. Hänen aikomuksensa oli saada hadjin nimi, voidakseen sitten\ntunkeutua suuren hietaerämaan halki Maskatiin ja myöhemmin matkustaa\nparemmassa turvassa sekä Aasiassa että Afrikassa. Erämaanretki täytyi\nkuitenkin jättää sikseen, koska beduiinit yksimielisesti vakuuttivat\nei kenenkään enää sitä tietä kulkevan, vaikka vanhat arabialaiset\nauktorit ovat jättäneet meille tietoja vanhasta reitistä Ruba el\nKhalin pohjoisosan poikki. Maantiede ei siis paljoa hyötynyt Burtonin\nArabian matkasta, mutta vilkkaan kuvailevan tyylinsä vuoksi hänen\nmatkakertomuksensa saavutti hyvin suurta suosiota.\n\nBurton nousi Jambon satamasta Medinaan sanomattoman aution luonnon\nkautta. Se oli kuin kuumaisema täynnään paljaita mäkiä, autioita\nlaaksoja, karuja tasangoita. Isot rotkot olivat kuin maan laihoihin\nkasvoihin iskettyjä haavoja. Siellä täällä ne laajenivat mustiksi\nrotkolaaksoiksi taikka kapenemistaan kapenivat, kunnes lopulta olivat\nvain hohtavia valkoisia hiekkajuovia. Toisella taivaanrannalla\nlepäsi taivas kuin kansi kiilloitettua terästä, toisella oli valtava\nkeltainen loimu, jota ei ohuinkaan auerjuova masentanut.» Medinasta\nMekkaan Burton kulki itäisempää erämaantietä, jota käytettiin vain\nsilloin, kun rosvot sulkivat rantatien. Kaksitoista päivää hän kulki\nseutuja, jotka olivat eurooppalaisille aivan tuntemattomat. Suuri\npyhiinvaeltajakaravaani matkasi päivän hellettä välttääkseen yöllä\nkuutamossa ja matkueen maalauksellisuus teki syvän vaikutuksen\nenglantilaiseen matkailijaan. Maa oli pitkulaisia tasangolta,\njoita kuivat vadit toisistaan erottivat. Tuon tuostakin oli\nbasalttivyöhykkeitä. »En missään maailmassa», kirjoittaa Burton,\n»ole nähnyt maata, jossa olisi enemmän tuliperäisiä ja primäärisiä\nmuodostumia taikka seutua, jossa maan anatomia olisi niin alastomana\nedessämme». Taivaanranta oli kangastusmerenä, joka rinteellä oli kuin\nkeijujen virtoja, jättiläismäisiä hiekkapatsaita kieppui rannattomalla\ntasangolla.\n\n\n\nSnouck Hurgronje.\n\n\nSnouck Hurgronje, alamaalainen kansallisuudeltaan, matkusti Mekkaan\nkolmisenkymmentä vuotta Burtonin pyhiinvaelluksen jälkeen. Astuttuaan\nmaihin Djiddassa hän vietti ensin viisi kuukautta rannikolla ja\nmatkusti sitten Mekkaan oppineena lääkärinä. Mekassa hän oleskeli\ntoiset viisi kuukautta pyhiinvaelluskaravaanien väliajalla tutustuen\npyhään kaupunkiin sen arkiasussa. Matkakertomuksessaan hän mitä\ntarkimmin kuvaa sitä, kertoen muun muassa, kuinka kaupungin pinta\nhitaasti nousee pyhien rakennuksien ympärillä, niin että nämä ovat\njääneet yhä syvenevään kuoppaan. Sama ilmiö oli aikoinaan huomattavana\nEgyptin temppelikartanoiden ympärillä. Kaaba on nykyään pari kolme\nmetriä katua alempana ja joutuu sen vuoksi sateilla tulvan valtaan.\nEpäilemättä rautatie on Arabiassa samoin kuin muuallakin lieventävä\neristäymistä, niin että muhamettilaisten pyhiin kaupunkeihin käy yhä\nhelpommaksi päästä, mutta mitään uutta niistä tai niiden menoista\ntuskin enää tulee julki.- ecu.\n\n\n\nKaaba.\n\n\nMekan kuulu Kaaba on Muhammedia ja hänen uskontoaan paljon vanhempi\npyhättö. Nimensä se on saanut siitä, että se on kuusitahoisen arpanopan\nmuotoinen. Se on kömpelö kivirakennus, jonka ovi yhä vielä, samoin kuin\nennen Muhammediakin käytetyssä rakennuksessa, on 7 jalkaa korkealla\nmaasta, niin että huoneeseen on noustava tikapuilla. Akkunaa siinä\nei ole ensinkään. Kaaba on siis Arabian vanhin epäjumalantemppeli.\nMuhammed poisti siitä epäjumalat ja antoi sen synnylle uuden\nselityksen: se muka oli Abrahamin ja Ismaelin rakentama, yhden Jumalan\npalvelukselle pyhitetty rakennus, jonka pakanat sitten myöhemmin\nmuuttivat epäjumalantemppeliksi. Alkuperäinen rakennus on tosin\nmoneen kertaan uusittu, mutta yhä vielä Kaaba on lähinnä samanlainen\nkuin alkuaikoina. Seinien rakenne on samanlainen kuin Salomonin\ntemppelin. Hävittäessään epäjumalat Muhammed kuitenkin säilytti niiden\npalvelemiseen liittyvät menot, antaen niille vain uuden sisällyksen.\nTärkein palvontaesine on yhä vielä Safaa kohti antavaan ulkonurkkaan\nkiinnitetty musta kivi, joka on siksi korkealla, että keskikokoinen\nihminen parhaiksi ulottuu sitä suutelemaan. Kivi luultavasti on joko\ntulivuoren purkama tai ilmasta pudonnut meteorikivi. V. 683 j.Kr.\nse tulipalossa halkesi, mutta molemmat puoliskot liitettiin yhteen\nhopealla. Muhammedin sanain mukaan enkeli Gabriel antoi tämän kiven\nAbrahamille, mutta tietenkin se oli vain pyhin kaikista niistä\nfetisheistä, joita temppelin ympärystä oli täynnään Muhammedin aikana.\nHävittäessään epäjumalat profeetta säilytti menot, kuten pyhätön\nkiertämisen seitsemään kertaan ja palvottujen esineiden kosketuksen\neli suutelemisen. Mustan kiven ohella hän säilytti n.s. etelän kiven,\nsaman, joka nykyään on Kaaban Jemeniä kohti antavassa nurkassa.\nKorvaukseksi epäjumalain poistamisesta Muhammed keksi paikkoja, jotka\npyhitettiin Abrahamille, Ismaelille ja Hagarille. Kaaban itäseinällä on\n»Multazam», jossa palvojain tulee rukoilla levitetyin käsin ja painaen\nruumistaan huonetta vastaan. Samalla seinällä on oven toisella puolella\nmatala kuoppa, jossa ennen oli se kivi, jolla Abraham seisoi Kaaban\nrakentaessaan. Nykyään paikkaa sanotaan savensekoitus-paikaksi, sillä\nsiinä muka valmistettiin muurilaasti, kun pyhättöä rakennettiin. Kaaban\npohjoispuolella ovat Ismaelin ja Hagarin haudat. Näissä ja useissa\nmuissa paikoissa rukous on erikoisen tehokas ja tulee kuulluksi.\nMuhammedin aikana Kaaban ulkopuoli verhottiin raidallisella Jemenin\nkankaalla, mutta kaliifit hankkivat sen sijaan kuvin kirjailtua\nbrokaadia. Egyptin hallitus lähettää vielä tänä päivänä jokaisen\npyhiinvaeltajakaravaanin kanssa uuden mustan brokaadin eli kiswan,\njohon on kullalla ommeltu koraanin lauseita. Makaamia eli kiveä, jolla\nAbraham seisoi, säilytettiin ennen itse Kaabassa — sittenkuin se oli\notettu pois savensekoituspaikasta — nyt sitä vastoin erikoisessa\npienessä pyhätössä laatikkoon suljettuna. Palvojat saavat ristikon läpi\nkoskettaa laatikkoa, mutta kiveä heille ei näytetä. Keskiajalla se\njoskus näytettiin; siinä oli kirjoitus ja muka Abrahamin jalan jälki.\nKirjoituksesta Fakihi niminen vanha arabialainen historioitsija on\njulkaissut osan jäljennettynä: se näyttää olevan kirjoitettu vanhoilla\nsyyrialaisilla kirjaimilla.\n\n\n\nPyhiinvaellus Mekkaan.\n\n\nPyhiinvaeltaminen Mekkaan oli sekin tapa, joka oli Muhammedia paljon\nvanhempi, mutta vasta Muhammedin kautta se kävi kansainväliseksi\ntavaksi, hän kun velvoitti jokaisen oppinsa tunnustajan käymään Mekassa\nainakin kerran, taikka antamaan itsensä edustamisen jonkun toisen\nasiaksi. Mekassa käynyt saa hadjin arvon ja käy kautta muhamettilaisen\nmaailman muita arvokkaammasta miehestä.\n\nSuurimmat kaikista pyhiinvaeltajamatkueista ovat ne kaksi, jotka\nlähtevät vuosittain toinen Damaskosta, toinen Kairosta — edellinen\nnykyisin rautatietä kulkien. Egyptin matkueeseen yhtyi ennen lähellä\nAkabaa Pohjois-Afrikan pyhiinvaeltajamatkue, joka nyt kulkee Suezin\nkanavan kautta. Damaskon matkueeseen keräytyy joukkoja Anatoliasta,\nKurdistanista, Mesopotamiasta ja Syyriasta. Kolmas pienempi matkue\nlähtee Meshed Alista, Eufratin suupuolesta, ja siihen kuuluu etupäässä\npersialaisia, neljäs, johon kuuluu neekereitä, nubialaisia y.m., kulkee\nKosseirista, Ylä-Egyptistä, Punaisen meren poikki Medinan satamaan\nJamboon, viides, joka tuo väkeä Intiasta ja Malaijisaaristosta, nousee\nmaihin Djiddassa; näiden lisäksi tulee vielä pyhiinvaeltajamatkueita\nJemenistä ja Nedjdistä. Matkan vaikeudet olivat varsinkin ennen\ntautien, puutteen ja rosvojen vuoksi niin suuret, että joskus karavaani\nsaattoi menettää kolmasosan jäsenistään matkalla.\n\nSaavuttuaan kymmenisen kilometrin päähän Mekasta pyhiinvaeltajat\nrukouksien ja peseytymisen jälkeen riisuvat päältään tavalliset\nvaatteensa ja pukeutuvat kääreeseen, o n näimme Wallinin tekevän.\nMuuten vaatekappaletta ei ole lupa pitää, ei edes päähinettä eikä\njalkineita. Partaa ei saa ajaa, ei kynsiä leikata, eikä päätään öljytä\nsillä ajalla, minkä menoa kestää. Tärkeimmät menoista ovat käynti\nMekan pyhässä moskeassa, jonka keskellä Kaaba on, ja mustan kiven\nsuuteleminen, ynnä Kaaban kiertäminen seitsemään kertaan, kolmasti\njuosten, neljästi hitaasti, Abrahamin kiven koskettaminen, Safan\nmäelle nouseminen ja juokseminen siltä Manvan mäelle seitsemän kertaa,\njuokseminen Arafatin mäelle, saarnan kuuleminen. Muzdalifassa, joka on\nMekan ulkopuolella, pyhiinvaeltajan tulee viettää yksi yö, sitten Minan\nläheisessä laaksossa kivittää pirua ja toimittaa siellä uhri. Näiden\nmenojen jälkeen pyhiinvaeltajat pukeutuvat tavallisiin vaatteihinsa,\nviettävät Mekassa vielä kolmisen päivää ja käyvät sitten Medinassa\nprofeetan haudalla rukoilemassa.\n\nHedjasin eteläosissa, Asirissa ja Jemenin pohjoisosissa tutkimus\non viime vuosikymmeninä sangen vähän edistynyt. Osaksi tähän on\nsyynä Jemenin kahvin viljelyksen rappeutuminen; tuskin väestön\nomaa tarvetta maa enää tuottaa. Jaava on kilpailullaan tuhonnut\nArabian kahvinviljelyksen. Turkkilaisten anastettua Jemenin ylämaan\nmatkustaminen kuitenkin kävi jonkun verran turvallisemmaksi, etenkin\nkun arabialaiset siitä pitäen kävivät eurooppalaisia kohtaan\nsuosiollisemmiksi, toivoen heistä apua turkkilaisia vastaan.\n\n\n\nHalévy.\n\n\nSanasta, Jemenin pääkaupungista, joka on enemmän kuin 2,000 metriä\nkorkealla merestä, ylänkö verraten jyrkästi laskee itää kohti niille\naroille, joiden keitaat olivat sabalaisten sivistyksen kantamaina.\nNäiden arojen eteläosassa on Jemenin Djauf, pohjoisosassa Nedjran,\njoka oli kristinuskon viimeinen tyyssija Arabiassa. Kun vanhain\nkirjoitusten tarve ensimmäisten löytöjen jälkeen kävi seemiläisten\nvanhan historian tutkimiselle yhä tärkeämmäksi, lähti Josef Halévy,\nnuori oppinut Ranskan juutalainen, v. 1869 Adenista näihin seutuihin\npyrkimään, oppineeksi Jerusalemin rabbiksi pukeutuneena. Tämä valepuku\nsuojeli hänen henkeänsä, vaikka saattoikin hänet kaikenlaisille\nnöyryytyksille alttiiksi. El Ghailin keitaassa hän löysi Meinin\nrauniot, otaksuen ne minalaisten vanhan pääkaupungin raunioiksi. Paljon\nvanhoja sabalaisiakin kirjoituksia hän täältä sai. Käytyään Kamnassa,\nroomalaisten Caminacumissa, ja Kharibab el Bedassa, Pliniuksen\nMescassa, jonka luona roomalaiset Aelius Galluksen johdolla v. 24 e.Kr.\nvoittivat sabalaisten sotajoukon, Halévy Ahkafin erämaan kulmitse\nmatkusti Nedjraniin. Erämaan reunalla hän näki raunioita, mutta itää\nkohti levisivät rannattomat hieta-aavikot, jotka olivat beduiineille\naivan tuntemattomat. Pohjoisella taivaanrannalla vihdoin kohosi\nnäkyviin taaja palmumetsä ja kesäkuussa 1870 Halévy monien vaarain ja\nkärsimysten jälkeen saapui Nedjranin Makhlafiin, jossa juutalaiset\nerinomaisen innokkaasti ottivat hänet vastaan. Juutalaiset olivat\ntässä keitaassa suuressa suosiossa ja Halévy nautti siellä sen vuoksi\nvapautta ja lepoa. Hän tapasi Jemenissa paljon juutalaisia siirtokuntia\n(vert. I, s. 194); toisten luulon mukaan ne ovat siellä eläneet\nSalomon ajoista saakka. Makhlafista hän palasi Djaufiin läntisempää,\nvähemmän erämaanluontoista tietä, tavaten vadeissa raunioita, joista ei\nkenelläkään siihen saakka ollut aavistusta ja joita hänkään ei voinut\ntutkia, vaikkapa hänen otaksuttu pyhyytensä suojelikin häntä murhalta.\nEl Ghailiin saavuttuaan hän matkusti sabalaisten muinoisen pääkaupungin\nMaribin ja sen kuulun padon raunioille, voimatta kuitenkaan saada\nsiellä suuria aikaan, koska niillä seuduin oltiin erikoisen\nsuvaitsemattomia juutalaisia kohtaan.\n\n\n\nGlaser.\n\n\nHalévyn työtä jatkoi samoilla seuduilla lähes parikymmentä vuotta\nmyöhemmin itävaltalainen E. Glaser Turkin suojeluksen alaisena.\nGlaserin tieteellinen sato oli erinomaisen runsas. Sotaväen turvissa\nhän saattoi oleskella Maribissa kuukauden päivät, koota lähes\nneljäsataa kivikirjoitusta ja laatia seudusta ja sen muinaismuistoista\nkartan. Glaser olisi mielellään matkustanut täältä Hadramautiin,\nmutta siihen matkaan ei edes sulttaanin suojelus riittänyt. Vielä\nmyöhemmin on kirjoitusvarastoa lisännyt rohkea italialainen kauppias\nGiuseppe Caprotti, jolla oli Sanassa veljensä keralla kauppaliike.\nMutta epäilemättä näissä maissa vielä on muinaistutkimuksella paljon\ntehtävää, etenkin kun voidaan ryhtyä kaivauksiin.\n\nVuosikymmeniä kului, ennenkuin Wreden jälkeen kukaan pääsi uudelleen\ntunkeutumaan Hadramautin sisäosiin. Sitä myöten kuin rannikon sheikit\njoutuivat riippuvaisuussuhteeseen Englannista, saattoivat kuitenkin\nAdenin brittiläiset viranomaiset entistä paremmalla menestyksellä\nvaatia vapaata pääsyä sisämaahan. Siitä huolimattakin matka oli vaikea\nja tilaisuus maantieteellisiin ja muinaistieteellisiin tutkimuksiin\nrajoitettu.\n\nHollantilainen Leo Hirsch, joka v. 1893 lähti Motallan sulttaanin\nsuojeluksen turvissa ylämaahan, oli oppinut arabiankielen tuntija ja\nmuinaistutkija. Löydettyään vadi Doanista vanhoja kirjoituksia ja\nraunioita hän kulki koillista suuntaa suureen Hadramautin laaksoon,\njossa sheikki otti hänet ystävällisesti vastaan. Termissä, laakson\nvanhassa pääkaupungissa, lyhyen ajan oleskeltuaan, hänen kuitenkin\ntäytyi kansan vihamielisyyden vuoksi palata rannikolle. Muutama\nkuukausi myöhemmin kulki samoja teitä englantilainen J. Theodore Bent\nvaimonsa kera, mukanaan muhametinuskoinen intialainen kartoittaja, joka\nlaati vadi Hadramautista kartan. Useita himjarilaisia raunioita ja\nkirjoituksia nähtiin, mutta Hadramautin laaksossa kansa kuitenkin oli\nniin vihamielistä, että työ oli kesken jätettävä. Hadramautin ikivanhan\nmaineen vuoksi nämä matkustajat olivat toivoneet tapaavansa siellä\nenemmänkin muinaismuistoja. Mahdollisesti tulevaisuudessa, asukkaitten\nvihamielisyyden taltuttua, tavataan enemmän. Vadin maantieteelliset\nja sen monessa suhteessa alkuperäisen väestön yhteiskunnalliset olot\ntarjovat tuleville tutkijoille melkoisen paljon mielenkiintoa.\n\nVielä vähemmän kuin Hadramautia tunnetaan sen itäpuolisia rantamaita,\nMahraa, Garaa ja Djenabaa. Nämä kansat ovat kaikki hyvin alkuperäisellä\nkehityskannalla eivätkä millään verukkeella laske eurooppalaisia\nmaahansa. Ainakin Mahran asukkaat kuuluvat Arabian alkuväestöön, jonka\nsemiläiset karkoittivat näille karuille aroille niemimaan paremmista\nosista. Mahralaisten kieli on vain pinnaltaan semiläistä, sen\nperusrakenne on vieras. Sitä ja kansaa itseänsä on tutkittu varsinkin\nSokotran saarella, jonka Mahran sulttaani omistaa. Epäilemättä maa itse\non Arabian asutuista osista huonoimpia, muutoin sen asukkaat tuskin\nolisivat saaneet sitäkään pitää.\n\nOmanissa ovat jotkut matkustajat, etenkin englantilainen eversti\nMiles, jatkaneet Wellstedin tutkimuksia. Hän kävi varsinkin Bireiman\nkeitaassa, se kun jäi Wellstediltä tutkimatta wahhabilaisten vuoksi,\njotka siltä puolelta paraillaan etenivät Omanin takamaahan. Keidas on\njotenkin suuri ja hedelmällinen. Sen eteläpuolellakin lienee melkoinen\nkeidas, mutta sinne ei vielä kukaan ole tunkeutunut.\n\nBireiman länsipuolella on pitkä rannikkokaistale, joka vielä tänä\npäivänä on tuntematon; asukkaittensa, vaarallisten merirosvojen,\nvihamielisyyden vuoksi. Miles kuuli Bireimassa, että maa on aromaista,\nvettä verraten runsaasti, vaikka se oli jonkun verran suolahkoa.\nTämä alue on tärkeä Arabian maantieteelle sen vuoksi, että siihen\nluultavasti päättyy vadi Jabrin, Nedjdin sisäosista tuleva melkoinen\nuoma, jonka yläosassa vanhain muhamettilaisten maantieteilijäin teosten\nmukaan on suuri, vaikka tuiki tuntematon keidas. Tässä keitaassa\nei nykyään pitäisi olla vakinaisia asukkaita, koska se on kovin\nvilutautinen, mutta läheiset beduiiniheimot käyvät siellä taatelien\npoiminnan aikaan, ja he ovat siellä nähneet asuntojen raunioita ja\nsateiden jälkeen maanpinnalla rahoja.\n\n\n\nEl Hasa.\n\n\nParemmin tunnettu on Persian lahden lounaisrannikko, El Hasa, jonka\nturkkilaiset valloittivat voidakseen sieltä tarpeen tullen ahdistaa\nNedjdiä. Tällä rannikolla on kaksi suurta keidasta, Hofuf ja Katif,\npienempiä mainitsematta. Viidettäkymmentä vuotta kapteeni Sadlierin\nkäynnin jälkeen oleskeli näillä seuduin kuulu Palgrave, jonka matkoista\nsaamme tuonnempana kertoa enemmän. Hänen havaintojensa mukaan näiden\nkeitaiden asukkaat olivat sula vastakohta lähimmille naapureilleen,\nNedjdin puritaaneille, sillä heidän kesken elämän nautinnot olivat sen\nparas tarkoitus ja sisällys.\n\nNäiden keitaiden luoteispuolella merenrannikko jälleen on karua,\nvedetöntä aroa, sateetonta ja arvotonta. Mutta Persian lahden\nluoteiskulmassa tapaamme syvän ja suojaisen merenlahden, jonka pohjaan\nsisämaasta laskee iso uoma, tarjoten riittävästi vettä asutuksille\nja viljelyksille, niin että lahden eteläpuolelle on voinut syntyä\npieni kaupunki. Tämä lahti on tuo Kuveit, josta aikoinaan niin\npaljon puhuttiin, se kun saavutti erinomaisen suuren kansainvälisen\nmerkityksen. Satama kuului Turkin alueihin. Saksa aikoi johtaa\nsiihen suuren Bagdadin radan pään, Englanti taas kaikin voimin tätä\nvastusti peläten siitä koituvan vaaroja Intialle. Kuveitin lahteen\npäättyvä vadi on Arabian merkillisin. Se nimittäin tuo mereen koko\nSisä-Arabian vesistöjärjestelmän länsirannikon vuoristoylängöiltä\nsaakka. Kartoissa sen nimi on »Vadi Rummah». Vettä siinä on vain\nsuurimpien rankkasateiden jälkeen, mutta kaivamalla sitä saa helposti\nvuoden umpeensa. Ellei Arabia olisi niin kuiva maa, olisi tämä vadi sen\nsuurin joki, milt'ei verrattava niihin kaksoisvirtoihin, jotka lyhyen\nmatkan päässä Kuveitista purkavat Persian lahteen lietteiset vetensä.\nEpäilemättä se kerran on ollut suuri joki.\n\n\n\nPalgrave.\n\n\nPalaamme nyt takaisin niihin seutuihin, joiden tutkiminen on Wallinin\nkuolematon ansio. Jos kuulu kansalaisemme olisi voinut julkaista\ntäydellisemmän ja laajemmalle leviävän matkakertomuksen, ei hänen\nehkä olisi tarvinnut niin kauan odottaa seuraajaansa. Toistakymmentä\nvuotta kului, ennenkuin seuraava länsieurooppalainen matkustaja uskalsi\ntunkeutua Arabian sisäosiin, tällä kertaa syyrialaisen lääkärin\npukimessa, vaikka hän todellisuudessa oli jesuiittain veljeskunnan\njäsen. Tämä mies oli Englannin juutalainen William Gifford Palgrave.\nMitkä Palgraven matkan varsinaiset tarkoitukset olivat, sitä ei vielä\ntänä päivänäkään varmaan tiedetä, mutta varat hänelle hankki Ranskan\nkeisari ja todennäköistä sen vuoksi on, että hän vakoili Arabiaa\nRanskan hyväksi. Maan asukkaitten kanssa hän sai toimeen sangen hyvät\nsuhteet ja liikkui varsinkin Shammarissa varsin vapaasti.\n\nPalgrave lähti v. 1862 matkaan Damaskosta, jonka ranskalaisesta\njesuiittakolleegiosta muuan kääntynyt syyrialainen lähti hänen\ntoverikseen. Gazan kautta Maaniin, Kuolleen meren kaakkoispuolelle,\nmatkattuaan molemmat »lääkärit», — se- oli heidän julkinen ammattinsa\n— kulkivat Djaufiin, joka Palgraven mielestä oli paljon suurempi\nja varakkaampi keidas kuin Wallin mainitsee. Palgrave epäilemättä\nliioitteli tässä, kuten enimmäkseen kaikessa muussakin; myöhemmät\nmatkustajat ovat kannattaneet Wallinin käsitystä. Nefudin erämaastakin\nhän julkaisi hyvin liioitellun kuvauksen, tuoden samalla kuitenkin\nensimmäisen tiedon sen omituisista hevosenkengän muotoisista rotkoista,\njotka ovat tämän erämaan vaikeimmin selitettävä luonnepiirre.\nViivyttyään jonkun aikaa Hailissa Palgrave matkusti kaakkoa kohti\nBereidaan, tullen nyt seutuihin, joista ei ennen eikä jälkeen ole saatu\nsanottavasti tietoja. Sedeirin maakunnassa tavattiin laihoja aroja ja\njyrkkäsivuisia laaksoja, joiden pohjalla oli vettä, viljelyksiä ja\nkyliä. Asukkaat olivat näissä seuduissa kohteliaita ja vieraanvaraisia,\nja uutteria maanviljelijöitä. Sieltä Palgrave persialaisten\nkeralla, joihin hän oli liittynyt, matkusti Riadiin, wahhabilaisten\npääkaupunkiin, jossa vähän ennen häntä joku nimetön eurooppalainen,\nkuten kerrottiin, oli vakoojana surmattu.\n\n»Edessämme oli», kuvaa Palgrave Riadia, »avara avoin laakso, laakson\netuosassa, aivan sen soramäen alla, jolla seisoimme, oli Riad laajana\nja nelikulmaisena korkeine tornineen ja vankkoine muurineen, kattoineen\nja pengermineen, erillään muista Feisalin kuninkaallisen linnan laaja\nja uhkaava, vaikka epäsäännöllinen rykelmä, sen vieressä oli\nyhtä näkyisä vanha palatsi, jossa asusti hänen vanhin poikansa Abd\nAllah asusti. Joka puolella oli lakeudella kolmea mailia laajalta,\nja varsinkin länsi- ja eteläpuolella, kokonainen meri palmupuita,\npuistojen lomassa vihantia kenttiä ja hyvin kasteltuja puutarhoja...\nEtelää kohti laakso aukeni Jemamen laajoja ja vielä hedelmällisempiä\nlakeuksia kohti, jossa Manuhan kaupunki melkein vetää Riadille\nitselleen vertoja. Yhä kauempana taustassa näkyi sinivuoria, Jemamahin\nrosoisia selänteitä.»\n\nPalgrave viipyi Riadissa viisikymmentä päivää ja seudun\ntuntemattomuuden vuoksi kokosi siitä tarkempia tietoja, kuin hänen\ntapansa yleensä oli. Maantiede hyötyi varsinkin hänen käynnistään El\nAflaj keitaassa, joka on Riadista lounaaseen kuulussa Wadi Dauasirissa,\njoka on Arabian tärkeimpiä uomia, aivan Jemenin rajoilta alkava.\nRiadiin palattuaan hän alkoi joutua yhä ahtaammalle ja ahtaammalle,\nhäntä kun ruvettiin epäilemään vakoilusta. Lopulta hänen täytyi\ntoverinsa keralla kiiruumman kautta paeta, ja erään paikkakuntalaisen\nsuosiollisella avulla pako onnistuikin. Mantuhan ja Jemamen kautta\nmatkustaen Palgrave saapui Hofufiin ja matkusti sieltä Bahreinin ja\nOmanin kautta Eurooppaan.\n\nPalgraven matkakertomus herätti seikkailuittensa ja tyylikkäitten\nkuvaustensa kautta hyvin suurta huomiota, vaikka tieteellinen\nmaailma ottikin sen epäilyksin vastaan. Vahvimpana puolena\nhänen matkakertomuksessaan ovat yhteiskunnalliset, varsinkin\nkaupunki-yhteiskunnalliset havainnot.\n\nPalgrave aikoi palata Arabiaan takaisin, mutta siitä ei tullut mitään.\nHeti Eurooppaan tultuaan hän luopui jesuiittain veljeskunnasta\nja katolisesta uskostakin ja palveli loppuikänsä englantilaisena\ndiplomaattina varsinkin itämailla.\n\n\n\nDoughty.\n\n\nPalgraven jälkeen on Sisä-Arabiam tutkijoista mainittava ennen\nmuita englantilainen Charles Montague Doughty, joka v. 1875\nalkoi seikkailurikkaat matkansa, tutustuen varsinkin vaeltavien\nbeduiinien elämään. Saavuttuaan Jordanin taitse Maaniin Doughty\nkuuli paljon puhuttavan Medain Saliehin eli Hedjrin, Ptolemaioon\nHegran, vanhoista muistomerkeistä ja lähti sinne pyhiinvaeltajien\nkeralla, koska paikka oli suuren karavaanireitin varrella. Vaikka\nDoughty matkusti kristittynä, pääsi hän kuitenkin määräpaikkaansa ja\nlöysi muistomerkit. Ne ovat kristillisen ajanlaskun ensi ajoilta,\nnabatalaisia kalliohautoja, samoin kuin Petrankin. Useita nabatalaisia\nja himjarilaisia kirjoituksiakin hän sai kopioiduksi.\n\nMelkein rahatta, lääkärin tointa harjoittaen kuten Wallin ja\nPalgravekin, Doughty sitten lähti matkaansa jatkamaan, päämääränään\nKheibar keidas, jossa piti olla vanha juutalainen siirtokunta. Kun\nsinne kuitenkin oli mahdoton päästä, täytyi hänen kulkea kiertoteitä.\nHän löysi näillä retkillään »Teiman kiven», joka vanhoine aramealaisine\nkirjoituksineen on Arabian suuriarvoisimpia muinaismuistoja, ja hänen\nosoitustensa mukaan Huber myöhemmin kävi sen talteen korjaamassa.\n\nDoughty kierteli sitten, kunnes saapui Shammarin pääkaupunkiin Hailiin,\noleskeli siellä siedettynä, vaikk'ei tervetulleenakaan vieraana, ja\nkulki vihdoin laavakenttien poikki Kheibariin, joka siihen aikaan\noli turkkilaisten hallussa. Kheibar on jotenkin vetevä, mutta\ntavattoman karujen laava-ympäristöjensä vuoksi kartettu ja nykyään\nmelkein kokonaan neekeriorjien ja abessiinialaisten jälkeläisten\nasuma. Juutalaiset sieltä ovat jo ainakin pari vuosisataa olleet\nsukupuuttoon kuolleina, vaikka paikkaa Vartheman aikana vielä sanottiin\n»juutalaisten vuoreksi». Ennen Doughtya oli vain italialainen\nGuarmani käynyt tässä keitaassa. Doughty otettiin siellä vangiksi ja\nsai kokea ylenmäärin kurjuutta, olipa vähällä henkensäkin menettää\nneekerimaaherran vimman vuoksi. Kheibarin läheisestä laavakentästä\nhän löysi suuren Vadi Rumman lähteet. Päästyään kolmisen kuukauden\nkuluttua lähtemään Doughtyn jälleen täytyi palata Hailiin, josta\nhänet, emirin poissa ollessa, häpeällisesti karkoitettiin. Paljon\nkurjuutta kärsittyään Shammarin aroilla hän pääsi Kasimin Bereidaan,\nmutta ajettiin pois sieltäkin, ja vasta läheisessä Aneizassa hän sai\nosakseen parempaa kohtelua. Valistuneet kauppiaat häntä suojelivat,\nja vaikka hän olikin suuressa vaarassa, säilyi hän kuitenkin, kunnes\nvuotuinen »voikaravaani» lähti Mekkaan. Karavaanitie kulkee vähitellen\nkohoavaa maata, joka kuivuudestaan huolimatta tuottaa siksi paljon\nkasvullisuutta, että kaksi Arabian suurimmista beduiiniheimoista, Harb\nja Ateiba, löytävät näiltä aroilta laidunta suurille karjoilleen.\nViimeisessä seisauspaikassa ennen pyhää kaupunkia »natsarealainen»\nkuitenkin otettiin kiinni, ryöstettiin ja piestiin, olipa vähällä\ntulla murhatuksikin, mutta onneksi hän sai annetuksi tilastaan tiedon\nTaifin ruhtinaalle. Tämä vallanpitäjä, joka kävi suurta kauppaa Intiaan\nja sitä paitsi muisti, kuinka ankarasti kristittyjen murha Djiddassa\noli kostettu, pelasti hänet, vaatetti ja ruokki hänet, hankki hänelle\ntakaisin ryöstetyn omaisuuden ja lähetti hänet turvallisen saattojoukon\nkeralla Djiddaan, josta hän pääsi kotimaahansa palaamaan.\n\nEi kenkään ole Arabian maahan ja kansaan tutustunut niin perin pohjin\nkuin Doughty, ja kun hän lisäksi oli etevä kirjailija, saattoi hän mitä\nkaunopuheliaimmin kertoakin, mitä oli nähnyt.\n\n\n\nHuber ja Euting.\n\n\nElsassilainen luonnontutkija Charles Huber matkusti alkupuolella\nvuotta 1878 Syyriasta Hailiin, jossa uusi emiri Muhammed otti\nhänet suosiollisesti vastaan. Nähtyään matkalla useita vanhoja\nkivikirjoituksia hän v. 1883 uudelle retkelle lähtiessään hankki\nmatkatoverikseen. Strassburgin yliopiston opettajan, etevän\nseemiläisten kielten tutkijan Julius Eutingin. Hailiin saavuttuaan\nmolemmat matkustajat kulkivat Teimaan, jossa Huber oli jo ensi\nmatkallaan käynyt, kopioiden alkua sen kivikirjoituksestakin. Kivi\noli otettu pois alkuperäisestä paikastaan ja muurattu suuren lähteen\nympärysmuuriin, mutta Huber osti ja irroitti sen. Euting kopioi sen\nja molemmatkin ottivat siitä paperipainalmukset, jonka jälkeen se\nkameelin selässä lähetettiin Mailiin. Huber ja Euting erosivat Teiman\neteläpuolella. Euting tappoi kaksi beduiinia, jotka aikoivat hänet\nryöstää ja vältti töin tuskin heidän heimonsa verikoston, pelastuen\nJerusalemiin. Huber palasi Hailiin ja matkusti sieltä Djiddaan\nlähettääkseen paperipainalmuksensa Eurooppaan, mutta aikoessaan palata\ntakaisin hän erämaassa murhattiin. Murha ehkä oli Ateiba heimon\nverikosto.\n\nHailiin jäänyt kivi joutui kansainvälisen kiistan esineeksi, Euting\nkun vaati sitä Berliiniin, ranskalaiset taas Pariisiin, koska Huberin\nansiot sen löytämisestä olivat suuremmat. Pariisiin se vihdoin\njoutuikin ja kuuluu nyt Louvren arvokkaimpiin muinaisesineihin.\n\nTeiman kivi lienee seitsemänneltä vuosisadalta e.Kr. Sen syrjään on\nkuvattu jumala Salm, yläpuolelle siivekäs assyrialainen auringonkuva.\nJumalan kuvan alla on hänen pappinsa (Salmoksin) kuva ja nimikirjoitus.\nArameankielinen kirjoitus sisältää kirouksen kaikkia niitä vastaan,\njotka hävittävät mainitun jumalan temppelin, ilmoituksen temppelille\nmaksettavan veron suuruudesta sekä vakuutuksen, jonka mukaan pappius on\nainiaan pysyvä kiven pystyttäjän suvussa.\n\n\n\nBluntit.\n\n\nMuutama kuukausi sen jälkeen kuin Huber lähti ensi matkalleen, kulki\nNefudin poikki kaksi jalosukuista englantilaista, diplomaatti ja\nrunoilija Wilfrid Scawen Blunt ja hänen vaimonsa, runoilija Byronin\ntyttären tytär. Kumpikin oli erämaan heimoihin ja elämänlaatuun\ntutustunut Syyrian erämaassa ja Mesopotamian aroilla, ja näiden\nsuhteitten turvissa he v. 1879 saapuivat Djaufiin, josta Blunt kosi\nnuorta neitosta Tadmorissa olevalle veriveljelleen. Djaufista Blunt\nvaimonsa keralla jatkoi matkaa Hailiin, kansallisuuttaan vähääkään\nsalaamatta. Emiri otti ylhäiset kristityt vieraansa vastaan niin\nkohteliaasti kuin hän maanmiehiään loukkaamatta uskalsi — kuulumatonta\noli, että kristitty nainen uskalsi tunkeutua muhammettilaisuuden\nkantamaahan — ja molemmat englantilaiset pääsivät onnellisesti\npalaamaan persialaisten pyhiinvaeltajien kanssa Kerbelaan ja Bagdadiin.\nVaikk'ei Bluntien matkan tarkoitus ollutkaan tieteellinen, on heidän\njulkaisemansa matkakertomus kuitenkin tärkeä lähde Arabian sisäosien\ntuntemiselle.\n\nSaksalainen seikkailija, paroni E. Nolde, kävi Hailissa v. 1893, vähän\nsen jälkeen kuin emiri oli Riadin ja Kasimin voitettuaan alistanut koko\nNedjdin valtansa alle.\n\n\n\nGuarmani.\n\n\nPohjoisen Nedjdin kävijöistä on vielä mainittava italialainen Carlo\nGuarmani, joka v. 1864 lähti sinne hevosia ostamaan Italian ja Ranskan\nhallitsijoille. Ollen vanhastaan hyvä tuttu Nefudin beduiinien\nkanssa hän nopeaan matkusti Teimaan, pukeutui siellä turkkilaiseksi,\nesiintyen muka Damaskon maaherran tallimestarina, ja saattoi siten\njatkaa matkaansa siedettynä, vaikk'ei suinkaan suosittuna vieraana.\nHän oli ensimmäinen, joka kävi Kheibarissa. Tämän keitaan väestö\nhänestä oli mustaa kuin sydän-Sudanin. Kun siellä ei kuitenkaan ollut\nhevosia, lähti hän arojen poikki Kasimiin, joutui kuitenkin välillä\nwahhabilaisten vangiksi »turkkilaisena vakoojana» ja lähetettiin\nAneizaan, josta hän pääsi jatkamaan matkaansa Shammarin pääkaupunkiin.\nHailin emiri otti hänet erittäin suosiollisesti vastaan ja salli hänen\nkulkea ristiin rastiin maansa kaikki keitaat hevosia ostamassa. Hänen\nmatkakertomuksensa täydentää siten erittäin oleellisesti Wallinin ja\nPalgraven havaintoja, jotka enimmäkseen rajoittuvat kaupunkeihin.\nGuarmanin menestys oli sitä huomattavampi, kun muuan muhamettilaisena\nesiintyvä Persian juutalainen, joka oli tullut Persian shahille hevosia\nostamaan, oli vähän ennen Shammarissa murhattu. Saatuaan hevosensa\nkokoon »turkkilainen» lähti paluumatkalle, kulki nopeaan Nefudin poikki\nja toi kun toikin saaliinsa molemmille odottaville hallitsijoille.\nMaantieteilijöille hän toi suuren joukon kompassimääräyksiä, joiden\nkautta Shammarin vuorijonojen suunnat vihdoinkin voitiin tyydyttävästi\nkarttoihin piirtää.\n\n\n\nPelly.\n\n\nTietomme Nedjdin eteläpuoliskosta perustuvat yhä vieläkin melkein\nyksinomaan Sadlierin ja Palgraven näkemyksiin, ainoastaan yksi\neurooppalainen on viimeksimainitun jälkeen uskaltanut tunkeutua\nwahhabilaisten päämaahan, englantilainen diplomaatti, eversti Lewis\nPelly, jonka valvonnan alaisena Persian lahti oli 1860-luvun alussa.\nWahhabilaisten emiri ei tosin halunnut ottaa häntä vastaan, hän kun\noli Englannille vihoissaan Persian lahden Arabian puolisen rannikon\nrosvopäälliköiden kurittamisesta, joita emiri piti omina alamaisinaan,\nmutta lopulta hän kuitenkin suostui, vaikk'ei luvannutkaan hänelle\nsuojelusjoukkoa.\n\nPelly lähti pienen joukon keralla matkaan Kuveitista helmikuussa 1865.\nEnsimmäisenä kymmenenä päivänä matka kulki niin kuivan aron halki,\nettä kameeleja vain yhden kerran voitiin juottaa. Wubran sadalta\nlähteeltä Pelly kulki suoraan erämaan poikki Ormah-lähteille, jotka\nolivat Djebdel Tucikin juurella. Sieltä Riadiin hän matkusti niemen\nkiertäen, tutkiakseen erästä muinaismuistoa, kivipatsasta, jossa oli\nvakuutettu olevan kirjoituksia. Kirjoituksia siinä ei kuitenkaan ollut,\nse luultavasti oli verraten myöhäinen, muhameettilaisuuden alkuajoilta.\n\nFeisal emiri oli jo vanha ja juonivan vanhimman poikansa vaikutuksen\nalainen, eikä eversti Pellyn matka sen vuoksi johtanut mihinkään\ndiplomaattisiin tuloksiin. Emiri tosin kehoitti häntä käymään Jemamessa\nkarjojaan katsomassa, mutta peläten hänen hovissaan vallitsevia\njuonia Pelly kiiruumman kautta palasi takaisin, saatuaan erään\nsalubi-beduiinin oppaakseen. Tällä heimolla on Arabiassa omituinen\nasema. Se asuu erämaassa hajallaan ja on erittäin taitava strutseja\nja gaselleja pyydystämään. Oikeat arabialaiset halveksivat salubeja\nkuin halvempaa rotua, ylläpitäen heidän kanssaan siitä huolimatta\nystävällisiä välejä. Salubit tekevät heille palkkalaisina työtä,\nsaaden palkkansa luonnontuotteina. Näin he ilman maanviljelystä ja\nkarjanhoitoa saavat toimeentulonsa. Nimestä — salub merkitsee ristiä\n— on otaksuttu heidän olevan muinaisia kristittyjä. Opas johti\nretkikunnan vähän kuljettua hyvin kuivaa reittiä Persian lahden\nrannalle.\n\n\n\nArabian maantiede matkustajain kuvauksien mukaan.\n\n\n»Maa, jonka rakenne ja ilmasto ovat niin kauttaaltaan samanlaiset kuin\nArabian niemimaan, ei voi säilyttää maantieteellisiä salaisuuksia muuta\nkuin suunnattomien, kenenkään käymättömien alueiden sydämessä.»\n\nNefudissa tosin on vielä tavattoman laajoja tuntemattomia aloja, mutta\nkoska tutkijat ovat kulkeneet erämaan sekä päitse että poikki, niin\nvoimme luottaa siihen, että meillä alueen yleisestä luonteesta on\noikeat tiedot. Sama pitää paikkansa niistä muistakin osista, missä\nmatkustajia on käynyt. Ja voimme lisäksi lausua senkin otaksuman,\netteivät nekään Arabian osat, joissa ei kukaan eurooppalainen vielä\nole käynyt — niihin kuuluu toinen puoli niemimaasta — sisältäne\naivan suuria maantieteellisiä yllätyksiä. Tosin ei sisämaasta ole\ntähtitieteellisiä paikanmääräyksiä kuin joku ainoa, mutta siitä\nhuolimatta voimme matkustajain kertomuksista saada jotakuinkin\ntyydyttävän kokonaiskuvan tästä vanhasta, mielenkiintoisesta maasta.\n\nArabian niemimaa on kauttaaltaan ylänköä, joka lännestä ja etelästä\nverkalleen kallistuu pohjoista ja itää kohti. Punaista merta ja Intian\nmerta kohti ylängön reuna suistuu jyrkkään, ja kun se on, varsinkin\nJemenissä, sillä puolella vallitsevien monsuunisateitten murtama,\nniin on se tältä puolelta nähden kuin mahtava vuorijono. Sisämaan\npuolelle ylänkö alussa viettää jyrkemmin, koska kuluttavat voimat\novat alussa uurtaneet rinnettä suuremmalla voimalla kuin alempana,\njohon ylhäältä päin kulkeneet maahiukkaset ovat kerääntyneet. Monessa\nkohdassa, varsinkin Hedjasissa, on ylängön länsireunalla laajoja\nlaavakenttiä, jotka ovat suojelleet allaan olevia hietakivikerroksia\nja muutoinkin jääneet koholle, koska laavakentät paljon paremmin\nkestävät tuulen, lämmön vaihteluiden ja juoksevan veden kulutusta kuin\nhietakivi. Kun ylängön pintakerrokset enimmäkseen ovat hietakiveä,\nniin tapaa kaikkialla Arabiassa suuria ja pieniä hietakenttiä.\nHedjasin ja Shammarin uudet ja vanhat purkautuneet kallioiset ovat\nsuojelleet niemimaan keskiosia ylenmäärin hiekoittumasta, ja sateen\nriittämättömyydestä huolimatta nämä osat sen vuoksi ovat aroa. Mutta\nsekä pohjois- että varsinkin eteläpuolella hiekka on vallannut\näärettömän laajalta alaa, peittäen maan kaikki pintamuodot syvälle\nallensa. Juokseva vesi hautaantuu hiekan alle, joten vakinaiset\nasumukset ovat mahdolliset vain semmoisissa paikoissa, missä joku\nsuojus on pysyttänyt kalkkikalliopohjan hiekasta paljaana, kuten\nDjubben ja Teiman keitaissa. Shammarin molemmat vuoret kokoavat jonkun\nverran sadetta, ja siitäkin syystä Nedjd on verraten luonnon suosima ja\nsinne, kauas kuivan niemimaan sisäosiin, on voinut syntyä kaupunkeja\nja viljelyksiä. Vaikkei juoksevia jokia olekaan muuta kuin rankimpien\nsateiden jälkeen, on Sisä-Arabialla kuitenkin täydelleen kehittyneet\nlaaksohaarautumansa, jotka jokihaarautumain lakeja seuraten juoksevat\ntoisiinsa ja alenemistaan alenevat suupuoleen, kunnes suuren päälaakson\nkautta päättyvät Persian lahteen. Vadi Rumma kokoaa suurimman osan\nSisä-Arabian laaksojärjestelmästä, yhdyttäen sen Kuweitissa mereen.\nEtelämpänä luultavasti laskee toinen samanlainen poikki niemimaan\nulottuva laaksojärjestelmä Persian lahteen. Siitä ei kuitenkaan tunneta\nkuin yläosa. Nämä uomahaarautumat ovat Sisä-Arabian viljelyksen pohja\nja perustus, sillä vaikk'ei niissä olekaan pinnalla vettä, saa sitä\nkuitenkin helposti kaivamalla. Kaikki viljelykset ovat keinotekoisesti\nkasteltavat.\n\nEtelä-Nedjdilläkin on, samoin kuin Shammarilla, pari omaa vuorijonoa,\nAred ja Tveik, jotka pakottavat pilvet luovuttamaan rinteilleen\nsadetta, ja kun siellä lisäksi on runsaasti pohjavettä, niin ovat sen\nmaakunnat, Riad etupäässä, verraten hyvin viljellyt ja väkirikkaat.\nMuutoin pohjoisen ja eteläisen hieta-aavikon välinen maa on aaltoilevaa\naroa, jolla karjanhoito on ainoa mahdollinen elinkeino. Varhain\nkeväällä ja yleiseen sateiden jälkeen varsinaisilla hieta-aavikoillakin\nkasvaa ruohoa ja Huber näki pahamaineisen Nefudinkin niin vihantana,\nettei hän ollut silmiään uskoa. Tämä ruohonkasvu lakastuu kuitenkin\npian ja silloin beduiinien on ajettava karjansa varsinaisille aroille.\nKeski-Arabia on beduiinien varsinainen koti. Niemimaan itärantue on\nenimmäkseen erämaata tai vedetöntä aroa, El Hasan suuria keitaita\nlukuunottamatta. Punaisen meren puolessa on ylängön jyrkän reunan ja\nmeren välissä tuo kuuma ja kuiva rantalakea, Tihamma, jonka tutkimisen\nkautta Niebuhr-Forskålin retkikunta saavutti pysyvän maineen.\n\nVanhalla ajalla koko niemimaa oli tunnettu »Arabia felixin»\nmainesanalla, vasta keskiajalla tämä nimitys rajoitettiin Jemeniin,\njota mekin olemme oppineet ajattelemaan »Onnellisesta Arabiasta»\npuhuttaessa. Jemen tosiaan mahtavine vuorineen ja runsaine sateineen\nonkin — Omanin ohella — ainoa Arabian osa, jossa on alati juoksevia\njokia. Se oli sen vuoksi Vanhan ajan kukoistavimpien valtakuntienkin\nkantamaa, sieltä ovat löytyneet runsaimmat muinaisjäännökset. Täällä\nnykyäänkin tavataan taajin asutus ja suurimmat kaupungit, eikä\nmaanviljelys ole yksinomaan riippuvainen keinotekoisesta kastelusta.\nOmanin niemimaa, jonka matala kaula yhdistää muuhun Arabiaan, on vieras\nsen yleiselle rakenteelle, samoin kuin se, ylipääsemättömän erämaan\nsiitä erottamana, on pysynyt sen vaiheillekin suuressa määrin vieraana.\n\nYleensä eurooppalaiset matkustajat huomasivat Arabian sisäosat\nviljavammiksi ja asutummiksi kuin he olivat odottaneet. Mutta kameeli\non siitä huolimatta kaikkialla Arabiassa tärkein kulkuneuvo. Ilman\nsitä olisi elämä siellä mahdotonta. Keväällä, jolloin erämaassakin\non runsaasti ruohoa, beduiinit tekevät leirinsä kauas kaikista\nvesipaikoista ja elävät viikkomääriä vain kameelinmaidolla.\nKuumillakaan ilmoilla kameelia ei tarvitse juottaa kuin joka kolmas\ntaikka neljäs päivä, kylmillä säiliä, missä on riittävästi vihantaa\nrehua, kameelit voivat olla juomatta viisikolmatta päivää ja\nenemmänkin. Hyvä ratsukameeli voi viikon päivät kiidättää omistajaansa\n150 kilometriä päivässä. Paroni Nolde kertoo kerran kulkeneensa 100\nkilometriä seitsemässä tunnissa. Puhdasrotuisia ratsukameeleja ei ole\nmuualla kuin Sisä-Arabiassa. Hevosella ei beduiinin taloudessa ole\nniin tärkeätä osaa kuin yleensä luullaan. Nedjdissä vain etevimmillä\nsheikeillä on hevosia, koska Nefudissa on niukasti vettä. Ne saavat\nkulkea erämaassa valloillaan ja itse etsiä laitumensa. Kun aiotaan\nlähteä jonnekin ryöstöretkelle, kootaan hevoset ja niille annetaan\nviikon tai pari viljaa. Täten hoidettuina ne ovat ihmeteltävän\nkestävät, ne voivat juosta kaksikymmentä tuntia vuorokaudessa kahdeksan\ntai kymmenen päivää yhteen mittaan. Tavallisesti niillä kuitenkin\nratsastetaan vain hyökkäyksen aikana ja takaa-ajettaessa. Hevosten vesi\nja rehu kuljetetaan kameeleilla. Suurin osa hevosista, joita ulkomaalle\nviedään, kasvatetaan Pohjois-Arabian erämaissa ja Mesopotamiassa,\njonne jo monta miespolvea takaperin muutti Aneiseh ja Shammar heimoja,\nvieden mukanaan Nedjdin hevosrodun. Ko'on ja ulkomuodon puolesta nämä\npohjoisien erämaiden hevoset ovat varsinaisia nedjdiläisiä jalommat,\nmutta viimeksi mainitut ovat kestävämmät. Hevoset viedään etupäässä\nKuweitin satamaan. Oivallisia aaseja on kaikkialla Arabiassa, niillä\nmatkaavat etupäässä varakkaat kaupunkilaiset. Sarvikarjaa ei ole\nmuualla kuin asutuimmilla seuduilla. Arabian päärikkautena ovat\nlammaslaumat ja vuohet. Kuumalla ajalla niitä juotetaan joka toinen\npäivä, mutta keväällä, jolloin aroilla on runsaasti mehukkaita ruohoja,\nne käyvät viikkoja juomatta. Lampaat ja vuohet lypsetään joka ilta,\nvaimot toimittaen lypsyn. Kameelien lypsäminen on miesten tehtävä.\nMaito tehdään joko voiksi tai juustoksi. Villasta naiset kutovat\nryijyjä ja telttakangasta.\n\nSamoin kuin Arabian tutkimuksen aamunkoitossa, samoin on yhä vieläkin\nmuinaistieteellinen puoli niemimaan suurin viehätys ja sillä alalla\novat suurimmat tulokset saavutettavissa. Arabialainen perimätieto oli\nviimeisiin aikoihin saakka melkein ainoa lähde niemimaan Muhammedia\nvanhemman historian tuntemiselle. »Vanhan testamentin viittaukset\nolivat hämärät», lausuu Thatcher, »vähän valoa loivat klassillisen\najan kertomukset Aelius Galliuksen sotaretkestä v. 26 e.Kr. sen ajan\nArabian⁻oloihin ja vielä vähemmän ne valaisivat sen menneisyyttä.\nKreikkalaiset kirjailijat Theofrastoksesta, joka eli neljännellä\nvuosisadalla e.Kr., aina Ptolemaiokseen, joka kirjoitteli toisella\nvuosisadalla j.Kr., mainitsevat monta arabialaista henkilön ja paikan\nnimeä, mutta tietävät sangen vähän heidän historiastaan, ja tämäkin\nvähä oli senlaatuista, ettei sitä voitu muihin tietoihin verrata. Sama\nkoskee niitä tietoja, joita Plinius antaa luonnonhistoriassaan. 19:llä\nvuosisadalla Assyrian taulukirjoitusten löytö ja selitys loi hiukkasen\nvaloa Arabian ja Assyrian suhteihin alkaen kahdeksannesta vuosisadasta\nennen ajanlaskumme alkua. Mutta suurimman lisän Arabian varhaisen\nhistorian tuntemiseen ovat tuoneet ne monilukuiset vanhat arabialaiset\nkirjoitukset, joita on kerätty ja selitetty. Ne ovat ensinnäkin\nosoittaneet Arabiassa olleen korkean sivistyksen lähes tuhannen\nvuotta ennen ajanlaskumme alkua, ehkä jo ennenkin, ja samalla ne ovat\nantaneet uutta virikettä Assyrian kivikirjoitusten, vanhan testamentin\nynnä kreikkalaisten ja roomalaisten kirjoittajain tutkimiseen\nja arvostelemiseen.» Kun vanhimmat Arabian kirjoituksista ovat\npäiväämättömiä ja enimmäkseen sisältävät vain jumalain ja hallitsijani\nnimiä tai taloudellisia ja uskonnollisia asioita, ja kun lisäksi\nkokoelmat vielä ovat hyvin epätäydelliset, niin on niiden johdosta\npaljon väitelty oppineiden kesken. Siitä huolimatta on kuitenkin voitu\nhahmoitella Arabian vanhan historian pääpiirteet.\n\nKaikki tutkijat ovat yksimieliset siitä, että Arabian kivikirjoitukset\nulottuvat ainakin yhdeksänteen vuosisataan e.Kr., toisten luulon\nmukaan vanhimmat ovat jopa kuudenneltatoista vuosisadalta ennen\najanlaskumme alkua. Näiden vuosisatain kuluessa on Arabiassa ollut\nainakin neljä sivistynyttä kuningaskuntaa, minalaisten, sabalaisten,\nHadramautin ja Katabanian. Molemmista viimeksi mainituista tiedetään\nvähän. Hadramautissa hallitsi kuninkaita minalaisten ajoista aina\nvuoden 300 vaiheille j.Kr., jolloin Etiooppia sen valloitti. Katabanian\nvaltakunnan rajoja ei tiedetä, mutta sillä on omat kirjoituksensa.\n\nSaban kuningaskunnasta oppineet ovat jotenkin yksimielisiä.\nKirjoitukset ulottuvat ainakin vuoteen 800 e.Kr., ehkä aikaisempiinkin\naikoihin, ja sama pitää valtakunnasta itsestäänkin paikkansa.\nKuningasten kirjassa kerrotaan, että sabalaisten kuningatar\nkävi Salomonin vieraana (v:n 950 vaiheilla e.Kr.); sabalaisissa\nkirjoituksissa ei kuitenkaan mainita naishallitsijaa, johon tämä\ntieto sopisi. Assyrialaisissa kirjoituksissa mainitaan muuan Saban\nkuningas Sargonin veronalaisena v. 715 e.Kr. Siihen aikaan sabalaisten\nvaltakunta näyttää sijainneen Pohjois-Arabiassa, ellei heillä siellä\nollut vain siirtokunta. Sabalaisten vanhin pääkaupunki oli Sirvah,\ntämän jälkeen Marib, jonka rauniot on löydetty Jemenin sisäosista. V:n\n115 vaiheilla e.Kr. himjarilaiset valloittivat Saban, perimätiedon\nmukaan siitä syystä, että Maribin suuri pato oli murtunut ja maa\nsen kautta kuivunut. Luultavaa kuitenkin on, että syynä Maribin\nhylkäämiseen ja sabalaisten vallan rappeutumiseen oli maan vähitellen\ntapahtunut kuivuminen. Himjarilais-vallan pääkaupunki oli Sana.\n\nMinalaisen valtakunnan kantamaa oli Etelä-Arabian Djauf, joka on\nNedjranin ja Maribin välimailla. Tärkeimmät kaupungit olivat Kaman ja\nMein. Kirjoituksista tunnetaan noin viidenkolmatta kuninkaan nimet.\nJotkut luulevat minalaisvaltakunnan syntyneen jo v:n 1500 vaiheilla\ne.Kr., toiset taas, että se oli samanaikainen sabalaisvaltakunnan\nkanssa.\n\nHimjarilaisvaltakunnan aikana Aelius Gallius teki sotaretkensä, joka\noppaiden petollisuuden kautta sai niin huonon päätöksen. Roomalaiset\neivät sen koommin yrittäneet saada Lounais-Arabiaa valtansa alle, mutta\nabessinialaiset, jotka alkuaan olivat arabialaista juurta, kukistivat\nhimjarilaisen kuningaskunnan v:n 300 vaiheilla j.Kr. Himjarilaiset eli\nhomeriitit kuitenkin, juutalaiseen uskoon käännyttyään, perustivat\njuutalais-sabalaisen kuningaskunnan, joka alkoi ankaran taistelun\nabessinialaisia ja samalla kristinuskoa vastaan (vert. I, s. 194).\nArabian kristityt joutuivat silloin juutalaisten puolelta ankaran\nvainon alaisiksi. Abessinialaiset kuitenkin pääsivät taistelussa\nvoitolle, kunnes persialaiset kuudennen vuosisadan jälkipuoliskolla,\nkristittyjen vastustajain maahan kutsumina, valloittivat Jemenin.\nSeuraavalla vuosisadalla Muhammed perusti uskontonsa, yhdisti Arabian\nja laski arabialaisen maailman valtakunnan perustuksen.\n\nArabiassa on huomattavana merkkejä maan verkallisesta kuivumisesta\nhistoriallisella ajalla, kuten yllä huomautimme, ja tämän mukaan\nehkä vielä voidaan odottaa yllättäviä muinaislöytöjä niistä\nniemimaan osista, jotka vielä ovat kokonaan tutkimattomia. Keskiajan\narabialaiset kirjailijat mainitsevat keitaita, jotka sen jälkeen\novat näköpiiristämme kadonneet, ja perimätietojen ja kulkupuheiden\nmukaan ei suunnattoman Roba el Khalinkaan pitäisi olla kauttaaltaan\nniin hirmuista erämaata kuin sen nähdyt reunat. Muin muinaisten\nsivistyskansain mahtiaikoina se ehkä oli sitä vielä vähemmin.\nIlmakulkuneuvojen kehityttyä sen täytyy salaisuutensa luovuttaa\nutelevalle tieteelle.\n\n\n\n\n\nSISÄ-AASIAN VUORISTO!SSA, ERÄMAISSA JA YLÄNGÖILLÄ.\n\n\n\n\nAasian reunamaat, sen laajan keskuskohoaman ympärystät, olivat\nyhdeksännentoista vuosisadan alkaessa suurin piirtein tunnetut. Tosin\noli entinen osittain täydellisempikin maantuntemus jälleen suureksi\nosaksi menetetty, mutta kuitenkin voitiin arvata, ettei ympärysmaissa\nenää olisi suuria maantieteellisiä yllätyksiä, vaikka ne uudenaikaisen\ntutkimuksen kannalta katsoen olivatkin perin vaillinaisesti tunnetut.\n\nMutta tuo Sisä-Aasian täyttävä tunturimaailma, »maailman katto»,\nvaltavain vuoristoiden, tunturiröykkiöiden, ikuisen lumen piirissä\nvärjöttäväin ylänköjen hyinen maailma, se oli vuosisadan alussa\nkartoilla vielä tyhjää täynnään. Suurten valloittajain ja valtakuntain\nperustajain tie ei ollut sinne vienyt, siksi valtavat olivat siellä\nluonnon rakentamat esteet, siksi niukka valloittajaa odottava saalis;\neivätkä ne rosvoineen, hyisine hirmuineen, harvoine asutuksineen\nhoukutelleet kauppiaitakaan. Vasta uudenaikainen tieteellinen\nlöytöretkeilijä oli se mies, jolle Tibetkin oli siksi viehättävä\nmaa, että siihen tutustuakseen kannatti nähdä suurimmatkin vaivat ja\nuhraukset; ja ehtymättömänä virtana on heitä joka taholta kiipeillyt-\ntuonne maailman ylisille huolimatta siitä, että asukkaat, jotka heidän\nkäsittämätön itsepintaisuutensa on täyttänyt levottomuudella ja\npelolla, ovat liittäneet vihamielisyytensä luonnon luotaan torjuvaan\nynseyteen.\n\nAivan aiheeton ei Sisä-Aasian vuorelaisten pelko ole ollutkaan.\nHeidän maansa ei tarjoa rikkauksia, mutta sillä on jonkin verran\nvaltiollista merkitystä suurvaltain kilpailun vuoksi. Venäjän saavuttua\nkeskuskohoaman luoteiskulmilla vuoriston juurelle, oli sen seuraava\naskel tunkeutua itse maailman katolle ja seuraavana olisi ollut —\nlaskeutua sieltä Intiaan. Tämän englantilaiset jo varhain älysivät ja\nryhtyivät vastatoimiin. Etenkin Pamir tuli näitten molempain maitten\nkilpailun johdosta kauttaaltaan kuljetuksi.\n\n\n\n\nIntia XIX:llä vuosisadalla.\n\n\nEnglantilainen Itä-Intian komppania jatkoi nopeaan valloituksiaan\nEtu-Intian niemimaalla. Tuskin oli Mysoren ruhtinaat, Hyder Ali ja\nTippu, voitettu ja heidän pääkaupunkinsa valloitettu, kun sen jo täytyi\nlähteä sotaan omia liittolaisia, mahratteja vastaan, jotka Hindustanin\neteläpuolella olevista mäkimaistaan käsin harjoittivat laajalti\nrosvoutta ja ylläpitivät ainaista levottomuutta. Mahrattisodista oli\nvarsinkin toinen englantilaisille kunniakas. He saivat monta loistavaa\nvoittoa, vaikka ranskalaiset apujoukkoja lähettäen koettivat parhaan\ntaitonsa mukaan pysäyttää heidän voittokulkunsa, ja v. 1803 he\nvalloittivat Delhin ja Agran.\n\nKymmenkunta vuotta myöhemmin Intian brittiläisten vallanpitäjäin täytyi\nlähteä taisteluun Nepalin ghurkoja, Intian sotilaskastiin kuuluvaa\nheimoa vastaan, jok oli alistanut Nepalin valtansa alle ja tullut\nsinne vallitsevaksi luokaksi. Ghurkot voitettiin ja sopien heidän\nkanssaan englantilaiset saivatkin heisiä oivalliset liittolaiset, jotka\nsittemmin ovat antaneet Intian armeijaan sen parhaat sotilaat. V. 1818\nkukistettiin kolmannen mahrattisodan jälkeen Goan ja Gwaliorin väliset\nmahrattivaltiot.\n\nEnsimmäinen sota siihen aikaan itsenäistä ja verraten pitkälle\nkehittynyttä Burmaa vastaan käytiin v. 1824. Assam ynnä Arakan ja\nTenasserim olivat tämän sodan saavutukset.\n\nPunjabin sikhiläisvaltioiden vuoksi täytyi englantilaisten lähteä\nsotimaan Afghanistania vastaan, ja nämä sodat olivat, Afghanistaniin\njohtavien vuorisolien vaarallisuuden vuoksi, vaikeimpia, mitä\nenglantilaiset ovat Intiassa käyneet. V. 1841 täytyi 4000-miehisen\narmeijan, jolla oli 12,000 kantajaa, suin päin paeta Kabulista, mutta\nsolissa se surmattiin tai vangittiin niin tarkkaan, että vain yksi\nmies pääsi Intiaan kertomaan armeijan tuhosta. Moiset onnettomuudet\nolivat omiaan perusteellisesti valaisemaan maantieteellisiä oloja\nInduksen laakson luoteiskulmilla, ja niistä otettiinkin sikäli oppia,\netteivät samanlaiset tapahtumat enää toiste uusiintuneet. V. 1842 Kabul\nvalloitettiin ja sen jälkeen englantilaisilla oli Afghanistanissa\nmääräävä sananvalta, vaikkeivät he tätä jylhää maata ja sen itsenäistä\nsotaista kansaa yrittäneetkään alamaisikseen pakottaa.\n\nV. 1843 valloitettiin Sindh (Induksen suistamo-maakunta), 1845—49\nsikhien maa ja Punjab, 1856 Oudh ja paljon pieniä vasallivaltioita. V.\n1852 oli toinen Burman sota ja Pegu liitettiin brittiläisiin alueihin.\n\nV. 1857 sepoyt, hinduista harjoitetut sotamiehet, tekivät suuren\nkapinansa, jonka kukistamisen jälkeen Englannin kruunu otti tämän\nvaltavan ja rikkaan valtakunnan välittömän hallintonsa alaiseksi. Sillä\noli jo sitä ennenkin ollut määräävä sananvalta komppanian hallinnossa.\nKauppayksinoikeutensakin oli Itä-Intian komppania menettänyt jo\nvuosisadan alkupuoliskolla.\n\nSodista ei silti loppua tullut, mutta ne ovat olleet pienempiä,\nkäytyjä pohjoisen ja läntisen rajan vuoristoissa asuvia sotaisia\nkansoja vastaan, jotka eivät ole tahtoneet luopua vanhasta tavastaan\ntehdä ryöstöretkiä Intian rikkaihin alamaihin. Englantilaiset ovat\ntavallisesti joka sodassa rakentaneet hyvän tien niin pitkälle kuin\novat tunkeutuneetkin, ja siten ovat nämä retket pysyväisesti liittäneet\nvuorimaatkin brittiläisiin alusmaihin.\n\nMaantuntemus edistyi rinnan brittiläisen vaikutusvallan kanssa. Ja\nbrittiläisten luomien hallintolaitosten kehittyessä se syveni yhäkin.\nJo v. 1784 oli perustettu Bengalin aasialainen seura, joka lukuisien\nhaaraosastojensa avulla aloitti suuripiirteisen maantieteellisen\ntutkimuksen. Intian brittiläiset virastot ovat koonneet suurenmoisen\nainesvaraston, joka on yhdistetty toistakymmentä osaa käsittäväksi\nlähdeteokseksi. Intia on kaiken kaikkiaan parhaiten tunnettu\ntroopillinen maa, eikä missään muualla tutkijalla ole yhtä hyvää\ntilaisuutta tutustua kuuman ilmanalan kaikkiin elämän ilmiöihin kuin\ntässä uudenaikaisesti hallitussa ikivanhassa sivistysmaassa. Mutta niin\nrikas on Intian maailma, että Dekkanin sisäosissa kansatieteilijöillä\nvielä tänä päivänäkin on melkein koskemattomia työmaita.\n\n\n\nMatkoja Intiasta Länteen.\n\n\nLuonnollista on, että englantilaiset Intiasta käsin kokosivat\ntietoja naapurimaista, vaikka tämä olikin yksityisille matkustajille\nhyvin vaarallista sekä niissä vallitsevan uskonkiihkon että myös\nkaikenpuolisen turvattomuuden vuoksi. Aina on kuitenkin rohkeita,\nyritteliäitä luonteita, joita vaarallisimmatkin seikkailut\nhoukuttelevat, etenkin kun niihin liittyy yhteishyöty.\n\nAfghanistanista kokosi v. 1808 maantieteellisiä aineksia brittiläinen\nlähetystö, joka matkusti Peshawariin Afghanistanin emiiriä tapaamaan.\nNäiden tietojen nojalla laadittiin siitä ensimmäinen kartta.\nPaluumatkalla lähetystön jäseniä kävi Suliman vuoriston korkeimmalla\nkukkulalla, Takt-i-Sulimanilla, jolle vanhan tarun mukaan Noan arkki\ntarttui vedenpaisumuksen jälkeen.\n\nPari vuotta myöhemmin lähti kaksi englantilaista upseeria, Christie ja\nPottinger, seikkailurikkaalle tutkimusretkelle Intian lännenpuoleisiin\nmaihin.\n\nBelutshistanin väestö oli viime vuosisadan alkupuolella yhtä\nuskonkiihkoista kuin Arabiankin, niin että kristityn olisi ollut\nmahdoton maassa matkustaa muuta kuin valepuvussa. Molemmat upseerit\npukeutuivat kabulilaisiksi hevoskauppiaiksi, kulkivat merenrannalta\nKelatiin, Belutshistanin pääkaupunkiin, ja sieltä aution, harvaan\nasutun erämaan poikki Afghanistanin rajalle. Sieltä he jatkoivat matkaa\nPersiaan eri teitä ja välttivät onnellisesti Sindhin emiirin lähettämät\ntakaa-ajajat. Kapteeni Christie kulki erämaan poikki Hilmendin,\nAfghanistanin tärkeimmän joen rannalle, vaihtoi sitten hevoskauppiaan\npuvun pyhiinvaeltajan pukuun ja matkusti edelleen Heratiin,\nAfghanistanin läntiseen rajakaupunkiin. Heratissa hän uudelleen\nrupesi hevoskauppiaaksi ja kuukauden siellä viivyttyään jatkoi matkaa\nPersian Jesdin kautta Isfahaniin, jossa luutnantti Pottinger jälleen\nyhtyi häneen. Viimeksimainittu oli niinikään vaihtanut valepukua ja\nBelutshistanin pohjoisosain kautta sekä Kirmanin kautta retkeillyt\nIsfahaniin. Hän oli niin hyvin näytellyt pyhiinvaeltajan osaa, että\nhänen oppaansa, joka oli kaksi kuukautta vähääkään epäilemättä\nkunnioittanut hänen suurta pyhyyttään, kauhistui sanattomaksi\nnähdessään, mikä mies hänen pyhä »pyrzadehinsa» oikeastaan oli.\n\nNäiden matkain kautta saatiin paljon uusia tietoja maista, jotka\njälkeen klassillisien aikojen ja Aleksanteri Suuren valloitusretken\nolivat saaneet häipyä tarujen ihmepiiriin. Belutshistan ei ole vielä:\ntänä päivänäkään kunnolla tunnettu. Se on tavattomien lämpövastakohtien\nmaa. Kelatissa oli helmikuussa niin kylmä, että maahan valettu vesi\npaikalla jäätyi, jota vastoin muutama kymmenkunta penikulmaa lähempänä\nlämpömittari oli osoittanut -51°C varjossa.\n\nAfghanistanin asukkaat, jotka ovat vanhaa aarialaista juurta, ovat\nuskonvimmansa ohella mitä pahimpia rosvoja. Vieraanvaraisuuden käskyä\nkunnioittaen he tosin suojelevat kestivierasta, niinkauan kuin hän on\nheidän kattonsa alla, mutta tämä ei estä heitä punomasta juonia, miten\nsaisivat hänet sitten matkalla ryöstetyksi.\n\nMatkustajain huomiota on herättänyt, että afghanilaisten kesken tapaa\nsekä miehiä että varsinkin naisia, joilla on erikoisen juutalaiset\nkasvonpiirteet. Ja maan vallitseva heimo; durani-afghaanit, väittääkin\nolevansa Ben-i-Israel, s.o. polveutuvansa niistä heimoista, jotka\nBabylonian kuningas Nebukadnezzar vei Palestiinasta Mediaan vankeuteen.\n\nAfghanistanissa on tavattu paljon vanhain kaupunkien pohjia,\njopa Aleksanteri Suuren ajoilta saakka, mutta maassa vallitsevan\nturvattomuuden vuoksi ne vielä ovat tutkimatta.\n\nVanhemmista matkustajista mainittakoon vielä luutnantti Broadfoot, joka\nv. 1839 tutki karavaanitien Afghanistanrn Ghasnista Dera Ismail Khaniin\nInduksen rannoille. Hän pukeutui kauppiaaksi ja liittyi erääseen\nkaravaaniin, joka aikoi kulkea Suliman vuoriston poikki. Reitti oli\neurooppalaisille siihen saakka tuntematon luonnonvaikeuksiensa ja\nasukkaitten hurjuuden vuoksi. Broadfoot kertoo: »Kaksikymmentä päivää\nkuljin valtavien vuorijonojen keskellä näkemättä hevosta, lehmää,\nkoiraa taikka yleensä mitään muuta elon merkkiä kuin yölliset rosvot,\njotka väijyivät karavaania.»\n\n\n\nGangeen lähteet.\n\n\nV. 1808 Itä-Intian komppania lähetti retkikunnan etsimään Gangeen,\nhindujen pyhän joen, lähteitä, joista kulki sangen ristiriitaisia\ntietoja. Luutnantti Webb nousi joen vartta kautta hedelmällisien\nlakeuksien, mutta joutui, ne taakseen jätettyään, niin valkeihin\nseutuihin, että hän itse jäi välille ja lähetti vain osan miehistään\nmatkaa jatkamaan. Nämä kävivätkin perillä saakka, niin he vakuuttivat,\nja näkivät mi joen virtaavan korkean kallion kahden puolen, mutta\nsitä edemmäksi oli mahdoton päästä, koska korkea kallioseinämä sulki\ntien. Ganges muka näytti saavan alkunsa tämän vuoren juurella olevasta\nlumesta. Joen lähde heidän mielestään oli lehmän suun näköinen, ja\ntästä näköisyydestään se muka oli saanut erään hindulaisista nimistään\n(Gauomokhi).\n\nV. 1817 kapteeni J.A. Hodgson kävi Gangeen ja sen syrjäjoen Jumnan\nlähteillä, kartoittaen seudun. Hän sanoi Gangeen alkavan suunnattomasta\nlumijäätiköstä ja matalan jääkaaren alitse ilmestyvän päivän valoon.\nPaikan korkeus merestä oli 3,900 metriä. Samanlaisesta vuorijäätiköstä\nnäytti Jumna alkavan.\n\nV. 1812 William Moorcroft ja kapteeni Hearsey johtivat retkikuntaa,\njoka oli lähetetty Baltistaniin, Nepalin pohjoispuoliseen vuorimaahan,\nhankkimaan lauman Kashmirin kuuluja vuohia sekä samalla tutkimaan\nManasarowarin, hindujen pyhän järven maantiedettä. Hindulaisiksi\npyhiinvaeltajiksi puettuina he viidenkolmatta seuralaisen keralla\nlähtivät matkaan, suunnaten ensin kulkunsa Nepaliin. Ainoa keino\nmatkain mittaamiseksi oli erään retkeläisen askelten lukeminen; hän oli\nsitä varten sitoutunut aina astumaan neljän jalan mittaisia askeleita.\n\nKuljettuaan Himalajan poikki retkikunta saapui Gartok nimiseen\npyhään kaupunkiin, jonka muuri oli rakennettu paljaista\nrukouksilla kirjoitetuista kivistä. Sieltä oli verraten lyhyt\nmatka Manasarowar-järvelle, joka on Himalajan pohjoispuolisen\nrinnakkaisvuoriston alla, laajan viettävän niittymaan juurella.\nHindut väittivät Gangeen, Sutlejn ja Kalin alkavan tästä järvestä,\nmutta Moorcroftin tutkimuksien mukaan siitä ei lähtenyt ainoatakaan\njokea. Sven Hedin viimeisellä matkallaan uudelleen tutki tätä\nasiaa ja tuli siihen johtopäätökseen, että järven laskuväylät ovat\nmaanalaisia. Korkealla vedellä siitä kuitenkin lähtenee Sutlejhin joki.\nPaluumatkalla retkikunnan johtajat Nepalissa tunnettiin ja heille\nluultavasti olisi käynyt huonosti, ellei muuan karjapaimenista olisi\npäässyt karkaamaan Intiaan viemään brittiläisille viranomaisille sanaa\nheidän pulastaan. Intiasta heille toimitettiin apua.\n\nMoorcroft matkusti myöhemmin sekä Ladakhissa, Kashmirissa että\nAfghanistanissa ja Bukharassakin.\n\n\n\nManning Lhasassa.\n\n\nThomas Manning oli ensimmäinen englantilainen, joka pääsi Lhasaan,\nTibetin pyhään kaupunkiin. Hän matkusti v. 1811 lääkärin valepuvussa,\ntapasi Tibetin rajalla kiinalaisen sotajoukon, jonka päällikkö oli\nsairas, ja pääsi hänen lääkärinään Lhasaan. Kaupunki itse kammottavassa\nlikaisuudessaan ei suurestikaan herättänyt hänen mielenkiintoaan, mutta\nPotalaa, dalailaaman palatsia, hän ei voinut kyllin ihailla. Eikä\nmaailmassa olekaan toista rakennusta, joka mahtavan aseman ja laajuuden\npuolesta voittaisi tämän Keski-Aasian Vatikanin. Manning viipyi\nLhasassa monta kuukautta ja pääsi dalailaaman, omituisen näköisen\nkauniin pojan, puheille.\n\n\n\nHimalaja.\n\n\nGangeen lähteitten etsiminen oli Himalajan tutkimuksen alkuvaiheita.\nViime vuosisadan keskivaiheilla mitattiin Himalajan korkeimmat\nkukkulat. Mount Everest, maailman korkein kukkula, sai nimensä Sir\nGeorge Everestistä, joka saattoi loppuun Himalajan kolmiomittauksen.\nSen jälkeen korkein kukkula, K2, on saanut nimen Goodwin-Austenista,\njoka vuosikymmen myöhemmin kartoitti,Kashmirin, mutta usein sitä\nmyös mainitaan geodeettisella kolmiopistenumerollaan. Himalajan\nkukkulain korkeus on kuitenkin mitattu yksinomaan geodeettisesti\nkulmamittauskoneilla, eivätkä arvot, koneiden tarkkuudesta\nhuolimatta, sen vuoksi ole varmat, koska tämä korkea vuoristo liiaksi\npoikkeuttaa luotilangan suunnastaan eikä siis koneita voida asettaa\ntarkkaan vaakasuoraan. Ei myöskään varmaan tunneta valontaittumista\nlumipeitteisten kukkulain yllä olevassa ohuessa ilmassa, ja lisäksi\nkukkulain korkeus voi jonkun verran vaihdella eri vuosina. Jos nämä\nseikat otetaan huomioon,niin lienee Kangtshenjunga toinen ja K2 vasta\nkolmas järjestyksessä. Luultiin Mount Everestin pohjoispuolella olevan\nvielä korkeampia kukkuloita, mutta kun vuoristoa on Tibetin puolelta\ntarkastettu, on huomattu tämän luulon perättömyys. Mount Everest sieltä\nkatsoen erinomaisen selvään erottuu kaikista muista kukkuloista ja\nkohoaa korkealle niitä ylemmäksi. V. 1903 Nepalin asukkaat suuressa\ndurbarissa antoivat kapteeni Woodille luvan nousta Kathmandun lähellä\noleville kukkuloille, joilta hän saattoi selvittää sekä kukkulain että\nvuorenharjanteidenkin suhteet. Hän saattoi todeta, ettei Himalajassa\nole varsinaista pääharjannetta, jolla korkeimmat kukkulat olisivat,\nvaan on sen rakenne sangen monimutkainen. Gaurisankar, jota on luultu\nsamaksi vuoreksi kuin Mount Everest, onkin aivan erillinen ja koko\njoukon matalampi vuoristosuuruus.\n\nHimalajan luoteispäätä ja Karakorumia ovat varsinkin F. Younghusband\nja H.H.P. Deasy tutkineet, selvitellen vedenjakajain suhteita sillä\npuolella. Muut Himalajan osat ovat paljon paremmin tunnetut, mutta\nmatkustajani luku on liian suuri, jotta voisimme mainita muuta kuin\nmuutamia vanhempia. Kuulu englantilainen kasvitieteilijä Sir Joseph\nHooker (1817—1912), joka John Rossin etelänaparetkellä ensimmäisenä\ntutustui Antarktikan köyhään kasvistoon, työskenteli vuosina 1847—51\nEtu-Intiassa ja nousi Gangeen laaksosta Himalajalle, ensinnä Nepalin\nitä-osiin, jossa hän muun muassa ihaili Kangtshenjengan suurenmoisia\nkukkulamaisemia, sitten Sikkimiin, siihen pieneen ruhtinaskuntaan,.\njoka on Nepalin ja Bhutanin välillä ja jonka kautta tie Tibetiin\nkulkee. Monessa paikassa hän oli ensimmäinen eurooppalainen. Sikkimistä\nHooker laati kartan, joka kauan oli ainoa, mikä siitä oli olemassa.\nHookerin toveri James Thompson tutki Karakorum-vuorta, jonka kautta tie\nkulkee Ladakhista Jarkentiin.\n\n1850-luvulla työskenteli Intiassa ja Tibetissä kolme saksalaista\nSchlagintweit veljistä, Hermann, Adolf ja Robert. Milloin yhdessä,\nmilloin erikseen retkeillen he laajalti tutkivat Himalajaa, Karakorumia\nja Kuenlunia.\n\nHimalajan maisemat, etenkin solat, ovat sanomattoman mahtavat, mutta\nsilmä ei helposti opi niiden mahtia käsittämään. Sveitsin Alppien\nkukkulat näyttävät yhtä mahtavilta kuin jotkut Himalajan korkeimmista.\nMont Blancista näkyy lähellä Chamonixia samalla haavaa 3,500 metriä\nkorkea rinne, Mount Everestistä vain 2,400 metriä. Himalajan mahtavin\nkukkula silmällä nähden on Nanga Parbat, sillä siitä näkyy lähes\n7,000 metriä rinnettä. Euroopan alpit ovat vihantine laitumineen,\nkylineen, metsineen ja karjataloineen, ihanine järvineen, paljon\nluonnonkauniimmat kuin Himalajan jylhät, ruskeat, alastomat, auringon\npaahtamat rinteet, joiden harjanteet enimmäkseen peittyvät tasangolta\nkohoaviin autereihin. Harvat eurooppalaiset toden teolla saavat nähdä\nHimalajaa, vaikka olisivat lähelläkin sen näköpiirissä. Vielä harvempi\nvoi sattuvilla sanoilla vaikutuksensa kiinnittää. Tietoisuus nähtyjen\nkukkulain korkeudesta kehoittaa liioittelemaan vaikutusta. Himalajan\nrinteillä ovat maailman sateisimmat seudut, ja rankoilla sateilla\nkokoontuu vuoripuroihin niin suunnattomasti vettä, että ne lyhyessä\najassa voivat kokonaan muuttaa suurien maisemien ulkomuodon, huuhtoa\npois mäkiä ja vaaroja, repiä rotkolaaksoja, avata uusia väyliä.\nHimalajan etelärinteillä on siitä syystä yhä vielä monessa paikassa\näsken suoritetun luomistyön leima.\n\nV. 1868 R.B. Shaw, brittiläinen teekauppias, kulki Ladakhin Lehin\npohjoispuolella olevien korkeitten solien poikki Jarkentiin, vieläpä\nkauppakaravaanin keralla, ja hän oli ensimmäinen, joka onnellisesti\npalasikin tältä retkeltä. Heti hänen jälkeensä suoritti saman matkan\nBrittiläisen maantieteellisen seuran lähettämä J.W. Hayward, joka\nKarakorum-vuoriston glasierien keskeltä löysi Jarkent joen lähteet.\n\n\n\nPundiitit.\n\n\nKun eurooppalaisten kartoittajain oli vaarallista ja usein\nmahdotontakin tunkeutua Intian rajamaihin, varsinkin Tibetiin,\nniin alkoivat Intian geodeettisen mittauksen johtajat opettaa\nälykkäitä hinduja kulmamittauskoneita käyttämään ja lähettää heitä\npääsemättömistä maista karttoja laatimaan. Näiden löytöretkeilijäin\nnimet pidettiin tarkkaan salassa, jotta he saattoivat kulkea epäilyksiä\nherättämättä ja usean kerran samoilla paikoilla.\n\nMuuan nuori bramiini, joka kävi »ensimmäisen pundiitin» nimellä,\ntunkeutui 1865—66 Intiasta Nepalin kautta Lhasaan ja nousi sitten\nBrahmaputran latvapuolta länteen päin aina lähteille saakka, jotka ovat\nlähellä Manasarowar-järveä suurissa glasiereissa. Sieltä hän Himalajan\npoikki palasi Intiaan. Hän kulki tällä matkalla noin 1,300 kilometriä\naivan tuntemattomia seutuja, tehden tähtitieteellisiä havainnolta\nja topograafisia muistiinpanoja. Ammatiltaan hän oli olevinaan\nkauppias, mutta laatikoissa, joissa hänen kauppatavaransa olivat,\noli kahdenkertaiset pohjat ja niiden välissä hän piti koneitaan.\nVälimatkoja hän mittasi lukemalla askelensa, pudottaen rukousnauhassaan\nyhden helmen aina sadalta askelelta. Kädessään hän kantoi pientä\nrukousmyllyä, jommoiset ovat Tiketissä yleisesti käytännössä\nhartaudenharjotuksissa, ja tämän myllyn onttoon sisustaan hän pisti\npaperiliuskat, joihin oli muistiinpanonsa kirjoittanut. Brahmaputran\nlatvaosa eli Sangpo oli hänen tietojensa'mukaan aluksilla kuljettava\nvielä 130 kilometriä Lhasan yläpuolellakin, jossa sen korkeus\nmerenpinnasta on 4,000 metriä. Hän tutki myös Lhasan eteläpuolella\nolevan Jamdok-järven, joka on siitä merkillinen, että sen melkein\nkokonaan täyttää niemimaa, jota luultiin täydelliseksi saareksi.\n\nPundiitti 2, joka oli edellisen veli, kävi Gartokin kaupungissa\nLänsi-Tibetissä ja palasi sieltä eri teitä, yhdistäen reittinsä\nintialaiseen kolmioverkkoon.\n\nV. 1867 nämä molemmat pundiitit erään kolmannen keralla lähetettiin\ntutkimaan Sutlejn yläjuoksua, Induksen latvahaaroja ynnä Gartokin\nitäpuolella olevia kulta- ja suolakaivoksia. He totesivat oikeaksi\nhuhun, että Induksella olisi itäinenkin latvahaara, vieläpä osoittivat,\nettä itäinen latvahaara oli pidempi. Alkuasukasten kesken sitä\nmainitaan »Leijonan kidaksi». Kulkiessaan Gartokin läheisyydessä\nTibetin alueelle he taas matkasivat kauppiaina. Matkallaan he näkivät\ntavattomat määrät antilooppeja, villiaaseja, jakkeja, harmaita susia\nja jäniksiä ja pienet lammet olivat täynnään vesilintuja. Etsimänsä\nkultakaivokset he löysivät keskeltä aavaa ruskeata tasankoa, jolla kävi\nniin kylmät tuulet, että kullankaivajat olivat pystyttäneet telttansa\nkolmatta metriä syviin kuoppiin. Pundiitit vaihtoivat itselleen\nkoralleilla kultaa.\n\nV. 1871 eräs pundiitti löysi Sikkimin ja Tibetin joilla melkoisen\njärven ja kulki sitten Tashi-laaman pääkaupunkiin Shigatseen, josta hän\nNepalin kautta palasi takaisin.\n\nEräs toinen pundiitti, joka oli tibetiläinen synnyltään, lähetettiin\ntutkimaan Brahmaputran pohjoispuolisia tuntemattomia seutuja. Hänellä\noli kuormajuhtina viisikymmentä tibetiläistä lammasta, lammas kun oli\nainoa eläin, joka kesti niiden seutujen ankaraa kylmyyttä. Marraskuussa\n1871 pundiitti lähti Shigatsesta ja tammikuussa saapui Nientshentangla\nvuoristoon, joka on Shigatsen pohjoispuolella, osa Sven Hedinin\nmyöhemmin tutkimaa suurta Trans-Himalajaa. Siellä oli paljon kuumia\nlähteitä, jotka höyrypatsaineen olivat omituinen vastakohta muun\nmaiseman tuimalle kylmyydelle.\n\n\n\nPamir.\n\n\nPamir, jota aikanaan luultiin aarialaisen rodun kehdoksi, oli kauan\nsalaperäisyyden verhoama tarumaa, mutta vihdoin on sekin saatu\ntutkituksi, suureksi osaksi Venäjän ja Suur-Britannian välisen\nvaltiollisen kilpailun kiihoituksesta. Tiedämme sen nykyjään korkeaksi\nylänkömaaksi, jota kolmella puolella piirittävät vielä korkeammat\nlumiset vuoristot ja jonka kautta moneen suuntaan kulkee matalampia\nvuorijonoja. Näiden vuorijonojen välillä on leveitä matalia laaksoja,\njotka länttä kohti syvenevät rotkolaaksoiksi. Näiden laaksojen\npohjalla rientävät länttä kohti Amu-darjan latvahaarat. Ei puita eikä\npensaita ole koko Pamirissa ja ruohoakin kasvaa vain siellä täällä\njokien rannoilla, joilla kirgiisit kesällä syöttelevät karjojaan.\nLämpöerotukset ovat tavattoman jyrkät, lunta on kylmyydestä huolimatta\nniukasti. Pamirissa asustaa suurin kaikista kesyttömistä oinaista,\n_Ovis Poli_.\n\n1870-luvulla pundiitit tekivät Pamiriin useitakin matkoja. Kokandin\nvalloitettuaan v. 1876 venäläiset alkoivat tunkeutua sinne pohjoisesta\npäin. Veljekset Gregor ja Mihail Grum-Grshimailo vv. 1885-87 vaelsivat\nPamirin joka suuntaan, ja v. 1887 ranskalaiset Capus ja Bonvalot\nkeskellä talvea suorittivat sangen vaikean matkan Pamirin poikki. He\nolivat ensimmäiset, jotka kulkivat Venäjän Turkestanista oikotein\nIntiaan. Venäläinen eversti Grombtshevski täydensi v. 11885 ja\nseuraavina vuosina moneen suuntaan Pamirin tuntemista, ja v. 1890 oli\nenglantilainen F.E. Younghusband siellä toimessa. Hän kulki Pamirin\npoikki moneen kertaan.\n\nV. 1886 Ney Elias teki matkansa Pamirin poikki ja tutki Rang-kul\njärven, jota luullaan buddhalaisten pyhäksi Louhikäärme-järveksi.\nRannat olivat suolakerroksen peittämät, mutta järven vettä sanottiin\nsuolattomaksi. Järven rannalla on eräässä kohdassa äkkijyrkkä\nkallioseinämä, jonka yläosassa eräässä luolassa palaa ainainen tuli.\nNey Elias itse kaukoputkellaan selvään näki tämän tulen ja luuli sitä\nfosfori-ilmiöksi, mutta kirgiisit ja muut, joille ilmiö oli tuttu,\nväittivät sitä timantiksi, joka oli aarteita vartioivan louhikäärmeen\npäässä.\n\nV. 1891 venäläiset anastivat Pamirin, mutta viisi vuotta myöhemmin\nsaatiin Venäjän ja Suur-Britannian välillä aikaan sopimus, jonka kautta\ntämä vuoriylänkö jaettiin kummankin välillä vaikutusalueihin. Raja\nkulkee Viktoria-järven poikki. Seuraavana vuonna englantilainen lordi\nCurzon julkaisi Pamirista suuren teoksensa, joka m.m. sisälsi siitä\nensimmäisen tarkan kartan. Sven Hedin v. 1894 tutki Pamirin järviä ja\nilmastoa ja seuraavina vuosina Mustag-Ataa. Monta muuta tutkijaa on\nsittemmin »maailman katolla» retkeillyt, muun muassa kaksi tanskalaista\nretkikuntaa. Pamir on yksi Intian avaimia, siinä pääsyy, miksi se on\nniin vilkkaan huomion alaiseksi joutunut. Vaikka se on niin korkea ja\nsen ilmasto niin kylmä, ei armeijan kuitenkaan liene aivan toivotonta\nyrittää sen poikki etelän uhkuviin maihin.\n\n\n\nAmu-darjan lähteet.\n\n\nJohn Wood, joka vv. 1836—38 seurasi Burnesia Kabuliin, teki sieltä\nkäsin retken Pamiriin ja löysi järven, josta Amu-darjan pohjoinen\nlähdehaara saa alkunsa. Hän kulki uzbekiläisestä Kunduz kaupungista\nylöspäin ja kävi Faisabadissa, jonka lähellä ovat, Koktshan rannalla,\nvanhastaan kuulut lapislazuli-louhimot. Sieltä hän jälleen palasi Amun\nlaaksoon, tavaten sen lähellä vanhoja rubiinikaivoksia. Issarissa,\n3,000 metriä merenpinnan yläpuolella, joki haarautui ja Wood alkoi\nseurata pohjoista lähdehaaraa, koska sen vesi oli paljon kylmempää ja\nsiis tuli korkeammalta ja koska kirgiisit sanoivat sitä päähaaraksi.\nAlussa matka kävi sangen vuorisen maan kautta, mutta jo toisena päivänä\njoki oli niin vahvassa jäässä, että Wood saattoi sitä pitkin matkata.\nTulta ei voitu tehdä muuten kuin kirgiisien vanhain kesäleirien\npohjille, joista oppaat lumen alta kaivoivat kameelin lantaa ja sitä\npolttivat. Muutaman päivän kuluttua Wood saapui siihen osaan Pamiria,\njonka nimi on Bam-i-Duniah (maailman katto) ja näki jalkainsa alla\nSirikul järven. Maisemaa hän kuvaa seuraavin sanoin: »Tämä ihana järvi\non puolikuun muotoinen, noin 14 mailia pitkä ja keskimäärin yhtä\nleveä. Kolmella puolella sitä piirittävät paisuvat, pari sataa metriä\nkorkeat mäet, pohjoispuolella taas 1,000 metrin korkuiset vuoret,\njoilla on ikuinen lumi (niiden korkeus on 5,700 metriä merestä) ja\nsieltä järvi saa ehtymättömät vetensä. Ja niiltä saa samalla alkunsa\ntuo kuulu joki, joka purkaa vetensä Aral-järveen. Maiseman ulkonäkö oli\nsanomattoman talvinen. Joka puolella maata verhosi häikäisevä lumipeite\nja taivaankansi oli tumma ja ankaran näköinen. Pilvet olisivat\nsilmää virkistäneet, mutta ei ainoatakaan näkynyt. Ei pientäkään\ntuulenhenkäystä tuntunut jäätyneen järven pinnalla, ei ainoatakaan\neläintä, ei edes lintua näkynyt.» Mutta olikin silloin talviaika. Wood\ntoi kerallaan tietoja kirgiisien paimentolaiselämästä muuttoineen ja\njakista, joka on kirgiiseille yhtä tärkeä kuin lappalaisille poro.\n\nVenäläisiäkin matkustajia oli jo varhain näillä kulmilla liikkeellä.\nV. 1858 Valikanov pohjoispuolelta kulki Tianshan vuoriston poikki\nKashgariin, toiset tutkivat Issyk-kulista sinne johtavat tiet,\nTianshanin länsipään ja Tersa joen hiilikentät ja kultalöydöt. Toiset\nkartoittivat Nälkäaron, jonka karuja aavikoita ennen muinoin' Serawshan\nvedellään kostutti.\n\n\n\n\nVambery Turkestanissa.\n\n\nSuurimman kuuluisuuden saavutti Turkestanin matkustajana unkarilainen\nkielentutkija Vambery.\n\nVambery, joka syntyperältään oli juutalainen, oleskeli ensin kuusi\nvuotta Konstantinopolissa kieltenopettajana ja perehtyi siellä niin\nperusteellisesti turkkiin ja muihin itämaisiin kieliin ja tapoihin,\nettä hän v. 1863 saattoi eurooppalaisuutensa salaten kulkea Armenian\nja Persian kautta Bukharan pyhään kaupunkiin Samarkandiin ja\nperusteellisesti tutustua Turkestanin keidasvaltioihin.\n\nVamberylla oli hyvät suhteet sekä englantilaisiin että turkkilaisiin\nmahtimiehiin, joten hän turkkilaisilta viranomaisilta sai hankituksi\nväärän, Turkin alamaiselle annetun passin. Näin varustettuna hän ensin\nmatkusti Teheraniin, pukeutui siellä köyhäksi dervishiksi ja liittyi\nsitten pyhiinvaellusretkikuntaan, joka palasi Mekasta Turkestaniin.\n\nKaravaani kulki Kaspian meren kaakkoiskolkan poikki, jonka jälkeen\nmatka osaksi jalan, osaksi kameeleilla kävi Kara-kumin eli Mustan\nerämaan poikki Khivaan, joka silloin (v. 1863) vielä oli itsenäinen.\nPaljon kurjuutta Vambery sai kokea retkellään arojen villien ja\ntietämättömien, vaikka samalla rehellisten ja hyväntahtoistenkin\nihmisten parissa, nukkuen heidän teltoissaan paljaalla maalla. Hän\nkoetti silloin tällöin tehdä muistiinpanoja, mutta se herätti aina\nepäluuloa, ja hänen täytyi luovuttaa pois lyijykynänsäkin. Amu-darjan\nlaakson soissa ja rämeissä Vambery seuralaisineen monta kertaa oli\nhengenvaarassa, mutta pääsi kuitenkin Khivaan.\n\nKhivassa Vamberya niinikään epäiltiin eurooppalaiseksi ja hänet\nvangittiin. Kaanin eteen vietynähän kuitenkin osasi puolustautua niin\ntaitavasti — hän oli perinpohjainen koraanin tuntija — että kaani\njälleen laski hänet vapaaksi.\n\n»Ressid effendi» — se oli Vamberyn valenimi — tekeytyi edelleenkin\nkiihkeäksi muhamettilaiseksi matkaansa jatkaessaan ja noudatti\nmitä ankarimmin kaikkia koraanin säädöksiä. Hirmuisten myrskyjen\nja paahtavan auringon vaikutuksesta hän sitten erämaan matkalla\nvaarallisesti sairastui ja oli köytettävä kiinni kameelin selkään,\nettei putoisi. Amu-darjan yli kuljettuaan hän matkusti Bukharaan ja\nSamarkandiin, jossa häntä niinikään epäiltiin ja vietiin emiirin luo.\nPuolen tuntia emiiri häntä kuulusteli, mutta Ressid effendi suoriutui\nkiirastulesta jälleen niin hyvällä menestyksellä, että emiiri laski\nhänet vapaaksi ja antoi hänelle vielä sievoisen lahjankin.\n\nMatkaa jatkaessaan Vambery edelleenkin joutui moneen vaaraan ja\npulaan, etenkin erään afghanilaisen vuoksi, jonka kanssa hänen\ntäytyi matkustaa. Afghanilainen oli alun pitäen epäillyt häntä\neurooppalaiseksi vakoojaksi ja yllytti kaikkialla asukkaita häntä\nvastaan. Muuan kunnon sheikki kuitenkin suojeli Vamberya ja takasi\nhänen oikeauskoisuutensa ja kuntonsa. Vambery perehtyi villien\nturkmeenien elämään ja tapoihin mitä perusteellisimmin.\n\nHeratissa Vambery erosi dervisheistä ja matkusti erään karavaanin\nkeralla Teheraniin ja sieltä maaliskuussa 1864 Trebisondin ja Erzerumin\nkautta Konstantinopoliin.\n\nVambery saavutti palatessaan sekä Turkin että Englannin hallituksen\nkiitollisuuden antamalla niille tietoja Venäjän etenemisestä\nKeski-Aasiassa; hän oli venäläisten ja heidän toimiensa vastustaja.\nLontoossa käydessään hän sai mitä parhaan vastaanoton, ja vaikka\nhänen matkakertomuksensa olikin puutteellinen, kun hänellä ei\nollut muistiinpanoja, saavutti se kuitenkin kuvaamainsa omituisten\nolojen, kirjoittajan kokeman kurjuuden ja kärsimysten ynnä suoran,\nyksinkertaisen esitystapansa johdosta suurta suosiota.\n\nVambery oli turkkilaisten ihailija ja koetti todistaa unkarilaisten\nolevan alkujuureltaan turkkilais-tataarilaisia, mutta tämän väitteen\naiheuttamissa tieteellisissä riidoissa hän joutui alakynteen. Vambery\nnimitettiin itämaisten kielten professoriksi Budapestin yliopistoon ja\nkuoli v. 1913.\n\n\n\n\nVenäjä valloittaa Khivan, Bukharan ja Kokandin.\n\n\nVenäläiset olivat vähitellen vallanneet kirgiisien arot ja ryhtyivät\nnyt ahdistamaan Turkestanin keidasvaltioita.\n\nEnsimmäinen yhteentörmäys tapahtui Khivan kanssa, jonka alamaisiin\nkuuluvat paimentolaisheimot tekivät rosvoretkiä Venäjän alueelle.\nKenraali Perovskij lähti v. 1839 Orenburgista liikkeelle, mutta hänen\nretkensä päättyi sangen huonosti. Menetettyään aroilla lumimyrskyissä\nneljännen osan armeijastaan ja toistakymmentätuhatta kameelia hänen\ntäytyi palata takaisin, ennenkuin oli Allat Kuli kaanin joukkoja edes\nnähnyt.\n\nKymmenen vuotta myöhemmin Kokandin kaani kirgiisien avulla koetti\nkarkoittaa venäläiset Syr-darjan alijuoksulta, mutta siitä oli\nseurauksena, että venäläiset vain vahvistivat asemiaan, perustaen v.\n1853 Perovskin, uhkaamaan Kokandia. Krimin sodan johdosta eteneminen\njoksikin aikaa seisahtui, mutta 1860-luvun alkuvuosina venäläiset\njälleen sekä valloittivat Tshun laakson yläpään että tunkeutuivat\nSyr-darjan laaksoa Turkestan nimiseen kaupunkiin ja sen ohi\nTshimkandiin.\n\nBukharan ja Kokandin jouduttua keskenään sotaan venäläiset v. 1865\nvalloittivat maankastelulaitoksistaan ja hedelmäpuistoistaan kuulun\nTashkentin, ennenkuin Bukhara ennätti sen itselleen riistää. Venäläiset\ntämän johdosta joutuivat sotaan Bukharankin kanssa, voittaen emiirin\narmeijan ja valloittaen v. 1866 Khodjentin, ihanan Ferghanan avaimen.\nV. 1868 kenraali Kaufmann valloitti ikivanhan Samarkandin, Timur\nLenkin entisen pääkaupungin. Bukharan täytyi luovuttaa Venäjälle koko\nSerawshanin laakso, paras maakuntansa, ja tyytyä itse vasallivaltion\nasemaan.\n\nKirgiisien ja turkmeenien rosvoretket lopettaakseen ryhtyivät\nvenäläiset seuraavalla kymmenluvulla uudelleen sotaan Khivaakin\nvastaan, hyökäten v. 1873 monelta puolelta samalla haavaa sen kimppuun.\nKaanin täytyi ruveta Venäjän vasalliksi. Pari vuotta myöhemmin antoi\nKokandissa syttynyt sisällinen sota Venäjälle aiheen käydä tämänkin\nvaltakunnan kimppuun ja keväällä v. 1876 liittää koko Ferghana\nalueihinsa.\n\nEpäilemättä olisivat venäläiset jatkaneet valloituksiaan myöskin\nitäänpäin ja anastaneet Tariminkin syvänteen, joten he olisivat saaneet\nhaltuunsa Kiinaan vievän ikivanhan kauppatien pitkin pituuttaan,\nmutta Kiinan onnistui sitä ennen tehdä loppu siellä vallitsevasta s\nsekasorrosta ja laskea koko Itä-Turkestan vuoristoa myöten valtansa\nalle. Tämä ratkaisu oli Englanninkin etujen mukainen.\n\nViimeiseksi tuli villien turkmeenien vuoro, jotka vallitsivat Kaspian\nmeren itäpuolella olevia aroja. Kenraali Skobelev valloitti näiden\nrosvojen lujan linnan Gök-Tepen v. 1881 urhean puolustuksen jälkeen\nja ulotti Venäjän alueen Persian rajalle saakka. Samalla venäläiset\nrakensivat Trans-Kaspian radan alkupään. Samalla vuosikymmenellä syntyi\nVenäjän ja Englannin kannattaman Afghanistanin välillä riita Merwinkin\nkeitaasta, joka yhteisellä sopimuksella sitten myönnettiin Venäjälle.\n\nNäin Venäjä oli saavuttanut ne rajat, joitten eteläpuolelle Englanti\ntuskin olisi sitä sodatta laskenut. Pamirin kautta Venäjä kuitenkin\nkoetti avata itselleen tien Intiaan, samalla kuin se alkoi sekaantua\nPersiankin asioihin, saadakseen sen kautta pääsyn Intian merelle.\n\n\n\n\nPrzevalski Tarimin syvänteessä ja Tibetissä.\n\n\nTarimin syvänne keitaineen ja karavaanireitteineen, vanhastaan kuuluine\njärvineen, oli mitä houkuttelevin tutkimusalue löytöretkeilijöille,\nmutta epävarmat olot estivät siellä matkustamasta. Jo toisella\nvuosisadalla e.Kr. maa tuli Kiinan haltuun ja buddhan oppi tuli\nvallitsevaksi — nestoriolaisillakin oli siellä tunnustajia — mutta\nkymmenennellä vuosisadalla muhamettilaisuus tunkeutui sinnekin.\nKuuluttuaan Tshingis-kaanin valtakuntaan ja oltuaan myöhemmin\nkalmukkien vallan alaisena Itä-Turkestan v. 1757 jälleen joutui Kiinan\nalle, kunnes se v. 1865 joksikin aikaa vapautui ja Jakub-Bekin johdolla\nmuodosti itsenäisen valtakunnan. Jakub-Bekin kuoltua kiinalaiset v.\n1877 uudelleen laskivat Tarimin syvänteen valtansa alle ja sikäläiset\nolot alkoivat vakaantua.\n\nSeuraavina aikoina, jopa vähän ennenkin, sinne alkoi saapua\nmatkustajia, jotka ovat sen maantieteelliset olot pääpiirtein\nselvitelleet ja muun muassa todenneet Marco Polon kertomuksen siitä\noikeaksi ja tosioloihin perustuvaksi.\n\nEnnen muita on näistä matkustajista mainittava kenraali N. Przevalski.\n\nNikolai Mihailovitsh Przevalski (1839—1888), kuuluin. Itä-Aasian\nvenäläisistä tutkijoista, oli strateegisen maantieteen opettajana\nWarsowan sotilaskoulussa, kun hänet lähetettiin Irkutskiin ja\nedelleen Ussurin maahan sikäläisiä maantieteellisiä oloja tutkimaan.\nSiellä työnsä tehtyään hän Kalganista käsin teki muutamia matkoja\nPohjois-Kiinaan ja v. 1872 lähti pitkälle matkalle, joka perusti hänen\nmaineensa.\n\nKuukauden kuljettuaan kiinalaisen karavaanin mukana Przevalski erosi\nsiitä ja mukanaan sangen vähäiset varustukset matkusti Koillis-Tibetin\nKuku-nor järvelle maan kautta, joka vielä oli äskeisen kapinan jäljeltä\nlevottomuutta täynnään. Kuku-norin taajaan asutuilta rannoilta hän\nkameeleja ostettuaan kulki vuoriston poikki Altyn-tagin eteläpuolella\nolevaan Tsaidamin seutuun, jonka hän huomasi suunnattoman laajaksi\nruokoa kasvavaksi suolarämeeksi. Maan asukkaat kertoivat tämän suon\nmuka ulottuvan länttä ja pohjoista kohti salaperäiselle Lop-norille\nsaakka. Tsaidamista Przevalski kulki Pohjois-Tibetin karuille autioille\nylängöille, joissa tuskin oli ainoatakaan ihmisasuntoa, sitä enemmän\nsen sijaan nelijalkaista arokarjaa, etenkin kesyttömiä jakkeja. Seutu\noli 4,000—4,500 metriä merenpintaa korkeammalla. Sieltä hän löysi\nJangtsekiangin, Kiinan jättiläisjoen, latvaosan. Hän oli päässyt noin\nkuukauden matkan päähän Lhasasta, kun kameelien uupuminen ja varojen\nloppuminen pakotti hänet palaamaan Kiinaan.\n\nSeuraavana vuonna Przevalski kulki Alashanista Gobin erämaan poikki\nUrgaan, jota reittiä ei ennen häntä kukaan eurooppalainen ollut\nmatkustanut. »Tämä erämaa on niin kamala», hän kirjoitti Gobin\npahimmasta osasta, »että Pohjois-Tibet sen rinnalla on viljava. Siellä\non edes laaksoissa vettä ja hyviä laitumia, mutta täällä ei ole\nkumpaakaan, ei ainoatakaan keidasta. Kaikkialla vain kuolonlaakson\nhiljaisuus.»\n\nPrzevalski oli ensimmäinen tieteellisesti sivistynyt maantieteilijä,\njoka loi valoa Lop-norin vanhastaan kuuluihin seutuihin. V. 1876\nhän lähti Kuldshasta, Venäjän alueen rajalta, Tianshanin poikki\nvuoriston yläpuolella olevaan erämaahan ja saavuttuaan Tarim-joelle\nseurasi tämän joen laaksoa, kunnes saapui laajaan rämeeseen, joka\nhänen vakuutuksensa mukaan oli taruperäinen Lop-nor. Järven itä-\nja eteläpuolisista erämaista hän löysi kesyttömän kameelin, josta\nmaan asukkaat olivat huhuja kertoneet, ja saapui sitten mahtavalle\nvuoristomuurille, joka etelän puolella rajotti lakeuden, vaikk'eivät\nkiinalaiset kartat siitä mitään tienneet. Lopin erämaa, jossa Marco\nPolo 13:nnella vuosisadalla kuuli kummituksia (I, s. 344), oli\nPrzevalskin mielestä autioin ja karuin, mitä hän oli milloinkaan\nnähnyt. Lop-nor tuskin järven nimeä ansaitsi, se oli vain tulvillaan\noleva räme, satakunta kilometriä pitkä, ja sen itäpää katosi\nsuolasuohon. Länsipäässä vesi oli suolatonta, syvyys oli metri toista,\ntoisin paikoin kolme tai neljäkin metriä. Järvessä kasvoi kuutta metriä\npitkää ruokoa ja näissä ruo'ostoissa vielä oli kahta lajia kalaa.\n\nV. 1879—80 tapaamme Przevalskin jälleen uudella retkellä. Hän nousi\nnyt Saissan-norin rannoilta Irtyshiä ja sen syrjäjokea Urungua\nAltai-vuoristoon ja sieltä kulki erämaan poikki Tianshanin juurelle.\nSiellä hän löysi villihevosen, jota hänen nimellään mainitaan, ja näki\njälleen villikameelinkin. Tämän jälkeen hän löysi Nanshan vuoriston,\nAltyn-tagin itäisen jatkon, ja kulki sen kimaltelevien lumikenttien\npoikki Tsaidamin syvänteeseen. Itää kohden kääntyen hän sitten tuli\nsamalle tielle, jota v. 1873 oli kulkenut, ja pyhiinvaeltajain reittiä\nseuraten pääsi 270 kilometrin päähän Lhasasta, mutta sitten laamat\nsulkivat häneltä tien ja pakottivat hänet palaamaan takaisin.\n\nUrgasta lähtien Przevalski v. 1883 kulki Gobin itäosan poikki\nAlashaniin ja aikaisin seuraavana vuonna Tsaidamin kautta saapui\nHoanghon lähteille, seutuun, jota kiinalaiset maantieteilijät sanoivat\n»tähtien mereksi», mongoolit taas Odon taiaksi eli »tuhanneksi\nlähteeksi». Tämä suoseutu, joka on Koillis-Tibetin sekä vain\nvuorijonojen keskellä, on nykyisin täynnään pieniä järviä, mutta\nennen se on ollut suurena sisämerenä. Przevalski oli ensimmäinen\n«eurooppalainen sen näkemään. Sen korkeus merestä on 4,000 metriä.\nSieltä hän kulki Itä-Tibetin poikki Jangtsekiangin latvaosalle, mutta\nkun kameeleja oli mahdoton kuljettaa joen poikki, palasi hän takaisin,\ntutkien molempien jokien latvain välisiä kylmiä soisia seutuja. V.\n1885 hän jatkoi matkaa Tsaidamista länttä kohti, seuraillen sen\netelärantaa, johon Tibetin korkeat vuoristot rajoittuivat. Hän löysi\ntällä matkalla Altyn-tagin ja Kuenlunin välisen Tuulien laakson ja\njatkoi sitten tutkimuksiaan Lop-norin seuduilla. Sieltä hän kulki\nKuenlunin autioita rinteitä seuraillen länttä kohti Khotaniin, poiketen\nTjertjenin, Kerijan ja Nian keitaissa, jotka ovat Takla-Makan erämaan\netelälaidassa. Seuraillen sitten Khotan-darjaa hietaerämaan kautta\npohjoista kohti hän keskellä hietaerämaata löysi Mazar-tagin, kaksi\nyhdensuuntaista vuorijonoa, joista pohjoispuolinen oli valkoista\nalabasteria. Näiden vuorien takana Khotan-darja vähitellen kuivumistaan\nkuivui, kunnes se 130 kilometrin päässä Tarimista kokonaan katosi\nhiekkaan, pääjokeen ennättämättä. Suuri järvi, joka ennen oli ollut\nKhotan-joen latvaosan länsipuolella, oli kokonaan kadonnut.\n\nEnemmän kuin kukaan ennen häntä oli siis Przevalski valaissut\nKeski-Aasian maantiedettä. Hän oli kulkenut Gobin karujen, myrskyjen\nlakaisemien aavikkojen poikki moneen suuntaan, tutkinut Kuenlunin,\n»Aasian selkärangan», tuntemattomia osia, hän oli kartalle sijoittanut\naivan uusia vuoristolta, valmistellut Lop-norin erämaan tarkempaa\ntutkimista ja valaissut kaikkien näiden seutujen eläimistöä. Kuolema\nkatkaisi hänen ratansa kesken uuden retken valmistuksia.\n\n\n\n\nMaailman korkeimmassa maassa.\n\n\nTibetille paremminkin kuin Pamirille olisi sopinut nimitys »maailman\nkatto». Niin laajalla alalla kuin Saksa, Ranska ja Itävalta-Unkari\nyhteensä se kolkkoine, autioine ylätasankoineen lepää mahtavien\nvuoristoiden harteilla, toisin paikoin kauttaaltaan 5,400 metriä\nmerenpintaa korkeammalla. Ei koko maan pinnalla ole toista siihen\nverrattavaa paisumaa. Keskimääräkorkeus merestä on 4,200 metriä.\nIlma on niin korkealla jo siksi ohutta, etteivät ihmiset eivätkä\nvarsinkaan kuormajuhdat siellä kestä, ja tämä onkin suurimpia\nvaikeuksia, mitä kaikkien Tibetin tutkijain on voitettava. Heti\nHimalajan pohjoispuolella on verraten asuttu vyöhyke, jonka\ntutkimisen etupäässä Tibetin hallitus on niin vaikeaksi tehnyt. Sen\npohjoispuolella on vyöhyke, joka viimeiseen saakka on pysynyt kartoilla\nvalkoisena, kunnes Sven Hedin viimeisellä matkallaan saattoi siihen\npiirtää itse Himalajan kanssa kilpailevan valtavan vuorijonon. Tämän\nvuoriston pohjoispuolella on ylävä Keski-Tibet, Tshang-tang, jonka\nlaitumilla käy paimentolaisheimoja karjoineen, ja pohjoisimpana\nvihdoin on laaja asumaton erämaa, jonka ikivanha mahtava Kuenlun\npohjoisen puolessa rajoittaa. Tibetin suolaisilla ylängöillä, joilla\nsademäärän niukkuuden vuoksi kaikkialla on arojen luonne, on kasvisto\nverraten niukka, laitumet laihat, mutta siitä huolimatta niillä saa\ntoimeentulonsa lukemattomat laumat kaikenlaista kesytöntä karjaa.\nPuita ei ole nimeksikään, mutta ruohoa on suojaisilla ja riittävän\nkosteilla paikoilla. Przevalski tapasi vain kolme pensasta, joista\npaju kasvaa puolta jalkaa korkeaksi, molemmat toiset eivät voi maasta\nensinkään päätään kohottaa. Mutta eläimiä sama tutkija tapasi viisi\npetoeläinlajia ja yksitoista suurta ruohonsyöjää, ja toisinaan hän\nyhtenä päivänä näki satoja kesyttömiä villiaaseja, antilooppilaumoja,\neivätkä nämä eläimet ymmärtäneet ihmistä pelätä. Nämä karjat ovat\nmonella tavalla helpottaneet tutkijain matkoja Tibetin poikki, ehkäpä\nkaikkein enimmän sen kautta, että niiden kuivuneesta lannasta saadaan\npolttoainetta — muuta poltettavaa kun ei ole laajoilla aloilla.\n\n\n\nHucin ja Gabet'n matka.\n\n\nManningin jälkeen kävi Tibetin pääkaupungissa Lhasassa William\nMoorcroft, jos apotti Hucin saamat tiedot ovat oikeat. Moorcroft'in,\njonka matkoista jo olemme maininneet, oli luultu saaneen surmansa\nAfghanistanin rajalla v. 1825, mutta Hucin tietojen mukaan hän v. 1826\nsaapui Lhasaan, asuen siellä muhamettilaisena kaksitoista vuotta.\nLähdettyään Lhasasta v. 1838 hänet kotimatkalla murhattiin ja tällöin\nlöytämistään kartoista ja piirustuksista tibetiläiset ensi kerran\nnäkivät, mikä mies hän oli ollut.\n\nSeuraava Lhasassa kävijä oli apotti Evariste Régis Huc, joka Josef\nGabet nimisen latsaristimunkin ja erään kristinuskoon kääntyneen\ntibetiläisen keralla yritti perustaa sinne lähetysaseman.\n\nHuc, joka oli ranskalainen, samoin kuin Gabet'kin, oli saapunut Kiinaan\nv. 1839 ja siellä toiminut lähetyssaarnaajana. Oleskeltuaan monessa\nosassa maata hän vihdoin asettui Mongolian rajalle suuren muurin taa,\nHe Shuyn laaksoon, jonne Kia-Kingin vainon aikana oli paennut paljon\nkristityitä. Mongolian apostolisen vikaarin kehoituksesta Huc, joka oli\nperehtynyt tataarienkin kieleen, v. 1844 lähti Tibetiin, hankkiakseen\nmaasta ja sen asukkaista tietoja.\n\nRetkikunta pukeutui laamoiksi, s.o. tibetiläisiksi papeiksi,\nherättääkseen niin vähän huomiota kuin suinkin. Hoanghon\nyli kuljettuaan Huc tovereineen saapui kamalaan hiekkaiseen\nOrdos-erämaahan, jossa veden puute ja kylmyys tuottivat heille\nloppumattomia kärsimyksiä. Kansuun tultuaan retkeilijät uudelleen\nkulkivat Hoanghon poikki, joka oli tulvillaan ja peitti vedellään\nvaltavan laajalti maata, ja vasta tammikuussa 1845 he saapuivat\nTang-Kiuliin, Tibetin rajalle.\n\nKun täältä olisi ollut neljän kuukauden vaarallinen matka Lhasaan,\npäätti Huc odottaa kahdeksan kuukautta Pekingistä palaavaa Tibetin\nlähetystöä matkustaakseen sen mukana. Väliajan hän toverinsa keralla\nkäytti tibetin kielen ja buddhalaisen kirjallisuuden tutkimiseen,\noleskellen kolme kuukautta Kumbum nimisessä laamaluostarissa, jossa\nvakuutettiin asuvan 4,000 laamaa. Syyskuun lopulla saapui palaava\nlähetystö, johon kuului 2,000 henkeä ja 3,700 juhtaa, ja siihen Huc\ntovereineen liittyi.\n\nMatka piti ensin Koko-Norin erämaitten poikki samannimiselle suurelle\njärvelle, jonka saarilla asuu erakkolaamoja, ja sitten edelleen\nvaikeita mutkittelevia teitä lumipeittoisten vuorien poikki, kunnes\ntammikuun 29 p. 1846 saavuttiin Lhasaan.\n\nTibetiläiset viranomaiset ottivat Hucin ja hänen toverinsa\nsuosiollisesti vastaan, niin että hän saattoi avata pienen kappelin ja\nruveta lähetysasemaa perustamaan, mutta sitten Kiinan lähettiläs alkoi\njuonitella heitä vastaan — Tibet oli Kiinan yliherruuden alainen — ja\nlopun lopuksi tibetiläiset viranomaiset heidät karkoittivat, lähettäen\nheidät erittäin vuorisia teitä aseellisen saattojoukon seuraamina\nKiinan Szetshuan maakuntaan, josta he matkustivat edelleen Kantoniin.\n\nHuc julkaisi Tibetin retkestään erinomaisen viehättävän\nmatkakertomuksen. Hänellä ei tosin ollut maantieteellisiä tietoja\neikä edes silmää huomaamaan maantieteellisiä seikkoja, mutta hän oli\nloistava kertoja ja kuvaili ihmisiä erinomaisen sattuvasti. Hucin\nkirjassa kerrottiin paljon niin oudostuttavia asioita, että toisten on\ntehnyt mieli leimata hänet valehtelijaksi, mutta myöhemmät matkustajat\novat voineet todeta, että hänen kertomansa seikat perustuivat\ntosiasioihin.\n\nHucin ja Gabetin jälkeen ei ainoakaan eurooppalainen päässyt Lhasaan\ntunkeutumaan, ei julkisesti eikä salapuvussa, ennenkuin aseellinen\narmeija Intiasta käsin valloitti sen tämän vuosisadan alkuvuosina.\n\nMuissa Tibetin osissa on sitä vastoin paljon matkustettu, niin että\nTibetin maantieteen pääpiirteet nyt tunnetaan.\n\n\n\nCareyn ja Dalgleishin matka.\n\n\nVuosina 1885—87 A.D. Carey ja Dalgleish suorittivat Keski-Aasiassa\nhuomattavan matkan, kulkien melkein koko Itä-Turkestanin ympäri ja\ntunkeutuen Pohjois-Tibetiinkin. Ladakhin Lehistä retkikunnan matka\nensiksi piti vuoristojen ja ylänköjen poikki Kuenlunille ja Khotanin\nkeitaaseen, jonka jälkeen se kulki pohjoisen kautta Tarimin syvänteen\nympäri Lop-norille, tunkeutuakseen sieltä jälleen Tibetiin. Altyn-tagin\nja Kuenlunin välillä se kahdeksankymmentä päivää samoili oppaitta,\npaljon kurjuutta kärsien, ennenkuin löysi Kuenlunin poikki solan ja\njälleen pääsi seuduille, joilla silloin tällöin kulki kauppamatkueita.\nJa todella löytyikin äsken matkanneen karavaanin jäljet, josta\nturkmeenilaiset palvelijat niin ilostuivat, että heittäytyivät\nkasvoilleen, suutelivat jalanjälkiä ja ilosta itkivät. Retkikunta pääsi\nMatshu-joelle saakka, noin 600 kilometrin päähän Lhasasta, mutta siitä\nsen täytyi palata takaisin ruokavarain puutteen vuoksi, tosin uutta\nreittiä kulkien.\n\n\n\nRockhill.\n\n\nParia vuotta myöhemmin amerikkalainen W.W. Rockhill matkusti\nTsaidamista Itä-Tibetin kautta etelää kohti Dretshu nimiselle\nJangtsekiangin lähdehaaralle ja sieltä Dergen ja Nyarongin\nvaikeiden seutujen kautta, joihin parikymmentä vuotta aikaisemmin\nroomalaiskatoliset lähetyssaarnaajat olivat suotta yrittäneet\ntunkeutua, Kiinan Szetshuaniin. Rockhill matkusti kiinalaiseksi\nvirkamieheksi puettuna. Tsaidamin itäosissa turvattomuus oli niin\nsuuri, että kahden matkueen toisensa kohdatessa voimallisempi piti\nluonnollisena asiana heikomman ryöstämisen. Riistaa oli kaikkialla,\nniin että Rockhill kerrankin kolmen päivän kuluessa näki ainakin\ntuhannen villiä aasia. Monelta taholta hän kuuli semmoistakin huhua,\nettä muka Itä-Tibetin pääsemättömissä vuoristoissa eli karvaisia\nvilli-ihmisiä. Vuosina 1891 ja 1892 Rockhill teki uuden matkan toisia\nteitä, mutta ei nytkään päässyt Lhasaan, vaan täytyi hänen sen\npohjoispuolisilta heinäaroilta palata takaisin. Rockhill hallitsi\ntäydelleen tibetin kieltä.\n\n\n\nPevtsov.\n\n\nM.V. Pevtsov, joka oli ollut Przevalskin mukana eräällä hänen\nmatkallaan, teki vv. 1889—90 laajoja tutkimusretkiä Keski-Aasiassa,\ntutkien varsinkin Tibetin ylängön pohjoisia rinteitä. Kuenlunin\npohjoisrinteen laaksoissa hän tapasi luola-asukkaita, jotka\ntaikauskoisella kammolla puhuivat eteläisistä suurista erämaista,\n»maasta, joka on pilvien takana». Sama retkikunta löysi Tianshanin\nitäpään eteläpuolelta Luktshunin syvänteen, jonka pohja on 220 metriä\nmerenpintaa alempana.\n\n\n\nBower.\n\n\nKapteeni A. Bower lähti Ladakhin Lehistä v. 1891 ja kulki melkein\nsuoraan itää ja kaakkoa kohti Keski-Tibetin halki, kolmesataa\nkilometriä Lhasan pohjoispuolitse. Hän tutki pitkän sarjan järviä,\njoita ei ennen häntä kukaan eurooppalainen ollut nähnyt. Tämä laaja\nautio keskusylänkö on tibetiläisten Tshang-maa. Se on täynnään mäkiä\nja vuoristoita, joiden välissä joet virtaavat missä mihinkin suuntaan,\nkukin suolajärveensä päättyen. Viiden kuukauden aikana ei kertaakaan\ntehty leiriä Mont Blancin huippua matalammalla, eikä ainoatakaan puuta\nkasvanut sillä laajalla alueella, jonka kautta tällä ajalla kuljettiin.\nMuuan löydetyistä järvistä oli 5,300 metriä korkealla, saaria täynnään.\nMelkein koko matkaa varten, joka päättyi Kiinassa, Bowerin täytyi\nkuljettaa mukanaan kaikki varastot, mitä karavaani tarvitsi.\n\n\n\nBonvalot.\n\n\nRanskalainen Gabriel Bonvalot, kerallaan eräs katolilainen munkki\nja Orleansin prinssi Henri, lähti marraskuussa 1889 Tjartshlikista,\nLop-norin lounaispuolelta, ja melkein suoraan etelää kohti matkustaen\nsaapui seuraavana vuonna helmikuussa Tengri-norin itäpäähän. Sieltä\nhän, yhä etelää kohti matkaten, kulki Nientshentangla vuoriston poikki\nlähelle Lhasaa. Tibetiläiset viranomaiset kuitenkin pakottivat hänet\nkääntymään takaisin ja kulkemaan teekaravaanien reittiä Kiinan Tibetin\nkautta Jangtsekiangin yläjuoksulle ja Kiinan länsirajalle. Bonvalot\nnäki Pohjois-Tibetissä sammuneita tulivuoria.\n\n\n\nDutreuil de Rhins.\n\n\nSurullinen kohtalo oli eräällä toisella ranskalaisella, Dutreuil de\nRhnsillä, joka Ferdinand Grenard'in keralla v. 1893 lähti Lop-norin\nlounaispuolella olevasta Tjertjenistä, Lhasa matkan määränä.\nMatkattuaan ensinnä etelään, retkikunta Keski-Tibetin järviseudulle\ntultuaan kulki kaakkoa kohti, kunnes saapui Tengri-norin rannalle,\nmutta siellä tibetiläiset viranomaiset sen pysäyttivät, ja turhaan\nlupaa odotettuaan sen oli käännyttävä koillista kohti Kiinaan. Matka\npiti suureksi osaksi aivan tuntemattomia teitä. Ennenkuin päästiin\nKuku-norin rannalle, hyökkäsivät rosvot retkikunnan kimppuun, surmaten\nsen johtajan. Grenard pelasti kuitenkin sen tärkeät tieteelliset\nkokoelmat ja kartat ja saapui onnellisesti kotimaahan.\n\nEdellisinä vuosina oli eräs englantilainen naislähetyssaarnaaja,\nneiti A.R. Taylor, koettanut Kiinan Kansusta päin tunkeutua Lhasaan\nvain viisi aasialaista matkaseuranaan, mutta hänetkin tibetiIäiset\nviranomaiset pakottivat palaamaan takaisin tyhjin toimin.\n\n\n\nLittledale.\n\n\nEnglantilainen George A. Littledale, joka oli aikaisemmin tehnyt\nrohkeita matkoja Pamirissa ja Gobin erämaassa, kulki v. 1895 vaimonsa\nkeralla Tibetin halki pohjoisesta etelään ja pääsi 80 kilometrin\npäähän Lhasasta, mutta sitten oli hänenkin poikettava länttä kohti\nja matkustettava Ladakhin Lehiin. Littledale kulki uutta reittiä,\ntutkien muun muassa kappaleen matkaa Nientshentanglaa, jota jo silloin\npidettiin Himalajan pohjoisena rinnakkaisharaänteena. Pohjois-Tibetin\nerämaissa sudet olivat syöneet kaikki retkikunnan lampaat, niin että\nsen täytyi suurimmaksi osaksi elää riistalla. Jo paljon aikaisemmin\nLittledale sai käskyn kääntyä takaisin, mutta hän ei tibetiläisten\nviranomaisten käskyistä välittänyt, vaikka he joka vuorensolassa\nkalistelivat aseitaan. Lopulta kuitenkin täytyi totella. Paitsi\ntiekarttojaan Littledale toi matkaltaan kymmenen uutta kasvia.\n\n\n\nSven Hedin.\n\n\nKuuluin kaikista Tibetin matkustajista on ruotsalainen Sven Hedin. Jo\nkahdennellakolmatta ikävuodellaan hän alkoi tutkimusretkensä Aasiassa.\nTehtyään ensin pari valmistelevaa matkaa Persiaan ja Bukharaan hän v.\n1894 matkusti Pamiriin ja alkoi siten tutkimuksensa, jotka hänelle\ntuottivat maailmanmaineen. Hän nousi mainittuna vuonna kuululle\nMustaghatalle eli »Jäävuorien isälle» kuudentuhannen metrin korkeuteen,\nmutta sen kolmenkertaiselle taruissa kuululle lumihuipulle hänen oli\nmahdoton päästä. Kirgiisit väittävät, että kotkainkin on mahdoton\npäästä tämän vuoren kukkulalle. Siellä muka on taivaallinen kaupunki,\nJanaider, jonka puutarhoissa kuolema, kylmyys, pimeys ja suru ovat\ntuntemattomat. Tämä, vuori on Pamirin ylängön voimallisin itäinen\nrajavartija ja Himalajan, Karakorumin ja Tibetin korkeiden kukkulain\nviimeinen etuvartija luoteen ilmalla. Hedin tarkkaan kartoitti sen\nlaajat glasierit ja laajensi ympäristöjen karttaa kauas Pamirin\nsisäosiin saakka.\n\nSeuraavana vuonna Hedin teki vaarallisen ja uhriensa vuoksi kamalan\nmatkan Jarkentista Khotaniin Takla-makanin erämaan poikki.\n\nV. 1896 hän kulki Takla-makanin poikki Khotanista Shahjariin, Tarimin\nrannalle. Tällä retkellä hän löysi kaksi muinoista kaupunkia, jotka\nolivat vuosisatoja maanneet liikkuvan hietameren alla, jälleen\npaljastuakseen hieta-aaltojen kulkiessa tuulen mukana eteenpäin.\n\nSamana vuonna Sven Hedin vielä valaisi Lop-norin aluetta, jonka\nomituisiin soihin ja järviin Tarimin vesi jää. Hän löysi suuren\nmuinaisen järven kuivuneen uoman metsäisine rantoineen ja luuli tätä\nuomaa varsinaiseksi historialliseksi Lop-noriksi. Przevalskin Lop-nor\non kauempana etelässä eikä sen rannalla ole mitään metsiä.\n\nLop-norin seuduilta Hedin jatkoi matkaansa Tibetiin ja tämän myrskyjen\nlakaiseman ylängön eräästä tuntemattomasta osasta löysi melko jakson\nsuolajärviä, joiden »korkeat smaragdiviheriät aallot metallisella\nsoinnulla iskevät rantojaan» keskellä erämaan suurta hiljaisuutta.\nVuosina 1899—1900 hän tarkkaan tutki ja kartoitti Jarkent-joen ja sen\njatkon Tarimin, laskien sitä veneellä aina Przevalskin Lop-noriin\nsaakka. V. 1901 hän vielä tarkemmin tutki nämä järvet ja rämeet,\njoihin Tarim pitkän juoksunsa jälkeen riutuu, ja lähellä sitä\nkuivanutta uomaa, jota hän itse pitää oikeana Lop-norina, löysi vanhan\nhylätyn buddhalaistemppelin, jossa oli lähes tuhat vuotta vanhoja\nkäsikirjoituksia.\n\nToukokuussa 1901 Sven Hedin tällä neljännellä matkallaan lähti\nTsharkhlikista, Takla-makan erämaan eteläreunalta, kulkeakseen koko\nTibetin poikki Induksen lähteille. Hän kulki korkean Arka-tagin ja\nuseiden muitten itä-länsisuuntaisten vuorijonojen poikki, mutta\nviiden päivämatkan päässä Lhasasta hänet pysäytettiin ja palautettiin\ntakaisin. Hän matkusti nyt muiden tutkimia seutuja Lehiin ja sieltä\nIntiaan. Hänen tarkat ja seikkaperäiset karttansa, järvimittauksensa,\nvesistötutkimuksensa ynnä geologiset ja meteorologiset havaintonsa\nsaivat tiedemiesten puolelta mitä parhaan mainesanan.\n\nViidennellä matkallaan (1906—1908) Sven Hedin matkusti Turkin Armenian,\nPersian ja Belutshistanin kautta Intiaan, aikoen sieltä Himalajan\npoikki kulkea Brahmaputran latvaosan Tsangpon laaksoon ja tutkia\nsen pohjoispuolella olevan tuntemattoman alueen. Englannin hallitus\nkuitenkin kielsi häneltä pääsyn Tibetiin, joka Younghusbandin Lhasaan\ntekemän sotaretken jälkeen oli kokonaan suljettu eurooppalaisilta,\nja Hedinin täytyi sen vuoksi kulkea Kashmirin kautta Ladakhiin ja\nsieltä muka Itä-Turkestaniin lähdettyään poiketa matkalla Tibetin\nkeskiosiin, lähestyäkseen pohjoisesta valitsemaansa tutkimusaluetta.\nHänellä oli Lehistä lähtiessään oivallisesti varustettu karavaani ja\nrunsaasti hevosia ja muuleja, mutta vuodenaika oli myöhäinen, Tibetin\nylängöllä talvisydän, ja siitä tuli todellinen »kuolonmarssi» hänen\nkuormajuhdilleen. Ankarissa myrskyissä ja pakkasissa niitä sortui\nkuolemaan melkein joka leiripaikalle, ja susilaumat ja korpit sen\nvuoksi olivat hupenemistaan hupenevan karavaanin uskolliset saattajat.\nMutta laitumesta ei näillä myrskyisillä ja melkein lumettomilla\nylängöillä ollut puutetta, sen enempää kuin vedestäkään, ja aroriistaa,\nkesyttömiä jakkeja, antilooppeja ja kulaaneja eli villiaaseja oli\nlaumoittain melkein kaikkialla. Ngangtsetso järvelle päästyään Hedin\nsuoritti tarkkoja syvyysmittauksia ja kartoitti järven, mutta siellä\nhänen tiensä oli nousta pystyyn. Piirin maaherra aikoi kieltää häntä\nedelleen Shigatseen matkustamasta, mutta peruutti kiellon, kun Hedin\nsinne sai Intiasta lähetetyn postinsa tashilaaman, koko Tibetin\nylimmän hengellisen herran toimesta. Hän kulki nyt matkaa jatkaessaan\nensi kerran Trans-Himalajan poikki ja saapui asutumman maan kautta\nonnellisesti Shigatseen. Kiinalaisen vaikutuksen kautta hän siellä\nsai nähdä tibetiläisten hengelliset uudenvuodenjuhlat ja pääsi itse\ntashilaaman, buddhalaisten paavin, puheille. Matkaa jatkaessaan Hedin\naikoi käydä Dangra-jum-tso järvellä, mutta tibetiläiset estivät\ntämän, samoin kuin menomatkallakin, koska järvi oli pyhä. Tällä\nretkellä Hedin tuli kulkeneeksi kahdesti Trans-Himalajan poikki.\nPalattuaan Tsangpon laaksoon hän Tradumin kohdalla kulki Nepalin\nrajan poikki ja kiertoteitä matkaten löysi tämän kuulun joen lähteet\npyhän Manasarowar-järven eteläpuolelta Himalajan pohjoisimmasta\nharjanteesta, suuresta Kubigangri nimisestä glasierista. Tämän\njälkeen hän tutki Sutlejn lähteet ja Manasarowar-järvet ynnä niiden\nmaanalaiset laskuväylät. Nämä työt suoritettuaan hän matkusti Gartokiin\nja sieltä edelleen Lehiin. Tärkein tulos hänen matkastaan oli tieto\nTrans-Himalajasta, jonka hän huomasi ulottuvan Tengri-norista Gartokin\npohjoispuolelle saakka.\n\nLehistä käsin hän teki vielä toisen retken Tsangpon pohjoispuolisiin\nseutuihin ja päätti nyt Transhimalajan selvittelyn. Seuraavassa\nkerromme lähemmin tämän aikamme onnekkaimman Aasian-tutkijan matkoista.\n\n\n\n\nSven Hedin Pamirissa, Itä-Turkestanissa ja Tibetissä vv. 1894—1897.\n\n\nSaavuttuaan arojen poikki ihanan Ferghanan pääkaupunkiin Margelaniin,\nHedin päätti kulkea Kashgariin »Maailman katon» poikki, vaikka kaikki\nolojen tuntijat varoittivat häntä lähtemästä talvella Pamiriin.\nTurkestanin venäläinen kenraalikuvernööri lähetti alueen kirgiiseille\nkäskyn, että heidän piti jurttineen, polttoaineineen ja ruokatavaroiden\ntulla määrätyille paikoille matkustajaa vastaanottamaan, ja huolimatta\nlumimyrskyistä, kammottavista pakkasista, korkeista alppisolista\nkaikkine talvisine vaaroineen kirgiisit uskollisesti noudattivat tätä\nkäskyä. Sittenkin oli matka vaikeuksia ja vaaroja täynnä.\n\n\n\nAlain poikki talvikelillä.\n\n\nIsfairanin laaksoa nousten, vaarallisia iljankopolkuja matkaten,\nHedinin retkikunta nousi lähes 4,000 metriä korkeaan Tengis-bajsolaan,\nyhteen niistä monista, joita Ferghanasta kuljetaan 6,000 metrin\nkorkuisen Alai-vuoriston poikki Pamirin pohjoisosassa olevaan Kysyl-sun\nlaaksoon. Helmikuun loppu oli lumimyrskyjen ja lumivyöryjen vuoksi\nvaarallisin aika solamatkalle.\n\nKymmenkunta kirgiisiä kulki edellä raivaamassa tietä kinoksien läpi\nja hakkaamassa jäätiköihin portaat. Matkustajan kaikki tavarat oli\nsälytetty pienien vuorihevosten selkään, jotka ihmeteltävän ketterästi\nsuoriutuivat näillä vaarallisilla vuoriteillä, laskien luisua tai\ntakakintuillaan laahustaen rinteitä pitkät matkat, kiiveten ketterästi\nkuin kissat jyrkänteille ja uskomattoman varmasti astellen kapeita\nlivettäviä polkuja, jotka useimmiten olivat iljangalla, äkkijyrkkä\nkuilu allaan. Suurenmoisten rotkolaaksojen pohjaa nousi tie yhä\nkorkeammalle, kulkien Isfairan joen poikki hataria, osasta puolilahoja\nsiltoja. Luonto oli samalla sekä ihanaa, että kammottavan kolkkoa.\nJossain paikassa oli äsken pudonnut lumivyöry täyttänyt koko laakson\npohjan, haudaten sekä joen että tien alleen; joki oli puhkaissut vyöryn\nläpi tunnelin itselleen, mutta retkikunnan täytyi kiivetä lumimäen\npoikki, joka oli niin jyrkkä, että tarvittiin kuusi kirgiisiä joka\nhevosta mäen päälle työntämään. Laakson pohja ja polku sen mukana nousi\nlopulta niin jyrkäksi, että kuormat oli miesten selässä vähin erin\nkannettava pelättyyn Tengis-bajsolaan, joka katkaisee Alain selänteen.\n\nJoka puolella näkyi solasta lumisia vuorenselänteitä, siellä täällä\nvain kurkisti lumesta paljas kallionkeila. Kaakossa hohti Alain\nterävien selänteitten takaa etäisyydestä sinisenä ja valkoisena ihana\nTrans-Alai pilviin katoavine huippuineen ja häikäisevän kirkkaine\nlumikenttineen. Takanapäin laskivat vedet Syr-darjaan, edessäpäin\nAmu-darjaan. Tie laskeutui vedenjakajalta taas jyrkkään ja toisen\nlaviinikeilan poikki toisensa jälkeen täytyi retkikunnan kiivetä.\nSuurin lumivyöry oli lähes puolta kilometriä leveä ja pariakymmentä\nmetriä paksu. Moinen lumivyöry olisi alleen haudannut vaikka mimmoisen\nmatkueen, ja kun laviinin alaosa aina paineen vuoksi paikalla\nmuuttuu jääksi, olisi sen alta ollut mahdoton pelastua. Lumi suli\njo kaikkialla, ja muiden vaikeuksien lisäksi oli aina vähän väliä\nkahlattava purojenkin poikki. Kun alkoi sataa lunta ja ilma kävi aivan\nsakeaksi, täytyi yhden miehen edellä kulkien tunnustella pitkällä\ntangolla tien pohjaa. Pahemmitta tapaturmitta retkikunta kuitenkin\npääsi Alain laaksoon sillä kohdalla, jossa Kokandin entisen hallitsijan\nvanhan linnan savimuurit vielä muistuttelivat Pamirin menneitä\nvaltiollisia oloja; mutta jos matka olisi tapahtunut päivää myöhemmin,\nolisi lumimyrsky,, buraani, sen solassa tavannut ja silloin sen olisi\nvoinut periä ellei tuho, niin ainakin pitkällinen viivytys.\n\n\n\nTalvinen Pamir.\n\n\nAlain laakso, jonka läpi Kisil-su juoksee, on Pamirin lumisin osa.\nKirgiisit hankkivat täällä kaksi kameelia edellä kulkemaan, ja nämäkin\nsaattoivat toisin paikoin vaipua lumeen melkein näkymättömiin. Öillä\noli -20° pakkanen. Kun lunta on laaksossa oikein vahvalti, täytyy\nkirgiisien solista toiseen kulkiessaan ajaa edellään jakkeja, jotka\nkahlaavat ja puskevat puhki pahimmatkin kinokset.\n\nSeurattuaan jonkun aikaa Kisil-sun pohjoisrantaa retkikunta kahlasi\nsen poikki ja lähti nousemaan mahtavaan Trans-Alain vuoristoon, jonka\nkorkein kukkula kohoaa 7,000 metriä merenpinnasta. Urtakin luona eivät\nretkikuntaa odottaneetkaan jurtat eikä valmiit valkeat, koska se\nkylänvanhin, jonka velvollisuudeksi tämä oli annettu, oli Attjollin\nsolassa joutunut buraaniin, joka esti häntä matkaa jatkamasta ja\neräältä paimenelta hautasi lumeen 40 lammasta. Hän oli lähettänyt kuusi\nmiestä Hediniä vastaan, mutta yhdeksän päivää ponnistettuaan lumisessa\nsolassa ja hevosen menetettyään oli näiden täytynyt jättää sekä jurtta\nettä poltokset solaan. Kaksi miestä oli kadonnut. Neljä oli kuitenkin\npäässyt Djipptikin kirgiisien luo, joilta he olivat saaneet lainaksi\njurtan ja poltoksia, tuoden ne myöhemmin illalla Urtakiin. Näistä\nneljästä oli yksi palelluttanut jalkansa ja toinen tullut lumisokeaksi;\nkaksi tervettä miestä oli suojellut silmänsä jouhiverkolla ja\nnahkaremmillä. Yöllä oli tällä asemalla -34° pakkanen; mutta maalisk. 5\np. osoitti lämpömittari auringonpaisteessa +52° C. Susilaumain jälkiä\nnäkyi ja kirgiisit kertoivat niistä paljon kamalia juttuja.\n\nAamulla maalisk. 9 p. kaikki kirgiisit polvistuivat lumeen\nrukoillakseen Allahilta onnellista matkaa pelätyn Kisil-art-solan\npoikki, jossa buraanit ovat kovin äkilliset ja vaaralliset, mutta\nHedinin retkikuntaa suosi solassa mitä paras sää. Vedenjakajalla on\nsolan korkeus 4,271 metriä. Solan eteläpuolella lumi nopeaan väheni,\nmaa oli laajalti aivan paljastakin, laaksot olivat avarammat ja vuoret\nsuhteellisesti matalammat, maan yleinen tasapinta kun oli niin korkea.\n\n\n\nKara-kul.\n\n\nKaravaaninsa jakaen Hedin teki matkan Kara-kul nimiselle suolajärvelle\nmitatakseen sen syvyyden. Jää, joka toisin paikoin oli yli metriä\npaksu, paukkui ja soi kummasti jalkain alla. Mukana olevat sarttilaiset\nluulivat äänen johtuvan siitä, että suuret kalat puskivat jäähän\npäätään, mutta kirgiisit tiesivät, ettei järvessä ollut kaloja\nensinkään. Suurin mitattu syvyys oli 230 metriä. Järven toisella\nrannalla Hedin erään seuralaisensa keralla eksyi joukostaan ja heidän\ntäytyi viettää yönsä taivasalla kirgiisiläiseen tapaan polvillaan, pää\nmaahan taivutettuna ja korot tuulessa. Kirgiisi tässä asennossa nukkui\nmakeasti. Hedin ei tosin saanut unta, mutta hänen täytyi myöntää, että\nse paremmin kuin mikään muu suojeli vilulta.\n\nKara-kulin eteläpuolella, avarassa Mus-kol laaksossa, jossa maa oli\nkokonaan rapautumisesta syntyneen soran peitossa, kuten Pamirissa\nyleiseenkin, ja lunta oli vähän, oli vastassa Pamirskij Postista\nlähetettyjä juhlapukuisia kirgiisejä, jotka olivat siellä jo\nodottaneet viisi päivää telttoineen, lampaineen ja polttoaineineen.\nLaakson eteläpäässä oli kuljettava 4,682 metriä korkean solan poikki\nlumituiskussa. Maalisk. 18 p. Hedin vihdoin saapui Pamirskij Postiin,\njossa häntä jo oli kauan huolestuneina odotettu ja jossa hänet nyt sitä\nsydämellisemmin ja vierasvaraisemmin vastaanotettiin.\n\nToukokuun lopulla ja kesäkuun alussa, runsaan ruohon ruvettua\nrehoittamaan, tulevat Ferghanan rikkaat ja hyvin toimeentulevat\nkirgiisit vuoriston poikki karjoineen Alai-laaksoon, pystyttäen\nKisil-sun rannalle kesäleirinsä. He panevat silloin toimeen\nratsumieskarkelonsa, pitävät kestejä, viettävät häitä. Parin kolmen\nkuukauden kuluttua suurin osa palaa takaisin Ferghanaan. Alai-laakson\nkautta kulkee kesällä tärkeä liikennereitti Itä-Turkestanista\nAmu-darjan laaksoon. Sitä kulkevat sekä kauppiaat että matkustajat.\n\nHuhtik. 7 p. Hedin lähti vieraanvaraisesta Pamirskij Postista pyrkimään\nPamirin itäosan korkeimmalle kukkulalle Mustag-atalle, joka kohottaa\nlakeaan kokonaista 7,860 metriä merenpinnan yläpuolelle, lähes vetäen\nvertoja Himalajan korkeimmille kukkuloille. Matkustajan kunnianhimona\noli tämän kukkulan valloittaminen.\n\n\n\nMustag-atalle.\n\n\nLumipeite oli jo ohut, järvet tosin vielä jäässä, mutta salmet olivat\nauki ja niihin oli jo kokoontunut suuret määrät sorsia. Mitattuaan\nRang-kul järven syvyyden Hedin saapui Kiinan rajalle. Epäluuloistaan\nhuolimatta eivät kiinalaiset rajavartijat voineet estää niin\nvoimallisesti passitettua matkustajaa eteenpäin kulkemasta, vaikka\ntekivätkin hänelle paljon pientä kiusaa. Suurimman osan karavaaniaan\njälkeensä jättäen Hedin muutaman miehen keralla lähti vuorelle\npyrkimään. Kirgiisit vakuuttivat kaikki yhteen ääneen, että vuorelle\noli mahdoton nousta. Jyrkänteet ja rotkot muka sulkivat kaikkialla\ntien, vuoren rinteet olivat kirkasta jäätikköä, ja myrsky, joka\nmuka korkeudessa oli yksinvaltias, pyyhkäisisi kaikki mukaansa kuin\nhiekkajyväset. Heidän kammoonsa oli suurena syynä taikausko. Vuorta\npidettiin pyhänä ja siihen liittyi monenlaisia taruja. Yleinen luulo\noli, että sen luoksepääsemättömällä laella oli maallinen paratiisi.\n\nNimi merkitsee »Jäävuorien isä», ja kuten isä lastensa keskellä tämä\nvuori kohottaakin valkoista päätään korkealle yli läheisten kukkulain,\nvaikka nämäkin ovat korkeita, valkoisiin vaippoihin puettuja ja\njääpanssarilla suojeltuja. Kuten majakka se luo hopeista hohtoaan\nkauas erämaitten piiriin. Vuoren juurella kirgiisit eivät kuitenkaan\npelänneet Mustag-ataa samassa määrässä kuin Pamirin sisäosissa asuvat,\nvaan lupasivat mielellään auttaa Hediniä vuorelle pääsemään. Hekään\neivät kuitenkaan luulleet yritystä mahdolliseksi. Metsämiehet, jotka\nolivat joutuneet vuoren yläosiin, olivat ilman »raskauden» vuoksi\ntunteneet pyörrytystä, eivätkä edes ketterät ja nopsat arkkari-oinaat\ntakaa-ajettuinakaan uskaltaneet korkeuksiin lähteä, joiden jyrkillä\niljanne-rinteillä oli mahdoton saada jalansijaa. Yksin kotkankin siivet\nraukesivat, ennenkuin sen laelle ennätti.\n\nHuhtikuun 17:ntenä Hedin lähti isäntänsä Togdasin-Bekin varakkaasta,\nvierasvaraisesta leiristä matkaan. Matkassaan hänellä oli kuusi\nahavoittunutta, lämpimiin lammasnahkaturkkeihin puettua kirgiisiä,\njoilla oli pitkät sauvat kädessään, yhdeksän suurta mustaa,\nhyväntuulista jakkia ja kaksi lammasta. Jakit kantoivat eväitä,\nlapioita, tuuria, kirveitä, köysiä, turkkeja, huopia, huopamattoja,\nvalokuvauskoneita y.m. Koneita kantoivat kirgiisit laukuissa. Muut\njakit satuloitiin, jonka jälkeen miehet nousivat selkään ja hitaasti\nalkoivat luoteispuolelta nousta vuorelle. Jakkia ohjattiin turparuston\nläpi pistetystä nuorasta. Enimmäkseen tämä juhta kuitenkin kulkee,\nmiten itse haluaa, turpa maassa kiinni, ja läähättää kuin höyrysaha...\n\n\n\nVuorijättiläisen rinteillä.\n\n\nRinne kohosi sangen jyrkkään. Ensimmäisten glasieerikielien ohi\nkuljettiin jo sangen alhaalla. Kiinteätä kalliota ei näkynyt missään,\nniin vahvalti oli vuoren rinteellä kaikenkokoisia gneissipaasia.\nEnsimmäinen yö vietettiin rinteellä lähes 4,500 metrin korkeudessa.\n5,336 metrin korkeudessa retkikunta joutui niin ankaraan lumimyrskyyn,\nettä sen monta tuntia täytyi olla alallaan. Illaksi se palasi takaisin\nleiriinsä, jonne Togdasin-Bek oli lähettänyt jurtan, lisää evästä ja\npolttoaineita. Huhtikuun 19:ntenä raivosi leirin seuduilla lumimyrsky,\nkirgiisit sairastivat vuoritautia ja Hedin muutaman miehen keralla\ntutki mahtavan Jambulak-glasieerin alapäätä. Seuraavana päivänä piti\ntehtämän uusi yritys korkeutta kohti vuoren eteläpuolelta, mutta\nHedin itse sai nyt silmätulehduksen, joka pakotti hänet palaamaan\nkaravaaninsa luo, pyrkiäkseen Kashgariin lepäämään.\n\n\n\nKashgariin.\n\n\nPaljon lunta oli satanut, joet olivat tulvillaan, matka vaikeata,\nmutta reippaan väkensä keralla Hedin hyvin suoriutui vaikeuksista.\nPamirilta alas laskeuduttaissa lämpeni ilma nopeaan ja luonto muuttui\nvehmaammaksi ja toukok. 1:senä matkustaja saapui Kashgariin, jossa hän\nvanhan ystävänsä, venäläisen pääkonsulin Petrovskijn luona sai mitä\nvierasvaraisimman asunnon.\n\nHedinin aikomus oli ensiksi lähteä Lop-norille, mutta kesäkuun alussa\ntapahtui säänmuutos, joka sai hänet muuttamaan mielensä. Aasialainen\nkesä lähestyi jättiläisaskelin, »päivän tähti hehkui kuin valtava\nsulatusuuni, varjossa kohosi kuumuus 38 asteeseen, yö ei ennättänyt\njäähdyttää Itä-Turkestanin hehkuvaa ilmakehää, ja joka ilta peittivät\ntulikuumat, hienoa pölyä tuovat aavikkotuulet Jakub-Bekin vanhan\npääkaupungin sakeaan tukahduttavaan utuun.» Vielä kuumempi olisi\nidässä, Tarimin rannoilla, ollut, ja Hedin sen vuoksi päätti palata\nkesäksi vuoristoon, uudistaakseen yrityksensä nousta Mustag-atalle.\nKesäk. 21 p. illalla hän jälleen lähti Kashgarista matkaan.\n\n»Laskevan auringon tulikuumissa säteissä pieni karavaanimme hitaasti\neteni poppelien ja piilipuiden välitse leveää maantietä, jonka\nJakub-Bek aikanaan rakensi ja jolla nyt, basaaripäivänä, vallitsi\nmitä vilkkain liike. Mandariineja, millä korkeampi, millä matalampi\nnuppi hatussaan, ajeli tiellä pienillä sinisillä vaunuillaan, joita\nkulkusin ja helyin koristetut muulit vetivät. Kiinalaisia upseereja\nja sotamiehiä ratsasti kirjavissa univormuissaan. Jangi-hissarista\ntai Jarkentista tuli isoja maalauksellisia araboja, joiden kuperan\nolkikaton alla istui melko seurat kiinalaisia ja sartteja ja joita\nneljä kulkusin ja kelloin runsaasti koristettua hevosta veti, yksi\naisoissa, kolme kaukana edellä kulkien ja köysistä kiskoen. Nämä\nkäytännölliset ajoneuvot ovat Itä-Turkestanin diligenssejä ja 10\ntengehillä (noin 3 mk), mitättömällä maksulla siis, voi täten kulkea\nneljä pitkää päivämatkaa Jarkentiin saakka.\n\n»Tavarakaravaaneja kulkee ohi toinen toisensa perässä, ojanpartaalla\nistuu kaikenlaisia raajarikkoja ja kerjäläisiä, vesikauppiaita suurten\nsaviruukkujensa vieressä, leipureita ja hedelmäkauppiaita pienien\nkojujensa ääressä, ja pieniä ruskettuneita poikia ui tien vieressä\nojain mutavedessä. Kuljemme pyhimyshautain ohi, Adolf Schlagintweitin\nmuistopatsaan ohi, jota tulvavesi on vahingoittanut, jälkeemme jää\nJakub-Bekin sortunut linna Dovlet-bag (rikkauden puutarha) ja Kisil-su,\njoka punaisenruskeana savivellinä virtaa kahdenkertaisen siltansa\nalitse.\n\n»Vasemmalle kädelle jää kiinalaiskaupunki, Jangi-shahr, tulemme\nautiolle hiljaiselle maaseudulle, joka tasaisena ja rannattomana leviää\netelää ja itää kohti silmän siintämättömiin. On tullut pilkkopimeä,\njonka vuoksi k:lo 9 pysähdyimme Jiggde-arikin kylään illastamaan ja\nkuun nousemista odottamaan. Vasta kahden aikaan aamulla saavuimme\nJapptjaniin, joka oli matkan lähin päämäärä.»\n\nMatka kävi aluksi suoraan etelään keidasalueen kautta ja joskus\nhietanietoksien poikki, läpi kylien, joissa kiinalaiset viranomaiset,\nKashgarin daotain määräystä noudattaen, nyt kohteliaammin ottivat\nvastaan ruotsalaisen matkustajan. Yöllä matkattiin — päivällä\nlevättiin. Eräässä paikassa Hedin näki pienen rautakaivoksen, jossa\nmalmi saadaan maa- ja savikerroksista sekä sitten kuljetetaan\nIgisjariin sangen alkuperäisellä tavalla pelkistettäväksi.\n\nVuoristo alkoi vähitellen lähestymistään lähestyä, lakeudelta nousta\nlaaksoja, joita pitkin kirgiisit ajoivat karjojaan ylämaahan. Kengkol\nlaakson alaosassa oli hyvät laitumet ja siellä täällä puitakin. Joka\nilta ajettiin lampaat ja vuohet auliin lypsettäviksi sekä teljettiin\nsitten avariin karsinoihin, joissa vihaiset koirat yöllä vartioivat\nniitä susilta, sillä niitä seudussa oli kovin runsaasti. Asukkaat\nkuuluivat kipptjakkirgiiseihin. Korkeammalle kohottaessa laakso\nkapeni ja oli kuljettava vedenjakajan poikki Jarkentin laaksoon.\nVedenjakajalla paimennettiin Jarkentin sarttilaisten omistamia suuria\nhevoslaumoja.\n\nMaisemista oli omituisin pitkä kapea kuru, jonka pohjaa tie vaahtoavan\nvuoripuron keralla kohosi paasirytelkköjen keskitse Mustag-atan\nliepeille. Tuskin oli matkue päässyt tästä vaarallisesta solasta, kun\njoki äkkiä latvoillaan sataneesta vedestä alkoi rajusti nousta; jos\ntulva olisi matkueen solassa tavannut, olisi se voinut tuhoutua.\n\nKulkien Mustag vuoriston pääharjanteelle Hedin tuli Tag-arma lakeudelle\nMustag-atan eteläpuolelle, ihaillen sen erinomaisia laitumia,\njoilla suuria jakki- ja lammaslaumoja söi. Kiertäen sitten vuoren\nlänsipuolelle Sarik-kolin laaksoon hän tutki jättiläisvuorta, jonka\nympäri hän täten tuli kulkeneeksi, ja jäävirtoja, joita säteili sen\nlaelta joka suunnalle. Sarik-kolin laaksossa hän taas tapasi tuttavansa\nTogdasin-Bekin ja sai saman herttaisen vastaanoton sekä hänen että\nlaakson kaikkienkin kirgiisien puolelta. Läheltä ja kaukaa heitä tuli\nhänen vieraikseen, tuoden lahjaksi lampaita, sorsia, peltopyitä,\nleipää, jakin maitoa ja kermaa, ja kun Hedin vaelluksillaan lähestyi\njotakuta aulia, tuli ratsumies aina häntä vastaan, opastaen hänet bekin\n(s.o. ruhtinaan) jurttiin, jossa hänelle tulen ääressä osoitettiin\nkunniasija ja tarjottiin »dastarkhani», s.o. ryyppy purtavineen. Hyvää\nsuhdetta todistaa sekin, että Togdasin-Bek heinäk. 11:ntenä vieraansa\nkunniaksi pani toimeen »bajgan» eli kirgiisiläisen ratsumieskarkelon,\njoka kieltämättä johtaa muistoon arokansain muinaisia mahtiaikoja.\nHedin kertoo siitä:\n\n\n\nKirgiisien bajga.\n\n\n»Aamun kuluessa karautti seudun paras miehinen väestö etelää kohti\npienissä joukoissa, sillä Irik-jakin kentällä sikäläisten ylempien\naulien luona oli tämän hurjan karkelon määrä tulla esitetyksi. Kun\npuolenpäivän aikaan lähdin heidän jälkeensä, saatteli minua 42\nkirgiisiä, yllään parhaat, kaiken kirjavuiset halaatit, vyötäisillä\nkirjavat vyöt, tikarit ja puukot, kalisevia nippuja, joissa oli\ntuluksia, naskaleita, tupakkakukkaroita y.m. pieniä esineitä.\nPäähineitä oli monenlaisia, useimmilla kuitenkin vuodenajan takia\npienet pyöreät mustat patalakit, punaisin, keltaisin ja sinisin\nkirjauksin. Tämän juhlapukuisen rahvaan keskellä, joka taajana joukkona\nminua ympäröi, tunsin yksinkertaisessa harmaassa matkapuvussani olevani\nkuin dervishi parempien ihmisten joukossa.\n\n»Arvoltaan ja puvultaan etevimmät olivat kuitenkin Togdasin-Bek,\nyllään tulikeltainen, kullalla kirjailtu kunniahalaatti, jonka\nolin Kashgarista tuonut ja hänelle lahjoittanut, sekä Togda\nMuhammed-Bek, Mustag-atan itäpuolella asuvain kirgiisien päällikkö.\nTämän puvussa näki kylläkin rohkeita väriyhdistelmiä, joitten\nluultavasti oli sattumaa kiittäminen siitä, että ne olivat samalla\nihmisruumiilla sijansa saaneet; pitkä halaatti oli merensininen,\nleveä vyö vaaleansininen ja päässään hänellä oli korkea sinipunerva,\nkultareunuksellinen pipolakki. Tämä puku somisti pitkää, oikein\nalkurotuista kirgiisiä, jolla oli vinot kapeat silmät, ulkonevat\nposkipäät, harva musta leukaparta ja jouhevat viikset, ja ratsu hänellä\noli jättiläismäinen, sysimusta, vierasrotuinen. Kun vielä lisäämme,\nettä hänen kyljellään roikkui koukkumiekka mustassa huotrassaan, niin\non meillä edessämme oikea aasialainen Don Quixote.\n\n»Ylempien kylien luona näkyvistä laajenevista ratsumiesjoukoista voimme\narvata olevamme perillä, ja keskelle kenttää oli varattu avopaikka,\njolle pysähdyimme. Tässä meitä odotti sadanyhdentoista vuotias\nKhoat-Bek viiden poikansa keralla, jotka hekin jo olivat harmaantuneita\nvanhuksia, saattonaan parikymmentä muuta ratsumiestä. Khoat-Bek istui\nsatulassa yhä yhtä karskina ja varmana kuin konsanaankin, vaikka selkä\nolikin jonkun verran iän koukistama. Yllään hänellä oli nahkareunainen\nvioletti halaatti, ruskeat nahkasaappaat ja ruskea turbaani.\nKasvonpiirteitä oli lyhyt valkea täysiparta, iso kotkannenä ja syvät\nharmaat silmät, jotka enimmäkseen näyttivät viihtyvän menneiden aikain\nmuistoissa.\n\n»Kaikki osoittivat hänelle mitä suurinta kunnioitusta ja bekitkin\nlaskeutuivat hevosen selästä häntä tervehtiäkseen, ja hän istui siinä\nlevollisena kuin jumala ja otti vastaan heidän kunnianosoituksensa.\nVanhus oli ennen vanhaan ollut Sarik-kol-kirgiisien tjong-beki eli\nsuurpäällikkö, joka arvo oli ollut seitsemällä hänen esi-isistäänkin,\nosaksi itsenäisinä, osaksi vieraan vallan alaisina. Milloin hän ei\nvaipunut omiin muisteluihinsa, oli hän sangen puhelias ja kertoi\nilmeisestikin hyvin mielellään muistoistaan ja perheoloistaan.\n\n»Hänellä oli seitsemän poikaa ja viisi tytärtä, 43 lastenlasta ja\n16 lastenlastenlasta. Kaikki he asuivat samassa yhteiskunnassa,\nsuuressa aulissa, joka kesäisin on Kara-kulin luona, talvella\nBassik-kulin seuduilla. Vanhin poika, Oshur-Bek, josta vähitellen\ntuli minun miehiäni, oli erittäin leikillinen ukko. Hän kertoi, että\nKhoat-Bekillä eläissään oli ollut neljä kirgiisiläistä vaimoa, joista\nkaksi yhdeksänkymmenen ikäistä vielä eli, ja sitä paitsi satakunta\nsarttilaista, joita oli eri aikoina ostettu Kashgarista ja sitten\ntoinen toisensa jälkeen hylätty.\n\n»Khoat-Bek mielistyi siihen määrään silmälaseihini, että pyysi saada\nne omikseen, mutta kun minulla ei ollut niitä liikenemään, niin sanoin\nhänelle, että kun hän oli tullut niittä toimeen satayksitoista vuotta,\nniin varmaan hän tulisi niittä toimeen eteenkinkäsin. Lahjoitin hänelle\nsen sijaan kankaita, lakkeja ja huiveja. Syksymmällä vanhus erään\npoikansa keralla ratsasti Jangi-hissariin solan kautta, joka oli vain\nsataa metriä Mont Blancia matalampi. Hän omisti siellä maata ja tahtoi\nlisäksi vähän huvitella ennen talvea.\n\n»Pukki kiskotaan eteemme, kirgiisi yhdellä iskulla katkaisee siltä\nkaulan ja antaa veren juosta, kunnes se tyrtyy. Teurastettu eläin on\nnyt kisan keskustana, kisaavat kun kilpailevat siitä, kuka saa sen\nitselleen anastetuksi.\n\n»Muuan ratsumies vie sen kerallaan pois ja odotamme sitten hetkisen.\nEtäisyydessä näkyy ratsumiesjoukko; se lähestyy hurjaa vauhtia;\nkahdeksankymmenen hevosen kaviot räikkyvät kovalla tanterella, jonka\nnurmen lammaslaumat jo ovat kalvaneet juuriaan myöten. Melu käy\nhuumaavaksi, siihen sekaantuu hurjia huutoja ja jalustimien kalinaa.\nPölypilvessä he kiitävät aivan ohitsemme. Eellimmäinen heittää pukin\nruumiin hevoseni etujalkoihin. Kuten hunnit tai hävittävä rosvojoukko\nhe laukkaavat pois, tekevät arolle kierroksen, mutta palaavat jo\nsamalla takaisin. Se, jonka eteen pukki heitetään, kiittää tästä\nkunniasta siten, että kutsuu joukon pieniin kemuihin, kuten kirgiisit\ntavallisesti tekevät, taikka antaa heille kourallisen hopeatengehiä,\nkuten minä tein.\n\n»Tuskin olemme kuitenkaan ennättäneet hieman peräytyä, ennenkuin hurja\njoukko taas palaa ja hyökkää pukkirievun kimppuun, jonka ruumis ei\nvielä ole ennättänyt jäähtyä. Nyt siitä syntyy taistelu, ikäänkuin\nolisi se kultia täynnään — siinä on nyt selittämätön sekasotku\nhevosia ja miehiä, kaikki pölypilven peittäminä. Hevosia kompastuu,\ntoisia karkaa pystyyn, ryöstää. Miehet yhä satulasta kiinni pitäen\nheittäytyvät suin päin maata kohti ja tapailevat palkintoa. Toisia on\npudonnut hevosen selästä ja he ovat vähällä sotkeutua jalkoihin, toisia\npuoleksi riippuu hevosten alla, mutta kaikki kiistävät ja teutaroivat\nhurjimmassa epäjärjestyksessä nahkan anastaakseen.\n\n»Jäljelle jääneet tai äsken tulleet ratsastajat karauttavat täyttä\nlaukkaa keskelle joukkoa, ikäänkuin tahtoisivat he ajaa tämän pölyyn\nkietoutuneen, kirkuvan ja elämöivän hevos- ja ihmisvuoren yli. Pienet\nmetkut ovat luvallisia. Mikä nykäisee naapurin hevosta suitsista\npäästäkseen lähemmä nahkaa, mikä sivaltaa ruoskan varrella kuonoon\nsaadakseen sen pystyyn karkaamaan taikka taapäin peräytymään, tahi\nkoettavat he pudottaa toinen toisensa satulasta.\n\n»Sekasortoa vielä lisäsi pari miestä, jotka ratsastivat\nsuipposarvisilla jakeilla. Jakit ryteikköön tunkeutuessaan tietysti\nkutittelivat hevosia sarvillaan ja nämä siitä potkimaan jakkeja, jotka\nvuorostaan vihastuivat puskemaan, niin että kisa hieman muistutti\nhärkätaistelua. Vihdoin on joku miehistä saanut nahkasta kiinni,\npistää sen oikean reitensä ja satulan väliin ja kiitää nopeaan kuin\ntuuli laajaa piiriä pitkin lakeutta muiden takaa-ajamana. He katoavat\netäisyyteen, mutta palaavat parin minuutin kuluttua takaisin. Taas\nkuulemme kavioiden iskevän tantereeseen. Ratsumiehet syöksyvät suoraa\npäätä meitä kohti, esteistä välittämättä; seuraavassa silmänräpäyksessä\nhe hyökkäävät päällemme ja musertavat meidät; emme ennätä alta —\nmutta parin askeleen päässä ja yhä hurjimmassa vauhdissaan he äkkiä\nponnahtavat syrjään, nakattuaan ensin eteemme nahkan, joka nyt oli\nmuuttunut muodottomaksi tukoksi, jonka jälkeen taistelu alkaa uudelleen.\n\n»Togdasin-Bekikin lopulta kiihtyi taistelun hälinästä niin, että\nhyökkäsi joukkoon ja tosiaan saikin palkinnon kerran anastetuksi,\nmutta keikahdettuaan nurin hevosineen päivineen ja saatuaan naamaansa\nja nenävarteensa muutamia punaisia kiinalaisia kirjaimia, talttui hän\nlauhkeaksi kuin lammas ja jäi kauniisti meidän luoksemme.\n\n»Karkelon aikana olivat useimmat riisuneet halaattinsa, jopa toisilla\noli yläruumiinsa koko oikea puoli paljaana. Harva siitä ehjin nahkoin\nsuoriutui; monen naama oli verissään ja sitä nyt menivät läheiseen\npuroon hautomaan, ja onnahteli joku hevosistakin. Kentällä on hajallaan\nlakkeja ja ruoskia, joita omistajat vähitellen käyvät perimässä.\nSuuresti ihmettelin, ettei sattunut pahempia tapaturmia, mutta tämä\ntietysti riippuu siitä, että kirgiisit pienestä pitäen ovat hevosen\nselässä kasvaneet. Jännittävän ja vaarallisen leikin päätyttyä\nkutsuttiin arvohenkilöt dastarkhanille lähimmän bekin telttaan, jossa\nseudun soittoniekat aterian aikana ilahuttivat meitä sävelillään.»\n\nPieni Kara-kul.\n\n\nTämä ei ollut ainoa kerta, kun Hedinille näyteltiin näitä kisoja,\nja joskus ne olivat vielä hurjempiakin. Hän asettui nyt leiriin\nMustag-atan pohjoispuolelle Pienen Kara-kulin rannalle kartoittaakseen\nseutua ja tutkiakseen sen maantieteellisiä oloja. Tämä pieni alppijärvi\noli viehättävä jylhän karussa ympäristössään, harmaitten, synkkäin\njättiläisvuorien ympäröimänä, Mustag-atan valkoiset lumikentät\nmuita korkeampina loistaen. Vain etelärannalla oli lakeus vehmaine\nlaitumineen. Näköalain jylhyyttä vilkastuttivat järven räikeän kirkkaat\nvärivivahdukset. Kaikkialla osoittivat moreenit, että seutu ennen\noli kokonaan ollut jäätiköiden peittämä. Äkkituulet, rankkasateet,\npyörremyrskyt haittasivat Hedinin työtä, mutta loma-aikoja vilkastutti\nkirgiisien ystävällinen seurustelu.\n\nSuoritettuaan Kara-Kulilla työnsä Hedin nousi Mustag-atan rinteille\ntutkiakseen aluksi vuoren kymmenet jäävirrat. Vuoren louhisilla\nrinteillä hän ratsasti jakilla, joka ihmeteltävän taitavasti suoriutui\npahimmistakin paikoista. »Milloin tuo raskas eläin astelee pitkin\nsuuren lohkareen terävää reunaa, milloin ketterästi hyppää mustan\nammottavan rotkon yli ja paikalla tapaa jalansijan seuraavalla\npaadella, milloin se taas liikkumattomin kankein jaloin laskee jyrkkää,\npystyä sorarinnettä, jolla ei kaksijalkainen olento mitenkään pysyisi\npystyssä.» Näitä jäätikkötutkimuksia paljon haittasi epävakainen sää,\nmyrskyt, rae- ja lumisateet, sillä korkeuksissa alkoi talvi jo tehdä\nheinäkuun lopulla tuloaan.\n\n\n\nUusia hyökkäyksiä Mustag-atalle.\n\n\nElok. 6:ntena oli sää vihdoin siksi edullista, että Hedin saattoi\nuudelleen yrittää nousta Mustag-atalle, jonka läntinen rinne oli\nalhaalta katsoen näyttänyt kohoavan hyvin verkalleen, vain 20° kulmin.\nMatkaan lähdettäessä oli mukana seitsemän jakkia, kullakin ajajansa,\nmutta toinen toisensa perästä uupuivat juhdat ja miehet saivat niin\nankaran silmä- ja päänsäryn, että heidän täytyi jäädä tielle. 5,300\nmetrin korkeudesta alkaen oli Hedinillä mukana vain kaksi jakkia ja\nkaksi kirgiisiä, jotka vuoron jälkeen ratsastivat toisella. Nämäkin\nvalittivat päänsärkyä ja hengenahdistusta. 6,300 metrin korkeuteen\npäästyään Hedinin täytyi kääntyä takaisin noudattaen kirgiisien\nneuvoja, jotka varoittivat lähtemästä siitä alkavalle rinteelle, jolla\nnyt oli paljon verestä lunta ja jolla he alhaalta katsoen usein olivat\nnähneet valtavia lumivyöryjä. Jakitkin alkoivat lopen väsyä ja jalan\nolisi matkustaja tuskin jaksanut korkeammalle.\n\nSyynä siihen, että Hedin oli vuoritanudilta säilynyt, oli se, ettei\nhänen ratsastaen tarvinnut rasittaa itseään. Paluumatka kävi nopeaan ja\nklo 7 aikaan olivat kaikki taas leirissä.\n\nSeuraavana päivänä tehtiin uusi yritys ja otettiin mukaan pieni jurtta,\nHedin kun aikoi viettää yön 6,000 metrin korkeudessa, jatkaakseen siitä\ntoisena päivänä nousua. Puolenpäivän aikaan oli päästy noin 5,000\nmetrin korkeuteen. Vuoren yläosan kaikki kuperat pinnat ovat paksun\njääpanssarin peitossa — koverilla paikoilla on jäävirrat — ja Hedin\nsattui nyt kohdalle, josta tälle panssarijäälle oli mahdollinen päästä.\nAlussa oli panssarijäätä verraten helppo kulkea, mutta pian alkoi\ntulla vastaan yhä suurempia halkeamia ja jääröykkiöitä. Kirgiisien\nneuvosta seurattiin vuorivuohien jälkiä, mutta monta kertaa jakkien\nsorkka putosi lumisillan läpi alla ammottavaan salattuun kuiluun. Nämä\nviisaat vuoristoeläimet eivät siitä kuitenkaan hätääntyneet, vaan\ntukivat eturuumistaan turvallaan, kiiveten taas ylös hangen pinnalle.\nEräs lumisilta kuitenkin petti ja etumainen jakki sortui jäähalkeamaan,\nniin ettei näkynyt muuta kuin sarvia ja toista takasorkkaa. Puhkuen\nja ähkyen jakki riippui ammottavan kuilun päällä, mutta ymmärsi\npysyä siinä niin alallaan, että kirgiisit ennättivät kietoa köysiä\nsen sarviin ja ruumiin ympäri, jonka jälkeen miehet ja muut jakit\nyhteisvoimin kiskoivat sen ylös. Kun vielä kirgiisikin putosi\njäähalkeamaan ja toinen jakki — molemmat kuitenkin pelastuivat — ei\nlopulta ollut muuta neuvoa kuin muutaman valtavan halkeaman pannalla\nkääntyä takaisin. Mustag-atalle oli ilmeisestikin mahdotonta nousta\ntältä puolelta.\n\nJatkettuaan vielä muutaman päivän glasieeritutkimuksiaan Hedin\nelokuun 16:ntena lähti neljättä kertaa yrittämään Mustag-atalle,\nmukanaan seitsemän miestä ja kymmenen jakkia. Pieni jurtta, jossa\noli makuusija kolmelle, pystytettiin 6,300 metrin korkeuteen, mikäli\naneroidi-mittauksiin oli luottamista — elohopea-ilmapuntari oli joku\naika takaperin mennyt rikki — mutta pari miehistä sairasti jo niin\nkovaa päänsärkyä ynnä muita vuoritaudin vaivoja, että he saivat palata\ntakaisin. Kaikki muutkin kirgiisit voihkivat koko yön, eikä ruoka eikä\njuoma maittanut ketään.\n\n»Suurenmoisemmalla paikalla ei leirini ole koskaan ollut. Olinhan\nvuoren rinteellä, joka on maailman korkeimpia, allani jäävirtain\nkielekkeitä, vuoripuroja ja järviä yön hämärissä, vieressämme jäävirta,\njota ihmeellisempää vuoristoissa saa harvoin nähdä. Meidän ei olisi\ntarvinnut astua kuin muutaman askeleen etelää kohti pudotaksemme\n400 metriä syvään kuiluun glasieerin teräksen hohtavalle, sinisen\nkirkkaalle jäälle.» Kuu oli yöllä niin kirkas, että siihen tuskin\nsaattoi katsoa. Näköala oli kuitenkin sekä päivällä että yöllä\nsuurenmoisuudestaan ja äärettömästä laajuudestaan huolimaita niin\nsekavaa lukemattomine huippuineen ja selänteineen, ettei siitä ollut\nhelppo löytää johtopiirteitä.\n\nYö oli sekä ulkopuolella että jurtassakin oleville niin kylmä, ettei\nkukaan saanut unta silmiinsä. Lisäksi alkoi tuima lounaistuuli suomia\ntunturin rinteitä. Miehet valittivat päänsärkyään, kuin olisivat olleet\npiinapenkillä. Aamun koittaessa oli tuuli kiihtynyt täydeksi myrskyksi\nja hieno lumi lensi tuiskuna. Ulkona yönsä viettäneet kirgiisit olivat\nvilusta niin kohmettuneet, että tuskin pääsivät jurttaan kömpimään.\nJakit seisoivat liikkumattomina kuin kivipatsaat samalla paikalla,\nmihin ne oli edellisenä yönä jätetty. Jumalan kiusaamista olisi näin\nollen ollut lähteä lumimyrskyssä pyrkimään huipulle, jossa väijyivät\njäähalkeamat, lumivyöryt ja tiesi mitkä tuntemattomat vaikeudet.\nTosin kirgiisit olisivat alistuvalla mielellä suostuneet jatkamaan\nnousua, mutta vilpitön oli siitä huolimatta kaikkien ilo, kun johtaja\nantoi peräytymiskäskyn. Huimaavaa vauhtia riennettiin vuorelta alas.\n»Jakit» — joita vain ainaisin hoputuksin oli saatu ylöspäin kulkemaan —\n»heittäytyivät kerrassaan päistikkaa jyrkänteitä alas, sukelsivat kuin\nsaukot kinoksien läpi eivätkä ruumiittensa painosta ja kömpelyydestä\nhuolimatta kertaakaan kompastuneet tai nurin luiskahtaneet.»\n\nHuolimatta kaikkien yritystensä myttyyn menemisestä ei Hedin\nkuitenkaan, luule mahdottomaksi nousta tälle korkealle vuorelle, itse\nkiipeäminen kun on verraten helppoa.\n\nKäytyään elokuun lopulla pikimmältään Pamirskij Postissa ja\nAlitshur-Pamirissa, hän syyskuun lopulla palasi työmaalleen,\nmitaten nyt Pienen Kara-kulin syvyyden. Kun kirgiiseillä ei ollut\naavistustakaan siitä, mikä kapine vene oli, eikä kymmenien penikulmien\npiirissä ollut muuta puuta kuin muutamia pieniä koivuja eräillä\npyhimyshaudoilla, täytyi jurttakepeistä ja nahkoista kyhätä pieni —\nparin metrin mittainen — purjevene, jonka ulkolaidoille Hedin vielä\nkiinnitti ilmalla täytettyjä nahkasäkkejä, jotta pursi paremmin\nkesti tuulta ja lainetta. Erään kirgiisin keralla hän sitten tällä\nveneellä purjehti järven poikki moneen kertaan ja sai suoritetuksi\nkaikki mittauksensa, mutta pari kertaa oli myrsky upottaa uhkarohkean\npurjehtijan tovereineen.\n\nLokakuun toisella viikolla matkustajamme jälleen lähti Kashgariin.\n\n\nHedin käänsi nyt tutkijahuomionsa uusille aloille, siihen aavaan\nlakeuteen, joka leviää Pamirin itäpuolella Tianshanin ja Kuenlunin\nvälillä, muodostaen Tarimin ja sen syrjäjokien vesistösyvänteen.\nSuurimmalta osalta tämä alue on mitä kamalinta hiekkaerämaata, mutta\nreunoilla on hyvin viljeltyjä keidasalueita, niin pitkälti kuin\nvuoristoista laskevien jokien vesi riittää maankasteluun. Kuuluimmat\nnäistä keitaista ovat Kashgar ja alueen eteläreunalla Jarkent, Khotan,\nKerija ja Tjertjen, pohjoispuolella, lähellä Tarimia, taas Maralbashi\nja Aksu. Koko alue kallistui pohjoista kohti ja sitä laitaa sen vuoksi\nkiertää pääjoki Tarim. Etelästä siihen pyrkivät syrjäjoet nykyjään\nenimmäkseen juoksevat kuiviin Takla Makanin hiekkoihin, mutta lienevät\nennen aikaan, ennenkuin hiekkamuodostus sai niin suuren vallan, vieneet\nvetensä avouomassa perille saakka.\n\nIkivanhoista ajoista saakka on tämä alue pikemmin yhdistänyt kuin\nerottanut Kaukaisen idän ja Lännen maita, sillä sen kahden puolen\nkulkivat suuret kauppatiet, joiden vaikutus kuvastuu länsimaitten\noloihin jo klassilliselta ajalta saakka. Tieto Kiinasta ja Kiinan\ntuotteista saapui sen kautta, vaikka vasta Polo-veljekset ja heistä\ntoisen poika Marco olivat ensimmäiset eurooppalaiset, joiden matkasta\ntämän alueen kautta on säilynyt jälkimaailmalle enemmän tietoja.\n\nPaitsi maantieteellistä liittyi siis tärkeä historiallinenkin\nmielenkiinto siihen maahan, jonka kesken jäänyttä tutkimusta Sven Hedin\nnyt lähti jatkamaan, vieden sitä sangen tuntuvan kappaleen eteenpäin.\n\n\n\nKashgar-joen varrella.\n\n\nHelmikuun puolivälissä 1895 Hedin kahdella neljän hevosen vetämällä\naraballa lähti Kashgarista uudelleen matkaan, tällä kertaa matkan\nlähimpänä määränä Maralbashi, joka on kauempana Kashgar-joen\nrannalla. Alussa matka kävi verraten asuttujen seutujen kautta,\nmutta jo kolmantena päivänä maisema oli vain autiota aroa, jolla oli\nniin vahvalti hienoa, tuulen ajelemaa pölyä, että arabat kulkivat\nkuin polsterilla ja kävelevän jalka melkein kokonaan vaipui siihen.\nTuulen mukana pöly tunki kaikkialle, tehden matkustuksen työlääksi ja\nraskaaksi. Paikoitellen oli suuria metsiäkin, jotka täällä sisimmässä'\nAasiassa ovat niin harvinaisia. 22 p. helmik. Hedin koko päivän ajoi\npoppelimetsässä, jossa sanottiin asustavan tiikereitä, susia, kettuja,\nhirvieläimiä, antilooppeja ja jäniksiä. Tie oli yleinen kiinalainen\npostitie ja sopivien matkain päässä oli aina asematalot. Polttopuu-\nja heinävarastoineen, vajoineen ja rattaineen nämä usein olivat\nsangen maalaukselliset. Sarvikarja, lampaat, kissat, koirat ja kanat\nvilkastuttivat niiden elämää. Munia, maitoa ja leipää oli kaikkialla\nsaatavana. Aasikaravaanit kuljettivat tätä tietä pumpulia, teetä,\nmattoja, vuotia y.m. Aksusta Kashgariin. Joka asemalla oli kiinalainen\npostinhoitaja, kolme muhamettilaista postinkuljettajaa ja kymmenen\nhevosta ja posti kulki täsmälleen ja nopeaan. Sitäpaitsi oli tällä\nvälillä huolellisesti rakennettu sähkölennätinjohto.\n\nMaralbashi oli pieni kaupunki kiinalaisine linnoineen, muurineen,\nmoskeijoineen. Lähellä kaupunkia pyörittivät Kashgar-joesta johdetut\nkanavat myllyjä, seudussa kun viljeltiin paljon riissiä, maissia\nja vehnää. Asukkaat olivat turkkilaista rotua, kuten yleensäkin\nItä-Turkestanissa, jossa kuitenkin väestön sekoitus on hyvin suuri.\nSotaväki ja ylemmät virkamiehet ovat kiinalaisia, kauppiaat osaksi\nhinduja.\n\n\n\nErämaan kangastuksia.\n\n\nHedinin aikomus oli nyt lähteä rohkealle matkalle Takla-makan erämaan\npoikki, toivoen tästä matkasta tärkeitä sekä maantieteellisiä\nettä muinaistieteellisiä tuloksia. Pitkin keidasseutuja puhuttiin\nsiitä, että muka erämaassa oli paljon suurien vanhojen kaupunkien\nraunioita ja salatuita aarteita ja Hedin oli vakuutettu siitä, että\nnäillä huhuilla ja taruilla oli tosipohja, hiekkaerämaa kun kaikesta\npäättäen on Tarimin syvänteessä historiallisellakin ajalla vallannut\nkeidasviljelykseltä alaa.\n\nMatkaa varten hän tarvitsi kameeleja ja näitä oli hänen vakuutettu\nparaiten saavan Maralbashista. Siinä toivossa hän kuitenkin kokonaan\npettyi; jonka vuoksi hän matkusti lounatta kohti Lajlikiin, joka\non Jarkent-joen varrella, odotellakseen siellä matkavarustuksia ja\nkameeleja, joita hän lähetti miehensä hankkimaan. Matka Lajlikiin\nkulki laakeain seutujen kautta, joita kauan rinnakkain juoksevat\nKashgar-darja ja Jarkent-darja osaksi tulvillaan, osaksi kaivettujen\nsuurenmoisten kanavain kautta hedelmöittävät. Melkoisia poppelimetsiä\nkasvoi täälläkin monessa kohden, kylät olivat rauhallisia, matkustaja\notettiin hyvin vastaan, ja kiinalaiset viranomaiset, joilla oli tieto\nHedinin tulosta, pitivät kiitettävää huolta hänen toimeentulostaan ja\nviihtymyksestään. Monta hyvää tilaisuutta hänellä oli tutustua rahvaan\nelämään ja tapaan, jolla sitä hallittiin, varsinkin oikeudenkäyntiin,\njota usein hoidettiin aito salomonilaiseen henkeen, mutta ehkä vielä\nuseammin molempien riitapuolien vahingoksi. Maanviljelys on kokonaan\nkeinotekoisen kastelun varassa, ja jos joet uomaansa muuttavat, joka\nlakeuksilla ei ole harvinaista, jäävät kylät ja kaupungit autioiksi,\nellei niille voida keinotekoisilla laitoksilla vettä johtaa. Sateentulo\non vähäinen vuoden umpeensa, talvi tosin kylmä, mutta melkein lumeton.\nKun vallitsevat tuulet tulevat erämaan puolelta, ovat pölymyrskyt\nkeidasalueella yleisiä ja silloin voi ilma käydä sakeaksi kuin\nsakeimmassa sumussa. Mihin kanavia ei voida suunnata, siellä on maa\nkuivaa aroa ja hiekka-erämaata, mutta missä vettä on saatavana, antaa\nse erinomaisia satoja.\n\nKaikissa näissä kylissä puhuttiin erämaan tarukaupungeista ja\naarteista. Siellä oli muka torneja, muureja ja taloja, joissa oli\nhopeaa ja kultaa kasoittain. Mutta jos joku lähti sinne kameeleineen\nja sälyytti näiden selkään kultaa ja hopeaa, niin ei hän päässytkään\npalaamaan, erämaan henget kun muka pidättivät hänet; vasta hopeat\nja kullat pois annettuaan hän saattoi toivoa pelastuvansa. Muuan\n80-vuotias ukko kertoi nuoruudessaan tunteneensa miehen, joka oli\nerämaassa eksyttyhän tullut autioon vanhaan kaupunkiin. Huoneissa oli\nollut suunnattoman paljon kiinalaisia jalkineita, mutta ne olivat\nrauenneet tomuksi, kohta kun niihin oli koskenut. Muuan toinen oli\ntavannut kaupungin, jossa oli ollut paljon hopearahoja, mutta kun\nhän oli täyttänyt kaikki taskunsa ja mukana olleen säkin ja lähtenyt\npaluumatkalle, oli hänen kimppuunsa hyökännyt parvi villikissoja\nsäikäyttäen hänet niin pahanpäiväisesti, että hän heitti pois kaikki\nhopeat. Kun hän jonkun ajan kuluttua palasi takaisin, koettaakseen\nuudelleen onneaan, oli hiekka haudannut alleen koko salaperäisen\nkaupungin.\n\nParempi onni oli eräällä muhamettilaisella papilla ollut. Hän oli\nvelkaantunut ja lähtenyt erämaahan kuolemaan. Mutta sieltä hän olikin\nlöytänyt niin paljon kultaa ja hopeaa, että hän nyt oli suunnattoman\nrikas. Mutta lukemattomia aarteiden etsijöitä oli erämaahan kadonnut\nainiaaksi. Jos mieli pois päästä ja tuoda kulta mukanaan, täytyi\nvoida karkoittaa henget pois. Nyt henget noituivat ne onnettomat,\njotka erämaahan lähtivät. Heidän päänsä joutui pyörälle, niin että he\ntietämättään aina kulkivat piiriä ja palasivat entisille jäljilleen.\nKäveltiin ja käveltiin, kunnes uuvuttiin tai janoon sorruttiin.\nJarkentista piti samaan aikaan lähteä kaksitoista miestä erämaahan\naarteita etsimään. Näille retkille lähdettiin mieluimmin keväällä,\nkoska luultiin hietamyrskyjen silloin paljastavan kullan. Kuukausi\ntakaperin oli erämaahan lähtenyt mies, mutta hän ei koskaan palannut.\nJarkentissa kerrottiin vaeltajan erämaassa tuon tuostakin kuulevan\nääniä, jotka mainitsivat häntä nimeltä; jos hän lähti kulkemaan näiden\näänien perässä, eksyi hän ja nääntyi janoon.\n\nNämä jutut sattuvasti muistuttavat niitä taruja, joita Marco Polo\naikanaan kuuli Lopin erämaasta.\n\nSven Hedin olisi tahtonut tehdä tämän erämaanmatkan talvella, jolloin\nerämaassa olisi tullut mukaan otetulla vedellä paljon kauemmin\ntoimeen, mutta kameelien viipymisen vuoksi myöhästyi retki, niin\nettä lähtö saattoi alkaa vasta huhtikuun 10:ntenä. Vettä, jota\nkuljetettiin rautasäiliöissä ja nahkasäkeissä, oli arvion mukaan 25\npäiväksi, ruokavaroja kuukausiksi, kameeleja varten öljyä, joilla\nniiden sanottiin tulevan erinomaisen kauan toimeen muutta ruoatta,\nja erinomaisen runsaat muut varustukset, Hedinin aikomus kun oli\nKhotan-darjan laakson saavutettuaan jatkaa matkaa Tibetiin. Hän aikoi\nensin kulkea koillista kohti Masar-tag nimiselle vuorelle, jonka\nluultiin Jarkent-darjalta kulkevan erämaan poikki sille Masar-tagille,\njonka edelliset matkustajat olivat tavanneet Khotan-darjan luona, koska\nvuorijonon juurella saattoi toivoa sekä dyynittömämpää seutua että ehkä\nlähteitäkin.\n\nEnsimmäisen viikon ja alun toista piti matka koillista kohti\nvarsinaisen hietaerämaan ja suurien dyynien rajaa seutujen kautta,\njoissa hietanietokset olivat pienemmät tai niitä ei ollut ensinkään,\nvaan maa oli kiinteätä aroa. Yksinäisiä puita, joskus metsiköltäkin\ntavattiin, mutta ei minkäänlaisia raunioita näkynyt. Toisin paikoin\noli sangen hyvää vettä, osoittaen maan olevan kosteata melko kauas\nJarkent-darjasta.\n\n\n\nErämaan järviä.\n\n\nEteisillä ilmoilla kohosi sitten näkyviin korkea vuori, joka oli\nennen mainittu Masar-tag, Jarkent-darjan etelärannalla. Pian tuli\nsitten vastaan laaja poppelimetsä ja melkoinen kamishia kasvava järvi.\nIhmisjälkiäkin täällä näkyi. Kauempana pohjoisessa järvi laajeni,\nmetsät, joita kasvoi sen dyynirannoilla, kävivät yhä vehmaammiksi ja\ntaajemmiksi, mitä ihanimpia näköaloja avautui erämaasta tulleille\nvaeltajille. Järvi luultavasti on jonkun Jarkent-darjan putaan\nmuodostama, täyttyen joen kesällä tulviessa. Asukkaita ei näkynyt, ei\nkuulunut. Samanlaisia järviä oli edelleenkin, vaikka pienempiä, niiden\nvesi erittäin maukasta, ja kameeleille oli vehmasta laidunta. Vuorilta\noli laajat näköalat vehmaille aroille. Kaiken kaikkiaan nämä seudut\ntäällä erämaan kainalossa tuntuivat Hedinistä maalliselta paratiisilta.\nVielä kauempana tavattiin muutamia Maralbashin miehiä, jotka olivat\ntäältä suolaa keräämässä; muutoin seutu oli autio. Nämä miehet\ntiesivät, että alue näiden järvien ja Khotan-darjan välillä oli aivan\nvedetöntä hietaerämaata, ja viimeiselle kukkulalle noustessaan Hedin\nyhdellä silmäyksellä saattoi todeta, ettei Masar-tag suinkaan jatkunut\nerämaan poikki, kuten Przevalskij oli sen piirtänyt. Kaikesta päättäen\noli nyt kuljettava mitä kamalimman erämaan poikki, jos mieli päästä\nKhotan-darjalle. Hedin arveli voivansa kulkea matkan kuudessa päivässä\nja otti vettä mukaan vain kymmeneksi, jottei rautasäiliöitä tarvinnut\nkokonaan täyttää, kameelien kuormat kun muutoinkin olivat liian raskaat.\n\nKun oli kuljettu puolentoista tuntia viimeisen järven rannalta, oltiin\ntäydessä hietaerämaassa.\n\n\n\nTakla-Makanin hiekoissa.\n\n\nKauan ei tarvinnut kulkea, ennenkuin dyynit olivat 6—7 metrin\nkorkuiset. Missä kaksi aaltosuuntaa kohtasi toisensa, oli\nhietanietoksia, jotka olivat kahta vertaa korkeammat ja pyramiidien\ntavoin kohosivat ympäristöstään. Jossakussa kohdassa, missä itse\nmaaperä näytti olevan korkeampaa, kohosi oikeita hiekkavuoria, joilta\noli suurenmoiset näköalat yli kammottavasti aaltoilevan hieta-aavikon.\nHedinin mielestä tämä näköala hiljaisuudessaan ja levossaan oli\nsanomattoman kaunis. Hän yhä toivoi löytävänsä sen povesta salattuja\ntiedon aarteita.\n\nDyynien korkeus nopeaan lisääntyi, toisten harja oli 18—20 metriä\naallon pohjaa korkeammalla. Kamalan vaikea oli päästä niiden poikki.\nRaskaista taakoistaan huolimatta kameelit kuitenkin kiipesivät niille\nsangen rivakasti ja varmoin jaloin luistelivat rinteitä alas; milloin\njoku sattui kompastumaan, ei se kuitenkaan jaksanut nousta ylös omin\nvoimin, ennenkuin kuormaa oli puolennettu. Hediniä oli varoitettu,\nettä hän oli kameelien selkään sälyttänyt liian suuret kuormat, ja\nvaroitusten oikeutus tuli nyt piankin ilmi. Hän ei kuitenkaan hennonnut\nuhrata kallista varustustaan kuormia pienentääkseen. Pahimpain dyynien\npoikki täytyi lapioida polku, ennenkuin kameelit saattoivat niille\nnousta.\n\nVielä kauempana hietanietoksien korkeus oli 25—30 metriä; niiden\nharjaa kulkeva kameeli näytti kerrassaan pieneltä aallon laaksosta\nnähden. Kovaa maata ei enää tuntunut hieta-aaltojen pohjallakaan\nja taakse olivat jääneet viimeisetkin tamariskit, jotka kaukana\nmuusta kasvullisuudesta olivat uhmanneet erämaan kuumaa puhallusta.\nEi näkynyt ainoatakaan kortta, lehteä, kaikki oli vain keltaista\nhiekkaa. Ei ainoatakaan lintua lentänyt ilman piirissä, gasellien ja\nhirvieläinten jäljet olivat jo ammoin kadonneet ja Masar-tagin uloinkin\nniemeke pölyyn häipynyt. Toinen koirista jäi jo ensimmäiselle erämaan\ntaipaleelle, miesten luulon mukaan kuoltuaan auringonpistoksesta.\nEnsimmäisenä iltana löytyi vielä dyynien välistä pieni laikka kovaa\nsavea, jossa kasvoi kaksi viimeistä tamariskia.\n\nKameelit paikalla kuorivat ne. Muuta laidunta ei tietenkään ollut,\nvaan juhtain oli tyytyminen öljyyn ja sesaminkuoriin. Tähän yritettiin\nkaivaa kaivo, mutta kun maa 70 sentin syvyyteen oli rutikuivaa, täytyi\nsiitä luopua.\n\n»Omituisin, selittämättömin tuntein pystytimme nyt ensi kerran leirimme\nmaapallon autioimpaan erämaahan. Miehet eivät paljoa puhuneet eikä\nkukaan nauranut; omituisen vaiteliasta oli pienen tulen ympärillä, jota\ntamariskin juurilla vireillä pidettiin. Haudan hiljaisuus vallitsi\nseudussa. Tiu'utkin vaikenivat. Ei kuulunut muuta kuin kameelien\npitkäveteistä, raskasta, säännöllistä hengitystä. Teltassani lepatteli\nkynttiläni ympärillä pari eksynyttä yöperhosta, jotka kaikesta päättäen\nolivat tulleet karavaanin mukana.»\n\nSeuraavana aamuna puhalsi länsimyrsky, hieta lensi, mutta taivas\noli tällä tuulella enimmäkseen verraten pölytön, se kun tuli\nkeidaspuolelta. Hieta ei jaksanut nousta paria miehen mittaa\nkorkeammalle. Aurinko paahtoi polttavan kuumasti. Lentohiekka tunkeutui\nkaikkialle, suuhun, sieraimiin, silmiin ja vaatteihinkin, niin että\nihossa tuntui ilkeätä hiestausta, johon kuitenkin pian tottui.\n\nIslam Baj, Hedinin oiva ferghanalainen palvelija, kulki kompassi\nkädessä edellä etsimässä dyynien lomitse parasta tietä. Usein oli\nmelkein mahdoton päästä eteenpäin, jonka vuoksi karavaanin täytyi\ntehdä isoja kierroksia ja matkan pituus täten sangen tuntuvasti venyi.\nAinainen jano alkoi vaivata matkamiehiä ja tuon tuostakin täytyi\njuoda. Kameelit väsyivät pehmeässä hiekassa ja alkoivat yhä useammin\nkompastella. Tämä viivytti matkaa. Kun oli kuljettu 13 kilometriä,\nolivat kaikki niin uupuneet, että oli jäätävä siihen yöksi.\n\nYöllä oli vain pari lämpöastetta ja seuraavana päivänä puhalsi\nkoillistuuli, joka sekoitti ilman niin pölyiseksi, ettei aurinko\npäivällä päässyt liiemmäksi lämmittämään. Maisema oli niin sankan udun\nverhoama, että vain lähimmät dyynit näkyivät.\n\n\n\nKuolonhiljaisunden koti,\n\n\nMutta aamulla Hediniä odotti surullinen havainto. Rauta-astioissa ei\nollut enää vettä kuin kahdeksi päiväksi, miehet kun olivat ottaneet\nsitä viimeisestä järvestä paljon vähemmän kuin käsky oli ollut.\nJolltji, retkikunnan opas, vakuutti tämän hyvin riittävän Khotan-darjan\nlaaksoon ja Hedin luotti hänen sanoihinsa, luullen sinne olevan saman\nverran matkaa kuin takaisin Masar-tagin järville.\n\nPölyssä oli entistä vaikeampi arvostella etäisyyksiä. Usein näytti\njoku dyyni olevan kaukana, vaikka katsoja seisoikin aivan sen\njuurella. Hiekkanietosten laaksoissa oli siihen saakka ollut omituisia\nsavimultapengermiä, joita Hedin luuli entisen merenpohjan lietteistä\nsyntyneiksi muodostumiksi, mutta nyt nekin katosivat ja kaikkialla\noli paljasta hiekkaa. Yksi kameeleista uupui, pysähteli tavan takaa,\nlopulta kävi pitkäkseen, eikä enää suostunut liikkeelle lähtemään,\nennenkuin sen kuorma oli muiden kameelien selkään sälytetty. »Kauhistus\nvaltaa mielen, kun erämaan laiva, josta pelastus riippuu, täten tekee\nhaaksirikon.»\n\nToivottomuus alkoi yhä enemmän vallata mieliä, mutta kun äkkiä\npaarma ilmestyi kameelien keskuuteen, muuttui mieliala taas mitä\ntoivehikkaimmaksi. Toisin paikoin olivat korkeimmat dyynit 50—60\nmetrin korkuiset, alentuen taas puoleen tästä määrästä. Ensimmäinen\nkameeli oli täytynyt jättää jäljelle, josta sen möly kauan kuului,\neikä tarvinnut kauaakaan odottaa, ennenkuin taivaalle ilmestyi korppi.\nSiitä taas kaikki ilostuivat, luullen Khotan-darjan olevan lähellä.\nSitten teki suuri musta kameeli tenän ja oli leiriydyttävä. Todenteolla\noli silloin kuljettu vasta kolmasosa varsinaisesta erämaan matkasta.\nKaikki luulivat joelle olevan korkeintaan kolme päivämatkaa, vaikka\ntodenteolla kului yhdeksän päivää tämän matkan kulkemiseen. Telttaan\nilmestyi illalla kaksi sääskeä ja ne taas vuorostaan kohottivat\nmielialaa.\n\nHedin oli tähän saakka ratsastanut kameelilla, mutta lähtenyt, juhtain\nkuormaa huojentaakseen, jalan edellä kulkemaan. »Leiri ja kameelit\nkatosivat pian taakseni näkyvistä; vain kärpänen, jota katselin\nerikoisen suopein silmin, teki minulle seuraa.» Dyynit kohosivat taas\n40—50 metrin korkuisiksi, niiden jyrkempi puoli vietti itää kohti\nosoittaen luodetuulen puhaltaneen täällä viime päivinä. Tuulen mukana\nleijaili silloin tällöin ilman kautta joitakuita kevyitä kasviuntuvia\nja erään nietoksen rinteellä oli kuivuneita takkiaisia. 13 kilometriä\nkuljettuaan Hedin uupuneena laskeutui nietoksen selkään odottamaan,\nkunnes karavaani hänet saavutti. »Tuolla tulivat kameelit horjuvin\naskelin. Niiden silmistä loisti raukea kuolonhohde. Katse oli alistunut\nja välinpitämätön, se ei enää näyttänyt laidunta tähyilevän.» Niitä oli\nenää kuusi, kaksi oli jäänyt jäljelle, kaksi miestä niiden keralla,\ntaluttamaan ne jäljestäpäin leiriin.\n\nDyynien välissä alkoi nyt olla sanomattoman hienoa, kuohkeaa ainetta,\njohon jalka upposi kuin liejuun, ja laakson pohjia oli vältettävä.\nToisin paikoin hiekan pinnalla oli harva kerros pieniä teräväsyrjäisiä\npiikivenkappaleita; näillä oli hietanietoksiin sama vaikutus\nkuin öljyllä aaltoihin; dyynit olivat niiden kohdalla ikäänkuin\nlitistettyjä. Eräästä dyynilaaksosta löytyi villihevosen luuranko,\njoka oli niin hauras, että se koskettaissa hajosi kuin tuhka. Hedin\narveli, että tuo luuranko saattoi olla vaikka tuhannen vuoden vanha,\nsillä hiekan alla kaikki säilyy ihmeteltävän hyvin. Kun dyynit ainiaan\nvaeltavat, oli luuranko ehkä aivan hiljan voinut hiekasta paljastua.\nYön viileydessä tulivat molemmat jäljelle jääneet kameelit leiriin.\n\nIltasella koetettiin dyynien lomassa paljastuneeseen savimaahan kaivaa\nkaivo. Suurella innolla miehet ryhtyivät työhön — dyynit olivat tässä\ntaas verraten matalia, joten toivottiin erämaan päättyvän — ja innostus\nvielä kiihtyi, kun tuli vastaan yhä kosteampaa maata, kuta syvemmälle\nkaivettiin. Kameelitkin käsittivät, mitä oli tekeillä, ja kurottelivat\nkaulaansa vainutakseen kosteasta hiekasta veden hajua. Sitä kamalampi\noli pettymys, kun parin metrin syvyydessä äkkiä tulikin vastaan\nrutikuivaa hiekkaa. Märkä kerros oli ehkä jonkun lumi- tai vesisateen\nvajonnutta kosteutta.\n\nYhden päivän vesivara oli enää jäljellä viimeisessä vesisäiliössä.\nKameeleille ei oltu annettu vettä kolmeen päivään.\n\nSeuraavana aamuna, huhtik. 27:ntenä, kevennettiin kameelien kuormia,\njotta ne paremmin jaksaisivat. Kauan ei tarvinnut kulkea, ennenkuin\nhiekkanietokset taas kohosivat suunnattoman korkeiksi eikä ainoatakaan\nrisua näkynyt korkeimmaltakaan hietavuorelta. Mutta erään dyynin\nkupeesta löytyi pieni hiekan värinen lisko, joka sukkelaan livahti\nhiekan sisään reikäänsä. Mistä se eli ja sai vettä? Korkealla ilmassa\nlensi kaksi hanhea luodetta kohti. Turhat olivat kuitenkin toiveet,\njoita ne herättivät; mitä merkitsi hanhille 30 penikulman laajuinen\nerämaa! Dyynit kohosivat nyt 60 metrin korkuisiksi, matka oli\nkuljettava kierrellen, kaarrellen, ja parhaatkin kameelit olivat niin\nuupuneet, että niiden polvet lotisivat.\n\nMolemmat sairaat kameelit eivät enää jaksaneet seuraavaan leiriin.\nAjajan jättäessä ne oman onnensa nojaan oli toinen maannut uupuneena,\ntoinen vielä seisonut lotisevin säärin, sieraimet suurina, kiiluvin\nsilmin, luoden surullisen, kaihoavan katseen karavaaniin, joka\nhietakummun taa katosi sen näkyvistä. Illalla näkyi lännessä pilviä\nja toivottiin sadetta, mutta tämä toivo petti. Miehet väittivät,\nettä karavaani oli noiduttu ja ettei se koskaan pääsisi erämaasta.\nEi edes kompassiin uskottu, vaan väitettiin senkin kiertävän piiriä.\nPiintyneimmät eivät enää uskoneet aurinkoonkaan. Katkeralla ivalla he\nkehoittivat toisiaan rupeamaan hiekasta aarteita kaivamaan.\n\nHuhtik. 28 p. puhalsi itäpohjoisesta hirveä hietamyrsky, »karaburaani»,\njoka pimitti päivän. Vaikeata oli kulkea eteenpäin, mutta ilma oli\nviileätä eikä jano vaivannut niinkuin päivänpaisteisina päivinä.\nEteensä ei nähnyt kuin lähimmän kameelin. Kaikkien täytyi pysytellä\nniin lähekkäin kuin suinkin, sillä auttamattomasti hukassa oli se,\njoka joukosta eksyi. Ilmassa kuului ihmeellistä sihinää ja suhinaa\nmiljardien hiekkajyvästen ohi kiitäessä. Keltainen tai harmaa hämäryys\nvallitsi kaikkialla, muuttuen kuitenkin toisin ajoin pilkkopimeäksi.\nKovimpien puuskien ajaksi miehet menivät kameelien taa suojaan ja\nkameelit taas kävivät maahan maata, perä tuuleen, ojentaen kaulansa\nmaata pitkin. Yksi nuoremmista kameeleista sortui uupumuksesta eikä\nhietamyrskyssä kukaan uskaltanut lähteä sitä etsimään.\n\nIllalla kevennettiin jälleen kuormia, jättäen ensinnäkin hiekkaan\nkolmen kuukauden eväät, talvivarustuksia, taloustarpeita y.m. Hedin\nmerkitsi kuitenkin paikan toivoen voivansa vielä palata pelastamaan\nvarustuksensa. Miehille jaettiin viimeisetkin vettä sisältävät\nkonservit ja tultuaan vakuutetuiksi siitä, etteivät ne sisältäneet\nsianlihaa, söivät he ne mielihalulla. Vettä oli jäljellä vain kaksi\nlitraa. Kameelien kurkku oli niin kuivanut, etteivät ne enää voineet\nsyödä. Seuraavana aamuna, 29 p. huhtik., oli joku miehistä, epäluulon\nmukaan opas, juonut toisen vesilitran, niin että asema todella näytti\ntoivottomalta. Rannattomana levisi erämaa edelleenkin joka puolella.\nNyt olivat sitä paitsi dyynien jyrkät puolet vastassa, loivat puolet\nmyötämaata, ne kun olivat itätuulella syntyneet. Päivän kuluessa\ntavattiin myyrän luuranko ja ikivanha juureton poppelin runko. Ne\njälleen virittivät toiveita. Kameelit eivät syöneet enää mitään,\nlaihtuivat nopeaan ja näyttivät surkean huonoilta. Tyynesti ja\njuhlallisen arvokkaasti ne siitä huolimatta astelivat eteenpäin. Päivä\noli viileä, kuten edellisetkin, muutoin luultavasti sekä kameelit että\nmiehet jo olisivat sortuneet.\n\n30 p. huhtikuuta oli rautakannussa jäljellä kaksi lasia vettä. »Muiden\nmiesten karavaania kuormatessa yllätti Islam Baj Jolltjin (oppaan)\ntämän selin tovereihinsa kohottaessa kannun huulilleen. Islam Baj\nja Kasim hyökkäsivät vihasta kiehuen Jolltjin kimppuun, iskivät\nhänet nurin, löivät häntä kasvoihin, potkivat häntä ja olisivat\nhänet tappaneet, ellen ankarasti olisi käskenyt heitä lakkaamaan.»\nPuolet, noin 1/2 litraa oli vielä jäljellä. Tällä oli päivälliseksi\nkostutettava miesten huulia ja illalla oli loput jaettava viiteen yhtä\nsuureen osaan.\n\nKeskellä dyynimeren toivottomuutta kuultiin västäräkin viserrystä ja\nse jälleen herätti uutta toivoa. Jolltji jätätti itsensä jälkeen ja\njätettiin erämaahan kuolemaan. Muut miehet olivat vakuutetut siitä,\nettä hän oli ottanut niin vähän vettä mukaan ehdollaan hukuttaakseen\nkaravaanin, varastettuaan sen verran itselleen, että pelastuisi ja\nvoisi palata ryöstämään tavarat.\n\n\n\nJanokuolema hieta-aavikolla.\n\n\nKun viimeinen vesierä oli illalla jaettava, olivat Kasim ja Muhammed\nShah juoneet kaikki.\n\nYö vapunpäivää vasten oli kylmä, vappu valkeni kirkkaana ja kauniina.\nAamulla varhain Jolltji saavutti karavaanin ja oli vakuutettu siitä,\nettä tänään löydettäisiin vettä. Hedin, joka ei ollut edellisenä\npäivänä saanut juoda ensinkään, joi nyt mukana olevaa kiinalaista\nviinaa, mutta lamautui siitä niin, että tuskin pääsi kulkemaan. Vähän\nväliä hän kaatui; mutta kompuroi uudelleen jalkeilleen, jääden yhä\nkauemmaksi karavaanista, lopulta hän kuitenkin taas saavutti sen, kun\nviisi eloon jäänyttä kameelia oli lopen uupuneena laskeutunut eräälle\ndyynille maata. Vanha Muhammed Shah makasi hiekassa suullaan, mutisi\nrukouksia ja rukoili Allahilta apua, houraili, naureskeli, itki,\njokelteli ja leikki hiekalla, suodattaen sitä sormiensa läpi. Kun hän\nei enää kyennyt kulkemaan, täytyi karavaanin leiriytyä siihen päivän\nkuumimmaksi ajaksi ja yöllä jatkaa matkaa. Teltta pystytettiin ja sen\nvarjoon tunkivat kaikki, koira ja eväiksi otettu lammaskin — ainoa\nelossa oleva kolmesta — joka uskollisesti oli kulkenut karavaanin\nmukana. Jolltji makasi ulkopuolella teltan suojassa, mutta Muhammed\nShah jäi makaamaan siihen, mihin oli sortunut. Mukana olevat kanat vain\nolivat yhä virkeinä, kävellen ympäri ja nokkien kameelien satuloita\nja eväspusseja. Kello oli vasta puolikymmenen e.pp. Hedin itse lepäsi\nalastomana vuoteellaan ja edellisen elämän vaiheet kulkivat kirjavina\nkuvina hänen sisällisen silmänsä ohi. Päivä oli loppumattoman pitkä,\njoka tunti oli kuin ikuisuus.\n\nPuolenpäivän aikaan heräsi tuulenhenki ja kolmen aikaan oli niin\nviileätä, että paljas ruumis kaipasi peitettä. Ja sitä myöden\nvirkistyivät matkustajan voimatkin, niin että hän illalla tunsi\nolevansa aivan virkeä. Ja samalla hänessä heräsi toimintatarmo; hän ei\ntahtonut kuolla. Islam Baj ja Kasimkin alkoivat virkistyä. Hämärässä\nopaskin virkosi houreistaan, ryömi Hedinin luo, heristi nyrkkiään,\nhuusi leikkaavalla kolealla ja uhkaavalla äänellä: »Vettä, vettä,\nantakaa meille vettä, herra!» Sitten hän lankesi polvilleen ja rukoili\nsäälittävällä äänellä edes jotakuta tippaa vettä.\n\nLeikattiin kukolta kaula poikki; siitä ei saatu monta tippaa verta.\nTeurastettiin lammas, vaikka miehet sen tekivät kovin vastenmielisesti,\nse kun oli niin uskollisesti ja toverillisesti jakanut ilot ja surut;\nmutta sen veri maistui niin iljettävältä, ettei kukaan voinut sitä\njuoda. Vielä epätoivoisemmin keinoin koettivat miehet janoaan sammuttaa.\n\nErotettuaan erilleen ne tavarat, jotka välttämättä oli koetettava\npelastaa — Islam Bajn kehoituksesta puoli kameelinkuormaa hopeaakin\n— ja jätettyään molemmat hourailevat leiriin kuolemaan Hedin lähti\nIslam Bajn ja Kasimin keralla matkaa jatkamaan itää kohti; molemmat\npalvelijat jalan kulkien, hän itse kameelilla ratsastaen.\n\nKauan ei tarvinnut kulkea, ennenkuin yksi viidestä kameelista uupui\nja laskeutui kuolemaan. Mutta muutkin kameelit olivat niin uupuneet,\nettä ne aina vähän väliä pysähtyivät. Islam Baj oli niin sairas, että\nvoihki isoon ääneen ja väänteli maassa kuin mato. Hedin laskeutui\nnyt alas edellä oppaana kulkeakseen, joka tehtävä yön pimeydessä ei\nollut helpoimpia, vaikka taivas olikin tähdessä. Lopulta Islam Baj\nei kuitenkaan jaksanut kulkea kauemmaksi ja hän sai sen vuoksi jäädä\nerämaahan kameelien keralla Hedinin lähtiessä Kasimin keralla, joka oli\nvielä jotakuinkin virkeä, jalan Khotan-darjaa kohti pyrkimään. Islam\nBaj oli erottaessa niin huonona — osaksi nauttimistaan iljettävistä\njuotavista — ettei Hedin luullut hänen enää elävän monta tuntia.\n\nJätettyään täten toukok. 2 p. kuolevan karavaanin Hedin Kasimin keralla\nlähti eteenpäin pyrkimään, tuntien itsensä nyt kokonaan vapaaksi ja\nesteettömäksi. Uupuneina, aina väliin torkkuen, kunnes vilu ajoi\nliikkeelle, nämä molemmat pyrkivät eteenpäin läpi dyynimeren. Aamulla\npuhalsi raikas länsituuli, joka edisti matkaa. Mutta puolenpäivän\naikaan kuumuus kävi niin sietämättömäksi, että maailma alkoi mustua\nja molempien vaeltajain täytyi asettua jyrkän dyynin varjopuolelle\nlepäämään, kaivautuen viileään hietaan, kaikki vaatteet päältään\nriisuttuaan. Sääski ja kaksi kärpästä tekivät heille seuraa; ne\nkuitenkin saattoivat olla tuulen tuomia pitkien matkojen päästä.\nKuuden aikaan illalla molemmat vaeltajat lähtivät matkaansa jatkamaan,\nkulkien, vähän väliä seisahdellen, kello yhteen yöllä. Nukuttuaan\neräällä dyynillä puoli viiteen he jälleen aamulla lähtivät eteenpäin\nkompuroimaan. Äkkiä Kasim seisahtui, tarttui Hediniä olkapäähän ja\ntuijotti ja osoitti itää kohti sanaakaan sanomatta. Tämä ei mitään\nnähnyt, mutta haukan silmillään Kasim oli etäisyydessä nähnyt tuoreen\ntamariskin. Siihen nyt kohdistuivat heidän kaikki pelastuksen toiveensa.\n\n\n\nTamariski.\n\n\n»Suuntasimme suoraan tamariskia kohti, pitäen tarkkaan varamme, ettei\nse päässyt hukkumaan näkyvistä. Kun laskeusimme dyynien laaksoon,\nkatosi se, mutta seuraavalta aallonharjalta se taas näkyi. Lähestyimme\nyhä enemmän. Saavutettuamme sen kiitimme Jumalaa, iloitsimme sen\nraikkaasta vihannuudesta ja pureskelimme kuin eläimet sen mehukasta\nkuorta.\n\n»Se todella eli. Ilmeisestikin sen juuret ulottuivat pohjaveteen ja\nmaanpäällinen vesi oli siis mahdollisuuden rajoissa. Se asui urheasti\nhietanietoksen kukkulalla eikä läheisyydessä näkynyt alkuakaan lakeasta\nmaasta. Ihmeellinen on näiden vaatimattomien kasvien (_Taniarix\nelongata_) elämä. Korkeintain parin metrin korkeita sitkeitä runkojaan\nauringon paisteessa paahdattaen ne juurineen tunkeutuvat tuntemattomiin\nsyvyyksiin, imien sieltä pohjavedestä kosteutta kasville, joka ulpukan\ntavoin uiskentelee hiekkameren liikkuvalla aaltoilevalla pinnalla.\n\n»Nautinto oli tamariskin paljas katseleminenkin ja suloista oli\njoksikin aikaa lepuuttaa väsyneitä jäseniään sen hatarassa varjossa.\nSe oli öljypuun oksa, joka ennusti, että hiekkamerelläkin oli rajansa,\nuloin meren luoto, joka haaksirikkoisille ilmaisi maan läheisyyttä!\nOtin kokonaisen kimpun sen havunkaltaisia oksia ja nautinnolla hengitin\nniiden raikasta tuoksua. Toivoni oli nyt entistä varmempi ja rohkealla\nmielellä jatkoimme kulkuamme itää kohti.»\n\nDyynit olivat nyt vain kymmenkunnan metrin korkuisia ja parin välissä\ntavattiin ensimmäiset kamishikorret (_Lasiagrostes splendens_), joita\nmolemmat pureskelivat. Klo 10 aikaan tuli vastaan toinen tamariski\nja idässä päin niitä näkyi enemmänkin. Mutta päivän helle uuvutti\nmolempain kulkijain voimat niin, että he vaipuivat voimattomina\ntamariskin varjoon, makasivat yhdeksän tuntia kuin kuolleet hiekassa\nalasti, ja Kasim tuskin enää jaksoi ajaa herransa päälle verestä\nhiekkaa. Hämärän tullessa he horjuvin askelin lähtivät matkaa\njatkamaan. Kolmen tunnin kuluttua Kasim taas pysähtyi äkkiä ja huudahti\n»tograk» (poppeli)! Dyynien takaa todella löytyi kolme oivaa poppelia\n(_Populits diversifolia_), joilla on sangen mehukkaat lehdet. Niin\nkarvaita ovat nuo lehdet kuitenkin, ettei niitä mielellään pureskele;\nmutta matkamiehet hieroivat niillä ihoaan, kunnes se kostui. Mukaan\notetulla lapiolla he sitten koettivat kaivaa juurelle kaivon, mutta\nvoimat uupuivat kesken ja hiekka tuskin oli kosteata. Sen sijaan he\nkuivista oksista tekivät suuren tulen Islamille merkiksi.\n\nKasim kärvensi lampaan lihavan hännän, jonka hän oli eväiksi ottanut,\nHedin avasi hummeripurkkinsa ja suurella vaivalla he saivat vähän\nsyödyksi. Aamulla oli taas edessä hiekka-aavikko, poppeleita ei enää\nnäkynyt, tamariskejakin oli entistä harvemmassa. Klo 9 aikaan molemmat\nvaeltajat voimattomina vaipuivat tamariskin juurelle ja makasivat siinä\nkymmenen tuntia auringonpaahteessa. Kasim ei enää jaksanut kuoppaa\nkaivaa eikä luoda herransa päälle viileätä hiekkaa ja tämä sen vuoksi\nkärsi kovin kuumuudesta. Illalla Kasim ei enää jaksanut nousta, Hedin\nlähti yksin matkaa jatkamaan.\n\nToukokuun 5:ntenä aamuyöstä hän uupuneena vaipui tamariskin juurelle,\nkoetettuaan turhaan tehdä tulta. Hän uinahti. Mutta kuuli äkkiä hiekan\nkahinaa, näki lähestyvän ihmishaahmon. »Sinäkö se olet, Kasim?» »Niin\n— herra». Kasim oli yön viileydessä virkistynyt ja lähtenyt eteenpäin\nkämpimään. Yhdessä lähtivät he pilkkopimeässä eteenpäin, lasketellen\nalamäet ja ryömien nelinkontin ylämäet. Sitten he tapasivat verekset\nihmisjäljet ja kavahtivat ilmivalveille — ne olivat heidän omat\njälkensä. Nukahtaen pimeän ajan he aamulla kompuroivat eteenpäin. Kasim\nnäytti kamalalta, kieli oli ajettunut, valkoinen ja kuiva, huulet\nsinertävät, posket olivat kuopalla, silmät raukeat, lasikiiltoiset.\nHäntä vaivasi kouristuksen tapainen nikotus, ja koko hänen ruumiinsa\nvapisi. Kummankin kurkkua poltti sietämätön kuivuus. Silmät olivat niin\nkuivat, että niitä tuskin saattoi sulkea ja avata, nivelistä tuntuivat\nviimeisetkin rasvat lähteneen.\n\n\n\nMetsä.\n\n\nAuringon noustessa näkyi idän rannalla terävä syrjä. Molemmat\nhätkähtivät sen nähdessään. Se oli aivan toisen näköinen kuin\ntavallisesti. Ja vähän päästä näkyi selvä musta juova. Mikä ilo,\nmikä onni! Se oli Khotan-darjan metsä! Viiden aikaan he saapuivat\nvanhaan virran uomaan, jonka pohjalla kasvoi paljon poppeleita,\nmutta eivät jaksaneet kaivoa kaivaa. Eteenpäin ponnistaen he kapean\nhiekkavyöhykkeen poikki puoli kuuden aikaan tulivat taajaan metsään,\njoka jo oli puhjennut täyteen lehvään, luoden maahan raikkaan varjon.\nMetsässä vallitsi ihanin kevät.\n\n»Kädellä otsaani pidellen seisahduin kuin lumottu tätä ihmettä\nkatsomaan. Minun täytyi koota ajatuksiani, olin vielä ilmivalveilla\nkuin kamalasta unesta, hirmuisesta yöpainajaisesta herättyäni. Emmekö\nvast'ikään olleet viikkokausia ja polttavassa hiekassa hitaasti\nkuolemaa tehden laahanneet itseämme eteenpäin varjojen maassa — ja\nnyt! Mihin vain katsoimme, joka puolella vain paljasta elämää ja\nkevättä, linnunliverrystä, metsäkukkia, kaikenlaista vihannuutta,\nvarjoa ja tuolla metsän vanhain runkojen välissä metsäeläimien jälkiä\njos kuinka paljon: tiikerien, susien, kettujen, hirvieläinten,\nantilooppien, gasellien ja jänisten! Ilmassa hyöri kärpäsiä ja sääskiä,\nkovakuoriaisia lensi nuolen nopeaan ohitsemme ja niiden siipien\nääni oli kuin urkupiipun hyminää, ja lukemattomat linnut lauloivat\nhuomenlaulujaan. Metsä laajenemistaan taajeni. Siellä täällä verhosivat\nliaanit poppelien runkoja. Toisinaan ehkäisivät kulkuamme kaatuneiden\npuitten, risujen ja pökkelöiden muodostamat murrokset ja yhtä usein\nokaiset ja tiheät pensaat.»\n\nMetsä vihdoin harveni ja nyt näkyi ihmisten ja eläinten jälkiä\nsekä hevosenlantaa. Ne kuitenkin saattoivat olla vanhoja. Päivällä\noli kuitenkin metsässäkin niin kuuma, että vaeltajain täytyi olla\nalallaan, vaikka jano oli kauhea ja he arvelivat virran olevan aivan\nlähellä. Hämärässä piti lähdettämän matkaa jatkamaan, mutta Kasim ei\nenää kyennyt liikahtamaankaan, ei saanut edes sanaakaan sanotuksi,\nviittasi vain, että Hedin lähtisi vettä hakemaan ja juotuaan toisi\nsitä hänellekin, muutoin hän kuolisi siihen missä oli. Lapiosta varren\ntuekseen ottaen Hedin lähti matkaan, yhä itää kohti ponnistaen. Hämärsi\nja tuli pimeä ja vähän väliä pysähtyen matkustaja lepäsi jonkun\nkaatuneen puun rungolla. Mutta sitten metsä äkkiä päättyi kuin tulella\npoikki leikattuna ja idässä oli rannaton lakeus, joka oli tasainen\nkuin permanto, tiiviistä savesta ja hiekasta muodostunut. Kun se oli\nparia metriä matalampana metsämaata, arvasi Hedin heti, että se oli\nKhotan-darjan uoma. Sitä osoittivat teräväreunaiset vaotkin, joita\nvirta oli uurtanut. Mutta hieta oli kuivaa kuin erämaan dyynien, uoma\ntyhjä, odottaen vuorilta laskevaa kesätulvaa.\n\nArvellen kuitenkin, että uoma, samoin kuin Jarkent-darjankin monessa\nkohden, oli siirtynyt idemmäksi, Hedin lähti kulkemaan tämän lakeuden\npoikki, ennenkuin heitti kaiken toivon. Hän muutti nyt kuitenkin\nsuunnan kaakkoiseksi, osaamatta itsekään sanoa, miksi. Hän kulki sitä\nsuuntaa »vastustamattomasti kuin näkymättömän käden ohjaamana». Puolen\nkolmatta kilometriä eteenpäin ponnistettuaan kuutamossa yhä raukenevin\nvoimin hän näki vastarannan metsän, joka yhä selveni, näkyi viidakko\nja ruovokko ja puoleksi kaatunut poppeli nuokkui uomassa olevan\nsyvennyksen yli. Äkkiä kohosi pelästynyt sorsa lentoon, kuului veden\nmolskinaa ja samassa seisoi vaeltaja pienen, tuskin 20 metriä pitkän\nallikon partaalla, jossa oli raikasta, kylmää, ihanaa vettä!\n\nSiitä hetkestä Hedin sanoo muistavansa, miltä vesi maistuu. Hän joi ja\njoi, ja sitä myöten alkoi veri suonissa virrata nopeammin, kädet käydä\ntäyteläämmiksi, iho kostua ja norjistua ja otsa hiestyä. Ei koskaan\nollut elämä hänestä tuntunut suloisemmalta. Hänestä tuntui, kuin\nolisi näkymätön käsi häntä ohjannut tähän allikkoon, sillä yhtenäistä\nvirtausta ei Khotan-darjan uomassa tähän aikaan vuodesta ollut, siellä\ntäällä vain pitkäin matkain päässä viime vuodesta säilyneitä allikotta.\nPitkät matkat olisi tästä täytynyt kulkea kumpaankin suuntaan,\nennenkuin olisi toisen allikon tavannut.\n\nLevättyään ja virkistyttyään hän riisui pitkävartiset saappaansa\njalastaan, täytti ne vedellä ja lapion varsi korentona lähti\nsukkasillaan tallustelemaan Kasimin luo. Mutta Kasimia oli sangen\nvaikea löytää. Hän sytytti metsään suuren tulen, huuteli, mutta ei\nkuullut vastausta. Vasta aamun tullen jälkensä tavattuaan hän löysi\nKasimin, joka yhä makasi samassa asemassa, kähisten vain: »Minä kuolen!»\n\nKuultuaan saappaasta loisketta hän hätkähti, mörähti ja saappaan\nhuulilleen saatuaan joi sen tyhjäksi yhdellä henkäyksellä ja paikalla\nsitten toisenkin. Ja Kasimissa tapahtui sama ihmeellinen muutos kuin\nHedinissäkin. Hän oli kuitenkin niin heikko, ettei voinut tätä seurata\nallikolle, jonka vuoksi Hedin jätti hänet hiljalleen perässä tulemaan.\nItse hän riensi edellä allikolle, joi, ui ja odotti tuntikauden ja\nkun Kasimia ei kuulunut, lähti hän nopeaan kulkemaan etelää kohti\ntavatakseen ihmisiä, ruokaa saadakseen ja Islam Bajn apuun päästäkseen.\nKasimin hän otaksui tulevan vähitellen omin päin toimeen. Kauan sai hän\nkuitenkin etsiä, jonkun pienen allikon löytäessään joi ja joi, nukkui\nsitten rupeaman oikein sikeästi, tunsi herätessään nälän käyvän kahta\nvaativammaksi janon sammuttua, nieleskeli allikoista sammakonpoikasia,\njotka olivat sangen karvaan makuisia. Ankara musta buraani alkoi\nraivota, täyttäen hänen mielensä synkillä ajatuksilla. Se tietysti\nhävittäisi kaikki jäljet, niin ettei Islam Baj näkisi perässä tulla,\nsen enempää kuin hänkään palata apuun ja tavaroitaan pelastamaan.\n\nSeutu näytti ihmistyhjältä. Vettä kuitenkin oli joen uomassa siellä\ntäällä edelleenkin. Leikaten ruokoja ja heiniä silpuksi ja siihen\nvettä sekoittaen matkustaja rakensi itselleen aamiaisen. Toisin\npaikoin dyynit vasemmalla rannalla ulottuivat aivan joen uomaan\nsaakka. Eräässä paikassa Hedin löysi vanhan lammasnavetan, toisessa\nvereksiä ihmisjälkiä. Näytti siis kuitenkin siltä, kuin seudussa olisi\nihmisiä. Toukok. 8:ntena iltahämärässä hän oli kuulevinaan omituista\nääntä — äänen selvemmin toistuessa hän tunsi sen lehmän ammumiseksi.\nHurjan toivon valtaamana hän lähti juoksemaan ääntä kohden, tunkien\nläpi okapensaiden, hyppien yli kaatuneiden puiden, syöksyen puhki\nkamishiruohikoiden, ja kuta kauemmaksi hän riensi, sitä selvemmin\nalkoi kuulua puhetta ja lampaiden määkinää, kunnes hän metsäaukiolla\nnäki paimenen, joka sauva kädessä kaitsi karjaansa. Paimen tietysti\nhämmästyi suuresti, kun repaleinen outo mies, siniset silmälasit\npäässään, äkkiä hyökkäsi metsästä. Hetken tuijotettuaan hän pakeni,\npalatakseen kuitenkin vähän ajan kuluttua takaisin vanhemman miehen\nkeralla, jonka kanssa syntyi keskustelu. Hedin kertoi seikkailunsa ja\nkuultuaan, ettei hän ollut syönyt kahdeksaan päivään, he veivät hänet\npieneen risumajaan, jossa hän sai maissileipää ja lampaanmaitoa.\n\nNämä paimenet kaitsivat täällä erään Khotanin pohatan laumoja. Vuoden\numpeensa he asustelivat täällä, kulkien paikasta paikkaan, sen mukaan\nkuin laidunta täytyi vaihtaa, ja rakentaen itselleen kaikkialle pienet\nrisumajat. Tällä seudulla, jonka nimi oli Buksem, s.o. taaja metsä, he\nolivat olleet vasta viisi päivää ja aikoivat taas lähteä pian pois.\nPerheet asuivat Khotanissa, matkustavat kiinalaiset kun eivät olisi\njättäneet naisia rauhaan, jos he olisivat asuneet täällä erämaassa.\nPaitsi maitoa he söivät etupäässä maissileipää, jota leivottiin\nkahdesti päivässä. Jauhot sekoitettiin veteen suolan keralla,\nvastattiin taikinaksi ja muodostettiin pyöreässä puuvadissa litteäksi\nleiväksi, joka pantiin hiillokselle paistumaan ja peitettiin kuumalla\ntuhkalla. Kolmen neljännestunnin kuluttua se oli valmiiksi paistunut ja\nmaistui erinomaiselta. Sangen vieraanvaraisesti sitä annettiin tälle\noudolle kulkijallekin, vaikka paimenet häntä epäilivätkin. Vaatteita\nheillä oli repaleinen mekko ja lammasnahka-lakki sekä vyö, johon\nteevarasto käärittiin. Jalassa oli jonkinlaiset lammasnahkalötöt,\nsäärien verhoksi kiedottiin pitkät kangaskaistaleet. Taloustavaroita\noli kolme erikokoista puuvatia, kuparipata, pumpun kuori vesiastiaksi,\nkauha, huopamatto ja kolmikielinen kitara. Tärkein työase oli kirves.\nValkea tehtiin tuluksilla, mutta valkean kerran rakennettuaan he eivät\npäästäneet sitä sammumaan, niin kauan kuin seudussa viipyivät. Hiillos\npeitettiin tuhkalla ja kun illalla palattiin, oli siitä helppo saada\nuusi tuli kuiviin oksiin. Samanlaisia paimentolaisia oli Khotan-darjan\nlaaksossa kauttaaltaan ja eteläänpäin yhä taajemmassa.\n\nIltapäivällä paimenet taas katosivat laumoineen ja Hedin oli\nypöyksinään. Ohi kulki suuri, satakunnan aasia käsittävä karavaani,\njoka kuljetti riissiä Khotanista Aksuun. Vähän myöhemmin majan eteen\nilmestyi kolme varakasta kauppiasta, jotka oivilla hevosilla ratsastaen\nmatkasivat Aksusta Khotaniin. Kohteliaasti tervehtien he tulivat\noikopäätä Hedinin luo ja kertoivat Buksemin pohjoispuolella tavanneensa\njoen vasemmalla rannalla puolikuolleen miehen, jonka kameeli oli\nmetsänreunassa laitumella. Kun he olivat häneltä kysyneet, mitä hän\ntarvitsi, oli hän kähissyt »vettä, vettä», jota hänelle oli paikalla\nnoudettu lähimmästä allikosta. Juotuaan suunnattomasti ja syötyään\npähkinöitä, rusinoita ja leipää mies oli vironnut ja kertonut, kuinka\nhän oli siihen tullut. Sven Hedinin ei ollut vaikea älytä, että se\noli Islam Baj, jonka hän oli luullut erämaahan kuolleen, mutta joka\nolikin pelastunut. Kauppiailta Hedin sai sylyksen vehnäleipää ja 18\nhopearahaa, tengehiä, lainaksi.\n\nHän lähetti nyt yhden paimenista Islam Bajta etsimään ja toukok.\n10:ntenä tämä saapuikin majalle, kerallaan valkoinen kameeli, jonka\nselässä olivat tärkeimmät koneet, muistiinpanot ja kiinalaiset\nhopearahat, ynnä Kasim, jonka miehet niinikään olivat tavanneet. Islam\nheittäytyi itkien isäntänsä jalkoihin, syleillen niitä, jonka jälkeen\nhän kertoi vaiheensa.\n\nKauppakaravaaneja kulki sivu harva se päivä suuntaan ja toiseen, ja\nnäiltä Hedin saattoi ostaa hevosia ja kaikenlaisia ruokatavaroita,\njonka jälkeen hän palkkasi muutamia metsämiehiä, jotka sattuivat siihen\ntulemaan, pelastamaan erämaahan jääneitä tavaroita. Yhden kuorman he\npelastivat, mutta eräs toinen oli selittämättömällä tavalla kadonnut,\nvaikka paikka, mihin se oli jätetty, oli löydetty. Se oli varastettu,\nkuten myöhemmin tuli ilmi, ja varkaat olivat juuri samat metsästäjät,\njotka nyt lähetettiin tavaroita hakemaan.\n\nMahdotonta oli nyt jatkaa matkaa Tibetiin, jonka vuoksi Hedin päätti\npohjoista tietä palata Kashgariin uusia varustuksia hankkimaan.\n\n\n\nKhotan-darja.\n\n\nKhotan-darja, jonka uomaa hän nyt palasi pohjoista kohti, eroaa monessa\nsuhteessa Jarkent-darjasta, joka, sen kanssa melkein yhdensuuntaisesti\njuosten, niinikään laskee Tarimiin. Jarkent-darja on Itä-Turkestanin\nsuurin joki, siinä on vettä vuoden umpeensa ja varsinkin kesäkuussa sen\nsyvässä, voimatekoisessa uomassa juoksee suunnattoman paljon vettä. Sen\npoikki ei yleensä pääse muuta kuin lautalla, paitsi talvella, jolloin\nse jäätyy. Khotan-darja sitä vastoin pysyy kuivana suuren osan vuotta\nja vain keskikesällä on sen uoma reunojaan myöten täynnään. Se juoksee\nTakla-makan erämaan pahimman osan läpi ja ankaraa taistelua sen täytyy\nkäydä lentohiekkaa vastaan, joka uhkaa sen erottaa pääjoesta, kuten se\njo on Kerija-darjan erottanut.\n\nJarkent-darjan ja Khotan-darjan uomat siirtyvät itää kohti, kuten\nvanhat, kuiville jääneet uomat osoittavat. Tiet kulkevat vasenta rantaa\nja Jarkent-darjan enimmät kylätkin ovat vasemmalla rannalla, jossa ne\novat paremmin suojatut. Khotan-darjan erämaanmatkalla ei ole kyliä, ei\nmuuta kuin paimenten majoja. Suunnattoman rajut hietamyrskyt raivoavat\nusein tämän joen laaksossa, jonka vuoksi metsän on kahta vaikeampi\npitää erämaata vastaan puoliaan. Hieno pöly täyttää silloin ilman\ntaajimmassakin metsikössä. Punkkeja ja skorppiooneja oli Khotan-darjan\nlaaksossa toisin paikoin maanvaivaksi saakka. Tiikereistä puhuttiin\npaljon, mutta niitä Hedin ei sattunut näkemään. Ennen oli näissä\nmetsissä ollut paljon rosvoja, kunnes Khotaniin tuli uusi maaherra,\njoka katkoi pahimmilta kaulan.\n\nToukokuun viimeisinä päivinä Hedin vihdoin kulki Jarkent-darjan poikki,\njonka vesi silloin oli matalimmillaan. Aksu-darjan laakso oli sangen\nhyvin kanavilla kasteltu ja viljelty, niin että tie toisin paikoin\npäivän pitkän kulki yhtämittaisen kylän kautta. Aksu oli melkoinen\nkaupunki, raikasvetisen joen rannalla, erinomaisesti viljellyssä\nseudussa. Hedinin otti mitä parhaiten vastaan muhamettilainen kauppias,\njoka oli paikalla Venäjän konsulina, ja hänen avullaan ja seurassaan\npaluumatka Kashgariin sujui mitä parhaiten. Kashgarista Hedin tilasi\nuuden valaistuksen Euroopasta ja sitä odotellessaan päätti lähteä\nPamiriin kesäksi, varustautuen sitä varten Kashgarissa olevien\nystäviensä avulla niin hyvin kuin taisi.\n\nHän kulki nyt vuoristoon erinomaisen vaikean Ullug-art solan kautta,\njossa kirgiisien täytyi kantaa kaikki tavarat selässään ja kaksi miestä\ntarvittiin joka hevosen tyhjänä alas viemiseen pahimmista paikoista,\ntoinen pääpuolesta hoivaten, toinen hännästä pidellen. Sola oli vaikein\nja vaarallisin, mistä Hedin oli siihen saakka kulkenut.\n\n\n\nJälleen Pamirissa.\n\n\nKeskellä Pamiria hän nyt tapasi venäläis-englantilaisen\nrajakomissionin, joka pitkällisten töitten jälkeen oli saanut rajan\nmääritellyksi. Hedinin tullessa oli juuri saatu hallitusten vahvistus\nuudelle rajalle, ja tapausta vietettiin molempain saattojoukkojen\nvälillä toimeenpannuilla kisoilla ja kilpailuilla ja loistavilla\npidoilla, joissa kalleimmat viinit täällä maailman katolla juoksivat\nvirtanaan. Matkustajamme, jolla jo silloin oli kuulu nimi, kutsuttiin\nnäihin pitoihin ja sai unohtumattomat muistot seurustelustaan niiden\netevien miesten kanssa, joiden työn onnellista päättymistä juhlittiin.\nVenäjän ja Englannin välinen pitkällinen ja vaarallinen rajariita oli\nnäin saatu onnelliseen päätökseen.\n\nHedin jatkoi sitten matkaansa Pamirin kaakkoiseen osaan, jylhään\nTagdumbash-Pamiriin, jossa Jarkent-darjan lähteet ovat.\n\nKuljettuaan noin 5,000 metrin korkuisen Kandahar-solan poikki hän\nyhdytti Jarkent-darjan ja kulki sen vartta takaisin lakeudelle ja\nlakeuden reunaa Kashgariin, jossa häntä odottivat tilatut tavarat ja —\ntoista kuukautta kestävä kuume.\n\n\n\nJarkent.\n\n\nJouluk. 14:ntenä 1895 Hedin lähti Kashgarista uudelle matkalle, ei\nenää sinne palatakseen tällä rupeamalla. Lähimpänä päämääränä oli\nnyt Khotanin vanha tärkeä keidasseutu. Viikon kuljettuaan karavaani\nsaapui Jarkentiin, Itä-Turkestanin suurimpaan kaupunkiin. Kiinalainen\nja muhamettilainen kaupunki ovat siellä noin kilometrin matkan\npäässä toisistaan ja niitä yhdistää yhtämittainen puukatollinen\nbasaari, jossa vielä myöhään illalla öljylamppujen valossa vallitsi\nvilkasta hyörinää. Se oli yhtenä ainoana päättömänä tunnelina, jonka\nkahden puolen oli myymälöitä ja puoteja, ja tungoksesta, melusta ja\nkirkunasta ja kameelikaravaaneista saattoi huomata, että todella\noli tullut suurkaupunkiin. Läheisine kylineen Jarkentissa on kaiken\nkaikkiaan noin 150,000 asukasta. Kiinalainen hallitusmies, ambani, otti\nHedinin sangen kohteliaasti vastaan, lähetti hänelle tavanmukaiset\nlahjat, näytti kaupungin nähtävyydet, etenkin muhammettilaiset\nmoskeijat ja pyhimyshaudat, jotka kuuluvat «Itä-Turkestanin maisemain\nluonnepiirteihin. Kaupunki on ympäröity savimuureilla. Talot ovat\nsangen hatarat, kadut mutkaisia, kaupungin ulkopuolella katse katoaa\nvainioihin, notkoihin, kastelukanaviin, ja luoteessa Jarkent-darja\nkiemurtelee erämaahan kohti etäistä päämääräänsä, Lop-noria.\n\nKaupunki saa kanavia pitkin Jarkent-darjasta juomavetensä,\njoka kaupungissa kootaan allikoihin. Kun näitä allikoita ei\nmitenkään suojella likaantumiselta, ovat ne mitä saastaisimpia\ntaudinpesiä. Niistä Jarkentin asukkaat muun muassa saanevat ilkeän\nkaulakasvannaisen, joka on tämän keitaan erikoisuus.\n\nJarkent-darjalta matka kävi taajaan asuttujen keitaitten kautta.\nKargalikin tuolla puolella oli tie autioilla aavikoilla merkitty\nviitoilla, joita oli aina 80—90 metrin päässä, koska hiekkaburaanit\ntuon tuostakin hautasivat sen alleen. Varsinaiseen hietaerämaahan oli\npuolentoista päivän matka. Talvet ovat näillä seuduin, mannerilmaston\nsydämessä, sangen ankarat, kesät helteisen kuumuus. Maaliskuun lopulla\nalkavat buraanit raivota ja niiden valtakausi kestää kesän loppuun\nsaakka. Keskimäärin lasketaan viisitoista buraania vuotta kohti. Ne\nmelkein aina alkavat iltapäivällä ja kestävät tunnin verran. Ne ovat\nsuunnattoman rajut ja kiitävät vastustamattomalla voimalla tasankojen\npoikki, vieden usein lampaita mukanaan tai erottaen ne muusta karjasta.\nVanhan tavan mukaan paimen ei ole velvollinen korvaamaan omistajalle\nniitä lampaita, jotka hän menettää buraanissa.\n\nKoko tie on mitattu »potaihin», joiden pituus oli noin 3 1/2—3\n3/7 kilometriä. Joka »potai» oli merkitty 6—7 metrin korkuisella\nsavipyramidilla. Missä vuoristosta laski lakeudelle joki, siinä oli\nkeidas kylineen, mutta näiden välimatkat enimmäkseen olivat kuivaa\naroa. Toisinaan ovat hiekkanietokset niin lähellä, että ne selvään\nnäkyvät, kylässä kohoaa maailman mahtavin vuoristomuuri, Kuenlun,\njoka kuitenkin näkyy vain selvällä säällä. Lämpöisenä vuodenaikana\nsitä ei hiekkaburaanien vuoksi näy ensinkään, eikä sen vuoksi ole\nihmettelemistä, ettei Marco Polo sitä mainitse, vaikka hän matkusti\njuuri tätä samaa tietä.\n\nEräällä autiolla taipaleella, jolla oli kuljettava melko korkeitten\ndyynien poikki, oli erään pyhimyksen hauta, jonka omituisuutena olivat\ntuhannet aljot kyyhkyset. Matkustajain tapana oli ruokkia niitä\nmaissilla, uhraten täten pyhimykselle, ja ne olivat niin aljoja, että\nistuivat Hedinin lakille ja olkapäille ja söivät maljasta, jolla\nhän heitteli jyväsiä, vieläpä nokkivat itse säkistäkin, tuntematta\nminkäänlaista pelkoa.\n\nIlman matkustajain uhria eivät nämä kyyhkyset tulisikaan niin autiossa\nseudussa toimeen. Kaikenlaisilla pelottimilla niitä suojeltiin\npetolintuja vastaan ja rahvas uskoi, että petolintu, joka kävi niiden\nkimppuun, samalla kuoli.\n\n\n\nKhotan.\n\n\nTammik. 5:ntenä retkikunta kulki viimeisen taipaleen, joka sillä\nvielä oli Khotaniin. Tie kulki komeassa poppelikujanteessa, kahden\npuolen maankastelukanavia, kyliä ja vainioita. Khotanin ambani lähetti\ntulkkinsa erään Venäjän etuja hoitavan länsi-turkestanilaisen kauppiaan\nkanssa Hediniä vastaanottamaan, toimittaen hänelle asunnon sangen\nhyvässä talossa, ja kun Hedin kävi hänen virastossaan tervehdyksellä,\nammuttiin hänen kunniakseen kolme tykinlaukausta, kuten jossakin\ntoisessakin kaupungissa oli tehty. Ambani itse oli sangen sivistynyt ja\nherttainen mies ja edisti kaikin tavoin hänen matkaansa.\n\nKhotanin historia ulottuu ikivanhaan muinaisuuteen, niihin aikoihin,\njolloin Tarimin syvänne ei vielä ollut hiekkaerämaata. Eurooppaan\nsiitä toi tiedon Marco Polo, joka matkallaan Kublai kaanin hoviin\nsaapui sinne Samarkandin ja Jarkentin kautta. Kiinassa Khotan\noli kuulu varsinkin nefriitistä, jota saatiin sekä Jurunkash- ja\nKarakash-joen uomista, että niiden vuoristolaaksoistakin. Kiinassa\ntästä jalosta harvinaisesta kivestä valmistettiin rasioita, pulloja,\nkuppeja ja rannerenkaita, piipun suupaloja y.m. ja erästä Pekingin\nporteista sanottiin nefriittiportiksi, koska tämä tavara sen kautta\ntuotiin pääkaupunkiin. Nykyjään on Khotan verraten vähäinen kaupunki,\nasukasluku noin 5,500, joista 500 kiinalaisia, loput muhamettilaisia.\nKhotan on vielä kuulu erinomaisista silkkimatoistaan, joita Kiinassakin\npidetään mitä suurimmassa arvossa. Viljelyskasveista mainittakoon\nviiniköynnös, riissi- ja muut viljalajit, puuvilla ja hedelmäpuut.\nKeitaassa on kaikkiaan kolmisensataa kylää. Kiinan kauppa kulkee ensin\nTarimin laaksoon ja sieltä pohjoista tietä Aksun ja Turfanin, ei sitä\nvastoin paljon ensinkään Lop-norin tietä, jota Marco Polo kulki.\n\nKymmenisen kilometriä kaupungista erämaahan päin oli Jurunkashin\nuomassa nefriittikaivoksia, joita Hedin kävi katsomassa. Kaikkialla\nnäki siellä kuoppia, joita oli kaivettu soraan, ja kuopista nostettujen\nsoran ja mukulakivien seasta löydettiin nefriitti, josta keltaiset ja\nvalkoiset punapilkulliset palaset varsinkin olivat hyvässä hinnassa.\nPaikalle oli syntynyt pieni hökkelikylä, johon oli johdettu erikoisella\nkanavalla vettä. Maa oli jaettu palstoihin, »klaimeihin», niin että\nkaikki kävi laillisesti eikä syntynyt riitoja. Työmiehet enimmäkseen\nolivat kiinalaisia.\n\n\n\nBorasanin muinaislöydöt.\n\n\nHedin kävi sitten Borasanin kylässä, jonne Khotanista oli puolen\npenikulman vaiheilla, tutkiakseen siellä olevaa muinaislöytökenttää.\nPaikalla on kahdeksaa metriä vahva kerros keltaista tuulimultaa eli\nlössiä, joka lepää kovalla mukurakivialustalla. Tuulimultaan on puro\nuurtanut syvän rotkon, jolla on pystysuorat seinät, ja varsinkin\nkeväällä ja kesällä, lumen sulaessa Kuenlunin pohjoisrinteillä, puro\npaisuu suuresti, viruttaen mukaansa tuulimulta-äyräitään. Syksyllä\nveden laskettua löydetään sitten penkeristä kaikenlaisia ikivanhoja\ntaideteollisuustuotteita, kuten pieniä terrakotta-esineitä, pronssisia\nBuddhan kuvia, kaiverrettuja jalokiviä, rahoja y.m. Nämä löydöt\nolivat jo tulleet siksi tunnetuiksi, että ne olivat herättäneet\nmuinaistutkijain huomiota, ne kun osoittavat, että Intian vanha,\nkreikkalaisten vaikutusten jalostama taide oli tunkeutunut tänne Aasian\nsydämeen saakka.\n\nHedinin käydessä paikalla oli vuoden muinaislöytösato jo aikoja sitten\npoimittu, mutta Khotanista ja paikkakuntalaisilta hän kuitenkin sai\nostetuksi enemmän kuin puolentuhatta terrakottaesinettä, rahoja ja\nkirjoituksia lukuunottamatta. Luulon mukaan saapui tämä taide Khotaniin\nAleksanteri Suuren jälkeläisten aikaan, muuttuen vähitellen yhä\npuhtaammin intialaiseksi. Säilyneet esineet ovat hienosti muovailtuja\nmiesten ja naisten päitä, apinain, jalopeurain kuvia, paikkakunnan\neläinten kuvia, Buddhan kuvia y.m. Borasan, intiaksi Birasan, näyttää\nolleen suosittu buddhalainen pyhiinvaelluspaikka. Kiinalaiset saivat\nRhotanissa jalansijaa jo ajanlaskumme alussa ja jälkimaailmalle on\nsäilynyt useitakin kiinalaisia matkakertomuksia, jotka valaisevat\nseudun oloja ajanlaskumme ensi vuosisadoilla. Nämä matkustajat\nnimenomaan painostavat sitä, että keidas oli Buddhan palveluksen\npääpaikkoja. Jälkeen v:n 400 Khotan näyttää menettäneen merkityksensä.\n\nV:lta 632 j.Kr. on säilynyt legenda Buddhan kuvasta, jota siihen aikaan\nsäilytettiin Piman kylässä Khotanin länsipuolella. Se oli 20 jalkaa\nkorkea, santelipuusta vuoltu ja muitten merkillisten ominaisuuksiensa\nohella se alituiseen hohti kirkasta valoa. Se oli ennen vanhaan viety\npohjoisessa olevaan Ho-lao-lo-kia nimiseen kaupunkiin, jonka rikkaat\nasukkaat olivat antautuneet ylelliseen elämään ja laiminlyöneet\njumalan. Kaupunkiin oli silloin saapunut »rahan» eli oppinut mies\npalvelemaan kuvaa, josta asukkaat olivat niin vihastuneet, että olivat\nhaudanneet rahanin suutaan myöten hiekkaan. Eräs hurskas mies, joka\noli Buddhan kuvaa palvellut, antoi rahanille ruokaa, ja kun tämä\nvihdoin pääsi pois lähtemään, sanoi hän pelastajalleen: »Seitsemän\npäivän kuluttua on satava hietaa ja maata, jotka kokonaan hautaavat\ntämän kaupungin, niin ettei siitä pääse poistumaan kukaan muu kuin\nsinä.» Rahan sitten katosi. Hänen pelastajansa varoitti sukulaisiaan,\nmutta kaikki pilkkasivat häntä. Hän piiloutui silloin itse erääseen\nluolaan ja seitsemäntenä päivänä satoi puoliyön jälkeen niin viljalti\nhiekkaa, että koko kaupunki hautautui sen alle. Mies ryömi sitten\nesiin luolastaan ja meni Pmaan, ja tuskin hän oli sinne tullut, kun\nBuddhankin kuva itsestään siirtyi sinne.\n\nVertauksen vuoksi Hedin mainitsee, mitä taru nykyjään kertoo\nHo-lao-lo-kian tuhoutuneesta kaupungista: »Se ei nykyjään ole muuta\nkuin laaja hietakasa. Monen maan ruhtinaat ovat eri aikoina koettaneet\npanna paikalla toimeen kaivauksia, viedäkseen pois hiekan kätkemät\naarteet. Mutta joka kerta on tullut hirmuinen tuuli, joka on peittänyt\nkaikki savuun ja taajaan sumuun, tukkien tiet ja eksyttäen työmiehet.»\nMuuan Khotanin mies väitti Hedinille löytäneensä erämaasta hiedan\npeittämän kaupungin, jonka taloissa hän oli nähnyt ihmisruumiita juuri\nsiinä asennossa, jossa kuolema oli ne äkkiä yllättänyt ja hiekkaan\npeittänyt, kuten tulivuoren kuuma tuhka Pompejin asukkaat. Yleiseen\nuskottiin, että tämä hiekkaan peittyminen oli hetken tapaus, tuhoturmio\nkerrassaan, mutta jotenkin varmana voitanee kuitenkin pitää, että se on\ntapahtunut vähitellen, pitkäin aikain kuluessa.\n\nMainitulta vuodelta. 632 on sekin kiinalainen tieto,'että Khotanin\nasukkailla oli aikakirjat ja että he olivat Intiasta lainanneet\nkirjoitustaidon, lakinsa ja kirjallisuutensa. Löydetyt käsikirjoitukset\novat tämän täysin todistaneet. Kiinalainen matkustaja kertoo,\nettä Khotanin itä-puolella oli ennen ollut Tu-ho-lo niminen vanha\nkuningaskunta, joka kuitenkin aikoja sitten oli jo muuttunut erämaaksi.\nKaikki sen kaupungit olivat raunioina ja kasvien peittämät. Tu-lo-ho\non Hedinin tutkimusten mukaan sama nimi kuin Tuhkari, kiinalaiseen\ntapaan vaan väärennetty. Tuhkari-niminen kansa taas asui ennen vuotta\n157 e.Kr. Bulungir-golin seuduilla, muuttaen sitten kokonaan pois\nLänsi-Turkestaniin, jossa nimi Tokharistan sitä vielä muistuttaa.\nTu-lo-ho niinikään on epäilemättä sama sana kuin Takla, jonka vuoksi\nHedinin löytämät rauniokaupungit, joita samoin kuin koko erämaatakin,\nväestön kesken kutsutaan Takla-makaniksi, epäilemättä ovat kuuluneet\nsamaan vanhaan Tu-ho-lon valtakuntaan. Ja Khotanin läheisyydessä\non Tokhlan pieni kylä, jonne noiden muinaisten kaupunkien asukkaat\nlähtivät hiekan päälle tunkiessa, säilyttänyt tämän vanhan kansan nimen.\n\nMuhamettilaiset Khotanin valloittaessaan hävittivät sen vanhat suuret\nbuddhalaiset temppelit, jonka vuoksi kaupungissa ei nykyjään ole\nminkäänlaisia rakennus-muistomerkkejä.\n\nTammik. 14:ntenä 1896 Hedin lähti Khotanista etsimään tuhkarien\nvanhoja kaupunkeja. Suurimman osan tavaroitaan hän jätti Khotaniin.\nSuunnitellusta pienestä erämaanretkestä tulikin sitten paljon pidempi\nkuin hän oli aikonutkaan.\n\nNeljä päivää kuljettuaan autioita maita ja hajallisten metsiköitten\nkautta Hedin saapui Islam-abadiin, jossa viimeiset ihmisasunnot olivat,\nja meni jäätä pitkin joen poikki. Päivän levättyään hän kääntyi suoraan\nitää kohti hietaerämaahan, joka ei tällä kohtaa ollut puoltakaan\nniin leveä kuin se, jonka poikki hän edellisenä kesänä oli kulkenut,\njota paitsi se ei ollut likimainkaan niin vaarallinen. Vakuutettiin,\nettä kaikkialla oli mahdollista saada kaivamalla vettä, jota paitsi\ntamariskeja ja poppeleita kasvoi siellä täällä. Viimeisestä kylästä\notettiin kaksi, opasta jotka monta kertaa olivat käyneet hiekan\npeittämässä kaupungissa aarteita kaivamassa.\n\n\n\nHietaerämaan rauniokaupunki.\n\n\nDyynit olivat kahtena ensimmäisenä päivänä vähäpätöiset, kohoten\nkuitenkin kolmantena päivänä metrin ja seuraavina 5—10 metrin ja\nseuraavana 12—15 korkuisiksi. Vettä saatiin kuitenkin kaikkialta\nkaivamalla paria metriä syvät kaivot. Tammikuun 23:ntena retkikunta\nsaapui syvänteeseen, jossa oli paljon kuivunutta metsää, matalia\npökköjä ja kantoja, jotka olivat harmaita ja hauraita kuin lasi,\nkuivuuden käpristämiä oksia ja auringon haalistamia juuria. Metsä\noli kasvanut pohjois-eteläsuunnassa olevassa syvänteessä, joka\nilmeisestikin oli Kerija-darjan vanha uoma. Pari elävääkin poppelia\noli vielä jäljellä, katoavan sukupolven viimeinen jälkijoukko. Tähän\nmetsään leiriydyttiin ja viritettiin loimuavat tulet — oli 15—20 asteen\npakkanen — ja seuraavana aamuna kaikki lähtivät rauniokaupunkiin. Kauan\nsitä ei tarvinnutkaan etsiä, se oli aivan läheisyydessä.\n\nNämä rauniot kokonaan poikkesivat kaikesta, mitä Hedin oli ennen\nnähnyt Itä-Turkestanissa. Talot eivät olleet savesta, vaan kaikki\npoppelinrungoista rakennetut. Huoneenpohjat näkyivät selvään, mutta\nrakennuksista ei ollut muuta jäljellä kuin ylöspäin ohenevia, tuulen\nja hiekan syövyttämiä patsaita, jotka olivat niin hauraat, että\nmurenivat kappaleiksi, kun niitä terävään iski. Näitä taloja oli\nnäkyvissä sadoittain, vaikka dyynit ovatkin kaupungin enimmäkseen\nalleen haudanneet. Niiden esille kaivaminen oli sangen vaikeata työtä\nhiekan juoksevuuden vuoksi. Eräässä talossa oli patsaitten välissä\nvielä paikoillaan vähän seinääkin, joka oli tehty savella silatusta\nkamishista. Seinä oli kahden puolen valkaistu ja sille oli sangen\ntaidokkaasti maalattu värillisiä kuvia, kuten rukoilevia polvistuvia\nnaisia, joilla oli kasvoissaan selvään hindulaisia tunnuspiirteitä,\netenkin silmäkulmat ja nenänjuuren päällinen merkki. Muitten kuvien\nkesken herättivät huomiota etenkin mustapartaiset miehet, joiden puku\noli ilmeisesti aarialainen, samanlainen kuin nykyisten persialaisten.\nVielä oli kuvattu koiria, hevosia ja aalloilla soutavia laivoja, jotka\ntäällä hieta-aavikon keskellä tuntuivat kylläkin oudoilta. Kaikenlaisia\nkoristeita on runsaasti, samoin lootoskukkia, buddhalaisten pyhää\nsymbolia. Saattajat arvelivat, että talo oli ollut buddhalainen\ntemppeli. Seiniä esiin kaivettaessa löytyi kappale paperia, jossa oli\ntuntematonta kirjoitusta. Muitakin esineitä kaivaus paljasti hiekan\npeitosta, mutta vasta myöhempien tutkijain oli suotu suuremmilla\nvoimilla penkoa tätä vanhaa rauniokaupunkia ja saattaa päivänvaloon\nsen entisyyden pääpiirteet. Näkemästään Hedin kuitenkin saattoi\npäättää, että kaupunki aikanaan oli ollut Kerijan rannalla ja että\nvettä oli lukuisissa jokiloissa virrannut sen talojen ja temppelien\nohi. Ympäristössä kasvoi silloin reheviä metsiä, kuten nykyisen\nKerija-darjankin laaksossa, ja asukkaat istuskelivat kesäkuumalla\naprikoosipuitten taajain latvusten varjossa. Vedellä oli ollut niin\npaljon voimaa, että se saattoi pyöritellä myllynkiviäkin. Silkki-\nja puutarhaviljelys kukoistivat, teollisuus oli ollut vireä, ja\nkansa, joka tässä asui, oli osannut koristaa kotinsa aistikkaasti\nja taiteellisesti. Tämä oli se rauniokaupunki, jota oppaat sanoivat\nTakla-Makaniksi. Kaikesta päättäen se oli buddhalainen ja siis vanhempi\n700-lukua, jolloin muhamettilaisuus Itä-Turkestanin valloitti. Dyynien\nvaelluksista Hedin päätti, että kaupunki oli ainakin 1,500 vuotta\nvanha. Asukkaat lienevät olleet aarialaista rotua.\n\n\n\nKerija-darja.\n\n\nTakla-Makanista Hedin tammik. 25:ntenä jälleen lähti itää kohti\nsamoamaan, tavaten matkalla jopa 25 metrin korkuisia hiekkanietoksia.\nVettä kuitenkin saatiin kaivamalla. Parin päivän vaelluksen jälkeen\nretkikunta saapui Kerija-darjan rannalle. Joki, joka oli paksussa\njäässä, oli tällä kohdalla 32 metrin levyinen, rannoillaan rehevät\nmetsät. Ei ainoakaan eurooppalainen ollut siihen saakka käynyt sen\nlaaksossa Kerijan kaupunkia pohjoisempana, jonka vuoksi sen juoksu oli\ntuiki tuntematon. Ihmisten ja karjain jälkiä näkyi kaikkialla, mutta\nvasta pitkän etsinnän jälkeen löydettiin joku paimen; kaikki olivat\nkauhistuneina rientäneet pakoon muukalaisten tullessa. He paimentelivat\ntäällä Kerijan pohattain lammaslaumoja, kuten etelämpänäkin asustavat\npaimenet. »Kerija-darjan metsissä elää kaupungin alapuolella täten\npuolentoista sataa ihmistä, jotka etäällä kaikesta seurasta ja kaikista\nvaltateistä muodostavat kokonaan oman maailmansa, kaiken esivallan\nholhouksesta vapaina, ympärillään hietameren kuolonhiljaisuus.» Näillä\npaimenilla, joiden ei tarvinnut pelätä matkustajain ja kiinalaisten\nväkivaltaa, oli perhe mukanaan. Joestaan nämä paimenet kertoivat,\nettä se Kerijan alapuolella kokonaan katoaa, sen vesi kun käytetään\nniin tyystin maankasteluun, mutta yhä alempana joki muodostuu\nrunsaista lähteistä uudelleen. Siinä syy, miksi se oli aikaisemmilta\nmatkustajilta jäänyt huomaamatta. Kesällä, lumen sulaessa Tibetin\nvuorilla, on uomassa kuitenkin yhtämittainen virta. Pari kuukautta on\nuoma kauttaaltaan niin kuiva, että paimenten täytyy kaivamalla etsiä\nkarjoilleen vettä. Kerija-darjakin pyrki milloin mistäkin kohdasta\nsiirtämään uomansa itää kohti.\n\nHedinin aikomus oli ollut palata täältä takaisin Khotaniin, mutta\nmatkan näin hyvin onnistuessa hän suuresti laajensi suunnitelmaansa,\npäättäen ensinnäkin kulkea Kerija-darjan vartta Tarimiin saakka.\nPaimenten opastamana retkikunta samosi pohjoista kohti jokivarren\ntaajain aarniometsäin kautta. Heidän osoitustensa mukaan Hedin\nvasemmalta puolelta erämaan keskeltä löysi toisenkin vanhan\nrauniokaupungin, samanlaisen kuin ensimmäinenkin. Mitään mainittavia\nmuinaisesineitä ei sieltä kuitenkaan löytynyt.\n\nJoki alkoi lopulta yhä enemmän haaroa ja samalla sen metsäalue ja\nruovostot melkoisesti levisivät. Ei kuitenkaan tarvinnut enää kauankaan\nkulkea, ennenkuin se lyhyeen loppui ja ikuinen hieta levisi eteisellä\nilmalla silmän siintämättömiin. Paimenet luulivat maailman sille\npuolelle loppuvan eivätkä tienneet Tarimista mitään.\n\n\n\nVillikameeli.\n\n\nTäällä erämaan rajalla Hedin sai paimenilta tietoja villistä\nkameelista, joka niillä seuduin asusti. Sitä sanottiin kovin araksi.\nHuomatessaan itsensä takaa-ajetuksi se pakeni kuin tuuli, pysähtymättä\nkahteen päivään. Enimmän se kuitenkin pelkäsi leiritulen savua\nja sen vainutessaan katosi paikalla pitkiksi ajoiksi. Kerran oli\npaikkakunnalla ollut pari aljoa kameelia, mutta vaikka niiden selästä\noli otettu kuormasatulat, pelkäsivät villikameelit niitä kuin ruttoa,\npitäen niitä vielä sutta ja tiikeriäkin vaarallisempina vihollisina.\nPaimenet väittivät villikameelin paikalla huomaavan reiän puikkoineen\nja nyörineen, joka aljolla kameelilla on nenävarren rustossa ja\njosta sitä ohjataan. Se paikalla vainuaa, että aljo heimolainen on\nkuormajuhta, jauhojen, lihan, lampaanvillojen tai muun kantaja, ja\nhuomaa, kuinka kuormasatula on painanut luttuun sen kyttyrän. Paimenet\nniitä kuitenkin ampuivat joka vuosi, vaikka heillä olikin niin huonot\npyssyt, että niillä ei viittäkymmentä askelta kauempaa osannut edes\nkameeliin. He tiesivät villikameelien asustavan aivan erämaan sisässä,\nmissä siellä täällä kasvoi poppeleita ja tamariskeja. Kesällä, jolloin\njoki on tulvillaan ja sen vesi jaksaa tunkeutua kauemmaksi erämaahan,\nse tulee laumoissa juomaan siitä ja syö silloin kamishia. Talvella se\nei juo ensinkään, vakuuttivat paimenet. Metsään se ei lähde koskaan,\ntämä kun estää näkemästä, vaan pysyttelee aukealla, jossa se voi\nluottaa nopeuteensa. Kuljettuaan vähän kauemmaksi erämaahan matkue näki\nmontakin laumaa villikameeleja, jotka eivät olleet ensinkään arkoja,\nniin että Hedinin miehet saattoivat ampua kolme kappaletta, kunnes\nhän kielsi enempää teurastamasta. Yhden nahka otettiin Eurooppaan.\nVillikameeli on hyvinkin samanlainen kuin kesy, karva kuitenkin on\npaljon lyhempi ja kyttyrät pienemmät eikä alahuuli ole lerpallaan,\nkuten kesyn.\n\nPohjoista kohti kulkiessaan matkue seurasi notkelmaa, jossa oli tuon\ntuostakin tamariskeja, kamishia ja kuivuneita, jopa toisin paikoin\ntuoreitakin poppeleita. Kahden puolen oli korkeat dyynikasaumat,\ndavaanit. Ilmeisestikin laakso oli Kerija-darjan uoman jatko; joki\nsiis näyttää ennen jaksaneen kauemmaksi erämaahan. Kaivamalla oli\nuomasta helppo saada vettä pitkin matkaa, vaikkapa toisin paikoin oli\nkuljettava paksujenkin hiekkojen poikki. Vihdoin alkoi edestäpäin\nhäämöttää kasvullisuutta, saksaul-pensasta (_Anabasis ammodendron_),\nTranskaspian erämaitten tunnettua vesipuuta, jota vastoin tamartékia\nei näkynyt ensinkään. Täälläkin näkyi paljon villikameelien jälkiä.\nHelmik. 20:ntenä näkyi etäisyydessä Tarimin tumma metsävyöhyke, jossa\nretkikunta kuitenkin sai etsiskellä pari päivää, ennenkuin löysi vettä.\nMetsässä tosin oli paljonkin putaitten uomia, mutta ne olivat kaikki\nkuivilla. Vasta pääjoessa oli vakinainen vesi. Paimenia oli täälläkin,\ntuhatpäiset lammaslaumat paimennettavinaan. 23 p. helmik. retkikunta\nonnellisesti saapui pieneen Shah-jar nimiseen kaupunkiin, kuljettuaan\n41 päivässä Takla-makanin erämaan poikki.\n\n\n\nTarim.\n\n\nShah-jarista Hedin kääntyi samoamaan Tarimin rantuetta itään\npäin, tutkiakseen Lop-norin, tuon pulmallisimman Sisä-Aasian\nmaantieteellisistä kysymyksistä. Pitkin matkaa hän tapaamiltaan\npaimenilta tiedusteli seudun maantieteellisiä oloja. Tarimin, jonka\nnimi koko joukon vaihteli eri paikkakunnilla, sanottiin tulvivan\nkesäkuussa. Vesi nousee silloin parikymmentä päivää, kunnes joki on\nkolmesataa syltä leveä ja niin syvä, että poppeli tuskin pohjaa (n. 15\nm). Kuukauden oltuaan näin korkealla vesi jälleen alkaa aleta, ensin\nhitaasti, sitten nopeammin, kunnes joki marraskuun lopulla jäätyy.\nKolme ja puoli kuukautta joki on jäässä. Alimmillaan vesi on toukokuun\nalussa. Paljon riistaa on Tarimin aarniometsissä, suurta riistaa\netenkin tiikereitä. Hedin näki lukemattomia hanhikarjoja, jotka tähän\naikaan vuodesta näyttivät olevan matkalla Lop-noriin.\n\n\n\nLop-nor.\n\n\nPoikettuaan Korlassa lisävarustuksia hankkimassa Hedin lähti Tarimin\nsuupuolta ja Lop-noria tutkimaan. Hän löysi tuota pikaa vanhan\nlinnoitetun ja »potailla» merkityn tien, joka johti Korlasta suoraan\nerämaan sisään ja nykyjään oli aivan käyttämättä. Tien jatkon suunnassa\non vanhoilla kiinalaisilla kartoilla Lop-norin kaupunki, jota ei\nnykyjään ole olemassakaan. Przevalskij oli matkustanut Lop-norille\nvaltatietä, joka kulki Tarimin ja sen kanssa pitkät matkat rinnakkain\njuoksevan Kontje-darjan väliä, mutta Hedin poikkesi maalisk. 31:nä\nTikkenlikistä suoraan itää kohti, jossa hänelle oli vakuutettu olevan\nmonta järveä. Sieltä hän toivoi löytävänsä oikean Lop-norin.\n\nPrzevalskij oli ensimmäinen eurooppalainen, joka tällä järvellä kävi.\nHän löysi järven kokonaisen asteen etelämpää kuin se oli kiinalaisiin\nkarttoihin merkitty, jota paitsi se oli suolaton. Richthofen, kuulu\nAasian maantieteen tutkija, vakuutti kuitenkin, että Lop-norin\nkaltaisessa laskuväylättömässä erämaan järvessä välttämättä täytyi\nolla suolaista vettä. Richthofen sen vuoksi otaksui, että Przevalskijn\nlöytämä järvi oli joku uusi muodostus, joka oli syntynyt vasta sen\njälkeen, kuin kiinalaiset olivat merkinneet Lop-norin karttoihinsa.\nHedin löysi nyt Tarimin itäpuolelta Kontje-darjan uomasta pitkän\nkapean järven, josta Przevalskij ei saanut mitään tietoa, ja luuli\nsitä kiinalaisten Lop-noriksi. Tämä järvi näyttää olleen kuivillaan,\nsilloin kuin Przevalskij niillä seuduin matkusti, jonka vuoksi se jäi\nhäneltä huomaamatta. Se oli jonkun tulvan aikana sen jälkeen täyttynyt,\njoten siinä nyt oli suolatonta vettä, mutta entisestä järvestä jääneet\nsuolalampareet osoittivat, että järvi ennen kuivamistaan oli ollut\nsuolainen.\n\nHedinkään ei kuitenkaan tällä matkallaan selvittänyt kysymystä\nlopullisesti, vasta seuraavalla hänen onnistui mittauksilla osoittaa,\nmikä oli kiinalaisten Lop-norin kuivunut uoma. Näillä tuiki lakeilla\nseuduilla saavat hietamyrskyt, dyynien vaellukset ja Tarimin\nkuljettamat lietteet tuon tuostakin aikaan mullistuksia, joiden\nkautta vesistöolot muuttuvat kokonaan toisiksi. Suunnattoman ankarat\nkevätmyrskyt tunkemalla tunkevat matalia järviä länttä kohti, samalla\nkun lentohiekka täyttää niiden uoman.\n\nEteläinen Lop-nor oli Przevalskijn ajalla melkoinen järvi, niin että\nhän Abdall-nimisestä kylästä saattoi tehdä pitkän venematkan itää\nkohti. Sen jälkeen oli järvi kasvanut niin täyteen ruokoa, että sillä\nvain avattuja kanavia pitkin pääsi kulkemaan. Järven läntinen osa,\nKaraburan, sitä vastoin oli venäläisen matkustajan käydessä niin aava,\nettei toista rantaa näkynyt. Hedinin käydessä tämä järvi oli kokonaan\nliettynyt umpeen, niin ettei sitä voinut edes ruuhella kulkea — taikka\nehkä sekin oli oikeammin siirtynyt yhä kauemmaksi länttä kohti,\nvaikk'ei Hedin tätä länsiosaa huomannut. Että tämä Etelä-Lop-nor on\nmyöhäinen muodostuma, sitä todistaa poppelimetsien puuttuminen sen\nympäriltä; ne eivät ole vielä ennättäneet kasvaa. Ja Abdallin päällikön\nsäilyttämän perintätiedon mukaan oli sen paikkakin noin 175 vuotta\ntakaperin vielä ollut hietaerämaata ja hänen esivanhempansa olivat\nsilloin asuneet pohjoisessa olevan suuren järven rannalla, kunnes se\noli kuivunut sen johdosta, että Tarim oli uomaansa muuttanut.\n\nLöydettyään huhtik. 4:ntenä Avullu-köllin, jota hän piti pohjoisen\nLop-norin alkuna, Hedin kolmisen päivää kulki sen oikeata rantaa,\njoka enimmäkseen oli autiota dyynimaisemaa, siellä täällä kuitenkin\npoppelimetsiäkin, missä dyynit eivät järveen ulottuneet, tai\ntamariskivesakoita, missä hietanietokset olivat matalia. Järvet\nolivat niin ruo'on tukkimat, että vain korkeimmilta dyynikummuilta\nnäkyi aukeata vettä. Ruovostot olivat kameelia kahta vertaa\nkorkeammat ja taajat kuin seinä. Tyyninä päivinä olivat sääsket\nylenmäärin rasittavat, jonka vuoksi Hedin eräässä kohdassa, kylläkin\najattelemattomasti, sytytti koko kamishikentän palamaan. Siitä\nsyntyi suunnaton roihu, joka levisi laajalle joka puolelle — melkein\nlaajemmalle kuin sääskien karkoittamiseksi olisi ollut tarpeen. Onneksi\nseutu oli asumaton, mutta eläimiä varmaan paloi.\n\n\n\nVenematka Lopin järvillä ja Tarimilla.\n\n\nViikkokauteen retkikunta ei näillä taipaleilla nähnyt ihmisiä, mutta\ntapasi sitten Ilekin rannalla kalastajakylän, josta Hedin palkkasi\nkaksi kalastajaa viemään itseään haapiolla uuden. Lop-norin päähän,\njonne Islam Baj vei karavaanin maitse. Vaihteluksi oli vesimatka\nerinomaisen hauska, vaikka aallot aavoilla järvillä toisinaan\nkävivätkin vaarallisiksi. Haapio oli poppelin eli haavan rungosta\nkoverrettu ja miehet kuljettivat sitä polvillaan meloen tai seisoen,\nkun oli ruovokon läpi kuljettava. Toinen meloi keulasta, toinen\nperästä, Hedin istui keskellä. Järvet olivat kauttaaltaan hyvin\nmatalat, erinäisiä hautoja lukuunottamatta. Kylissä, joihin poikettiin,\nrahvas hyvin muisti »suuren herran», Przevalskijn, joka parinkymmenen\naseellisen miehen ja suuren karavaanin keralla oli ohi matkustanut.\nHediniä kestittiin vereksellä kalalla, sorsan munilla, nuorilla,\nmureilla kamishiversoilla ja leivällä.\n\nJärvillä raivosi enimmäkseen kauheat myrskyt — järviä oli paljon\nperäkkäin, lyhyet vuolteet välissä. Lahtia, niemiä, saaria, oli\nsuunnattomasti. Itärannan dyyneistä myrsky lietsoi taivaalle\nlentohiekka-pilviä, kattaen järvet kellertävällä harsolla ja kietoen\ntuhruun rannat. Vesi lensi aaltojen harjoista ja venemiehillä oli täysi\ntyö hoivatessaan niiden keskellä alustaan. Järvien päätyttyä kuljettiin\ntaas Ilek-jokea, kunnes Shirge-tjappgan kylässä tavattiin Islam Baj\nkaravaanin keralla. Hedin jatkoi matkaa edelleen veneellä, laskien\nIlekistä itse Tarimiin ja sitten sitä edelleen Tjeggelik-ujhin, uuden\nLop-norin rannalle. Myrsky kun raivosi entistäkin hirveämmin, olivat\nmiehet kytkeneet yhteen kaksi kanoottia, joita he nyt neljän miehen\nmeloivat. Joki lenkoili tällä välillä suunnattomasti. Tjeggelik-ujsta,\njonka keltaisissa kamishimajoissa asui kymmenkunta kalastajaperhettä,\nHedin kulki edelleen Abdalliin veneellä, tavaten siellä Przevalskijn\nvanhoja tuttavia ja viipyen siellä jonkun aikaa. Kuulu venäläinen\nmatkustaja oli samonnut sieltä koko joukon kauemmaksi itää kohti\nKara-koshun-nimiseen kylään, mutta väli oli sen jälkeen kasvanut niin\ntäyteen kamishia, että kylä oli täytynyt hylätä eikä veneellä voitu\nkulkea muualle kuin mihin oli kamishiin avattu kanavia, »tjappganeja».\nTarim itse oli täällä kohottanut uomansa ympäristöään korkeammalle,\nmuodostellen sinne tänne viereensä lammikolta, missä vesi tokeitaan\nrikkoen virtasi aroille. Asukkaat itsekin puhkoivat joen rantavalleja\nmuodostellakseen lampareita, joista he veden haihduttua pyydystivät\nkalat.\n\n\n\nLop-norin sokkeloissa.\n\n\n22:sena huhtik. Hedin teki Abdallista kahdella haapiolla venematkan\nniin kauas itää kohti kuin oli mahdollinen tunkeutua. Joki haarautui\nKum-tjappgan nimisen kylän takana, kadoten sitten läpitunkemattomiin\nruovostoihin, joihin »loplikit», s.o. Lopin asukkaat, olivat\naukoneet kapeita »tjappganeja». Estääkseen näitä umpeen kasvamasta\nnyhtivät asukkaat joka kevät juurineen pois nuoret pohjasta kohoavat\nkamishiversot. Moinen kanava on korkeintaan metrin levyinen ja kahden\npuolen kohoavat viittä metriä korkeat sankat seinät. Usein on kamishi\nkuitenkin sidottu kimppuihin tai kahden puolen lamottu, ettei se pääse\nkanavaan kaatumaan. Näiden tjappganien tarkoitus on vielä enemmän\nkalanpyynti kuin venekulku. Niihin lasketaan verkkoja ja matkallaan\nHedin kulki satain verkkojen ohi, joista kalat kirkkaassa vedessä\nnäkyivät kuin akvaariosta. Jokaisella perheellä oli omat tjappganinsa,\njoissa ei muilla ollut oikeutta kalastaa. Niitä risteili joka suuntaan\nja oudon olisi ollut mahdoton osata mihinkään tässä sokkelossa.\nToisissa paikoin oli pyöreitä aukioita, joihin joka suunnalta juoksi\nsäteettäin kanavia. »Kun oli tultu tämmöiselle laguunille, jonka\nvastakkaisella puolella ruovosto seisoi kuin läpitunkematon muuri,\nottivat melojat kovan vauhdin, haapio kiiti vedenpinnan poikki, niin\nettä vesi keulassa kohisi ja teki mieli luulla, että se seuraavassa\nsilmänräpäyksessä puskisi keulansa rikki puuseinään. Mutta sähisten\nseinä aukenikin, kamishiruovot taipuivat kuin uutimet syrjään ja haapio\nliukui seuraavaan tjappganiin». Siellä täällä näkyi selvään riutuvan\nTarimin virtaus. Toisin paikoin oli melko suuria järviä, joitten syvin\nmitattu syvyys oli vähän päälle 4 metriä. Puolentoista päivää kestäneen\nvenematkan jälkeen päättyivät reitit ja vastassa oli jopa 8 metriä\nkorkea kamishiseinä, jonka läpi oli mahdoton tunkeutua kanootilla;\nei edes talvella, jäätä pitkin, niiden läpi pääse. Eräältä kunnaalta\nnähtiin kamishin jatkuvan itää kohti silmän siintämättömiin, mutta\navovettä ei loistanut mistään.\n\nTästä Hedin palasi takaisin Abdalliin. Huhtik. 25:ntenä hän lähti\nsieltä suorinta tietä Khotaniin, varustuksiensa ja rahojensa luo.\nTjarklilikista kiinalainen mandariini kuitenkin aikoi lähettää hänet\ntakaisin samaa tietä, jota hän oli tullutkin, koska hänen suuri\npassinsa oli jäänyt Khotaniin, mutta sotaväen päällikkö, joka itsekin\noli maantieteilijä ja sangen taitava kartoittaja, pelasti hänet tästä\nretkestä, joka olisi ollut sitä ikävämpi, kun kesän kuumin aika oli\ntulossa ja Hedin sitä paitsi oli myynyt kameelinsa, jotka kesällä\nsaavat käydä vapaina. Paluumatka kävi pitkin Tjertjen-darjan laaksoa\nja sitten Kuenlunin pohjoisrinteitä, teitä, jotka olivat monen\nentisen matkustajan matkoista hyvin tunnetut. Khotanissa häntä odotti\ntieto, että hänen Takla-Makanin erämaahan jääneet varustuksensa oli\nkiinalaisten salapoliisien toimesta osaksi saatu takaisin, ja olivat\nvarkaat olleet samat metsämiehet, jotka silloin olivat auttaneet häntä\nkameelien etsinnässä ja myöhemmin olleet hänen kerallaan Kerija-darjan\nuomaa tutkimassa.\n\nVietettyään kuukauden päivät Khotanissa Sven Hedin kesäkuun viimeisinä\npäivinä uudelleen suoriutui taipaleelle kulkeakseen Pohjois-Tibetin\nkautta Pekingiin ja sieltä edelleen kotimaahansa.\n\n\n\nKeidastie.\n\n\nParikymmentä hevosta, 30 aasia ja koko joukko palvelijoita kerallaan\nhän kulki Jurun-kashin (Khotan-darjan) rannalle. Joki oli nyt\ntulvillaan ja vyörytti uomassaan suuria vesipaljouksia, joiden\nrajuudesta maa vapisi jalkain alla. Parikymmentä jokimiestä tarvittiin\nretkikuntaa toiselle rannalle viemään. Tie kulki lukemattomien\nkastelukanavain poikki, jotka olivat reunojaan myöden täynnään joen\nvettä, ja kasvullisuus oli uhkeimmillaan. Samalla kun viimeinen\nkastelukanava jäi taakse, lakkasi kaikki kasvullisuuskin, kuin olisi\nse kiehuvan kuumalla vedellä poiskaltattu. Edessä oli kova kellervä,\nverkalleen kohoava ja aivan hedelmätön »saji», joka on hietaerämaan ja\nvuoriston välimuodostuma. Saji oikeastaan on vuoriston rapautumistuote.\nSen ja hietaerämaan välillä on tuo kapea keidasvyöhyke, jonka\nkautta karavaanitie kulkee. Sajilla on pieniä kyliä siinä, missä\njoet tulevat vuoristosta; niissä viljellään hieman viljaa, pidetään\nlampaita ja karjaa. Kerija-darjan uomassa oli niin paljon vettä,\nettä Hedinin täytyi poiketa Kerijaan saakka sen yli päästäkseen.\nNoustuaan taas lähemmä vuoristoa hän osti kameeleja. Seudussa asuvain\nturkkilaissukuisten taglikkien opastamana retkikunta nousi ensimmäisen,\nlähes 5,000 metriä korkean solan yli vuoristoon. Samalla oli tultu\nasumattomaan, karuun Pohjois-Tibetiin, jossa vasta kahden kuukauden\nkuluttua uudelleen päästiin tuntumukseen ihmisten kanssa.\n\n\n\nPohjois-Tibet.\n\n\nMaa oli aivan metsätöntä ja laitumiakin oli vain harvoissa paikoin,\njonka vuoksi retkikunnan täytyi tehdä pitkiä ja rasittavia\npäivämatkoja. Matkaa tehtiin Mont Blancin korkeudessa, eikä kauan\nkulunut, ennenkuin toinen toisensa jälkeen sairastui vuoritautiin,\nIslam Baj, karavaanin johtaja, niin pahasti, että hän jo pyysi saada\npalata takaisin. Kiinalainen tulkki sai luvan palata kotia. Taglikeista\nosa karkasi, ottaen mukaansa hevosia ja tavaraa, mutta saatiin kiinni\nja pakotettiin jälleen yhtymään retkikuntaan. Joka iltapäivä raivosi\nsäännöllisesti ankara myrsky, joka tuiskutti lunta ja rakeita. Kaikki\nnämä alueet olivat laskuväylättömiä ja järvien vesi sen vuoksi\nsuolaista, jokien vuorilta tuoma vesi kun katoaa ilmaan haihtumisen\nkautta, siinä liuenneina olleet suolat sitä vastoin jäävät järveen,\ntehden veden yhä suolaisemmaksi. Juomavedestä ei siltä yleensä ollut\npuutetta, jokia ja lähteitä kun oli pitkin matkaa. Vuoret kohosivat\nvielä parituhatta metriä näitä ylänkölaaksoja korkeammalle, ollen\nsuureksi osaksi ikuisen lumen peitossa. Niiden muodot eivät ole yhtä\nsärmikkäät kuin Alppien, vaan tylpähköt ja pyöreähkötkin, koska\nrapautuminen on niiden suuren iän vuoksi joutunut pidemmälle ja\nrapautumistuotteet juoksevan veden niukkuuden vuoksi ovat suureksi\nosaksi jääneet paikoilleen.\n\nKuljettuaan jonkun aikaa Altyn-tag ja Arka-tag jonojen välistä laaksoa\nHedin meni Arka-tagin yli solaa pitkin, jonka Littledale maan poikki\nmatkustaessaan oli löytänyt. Arka-tagin eteläpuolella hän jälleen\nmuutti suuntansa itäiseksi, kulkien noin 600 kilometriä Arka-tagin\nja Kokoshili-jonon välisessä laaksossa, jonka pohja keskimäärin\noli 4,900 metriä merenpintaa korkeammalla, melkoisia suolajärviä\ntäynnään. Useatkin matkustajat olivat kulkeneet tämän laakson poikki\npohjois-eteläsuuntaan eri paikoista, mutta Hedin oli ensimmäinen, joka\nsamosi sen kautta pitkin maisin. Kokoshili-jonon eteläpuolella olevassa\nrinnakkaislaaksossa ovat Jangtsen lähteet, jotka kapteeni Wellby samana\nvuonna löysi.\n\nSeutu oli khulaanin eli villiaasin ja kesyttömän jakin koti. Huolimatta\nlaitumien tavattomasta karuudesta tavattiin kumpiakin tuon tuostakin,\nisompia ja pienempiä laumoja ja sitä enemmän, kuta enemmän itää kohti\nkuljettiin. Khulaaneja ei ollut kovin vaikea päästä ampumamatkan\npäähän, mutta antiloopit, jotka samoilivat pienissä parvissa, olivat\nsitä arempia. Ainoa polttoaine, mitä näissä korkeuksissa sai, oli\nlanta, mutta enimmäkseen sitä tavattiin siksi paljon, että voitiin\nkeittää ruoka ja ylläpitää tulta yölläkin. Öillä oli pureva pakkanen,\nvaikkapa kesä olikin parhaillaan ja leveysaste sama kuin' Algerian.\nJakkia oli vaarallista ampua sen tavattoman sitkeähenkisyyden\nvuoksi. Haavoitettuna se paikalla kääntyi päin hurjassa raivossa,\nja töin tuskin Islam Baj uupuneella hevosellaan sen kerran vältti.\nToistakymmentä luotia ruumiissaan se raivoisasti kävi hänen kimppuunsa,\nkunnes aivan vierestä läpi sydämen ammuttu laukaus päätti sen päivät.\nMaanasukkaat eivät lähdekään jakin ajoon koskaan muuta kuin joukolla.\nJakin nahka on tavattoman sitkeytensä vuoksi suuressa arvossa ja\nlihat ovat näissä leivättömissä korkeuksissa tärkeä ravintoaine.\nKaikkien matkustajain ihastusta on tämä eläin herättänyt, »ei\nainoastaan mahtavan kokonsa kautta — sen pituus on 3 1/4 metriä häntää\nlukuunottamatta — vaan senkin vuoksi, että se on ainoa kuolevainen,\njoka ei pelkää korkeimpiakaan vuoristoita, alhaisimpiakaan lämpötiloja,\ntylyintä ilmastoa, rajuimpiakaan lumi- ja raemyrskyjä. Villijakki\nei välitä tuosta kaikesta mitään, se päinvastoin näyttää kerrassaan\nnauttivan, kun rakeet selkää suomivat. Se käy rauhallisena laitumella,\nikäänkuin olisi kaikki niinkuin pitääkin, lumimyrskyn kietoessa sen\nvalkoisiin poimuihinsa. Ainoa, mikä ei oikein miellytä sitä, on\nkesäinen auringonpaiste. Jos päivä alkaa tuntua liian lämpimältä,\nlähtee se lähimpään puroon viruttelemaan itseään, taikka nousee ylös\njäävirtain partaan alle tai ikuisen lumen raikkaille aukeille. Siellä\nse erikoisella nautinnolla rypee ja lepäilee hienorakeisessa kuivassa\nfirn-lumessa.»\n\nSyyskuun jälkipuoliskolla retkikunnan voimat alkoivat arveluttavassa\nmäärässä uupua ja juhtia nääntyi taipaleelle harva se päivä.\nVihdoin alkoi kuitenkin näkyä ihmismerkkejäkin, ensimmäiseksi\npyhiinvaeltajain pystyttämä »obo», isoista syrjilleen asetetuista\nliuskelaa'oista tehty katos, jonka joka laaka oli täynnään tibetiläistä\nkirjoitusta. Ihastuneena löydöstä, jolla hän arveli ehkä olevan suuren\nhistoriallisen merkityksen, Hedin pystytti leirinsä uhratakseen pari\npäivää kirjoituksen kopioimiseen. Jonkun aikaa kopioituaan hän\nkuitenkin ihmeekseen näki samain merkkien säännöllisesti toistuvan\nja kirjoituksia vähän enemmän vertailtuaan tuli vakuutetuksi siitä,\nettä ne kaikki olivat vain budhalaisten isämeitää »On mane padme hum»,\ns.o. »Oi lootuskukan jalokivi» (tarkoittaa Budhaa, joka kuvataan\nlootus-ulpukan limpussa istuvaksi). Budhalaisten hartauskäsityksen\nmukaista nimittäin on, että rukous on sitä otollisempi Budhalle, kuta\nuseampaan kertaan se toistetaan.\n\nRiistaa alkoi olla yhä enemmän, khulaaneja sadoittain laumassa. Eräässä\npaikassa Islam Baj lokak. 1 p. näki jakkilauman, lähestyi sitä hiipien\nja ampui erästä, kuitenkaan osaamatta; mutta samalla juoksi esiin\nvanha eukko huutaen ja viuhtoen käsillään, josta voitiin huomata, että\njakit olivat aljoja. Suuri oli retkikunnan ilo, kun se täten huomasi\n55 päivää kestäneen erämaanvaelluksen jälkeen vihdoinkin tulleensa\nihmisten ilmoille.\n\n\n\nEnsimmäiset mongolit.\n\n\nEukko oli yksinäisen mongoliperheen jäsen, joka perhe oleskeli täällä\nylämaassa jakkeja pyydystämässä. Teltta, jossa se asui, oli huopaa\nja kupumainen, kuten kirgiisienkin. Vastapäätä oviaukkoa oli pieni\nkuutiomainen puulaatikko, budhalaisen temppelin jäljennös. Sisällä\nsiinä säilytettiin tibetiläisiä kirjoja, jotka oli kirjoitettu\npitkille kapeille irtaimille lehdille. Kannella oli joitakuita pyhiä\nastioita. Muita talousesineitä teltassa oli kiinalainen posliinimalja,\nnahkainen sanko ja kannu, rautapata, kuparikastrulli, messinkinen\nteekannu, pussi, jossa oli kuivattuja hyvänhajuisia kasveja, puukko,\npalkeet, tulukset, satula varustuksineen, repaleisia vaatteita, jakin\nrasvalla täytetty lampaanmaha sekä pussillinen tsambaa. Suurimman\ntilan kuitenkin ottivat suuret jakinlihan kappaleet, joita oli sekä\nsisällä että ulkona kuivamassa. Kuivuttuaan se on mustaa ja kovaa kuin\npuu. Siitä leikataan puukolla viipaleita, jotka tulella paahdetaan ja\nsitten syödään. Teltan keskellä oli pata kolmen kiven kannattamana,\nympärillään valli jakin lantaa. Tulen tehdessään eukko löi teräksellä\nkuiviin kasvikuituihin kipenen ja kasvikuiduilla sytytti kuivan\nhevosenlannan. Kun tämä paloi, kasattiin päälle jakin lantaa. Puita\nei tietysti täällä kasvanut; telttakepitkin oli tuotu Tsaidamin\nsoilta; ne olivat tamariskia. Lampun virkaa toimitti kuopallinen kivi,\njota kannatti matala puinen kolmijalka ja jossa poltettiin jakin\nrasvaa. Tamman maidosta valmistivat mongolit samanlaista juomaa kuin\nkirgiisitkin.\n\nSekä miehillä että naisilla oli pukunaan lammasnahkaturkki ilman\nminkäänlaisia alusvaatteita, vyöltä vyötetty, miehillä lisäksi\nnahkahousut, jaloissa saappaat ja päässä huovasta patalakki. Asumuksen\nisännän nimi oli Dortje. Hän oli ulkomuodoltaan aito mongoli, pieni ja\nahavoitunut, naama ryppyinen, silmät pienet, poskipäät ulkonevat, parta\nja viikset ohuet, pörröiset.\n\nDortje lähti Hedinille pariksi viikoksi oppaaksi. Matkan pääsuunta\nmuutettiin nyt koilliseksi ja moniaan vuorisolan poikki kuljettuaan\nretkikunta tuli Tsaidamin syvänteeseen. Matkalla sinne tuli vastaan\nratsastava mongoliparvi, viisi miestä ja yksi nainen; he olivat\nmatkalla vuoristoon hankkimaan talveksi jakin lihaa. Kolmisen viikkoa\npiti retken kestää, mutta eväitä oli vain yhdeksi; loput oli saatava\nmetsästämällä. Paras metsästysaika oli juuri käsillä, jakit kun\nparaillaan laskeutuivat paremmille syyslaitumilleen. Samoin kuin\ntaglikit, mongolitkin aina miehissä metsästivät jakkeja, heillä kun oli\nvain suusta ladattavat piilukkoiset kiväärit. Metsästysaikaa kestää\nkuukauden päivät ja kullakin joukolla on omat sovitut metsästysmaansa,\njoilla he viettävät nämä viikot ilman telttaa ja muita varustuksia kuin\npitovaatteensa, satulansa, pyssynsä ja ruokatavaransa, joita he pitävät\nnahkapusseissa.\n\n»He leiriytyivät pensaihin telttani viereen, tekivät kolmen\nkiven väliin tulen, nostivat padan tulelle ja tervehtivät minua\nystävällisesti, kun lähdin joukkoon. Heti kun vesi kiehui, otti eräs\nvanhemmista miehistä pussista kuusi matalaa puukuppia, jotka jaettiin,\nja pani muutaman kourallisen jauhoja kuhunkin kuppiin. Sitten hän\nleikkasi ohuita viipaleita lampaanrasvalla täytetystä suolesta ja nämä\nviipaleet sekoitettiin jauhoihin. Vaimoihminen, joka istui ja piti\nvireillä tulta, otti sitten padasta vettä rautakauhalla ja täytti\nsillä kupit, ja niin oli »tsamba», mongolien pääruoka, valmis. Kun\nkuppien sisällys oli nautittu ilmeisellä halulla, oli sen pohjalla\nvielä sen verran rasvaa ja jauhoja, että sitä vielä riitti höysteeksi\nkauhalliseen vettä tai pariin. Tämä oli heidän aine a ruokalajinsa,\nmutta päivällisen jälkeen otettiin vasemmalta puolelta vyöstä esiin\npiiput ja huono kiinalainen tupakka, ja nyt vallitsi mitä kodikkain\nmieliala. Kaikki näyttivät olevan hartaita tupakkamiehiä. ‘Pakkaselle\nhe näyttivät olevan aivan tunnottomia, sillä oikea käsivarsi ja sama\npuoli yläruumista olivat aivan paljaat. Yöksi he kietoivat turkit\nparemmin ympärilleen ja koukistuvat tulen ympärille maata. Lumimyrskyn\npuhjetessa raivoamaan he pyssyistä, satuloistaan ja huovistaan\nkyhäävät hätäteltan. Kaikilla oli hiukset palmikoituina. Istuessaan\nhe hypistelivät helminauhaa laskien sillä, montako kertaa olivat\ntoistaneet rukouksensa: »On mane padme hum».\n\n\n\nTsaidamin räme.\n\n\nTsaidamin syvänne muistuttaa monessa suhteessa Tarimin syvännettä.\nVuoriston juurella on ensin samanlainen erämaavyöhyke, ennenkuin\npäästään keitaihin, samat hiekkaan ehtyvät joet, vaikka hiekka täällä\nesiintyykin vain kapeana ohuena vyöhykkeenä, ja syvänteen keskusta on\nlaajana suolarämeenä. Retkikunnan mukana olleet taglikit saivat vihdoin\ntäältä palata parempia teitä takaisin. Niistä 56 juhdasta, jotka\nHedinillä oli ylämaan vaelluksensa alkaessaan, ei ollut jäljellä muuta\nkuin 3 kameelia, 3 hevosta ja 1 aasi; kaikki muut olivat uupumuksesta\ntielle sortuneet. Tsaidamin mongoleilta hän osti parikymmentä verestä\nhevosta ja muita varustuksia, niin että hänellä, tuota pikaa oli uusi\nkaravaani. Mongolit olivat muutoinkin ystävällisiä ja avuliaita,\neivätkä vähääkään vierastelleet. Naisilla oli paljon suurempi vapaus\nkuin muhamettilaisten luona ja yksiavioisuus oli vallitseva.\n\nJo ensi päivänä saapui Jike-tsohangolin päällikkö vieraihin,\ntuoden lahjaksi maitoa, käynyttä tammanmaitoa ja moisesta maidosta\nvalmistettua viinaa, joka oli pahanmakuista, mutta vaikutuksista\npäättäen sangen väkevää. Päällikkö oli puettu tulipunaiseen viittaan ja\npäässään hänellä oli kiinalainen nuppilakki nauhoineen.\n\n»Seuraavana päivänä lähdin vastavierailulle. Aivan avaran teltan\noviaukkoa vastapäätä oli pieni kotitemppeli, muutamasta päällekkäin\nladotusta laatikosta muodostettu, tasainen laudanpätkä kantena.\nLaudalla oli rivissä messinkimaljoja ja kuppeja, joissa oli vettä,\njauhoja, sambaa ja muita uhrilahjoja budhankuville. Sitä paitsi siinä\noli pyhiä kirjoituksia, rukousmyllyjä ja buddhankuvia, joita oli\ntuotu Lhasasta ja Tashilumposta. Kun näitä pitää kädessään tai niitä\nkatselee, ei niiden päälle saa puhaltaa tupakansavua eikä hengittää.\nKun tietämättäni rikoin tätä sääntöä vastaan, puhdistettiin burkhaani\npaikalla siten, että sitä pidettiin hiilivadin päällä, jossa poltettiin\nhyvänhajuisia mausteita. Yhtä tarkkaan on varottava, etteivät kuvat\njoudu maan tomun yhteyteen.\n\n»Keskellä telttaa paloi tamariskin oksista ja juurista tehty tuli\n'tolgassa', rautakopassa, jonka kolmen pystyn käsivarren nenässä pata\noli. Vieraitten eteen asetettiin ruokaa tarjottaessa pienet jakkarat.\nTeltassa oli siis enemmän huonekaluja kuin kirgiiseillä. Teltan eteen\noli pystytetty keihäs päällikön asunnon merkiksi. Ympärillä kasvoi\ntamariskeja, jotka olivat kerrassaan suuria puita. Niistä saadaan\nkalupuuta kuppeihin, punkkiin, satulantelineihin, telttakeppejä y.m.,\nja mongolit valmistavat itse kaikki nämä esineet. Taloustarpeensa ja\njauhot he suureksi osaksi tuovat Siningfusta.»\n\nNämä mongolit olivat täydellisiä paimentolaisia. Laitumen jollain\nseudulla loppuessa he muuttivat telttoineen karjoineen toiseen\npaikkaan. Suurimman huolen he omistivat hevoshoidolle. Kaikkialla\nympäristössä hirnui hevosia ja iltasin naiset lypsivät tammat. Kumissi,\nkäynyt tammanmaito, olikin paras juotava. Lampaita, kameeleja ja\nsarvikarjaa oli runsaasti. Maanviljelystä ei harjoitettu ensinkään.\nPaikkakunnan korkeus merenpinnasta oli enää vain 2,815 metriä ja\nmatkustajat nauttivat sanomattomasti sekä ihmisten seurasta että\nvahvemmasta ilmasta. Vaikka Hedinin muhamettilaiset karavaanimiehet\nhalveksivatkin mongoleja, pitäen heitä raakalaisina ja pakanoina, oli\nsopu kuitenkin mitä paras.\n\n\n\nTanguutit.\n\n\nKuljettuaan Tsaidam-rämeen poikki kapeimmalta kohdalta Hedin tutki\nmuutamia sen pohjoispuolella olevia järviä, jonka jälkeen retkikunta\naavaa Kuku-noria lähestyessään tuli varkaiksi ja rosvoiksi tunnettujen\ntanguuttien maahan, jossa jo usea matkustaja oli surmansa saanut.\nHediniä varoitettiin sekä näistä vaarallisista rosvoista, jotka\nolivat ainaisena rasituksena naapureilleen mongoleille, että myös\nkarhuista, joita seudussa oli tavattoman paljon. Paljon jälkiä näkyi\nja oppaat vakuuttivat karhujen pensaiden takana väijyvän hevosia,\niskeäkseen niihin niiden ohi kulkiessa. Karhut eivät kuitenkaan tehneet\nhyökkäystä, vaikka niiden jälkiä näkyi kaikkialla, mutta kauan ei\nkulunut, ennenkuin tultiin tanguuttien kanssa tekemisiin. Ensimmäisessä\nparvessa oli kaksitoista miestä ja Hedinillä oli heitä vastaan vain\nkolme pyssyä ja viisi revolveria. Päättävällä esiintymisellä hyökkäys\nkuitenkin torjuttiin, ennenkuin syntyi verenvuodatusta, mutta yöt\npäivät rosvot seurasivat kintereillä, väijyen tilaisuutta ellei muuhun\nniin ainakin hevosten ryöstämiseen. Yöllä he ulvoivat kuin sudet tai\nnälkäiset hyeenat saadakseen siten selville, oliko heidän aiotuilla\nuhreillaan koiria. Hedinin leirissä valvottiin yöt umpeensa.\n\nHedinin onnistui kuitenkin tehdä muutamien tanguuttiperheitten\ntuttavuutta ja käydä heidän telteissään. Tanguutit ovat oikeita\ntibetiläisiä ja heidän kielensä poikkeaa kokonaan mongolien\npuheenparresta. Puvut ovat samanlaiset, mutta teltat ovat tanguuteilla\nerilaiset, typistettyä pyramidia muistuttavat. Elämänlaatu muutoin\noli jotenkin samanlainen. Lopulta tanguutit tulivat karavaanin\nleirissäkin käymään; punaisine ja sinisine vaatteineen, pipolakkineen\nja suorine miekkoineen he tekivät hyvinkin sotaisen vaikutuksen. Toisin\npaikoin näkyi kymmeniä telttoja ja leiritulia, tuli vastaan melkoisia\nkaravaanejakin, mutta retkikunta sai kulkea rauhassa. Mongolit, joiden\npyhiinvaellusretkillään Lhasaan täytyy kulkea tanguuttien maan läpi,\nmatkustavat silloin hyvin suurissa ja hyvin varustetuissa karavaaneissa\nvoidakseen torjua rosvojen hyökkäykset.\n\nMarrask. 9:ntenä tuli Kuku-norin rannaton ulappa näkyviin. Se lainehti\nvielä sulana: vesi ei ollut likimainkaan niin suolaista kuin useimpain\nmuitten suolajärvien. Suolaista se kuitenkin on, järveltä kun puuttuu\nlaskuväylä. Järven synnystä kertoi seudun mongolilainen opas seuraavan\ntarun: Ennen vanhaan oli suuri laama sille kohdalle kaivanut maahan\nsuuren kuopan. Sitten hän oli ottanut jostain kasvista valkoisen ja\nmustan juuren, pitänyt niitä kuopan päällä ja leikannut mustan kahtia.\nPuoliskoista oli silloin virrannut niin paljon vettä, että kuoppa oli\ntäyttynyt. Jos hän sitä vastoin olisi leikannut halki valkoisen juuren,\nolisi kuoppa juossut maitoa täyteen. Sitä, että se täyttyi vedestä,\npidettiin sanomattomana onnena, sillä muutoinhan seudun väestö olisi\nmenettänyt rakkaimman toimensa, karjainsa hoidon. Sitten laama oli\nnoussut läheiselle korkealle vuorelle, ottanut siitä valtavan paaden ja\nnakannut sen järven keskelle saareksi.\n\nKuku-norin rannalla oli paljon tanguuttien telttoja ja niiden asukkaat\ntulivat käymään retkikunnan leirissä, paljastetut miekat kupeillaan.\nRetkikunnan mongolilaiselta oppaalta, joka samalla oli tulkki, heidän\noli tapana kysyä, oliko tavara-arkuissa sotamiehiä, ja tulkki vakavasti\nsanoi, että isommissa arkuissa oli kaksi, pienemmissä yksi sotamies ja\nsitä paitsi kiväärejä. Kamiinaa kummallisine savutorvineen he luulivat\nkanuunaksi. Heidän kysymykseensä, miksi siihen iltasin tehtiin valkea,\ntulkki vastasi, että se siten tehtiin valmiiksi tappeluun. Paikalla\nvaaran uhatessa paiskattiin torveen ruutia ja luoteja, jonka jälkeen\nsiitä lähti murhaava tuli.\n\nTanguutit möivät retkikunnalle maitoa ja jonkun hevosen ja lampaankin.\nKuku-norin he sanoivat olevan jäässä kolme kuukautta, mutta jääpeite\noli vahvuudestaan huolimatta niin petollista, että se tuulilla aukesi\ntäyteen railoja. Railojen vuoksi eivät pyhiinvaeltajat saarella\nolevassa temppelissä käydessään voineet ratsastaa sen poikki, vaan\nheidän täytyi kulkea jalan, vetäen kelkalla kolmen päivän eväät. Kelkat\ntehdään niistä molemmista sälöistä, jotka muodostavat kuormasatulan\nrungon. Veden korkeus vaihteli suuresti eri vuosina. Kun vesi oli\nkorkealla, merkitsi se hyvää vuotta, kun matalalla, huonoa.\n\nKuku-norin tuolla puolen retkikunta lähestyi Tenkaria, ensimmäistä\nvarsinaista kaupunkia, ja yhä suurempia karavaaneja tuli Vastaan,\njopa muuan, jossa oli 300 ratsastajaa, kaikki miekoilla ja pyssyillä\nasestettuja. Kuormaa, jauhoja, makaroonia, vaatteita, astioita,\nsaappaita y.m. kantoi ainakin 1,000 hevosta ja 300 kameelia. Juhdat\nkulkivat taajoissa joukoissa ja kohottivat ilmaan sankkoja pölypilviä.\nSe oli mitä vilkkain ja värikkäin näky. Karavaani tekee hyvin lyhyitä\npäivämatkoja ja matka edistyy hitaasti. Moinen armeija tietysti syö\npuhtaaksi kaikki laitumet matkansa varrella. Ratsumiehet eivät kulje\nnopeampaan kuin kameelitkaan. Aseelliset ovat jaetut tasan pitkän\nkaravaanin eri ryhmäin sivustoille. Kymmenkertaisissa riveissä joukko\nmatkasi eteenpäin, ettei hyökkäyksen sattuessa olisi kovin hajallaan.\nMaa tärisi niin monen juhdan polkiessa sitä kavioillaan. Mongolit\nsälyttävät hevostensa selkään hyvin pienet kuormat, ehkä kolmannen osan\nsiitä, mitä tutkimusmatkustajamme. Mutta senpä vuoksi heidän hevosensa\neivät rasitu vähääkään, vaikka matkan teko tapahtuukin niin korkealla\nmerenpinnasta.\n\nTenkarissa, johon Hedin saapui marrask. 15:ntenä, hän tapasi\nhollantilaisen lähetyssaarnaajan amerikkalaisen vaimon, joka toimi\nsiellä lääkärinä: mies sattui olemaan Pekingissä, jonne hän oli\nlähtenyt kuukausi takaperin eteläisempää reittiä Tibetin läpi\nmatkustaneen kapteeni Wellbyn kanssa. Muutaman päivän kuluttua Hedin\nmatkaa jatkaessaan poikkesi Lusarin kylään, joka on kuulu Kum-bumin eli\n»kymmenentuhannen kuvan»temppelistä. Siningfussa, jossa englantilaiset\nlähetyssaarnaajat tarjosivat väsyneelle matkustajalle viihdykkään\nkodin, Hedin muodosti itselleen uuden, Kiinassa matkustukseen\nsoveliaan karavaanin, lähettäen sieltä kaikki palvelijansa, Islam\nBajta lukuunottamatta, karavaanitietä takaisin Itä-Turkestaniin.\nItse hän matkusti alussa rattailla, sitten kameeleilla Alashan-\nja Ordos-erämaiden poikki, joissa talvisydämen pakkaset ja rajut\nlumimyrskyt olivat tuhota matkustajan ja hänen saattajansa, sekä\nlopulta taas rattailla, kunnes saapui Pekingiin.\n\nKiinan pääkaupungista Hedin Gobin erämaan poikki matkusti Siperiaan ja\nsieltä vihdoin kotimaahansa.\n\nTärkeimmät matkan saavutuksista olivat epäilemättä Tarimin erämaan\ntutkimukset ja rauniokaupunkien löytö ynnä lisävalaistus Lop-norin\nasiaan. Paitsi tarkkaa ja laajaa retkikarttaa ja korkeushavainnoita,\nHedin omisti huomionsa etenkin vesistöseikoille, kooten kaikkialla\nhavainneita jokien vesimääristä ja syvyyssuhteista samoin kuin\njärvienkin syvyydestä, missä se oli mahdollista. Matka päättyi\ntoukokuussa 1897.\n\n\n\n\nSven Hedinin retki Tarimin syvänteeseen ja Tibetiin vuosina 1899-1902.\n\n\nJo kesällä 1899 Sven Hedin lähti uudelle retkelle samoihin seutuihin,\njoita hän edellisellä oli tutkinut. Tällä kertaa hänen tarkoituksensa\noli etenkin tutkia Tarim ja Lop-nor sekä tunkeutua kauemmaksi Tibetiin.\n\n\n\nLauttamatka Tarimilla.\n\n\nElokuun puolivälissä tapaamme hänet Kashgarissa, jossa hän varusti\nkaravaanin ja lähetti sen maitse Lop-norille. Itse hän Lajlikissa,\nJarkent-darjan rannalla, osti lautan, laskeakseen sillä Tarimin\nja kartoittaakseen sen Lop-noriin saakka. Lautalleen hän pystytti\ntelttansa ja »mustan kammion» valokuvain valmistamista varten, ja itse\npiirustuslautoineen, kompasseineen ja koneineen katoksen alla istuen\nja virtaa kartoittaen, sitä myöten kuin lautta lipui eteenpäin, antoi\nLajlikissa palkattujen jokimiesten hoitaa purjehdusta. Pienempi lautta\nseurasi mukana ja sillä kuljetettiin ruokavaroja ja ylläpidettiin\nyhteyttä rantain kanssa. Sitä paitsi oli mukana Englannista tuotu\npurjeellinen kangasvene.\n\n\n\nDastarkhaneja Tarimilla.\n\n\nMatka oli erinomaisen hupaisa ja mukava, vaikka hidas joen ainaisen\nmutkailun vuoksi. Vain parissa paikassa oli vähän kosken tapaista.\nRannat olivat missä poppelimetsiköitä, osaksi oikeita aarniometsiä,\nmissä aroa; jossain paikassa lähestyivät vuoretkin joen rantoja.\nAsukkaat olivat yksinomaan paimenia, mutta jonkun matkan päässä\noli vasemmalla rannalla kyliäkin. Kiinalaisten viranomaisten ja\nVenäjän ylikonsulin vielä mahtavamman suosituksen johdosta oli\nvastaanotto väestön puolelta mitä parasta; sitä paitsi oli Hedin jo\nlaajalti tunnettukin. Kun läheisten kyläin päälliköt saivat kuulla\nlautan kulkevan sivu, varustivat he johonkin niemen nokkaan pidot,\n»dastarkhanin», jota oli poikettava syömässä. Vasta siitä kohdasta,\nmissä vetevä Aksu-darja laskee jokeen, sanotaan sitä Tarimiksi: siihen\nsaakka sitä mainitaan Jarkent-darjan nimellä.\n\n»Emme olleet pitkällekään ennättäneet» (yhtymäkohdasta), kirjoittaa\nHedin, »ennenkuin rannalle ilmestyi ratsumies. Paikalla meidät\nhuomattuaan hän kuitenkin katosi pensaihin ja älysimme silloin, että\nse oli tiedustelija. Ja vähän ajan kuluttua tosiaan karautti rannalle\niso parvi ratsumiehiä; he laskeutuivat alas hevosen selästä, levittivät\nmaahan mattoja ja tarjosivat dastarkhaniksi rypäleitä, meluuneja\nja leipää. Se oli Jangi-Avvatin »joll-beki» eli tiepäällikkö, joka\noli lähetetty tänne tervehtimään meitä. Vähän aikaa viivähdettyämme\njatkoimme matkaa, päällikkö vieraana lautallamme, joukon seuratessa\nratsastaen rantaa pitkin. Vähän ajan kuluttua ilmestyi vielä toinenkin\nratsumiesjoukko, kaikki värikkäihin halaatteihin puettuina ja\njoukossa pari erikoisen hienon näköistä miestä. Nytkin meidän täytyi\npysähtyä ja vastaanottaa uusi dastarkhan. Tämä oli andistanilaisten\nkauppiaitten etevin »baji» Avvatista; hänetkin otettiin lautalle\nja hänen ratsumiehensä ratsastivat oikeata rantaa pitkin. Meillä\noli siis nyt saattojoukko kummallakin rannalla, ja lautalla Islam\nBaj sai hoitaa isännyyttä ja tarjota teetä peräkannen hiillostulen\nympärillä. Vielä kappaleen matkaa alempana meitä odotti niemen nenässä\nkolmisenkymmentä ratsumiestä ja niemi oli aivan täynnään hedelmiä,\nleipää, munia ja kokonaisia teurastettuja lampaita. Tässä Avvatin beki\nitse korkeassa persoonassaan tahtoi esittää tervehdyksensä. Hänkin\nliittyi muihin peräkannen vieraihin ja lautallamme oli nyt väkeä\nenemmän kuni koskaan ennen. Rannoilla kulki kerallamme parvittain\nratsumiehiä. Juhlallisempaa ja komeampaa saattoa eivät Jarkent-darjan\nsekaiset aallot olleet vielä milloinkaan nähneet. Mukana oli\nkahdeksan ratsastavaa haukkametsästäjää, kahdella heistä oli kotkat,\nmuilla jalohaukat, hurjat silmät hilkkain peitossa. Ne kuuluvat\nparaatitilaisuuksissa yleiseen komeuteen. Myöhemmin petolinnut päivän\nkuluessa hoitajiensa johdolla näyttivät taitoaan, jonka saaliiksi tuli\nneljä jänistä ja yksi kauris; nämä kaikki annettiin minulle.»\n\nEnimmäkseen kulki matka kuitenkin läpi autioiden maisemien. Lokakuun\nviimeisenä päivänä lautta saapui Aksu-darjan suulle ja vesimäärä\nlisääntyi tässä monenkertaiseksi, joki ei enää mutkaillut niin\npaljon kuin ylempänä, matka luisti nopeammin. Vilu alkoi kuitenkin\njo vaivata; sitä miehet torjuivat kisoilla, milloin oli joutoa.\n»Illan leiripaikassa Leshlikissä lauttamiehet esittivät muitten\nratoksi hullunkurisen näytelmän. Kaksi miestä ottaa kumpikin toverin\nselkäänsä ja tämän kädet ja jalat sidotaan. Kantajilla on keppi\nkädessä ja sillä he lyövät voimansa takaa. Iskut sattuivat viattomiin\nmallassäkkeihin, jotka joutuivat vihan vimmoihin ja syytivät toisiaan\nvastaan sadatuksia. Kun toinen kantaja on saanut lyödyksi vastustajan\nmallassäkkiä, koettaa vastustaja kostaa siten, että lyö kantajan\nmallassäkkiä, niin että keppi vinkuu. Uhri yllyttää silloin kantajaansa\nkostamaan ja tämä sivaltaa — ei lyöjää, vaan hänen kiinni sidottua\nratsastajaansa. Tässä hoitivat Palta ja Nasim keppejä, Kasim ja\nAlim saivat selkäänsä. Palta ja Nasim nauroivat niin että kyyneleet\ntippuivat, Kasim ja Alim taas kiukusta kiljuivat ja katsojat olivat\nläkähtyä nauruun. Saadakseen kostaa ehdottivat Kasim ja Alim, että he\nsaisivat vähän aikaa olla kantajina, mutta siihen eivät nuo molemmat\ntoiset ensinkään suostuneet; he olivat lyöneet siksi nasevasti ja nyt\nheillä oli huono omatunto.»\n\n\n\nTarimin kartoitus.\n\n\nPitkin matkaa Hedin palkkasi rannoilta maanasukkaita nimittelemään\nhänen karttaansa kaikki paikat, niin pitkältä kuin heidän tietonsa\nulottui. Virtaus kävi keskijuoksulla paljon nopeammaksi, samalla\nkuin väyläkin oikeni. Tarimkin pyrkii ilmeisesti siirtämään uomaansa\noikealle, kappale kappaleelta. Nämä uudet uomat huomaa paikalla siitä,\nettei niiden varrella vielä ole poppelimetsiä — vanhan uoman varteen\njääneet poppelimetsät taas vähitellen kuivuvat. Varsinkin siellä, missä\nerämaa lähestyy jokea, sortuvat äyräät siihen helposti. Hietaerämaan\nläpi kulkiessaan Tarim sai nimekseen Jumalak-darja. Erämaamatkalla ne\npaimenet, joita silloin tällöin nähtiin, paikalla juoksivat pakoon\nlautat nähdessään, mutta silloin tällöin saatiin joku kiinni.\n\n\n\nTarimin tiikeri.\n\n\nTiikeri oli näillä seuduin sangen yleinen, kertoivat paikkakuntalaiset.\n»Ostin aika suuren ja kauniin nahan, jonka pitäjä pari viikkoa\ntakaperin oli ammuttu. Edellisinäkin vuosina oli Dung-Kotanin luona\nammuttu tiikereitä. Tekee mieli ihmetellä, kuinka nämä yksinkertaiset\nerämaan ihmiset alkuperäisillä, suusta ladattavilla kivääreillään\ntodella kykenevät tekemään lopun tiikerin kaltaisesta eläimestä.\nIlman viekkautta se ei onnistuisikaan. Ilman sitä tiikeri veisi\nheistä voiton. Tiikeri ryöstää hevosen, lehmän, tai lampaan ja raahaa\nsaaliinsa ruovostoon. Siellä se syö minkä jaksaa ja loput jättää\ntoiseksi kerraksi; poistuessaan se kulkee jotain paimenpolkua. Siitä\nsyystä sitä sanotaan »Jollbarsiksi», s.o. polkutiikeriksi. Jäljistä\nnähdään, mihin suuntaan se on mennyt ja miltä suunnalta sitä voidaan\nodottaa, ja haaskan jätteistä voidaan arvata sen tulevan takaisin, kun\nalkaa nälkiintyä. Polulle asetetaan silloin raudat, jotka peitetään\ntarkkaan oksilla, risuilla ja lehdillä, ja alle kaivetaan puolta metriä\nsyvä kuoppa. Tiikeri tarttuu rautoihin, jos sillä on huono onni,\nja jää kiinni. Raudat ovat niin raskaat, että otus töin tuskin voi\npoistuessaan niitä mukanaan raahata. Mutta irroittaa se ei voi niitä\nmillään, sangat ovat siksi jämeät ja niissä on terävät hampaat. Jäljet\novat hyvin selvät ja helpot seurata, mutta metsästäjät antavat pedon\nkulkea ainakin viikon, ennenkuin uskaltavat lähestyä. Tiikeri kun ei\nnyt voi vapaasti liikkua, ei se voi hankkia ravintoa, vaan nälkiintyy\nja uupuu. Lopulta miehet uskaltavat lähestyä, ladatuin pyssyin ja\nhevosella ratsastaen, ja tavallisesti ampuvat satulasta ollakseen\nparemmassa turvassa, jos tiikeri viimeiset voimansa ponnistaen\nuskaltaisi heidän kimppuunsa hyökätä. Se tiikeri, jonka nahan ostin,\noli ollut aivan viimeisillään, kun miehet lähestyivät sitä 40 metrin\npäähän, ja heti ensi luodin jälkeen, joka oli sattunut vasempaan\nsilmään, se oli kääntynyt kyljelleen. Mutta siihen määrään he sitä\npelkäsivät, etteivät nytkään lähteneet hevosenselästä, vaan vielä\nampuivat siihen viisi luotia, ennenkuin uskalsivat lähestyä. Helppo\non arvata heidän mielihyvänsä, kun näin saivat kaadetuksi karjainsa\npahimman vihollisen.» Hedin miehineen ei tosin nähnyt tiikeriä —\neikä edes etsinyt sitä, hän kun ei vähääkään ollut metsästäjä, —\nmutta jälkiä kyllä nähtiin. Kauempana Lopin puolessa tiikeri on yhä\nyleisempi.\n\nMarraskuun lopulla alkoi Tarimissa muodostua yhä enemmän jäätä ja kävi\nilmeiseksi, ettei retkikunta ennen talven tuloa ennättäisi Lop-noriin\nsaakka. Viimeiseen saakka se kuitenkin jatkoi matkaansa, Takkus-kumin\nkohdalla joen rannalla oli 60 metriin korkuisia dyynejä, erämaa kun\nsillä kohdalla ulottui jokeen saakka. Kauempana, Dashi-köllin kohdalla,\nnähtiin rannalla kaksi ratsumiestä, jotka Hassan, Teis-köllin beki,\noli lähettänyt retkikunnasta selvää ottamaan. Hyvän joukon alempana\nodotti bekin poika kymmenen miehen keralla. Oli sovittu, että\nmolemmat tiedustelijat sytyttäisivät merkkitulet, heti kun tapaisivat\nretkikunnan, ja pian nähtiinkin savupilven toisensa jälkeen kohoavan\ntaivaalle, ja kun retkikunta saapui bekin pojan kohdalle, oli siellä\nleirituli jo sytytetty ja dastarkhan valmiiksi katettu. Täällä Hedin\nsai senkin tärkeän tiedon, että maakaravaani oli läheisyydessä, ja\nsaattoi määrätä sille uuden pysähdyspaikan entistä lähempänä, joen\njäätyminen kun jo muutaman päivän kuluttua pakottaisi asettumaan\ntalvikortteeriin.\n\n»Joen ominaisuuksista näissä seuduin minulle kerrottiin, että se on\njäässä joulukuun alusta maaliskuun alkuun, mutta vielä sen jälkeenkin\nsiinä on pari viikkoa jääsohjoa. Vasta elokuussa tulva ennättää näihin\nlähteistä etäisiin seutuihin ja syyskuun lopussa tai lokakuun alussa\nse on korkeimmillaan. Sitten vesi taas päivästä päivään alenee,\nmutta pysyy jonkun aikaa ennen jäätymistä alallaan. Joen jäädyttyä\nvesi nousee ja samalla kohottaa jääpeitettään, jonka sanottiin\njohtuvan siitä, että ajojäät alempana muodostavat patoja ja saavat\naikaan tulvan. Padon puhjettua vesi taas alenee. Kesäkuussa vesi on\nalimmillaan, ja monesta kohdasta voi silloin ratsastaen kahlata joen\npoikki.\n\n»Itsestään selvää onkin, että korkean veden ja matalan veden erotuksen\nTarimin alajuoksulla täytyy olla paljon pienemmän kuin esim.\nJarkent-darjan Jarkentin kohdalla ja Aksu-darjan Aksun luona. Kuta\nkauemmaksi alaspäin käymme, sitä enemmän nämä erotukset vähenevät.\nMelkoisessa määrässä vedenkorkeutta tasaavat ne lukemattomat laguunit\nja rantajärvetkin, jotka loisina paartavat Tarimia kahden puolen, imien\nsiitä elämän nestettä. Kevättulva, joka on niin suunnattoman raju\nJarkent-darjassa ja Aksu-darjassa, Khotan-darjassa ja Kisil-sussa,\nmenettää siitä syystä matkalla vähitellen tulvavoimastaan. Ensinnä ovat\nnimittäin kesällä kuivuneet laguunit jälleen täytettävät ja siihen\ntarvitaan suunnattomia vesimääriä. Vasta kun ne ovat osansa saaneet,\nalkaa tulva tuntua alijuoksulla, ja veden yläjuoksulla taas ehtyessä\nnämä säiliöt vaikuttavat tasaavasti.» Nyt, joulukuun alussa, oli jo\nkulunut pari kuukautta siitä kun tulvavesi oli ennättänyt Tarimin\nalapäähän.\n\nKaraulin kohdalla Tarim, jyrkkään poikkeaa kaakkoista kohti,\nvirratakseen sitä suuntaa Lop-noriin. Pitkälle ei lautta enää saanut\nuutta suuntaa jatkaa, ennenkuin sen täytyi asettua talvikortteeriin.\nLähellä oli melkoinen kylä, Jangi-köll, ja paljon väkeä kokoontui\nkatselemaan lauttaa, joka oli tullut kuuluksi. Jangi-köllin beki\nrakensi tälle matkustajalle, joka kulki niin mahtavien virallisten\nsuositusten suojassa, talvikortteeriksi hirsistä ja kamishista\nhuoneen, samanlaisen kuin maaseudulla Lopin maassa yleensä käytettiin.\nMaaretkikunnan hevosille rakennettiin tilava talli. Lehmiä ja\nlampaitakin Hedin osti, saadakseen väelleen ja itselleen maitoa.\nMajain, lauttain ja tavarapinojen välille jäi avoin piha, jolla yöt\npäivät paloi tuli. Tulen ympärillä oli mattoja ja siinä otettiin\nvieraat vastaan. Vasta toukokuussa seuraavana vuonna tämä tuli sai\nsammua; sitä ylläpitivät yövartijat pysyäkseen talvipakkasilla\nlämpiminä. Ranskalainen matkustaja Bonin, joka matkusti Aasian poikki\nKiinasta länteen, poikkesi Hediniä tässä leirissä tapaamassa.\n\n\n\nTakla-inakanin poikki.\n\n\nHedin ei kuitenkaan malttanut olla toimetonna jäiden lähtöä\nodotellessaan; hän päätti matkustaa kameeleilla aivan tuntemattoman\nTjertjen erämaan kautta Tjertjen-darjalle, joka Kuenlunista alkaen\nlaskee erämaan kautta koilliseen suuntaan Uuteen Lop-noriin. Rahvaan\ntarinat tiesivät tälläkin välillä muka olevan aarteita ja hylättyjä\nkaupungeita. Erämaamatka oli kahta vertaa pidempi kuin ensimmäinen,\njoka alkoi Jarkent-därjan rannoilta ja päättyi niin huonosti, mutta\nvuodenaika oli paljon suotuisampi, ihmiset ja eläimet kun tulivat\ntoimeen paljon vähemmällä vedellä. Sen sijaan oli tosin kuljetettava\npolttopuita ruoan keittämistä ja lämmitystä varten, sillä yöt erämaassa\nolivat tavattoman kylmät, jopa kolmeenkymmeneen pakkasasteeseen. Vesi\nkuljetettiin mukana jääharkkoina.\n\n\n\nBajirit.\n\n\nTätä matkaa suosivat odottamattomat maantieteelliset olotkin, joista\nHedinillä ei matkaan lähtiessään ollut aavistustakaan. Dyynit tosin\novat tässäkin erämaassa hirmuisen korkeat, jopa sataan metriin,\nmutta niiden välissä oli omituisia, pohjoisesta etelään kulkevia\nsavipohjaisia laaksoja, »bajireja», joita oli koko joukon helpompi\nkulkea kuin hietavuorien poikki, vaikka niidenkin suolainen pohja\ntoisin paikoin oli hyvin vetelää. Kaksi kolmannesta koko matkasta oli\nnäitä suojaisa uomia, joiden synty on vielä selittämätön — otaksutaan\nniitä tuulen muodostamiksi — ja matkan jälkipuoliskolla niissä vielä\nkeskellä erämaata tavattiin kamishhkin, jota kameelit mielihalulla\nsöivät, ja kaivamalla saatiin juomiseen kelvollista vettä. Lopulta\npeittivät lumisateet koko hieta-aavikon paksuun lumeen, joten ei vettä\nedes tarvinnut säästää. Tamariskeja ja kuivuneita poppelipökköjä alkoi\nvähitellen ilmestyä, etäisyydessä alkoi kohota näköpiirin yläpuolelle\nKuenlunin siintävä selkä ja tammikuun 8:ntena 1900 retkikunta leiriytyi\njäätyneen Tjertjen-darjan rannalle, kulkien sitten jokivartta\nTjertjenin kaupunkiin. Erämaamatka oli kestänyt 20 päivää. Yksi\nkameeleista oli matkalla sortunut.\n\n\n\nRauniokaupunki.\n\n\nHuhu erämaahan haudatusta kaupungista sai Hedinin sitten tekemään\nlounatta kohden pikamatkan Andereen, löytämättä kuitenkaan muuta kuin\nvanhoja torneja, jotka lienevät merkinneet entistä tietä. Aurel Stein\nkävi vuotta myöhemmin kauempana ja löysi vanhan hylätyn kylänkin, josta\nhän kaivoi esiin tärkeitä käsikirjoituksia. Hedin palasi Anderesta\nTjertjeniin, kulkeakseen Lopin kautta takaisin talvikortteeriinsa.\n\nTjertjen-darja muuttelee uomaansa, kuten Tarimin syvänteen muutkin\njoet, ja osittain näitä vanhoja uomia, osittain joen vartta Hedin\nmatkasi. Tjertjen-darja laskee Kara-Buruniin, samoin kuin Tarimkin,\nmuodostaen hyvin laajan suistamon, joessa kun talven aikana on\npaljon vettä ja seutu on aivan lakeata. Pohjoista kohti tästä kulkee\nEltek-Tarim, pääjoen vanha uoma, joka kolmisenkymmentä vuotta on ollut\nkuivilla, vaikka siinä ennen on virrannut yhtä paljon vettä kuin\nnykyisessäkin pääuomassa. Tätä kuivaa uomaa vastavirtaan matkustaen\nHedin saapui ensin itse Tarimille ja sitten talvikortteeriinsa.\n\nSinne oli tullut kaksi burjaattilaista, buddhanuskoista Siperian\nkasakkaa, jotka Venäjän keisari oli antanut Hedinille saattajiksi;\nKashgarista saakka hänellä jo oli ollut kaksi venäläistä kasakkaa,\njotka muun muassa hoitivat talvikortteerissa ilmatieteelliset havainnot\nHedinin retkeillessä.\n\n\n\nTarimin vanha uoma.\n\n\nMaaliskuun ensi viikolla Hedin pienen kameelikaravaanin keralla lähti\nmatkaan uudelle suunnalle. Tarimin vasemmalla puolella virtaavasta\nrinnakkaisjoesta, Kontje-darjasta, poikkeaa Jangi-köllin alapuolella\nsuoraan itää kohti kuiva uoma, jonka eräs venäläinen matkustaja oli\nlöytänyt, ja rahvaan käsitysten mukaan se oli itse Tarimin vanhin uoma.\nHedin piti tätä hyvin luultavana ja lähti katsomaan, eikö Lop-nörin\nvanha syvänne löytyisikin sieltä, kuten se vanhoissa kiinalaisissa\nkartoissa oli merkitty. Että tuo kuivanut uoma, Kurruk-darja, todella\noli vanha jokiuoma, sitä kaikki muodostukset todistivat, samoin kuin\nkuivuneet, lahonneet metsätkin, joita oli joka puolella. Toisin paikoin\nuomassa vielä kasvoi tamariskeja ja kamishiakin. Joen varressa olleita\nentisiä laguuneja muistuttivat suolattoman veden näkinkengät, joita\noli maassa. Tämä autio erämaa, jossa kuitenkin oli siellä täällä\njoku lähde ja kamishilaikkoja, oli villin kameelin luvattu maa.\nMonta laumaa nähtiin matkalla ja joitakuita retkikunnan metsästäjät\nsaivat ammutuksikin. Lopulta Kurruk-darjan uoma kerrassaan päättyi ja\nretkikunta oli tullut ilmeiselle vanhalle järvenpohjalle, jolle ei\nvielä ollut ennättänyt tulla lentohiekkaa eikä muodostua dyynejä. Kovin\nmonia satoja vuosia ei se niin ollen liene ollut kuivilla.\n\n\n\nLop-norin vanha uoma.\n\n\nMarco Polon aikana eteläistä Lop-järveä ilmeisesti ei vielä ollut\nolemassakaan ja siitä saa selityksensä, miksi erämaata hänelle\nmainittiin niin yhtämittaiseksi ja suunnattoman suureksi. Monesta\nkohdasta löydettiin astiankappaleita, jotka todistivat ihmisten ennen\nliikkuneen näillä seuduin. Siellä täällä oli suolamuodostuksia, jotka\nosoittivat järven vähitellen kuivuessaan käyneen yhä suolaisemmaksi.\nSuunnattoman ankarat myrskyt lakaisivat tähän aikaan vuodesta\nnäitä saviaavikoita. Järven uomassa oli kuitenkin eräässä kohden\nhyvä keidas lähteineen ja ruohokenttineen. Kauempaa löytyi selviä\nrantamuodostuksia, kuten kuivunutta poppelimetsää, ja vihdoin parin\nmelkoisen rakennuksen ja savitornin rauniot. Hedin päätteli, että siinä\noli muinoisen Lop-norin pohjoisranta ja että vanha Pekingin tie oli\nsiitä kulkenut. Taidokkaista puunveistoksista päättäen rakennukset\nolivat olleet tavallista tärkeämpiä, toinen ehkä temppeli.\n\nJuomaveden vähyys esti jatkamasta näitä tutkimuksia; Hedin sen vuoksi\nkääntyi lounatta kohti, kulkeakseen Lop-norin vanhan uoman poikki ja\npäästäkseen Kara-koshunille, ennenkuin vesi kokonaan loppui. Matka piti\nniiden omituisien pengermien ja kourujen suuntaan, joita tuuli oli\naikain kuluessa muodostanut pohjaan.\n\n\n\nÖrdek.\n\n\n»Parikymmentä kilometriä kuljettuamme pysähdyimme vähäpätöiseen\nnotkelmaan, jossa vielä kasvoi pari elävää tamariskia ja josta\nsen vuoksi toivoimme löytyvän pohjavettä. Mutta kun kaivoa piti\nkaivertaman, huomattiinkin lapion unohtuneen raunioille, ja Ördek, joka\noli laiminlyöntiin syypää, ehdotti paikalla, että hän lähtisi sitä\nnoutamaan. Minua arvelutti lähettää häntä yksinään niin vaaralliselle\nkävelyretkelle vuodenaikaan, jolloin saattaa syntyä hiekkamyrskyjä\nmillä hetkellä hyvänsä, mutta kun vesivarastomme oli pieni ja lapio\nmeille saattoi käydä arvaamattoman tärkeäksi, käskin häntä lähtemään ja\nseuraamaan jälkiämme. Sitä ennen hänen kuitenkin piti vahvistaa itseään\nparin tunnin unella ja kehoitin häntä, että hän, ellei meitä enää\ntapaisi, kulkisi suoraan etelään, kunnes lopulta tulisi Kara-koshunin\nrannalle (jonne Hedin itse oli arvellut olevan viikon matkan). Itse\nemme voineet häntä odottaa, mutta helpottaakseni hänen tehtäväänsä\nannoin hänen ottaa hevosen. Syötyään perusteellisen illallisen, riissiä\nja leipää, hän puolenyön aikaan palasi erämaan halki pohjoista kohti.\n\n»Jo kahden aikaan aamulla tapahtui se mitä pelkäsin: minut herätti\npuolittainen koillismyrsky, jota sitten jatkui kaiken päivää,\ntuiskuttaen hietaa ja pölyä. Kauas ei ollut mahdollista nähdä, eivätkä\njäljet voineet säilyä kauan. Toivoin kuitenkin Ördekillä olleen sen\nverran älyä, että hän jätti lapion oman onnensa nojaan ja paikalla\nkääntyi takaisin. Meille, jotka jatkoimme lounatta kohti, myrsky sitä\nvastoin oli tervetullut; se työnsi meitä eteenpäin, helpotti kulkua\nja lievensi päiväsydämen painostavaa hellettä. Erämaa muuttui nyt yhä\nautiommaksi, kuollut metsäkin loppui melkein kokonaan, hiekka kävi\nyhtenäiseksi, vain siellä täällä siinä oli joku »bajiri», mutta dyynit\nolivat vain viittä metriä korkeat. Niistä näkee; että hiekka käy yhä\nkorkeammaksi länttä ja lounatta kohti, jonne tuuli ainiaan sitä kantaa.\nKuihtunut kamishi, jonka ohi silloin tällöin kuljimme, oli niinikään\ntuulen lamaama lounatta kohti, ikäänkuin olisi se jättiläisharjalla\nsitä kohti harjattu.\n\n\n\nÖrdekin löytö.\n\n\n»Leirin n:o XVIII teimme muutamaan paikkaan, josta löysimme pari\npuun pökköä. Meidän vielä siinä hommatessamme ilmestyi oiva Ördek,\nmukanaan lapio ja taluttaen hevosta, joka oli samoin kuin hänkin lopen\nuupunut kuljettuaan kuusi penikulmaa vaikeata maata. Mutta merkillisin\noli se tärkeä uutinen, joka Ördekillä oli kerrottavana, kun hän oli\nvähän aikaa levännyt. Hän oli myrskyssä ratsastanut harhaan, eksynyt\njäljiltämme ja tavannut 'tuuran', jonka läheisyydessä oli ollut monen,\nrunsaasti vuolluilla lankuilla koristetun talon rauniot. Sielläkin oli\nollut savikuppeja, vartaita, kirveitä, metallikappaleita, rahoja y.m.,\njoita hän oli ottanut mukaansa ja nyt näytti. Hän oli niinikään ottanut\nmukaansa kaksi vuoltua lankkua, parhaat mitä oli, ja sitten lähtenyt\nhakemaan ensimmäistä rauniopaikkaa, jonka hän lopulta löysikin. Suotta\nhän oli koettanut sälyttää laudat hevosen selkään, tämä oli pelännyt,\nniin että hänen täytyi itse ne kantaa. Olkapäät olivat nuorista\nverissään. Kameelien jäljet olivat näkyneet savimaassa selvään, mutta\nhiekassa ne olivat tuiskunneet umpeen. Kun hän oli ennättänyt leiriimme\nn:o XVII, oli hän taas koettanut sälyttää kuormansa hevosen selkään,\nmutta tämä oli ryöstänyt ja karannut länttä kohti. Monen vaivan jälkeen\nhän vihdoin oli saanut harmaansa kiinni, mutta oli nyt niin väsynyt,\nettä jätti laudat siihen ja saavutti meidät ratsastaen.\n\n»Minulle paikalla selvisi, että tämä tieto muuttaisi koko seuraavan\nvuoden ohjelman. Aluksi käskin Ördek-parkaa seuraavana aamuna\npalaamaan matkalle jättämäinsä löytöesineitten luo, jonka hän tekikin,\nennenkuin lähdimme matkaan. Lankut olivat erinomaisen hyvin säilyneet\nja vuolluilla kukilla ja köynnöksillä koristellut. Minulla oli suuri\nhalu palata takaisin, joka kuitenkin olisi ollut mieletön teko, meillä\nkun ei enää ollut vettä kuin kahdeksi päiväksi ja lämmin vuodenaika\nlähestyi nopein askelin.» Hedin päätti palata raunioille talvella,\nTibetin matkan ensin tehtyään.\n\n\n\nUusi järvi.\n\n\nErämaa kävi yhä autiommaksi, vanhan Lop-norin kasvullisuusvyöhyke\nkun jäi kokonaan jäljellepäin. Kameelit alkoivat uupua, ne kun eivät\nolleet saaneet viiteen päivään vettä. Huhtik. 1:sen aamuna ne saivat\nkukin yhden hinkillisen — kameelille vain yksi siemaus — jonka\njälkeen vettä ei ollut kuin yhdeksi päiväksi. Kara-koshun järvelle\nei kuitenkaan enää ollut kuin 6 tai 7 penikulmaa. Äkkiä dyyneiltä\nkuitenkin näkyi lounaassa melkoisia vedenpintoja, joista ei kenelläkään\nollut aavistustakaan. Hedin melkein epäili näkyä kangastukseksi,\nmutta ei, se tosiaan oli järvi, täynnään mitä ihmeellisimpiä lahtia,\nmutkia, saaria, salmia, mitä sotkuisimpia vedenpintoja, joita voi\nsyntyä vain tasaisella maalla, dyynien ja tuulen muodostamain\npengermäin kesken. Mutta kasvullisuutta ei täällä ollut nimeksikään,\njoten seutu vasta hiljakkoin näytti veden valtaan joutuneen. Vesi oli\nhiukan suolaista, mutta kaikki eläimet joivat sitä suurella halulla.\nRannat olivat kosteat ja maa hyllyi kameelien astuessa; järven pohja\noli niin vetelää, ettei ollut koettamistakaan yli. Vihdoin löytyi\nkuitenkin kaalamo, jossa oli hiekkapohja ja vain metrin verran vettä.\nEtelärannalla alkoi jälleen hiekkaerämaa, mutta sitä ei enää kauan\nkestänyt; eräältä kummulta näkyi lounaassa, etelässä, kaakossa ja\nidässä suuria ja pieniä pintoja puhdasta sinistä vettä, jota keltaiset\nkamishiruovostot jakoilivat.. Sorsia, hanhia ja joutsenia uiskenteli\nja sukelteli järvellä. »Erämaan kulkija ei voi haaveksia kauniimpaa\nnäköalaa. Telttakangas lepatti järveltä tulevassa tuulessa. Mikä erotus\nerämaan tuuleen ja sen pölyyn verraten!»\n\nRuoka alkoi kuitenkin loppua, ja kun seutu oli asumatonta ja\nKumtjappganiin vaikea pääsö, alkoi tila huolestuttaa. Veneen\npuutteessa ei vesilintujakaan voitu ampua. Kaukana järven keskellä\nnäkyi kuitenkin eräänä iltana suuri savu ja Hedin arvasi sen johtuvan\nkalastajain sytyttämästä ruovonpalosta heidän raivatessaan tietä\nkalastuspaikoilleen. Ördek, joka oli »loplikki», lähetettiin savua\nkohti, ja kaalaten ja uiden hän lopulta tapasikin kalastajia,\njotka illalla tulivat leiriin, tuoden suuret säkit hanhia, munia,\nkaloja, jauhoja, riissiä ja leipää. Kalastajat opastivat retkikunnan\nKumtjappganiin, joka oli Hedinille jo edelliseltä matkalta tuttu. Hän\nteki sieltä pari retkeä Kara-koshun järvelle, niin pitkälle kuin oli\nmahdollista päästä. Sitten edellisen retken olivat kaikki maisemat\nperäti muuttuneet. »Oli mahdotonta tuntea näitä veden, ruovoston ja\nhiekan maisemia; siihen määrään oli kaikki neljän vuoden kuluessa\nmuuttunut. Järvet, jotka silloin olivat aukeina ja puhtaina, olivat\nnyt kasvaneet kamishia aivan tukkoon, toisia taas oli muodostunut\nviereen ja näillä oli uudet nimet. Kum-köll, s.o. hietajärvi ja\nJangi-köll, uusi järvi, semmoiset nimet puhuvat itse puolestaan.\nKaikki on näissä laa'oissa lieteseuduissa mahdollista.» Järvillä\nnäkyi paljon kuolleita kaloja; rahvaan luulon mukaan edellisen talven\nankaruus oli syynä kalain kuolemiseen. Joutsenia, hanhia ja sorsia oli\njärvillä suunnattomat määrät. Tutkittuaan sitten uuden suuhaaran, joka\nShirge-tjappganin kohdalla oli eronnut Tarimista vasemmalle kädelle,\nmutta jonka virrat ja järvet jo olivat ennättäneet kasvaa täyteen mitä\nsankimpia kamishitiheikköjä, palasi Hedin talvikortteeriinsa samoja\nväyliä, joita hän neljä vuotta takaperin oli laskenut alas, ja nämäkin\nmaisemat olivat siihen määrään muuttuneet, ettei niitä olisi samoiksi\ntuntenut.\n\n»Askel askeleelta huomaamme, kuinka koko vesistö vaeltaa pohjoista ja\nitää kohti, palatakseen jälleen vanhan Lop-norin järvisyvänteeseen.»\n\n\n\nMusta myrsky.\n\n\nLähettäen maakaravaanin Kuenlunin vuoristoon, jonne hän aikoi kesäksi\nlähteä, Hedin itse laski Tarimia edelleen lautallaan, tutkien\nhaapioilla semmoisia paikkoja, joihin lautoilla oli mahdoton päästä.\nToisinaan oli näillä retkillä hätä käsissä. Seutuja ja oloja kuvaavana\nmainittakoon »mustan myrskyn» yllätys Beglik-köll järvellä.\n\n»Beglik-köll lepäsi rauhallisena ja tyynenä, niin että tuskin saattoi\naavistaa taivaan mahtien voivan kohottaa kuohuviksi aalloiksi tätä\npeiliä, jonka haapiomme rikkoivat. Melkein säälitti rikkoa kuvastuksia,\njotka olivat vedenpinnassa tarkkoina kuin valokuvat. Aurinko paahtoi\nnyt pahemmin kuin koskaan ja se tuntui sitä pahemmin, kun matkasimme\nkolmisen tuntia melkein suoraan etelää kohti. Minun täytyi yhtä\nmittaa pirskoittaa vettä valkoisille vaatteilleni pysyäkseni edes\njohonkin määrään viileänä. Koko päivä kului tällä järvellä ja pari\nlahtea jäi kuitenkin mittaamatta. Toinen niistä piirrettiin karttaan\ndyynin harjanteelta, jolle se näkyi lintuperspektiivissä. Hieta oli\ntulikuumaa, se paahtoi anturain läpi, ja hauskaa sen vuoksi oli saada\nistua ja molskia vettä jaloillaan kanootin reunalta ja polttaa piippu\nVirginiaa.\n\n»Emme olleet kauankaan istuneet, ennenkuin vanha ystäväni Kirguj Pavan,\ntoisella nimellä Kurgan, osoitti vastapäätä olevan itärannan korkeita\njyrkkiä dyynejä ja sanoi kysyvällä äänellä: »Kara-buran». Siellä\nnäkyi musta patsas, joka kohosi taivaanrannasta kallelleen ja jolla\noli vaaleampia pilviä kapiteelina. Samanlaisia patsaita kohosi toinen\ntoisensa jälkeen ensimmäisen kahden puolen pitkiin riveihin kuten kädet\nja sormet; vähitellen ne vetäytyivät kokoon yhtenäiseksi muuriksi,\njolla oli pykälikäs reuna, muuri kohosi yhä korkeammaksi, eikä meidän\nenää tarvinnut olla epätietoisia siitä, mistä oli kysymys.\n\n»Hetkisen punnitsimme tilannetta. Lopin miehet ehdottivat, että\njäätäisiin siihen, missä oltiin, mutta siihen en mitenkään voinut\nsuostua, koska kronometrit olivat vedettävät tavalliseen aikaan...\nMeillä ei ollut muuta neuvoa kuin kulkea lahden suun poikki ja sitten\nseurata järven pohjoista rantaa, jossa saaret ja särkät suojelivat.\nMiehet meloivat niin tuimasti, että odotin saavani kuulla melain\nkatkeavan; ne taipuivat kuin jousen kaari meidän pyyhältäessä tyynen\nveden poikki ja haapioitten keuloista vaahto pärskyi luutina. Miehet\nolivat kovin peloissaan ja yhtä mittaa huusivat kumeasti ja kamalasti\n'Ja Allah'. Vielä ilmakehä oli alallaan, mutta tuntui, että oli tulossa\nhirmuinen luonnonmullistus, ja näkyi, kuinka myrsky valtasi alaa.\n\n»'Nyt se on päässyt etäisimmille dyyneille', sanoi Kirguj Pavan,\nsamalla kuin näiden piirteet hämmentyivät ja katosivat kuin\nrihvelitaululta pois pyyhkäisten, ja samassa katosi koko dyyniseinä,\nkoko ranta paksuun harmaankeltaiseen usvaan. 'Melokaa, melokaa, lapset,\nJumala on', hän lisäsi rohkaisevasti. 'Khodarin var' (Jumala on) oli\naina vaaran hetkellä hänen tavallinen rauhoittava sananpartensa.\n\n»Nyt tulivat koillisesta ensimmäiset vihurit, sitten kuului pauhua\nmustan pilven veden pintaan iskiessä, vesi kiehui ja pyrysi ja oli\nparin minuutin kuluttua täydessä riehunnassa, kohoten synkiksi\nvyöryviksi aalloiksi. Kuta lähemmä se tuli, sitä vimmatummin he\nmeloivat ja vauhti oli nyt varmaankin penikulma tunnissa. Mutta nyt\nei pohjoiselle rannalle ollut jäljellä kuin pari kilometriä. 'Emme\nennätä', he huusivat, 'Ja Allah'.\n\n»Pistin taskuihini ne muutamat koneet, mitä minulla oli matkassani,\nriisuin kengät ja sukat ollakseni valmis, tuli mitä tahansa. 'Nyt se\non täällä', huusivat melojat ja pinnistivät yhäkin kovemmin, kaikki\npolvillaan, ja melan pistokset seurasivat niin nopeaa toisiaan,\nikäänkuin olisivat melojain kädet käyneet höyryllä.\n\n»Heti kun myrsky meidät saavutti ja olisi kevyen veneen kaatanut,\nellemme olisi ajoissa nojanneet tuuleen päin, verhosi meidät vaippaansa\ntiheä paksu usva, joka oli paljasta hienoa pölyä. Nyt peittyi läntinen\nja pohjoinenkin ranta ja meidät valtasi sangen vakava mieliala, kun\nemme nähneet muuta kuin raivoisia aaltoja, joiden keskelle kanootit\nkatosivat kuin oljenkorret.»\n\n\n\nPaarmat ja sääsket.\n\n\nHaapiot kuitenkin pääsivät rannan suojaan, ennenkuin täyttyivät, ja\nkulkivat sitten suojaisia väyliä yön pimeydessä lautalle. Koko yön\nja seuraavan päivänkin myrsky myllersi, peittäen kaikki viileään\nhämäryyteen. Sääsket ja paarmat se vähäksi ajaksi puhalsi pois, mutta\nilman asetuttua ne piankin palasivat takaisin kahta suuremmalla\nvoimalla, paarmat päivällä, sääsket illalla ja yöllä. Kuta alemmaksi\nkuljettiin, sitä kamalammaksi tämä maanvaiva kävi. Paarmat eivät säästä\neläimiä eivätkä ihmisiä ja Tarimin alijuoksun varrella on karjaa niiden\nvuoksi melkein mahdoton pitää kesällä. Päivän eläimet täytyi pitää\nnavetoissaan, ja Hedinin täytyi sittenkin pitää pari miestä varta\nvasten paarmoja tappamassa saadakseen kameelit alallaan pysymään. Ei\nedes kauriita eikä metsäkarjuja näkynyt, vaikka niitä ylempänä on\nrunsaasti. Paarmavitsaus oli niin ankara, että päivällä oli mahdoton\nmatkustaa.\n\n\n\nTibetiin.\n\n\nKara-koshunin rannoilta venäläiset kasakat, pikakäskyt saatuaan,\npalasivat Kashgariin ja Hedin kesäkuun lopulla lähti Tibetiin,\njossa pääosa karavaania jo häntä odotti Vasta hyvässä matkassa\nSaiji-erämaassa paarmat luopuivat takaa-ajosta.\n\nKuljettuaan Altyn-tagin poikki Hedin ylämaassa tapasi karavaaninsa,\njohon Islam Baj muun muassa oli palkannut Aidat nimisen nuoren\nmetsästäjän, sukuperältään afghaanin. Tämän miehen elämänlaatu on siksi\nkuvaavaa, että kerromme siitä Hedinin sanoilla:\n\n\n\nAidat.\n\n\n»Aidat oli afghaanilaista rotua, mutta asui Tjertjenissä. Hän oli\noleskellut talven vuoristossa jakkeja ampumassa, joiden nahkat, hän\nsitten möi Kerijan kauppiaille. Hän oli nuori, kaunis, kelpo mies,\njoka vuosittain Nimrodina harhaili näissä synkissä vuorissa. Syksyisin\nhän tulee tänne, ottaen mukaansa suuren varaston ampumatarpeita.\nPyssy ja turkki ovat ainoat, mitä hänellä on kannettavaa, ja sitten\nhän harhailee ympäri kaiken talvea, ilman telttaa ja ruokatarpeita,\nkuten puolivilli vuorelainen, ja elää ampumainsa jakkien liirasta,\njuo lähteistä, jotka ikuisesta lumesta saavat alkunsa. Kesällä\ntulevat hänen veljensä aasien keralla, kokoavat nahat hänen eri\nvarastopaikoistaan, leikkaavat pois kelvolliset kappaleet ja vievät\nne Tjertjeniin... Aidat oli myötätuntoinen ja harvinainen ihminen,\nhänellä oli kotkan nenä ja täysi parta, pääkallolla oli aarialaisen\nrodun sopusuhtaiset muodot, sillä ei tippaakaan mongolilaista verta\nollut sitä turmellut. Se yksinäinen, synkkä ja puutteesta rikas,\nvaikka samalla viehättäväkin elämänlaatu, jota hän oli tottunut\nviettämään Kuenlunin vuoristoissa ja ahtaissa laaksoissa, kuvastui\nhänen surumielisyyttä huokuvasta katseestaan, joka näytti kysyvältä\nja ihmettelevältä... Hänen käyntinsä oli kuninkaallinen, hän näytti\nliitävän maan yli, hän ei koskaan väsynyt eikä huomannut ilman ohuuden\nraukaisevaa vaikutusta... Elämä, jota hän vietti, tuntui minusta\nselittämättömältä ja samalla lumoavaltakin. Kysyin häneltä, mitä\nhän teki, jos metsästys epäonnistui eikä hän saanut siitä ruokaa.\nSilloin näen nälkää, hän sanoi, kunnes tapaan jakin. Entä missä hän\nmakasi? Kallionkoloissa ja kuruissa, joskus rotkoissakin. Eikö hän\npelännyt susia? Ei, hänellä oli tulukset ja niillä hän joka ilta\nteki tulen jakin lihaa paistaakseen, muutoin hän luotti pyssyynsä.\nEikö hän eksynyt? Ei, se oli mahdotonta, joka solan hän tunsi ja\noli lukemattomia kertoja samoillut kaikki laaksot. Eikä ainainen\nyksinäisyys häntä vähääkään vaivannut; ei ketään muuta hänellä\nollut, ketä kaivata, kuin vanha isänsä ja veljensä. — Levottomasti\nharhaileva sielu ihmishaahmossa! Tuskin voin kuvitella maata, jossa\nolisi synkempi olla yksinään kuin Pohjois-Tibetissä; hieta-aavikko\nei olisi kamalampi. Päivät vielä menevät mukiin, mutta yöt, jolloin\npakkanen puree ja synkät vuorijonot kuutamossa kohoavat kammottavina\nja uhkaavina! Aldat-parka, kuinka monena iltana hän uupuneena ja\nmasentuneena pettynein toivein on saapunut yksinäiselle lähteelle,\njolle vain antiloopit juomaan poikkeavat ja jonka partaalle hän\nkääriytyi turkkiinsa odottamaan yön hetkien hidasta kulumista. Ja kun\naurinko, hänen ainoa ystävänsä erämaassa, vihdoin nousi, ei sillä ollut\nhänelle muuta sanomista kuin kehoittaa häntä uupumatta kuin vainukoira\njatkamaan villijakkien ajoa. Hänen elämänsä todella oli vaarallista,\npuutteenalaista ja suurta, ja vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen\noli minulle arvoitus, kuinka hän oli kestänyt. Minulla oli kaikki,\nmitä tarvitsin, palvelijat, kasakka-henkivartio, yövartijat ja koirat,\nmutta siitä huolimatta tuntui minusta usein sangen ikävältä lumimyrskyn\njurtan ympärillä vinkuessa ja valittaessa ja susien vuorilla ulvoessa.»\n\nUusi pääkortteeri oli Altyn-tagin takana Temirlikissä. Siellä Hedin\nvarusti itselleen pienemmän karavaanin, lähteäkseen sillä Tibetin\nsisäosiin. Edellisellä matkallaan hän oli kulkenut pitkin maisin, s.o.\nvuorijonojen välisiä laaksoja itää kohti, nyt hän sitä vastoin aikoi\nkulkea poikkimaisin vuorijonojen poikki, kuten useat muut matkustajat\nennen häntä. Hänen menoreittinsä kulki jonkun verran idemmätse kuin\nOrleansin herttuan ja Bonvalot'n. Niiden seutujen yleinen luonne,\njoiden läpi hän kulki, oli jo kaikkine hirmuineen yllin kyllin\ntunnettu, mutta melkoisen määrän Hedin saattoi täydentää Tibetin\nkarttaa, koska hän kauttaaltaan kulki uutta reittiä.\n\n\n\nMatkan vaikeudet.\n\n\nLaajat osat pohjois-Tibetiä ovat aivan asumattomat, jopa toiset alueet\nsiihen määrään, ettei niissä edes kulaanit eivätkä jakit tule toimeen.\nSyynä on seutujen korkeus ja siitä johtuva kaiken kasvullisuuden\npuute. Nämä alueet tietysti tuottivat karavaanille vaikeuksia, koska\njuhdat laitumen puutteen ja ilman ylenmääräisen ohuuden vuoksi olivat\nniillä heikoimmat ja samalla voitettavat esteet olivat suurimmat,\nkaikki solat kun kuuluivat näihin vyöhykkeisiin. Solia oli voitettava\npoikkimaisin matkattaessa tuon tuostakin; ne eivät tosin olleet kovin\njyrkkiä, mutta keli oli niissä usein hyvin huono. Vielä huonompi se\nkuitenkin oli useissa laaksoissa, missä maan vetelyyden, missä terävien\nkivien, missä liejun ja rämeiden vuoksi. Sisempänä Tibetissä maa\noli ylätasankoluontoista ja niin korkeata, etteivät vuorijonot enää\nkohonneet kovin paljoa sen yli.\n\nIlmasto muistuttaa Andien paramoilmastoa, ollen kuitenkin vielä paljon\nepävakaampaa ja kolkompaa. Lunta satoi heinäkuussakin ja äärettömän\nankarat myrskyt raesateineen, ukkosineen, olivat milt'ei jokapäiväisiä\nilmiöitä. Välillä oli taas helteisiäkin päiviä ja ilmakehän ohuuden\njohdosta aurinko paistoi polttavasti. Ylätasankojen korkeus meren\npinnasta oli suureksi osaksi yli 5,000. metriä. »Mutta minkälaiseksi\nkävi lepomme tässä leirissä!» kirjoittaa Hedin erään päivän myrskyistä.\n»Aamu tosin näytti lupaavalta, mutta kun minun tuli mitata auringon\nkorkeus, peittyi taivas pilviin. Sitten oli vuoteeni, vilttini ja\nmattoni kuivattava, ne kun olivat vielä edellisiltä päiviltä märät,\nmutta tuskin ne oli ripustettu nuorille, ennenkuin lännen taivas\nkävi aivan sinimustaksi. Tuskin ennätimme taas saada vaatekappaleet\nkatosalle, ennenkuin raemyrsky tuli suurella pauhulla. Tämän rajuilman\ntauottua sain tilaisuuden tehdä aurinkohavainnon, jonka kuitenkin\ntuskin sain päätettyä, ennenkuin tuli uusi myrsky, yhtä musta kuin\nedellinenkin, mutta vielä seitsemän kertaa hirveämpi. Edellä kulki\nmuutamia tummia vihureita, sitten tulivat raesade ja märkä lumi.\nHarvoin olen nähnyt Tiketissäkään pahempaa rajuilmaa. Salamoi ja jyrisi\nmonta kertaa minuutissa ja rajuilma meni aivan ylitsemme ja aivan\nlähellä maanpintaa. Jyrähti, ikäänkuin olisivat vuoret haljenneet ja\nlohkareet jyristen ja ryskien alas vyöryneet. Vaistomaisesti täytyi\nsulkea silmänsä salamain häikäisevän kirkkauden vuoksi ja maa tärisi\nukkosen jyristessä... Koirat ulvoivat surkeasti. Tuuli repi ylös\nmiesten teltan, ja vasta suuren vaivan nähtyään he jälleen saivat\nsen kuntoon. Maisema taas peittyi rakeihin ja lumeen, joiden alta\nnälkiintyneet hevoset etsivät niukkaa ravintoaan.»\n\n\n\nEläimistö.\n\n\nMutta missä vain oli laidunta, siellä oli eläimiäkin odottamattoman\nrunsaasti. Tosin näissä ylämaissa käydään metsästämässä, etenkin\njakkia, jonka nahka on niin arvokasta, mutta läänit ovat avarat\nja metsästäjiä vähän, heillä huonot aseet. Jakkeja ja kulaaneja\noli yleisimmin ja ne esiintyivät aina suurissa laumoissa.\nOrongo-antilooppeja nähtiin niinikään tuon tuostakin, laumoittain\nniitäkin, mutta yleensä ne olivat paljon arempia. Arkharis-oinas\nei näytä olevan yhtä yleinen kuin Pamirissa ja Tianshanissa. Missä\noli hyvin runsaasti murmeleita, joiden kuopat olivat ratsumiehille\nainaisena kiusana ja vaarana, siellä oli paljon karhujakin, joiden\nvakinaiseen ruokajärjestykseen murmelit kuuluvat. Sudet olivat niin\nrohkeita, että ne koirista ja vahdeista huolimatta ryöstivät leiristä\nlampaita. Jänikset, sorsat ja hanhet olivat jotenkin yleisiä, toisin\npaikoin oli sääskiäkin vaivaksi, asti mutta hyönteisistä olivat\nenimmän huomiota herättävät suuret kimalaiset, jotka olivat karvaisia,\nkuin olisivat olleet turkkeihin puetut, ja lentäessään synnyttivät\nurkupiipun ääntä muistuttavan surinan.\n\nErinomaisia maantieteellisiä löytöjä Hedin ei tällä matkalla tehnyt.\nVuorenselänteet, joiden poikki hän kulki, olivat jo sieltä täältä ennen\ntunnetut: hän vain lisäsi tunnettuihin osiin pari uutta kappaletta.\nMutta useita uusia järviä hän löysi, niistä toisia melko suuria.\nSuurin osa oli suolajärviä. Hän kartoitti ne ja pienen kaksiosaisen\nkangasjollansa vesille laskien mittasi niiden syvyydetkin. Joskus hän\nnäillä veneretkillään joutui suureen vaaraan.\n\nKuljettuaan pääkortteeristaan puolitiehen Lhasaan yhä aivan\nasumattomien maitten kautta Hedin kääntyi paluumatkalle lännempää\nreittiä. Hevosia oli jo useita taipaleille sortunut ja jäljelle jääneet\nolivat pahoin uupuneet, kameelit raskaine kuormineen olivat niinikään\npahoin ränstyneet. Retkikunnan jäseniltä alkoivat ruokavarat loppua,\nja kun Aidat, joka oli metsästämällä pitänyt retkikuntia tuoreessa\nlihassa, kuoli johonkin hermotautiin, oli riistaakin entistä vähemmän\nsaatavana. Niinkauan kuin oli ruokaa, tulivat juhdat heikkoudestaan\nhuolimatta jotakuinkin, toimeen, mutta kun tultiin ylimmille\nlaitumettomille seuduille, alkoi toinen toisensa jälkeen sortua.\nMyrskyn voima oli toisinaan niin ankara, että koko karavaani kulki\nkallellaan, makasi tuulen päällä pystyssä pysyäkseen. Sekä eläimet että\nmiehet olivat nääntymässä uupumuksesta ja väsymyksestä retkikunnan\nsaapuessa jälleen Arka-tagille, jonka poikki oli kuljettava. Annamme\nsananvuoron Hedinille.\n\n\n\nTibetin solissa.\n\n\n»Päivän levättyämme pukeuduimme syyskuun viimeisenä päivänä\nperusteellisesti turkkeihimme, valloittaaksemme Arka-tagin vilut\nvarustukset... Pian tapasimme pääselänteeltä tulevan erosio-uoman,\njota pitkin oli hyvä nousta korkeuksiin. Rinne käy ylemmä kohottaessa\njyrkemmäksi, kuten tavallista, laakson pohja on sorainen, mutta\nkova, molemmilta puolilta siihen päättyy sivulaaksoja. Ratsastin\nedellä Mollah Shahin ja Tjerdonin kanssa solaa kohti. Jo k:lo 3:n\naikaan taivas meni pilveen ja kaikki hämärtyi. Eteläpuolella, josta\nnousimme, sola oli helppo ja saavutimme pian sen kynnyksen. Mutta\npohjoispuolella, jossa kerrospäät ovat, oli lasku jyrkkä.\n\n»Juuri tällä harjanteella, joka kohoaa maankuoren melkein kaikkia muita\nkohtia korkeammalle ja trampoliinin tavoin osoittaa maailmanavaruuteen,\nriehui lumimyrsky semmoisella raivolla, että täytyi pitää Itseään\ntuhon omana. Minulla tuskin oli voimia tehdä tarpeelliset havainnot.\nKädet kangistuivat ja kävivät aivan tunnottomiksi. Korkeus oli 5,203\nmetriä. Karavaanin viipyessä molemmat miehet taas palasivat alas. Minä\nistuin selkä myrskyä vastaan ja kyyristyin kokoon niin paljon kuin\ntaisin. Luutina lumi tuiskui kyljistäni. Pohjoisessa ei syvyyksistä\nerottanut mitään muuta kuin pyryäviä lumipilviä, kiehuvan lumikattilan;\njoka puolella kiljuu ja vinkuu, ja tuuli viheltää vyöryessään terävän\nsolakynnyksen poikki.\n\n»Sitten kuuluivat kameelien kellot aivan vierestäni. Kuin aaveet\neläimet kulkivat ohitseni askelten kuulumatta. Turdu Baj kävi\netukumarassa ja toinen käsivarsi suojakseen kohotettuna, ikäänkuin hän\nolisi tunkeutunut sankan viidakon läpi. Ja nyt oli laskeuduttava alas\nsolan pohjoista puolta: piti kuin umpimähkään syöksyä tuntemattomaan\nkuiluun, jonka pohjaa ei näkynyt. Kaikki kulkivat jalan valmiina\nauttamaan ja tukemaan kameeleja. Kutjuk on ensimmäisenä ja tunnustelee\neteensä. Hän kulkee jyrkänteen lukemattomissa koukuissa. Meidän\ntäytyy pysähtyä joka kymmenes askel, voidaksemme suojella kasvomme\npaleltumiselta. Liu'uimme ja ryömimme alas kautta lumen. Muuan\nkameeleista luiskahtaa ja kaatuu, mukeltaa kerran nurin, mutta jää\nmakaamaan niin edulliseen asemaan, että se pääsi kuormaa purkamatta\nnousemaan ylös. Taakkaa vain oli korjattava. Lumi tuiskuu ympärillämme,\nhengityksen vaivalloisuus voi aivan pakahduttaa ihmisen, ja maailma\nalkaa pyöriä silmissä.\n\n»Päivä oli nyt kuhmut loppuun, tuli pimeä, mutta kuljimme edelleen,\nkunnes jyrkänne kävi loivemmaksi. Pilkkopimeässä leiriydyimme\nmäen rinteeseen, jossa ei ollut ensimmäistäkään heinänkortta, ja\npolttopuita meillä ei ollut, ei muuta kuin lunta ja jäätä, näitä tosin\nliiemmäksikin; lunta syyti taivaasta, se peitti maan ja kaikki oli\nvalkoisenaan.\n\n»Auringon lokak. 1:nä noustessa näimme, minkälainen se maisema oli,\njohon olimme pimeässä pysähtyneet. Joka puolella oli ympärillämme\ntäydellinen talvi ja lunta satoi yhä. Juhtain jalat olivat kankeat,\nne olivat nälissään, kun kuljimme tämän kylmän laakson läpi, ja siitä\nsyystä pysähdyimme jo muutaman kilometrin päästä mäkeen, jossa oli\nvälttävä laidun (4,899 metr.). Kirvelevällä sydämellä käskin teurastaa\nviimeisen lampaan; se oli aivan kuin olisi murhan tehnyt.\n\n»Lokak. 2:sena kuljimme 30 kilometriä pohjoista kohti. Tie vietti\nalaspäin ja laakson pohja oli sorainen ja kova. Ympäristöstä ei paljoa\nnähnyt, koko maa kun katosi lumisateeseen. Vielä yhden päivämatkan\nauttoi tämä ystävällinen, verkalleen viettävä laakso meitä eteenpäin.\nIlma oli selinnyt ja näimme Tjimenin vuoret hyvinkin kymmenen\npenikulman päästä. Mutta ennenkuin vielä ennätimme liikkeellekään\nlähteä, oli länsimyrsky jo kimpussamme uhaten kohmetuttaa meidät\nistuessamme huonojen hevosluuskiemme selässä. Jo pitkän matkan\npäähän näkyvät myrskyvihurien nopeimmat radat, avopaikoilla,\nkallionpolvekkeissa ja laaksojen suissa. Tomua ja pölyä kohoaa siellä\nkuin harsoa.\n\n»Laakso laajenee — näemme pohjoisessa järven, Atjik-köllin nimeltään.\nMeidän olisi pitänyt pysähtyä siihen, mihin tähän saakka seuraamamme\npuro päättyi, mutta toivoimme ajoissa pääsevämme järven rannalle\nja löytävämme sieltä tähteitä. Eläin-parat olivat uupumuksesta\nviimeisillään. Se hevonen, jolla olin Andereen ratsastanut, jäi\njäljelle Niaksen kanssa, ja valkoinen hevonen jätettiin taipaleelle,\nKutjukin hoitoon. Niiden piti verkalleen seurata meidän jälkiämme.\nRatsastimme edelleen pohjoista kohti, hämärsi ja tuli pimeä, mutta\nkuu kalpealla valollaan valaisi vilua erämaata. Vettä ei näkynyt ja\njärvi jätettiin koko kauas suuntamme itäpuolelle. Turdu Baj kulki\nläpikohmettuneena edellä jalan. Tulimme perin iloisiksi, kun hän\nvihdoinkin pysähtyi ja huusi, että olimme saavuttaneet järveen laskevan\njoen. 37 1/2 kilometriä päivässä oli melkein enintä mitä eläimet tähän\naikaan jaksoivat. Sairaat hevoset todella jaksoivat tulla tähän leiriin\nsaakka (4,252 m), mutta vasta myöhään keskipäivällä ja oltuaan yötä\njonkun matkan leiristä. Niitä sitten hoidettiin mitä parhaiten ja\nruokittiin riissillä.\n\nAtyk-köllin syvänne on laaja, etenkin itää ja läntti kohti. Tältä\ntaholta siihen laskee melkoinen joki, joka oli ajojäitä täynnään meidän\n5 p. lokakuuta kulkiessa sen poikki. Etelässä sitä rajoittaa Arka-tag,\npohjoisessa pienempi jono, joka ei näyttänyt järin vaikealta.\n\n»Omituinen kylmä kostea sumu verhosi 6 p. järvisyvännettä, ja tämän\nharson läpi kuvautui pohjoinen vuorijono heikosti ja hämärästi.\nmutta kuitenkin maalauksellisena. Se näytti olevan kevyin värein\ntaivaan kannelle maalattu ja ylimpänä hohtaa lumi puoliselkeänä läpi.\nMasentuneiden vivahduksien vuoksi jono näytti olevan ainakin yhden\npäivämatkan päässä.\n\n»Karavaani on kuolemaisillaan ja hautajaiskulkua nousemme verkalleen\nkohoavaan mäkeen. Kulaaneja ja varsinkin orongo-antilooppeja on\nsadoittain. Jolldash saavutti yhden viimemainituista, purren sen\nkuonoon kiinni ja vahtien sitä, kunnes Tjerdon ennätti paikalle ja\npisti sen; siten saimme eväihimme sangen tarpeelliseen lisäyksen.\n\n»Ylämäki käy jyrkemmäksi,‘kuljemme lukemattomien kurujen ja solien\npoikki; usein täytyy meidän joksikin aikaa pysähtyä, että eläimet\nsaavat hengähtää. Pian ilmoitetaan, ettei muuan hevosista enää jaksa\nkulkea kauemmaksi. Tuskin se on teurastettu, ennenkuin toinen laskeutuu\nmaata, eikä enää nouse. Ennenkuin pääsimme tähän ilkeään solaan, joka\nlevänneelle karavaanille olisi ollut joutavanpäiväinen, menetimme vielä\nkaksi hevosta, toinen niistä uskollinen erämaaharmaani, joka oli minut\nkantanut Tjertjeniin ja Altimish-bulakiin. Solastakaan ei näköala\nollut ilahuttava. Molemmin puolin oli pieniä jäävirtakielekkeitä\nja pohjoisessa oikea sekasotku vuoria. Kumma kyllä saimme kaikki\nkameelimme onnellisesti yli, jonka jälkeen leiriydyimme rotkoon, jossa\nei tosin ollut nimeksikään laidunta eikä polttoaineita.\n\n»Niin paljon riissiä kuin meiltä suinkin liikeni, jaettiin viimeisille\nhevosille, jotka seisoivat sidottuina ja vilteillä peitettyinä. Aamulla\nmakasi yksi niistä rivissä kuolleena, kaula pitkällä, tuijottavin\nsilmin ja jo kankeaksi jäätyneenä. Ei kukaan ollut huomannut, kuinka\nja koska sen kärsimykset päättyivät, eivätkä jäljellä olevat hevoset\nomistaneet sille vähintäkään huomiota. Ne olivat liian uupuneet ja\nkiusaantuneet osoittaakseen minkäänlaista myötätuntoa; ne näyttivät\nvain haluavan lepoa ja kuolivat ilman huokausta, ilman valituksen\nääntä, jota vastoin minusta tuntui sanomattoman haikealta, että niiden\ntuho oli minun omallatunnollani.\n\n»Ihmeteltävän alistuvaisina kameelit kuten tavallisesti makasivat\nliikkumattomina samassa asennossa, johon ne oli edellisenä iltana\njätetty. Ne olivat härmästä valkoisina ja katselivat halukkaasti\nlaaksoon, jota sitten kuljimme koilliseen. Lämpötila oli -3,8 ja tuuli\noli vilu... Seutu oli karu, eikä riistaa näkynyt ensimmäistäkään. Kovin\nkauaksi emme tällä tavalla jaksaisi. Päivämatkat yhä lyhenivät ja\neläinten voimat olivat viimeisillään.\n\n»Yö lokak. 8:tta vastaan oli tyyni, kylmä ja selkeä ja\nminimi-lämpömittari osoitti -18,3°. Jääkylmää ilmaa virtasi alas\nlaakson läpi; se oli tavallinen yötuuli, joka juoksee kuin vesi\nuomassaan. Jo k:lo 8 se oli tauonnut, ja ellei puhkea myrskyä, kääntyy\nse päivemmällä takaisin... Reipas karavaani olisi kulkenut tästä\nTemirlikiin neljässä päivässä, mutta meiltä matka kului hitaammin. Vain\nkuusi pientä leipäpalaa oli jäljellä ja riissiä meillä oli kolmeksi tai\nneljäksi päiväksi. Näytti siltä, kuin täytyisi meidän lopputaipaleilla\nnähdä nälkää. Suloista olisi ollut saada polttoaineitakin, mutta jakit\neivät käyneet tässä seudussa.\n\n»Vinkuvassa lumituiskussa marssimme alas tämän laakson kautta, joka\npian ahdistuu rotkotieksi, pohja täpötäynnään alas sortuneita, osaksi\npyöreiksi kuluneita paasia. Se on sangen tarmokkaasti graniittiin\nsahautunut murtolaakso ja maisemalla oli graniitin tavallinen villi,\nkallioinen, maalauksellinen ja oikullinen luonne. Istuin kerrassaan\nkiinnijäätyneenä kompastelevalla hevosellani, mutta miehistä useimpien\ntäytyi kulkea jalan, heidän ratsunsa kun olivat tuhoutuneet. Joki oli\nenimmäkseen jäässä; vain koskissa vesi kohisi kristallikirkkaitten\nlasikupujen alla. Tuon tuostakin kuljemme sen poikki, pysyäksemme\nniin paljon kuin suinkin tasaisemmilla penkereillä. Usein jää kestää\nkameelienkin painon ja on silloin hiekoitettava, mutta missä se ei\nkestä, siinä se on ensin kivillä ja seipäillä rikottava. Toisinaan jää\npettää ja eläimet kaatuvat. Vanhat kameelit suoriutuivat hyvin tällä\nvaikealla matkalla, vaikkapa niiden tehtävä nyt oli entistä raskaampi,\nniiden kun täytyi kantaa kuolleiden hevostenkin taakat.»\n\n\n\nKullanhuuhtomoita.\n\n\nTämä laakso on hyvin tunnettu Tjertjenin ja Kerijan kullanetsijöille.\nRetkikunta kulki heidän huuhtomakenttänsä ohi. Jo kuukausi takaperin\nolivat viimeisetkin huuhtojat lähteneet tiehensä. Heidän pienet autiot\nmajansa olivat kivilohkareista ladotut. Läheisyydessä oli kaivajain\nkuoppia, syvimmät noin 2 1/2 metriä syvät. Toisissa kaivoksissa oli\njoku merkki, kuten antiloopin kallo tai kulaanin nahka tangon päähän\nnostettuna ilmaisemassa omistajaansa.\n\nVielä etäämmä kuljettuaan retkikunta monesta ajasta tapasi ensimmäiset\nihmiset, jakkimetsästäjiä, ja Hedin sai heidät palkatuksi viemään\nsanaa pääkortteeriinsa Temirlikiin, pyytäen lähettämään sieltä apua.\nApu saapui, ennenkuin retkikunnan ihmiset joutuivat saman kohtalon\nalaisiksi kuin hevoset, ja lokakuun viimeisellä viikolla Hedin\nvihdoinkin saapui pääkortteeriinsa Temirlikiin. 12 hevosesta oli\njäljellä vain 2, 7 kamelista 4, jota paitsi yksi ihmishenkikin oli\nmenetetty.\n\n\n\nPyhiinvaeltajat.\n\n\nVähän ajan päämajassaan levättyään Hedin retkeili ympäristössä\nkarttaansa täydentämässä, vaikka talvimatkat näissä ylämaissa olivat\nkesämatkoja vielä paljon kolkommat. Siitä huolimatta matkustavat\nbuddhanuskoiset pyhiinvaeltajat, jotka pohjoisesta päin, Venäjän ja\nKiinan alueilta käyvät Lhasassa, tämän kolkon maan läpi syysmyöhällä\ntai talvella. Lämpöisenä vuodenaikana paarmat turmelisivat heidän\nkameelinsa Tarimin syvänteessä. Paluumatkalla, joka tapahtuu vasta\nseuraavana talvena, heidän täytyy enimmäkseen kulkea jalan, koska\nsuurin osa juhdista matkalla kuolee. Abdallissa, Tarimin suupuolessa,\nhe koettavat vaihtaa uupuneet kameelinsa hevosiin päästäkseen pikemmin\nkotia. Menomatkallaan he jättävät kameelinsa Tsaidam-mongolien maahan\nja matkustavat sieltä vuokrahevosilla. Sieltä he niinikään ottavat\noppaat, jotka tuntevat kaikki soveliaat leiripaikat. Neljä kuukautta\nkuluu matkaan ylämaan poikki. Pyhiinvaeltajat vievät mukanaan\ndalailaamalle melkoisen rahalahjan, samoin kuin katolilaiset paaville\nPietarin penningin.\n\n\n\nTakaisin Lop-maahan.\n\n\nLähetettyään Temirlikistä osan karavaaniaan Tjarkhlikin keitaaseen,\njoka on lähellä Lop-maata, Hedin toisen puolen keralla lähti suurelle\nkevätretkelleen, jonka päätarkoitus oli edellisenä syksynä löydettyjen\nraunioitten ynnä vanhan Lop-norin syvänteen tarkempi tutkiminen. Matka\ntapahtui kuitenkin kiertäen kaukaa idän kautta, Gobin erämaan poikki,\nHedin kun toivoi niistä tuiki tuntemattomista seuduista ehkä löytävänsä\nmuitakin vanhoja asutuksia. Ensin hän tutki Altyn-tagin itäistä jatkoa\nAnambarum-ulaa ja poikkesi Särtäng-mongolien luona, jotka ottivat\nhänet ystävällisesti vastaan, vaikk'eivät voineetkaan myydä hänelle\nkameeleja. Matkallaan Gobin erämaan poikki hän löysi useita idästä\nlänteen kulkevia matalia rinnakkaisharjanteita, mutta muutoin erämaa\noli sangen autiota. Lopulta alkoi retkikuntaa ahdistaa niin kova\nvedenpuute — kameelien täytyi olla 12 päivää vedettä — että asema alkoi\nnäyttää epätoivoiselta. Altimish-bulakin lähteitten itäpuolella oli\nkuitenkin Kumik-tagin eteläpuolella muutamia pienempiä lähteitä ja ne\npelastivat retkikunnan. AItimish-bulakissa Hedin oli jo edellisenä\nvuonna käynyt, kuten kerroimme; pari päivämatkaa siitä etelään\ntavattiin vanhan Lop-norin rantaviiva ja pian rauniotkin, jotka Ördek\noli löytänyt, ja useitten muittenkin kylien raunioita. Suurimmassa oli\nollut 16 taloa. Kaikissa oli korkeat täysinäiset savitornit, jotka\naikoinaan lienevät olleet tienviittoina sekä myös tulimajakoina, joiden\nhuipussa poltettiin tulta vihollisen maahan hyökätessä.\n\n\n\nLou-lan.\n\n\nTaloista alettiin nyt etsiä kaikenlaisia muinaisesineitä, varsinkin\nkirjoituksia, mutta verraten vähän oli säilynyt, sillä nämä rauniot\neivät olleet hiekan peittämät, kuten Takla-makanin. Päinvastoin oli\ntuuli vuosisatain kuluessa kaivanut maata pois, niin että talot\nnyt olivat jonkun metrin korkuisella kummulla, vaikka sisusta\ntosin olikin pölyn peitossa. Ne esineet, rahat, talouskalut ja\naterianjäännökset y.m., mitä löydettiin, osoittivat seudulla ennen\nolleen maanviljelystä, karjanhoitoa, liikettä ja kalastustakin, toisin\nsanoen, että se oli ollut melkoisen järven rannalla ja jostain joesta\nsaanut vettä kastelukanaviinsa. Lopulta löydettiin kirjoituksiakin\neräästä rakennuksesta, joka aikanaan näyttää olleen jonkun\nvirkamiehen toimisto. Näiden kiinankielisten kirjoitusten johdolla\nsaattoivat etevät sinologit sitten määrätä rauniopaikan nimen, iän ja\nhistoriallisen merkityksen. Maakunnan vanha kiinankielinen nimitys\noli Lou-lan ja aika, johon löydöt johtavat, ajanlaskumme ensimmäiset\nvuosisadat. Löydetyt kirjoitukset, joista osa oli paperille, osa\npuupaalikoille kirjoitettu, ovat paikkakunnallisia virallisia\nmuistiinpanoja, joista voidaan tehdä johtopäätöksiä Lou-lanin\nasukkaiden elämänlaatuun nähden, mutta nimi itse avaa koko joukon\nvanhoja kiinalaisia lähteitä seudun historian tutkimiseksi.\n\nEnsimmäisellä vuosisadalla e.Kr. Lou-lan ja sen takana olevat maat\nvielä olivat Kiinan ylivallasta vapaat, mutta Kiina lähetti Lou-lanin\nkautta lähettiläitä sen takaisiin maihin. Lou-lanin asukkaat kuitenkin\nkerran ryöstivät keisari Wu-tin lähettilään ja auttoivat Heun-nuja\n(hunneja) monessa tilaisuudessa ryöstämään kiinalaisia matkustajia.\nKiinalaiset lähettivät sotaväkeä, joka valloitti Lou-lanin ja muut\nsen ympäristössä olevat maat, ja Lou-lanin täytyi ruveta Kiinalle\nveroa maksamaan. Lepyttääkseen sekä kiinalaisia että toisella puolen\nhunnejakin Lou-lanin kuningas lähetti yhden pojistaan Kiinan hoviin\npanttivangiksi, toisen hunneille, jotka olivat suuttuneet siitä, että\nLou-lan oli Kiinan vallan alle alistunut. Siitä huolimatta kesti\nrettelöitä yhä, Lou-lan kun oli salaisessa liitossa hunnien kanssa\nnäiden käydessä sotaa Kiinaa vastaan. Molemmat nämä veljet nousivat\nsitten vuoron takaa Lou-lanin valtaistuimelle, jälkimmäinen hunnien,\nedellinen kiinalaisten toimesta. Kun Kiinan hovissa kasvatettu prinssi,\nveljensä vallasta syöstyään, sai Lou-lanissa hallitusohjakset käsiinsä,\npyysi hän saada sinne kiinalaisen varusväenkin, väestö kun vihasi\nhäntä, ja samalla maan nimeksi pantiin Shen-Shen. Maassa oli tähän\naikaan 14,100 asukasta ja 2,912 miestä harjoitettua sotaväkeä. Se siis\noli pieni maa, mutta suurta liiketietä hallitsevana paikkakuntana\nkuitenkin Kiinalle tärkeä.\n\nHedinin löytämäin kirjoitusten aika on voitu tarkkaan määrätä.\nViimeinen on vuodelta 310 j.Kr. Näyttää siis siltä, kuin olisi\nerämaanmyrsky tai tulva neljännellä vuosisadalla hävittänyt\nLou-lanin. Läheisyyteen näytään rakennetun toinen kaupunki, n.s.\nLouhikäärmekaupunki, jonka vuorostaan myrskytulva hävitti ajalla\n1303—11.\n\nPerusteellisia Hedinin kaivaukset eivät tietenkään voineet olla, siihen\nhänen varustuksensa olivat riittämättömät, vedensaanti hankala, eväitä\nniukalti, mutta hänen tehtävänsä olikin etupäässä maantieteellinen.\nPengottuaan jonkun päivän raunioita ja ne kartoitettuaan hän\ntoimitti tarkkavaakituksen Lopin erämaan poikki pohjoisesta etelään,\ntodistaakseen täten entisen järvisyvänteen olemassaolon. Se hänelle\nonnistui, mutta saaduista arvoista näkyy, että järvi on ollut hyvin\nmatala, keskelläkin vain muutamaa metriä syvä. Ilman tarkkavaakitusta\nsen olemassaoloa ei olisi huomannut muusta kuin simpukankuorista,\npohjalietteistä ja entisen rantakasvullisuuden tähteistä.\n\nSuoritettuaan tämän vaakituksen Hedin jälleen tuli Kara-koshun rämeiden\nrannalle, tapaamatta kuitenkaan siellä odotettua apuretkikuntaa. Tällä\nkertaa nälänhätä oli tuottaa retkikunnalle tuhon. Hedin lähetti yhden\nmiehistään, ilman ruokaa, aseita ja ampumaneuvoja, apuretkikuntaa\netsimään. Kun miestä ei kuulunut takaisin, täytyi hänen itsensä muiden\nretkikunnan jäsenten keralla lähteä perässä kulkemaan, ja syy kaikkien\nennakkosuunnittelujen myttyynmenemiseen selvisi hänelle nyt. Seutu oli\nedellisestä vuodesta perin pohjin muuttunut, järviä ja rämeitä ulottui\nkauas pohjoiseen semmoisille paikoille, jotka edellisenä vuonna olivat\nolleet maata. Tähän lienee ensi sijassa ollut syynä Tarimin tavallista\nsuurempi tulva, joka näillä lakeilla dyyni- ja saviriuttaseuduilla voi\nkäden käänteessä luoda uusia suuria vesistöltä sinne, missä ennen oli\nvedetön erämaa. Nämä järvet ja rämeet tosin olivat aivan matalia,,\nmutta niin täynnään salahautoja ja pehmeitä liejupohjia, ettei niiden\npoikki voitu kaalata kuin muutamassa kohdassa. Apuretkikunta kuitenkin\nlopulta tavattiin ja se oli sen tyhjin käsin lähetetyn loplikin ansio.\nHän oli kulkenut ruoatta viisi päivää, kierrellen rantoja tai uiden\njärvien poikki, kunnes tapasi apuretkikunnan. Hedinin nyt nähdessään\nhän vaipui maahan itkemään, niin katkerilta hänestä vielä tuntuivat\ntuolla retkellä kestetyt kärsimykset. Apuretkikunnan mukana tuli toinen\nniistä venäläisistä kasakoista, jotka olivat saaneet käskyn palata;\nVenäjän keisari oli Hedinin kirjeen saatuaan paikalla peruuttanut\npoiskutsumis-käskyn ja kasakat olivat oikopäätä palanneet Kashgarista\nretkikuntaa etsimään. Hedinillä oli siis nyt saattajina neljä kasakkaa:\nkaksi venäläistä, Sirkin ja Tjernoff, ja kaksi burjaattia, Shagdur ja\nTjerdon.\n\nKiertäessään tämän Kara-koshun järven pohjoisen kasvannaisen ympäri\nHedin saattoi todeta, että se leviämistään leveni pohjoista kohti.\nErämaahan virtasi monella haaralla paljon vettä, ja järvi olisi\nlevinnyt Lop-norin vanhaa syvännettä kohti paljon nopeamminkin,\nellei läpikuiva maa olisi imenyt itseensä niin suunnattomia määriä.\nHedin kuitenkin oli vakuutettu siitä, että Lop-norin vanha syvänne\ntaas täyttyy ja koko järvi muuttaa sinne, kalastajat kylineen sen\nmukana, ja että Kara-koshun järvi jää tyhjäksi. Syynä tähän on se,\nettä aavikoiden äärettömän ankarat myrskyt kovertavat kuivia uomia,\nveden täyttämiä sitä vastoin liettävät umpeen. Lop-norin vanha syvänne\nsiten syvenemistään syvenee, Kara-koshun taas täyttyy. Lopulta veden\ntäytyy juosta vanhaan syvänteeseen ja Kara-köshun jää aivan kuivaksi.\nTämän tapahduttua rupeaa vuorostaan vanha Lop-nor uudelleen täyttymään\ntuulen kuljettamasta tomusta ja hiekasta ja Kara-koshunin syvänne\nuurtautumaan, kunnes vesi taas vaihtaa paikkaa.\n\nHedin tuli siis tällä retkellä siihen päätökseen, että Lop-järvi\nsäännöllisesti heilahtelee näiden molempain syvänteiden välillä.\nAika, jonka se tähän tarvitsisi, tuntuu kuitenkin hyvin pitkältä, jos\notaksumme Lou-lanin tuhon ja nykyisyyden käsittävän yhden tämmöisen\nheilahduksen. Przewalskijn aikana Kara-koshun vielä oli aava ja suuri\njärvi ja muutoksen loppuvaihe näyttää sen vuoksi kehittyneen sangen\nnopeasti.\n\n\n\nLhasaa kohti.\n\n\nKesän lähestyessä ja kuumuuden lisääntyessä Hedin jälleen käänsi\nkulkunsa Tibetin viileihin ylämaihin varustaen sitä varten retkikunnan\nTjarkhlikissa, pienessä keidaskaupungissa Tjertjenin itäpuolella.\nTäällä hänen täytyi luopua uskotusta »karavan-bashistaan», s.o.\nkaravaanin johtajastaan, Islam Bajsta, jonka jo kautta kuukausien\nharjoittamat petokset nyt tulivat ilmi, ja uskoa varustushommat uusiin\nkäsiin. Toukokuun 17:ntenä hän jälleen oli matkavalmis ja lähti\nTjarkhlik-jokea nousemaan Kuenluniin. Suuri ja hyvin varustettu oli\nhänen karavaaninsa, vuodenaika mitä paras, lukuunottamatta sitä, ettei\nruoho vielä ollut päässyt alkuun, mutta kauan ei sen tarvinnut matkata\nPohjois-Tibetin korkeiden solien yli, sen korkeilla ylätasangoilla,\nennenkuin ravinnon niukkuus, vilu ja ennen kaikkea ilman ohuus riudutti\nsen voimat. Toisin paikoin oli lisäksi itse maaperä sateista niin\nvetelää, että matkan tekeminen siitäkin syystä oli ylen rasittavaa.\nVarsinkin korkea Arka-tag vaati jälleen uhrinsa, ja sitten juhtia\nedelleen nääntyi taipaleelle, hevosia, aaseja ja kameeleja harva se\npäivä.\n\nHedinin tarkoitus oli nyt pyhiinvaeltajaksi pukeutuneena\nburjaattilaisen kasakan ja erään mongolilaisen laaman keralla,\njonka hän sai yritykseen pienen petoksen kautta houkutelluksi,\ntunkeutua Lhasaan, jonne pääsy oli jo vuosikymmeniä ollut kaikilta\neurooppalaisilta kielletty. Tultuaan Tibetin pääkaupungista neljänsadan\nkilometrin päähän hän jätti karavaanin ja lähti seikkailuretkelleen.\n\nMatka oli sekä jännittävä että rasittava, tibetiläiset kun jo alun\npitäen epäilivät joukkoa, jota paitsi Hedinin nyt täytyi tulla\ntoimeen ilman palvelijoitaan ja lisäksi tehdä kaikki havaintonsa\nja muistiinpanonsa paljon vaikeammissa oloissa kuin tavallisesti.\nSuoranaista vaaraa ei kuitenkaan ollut, ei mitään sen tapaista kuin\nWallinilla ja muilla valepukuisilla kristityillä Arabiassa tai\nSaharassa, sillä tibetiläisissä ei ilmaantunut sanottavaa uskonkiihkoa.\nPääsy maahan oli eurooppalaisilta kielletty valtiollisista syistä\nja rahvas heitä epäili ja vakoili etupäässä siitä syystä, että\nviranomaiset sakottivat ja rankaisivat jokaista, joka heille möi juhtia\nja ruokatavaroita tai opasti heitä. Itsesäilytyksen vaisto ensi sijassa\npakotti olemaan varuillaan. Moni kuitenkin kiiltävän rahan nähdessään\nmöi Hedinille ruokavaroja, niin ettei hän nälkää nähnyt.\n\n\n\nLhasan tiellä.\n\n\nMaassa oli sadeaika, joet tulvillaan, kaalamot syvät, ja monet\nkovat täytyi pyhiinvaeltajain sen vuoksi taipaleella kokea. Joka yö\ntäytyi vuoron takaa valvoa rosvojen pelosta — ne jo olivat vieneet\nmuutamia hevosia, ennenkuin tiedettiin olla varuilla. Matka piti nyt\npitkin Lhasan suurta valtatietä, jolla tavattiin suuria karavaaneja.\nEräässä tanguuttien kuljettamassa teekaravaanissa oli kolmisensataa\nkuormajäkkiä, joita 25 miestä hoiti. »Se tosiaan oli sangen omituinen\nja maalauksellinen näky. Sotilaallisessa järjestyksessä se kulki ohi ja\nmelkoinen aika kului, ennenkuin viimeiset olivat jättäneet telttamme\ntaakseen. Ne matkasivat osastoittain, 30 tai 40 jakkia osastossa, ja\nkutakin osastoa hoiti pari miestä. Jakit kulkivat hitaasti, lyhyin\nsipsuttavin askelin, mutta erinomaisessa järjestyksessä, tuottamatta\nsanottavaa vaivaa miehille, jotka hoputtivat niitä lyhyin vihellyksin\nja lyhyin, katkonaisin, kimakoin huudoin. Jos joku jakki erosi\njoukosta, ei jonkun ajomiehistä tarvinnut muuta kuin huitaista samaan\nsuuntaan käsivarrellaan ja kimakasti viheltää, paikalla se palasi\nriviin paikalleen.» Eläinten voimiin verraten olivat kuormat pienet.\nVarmaankin tämä johtui kokemuksesta; eivät edes jakit kykene Tibetin\nohuessa ilmassa suuria kuormia kuljettamaan, mitä sitten lakeuksilla\nkasvaneet hevoset ja kameelit.\n\nVaikka suuri karavaani olikin jäänyt kauemmaksi asumattomaan\nsisämaahan odottamaan pyhiinvaellusseikkailun päättymistä, olivat\ntibetiläiset viranomaiset kuitenkin saaneet siitä tietoja, heti kun\nse oli Kuenlunille lähtenyt — tiedon olivat tuoneet mongolilaiset\npyhiinvaeltajat — eivätkä seikkailijamme olleet kulkeneet puoltakaan\nmatkaa, ennenkuin heidän kintereillään kulki ilmettyjä vakoojia.\nJakkikaravaanistakin oli muuan vanha mies osoittanut Hediniä sormellaan\nja sanonut: »Peling». Nyt tuli vastaan vakoojia, jotka osasivat vielä\ntarkempaan, lisäten sanan »swed», joten siitä tuli »shwedpeling», s.o.\nruotsalais-curooppalainen.\n\n\n\nTie pystyyn.\n\n\nVakoilijat alkoivat nyt käydä pienen pyhiinvaeltajajoukon teltissä\nsaakka, toiset tutkivat »pelingin» silmät ja ihmettelivät, kun ne\neivät olleetkaan siniset, vaan yhtä pikimustat kuin heidänkin, toiset\nheidän pyssynsä, jotka pika-ampumakojeineen heitä ihmetyttivät ja\npeloittivat. »Nyt luulimme saavamme olla loput päivästä rauhassa,\nmutta jo parin minuutin kuluttua tapahtui jotain, joka meissä\nsynnytti jonkun verran levottomuutta. Joka puolelta keräytyi pienelle\ntelttaleirille, joka oli meidän leiristämme kilometrin päässä, pieniä\nratsumies-osastoita, joilla oli asetta jos jonkinlaista, keihäitä,\npeitsiä, miekkoja ja pitkiä mustia haarukkapyssyjä. Toisilla oli\nkorkeat valkoiset huopahatut, toisilla mustat kääreet ja kaikilla\noli avara kauhtana, ruskea, punainen, musta tai harmaa. Ne näyttivät\nryöväreiltä ja rosvoilta, mutta ilmeisestikin ne olivat sotamiehiä,\njotka oli nostatettu Etelä-Tibetiä puolustamaan uhkaavaa vihollista\nvastaan... Niitä näytti nousevan maasta kuin sieniä, teittäin\nympärystä aivan mustui ja pian siellä oli 53 ratsumiestä... Laamani\noli sangen alakuloinen ja luuli heidän aikovan tappaa meidät...\nIkäänkuin vastaukseksi arveluihimme ne nyt tekivät liikkeen, joka\nei ollut omiaan meitä rauhoittamaan. Kun seitsemän ratsumiestä oli\ntuimaa ravia poistunut⁻ itää kohti, arvatenkin Nakktjuun, ja pari\nLhasaa kohti, karauttivat muut sankassa joukossa kattilalaakson\npohjan poikki suoraan telttaamme vastaan. Hetkisen tosiaan luulin,\nettä asemamme oli toivoton. Meillä sen vuoksi oli aseet valmiina ja\nistuimme tai seisoimme telttamme ovella. Tibetiläiset heiluittivat\nkeihäitään ja miekkojaan ilmassa ja päästelivät mitä hurjimpia huutoja;\ntulivat täyttä laukkaa kuin ratsuväen hyökkäyksessä, kaviot iskivät\nläpimärkään maahan ja kura lensi heidän hurjasti lähestyessä. Jotkut\nmiehistä heiluttelivat miekkojaan ja näyttivät huutavan komentosanoja.\nJoukko ei ollut teltastamme kaukana, kun ratsumiehet äkkiä käänsivät\nhevosensa, mikä oikeaan, mikä vasempaan, palatakseen kahdessa osastossa\ntakaisin lähtökohtaan. Pari kertaa uudistettiin sama temppu ja pari\npientä joukkoa ratsasti leiripaikkamme ympäri. Aikomus ilmeisestikin\noli meissä synnyttää terveellistä kunnioitusta ja tämä kävi vielä\nilmeisemmäksi, kun he hevosen selästä alas tultuaan alkoivat ampua\npilkkaan pitkillä mustilla haarukkapyssyillään.»\n\nNäiden näytteiden jälkeen tuotiin lahjaksi rasvaa ja piimää, josta\nei otettu mitään maksua, vaikka sitten kuitenkin pieni vastalahja\nkelpasi, kun päällikkö oli antanut luvan sen vastaanottamiseen.\nTelttaan saapui sitten hyvin tungettelevia vakoojia, jotka ilmoittivat\nseikkailijain menettävän päänsä, jos yrittäisivät jatkaa tätä tietä\nLhasaan. Muutoin he käyttäytyivät kylläkin ystävällisesti. Yöksi oli\nteltan ympärille asetettu 37 vahtimiestä. Aamulla, elok. 7:ntenä, alkoi\ntibetiläisiä jälleen lappaa teltalle jo päivän koitossa ja toiset\npysyivät siellä niin itsepintaisesti, ettei ollut vähintäkään epäilystä\nsiitä, etteivätkö he olleet vakoojia. Ulkopuolelle kokoontuneet ryhmät\nkeskustelivat hyvin avomielisesti seikkailijoista, ilmaisten varsinkin\nmielipiteitään Hedinistä. Siitä, että niin paljon väkeä oli liikkeelle\nasetettu, saattoi päättää, että tibetiläiset pelkäsivät jäljelle\njäänyttä karavaania, jonka miesluvusta, laadusta ja aseista heillä ei\nnäytä olleen tarkkoja tietoja. Hedin saattoi heidän keskustelustaan\npäättää, ettei hänen persoonallisesti tarvinnut mitään pelätä, mutta\ntoisin oli laaman laita, joka hänellä oli oppaana matkassaan. Laamoja\nTibetin hengellisten viranomaisten oli tapana rangaista sangen\nankarasti. Muuankin oli jonkun rikkomuksen sovittamiseksi tuomittu\nkulkemaan Urgasta, Mongolian pohjoisrajalta, rukousasennossa, s.o.\npolvillaan, Lhasaan asti. Hän heittäytyi maahan suulleen, kädet maata\nvasten, veti sitten polvet käsien luo, heittäytyi taas suulleen ja\nniin edespäin koko pitkän tien, kulkien täten kuusi vuotta, ennenkuin\nperille pääsi. Kun hän sitten oli päässyt viimeisen päivämatkan päähän\nLhasasta, ei dalailaama lopultakaan päästänyt häntä pyhään kaupunkiin,\nvaan hänen täytyi palata takaisin tyhjin toimin. Vielä kahdesti oli\nmies kulkenut matkan polvillaan, kunnes polvet olivat käyneet koviksi\nkuin kameelin pakkulat, mutta dalailaama oli pysynyt järkähtymättömänä.\nNuori mongolialainen laamamme saattoi sen vuoksi aavistaa, ettei hän\nenää koskaan pääsisi Lhasaan, jossa hän oli opiskellut ja jossa kaikki\nhänen harrastuksensa olivat.\n\nElok. 9:ntenä saapui vihdoin Nakktjun maaherra, Kamba Bombo,\nsuuren seurueen keralla paikalle, kutsuen Hedinin telttaansa,\njohon hän oli valmistanut pidot. Erääseen hänen teltoistaan oli jo\nkannettu kokonaisena paistettu lammas, jonka ympärillä oli tee- ja\ntsambamaljoja, ja vieraitten piti kunkin saada »haddikinsa», s.o.\nohut vaalea side, jonka mongolit ja tibetiläiset tavallisesti antavat\neteville vieraille kunnioituksen merkiksi. Hedin kuitenkin vaati,\nettä Kamba Bombon yleisen kohteliaan tavan mukaan piti ensiksi tulla\nvieraihin, soimaten häntä samalla tulkille parhaan taitonsa mukaan.\nHän ei vielä ollut varma siitä, mikä kohtalo hänen osakseen tulisi,\nja tahtoi hinnalla millä hyvänsä pysyä aseittensa luona, saadakseen\nedes ampua viisikymmentä patruunaansa loppuun, jos tibetiläisten oli\naikomus murhata heidät. Kun Kamba Bombon teltassa oli muutama tunti\nneuvoteltu ja pyhiinvaeltajamme tämän ajan viettäneet mitä suurimmassa\nlevottomuudessa, alkoivat tibetiläisen päällikön teltan ympärillä rivit\njälleen taajeta, siellä juostiin ja kiirehdittiin, aseita tarkastettiin\nja noustiin hevosen selkään. Kokonainen metsä ratsumiehiä ajoi täyttä\nlaukkaa pitkänä mustana linjana suoraan odottavain telttoja kohti. »Ei\nsatanut sillä haavaa, saatoimme häiritsemättä nauttia tästä todella\nuhkeasta näystä. Kuului epäselvää tohinaa, mutta pian erotimme\nhevosten nopean kavionkapsecn maata vastaan. Tuntui siltä, kuin\nvyöryisi päällemme laviini, seuraavassa silmänräpäyksessä meidät alleen\nhaudatakseen. Kiväärit ja revolveri olivat käsillä aivan lähellä,\nmutta seisoimme teltan ulkopuolella, eikä kukaan voinut aavistaa sitä\nlevottomuutta, joka meidät todenteolla oli vallannut. Tibetiläiset\nhyökkäsivät yhdessä rivissä. Keskellä ratsasti päällikkö isolla\nkauniilla muulilla, kaikki muut ratsastivat hevosilla. Hänellä oli\nmukanaan esikuntansa, sotilas-, siviili- ja pappisvirkamiehensä, kaikki\nupeihin juhlapukuihin puettuina. Sivustoilla oli sotamiehiä, jotka\nolivat kiväärein, miekoin ja keihäin varustetut, ikäänkuin olisivat\nolleet sotaretkellä vihamielistä heimoa vastaan. Saatoimme laskea, että\nheitä kaikkiaan oli 67 miestä.\n\n»Joukosta erosi nyt muutamia ratsastajia, jotka vauhtia lisäten\ntulivat pari minuuttia ennen muita, laskeutuivat hevosen selästä ja\ntervehtivät. Eräs näistä oli tulkki-ystävämme, joka vain ilmoitti\nKamba Bombon itsensä kunnioittavan meitä käynnillään. Tämä pysähtyi\naivan lähelle telttaa, jonka jälkeen muutamat hänen seuralaisistaan\nhyppäsivät hevosen selästä ja levittivät maahan maton, jolle\npäällikkö astui. Varalla oli myös patjoja ja pieluksia ja näille hän\nistui ja hänen viereensä Mansolaama, etevä nakktjulainen pappi.»\nHedinin kutsusta hän kuitenkin tuli telttaan. Hän oli puettu sangen\naistikkaaseen ja hienoon pukuun. Suuren punaisen viitan ja punaisen\npaslikan riisuttuaan ja palvelijalle annettuaan hän esiintyi\nkeltaisessa, isohihaisessa silkkipuvussa, päässään pieni sininen\nkiinalainen kalotti, jaloissa viheriät mongolilaiset samettisaappaat.\nHänelle kannettiin sitten mustetolppo, kynä ja paperia, jonka jälkeen\nhän alkoi kuulustelun, tiedustellen varsinkin pääkaravaanin paikkaa ja\nmieslukua. Hedinistä itsestään hän ei paljon kysellyt, hänellä näytti\nolevan riittävät tiedot. Kasakka piti lujasti puoliaan ja arveli, että\nvenäläiset viranomaiset loukkaantuisivat, jos heidän laamanuskoisia\nalamaisiaan estettäisiin käymästä pyhiinvaelluksella Lhasassa, mutta\nKamba Bombo nauroi hänelle ja kätensä reunan kurkulleen nostaen\nosoitti, mikä kohtalo heidän osakseen tulisi, jos he tästä astuisivat\naskelenkaan Lhasaa kohti. Shereb-laamaa kiellettiin koskaan enää\nLhasaan tulemasta. Pyhiinvaeltajat velvoitettiin oikopäätä palaamaan\ntakaisin pääkaravaanin luo, maakuntansa rajalle saakka. Kamba Bombo\nantoi aseellisen saattojoukon, korvasi varastetut hevoset ja hankki\nkaikki ruokavarat. Kaiken kaikkiaan Hediniä siis kohdeltiin sangen\nsuopeasti. Epäilemättä siihen oli syynä Lhasan viranomaisten halu\nvälttää rettelöitä ulkovaltain kanssa — tieto siitä, kuinka Kiinaa oli\nboksarikapinan aikana tapahtuneesta eurooppalaisvainosta kuritettu, oli\nepäilemättä suurena syynä tähän, jota paitsi ehkä tiedettiin sekin,\nettä »shwedpelingillä» oli henkivartionaan neljä venäläistä kasakkaa.\nHedinille tämä tapaus selvitti asemaa melko lailla. Hän tosin tiesi,\nettei häntä Lhasaan päästettäisi millään ehdolla, mutta toiselta\npuolen hän saattoi arvata voivansa petellä tibetiläisiä viranomaisia\nniin paljon kuin suinkin taisi, tarvitsematta pelätä muuta kuin että\nhäneltä pääsy johonkin haluttuun suuntaan estettäisiin, jos se ilmi\nsaataisiin. Tälle tiedolle hän perusti vastaisen Tibetin tutkimuksensa,\njoka sitten oli yhtämittaista viranomaisten nenästä vetämistä. Monelle\nhyväntahtoiselle virkamiehelle, joka tahtoi kuululle muukalaiselle\nolla niin mieliksi kuin Lhasan viranomaisten ankarat ohjeet suinkin\nsallivat, koitui siitä paljon harmia ja vahinkoa, esimiehet kun\nkäyttivät tilaisuutta kiskoakseen heiltä hyvät sakot.\n\nHedin kävi seuraavana päivänä Kamba Bomboa tapaamassa, mutta turhat\nolivat kaikki hänen yrityksensä saada jatkaa matkaa Lhasaan.\nParinkymmenen ratsumiehen saattelemana Hedin siis lähti paluumatkalle\npohjoista kohti. Saattojoukko oli iloista ja ystävällistä väkeä,\nvaikka ulkomuodoltaan enemmän muistuttikin rosvo- kuin sotilasjoukkoa.\nAlueensa rajalta se palasi takaisin, jonka jälkeeni Hedinin taas täytyi\nkahden seuralaisensa kanssa matkustaa yksin ja yöllä vuoronsa takaa\nvartioida tavaraa ja hevosia, seuduissa kun sanottiin olevan paljon\nrosvoja. Elokuun 20:ntenä epäonnistuneet pyhiinvaeltajat vihdoin\ntapasivat pääkaravaanin, joka kaikkien asuttujen alueitten ulkopuolella\noli sen aikaa odotellut ja koonnut voimia uusiin ponnistuksiin. Suuri\noli karavaanissa ilo, jopa ilokyyneliin saakka, kun johtaja täten\nterveenä palasi takaisin seikkailuretkeltään.\n\nKun karavaani oli pysähtynyt kauas asumattomalle alueelle, eivätkä\nvakoojat olleet seuranneet sinne asti, päätti Hedin koko matkueen\nkanssa lähteä etelää kohti niin kauas kuin suinkin pääsisi ja sitten\nsuunnata kulkunsa länteen päin Ladakhiin, joka on Indus-joen laaksossa\nHimalajan pohjoispuolella ja jo on Kashmirin aluetta, vaikka asukkaat\novatkin tibetiläisiä. Karavaanin juhdat olivat jonkun verran toipuneet,\nmutta olivat kuitenkin yhä edelleenkin niin heikkoja, että niitä\nilman näkyvää syytäkin kuoli. Elokuun viimeinen viikko oli alkanut ja\nsyksy teki tuloaan. Matkan pituuteen nähden saattoi pitää varmana,\nettä karavaanin lopulta täytyisi antautua tibetiläisten armoille.\nMaa oli pitkällisistä sateista kovin märkää ja matkan teko senvuoksi\npaikoitellen suunnattoman vaikeata. Riistaa oli niukalti, mutta susia\nsamoili joukoittain retkikunnan ympärillä ja korpit saattelivat\nsitä odottaen saalistaan. Jo syyskuun 1:senä tavattiin ensimmäiset\ntibetiläiset. Nämä yrittivät paeta, mutta kasakat saivat heidät\nkiinni ja ruoskivat heitä, kun he eivät muutoin suostuneet myymään\nruokatavaroita, heitä kun oli kovasti kielletty.\n\nMuutaman päivän kuluttua retkikunta saapui suurelle Selling-tso\njärvelle, joka tosin jo oli ennaltaan tunnettu, mutta jonka tuntemista\nHedin kuitenkin koko lailla lisäsi. Täällä muuan alapäällikkö\nkielsi retkikuntaa jatkamasta matkaa etelää kohti, mutta Hedin ei\nluvannut hänen kiellostaan välittää, vaan uhkasi ampua, jos häntä\nasevoimalla estettäisiin, ja seuraus siitä oli, että Nakktjun maakunnan\nmaaherra suuremman joukon keralla saapui paikalle. Verenvuodatus\noli tibetiläisille kovin vastenmielistä ja Hedin käytti tätä tietoa\npeloitukseen. Hänen täytyi kuitenkin mukautua Lhasan pyhän neuvoston,\n»devashungin», määräykseen, ja kääntyä tästä länttä kohti Ladakhiin,\nvaikka hän halusta olisikin tarkemmin tutkinut etelämmässä olevan\njärviseudun, etenkin pyhän Dangra-jum-tson, josta edelliset matkustajat\nolivat laatineet vain puutteellisen kartan. Venematkaa Selling-tson\neteläpuolella olevalle pienemmälle järvelle eivät viranomaiset\nkuitenkaan estäneet. Tie länteen päin oli retkikunnalle auki ja\nviranomaiset lupasivat pitää huolta siitä, että se saisi ruokaa ja\njakkeja tavarainsa kuljetukseen. Vasta syyskuun jälkipuoliskolla se\nuudelleen lähti matkaa jatkamaan, melkoinen ratsumiesjoukko sekä\nsuojanaan että estämässä kaikkia poikkeuksia säädetystä matkasuunnasta.\nJos Hedin vähänkin yritti tunkeutua etelään, »pyhäin kirjain» maata\nkohti, paikalla saattajat hätääntyivät, uhkailivat ja rukoilivat ja\nolivat sanomattoman kiitollisia, kun hän lyhyen partioretken tehtyään\npalasi taas pääkaravaanin luo. Useita pieniä järviä Hedin kuitenkin\nsaattoi tämän retken varrella tarkemmin tutkia; pääpiirtein olivat\nseudut edellisten matkustajani tutkimuksista tunnetut. Säät kävivät\nyhä kylmemmiksi, seudut autiommiksi ja joka taival vaati uhrinsa. Pari\nmiestä kuoli tautiin, joka nähtävästi johtui liikarasituksesta liian\nohuessa ilmassa. Karavaani alkoi lopulta olla viimeisillään ja kurikin\nhöltyi, kun vastaan tuli Ladakhin kashmirilaisen maaherran lähettämä\napuretkikunta, tuoden vereksiä juhtia ja runsaat varastot. Jouluk.\n20:ntenä Hedin vihdoin saapui Ladakhin Lehiin, johon varsinainen\ntutkimusmatka päättyi. Käytyään Intiassa hän palasi takaisin Lehiin\nja matkusti Karakorumin kautta Itä-Turkestaniin viedäkseen kaikki\npalvelijansa kotiseuduilleen.\n\nTäten päättyneen matkan painopiste oli epäilemä itä vielä Tarimin\nsyvänteessä ja Lop-norin alueella; Lou-lanin raunioitten ja Lop-norin\nvanhan syvänteen löytäminen olivat sen huomattavimmat tulokset.\nSeuraava matka sitä vastoin, jolle Hedin lähti alkupuolella vuotta\n1906, oli kokonaan Tibetille omistettu. Se edisti tämän hyisen,\nsalaperäisen kirkkovaltion maantieteen tuntemista erittäin ansiokkaalla\ntavalla.\n\n\n\n\nSven Hedin tutkii Transhimalajan vuosina 1906—1908.\n\n\nOlot olivat niinä muutamina vuosina, jotka olivat edellisestä\nmatkasta kuluneet, hyvin huomattavasti muuttuneet. Venäläisen\nvaikutuksen saadessa Lhasassa jalansijaa erään burjaattilaisen laaman\ntoimesta alkoi dalailaama kohdella Intiaa niin ylimielisesti, että\nIntian hallitus v. 1904 lähetti hänen pyhään kaupunkiinsa hyvin\nvarustetun sotaretkikunnan, jonka kuularuiskuja vastaan tibetiläisten\nvanhanaikuiset haarukkapyssyt eivät tietenkään tehonneet. Dalailaama\npakeni maasta — sen kautta hänen vaikutusvaltansa kärsi pahan kolauksen\n— ja devashung solmi englantilaisten kanssa rauhan, jossa Tibet\nteki muutamia myönnytyksiä, mutta sai täydelleen pitää sisällisen\nitsenäisyytensä. Tibetiläisten mieliksi Intian raja lisäksi suljettiin\nmuilta kuin pyhiinvaeltajilta ja kauppiailta, joille kolme Tsangpon\n(Brahmaputran) laakson kaupunkia jätettiin avoimiksi.\n\nLordi Curzon Intian varakuninkaana ollessaan oli luvannut mitä\nauliimmin edistää Hedinin matkaa, jos hän sen kautta uudelleen lähtisi\nTibetiin, ja taivuttaa Tibetin hallituksen sitä kohtaan suosiolliseksi,\nmutta Hedinin Intiaan saapuessa Curzon olikin eronnut ja hänen\njälkeläisensä, lordi Minton, täytyi ehdottomasti kieltää Hediniä\nkulkemasta Tibetiin Intian rajan poikki, hän kun oli siitä saanut\nEnglannin hallitukselta nimenomaisen käskyn. Kielto koski yleensä\nkaikkia tieteellisiä retkikuntia. Harmistuneena yrityksensä myttyyn\nmenemisestä Hedin silloin, suurta Tibetin tuntemustaan hyväkseen\nkäyttäen, päätti tehdä matkansa tästä kiellosta huolimattakin, uhmaten\nsekä Tibetin hallitusta että Englantia ja vielä Venäjääkin, joka v.\n1907 yhtyi Englannin tekemään päätökseen, että kaikki tieteelliset\nmatkat Tibetiin estettäisiin.\n\nKun Intian raja oli suljettu, matkusti Hedin Lehiin, Kashmirin\nalueelle, ja varusti siellä karavaanin muka Itä-Turkestaniin\nmatkustaakseen. Karakorum-vuoriston poikki koilliseen suuntaan\nkuljettuaan hän aikoi kääntyä Ak-sai-tshin nimiselle asumattomalle ja\noikeastaan isännättömällekin alueelle, joka oli Kashmirin, Turkestanin\nja Tibetin rajoilla, ja vasta sieltä samota Tibetiin, tunkeutuakseen\nsen asumattomien osain kautta niin kauas sisämaahan kuin suinkin ja\nkoettaakseen sitten, kun hänet takaisin pyöräytettäisiin, asettaa\npaluumatkansa siten, että näkisi niin paljon kuin suinkin tuntemattomia\nseutuja. Erikoisesti hänen uteliaisuuttaan nyt kiinnitti se »valkoinen\nläntti», joka useimmillakin' kartoilla' oli Brahmaputran laakson ja\nSisä-Tibetin, Tshang-tangin suolajärvialueen, välillä. Jotkut tutkijat\nolivat arvelleet, että tuolla alueella olisi Himalajan suuntainen\nvuorijono, mutta mitään varmaa siitä ei tiedetty, vain itä- ja\nlänsipään vuoret oli nähty ja niiden ylikin kuljettu.\n\n\n\nVaikeita matkoja.\n\n\nVasta elokuun jälkipuoliskolla 1906 karavaani pääsi matkaan lähtemään.\nJo Karakorumin sola maksoi niin paljon rasituksia ja juhtia, ettei\nollut ihmettelemistä vaikka karavaani olikin tenän tehdä, kun sille\nvihdoin selvisi, minne sitä vietiin. Talvi teki tuloaan, 5,500 metrin\nkorkuisten ja korkeampienkin solien poikki kulki tie, vuoriston\nsokkeloissa oli vaikea löytää suuntaa, ja vielä vaikeampi laidunta,\npakkasta oi parikymmentä astetta ja enemmänkin ja lumimyrskyt rajut ja\nloppumattomat. Hevosia ja muuleja alkoi kuolla yhä taajempaan, sudet ja\nkorpit seurasivat nääntyvää karavaania kintereillä ja saivat runsaan\npalkan vaivoistaan. Lokakuun 9:ntenä retkikunta oli Karakorumin solilta\nedennyt puolentuhatta kilometriä, menetettyään puolet hevosistaan ja\nmuuleistakin osan. Dangra-jum-tso järvelle, joka oli Hedinin lähin\npäämäärä, oli vielä 660 km, mutta karavaani ei kyennyt samoamaan\nkuin 12 km päivässä ja juhtia kuoli kuolemistaan. Lokakuun 24:ntenä\noli vain 38 juhtaa jäljellä ja suuri osa varustuksesta oli täytynyt\njättää tielle. Hedin itse sairastui ankaraan kuumeeseen, joka riisti\nretkikunnalta aikaa, mutta parani kuitenkin. Vähän myöhemmin hän\noli vähällä henkensä menettää haavoitetun jakin hyökkäyksessä. Maat\nkuitenkin jonkun verran paranivat, kun vuoristosta päästiin, mutta ne\nolivat tuiki asumattomat, niin ettei ollut mahdollista hankkia uusia\nkuormajuhtia, ja asema alkoi näyttää epätoivoiselta.\n\nMarraskuun 10:ntenä kohdattiin kuitenkin vihdoinkin ihmisiä, aluksi\nvaimo, joka kolmen lapsensa keralla asusti täällä hirmuisessa autiossa\nerämaassa mustassa teltassaan; miehet olivat, hänelle villiaasin lihaa\neväiksi jätettyään, palanneet Gertseen. Vaimolla oli muutamia kesyjä\njakkeja ja pieni lauma lampaita, joita vanhin lapsista kaitsi ja lypsi.\n\nParin päivän kuluttua tavattiin kuitenkin enemmänkin tibetiläisiä,\njotka suostuivat sekä opastamaan karavaania että myymään sille jakkeja\nkuormia kantamaan.\n\n»Nuo kelpo tshangpat! Kuten aavikon vaeltavat ritarit he saapuivat\ntykömme, villin komeina mustine, pörröisine hiuksineen, jotka\nriippuivat alas hartioille ja selkään, tahraten turkit rasvallaan;\npitkät, mustat haarukkapyssyt olalla, kömpelötekoiset kalvat ja\nveitset vyöllä, he ratsastivat pienillä sitkeillä, pitkäkarvaisilla\nhevosillaan. Vaikka villejä ja likaisia, olivat he kuitenkin\nystävällisiä ja hyväntahtoisia. Ikivanhoissa täipyneissä turkeissaan\nei heitä suinkaan mahtanut vilustaa. Vanhemmalla oli pieni pyöreä\nnahkalakki, nuoremmalla turkishiippa, joka paitsi kasvoja peitti\nkoko pään. He olivat ahtaneet eväänsä ja kaikenlaiset matkalla\ntarvittavat kapineensa turkinpoveen ja vyöstä riippui veitsi, naskali,\ntulukset, tupakkikukkaro ja piippu, mitkä joka askeleella heiluivat\nja kalahtelivat yhteen. Jaloissa heillä oli huopasaappaat, alkujaan\nvalkoiset, mutta nyt mustat ja nukkavierut, housuja ei lainkaan —\nmahtoipa tuntua raittiilta istua 20 asteen pakkasessa housuttomana\nsatulassa!»\n\nNämä miehet olivat Gertsestä, lounaismaasta, eivätkä sen vuoksi\ntunteneet sitä maata, jonka läpi Hedinin matka piti, kuin vähän matkan.\nTalven he viettävät Gomon alueella, eläen siellä metsästyksellä.\nKarjanhoitoa harjoitetaan vain kotitarpeiksi. Gertsen, Senkorin,\nBogtsang-tsangpon ja Nakttsangin tibetiläiset sitä vastoin pitävät\nsuuria karjoja eivätkä talveksi siirry pohjoiseen, sillä heille taas\nmetsästys on sivuasia. Metsästäjäheimot ajavat jakia, kiangia ja\nantilooppia. Jakin tavat he tuntevat vielä paremmin kuin jaki itse.\nVaikka metsästäjä lähteekin metsälle paksuun turkkiinsa kääriytyneenä,\nhiipii hän kuitenkin niin äänettömästi ja notkeasti kuin pantteri\nmaata pitkin, kunnes on tullut saaliistaan pyssynkantaman päähän.\nSitten hän laskee tuliluikkunsa haarukan nenään, lyö teräksellä kipenen\npiikivestä, sytyttää sillä taulan, koskettaa sytytysnuoran päätä kytöön\nja pitää varansa, että hana vie tulen juuri oikeassa silmänräpäyksessä\nruutireikään. Kaikki käy niin levollisesti, kylmäverisesti ja\nvarovasti, että metsästäjä huoletta saattaa toivoa otuksensa kaatuvan.»\n\n\n\nEnsimmäiset rettelöt.\n\n\nEdempänä tavattiin yhä suurempia telttoja ja karjoja ja Hedin saattoi\nostaa jakkeja, hänen omista juhdistaan kun oli jäljellä vain 12 hevosta\nja 8 muulia. Mutta sitten tultiin tekemisiin rahvaan kanssa, joka\nasettui jyrkästi kielteiselle kannalle: »Me tiedämme, että teillä on\nmatkassanne eurooppalainen, jolle maa on suljettu. Estää emme nyt voi\nkulkuanne, mutta varomme kyllä myymästä teille jakkeja ja lampaita,\nemmekä voi teille tietojakaan antaa. Parasta olisi teidän kääntyä mitä\njoutuisimmin takaisin, muuten teidän käy huonosti.» Teltta, josta\nnämä kovat sanat sanottiin, kuului Lhasan dalailaaman hallitsemalle\nalueelle, jota vastoin niitä paimentolaisia, jotka olivat Hedinin\nystävällisesti vastaanottaneet, hallittiin Tashi-lunposta, Tibetin\nhengellisen paavin eli tashilaaman pääkaupungista. Retkikunnan jäsenet\nkoettivat tibetiläisille uskotella, että heidän päällikkönsä olikin\nladakhilaincn kauppias, ja toiset sen uskoivat. Yhä edempänä tuli eräs\ngova eli piiripäällikkö ja vaati retkikuntaa joko palaamaan takaisin\ntai odottamaan, kunnes hän ennättäisi hankkia ohjeita Naktsangin\nmaaherralta. Siihen ei Hedin kuitenkaan suostunut, vaan huomatessaan,\nettei tämä pikkuvirkamies uskaltanut häntä väkivallalla estää, eteni\nhän Dangra-jum-tsota kohti, minkä hitaalla jakkikaravaanillaan suinkin\npääsi. Juhdat olivat kuitenkin siihen määrään uupuneet, että Hedinin\ntäytyi jäädä pariksi viikoksi Ngangtse-tson rannalle leiriin. Tämä\njärvi oli Dangrajum-tson itäpuolella; karavaani oli kulkenut pyhän\njärven sivuitse kaukana sen pohjoispuolitse.\n\nOdotusajan Hedin käytti perusteellisesti tutkiakseen Ngangtse-tson,\njoka jo oli vahvassa jäässä, ja mitatakseen sen syvyydet. Se on\nenintäin 10 metriä syvä suolajärvi, kuten Tshang-tangin muutkin järvet.\nHänen vielä järvellä retkeillessään saapui pohjoisrannalle Naktshangin\nmaaherra, sama mies, joka edellisellä matkalla oli pakottanut hänet\nkääntymään takaisin Selling-tson luoteiskulmasta. Nyt hän vaati\nHediniä palaamaan takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin, mutta kun\nmatkustaja intti kiven kovaa vastaan, hänellä kun ei ollut moiseen\nmatkaan tarvittavia varustuksia eikä juhtia enää, suostui maaherra\nsiihen, että hän saisi matkustaa etelää kohti Shigatseen tashi-laaman\nluo, jonka Hedin oli sanonut itseään odottavan. Näistä paraillaan sinne\ntänne väiteltäessä saapui Shigatsesta Hedinin posti, jonka tashilaaman\nveli, herttua Kung Gushuk, oli perille toimittanut Englannin asiamiehen\npyynnöstä. Tämä välitys, joka ei vielä itsessään suinkaan sisältänyt\nsitä, että Tibetin hengellinen paavi olisi Hediniä odottanut, ratkaisi\nasian kokonaan hänen edukseen; hän sai kulkea suoraan Shigatseen, joka\nmatka vei tuntemattoman valkoisen läntin itäisimmän osan poikki.\n\n\n\nVedenjakajalla.\n\n\nTehden nyt matkaa kaakkoa kohti retkikunta ensin kulki\nvuorijonon poikki, joiden molemmilta rinteiltä vesi vielä juoksi\nlaskuväylättömälle suolajärvialueelle, mutta tammik. 28 p. vihdoin\nvoitiin nousta pää-vedenjakajalle, jonka etelärinteeltä vedet juoksivat\nTsangpoon eli Brahmaputraan. Sola, jonka kautta Hedin nyt ensi kerran\nkulki Trans-Himalajan poikki, oli nimeltä Sela-la, sen korkeus 5,506\nmetriä.\n\n»Alaspäin johtava laakso, Sela-nang, oli nyt iltapäivällä syvässä\nvarjossa. Sen suu-aukeaman kautta näkyi oikea jättiläismeri\njähmettyneitä vuori-aaltoja, jyrkkiä, syvien laaksojen erottamia\nkallioita, ei missään tasaista paikkaa eikä kasvullisuutta,\nvuoristosokkeloita... tämä kaikki paljon voimallisempana,\nilmeikkäämpänä ja villimpänä korkokuvana kuin olin Tshang-tangissa\nmissään nähnyt... Selvästi näin, että tämän solan täytyi sijaita\nsillä pääjonolla, jolla kauempana idässä kohoaa tunnettu huippu\nNien-tschen-tang-la Nam-tson eli Tengri-norin etelärannalla, ja jonka\nyli jotkut harvat eurooppalaiset ja pundiitit ovat kulkeneet.»\n\nMonen, vaikka matalamman vuorijonon poikki oli kiivettävä Sela-la\nsolan eteläpuolellakin, ennenkuin Tsangpon laakso aukeni. Näiden\nharjanteitten välisistä laaksoista virtasi vesi jo Tsangpoon. Maisemien\nluonne muuttui vedenjakajan eteläpuolella suuresti, laaksot kävivät\npaljon syvemmiksi, vuoret rosoisemmiksi, koska jokien uurtava voima\netelärinteillä on runsaampien sateitten vuoksi paljon suurempi. »Niinpä\nnäimmekin kaikissa laaksoissa lähteitä, puroja ja jokia, vaikka aivan\nhiljakkoin olimme olleet vallan pulassa vedettömyyden vuoksi.»\n\n»Odotukseni ja jännitykseni kasvoivat hetkestä hetkeen; joka päivä\naavistin suuren uskonnollisen pääkaupungin läheisyyttä. Hartauspatsaat,\nmani-keot, pyhiinvaeltajat, karavaanit — kaikki ilmaisivat sitä.\nLadakhilaiseni olivat joutuneet saman kiihtymyksen valtaan kuin Islamin\npyhiinvaeltajat lähestyessään Arafat-vuorta, jolta he ensi kerran\nnäkevät pyhän Mekan.» Pitkin matkaa paimentolaiset nyt mitä auliimmin\navustivat retkikunnan matkaa, tashilaaman lähetti kun oli antanut sen\ntulosta tiedon ja suosituksen. Mutta säät olivat vielä sangen kylmät,\npakkasta yli 30°. Tuskallista oli olo varsinkin korkealla solissa,\njoissa ankarat lumimyrskyt raivosivat.\n\n»Helmikuun 6. päivän taival kuuluu niihin, joita en koskaan unhota.\nSillä nyt laskeuduimme jättiläisportaita, Tshang-tangin reunaa, alas\nsiihen jatuhautaan, jonka pohjalla ylempi Brahmaputra virtaa... Kulku\nLa-rokkin solaan on yhtä keveä kuin lyhyt; ennen kuin aavistaakaan, on\nylhäällä pienten kivikasojen väliin pystytetyn korkean muistopatsaan\nluona, josta kohoaa 'tarpotshe' (rukoustanko), jo iästä harmaa,\nhaljennut, tuulten ja säiden pahoin pitelemä. Monet kalliolohkareet,\njoita makaa joukottain maassa solan itäsivulla, olivat pystysuorilta\nkyljiltään valkeiksi sivutut. On kuitenkin kuljettava vielä kahden\npienemmän solan yli, ennenkuin näköala tulee vallan vapaaksi ja\navoimeksi. Huomasi aivan selvästi Himalajan pohjoiset huiput, mutta\nraskaat pilvet kattoivat sen latvoja. Sen vuoksi ei voinut nähdä\nMount Everestiäkään, maapallon korkeinta vuorta. Tsangpo eli ylinen\nBrahmaputra kuvastui aivan hienona, valoisana nauhana, ollen meistä\nvielä melkoisen matkan päässä... Mahtavimmat ovat kuitenkin vuorten\njättimäiset haarautumat ja kielekkeet, jotka idässä ja lännessä\nkuin loppumaton rivi kurotettuja tiikerinkynsiä jyrkästi suistuvat\nBrahmaputran laaksoon.»\n\nViljavalta ja asutulta peltoineen, kaupunkeineen, valtavine\nluostareineen Tsangpon väljä laakso näytti, mutta ohra on päävilja,\nsillä tämä laakso on vielä 4,000 metriä korkealla merestä.\n\nLoppumatkan Hedin kulki nahkaveneellä itse mahtavaa jokea, karavaanin\njatkaessa maata pitkin matkaansa; hän toivoi siten huomaamatta\npääsevänsä Shigatseen ja välttävänsä, ettei hänen matkaansa vielä viime\nhetkellä katkaistaisi. Iltahämärässä hän sitten saapui kaupunkiin,\njossa karavaani jo oli majoittunut herttua Kung Gushukin puutarhaan.\nYritys oli onnistunut ja karavaanin miehet, johtaja etupäässä,\nonnittelivat isäntäänsä. Kiinalainen, Itä-Turkestania varten asetettu\npassi hankki Hedinile SShigatsessa olevain kiinalaisten viranomaisten\nsuojeluksen ja he toimittivat hänelle tilaisuuden olla läsnä suuressa\nuudenvuoden juhlassa Tashilunpossa.\n\nTashilaama, joka otti Hedinin puheilleen ja salli hänen ottaa itsestään\nvalokuvankin, antoi hänelle myös luvan matkustella kaikkialla maassaan.\nTämä suositus oli Hedinille sitten erinomaisen arvokas maaseuduilla,\nhuolimatta Lhasan ja Kiinan viranomaisten vastatoimista. Tashilunpon\nluostari perustettiin v. 1445: siinä oli nyt 3,800 munkkia, suurin\nosa tibetiläisiä. Paitsi pyhiinvaeltajien lahjoista sillä oli tuloja\nmaatiloistaan, karjoistaan, kaupasta ja kaikenlaisten talismanien,\npyhäinjäännösten ja hartausesineitten myynnistä.\n\nHedinin oleskeltua Shigatsessa muutaman päivän saapui sinne kaksi\nlähetystöä, jotka oli Lhasasta lähetetty palauttamaan hänet takaisin\nkiiruimman kautta samaa tietä kuin oli tullutkin, mutta jotka\nolivat saaneet kauan matkustella ristiin rastiin häntä löytämättä.\nLähetystöiltä hän kuuli, että Hladshe Tsering, se tibetiläinen\nmaaherra, joka oli laskenut hänet Shigatseen matkustamaan, siitä\nhyvästä oli menettänyt virkansa, arvonsa ja omaisuutensa.. Nämä\nlähetyskunnat juonivat nyt yhdessä Kiinan lähettilään kanssa Hediniä\nvastaan, niin että hänen oleskelunsa Shigatsessakin alkoi lopulta\ntuntua vankeudelta. Hänen kanssaan ei uskallettu seurustella, eikä\nhäntä haluttu enää ottaa Tashilunpossakaan vastaan. Lopulta häntä\nkäskettiin kiiruimman kautta poistumaan Tibetistä. Ensin häntä\nvaadittiin palaamaan tarkkaan samoja jälkiä kuin oli tullutkin,\nsitten Gyangtsen kautta Sikkimiin, mutta Hedin vaati lupaa matkustaa\nluodetta kohti, kulkeakseen uudelta kohdalta Transhimalajan poikki.\nPitkäin väittelyitten jälkeen asia selvisi siten, että hän sai luvan\nkulkea Tsangpon ja sen syrjäjoen Raga-tsangpon laaksoa Ladakhiin\nSaka-dsongin, Tradumin, Tuksumin, Gartokin, Demtshokin kautta, ja\ntuli hänen kulkea pitkiä päivämatkoja eikä missään viivytellä. Mukaan\nlähti virkamiehiä pitämään huolta siitä, että hän myös noudattaisi\nnäitä ohjeita. Maaliskuun 27 p. 1907 karavaani lähti matkaan, Hedinin\nsaatua sitä ennen tashilaamalta ystävällisen tervehdyksen ja muutamia\nmuistoesineitä. Puolueensa keralla tashilaama suri sitä, että Kiinan\nvaikutus jälleen, englantilaisten voitosta huolimatta, oli käynyt\nTibetissä ylivoimaiseksi, mutta hän ei uskaltanut sitä julkisesti\nvastustaakaan.\n\n\n\nTsangpon laaksossa.\n\n\nMatka kulki alussa Tsangpon eli Brahmaputran vartta; jokea tällä\nkohdalla sanottiin Tamtshok-kambaksi. Hedin poikkesi Tarting-gumpan\nluostarissa, joka korkealle kukkulalle rakennettuna oli aivan\nsuurenmoinen. Sen jumalainsali oli avarampi ja salaperäisen\nvalaistuksensa johdosta vaikuttavampi kuin Tashilunponkin sali.\n\nUseita muitakin luostareita oli kuin kotkan pesiä laakson valtavilla\nseinillä, muun muassa sekija-munkkikunnan, jonka laamoilla on oikeus\nmennä yhden kerran naimisiin.\n\nHuhtikuun 5:ntenä Hedin, vartijainsa kanssa vähän riideltyään, pääsi\nvaltatieltä eli »tasamilta» poikkeamaan syrjään sen verran, että\nnäki sen paikan, jossa Raga-tsangpo laskee Brahmaputraan. Maisema on\nsuurenmoisen jylhä korkeine vuoririnteineen, jotka ahdistavat pääjoen\nvain viidenkymmenen metrin levyiseksi ja lähestyvät sitä niin lähelle,\nettä Ladakhista Kiinaan kulkevan suuren valtatien täytyy Tradumista\nsaakka kulkea Raga-tsangpon laaksoa. Jokien yhtymäkohdalla oli niiden\npinnan korkeus merestä 4,013 metriä.\n\nRaga-tsangpon eli Doktshun laakso oli hurmaavan kaunis. Monen vuoren\nkukkulalla näkyi muurien ja tornien raunioita. Ilmeisestikin oli\nlaakso muinoin ollut taajemmin asuttu. Parissa suojaisessa paikassa\nnäki kitukasvuisia katajapensaita. Muutamaan veden muinoin hiomaan\nkallioseinään oli hakattu suuria Buddhan kuvia ja kirjoituksia.\n\nRaga-tsangpon laaksosta tie poikkesikin vasten Hedinin odotuksia\npohjoiseen sen syrjäjoen Mytshun laaksoon, suoraan Transhimalajan\nsisäosiin. Se oli hänelle mieluisa yllätys.\n\n»Kuta ylemmä nousemme, sitä useammin saamme huomata, että kuljemme\npyhällä tiellä, munkkien luostaritiellä, toivioretkeilijäin\npyhiinvaellustiellä, tiellä joka vie temppelistä temppeliin ja\njolla kulkiessa tavallista useammin 'Om mane padme hum» kulkijan\nhuulilta pyörähtelee. Missä ovat kivilohkareet ja kallionkielekkeet\npunaisiksi sivellyt, missä taasen on kiviläjiä tienvarrelle ladottu,\nväliin näemme savutorven muotoisia muistomerkkejä, joita vitsakimppu\nviirinensä koristaa, paikoin taas tapaamme pitkiä mani-kekoja, joista\neräskin oli 120 metrin mittainen. Kaksi keskitiellä kohtaamaamme\ngraniittilohkaretta oli kokonaan peitetty hartauskirjoitelmilla, joiden\nhakkaaminen on vaatinut tavatonta työtä. Tie on todellakin suuren\nliikkeen valtasuoni, liike on täällä vilkkaampi kuin Tsangpon rannalla.\nLakkaamatta kohtaamme jakki- ja aasikaravaaneja, ratsastajia ja\njalankulkijoita, munkkeja, talonpoikia ja kerjäläisiä. Ne tervehtivät\nkohteliaasti, lakki vasemmassa kädessä ja oikealla päätänsä raapaisten,\nja pistäen kielensä kauas ulos suusta huutavat minulle: 'Onnea\nmatkalle, bombo'.\n\n»Tien yli lorisee kirkkaita puroja. Laakso kapenee, muuttuu yhä\nsuurenmoisemmaksi, sen taiteelliset muodot käyvät yhä rohkeammiksi,\nvoimakkaammiksi. Graniitti loppuu ja sen sijalle tulee hienokiteinen\nliuskakivi...»\n\nHuhtikuun 13:ntena Shigatsesta tulleet vartijat kääntyivät takaisin\nja Hedin sai neljä uutta sijaan, jatkaen niiden keralla matkaa pitkin\nMytshun laaksoa, joka täällä oli kuin rotkotie, kallioon louhittu. Tie\nkulki läntistä rantaa, jolla äkkijyrkät, valtavat kalliot kohosivat\nkuin vanhojen muurien rauniot tai harjakattoiset linnat. Vasemmalla\nrannalla kulki vain taivaan ja maan välillä pitkin kallioseinää\npujotteleva pyörryttävä jalkapolku. Sivulaaksojen taustalla näkyi\nlumipeitteisen pääharjanteen osia.\n\n»Laakso kapenee käytäväksi, jonka pohjan ottaa leveä, matala\njoki kokonaan. Oikealla puolella, jota yhä kuljemme, laskeutuvat\nliuskakivikalliot miltei luotisuorasti jokeen. Siitä huolimatta kulkee\nhengenvaarallinen kapea tie jyrkkää vuorenkuvetta pitkin, muistuttaen\nhyllyä. Täällä on luonto asettanut voittamattomia esteitä tibetiläisten\ntienrakennustaidolle. Kuormasto oli kantaen vietävä vaarallisen paikan\nohi, ja täytyi ihmetellä, että hevoset voivat tyhjiltäänkään siitä\npäästä. Vuoriseinämän halkeamiin ja rosoihin 40 metriä joen pintaa\nylemmä on kiinnitetty lappeita kiviliuskoja, juuria ja oksia, jotka\novat laudoilla, seipäillä ja kivillä tilkiten toisiinsa liitetyt.\nSiten on muodostunut jalan levyinen räystäs, mutta kaiteesta ei\nole merkkiäkään olemassa. Täällä kulkiessa täytyy suorastaan pitää\nkieli keskellä kitaa, jos mieli tasapainonsa säilyttää. Tämä taival,\njonka nimi on Tigu-tang, kuljetaan luonnollisesti aina jalkaisin,\nkallioseinästä tukea etsien. Helpotuksen huokaus nousee rinnasta, kun\non päässyt paikan ohi ja näkee edessänsä suuren laakson-avautuman,\njohon yhtyy kaksi tärkeätä laaksoa Lingan luona...\n\n»Eräässä läntisen vuoriston lyhyessä laaksossa, äkkijyrkän pengermän\nylimmällä askelmalla, komeilee amfiteatterimainen Linga-gumpan luostari\nihastuttavana, houkuttelevana kuin mielikuvituksien sotalinna.\nSen valkeat rakennukset ovat siellä rauhassa kuin haikaran pesät\nvuorenhuipulla. Manirivi näyttää meille tietä sinne, missä hurskaat,\nnuhteettomat, asuvat ylhäisessä hiljaisuudessa, kylien touhun ja\nhäärimisen, virran kuohun ja kohinan yläpuolella.»\n\nTäällä eli erakkona muuan laama, joka oli sitoutunut kuolemaansa\nsaakka asumaan pienessä, vahvaseinäisessä kivirakennuksessa, jossa\nei ollut akkunaa, jonka ovikin oli hänen kuolemaansa saakka kiinni\nsalvattu, niin ettei hänelle päässyt valoa eikä raikasta ilmaa muuta\nkuin lakeisesta ja pienestä aukosta, josta ruoka työnnettiin sisään. Ei\nkukaan tiennyt hänen nimeään eikä sukuaan, hänen ei ollut lupa puhua\nkenenkään kanssa, jos hän sairastui, ei hän saanut apua. Vasta jos hän\nkuuteen päivään ei huolinut hänelle työnnetystä ravinnosta, avattiin\novi, sillä silloin tiedettiin, että hän oli muuttanut autuaitten\nmajoille. Tämä oli ollut suljettuna vasta kolme vuotta, mutta muuan oli\nsamoin eristettynä elänyt 40 vuotta ja toisia vieläkin kauemmin.\n\nLingan luostarilta tie kulki yhä lähemmä Transhimalajan pääharjannetta\nja joet ehtyivät yhä pienemmiksi. Tie kohosi Tshang-la-Podlan solaan,\njonka korkeus oli 5,573 metriä; samannimisiä solia on muutoin monta,\nsillä riimi yleensä ilmaisee solaa (la), joka kulkee asutusta\netelästä (Pod) paimenten Tshangiin. Tähän solaan saakka ulottuu\nNien-tshen-tanglan jono.\n\nSolan tuolla puolella vaihtuivat jälleen vartijat, ja Hedin koetti\nhoukutuksilla ja lahjoilla saada uudet vartijat kulkemaan hieman\npohjoisempaa reittiä, kuin olisi ollut tarpeen, nähdäkseen lähempää\nvaltavan Targo-Gangrin ja ehkä Dangra-jum-tsonkin, pyhän järven, jota\nLhasan viranomaiset olivat häneltä niin visusti varjelleet.\n\n»Kun taas saavuimme aukealle alueelle, avautui lounaassa\nsuurenmoisimpia maisemia, mitä olen Tibetin tässä osassa nähnyt:\njättiläismäinen ketju yhtä korkeita, lumipeitteisiä huippuja, ja\nniiden välissä lyhyitä jäätiköitä, joiden vaikuttava kauneus ja voima\nmiltei vetää vertoja Targo-gangrin läheisen näköalan teholle. Ketjun\nlumiharjojen väliset kohdat ovat sinisenmustat, ja sen juurella\npiti olla tuntematon, Shuru-tso-niminen järvi. Ngangtse-tsolle\nlasketaan täältä Shangbuk-solan kautta pohjoiskoilliseen kulkien\nolevan ainoastaan kolmen päivän matka. Targo-gangrin itäpuolella\non kolme syvään uurtautunutta jäätikköä ja vielä idempänä pistää\nnäkyviin Targo-tsangpon tasainen laakso»... Targo-tsangpo laskee\nDangra-jum-tsohon.\n\nNäin kauas Hedin pääsi, mutta ei kauemmaksi; Lhasan viranomaiset\nolivat ryhtyneet monenkertaisiin varokeinoihin turvatakseen itsensä\n»shwedpelingin» puolelta yllätyksiltä. Majesteetillisen Targo-gangrin\njuurella, Targo-tsangpon rannalla, odotti häntä 20 aseistettua\nratsumiestä, joiden määrä oli estää häntä poikkeamasta pyhälle\njärvelle. Kolme päivää he jo olivat odottaneet. Kahden päivän matka\nolisi enää ollut Dangra-jum-tsolle.\n\n»Taas oli meillä pitkä pakina naktsangilaisten vartijain kanssa.\nIlmoitin heille, etten lähtisi nykyisestä leiristäni ennenkuin olisin\nnähnyt pyhän järven vaikkapa kaukaa. Ilokseni vastasivat he, etteivät\nhe tahtoneet estää minua sitä näkemästä matkan päästä; kuitenkin\ntulisivat he tarkasti vartioimaan, etten jo mainitun punaisen vuoren\ntakaa (josta Lhasan alue alkoi) saisi pohjoisemmaksi ratsastaa.\n\n»Tuskin olivat he lähteneet, kun meidän vanhat kjangdamilaiset\noppaamme tulivat valittamaan, että Naktsangin (Lhasan) ratsastajat\nolivat uhanneet heidät tappaa, koska olivat meidät tänne ohjanneet.\nAnnoin noutaa naktsangilaiset uudestaan luokseni ja ilmoitin heille\npäättävästi, että heidän oli oitis lakattava torailemasta, koska\nminun täällä oloni oli yksinomaan minun syyni. Katsoen siihen, että\nhe suureksi onneksensa olivat onnistuneet minut oikealla hetkellä\nkiinni saamaan, lupasivatkin he jättää pois kaiken vihamielisyyden\nkjangdamilaisia kohtaan. Nämä eivät tienneet, miten sovinnon tehneitä\nkylliksi kiittää, ja heidän riemunsa yhä kasvoi, kun lahjoitin koko\njoukolle rahaa, heidän niukan ruokavarastonsa lisäämistä varten. He\nosoittivat ihastustaan minun telttani edessä soitolla, tanssilla ja\nsylipainilla, ja vielä yömyöhällä kaikui heidän iloinen naurunsa ja\nmelunsa vuoren seinistä.\n\n»Mutta sitten saapui Naktsangista kaksitoista uutta sotilasta\ntuoden uuden käskyn: ei millään ehdolla saa sallia pohjoisemmaksi\nmatkustaa. Kaikki olivat toki ystävällisiä ja kohteliaita; me\nnaureksimme, laskettelimme keskenämme sukkeluuksia ja meistä tuli\nparhaat ystävykset. Merkillistä oli, ettei heiltä koskaan loppunut\nkärsivällisyys, vaikka minä aiheutin heille ainaisia rettelöitä,\nsekamelskaa ja kiusallisia matkoja.\n\n»Huhtikuun 28:ntena nousin ylös kello 8, merkitsin auringon korkeuden,\nvalokuvasin vuoren ja mittasin korkeuskulman, jota tehtävää varten\nlähetin joitakuita ladakhilaisia edeltäpäin paikalle tarpeellisia\nkojeita ja polttoaineita viemään. Juuri kun olin hevosen selkään\nnousemaisillani, tuli Largäpin päällikkö ratsujoukon kanssa.\nHänen leiripaikalla olevat alaisensa tervehtivät häntä huikealla\neläköönhuudolla. Komentavalla äänellä käski hän heti kutsua mieheni\ntakaisin, ja 60 largapilaista ja naktsangilaista tibetiläistä tunkeutui\ntelttini ympärille, ilmoittautuen uuteen neuvotteluun.\n\n»Mutta Largäpin päällikkö oli itsepäisempi kuin vanha ystävämme,\nNaktsangin herra. Hän ei sallinut minun nousta punaiselle vuorelle,\nvaan vaati seuraavana päivänä poistumaan seudulta ja suoraa\npäätä Raga-tasamiin matkustamaan. Minä kysyin, kuinka hän, pieni\nvuoristolaispäällikkö, uskalsi niin käskevällä sävyllä puhua.\nYksinpä Lhasan kiinalaisetkin olivat minulle olleet ystävällisiä ja\nsuoneet minulle suuria vapauksia! Uhkasin repiä rikki shigatselaisen\npassini, lähettää pikaviestin tang darinin ja lien darinin luo ja\nodottaa Targo-gangrin juurella heidän vastaustansa. Päällikkö joutui\nhämillensä, nousi äänettömänä ja lähti joukkoineen matkoihinsa. Ennen\niltaa he kuitenkin palasivat takaisin ja ilmoittivat hyväntahtoisesti\nhymyillen, että saisin kernaasti nousta punaiselle vuorelle, kunhan\nvain lupasin, etten matkustaisi järven rantaan saakka.»\n\nMainitulle vuorelle näkyi selvään Dangra-jum-tson eteläpää, jolla jäät\njuuri tekivät lähtöä. Ratsumies ratsastaa järven ympäri seitsemässä\nlyhyessä päivämatkassa. Pitkin rantoja kulkee pyhiinvaellusteitä.\nOikeauskoiset kiertävät sen myötäpäivään, lahkolaiset vastapäivään,\njärven vesi on suolaista, mutta pyhiinvaeltajat juovat sitä, koska se\non pyhää.\n\nToukokuun. 1:senä Hedin saavutti Shuru-tso-nimisen järven, joka oli\naivan tuntematon, keskellä Transhi malajaa; sen eteläpuolella kohoava\nDotsängkan on vuoriston korkeimpia selänteitä. 3:ntena hän jälleen\nkulki Transhimalajalle, laskeutuen 11:ntenä 5,394 metrin korkuiselta\nLungring-solalta Raga-tsangpon rannalle, jonka vartta hän kulki\nRaga-tasamiin, suuren valtatien yhdyttäen.\n\nViranomaiset olivat täällä kyllä kohteliaita, mutta kielsivät häntä\njyrkästi kulkemasta muuta kuin valtatietä, ja sitäkin viivyttelemättä.\nHedin luuli kuitenkin voivansa vielä taivuttaa Lhasan kiinalaiset\nmahtimiehet ja lähetti salaa kaksi miestään Shigatseen, pyytämään\nambanilta, devashungin ohi, lupaa reitin kulkemiseen, joka olisi\nvähemmän tunnettu. Viranomaiset, jotka eivät tästä tempusta mitään\ntienneet, rukoilivat joka päivä häntä lähtemään ja alkoivat pidätellä\nruokavaroja, kun hän ei ottanut lähteäkseen. Lopulta hän sai heidät\nsuostumaan siihen, että hän itse kulkisi omaa valitsemaansa tietä\n— tällä kertaa Brahmaputran vartta — kunhan vain karavaani kulkisi\nvaltatietä Sakadsongiin. Kun Hedin syrjäretkensä jälkeen itsekin\nsaapui sinne, oli hänen luotettava karavaaninjohtajansa Muhamed\nIsa, viranomaisten kanssa riideltyään, aivohalvauksen kohtaamana\nkuolonsairaana.\n\nSakadsongissa Hediniä niinikään alettiin uhkailla nälällä, kun\nhän ei ollut halukas lähtemään pois, vaan odotteli lähettämiään\nsanansaattajia. Ja kun hän ei sittenkään pitänyt kiirettä, annettiin\nhänelle lupa matkustaa pohjoisempaa reittiä kiertäen Njukuun, ja Njukun\n»gova», salli »shwedpelingille» uuden kierroksen, kun hänellä näytti\nolevan niin voittamaton vastenmielisyys tasamia vastaan, vieläpä vei\nhänet erääseen solaankin, Kilung-laan, josta oli sangen selvittävä\nnäköala.\n\n»Edessämme oli synkkä Hlumpo-gangrin vuoristo syvine, jylhine\nrotkoinensa, jyrkkine rinteinensä, pienine jäätikkökielekkeinensä ja\nikuisine lumihattuinensa. Väkeni sanoi vuorta pyhäksi, jonkinlaiseksi\nIndus-virran lähteiden lähellä kohoavan kuuluisan pyhiinvaellusvuoren\nKang-rinpotshen esipihaksi tai portiksi.»\n\nTällä matkalla Hedinin saavutti pikalähetti, joka toi Lhasan\nmandariinien vastauksen: se sisälsi kohteliaan, mutta jyrkän kiellon\nkulkea muuta kuin valtatietä. Hedinille annettu passikin otettiin\ntakavarikkoon, sen piti kulkea hänen edelleen govalta govalle. Samana\niltana palasivat hänen molemmat lähettinsä tomuisina ja risaisina.\nHeidät oli heti alkutaipaleella ryöstetty, mutta siitä huolimatta he\nolivat ajaneet asiansa. Tradumissa Hedin jälleen yhdytti 12 metrin\nlevyisen tasamin. Täältä hän salavihkaa pistäytyi Nepalin puolella,\narvatenkin katsellakseen Himalajalta, Korelan solasta, Transhimalajan\nharjanteita.\n\nKuta kauempana Lhasasta, sitä vähemmän vastustellen tibetiläiset\nviranomaiset, govat, soivat Hedinille sangen pitkiäkin poikkeuksia\n»tasamilta». Toiset ehkä eivät tienneet, että oli tulossa korkeita\nkiinalaisia herroja hoputtamaan epämieluisan vieraan poistumista —\ntoiset eivät näyttäneet olevan heistä tietävinään. Täten Hedin saattoi\ntutkia koko sen seudun, josta Brahmaputra, Indus ja Sutlej alkavat, ja\noikoa siihen saakka vallinneita vääriä käsityksiä.\n\n\n\nBrahmaputran lähteet.\n\n\nBrahmaputran latvaosan, Martsan-tsangpon, päälähteitten olivat\nedelliset matkustajat päätelleet olevan laakson pohjoispuolella\nTranshimalajan jäätiköissä, mutta eri lähdehaarain vesimäärää\nmittailtuaan Hedin huomasi, että Kubi-tsangpo, joka tuli Himalajan\npohjoiselta harjanteelta, Kubi-gangrilta, oli kaikkia muita monta\nvertaa suurempi, ja sitä paikkakuntalaisetkin pitivät jokensa\nvarsinaisena alkuna. Heinäkuun 12:ntena Hedin alkoi muutaman saattajan\nkeralla nousta tämän joen vartta ylimmille lähteille saakka. Moreenien\nja paasikoiden täyttämää laaksoa kulkien hän 4,864 metrin korkeudesta\nlöysi sen paikan, missä Kubi-tsangpo lähtee pitkälle matkalleen\nvaltavan glasieerin päästä.\n\nHeinäkuun 19:ntenä Hedin, matkaa jatkaen, kulki sen 5,300 metriä\nkorkean solan poikki, joka erottaa Brahmaputran vedet Induksen vesistä.\nEdessä oli nyt Manasarovarin, pyhän järven, syvänne, jonka takaa pyhä\nvuori Kangrinpotshe eli Kailas kohotti tutunomaista pyramidimaista\nlakeaan. »Sen nähdessään laskeutuivat miehemme oitis satulasta ja\npainoivat otsansa maahan. Rabsang vain, piintynyt pakana, jäi hevosen\nselkään ja sai myöhemmin Tseringiltä ansionmukaiset haukkumiset.»\n\nJaettuaan karavaaninsa ja lähetettyään suuremman osan edeltäpäin\nLadakhiin, Hedin itse lähti Manasarovarille tutkiakseen sen\nperusteellisesti ja mitatakseen sen syvyyden.\n\n\n\nManasarovärin pyhä järvi.\n\n\n»Oikealla kädellä leviää pyhän järven pinta turkoosisinisenä. Mikä\nihana, mieltäkiinnittävä näky! Luulee hengittävänsä kevyemmin ja\nvapaammin, tulee taas elämänhaluiseksi ja toivoo pääsevänsä alas\njärven siniselle syvyydelle ja pyhille laineille. Sillä Manasarovar\non pyhin ja kuuluisin järvi maailmassa. Se on toivioretkien päämäärä\nja lukemattomien hindulaisten pyhiinvaeltajain unelma. Se on\nikivanhain uskonnollisten hymnien ja laulujen järvi, jonka kirkkaissa\naalloissa hindun tuhkalla on yhtä haluttu ja kunnioitettu hauta\nkuin Gangesinkin sameissa aalloissa. Intiassa ollessani olin saanut\nkirjeitä hinduilta, jotka pyysivät minua tutkimaan tämän kunniakkaan\njärven ja pyhän Kailas-vuoren, jonka kukkula täällä ylhäällä\npohjoisessa kannattaa iäistä lumikupua ja jonka huipulla Shiva, yksi\nIntian jumalien kolmiyhteydestä, oleksii paratiisissansa keskellä\nhenkijoukkoansa... Lamaistitkin pitävät järveä pyhänä, nimittäen\nsitä Tso-mavangiksi eli Tso-rinpotsheksi, 'pyhäksi järveksi'. Mutta\nkuinka voisikaan kaksi niin erilaista uskontoa antaa Manasovarille\nja Kailasille jumalallisen merkityksen, jos ne eivät mahtavalla\nkauneudellaan puhuisi ihmismielelle ja tekisi siihen syvää vaikutusta!\nJo ensimmäinen, rantakukkuloilta tähän ihmeelliseen, suurenmoiseen\nmaisemaan ja sen valtaavaan kauneuteen luomamme silmäys sai minut\nilonkyyneleihin puhkeamaan. Tämä soikea, pohjoisesta hieman kapeampi\njärvi hehkuu turkoosinsineään kahden maailman ihanimman ja kuuluimman\nvuorijättiläisen, pohjoisen Kailasin ja eteläisen Gurla Mandattan\nmuodostamissa puitteissa, valtaisten vuorijonojen välissä, joiden\nyli molemmat jättiläiset kohottavat häikäisevän valkeita iäisiä\nlumikukkuloitansa.»\n\nHedin lähti ensimmäiselle syvyydenmittausretkelleen tyynenä iltana,\npilkkopimeässä. Etelässä leimahteli salamia, kuu oli nousemassa, vaikka\nolikin vielä kukkulain takana, luoden järvelle taikamaisen hohteen, ja\netelässä kohosi järven takana Gurla Mandatta kuin kuutamo-, lumikenttä-\nja jäätikkökääreihin kapaloitu kummitus. Soutajat pitivät pimeässä\nyössä syvällä vedellä kulkemista kamalana ja rajuilman uhka teki sen\nvielä monin verroin kamalammaksi. »Jonkun ajan kuluttua leimahti koko\neteläinen taivas yhtenä tulimerenä; salamat iskivät nopeasti toinen\ntoisensa jälkeen, niiden hohde ulottui taivaan korkeimpaan kohtaan;\nne näyttivät hetken pysyvän yhdessä kohti vuoren takana, värisevinä,\njolloin oli valoisaa kuin päivällä, mutta niiden sammuttua näytti\npimeys entistään synkemmältä. Niin lisäsivät ne yön äärettömän\nrunollista, synkkää vakavuutta. Niiden valossa näin molempien miesteni\nkasvot. He olivat levottomat ja pelästyneet, eivätkä uskaltaneet enää\nsoutulaulullansakaan kolkkoa hiljaisuutta häiritä. Veneemme soluu\nvitkaan pikimustalla vedenkalvolla, jonka maininkien välitse kuun tiet\nkirkkaina käärmeinä luikertavat...»\n\nHitaasti kuluvat aamuyön hetket; mutta vihdoin alkaa aamu sarastaa.\n\n»Synkkä taivaanlaki muuttuu heleänsiniseksi, aamu saapuu idästä.\nHeikko kajastus leviää itäisen vuoriston yli ja kohta kohoavat sen\npiirteet terävinä, selvinä, kuin olisivat ne mustasta paperista\nleikatut. Pilvet, jotka vielä äsken leijailivat järven päällä valkeina\nja kopeina, punertuvat ruusunpunaisiksi, alussa ainoastaan hieman,\nsitten yhä tuntuvammin, ja kuvastuvat kirkkaaseen veteen, loihtien\nsen pinnalle kokonaisen tuoreiden ruusujen maailman. Soudamme\nuivien ruusulavojen välitse, tuntuu aamun ja puhtaan veden tuoksu.\nPäivä valkenee valkenemistansa, maisema saa taas uutta väriä, uusi\npäivä, heinäkuun 28:s aloittaa voittokulkunsa maan yli. Ainoastaan\nloihtijan sivellin ja taikavärit kykenisivät maalaamaan sen kuvan,\njoka nyt tarjoutui katseilleni, kun koko maa oli vielä varjossa ja\nainoastaan Gurla Mandattan korkein huippu kohosi nousevan auringon\nensi hohteeseen. Aamuruskon voitokkaassa hehkussakin olivat vuori,\nsen lumikentät ja jääkaistaleet säilyttäneet hopeanvalkoisen\nvärinsä, mutta nyt! Silmänräpäyksessä alkoi korkeimman huipun\nkärki hehkua purppuraisena kuin sula kulta. Ja loistava valaistus\nlaskeutui vähitellen vuoren kupeille kuten vaippa. Alempana rinteiden\nympärillä leijaili pieniä, ohuita, valkeita aamupilviä, muodostaen\neräille jyrkästi rajoitetuille vuorikerrostumille vyön, joka\nheilui vapaana kuin Saturnuksen rengas, heittäen sen tavoin varjon\nikuisille lumikentille. Nuo pilvet myös kultautuivat, punoittaen\npurppuraloistossa moisessa, ettei kukaan kuolevainen kykenisi\nsitä kuvaamaan. Lumoavana leviää valo järvelle. Aurinko valaisee\nvuorenhuipun toisensa jälkeen. Maiseman yksityiskohdat erottaa nyt yhä\nselvemmin. Värit, jotka olivat äsken olleet kepeitä ja haihtuvia kuin\njuhlapukuisen nuoren tytön puna, muuttuvat terävämmiksi, keskittynyt\nvalo kokoontuu itäisten vuorten päälle ja niiden räikeiden ääriviivojen\nylitse suihkuaa auringon yläreunasta huikaiseva sädekimppu järvelle.\nPäivä on nyt vienyt voiton, ja ikäänkuin unelmasta juopuneena koetan\nsaada selvää siitä, mikä on minuun syvimmän vaikutuksen tehnyt —\nhiljainen kuutamoyökö, vaiko auringonnousu ja sen ruusuhohde ikuisilla\nlumilla.»\n\nVasta iltapäivällä seuraavana päivänä syvyydenmittaajat pääsivät järven\nlounaisrannalle 18 tuntia vesillä oltuaan. Manasarovarin pituus ei\ntosin ole kuin 25 kilometriä, mutta mittauksiin, etenkin lämpötilan\nmittauksiin, kului aikaa. Suurin mitattu syvyys oli 82 metriä. Pyhä\njärvi on Hedinin käsityksen mukaan entisten glasieerien kovertama, eikä\nmoreenisärkkäin patoama.\n\nLevättyään perusteellisesti taivasalla järven pengermällä Hedin sitten\nlähti toista linjaa mittaamaan, päämääränään pohjoisranta, jossa\nkaravaani odotti erään luostarin luona. »Raikas etelätuuli puhalsi,\nnostimme purjeen ja pursi juosta huristeli hyvää kyytiä. Rannalla\nseisoi toivioretkeläisiä, jotka hämmästyen katselivat menoamme, ja\nGossulin luostarin munkit vaivasivat päätään ajattelemalla, minkä lopun\nmoinen pyhyyden häväisy saisikaan.»\n\nTuskin olivat vesillä olijat taas maihin poikenneet kun järvelle alkoi\nsyöksyä rajuja myrskyjä vuorotellen aivan vastakkaisista suunnista.\nSiitä huolimatta Hedin seuraavana päivänä taas lähti vesille,\nmitatakseen linjansa valmiiksi. Voimakas länsituuli kiidätti pientä\nkangaspurtta vinhaa vauhtia ulapalle. Matka kävi nytkin onnellisesti.\nHän saattoi melkoisesti oikoa järven karttaakin. Tugu-gumpan luostarin\nmunkit luulivat Hedinin olevan korkeampien voimien suojassa, kun hän\nnäin saattoi rankaisematta uhmailla vedenjumalan pyhää järveä; mutta\nsuottapa hän muka ei ollutkaan tashi-laaman ystävä ja siunaama.\n\n\n\nMyrskyssä pyhällä järvellä.\n\n\nMutta koettelemuksenkin hetki oli vielä tuleva. »Elokuun 7:ntenä\nherätettiin minut hyvin varhain, auringon valaessa uutta kultaa\nsiniselle järvelle ja erään laaman seistessä luostarin katolla\npuhaltamassa näkinkenkätorvellaan pitkäveteisiä, kumisevia säveliä\nhiljaiselle vedenpinnalle. Riensin rantaan, missä vene tavallisine\nvarustuksinensa jo valmiina odotti ja Shukkur Ali ja Tundup Sonam\nluotirihmaa selvittelivät sekä tavaroitamme paikoilleen asettelivat.\nHindut maleksivat rannalla kuin villihanhet, riisuivat vaatteensa\nmaalle ja kahlasivat veteen, liina vain lantioille käärittynä, uimaan\nautuaaksi tekevässä, siunausta tuottavassa järvessä. Kuuman Intian\nihmisistä lienee uinti tuntunut hieman karmivalta näin viileänä\naamuna vedessä, jonka lämpötila oli vain jonkun asteen yli nollan.\nHämmästynein katsein seurasivat he venettäni, jota voimakkaat\naironvedot kuljettivat luostarista etäälle. Järvi oli aamukirkas ja\ntyven, mutta jo ensimmäistä luotausta suoritettaessa puistatti veden\njumala itseänsä, luoteistuuli nousi ja aallot loiskivat ja kisailivat\niloisina veneen keulaa vastaan.\n\n»Keskipäivällä paksunivat pohjoiset pilvet. Raskas, lyijyharmaa\npilvikerros laskeutui hitaasti vuorten kupeille ja sen alemmasta,\nvaloisammasta reunasta riippuivat sadehetaleet, kohoten synkkää\ntaustaa vasten harmaanvioletteina. Vuoret ja ranta hävisivät\npohjoisessa näkymättömiksi ja pilvipaljoudet näyttivät olevan järvelle\nputoamaisillansa. Tuuli asettui taas ja alkoi harvakseen sataa\nrapisevia isoja pisaroita, jotka vedenpintaan putoillessaan muodostivat\nhetken kestäviä, pyöreitä helmiä, kuin olisivat olleet öljyverhoon\nkäärittyjä. Sitten seurasi kauhean sakea raekuuro, joka suomi veden\npintaa, verhosi meidät puolipimeään, roiskutteli järven kalvosta\nmiljoonia pieniä suihkuja ja värjäsi kahdessa minuutissa veneemme\nsisuksen valkeaksi. Ei voinut erottaa mitään muuta kuin veneen ja\nitsemme; muu kaikki oli yhtä vettä ja raetta, joka vitsoi järveä kuin\nraipalla, saaden aikaan suhisevan, kurluttavan äänen. Tuon tuostakin\nvalaisivat väräjävät salamat pilvien sisustaa ja ukkonen jyrisi\npohjoisessa uhkaavana ja kumeana. Silloin kääntyivät molemmat miehet\nkatsomaan, mutta eivät nähneet sumussa mitään. Heitä alkoi kammottaa ja\nkaikki me tunsimme vaarallisen aseman olevan tulossa.\n\n»Rakeita seurasi rankkasade, niin ankara kuuro, etten sen vertaista\nolisi voinut kuvitella. Vettä kaatui sellainen paljous ja niin rajusti,\nettä se painoi kumaraan. Ylläni oli kolme paitaa ja nahkanuttu, mutta\njo hetken kuluttua tunsin veden valuvan paljasta ihoani myöten. Siitä\noli toki se etu, ettei se ylen runsas suihku, joka meitä vielä odotti,\nvoinut minua pahemmaksi liottaa...\n\n»Vihdoin harveni sade, mutta neljä minuuttia yli yhden kuulimme\nkoillisesta huumaavaa pauhinaa, jyryä, jonka voi saada aikaan vain\nensi luokan myrsky. Raesää ja sade eivät olleet sen rinnalla mitään.\nNyt, raskaiden vesiuutimien hajottua, oli myrskyllä vapaa tanner,\nja se kulki järvien yli vimmatulla voimalla. Miksemme lähteneetkään\ntuntia ennen ja jättäneet hindujen hartausuintia katselematta! Ei,\nTso-navangin jumala suuttui ja tahtoi kerta kaikkiaan näyttää, ettei\nole niin kevytmielisesti kohdeltava järveä, jonka vihertävää vettä\nhänen delfiinipyrstönsä ruoski. Miten kadehdimmekaan nyt Gossul-gumban\nmunkkeja ja omaa, etelässä Tugu-luostarin rauhallisten muurien suojassa\noleilevaa väkeämme! Mitähän he sanoisivat, mitähän he mahtaisivat\nyrittää, jos me hukkuisimme tähän järveen kuin kissat?\n\n»Muutaman minuutin ajan taistelin suoraan oikealta lyöviä aaltoja\nvastaan kuin mielipuoli, voidakseni ohjata veneen oikeaan suuntaan.\nNe paisuivat kauhistuttavan nopeasti ja jokainen aalto, joka veneemme\npingotettuun kangaskuoreen lyödessään särkyi hyrskeeksi, sai aikaan\npamahduksen, joka oli halkaista pikku aluksemme. Seuraava oli vielä\nvähäisempi; minä selvisin siitä intialaisella kypärilläni, mutta\nTundup Sonam sai kylmän läiskäyksen, joka sai hänet hetkiseksi\naivan pökertymään. Kun kolmas oli viskannut vaahtohuippunsa laidan\nyli veneeseen, oli siinä vettä 10 senttimetriä paksulti, pikku\n»pähkinänkuoremme» vajosi kolmen miehen painosta liian syvään ja siihen\npäässyt vesi läiskyi, huljui ja pulisi edestakaisin veneen keinunnan\ntahdissa.\n\n»Nyt huomasin olevan mahdotonta yrittää pysyä tolallamme. Meidän\ntäytyi alentua kurssiltamme tuulen ja aaltojen takia. Tuulen\nsuunnassa oli Gossul-gumpa... luostarissa saisimme turvapaikan, jos\nsinne asti pääsisimme. Nyt oli vain käännyttävä... kumoon ajamatta\nKaksi ensimmäistä yritystäni ei onnistunut, saimme vain vettä lisää\nveneeseen, mutta kolmas menestyi. Nyt piti meidän vain, jos henkemme\noli kallis, varoa, ettei vene päässyt taas tuulessa kääntymään.\n\n»Nyt alkoi kulku, jommoista en ollut kokenut ainoallakaan entisellä\nvesimatkallani Tibetissä. Myrsky muuttui hirmusääksi, jonka möyriminä\nlaineet nousivat korkeiksi kuin Itämeren aallot myrskysäällä... Tuulen\nraivoavien voimien pieksäminä, ahdistamina ja ajamina pyyhälsimme\njärveä pitkin. Jokainen uusi aalto, joka meitä nosti, näytti olevan\nedellistänsä korkeampi. Muutamilla oli terävä, sileä harja, joku oli\nkuin vuorikristallista muovailtu ja kuvasti pohjoisen mustia pilviä\n— edessämme näytti olevan pohjaton vesihauta, jonka ammottava syvyys\nuhkasi joka hetki veneemme nielaista. Toiset aallot työnsivät edellänsä\nvaahtopoimua, vyöryen takaapäin vinkuen ja pauhaten. Silmissä musteni\najatellessa, että ne saattoivat täyttää silmänräpäyksessä veneen ja\nhukuttaa sen. Mutta aallonharja nosti taas kauniisti korkeuteen,\nnäköala avautui joka suunnalle, etelässä paistoi vielä aurinko, Gurla\nMandatta näkyi selvästi, tuulensuunnassa myös Gossul-gumpan penger.\nPohjoisessa vain oli kaikki mustaa ja uhkaavaa. Sen sekunnin aikana,\nminkä vene vapisten hoippui aallonharjalla, saattoi luulla joutuneensa\njohonkin muita korkeampaan solaan Tshang-tangin vuoristossa, josta joka\npuolelle avautui vuorijonojen maailma.... aaltojen vaahto muistutti\nmieleen ikuisia lumikenttiä.\n\n»Tämäkin aalto menee menojaan ja vene vajoaa laaksoon. Katoamme\nvesihautaan, lähimmät aallot sulkevat näköalan, takanamme ovat\nhaudan seinät puhtainta malakiittia, edessämme smaragdia. Sivulle ne\nvetäytyvät ikäänkuin kulisseiksi. Taas nostetaan meidät ylös — 'lisää\nvain, Tundup Sonam, muutoin painaa meidät vaahtoharja upoksiin!' Hän\nponnistaa viimeisetkin voimansa ja aalto menee ohi. Mutta tämä ei\nolekaan tasaselkäinen, vaan muistuttaa Kubi-gangrin pyramiidihuippua.\nKaksi semmoista kohoaa aivan edessämme ja niiden kärjet taittuvat\ntuulessa. Ne ovat läpinäkyviä kuin lasi ja toisen läpi näkyvät Gurla\nMandattan lumikentät kuin suurennuslasilla katsoen. Edessämme on\nvesiportti ja etelärannalla auringonpaisteen kajastus kultaa aallon\nreunat tummalla hehkulla.\n\n»Taistelemme urhoollisesti. Minä istun veneen pohjalla ja puristan\nperäsintä kaikin voimin, pitääkseni venettä oikeassa suunnassa.\nYlitsemme lentää myrskyn pirstoilema räiske kuin paloruiskun hajonnut\nsuihku. Usein luikahtaa särkynyt aallonharja veneeseemmekin, emmekä\njouda vettä äyskäröimään. Näemme veneen vähitellen täyttyvän —\nnäinköhän päässemme rantaan, ennenkuin se vajoaa? Masto, purje ja kaksi\nvara-airoa ovat veneen pohjalla, keskellä venettä kiinni sidottuina.\nJospa voisimme nostaa purjeen, niin olisi veneen ohjaaminen helpompaa,\nmutta sitä ei tarvitse nyt ajatellakaan...\n\n». Ratkaisevana hetkenä, kun suhdaton vyöryvä aalto uhkasi venettä,\nhuusin Tundupille, käskien hänen jännittää kaikki voimansa — ja hän\ntekikin niin jäntevästi, että airo paukahti poikki. Nyt oli kaikki\nhiuskarvan varassa: emme kyenneet enää venettä ohjaamaan, sen täytyi\nvälttämättömästi mennä kumoon vaahtoavien aaltojen välissä. Mutta\nTundupkin tunsi vaaran ja tempasi voimakkaalla vedolla vara-airon irti,\nShukkur-Alin vasemmalla airolla huovatessa. Uuden ryöpyn saatuamme\nolimme taas oikealla suunnalla.\n\n»Niin ajaa myrsky meitä edelleen. Aika tuntuu loppumattoman pitkältä.\nViisi neljännestuntia olemme taistelleet veden jumalan oikkuja vastaan\nja jokainen minuutti on tuntunut tunnilta. Vihdoinkin näkyy toki\nGossulin luostari. Se suurenee, voi jo erottaa yksityiskohtia, näen\nsen valkean julkipuolen punaisine yläreunaviiruineen, sen akkunat ja\ntuuliviirin sekä muutamia munkkeja, jotka rintasuojuksen takana seisten\nliikkumattomina venettämme tähystävät. Mutta luostaripenkereen alla\nkäy kamala tyrsky. En tiedä, miten päästä maihin. Tämäntapaisissa\nseikkailuissa olen kyllä ennenkin ollut, mutta en koskaan näin\nhurjassa. Kadehdimme ylhäällä seisovia munkkeja, joilla on kiinteä\nkamara jalkojen alla. Jospa olisimme jo heidän luonansa! Vauhtimittari\non ollut koko ajan ulkona vedessä. Tempaan sen nopeasti talteen ja\nkäsken miesten olla valmiina ja merkin saatuaan hypätä pois veneestä.\nTämänpäiväisen muistikirjani ja karttapiirustuksen, joista tippuu\nvesi, kätken nahkanuttuuni, jotteivät ainakaan kootut numerot joutuisi\nhukkaan.\n\n»Aikaa on enää kaksi minuuttia. Shukkur Alin avulla onnistuu minun\nvielä riisua raskaat, vettä täyteen imeytyneet saappaat jalastani,\nmutta samassapa jo vene rajusti viskautuu rantatyrskyihin. Vesi on\nruskeankeltaista kuin kauravelli, ja aalto imee venettä taas järvelle\npäin. Tundup Sonam on jo veteen hyppäämäisillänsä, mutta neuvon häntä\nensin airolla tunnustelemaan, kuuluuko jo pohjaa. Sitä ei tapaa, ja\nmies hillitsee itseänsä vielä. Vene saa takaapäin uuden sysäyksen ja\non kaatua. Soutajat reutovat nyt kuin villityt, voittaaksensa aallon\nvedon, ja ennenkuin arvaankaan on Tundup hypännyt veteen, joka ulottuu\nhänelle rintaan asti, ja nyt kiskoo hän venettä kaikin voimin maata\nkohti. Me toiset seuraamme hänen esimerkkiänsä ja yhteisin voimin\nonnistuu meidän vetää se maalle, ennen kuin raivoava hyrsky ehtii\nsen murskata. Vielä yksi aimo kiskaus, ja me olemme saaneet veneen\nliejuvallin yli laguuniveteen, johon eivät aallot pääse.\n\n»Mutta nyt olemme saaneet kyliämme ja heittäydymme hiekalle\nväsymyksestä menehtyneinä. Puolitoista tuntia kestänyttä ruumiin\nja sielun tavatonta jännitystä ja kiihtymystä seurasi uupumisen ja\nhuumautumisen tunne; meillä ei ollut toisillemme mitään sanottavaa,\nenkä minä antanut mitään käskyjä yötä varten. Olimme haaksirikkoisia,\nmutta meillä oli täysi syy olla iloisia ja kiitollisia siitä, että\nmeillä oli taas kiinteä maa jalkojemme alla ja että olimme päässeet\nehjin nahoin kaikkien niiden viheriäin hautojen yli, jotka allamme\nammottivat valmiina meidät nielaisemaan, jollemme vaarallisilla\nhetkillä olisi varaamme pitäneet.»\n\n\n\nLangak-tso.\n\n\nKokonaisen kuukauden Hedin saattoi työskennellä pyhällä järvellä.\nUsein tosin saapui ratsastajia vaatimaan häntä matkaansa jatkamaan,\nmutta Hedin sattui niiden käydessä aina olemaan järvellä, eivätkä\nhe odottaneet. Vihdoin hänen täytyi lähettää miehiään Parkaan, joka\non pyhän järven rinnakkaisjärven pohjoispäässä, neuvottelemaan\nviranomaisten kanssa, mutta itse hän salavihkaa lähti juuri tälle\nrinnakkaisjärvelle, Langak-tsolle, viipyen sillä viikon päivät, vaikka\nviranomaiset olivat jyrkästi kieltäneet häneltä pääsyn sinne. Hän\nkoetti saada selville näiden molempien järvien maanalaiset laskuväylät,\nsillä laskuväylät niillä on, koska niiden vesi on suolatonta, vieläpä\nerikoisen hyvänmakuistakin. Hedinin vakuutuksen mukaan ne molemmat ovat\nSutlejn, Induksen suuren syrjäjoen, lähdejärviä. Langak-tsollakin hän\nsai kaiken aikaa tepastella myrskyjen kanssa.\n\nKun hän vihdoin elokuun 30 p. saapui Parkaan, pyysivät govat häntä jo\nseuraavana päivänä vihdoinkin lähtemään länteen päin ja Hedin suostui\nsillä ehdolla, että saisi viipyä kolme päivää Khalebissa, puolen\npäivämatkaa lännempänä, ilmoittamatta kuitenkaan aikomuksiaan. »Tahdoin\nnimittäin kiertää pyhän vuoren pyhiinvaellustietä myöten kulkien, mutta\nälysin, etteivät viranomaiset siihen koskaan lupaa antaisi. Ainoastaan\nviekkaudella voi se onnistua.»\n\nParkan etevin gova tuli Khalebiin valvomaan luvattoman vieraansa\ntoimia, ja kun tämä neljän miehensä keralla, vain yhden hevosen\nkantamin kepein varustuksin lähti jonnekin matkaan, tuli gova kysymään,\nmitä se merkitsi ja minne hän aikoi, johon Hedin vastasi »minä tulen\nheti takaisin» ja meni sen sileän tien. Hänen miehensä kulkivat jalan,\nkuten pyhiinvaeltajain täytyi, itse hän ratsasti, arvellen, ettei ollut\nmikään pyhyyden loukkaus, vaikka pakana kulkikin ratsain.\n\n\n\nPyhä Kailas-vuori.\n\n\nMetsättömässä ylämaassa ei pyhiinvaellustie Kailasin ympäri tarjoa\nerikoista viehätystä, mutta suurenmoisen jylhää tuo luonto kuitenkin\non. Maat ovat paljaat kuin luomisen jäljeltä, kivijäätiköiden\nkuljettamat sora- ja rapamuodostukset, lumikentät, jäävirrat ja\nvaahtoavat vuoripurot ovat vallitsevina. Niukasta ruohopeitteestä\nelävät kuitenkin paimentolaisten jakkikarjat. »Kailasin huippu\nnousee jylhästä vuori-ulapasta kuin tavattoman suuri kuusitahoinen\nvuorikristalli.»\n\nVanha pyhiinvaeltaja oli tarjoutunut oppaaksi ja hän kertoi tien\nmerkillisyyksistä.\n\n»Erään tavattoman suuren graniittipaaden luona pysähtyy vanhuksemme ja\nselittää paaden olevan 'dikpa-kamak' eli syntisten koetuskivi. Kiven\nalla on sen ja maan välissä ahdas reikä. Joka on synnitön, tai jolla on\nedes hyvä omatunto, hän voi ryömiä reiän läpi, mutta jos kuka tarttuu\nvälillä kiinni, on hän hylkiö...\n\n»Noin 200 askelta kauempana on eräs toisenlainen koetuskivi mahtavien\ngraniittipaasien sokkelossa, jossa kulki kuin matalien huoneiden ja\nmuurien välisellä kylänraitilla. Tämän koetuskiven muodosti kolme\nlohkaretta, jotka nojasivat toisiinsa niin, että niiden väliin jäi\nkaksi aukkoa. Oikeauskoiseen suuntaan oli vasemmasta aukosta kontattava\nsisään ja oikeasta ulos...\n\n»Khamin vuorimaasta kaukaisimmasta idästä, Naktsangista ja Amdosta,\ntuntemattomasta Bombasta, jonka olemassaolo oli minulle ainoastaan\nkuuleman mukaan himmeästi tunnettu, mustista teltoista, joita on\nsiroteltu Tibetin autioihin laaksoihin kuin täpliä leopardin taljaan,\netäisen lännen vuorilla sijaitsevasta Ladakhista ja eteläisistä\nHimalajan maista tulee tänne joka vuosi tuhansia toivioretkeläisiä\nkävelläkseen jalkaisin, hitaasti, syvissä mietteissä neljä penikulmaa\ntämän 'maan navan', autiuden vuoren ympäri.»\n\nKailas onkin sen vuoksi maailman kuuluin vuori, sillä kaikki hindut ja\nbuddhalaiset sen tuntevat.\n\n»Vapaaehtoinen oppaamme kertoi juuri olevansa yhdeksännellä\nkierroksellansa. Jokaiseen kierrokseen tarvitsi hän kaksi päivää,\nja hän kiertäisi vuoren kolmeentoista kertaan. Sitä matkaa nimitti\nhän 'kang-koraksi', gangrin piiriksi. Olipa hän useita vuosia\nsitten suorittanut senkin ansiokkaan tehtävän, jonka nimi on\n'gjangtshap-tsallgen'; siihen tehtävään kuuluu koko tien pituuden\nmittaaminen oman ruumiinsa pituudella. Yksi ainoa semmoinen kierros\nvastaa kolmeatoista tavallista, jalan astuttua kierrosta. Minun\ntoivioretkeni ei kelpaisi ollenkaan, koska minä olen ratsain kulkenut,\narveli vanhus. Jos halusin siitä jotain hyötyä, olisi minun se\njalkaisin astuttava.»\n\nMyöhemmin Hedin itse näki kaksi nuorta laamaa, jotka olivat lähteneet\nvuorta kiertämään siten, että mittasivat tien omalla ruumiillaan,\nkulkien aina pituutensa verran eteenpäin ja sitten laskeutuen suulleen\npitkäkseen, uuden jalkain paikan katsoakseen. Toinen näistä nuorista\nmiehistä aikoi vuoren ympäri ryömittyään lähteä erääseen luostariin ja\nmuurauttaa itsensä loppuiäkseen erakoksi.\n\nErään kehämuurin sisällä oli kivi, jossa oli kolo. Pyhiinvaeltajat\ntoisella kivellä jauhoivat tätä koloa ja jauhavat varmaan lopulta koko\nkiven puhki.\n\nJokaiselle sileälle kallionpinnalle, mitä eräällä selänteellä oli, oli\npinottu pyramidiksi pieniä kiviä, ja toiset pyramidit olivat jo niin\ntäpötäydet, ettei ainoatakaan kiveä enää mahtunut. Näiden kivikekojen\njohdolla pyhiinvaeltajat sumulla ja pyryssäkin pysyivät tiellä.\n\n5,669 metrin korkuisessa solassa oli valtava paasi, paaden päässä\npienistä kivistä rakennettu keko pitämässä pystyssä riukua, jonka\npäästä lähtee nuoria, päättyen maahan lyötyjen paalujen päähän. Sola\non kierroksen puolivälissä ja sille ovat uhreja sarvet ja luut, joita\npaaden ympärillä on. Paaden kylkeen pyhiinvaeltaja peukalollaan vetää\nkokkareen voita ja painaa voihin kiinni tukon omia hiuksiaan. Uhri\nsekin! Kiven pinta oli täynnään hiuksia kuin peruukki. Jokaiseen\nkivenkoloon taas oli pistetty uhriksi hampaita. Vaatteenrepaleita oli\nympärillä kasoittain.\n\nTie kulkee monessa kohdassa huimaavain jyrkänteitten reunoja ja on\nhuonopäisille vaarallinen. Monta luostaria on sen varressa. Niissä\npyhiinvaeltajat saavat maksutta viettää yötä. Kallionkylkiin on hakattu\nvaltavat määrät hartauskirjoituksia; manikekoja, viirejä, kiviläjiä\non loppumattomiin. Herkeämättömänä huminana kaikuu pyhiinvaeltajain\nainainen rukous: »Om mane padme hum», ja jokaisen kerran rukouksen\nrukoiltuaan pyhiinvaeltaja pudottaa yhden helmen rukousnauhassaan.\n\n\n\n»Leijonan kita.»\n\n\nHediniä kovasti halutti käydä Induksenkin lähteellä, »Leijonan\nkidassa», jonne ei ollut pitkä matka. Gova aluksi vastusti jyrkästi,\nmutta arveli lopulta, että kunhan vain karavaani kulkisi suoraan\nGartokiin, voisi Hedin itse omalla vastuullaan käydä »Leijonan kitaa»\nkatsomassa, jonka hän suurella riemulla tekikin, ollen ensimmäinen\neurooppalainen, joka näki mahtavan Induksen äärimmäisen latvaveden\nkumpuavan maasta pieninä lähteinä ja niistä lähtevän kainona purona\nmainehikkaalle vaellukselleen merta kohti. Monet hartauskirjoitukset ja\nkivikeot todistivat, että lähdettä pidettiin pyhänä ja pyhiinvaelluksen\narvoisena.\n\n«Tielläni oli ollut suuria vastuksia, mutta korkeimmat voimat olivat\nlahjoittaneet minulle riemun päästä sekä Induksen että myöskin\nBrahmaputran todellisille lähteille ja voida määrätä noiden molempain\nmaailmanhistoriallisten jokien synty ja lähde.»\n\nInduksen lähteiltä Sven Hedin vihdoin matkusti Länsi-Tibetin\npääpaikkaan Gartokiin, jossa kaksi varakuningasta eli garpunia hoiti\nhallitusta. Matka piti osaksi tuntemattoman maan kautta ja välillä\nHedin kulki viidennen kerran Transhimalajan poikki Dshuk-ti-lan solan\nkautta, jonka korkeus oli 5,825 metriä.\n\nGartokissa hän sai paljon kirjeitä ja garpunit, jotka ottivat hänet\nmitä ystävällisimmin vastaan, eivät edes viitsineet kysyä, missä\nkaikkialla hän oli ollut. Heiltä hän vihdoin sai Lhasan kiinalaisen\nambanin, Lien darinin, vastauksen kirjeeseensä — ja se olikin\nodottamattoman suotuisa.\n\nMahdollista kuitenkin on, että kirjeen sisällys oli tunnettu niille\nviranomaisille, joiden kanssa Hedin oli tullut matkalla tekemisiin,\njonka vuoksi häntä ei pahemmin ahdistettu, vaikka toiselta puolen oli\ntahdottu antaa hänen ponnistaa omaa tyhjentymätöntä neuvokkaisuuttaan\npäästäkseen viranomaisista huolimatta tarkoitustensa perille. Lhasan\nherrat olivat täydelleen selvillä siitä, ettei heidän olisi tarvinnut\npelätä mitään valtiollisia selkkauksia siinäkään tapauksessa, että\nolisivat voimakeinoilla taluttaneet hänet maasta lähimmän rajan poikki.\n\nMutta Hedin katui nyt kovin, ettei ollut odottanut tätä kirjettä,\nja koetti käyttää sitä hyväkseen päästäkseen takaisin täyttämään\nTranshimalajaan jääneet aukot — 500 kilometriä oli häneltä jäänyt siitä\nnäkemättä.\n\nGartokissa sattui oleskelemaan Hedinin vanha lehiläinen ystävä, rikas\nkauppias Gulam Rasul, joka ennenkin oli hänet pulasta auttanut. Garpuni\noli tälle kauppiaalle velkaa ja siihen nojaten Gulam Rasul koetti\npakottaa hänet antamaan Hedinille matkaluvan. Garpuni vastasi, että\nhänelle päänsä oli liian kallis, ja kieltäytyi ehdottomasti. Hedin ja\nkauppias koettivat silloin lahjoa hänet — yhtä huonolla seurauksella.\nLopulta Hedin päätti tunkeutua Tibetiin uudelleen pohjoisesta, kuten\nedelliselläkin kerralla, päästäkseen asumattoman maan kautta kauas sen\nsisäosiin, ennenkuin hänet huomattaisiin. Tuumansa hän uskoi Gulam\nRasulille — antoiko tämä siitä sittemmin salavihkaa tiedon garpuneille,\nsiitä ei ole tietoa, mutta tuskinpa omantunnon syyt olisivat häntä\nsiitä pidättäneet — ja kauppias ryhtyi paikalla kaikella tarmollaan\nhäntä auttamaan, varustamaan uutta karavaania. Sitä varten nyt molemmat\nmuuttivat lähemmä Ladakhia. Karavaanin piti muka matkustaa Khotaniin,\njonne siis kaikki miehet palkattiin, mutta matkalla Hedin aikoikin\npoiketa Tshang-tangiin. Itse hän päätti pukeutua ladakhilaiseksi\nkauppiaaksi, koska hän täällä sai tiedon Venäjän ja Englannin välisestä\nsopimuksesta, joka hänen mielestään oli juuri häntä vastaan tehty:\n»Venäjä ja Englanti sitoutuvat kolmen lähinnä seuraavan vuoden kuluessa\nilman edelläkäypää sopimusta olemaan päästämättä Tibetiin ainoatakaan\ntieteellistä retkikuntaa, minkälaatuisia ne lienevätkin, ja vaativat\nKiinaa samoin menettelemään.»\n\n\n\nUudelle retkelle salapuvussa.\n\n\nGartokin garpunit saivat vihiä Hedinin uusista matkavalmistuksista\nja tahtoivat tietää, mitä ne tarkoittivat. Heillekin hän vastasi\nlähtevänsä Khotaniin.\n\nHedinillä oli kauttaaltaan uudet miehet, kun hän joulukuun ensi päivinä\nv. 1907 lähti korkeaan Karakorumsolaan pyrkimään, kautta lumen, myrskyn\nja pakkasten, jotka tuolla korkeudessa — solan kynnys on 5,580 metriä\nyli merenpinnan — nopeaan riuduttivat ihmisten ja juhtain voimat.\nHänellä oli uljas karavaani, nelisenkymmentä reipasta hevosta ja\nmuulia ja alun toistakymmentä miestä, luotettavaa, kunnon väkeä, kuten\nedellisetkin ladakhilaiset, mutta selvää on, ettei voimallisinkaan\nkaravaani suoriudu moisista vaikeuksista niin ohuessa ilmassa\nsydäntalvella, lumen enimmäkseen peittäessä maan.\n\nTämä matka korkean, kylmän ja karun Tshang-tangin halki muodostuikin\nsen vuoksi vielä surullisemmaksi kuin edellisen vuoden, hevosia ja\nmuuleja sortui pitkin matkaa, eikä montakaan minuuttia kulunut,\nennenkuin ne olivat kivikoviksi jäätyneet. Lopulta asema oli niin\nepätoivoinen, että Hedin jo luuli sekä karavaanin että itsensäkin tuhon\ntulleen.\n\nHelmikuun toisella viikolla alkoi näkyä merkkejä ihmisten läheisyydestä\nja Hedinin täytyi nyt pukeutua ladakhilaiseksi, mustata naamansa,\nantaa partansa kasvaa ja tyytyä karavaanissaan toisarvoiseen\nsijaan. Karavaani oli muka Gulam Rasulin lähettämä ja oli sen määrä\ntiedustella, paljonko lampaanvilloja Tshang-tangin paimenet voisivat\nmyydä seuraavana kesänä. Tuskin kukaan tibetiläinen kuitenkaan uskoi\ntätä valetta — ei ainoakaan ladakhilainen ollut vielä ollut niin\nmieletön, että olisi Tshang-tangin halki talvisydännä matkustanut\n— vaan heti alussa arvattiin, että Hedin sahib oli mukana — ellei\nehkä jo ennakolta tiedettykin. Sana kulki karavaanin edellä paljon\nnopeammin kuin se matkasi ja korkeampia ja matalampia viranomaisia\nalkoi hyöriä joka puolella. Suotta Hedin näytteli lammaspaimenen halpaa\nosaa — 30 juhtaa menetettyään hänen täytyi lammasten selässä kuljettaa\ntavaroitaan — kun hän alkoi olla kyllin lähellä, paljastettiin hänet.\n\nSitä ennen oli hänellä kuitenkin ilo paljon selvitellä maantieteellisiä\noloja, löytää suolajärviin laskeva melkoinen joki, Buptsang-tsangpo,\nja ennen kaikkea huhtikuun puolivälissä kulkea Transhimalajan poikki\nuudesta kohdasta, 5,527 metrin korkuisen Samje-lan solan kautta, joka\nmitä tuntuvimmin valaisi vuoriston sisäistä rakennetta. Huhtikuun\n24:ntenä Pemba Tsering, Sakadsongin käskynhaltijan apulainen, johon\nHedin oli edellisellä matkallaan tutustunut, tuli ja paljasti hänet\nja Hedin saattoi nyt pitkistä ajoista pestä itsensä, pukeutua omiin\nvaatteihinsa, muuttaa palvelijainsa telttaan laitetusta salasopesta\nomaan telttaansa ja — ruveta tibetiläisten viranomaisten kanssa\njuonimaan, saadakseen matkan jatkon muodostumaan niin suunnitelmiensa\nmukaiseksi kuin suinkin.\n\nPemba Tsering aikoi ensin viedä kutsumattoman vieraansa Sakadsongiin,\nmutta tämä vastusti sitä jyrkästi sillä verukkeella, että hänen entinen\nkaravaanin johtajansa oli sinne haudattu, ja Pemba Tsering heti otti\ntämän syyn huomioon ja ehdotti Tsangpon rannalla, idemmässä, olevaa\nSemokua, johon Hedin suostui.\n\nSemokussa maaherra kutsui Hedinin luokseen kivitaloon, jossa hän\nmajaili, mutta Hedin vaati maaherraa tulemaan hänen luokseen telttaan,\nja — tämä tuli. Hienolla ivalla Dortshe Tsuän ensiksi kysyi:\n\n»Toivon, että matkanne on ollut onnellinen ja ett'ette ole liian\npaljon kylmästä kärsineet», vaikka hänelle epäilemättä oli tunnettua,\nettä Hedin oli menettänyt melkein koko karavaaninsa. Sitten alkoi\npitkällinen väittely paluumatkan suunnista. Maaherra oli jyrkkä, mutta\nHedin osasi kuin osasikin pelata korttinsa sillä tavalla, että saattoi\ntutkia senkin osan Transhimalajasta, joka vielä oli näkemättä.\n\nHän sai kun saikin lopulta luvan kulkea haluamaansa tietä, kunhan\npääosa karavaanista kulki Samje-lan solan kautta. Oppaaksi hän sai\nmiehen, jota sanottiin rosvoksi, rosvopäällikön veljeksi, mutta\nmatkalla tämä pyysikin häneltä hädän tullen apua muita rosvoja vastaan,\njotka ehkä eivät hänen joukkoonsa kuuluisi. Toukokuun 11:ntenä Hedin\ntäten saattoi kulkea seitsemännen kerran Transhimalajan pääharjanteen\npoikki Sangmo-bertik-lan solan kautta. Solan korkeus oli 5,820 metriä.\n\nHedin tuli sitten Teri-nam-tso järvelle, jota ei kukaan ennen\nollut luotettavasti kartoittanut, ja aikoi taas ryöstäytyä pyhälle\nDangra-jum-tsolle, mutta vartijat antoivat hänen aikomuksestaan salaa\ntiedon alueen maaherralle ja tämä tuli aseellisen joukon keralla\nmitä kohteliaimmin, vaikka mitä varmimmin tekemään hänen yrityksensä\ntyhjäksi. Teri-nam-tsolta Hedin lähti Mendong-Gumpan luostarille.\nTämän luostarin erikoisuus oli, että sekä munkit että nunnat asuivat\nteltoissa.\n\nKulkien edelleen länteen päin hän ei tavannut karavaaniaan sovitulla\nyhtymäkohdalla eikä saanut siitä minkäänlaisia tietojakaan, ennenkuin\nNganglaring-tso nimisellä järvellä, jonka hän ensimmäiseksi näki,\nvaikka eräs pundiitti olikin siitä kuullut. Hedinin rahat olivat\naivan loppuneet, kun karavaani vihdoin yhdytti hänet. Nyt hän kääntyi\nlounatta kohti ja kulki 5,885 metrin korkuisen Dinglan solan poikki\ntasamin varrella olevaan Toktsheniin, jossa häntä odotti entistä\nsitkeämpi kinastelu viranomaisten kanssa.\n\nToktshenin govat eivät sallineet hänen lähteä Intiaan eikä Gartokin\nkautta Ladakhiinkaan, vaan aikoivat pakoittaa hänet kulkemaan vielä\nkerran »valkoisen täplän» poikki pohjoiseen ja sitten edelleen samoja\nteitä kuin hän oli Tibetiin tullutkin, mutta nyt Hedin oli niin\nlopen kyllästynyt sekä Tibetiin että »valkoiseen täplään», että hän,\nlähetettyään pääosan karavaanistaan Ladakhiin, muutaman seuralaisen\nkeralla lähti lyhyintä tietä Simlaan, Intian englantilaisten\nviranomaisten kesäkaupunkiin Himalajan eteläliepeille. Kun viranomaiset\neivät toimittaneet juhtia, lähti hän jalan, antaen retkikunnan\njäljellejääneiden hevosten ja muulien kantaa kuormastoa.\n\nSimlassa varakuningas, lordi Minto, ja Intian armeijan ylipäällikkö,\nlordi Kitchener, ottivat hänet mitä vieraanvaraisimmin vastaan,\nvaikkapa hän olikin uhmannut Englannin hallituksen kiellon Tibetiin\nmatkustaessaan.\n\n\n\n\nTranshimalaja.\n\n\nUseat matkustajat olivat tosin ennen Hediniä nähneet ylisen\nBrahmaputran laakson takana valtavia lumivuoria ja jotkut olivat\narvelleet sitäkin, että ne ehkä muodostivat yhden pitkän vuorijonon,\nmutta mitään varmaa ei tästä ennen Hedinin matkoja tiedetty. Vasta\nhänen tutkimuksensa paljastivat koko suurenmoisuudessaan tämän\nvuoriston, jonka korkeus ja laajuus täydelleen puolustavat Hedinin.\nantamaa Transhimalajan nimeä.\n\nSe ei kuitenkaan ole yksi yhtenäinen selänne, kuten entiset matkustajat\nolivat arvelleet, vaan on päinvastoin jotenkin monipuolisesti\njäsennetty. Itäpää, joka entisestään paraiten tunnettiin, on\nnimeltään Nien-tshen-tang-la. Kantshung-gangri on tämän läntinen\njatko. Shuru-tson länsipuolella on Targo-gangri-Laptshung jono, sen\nlänsipuolella Hiunpo-gangri ja Dingla-vuoristot.\n\nHedinin mielestä Transhimalaja on maailman korkein ja valtavin, jos\nmerenpinnasta luetaan. Se on kapeampi kuin Himalaja ja sen huiput\novat matalammat kuin Himalajan, mutta Trarishimalajan solien korkeus\non suurempi kuin Himalajan. Viiden Himalajan solan keskikorkeus on\n5,101 metriä, viiden Hedinin mittaaman Transhimalajan solan 5,600\nmetriä. Himalajan korkein huippu, Mount Everest, on 8,840 metriä,\nNien-tshen-tang-la, Transhimalajan, mikäli tiedetään, korkein huippu\non 1,540 metriä sitä matalampi. Himalajan harjanteet ovat terävät\nja suipot, laaksot syvään uurtuneet, Transhimalajan harjanteet ovat\ntaaemmat, laaksot matalammat ja kapeammat. Tämä johtuu siitä, että\nHimalajalla sateentulo on niin paljon suurempi kuin Transhimalajalla,\njoka on edellisen sateensuojassa. Juoksevan veden uurtoteho on\nsenvuoksi Himalajalla monta vertaa suurempi kuin pohjoisella\nrinnakkaisvuoristolla. Vedenjakajana sitä vastoin on Transhimalaja\ntärkeämpi kuin Himalaja.\n\n\n\n\nLhasan valloitus ja Tibetin entisyys.\n\n\nHedinin viimeisellä matkallaan vinkkuroidessa edestakaisin\nTranshimalajan yli oli Lhasa, johon niin moni matkustaja oli turhaan\npyrkinyt, jo vihdoinkin menettänyt salaperäisyytensä. Englanti\nlais-intialainen sotajoukko oli ase kädessä tunkeutunut sinne\nja tutkijat tietysti käyttivät tilaisuutta niittääkseen samalla\ntieteellekin niin runsaan saaliin kuin suinkin.\n\nJo vuoden 1880 vaiheilla oli Lhasaan saapunut Dordshiev-niminen\nburjaattilais-laama, joka oli Venäjän alamainen ja, Venäjällä välillä\nkäytyään, pääsi siellä jonkinlaiseksi Venäjän asiamieheksi. Uskotellen\ndalailaamalle Englannin aikovan valloittaa Tibetin hän sai Lhasassa\nhyvin suuren vaikutusvallan, jota hän käytti Venäjän asiaa ajaakseen.\nParemmin onnistuakseen hän uskotteli Tibetin mahtimiehille, että\ntsaari ja koko hänen kansansa ehkä saataisiin kääntymään buddhan\nuskoon. Dalailaama jo aikoi lähteä Pietarissa käymään, mutta tyytyi\nsitten, neuvostonsa vastarinnan vuoksi, lähettämään lähettilään, joka\ntodella pääsi tsaarin puheille. Palatessaan hänellä oli liittoehdotus\nja lupaus, että Lhasaan lähetettäisiin Venäjää edustamaan joku\nsuuriruhtinaista, mutta tämä kuitenkin tibetiläisiä epäilytti, jota\npaitsi Lhasassa olevat Kiinan edustajat jyrkästi vastustivat sitä.\n\nVarmana Venäjän kannatuksesta — Tibetiin oli tuotu venäläisiä aseitakin\n— dalailaama, Dordshievin neuvoja kuullen, alkoi tuottaa ikävyyksiä\nEnglannille, sallien muun muassa hyökkäyksen Sikkimiin brittiläiselle\nalueelle. Lordi Curzon oli siihen aikaan Intian varakuningas, ja tämä\ntarmokas valtiomies ryhtyi viipymättä tehokkaisiin vastatoimiin. Kun\ntibetiläiset eivät suostuneet hyvällä hyvitystä antamaan, lähetettiin\nTibetiin englantilais-intialainen sotajoukko kenraali Macdonaldin\njohdolla. Valtiollisena asiamiehenä seurasi eversti Younghusband mukana.\n\nSikkimin solat kapeine polkuineen ja pyörryttävine jyrkänteineen\nasettivat tykistön ja kuormaston kuljetukselle hyvin suuria vaikeuksia,\nmutta tavallisella neuvokkaisuudellaan ja vuorisodista saamansa\nkokemuksen avulla englantilaiset ne voittivat ja pääsivät Tibetin\npuolelle miekan iskutta. Joulukuun 12 p. v. 1903 retkikunta kulki\nrajan poikki ja huhtikuun 12 p. 1904 se saapui Gjangtseen, jonka luona\ntibetiläiset yrittivät tehdä vähän kovempaa vastarintaa. Uudenaikaista\ntykistöä ja kiväärejä vastaan he kuitenkin olivat aivan voimattomat.\nGjangtsen ja Lhasan välillä vastarinta pitkin matkaa oli kovin heikkoa.\nElokuun 3 p. Macdonaldin armeija saapui Lhasaan, josta dalailaama\nDordshiewin kanssa oli paennut Mongoliaan. Sotaväki vain käymällä kävi\nitse kaupungissa, leiriytyen sitten sen ulkopuolelle, kunnes Lhasan\nvallanpitäjät olivat hyväksyneet englantilaisten ehdot. Tibetin tuli\ntunnustaa Sikkimin raja, avata Gjangtse, Gartok ja Jatung Intian\nkaupalle ja maksaa pieni määrä vahingonkorvausta, josta vielä annettiin\nkaksikolmannesta anteeksi. Tieteellisiä tutkimusretkiä koskevan kiellon\nolemme jo maininneet. Myöhemmin Kiina hyväksyi nämä ehdot ja Englanti\nsai Venäjänkin kanssa aikaan Tibetistä sopimuksen.\n\nEnglantilaiset upseerit käyttivät hyväkseen tilaisuutta tutkiakseen\nLhasan ja sen luostarit sangen perusteellisesti ja everstiluutnantti\nAustine Waddel, etevä buddhalaisuuden tuntija, kokosi aineksia kirjaan,\njossa hän tekee niistä selkoa. Waddelin mukaan selostamme seuraavassa\npyhän kaupungin ja sen luostarien ihmeet.\n\nLhasa on rakennettu jotenkin tasaiselle lakeudelle, jota joka puolella\nkukkulat piirittävät. Kaupungin eteläpuolella juoksee vähässä matkassa\nKjitshu niminen melkoinen joki, joka vie vetensä Tsangpoon. Kukkulat\novat paljaat ja karut, mutta lakeus on hedelmällinen, vaikka toisin\npaikoin soistunut. Lakeudella on paljon puutarhoja ja niissä kauniita\npuita. Kaupungin länsipuolella on kapea ja korkea vuoriselänne, jonka\npohjoispäässä kukkulallaan on Potala, dalailaaman majesteetillinen\npalatsiryhmä, eteläpäässä taas rohtoparannuksen temppeli.\nVuoriselänteen ja kaupungin välillä on puolentoista kilometrin levyinen\nvyöhyke, jossa on lehtoja, puutarhoja ja niittyjä. Lännestä tuleva tie\nkulkee Kjitshusta haaraantuneen kuivuneen putaan poikki Jutok Sampa eli\nturkoositiili-siltaa myöten, joka on Lhasan nähtävyyksiä.\n\nKaupungin ympärillä on ennen ollut korkeat muurit, mutta kiinalaiset\nhävittivät ne parisataa vuotta takaperin.\n\nKadut ovat jotenkin suorat, mutta kapeanlaiset. Kun ne eivät ole\nkivetyt, on niillä usein paljon kuraa ja varsinkin köyhemmät\nkaupunginosat ovat sanomattoman törkyiset. Paremmat talot ovat kivestä\nja poltetuista tiilistä, huonommat vain, savesta tai auringonpaisteessa\nkuivatuista tiilistä. Etukaupungeissa on taloja, jotka on kokonaan\nrakennettu lampaan- ja nautakarjansarvista, liittäen nämä yhteen\nsaviruukilla. Tavallisesti talot ovat kahden- ja kolmenkertaiset.\nRikkaitten talot ovat hyvin varustetut. Joka talossa on jonkinlainen\npyhättö, jossa kuvia ja pyhiä kirjoja säilytetään.\n\n\n\nJokhang.\n\n\nKaupungin keskellä on aukio, joka on kaupungin tärkein kauppatori.\nSiellä on »Jo'n» eli »Herra Buddhan» suuri temppeli, Jokhang, jota\npidetään koko Tibetin ja sen kaikkien teitten keskustana. Luulon\nmukaan sen perusti hallitsija Srong-tsan-gampo v. 652 buddhanuskoon\nkääntyessään. Siinä sai sijansa toinen kahdesta erittäin pyhästä\nBuddhan kuvasta. Temppelin katto on kullattu, mutta muutoin se ei ole\nerikoisen muhkea rakennus eikä paljoakaan ympärillä olevia rakennuksia\nkorkeampi. Siinä on kolme kerrosta. Sisäänkäytävä on vuoltujen ja\nkullattujen puupylväitten kannattama portiko. Seiniin on kaiverrettu\nkiinalaisia, tibetiläisiä ja mongolilaisia kirjoituksia ja yhdellä\nseinällä on suuri rukouspyörä. Esihalliin astutaan jykevistä,\nrautakoristeilla kaunistetuista ovista ja siitä päästään toisen oven\nkautta pihattoon, jonka ympäri kulkee pylväitten kannattama veranta\npyhättöineen ja seinille maalattuine freskoineen. Vasemmalla puolella\non suurlaaman pehmustettu valtaistuin ynnä muitten kirkollisten\nylimysten istuimet, toinen toistaan korkeammalla sen mukaan, mikä\nkunkin arvo on. Sisäovesta ja siitä jatkuvasta käytävästä kuljetaan\nneliön muotoiseen kappeliin, jolla ei ole muuta kattoa kuin taivas.\nSen kummallakin puolella on kolme kappelia ja päässä suorakaiteen\nmuotoinen »kaikkein pyhin» sälövarjostimineen ja kullattuina Buddhan\nkuvineen. Kaikkein pyhimmässä on Sakjan suuri kuva istuvassa asennossa,\nympärillään pieniä kuvia, lamppuja ja monenlaisia uhrilahjoja.\nKuvapatsas on runsaasti koristettu jalokivillä, mutta yleensä tekotapa\non karkeaa. Temppelin toisessa ja kolmannessa kerroksessa on paljon\nmuiden jumalain ja jumalattarien pyhättöjä ja kuvia. Temppelissä\non vielä valtavan paljon muita kuvia, kulta- ja hopea-astioita,\nlamppuja, pyhäinjäännöksiä ja kaikenlaista arvokasta rihkamaa.\nPaljon hartaudenharjoittajia käy joka päivä jumalanpalveluksessa,\nja tiellä, joka käy päärakennuksen ympäri, kulkee lakkaamaton\nvirta pyhiinvaeltajia, eri suuntiin sen mukaan, mitä ansiota kukin\nhartaustyöllään pyytää. Temppeli oli englantilaisten käydessä ylen\nlikainen ja täynnään voilamppujen katkua.\n\nJokhangin ympärillä on luostarihuoneita, säiliöitä ja rakennuksia,\njoissa siviilivirastoilla, kuten valtionrahastolla, tullilla,\ntuomioistuimilla y.m. on huoneensa. Pyhällä alueella on naisten\nkielletty olemasta yötä.\n\nJokhangin pääsisäänkäytävän luona on pyhän pajun varjossa Doringin\npaasi, kuulu muistomerkki, johon on hakattu tieto Tibetin kuninkaan ja\nKiinan keisarin v. 822 (eli 738) j.Kr. tekemästä liitosta. Saman paaden\nedustalla erään kuninkaan veli, joka oli laamalaisuudesta luopunut,\nmurhattiin.\n\n\n\nPotala.\n\n\nKuulu Potala, jolla dalailaaman palatsit ovat, muodostaa\nmajesteetillisen rakennusvuoren. Päältä nähden se kaltevine seinineen\nmuistuttaa linnoitusta. Eteläpuolella on vuoren alla laaja suljettu\npiha, jolla vilisee laamoja ja kerjäläisiä. Sieltä johtavat jotenkin\nmukavat portaat ja rinteet vuoren kukkulalle, joka on kokonaan\npalatsin peittämä. Rakennukset ovat eri ajoilta. Keskimmäinen kohoaa\nmuita paljon korkeammalle, päättyen kullattuihin katoksiin. Siellä on\nkorkealla pengermällä dalailaaman kävelypiha, josta hän katselee alle\nkokoontuneita pyhiinvaeltajia. Tämä rakennus on tulipunainen, jonka\nvuoksi sitä sanotaan punaiseksi palatsiksi. Siinä ovat tärkeimmät\nsalit ja kappelit ja entisten dalailaamain pyhätöt. Niissä on paljon\nmaalauksia, jalokivikoristeita, veistokuvia ja muita koristeita,\nmutta yleensä ei Potalan sisusta ole likimainkaan niin suurenmoinen\nkuin ulkopuoli. Muista Potalan vuorella ja sen läheisyydessä olevista\nrakennuksista mainittakoon sen juurella, järven saarella, oleva\ntemppeli, joka kiinalaisten mielestä on Lhasan kauneimpia. Temppeli,\nLu-Kang, on pyöreä ja sen ulkoseinää pitkin kulkee ympäriinsä\npylväsloggia eli portiko, joka on maalauksilla kaunistettu. Temppeliä\nsaartavat puut ja pensaat. »Käärmeen huoneen» nimen tämä temppeli on\nsaanut siitä, että perintätiedon mukaan paikalla piilee louhikäärme,\njota on lepytettävä, ettei se hukuttaisi Lhasaa tulvalla.\n\nKaupungin pohjoisosissa on Ramotshe niminen suuri kuulu temppeli.\nSekin on perintätiedon mukaan Srong-tsan-gampon rakentama ja siihen\nhaudattiin hänen kiinalainen puolisonsa. Temppelissä on Buddhan\nkuva, jonka tämä puoliso toi mukanaan »Lumimaahan». Tämä temppeli on\nloitsutaidon tyyssija.\n\nKaupungin pohjois-osassa on Moru-niminen luostari, joka on huomattava\nulkonaisesta järjestyksestään ja puhtaudestaan. Se on kuulu\nloihtimisopisto, jota paitsi sen puutarhassa on kirjapaino. Kaupungissa\ntai sen läheisyydessä on neljä muuta luostaria.\n\nLhasan ympäristössä on vielä kolme suurta luostaria, jotka Tsongkhapa,\nnykyisen laamalaiskirkon uskonpuhdistaja (1356—1418), perusti.\n\nSuurin näistä, Debung, on 10 kilometriä kaupungista länteen lakeutta\npohjoisessa paartavain vuorten juurella. Se on maailman suurimpia\nluostareita, munkkeja 8,000. Dalailaama käy siinä kerran vuodessa.\nDebungissa mongolilaiset laamaoppilaat asustavat tullessaan Lhasaan\ntutkinnoita suorittamaan. Lähellä sitä on Tibetin pääloitsijan\nomituinen rakennus. Viiden kilometrin päässä Lhasasta pohjoiseen on\nSera niminen luostari Mongoliasta tulevain pyhiinvaeltajain tien\nvarressa. Paitsi suurenmoisia, amfiteatterin muotoon rakennettuja\nluostarirakennuksia siihen kuuluu paljon erakkokoppeja, joita on\nhajallaan korkealla vuorella. Soran päätemppeli on kuulu siitä,\nettä siinä säilytetään »vajraa» eli Ukon vasamaa, kaksipäistä\npronssipunttia, jota pidetään lujuuden perikuvana. Rukoillessaan\npappi tekee sillä kaikenlaisia temppuja. Uudenvuoden juhlissa se\njuhlasaatossa kannetaan Jokhangiin. Lähellä on vuori, jonka luullaan\nsisältävän paljon hopeaa, mutta sitä ei sallita kaivaa. Kultaakin on ja\nsitä kaivetaan, mutta aina suuren nokareen löytäessään munkit paikalla\nkätkevät sen maahan, jotta se siittäisi hienoa kultaa, jota vain on\nlupa kaivaa.\n\nLhasan itäpuolella on 40 kilometrin päässä Galdan, »keltaisen lahkon»\nvanhin luostari, johon Tsongkhapa on haudattu marmorihautaan,\nkultapyhättöön.\n\nKauempana etelässä, Tsangpon rannalla, on Tibetin vanhin luostari\nSamje, joka on perustettu v. 770. Sitä ympäröi 2 1/2 kilometrin\nmittainen korkea, kivestä rakennettu kehämuuri, jonka päällystä on\ntäynnään tiilistä ladottuja uhrikekoja. Luostarin keskustemppeli on\nvaltavan suuri, suuri osa jumalankuvista on puhdasta kultaa. Luostaria\nsanotaan muutenkin hyvin rikkaaksi. Temppelien sisäseinät ovat täynnään\nmitä kauneimpia valtavan suuria kirjaimia, joita kansa luulee itse\nSakjan kirjoittamiksi. Tibetin hallituksen sanotaan tallettavan tässä\nluostarissa valtion varoja.\n\n\n\nJuhlat.\n\n\nLhasan juhlavuoteen kuuluu joukko isompia ja pienempiä juhlia, joihin\nsaapuu pyhiinvaeltajia kaukaa Gobin erämaidenkin takaa. Suurin juhlista\non uudenvuodenjuhla, jota kestää pari viikkoa. Se on jonkinlainen\nlaamalainen karnevaali, jossa naamareilla ja valepuvuilla on hyvin\ntärkeä osa. Naamiohuvit muutoinkin ovat Tibetissä erittäin suositut.\nJuhla alkaa puolenyön aikaan huudoilla ja kellojen soitolla, gongien,\nkalistimien, rumpujen ynnä muitten samanlaisten tibetiläisten\nsoittokoneitten paukutuksella. Ystäväin kesken käydään vieraissa,\ntarjoillaan vaatimattomia makeisia ja voinsekaista teetä. Toisena\npäivänä dalailaama pitää suuret pidot, joissa sekä maan omat että\nkiinalaiset viranomaiset ovat saapuvilla. Toreilla ja suurien\nluostarien edustalla esitetään kaikenlaisia näytelmiä ja ilveilijät\ntekevät temppujaan. Seuraavana päivänä esitetään eräs näytelmä, joka\non Tibetin erikoisuuksia. Potalan muureilta jännitetään jollain\nkorkealta kohdalta pitkä, nahkasäikeistä punottu köysi, jonka alapää\nlujasti kiinnitetään alla olevalle lakeudelle kiinni. Tätä pyörryttävää\nhypotenuusaa pitkin luistaa kaksi miestä päästä päähän, joskus\nrinnallaan maaten, jonka suojana on vahvasta nahkasta tehty levy.\nLevittäen kätensä ikäänkuin uidakseen he nuolen nopeudella laskevat\nalas torille. Tätä temppua sanotaan »jumalten tanssiksi». Toisinaan\nmäenlaskijat saavat surmansa, mutta hengissä maahan tulleet saavat\nhovilta lahjoja. Dalailaama itse tulee aina tätä lystiä katsomaan.\nMuuallakin tätä mäenlaskua harjoitetaan. Vielä uudella ajallakin se oli\nEuroopassakin käytännössä.\n\nHuomattavin uudenvuoden juhlista on »monlam», jonka Tsongkhapa itse v.\n1408 sääti. Lhasaan virtailee silloin laamoja koko Tibetistä, varsinkin\nlähiseutujen suurista luostareista, ja joka tiellä vilisee silloin\njalan ja ratsain matkaavia munkkijoukkoja, keittoastiat ja rukouskirjat\nkerallaan. Ne, jotka eivät saa kortteeria, majailevat kaduilla ja\naukioilla tai pystyttävät lakeudelle pienet mustat telttansa. Juhlia\nkestää kuusi päivää ja koko tämän ajan kaupungissa vallitsevat\njonkinlaiset saturnaliat, sanomaton sekamelska ja epäjärjestys. Laamoja\nkulkee joukoittain pitkin katuja huutaen, laulaen ja tapellen. Tämän\nkokouksen tarkoitus on kuitenkin olevinaan uskonnollinen. Suurenmoisia\njuhlakulkueita mystillisine uhrineen ja soittoineen vaeltaa Jokhangiin\nja Moru-luostareihin. Dalailaama on itsekin läsnä juhlassa ja korkealla\nvaltaistuimella Jokhangin vieressä istuen ottaa vastaan kansan uhrit ja\nantaa sille siunauksensa.\n\nEnsimmäisen kuukauden 15:ntenä sytytetään suunnattomat määrät soihtuja,\njotka valaisevat kaupungin, niin että kajastus näkyy pitkäin matkain\npäähän, ja Jokhang on kaiken yötä valaistu lukemattomilla lyhdyillä,\njotka luovat valoaan voista muovailtuihin, eläimiä, lintuja ja kukkia\nesittäviin reliefeihin. Ne kuvaavat episodeja Buddhan elämästä ja muita\nuskonnollisia aiheita. Kuvat ovat hyvin suurikokoisia ja erinomaisen\ntaidokkaasti tehtyjä. Näiden taideteosten valmistukseen kuluu muutamia\nkuukausia ja juhlayön jälkeisenä aamuna ne heitetään menemään. Toisina\npäivinä on kilparatsastuksia Serasta Potalaan ja kilpajuoksuja\nPotalasta kaupunkiin. Kuukauden 27:ntenä kannetaan Ukon pyhä vasama\njuhlallisessa saatossa Serasta Jokhangiin ja dalailaaman luo Potalaan.\n\nMuista suurista vuotuisista juhlista on yksi, jota vietetään\nneljännessä kuukaudessa, omistettu Sakjan kiitokselle, mutta oikeastaan\ntämä juhla näyttää olevan samanlainen vanha kevään ja luonnon\nnuorentumisen juhla kuin Intian huli-juhla.\n\nToisen kuukauden 30:ntenä päivänä vietetään erästä omituista menoa,\njoka muistuttaa syntipukin karkoitusta. Sitä sanotaan pahanhengen\nulos ajamiseksi. Palkataan mies esittämään paholaisen tai oikeammin\nuhrin osaa, sillä joskus hän leikissä heittää henkensä. Hänet puetaan\nkummituspukuun ja naama maalataan mustan ja valkoisen kirjavaksi, jonka\njälkeen hänet tuodaan Jokhangiin väittelemään uskon asioista henkilön\nkanssa, joka esittää dalailaamaa. Väittely päättyy arpanappulain\nheittoon, ikäänkuin arvottaisiin Lhasasta. Arpanappulat ovat siten\nväärennetyt, ettei paholainen voi voittaa. Uhri viedään sitten\nkaupungin ulkopuolelle kansanjoukkojen ja sotaväen saattamana, häntä\nkiljuen uhkaillaan ja sadatellaan ja sotaväki ampuu yhteislaukauksia\nhänen jälkeensä. Kun paholainen on ajettu pois, palaa väestö takaisin\nja uhri viedään Samjen luostariin. Jos hän pian sen jälkeen kuolee,\npidetään sitä hyvänä enteenä, muutoin häntä pidetään luostarissa\nkaksitoista kuukautta.\n\nPundiitti Nain Singh mainitsee erään omituisen tavan, joka on verraten\nmyöhään valtaan päässyt. Uuden vuoden kahdeksikymmeneksikolmeksi\nensimmäiseksi päiväksi on tapana antaa siviilivalta huutokaupalla\nvuokralle enimmän tarjoavalle. Ostajaa, jonka tulee kuulua\nDebung-luostariin, sanotaan Jalnoksi. Hän on jonkinlainen huonon\nhallinnon perikuva, sillä mainitulla ajalla hän kaikilla mahdollisilla\nluvattomilla tavoilla koettaa rikastua, kiskoen mielivaltaisia veroja\nja sakkoja kansalaisilta.\n\n\n\nLhasa ja sen kauppa.\n\n\nLhasan väkiluku lienee noin 30,000, kaupungissa ja lähiseuduilla\nolevat laamatkin mukaan lukien. Ennen on kaupungin väkiluku kuitenkin\nollut suurempi. Tibetiläisiä maallikoita on vain 1,500 miestä ja 5,000\ntibetiläistä naista. Ulkomaalaisia, kuten kiinalaisia, nepalilaisia,\nladakhilaisia y.m. on paljon. Tärkein teollisuus on kankaiden kutominen\nTibetin hienosta villasta. Suuri vaikutus kauppaan on tietysti\npyhiinvaelluksella. Joulukuussa saapuvat Länsi-Kiinan kauppiaat tuoden\nsilkkiä, mattoja, posliinia ja teetä. Itä-Tibetistä tuodaan myskiä,\njosta osa kulkee edelleen Nepalin kautta Eurooppaan, Intian puolelta\nviljaa ja tupakkaa ja teollisuustuotteita. Maaliskuussa kauppiaat\njälleen lähtevät matkoihinsa, ennenkuin joet alkavat tulvia, niin ettei\nniiden yli voi kahlata.\n\nTee on tärkein tuontitavara, sillä teettä ei kukaan tibetiläinen tule\ntoimeen. Teetiilet käyvät maassa jopa rahasta.\n\n\n\nTibetin entisyys.\n\n\nEttä Tibetin kaltainen muusta maailmasta erotettu vuorimaa on voinut\nsaavuttaa vallitsevan merkityksen laajain alain uskonnollisissa\nkäsitteissä, todistaa jo itsessään, ettei tämä maa ole voinut olla\nkokonaan historiaa vailla. Tiedot sen menneisyydestä ovat kuitenkin\nsangen vaillinaiset, tibetiläisten oma »kuningasten kirja», joka\ntekee selkoa maan vanhoista hallitsijoista, kun on suureksi osaksi\ntaruperäinen. Kiinalaisista lähteistä on kuitenkin saatu moniaita\ntietoja, jotka ulottuvat sangen kauas entisyyteen.\n\nKiinan aikakirjat mainitsevat kiang (paimentolaiset) nimellä Kukunorin\nja Koillis-Tibetin heimoja jo 11 vuosisadalla e.Kr., mutta aina\nkuudenteen vuosisataan j.Kr. kiinalaisten tieto Tibetistä ulottui\nvain itäisiin rajaseutuihin. V. 433 eräs Kiinan eteläisen Liang\ndynastian jäsen pakeni kiang-kansain luo ja perusti heidän keskuuteensa\nvaltakunnan. Lempeällä ja oikeudenmukaisella hallinnollaan hän\nsaavutti suosiota ja saattoi levittää valtaansa suunnattoman laajan\nalan yli. Tibetiläisten omien, myöhemmin muistoon kirjotettujen ja\nmuodosteltujen perimätietojen mukaan oli Tibetin ensimmäinen kuningas\nkotoisin Intiasta, Kosalan valtakunnasta, jonka päämaa oli nykyinen\nOudh, buddhalaisuuden varhainen koti, hän muka oli tämän maan kuninkaan\npoika. Hän pakeni Himalajan taa Bod maahan (Tibetiin), jossa Etelä-\nja Keski-Tibetin päälliköt valitsivat hänet kuninkaakseen. Hänen\njälkeläistensä aikana tunkeutui buddhalaisuus Tibetiin ja saatiin\nKiinasta luvunlaskutaito ja lääketiede. Maa oli niin karjarikasta,\nettä eräs kuninkaista muurasi palatsinsa muurilaastilla, johon\nveden sijasta käytettiin lehmän- ja jakinmaitoa. Muuan kuningas\ntoi Intiasta kirjoitustaidon ja perusti Lhasan. Hän käännytti koko\nkansan buddhalaisuuteen, valloitti maita pohjoisessa, lännessä ja\nHimalajankin eteläpuolella. Intialaiset aikakirjat eivät mitään tiedä\ntästä tibetiläisvallan ajasta, mutta kiinalaisten muistiinpanojen\nmukaan se käsitti koko Bengalin ja ulottui etelään aina Bengalin\nlahteen saakka, jota silloin sanottiin »Tibetin mereksi». Kansalliset\nja kielelliset seikat viittaavat siihen, että tämä tieto on tosi.\nEräs kuningas hyökkäsi v. 663 Kiinan kimppuun, mutta kiinalaiset\nkostivat ja tunkeutuivat Lhasaan saakka, jonka kuninkaallisen linnan\nhe polttivat. Tibetiläisten itsensä mielestä oli Khri-sronglde-tsan\nheidän maansa kuuluin hallitsija, sillä hallitusajallaan (743—789)\nhän kaikin tavoin edisti buddhan oppia. Hänen poikansa koetti poistaa\nkaiken erotuksen rikkaitten ja köyhien, ylhäisten ja alhaisten välillä\nja kolmeen kertaan jakoi kaiken omaisuuden tasan kaikkien alamaistensa\nkesken, mutta joka kerta olot palasivat entiselleen, rikkaat kävivät\nvielä rikkaammiksi ja köyhät vielä köyhemmiksi. Viisaat väittivät tämän\njohtuvan heidän hyvistä ja pahoista töistään entisessä elämässä. V:lta\n821 on säilynyt kaksikielinen kirjoitus, jossa määritellään rauhanehdot\nKiinan ja Tibetin välillä. Sitten Tibet jakautui kahteen valtakuntaan\nja seurasi paljon sisällisiä sotia.\n\n1020-luvulla saapui eräs kuulu Intian buddhalainen, Atisha nimeltään,\nkutsuttuna Tibetiin, toi mukanaan ajanlaskun, jonka mukaan aika\njaettiin 60-vuotisiin jaksoihin, ja oli ensimmäinen ylimmäinen pappi,\njoka sai maassa suuremman vaikutusvallan. Hän perusti Tibetissä\npappisvallan. Kublai kaanin valloitettua Itä-Tibetin (1253) tämä maa\njoutui Kiinan vallan alle ja sen hallitus uskottiin Sakja luostarin\nlaamoille. Myöhemmin muut luostarit paisuivat sitä mahtavammiksi,\nkunnes jälleen nousi tibetiläinen maallikko, joka Kiinan hallituksen\nsuostumuksella anasti vallan. Luostarien vaikutus oli kuitenkin\nTibetissä jo niin suuri, että se pian jälleen voitti muut.\n1400-luvulla eräs Tashilhunpo luostarin johtajista valittiin Lhasan\netevimmän luostarin johtajaksi ja hänestä tuli Tibetin ensimmäinen\ndalailäama. Mutta koko maan hallitsijaksi dalailaama tuli vasta v. 1645\nmongolilaisten avulla, jotka joksikin aikaa karkottivat kiinalaiset\nTibetistä. Myöhemmin Kiinan hallituskin tunnusti dalailaaman yhdessä\nTashilhunpon luostarin johtajan, pantshen laaman, keralla maan\nhengelliseksi ja maalliseksi esivallaksi, joka kuitenkin oli Kiinan\nylivallan alainen.\n\nTibet sai uskontonsa ja sen keralla uskonnollisen kirjallisuutensa\nIntiasta, sillä maan vanhat kuninkaat antoivat tibetin kielelle kääntää\nkaikki buddhan opin pyhät kirjat. Jotkut niistä tunnetaankin vain\ntibetiläisistä käännöksistä. Kun buddhalaisuus Intiassa kukistettiin\nbrahman opin jälleen elpyessä hindulaisuuden muodossa, peri Tibet\nIntialta buddhalaisuuden kantamaan kunnian ja siitä johtuu sen suuri\narvovalta koko buddhalaisessa Aasiassa. Siitä tuli buddhalaisuuden\npyhä maa, johon kaikista Aasian ääristä saavuttiin pyhiinvaelluksille,\nja tämä seikka antoi niin suuren tuen sen luostareille, että niistä\nvarttui Tibetin tärkein valtiomahti, jonka sortoa ja kiskomisia\nvastaan yhteinen kansa ei ole sen koommin voinut eikä tahtonutkaan\nkapinoida. Tuhansia ja kymmeniätuhansia munkkeja on Tibetin suurissa\nluostareissa, ja napisematta kansa heille maksaa raskaita veroja\nhyvässä luottamuksessa, että se siten parhaiten täyttää uskonnollisen\nvelvollisuutensa.. Buddhalaisuus on kieltämättä painanut leppeän\nleimansa tähän luonnostaan ja luonnon olojen edellytysten johdosta\nraakaan ylämaan kansaan. Mutta kuitenkaan ei Tibetin buddhalaisuus ole\nkuin turmeltunut kuori Gautaman jalosta opista. Siihen on sekaantunut\nkaikenlaisia shamanilaisia lisäpiirteitä maan vanhasta taikauskonnosta.\nTibetin laamalaisuutta voidaan verrata Rooman kirkon anekaupan\nkehnoimpiin aikoihin.\n\n\n\n\nItä-Turkestanin muinaismuistot.\n\n\nSven Hedinin löydöillä Takla-makanin hiekoissa oli tärkeä\nmuinaistieteellinen merkitys, sillä ne osoittivat, että\nItä-Turkestan on ennen ollut laajemmalti asuttu ja sen ilmasto\nollut nykyistään kosteampaa. Vielä suuremman sisällyksen nämä\nlöydöt saavat, kun huomioon otamme, että tässä maassa muinoin on\nasunut indoeurooppalaisiakin kansoja. Vielä ajanlaskumme alussa\nsiellä oli jäljellä aarialaisia kansoja sekaisin ural-altailaisten\nkanssa. Sven Hedinin jälkeen ovat sen vuoksi muut tutkijat jatkaneet\netsimistä ja löytäneet muinaisraunioita ja suunnattoman rikkaita\nkäsikirjoituskokoelmia, jotka epäilemättä luovat aivan uutta valoa\nnäiden maiden myrskyiseen historiaan ja vaelteleviin kansoihin,\njotka ovat osansa näytelleet kuin näyttämöllä näyttelijät ja jälleen\nkadonneet aikain hämäriin.\n\nNe muinaisesineet, jotka Sven Hedin v. 1896 löysi Khotanin\nläheisyydestä erämaasta, saviesineet, pronssiset Buddhan kuvat,\nkaiverretut jalokivet, rahat ja käsikirjoitukset, lienevät kolmannelta\nvuosisadalta j.Kr., koska kreikkalais-intialaiset vaikutukset ovat\nniissä ilmeiset. Aleksanteri Suuren jälkeläiset niihin aikoihin\nperustelivat valtakuntiaan Persiaan, Khivaan, Merwiin, Afghanistaniin\nja Pohjois-Intiaan. Keskeltä erämaata, lähellä Khotan joen kanssa\nyhdensuuntaisesti Tarimiin pyrkivää Kerija-jokea, Hedin löysi toisen\nvanhan kaupungin, jonka erämaan hiekat olivat kokonaan peittäneet.\nTässä kaupungissa oli seinäkuvia, jotka esittivät paikallisia järvi- ja\njokimaisemia, sieltä löytyi puuveistoksia, saviastiain paloja, kipsisiä\nBuddhan kuvia ja vanhoja puutarhan pohjia.\n\nM. Aurel Stein löysi toisista Itä-Turkestanin osista saviastioita,\nkuvia, kuvapatsaita, rahoja, leimasimia, freskoja, sanskrittilaisilla,\nbrahmilaisilla ja kiinalaisilla kirjaimilla kyhättyjä käsikirjoituksia,\npuutauluja, joiden kirjoitukset olivat kharoshti-kirjoitusta,\nhuonekaluja ja eri viljalajeja. Nämä esineet näyttävät olevan\najanlaskumme kahdeksalta ensimmäiseltä vuosisadalta, sen ensi vuosista\nalkaen.\n\nAivan Lopin erämaan sydämestä Sven Hedin v. 1901 löysi Loulanin\neli Shanshanin kaupungin vanhat rauniot. Tämän kaupungin näyttää\nhietamyrsky tai tulva, taikka ehkä molemmat hävittäneen kolmannen\nvuosisadan lopulla j.Kr. Kaupungista löydettiin muun muassa\nasiakirjoja, joista näkyi sen nimi ja aikamääräyksiä.\n\nLjuktshunin syvänteestä erämaan pohjoisreunalta D.A. Klements v.\n1898 löysi vanhojen luostarien raunioita, joista vanhimmat ovat\najanlaskumme ensi ajoilta, ja näistä luostareista löydettiin sangen\nmieltäkiinnittäviä käsikirjoituksia, joista toiset ovat uigurin\nkielisiä, toiset tuntemattomia kieliä. Le Coq löysi samoilta seuduilta\nv. 1904 erinomaisen arvokkaita käsikirjoituksia, joista toiset ovat\nkiinalaiselle paperille, toiset valkoiselle nahkalle, toiset puulle\nkirjoitettuja, edustaen kymmentä eri kirjaimistoa. Kielistä kaksi\non aivan tuntematonta. Muistakin Tianshanin eteläpuolella olevista\nkeitaista löydettiin samanlaisia kokoelmia.\n\nVuosina 1906—1908 Aurel Stein teki uuden matkan, jonka tulokset\nolivat vieläkin runsaammat. Khotanin koillispuolella hän tutki\nsuurta buddhalaista temppeliä, josta jälleen löytyi paljon\nkäsikirjoituksia. Erämaan kuivan ilmaston vuoksi ne olivat täälläkin\nsäilyneet ihmeteltävän hyvin suuresta iästään huolimatta. Nijasta,\nKerijan itäpuolelta, löydettiin paljon kharoshtikirjoituksella\nkirjoitettuja puukirjoja ja asiakirjoja, joista toisissa vielä\noli kreikkalaismalliset savileimat ja puukannet, ynnä huonekaluja\nja muita esineitä. Lop-norin länsipäästä, Miranista, löydettiin\nbuddhalaisia pyhättöjä seinämaalauksineen. Lopista itsestään löydettiin\nkiinalaisia ja kharoshtikirjoituksia, puulle, paperille ja silkille\nkirjoitettuja, ynnä lisäksi piikiviaseita ja muita esihistoriallisia\nesineitä. Löydettiin myös melkoinen kappale kiinalaista muuria\ntornineen ja vartija-asemineen ja paljon muinaisesineitä. Intialaisia,\nkharoshtilaisin ja brahmilaisia kauppa-asiakirjoja löydettiin sekä\nerästä tuntematonta kieltä, joka näytti aramealaiselta. Mutta kaikkien\nrunsaimman käsikirjoitussaaliin saivat Stein ja hänen jälkeensä\nkulkenut ranskalainen matkustaja pyhitetyistä luolista, »Tuhannen\nBuddhan saleista», jotka ovat Satshoun kaakkoispuolella. Nämä löydöt\novat niin suunnattoman runsaat, että vasta jonkun ajan kuluttua\nvoidaan saada käsitystä niiden sisällyksestä. Buddhalaisien luostarien\nkokoelmissa on muun muassa säilynyt jäännöksiä manikealaisten pyhistä\nkirjoista, sillä tämäkin kristinuskon ja zoroasterin opin yhteensulatus\nesiintyi aikanaan Itä-Turkestanissa käännyttäjänä. Ollen etevä\nmaantieteilijä t:ri Stein myös monella tavalla kartutti näiden seutujen\nmaantieteen tuntemista.\n\n\n\n\n\nAASIAN REUNAMAAT.\n\n\n\n\nTaka-Intia.\n\n\nKlassillisella maailmalla oli epäilemättä Taka-Intiastakin enemmän\ntietoja kuin sen kirjallisuudessa on meidän aikoihimme säilynyt.\nPtolemaioksen tiedot »Kultaisesta Khersonnesosta» eivät olleet\nlöyhiä huhuja, vaan perustuivat kokemukseen. Eräs vielä vanhempi\nkirjailija, juutalainen Josefos, joka kirjoitti ensimmäisen\nvuosisadan jälkipuoliskolla, lausuu juutalaisten muinaismuistoista\nkirjoittamassaan teoksessa, että Salomo käski Tyyron kuninkaan\nHiramin antamain luotsien »mennä hänen miestensä kanssa siihen\nmaahan, jota muinoin sanottiin Ofiriksi, nyt sitä vastoin Kultaiseksi\nKhersonnesoksi, ja joka kuuluu Intiaan, tuomaan sieltä kultaa».\n\nTyyron Marinus taas, jolta Ptolemaios sai tietonsa, on idän kultamaasta\nkuullut Aleksandros nimiseltä merimieheltä, joka kaikesta päättäen\noli purjehtinut Malaiji-niemelle saakka ja sen ohikin. Paitsi kultaa,\nsaatiin sieltä siihen aikaan jo mausteitakin, joiden kauppa silloin\nvielä oli hindujen käsissä, kunnes arabialaiset sen heiltä vahasivat.\n\nNykyaikoina on koetettu saada selville sekä Kultaisen Khersonneson että\nPtolemaioksen mainitsemain muittenkin paikkain todellisuus, ja osaksi\nsiinä on onnistuttukin. Malakan niemimaan sisäosista, Pahangista,\non todella löydetty ikivanhoja, erinomaisen laajoja kultakaivoksia,\njotka on kvartsisuoniin louhittu. Ne todistavat sangen kehittynyttä\nkulttuuria, mutta siitä, minkä kansan työtä nämä kaivokset ovat,\ntuskin on mahdollista enää saada tietoa. Kaivokset ovat pyöreitä tai\nsuorakaiteenmuotoisia kaivoja ja ulottuvat toiset lähes 40 metriä\nmaan sisään. Ne ovat vierekkäin, mutta alapäästä on louhittu pitkiä\nsivukäytäviäkin. Epäilemättä näistä kaivoksista on aikanaan saatu\nsangen paljon kultaa.\n\nPtolemaioksen jälkeen kului paljon aikaa, ennenkuin Taka-Intiasta\nsaatiin enemmän tietoja. Kosmas Indikopleustes, entinen kreikkalainen\nkauppias, sittemmin munkki, joka eli kuudennella vuosisadalla (I,\ns. 190), sai oikeita tietoja Kiinaan vievästä purjehdusreitistä,\nvaikk'eivät ne ulottuneetkaan tämän laivamatkan varrella oleviin\nmaihin. Ptolemaios oli piirtänyt Intian meren sisämereksi, jota maa\njoka puolella ympäröi, mutta Kosmas oli kuullut, että laivain riittävän\nkauas itään purjehdittuaan tuli kääntyä pohjoiseen ja purjehtia pitkä\nmatka siihen suuntaan Kiinaan päästäkseen.\n\nEnsimmäiset seikkaperäiset kertomukset meritiestä Kiinaan tapaamme\npersialaisten ja arabialaisten maantieteilijäin teoksissa. Persiasta\nkehittyi sinne laivaliike Rooman kaupan rappeuduttua ja Persian\njälkeen arabialaiset saivat tämän ja yleensä koko Intian meren kaupan\nkäsiinsä, perustaen sekä mannerrannoille että saarille lukuisia\nkauppasiirtoloita. Ja vuodelta 851 on säilynyt muhamettilainen\npurjehdusopas, jossa selostetaan Kiinaan vievä väylä, vaikka nimiä\nonkin vaikea tuntea, arabialaiset kun yleensä vääntelivät oudot nimet\naivan muodottomiin. Sekä arabialaisilla että persialaisilla oli\nmelkoisia kauppasiirtokuntia Kiinassa saakka.\n\nMarco Polo oli ensimmäinen eurooppalainen, jonka selostus Kiinaan\njohtavasta meritiestä on meille säilynyt. Itse hän ei tosin nähnyt\nmalijien asumia maita paljonkaan, mutta hän kokosi niistä kuitenkin\njonkun verran tietoja. Parhaiten hän tutustui Sumatraan, jossa\nhänen kiinalaisen laivaston keralla täytyi odottaa viisi kuukautta\nsuotuisaa tuulta. Marco Polon käydessä arabialaiset jo olivat\nruvenneet käännyttämään Sumatrankin asukkaita muhametin uskoon. Polon\njälkeen matkustivat tätä meritietä Odoric, Marignelli ja Ibn Batuta,\njoista olemme kohdallaan kertoneet. Kaikki nämä matkustajat kertovat\nChampa- eli Zampa-nimisestä valtakunnasta, jonka kuninkaalla oli\npari-, kolmesataa lasta; se käsitti nykyisen Kotshinkiinan ja Annamin\neteläosan, mutta katosi jo viidennellätoista vuosisadalla valtakuntain\nluvusta.\n\nVasco da Gaman löydettyä meritie Intiaan ei kauaa kulunut, ennenkuin\nTaka-Intiankin valtakunnat ja kansat saivat eurooppalaisiin tutustua,\nja vaikutukset, joita he silloin saivat, juurruttivat heihin\nlähtemättömän vastenmielisyyden valkoista rotua vastaan.\n\nKun Alfonso de Albuquerque oli Malakan valloittanut (II, s. 146)\n— oikeastaan jo ennenkin ratkaisevaa taistelua — lähetti hän\nkotiaan palaavain kiinalaisten djunkkien mukana Duarte Fernandezin\nlähettilääkseen Siamin hoviin. Tämä mies oli ensimmäinen, jonka\ntiedetään käyneen Siamin vanhassa pääkaupungissa Ajuthiassa, joka\nkaupunki oli nykyistä Bangkokia jonkun verran ylempänä Menamin varrella\n(II, s. 150).\n\nVenezialainen Nicolo de Conti (II, s. 139) oli ensimmäinen valkoinen,\njonka tiedämme Burmassa käyneen. Puolen vuosisataa myöhemmin (v.\n1496) kävi genovalainen Hieronymus de Santa Stephan© Pegussa ja vähän\nmyöhemmin Ludovico di Varthema. Malakan valloitettuaan Albuquerque\nlähetti Peguunkin lähetystön ja myöhemmin sinne näyttää asettuneen\nportugalilaisia kauppiaita ja seikkailijoita, jotka palvelivat maan\nkuninkaita palkkasotilaina. Kauan ei sitten kulunut, ennenkuin sinne\nlöysi italialaisia ja englantilaistakin kauppiaita.\n\nKaikkien näiden matkustajain kertomuksista näkyy, että Pegun\nvaltakunta, jonka päämaa oli Irawadin delta, kuudennellatoista\nvuosisadalla oli niin mahtava, rikas, loistava ja vaikutusvaltainen,\nettei niissä maissa ainoakaan toinen valtakunta ole myöhemmin sen\nvertaiseksi kohonnut. Mutta siihenkin aikaan käytiin ainaisia sotia\nPegun ja Siamin, Tungun, Avan ja Arakanin välillä ja moneen näistä\nsodista portugalilaiset seikkailijat ottivat osaa. V. 1548 taisteli\nPegun puolella sodassa Siamia vastaan 180 portugalilaista de Melon\njohdolla ja Siamin puolella toinen portugalilainen osasto erään\nPereyran johdolla. Kuudennentoista vuosisadan loppuvuosina hyökkäsivät\nkuitenkin Arakanin ja Tungun kuninkaat Pegun kimppuun ja perinpohjin\nkukistivat sen.\n\nV. 1600 kävi siellä Boves niminen jesuiitta, joka seuraavasti kuvaa\nnäkemänsä hävityksen kauhuja:\n\n»Surkeata on nähdä, kuinka jokirannoilla, joille on istutettu\nmäärättömän paljon hedelmäpuita, kullatut temppelit ja jalot\nrakennukset nyt kaikkialla ovat raunioina. Tiet ja vainiot ovat\ntäynnään nälkään kuolleitten tai tapettujen onnettomain pegulaisten\npääkalloja ja luita, ja jokiin heitä on heitetty niin kosolti, etteivät\nlaivat pääse ruumiitten paljouden vuoksi kulkemaan. Puhumattakaan\nniistit poloisista ja murhista, joihin tämä julmin kaikista tyranneista\n(Arakanin kuningas) on tehnyt itsensä syypääksi.»\n\nArakanin kuninkaan puolella oli Filip de Briton johdolla taistellut\njoukko portugalilaisia palkkasotilaita ja palkaksi de Brito sai\nSirianin sataman, johon hän perusti muutaman vuoden pystyssä pysyvän\nitsenäisen pikkuvaltakunnan, pitäen kuninkaan poikaa panttivankinaan ja\nnaittaen oman poikansa Martabanin kuninkaan tyttären kanssa. V. 1613\nAvan kuningas kuitenkin tuli Siriania piirittämään ja sai de Briton\npetoksella käsiinsä, surmaten hänet kamalasti kiduttaen. Siitä alkain\nalkoi Ava saada koko Burman valtansa alle.\n\nBurmaan portugalilaiset eivät perustaneet pysyviä kauppa-asemia, mutta\nSiamin alueelle syntyi jo v. 1516, Malakan niemimaan itärannalle,\nmelkoinen asema, johon asettui satoja portugalilaisia. Varsinaiseen\nSiamiinkin asettui paljon portugalilaisia kauppiaita ja laivat pyrkivät\nsinne suojaan niihin aikoihin vuodesta, jolloin koillismonsuuni riehui\nKiinan merellä ja sillä oli vaarallinen purjehtia. Siamin kuningas\nv. 1620 tarjosi portugalilaisille vakinaisen satamankin rannoiltaan,\nmutta näillä oli siihen aikaan niin täysi työ entistenkin asemainsa\npuolustamisessa, etteivät he voineet ottaa tarjousta vastaan. Sitä\npaitsi olivat hollantilaiset seitsemännentoista vuosisadan alkupuolella\nalkaneet tunkea portugalilaisia tieltään Siamistakin.\n\nLaivain oli tapana purjehtia Malakan salmesta suoraan Etelä-Kiinaan,\njonne oli rakennettu portugalilainen kauppakeskus, ja sen vuoksi\nChampan ja nykyisen Annamin rannat jäivät tuntemattomiksi. Fernão\nMendes Pinto ja Don Antonio de Faria (III, s. 172) olivat ensimmäiset,\njotka merirosvousristeilyillään näyttävät niihin tutustuneen, mutta\nuseimpia Pinton mainitsemista nimistä on mahdoton tuntea. Hänkin kuuli\nkautta Taka-Intian yleisen tarun, että muka niemimaan kaikki joet\nalkavat samasta suuresta järvestä, kuten ne ovatkin piirretyt vielä\nBläunkin karttaan v. 1663.\n\nPortugalilaisia näyttää sittemmin asettuneen Kambodjaan omin päin\nsamoin kuin Burmaankin, ilman hallituksensa suojelusta. Vuonna\n1570 he löysivät Tonle Sap järven ja Angkorin rauniot. Louvet oli\nnimeltään ensimmäinen ranskalainen, joka (v. 1580) kävi Mekongin\ndeltassa. Hollantilainen van Linschoten on ensimmäinen, joka v.\n1596 julkaisemassaan teoksessa mainitsee suuren Mekongin nimeltään.\nTaka-Intian sisäosistakin hän kokosi tietoja. Seitsemännentoista\nvuosisadan vaiheessa portugalilaiset perustivat Kotshinkiinaan ja\nKambodjaan säännöllisiä kauppa-asemia.\n\nSuurempaa huomiota omistivat Taka-Intian maille hollantilaiset,\nenglantilaiset ja ranskalaiset Portugalin vallan Intian vesillä\nmurrettuaan. Seitsemännentoista vuosisadan alussa alkoivat\nenglantilaiset tehdä kaupparetkiä sekä Siamiin että Burmaan. Itä-Intian\nkomppania perusti kauppa-aseman Burman ylämaahankin aina lähelle\nKiinan rajaa. Hollantilaisella komppanialla oli niinikään Burmassa\nkauppa-asemia. Seuraavina aikoina eurooppalaisten ja burmalaisten\nsuhteet olivat monenlaisten Vaihteluiden alaisina, mutta saavutettu\nmaantuntemus ainakaan ei mennyt hukkaan, vaikka kauppiaitten täytyikin\nmonta kertaa peräytyä. V. 1795 luutnantti Woods ensimmäisenä kartoitti\nIrawadin kunnollisesti Rangoonista Avaan saakka.\n\nAvan kuninkaat, jotka siihen aikaan vallitsivat koko Burmaa,\nolivat ylenmäärin ylimielisiä, kohtelivat loukkaavasti Itä-Intian\nkomppanian lähettiläitä ja häiritsivät sen raja-alueita, niin että\nkomppanian lopulta (v. 1825) täytyi ryhtyä sotaan tätä valtakuntaa\nvastaan. Seuraavana vuonna Avan kuningas suostui rauhaan ja luovutti\nItä-Intian komppanialle Arakanin ja Tenasserimin, s.o. suurimman osan\nrantamaistaan, joista sitten brittiläinen Burma kehittyi.\n\nSiamissa hollantilaiset olivat koko seitsemännentoista vuosisadan\nniin suosittuja, että heitä monta kertaa pyytämällä pyydettiin\nperustamaan sinne kauppa-asemia, ja Hollannin asiamies oli ensimmäinen\nulkomaalainen, joka (v. 1685) pääsi Siamin kuninkaan puheille.\nKahdeksannellatoista vuosisadalla välit kuitenkin häiriintyivät ja\nhollantilaisten kauppa Siamissa lakkasi kokonaan.\n\n\n\nKonstantinos Phaulkon.\n\n\nOmituinen ilmiö Siamin ja länsimaitten suhteiden välittäjänä oli\nKonstantinos Phaulkon, Joonian Kefalleniassa syntynyt kreikkalainen,\njoka v. 1640, vielä alaikäisenä lapsena, oli karannut Englantiin ja\nsieltä, mieheksi vartuttuaan, purjehtinut Itä-Intiaan. Siellä hän\nmenestyi niin, että lopulta omisti oman laivan, kunnes kärsi Menamin\nsuulla haaksirikon. Täten Siamiin jouduttuaan hän vietti siellä\nmuutamia vuosia, oppien perusteellisesti maan kieltä. Lähdettyään\nSiamista uudelle meriretkelle hän Malabarin rannikolla taas kärsi\nhaaksirikon. Hänen laivansa koko miehistö hukkui, hän yksin pelastui.\nAlastomana ja surkean puutteen alaisena — 1,000 kruunua hänellä\noli rahaa, mutta kun paikka oli asumaton, ei niistä ollut apua\n— hän kuljeskeli rannalla ja sattui silloin tapaamaan toisenkin\nhaaksirikkoisen, joka niinikään oli yksin pelastunut laivastaan ja\noli vielä suuremmassa hädässä kuin hän. Kielestä Phaulkon paikalla\ntunsi hänet siamilaiseksi ja sai häneltä kuulla, että hän oli korkea\nvirkamies, jonka Siamin kuningas oli lähettänyt Persiaan lähetyskunnan\nkeralla. Phaulkon osti haaksirikostaan pelastamillaan rahoilla pienen\nlaivan ja vei sillä uuden ystävänsä Siamiin ja uusi ystävä puolestaan\nhankki hänelle maassaan erinomaisen vaikutusvaltaisen aseman.\n\nPhaulkon paikalla saavutti suuren maineen selvittelemällä eräitten\nmuhamettilaisten laskut niin taitavasti, että hän saattoi osoittaa,\nettei kuningas ollutkaan heille velkaa, vaan hänellä päin vastoin\noli heiltä melkoinen summa saatavaa. Itämaisessa hovissa moinen äly\npaikalla saa tunnustuksen ja niinpä Konstantinoskin alkoi ylenemistään\nyletä, kunnes hänestä v. 1665 tuli Siamin pääministeri. Lopburissa\nMenamin laaksossa on vielä raunioita hänen teettämistään rakennuksista.\n\nPhaulkon oli Englannissa hylännyt katolinuskon ja kääntynyt\nanglikaaniseen uskoon, mutta jesuiitat saivat tästä vihiä ja alkoivat\nhäntä muokata, kunnes hän taas kääntyi katolinuskoon. Hän näyttää\nnyt toivoneen voivansa kääntää Siamin kuninkaan katolinuskoon ja\nsuuressa määrin hänen toimestaan Ranskan kuningas Ludvig XIV vuosina\n1685 ja 1687 lähetti Siamin hoviin de Chaumontin johtamat melkoiset\nlähetyskunnat, joihin enimmäkseen kuului jesuiittoja. Ranskan kuninkaan\nlähetyskunnat otettiin hyvin vastaan, mutta Siamin kuninkaalla ei\nollut vähääkään halua luopua uskostaan, vaikka hän olikin sangen\nvapaamielinen ja edistynyt mies. Jesuiitat kuitenkin jäivät maahan\nja olivat muun muassa avullisina muhamettilaisten tekemän kapinan\nkukistamisessa. Maan ylimykset ja rahvas alkoivat kuitenkin vihata\nheitä ja lopulta heidät viimeiseen mieheen murhattiin ja Phaulkon itse\nhäpeällisesti mestattiin.\n\nKahdeksannellatoista vuosisadalla ei Siamissa sitten käynyt muita\neurooppalaisia kuin moniaita kauppiaita ja lähetyssaarnaajia.\n\nIndokiinaankin, johon kuuluvat Kotshinkiina, Kambodja, Annam, Tonkin\nja Mekongin laakson Laos-maa, johon portugalilaiset kuudennellatoista\nvuosisadalla muodostivat joitakuita siirtokuntia, perustivat\nsekä englantilainen että hollantilainen Itä-Intian komppaniakin\nkauppa-asemiaan. Hollantilaisilla oli asema Kambodjan pääkaupungissa\nPnom-Penhissäkin ja he olivat ensimmäiset nousemaan Mekongia ylämaahan.\nSitten heidän asiamiehiään kuitenkin alettiin portugalilaisten\nyllytyksen johdosta vainota, jonka vuoksi he poistuivat maasta.\nPortugalilaisilla oli nyt jonkun aikaa melkoinen vaikutusvalta\nKambodjan hovissa ja Mekongin suistamossa, mutta seitsemännentoista\nvuosisadan lopulla kotimaiset virkamiehet, luulon mukaan Kiinan\nyllytyksestä, murhauttivat kaikki valkoiset, eivätkä portugalilaiset\nenää saaneet takaisin, mitä silloin menettivät.\n\nSeuraavina aikoina Indokiinassa ei käynyt sanottavasti muita kuin\nlähetyssaarnaajia, etenkin ranskalaisia. Kahdeksannentoista vuosisadan\nlopulla ranskalainen piispa de Behaine sai suuren vaikutusvallan\nKotshinkiinan kuninkaaseen Gia Longiin, joka oli suosiollinen\nkristityille ja ranskalaisten seikkailijain avulla valloitti Annamin\nja Tonkkiinkin. Gia Longin v. 1820 kuoltua ranskalaiset kuitenkin\njälleen karkoitettiin maasta ja kristinuskoon kääntyneet alkuasukkaat\nmurhattiin. Tosin ranskalaiset lähetyssaarnaajat myöhemmin palasivat\ntakaisin ja alkoivat uudelleen käännytystyönsä, mutta v. 1851\npuhkesi uusi kristittyjen vaino, jonka johdosta ranskalaiset yhdessä\nespanjalaisten kanssa valtasivat Kotshinkiinan, jota Ranska ei sen\nkoommin laskenut käsistään.\n\nKambodja oli joutunut Siamin ja Annamin sorron alaiseksi, jonka\nvuoksi sen kuningas v. 1857 pyysi Ranskan apua, ja Ranska ottikin sen\nsuojeluksensa alaiseksi. Osan alueestaan Kambodjan kuitenkin täytyi\nluovuttaa Siamille. Nykyjään Kambodja on kokonaan Ranskan alusmaa.\n\nTonkinissa oli hollantilaisilla kauppa-asema seitsemännentoista\nvuosisadan jälkipuoliskolla, mutta v. 1700 he taas hylkäsivät sen. V.\n1802 Annam valloitti Tonkinin ja Annamin kanssa se sittemmin joutui\nRanskalle.\n\n\n\n\nKhmerien entinen kulttuuri.\n\n\nKambodjan sisässä säilyneet suurenmoiset rauniokaupungit ja temppelit\novat jäännöksiä entiseltä mahtavuuden ajalta, jolloin tässä maassa\nvallitsi loistava sivistys. Ei vieläkään ole voitu varmaan määrätä\ntämän sivistyksen aikaa, mutta kaikesta päättäen se käsitti\najanlaskumme ensimmäisen vuosituhannen.\n\nJo v. 1570 ensimmäiset eurooppalaiset näyttävät käyneen Angkorissa,\nkhmerien hylätyssä entisessä pääkaupungissa, ja tutustuneen sen\nihmeihin ja nähneen sen kiveen hakatut kirjoitukset, joita ei silloin\nenää kukaan paikkakuntalainen kyennyt lukemaan. Seuraavain aikain\nkirjallisuudessa tapaa Angkorista niinikään montakin mainintaa,\nmutta vasta 1860-luvulla ranskalainen matkustaja A.H. Mouhot sen\nperusteellisesti tutki ja kuvasi. Vähän myöhemmin de Lagréen-Garnierin\nretkikunta täydensi hänen tutkimuksiaan.\n\nKhmerien entisten rakennusten raunioita on kautta koko nykyisen ja\nmuinaisen, suuren osan Siamiakin käsittävän, Kambodjan ynnä Mekongin\nylämaassa Laos valtioissa, mutta valtavimmat ovat ne rakennukset, joita\non entisen pääkaupungin tiloilla Tonle Sap järven pohjoispuolella.\n\nPnom Penhin kohdalla laskee Mekongiin syrjäjoki, jota, myöten laivalla\npääsee nousemaan Tonle Sapiin. Järven pohjoisrannalla on muutaman\nkilometrin päässä rannasta lakeuden keskellä kukkula, jonka laella\nkasvavassa lehdossa ovat Krôm-vuoren temppelin rauniot niin sankan\nkasvullisuuden kätköissä, että niitä tuskin näkee. Hämmästyneenä\nmatkustaja tiheikön sisästä löytää siroja torneja, tavattoman\nkuvanveistosten runsauden, korkokuvia ja jättiläismäisiä kivikuvia,\njoista osa on ehjänä säilynyt, osa taas surkeasti typistelty.\n»Tuntuu ihmeelliseltä», kirjoittaa Hugh Clifford, »kun viikkokausia\nmetsäerämaan läpi matkustettuaan ja vain siellä täällä ryhmän\nruokomajoja nähtyään äkkiä, ilman vähintäkään valmistusta, tapaa\ntämän kauniin taiderakennuksen, jonka sulavat viivat, solakat kuvut\nja kaaret, hienodetaljiset veistokuvat kaikki todistavat suurten\nrakentajain korkeata kulttuuria ja sivistystä.»\n\nVähän kauempana on Krôm-vuoren ja Angkorin välillä Siamreapin asuttu\nkylä, joka viheliäisyydellään todistaa nykyisyyden vähäpätöisyyttä\nsuuren entisyyden rinnalla. Kun matkustaja siitä jälleen tunkeutuu\nmetsään, yllättää hänet taas ilman vähintäkään aavistusta Angkor\nVatin suurenmoinen temppeli. »Aarniometsän ja ihmisen huolitteleman\nrakennuksen vastakohdan vaikutus on valtava ja dramaattinen.» Garnierin\nmielestä Angkor Vatin loppumattomat portaat ja käytävät, sisäpihat\nja samanlaisilta näyttävät pylväistöt symmetriastaan huolimatta tai\nehkä juuri symmetriansa vuoksi muodostivat aivan selittämättömän\nlabyrintin. Rakennuksen eri osat ovat niin suunnattoman laajat, että\nkokonaisuudesta oli melkein mahdoton saada käsitystä. Rakennusryhmän\nympärysmitta sitä piirittäväin ojain sisäpuolelta mitaten on viisi ja\npuoli kilometriä, eikä semmoisen talon jäsentelystä ollut helppo päästä\naivan äkkiä selville.\n\nTämä suunnaton rakennus on rakennettu neljänkymmenen kilometrin päästä\ntuodusta hietakivestä. Jotkut paasista ovat hyvin suuret, painaen yli\nkahdeksan tonnia, ja ilman minkäänlaista muurilaastia ne on liitetty\nyhteen erinomaisen tiiviisti ja saumat ovat suorat kuin viivoittimella\nvedetyt. Arvoitukselliselta näyttää, kuinka niin suuret paadet\nvoitiin kalliosta irroittaa, kuljettaa paikalle ja sijoittaa seinään;\nepäilemättä siihen tarvittiin sangen paljon väkeä ja työtä.\n\nVielä ihmeteltävämpi kuin näiden raunioitten suunnaton laajuus\non niiden koristelun rikkaus. Melkein joka, kivi on muovailtu.\nValtavia Buddhan, jättiläisten ja kuninkaitten kuvapatsaita on\njoka puolella ja näiden jatkoksi leijonia, louhikäärmeitä ja\ntaruhirviöitä. Reliefiveistoksissa näemme sotilaita, jotka pitkissä\njonoissa ratsastavat linnuilla, hevosilla, tiikereillä, elefanteilla\nja satueläimillä, näemme apinain kuninkaan ja enkelien kuninkaan\nvälisiä taisteluita, veneitä, joita pitkäpartaiset miehet soutavat,\nkukkotaisteluita, pienokaistensa kanssa leikkiviä vaimoja, jousilla,\nkeihäillä, miekoilla ja pertuskoilla asestettuja sotamiehiä ja\nlukemattomia, muita kuvaesityksiä. Epäilemättä näiden taideteosten\nluojat olivat kehittyneempää ja älykkäämpää kansaa kuin Indokiinan\nniemimaalla nykyaikoina tapaa.\n\nNeljän kilometrin päässä Angkor Vatista pohjoiseen on Bakheng-vuoren\npagodi kukkulan laella samoin kuin Krôm-viwrenkin temppeli. Vuoren\njuurella on kaksi mahtavaa, jalustoineen; yhdestä, kivestä hakattua\nleijonaa. Kukkulalle portaat. Laelta on erinomaisen laaja ja kaunis\nnäköala yli edellä mainittujen rakennusryhmien, Tonle Sap järven ja\nja.vastakkaisella puolella yli niiden vuorien, joista kaikkiin näihin\nrakennuksiin kivet tuotiin. »Koko tämä seutu on nykyjään yhtä autio\nja hylätty kuin se ennen on ollut täynnään eloa ja vilkkautta. Vain\npetojen kiljuna ja muutamain harvain lintujen rääkynä häiritsee\nyksinäisyyttä.»\n\nBakheng vuoren temppeli ilmeisestikin on Angkorin rauniorakennuksista\nvanhin, Angkor Vatin suuri temppelikartano taas nuorin, kuten kuvan\nveistostenkin kömpelömpi ja kehittyneempi luonne osoittaa.\n\nEdellä mainitut rakennukset ovat kaikki olleet uskonnollisia\ntarkoituksia varten rakennetut, mutta kilometrin päässä tapaamme\nBakhengin takana raunioita, joilla on ollut aivan toinen tarkoitus.\nSiellä on Angkor Thôm, s.o. »suuri Angkor», joka oli khmerien mahtavan\nvaltakunnan pääkaupunki. Temppeleistä ei tosin ole sielläkään puutetta,\nmutta suurin osa taloista on kuitenkin ihmisasunnoiksi rakennettu.\nUlkomuuri, joka on raudanpitoisesta kivestä tehty, on neliön muotoinen,\njoka sivu 3,2 kilometriä pitkä. Muurissa on viisi monumentaalista\nporttia, joiden kautta sisään kuljetaan. Sisällä on metsän verhossa\npalatsien ja temppelien raunioita. Kuninkaallinen palatsi oli erikoisen\nmuurineliönsä keskellä, joka myös käsitti suuren pyramidin muotoisen\nuskonnollisen rakennuksen. Tämän kartanon itäpuolella on laaja terassi,\njoka on suurenmoisilla korkokuvilla koristettu. Ehkä merkillisin\nkaikista khmerien muinaisrakennuksista on Baijonin temppeli, joka\nniinikään on Angkor Thômissa, oman pylväsneliönsä piirittämänä.\nSisimpänä on ristinmuotoinen rakennus, jonka keskeltä, pyöreältä\npohjalta, kohoaa valtava torni. Pylväskäytäväin päällä on säännöllisin\nvälimatkoin viisikymmentä tornia, jotka ovat Brahman nelinkertaisilla\nkasvoilla koristetut.\n\nSillä tuhannen hehtaarin alalla, jonka Ankor Thômin ympärysmuuri\nsisäänsä sulkee, rehoittaa nykyjään troopillinen metsä ja tiheikkö\nkoko uhkeudessaan — se on mitä takkuisin sekasorto tummanharmaita\nrunkoja ja laajoja oksikoita, korkeuteen ponnistavia versoja, tiheätä\nalusmetsää, luikertelevia köynnöskasveja ja riippuvia loiskasviuutimia,\nmitä vain näitten uhkuvain troopillisten maitten lämmin kostea maa\nvoi kasvattaa. »Tämän uhkean lehväpeitteen lymyissä, Jumalan vihannan\nverhon kunnioittavasti kätkemänä, lepää kuolleitten kaupunki. Täällä\novat pagodit nykyjään metsän petojen pesinä, joissa menneiden\nsukupolvien eläjät rukoilivat ja valittivat, talot, joissa he\nsyntyivät, suunnittelivat ja rakastivat, työskentelivät ja riitelivät,\nkärsivät ja kuolivat, suuret aarrekammiot, joissa säilytettiin\nkokonaisen valtakunnan rikkauksia, uljaat palatsit, joissa kuninkaat ja\nkuninkaitten isät asuivat.»\n\nSe kansa ja valtakunta, joka on nämä suurenmoiset muinaisjäännökset\nluonut, on kauan pysynyt arvoituksellisena, eikä asiaa vieläkään ole\ntäydelleen selvitetty.\n\nVanhin kirjoitettu tieto Angkorista on erään kiinalaisen diplomaatin\nkertomus matkastaan, jonka hän v. 1295 Kiinan keisarin käskystä teki\nKambodjaan, jota kiinalaiset siihen aikaan sanoivat Tshin-laksi. Matka\nkävi merta pitkin, jota pidettiin turvallisempana kuin maamatkaa.\nMatkakertomuksessaan kiinalainen diplomaatti tekee selkoa Kambodjan\nneliönmuotoisesta pääkaupungista, joka kaikesta päättäen oli juuri\nAngkor, mainiten muunmuassa »jättiläisten tien» kuvanveistoksineen,\njoka on Angkorin huomattavimpia nähtävyyksiä. Kolmannentoista\nvuosisadan lopulla Angkor Thômissa siis vielä asuttiin ja hallittiin.\n\nJonkun verran valaistusta tarjoavat myös Angkorin rakennuksissa\nsäilyneet piirtokirjoitukset. Niitä on kahdenlaisia, osa kirjoitettu\nsamanlaisilla kirjaimilla, mitä Kambodjassa nykyisinkin käytetään,\nosa toisilla vanhemmilla. Edellisiä buddhalaiset munkit jotenkin\nhelposti lukevat, jälkimmäiset ovat maan oppineimmillekin miehille\nymmärtämättömät. Niitä ovat ranskalaiset oppineet viime aikoina\ntutkineet ja selvitelleet. Kambodjalaisilla kirjaimilla kirjoitetut\nlauseet enimmäkseen koskettelevat vain uskonnollisia asioita, eivätkä\nsanottavasti valaise rakennusten entisyyttä.\n\nKhmerit näyttävät olleen sekarotua, syntynyttä alkuasukkaitten ja\nSisä-Aasian ylängöltä tulleen valloittajakansan sekaannuksesta.\nMuutama vuosisata ennen kristityn ajanlaskun alkua alkoivat Etu-Intian\nitärannalta tulleet siirtolaiset saada Kambodjassa vaikutusvaltaa,\ntuoden sinne brahman uskon ja sanskritin kielen. Varsinkin kuudennella\nvuosisadalla j.Kr. hindulaisuus alkoi saada vaikutusvaltaa. Angkor\nThômin rakensi kuningas Jasovarman v:n 900 vaiheilla j.Kr. Samaan\naikaan buddhalaisuus alkoi tunkea tieltään brahmalaisuutta. Angkor\nVat luultavasti rakennettiin kahdennellatoista vuosisadalla, jolloin\nviimeinen khmerien suurista kuninkaista valloitti Champan. Seuraavan\nvuosisadan lopulla khmerit karkoitettiin Menamin laaksosta ja Siam\nja neljännellätoista vuosisadalla toiset viholliset moneen kertaan\nvalloittivat ja ryöstivät Angkor Thômin. Viidennellätoista vuosisadalla\nkhmerien kuninkaat hylkäävät vanhan pääkaupunkinsa ja valtakunta\nrappeutumistaan rappeutui.\n\nKambodjalaiset itse kutsuvat maataan Sroc Khmeriksi. Eurooppalaisten\nkäyttämä nimi on muodostettu hindulaisesta sanasta Kambuja, joka taas\noli johdettu Kambusta, khmerien rodun taruperäisestä perustajasta.\n\n\n\n\nDe Lagréen ja Garnierin tutkimusretki Mekongilla.\n\n\nJo v. 1641 hollantilaiset lähettivät kaupparetkikunnan nousemaan\nMekongia aina Vien-Tiane nimiseen Laos-valtioon saakka, jossa\nretkikunta otettiin jotenkin hyvin vastaan, vaikk'ei sitä tahdottu\nmielisuosiolla pois laskea; mutta sen jälkeen tapaamme siellä\nmatkustajia vasta yhdeksännellätoista vuosisadalla.\n\nHenri Mouhot, jonka työt Angkorin rauniokentillä jo mainitsimme,\nmatkusteli sekä Siamin ylämaassa että kävi korkealla Mekongillakin,\nmutta ollen valokuvaaja ammatiltaan hän ei kyennyt tekemään kunnollisia\npaikanmääräyksiä ja lopulta kaukana Mekongin ylämaassa kuoli kuumeeseen.\n\nBurmasta käsin kävi McLeod-niminen skotlantilainen Mekongin ylämaassa,\npoikkimaisin matkustaen, muutama vuosi ennen ranskalaista retkikuntaa,\nkoettaen saada aikaan kauppayhteyden Mulmeinin ja Laos-valtioiden\nkanssa ja yhä edelleen Kiinan Jynnaniin, mutta Mekongin jokivartelaisia\nsuunnitelma ei miellyttänyt ja Jynnaniin McLeodia ei laskettu.\n\nNäiden retkien maantieteelliset työt olivat kuitenkin sangen\npuutteelliset, niin että ranskalaisella retkikunnalla, joka heinäkuun\n7 p. v. 1866 lähti Pnom Penhistä Mekongia nousemaan, oli jotenkin\nalkamaton työmaa edessään.\n\nTämä retki oikeastaan oli François Garnierin suunnittelema, mutta kun\nhän vielä oli sangen nuori, uskottiin ylijohto Doudart de Lagréelle,\njoka siihen aikaan oli Ranskan valtiollisena asiamiehenä Kambodjan\nkuninkaan hovissa. Molemmat he olivat meriupseereja. Kymmenkunta\nmuuta ranskalaista kuului retkikuntaan, näistä neljä tieteelliseen\ntyöskentelyyn perehtynyttä. Odotellessaan Pnom Penhissä Siamin\nhallituksen passia retkikunta oli käynyt Angkorin muinaisraunioilla\ntäydentämässä niiden tutkimusta.\n\nGarnier yhdisti Angkorin raunioista saamansa vaikutukset seuraavaan\nlauseeseen: »Tuskin missään muualla on näin valtavaa kivimäärää\nkäsitelty näin taiteellisesti ja tieteellisesti. Pyramideja ihailemme\nihmisvoiman ja sitkeyden jättiläismäisinä teoksina, mutta tässä on yhtä\nsuureen voimaan ja sitkeyteen vielä lisättävä nero.»\n\nRetkikunta nousi Mekongia kahdella matalakulkuisella tykkiveneellä,\nmutta toiveet, että näin mukavasti pitkälle päästäisiin, raukesivat\nsangen pian, sillä Somborin luona, suorin tein parinsadan kilometrin\npäässä Pnom Penhistä, tuli vastaan niin ankarat kosket, ettei ollut\najattelemistakaan nostaa laivoja niiden päälle.\n\nMekong oli rankkain sateitten johdosta alkanut tulvia ja oli nyt viittä\nmetriä tavallista korkeammalla. Sankkain, sotkuisten aarniometsäseinäin\nvälissä joki vyörytti ruskeata vettään vaahtoavaan koskeen, jonka monen\nmonet saaret jakoivat pauhaaviin haaroihin.\n\nRetkikunta osti nyt maan asukkailta jokiveneitä, joilla se sauvoen\nalkoi matkaa jatkaa, kulkien suureksi osaksi tulvan vallassa olevain\nmetsäin läpi. Veneet oli polttamalla tehty pitkästä pölkystä, jonka\nkahden puolen sitten oli lisätty laudoista laitoja. Keskellä oli pieni\nruokokattoinen maja, jota bambusta tehty kansi kannatti. Sauvoimet oli\npäästä raudoitettu.\n\nKhonin koskien kohdalla Mekongin leveys oli 1,000 metriä ja vesi putosi\npystysuorana könkäänä 15 metriä. Ylempänä joen leveys kuitenkin oli\ntulvan aikana viisi kilometriä. Kahden puolen maa oli taajaan asuttu ja\nhyvin viljelty.\n\nRetkikunta ei tutkinut ja kartoittanut vain Mekongia, vaan kaikki\nsiihen laskevat syrjäjoetkin melkoiseen matkaan. Pohjoisempana alkoi\nedessä päin olla korkeita vuoria.\n\nBassakissa, jossa retkikunta viipyi pitkän ajan, Garnier mittaili\nMekongin vesimäärän, huomaten sen tavallisella vedellä olevan 9,000\nkuutiometriä sekunnissa, tulvan aikana taas 50,000 ja vähimmillään\n2,000—3,000 kuutiometriä. Pnom Penhissä tulvan vesimäärä on 60,000—\n70,000 kuutiometriä. Ganges kuljettaa tulvillaan vielä kaksi vertaa\nsitäkin enemmän. Mekongin pinta on ylimmillään toistakymmentä metriä\ntavallistaan korkeammalla, jonka vuoksi se hedelmöittää laajat\nvainiot vedellään ja lietteellään ja tarjoaa hyvät edellytykset,\nriisinviljelykselle.\n\nGarnierin piti nyt palata Pnom Penhiin postia, kiinalaista passia\nja tärkeitä koneita noutamaan, muun retkikunnan poiketessa Siamiin\ntutkimaan Nam-Mun nimistä suurta syrjäjokea. Retkikunnan selän takana\noli kuitenkin syntynyt suuri kapina, joka kokonaan katkaisi sen\nselkäpuolen yhteydet ja Garnierin täytyi sen vuoksi palata takaisin\nja tehdä Siamin kautta pitkä kierros Angkoriin ja sieltä veneellä\nkulkea vihollisen vallassa olevan maan kautta Pnom Penhiin. Tällä\nvaikealla, tarmolla suoritetulla matkalla hän näki useita tuntemattomia\nkhmeriläisraunioita, muun muassa suurenmoisen, kolmekymmentä metriä yli\njoen pinnan kohoavan sillan, josta kolme suurta kappaletta vielä oli\njäljellä. Keskimmäisen siltakaaren pituus oli 148 metriä, leveys 15.\nKaaria oli ollut kolmekymmentäneljä. Silta oli hiekkakivestä rakennettu\nja veistoksilla runsaasti koristettu.\n\nSaatuaan osan kaipaamistaan tavaroista ja ennen kaikkia kiinalaisen\npassin, joka oli välttämätön, jos mieli päästä Jynnaniin, Garnier\nsamoja teitä palasi takaisin. Tällä kerralla hänen täytyi jollakin\ntaipaleella kannattaa tavaroitaan tytöillä, kun ei muuta keinoa ollut.\nTytöt kuitenkin ottivat työn aivan leikin kannalta, nauroivat vain\nveitikkamaisesti hänen kiirehtiessään ja uivat joka joessa, vähääkään\nvälittämättä hänen pyynnöistään ja käskyistään. Muun retkikunnan\ntavatessaan Garnier oli kulkenut yli 1,600 kilometriä seutujen läpi,\njotka suurimmaksi osaksi olivat eurooppalaisille aivan tuntemattomat.\n\nHuhtikuun 2 p. 1867 ranskalainen retkikunta saapui Vien-Tiaheen,\nentisen laosvaltakunnan pääkaupunkiin, joka hollantilaisten siinä\n1641 käydessä oli suuri kukoistava kaupunki. Nyt se oli raunioina ja\ntroopillinen tiheikkö oli kokonaan peittänyt sen rehevään vaippaansa.\nTämäkin laosvalta oli kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla\njoutunut Siamin vaikutusvallan ja sorron alaiseksi, kunnes Vien-Tianen\nkuningas v. 1820 murhautti hovissaan olevan Siamin lähettilään, tämä\nkun niin armottomasti nylki hänen maataan. Siamista lähetettiin\npaikalla suuri armeija Vien-Tianea kurittamaan. Kaupunki valloitettiin\nja hävitettiin ja sen asukkaat karkoitettiin. Valloittajat polttivat\npaljon ihmisiä huoneihin ja harjoittivat kaikenlaista julmuutta\nkostaakseen vainajan puolesta. Anu kuningas pakeni Annamiin. Sieltä\nhän kuitenkin annettiin pois ja vietiin Bangkokiin ja pantiin häkkiin,\njossa hän kuoli surkean kuoleman. Hänen poikansa, jota säilytettiin\neräässä pagodissa vankina, hyppäsi sen tornista ja sai siten surmansa.\nVien-Tianen asukkaita ajettiin kuin karjalaumaa etäisiin seutuihin ja\nsadoittain heitä sortui matkalla nälkään. Toiset joutuivat voittajain\norjiksi. Kun Vien-Tianesta oli kaikki vähänkin kelvollinen ryöstetty,\njätettiin kaupunki metsittymään, eikä troopillinen tiheikkö pitkää\naikaa tarvinnutkaan, ennenkuin se oli entisen vilkkaan elämän paikalla\nyksinvaltiaana.\n\nSiamin ja Annamin ja muitten valtain keskinäisen kilpailun johdosta\noli koko Laos-maan rahvas siihen määrään menettänyt tarmonsa, että\nnäytti mahdottomalta, voisiko se koskaan enää miehistyä. Se oli siihen\nmäärään sorron alainen, että karavaanien kantajat pitivät luonnollisena\noikeutenaan ottaa väkisin, mitä tarvitsivat, heille kun ei yleensä\nmaksettu palkkaa. Ranskalaiset sitä vastoin maksoivat palkat joka\nmiehelle, mutta sen sijaan vaativat, ettei väestöltä saanut ottaa\nmitään ilmaiseksi, ja tämä tuntui kaikista niin luonnottomalta, että\nhe sitä tuskin ymmärsivät. Päälliköt julkisesti valittivat, kun hyvää\nmessinkilankaa tuhlattiin suotta halvoille talonpojille.\n\nHuhtikuun lopulla retkikunta saapui Luang-Prabangiin, ylimpään\nlaos-valtioon, joka Vien-Tianen kukistuttua oli suuresti paisunut.\nValtion samanniminen pääkaupunki oli suurin kaupunki (8,000 a.), mitä\nretkikunta oli ylämaassa nähnyt. Luang-Prabang maksoi veroa Kiinalle,\nAnnamille ja Siamille ja oli siitä hyvästä saanut elää rauhassa ja\nkehittyä Mekongin ylämaan tärkeimmäksi kauppakeskustaksi. Nyt kuitenkin\noli Kiinalta kielletty veron suoritus sillä verukkeella, että tiet\nolivat Jynnanin muhamettilaisten tekemän kapinan vuoksi epävarmat,\neikä aiottu päästää ranskalaista retkikuntaakaan matkaa jatkamaan,\nkoska tämä olisi voinut osoittaa verukkeen aiheettomuuden. Lopulta\nLuang-Prabangin kuningas kuitenkin suostui ja erosi de Lagréesta hyvänä\nystävänä.\n\nMekong kävi tästä ylöspäin niin koskiseksi, että retkikunnan täytyi\njatkaa matkaa kokonaan maitse. Lokakuun 12 p. se kulki rajan poikki\nKiinaan ja ihmetteli heti ensi kylissä sitä korkealle kehittynyttä\nikivanhaa sivistystä, joka Kiinassa heti kohtasi, todistaen sen\nasukkaitten suurta tarmoa. Mutta muhamettilaiskapinan hävityksetkin\nolivat kaikkialla ilmeiset ja monen talon oli koleera jättänyt\nautioksi. Se-Mao oli Jynnanin ensimmäinen kaupunki, johon retkikunta\ntuli. Mandariinit ottivat sen mitä parhaiten vastaan, sillä vaikka\ntulijain vaatteet olivatkin pitkällä vaivalloisella matkalla ränstyneet\nryysyiksi, oli heidän Pekingistä lähetetty passinsa sitä tehoisampi.\nSe-Maon kauppapuodeista he saivat koko joukon apua ruumiinsa\nverhoamiseksi.\n\nJynnanissa ranskalaiset ihailivat sen kauniita järviä, korkeita vuoria\nja suurenmoisia siltoja. Jynnanin kaupungissa he tapasivat pari\nranskalaista lähetyssaarnaajaa, jotka monella tavoin helpottivat heidän\nseurusteluaan kiinalaisten viranomaisten kanssa.\n\nRanskalaisen retkikunnan olisi ohjeittensa mukaan pitänyt löytää\nMekongin lähteet ja se aikoi nyt pyrkiä niille Jangtsen vartta,\njossa on kauas ylämaahan teitä ja siltoja. Edessä oleva maa oli\nkuitenkin kapinallisten muhamettilaisten käsissä, jonka vuoksi\nLagrée pyysi Jynnanissa asuvalta muhamettilaiselta pyhimykseltä\nsuositusta kapinallisten muhamettilaisten sulttaanille, jonka päämaja\noli Ta-li-fussa örrhai järven rannalla, lähellä Jangtsen mutkaa ja\nKiinan rajaseutujen halki juoksevaa Mekongia. Garnier laittoi kuntoon\npyhimyksen hallussa olevan erinomaisen eurooppalaisen tähtikiikarin ja\npyhimys hänelle kirjoitti palkaksi kaikki mahdolliset suositukset.\n\nMatkalla Jangtsekiangille, jota tällä osalla sanottiin Kinshaksi,\nLagrée kuitenkin sairastui niin vaaralliseen kuumeeseen, että hänen\ntäytyi lääkärinsä keralla jäädä erääseen kaupunkiin ja Garnier sai\nretkikunnan johdon käsiinsä.\n\nYhdytettyään Jangtsekiangin kohdalla, jossa saakka ei ainoakaan\neurooppalainen matkustaja ollut käynyt jälkeen Marco Polon aikain,\nretkikunta lähti sen kukkulaisia rantoja ylämaahan nousemaan, tavaten\nmatkalla sekä ranskalaisia lähetyssaarnaajia että kiinalaisia\nkristittyjä, ja saapuikin lopulta Ta-li-fuhun, muhamettilaisten\npäämajaan, mitä surkeimmin hävitetyn maan kautta kuljettuaan.\n\nTa-li-fussa oli vastaanotto kuitenkin niin vihamielinen, ettei\nvoinut olla puhettakaan matkan jatkamisesta Mekongille, vaan täytyi\nranskalaisten suin päin lähteä paluumatkalle samaa tietä kuin olivat\ntulleetkin.\n\nPaluumatkalla he saivat surusanoman de Lagréen kuolemasta ja\nkuljettivat hänet kotimaahan haudattavaksi. Paluumatka kävi\njokiveneillä ja dshonkeilla Hankauhin ja sieltä höyrylaivalla.\n\nVaikk'ei de Lagréen-Garnierin retkikunta löytänytkään Mekongin lähteitä\n— ne ovat kaukana Tibetin ylänkömaan sisäosissa — oli se kuitenkin\nsuorittanut perusteellisemman työn kuin ainoakaan entinen matkustaja\nniillä mailla, jonka vuoksi se saikin tieteelliseltä maailmalta\nansaitun tunnustuksen.\n\n\n\n\nLöytöretkiä Burmassa.\n\n\nV:n 1826 sota osoitti englantilaisille, kuinka välttämätöntä oli\nvastaisten rettelöitten varalta hankkia tarkemmat tiedot Burman\nmaantieteellisistä oloista. Milloin vain vähänkin tilaisuutta\ntarjoutui, ulottivat englantilaiset tietojensa piiriä kautta maan.\n\nMajuri Burney, joka v. 1829 saapui Avaan Englantia edustamaan,\nkäytti kaiken vaikutuksensa helpottaakseen retkeilyjä. Tosin Avan\nhovi aikoi ottaa hänet vastaan yhtä ylimielisesti kuin entisetkin\nlähettiläät, mutta Burney ei suostunut mihinkään nöyryytyksiin. Hän\nsai aikaan sen, ettei kuningas ottanut häntä vastaan kodan- eli\n»anteeksipyyntö»-päivänä, kuten aina ennen oli tapahtunut, eikä\nhän myöskään enää suostunut marssimaan palatsin ympäri ja nöyrästi\nkumartamaan sille, ennenkuin pääsi audienssisaliin, ja monta muutakin\ntahallista nöyryytystä hän vältti, mutta riisumaan tohvelinsa\naudienssisalin ovelle hänen täytyi suostua. Vähitellen hän saavutti\nhovissa melkoisen vaikutusvallan.\n\nV. 1830 luutnantti Pemberton matkusti Assamin Manipurista Avaan,\nvakoillen melkoisen alan maata, joka kartoilla oli aivan valkoista.\n\nPuolen vuosikymmentä myöhemmin kapteeni S.T. Hannay teki Avasta\nretken Irawadin latvaosalle, jolla ei jälkeen kuudennentoista\nvuosisadan kukaan ollut käynyt. Hän tutustui täten Irawadin soliin,\njoissa se kapeassa uomassa vuorirantain välissä katkaisee tiellä\nolevia mäkimaita. Kauppatavaroita kuljetettiin täällä, samoinkuin\nMekongillakin, bambulautoilla. Myös Pagan-nimisen vanhan pääkaupungin\nlaajat rauniot hän näki. Niillä seuduilla alkoi Irawadin rannoilla\nolla teak-puuta, josta myöhemmin tuli tärkeä vientitavara, tämä puu\nkun kestävyytensä vuoksi on varsinkin laivanrakennuksessa korvaamaton.\nBhamon, Ylä-Burman suurimman kaupungin tuolla puolella, maa alkoi käydä\nyhä mäkisemmäksi. Ylämaassa Hannay näki kansan, jolla oli selvään\nkaukasialaiset piirteet. Noin 640 kilometriä Avasta ylöspäin Irawadia\nvoitiin kulkea suurillakin veneillä, mutta sitä ylempänä kosket\nalkoivat haitata venekulkua. Hannay teki sitten syrjämatkan eräillä\nkuuluilla kaivoksilla käydäkseen, jonka jälkeen hän palasi Avaan.\n\nRichardson teki Maulmainista monta matkaa Saluen joen ylämaahan ja myös\nSiamin puolelle, etsiäkseen soveliasta kauppatietä Kiinan Jynnaniin, ja\neräällä näistä matkoista oli ennen mainitsemamme McLeod mukana.\n\nV. 1837 Burmassa tapahtui vallankumous, jonka johdosta Englannin\nlähettiläs poistui, eikä diplomaattisia suhteita solmittu uudelleen\nennenkuin v. 1855, jolloin uuden lähetystön mukana oli eversti H.\nYule, sittemmin kuulu Marco Polon tutkija. Edellämainittujen ja muiden\nmainitsematta jääneiden matkailijain tulosten ja maan asukkailta\nsaatujen tietojen johdolla hän v. 1856 laati Burmasta kartan, joka oli\nkaikkiin edellisiin nähden suurenmoinen edistys. Samalla ryhdyttiin\nkuitenkin uusilla retkillä tietoja kartuttamaan ja varsinkin uudelleen\netsimään kauppareittiä Burmasta Kiinaan.\n\nIntian ja Kiinan väliset maat ovat maailman vaikeimpia epätasaisuutensa\nja muitten luonnonesteittensä vuoksi. Niissä kulkee nimittäin suuri\nmäärä yhdensuuntaisia vuorijonoja pohjoisesta etelään ja näiden\nvuorijonojen välisissä rotkolaaksoissa virtaavat rinnan ja toisiaan\nlähellä Taka-Intian suuret joet, Mekong, Menam, Saluen ja Irawadi\nynnä kauimpana idässä Jangtsekiangin latvaosa, Kinsha, ja joku sen\nsuurista syrjajoistakin. Siinä suurin syy, miksi tämä reitti ei lopulta\nkelvannut kauppareitiksikään, vaikka Jynnanin muhamettilaiset olivatkin\nsen avaamiselle suosiolliset.\n\nV. 1868 englantilainen kapteeni Sladen lähti Mandalaysta suurelle\nretkelle, jonka päämäärä oli Ta-li-fu, Jynnanin muhamettilaisten\npääkaupunki. Burman kuningas oli kannattavinaan tuumaa, mutta\nsalassa hän oli ryhtynyt toimiin retkikunnan tuhoamiseksi ylämaan\nShan-valtioissa, ja ellei Sladenille olisi onnistunut lähettää Kiinan\nmuhamettilaisille sanaa, olisi hän tavaroineen kaikkineen ollut\nperikadon oma. Tieto muhamettilaisen sulttaanin ystävyydestä riitti\nkuitenkin pitämään Shan-maan rosvoja aisoissa ja Sladen saattoi käydä\nMomeinissa saakka, vaikk'ei matkasta sitten ollutkaan sen suurempia\ntuloksia.\n\nV. 1874 Kiinan hallitus vihdoin kukisti Jynnanin muhamettilaiset,\nheidän sulttaaninsa käännyttyä Englannin puoleen sen tunnustuksen\nsaadakseen, mutta Englannin hallitus jatkoi siitä huolimatta\nkauppasuhteiden valmistelua, lähettäen A.R. Margaryn Kiinasta maan\npoikki Burman Bhamoon ja eversti Brownen Bhamosta Shanghaihin Margaryn\navaamaa tietä. Paluumatkallaan Margary murhattiin ja Brownen oli\nkiiruimman kautta taistellen palattava takaisin Burmaan. Colborne\nBaber, joka lähetettiin Kiinan puolelta Margaryn murhaa tutkimaan, tuli\nmatkallaan siihen päätökseen, että Jynnanin luonnolliset kauppareitit\nkäyvät merelle, koska Saluenin ja Mekongin rotkolaaksot asettavat\nkaravaanien kululle melkein voittamattomia esteitä, lukuisista muista\nvaikeuksista puhumattakaan.\n\nMuita matkustajia mainittakoon kapteeni W.G. Gill, joka v. 1877\nmatkusti Jangtsekiangin laaksosta Batangiin Tibetin rajalle ja sieltä\nBurman Bhamoon, kartoittaen tarkkaan reittinsä.\n\nKreivi Szechenyin johtama unkarilainen retkikunta kävi vv. 1878—80\nBatangissa, Ta-li-fussa ja Bhamossa ja valaisi paljon Itä-Tibetin ja\nIndo-Kiinan geologisia oloja.\n\nArchibald R. Colquhoun nousi v. 1881 Kantonista Sikiang-jokea, jonka\nharvinaisen ihanat maisemat häntä hurmasivat, ja kuljettuaan jokea.800\nkilometriä lähti maisin Jynnanin tuntemattomien eteläosien kautta\nBurman rajalle, josta hän seurasi Papien-jokea pohjoiseen Ta-li-fuun\nsaakka ja sieltä kulki Bhamon kautta Irawadille ja sitä pitkin\nRangooniin.\n\nOrleansin prinssi Henrik oli ensimmäinen eurooppalainen, joka (v. 1895)\nkulki suorimman tien Kiinasta Intiaan. Lähtien Jynnanin Ta-li-fusta\nhän kulki Mekongin poikki, mutta tapasi Saluenin laaksossa niin pahaa\nmaata, että retkikunnan täytyi hylätä muulit ja kulkea jalan. Kuukauden\nkestäneen vaikean jalkaretken jälkeen retkikunta saapui Khanitin\nlakeudelle ja sieltä kolmessa viikossa tuntemattomia reittejä Assaniin\nja Intiaan. Tämän retken tuloksena oli Irawadin ja Saluenin latvaosan\nselittely ja uuden tien löytäminen Kiinasta Intiaan. Tämä tie on\nkuitenkin liian vaikea, jotta se kauppareitiksi kelpaisi, sillä prinssi\nHenrikin täytyi kahden kuukauden aikana kulkea kolmentoista vuorijonon\npoikki ja maiden kautta, joissa asui sotaisia kansoja.\n\nV. 1878 Burman valtaistuimelle nousi tyranni, joka niin kylmäverisesti\nmurhasi omaisiaan, että Englannin lähettiläs poistui Mandalaysta, kun\nei voinut näitä kauhuja estää. Englantilaisilla oli jo Irawadilla suuri\nkauppalaivasto, joka sillä hoiti kaiken kuljetuksen, ja kun kuningas\naikoi anastaa tämän laivaston, syntyi siitä vihdoin v. 1885 uusi sota,\njoka nopeaan päättyi Burman täydelliseen anastukseen. Maaseuduilla\nkuitenkin jatkui sissisotaa, jonka johdosta englantilainen armeija\njaettiin pieniin osastoihin, jotka aliupseeriensa johdolla palauttivat\nkaikkialla rauhan. Sotaa sanottiin tästä »aliupseerien sodaksi».\n\nEnglannin vallan alle jouduttuaan Burma on kauttaaltaan tutkittu ja\nkartoitettu, sen luonnonrikkauksia, muun muassa rubiinikaivoksia,\nalettu hyödyntää, rakennettu rautateitä ja hankittu maalle\nuudenaikaisia laitoksia.\n\n\n\n\nSiam.\n\n\nSiam tuli osapuilleen jotenkin kauttaaltaan tunnetuksi\nyhdeksännentoista vuosisadan edellisellä puoliskolla, mutta varsinainen\nkartoitus alkoi vasta kun Siamin hallitus oli palvelukseensa ottanut\nulkomaalaisia ammattimiehiä, jotka sen puolesta ovat tämän työn\ntoimittaneet.\n\nSiam on jotenkin hyvällä menestyksellä ryhtynyt sisälliseen\nrakennustyöhön länsimaisten voimain avulla, päästyään rauhaan\nnaapureistaan. Niinkauan kuin Burma, Kambodja ja Annam olivat\nitsenäiset, oli sen alati taisteltava näitä vastaan. Uudetkaan naapurit\neivät kuitenkaan ole sitä kokonaan rauhaan jättäneet, vaan etenkin\nRanska ainaisessa maannälässään on pala palalta pienentänyt Siamin\naluetta. Ensin Siamin oli sille luovutettava kaikki maa Mekongin\nitäpuolelta, sitten koko Luang Prabang ja se maakunta, jossa Angkorin\nrauniot ovat, ja Englannin kanssa tekemässään sopimuksessa Ranska on\nitselleen pidättänyt »vaikutusvallan» koko Itä-Siamissa, joka kuitenkin\nedelleenkin on siamilaisten viranomaisten hallinnossa. Ainoastaan koko\nMenamin vesistöalueen itsenäisyyden molemmat naapurit ovat Siamille\ntaanneet. Se tosin onkin Siamin hedelmällisin osa. Englanti on tyytynyt\nmuutamiin Malakan niemimaan pikkuvaltioista.\n\n\n\n\nRanskan Indo-kiina.\n\n\nGarnier oli kiihkeä chauvinisti, jonka unelma oli Ranskan\nsiirtomaamahdin kohottaminen, niin että hänen isänmaansa pystyisi\nmerellä kilpailemaan Englannin kanssa. V. 1873 hänet lähetettiin\nTonkiniin pienen joukon keralla hankkimaan »oikeutta» eräälle\nranskalaiselle kauppiaalle, joka oli riitaantunut Hanoin mandariinien\nkanssa, kauppias kun yritti ostaa sieltä suolaa ja kuljettaa sen\nKiinaan, vaikka suolakauppa oli Tonkinin hallituksen monopoli.\n\nGarnier muutaman päivän turhaan kiisteltyhän päätti ratkaista kaikki\nvaikeudet maansa eduksi yhdellä miekan iskulla, kuten Aleksanteri\nSuuri lyödessään halki Gordionin solmun. Hän pitemmittä puheitta\njulisti Hanoin ohi virtaavan suuren Song-koi-joen avoimeksi kaupalle\nja vesitien Jynnaniin siten avoimeksi. Siitä seurasi paikalla sota ja\nGarnier pienellä joukollaan valloitti Hanoin linnan väkirynnäköllä.\nMuutaman viikon kuluttua koko Ala-Tonkin oli hänen käsissään. Annam,\njonka vallanalainen Tonkin oli, kutsui silloin avukseen »mustat liput»,\nrosvojoukot, jotka Jynnanin melskeitten yhteydessä olivat saaneet\nhaltuunsa ylämaat, ja eräässä taistelussa heitä vastaan Garnier kaatui.\nHänen seuraajansa teki häpeällisen rauhan, ranskalaiset poistuivat\nTonkinista ja heidän sikäläiset kannattajansa joutuivat tuhon omiksi..\n\nGarnierin seikkailu oli ensimmäinen kohtaus pitkällisestä ja sangen\nsitkeästä taistelusta, joka sittemmin seurasi Tonkinin omistamisesta.\nEräs myöhempi upseeri teki saman erehdyksen kuin Garnierkin ja aivan\nsamoilla seurauksilla, saaden itse sen johdosta surmansa, mutta Ranskan\nhallituksen johdossa oli toisella kerralla mies — Jules Ferry — jolla\noli samanlaiset käsitykset maansa tulevaisuudesta siirtomaavaltana\nkuin Garnierillakin, ja hän ryhtyi suuremmilla voimilla taistelua\njatkamaan Seurauksena siitä oli, että Ranska riitaantui Annamin\nkanssa, jonka alusmaa Tonkin oli, ja vielä Kiinankin kanssa, jolle\nAnnam nyt muisti olevansa vasallivallan suhteessa. Sekä Annam että\nKiina lähettivät Tonkiniin sotaväkeä, jota paitsi »mustatkin liput»\nedelleenkin taistelivat ranskalaisia vastaan, ja siitä syntyi niin\nitsepintainen vastarinta, että ranskalaiset lopulta olivat joutua\nepätoivoon ja Ferrystä tuli Ranskan vihatuin mies. Vielä suurempia\nuhreja kuin vihollinen vaati Tonkinin kuuma kuolettava ilmasto. Lopun\nlopuksi sekä Tonkin että Annamkin joutuivat Ranskan alusmaiksi, mutta\nne eivät suinkaan ole toteuttaneet niitä kauniita toiveita, joilla\nsiirtomaanintoilijat lähtivät taisteluun.\n\nRanskan vallanalaisuudessa nämä maat ovat tulleet perusteellisesti\nkartoitetuiksi ja tutkituiksi.\n\n\n\n\nKatsaus Taka-Intian tutkimukseen.\n\n\nIndokiinan suuren niemimaan rannat ovat nyt mitä tarkimmin kartoitetut\nGangeen suistamosta Kiinan rajaan saakka ja sama pitää paikkansa\nmalaijisaaristostakin. Laivakulun tarpeiksi tämä on ollut mitä\ntähdellisintä.\n\nYhtä tarkkaan ei tunneta niemimaan suurenmoista jokiverkkoa, mutta\nsuurin piirtein on sekin kartoitettu.\n\nTonkinin jo'ista toivottiin kulkureittiä Kiinan Jynnaniin, mutta\ntarkempi tiedustelu on osoittanut, että ne vuolautensa vuoksi ovat\nsiihen sopimattomat, jonka vuoksi Ranska on rakentanut rautateitä\nKiinan sisäosain kaupan anastaakseen.\n\nMekongilla höyryalukset nykyjään sekä väyläin perkauksen että alusten\nparantamisen vuoksi nousevat Luang Prabanginkin ohi, 2,500 kilometriä\njoen suusta. Voitettavat vaikeudet ovat kuitenkin niin suuret, ettei\njoen ylempien osien laivakululla ole mitään käytännöllistä merkitystä.\n\nMekongin lähteistä ei vielä ole täyttä tietoa. Latvaosaa tutkivat\nkuitenkin pitkän matkan Przevalskij, pundiitti Krishna, Dutreuil de\nRhins, Orleansin prinssi Henrik ja luutnantti E. Roux. Molemmilla\nlatvahaaroilla on monta nimeä, ennenkuin ne yhtyvät ja muodostavat\nerittäin voimallisen kosken.\n\nTibetin ylämaasta tultuaan Mekong juoksee yli 1,000 metriä syvässä\nrotkolaaksossa, johon maan asukkaatkaan eivät laskeudu paitsi niillä\nkohdilla, missä polut kulkevat silloille tai lauttapaikoille. Yhä\nalempana joen laakso leviää, kunnes se juoksee laajan lakeuden poikki,\nlaskien sen tulvillaan ollessaan avaralta veden alle. Kaikkiaan\nMekongin pituus on noin 5,000 kilometriä.\n\nMenamin lähteet ovat Siamin pohjoisrajalla ja tämä joki syrjäjokineen\ntunnetaan kauttaaltaan, samoin kuin Malaijiniemenkin vetevät,\njuhlallisten aarniometsien läpi kiertelevät joet.\n\nSaluen, joka laskee Martabanin lahteen, alkaa niinikään Tibetistä.\nSen latvapuoli ei ole yhtä hyvin tunnettu kuin Mekongin, mutta sekä\npundiitti Nain Singh että Przevalskij saivat jotenkin tarkat tiedot\nsen lähteistä. Saluen matkalla vaihtaa nimeään kymmenkunnan kertaa.\nAinoastaan Burman alueella juokseva osa tunnetaan tyydyttävästi.\n\nTibetin Tsangpoa, joka juoksee Transhimalajan ja Himalajan välisessä\nlaaksossa, luultiin kauan Irawadin latvaosaksi, mutta nykyjään\ntiedetään, että Tsangpo onkin Brahmaputran latvaosa ja että Irawadin\nlähteet ovat verraten lähellä, Himalajan itäisissä pääteharjanteissa.\n\nIndokiinan niemimaan vuoristot ovat Himalajan jatkoa. Niiden korkeus on\nnoin 1,000 metriä tasankopinnasta, mutta kukkuloita on, joiden korkeus\non lähes 4,000 metriä. Niemimaan eteläosassa vuoret ovat juurelta\nharjanteille saakka sankan aarniometsän peittämät, mutta kauempana\npohjoisessa kasvaa tammia ja havupuita ja sisämaassa monet kukkulat\novat aivan paljaat.\n\nKambodjan Tonle Sap luultavasti on se suuri järvi, joka vanhoissa\nkartoissa piirrettiin Taka-Intian kaikkien jokien yhteiseksi lähteeksi.\nSen pituus on noin 160 km, leveys 30 km ja sadeajalla sen pinta kohoaa\n7 metriä, peittäen kaikki ympärillä olevat seudut vedellään. Kuivalla\najalla sen syvyys ei ole kuin puolentoista tai pari metriä ja silloin\nsen rannoille kokoontuu paljon väkeä kalastamaan. Tonle Sap liettyy\nnopeaan yhä pienemmäksi.\n\n\n\n\nMalaijisaaristo.\n\n\nPortugalilaisilla ei entisestä mahdistaan ole Itä-Intian saaristoissa\njäljellä muuta kuin itäinen osa Timorista, espanjalaisilla ei mitään.\nHollannin lippu liehuu tässä rehevässä, luonnonrikkaassa saaristossa\nkaikkialla, lukuunottamatta Borneon pohjoisosaa, joka suureksi osaksi\nerään yksityisen henkilön, raja Brooken, toimesta joutui Englannille,\nja Filippiinejä, joilla Amerikan Yhdysvallat nykyjään isännöivät,\nlopullisesti murrettuaan Espanjan siirtomaavallan.\n\nJava on Sundasaarista taajimmin asuttu ja parhaiten tunnettu. Se on\ntarjonnut runsaan työmaan vulkaanisten ilmiöitten ja troopillisen\nkasviston tutkijoille, jälkimmäisille etenkin niiden suurenmoisten\nluonnonpuistojen ja koelaitosten johdosta, jotka hollantilaiset ovat\nBuitenzorgiin perustaneet ja jotka ovat kaikille tutkijoille avoinna.\nHyvät kulkuneuvot ja yleinen turvallisuus edistävät tieteellistä työtä.\n\nVanhemmista tutkijoista on mainittava etenkin saksalainen F.M.\nJunghuhn, joka vv. 1835—49 kokosi aineksia suureen teokseensa Javasta,\nuudemmista hollantilainen R. Verbeck. Javan aarniometsissä on säilynyt\nsuurenmoisia muistomerkkejä saaren hindulaisajalta, ennen kaikkia\nBoro-Budurin maailmankuulu temppeli.\n\nSumatra on vielä paljon alkuperäisemmäliä kannalla kuin Java, sen\nasukkaat osasta vielä luonnonkansain kannalla. Sotaretket näitä,\netenkin Atjehia, vastaan ovat laajentaneet tietoja sisäosista, niin\nettä Sumatrankin maantieteelliset olot jo jotakuinkin tunnetaan.\nHollantilaisten käännettyä tähän suureen hedelmälliseen saareen ja sen\nluonnonedellytyksien tuntemiseen päähuomionsa edistyy sen tutkiminen\nentistä ripeämmin.\n\nBorneo, Sundasaarista suurin, herätti viime vuosisadan alkupuoliskolla\nhuomiota varsinkin suurisuuntaisella merirosvoudella, joka saattoi\nMalaijisaariston kaikki väylät turvattomiksi. Rantakyläin asukkaat\nlyöttäytyivät yhteen ja lähtivät suurilla laivastoilla, joissa\nsaattoi olla pariin kolmeen tuhanteen mieheen, vuosikausia kestäville\nrosvoretkille, tehden sivistysmaidenkin kaupan toisin ajoin\nmahdottomaksi.\n\nSir James Brooke, Sarawakin raja, oli se mies, joka teki lopun\nBorneon merirosvoudesta. Hän oli omilla varoillaan varustanut laivan\nja purjehtinut Bruneihin, saaren pohjoisrannalle, sekä tarjonnut\nsiellä sulttaanille apuaan Sarawak-nimisessä vasallivaltiossa\nraivoavan kapinan kukistamiseksi. Suurella kyvyllään ja tarmollaan hän\ntäydellisesti onnistui tässä yrityksessä ja hänet nimitettiin palkaksi\nSarawakin rajaksi. Tässä asemassa hän sai Englannin sotalaivastolta\napua merirosvouksen kukistamiseksi ja siitä syntyi tuima sota, jossa\nvuodatettiin sangen paljon verta, merirosvot kun sitkeästi puolustivat\nlinnoitettuja kyliään. Lopulta Brooke kuitenkin sai täydellisen voiton\nja kaupan elpyessä oli hänen entistä helpompi vahvistaa valtaansa\nSarawakissa, jossa nyt hänen perillisensä hallitsee Englannin\nsuojelusvallan alaisena.\n\nBorneo on yhä edelleen hyvin vähän tunnettu, sen sisäosat kun\nvielä ovat luonnontilassa ja sikäläiset asukkaat, dajaakit, ovat\nkaulankatkomiskiihkostaan tunnetut. Useat hollantilaiset retkikunnat\novat kuitenkin matkustelleet Borneonkin sisäosissa, kartoittaen sen\njoet ja vuoristot, jota paitsi sekä luonnontutkijat että vuorimiehet\novat olleet siellä työssä. Norjalainen Lumholtz on erikoisesti\nmainittava uudemmista tutkijoista.\n\nBorneossa on paljon kivennäisrikkauksia, timantteja kultaa ynnä useita\nmuita metalleja, kivihiiliä ja öljyä, mutta niiden runsaudesta ei\nvielä, olla selvillä ja hyödyntäminen on vasta alkuasteillaan.\n\nKuulu englantilainen luonnontutkija A.R. Wallace, joka samanaikaisesti\nkuin muodosti oman kehitysoppinsa, oleskeli kahdeksan vuotta\n(1854—1862) Malaijisaaristossa, tutkien etenkin niiden eläinkunnan\nleviämistä. Hän osoitti halki Itä-Intian saariston, Balin ja Lombokin\nvälisen kapean salmen kautta kulkevan rajan, jonka länsipuolella\neläinkunta on intialainen, itäpuolella taas austraalialainen. Erittäin\nomituinen on Celebesin, Isoista Sundasaarista viimeisen, eläinkunta.\nWallace oleskeli tälläkin saarella, mutta muutoin se aina vuoteen 1890\nsaakka oli sangen vähän huomattu. Sittemmin on kuitenkin tehty matkoja\nvaillinaisesti tunnettuihin sisäosiinkin.\n\nFilippiineillä työskenteli jo Espanjan vallan aikana useita tutkijoita\nja amerikkalaiset ovat tarmokkaasti jatkaneet työtä.\n\n\n\n\nKiina.\n\n\nKiinan tuntemus ei yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella\nsuurestikaan edistynyt, koska hallitus piti maata visusti suljettuna\nja sitä paitsi yleinen muukalaisviha teki sisämaanmatkat vaarallisiksi\nja rasittaviksi. Useat lähetyssaarnaajat, sekä protestanttiset että\nkatoliset, tekivät kuitenkin laajojakin matkoja, etenkin Huc ja Gabet,\njotka jo mainitsimme Lhasassa kävijöinä.\n\nSotain johdosta, joita Kiina kävi Englantia ja Ranskaa vastaan,\ntäytyi Kiinan kuitenkin raottaa porttejaan avaamalla merikaupunkejaan\nmaailman kaupalle ja samalla kävi myös matkustelu sen sisäosissa\nmahdolliseksi. Ensimmäisiä, jotka käyttivät tilaisuutta hyväkseen,\nolivat englantilaiset Blakiston ja Ney Elias.\n\nEnglantilaisen laivaston v. 1862 noustua Jangtsekiangia Hankowiin\nsaakka lähti kapteeni Thomas W. Blakiston omin neuvoin tutkimaan jokea\nvielä edemmäksi, aikoen kulkea Tibetin kautta Intiaan. Itshangin luona,\nnoin 1,600 kilometriä merestä, hän saapui Jangtsekiangin suurenmoisiin\nsoliin ja koskimatkalle, jota kesti 160 kilometriä. »Kun tulimme\nerääseen solaan», kirjoittaa Blakiston, »kohosi kahden puolen valtavat\nkallioseinämät suunnattoman korkealle ja niiden välillä vallitsi\nkaamea hämäryys, ja kallioiden rintamasta pisti ulospäin suuria pöydän\nkaltaisia laakoja, joista riippui valtavia stalaktitteja. Ja muutamien\npäällä kasvoi puita, joiden juuret riippuivat reunoista kukkakiehkurain\ntavoin.» Pingshanista, 2,800 kilometriä joen suusta, Taiping-kapina\npakotti retkikunnan takaisin kääntymään. Se oli kuitenkin tutkinut\n1,400 kilometriä Jangtsekiangin yläosaa, jolla ei siihen saakka\nollut muita käynyt kuin maanasukkaiksi pukeutuneita katolilaisia\nlähetyssaarnaajia.\n\nSamana vuonna Ney Elias tutki Hoanghon eli Keltaisen joen uuden\nuoman, joka päättyy Petshilin lahteen, 400 kilometriä vanhan suun\npohjoispuolella. Joen uomanmuutoksesta maanasukkaat kertoivat:\nKesätulvan aikana v. 1851 tapahtui ensimmäinen äyrään murtuminen\nLanjanhein läheisyydessä Honanissa ja osa vedestä tulvi aukon kautta\nlakeuksille. Seuraavan vuoden tulva suurensi aukkoa ja vanhan uoman\nalaosasta vesi uudelleen väheni. V. 1853 joen koko vesimäärä tulvasi\naukon kautta lakeudelle ja levisi itää ja pohjoista kohti, kunnes\ntapasi Tatsing-joen ja sen uomaa lähti mereen juoksemaan. Vanha uoma\njäi kokonaan kuiville.\n\nHoangho, samoin kuin kaikki runsaasti lietettä kuljettavat joet,\nnopeaan korottaa uomaansa, niin että se enimmäkseen virtaa rantojaan,\ntoisin paikoin jopa 8 metriä, korkeammalla, ja sen vuoksi se tuon\ntuostakin murtautuu äyräittensä yli ja etsii lakeudelta uuden\nuoman. Tulvillaan se silloin saa aikaan suunnattomia hävityksiä, ja\nsuurenmoisesta hedelmöivästä vaikutuksestaan huolimatta sitä sen vuoksi\nsanotaan »Kiinan suruksi».\n\nNeljä vuotta myöhemmin Ney Elias kulki Mongolian poikki Kalganista\nAltai-vuoriston pohjoispuolitse Uljassutaihin ja Kobdoon tehden pitkin\nmatkaa paikanmääräyksiä.\n\nHoanghon lähteet ovat kaukana Tibetissä, Kuenlunin vuoristossa, ja\nsen latvaosa on aivan lähellä Jangtsckiangin latvaosaa. Sen koko\npituus on noin 3,900 kilometriä. Vesimäärä ei ole kovin suuri, mutta\nkun joki on hyvin vuolas ja virtaa Pohjois-Kiinan tuulimultaseutujen\nläpi, kuljettaa se mukanaan sangen paljon lietettä ja kohottaa\nnopeaan uomaansa. Viisitoista vuotta kului, ennenkuin v. 1851\ntapahtuneen uomanmuutoksen aikaan saamat vahingot oli korjattu ja\nuusi uoma maavallien sisään suljettu, mutta jo v. 1882 ja varsinkin\nv. 1887 joki taas murtautui ulos siitäkin ja aikaansai suunnattomia\nhävityksiä. Se saatiin kuitenkin palaamaan takaisin uomaansa ja tokeet\nkorjatuiksi. Kokonaisia kyliä joki kuitenkin oli vienyt mukanaan\nja miljoona ihmistä sai surmansa. Pienempiä vahingoita sattuu joka\nvuosi, mutta siitä huolimatta Kiinan hallitus ei vielä ole turvautunut\nlänsimaisten insinöörien apuun, vaikka nämä epäilemättä »ovat sulkeneet\nsuurempiakin, jalompiakin jaksaneet.»\n\nLaivakululle Hoangho on aivan sopimaton, jota vastoin Jangtsekiang\nsyrjäjokineen muodostaa vesiliikeväylän, jonka vertoja ei ole missään\nmuualla maailmassa. Puolet Kiinan koko ulkomaisesta kaupasta kulkee\nJangtsekiangia ja siihen päättyviä vesiväyliä kuluttajille.\n\nAnsiokkain viime vuosisadan Kiinan tutkijoista oli saksalainen vapaah.\nFerdinand v. Richthofen (1833—1905), opinnoiltaan etusijassa geologi.\nHän oli jo paljon tutkinut Etelä- ja Kaakkois-Aasian geologiaa, kun\nhän, Kiinan olojen rauhoituttua, v. 1868 alkoi tässä maassa työnsä.\nVuoteen 1872 saakka v. Richthofen matkusteli ristiin rastiin kautta\nkoko Kiinan, käyden joka maakunnassa, Kansua ja lounaismaakuntia lukuun\nottamatta, ja kooten tällä matkalla niin suurenmoisen sekä geologisen\nettä maantieteellisen ja taloudellisen aineiston, että Kiina hänen\nsuuren teoksensa ilmestyessä v. 1885 tuli kauttaaltaan tunnetuksi.\n\nv. Richthofen ensinnä keksi Shantungin kivihiilivarat ja Kiaotshoun\noivallisen sataman, jonka saksalaiset sitten valtasivat.\nVuoristotutkimuksiensa kautta hän laski perustuksen koko Itä-Aasian\nomituisen vuoristojärjestelmän käsittämiselle. Tutkimalla ja\nselittämällä Pohjois-Kiinan lössinaisemat hän rikastutti maantiedettä\nkokonaan uudella maisematyypillä.\n\nRichthofenin huomio kiintyi hienon savimullan muodostamiin\nmaakerroksiin, joita Pohjois-Kiinassa on laajalla alalla; hän tuli\nsiihen päätökseen, että ne ovat muodostuneet hienosta pölystä,\njota tuulet tuovat mukanaan manteren sisäosista. Kun Kiinan\nluoteismaakunnissa tuuli puhaltaa Sisä-Aasiasta myrskyn voimalla, tuo\nse paljaista kallioista ja kentistä mukanaan niin suunnattomat määrät\nhienoa pölymäistä multaa, että koko ilma on sitä sakeana ja pöly\ntuulen tyynnyttyä laskee maahan ja verhoaa kaikki hienolla keltaisella\nkerroksella. »Shensissä, jossa ilma harvoin on kirkasta ja läpinäkyvää,\non koko maisema kellervä. Tiet, rakennukset, puut ja laihot, jopa\nmatkustajatkin, joita tiellä vastaan tulee, ovat yksitoikkoisen\nkeltaiset. Keltainen on kiinalaisten pyhä väri, maan symboli ja\nkeisarillisen mahdin vallanmerkki, sillä se on lössin eli tuulimullan\nja lössimaitten, kansan ensimmäisen kehityksen kehdon väri.\n\nLössimaa muodostaa toisin paikoin 600 metrin vahvuisia kerroksia,\njoiden keräytymiseen tietysti on kulunut suunnattoman pitkiä aikoja.\nTiet syvenevät niihin syviksi uurteiksi ja joet niihin kaivavat\nomituisia rotkolaaksoja, joilla on pystysuorat seinät. Mullan sisään\nlahonneen ruohon johdosta tämä pölymaa on erinomaisen hedelmällistä.\nRuotsalainen Andersson, joka Kiinan hallituksen toimesta on tutkinut\nmaan geologiaa, on kuitenkin sitä mieltä, että tuulimulta ainakin\nosaksi on jokien kuljettamaa lietettä.\n\nMyöhemmin ovat monet muut tutkijat Kiinassa työskennelleet ja sangen\nmonipuolisesti ovat myös uusia rautatielinjoja käyvät eurooppalaiset\ninsinöörit valaisseet eri osien luonnonsuhteita ja asutusoloja. Mutta\nsiitä huolimatta on Kiina yhä vieläkin sangen vaillinaisesti tunnettu\nja yksin sen karttakin kaipaa joka tavalla täydentämistä ja korjailua.\nKiinalaiset itse ovat hyvin vähän tehneet maansa tieteellistä\ntutkimista varten.\n\nJapanissa sitä vastoin länsimaisia tutkijoita tuskin enää tarvitaan,\nsen omat voimat kun täydelleen kykenevät maansa tieteelliseen\ntutkimiseen. Japanilaiset ovat tutkineet anastamansa Formosankin,\njonka sisäosat asukkaiden villeyden vuoksi olivat viimeiseen saakka\ntäydelleen hämärän verhoamat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikissa muissakin Aasian maissa maantuntemus on yhdeksännentoista\nvuosisadan kuluessa edistynyt, vaikk'ei kaikissa niin paljon\nkuin niiden läheisyys olisi edellyttänyt. Etu-Aasiassa on vielä\ntänä päivänäkin paljon vaillinaisesti tunnettuja seutuja, Turkin\nkehnon hallinnon aiheuttama turvattomuus kun on tehnyt rauhallisen\ntutkimustyön mahdottomaksi.\n\nUseissa näistä maista on muinaistutkimuksella suurenmoinen työmaa ja\nse onkin varsinkin Kaksoisvirtain maassa menestyksellä toimittanut\nkaivauksia ja paljastanut päivänvaloon niiden muinaisen sivistyksen.\nVähässä Aasiassa on etenkin heettiläisvaltakunnan ajoilta säilynyt\nmuinaismuistoja, jotka ovat synnyttäneet suurta mielenkiintoa ja joita\njo on jonkun verran tutkittukin.\n\nSenjälkeen kuin rautatierakennukset tulivat Etu-Aasiassakin\npäiväjärjestykseen, ovat ne melkoisesti edistäneet maan luonnonolojen\nja asutuksen tuntemista. Persiassa kiinteitä muinaismuistoja on\nvähemmän, mutta siellä taas kansallisuusolot tarjoavat paljon\nmieltäkiinnittäviä kysymyksiä ratkaistaviksi. Persian erämaa-alueet\novat vielä suureksi osaksi aivan tuntemattomat. Maan pohjoisosissa\novat venäläiset, eteläosissa englantilaiset tutkijat liikkuneet ja\nsen mukaisiin »vaikutusalueihinkin» se on jaettu. Suurena yllykkeenä\ntutkijoille ovat maan kivennäisaarteet, etenkin öljy. Missä\ntiedemiesten työ tuottaa niin välitöntä hyötyä, siellä heiltä ei\nkielletä rahojakaan.\n\nSiperiassa tutkijoilla edelleenkin on ollut helppo työskennellä Venäjän\nhallituksen suosiollisuuden vuoksi ja syntyisi pitkä luettelo, jos\nkaikki siellä matkustelleet tiedemiehet mainitsisimme.. Siellä ovat\nsuomalaisetkin olleet uutterassa työssä Castrénista alkaen, valaisten\nsen kansatieteellisiä, kielitieteellisiä, luonnontieteellisiä ja\nmuinaistieteellisiä oloja.\n\n\n\n\n\nJAAN, VILUN JA MYRSKYN MAANOSA.\n\n\n\n\nJames Cookin ennustus, ettei ihmisellä olisi milloinkaan asiaa\nAntarktikan hyisille rannoille, ei toteutunut. Ei kauaakaan kulunut,\nennenkuin amerikkalaiset hylkeenpyytäjät sinne löysivät ja pyyntinsä\nohessa alkoivat näitä maita tutkia ja kartoittaa. Amerikkalaisten\njälkeen sinne pian saapui muita, varsinkin englantilaisia pyytäjiä. Jo\nv. 1812 amerikkalaiset ilmestyivät Etelä-Shetlannin saarille, mutta\nhe pitivät toimensa ja kokemuksensa tarkkaan salassa, etteivät niistä\nmuut hyötyisi. Ja 1808 englantilaisten Enderby veljesten pyyntialukset\nkävivät Bouvet'n löytämällä saarella saakka, vaikkeivät voineet sille\nmaihin nousta. Jälkeen v:n 1815, kun Euroopassa Napoleonin kukistuksen\njälkeen oli koittanut rauhan aika, lisääntyi kaikkien kansain\npyyntialusten luku Etelä-Jäämeren myrskyisillä vesillä suuresti.\n\nOn arveltu hollantilaisen purjehtijan Dirk Gerritsin v. 1598 löytäneen\nEtelä-Shctlannin saariston, mutta todistukset ovat niin heikot,\nettä tämä löytö on epäiltävä. Saariston varsinaisena löytäjänä on\npidettävä englantilaista kapteenia William Smithiä, joka v. 1819\nnäki monessakin kohdassa maata matkalla Valparaisoon, ja hänen\nantamansa on saariston nimi. [Saaristo on jotenkin samalla eteläisellä\nleveyspiirillä kuin Shetlandin saaret pohjoisella.] Pian sen jälkeen\nenglantilaiset meriupseerit kartoittivat saariston. Sen rannoilla\noli suunnattomat laumat turkishyljettä, joka oli niin kesy, että se\ntuota pikaa voitiin kokonaan sukupuuttoon tappaa. Ne amerikkalaiset ja\nenglantilaiset pyytäjät, jotka ensiksi saapuivat saaristoon, saivat sen\nvuoksi suunnattoman saaliin. Mutta näiden rauhallisten ja vihollista\ntuntemattomien eläinten joukkomurha oli niin säälittävää, että sanotaan\nvanhain merikarhujenkin siinä työssä kyyneliä vuodattaneen.\n\nV. 1821 englantilainen merikapteeni George Powell löysi Etelä-Orkney\nsaariston, joka on yli 300 kilometriä kauempana idässä, ja sielläkin\nalkoi ahkeraan käydä pyyntilaivoja, kunnes turkishylje oli kaikista\nnäistä kolkoista maista sukupuuttoon hävitetty.\n\nEtelä-Shetlannin saariston kukkuloilta amerikkalainen merikapteeni\nNathaniel B. Palmer ensi kerran näki Antarktikan manteren ja pienellä\nlaivallaan teki sinne tutkimusretken, mutta löytö ei suurestikaan\nihastuttanut, sillä tämän uuden maan kolkoilla lumisilla rannoilla\nei ollut ensinkään turkishylkeitä. Paluumatkalla tältä rannalta\nhän sumussa odottamatta kohtasi Bellingshausin johtaman venäläisen\nretkikunnan, joka matkallaan maan ympäri oli siihen saakka päässyt ja\nPalmerin opastamana poikkesi Deception saaren oivalliseen satamaan\nvaurioitaan korjaamaan. Palmer antoi Bellingshausenille tiedon\netelämpänä löytämästään suuresta maasta, jonka rannan Bellingshausen\nitse oli koko joukon lännempänä tavannut. Palmer vielä myöhemmin teki\nretken löytämälleen rannalle ja purjehti sitä pitkin ahtojään reunaa\nseuraillen itään päin, mutta ahtojää-vyöhyke oli niin tiivistä ja\ntäynnään valtavia jäävuoria, ettei hän kartallaan kyennyt erottamaan\njäätä maasta, vaan piirsi jäävuoria maaksi.\n\n\n\n\nBellingshausenin retki Antarktikan ympäri.\n\n\nKeisari Aleksanteri I varusti v. 1819 meriministerinsä, paroni de\nTraverseyn kehoituksesta kaksi retkikuntaa, joista toisen piti\npurjehtia Luotcisväylä Beringinsalmesta itää kohti, toisen tutkia\netelänavan ympäristöjä. Jälkimmäisen johtajaksi nimitettiin kapteeni\nThaddäus von Bellingshausen, joka oli syntynyt Saarenmaalla v. 1778 ja\ntunnettu kokeneeksi purjehtijaksi. Hänen laivansa, korvetti »Vostok»,\noli 130 jalan pituinen uusi purjelaiva; toinen laiva, jota luutnantti\nLazarev komensi, oli 530 tonnin »Ladoga», jolle annettiin uusi nimi,\n»Mirni». Retkikunta oli muutoin mitä parhaiten varustettu pitkälle\nmatkalleen. Köpenhaminasta oli otettava mukaan kaksi saksalaista\ntiedemiestä, sillä retkikunnan tehtävä oli etupäässä tieteellinen,\nmutta nämä eivät lupauksestaan huolimatta tulleetkaan. Bellingshausen\nkoetti sitten saada mukaansa englantilaisia oppineita, mutta näitäkään\nei haluttanut lähteä matkaan. Retkikunnan upseerit koettivat sitten\nparhaan taitonsa mukaan täyttää aukon.\n\nRetkikunta lähti Portsmouthista syyskuun 5:ntenä 1819, ohjaten ensinnä\nCanarian saarien kautta Rio Janeiroon ja sieltä suoraan etelää\nkohti, kunnes Etelä-Georgia joulukuun 27:ntenä tuli näkyviin. Cook\noli kartoittanut tämän saaren pohjoisrannikon, Bellingshausen ohi\npurjehtiessaan määräsi etelärannan pääkohdat. 56:nnella leveyspiirillä\nnähtiin ensimmäinen jäävuori pingviineineen ja venäläiset merimiehet\nhämmästyksellä sitä katselivat. Valaita näkyi paljon ja albatrossit\nseurailivat liidellen laivoja niiden jatkaessa matkaa etelää kohti.\n\n\n\nUutta maata.\n\n\nTammikuun 3:ntena 1820 löydettiin ensimmäinen uusi maa, kolme pientä\nsaarta Sandwichin saariston pohjoispuolelta. Ne saivat Venäjän\nmeriministerin nimen. Eräs niistä oli toimiva tulivuori, jonka\nkorkeasta huipusta nousi suuria höyrypilviä. Maa oli korkealle vuoren\nrinteille aivan lämmintä ja lumetonta ja tällä lumettomalla puolella\noli suunnattomasti pingviinejä.\n\nRetkikunta jatkoi matkaansa etelää kohti Sandwichin saariston\nitäpuolitse, tavaten tiellä yhä enemmän jäävuoria, sumuja ja myrskyjä,\nkunnes 60:nnen leveyspiirin eteläpuolella tuli vastaan niin sankka\nahtojäävyöhyke, että suuntaa oli muutettava. Mitä vaikeimmissa\nsääoloissa taistellen molemmat laivat palasivat Sandwichin saarille\nja purjehtivat sitten itää kohti, kunnes alkoi tuntua etelän puolelta\nmaininki, joka ilmaisi sillä taholla olevan avomerta. Silloin\nkäännyttiin jälleen etelää kohti ja jouduttiin vesille, joilla ei\nsiihen saakka ainoakaan purjehtija ollut käynyt.'\n\nTammikuun 26:ntena kuljettiin eteläisen napapiirin poikki ja helmik. 1\np. saavutettiin leveys 69°25', mutta sitten tuli vastaan niin vahvoja\njäitä, että Bellingshausenin täytyi kääntyä takaisin, arvatenkin\njotenkin lähellä napamannerta, melkein Greenwichin meridiaanin\nkohdalla. Lunta satoi vahvalta ja ilma oli jäähtynyt jonkun asteen\njäätymäkohtaa kylmemmäksi.\n\nRetkikunta palasi napapiirille ja alkoi jälleen purjehtia itää kohti\nniin eteläistä reittiä kuin suinkin, noin viisi astetta Cookin väylää\netelämpänä. Helmikuun puolivälissä voitiin jälleen kulkea napapiirin\npoikki ja saavuttaa leveys 69°6'. Ilma oli kylmää, meri täynnään\njäitä ja lumi ja sumu vuorottelivat ankarain myrskyjen keralla. Kun\noli mahdoton tunkeutua kauemmaksi etelään, niin käännyttiin jälleen\npohjoista kohti ja Hyväntoivon-niemen kohdalla uudelleen kuljettiin\nnapapiirin kesäpuolelle.\n\nJonkun aikaa itää kohti purjehdittuaan Bellingshausen kulki\nkolmannen kerran napapiirin poikki samoilla seuduilla kuin Cook\nneljäkymmentäseitsemän vuotta aikaisemmin ja huomasi kompassin\npoikkeuman lisääntyneen lähes 11° länttä kohti. Lintujen esiintymisestä\nvoitiin päättää, ettei maa ollut kaukana, ja jos retkikunta olisi\nvoinut kulkea niin kaukana etelässä itää kohti, niin se luultavasti\nolisi löytänyt Enderbyn maan, mutta jääesteet olivat voittamattomat\nja oli jälleen palattava pohjoista kohti. Helmikuun 26:ntena yllätti\nlaivat rajuin myrsky, mitä ne vielä olivat kokeneet. Lumi ja jää\npeittivät kannen ja köysistön, valtavat laineet huuhtoivat laivain\nyli, niin että joka hetki pelättiin niiden menehtyvän. Lumituisku esti\nnäkemästä jäävuoria, ennenkuin oltiin aivan lähellä niitä. Purjeita oli\nmelkein mahdoton liikuttaa, kun kaikki köydet olivat jäässä ja purjeet\nkohmettuneet koviksi, ja purjehtijat itse pitivät ihmeenä, että he\npääsivät onnellisesti takaisin selvemmille vesille.\n\nBellingshausen jatkoi sitten matkaa itää kohti jonkun verran\npohjoisempana ja kulki taas aloja, joita ei ennen häntä ainoakaan\npurjehtija ollut kyntänyt, koska Cook oli jättänyt melkoisen kappaleen\ntutkimatta etsiessään pohjoisempaa erästä ennen nähtyä saarta. Mutta\n»Vostok» ja »Mirni» eivät muuta löytäneet kuin jäitä ja jäävuoria.\nSamalta kohdalta, jolta Cook mutkan tehtyään oli uudelleen purjehtinut\netelää kohti, ne nyt palasivat pohjoiseen.\n\nLaivaväki tosin oli kaikin puolin mitä parhaissa voimissa, mutta\nruokavarastot alkoivat vähentyä ja sen vuoksi Bellingshausen päätti\nkäydä Sydneyssä, jonne molemmat laivat eri teitä pyrkivät. Sydneyssä\ntavattiin se retkikunta, joka oli Beringin salmeen matkalla; se ei\nvielä ollut pidemmälle päässyt. Vastaanotto Australian pääkaupungissa\noli mitä parhain.\n\nMolemmat laivat korjattiin perinpohjaisesti ja toukokuun 19:ntenä\nBellingshausen lähti uudelleen merelle. Hän ei kuitenkaan suunnannut\noikopäätä etelää kohti, vaan purjehti Tyynelle merelle ja tutki\nPaumotu-saariston, joka silloin vielä oli aivan vaillinaisesti\ntunnettu. Seitsemäntoista uutta saarta löydettiin ja niille\nannettiin venäläisiä nimiä, jotka kuitenkin myöhemmin on enimmäkseen\nvaihdettu asukkaitten itsensä käyttämiin. Paumotusta lähdettyään\nBellingshausen poikkesi Tahitiin, jossa ruhtinas Pomare ja\nenglantilaiset lähetyssaarnaajat ottivat hänet mitä parhaiten\nvastaan. Syyskuun puolivälissä molemmat laivat palasivat takaisin\nSydneyhin, jossa Venäjän konsuli antoi Bellingshausenille tiedon\nEtelä-Shettannin saarien löytämisestä v. 1819. Marraskuun 11:ntenä\n»Vostok» ja »Mirni» jälleen käänsivät keulansa etelää kohti, poiketen\nensin Macquarie-saarille, jonka luona koettiin ankara vedenalainen\nmaanjäristyssysäys.\n\nJouluk. 8:ntena tavattiin ensimmäiset jäät, eivätkä jäät sen koommin\nkadonneet näkyvistä, ennenkuin oli lopullisesti kotimatkalle käännytty.\nEnsin tuli vastaan yksityisiä jäävuoria, sitten ahtojääkenttiä, joiden\nkeskelle oli jäävuoria jäätynyt. Näitä alussa luultiin saariksi.\nBellingshausen purjehti nyt Rossin meren suitse, jonka alati sulkee\nahtojäävyöhyke, mutta hän ei uskaltanut laivainsa heikon rakenteen\nvuoksi näihin ahtojäihin tunkeutua ja niiden takana oleva laaja,\nverraten jäätön meri jäi kuuluisaa englantilainen löytöretkeilijä\nodottamaan. Samaa seutua oli aikoinaan Cook karttanut. Edempänä\njäät yhä sakenivat ja kerrankin oli samalla haavaa näkyvissä yli\nsata komeata jäävuorta. Kierrellen kaarrellen purjehdittiin pitkin\nahtojäiden reunaa itää kohti, kunnes jouduttiin kamalaan myrskyyn.\nSuuret aallot huuhtoivat keikkuvien laivojen kannen yli ja köysistöistä\ntippui jäätä ja lunta, niin että kannella oli vaarallista liikkua.\n\nJoulukuun lopulla kuljettiin neljäs kerta napapiirin poikki, mutta\nlaajat ahtojäät ja suunnattomat jäävuoret pakottivat pian palaamaan\ntakaisin selvemmille vesille. Samoilla seuduilla, joilla Cook oli\nsamaan vuodenaikaan purjehtinut pitkät matkat napapiirin eteläpuolella,\ntäytyi nyt tehdä laaja kierros pohjoista kohti. Mutta kun tultiin\nsille kohdalle, missä Cookin oli täytynyt uupuneen väkensä keralla\nsuunnata pohjoista kohti lämpimämpiin vesiin, saattoi Bellingshausen\nvuorostaan ohjata uudelleen etelään. Joulupäivänä (vanhaa lukua)\nnähtiin 244 jäävuorta. Laivoilla kaikki olivat mitä parhaissa voimissa,\npaljon paremmissa kuin kuumassa vyöhykkeessä. Tammikuun 11:ntenä\nkuljettiin viides kerta napapiirin poikki. Pian tosin oli palattava\ntakaisin, mutta vain vähäksi aikaa. 103:lla läntisellä pituusasteella\nBellingshausen kuudennen kerran kulki napapiirin poikki ja valtavien\njäävuorien keskellä purjehtien lopulta tammikuun 1:nä 1821 kohtasi\nkiinteän jääseinän. Hän oli näin saavuttanut retkensä eteläisimmän\nkohdan, leveyspiirin 69°52'.\n\n\n\nUusia maita.\n\n\nMatkaa jatkettaessa takaisin pohjoisemmille vesille keksittiin idässä\njään keskellä musta pilkku, joka huomattiin yksinäiseksi saareksi.\nSe oli ensimmäinen maa, mitä kohdattiin siitä, kuin oli Macquarien\nsaarilta lähdetty, etelänapamaan etuvartija näillä kulmilla, toista\ntuhatta metriä korkea, äkkijyrkkä ja melkein kauttaaltaan lumen ja\njään peittämä, jyrkimpiä kallioseiniä lukuunottamatta. Bellingshausen\nnimitti sen Pietari I:sen saareksi. Merivesi oli koko joukon sameampaa\nkuin ulompana, ja siitä voitiin päättää, ettei Antarktikan manner —\njota ei kukaan ollut nähnyt muualla kuin Uuden Shetlannin saarien\nkohdalla — voinut olla kaukana. Eikä tarvinnutkaan aivan kauan kulkea,\nennenkuin se nähtiin. Tammikuun 28:ntena kohosi näkyviin korkea, paljon\nlaajempi maa, jonka lähelle ei tosin päästy, mutta jonka piirteet\nkuitenkin selvästi erotettiin, koska sattui olemaan kaunis päivä,\nkaunein koko sillä ajalla, minkä oli Jäämerta kynnetty. Tämä maa\nnimitettiin Aleksanteri I:n maaksi.\n\nBellingshausen ei kuitenkaan voinut seurata sen rantoja, jäät\npakottivat häntä hakemaan avoimempia vesiä, ja muutaman päivän kuluttua\nmolemmat laivat saapuivat Etelä-Shetlannin saarille tavaten siellä\namerikkalaisia hylkeenpyytäjiä, niinkuin olemme jo ennen kertoneet.\nBellingshausen tutki saariston eteläkulmia ja antoi toisille saarille\nvenäläisiä, toisille ranskalaisia nimiä — sota Napoleonia vastaan\noli vielä tuoreessa muistossa — kuten Jaroslav, Waterloo, Borodino,\nSmolensk ja Leipzig — mutta nämä nimet eivät tulleet käytäntöön, koska\nenglantilaiset olivat jo vähän aikaisemmin kartoittaneet ja nimitelleet\nsaariston.\n\nPurjehdittuaan Etelä-Orkney saariston läpi »Vostok» ja »Mirni» tutkivat\nEtelä-Georgian pohjoisrannankin ja suuntasivat sitten Rio Janeiroon,\njossa ne viipyivät maalisk. 9:nnestä toukokuun 4:nteen. Kronstadtin\nsatamaan retkikunta saapui heinäkuun 5:ntenä 1821 oltuaan kaksi vuotta\nmatkalla, matkalla, joka on Venäjän laivaston kunniakkaimpia ja joka\nlöytöretkenä on kaikkien kansain kesken suuressa arvossa. Syy siihen,\nettei se vastaisiin naparetkiin vaikuttanut niin paljon kuin olisi\nodottanut, on se että matkakertomuksen julkaisemista viivytettiin, jota\npaitsi se julkaistiin vain venäjäksi. Vasta v. 1902 siitä julkaistiin\njotenkin täydellinen saksankielinen selonteko. Ainoastaan kolme\nmiestä Bellingshausen menetti matkallaan. Hän ylennettiin v. 1831\namiraaliksi ja myöhemmin nimitettiin Kronstadtin satamakapteeniksi ja\nkuvernööriksi. Pronssinen kuvapatsas siellä jälkimaailmalle muistuttaa\ntämän venäläisen merisankarin mainetta.\n\n\n\n\nPyyntimiesten retkiä.\n\n\n\nWeddellin retki.\n\n\nBellingshausenin retken jälkeen kului taas aikoja, ennenkuin\nvarsinaista tutkimusretkeä tehtiin Antarktikan vesille. Niiden tuntemus\nkuitenkin melkoisesti laajeni pyyntiretkien kautta. Koska uusilla,\nkenenkään ennen käymättömillä rannoilla aina odotti ensiksi tulevaa\nrunsain hyljesaalis, niin tekivät jotkut kapteenit sangen uskaliaita\nyrityksiä tuntemattomia rantoja löytääkseen, tunkeutuen siten sangen\nkauas etelää kohti ja tavaten Etelänapa-manterenkin tai löytäen sen\nreunoilta ennen tuntemattomia saaria. Kuuluin näistä pyydystäjistä\non James Weddell, englantilainen meriupseeri, joka sodan päätyttyä\noli ruvennut hylkeenpyytäjäksi, ja siinä toimessa teki kummallekin\njäämerelle monta retkeä.\n\nV. 1823 hän pienellä »Jane»-nimisellä prikillään, jonka seurana oli\nvielä pienempi yksimastoinen jahti, Etelä-Orkney-saarilta lähti\ntunkeutumaan etelää kohti uusia rantoja etsiäkseen, ja tällä retkellä\nhän löysi verraten jäättömän, kauas etelänapaa kohti pistävän\nmerenpoukaman, johon hän purjehti aina leveyspiirille 74°15' saakka,\nkauemmaksi etelään siis kuin kukaan ennen häntä. Meri oli vielä\nsiitä eteenkinpäin sulana niin pitkälti kuin silmä kantoi, mutta\nkun vuodenaika oli myöhäinen ja molemmat laivat ja niiden miehistöt\nhuonosti varustetut ja kun sitä paitsi retken tarkoitus oli yksinomaan\nhylkeenpyynti, kääntyi Weddell siitä takaisin, juhlallisin menoin\nnimitettyään tämän meren »Kuningas Yrjö IV:nnen mereksi». Nimi on\nkuitenkin myöhemmin muutettu löytäjän mukaan »Weddellin mereksi».\nKertomusta tästä rohkeasta ja onnistuneesta retkestä kauan epäiltiin,\nmutta uusimmat tutkimusmatkat ovat epäämättömästi osoittaneet, että\nmoinen jäistä verraten vapaa meri tosiaan on olemassa Atlantin meren\neteläosissa.\n\n\n\nBiscoe.\n\n\nEräs Lontoon laivanvarustajahuone, Enderby-veljekset, joka lähetti\nlaivojaan Etelä-Jäämerelle hylkeitä pyytämään, harrasti erikoisesti\nlöytöretkiäkin — eräs sen jäsenistä oli Englannin tiedeseuran jäsen —\nja vaatimattomista varustuksistaan huolimatta Enderby-veljesten laivat\nsangen huomattavasti kartuttivat Antarktikan tuntemista. John Biscoen\nmatka »Tula» nimisellä prikillä pienen »Lively» kutterin seuraamana\nvetää vertoja Cookin ja Bellingshausenin retkille.\n\nPyydystettyään huonolla menestyksellä hylkeitä Sandwichin saaristossa,\nEtelä-Jäämeren pohjoisreunalla, Biscoe päätti lähteä uusia rantoja\netsimään ja purjehti jäiden ja myrskyjen keskellä itää kohti sekä\nCookin että Bellingshausenin reittejä etelämpänä. Vihdoin hän Intian\nmeren eteläpuolella, melkein suoraan etelään Crozetin saaristosta,\nnäki jäiden keskellä selvän maan ja niemen, jonka hän nimitti Kap\nAnnaksi — mainitsematta kenenkä Annan kunniaksi — mutta tätä maata\nhänen oli mahdoton saavuttaa, sillä vaikka sen luo johti avoin vesi,\nniin ajoi kuitenkin raju myrsky molemmat alukset jäiden keralla\nvastustamattomalla voimalla pohjoista kohti, ja vaikka Biscoe pari\nviikkoa myrskyn kanssa taisteltuaan uudelleen pääsi Kap Annan näkyviin,\ntäytyi hänen kuitenkin vielä toisen kerran luopua yrityksestä ja\nkiiruimman kautta paeta Tasmaniaan alustensa vaurioita korjaamaan. Töin\ntuskin hän sinne pääsi, sillä ankarassa taistelussa tuulta, vilua ja\njäitä vastaan oli monta miestä kuollut ja loput niin sairaina, että\nainoastaan yksi merimies kykeni olemaan apuna laivan hoitamisessa.\nKutteri »Livelyssä» oli vain kolme miestä elossa. Töin tuskin se vältti\nhaaksirikon Austraalian rannikolla.\n\nLaivansa vauriot korjattuaan ja uuden miehistön pestattuaan Biscoe\nkuitenkin lähti etsiskelyitään jatkamaan, purjehtien edelleen itää\nkohti Etelänapamaan ympäri. Hän pysytteli nyt selvemmillä vesillä\nsäästääkseen aluksiaan ja miehiään, mutta lähestyi kuitenkin Tyynen\nmeren kaakkoiskulmilla ikuisen jään alueitta ja löysi Länsi-Antarktikan\nrannoilta korkean saaren, jonka hän nimitti kuningattaren muistoksi\nAdelaiden maaksi. Vähän kauempaa hän löysi kokonaisen jonon matalia\njään peittämiä saaria, jotka kartoilla ovat Biscoen saariston nimellä,\nja näki niiden takana suuren vuorisen maan, joka myöhemmin nimitettiin\nGrahamin maaksi.\n\nPari kuukautta hylkeitä pyydettyään Etelä-Shetlannin saarilla ja monta\nvaaraa kestettyään — kutteri »Lively» tuhoutui Falklannin saarilla —\nBiscoe palasi kotimaahan, jossa hänen löytönsä herättivät niin suurta\nhuomiota, että Englannin tiedeseura hänelle antoi kultamitalinsa.\nPariisin tiedeseura myöhemmin seurasi esimerkkiä.\n\nBiscoe teki vielä myöhemminkin retkiä löytöjään jatkaakseen, mutta\nhänellä ei enää ollut yhtä hyvää onnea. Ensimmäinen hänen löytämistään\nmaista on kartoilla merkitty »Enderbyn maaksi». Tätä maata ei kukaan\nole sen koommin nähnyt, mutta saksalainen meritutkimusretkikunta, joka\nv. 1898 »Valdivia» laivalla tutki Etelä-Jäämertakin, pääsi jotenkin\nlähelle niitä seutuja, missä maan pitäisi olla.\n\nKapteeni Horsburgh, brittiläisen Itä-Intian komppanian palveluksessa\noleva meritutkija, oli jo v. 1830 Englannin tiedeseuran kokouksessa\nhuomauttanut, kuinka kaukana pohjoisessa oli v. 1828 tavattu\nEtelä-Jäämerestä poistuvia jäävuoria, ja siitä hän päätti, että\nGreenwichin meridiaanin itäpuolella mahtoi Antarktikassa olla maata,\njolla saattoi syntyä moisia valtavia jäävuoria. Jäävuorien lukuisuus\nmainittuna vuonna saattoi johtua siitä, että maanjäristys oli niitä\nlohkaissut tavallista suuremman määrän. Biscoe tosiaan löysikin moisen\nrannan, vaikka vielä koko joukon idempää, ja jotkut toiset purjehtijat\ntapasivat yhtä kaukana pohjoisessa maata toisilla leveysasteilla. V.\n1833 eräs toinen Enderby-veljesten kapteeneista, Kemp, luuli näkevänsä\nmaata Intian meren eteläreunalla Kerguelen saaren eteläpuolella. Tämä\nmaa on kartoilla merkitty Kempin maaksi.\n\n\n\nBalleny.\n\n\nV. 1838 Enderbyt lähettivät John'Ballenyn pyyntiretkelle, kehoittaen\nhäntä samalla uusia maita etsimään. Ballenylla oli »Eliza Scott»\nniminen 154 tonnin kuunari ja toisena aluksena 54 tonnin kutteri\n»Sabrina». Hän purjehti Uudesta Seelannista melkein suoraan etelää\nkohti ja löysi helmikuun 9:ntenä 1839 Antarktikan manteren ulkoreunalta\nsaariston, joka on kartoille hänen nimellään nimitetty. Jotkut näistä\nsaarista olivat sangen korkeat, mutta niin yltyleensä jäätiköiden\npeittämät, että niille oli mahdoton nousta maihin. Sumut tavan takaa\npeittivät helmaansa nämä juhlalliset maisemat, niin että niitä nähtiin\nvain vilaukselta. Ne saivat kukin nimensä niistä lontoolaisista\nlaivanvarustajista, jotka olivat olleet avullisina retkikunnan\nvarustamisessa. Yksi saarista oli toimiva tulivuori, josta parista\nkohden nousi ilmaan savupatsaita. »Sabrinan» kapteeni henkensä\nuhalla kävi eräällä saarella sen verran maalla, että sai kopatuksi\nkiven saaliikseen, ja tämä kivi oli tulivuoren purkama. Molemmat\nlaivat jatkoivat matkaa länttä kohden ja näkivät eräässä kohdassa\nmaan tapaista, nimittäen löytönsä »Sabrinan maaksi». Pian tämän\njälkeen pieni »Sabrina» eräänä myrsky-yönä ahtojäissä näytti sinistä\nhätävalkeata, ja se oli viimeinen elonmerkki, mitä siitä tai sen\nmiehistöstä nähtiin. Balleny laivoineen sitä vastoin pelastui.\n\n\n\n\nDumont D'Urvillen retki.\n\n\nTarve saada tietoja magneettisista voimista ja magneettisen navan\nasemasta eteläisellä pallonpuoliskolla oli päävaikutin siihen,\nettä Antarktikaan viime vuosisadan kolmannella ja neljännellä\nvuosikymmenellä alettiin lähettää hyvin varustettuja tieteellisiä\nretkikuntia. Kuta enemmän laivaliike kehittyi, sitä tärkeämmäksi kävi\nsaada tarkkoja tietoja kompassineulan poikkeumasta (deklinaatiosta)\neteläiselläkin pallonpuoliskolla. Ajan etevimmät tiedemiehet, ennen\nmuita A. v. Humboldt, jolle kaikissa maissa tunnustettiin ensimmäinen\nsija varsinkin maantiedettä koskevissa luonnontieteissä, kehoittivat\nhartaasti perustamaan eteläiselle pallonpuoliskolle magneettisia\nhavaintoasemia ja samalla lähettämään retkikuntia tekemään havaintoja\nniin lähellä eteläistä magneettista napaa kuin suinkin. Kuulu\nsaksalainen J.K.F. Gauss oli nerokkaiden laskujen kautta johtanut\nkaavat poikkeuman määräykselle kaikkialla maanpinnalla. Pohjoisella\npallonpuoliskolla hänen kaavansa olivat loistavasti käyneet yhteen\nhavaintojen kanssa, mutta eteläiseltä pallonpuoliskolta puuttui\nvertaukseen kelvollisia havaintoja. Suurin osa vanhemmista,\nlaivoilla tehdyistä havainnoista, oli kelvottomia, koska laivan\nmetalliosien vaikuttamaa häiriötä ei oltu osattu poistaa sijoittamalla\nvastavaikutusmetalleja soveliaihin paikkoihin. Eteläisen magneettisen\nnavan asemaksi Gauss oli laskenut 66° etel. leveyttä, 146° itäistä\npituutta Greenwichistä. Gauss oli sitä paitsi keksinyt entistä\ntäydellisempiä koneita magneettisten voimain mittaamiseksi, ja näillä\nolivat uudet havainnot tehtävät.\n\nRanskalaiset olivat ensimmäiset, jotka saivat retkikuntansa valmiiksi,\nheidän jälkeensä amerikkalaiset ja viimeksi englantilaiset, joiden\nvalmistukset suurisuuntaisuutensa vuoksi vaativat enimmän aikaa.\n\n\n\nDumont D'Urville.\n\n\nJules Dumont D'Urvilie eli merimiesuransa parhaat ajat Tyynellä\nmerellä, jolla Ranskan lippu yhdeksännellätoista vuosisadalla\nliehui kaikkia muita ylinnä. Valaanöljy oli siihen aikaan hyvässä\nhinnassa ja Tyynen meren kaikissa osissa oli sen, vuoksi pyytäjiä.\nRanskan satamista lähetettiin sinne paljon laivoja, jotka\ntavallisesti viipyivät kolmisen vuotta ja kauemminkin matkallaan,\nennenkuin takaisin palasivat. Ranskan meriministeriö lähetti aina\njonkun ajan kuluttua sotalaivan valaanpyytäjien luo eteläisen\nlauhkean vyöhykkeen yksinäisille merenkeskeisille saarille viemään\nkaikenlaisia tarpeita, antamaan lääkärin hoitoa, rankaisemaan\nrikoksentekijöitä, etsimään haaksirikkoisia merimiehiä, ja nämä\nretkikunnat samalla parhaan taitonsa mukaan edistivät maantuntemusta.\nD'Urville, Ranskan sotalaivaston upseereja [Dumont d'Urvilleä\nRanskan on kiittäminen siitä, että se omistaa Meliläisen Venuksen,\nkreikkalaisen kuvanveistotaiteen jaloimman tuotteen, sillä hän\nVälimerellä risteillessään ensimmäisenä oivalsi äsken maasta kaivetun\nmestariteoksen arvon, ja hänen innokkaan suosituksensa johdosta Ranskan\nhallitus patsaan lunasti.], suoritti vv. 1822—25 ensi matkansa Tyynelle\nmerelle ja sai pian sen jälkeen itse retkikunnan johdettavakseen. Tämä\nuusi retki kesti kolme vuotta (1826—1829) ja sen kuluessa hän tutki\nvarsinkin Tyynen meren saaristojen kansallisia oloja, sillä kansatiede\noli tämän purjehtijan varsinainen tutkimusala. Retkellä hän ohjeittensa\nmukaan etsi La Pérousen haaksirikkoutunutta laivaa ja löysikin sekä\nsen että paljon muitakin jäännöksiä kadonneesta retkikunnasta. Dumont\nd'Urville julkaisi retkestään 20 osaa käsittävän matkakertomuksen.\n\nOltuaan jonkun aikaa epäsuosiossa Dumont d'Urville sai kaksi laivaa\nviimeistä ja suurinta retkeään varten, jolla hän aikoi täydentää\nTyynen meren tutkimuksiaan, mutta lisäksi hänet velvoitettiin\nulottamaan maantuntemusta jäiden piirittämässä Antarktikassa niin\nkauas kuin suinkin ja toimittamaan tarkkoja fysikaalisia ja muita\nluonnontieteellisiä havainnoitu. Syyskuun 7:ntenä 1837 »Astrolabe» ja\n»Zélée» lähtivät Toulonin satamasta pitkälle matkalleen, parannellen\nensi työkseen Magalhãesin salmen karttaa ja kääntäen tammikuun alussa\n1838 kokkansa etelää kohti, tunkeutuakseen vielä kauemmaksi etelään\nkuin Weddell. Weddellin ennätyksen voittamisen oli Ranskan kuningas\nnimenomaan hänen tunnolleen laskenut, se oli oleva hänen päätehtävänsä\nAntarktikassa.\n\nTammikuun 22:ntena 1838 tavattiin ahtojäävyöhyke, mutta se näytti\nkokemattomain ranskalaisten upseerien mielestä niin tiheältä, etteivät\nhe uskaltaneet siihen soreine sotalaivoineen tunkeutua, ja Weddellin\nennätys jäi siis voittamatta, ei sitä edes likimain saavutettukaan.\nD'Urviileä tämä harmitti niin suuresti, että hän sitten väitti\nWeddellin puhuneen matkastaan paljaita loruja. »Astrolabe» ja »Zélée»\npurjehtivat näillä seuduilla edestakaisin lähes pari kuukautta,\nkoettaen yhä uudelleen tunkeutua jäiden sekaan ja kokien paljon\nvastuksia tämän meren ainaisten myrskyjen, lumipyryjen, sumujen ja\nsuunnattomien aaltojen vuoksi. Retkikunnan mukana oli etevä taiteilija\nja hänen kuvansa ovat jälkimaailmalle säilyttäneet erinomaisen\nesityksen molempien laivojen seikkailuista.\n\nHelmikuun 27::ntenä 1838 molemmat laivat näkivät maata Etelä-Shetlannin\nsaarien lounaispuolella ja d'Urville luuli olevansa sen ensimmäinen\nlöytäjä, vaikka se oli samaa rannikkoa, jonka Palmer ja Biscoe jo\npaljon aikaisemmin olivat löytäneet. Hän nimitti maan Louis Philipin\nmaaksi kuninkaansa mukaan, mutta ei viitsinyt sitä tarkemmin tutkia,\nvaikka jääsuhteet vielä näyttävät olleen suotuisat. Vuodenaika oli\nkuitenkin myöhäinen ja Dumont d'Urville halusi päästä pois Tyynen meren\nvienommille vesille, varsinaiselle tutkimusalalleen, ennenkuin talvi\nhänet yllättäisi. Siellä hän vietti pari vuotta ja käytti aikansa mitä\nparhaiten. Ennen kotiin lähtöään hän kuitenkin päätti vielä kerran\ntunkeutua Antarktikan jäihin, toivoen onnen ehkä olevan suotuisemman\nkuin ensi kerralla. Hän oli kuullut englantilaisen ja amerikkalaisen\nretkikunnan pyrkivän magneettiselle navalle ja tahtoi ennättää ennen\nniitä.\n\nUuden vuoden päivänä 1840 »Astrolabe» ja »Zélée» lähtivät etelää kohti\nTasmanian pääkaupungista, jossa taiteilija Goupil oli kuollut ja johon\nosa miehistöstä jäi sairastamaan. Tyhjille tiloille hän suurella\nvaivalla sai englantilaisia merimiehiä. Tammikuun puolivälissä tultiin\njäihin ja yhä etelämpänä alkoi ilmestyä suunnattomia tasalakisia\njäävuoria, jotka eivät varmaankaan olleet oileet kovin kauaa tuulien\nja aaltojen ajettavina, koska niiden sivut vielä olivat niin ehjät.\nPingviinejä, hylkeitä ja valaita nähtiin ja päätettiin, ettei maa\nvoinut olla kaukana.\n\n\n\nÅdélien maa.\n\n\nJuuri kun toivottiin päästävän napapiirin eteläpuolelle — ensi\nkerran koko matkalla — nähtiin maata, joka 1,000—1,200 metrin\nkorkuisena ulottui kahden puolen silmän siintämättömiin, mutta oli\nniin kauttaaltaan jään ja lumen peittämä, ettei siitä pistänyt esiin\nainoatakaan kohtaa paljasta maata. Ranta oli äkkijyrkkä korkea\njääseinä, josta meressä uiskentelevat jääsaaret ilmeisestikin olivat\nlohjenneet. Sää oli kuitenkin nyt niin tyyni, että d'Urvillen oli\nmahdoton päästä laivoillaan lähemmäksi tätä maata, ja sen edustalla\nvietettiin siis nyt suurella melulla merimiesjuhla, joka oli napapiirin\nylimenoa varten valmistettu. Tammikuun 21:ntenä kuitenkin saatiin\nvähän tuulta ja molemmat laivat lähtivät purjehtimaan pitkin tätä\nlöydettyä rantaa, kautta kujan, jonka muodostivat »kuin tarumaailman\nkristalli- ja timanttipalatsit». Sää oli edelleenkin kaunista ja\nd'Urville antoi loistavan kuvauksen häikäisevästä jäämäailmasta, joka\nhänelle oli täten porttinsa avannut. Laivat kulkivat vienon tuulen\nvetäminä rannikkoa seuraillen itää kohti ja merimiehet kilvan kirkuivat\npingviinien kanssa, jotka outoutensa kautta suuresti huvittivat heitä.\nKallisteneula osoitti 86° ja kompassit olivat niin pyörällä, ettei\nkoko laivalla ollut kahta, jotka olisivat samalla tavalla osoittaneet.\nNäytti siltä, että magneettinen napa oli nähdyllä maalla jonkun matkan\npäässä rannasta. Uiskentelevat jääpalatsit toisinaan tulivat niin\nlähelle, että laivat näyttivät kulkevan jättiläiskaupungin kapeita\nkatuja. Upseerin komentosanat kajahtelivat takaisin kohtisuorista\njääseinämistä ja aallot hyökkäsivät pauhaten vesirajaan muodostuneihin\njääluoliin, synnyttäen pyörteitä, jotka olisivat saattaneet laivat\nsuureen vaaraan, jos tuuli olisi tyyntynyt. Auringonpaisteessa suli\nlumi jäävuorien laa'alla laella ja sieltä suistui mereen könkäitä.\nYksi jäävuori oli tummanvärinen, ikäänkuin jään seassa olisi ollut\nmultaa. Erään jäävuoren matalalla niemekkeellä tehtiin magneettisia\nhavainnolta. Mutta sitten huomattiin rannalla selviä kallioita ja\npaikalla lähti kummastakin laivasta vene kilvalla soutamaan näille\nkallioille, joille trikoloori tuota pikaa pystytettiin liehumaan,\nvaikka maihin nousu olikin hyökylaineiden vuoksi vaarallista. Pullo\nbordeaux-viiniä tyhjennettiin ja kun oli otettu mukaan kivinäytteitä —\nmitään muuta ei näillä kallioilla ollutkaan — niin palattiin laivaan.\nDumont d'Urville nimitti maan vaimonsa mukaan »Adélien maaksi».\n\nPari päivää laivat seurailivat tätä rannikkoa, jonka suurin korkeus nyt\narvosteltiin 500 metriksi, mutta sitten täytyi jäiden vuoksi kääntyä\npohjoiseen. Äkillinen myrsky erotti laivat toisistaan, »Astrolaben»\nisopurje repesi riekaleiksi ja pelättiin mastojen katkeavan, mutta\nilman suurempaa tapaturmaa molemmat laivat kuitenkin suoriutuivat\nmyrskystä, vaikka olivatkin kahdessatoista tunnissa kärsineet enemmän\nvaurioita kuin ennen kuudessa kuukaudessa. Eräänä iltapäivänä\nnähtiin amerikkalaiseen Wilkesin retkikuntaan kuuluva laiva, mutta\nmolemmanpuolinen kateus ja epäluulo vaikuttivat, ettei aluksien\nvälillä syntynyt mitään keskustelua. Virallisessa kertomuksessaan\nkummankin retkikunnan johtaja syytti toinen toistaan. Kauempana\nlännessä Dumont d'Urville tapasi uuden, 40 metriä korkean, rannan\nkaltaisen jääseinämän, jonka päällystä kuitenkin näytti olevan aivan\ntasainen. Vaikkei tämän seinämän takaa näkynytkään vuoria, päätti hän\nkuitenkin, ettei kiinteä maa voinut olla kaukana, ja »Zéléen» kapteenin\nrouvan kunniaksi ranta nimitettiin »Clarien rannikoksi». Sitten\noli käännyttävä pohjoista kohti jäiden vuoksi ja d'Urville saattoi\nmielestään kokonaan kääntää selkänsä Antarktikalle ja palata Tyynelle\nmerelle.\n\nMarraskuussa 1840 retkikunta saapui takaisin Ranskaan, jossa\nd'Urville ylennettiin amiraaliksi ja seuraavana vuonna valittiin\nRanskan maantieteellisen seuran neuvoston presidentiksi. Hän julkaisi\nmatkastaan suuren teoksen, joka varsinkin oivallisten kuvainsa ja\nluonnonkuvauksiensa vuoksi saavutti paljon tunnustusta. Toukokuussa\n1842 hän vaimonsa ja poikansa keralla sai surmansa rautatiematkalla\nVersaillesiin. Dumont d'Urville oli äreä ja riitainen ja joutui\nhelposti huonoihin väleihin niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa hän\njoutui tekemisiin, mutta Ranskan tutkimusmatkustajain loistavassa\nsarjassa hänellä kieltämättä on etevä sija.\n\n\n\n\nWilkes purjehtii maansa kunnian vuoksi.\n\n\n\nCharles Wilkes.\n\n\nYhdysvalloissa oli tultu siihen päätökseen, että nuoren tasavallankin\ntuli ryhtyä muiden kansain keralla maapallon karttaa täydentämään ja\nsen luontoa retkien kautta valaisemaan, mutta valtiomahdit olivat\ntämmöisissä asioissa niin riitaiset, että se retkikunta, joka\nelokuussa v. 1838 lähti pitkälle tutkimusmatkalleen, oli kaikin\npuolin kunnottoman huonosti varustettu Antarktikan vaikeita sää- ja\npurjehdusoloja kestämään. Laivoja retkikuntaan kuului kuusi, mutta\nniistä yksi, varastolaiva, oli niin kömpelö purjehtimaan, että se\ntäytyi kesken takaisin lähettää, yksi niin laho, että pelättiin sen\njoka myrskyssä pohjaan menevän, ja kaksi oli vain pientä luotsipurtta,\njoista toinen ei ollut edes sadan tonnin kantoinen. Miehistöllä ei\nollut kunnollisia lämpimiä vaatteita, mutta siitä huolimatta oli\ntunkeuduttava etelänapaa kohti niin pitkälle kuin suinkin. Useita\ntiedemiehiä seurasi laivain mukana, mutta vapaassa Amerikassa oli\ntiede vielä niin ala-arvoisessa asemassa, etteivät nämä edes päässeet\nmukaan varsinaisille jäämerimatkoille, jota paitsi he muutoinkin olivat\nkaikessa meriupseerien määräysvallan alaisia.\n\nRetkikunta purjehti ensin Tulimaan vesille toimittamaan siellä\nmerimittauksia ja luonnontutkimuksia, ja neljä laivaa yritti sieltä\nkahdessa osastossa tunkeutua etelänapaa kohti. Mutta Wilkes ei itse\npäässyt likimainkaan niin kauas etelää kohti kuin Weddell hänen\npurjehtimallaan reitillä, eikä toinen osasto kauemmaksi Cookia niillä\nseuduin, missä tämä kuulu purjehtija oli tunkeutunut kauimmaksi\neteläisen napapiirin taa.\n\nPalattuaan Tulimaahan jäämeren retkeltään koko laivasto lähti\nValparaisoon, Chileen. Kap Hoornin edustalla toinen luotsialuksista\nmiehineen päivineen joutui aaltojen uhriksi. Valparaisosta kuljettiin\nTyynen meren poikki semmoisia reittejä, joilla oli vähimmin\npurjehdittu, etsien saaria ja kareja, jotka vain arviokaupalla oli\nkarttaan pantu. Marraskuussa 1839 neljä laivoista saapui Sydneyn\nsatamaan — suurin oli hitautensa vuoksi lähetetty kotiin — ja sieltä\nlähdettiin uudelle retkelle Antarktikaan. Laivat varustettiin nyt\nvaarallista matkaansa varten niin hyvin kuin voitiin, mutta sittenkin\nne olivat aivan epätyydyttävät taistelemaan Etelä-Jäämeren jäitä ja\nmyrskyjä vastaan. Wilkestä retki kovin epäilytti, mutta maansa kunnian\nvuoksi hän sille kuitenkin lähti, vaikka raskaalla mielellä.\n\nTammikuun puolivälissä amerikkalaiset luulivat näkevänsä jään peittämää\nmaata ja alkoivat seurata sen reunaa länttä kohti. On mahdollista,\nettä Ballenyn saaret olivat ensiksi nähty maa, vaikka retkikunta kulki\njotenkin etäältä niiden ohi. Mutta pian tuli näkyviin yhtäjaksoisempi\nranta, jonka korkeimpain kohtain Wilkes arveli kohoavan 1,000 metriä\nmerestä. Laivat seurailivat sitä länttä kohti pitkin jyrkän, korkean\njäämuurin reunaa, valtavien tasalakisten jäävuorien keskellä, joista\ntoiset kohosivat 60 metriä merestä. Joukossa oli kuitenkin monenlaisia\nmurtomuotojakin, niin että Wilkes mielestään purjehti kuin raunioiksi\nsortuneen alabasterikaupungin vesikatuja.\n\n\n\n»Peacockin» seikkailu.\n\n\nTäällä laho »Peacock» törmäsi perä edellä jäävuoreen, särki\nperäsimensä ja oli jääankkureilla kiinnitettävä jäävuoreen. Mutta\ntuulen yltyessä jääankkurit irtautuivat ja laiva ajautui kylki edellä\njäävuoreen, joka pahasti ruhjoi sitä. Viime hetkessä se kuitenkin\nsaatiin purjeiden avulla ulospäin kääntymään. Tuskin se oli puolta\nlaivanmittaa poistunut, ennenkuin jäävuoren räystäästä suurella\npauhulla putosi laivan vanaveteen jääkallio, joka olisi koko laivan\nruhjonut, jos se vielä olisi ollut paikallaan. Monta päivää »Peacock»\noli mitä kamalimmassa vaarassa, kolhien kylkiään survoviin jäihin,\nmutta vihdoin peräsin saatiin auttavasti korjatuksi ja laiva pääsi\npoistumaan jäämuurin lahdelmasta, jossa se oli ollut vähällä tuhoutua.\nPaitsi muita vammoja se oli miltei koko keulansakin menettänyt. Ainoa\npelastuksen mahdollisuus oli nopea matka Sydneyhin, jonne se myrskyisen\nja vaarallisen matkan jälkeen saapuikin. Se jäämuurin aukko, johon\nlaiva oli tuulen pyöräyksen kautta sortunut, oli päivää aikaisemmin\nWilkesin itsensä ohi purjehtiessa ollut ummessa ja luultavasti se\ntaas pian sulkeutui »Peacockin» pois päästyä. Laiva tosiaan oli ollut\nsamanlaisessa satimessa kuin Jasonin »Argo» Symplegadien, kahden yhteen\nlyövän kallion, välitse purjehtiessaan.\n\nWilkesin päälaivat, »Vincennes» ja »Porpoise», jatkoivat matkaansa\nlänttä kohti pitkin jäämuuria. Wilkes haki aukkoa, josta pääsisi\nmaihin nousemaan. Joinakin päivinä ilma oli kaunista, mutta toisina\nraivosivat kammottavat myrskyt, jotka tekivät purjehtimisen näissä\njäävuorisokkeloissa vielä monin verroin vaarallisemmaksi. Lopulta\nWilkesin täytyi pyrkiä väljemmälle vedelle, sillä tammikuun 28:ntena\nilmapuntari uhkaavan nopeaan laski. Lumimyrsky esti näkemästä ja\ntyrsky hyytyi kannelle ja köysistöön jääksi. Purjeita pienennettiin,\nei kuitenkaan niin vähäksi kuin tuulen voima olisi vaatinut, sillä\nlaivalla täytyi ohjausta varten olla hyvä vauhti. Illalla jäävuoria\nalkoi olla hyvin tiheässä. Peräsintä täytyi tavan takaa kääntää\npuolelta toiselle niitä väistellessä ja laivaa purjein rasittaa, jotta\nvoitiin pysyä tuulen puolella niistä.\n\n»Purjehdimme aivan läheltä niiden tuulen päällisen kyljen ohi ja\nselvään kuulimme hyökylaineiden pauhun niitä vastaan. Silloin tällöin\nnäimme hämäriä ulkopiirteitä, ne näyttivät silloin olevan aivan lähellä\npäällämme. Monesta vaarapaikasta päästyämme huomasin laivan lopulta\nniin jään peittämäksi ja vahtivuorossa olevat niin voimattomiksi sitä\nhoitamaan, että heti puolenyön jälkeen joka mies kutsuttiin kannelle.»\nSeitsemän tuntia olivat kaikki kannella ja laiva oli kaiken aikaa\nperikadon partaalla. Ankara kiihtymys valtasi mieliä. Tykkipäällysmies\nkaatui jäisellä kannella ja katkaisi kylkiluunsa, muuan merimiehistä\njoutui mastossa purjeen mutkaan sitä kääriessään ja saatiin hädin\ntuskin pelastetuksi ja köydellä kannelle lasketuksi, ennenkuin hän\npaleltui kuoliaaksi. Kerran laiva jo näytti syöksyvän aivan päin\nvaltavaa jääsaarta, mutta viime hetkessä huomattiin kahden jäävuoren\nvälillä kapea kuja. Tämän kujan petolliseen tyventöön »Vincennes»\nsyöksyi, tuulen pyörre iski äkkiä aivan edestä purjeisiin, kaikki oli\nhiljaa ja hetkisen kaikki häälyi elämän ja kuoleman välillä. Ilokseen\nkapteeni kuitenkin pian taas kuuli myrskyn raivoisan ärjynnän ja tiesi\nlaivoineen pelastuneensa kamalasta perikadosta. Iltapäivällä myrsky\ntaukosi ja Wilkes kääntyi uudelleen etelää kohti nähdäkseen, eikö hän\njollakin kohdalla pääsisi maihin. Tammikuun 30:ntenä aurinko kirkkaasti\nvalaisi merta, joka oli täpötäynnään kaiken kokoisia jäävuoria, ja\npurjehtijat hämmästyksellä katselivat, minkälaisen' vuorisokkelon\nkautta laiva oli pimeässä syöksynyt perikatoon joutumatta. Täysin\npurjein »Vincennes» nyt nopeaan läheni jäämuuria ja löysi lahden, jonka\ntoisella puolella oli jäämuuri, toisella puolella kallioita. Kallioiden\nja jäämuurin takana näkyi selvään 1,000 metrin korkuinen maa, joka\nulottui lännestä itään ainakin sata kilometriä. Meri oli kuitenkin\nyhä niin levoton, ettei venettä voitu laskea veteen. Wilkes nimitti\nmaan »Antarktikan mantereksi». Se oli sama maa, jonka d'Urville jo oli\nlöytänyt.\n\nUusi raivomyrsky iski laivan kimppuun, niin ettei se voinut pitää\nmuuta kuin paria myrskypurjetta, ja vielä toinen kammon yö sen täytyi\nviettää jäävuorien keskellä, joka mies kannella, perikato joka hetki\nuhkaamassa. Tällä kertaa vaara oli vielä suurempi sen vuoksi, että\ntuuli puhalsi jäämuuria kohti, painaen laivaa yhä lähemmäksi sitä.\nMyrsky kuitenkin taukosi ja Wilkes läksi heti takaisin noustakseen\nmaihin löytämässään lahdessa.\n\nLaivan lääkärin suosituksella miehistö nyt vaati palaamaan takaisin,\nkoska sen terveys oli kovin riutunut näinä myrskypäivinä, mutta maansa\nkunniaa muistuttaen Wilkes vaati kulkemaan eteenpäin ja häntä oli\ntoteltava.\n\nHelmikuun 2:na »Vincennes» taas purjehti jäämuurin reunaa länttä kohti\nja ennen mainittu korkea maa oli näkyvissä. Nähtiin paljon pohjaan\ntarttuneita jäävuoria ja vesi oli sekaista, kuten rannan läheisyydessä\nainakin. Tuli jälleen pahoja säitä ja yöt alkoivat pidetä, mutta\nhelmikuun 7:s oli kirkas ja kaunis ja »Vincennes» seuraili 50 metrin\nkorkuista äkkijyrkkää jäämuuria länttä kohti. Sen takana näkyi selvään\nkorkean maan ulkopiirre; se oli Dumont d'Urvillen »Clarien rannikko».\nSeurasi sitten useitakin kauniita päiviä ja jäämuuri esiintyi koko\nmahtavuudessaan, mutta maamerkit kävivät epäselvemmiksi ja niitä\nnähtiin harvemmassa. Yöllä nähtiin pohjoisessa komeat revontulet.\nHelmikuun 12:ntena nähtiin taas selvään maata, mutta sitäkin oli\nmahdoton saavuttaa. Se oli korkea vuoristo monine selänteineen ja\nlovineen. Sen edessä oleva jäämuuri oli niin korkea, äkkijyrkkä ja\nyhtämittainen, että oli aivan mahdoton päästä maihin. Seuraavanakin\npäivänä nähtiin korkeata, lumista maata ja yhä sitäkin seuraavina,\nmutta kun sitä oli mahdoton saavuttaa, niin noustiin eräälle\nsuurimmalle jääsaarelle ja koottiin siitä kivinäytteitä, basalttia ja\npunaista hiekkakiveä. Ei ollut sitä miestä, joka ei olisi halunnut\nottaa mukaansa näytettä Antarktikan manteresta. Jääsaaren laella\noli puolen hehtaarin laajuinen sileän jään peittämä allikko, ja sen\npinnalla miehet liukuivat huvikseen. Jään alta saatiin suolatonta vettä\nja voitiin täyttää kaikki vesiastiat.\n\n\n\nUusia maita.\n\n\nWilkes jatkoi yhä matkaa länttä kohti, toivoen saavuttavansa Enderbyn\nmaan. Meressä kiehui valaita, hylkeitä ja pingviinejä. Monta soran\nsekaista jäävuorta nähtiin ja muutamilla niistä käytiin. Helmik.\n16 p. jäämuuri mutkasi pohjoista kohti ja seuraavana päivänä oli\nmahdotonta tunkeutua kauemmaksi länttä kohti. Lounaassa nähtiin maan\nmerkkejä ja siellä oleva maa sai nimeksi »Termination Land». Tosin\nei »Challenger»-retkikunta myöhemmin tavannut Wilkesin osoittamalla\npaikalla maata, eikä enää jäämuuriakaan, mutta saksalaisen\n»Gauss»-retkikunnan löytämä Gaussin vuori ei ole paljoakaan kauempana\nsamassa suunnassa, jossa Wilkes luuli viimeisen maan nähneensä.\n»Vincennes» oli lopulta joutunut suureen jäämuurin lahdelmaan, jossa\noli runsaasti suunnattoman suuria valaita. Ne puskuttivat kuin veturit\nja tulivat paljon lähemmäksi laivaa, kuin laivassa olijat oikeastaan\nolisivat suoneet. Yöllä nähtiin erinomaisen komeat revontulet ja\nne miehistöstä, jotka eivät olleet työssä, makasivat selällään\nkatselemassa monivärisiä säteitä, jotka loimusivat taivaan navasta\ntaivaanrantaa kohti joka suuntaan. Jäämuurin suojassa oli tyyni kuin\njoella ja alettiin jo pelätä, että ehkä olikin jouduttu umpimutkaan,\nmutta 20:ntena tuntui maininkia, joka ilmaisi avomeren läheisyyttä,\nja pian se sitten saavutettiinkin. »Olen harvoin nähnyt niin paljon\niloisia kasvoja», kertoo Wilkes, »taikka semmoista riemua, kuin syntyi\nlaivalla ilmoittaessani jättävämme nämä vedet». Miehistö riemuitsi, kun\ntämä vaarallinen risteily vihdoinkin oli päättynyt.\n\nMaaliskuun 11 p. »Vincennes» saapui Austraaliaan Sydneyn satamaan.\nSiellä tavattiin »Peacock», mutta »Porpoise» ja »Flying Fish» vasta\nUudessa Seelannissa. »Porpoise» oli se Wilkesin laivoista, joka\njohtajan laivasta erottuaan oli tavannut Dumont d'Urvillen retkikunnan.\n»Porpoisen» kapteeni, väärin käsittäen ranskalaisten liikkeet, oli\nluullut d'Urvillen tahtoneen häväistä Yhdysvaltain lippua ja sen vuoksi\nhän niin nopeaan käänsi ranskalaiselle selkänsä. Wilkes kuultuaan\nkertomuksen tapauksesta suuttui ankarasti, mutta luultavaa on, että\nsuuttumuksen syy johtui väärinkäsityksestä. Retkikunnan pienin alus oli\njoutunut jäissä niin tukalaan tilaan, kun miehet sairastuivat, ettei\nlopulta edes voitu isoa purjetta reivata ja taistellessaan myrskyjä\nvastaan se oli vuotanut niin pahasti, että pumppujen täytyi alituiseen\nolla käynnissä. »Flying Fishin» oli sen vuoksi täytynyt kesken luopua\nlöytöretkestä ja henkensä edestä paeta Uuteen Seelantiin, jonne se\nvaarallisen matkan jälkeen saapuikin.\n\n\n\nWilkesin maa.\n\n\nAustraaliasta Wilkes lähetti löydöistään karttaotteen, James Rossille,\njoka juuri oli lähdössä suurelle tutkimusretkelleen, ja herätti\nsillä Rossin suuttumuksen, sillä juuri samoille seuduille Ross oli\nmatkalla, saavuttaakseen magneettisen navan lyhyintä tietä. Nyt oli\namerikkalainen joutunut ennen, tutkinut rannan ja osoittanut laivalla\nolevan mahdotonta magneettista napaa saavuttaa. Ross puolestaan kosti\nretkeltään palatessaan siten, että osoitti ainakin länsiosan Wilkesin\npiirtämästä maasta riittämättömällä syyllä maaksi piirretyksi,\nsillä hän oli purjehtinut Wilkesin maan poikki. Monta vuosikymmentä\nmyöhemmin Scott »Discoveryllä» osoitti merta ulottuvan vielä paljon\nkauemmaksikin länttä kohti aloilla, jotka Wilkes oli piirtänyt\nAntarktikan mantereksi. Wilkes oli merkinnyt rannikoksi likimain suuren\njäämuurin reunan, mutta myöhemmät purjehtijat ovat osoittaneet, että\njäämuuri toisina vuosina voi ulottua kauas merelle, kunnes jääkenttä\nmaanjäristyksien tai muitten syitten vuoksi lohkeaa jäävuoriksi ja sen\nreuna siirtyy kauas etelää köhii. Siitä huolimatta osoitti jäämuuri\nkuitenkin rantaa, vaikk'ei se ollutkaan niin lähellä kuin Wilkes oli\nluullut. Hyvällä syyllä koko tämä rannikko on nimitetty »Wilkesin\nmaaksi» muistoksi amerikkalaisen purjehtijan uljaasta taistelusta sen\njäiden saartamilla äärillä.\n\nAntarktikasta lähdettyään Wilkes vielä ohjeittensa mukaan tutki Tyynen\nmeren pohjoisosia. Amerikkaan palattuaan hän sai aluksi huonon palkan\npalveluksistaan, sillä hänet haastettiin sotaoikeuden eteen vastaamaan\nvirkavaltansa väärinkäytöstä y.m. syytöksistä. Oikeus kuitenkin\nvapautti hänet ja Charles Wilkes kohosi korkeaan asemaan Yhdysvaltain\nlaivastossa. Orjasodassa hän taisteli pohjoisvaltojen puolella.\n\n\n\n\nJames Ross löytää Antarktikan ihmeet.\n\n\n\nJames Ross.\n\n\nEnglannissa varustettiin samoihin aikoihin erittäin perusteellisesti\nretkeä eteläiselle magneettiselle navalle ja retkikunnan johto\nuskottiin James Clark Rossille, joka jo oli vienyt maansa lipun\npohjoisellekin magneettiselle navalle. Ross oli perinpohjin tutustunut\npohjoisnavan luontoon. Hän oli ollut mukana monella Parryn retkellä ja\nsetänsä John Rossin retkellä Boothia Felix-niemimaalle, jonka niemimaan\nhän rekiretkillään tutki. Lisäksi hän oli kenraali Sabinen ja Lloydin\nkeralla ollut osallisena Brittein saarien magneettisessa kartoituksessa\nja oli perehtynyt tämän tieteen uusimpiin saavutuksiin. Hän siis\ntämänkin vuoksi oli oikea mies johtamaan retkeä, jonka päätehtävä juuri\noli magneettisten voimien tutkiminen eteläisellä pallonpuoliskolla.\nMuut tieteet olivatkin retkellä huonommin edustettuina, niihin kuuluvat\nhavainnot ja kokeilut kun oli uskottu laivain lääkärien huoleksi.\nOnneksi oli yksi näistä Joseph Dalton Hooker, kuulun kasvitieteilijän\npoika, joka tällä matkalla niin viehättyi kasvitieteeseen, että hänestä\nsitten tuli tämän tieteen etevin edustaja maassaan. Retkikunnan\nmolemmat laivat, »Erubus» ja »Terror», olivat oikeastaan pommitusta\nvarten rakennettuja jotenkin pieniä puisia sotalaivoja, mutta ne\nolivat erinomaisen lujatekoiset ja vahvistettiin erikoisesti tätä\nmatkaa varten kaikkea sitä kokemusta hyväksi käyttäen, mitä oli\nvalaanpyytäjäin jäämeriretkillä vuosisatojen kuluessa karttuuni.\nKaikista tarpeista pidettiin mitä parhain huoli, niin että Rossin\nretkikunta epäilemättä oli parhaiten varustettu retkikunta, mitä oli\nkummallekaan jäämerelle milloinkaan lähetetty. Tulokset olivat sen\nmukaiset.\n\nOli syyskuun 25. 1839, kun »Erebus» ja »Terror» lähtivät pitkälle\nretkelleen. Heti merelle tultuaan Ross aloitti tieteelliset havainnot.\nViheriän niemen saarilla, St. Paulin kalliolla ja Etelä-Trinidadissa\ntehtiin magneettisten voimien mittauksia, St. Helenan saarelle\nperustettiin vakinainen havaintoasema, Hyväntoivonniemelle samoin.\n\n\n\nKerguelenin saarella.\n\n\nIntian meren eteläosassa poikettiin Kerguelenin saarella Joulusatamassa\nja siellä suoritettiin toukok. 29 ja 30 p. havainnoita. Nämä olivat\nennakolta sovitut määräpäivät, joina tehtiin kaikilla eurooppalaisilla\nja brittiläisillä asemilla havainnolta, ja tulokset olivat sangen\nhuomattavat. Noina päivinä sattui olemaan kovat magneettiset häiriöt\neli »myrskyt», ja myöhemmin tuloksia verrattaessa huomattiin\nmagneettineulan Kerguelenin saarella tehneen täsmälleen samat\nliikahdukset kuin maapallon vastakkaisella puolella Kanadan Torontossa.\nPäälle kaksi kuukautta laivat viipyivät tällä autiolla, puuttomalla,\nainaisten myrskyjen lakaisemalla saarella. Neljäkymmentäviisi raivoisaa\nmyskyä koettiin tällä ajalla ja vain kaksi päivää oli sateetonta. Mutta\nkoko ajan toimitettiin magneettisia havainnoita yöt umpeensa, päivät\npääksytysten.\n\nElokuun puolivälissä molemmat laivat saapuivat Tasmanian pääkaupunkiin\nHobart Towniin, jossa John Franklin siihen aikaan oli kuvernöörinä.\nHänen avullaan rakennettiin sinnekin vakinainen magneettinen\nhavaintoasema, jossa toimitettiin havainnoita varsinkin kansainvälisinä\nmääräpäivinä. Tasmaniassa Ross sai kuulla Dumont d'Urvillen ja Wilkesin\nmatkoista, joiden kautta juuri ne seudut olivat tulleet tutkituiksi,\njoihin hänen oli määrä lähteä, ja uutinen harmitti häntä katkerasti.\nHän päätti sen vuoksi koettaa onneaan toisella taholla ja tunkeutua\netelää kohti paljon idempänä, 170 itäisen pituusasteen kohdalla, jossa\nBalleny pari vuotta aikaisemmin oli tavannut avointa vettä sangen\nkaukana etelässä.\n\nMarraskuun 12:ntena »Erebus» ja »Terror» käänsivät keulansa kohti\nEtelä-Jäämerta. Matkalla poikettiin vielä muutamilla pienillä saarilla\nhavainnoita tekemässä; pari päivää joulun jälkeen nähtiin ensimmäiset\njäävuoret. Paljon valaita nähtiin, ja ne olivat niin kesyjä, että\nlaivat saattoivat laskea aivan läheltä niiden sivuitse. Vuoden\nviimeisenä päivänä nähtiin taivaanrannalla pitkä valkoinen juova ja\nsaavuttiin ahtojäiden reunaan.\n\nKaikki edelliset purjehtijat olivat visusti karttaneet ahtojäitä,\npeläten laivainsa niissä puhkeavan, mutta »Erebus» ja »Terror»\nlaskivat pelkäämättä niiden joukkoon. Miehistö sai tapauksen\nkunniaksi ylimääräisen kestityksen ja lämpöisemmät vaatteet. Matka\nahtojäätikön läpi edistyi pitkin railoja ja avopaikkoja odottamattoman\nhyvin. Pingviinejä nähtiin ja matkimalla niiden kiljunaa merimiehet\nhoukuttelivat ne laivoja seuraamaan. Helposti ne saavuttivat täysin\npurjein kiitävät laivat, leikkien niiden sivuilla kuin delfiinit.\n\n\n\nRossin meri.\n\n\nAhtojäät tihenemistään tihenivät, mutta etelässä taivas tummeni, mikä\nosoitti siellä olevan avovettä, ja tilaisuutta hyväkseen käyttäen\nmolemmat laivat tammikuun 9:ntenä saavuttivat aivan avoimen meren,\njonka pinnalla ei seuraavana päivänä näkynyt jään hituistakaan.\nSe ahtojäätikkö, joka oli edelliset purjehtijat saanut takaisin\nkääntymään, oli tällä kohdalla vain verraten kapea vyöhyke, jonka\ntakana oli etelää kohti avoin meri niin pitkälti kuin silmä kantoi.\nSuunta käännettiin suoraan magneettista napaa kohti, joka ei enää\nvoinut olla kaukana.\n\n\n\nKap Adare.\n\n\nMutta juuri kun toiveet sen saavuttamisesta olivat ylimmillään,\nkeksittiin keulan edessä maata, ja tässä erikoisessa tapauksessa uuden\nmaan löytö oli ikävä yllätys. Tämä maa oli vielä noin 160 kilometrin\npäässä, kun se ensi kerran nähtiin, ja lähemmäksi purjehdittaessa nousi\nmerestä korkeita kukkuloita. Ross ohjasi suoraan kohti korkeinta, jonka\nhän nimitti Mount Sabineksi retken ensimmäisen esittäjän, kenraali\nSabinen kunniaksi. Tammikuun 11:nnen aamulla oltiin vain muutaman\nkilometrin päässä maasta, mutta rantaa vastaan oli ajautunut niin\npaljon jäitä, joiden keskellä aallokko hyökyi, ettei ollut mahdollista\nnousta maihin. Näkyvin niemen nokka nimitettiin Kap Adareksi erään\nhenkilön kunniaksi, joka oli hartaasti toiminut retken hyväksi. Nähtiin\nselvään kaksi alppijonoa, joiden korkeimmat kukkulat kohosivat 3,000\nmetriä merestä.\n\n\n\nViktorian maa ja sen alpit.\n\n\nNe olivat lumen peittämät, siellä täällä vain pisti lumipeitteen\nalta näkyviin mustia kallionpolvia ja laaksoista laski kauas mereen\njäävirtakielekkeitä, joiden päät päättyivät äkkijyrkkiin jääseinämiin.\nVuoriston Ross nimitti »Amiraaliviraston vuoristoksi» ja kukkulat\namiraaliviraston jäsenien mukaan; joitakuita heistä tuskin enää muun\nvuoksi muistellaankaan.\n\nLaivoilla mieliala oli innostunut, sillä löydetty maa oli eteläisin,\nmitä vielä kukaan kuolevainen oli nähnyt. Magneettiset havainnot\nosoittivat, että magneettinen napa oli noin 800 kilom. päässä\nlounaassa. Tammikuun 12:ntena Ross ja »Terrorin» kapteeni Crozier\nkävivät maissa eräillä pienillä saarilla. Mannermaan rannalle oli aivan\nmahdoton nousta yhtämittaisen jäävyöhykkeen vuoksi. Suur-Britannian\nlippu, »Union Jack», kohotettiin saarelle pingviinien kilvan melutessa.\nNäitä lintuja, joita d'Urville vertasi »pieniin vanhoihin herroihin,\njoilla on hännystakki päällään», saari oli täpösen täynnään, niitä\noli korkealla rantakallioiden pykälilläkin. Kasvullisuudesta saarella\nei ollut merkkiäkään. Guanon löyhkä oli niin valtava, että miehet\nkiittivät onneaan, kun pääsivät takaisin laivaan.\n\nSeuraavina päivinä raivosi tuima etelämyrsky, joka esti laivoja\njatkamasta matkaansa etelää kohti, mutta 14:ntenä sää asettui ja\nselvisi ja Ross saattoi taas lähestyä löytämäänsä maata. Paljon\nvalaita nähtiin. Vuoristoa jatkui Kap Adaresta etelää kohti ja se\noli erinomaisen komeata alppimaisemaa, yli 4,000 metriä korkeine\nkukkuloineen, jotka olivat tahrattoman lumivaipan peitossa merestä\nhuippuihin saakka. Ross antoi seuraaville kukkuloille maansa etevimpien\ntiedemiesten y.m. nimiä. Pingviinit kisailivat etelää kohti kiitävien\nlaivain ympärillä kuin delfiinit. Mutta ei ainoatakaan satamaa voitu\nlöytää, vaikka kuinka etsittiin, sillä joka lahti ja laakso oli\ntäynnään jäätä ja jäävuoria. Meri ei ollut aivan syvä, jonka vuoksi sen\npohjasta saatiin nuotalla sangen runsas saalis jäävuorien pudottelemia\nkiviä ja merieläimiä. Vuoristoa jatkui etelää kohti ja kun virisi hyvä\nmyötätuuli, kiitivät molemmat laivat vinhasti napaa kohti. Upseerit ja\nmiehistö olivat niin innostuneella mielellä, että he tuskin malttoivat\nnukkua, peläten muutoin menettävänsä jonkun uuden maan tai muun kumman\nnäkemisen.\n\n21:ntenä nähtiin vuori, joka oli kaikkia ennen nähtyjä korkeampi, ja se\nsai pääministeristä nimeksi Mt. Melbourne. Se oli erinomaisesti Etnan\nnäköinen. Kauneina öinä aurinko näkyi koko yön neljä läpimittaansa\nkorkealla taivaalla. Miehille annettiin ylimääräinen grogiannos, kun\nWeddellin eteläennätys sivuutettiin. Magneettisen navan arvosteltiin\nolevan 400 kilometrin päässä. 27:ntenä käytiin eräällä saarella maissa,\nmutta maihinnousu oli niin vaikeata, että kaikki olivat läpimärät,\nennenkuin pääsivät takaisin laivoille. Tälläkään saarella ei ollut\nminkäänlaista kasvullisuutta.\n\n\n\nEtelänavan portinvartijat.\n\n\nTammikuun 28:ntena kohosi merestä korkea kukkula, joka näytti olevan\nlumituiskuharson peittämä, mutta sitten huomattiinkin, että se oli\ntulivuori, josta tuprusi sankkoja savupilviä. Kun tultiin lähemmäksi,\nleiskui savussa joko liekkejä taikka näkyi kajastuksia kraaterin\nhehkuvasta sulasta laavasta. Jotkut luulivat näkevänsä punaisia\nlaavavirtoja, joita valui lumelle. Vuori, jonka korkeus arvosteltiin\n3,700 metriksi, sai nimeksi Erebus-vuori, ja toinen sen takana oleva\nvähän matalampi nimitettiin Terror-vuoreksi. Löytö herätti hämmästystä,\nsillä toimivaa tulivuorta ei kukaan ollut odottanut täällä ikuisen\njään ja vilun kodissa, vaikkapa ilmiö tarkemmin ajatellen ei ollutkaan\nniin outo, sillä olihan Balleny löytämillään saarilla nähnyt toimivia\ntulivuoria, ja Länsi-Antarktikasta tunnettiin monta tuliperäistä saarta.\n\n\n\nBarrier-jäätikkö.\n\n\nRoss piti näitä maanalaisen tulen edustajia hyvänä enteenä ja toivoi\npääsevänsä vielä pitkät matkat etelämmäksi, mutta pettymys oli lähellä.\nKirkkaassa auringonpaisteessa nähtiin juova valkoisia kallioita, joita\noli tulivuorista itää kohti silmän siintämättömiin, ja kun niitä\nlähestyttiin, huomattiinkin ne valtavaksi jäämuuriksi, jonka vertoja\nei kukaan kuolevainen ollut vielä nähnyt (D'Urvillen ja Wilkesin\nmatkain kokemukset olivat vielä julkaisematta). Tämän salvan puhki\nolisi ollut yhtä mahdoton purjehtia kuin Doverin rantakallioiden puhki,\nne täytyi koettaa kiertää, jos mieli jatkaa yhä kauemmaksi etelään.\nMagneettineula osoitti, että retkikunta nyt oli magneettisen navan\nsekä itä- että eteläpuolella. Länttä kohti oli mahdoton purjehtia,\nsillä puolella oli kokonainen alppivuoristo vastassa, seurattiin sen\nvuoksi jäämuurin reunaa itää kohti siinä toivossa, että se lopulta\nkääntyisi etelään. Pysytellen siitä puolen penikulman päässä laivat\nalkoivat matkansa. Jäämuuri oli 60—90 metriä korkea, niin ettei sen\npäälle voinut nähdä edes mastonhuipuista, mutta kaikesta päättäen sen\npäällystä oli tasainen. Aallot hyökyivät sen jyrkkää seinämää vastaan\nja olivat sen alaosaan syövyttäneet luolia. Ross nimitti jäämuurin\nBarrier-jäätiköksi.\n\nErebus-vuori puhkesi äkkiä rajuun purkaukseen puhaltaen ilmaan 500—650\nmetriä korkean savupatsaan.\n\nViisi päivää laivat seurailivat Bairier-jäätikön reunaa itää kohti.\nMeren syvyys oli 250—500 syltä. Toisin paikoin jäämuuri näytti olevan\npohjassa kiinni, toisin paikoin uivan. Ne suunnattomat tasalakiset\njäävuoret, joita meressä näkyi matkalla pohjoista kohti, epäilemättä\nolivat tästä jäätiköstä lohjenneet. Merimiehet sattuvasti huomauttivat,\nettä koko Lontoo olisi mahtunut yhden semmoisen jäävuoren laelle.\n\nVaikka Ross oli kaikkiin pohjoisnapaseutujen suuriin ilmiöihin\nperehtynyt, täyttivät Barrier-jäätikön giganttiset suhteet hänet\nhämmästyksellä. Helmikuun 2:sena laivat olivat seuranneet jäämuuria\n400 kilometriä itää kohti; se oli sillä kohdalla 50 metriä korkea ja\nkaiken kaikkiaan varmaan 300 metriä vahva. Joka päivä mereen heitettiin\npulloja, joissa oli tieto laivan asemasta, mutta ei ainoakaan näistä\npulloista saapunut minkään toisen laivan tielle. Kuta kauemmaksi\nitää kohti kuljettiin, sitä enemmän alkoi meressä olla jäitä, sitä\nkylmemmiksi käydä säät. Eräässä kohdassa oli jäämuurissa lahti ja\nsillä kohdalla seinämä oli vain 15 metrin korkuinen, joten sen päälle\nvoitiin ensi kerta nähdä. »Erebus» laski niin lähelle muuria, että se\njoutui vähäksi ajaksi sen tyventöön. Helmikuun 5:ntenä saavutettiin\nitäisin kohta, sitä kauemmaksi oli mahdoton tunkeutua, vaikka\nyritettiin kokonainen viikko, ja Rossin täytyi palata takaisin, vaikka\nvastahakoisesti.\n\nHän lähti nyt etsimään magneettisen navan kohdalta satamaa, jossa\nvoitaisiin viettää talvi, mutia pitkin alppimaan rantaa, jonka Ross\nnimitti Viktorianmaaksi, oli niin paljon ahtojäitä, ettei päästy 25\nkilometriä lähemmäksi, ja sen vuoksi hän päätti kiiruumman kautta\npalata Tasmaniaan. Myöhemmät retkikunnat ovat viettäneet talvea\nMcMurdo-salmessa, joka on Erebus-vuoren ja Viktorianmaan välissä,\nmutta Ross ei poikennut tätä kahdeksi luulemaansa salmea tutkimaan,\nvaikka hän sille nimen antoi. Hänellä oli seudun maantieteellisistä\noloista sikäli väärä käsitys, että hän luuli Erebus- ja Terror-vuorien\nkuuluvan mantereeseen, vaikka ne ovatkin saarella sen edustalla.\nBarrier-jäätikkö ulottui siihen aikaan nykyistä paljon pohjoisemmaksi\nja siitä lienee johtunut erehdys.\n\nMeri alkoi jo kauttaaltaan jäätyä, kun »Erebus» ja »Terror» käänsivät\nkokkansa pohjoista kohti. Ulompana tavattiin kuitenkin jälleen avovettä\nja muutaman päivän kuluttua oltiin jälleen Kap Adaren luona, johon\nViktorianmaa pohjoisessa päättyy. Turhaan haettiin sieltäkin paikkaa,\njossa olisi voitu viettää talvi, ei edes maallenousupaikkaa löydetty.\nYöt alkoivat jo pidentyä ja revontulet leiskua taivaalla. Parin päivän\nkuluttua nähtiin Ballenyn saaristo ja samana päivänä kuljettiin\nnapapiirin poikki, jonka eteläpuolella retkikunta oli⁻ viettänyt 63\npäivää, kauemmin kuin kukaan sitä ennen.\n\nRoss purjehti nyt meren poikki, jossa Wilkesin kartan mukaan olisi\npitänyt olla maata, ja kulki sitten onnellisesti ahtojäävyöhykkeen\npoikki avoveteen. Käytyään vielä lännemmässä magneettisilla\nmittauksilla hän käänsi keulan Tasmaniaa kohti ja saapui sinne\nhuhtikuun 6:ntena 1841, molemmat laivat yhtä hyvässä kunnossa kuin\nmatkaan lähdettäessäkin ja koko miehistö terveenä. Harvoin on kukaan\nlöytöretkeilijä niin suurilta löydöiltä palannut niin ehjin nahoin.\n\nTasmaniassa tuli palaavan retkikunnan osaksi innostunut vastaanotto ja\nkotimaassa Englannissa tietoa sen saavuttamista suurista tuloksista\ntervehdittiin tyydytyksellä ja ylpeydellä. Tasmaniasta laivat\npurjehtivat Sydneyhin, jossa tehtiin magneettisia havainneita, ja\nsieltä Uuden Seelannin rannikolle, jossa Ross erään ranskalaisen\nsotalaivan kapteenilta sai tiedon d'Urvillen löydöistä.\n\n\n\nUusi retki etelään.\n\n\nKun eteläisen pallonpuoliskon suvi lähestyi, valmistui Ross jälleen\npalaamaan Antarktikan vesille. Hän koetti nyt tunkeutua etelään koko\njoukon idempänä (146° Gr. länt.) tavatakseen Barrier-jäätikön itäpään\nsamoilla seuduilla, mistä hänen oli täytynyt edellisenä vuonna kääntyä\ntakaisin. Ahtojäihin ajettiin nyt rohkealla mielellä ja valaitten ja\nmuitten Jäämeren eläinten keskellä tunkeuduttiin etelää kohti. Valaat\nolivat niin kesyjä, että tuskin viitsivät tieltä väistyä, ja niinpä\n»Erebus» laski erään yli saaden niin kovan täräyksen, että se tuntui\nkautta laivan. Joulupäivänä kuljettiin napapiirin poikki ja joulukuun\n30:ntena molemmat laivat kävivät ankkuriin matalan jäävuoren kahden\npuolen, jotteivät ne sumussa yhteen ajaisi ja vahingoittuisi. Jään\npoikki molempien laivain miehistöt kävivät toistensa luona vieraissa\nja jääkenttään hakattiin tanssisali, joka koristettiin jäisillä\nkuvapatsailla. T:ri Hooker erään toisen avulla kaavaili jäähän istuvan\nVenuksen, jota paljon ihailtiin. Uudenvuoden päivää tervehdittiin\nsuurella melulla, kaikenlaisilla soittokoneilla, rämpytyksellä,\njopa toiset kantoivat kainalossaan vielä elossa olevia porsaitakin\nja puristelivat niitä, kunnes ne kiljuivat, ikäänkuin säkkipillit\nainakin. Molemmat kapteenit olivat ilonpidossa ylinnä ja lopuksi leikki\npäätettiin yleisellä lumipallosodalla.\n\nMutta eteenpäin päästiin tänä vuonna vain huonosti, usein myrskyt\najoivat laivoja taapäin pitkät matkat. Meren aaltoilu tuntui jääkentän\nkautta ja mainingit survoivat jäitä laivoja vastaan, niin että näiden\nasema kävi sangen vaaralliseksi kovilla myrskyillä. Tammikuun 18 p.\nnousi myrsky, joka saattoi molemmat laivat mitä suurimpaan vaaraan.\nKerrottakoon tämä tapaus Rossin omin sanoin:\n\n\n\nMyrskyssä ahtojäissä.\n\n\n»Kun kaikki köydet, joilla laivamme olivat jäihin kiinnitetyt, toinen\ntoisensa jälkeen katkesivat, niin nostettiin purjeet ja pysyttelimme\nsakeassa sumussa yhdessä laukaisemalla tykkejä ja antamalla toisillemme\nmuita tavanmukaisia merkkejä. Lymysimme kaiken päivää erään jäävuoren\nsuojassa, jonka poikkimitta oli mailin verta, odottaen selvää säätä\nparhaat railot valitaksemme, joka pakotti meidät vähentämään purjeet\nvähimpään määrään. Meri nousi nopeaan kammottavan korkeiksi aalloiksi,\njotka tyrskivät korkeimpienkin jäävuorien yli, emme enää voineet\nsuunnassamme pysyä, vaan ajauduimme verkalleen tuulen alla olevaa\nvahvaa ahtojäätikköä kohti. Heti puolenyön jälkeen laivamme joutuivat\naallokkoon, joka oli täynnään graniittikovia keikkuvia jääkallioita,\nja näitä aallot paiskoivat laivoja vastaan semmoisella voimalla,\nettä mastot tärisivät, ikäänkuin saisi joka isku ne murtumaan. Iskut\nolivat niin kamalan kovia, että näytti siltä, kuin tuottaisivat ne\nehdottomasti laivoillemme tuhon. Purjeilla peräytyen ja edeten koetimme\nvälttää suurimpia röykkiöitä, mutta se ei aina ollut mahdollista. Jo\nmyrskyn alkupuolella »Erebuksen» peräsin sai vian, niin ettei siitä\nollut mitään hyötyä, ja samaan aikaan sain merkeillä tiedon, että\n»Terrorin» peräsin oli kokonaan tuhoutunut ja miltei revennyt irti\nkiinnityksistään... Tunti kului toisensa jälkeen olojen vähääkään\nparantumatta. Iskut olivat niin taajoja ja kovia, että näytti\nmahdottomalta, että laivamme enää kauaakaan koossa pysyisivät. Laitain\nja kansien kova rytinä laivan survaistessa tavallista suurempaa\njääkappaletta, väkemme kaikista ponnistuksista huolimalta, täytti\nkauhulla vahvimmankin sydämen, ellei sitä kannattanut luottamus Häneen,\njoka kaikkia tapauksia johtaa... Klo 2 aikaan j.pp. myrsky oli yltynyt\nkovimmilleen, sitten ilmapuntari alkoi vähitellen kohota... Laivamme\nyhä keikkuivat ja natisivat murtuvain vuorien jykeväin raunioitten\nkeskellä. Näiden yli meri vyörytti vuoren korkuisia laineitaan,\nheitellen valtavia jääkallioita toistensa päälle ja taas haudaten ne\nsyvälle vaahtoavain vettensä alle, paiskoen ja hieroen niitä yhteen\npelättävällä väkivoimalla. Tämmöisen näytelmän kammottavaa suuruutta\non mahdoton kuvitella ja mahdoton kuvata, ja vielä paljon vaikeampi on\nymmärtää niiden tunteita, jotka olivat sitä näkemässä. Kukin meistä\npiteli kiinni, mistä taisi, odottaen ratkaisua tyytyväisenä siihen,\nmitä päättäisi Hän, joka yksin saattoi meitä suojella ja saattaa meidät\nturvallisesti pois iästä äärimmäisestä vaarasta, katsellen tuskalla ja\nhenkeään pidättäen jokaisen yhteentörmäyksen vaikutusta ja vapisevien\nmastojen notkahduksia, joka hetki odottaen niiden katkeavan, kun emme\nvoineet mitään tehdä niiden, pelastamiseksi. Vaikka tuulen voima, oli\niltapäivällä jonkun verran laimentunut, olivat vihurit kuitenkin yhtä\nrajuja kuin ennenkin ja ne käänsivät laivan sivuttain ja uhkasivat\npuhaltaa myrskypurjeet palasiksi; onneksi ne olivat aivan uudet,\nmuutoin ne eivät olisi niin hirveitä puuskia kestäneet. »Terror» oli\ntähän aikaan niin lähellä meitä, että sen kohotessa aallon harjalle\n»Erebus». oli tuulen alla seuraavan aallon harjalla, ja niitä erotti\nvain syvä kuilu, joka oli täynnään myllertävää vedenpaljoutta. Ja kun\nlaivat laskeutuivat aaltojen väliseen kuiluun, näkyi toisesta laivasta\nvain maston latvoja välillä olevan aallonharjan takaa. Tämä antaa\nvähän käsitystä sekä aaltojen korkeudesta että laivaimme vaarallisesta\nasemasta. Yö alkoi nyt lähestyä ja peittää tämän kammottavan näytelmän\nsynkkään vaippaansa, saattaen tilamme jos suinkin vielä entistä\ntoivottomammaksi ja avuttomammaksi. Mutta puolenyön aikaan lakkasi\nlumisade, jota oli kestänyt monta tuntia, tuuli äkkiä kääntyi länteen\nja aaltoilu asettui, ja vaikka laivaimme kestettävät iskut vielä olivat\nsemmoisia, että ne olisivat viidessä minuutissa tuhonneet vaikka minkä\ntavallisen laivan, olivat ne kuitenkin heikkoja niiden rinnalla,\nmitä meidän oli täytynyt kestää, ja aloimme olla levollisemmat\npelastuksestamme.»\n\nYön kuluessa laivat olivat ajautuneet jäävuorijonon suojaan, niin\nettä Ross saattoi soutaa »Terroriin» saamaan selvää sen vaurioista,\nja ne olivat paljon suuremmat kuin »Erebuksen». Peräsin oli\nkerrassaan tuhoutunut, jopa kiinnityskin niin runneltunut, että\nvaraperäsintä oli sangen vaikea paikoilleen saada. Muut vauriot eivät\nolleet aivan suuria, eivätkä laivat niin pitkällisistä ankarista\nkolauksista huolimatta vuotaneet juuri enempää kuin ennenkään. Niin\nperusteellisesti ne oli tätä matkaa varten vahvistettu. Heti kun\nsää parani, kiinnitettiin laivat taas vankkaan jääkappaleeseen ja\nryhdyttiin peräsimiä vaihtamaan. 24 p. tammik. lähdettiin täysin\npurjein matkaa jatkamaan, mutta ahtojäät uiskentelivat niin nopeaan\npohjoista kohti, että matka edistyi sangen verkalleen. Niin suurien\nponnistusten jälkeen laivat taas olivat jotenkin samalla paikalla kuin\nkolme viikkoa takaperin. Samoilla seuduilla, joissa Ross nyt koki näin\nsuuria vastuksia, oli Cook aikanaan tavannut melkein avointa vettä,\nniin erilaisia ovat jääsuhteet eri vuosina. Vihdoin päästiin kuitenkin,\nhelmik. 1 p., eteläisen sulan reunalle, jolla aallokko hyökyi valtavin\ntyrskyin jääkallioiden keskellä. Siinä oli jälleen vaarapaikka, jopa\nkaikkia edellisiä vaarallisempi, mutta onneksi voitiin kulkea sen\npoikki nopeaan hyvällä tuulella.\n\nSe meri, joka on löytäjästä nimensä saanut, levisi taas »Erebuksen» ja\n»Terrorin» viilletettävänä. Säät olivat kuitenkin siksi epäsuotuiset,\nahtojäätiköitä kierrettävä, että retkikunta vasta 19 p. helmik. pääsi\nBarrier-jäätikön läheisyyteen. Jäätä alkoi jo muodostua, laivan\nköysistö ja kansi olivat enimmäkseen vahvassa jäässä ja nuorien ja\nväkipyörien puhdistaminen jäästä oli sangen väsyttävää ja vaikeata.\nPakkanen oli niin kova, vesi niin kylmää, että »Terrorin» kylkeen\njäätyi kiinni kala, jonka aalto oli sitä vastaan heittänyt, peittyen\ntuota pikaa paksun jääkerroksen alle. Lähempänä jäämuuria oli niin\npaljon jääröykkiöitä, jotka nuori jää jo oli yhteen kiinnittänyt,\netteivät laivat päässeet sen luo. Niiden asema oli silloin 78°9\"30'\netel. leveyttä ja 161°27' Gr. länteen.\n\n\n\nKuningas Edward VII:nnen maa.\n\n\nJonkun verran idempänä jäämuurin korkeus oli vain 25 metriä, niin että\nsen päälle hyvin nähtiin. Se näytti vähitellen kohoavan etelää kohti,\nkunnes etäämpänä oli korkeita vuoristoita, mutta vaikka Ross ja hänen\nupseerinsa olivat melkein varmat siitä, että taustassa oli kauttaaltaan\nlumen peittämä vuorimaa, eivät he sitä nimenomaan väittäneet, koska\nnäköhairahdukset Antarktikassa helposti pettävät. Rossin osoittamasta\nsuunnasta on myöhemmin löydetty vuorimaa, joka on nimitetty kuningas\nEdward VII:nnen maaksi, mutta Parry-vuoristo, jonka hän luuli jatkuvan\nErebus- ja Terror-tulivuorista etelää kohti, on myöhemmin huomattu\nolemattomaksi, vaikka Ross luuli olevansa siitä aivan varma.\n\nNäin vähäiset olivat tämän toisen vaikean ja vaarallisen retken\ntulokset, ja lisäksi meri jäätyi, niin että molemmat laivat olivat\nvähällä salpautua Barrierin luo talvea viettämään. Onneksi kuitenkin\nvirisi kova etelätuuli ja sen vetämänä »Erebus» ja »Terror» täysin\npurjein puhkaisivat jääkentän ja saavuttivat avomeren. Mutta monta\nkovaa oli koettava, ennenkuin oltiin Falklandin saarilla, joilla\nRoss aikoi etelän talven viettää. Maalisk. 9 p. oli jo saavutettu 60\nleveysaste ja kun meri näytti olevan jäistä vapaa, ohjasi Ross suoraan\nitää kohti saapuakseen Falklandin saaristoon niin nopeaan kuin suinkin.\n\n\n\nKauhun yö.\n\n\n12 p. tuuli kiihtyi ja lunta satoi vahvalti. Pieniä jääkappaleitakin\nalkoi näkyä ja Ross oli juuri puolenyön aikaan antanut käskyn, että\noli käännyttävä tuuleen ja odotettava päivän valkenemista, kun laivat\näkkiä joutuivat suurimpaan vaaraan, mitä ne olivat vielä milloinkaan\nkokeneet, ja retkikunnan perikato näytti tunnin ajan olevan kohtalon\npäättämä. Koska tämä tapaus niin voimakkaasti kuvaa Etelä-Jäämeren\nvaaroja, kerromme senkin Rossin sanoilla:\n\n»Suuri jäävuori nähtiin edessäpäin ja aivan vieressämme. Laiva\npaikalla käännettiin tuuleen vasemmalle kyljelleen, luulimme\npääsevämme tuulen puolitse siitä. Mutta juuri samalla hetkellä näimme\n'Terrorin' latvapurjein ja etupurjein laskevan suoraan päällemme.\nJa kun sen oli mahdotonta välttää sekä vuori että 'Erebus', oli\nyhteentörmäys välttämätön. Paikalla käänsimme vastatuuleen kaikki\npurjeemme lieventääksemme yhteentörmäyksen rajuutta, mutta se siitä\nhuolimatta oli sysäys niin kova, että melkein joka mies lensi\nnurin. Keulamastomme, etumastomme latva ja paljon pienempiä puomeja\nmenetettiin. Ja laivat toisiinsa kiinni takertuneina köysistöistään\npaiskoivat toisiaan vastaan kamalalla voimalla ja ajautuivat alas\ntuulen alla olevan korkean vuoren tuulenpäällistä kylkeä kohti,\njota vastaan aallot murtuivat ja tyrskyivät, kohoten melkein sen\näkkijyrkän seinän yläreunaan saakka. Toisin ajoin 'Terror' kohosi\nkorkealle yläpuolellemme, niin että melkein emäpuu näkyi, syöstäkseen\ntaas alaspäin, kun me vuorostamme kohosimme aallon harjalle uhaten\nhaudata sen allemme, ja kansirakennusten ja veneitten räiske yhä\nlisäsi hetken kamaluutta. Kohtalon sallimuksesta molemmat laivat\nvähitellen hivuttelivat itsensä toistensa ohi ja erosivat, ennenkuin\nolimme ajautuneet vaahtoaviin hyökyaaltoihin, ja mielihyväksemme\nnäimme kumppanimme sivuuttavan vuoren nokan ja pääsevän turvalliselle\nvedelle. Mutta meidät se jätti aivan avuttomiksi. Alempiin puomeihin\noli takertunut niin paljon rauskoja, ettemme voineet aukaista purjeita\nsaadaksemme laivalle vauhtia, eikä meillä ollut tilaa kääntyä\nympäri, sillä olimme nyt niin lähellä vuorta, että aallot sitä\nvastaan syöksyessään heittivät laivaamme taapäin roiskuvia tyrskyjä.\nAinoa keino selvitä tästä kamalasta ja hirvittävästä asemasta oli\ntemppu, joka semmoisessa myrskyssä oli niin vaarallinen, ettei sen\nkäyttämistä olisi voinut mitenkään puolustaa, ellei se olisi ollut\nainoa pelastuksen mahdollisuus. Laivan ankaran kallistelun vuoksi ja\nkun mastot uhkasivat murtua joka kerta, kun alempien raakapuitten\npäät iskivät kalliota vastaan, oli isonpurjeen aukaiseminen sangen\nvaarallista, mutta tuskin oli käsky annettu, ennenkuin brittiläisen\nmerimiehen rohkea mieli ilmaisi itsensä — miehet juoksivat mastoihin\nniin ketterästi, kuin ei olisi ollut hätää mitään. Ja vaikka heidän\ntäytyi enemmän kuin yhden kerran paeta raakapuulta, saivat he kuitenkin\ntuota pikaa purjeen irroitetuksi. Myrskyn ja aaltojen pauhussa oli\nvaikea sekä kuulla käskyjä että niitä toimeenpanna, ja sen vuoksi\nkului kolme neljännestuntia, ennenkuin saimme raakapuut kiristetyiksi\nja purjeen jyrkästi tuulta vastaan käännetyksi. Lieneekö milloinkaan\ntähän temppuun turvauduttu moisessa säässä, mutta sillä oli toivottu\nvaikutus, laiva lähti peräytymään, työntäen peränsä aaltoihin, jotka\nhuuhtoivat kannelta isoja ja pieniä veneitä mukanaan, ja alempien\nraakapuiden raapiessa jäävuoren rosoista seinää saavutimme me muutaman\nminuutin kuluttua sen länsipään. Alusvirtausta, joka vuoren jyrkästä\nseinämästä palasi ulospäin, saimme yksinomaan kiittää siitä, ettei\nlaivamme ruhjoutunut atomeiksi vuorta vastaan. Tuskin olimme siitä\nselvinneet, ennenkuin näimme suoraan perän edessä toisen, jota vastaan\najoimme. Tässä oli nyt saatava laivan kokka yht'äkkiä tuuleen, jotta\nsaatoimme laskea vuorien välitse, kautta salmen, joka tuskin oli kolmea\nkertaa leveämpi laivaamme. Mutta tämä vaikea temppu meille onnistui ja\nmuutaman minutin kuluttua tuulta saatuaan aluksemme syöksyi kapeaan\nkanavaan äkkijyrkkien jääseinämien väliin keskelle vaahtoavia tyrskyjä,\njotka täyttivät solan, ja käden käänteessä olimme tuulen alla tyynessä\nvedessä.»\n\nEräs »Terrorilla» olleista henkilöistä kuvaa edellä kulkeneen laivan\nseikkailuja seuraavasti: »Kaiken tämän aikaa olimme ajautuneet\njäävuorta vastaan, niin että kun vihdoin pääsimme 'Erebuksesta'\nerillemme, huomasimme suunnattoman jäävuoren aivan vieressämme\ntuulen alla. Hirveä haaksirikko ja kuolema näyttivät varmoilta. Ei\nollut muuta neuvoa, kuin laskea siihen mustaan kohtaan, jonka olimme\nennen nähneet ja joka saattoi olla aukko, muutoin aallot olisivat\npaiskanneet meidät suoraan jääseinää vastaan. Peräsin viipymättä\nkäännettiin oikealle ja purjeiden avulla alus totteli sitä sangen\nhyvin. Syöksyimme paikalla suunnattoman vuoren ohi, ja laiva peittyi\nkokonaan vaahtoon vuorta vastaan murtuvista aalloista. Joka hetki\nodotimme, että laiva törmäisi edessä olevaan jäähän. 'Peräsin tiukkaan\nvasemmalle', huudettiin keulasta (nyt tosiaan toivo meissä sortui);\n'tiukkaan vasemmalle, raakapuut toiselle kyljelle.' 'Löysätkää iso\nmärssipurje', huusi kapteeni, ikäänkuin olisimme satamaan ohjanneet.\nMiehet lensivät köysiin kiinni, vaikka laivassa tuskin oli ainoatakaan,\njoka ei sillä hetkellä luullut kaikkea toivoa turhaksi. Laiva kääntyi\nja kulki molempien vuorien välitse aukosta, joka tuskin oli sitä kahta\nvertaa leveämpi, ja koko ajan vaahto ja tyrsky läpi laskiessamme lensi\nylitsemme kummaltakin puolelta. Monta muuta hälyytystä annettiin,\nsillä meressä oli jäävuorista irtautunutta jääruuhkaa, joka pimeässä\nnäytti jäävuorilta, mutta me olimme pelastuneet, vaikk'emme tienneet.\nSeuraava huuto oli: 'Missä Erebus?' — oman vaaramme vuoksi olimme sen\njoksikin aikaa aivan unohtaneet. Kaikkien katseet paikalla alkoivat\nsitä pimeydestä etsiä. Me poltimme sinisen tulen ja pian meillä oli\nilo nähdä senkin polttavan samoin ja me siihen paikalla vastasimme.\nTiesimme nyt, että se oli pelastunut, vaikk'emme olleet pitäneet sitä\nedes mahdollisena, koska se oli saanut niin suuria vaurioita.»\n\nMolempain laivain täytyi nyt laskea tuulen mukana lämpimämmille vesille\nvaurioitaan korjaamaan, mutta heti kun mastot, raa'at ja köydet olivat\nkunnossa, Ross jälleen palasi etelään päin suorittaakseen eräitä\nmagneettisia mittauksia. Kap Hoornin edustalla nähtiin ensimmäinen\nlaiva sen jälkeen kuin oli Uudesta Seelannista lähdetty, ja huhtik. 6\np. laivat kävivät Falklandin saarille ankkuriin. Vaikka tästä toisesta\nmatkasta ei ollutkaan muita tuloksia kuin Barrier-jäätikön tutkiminen\nkappaleen matkaa kauemmaksi kuin edellisenä vuotena, oli se kuitenkin\nollut ensimmäistä matkaa monta vertaa vaarallisempi. Koko joukon\ntieteellisiä havainnoita oli tehty, vaikka meren syvempien kerroksien\nlämpötilain mittaukset olivatkin arvottomia, koska siihen aikaan ei\nvielä osattu valmistaa lämpömittareita, jotka olisivat kestäneet\nsyvempien vesikerrosten paineen. Epäluotettavat olivat niinikään\nsyvyysmittaukset, sillä Ross käytti hamppunuoraa, jonka päähän oli\nkiinnitetty iso paino, ja tämä hamppunuora vastusti siksi paljon\nmerivirtauksia, että ne saattoivat lappaa sitä laivasta suuret määrät\nmutkalle, niin ettei luodin pohjaan iskemistä ensinkään tuntunut.\nNiinpä Rossin retkellä saatiin syvyysarvoja, jotka myöhemmät mittaukset\novat osoittaneet olleen tuhansia metrejä liian suuria.\n\n\n\n»Erebus» ja »Terror» kolmannella matkallaan.\n\n\nFalklandin saarilla molempien laivain vauriot perusteellisesti\nkorjattiin ja »Erebus» sai uuden kokkapuun. T:ri Hooker tutki saariston\nkasvistoa ja kiinnitti varsinkin huomiota niihin valtaviin merileviin,\njoita rehoittaa tämän saariston vedenalaisilla rantapengermillä. Ross\nitse suoritti magneettisia mittauksiaan. Falklandista hän purjehti\nKap Hoornin vesille samaa tarkoitusta varten, palaten sieltä jälleen\nFalklandin saarille.\n\nJoulukuun 17 p. 1842 »Erebus» ja »Terror» lähtivät kolmannelle\nretkelleen Antarktikaa kohti. Aikomus oli nyt tunkeutua 55:ttä länt.\nmeridiaania pitkin etelää kohti, kunnes tavattaisiin Dumont d'Urvillen\nlöytämän Louis Philippen maan jatko, jonka rantaa sitten aiottiin\ntutkia kauemmaksi etelää kohti. Jos sillä suunnalla jäät olisivat\nesteenä, niin aiottiin yrittää, eikö Weddellin v. 1823 purjehtimaa\nreittiä päästäisi sangen kauas etelää kohti. Jouluk. 28 p. nähtiin\nvuorinen Joinvillen saari, joka on Länsi-Antarktikan manteren nokassa,\nja »Terrorin» upseerit näkivät erään vuorenhuipun suitsevan tulta.\nSaari oli enimmäkseen lumen ja jäävirtain peittämä ja mereen päättyi\npaljon glasieerikielekkeitä, joiden päästä lohkeili jäävuoria.\nRannikkoa kulki etelää kohti merivirta, joka toisin paikoin oli niin\nkova, etteivät laivat tahtoneet totella peräsintä. Valaita oli paljon\nja ne olivat yhtä kesyjä kuin Viktorianmaankin edustalla. Seuraavan\nvuoden alussa sää muuttui myrskyiseksi ja laivat luovivat edestakaisin\nahtojäiden keskellä, mutta tammik. 6 p. löydettiin tuliperäinen\nsaari, joka otettiin Englannin omaisuudeksi. T:ri Hooker löysi siitä\nyhdeksäntoista vähäistä sammalta ja jäkälää. Mutta sitten jäät tekivät\nniin paljon haittaa, etteivät molemmat laivat koko kuukautena päässeet\nkauemmaksi etelään. Vasta ankaran taistelun jälkeen ne pääsivät irti,\nhuomattuaan, ettei tällä suunnalla ollut yrittämistä kauemmaksi napaa\nkohti. Suunta muutettiin nyt Weddellin merta kohti, mutta sillä\nkohdalla, missä Weddell oli etelää kohti purjehtinut, oli ahtojäätikkö\nnyt niin vankkaa, ettei ollut yrittämistäkään tunkeutua siihen. Vasta\nhelmik. 26 p., laivain saavutettua 12 läntinen meridiaani, ahtojäiden\nreuna kääntyi etelää kohti. Maalisk. 1 p. 1843 kuljettiin napapiirin\npoikki ja 4 p. 70:nnnen leveyspiirin poikki, mutta siitä eivät laivat\nenää päässeet kuin puolentoista asteväliä kauemmaksi etelää kohti,\nennenkuin jäitä oli niin vahvalti, että oli palattava takaisin.\nViimeisiksi jäähyväisiksi etelän jäille kohotettiin liput liehumaan ja\nmereen heitettiin tynnöri, joka sisälsi tiedon saavutetusta asemasta\nynnä päivämäärän. Maalisk. 11 p. 1843 kuljettiin uudelleen napapiirin\npoikki, kun oli onnellisesti kestetty vaarallinen myrsky, ja kokka\nkäännettiin kotia kohti.\n\nVarsin paljoa ei siis tälläkään kertaa aikaansaatu. Paitsi vaikeita\njääoloja siihen oli syynä väsymys, joka alkoi vallata sekä päällystön\nettä miehistön. Ross itse oli melko lailla ränstynyt, eikä enää\nollut yhtä nopea ja toimitarmoinen kuin ensi matkallaan, vaikkapa\nhän ponnistikin kaikki voimansa. Paluumatkalla etsittiin Bouvetin\nsaarta, jolla moniaat pyyntilaivat olivat käyneet, mutta ei sitäkään\nlöydetty. Huhtik. 4 p. saavuttiin Kap-maahan. Paluumatka kävi edelleen\nSt. Helenan, Ascensionin ja Rio de Janeiron kautta ja Englannin\nrannikko kohosi syyskuun 2 p. näköpiiriin. Ross sai mitä innostuneimman\nvastaanoton, hänet aateloitiin, ja monet seurat kiiruhtivat hänelle\narvonmerkkejään jakelemaan. Hän meni heti palattuaan naimisiin ja\nantautui loppuiäkseen kirjallisiin töihin, käyden vain kerran, vv.\n1848—-49 pohjoisissa napamaissa Franklinia etsimässä, kuten on ennen\nkerrottu. James Ross kuoli v. 1862.\n\nPian Rossin palattua Englannin hallitus lähetti luutnantti T.E.L.\nMooren johdolla uuden retkikunnan Etelä-Jäämerelle täydentämään\nmagneettisia havainnoita. Nämä työt se toimittikin, mutta ei muutoin\nsaanut suuria aikaan. Pahat säät estivät sitä saavuttamasta Enderbyn\nmaata, kuten aikomus oli ollut. Retkikunnan huonoon menestykseen\noli syynä sekin seikka, että se koetti suorittaa matkansa lännestä\nitäänpäin, vaikka jo hyvin tiedettiin, että Etelä-Jäämerellä 60:nnen\nleveyspiirin eteläpuolella kovat itätuulet ovat vallitsevina ympäri\nmaan, samoin kuin pohjoisempana kuulut »urheat länsituulet».\n\n\n\n\nAntarktikan uudempi tieteellinen tutkimus.\n\n\nMooren retken jälkeen kului paljon aikaa, ennenkuin Antarktika jälleen\nnäki vesillään tutkimusta varten lähetettyjä laivoja. Franklinin\nonneton retki ja retkikunnan kauan kestänyt etsintä kiinnittivät\nkaiken huomion pohjoisiin napamaihin ja ne varat, joita kadonneen\nretkikunnan etsimiseksi uhrattiin, olivat niin suuret, että kului monta\nvuosikymmentä, ennenkuin etelänapamaihin mitään riitti. Yhdysvaltain\nmeritutkimusten johtaja M.F. Maury, meren fysikaalisen maantieteen\netevä kirjoittaja, oli se, joka ennen muita alkoi vaatia Antarktikan\ntutkimisen jatkamista, koska se oli sekä meritieteen että ilmatieteen\nedistymiselle välttämätöntä. Mutta turhaan hän sekä ulkomaiden että\noman maansa hallituksille esitti retkikunnan lähettämistä, vaikea oli\nsaada kiveä uudelleen vierimään. Toinen, joka z väsymättömällä innolla\najoi etelänapamaiden tutkimuksen jatkamista, oli saksalainen Yrjö v.\nNeumayer, joka alkoi ratansa merenkulkijana ja sitten toimi Melbournen\nmagneettisen havaintoaseman johtajana ja vihdoin nimitettiin Hampuriin\nperustetun saksalaisen meritutkimuslaitoksen (Deutsche Seewarten)\njohtajaksi. Mutta ei Neumayerkaan saanut hartaasti puuhaamaansa\nretkikuntaa toimeen.\n\n\n\n»Challenger».\n\n\nAntarktikan tieteellisen tutkimuksen pani jälleen alkuun englantilainen\n»Challenger»-retkikunta, nykyaikaisen merentutkimuksen varsinainen\nuranaukaisija. »Challenger» oli ensimmäinen höyrylaiva, joka kulki\netelänapapiirin poikki (helmikuussa 1874). Tämä tapahtui Intian\nmeren eteläosissa Kerguelenin saaren kohdalla, jonka jälkeen se\nkulki ahtojäätikön reunaa Australiaa kohti, sivuten jotenkin läheltä\nWilkesin »Termination»-maan näkemättä siitä merkkiäkään. Uusia\nlöytöjä »Challenger»-retkikunta ei löytänyt, mutta tutkimalla meren\neläimistöä ja niitä kivennäisiä, joita sen pohjasta kohotettiin,\nse mitä tehokkaimmin edisti Antarktikan yleistä luonnontuntemista.\nEtelä-Jäämeren eläinmaailma huomattiin niin odottamattoman rikkaaksi,\nettei edes troopillinen meri sille vertoja vedä, ja pohjassa\ntavattavien kivennäisten laadusta saatettiin varmasti päättää, että\netelänavan seudut muodostavat melkoisen manteren, kontinentin, koska\nsamoja vuorilajeja ei ole tavattu valtameren saarilta. Oli tosin\njo oltu selvillä siitä, että etelänavan aloja peittää suunnaton\nyhtenäinen jääkilpi, mutta olisihan ollut mahdollista, että kilven alla\nenimmäkseen olisi ollut merta ja että ne rannat, mitä varmasti oli\nnähty, vain olivat tämän jääkilven yhdistämiä saaria.\n\nKun ei varsinaisia tieteellisiä retkikuntia saatu liikkeelle,\nkoettivat tutkijat jälleen hyötyä valaanpyytäjistä, mikäli se näiden\npyyntitoimen ohessa oli mahdollista. Samaan aikaan kun »Challenger»\npistäytyi Etelä-Jäämerelle, kävi kapteeni Dallmannin johtama\nsaksalainen pyyntialus »Grönland» Tulimaan eteläpuolella olevassa\nLänsi-Antarktikassa ja luuli löytävänsä tämän maan poikki kulkevan\nsalmen. Koko joukon kapteeni Dallmann korjaili näiden seutujen karttaa.\n\nKansainvälisen pohjoisnapatutkimuksen aikana, josta jo olemme\nkertoneet, oli ranskalaisilla havaintoasema Tulimaassa ja saksalaisilla\nEtelä-Georgiassa, jotta saataisiin pohjoisnapaseutujen havainnointiin\nverrattavia havainnoita etelänapamaistakin, mutta mitään varsinaisia\ntutkimusretkiä ei silloin pantu toimeen.\n\n\n\nPyyntiretkiä.\n\n\nV. 1892 lähetettiin Skottlannin Dundeesta koko joukko pieniä höyryjä\netsimään Etelä-Jäämerestä »oikeata valasta», joka Grönlannin vesistä\nalkoi olla loppuun pyydetty ja jonka hetulain arvo oli suunnattomasti\nkohonnut. Näiden laivain mukana t:ri W.S. Bruce lääkärinä teki\nensimmäisen matkansa Etelä-Jäämerelle, vaikkapa pyynti jättikin hyvin\nvähän tilaisuutta varsinaiseen tieteelliseen työhön. Valaita ei\nkuitenkaan saatu, jonka vuoksi laivat käyttivät aikansa hylkeenpyyntiin\nJoinvillen saarella ja Louis Philippen maalla.\n\nSuurempia sai aikaan norjalainen kapteeni Larsen, sama mies, joka\noli aikanaan vienyt Nansenin Grönlannin itärannalle tämän lähtiessä\nhiihtoretkelleen maajäätikön poikki. Eteläisen pallonpuoliskon kesänä\n1893—1894 Larsen »Jason» nimisellä laivallaan purjehti Grahamin maan\nitärantaa etelään päin, vaikka tosin monen kilometrin päässä rannasta,\nmaata kun reunusti korkea jäämuuri. Jäämuurin takaisen maan hän nimitti\n»Foynin maaksi» tunnetun norjalaisen laivanvarustajan kunniaksi.\nPalatessaan pohjoista kohti hän löysi kaksi pientä saarta, Lindenbergin\nja Christensenin, jotka olivat toimivia tulivuoria. Eräs toinen\nnorjalainen laiva, kapteeni Evensenin johtama »Hertha», tunkeutui\nLänsi-Antarktikan manteren vastakkaista rantaa vielä kauemmaksi etelää\nkohti, saavuttaen Bellingshausenin nimittämän Aleksanterin maan ja\nkulkien paljon lähemmältä sen ohi kuin mainittu venäläinen purjehtija.\n\nV. 1894 Svend Foyn lähetti Etelä-Jäämerelle »Antarktik» nimisen\npyyntialuksen ja sen mukana kulki merimiehenä, kun matkustajaksi\nei huolittu, Carstens Egeberg Borchgrevink, Australiaan asettunut\nnorjalainen, jonka mieli hehkui päästä Antarktikan salaisuuksia\nmaailmalle paljastamaan. Vuoden lopulla »Antarktik» saapui Ballenyn\nsaarille ja tammikuun puolivälissä v. 1895 Viktorian maan rannikolle,\nollen ensimmäinen laiva Rossin matkan jälkeen, joka niillä vesillä\nkävi. Eräältä saarelta, jolla Ross oli maalla käynyt, Borchgrevink\nlöysi jäkäliä, ensimmäisen maakasvin, mitä eteläisen napapiirin takaa\noli löydetty. Aina leveydelle 74° »Antarktik» kulki etelää kohti,\nmutta kun ei valaita ollut, palattiin takaisin ja kapteeni Christensen\nyhdessä Borchgrevinkin kanssa kävi Kap Adarella maissa, koska ranta oli\njäistä vapaata ja siksi matalaa, että sille saattoi nousta. He olivat\nensimmäiset ihmiset, jotka astuivat maihin Antarktikan manterelle.\nSama jäkälä tavattiin sieltäkin ja suunnattomat määrät pingviinejä.\n»Antarktik» palasi tämän jälkeen kotia, ja kun ei sekään ollut löytänyt\nEtelä-Jäämerestä »oikeata valasta», josta valaanluu saatiin, vaikka\nRoss oli vakuuttanut niitä viljalta löytyvän, eivät valaanpyytäjät\nenää lähettäneet laivojaan Antarktikan vesille. Borchgrevink julkaisi\nmatkastaan kertomuksen, ja sekin osaltaan melkoisesti vaikutti\nsiihen, että etelänavan seudut sitten viipymättä tulivat suurenmoisen\nkansainvälisen tutkimuksen työmaiksi.\n\nTieteen keskustoissa Euroopassa tehtiin näihin aikoihin suuria\nponnistuksia uuden antarktisen tutkimuskauden alkamiseksi. Saksassa\nNeumayer, Englannissa John Murray, »Challenger»-retken etevimpiä\njäseniä, harjoitti asian hyväksi propagandaa, ja v. 1895 Englannin\nmaantieteellisen seuran presidentti Clements Markham heihin yhtyi eikä\nherennyt, ennenkuin suuri brittiläinen etelänaparetki oli toimeen saatu.\n\n\n\nEnsimmäinen etelänapayö.\n\n\nEnglantilaiset eivät kuitenkaan olleet ensimmäiset, jotka matkaan\njoutuivat. Suurien tieteellisten tutkimusretkien sarjan alkoivat\nbelgialaiset. Adrien de Gerlache, belgialainen meriupseeri, oli\nnuoresta pitäen haaveillut etelänapamatkoja ja lopulta hän sai\nyksityisiltä seuroilta ja hallitukselta kokoon sen verran varoja, että\nsaattoi ostaa vankan norjalaisen hylkeenpyyntilaivan, jonka hän nimitti\n»Belgicaksi», ja ryhtyä retkikuntaa kokoamaan. Retkikunnan tieteellinen\nvaliosto oli kansainvälinen, siihen kun kuului pari puolalaista ja yksi\nromanialainen, yksi amerikkalainen ja kolme belgialaista. Perämieheksi\nlähti Roald Amundsen, josta ei silloin vielä muuta tiedetty, kuin että\nhän oli etevä purjehtija. Varoja oli verraten vähän — 300,000 mk — ja\nvarustukset sen mukaan niukat, mutta rohkeasti retkikunta elokuussa\n1897 lähti Antwerpenistä matkalleen.\n\nSiihen saakka olivat Antarktikan rannoille lähteneet\ntutkimusretkeilijät, samoin kuin pyytäjätkin, pitäneet varansa, että\nhe pääsivät Etelä-Jäämereltä pois ennen talven tuloa, sillä kun\nsiellä oli niin vaikea missään maihin nousta eikä satamia ollut juuri\nnimeksikään, niin pidettiin vaarallisena jäädä sinne talveksi, vaikka\nniin monen monet retkikunnat jo olivat kokeneet pohjoisen napayön\nkammot. »Jokainen löytöretkeilijä oli kuvannut kirkkaan etelänapapäivän\nihmeteltävää kauneutta, suloista herkeämätöntä auringonpaistetta,\nkertonut, kuinka mustat kalliot lämpiävät yhtämittaisesta säteilystä\nja luovat päältään valkoisen peitteensä, kuinka lakeuksilla lumi sulaa\nvedeksi, joka kokoontuu puroiksi ja melkeinpä joiksi, kuinka jokainen\njäälohkare maalla ja merellä hiljalleen soittelee putoavin pisarin ja\nmaalla ja merellä raikuvat lintujen käheät huudot — niiden joukossa\nei tosin ole sulosävelisiä laulajia, mutta elämäniloaan kirkuu joka\nkaula.» Mutta etelän talvi oli aivan tuntematon, sen lämpötiloista\nei ollut kuin yksi ainoa mittaus — Etelä-Shetlannin saarille jätetyn\nminimilämpömittarin osoitus -20°C. Belgialainen retkikunta oli\nensimmäinen, joka koki etelänapatalven.\n\nViivyteltyään Tulimaan salmissa »Belgica» mittasi sen ja Antarktikan\nvälisen meren syvyyden, tavaten odottamattoman suuria arvoja (suurin\nsyvyys yli 4,000 m) ja saapui vasta tammikuun jälkipuoliskolla\nEtelä-Shetlannin saarille. Sieltä etelään päin lähtien Gerlache löysi\nPalmerin maan takaa leveän, pitkän salmen, joka erottaa Palmerin maan\neli saariston mannermaasta, ja tutki tämän salmen, joka kartoilla on\nhänen nimellään mainittu. Parissakymmenessä paikassa käytiin maissa\nja kerättiin suuret geologiset ja luonnontieteelliset kokoelmat. Nämä\nolivat ensimmäiset tiedemiehet, jotka nousivat maihin Antarktikan\nmantereita, ja he osasivat täysin määrin käyttää hyväkseen tilaisuutta.\nRannat kartoitettiin tarkemmin kuin ainoakaan etelämaan ranta sitä\nennen. Rannikon mustat kalliot kohosivat yhtämittaisista lumikentistä,\njotka lepäsivät pitkin rantaa kulkevalla jäämuurilla. Ainoastaan\nsiellä täällä oli vähäinen kappale sorarannikkoa, jolle voitiin nousta\nmaihin. Kirkkaina päivinä paistoi aurinko lumikentille niin kuumasti,\nettä sitä oli melkein mahdoton kestää. Meren rannalta oli lumen alta\npaljastuneilla kallioilla verraten runsaasti jäkäliä ja sammalia, jopa\ntavattiin muutamia sangen alhaisia hyönteisiäkin.\n\nHelmikuun 12 p. 1898 »Belgica» lähti salmesta ja vuodenajan\nmyöhäisyydestä huolimatta tunkeutui napapiirin poikki etelää kohti\nohi Aleksanteri I:n maan, jota ei voitu jäiden vuoksi lähestyä, mutta\njonka korkeat vuoret ja jäävirrat selvään nähtiin. Lopulta oli vastassa\nyhtenäinen jääkenttä, mutta myrsky repi siihen leveitä railoja ja\nniitä pitkin »Belgica» tunkeutui yhä kauemmaksi etelää kohti, kunnes\nse leveyspiirillä 71°30' tarttui jäihin eikä päässytkään palaamaan,\nvaikka yritti. Kolmeksitoista kuukaudeksi se jäi siihen ajellen\njääkenttien mukana edestakaisin sotkuista vyyhtä kykenemättä itse\nmillään tavalla asemaansa muuttamaan. Onneksi jäät eivät kuitenkaan\nahtautuneet päällekkäin ja sitä oli retkikunnan kiittäminen siitä,\nettä laiva säilyi ehjänä. Varustukset talven viettoa varten olivat\nriittämättömät, mutta se kestettiin miten kestettiin. Jäähän hakattiin\navannoita, joista luonnontutkijat pyydystelivät meren isompia ja\npienempiä elimistöjä, ja ilmatieteellisiä ja magneettisia havainnoita\ntehtiin säännöllisesti. Ankarat myrskyt lakaisivat jääkenttiä, jotka\npaukkuivat ja jylisivät, toisinaan taas oli napayön kuutamo lumoavan\nihana, tai loimusivat taivaalta etelänpalot kaamean juhlallisina,\nmutta enimmäkseen vallitsi synkkä pimeys, joka vaarallisesti riudutti\nretkikunnan ruumiin ja sielun voimia. Ravintoa tosin oli runsaasti,\nmutta se oli sopimatonta säilykeruokaa, joka ei täyttänyt kaikkia\nruumiin vaatimuksia, ja tämä yhä rasitti mieliä ja alkoi saada aikaan\nvaarallisia tauteja, varsinkin sydäntauteja. Ihoväri muuttui kalman\nkalpeaksi, melkein vihertäväksi ja luutnantti Danco talvisydännä\nkuoli ja haudattiin mereen. Vastassa oleva ranta hänen kunniakseen\nnimitettiin Dancon maaksi. Melkein joka mies oli sekä ruumiin\nettä sielun puolesta sairas, niin että he mielestään elivät kuin\nhulluinhuoneessa, ja t:ri Cook — sama mies, joka sitten koetti riistää\nPearylta pohjoisnavan valloittamisen kunnian — sanoi elämän taivalta\nolleen »helvetillistä». Hän koetti virkistää miesten mieltä saattamalta\nheidän ihonsa niin kuuman säteilyn alaiseksi kuin suinkin saattoi\nsietää — siten auringonvaloa korvatakseen.\n\nBellingshausenin löytämä Pietari I:n maa oli kaukana meressä »Belgican»\npohjoispuolella, eikä siis mannermaan reunassa, kuten Bellingshausen\noli luullut. Mannermaa ei kuitenkaan saattanut olla kaukana, sillä\njääkentän uiskennellessa etelää kohti meri mataloitui, niin että\nselvästi huomattiin oltavan tyypillisellä manner-rantamatalikolla,\njoka kulkee kaikkien maanosien ympäri. Heinäkuun puolivälissä valo\npalasi ja samalla laivalta parani mieliala ja ryhdyttiin jälleen\nsäännöllisiin töihin. Mutta aurinko toi myös mukanaan ankarat myrskyt\nja niin kovat pakkaset, että elohopea jäätyi. Säät lauhtuivat vasta\njoulun lähestyessä, jolloin aurinko pysyi taivaalla laskematta,\nmutta jääkentästään ei »Belgica» päässyt irti ennenkuin tammikuun\npuolivälissä ja silloinkin vain sahain ja räjähdysaineitten\navulla. Ruokavarat alkoivat loppua ja retkeläisten jo täytyi syödä\npingviinienkin lihaa, jota he siihen saakka olivat ylenkatsoneet.\nMaaliskuun lopulla saavuttiin Magalhãesin salmeen, jonka kolkot rannat\nnäistä matkustajista vihantine tuoksuineen olivat oikea maallinen\nparatiisi.\n\nKotimaassa »Belgican» osaksi tuli mitä paras vastaanotto, ja vaikk'ei\nse löytänytkään niin paljon uusia maita, kuin oli toivottu, toi se\nsen sijaan mukanaan ensimmäiset täydelliset havaintosarjat ja runsaat\nkokoelmat perimmäisen etelän usvaisesta, viluisesta, lumen ja jään\nalleen hautaamasta maasta. Belgian hallitus julkaisi retkikunnan työn\ntulokset.\n\n\n\nBorchgrevink Viktorian maassa ja Barrier-jäätiköllä.\n\n\nV. 1898 norjalaiselle Borchgrevinkille monien ponnistuksien jälkeen\nonnistui saada kokoon päälle puolen miljoonaa markkaa varustaakseen\nretken etelänapamaahan. Rahat antoi muuan rikas englantilainen\nsanomalehden kustantaja. Englantilaisten ja norjalaisten\ntutkijatoveriensa keralla Borchgrevink astui maihin Kap Adaressa,\njoka pistää Viktorian maasta kauimmaksi koilliseen, lähetti laivan\ntakaisin Australiaan ja sai sitten kokea etelänavan talven koko\nsynkän ankaruuden. Paikka ei kuitenkaan ollut retkeilyyn otollinen,\nkoska korkea vuorijono, joka erottaa matalan niemimaan sisämaasta,\nsillä kohdalla oli ylipääsemätön. Lisäksi Kap Adare on myrskyisimpiä\nkoko myrskyisen Antarktikan tunnetuista seuduista. Vaikka retkikunta\noli tuonut mukanaan kunnollisen majan, kävi talvi kylläkin miehiä\nkoettelevaksi, ja lyhyillä, valiokoirilla tekemillään rekiretkillä\nretkikunnan jäsenet enemmän kuin yhden kerran olivat suurimmassa\nhengenvaarassa. Mukana oli kaksi lappalaistakin ja näistä varsinkin\ntoinen enemmän kuin yhden kerran pelasti muitten hengen. Yksi\nretkikunnan jäsenistä, luonnontieteellisten esineitten täyttäjä Hanson,\nkuoli ja haudattiin Kap Adaren rannalle.\n\nUuden vuoden, Antarktikan kesän tullen laiva palasi ja retkikunta\ntunkeutui sillä etelää kohti pitkin Viktorian maan rannikkoa, joka\nnyt voitiin lähemmältä tutkia ja kartoittaa kuin Rossin matkoilla.\nKuljettiin Erebuksen ohi, joka yhä suitsui, ja seurattiin itäänpäin\nRossin löytämää jäämuuria, Barrier-jäätikköä, jonka huomattiin\ntaantuneen koko joukon etelämmäksi Rossin ajoista. Onnistuipa\nBorchgrevinkille päästä sen päällekin eräästä matalasta kohdasta ja\nensimmäisenä kulkea sitä pitkin koiravaljakolla kappaleen matkaa etelää\nkohti. Matkan kautta selvisi tämän jäämuurin oikea luonne entistä\nparemmin. Se oli suunnaton meren päällä lepäävä glasieeri, jonka pinta\noli aivan tasainen. Borchgrevinkin havainnot ja kokemukset olivat\nkaiken kaikkiaan hyvänä valmistuksena niille suurille retkikunnille,\njoita sitten muutaman vuoden kuluttua lähti matkaan monesta maasta.\n\n\n\n\nEnglantilainen »Discovery» retkikunta.\n\n\nKesällä 1899 ruvettiin Englannissa valmistelemaan suurta hallituksen\nkannattamaa retkikuntaa, jota varten rakennettiin vankka tamminen\nlaiva, sekä purjeilla että höyryn voimalla kulkeva. Suuri osa tämän\nlaivan rungosta oli aivan vapaa magneettisista metalleista, jotta\nhienompiakin magneettisia havainnoita saatettiin merellä toimittaa.\nRetkikunnan johtajaksi määrättiin kapteeni R.F. Scott, tieteihin hyvin\nperehtynyt meriupseeri, ja muut upseerit ja koko miehistö valittiin\nsotalaivastosta. Retkikunnan tieteellisistä apuvoimista osa oli\nsiviilimiehiä, osan tieteellisistä töistä suorittivat meriupseerit.\n\nElokuussa 1901 »Discovery» lähti matkalleen, kulkien ensin Uuteen\nSeelantiin, josta matka vuoden lopulla suunnattiin Etelä-Jäämerelle.\nViikossa se kulki ahtojäävyöhykkeen läpi, joka sulkee Ross-meren,\nja poikkesi Kap Adaressa ja edelleen monessa muussakin kohdassa\nViktorian maan rannikolla. Tammikuun lopulla osa retkikunnan jäsenistä\nvietiin maihin Terror-vuoren juurelle, laivan itse jatkaessa matkaa\nBarrier-jäätikön reunaa itää kohti aina sen maan luo, jonka Ross oli\nsen itäpäässä nähnyt ja jonka Scott nyt nimitti »Kuningas Edward\nVII:nnen maaksi». Paljaat kalliot, jotka kohosivat lumen alta näkyviin,\nselvästi osoittivat, että otaksuttu maa todella oli maata. Eräässä\nkohdassa, jossa jäämuuri oli aivan matala, vietiin asemailmapallo\nmaihin ja siitä tähystettiin maan laatua etelää kohti ja samalla\ntehtiin valmisteleva rekiretki pitkin jäätikön aaltoilevaa pintaa.\n»Discovery» sitten palasi Erebus- ja Terror-vuorien luo ja laski niiden\nja merenrrannan väliseen salmeen. Rossin nimittämään McMurdon lahteen,\njoka näytti suovan talveksi hyvän suojan. Rannalle pystytettiin majat\nja monta pientä retkeä tehtiin ympäristöön, jotka Ross oli vain mereltä\nnäkemänsä mukaan kartoittanut, suureksi osaksi väärin. Eräänä päivänä\nlumimyrsky yllätti osaston, joka kulki mereen jyrkästi päättyvän\nkaltevan lumikentän poikki, ja yksi merimiehistä putosi jyrkänteen\nreunalta mereen ja hukkui.\n\nHuhtikuussa 1902 alkoivat ankarat pakkaset, vaikkei lämpömittari\nlaskenutkaan alle -40°C, ja ankaria myrskyjä raivosi, mutta talven\nvietto oli niin hyvin järjestetty, että se kului hauskasti tasaisessa\ntyössä. Keripukki tosin alkoi näyttää hampaitaan, mutta se voitettiin.\nKeväällä, s.o. syyskuun alussa, alkoivat rekiretket. Aluksi vietiin\nvarastoita joka suunnalle.\n\n\n\nBarrier-jäätikköä etelään.\n\n\nMarraskuussa Scott Shackletonin ja erään kolmannen seurassa lähti\ntunkeutumaan Barrierin pintaa etelää kohti. Pitkin matkaa jätettiin\nruokavarastoja, »depoteja», paluumatkan varalle, mutta matka edistyi\nhitaasti, kun se oli kuormain raskauden vuoksi kuljettava moneen\nkertaan. Oikealla kädellä näkyi toisin paikoin korkea vuorijono,\njoka oli Viktorianmaan alppien suoranaista jatkoa, mutta sitä oli\nmahdoton saavuttaa, sillä lähempänä vuoriston juurta jäätikön pinta\noli täynnään vaarallisia halkeamia ja se oli muutenkin epätasaista.\nNähtiin korkeita kukkuloita, joista korkeimman huippu kohosi noin\n4,600 metriä merestä. Se sai nimeksi Mount Markham. 59 päivää retkellä\noltuaan Scott tovereineen oli päässyt 608 kilometrin päähän navasta.\nSuurin osa koirista oli joko menetetty tai uupunut ja ravintoaineet\noli kulutettu niin vähiin, että niillä hädin tuskin annoksia vähentäen\npäästiin takaisin leiriin, jos jokainen välille jätetty varasto\nlöydettiin. Paluunmatkalla ei koirista ollut sanottavasti mitään apua\nja sää oli sangen huonoa. Shackletonin voimat loppuivat, niin että hän\ntuskin saattoi tyhjänä kulkea, Scottin ja Wilsonin oli vedettävä reet.\n34 päivässä kuljettiin sama matka takaisin sankarillisten ponnistusten\njälkeen ja helmik. 3 p. 1903 uupunut joukko saapui takaisin McMurdon\nsalmeen. Tällä retkellä saatiin hyvä yleiskäsitys Barrier-jäätikön\nluonteesta ja vuoristosta, joka sen länsireunaa kulkee etelää kohti.\n\n\n\nJääylänkö.\n\n\nKaksi miestä oli sillä aikaa erästä jäävirtaa pitkin noussut McMurdon\nsalmesta länteen olevan vuoriston päälle ja siellä tavannut 2,700\nmetriä korkean jääylängön. Kuljettuaan yli 200 kilometriä laivalta\nhe palasivat takaisin. Monta pienempääkin retkeä oli tehty ja koottu\npaljon arvokkaita geologisia ja luonnontieteellisiä esineitä ja\nkaiken aikaa toimitettu säännölliset ilmatieteelliset ja magneettiset\nasemahavainnot.\n\nTammikuun lopulla 1903 saapui McMurdon salmeen kotimaasta lähetetty\nmuonalaiva, mutta kun jää ei ollutkaan sinä vuonna lähtenyt salmesta,\nniin täytyi sen purkaa kuormansa lähes kahden penikulman päähän jäälle,\njosta se reillä kuljetettiin retkikunnan asemalle. Muonalaiva tämän\njälkeen palasi takaisin ja sen keralla luutnantti Shackleton, jonka\nsijalle astui uusi mies. »Discovery» jäi paikoilleen vielä toiseksi\nvuodeksi ja uutteraan käytti retkikunta hyväkseen täten saamaansa\nlisäaikaa. Ammuttiin hylkeitä ja merilintuja talveksi, niin että\nverestä lihaa riitti kevääseen saakka. Talvi kului vielä rattoisammin\nja nopeammin kuin edellisellä kerralla, eikä ainoakaan mies ollut\nsairaana. Aikaisin keväällä alkoivat rekiretket ankarasta pakkasesta\nhuolimatta — lämpömittari kerran osoitti -55°C.\n\nKapteeni Scott kulki nyt kahden toverin keralla vuoriston poikki\nlänttä kohti ja saapui sen takana olevalle jääylängölle. Tämä ylänkö\noli niin tasaista, että vain tarkin teodoliittipunnitus osoitti siinä\nolevan aaltoja. Tällä kertaa ei ollut koiria mukana ensinkään, vaan\nkaikki varastonsa täytyi retkeilijäin itse vetää. Marrask. 30 p. 1903\nScott oli edennyt 460 kilometrin päähän laivasta ja siitä hän kääntyi\ntakaisin, saapuen jouluaattona leiriin. Vuoriston takana ei tavattu\nmitään, mitä olisi voitu karttaan piirtää, ei muuta kuin lunta ja\ntaivas, ei elonmerkkiä, ei maallista väriä, ei muuta kuin tasainen\nyksitoikkoinen lakeus. Pinnan laadusta Scott päätti, että haihtuminen\ntällä ylängöllä on ainakin yhtä suuri ellei suurempikin kuin lumentulo.\n\nRyhdyttiin nyt toimiin jään särkemiseksi, jotta laiva saataisiin\navoveteen, mutta tänä kesänä sula näytti jäävän vielä kauemmaksi.\nTammik. 5 p. 1904 apulaiva saapui jään ulkoreunaan tuoden käskyn, että\nretkikunnan oli ehdottomasti palattava, vaikkapa täytyisi »Discovery»\nhylätä, ja raskaalla mielellä Scott tovereineen valmistautui hylkäämään\nrakkaan laivansa siirtyäkseen kolmannelle laivalle, joka oli apulaivan\nmukana. Mutta kun kaikki koneet, kokoelmat ja varastot oli saatu\nlaivoihin saatetuiksi, lähenikin sula siksi lähelle, että »Discovery»\nsaatiin vapautetuksi, ja helmik. 18 p. kaikki kolme laivaa lähtivät\npohjoista kohti. »Discovery» oli heti jäistä päästyään joutunut ankaran\nmyrskyn käsiin, joka sorti sen karille, mutta pelastui kuitenkin suurta\nvahinkoa saamatta.\n\nPaluumatkalla Scott kulki eri teitä ja ohjasi Ballenyn saarien\neteläpuolitse, kulkien pitkät matkat semmoista merta, jonka Wilkes\noli karttaansa merkinnyt korkeaksi vuorimaaksi. Kovin kaukana ei maa\nkuitenkaan voinut olla niillä seuduin. Hiilien vähyys esti häntä\npidemmälti seuraamasta tätä suuntaa, vaikka avointa vettä olisi ollut.\nOltuaan eteläisen napapiirin eteläpuolella yhteen mittaan kaksi vuotta\nja kaksi kuukautta »Discovery» 5 p. maalisk. 1904 laski sen poikki ja\nsaapui onnellisesti Uuteen Seelantiin ja sieltä Kap Hoornin kautta\nEnglantiin syyskuussa 1904. Kotimaassa oli tyytymys saavutettuihin\ntuloksiin suuri ja Englannin maantieteellinen seura antoi Scottille\nkaksi kultamitalia.\n\nMatkan tuloksista mainittakoon, että Scottin käsityksen mukaan\nBarrier-jäätikkö on suunnattoman jääkentän jäännös, joka jääkenttä\nmuinoin on täyitänyt Etelä-Jäämeren, mutta sen jälkeen ohennut pinnan\nsulamisen kautta, että se nyt ui veden kannattamana. Viktorianmaan\nglasieeritkin, jotka laskevat vuoriston poikki Barrierille, ovat\nentisestään paljon vähentyneet. Etelänapamaailmassakin on siis jää\nvarsinaisella jääkaudella ollut nykyistä paljon valtavampi.\n\n\n\n\nMuiden kansain retkiä.\n\n\n\nSaksalainen retkikunta.\n\n\nSaksalainen retkikunta, jota johti tunnettu Grönlannin tutkija\nprof. E. v. Drygalski, matkusti v. 1901 »Gauss» nimisellä, »Framin»\nmalliin rakennetulla laivalla ensinnä Kerguelen saarelle Intian meren\neteläosiin, jonne perustettiin havaintoasema retken ajaksi, ja suuntasi\nsieltä matkansa Antarktikaa kohti.\n\nNapapiirin kohdalla se tapasi matalan, kauttaaltaan maajäätikön\npeittämän mannerrannan, josta ainoastaan yksi kolmensadan metrin\nkorkuinen keila »nunatakkina» kohosi ilmoille, paljastaen kappaleen\nAntarktikaa kiitollisten tutkijain käsiteltäväksi. Kukkula, joka⁻\nhuomattiin sammuneeksi tulivuoreksi, sai Gaussin vuoren nimen ja maa\nnimitettiin Keisari Wilhelmin maaksi.\n\nRetkikunta asui talven laivassaan, joka oli kymmenisen penikulman\npäässä rannasta vankkain ahtojääkenttäin saartamana, tehden sieltä\nuseita retkiä löytämälleen vuorelle. Kaikkien maamerkkien puute tällä\njäätyneellä maalla ja kompassin epäluotettavuus vaikuttivat, ettei\nprof. Drygalski uskaltanut lähettää retkikuntia pidemmälle maamatkalle,\nvaikka laivan kapteeni itse tarjoutui lähtemään, jotteivät saksalaiset\njoutuisi aivan häpeään englantilaisten rinnalla. Retkikunnan johtaja\npysyi jäykkänä, koska rajut kaakkois- ja itämyrskyt, jotka raivosivat\nkoko talven, helposti olisivat voineet repiä laivan irti jääkenttineen\nja rekiretkikunta palatessaan olisi jäänyt rannikolle, jolle ehkä olisi\nollut mahdoton tuoda apua. Saksalainen retkikunta sen vuoksi tyytyi\ntoimeenpanemaan erittäin huolellisia magneettisia, ilmastollisia ja\nbiologisia havainnoita, joihin siten riittikin enemmän aikaa. Prof.\nDrygalski tutki eri oloissa muodostuneen jään sisällistä rakennetta\nja sai selville määritelmiä, joitten nojalla jääpalasta mikroskoopin\navulla voidaan sanoa, onko se maalla vaiko meressä muodostunut. Sekä\ntalviasemalla että Gaussin vuorella lintumaailma tarjosi runsaasti\ntilaisuutta havainnoihin, mutta vielä rikkaampi elämä vallitsi\nmatalan rantameren pohjassa, josta pienillä nuotilla kohotettiin\nilmoille aavistamattoman runsaat saaliit alempia elämän muotoja.\nAntarktikan reunamerien runsas pohjaeläimistö ja leväkasvisto ovat\nsitä omituisemmat, kun niiden täytyy viettää suurin osa vuotta melkein\ntäydellisessä pimeydessä vahvan jääpeitteen alla. Monta vuotta kesti\nkootun runsaan aineiston käsittelyä ja tulosten julkaisua.\n\n\n\nRuotsalaiset Länsi-Antarktikassa.\n\n\nVaihtelevammat kohtalot oli sillä retkikunnalla, jonka Otto\nNordenskiöld, A.E. Nordenskiöldin veljenpoika, varusti Ruotsissa\nyksityisien lahjoittamilla varoilla. Hän osti »Antarktikin», saman\nlaivan, joka valaanpyyntiretkellään oli »Erebuksen» ja »Terrorin»\njälkeen ensimmäisenä käynyt Viktorianmaan rannoilla ja tätä johtamaan\nhän sai saman kapteeni C.A. Larsenin, joka »Jasonilla» oli niin\nhyvällä menestyksellä tutkinut Länsi-Antarktikan itärantoja, ja monta\nruotsalaista tiedemiestä seurasi matkalle.\n\n»Antarktik» lähti Gööteporista lokakuussa 1901 ja ohjasi kulkunsa\nEtelä-Shetlannin saarille sekä sieltä ensin Louis Philippen maan\nlänsirantaa etelää kohti, kunnes huomattiin, ettei tämän maan poikki\nollutkaan salmea, kuten d'Urville oli otaksunut, jonka jälkeen\npalattiin sen itäpuolelle Weddellin mereen.\n\n»Antarktik» pyrki nyt Kuningas Oskari II:n rantaa etelää kohti, mutta\njääolot olivat niin epäsuotuisat, ettei edes napapiiriä saavutettu,\neikä myöskään voitu laskea mannerrannalle eteläisimmällä kohdalla,\nkoska rantueella oli paljon jäitä.\n\n»Antarktik» sen vuoksi palasi pohjoista kohti ja Nordenskjöld itse\nja osa hänen apulaisiaan ja laivamiehiä perusti talviaseman Snow\nHill-saarelle, joka on Louis Philippen maan itärannikolla. Laiva palasi\npohjoisemmaksi meritutkimuksia toimittamaan, mutta sen koommin ei\nNordenskjöld saanut sitä nähdä. Talvi 1902 vietettiin tällä asemalla\nja monta pitkää rekiretkeä tehtiin. Pisin retki kävi etelää kohti sen\nleveän laakean jääkentän poikki, joka on Kuningas Oskarin maan rannikon\nedustalla ja josta Hyijesaaret kohoavat nunatakkeina. Norddnskjöldin\nmielestä tämä jääkenttä on verrattava Barrieriin, joka Rossin laivat\npysäytti, vaikka se tietenkin on paljon pienempi. Hän oli sitä mieltä,\nettä se on paikallaan muodostunutta meriveden jäätymisen ja lumen sen\npäälle kerrostumisen kautta.\n\nTalvella vallitsivat kamalat säät, ankarat pakkaset ja myrskytuulet,\njotka pakottivat retkeläiset pysymään kuusi kuukautta kotonaan. Onneksi\nhe olivat tuoneet Ruotsista mukavan hirsirakennuksen. Tuli kesä, mutta\nei palannut laiva, ja oli vietettävä samoilla paikoilla vielä toinenkin\ntalvi. Kun kevät lokak. 1903 taas teki tuloaan, lähti Nordenskjöld\nrekiretkikunnan keralla tutkimaan lännessä kohoavan Haddingtonin vuoren\nympäristöä ja huomasi vuoren olevan saarella, jonka hän nimitti Rossin\nnimellä. Kulkiessaan edelleen salmen poikki, joka erottaa tämän saaren\nLouis Philippin maaalla, hän äkkiä huomasi kaksi olentoa, joita koirat\nkiljuen pakenivat ja joita hänen oli vaikea ihmisiksi tuntea. He olivat\nmustat kiireestä kantapäähän, olkapäälle valui pitkät mustat hiukset ja\nrinnalle musta pörhöinen parta. Siinä olivat t:ri J. Gunnar Andersson\nja luutnantti Duse, jotka olivat lähteneet »Antarktik» laivasta\nedellisenä kesänä heti kun huomattiin, että oli mahdotonta saavuttaa\nlaivalla talvileiriä, pyrkiäkseen siihen jalan. Talven he olivat\nviettäneet rakentamassaan majassa ja niukkojen eväittensä jatkoksi\nsyöneet hylkeenrasvaa, jota myös olivat polttoaineeksi käyttäneet.\nNordenskjöld paikalla palasi heidän kerallaan asemalle, jossa alettiin\nlaivaa odottaessa uutterasti jatkaa geologisia ja luonnontieteellisiä\ntutkimuksia.\n\nMarraskuun 8 p. nähtiin vieraita tulevan. Vieraat olivat\nargentiinalaisen sotalaivan »Uruguayn» kapteeni Irizar ja yksi hänen\nupseereistaan, jotka olivat tulleet retkikuntaa pois viemään, kun\n»Antarktikista» ei mitään kuulunut. Mutta ihmeellisen yhteensattuman\nkautta ilmestyi Larsen, »Antarktikin» kapteeni, vielä samana yönä\nleiriin viiden miehen keralla. He kertoivat laivan tammikuussa\ntarttuneen jäihin Erebuksen ja Terrorin lahdessa, ja kuukauden niissä\ntaisteltuaan se oli siihen määrään vahingoittunut, ettei ollut muuta\nneuvoa kuin hylätä se. Ruotsin lippu mastossa liehuen tämä hyvä laiva,\njoka oli niin paljon uusia väyliä Antarktikassa vakoillut, pahasti\nrunneltuna vaipui meren pohjaan. Miehistö oli viettänyt talvea Paulet\nsaarella, joten retkikunnan jäsenet olivat olleet kolmella taholla\nhajallaan. »Uruguay» otti kaikki vieraanvaraisesti vastaan ja iloisena\nja ylpeänä kapteeni Irizar saattoi kääntää laivansa keulan Tulimaata\nkohti. Harvoin on apuretkikunta niin oikealla ajalla perille saapunut\nja pahemmasta pulasta naparetkikuntaa pelastanut. Ruotsista oli\nlähetetty apulaiva, mutta retkikunta oli jo ennen sen tuloa pelastettu.\n\nRuotsalainen retkikunta toi Antarktikasta ensimmäisen suuren\nkivettymäkokoelman, joka kauas taapäin aikaan valaisee tämän kylmän\nmaailman menneisyyttä ja osoittaa, ettei se ole aina ollut yhtä kyimä\nja jään peittämä kuin nykyisin. Antarktikassa on menneinä geologisina\naikoina vallinnut lauhkea ilmasto, ja silloin siellä eli pingviinejä,\njotka olivat nykyisiä vielä paljon suuremmat. Vielä tertiääriajalla\netelänapamannerta peittivät suuret metsät, joissa muun muassa kasvoi\nChilen nykyistä araukariapuuta.\n\n\n\nCharcot.\n\n\nRanskalainen lääkäri Jean B. Charcot oli niinikään varustanut\napuretkikunnan lähteäkseen etsimään Nordenskjöldiä; saatuaan tiedon\nruotsalaisen retkikunnan pelastuksesta hän päätti itse lähteä\ntutkimusretkelle. Retken hän oli omilla varoillaan varustanut.\nPalmer-saariston läpi kuljettuaan hän vietti talvea Gerlachen\nsalmen eteläpäässä ja joulupäivänä v. 1904 lähti laivallaan\njatkamaan matkaansa etelää kohti pitkin Grahamin maan rantaa, 67:llä\nleveyspiirillä hän löysi uuden rannan, voimatta kuitenkaan saada\nselville, oliko se yhteydessä Grahamin maan ja Aleksanteri I:n maan\nkanssa. Lähestyessään tätä maata »Français» törmäsi kallioon ja\nvahingoittui niin pahasti, että matkan jatkaminen oli mahdotonta. Uusi\nmaa nimitettiin Loubetin maaksi.\n\nV. 1908 Charcot jälleen omilla varoillaan, varusti toisen retkikunnan\nja joulukuussa lähti »Pourquois Pas'illaan» Punta Arenaasta,\nMagelhãesin salmesta, ja v:n 1909 kuluessa tutki Loubetin maan\ntarkemmin, huomaten sen olevan yhteydessä pohjoisessa Grahamin maan ja\netelässä Aleksanteri I:n maan kanssa. Biscoen löytämä Adelaiden saari\ntutkittiin ja koko Biscoen saaristo niinikään. Vietettyään talvea\nPetermannin saarella Charcot yritti tunkeutua Grahamin maan sisäosiin,\nmutta huonolla menestyksellä. Tammikuussa 1910 »Pourquois Pas» palasi\nAleksanteri I:n maan luo ja löysi kauempaa lounaasta uuden rannan sekä\njatkoi matkaa samaan suuntaan yhä kauemmaksi, kunnes hiilien puute\npakotti lähtemään pois. Merta, jolla ei siihen saakka vielä kukaan\nollut käynyt, hän tunkeutui jotenkin lähelle Kuningas Edward VII:nnen\nmaata ja saattoi merkeistä päättää, että maata oli etelässä jotenkin\nlähellä sitä paikkaa, josta hänen täytyi takaisin palata.\n\nCharcot on etevä tutkija ja hänen retkellään toimitetut havainnot ovat\nsaaneet yleisen tunnustuksen osakseen.\n\n\n\nBruce Weddellin meressä.\n\n\nSkotlantilaisetkin ottivat osaa tähän kansainväliseen tutkimustyöhön,\njohon heillä mielestään oli sitä parempi oikeus, kun Weddell, Ross ja\nmonet muut Etelä-Jäämeren purjehtijat olivat olleet skotlantilaisia\ntai ainakin skotlantilaista sukujuurta. W.S. Bruce, joka ensimmäiseltä\nvalaanpyytäjäin keralla tehdyltä Etelä-Jäämeren retkeltään palattuaan\nkävi Jacksonin keralla Frans Josefin maalla, sai Coats-suvulta\nvaroja skotlantilaisen retkikunnan varustamiseen Weddellin merelle.\nHän uudisti ja vahvisti pienen norjalaisen valaanpyyntilaivan ja\nsiitä tuli siroin kaikista aluksista, mitä XX:nnen vuosisadan alussa\npurjehti Antarktikan vesillä. »Scotia» lähti matkalleen 2 p. marrask.\n1902 ja Falklandin saarien kautta kulkien saapui helmikuun alussa\nEtelä-Orkney-saarille. Siellä alkoi taistelu ahtojäitä vastaan, mutta\nhelmik. 18 p. »Scotia» kulki eteläisen napapiirin poikki ja tapasi\nsen takana aivan jäättömän meren, jolla se eteni etelää kohti aina\nleveyspiirille 70°25', mittaillen syvyyksiä. Mutta sitten tuli vastaan\nniin paljon jäitä, ettei ollut mahdollista kauemmaksi tunkeutua, jonka\nvuoksi se palasi Etelä-Orkney-saarille,ja vietti niillä talven.\n\nLaurie-saarelle rakennettiin kivestä vankka huone ja asematyöt alkoivat\nsiinä viipymättä. Marrask. 27 p. 1903 »Scotia» pääsi lähtemään merelle.\nSe jätti saarelle vakinaisen havaintoaseman, kävi Buenos Ayresissa ja\ntoi sieltä argentiinalaisia ilmatieteilijöitä jatkamaan vielä toisenkin\nvuoden havainneita. Itse Bruce apulaisineen lähti laivallaan uudelle\nretkelle etelää kohti.\n\nAjojäistä ei ollut paljon mitään haittaa ja meren syvyyksiä mittaillen\n»Scotia» pääsi tunkeutumaan vielä kauemmaksi etelää kohti kuin\nedellisellä kerralla. Lopulta vesi alkoi madaltua ja kohosi näkyviin\nkorkea, lumen ja jään peittämä maa, joka sai nimeksi Coatsin maa.\nRantaa ei tosin voitu saavuttaa jäiden vuoksi, mutta etelää kohti\ntunkeuduttiin aina leveyspiirille 74°1', kauemmaksi kuin aikanaan\nWeddell huomioita herättäneellä ja mahdottomaksi luullulla retkellään.\nVuodenajan myöhäisyyden vuoksi oli sitten palattava takaisin.\nPaluumatkalla jatkettiin merimittauksia ja uudelleen osoitettiin, että\nRossin mittaamat suurimmat syvyydet olivat aivan väärät. Voimakas\nvirtaus oli syvemmissä kerroksissa taivuttanut hänen mittaköyttänsä\nsyrjään, niin ettei hän ensinkään tavannut pohjaa, vaikka lappoi mereen\nneljin tuhansin sylin nuoraa.\n\nBrucen matka avasi Weddellin meren. Varain vähyys esti häntä itseään\nenää tälle työmaalleen palaamasta.\n\n\n\n\nShackletonin retki vuosina 1907—1909.\n\n\nScottin johtamalla »Discovery»-retkellä vv. 1902—1904 mukana ollut\nE. Shackleton, jonka sairauden vuoksi täytyi jo ensimmäisen talven\njälkeen palata kotimaahan, halusi päästä takaisin ja koettaa omin\npäin jatkaa edellisen retkikunnan työtä. Kun varoja kuitenkin oli\nvaikea saada kokoon, niin hän muutamain ystäväinsä takauksella lainasi\npuolen miljoonaa markkaa, joka summa retken toteuttamiseksi oli\nvälttämättä tarpeen, osti ja perinpohjin korjautti vankan norjalaisen\nvalaanpyyntilaivan, »Nimrodin», kokosi joukon nuoria tiedemiehiä\nja lähti kuin lähtikin matkaan, huolimatta vastuksista ja monessa\nsuhteessa puutteellisista varustuksistaan. Australiasta hän sai\n150,000 markkaa matkarahastonsa vahvistukseksi ja etevän tiedemiehen,\nprof. Davidin, seuralaiseksi, ynnä muutamia nuorempiakin voimia.\nRahain vahvistuksen kautta hän saattoi vuokrata höyrylaivan hinaamaan\n»Nimrodia» lähemmäksi tutkimusaluetta, säästääkseen siten oman,\napukoneella varustetun laivansa hiilivarastoa.\n\nMatka ahtojäävyöhykkeeseen, joka sulkee Rossin meren, oli kylläkin\nseikallinen »kiljuvilla piireillä», »Nimrod» kun oli niin syvässä\nlastissa, mutta ilman suurempia vaurioita päästiin kuitenkin Rossin\nmeren suulle, johon hinaaja jätti napamatkustajat. Toisilta kuluu tässä\nahtojäävyöhykkeessä viikkoja, Shackletonin retkikunta sitä vastoin\npääsi verraten helposti sen poikki. Mutta se ei kuitenkaan voinut\ntunkeutua Rossin meren itärannalla olevalle »Kuningas Edward VII:nnen\nmaalle», jossa olisi ollut uusia aloja tutkittavana, eikä uskaltanut\nitse Barrierillekään nousta, koska huomattiin, että siitä oli\nScottinkin retken jälkeen lohkeillut laajoja aloja ja koska sille tehty\nleiri sen vuoksi olisi voinut joutua jäävuorella mereen uiskentelemaan.\n\nShackletoninkin täytyi niin ollen laskea Erebus-vuoren juurelle ja\nrakentaa leirinsä vain parin penikulman päähän tulivuoresta, vielä\nkoko joukon lähemmäksi sitä kuin Scottin retkikunta. Jo retkikunnan\ntavarain maihin vienti kohtasi melkein voittamattomia vaikeuksia, kun\nsatamaa ei ollut, tavarat piti purkaa jääkentille, nämä lohkeilivat ja\najautuivat merelle, ja ainoastaan suurimmilla ponnistuksilla voitiin\nsilloin kuormat ja ihmiset pelastaa. Milloin pakotti suunnattoman raju\näkillinen myrsky — vaikka olikin kesäsydän — paikalla keskeyttämään\ntyöt ja laivan loittonemaan väljemmälle, milloin sen uhkasivat\nsulkea satimeen ajelevat jäälautat taikka merivirtain kuljettamat\njäävuoret, jotka eivät tuulista mitään huolineet, vaan uiskentelivat\nomia menojaan ja musertivat kaikki, mitä eteen sattui. Tavarain,\nkoirain ja Mandshuriasta ostettujen pienien hevosien maihin kuljetus\nsaatiin kuitenkin lopulta suoritetuksi ja »Nimrod» saattoi palata\ntalveksi Uuteen Seelantiin, ennenkuin jäät sulkivat tien. Retkikunta\n— toistakymmentä miestä — ryhtyi paikalla pystyttämään mukaan otettua\nhuonetta, kiinnittäen sen jänteillä lujasti paikoilleen, sillä\nniin rajut olivat myrskyt, että ne muutoin ehdottomasti olisivat\nvieneet koko talon mukanaan. Vaikea ja usein vaaranalainen työ oli\nsuoritettava, ennenkuin talvikortteeri oli kunnossa ja säännölliset\nasematyöt saattoivat alkaa.\n\nPäästyään näin valmiiksi maaliskuun alussa, ennenkuin aurinko vielä\noli taivaalta paennut ja napayö alkanut, retkikunta alkoi suunnitella\nensimmäisiä matkojaan, käyttääkseen syksyn loppua hyväkseen — jos\nsyksystä saattaa puhua maassa, jossa ei talven ja kesän välillä ole\nmuuta suurta eroa kuin valo. Hyväksyttiin heti ensi työksi rohkea\ntuuma, päätettiin valloittaa Erebus-vuori, joka kohotti suitsuavaa\nlakeaan 4,000 metriä ilmaan aivan retkikunnan talon edessä. Yritys\nnäytti kuitenkin siksi toivottomalta, ettei retkikunnan johtaja itse\nmukaan lähtenyt. Scottin retkikunta ei ollut yrittänytkään nousta\nErebukselle, koska se piti sitä mahdottomana.\n\n\n\nKäynti Erebus-vuorella.\n\n\nRetkeilijäjoukko oli jakaantunut kahteen osaan, toinen oli varsinainen\nkiipijäosasto — sitä johti prof. David — toisen piti apuosastona\nseurata puolitiehen, mutta se ei malttanutkaan jäädä sinne, vaan tuli\nperille saakka.\n\nErebuksen korkuiselle vuorelle on kaikkiallakin maailmassa vaikea\nnousta, mutta varsinkin Etelänavan seuduilla, jossa kylmyys vuoren\njuurellakin on niin tuima. Meren rannasta noin 1,800 metrin korkeuteen\ntulivuoren kaltaat nousevat jotenkin loivasti, mutta siitä nousu\nmuuttuu yhä jyrkemmäksi aina ensimmäisen kraatterin reunalle saakka.\nRinteet ovat laajalti lumen ja jään peitossa merenrannasta alkain,\nja jäätiköt päättyvät mereen joko äkkijyrkin seinämin taikka\nglasieerikielekkeinä, joista yksi kapean aallonmurtajan tavoin ulottui\n8 kilometriä ulos mereen. Vuoren juurella on kuitenkin vanhoja\nmoreeneja ja kalliota. Keskivyöhyke taas on melkein ympäriinsä jäätä\nja lunta, ainoastaan siellä täällä paljastuu tummia laavakallioita,\ntaikka pieniä »loiskeiloja», jotka ovat vähäisien sivupurkauksien\nkautta syntyneet ja erinomaisen selvään esiintyvät rinteen valkoista\nlumipeitettä vastaan. Noin 1,900 metriä korkealla on musta rosoinen\nkallionharjanne, jäännös kaikkein vanhimmasta kraatterista. Tästä\nkohoaa ulkokraatteri synkein seinämin; laavakalliot kannattavat sitä\nikäänkuin pilarit, välillään jyrkkiä lumiluisuja. Tämän kraatterin\nreuna on 3,450 metriä korkealla, kita itse on sammunut. Vielä sitä\nkorkeammalla on uusi toimiva kraatteri, joka Rossin ajalla purki\nlaavaa. Siinä on yhä vieläkin sulaa laavaa pohjalla, josta melkein koko\npitkän napayön näkyi taivaalla hehkua. Milloin ilmapaine oli tavallista\nalhaisempi, silloin hehku oli kirkkaimmillaan. Kraatterista kohosi\nilmaan ainainen höyrypatsas, joka retkikunnalle oli hyvä ilmastollinen\nmerkki, koska siitä aina saattoi nähdä tuulen suunnan korkeammissa\nilmakerroksissa. »Se on tärkein ilmatieteellinen viisari, mitä on koko\nmaapallolla». Mitenkä muutoin olisikaan voitu saada tietoja Etelämaan\nkorkeammissa ilmakerroksissa vallitsevista, tuulista. Joskus tämä\nhöyrypatsas kohosi kohtisuoraan 1,000—1,300 metriä, ennenkuin se levisi\nilmavirran mukaan. Toisinaan näytti kraatteri olevan niin reunojaan\nmyöden täynnään hehkuvaa laavaa, että retkikunta talvimajassaan\nhuolestuneena pohteli, minkälaisia vaikutuksia laavavirta voisikaan\naikaan saada, jos se äkkiä valuisi jäisille rinteille.\n\nMaaliskuun 5 p. retkikunta lähti matkaan, vetäen perässään rekeä,\njossa oli 226 kiloa eväitä ja muita varustuksia. Reen kuljettaminen\ntietysti oli vaikeata, etenkin kun toisin paikoin täytyi taivaltaa\naivan paljaitten kivikoitten yli. Toisin paikoin taas täytyi vetää\nrekeä jyrkkiä jäärinteitä, joilla kiipijäin täytyi ryömiä nelin kontin,\njos mieli päästä eteenpäin. Suurena vastuksena olivat nietokset, joita\nmyrskyt olivat lietsoneet hangen pinnan täyteen. Nämä nietokset olivat\nkiusalliset varsinkin semmoisissa kohdissa, joissa ne juoksivat yhtä\nsuuntaa kuin retkikunnan matka. Illalla tehtiin leiri, kun oli kuljettu\n11 kilometriä ja noustu noin 840 metriä merenpintaa korkeammalle.\nAamulla jatkettiin matkaa -23 1/2° pakkasessa. Nousu muuttui yhä\njyrkemmäksi. Seuraava yö vietettiin jo 1,717 metrin korkeudessa, vaikka\noli kuljettu vain 4 3/4 kilometriä eteenpäin. Sinä yönä lämpömittari\nosoitti yli -33° pakkasta. Matkalla tavattiin yhä enemmän kaikenlaista\nvulkaanista kuonaa, josta prof. David saattoi päättää, että Erebuksella\noli aivan viime aikoina ollut purkaus.\n\nOsa ruokavaroista jätettiin tähän toiseen leiriin, kun lähdettiin\nmatkaa jatkamaan. Lumijyrkänteet kävivät yhä pystymmiksi. Muuan\nosanottajista, jonka jalka petti, luisti huimaa kyytiä alaspäin melko\nrinteen, mutta ei taittanut niskaansa eikä muitakaan jäseniään.\nKolmantena iltana oltiin 2,670 metriä korkealla. Ilman lämpötila oli\nlähes -29° kylmää. Tämä lämpeneminen suuremmasta korkeudesta huolimatta\nennusti lumimyrskyä. Se alkoikin yöllä ja kiihtyi seuraavana päivänä\nyhä, puhaltaen kauhealla raivolla rotkoon, johon retkikunta oli\nleirinsä pystyttänyt. Lunta tuiskui niin tiheään, tuuli rymysi niin\njulmasti, että vaikka molemmat teltat olivat vain 10 metrin päässä\ntoisistaan, niin ei kumpikaan tiennyt toisestaan mitään, niinkauan kuin\nmyrskyä kesti. Kiipeilijät makasivat kaiken päivää makuusäkeissään.\nUlos ei ollut yrittämistäkään. Eräältä retkikunnan jäsenistä, joka\npisti nenänsä ulos teltasta, myrsky riuhtasi rukkasen ja hänen\nlähtiessä sitä takaa ajamaan nakkesi miehen alas erääseen kuiluun\nja vielä toisen miehen perässä, joka riensi edellistä auttamaan.\nKolmannella teltan asukkaista oli sillä välin epätoivon työ pitää\nkoossa telttaa ja tavaroita. Nelin kontin ryömien pääsivät molemmat\nmyrskyn ryöstämät palaamaan, mutta toiselta olivat voimat siihen\nmäärään uupunet, että hän oli vähällä jähmettyä, ennenkuin pääsi\nmakuupussiin. Sanomattoman vaikea työ oli miesten vielä suoritettava,\nennenkuin olivat saaneet yhteisen makuupussinsa tyhjennetyksi lumesta,\njota oli siihen tuiskunnut. Koko päivän ja seuraavan yönkin täytyi\nretkeilijäin olla juomatta, kun ei voitu pitää edes sen -vertaa tulta,\nettä olisi voitu lunta sulattaa. Vasta seuraavana aamuna oli myrsky\nasettunut, niin että voitiin lähteä matkaa jatkamaan.\n\nTie kohosi nyt niin jyrkäksi, että se oli kolmasosa suorasta kulmasta.\nEräässä pystyssä jäätikkörinteessä valtasi ilman ohuuden vuoksi\näkillinen väsymys erään kiipeilijöistä, niin että hän ilman joutuisaa\napua olisi syössyt alas. Sinä päivänä saavuttiin vanhalle kraatterille,\njoka enimmäkseen oli täynnään lunta ja jäätä, toisin paikoin melkein\nreunainsa tasalle. Kraatterissa oli ihmeellisen muotoisia jäämöykkyjä,\njotka huomattiin »fumaroleiksi», tulivuoren henkirei'iksi, joitten\npäälle halkeamista nousevat höyryt olivat tiivistyneet jääksi. Teltassa\ntaas huomattiin, että eräs retkeilijöistä oli palelluttanut kaksi\nvarvasta, joista myöhemmin, kun oli pääkortteeriin palattu, yksi oli\nleikattava. Yhteisin neuvoin saatiin mies kuitenkin kävelykuntoon.\nMissä kallio oli paljaana, löydettiin suuret määrät laavasta irti\nrapautuneita maasälpäkiteitä.\n\nNousu itse toimivan kraatterin reunalle, vuoren korkeimmalle\nkukkulalle, oli sangen vaivalloinen sekä pakkasen että ilman\nohenemisen vuoksi. Erebuksen toimiva keila on pääasiallisesti\nmuodostunut pienemmistä ja suuremmista hohkakivipaasista. Rikkihöyryjen\nvaikutuksesta niiden ulkopinnassa on harmaa tai keltainen silaus.\nMaaliskuun 10 p. aamupäivällä retkikunta vihdoin seisoi toimivan\nkraatterin partaalla, »ehkä merkillisimmällä kukkulalla, mitä on koko\nmaapallollamme», sanoo prof. David.\n\n\n\nErebuksen kraatteri.\n\n\nSeisoimme suunnattoman kuilun partaalla, emmekä alussa nähneet sen\npohjaa, sen enempää kuin vastakkaista seinääkään, sillä kuilun\ntäyttivät höyrypilvet, jotka kihisten nousivat 175—325 metriä korkealle\nilmaan. Yhtämittaisen sihisevän pauhun jälkeen, jota kesti muutamia\nminuutteja, kuului vuoren sisustasta kumeata jyrinää ja tuossa\ntuokiossa ponnahti kuilusta ilmaan suuria pallomaisia höyrytukkoja,\njotka paisuttivat kraatterin päällä alati häälyvää lumivalkoista\npilveä. Tämä omituinen ilmiö uudistui monta kertaa meidän ollessamme\nvuorella. Koko ilma haisi palaneelle rikille. Äkkiä tuulenpuuska\niloksemme hajoitti höyryn ja näimme edessämme suunnattoman kraatterin\nkoko laajuudessaan ja syvyydessään. Mawson mittasi syvyyden ja huomasi\nsen olevan 275 metriä, leveys taas oli leveimmältä kohdalta 800 metriä.\n\nTämän suuren kattilan pohjalla oli ainakin kolme selvään huomattavaa\naukkoa, joista vuoren sisässä tapahtuneitten räjähdysten pakotuksesta\nsuihkusi ilmaan höyrypilviä. Kraatteriseinän lounaispuolella oli sata\nmetriä syvä lovi. Kraatterin seinässä vaihtelivat tummat laavat ja\npuhdas hohkakivi lumilaikkojen kanssa, mutta mahdotonta oli saada\nselville, oliko lumi jäänyt kerroksiksi kalliokerrosten väliin;\nmahdotonta se ei ole. Erään vahvimman laava- tai hohkakivikerroksen\nyläpinnasta, siitä kohdasta, missä se lumeen liittyi, kohosi rivittäin\npieniä höyrysuihkuja, ja tämä viittasi siihen, että lumikerros tosiaan\nlepäsi lämpöisten kivennäiskerrosten välissä.»\n\nVuoren korkeus määrättiin sekä ilmapuntarilla, että vettä\nkiehuttamalla, kiehumapisteen selville saamiseksi. Keskimäärätulos\nhavainnoista oli, että Erebus kohoaa 4,077 metriä merenpinnasta. Tämä\nkorkeus vaikuttaa sitä mahtavammin, kun rinteet kohoavat suoraan\nmerestä. Näköala kukkulalta on äärettömän laaja ja suurenmoinen,\nja syvän vaikutuksen jätti käynti mukana olleitten mieleen. »Ihana\niltahämärä», kirjoittaa prof. David, »sitten allamme olevan pilvimeren\nyli nousevan auringon sanomaton tenho, Erebuksen mahtava varjo, joka\naamuvalossa ulottui McMurdo-salmen poikki kauas sen takana oleville\nAlpeille, vanhan kraatterin kummat jäämöykyt valkoisine ja viheriäisine\nvivahduksineen, sen lukemattomat kristallit, jotka kimallelivat\nvalkoisen lumen ja hohkakiven keskellä, toimivan kraatterin\nkihisevä pauhaava kattila korkeine höyrypatsaineen ja lumivalkeine\npilvipatjoineen, nämä olivat näkyjä, jotka eivät milloinkaan haihdu\nmuistostamme.»\n\nAlas laskeminen tapahtui nopeammin, vaikka olikin lopen väsyneelle\njoukolle ylen vaivalloista. Melkoiset jyrkät lumirinteet laskettiin\nluikua. Loput matkasta kuljettiin lähestyvän lumimyrskyn pelossa\nrientomarssissa, jättäen reki tavaroineen jäljelle, ja onnellisesti,\nvaikka melkein näännyksissä väsymyksestä saavuttiin vihdoin\ntalvimajaan. Jos lumimyrsky olisi joukon yllättänyt siinä kunnossa,\nilman varustuksia, niin se helposti olisi voinut olla joka miehen loppu.\n\nV. 1841 James Ross mitatessaan Erebuksen mereltä sai tulokseksi 3770\nm, siis yli 300 metriä vähemmän kuin prof. Davidin johtama retkikunta.\nMahdollista on, että molemmat tulokset ovat oikeat ja että kukkula\nsen jälkeen on kasvanut. Mieltäkiinnittäviä olivat vanhat moreenit,\njoita tulivuoren kupeilla tavattiin aina 300:kin metriä merenpintaa\nkorkeammalla. Monesta seikasta saatettiin päättää, että ne olivat\nBarrier-jäätikön tuomia, eivätkä paikallisia muodostuksia. Niin\nkorkealle on siis Barrier-jäätikkö ennen ulottunut, sulkien koko\ntulivuoren syleilyynsä. Jäätikön vahvuus oli silloin vähintäin 850\nmetriä, kun ympärillä olevan meren syvyys huomioon otetaan.\n\nPitkän napayön aikana retkikunnan jäsenet eivät voineet muuta\ntehdä kuin hoitaa säännöllisiä asemahavainnoita ja pitää huolta\nviihtymyksestään, miten parhaiten taisivat.\n\nKevään tullen ryhdyttiin valmistelemaan matkaa etelänavalle ja toista\nmagneettiselle navalle.\n\nShackleton oli Scottin matkalla tehtyjen havaintojen nojalla\ntullut siihen johtopäätökseen, että etelänapa luultavasti on\nBarrier-jäätiköllä. Hän päätti, että navan saavuttaminen tasaista\njääkenttää kulkien riippui vain siitä, saattoiko retkikunta kuljettaa\nmukanaan jääerämaahan riittävän paljon ruokatavaroita. Kylmyyttä\nvastaan oli jo opittu tarkoituksenmukaisilla varustuksilla, vaatteilla,\nmakuupusseilla ja teltoilla taistelemaan. Koirilla, joita edelliset\nretkikunnat olivat käyttäneet, hän luuli retken onnistumista\nepäiltäväksi; hän oli sen vuoksi päättänyt käyttää vetojuhtina pieniä\nMandshurian hevosia, koska ne ovat tottuneet erinomaisesti kestämään\nankaria säitä ja jaksavat vetää paljon suuremman kuorman kuin koirat\nja lopulta itse pätisivät retkikunnan ravinnoksi. Automobiili, joka\noli samaa tarkoitusta varten kokeeksi mukaan otettu, huomattiin jo\ntalvimajalla mahdottomaksi, koska se pieniäkin lumiesteitä kohdatessaan\nauttamattomasti takeltui. Poneista vain oli suuri osa merimatkalla\nmenetetty, niin että ainoastaan neljä oli retkeä varten käytettävänä.\n\n\n\nEtelänapa-retki.\n\n\nMarraskuun ensi päivinä lähti etelänaparetkikunta neljän miehen\nmatkaan, Shackleton, Adams, Marshall ja Wild, kukin poniaan ajaen.\nAlkumatkalle seurasi sitä paitsi talvikortteerista apuretkikunta. Matka\npiti pitkin Barrierin pintaa. Etelämyrskyt olivat puhaltaneet sen\ntäyteen luminietoksia, jotka suuresti haittasivat kulkua. Ja kerrassaan\nvaarallisia olivat syvät halkeamat, joita jäätikössä oli varsinkin\nlähempänä maanrantaa, ne kun enimmäkseen olivat hangen peitossa,\njonka läpi tuon tuostakin sorkahti miehen taikka juhdan jalka. Toiset\nhalkeamat olivat niin leveitä, että mies kuormineen hevosineen millä\nhetkellä tahansa olisi saattanut pudota pohjattomaan syvyyteen,\njosta ei olisi ollut mitään pelastusta. Mutta onni oli suotuisa,\nilman vahinkoa päästiin vuoriston juurelta keskemmälle, jossa näitä\nrakoja oli vähemmän. Shackleton arvelee halkeamain etupäässä syntyvän\nsiitä, että valtava jäätikkö vuoren niemiä ja sivusta siihen laskevia\nvuoristoglasieereja kohdatessaan halkeilee. Sen vuoksi hän, toisin kuin\nScott retkellään, kaiken aikaa kulki keskemmältä, noin 80—90 kilometrin\npäässä vuoristosta, joka mahtavana jonona seurasi jäätikön länsireunaa.\n\nMonta päivää menetettiin lumimyrskyjen vuoksi. Milloin vain semmoinen\nsattui, oli pysyttävä kauniisti leirissä, kunnes myrsky oli tauonnut.\nMilloin taas sää oli muutoin synkkää, täytyi viivytellä siitä syystä,\nettei huonolla valolla voitu erottaa jäätikön halkeamia. Semmoisina\npäivinä lumisokeus niinikään pahimmin vaivasi retkeilijöitä, jos nämä\nvähänkin yrittivät tulla värilaseitta toimeen. Lumisokeus vaivasi\nhevosiakin, joita matka muutoinkin suuresti rasitti. Pitkin matkaa\njätettiin jäätikölle pieniä ruokavarastolta, joitten välimatkat\nsovitettiin siten, että toisesta aina nipin napin riitti toiseen muonaa\nneljälle miehelle. Varastojen viitoiksi rakennettiin pieniä lumikekoja,\njoille pystytettiin musta lippu, ja ne olivatkin retkikunnan palatessa\nsuurena apuna, vanhat jäljet kun olivat enimmäkseen puhaltaneet\numpeen. Lumikeko lippuineen ja pienine muonavaroineen näkyi hyvin\nkauas lakeassa lumierämaassa. Yhden ainoankin varaston sivuuttaminen\npaluumatkalla olisi voinut tuottaa retkikunnalle tuhon. Niin tarkkaan\nse oli jakanut ruokavaransa.\n\nIlman lämpötila oli matkalla 10—20° pakkasta. Pari- kolmekymmentä\nkilometriä kuljettiin päivässä. Marrask. 21 p. oli jo ensimmäinen\nhevonen ammuttava, se oli niin uupunut, ettei kauemmaksi jaksanut.\nLihoista toinen puoli jätettiin varastoon, toinen otettiin matkaan, ja\nretkikunnan jäsenet pureksivat sitä raa'altaan, kun eivät öljyn menekin\nvuoksi raskinneet keittää ja tahtoivat häätää vihaista nälkää, jota\nniukat päiväannokset eivät tyydyttäneet.\n\nSeuraavana päivänä kohosi kaukana etelässä taivaanrannalle uutta maata,\njota ei kukaan kuolevainen ollut ennen nähnyt. Oikealla puolella näkyi\nkoko mahtavuudessaan alppijono, jota Scott ja Shackleton eivät olleet\nedellisellä matkalla.nähneet koska- he silloin olivat kulkeneet niin\nlähellä rantaa, että matalammat esivuoret olivat peittäneet näköalan.\nNyt nähtiin saman vuoriston jatkuvan yhä eteénkinpäin niin pitkältä\nkuin silmä kantoi. Marraskuun 26 p. oli saavutettu Scottin eteläisin\nleveysaste (82°17'). Matkaa jatkettaessa kohoili oikealla kädellä\nyhä uusia kukkuloita näkyviin, mutta samalla huomattiin vuorijonon\nverkalleen kääntyvän kaakkoa kohti retkikunnan tien poikki, joka\npiti suoraan etelään. »Etelärekordin» voittaessaan retkikunta nosti\nrekilippunsa liehumaan.\n\nBarrierin pinta alkoi nyt verkallisissa aalloissa nousta. Hevoset\nväsymistään väsyivät, pian oli ammuttava toinen, sitten kolmas ja\nlihat kaivettiin lumeen varastoon. Toisin kuin pohjoisnavan maissa\nei täällä ollut pelkoa siitä, että mikään eläin tai ihminen kävisi\nvälillä varastoja huventamassa, ja luonto piti huolen siitäkin, että\nne säilyivät pilaantumatta, sillä lihat paikalla jäätyivät. Koko maa\noli yksi ainoa jääkellari. Ehdoton kuolema vallitsi kaikkialla ja\nkammon sekaisen lumouksen valtaamina retkeilijät katselivat jylhää\nvuoristoa, joka heidän sivullaan vähitellen väistyi taaksepäin, jatkuen\nkuitenkin yhä uusin kukkuloin eteenpäin, sitä myöden kuin toisia jäi\njäljelle. Matkan ankarista vastuksista ja puutteesta huolimatta he\nsyvällä tyytyväisyydellä mittailivat noita kukkuloita, joista toiset\nkohosivat arvion mukaan viisikin tuhatta metriä meren pinnasta, ja\nnauttivat siitä tiedosta, että heidän katseensa käsitti seutuja, joita\nei ennen yhdenkään kuolevaisen silmä ollut nähnyt. Mutta samalla kävi\nyhä varmemmaksi, että tämä valtava muuri oli sulkeva tien, että oli\nkuljettava sen poikki, jos mieli päästä etelänavalle. Se kääntymistään\nkääntyi viistoon eteen, jatkaen matkaa suoraan Länsi-Antarktikaa kohti.\nRetkikunnan täytyi sen vuoksi lähestyä maata vakoillakseen, näkyisikö\nmissään solaa vuoriston poikki. Solan ja solajäätikön olemassaoloa\nsaattoi aavistaa siitä, että Barrierin pinta edessäpäin oli sivulta\ntulevan puserruksen johdosta halkeillut täyteen ammottavia kuiluja.\nNoustiin 1,000 metriä korkealle vuorelle tähystämään ja nähtiinkin\nvaltava vuoristoglasieeri, joka viistoon, etelästä suoraan pohjoista\nkohti, kulki vuoriston poikki, päättyen kauimpana etelässä rannattomaan\njääylänköön.\n\n\n\nBeardmore-glasieeri.\n\n\nSiinä oli navalle avoinna suora tie. Samalta vuorelta määriteltiin\nkaikkien kukkulain ja selänteitten asemat ja huomattiin vuoriston\njatkuvan kaakkoa kohti ainakin 86 leveyspiirille saakka, jossa se\nnäytti katkeavan, mutta vielä katkeaman takaakin näkyi etäisiä vuoria\njatkona. Erinomaisen viehättävää olisi ollut ryhtyä tätä vuoristoa\nedelleen seuraamaan, mutta se oli sikseen heitettävä, matka piti\nnavalle.\n\nTaivallettiin Barrierilta maakannaksen poikki suuren glasieerin\npinnalle. Se oli vuorelta katsoen näyttänyt jotenkin tasaiselta ja\nehjältä, ja reippaalla mielellä, vaikka tyhjällä vatsalla, lähdettiin\nsitä nousemaan... Jo viikkoja oli kulunut siitä, kun retkikunnan\njäsenet olivat viimeksi syöneet vatsansa täyteen. Eväittensä jatkoksi\nhe paraillaan pureskelivat poneilta jäänyttä maissia, rouhentaen sitä\nkivien välissä.\n\nMutta tällä glasieerilla taistelu vasta alkoikin. Viimeiset voimansa\nsaivat retkeilijät ponnistaa, ennenkuin olivat sen päälle nousseet,\nja enemmän kuin yhden kerran oli siitä tulla heidän hautansa. Se\noli täynnään jääröykkiöitä ja halkeamia.. Suunnattoman vaikeata oli\nkeinotella raskaita rekiä jääröykkiöitten yli, varsinkin sitä rekeä,\njota retkikunnan ainoa henkiin jäänyt poni veti. Toisin paikoin täytyi\nkulkea useampaan kertaan samoja matkoja. Alati oli joku retkeilijöistä\nlumisokeakin, niin että hänen oli vaikea eteensä nähdä. Joulukuun 5\np. oli glasieerille lähdetty; jo parin päivän kuluttua menetettiin\nviimeinenkin hevonen. Se putosi glasieerihalkeamaan, mutta onneksi\njäi kuorma jäljelle, jota ilman matkaa olisi ollut mahdoton jatkaa.\nShackleton kertoo tapauksesta:\n\n»Olimme juuri ilmaisseet ilomme siitä, että sää taas oli käynyt\nvaloisammaksi, kun kuulimme Wildin huutavan apua. Pysähdyimme\npaikalla ja riensimme hänen luokseen. Hevosen vetämä reki istui\nkeula halkeamassa kiinni ja Wild koetti sitä kiskoa takaisin.\nMutta hevosta ei näkynyt missään. Wildin olimme piankin saaneet\npelastetuksi vaarallisesta asemastaan, mutta »Socks» parka oli\nkadonnut. Ihme oli, että Wild pelastui. Hän oli kuormineen seurannut\nmeidän jälkiämme. Olimme kulkeneet saman, lumen peittämän halkeaman\npoikki, meidät se oli kestänyt, mutta hevosen raskaan kuorman alla\npettänyt, ja sekunnissa oli kaikki tapahtunut. Wild kertoi, että hän\näkkiä oli tuntenut ikäänkuin tuulen suhinaa korvissaan, ohjakset\nriuhtaantuivat hänen käsistään, hän itse paikalla levitti kätensä ja\nsai vielä kiinni kuilun toisesta reunasta. Onneksi sekä hänelle että\nmeille oli hevosen paino reväissyt irti jalaksen haan, ja se pelasti\nreen. Laskeusimme vatsallemme ja katselimme alas kuiluun, mutta\nsen pohjattomasta pimeydestä ei kuulunut ainoatakaan ääntä. Mikä\nolisi meidät perinyt, jos rekikin olisi mennyt mukana? Meille olisi\njäänyt vain kaksi makuusäkkiä ja epäilen, tokko niin epätäydellisillä\nvarustuksilla koskaan olisimme päässeet takaisin talvikortteeriimme...\nJa aivan mahdotonta olisi ollut yrittääkään navalle. Mutta hevosenkin\nmenettäminen oli suuri vahinko, koska sen kautta menetimme paljon\nlihaa. Oma kuormamme kasvoi tämän onnettomuuden kautta 450 kiloksi.»\n\nEi niin ollen ollut kumma, että matka oli rasittava, etenkin kun\nhalkeamat ja jäämurrokot pikemmin lisääntyivät kuin vähentyivät ja\nmatka kulki melkoista kaltevuutta ylöspäin. Toinen jos toinenkin\nretkeilijöistä katosi silloin tällöin pettävän hangen kautta\nammottavaan pohjattomaan kuiluun, ja vaikka olikin varovaisuuden\nvuoksi vyöttäydytty yhteen, niin oli kuitenkin joskus tuhannet tuskat,\nennenkuin kadonnut jälleen oli ilmoilla. Onneksi eivät reet pudonneet,\nvaikka semmoisia halkeamia oli viljalta, joihin ne olisivat mahtuneet\n— se olisi auttamattomasti ollut koko retkikunnan perikato. Ja ilmakin\npysyi kaiken aikaa erinomaisen kauniina. Lähes parikymmentä kilometriä\naherti retkikunta joka päivä päämääräänsä kohti. Matkan vaikeuksia\nkorvasi mahtava luonto, glasieeri, jota Shackleton arveli suurimmaksi,\nmitä on koko maailmassa — hän nimitti sen Beardmore-glasieeriksi —\nja jyhkeät lumen ja jään peittämät vuoristot kahden puolen. Tämäkin\njättiläisglasieeri näytti ennen olleen vielä paljon suurempi, sillä\nvuorilla oli molemmin puolin reunamoreeneja aina parinsadan metrin\nkorkeuteen. Kun jäävirta oli keskeltä kupera, syrjiltä kaltto, niin\ntäytyi retkikunnan enimmäkseen taivaltaa keskeä, vaikka reunoilla olisi\nollut parempi keli. Odottamattoman vaihtelevaksi ja mielenkiintoiseksi\nhuomattiin kivennäinen, sekä se mitä moreeneissa tavattiin että itse\nvuorissa. Pieniä paloja vain saatettiin ottaa mukaan. Päivä päivältä\nedistyi matka, vaikka pinta toisin paikoin oli niin rosoista, ettei\nsuurimmillakaan ponnistuksilla voitu päästä muuta kuin puolenkymmentä\nkilometriä eteenpäin. Retkikunta toivoi kuitenkin jäävirran pian\npäättyvän ja tien navalle sitten olevan auki.\n\nMutta Beardmore-glasieeria kesti loppumattomiin, ja yhä korkeammalle\njouduttiin merenpinnasta. Joulukuun 14 p. oltiin jo 1,700 metriä\nkorkealla, ja yhä ylemmäksi kohosi matka. Kummakseen näki retkikunta\ntäällä yhden linnun lentävän, vaikk'ei voitu huomata sen lajia;\nmutta se olikin ainoa elämän merkki, mitä oli pitkiin aikoihin\ntavattu. Jäätikön pinta ylempänä parani, rosoisen sinijään sijasta\noli lumikoita, maisema vihdoin avautui ja edessä kohosi glasieerista\nyksinäisiä vuoria kuin saaria, ja näitten välissä näkyi lakea\nlumiaukea, jonka retkeilijät päättivät vihdoinkin olevan kauan kaivatun\njääylängön. Joulukuun 16 p. oltiin 84°50' eteläistä leveyttä. Siihen\nsaakka oli kuljettu 160 kilometriä glasieerin rikkinäistä pintaa.\nVielä kappaleen matkaa etelämmäksi sijoitettiin varasto, johon muun\nmuassa jätettiin vahvemmat vaatteet, jotta paino saataisiin vähenemään\nniin pieneksi kuin suinkin. Näin tehtiin kaikki, mitä suinkin oli\nmahdollista, etelänavan saavuttamiseksi. Jäävirran yläpäästä löydettiin\nvuorista kivihiiltä, mutta aika ei suonut sen tarkemmin tutkia\nkerroksien laajuutta. Mutta rinteillä oli samanlaista kalliota laajat\nalat. Joulukuun 18 päivä oltiin vihdoinkin ylängöllä, noin 2,250 metriä\nmerenpintaa korkeammalla. Arvion mukaan oli retkikunnalla silloin vielä\nviideksi viikoksi eväitä. Se päätti niiden kestävän navalle saakka, kun\npäiväannoksia vieläkin pienennettiin. Mutta vaikka varsinainen jäävirta\nnäyttikin loppuneen, niin kohosi tie siitä huolimatta kohoamistaan.\nJouluk. 19 p. oltiin 2,375 metriä korkealla merenpinnasta.\nJäähalkeamiakin oli yhä, mutta kuitenkin oli päästy vuoriston poikki,\nlähestytty etelänapaa: 465 kilometrin päähän.\n\n\n\nEtelänapaylängöllä.\n\n\nTasaisen lakeuden sijasta ylänkö olikin jähmettyneinä jääpengerminä,\njoista jokainen kohotti retkikunnan yhä korkeammalle merenpinnasta.\nPenkeret olivat täynnään kavalia halkeamia, joihin miehet olisivat\njokainenkin kadonneet, elleivät sitoneet itseään samaan köyteen\nniinkuin alppivaelluksella. Vaikka oli kesäpäivän seisaus, niin oli\nparin- kolmenkymmenen asteen pakkanen. Jääpenkereet olivat niin jyrkät,\nettä reet olivat yksitellen vedettävät niiden päälle, ja matka tämän\nkautta melkoisesti hidastui. Toisinaan lämpömittari laski elohopean\njäätymäkohdan tasalle. Joulupäivänä oli vielä sitäkin kylmempi ja\npureva etelämyrsky. »Jumalalle olkoon kiitos, että matkan määrä yhä\nlähestyy.» Joulupäivänä syötiin kunnollinen ateria, poltettiin vielä\nsikaritkin päälle ja nautittiin pari tippaa hyvää konjakkia ja tämä\nvirkisti mieliä siihen määrään, että vatsan täyteydessä päätettiin\nvielä entistäkin enemmän — vähentää ruoka-annoksia.\n\nMutta nousua yhä kesti. Aina 12 kilometrin päässä lumikenttä kohosi\njyrkäksi jääpenkereeksi ja muutaman päivän kuluttua oltiin jo enemmän\nkuin 3,000 metriä korkealla merenpinnasta. Korkeuden ja ilman\nohenemisen vuoksi alkoi hengitys käydä yhä vaikeammaksi. »Mikä tunne\nolla enemmän kuin 3,000 metrin korkeudessa melkein maailman lopussa!»\nRetkeilijäin ruumiinlämpö oli enemmän kuin 1 aste normaalia alempi,\nmutta he siitä huolimatta voivat hyvin.\n\nVielä jouluk. 29 p. oli voitettava muuan penger niin ankaran työn\nkautta, »kuin ihmisen suinkin on mahdollista suorittaa.» Rekikin —\ntoinen oli jätetty erääseen varastoon — alkoi käsissä hajota, anturat\nkulua pilalle rosoisella jäätiköllä. Asema alkoi käydä niin tukalaksi,\nettä vihdoin täytyi ruveta ruoka-annoksia lisäämään, koska muutoin ei\nolisi päästy paikastakaan. Sen sijaan aiottiin viimeisestä varastosta\nmelkein tyhjinä miehinä tehdä pikamarssien rynnäkkö navalle. Ja\ntoivossa yhä jatkettiin, vaikka matka nousi ja kaikki viittasi siihen,\nettä etelänapa on maapallon korkeimmalla ylängöllä.\n\nMutta retkikunnan ei ollut suotu saada voiton seppelettä, jonka se niin\nhyvin olisi ansainnut. Vihdoin uupuivat voimat. Shackleton kirjoitti\npäiväkirjaansa 4 p. tammik.:\n\n»Loppu on näkyvissä: Emme voi enää kestää kuin korkeintain kolme\npäivää, voimamme alkavat nopeaan vähetä, yhä enemmän alkavat tuntua\nriittämättömän ravinnon, etelämyrskyjen ja lumituiskujen vaikutukset ja\n-42° pakkanen, ja tänään on meille selvinnyt, että raja on saavutettu.\nOlimme tänään päivällisaikaan siihen määrään uupuneet, että kolmen\nruumiinlämpö oli alennut usean asteen normaalilämpöä alemmaksi\n(34,4°C)... 3,415 metrin korkeus ja pureva tuuli ovat lopen uuvuttaneet\nvoimamme. Kasvomme ovat risoihin halkeilleet, vaivalla voimme estää\nkäsiämme ja jalkojamme jähmettymästä. Sormemme tuon tuostakin\nkieltäytyvät kauempaa palvelemasta, saatamme töin tuskin estää niitä\njäätymästä... Jalkineemme ovat kovin kuluneet ja tuon tuostakin\nmeidän täytyy pysähtyä poistaaksemme lunta anturain välistä... yöt\npäivät täytyy olla samoissa vaatteissa. Ja nämäkin vaatteet ovat\njoka kulmalta paikatut. Kun aamulla aikaisin kömmimme ulos kosteista\nmakuupusseistamme, niin jäätyy villapaita paikalla kankeaksi kuin\npeili... Yritämme päästä edes 150 kilometrin päähän navasta, sen\nenempää emme näissä oloissa voi toivoa. Olen melkein varma siitä, että\nnapa on tällä ylängöllä, kaukana kaikkien vuorimaitten näkyvistä.»\nKorkeuden ja ilman ohuuden vuoksi retkikunnan jäseniä vielä vaivasi\nankara päänsärkykin.\n\nTammikuun 7:ntenä ja 8:ntena raivosi ankara lumimyrsky, joka\nkiivaimmillaan puhalsi 145 kilometriä tunnissa. Retkikunnan täytyi\nmaata jouten teltoissaan, kuinka katkeralta se tuntuikin. »Tuon\ntuostakin jähmettyy joku kahdeksasta säärestämme ja jähmettyneen\njäsenen onnettoman omistajan täytyy koettaa saada se ulos pussista\nja pistää se luultavasti yhtä kovaonnisen naapurinsa paljaalle\nvatsalle. Mutta pieni kappale täytyy meidän sittenkin vielä valloittaa\neteläisimmästä etelästä, maksoi mitä maksoi, ja siitäkin huolimatta,\nettä voimamme -58 1/2° pakkasessa nopeaan hupenevat... Telttaamme\non kasaantunut niin paljon lunta, että tuskin voimme liikkua. Yhä\ntaajemmin alkavat kouristukset miehiä ahdistaa.» Korkeus merenpinnasta\noli 3,537 metriä.\n\n\n\nViimeinen hyökkäys.\n\n\nTammikuun 9:ntenä lähdettiin viimeiseen rynnäkköön. Leiriin jätettiin\nkaikki tavarat, mukaan otettiin vain kuningattaren lippu, asiakirjoja\nsisältävä messinkisilinteri, valokuvauskone, kiikari ja kompassi.\nPuoleksi juosten, puoleksi kävellen, viimeiset voimat ponnistaen,\nriennettiin näin eteenpäin ja saavutettiin leveys 88°23', siis 154\n1/2 kilometrin etäisyys navasta. Tähän pystytettiin lippu, jätettiin\nasiakirjat ja koko ylänkö otettiin Englannin omaisuudeksi. Ryhmä\nlippuineen valokuvasi itsensä. Kiikarilla ei etelästä käsin, navalta\npäin, näkynyt mitään muuta kuin samaa kuolonkalpeata lumiaavikkoa.\nSiihen jätettiin messinkisilinteri, syötiin hät'hätää kehnot eväät\nja lähdettiin kiiruumman kautta palaamaan teltalle ja suoriutumaan\npaluumatkalle.\n\n\n\nTakaisin navan kynnykseltä.\n\n\nPaluumatka kävi nopeammin, vaikka olivatkin voimat vähissä. Auttoi\nkuormain vähyys, myötäinen maa ja etelämyrskyt, joitten apua purjeella\nkäytettiin. Onneksi eivät vanhat jäljet olleet menneet umpeen, muutoin\nolisi ollut vaikea löytää vähäpätöisiä, paluumatkaa varten jätettyjä\nvarastolta. Jonain päivänä saatettiin, hyvän puhurin auttaessa, kulkea\nyli 42, jopa 46 1/2 kilometriä, siis kaksi sen vertaa kuin menomatkalla\nparhaimpinakaan päivinä. Purjeen avulla kiidettiin lennossa alas\npengermät, yli jäätikön halkeamien.\n\n20 p. tammik. saatettiin kamalalta jääylängöltä laskeutua\nBeardmore-glasieerille. Lämpötila nousi, vaikka oli vieläkin\ntoistakymmentä astetta jäätymäkohdan alapuolella. Shackleton itse\noli niin heikko, ettei hän toisina päivinä voinut vetää, mutta\nkykeni kuitenkin omin voimin kulkemaan. Taistelua elämästä oli\nkoko paluumatka, usein olivat eväät kokonaan lopussa, ennenkuin\noli seuraavaan varastoon saavuttu, jossa niitä oli vain semmoinen\nmitätön erä, että hädin tuskin auttoivat seuraavan taipaleen poikki.\nRetkeilijäin kaikki huomio kiintyi nyt vain siihen, miten lähin varasto\nsaavutettaisiin; katselemiseen, tutkimiseen ei ollut aika eikä voimia.\n27 p. Shackleton kirjoitti päiväkirjaansa: »Saatan huoletta sanoa,\nettä ainoastaan jumalallinen kaitselmus meitä tänään ohjasi varastomme\nturviin.»\n\nBeardmore glasieeri laskettiin onnellisesti ja 28 p. tammik. oltiin\njälleen Barrier-jäätikön pinnalla. Täällä oli matka muutoin selvä,\nmutta nyt alkoi punatauti ahdistaa miehiä, arvattavasti siitä syystä,\nettä teurastettujen hepojen liha niiden liikauupumuksesta oli\nmyrkkyyntynyt. Ja siitä ja ravinnon vähyyden vuoksi kävi palaavien\nretkeilijäin matka pitkin Barrierin pintaa kuolemaan saakka uupuneitten\nponnisteluksi henkensä edestä.\n\n\n\nTaistelu elämästä ja kuolemasta.\n\n\nHitaasti kuin etanat he rämpivät eteenpäin lumierämaassa, varastosta\nvarastoon, saaden kustakin juuri sen verran ravintoa, etteivät nälkään\nkuolleet, mutta ei likimainkaan niin paljoa, että olisivat voineet\nsyödä yhdenkään kunnollisen aterian. Suuri ja odottamaton löytö oli jo\nse, kun joku sattui lumesta keksimään teurastetun hevosen möhkäleeksi\njäätyneen veren. Keitettynä se maistui hyvältä ja virkisti melkoisesti\nuupuneita voimia. Lumimyrskyilläkin täytyi nyt kulkea. Vaikka ei\nnähtykään halkeamia, niin auttoivat myrskyt sen sijaan, aina etelästä\ntuullen, oivallisesti eteenpäin. Mutta purjeen pystyttäminen oli\nväsyneille usein melkein ylivoimainen urakka. Matkalla nyt tuskin\nmistään muusta puhuttiin kuin siitä, mitä kukin mieluimmin söisi, jos\nsaisi vapaasti valita, ja mimmoista ruokaa hän voisi omasta päästään\nkeksiä, ja näistä asioista väiteltiin joskus varsin tosissa ja ruoasta\nnähtiin kaikki unet.\n\n21 p. helmikuuta — kolme viikkoa oli siis jo astuttu Barrierin pintaa —\nraivosi lumimyrsky ja oli -55° pakkanen, mutta siitä huolimatta täytyi\npyrkiä eteenpäin, vaikka palettiinkin ankarasti. Oli kysymys elämästä\nja kuolemasta... Seuraavana päivänä tavattiin vereksiä jälkiä! Ne\nolivat apuretkikunnan, joka oli käynyt palaajoita varten ruokatavaroita\ntuomassa ja oli samalla matkannut vähän edemmäksikin tiedustelemaan,\neikö heitä kuuluisi.\n\nApuretkikunnan lepopaikka etsittiin tarkimmin ja löydettiin kolme\nsuklaanpalasta ja joku biskitti. Niistä vedettiin arpaa. Shackletonilla\noli huono onni ja »oli melkein naurettavaa, kuinka se minua hetken\naikaa harmitti».\n\n23 p. löydettiin vihdoin apuretkikunnan tuoma varasto, ja siinä oli\nvihdoinkin kyllin syötävää ja herkkuja jos minkälaisia.\n\nMutta kauan ei ollut aikaa niitä nauttia. Kaksi miestä, toinen niistä\nretkikunnan johtaja, lähti kiiruumman kautta matkaan joutuakseen\ntalvimajaan, ennen kuin Australiasta palannut »Nimrod» aikaisemmin\nannettujen määräysten mukaan ennättäisi jälleen tiehensä lähteä. Yksi\nmies oli niin heikko, että hän oli jätettävä jäljelle, ja toinen\nhänelle avuksi. Shackleton ennättikin talvikortteeriin ennen laivan\nlähtöä ja palasi sieltä apumiesten kera jäljelle jääneitä pelastamaan,\nja maaliskuun 4 p. olivat vihdoinkin kaikki hyvässä turvassa.\n\n29 p:stä lokakuuta 4 p:ään maaliskuuta oli eteläretkikunta ollut\nmatkalla ja tällä ajalla kulkenut kaikkiaan 2,824 1/2 kilometriä,\npäästen 154 1/2 kilometrin päähän etelänavasta, 706 kilometriä\nlähemmäksi kuin Scott v. 1902. Vähältä piti, ettei Shackleton\nsaavuttanut itse päämäärääkin, vaikka vastukset olivat paljon\nsuuremmat, kuin hän oli osannut arvata. Joka tapauksessa hänen\nretkensä on niin tarmokas ja uljas, että tuskin napamaitten koko\nlöytöhistoriassa on sen vertoja. Puutetta ja ankaria kärsimyksiä on\ntosin ennenkin kestetty, mutta ei ole monikaan näin tarkimmilleen\nponnistanut ihmisen viimeisiäkin voimia suuren päämäärän\nsaavuttamiseksi.\n\nRetken maantieteelliset tulokset olivat erittäin suuriarvoiset,\nvaikk'ei itse napaa saavutettukaan. Sen kautta osoitettiin\nEtelä-Viktorianmaan suuren vuoriston kääntyvän Länsi-Antarktikaan päin\nja siis kaikesta päättäen olevan koko etelänapamaan selkäranka. Se\nosoitti etelänavan olevan vuoriston takana korkealla ylängöllä niin\nankaralla pakkasalueella, ettei moiselle ole muualla maapallollamme\nvertaa. Lähes -60° kesälämmöt ovat olleet tähän saakka tuntemattomat.\nKaikesta päättäen on etelänapa myös maamme absoluuttinen pakkasnapa,\njonka rinnalla Siperiankin pakkasalueet joutuvat häpeään. Siitä taas\nseuraa, että etelänavalla on pysyvä korkean ilmapaineen alue. Sillä\najalla, minkä retkikunta jääylängöllä viipyi, kaartoi sen päällä\nainainen pilvetön taivas, niinkuin yleensä korkean ilmapaineen\nalueilla. Tämä pilvettömyys ylängön korkeuden ohella lienee syynä\nalhaisiin kesälämpöihin, koska säteily avaruuteen pilvettömän taivaan\nalla ja ohuessa ilmassa on kokonaan vapaa.\n\n\nEräs toinen retkikunta (Armytage, Priestley ja Brocklehurst)\ntutki joulukuussa ja tammikuussa tarkemmin läntisestä vuoristosta\nMacMurdo-salmeen laskevia jäävirtoja, joita jo Scottin retkikunta\noli tutkinut. Sen tehtävänä oli etupäässä vuoriston geologisten\nolojen selville saaminen. Täällä tavattiin nykyisen merenrannan\nyläpuolella vanhoja rantaviivoja, jotka osoittavat maan jääkauden\njälkeen kohonneen. Kasvikivettymiä ei sitä vastoin löydetty, vaikka\nkuinka etsittiin. Niinikään tutkittiin lumen ja jään sulamisilmiöitä\netelänapamaan kesäsydännä. Aivan jähmettynyt ei luonto sielläkään ole.\nKesällä lumi ja jää pinnalta sulavat auringonpaisteessa, varsinkin\nkiven tai kallion läheisyydessä. Niinpä oli Ferrar-glasieerille, joka\nsoluu vuoriston poikki, muodostunut jonkinlainen tulvapuro, jonka\nkohina jähmettyneessä jääerämaassa oli ihanaa soittoa.\n\nPalatessaan tammikuun lopulla rämäkin retkikunta oli vähällä joutua\ntuhon omaksi, kun merijää irtautui rannasta ja miehet sen mukana\najelehtivat ulapalle kappale kappaleelta lohkeilevalla jääkentällä,\njonka ympärillä ahnaat petovalaat kiertelivät. Yksi jääkentän kulma\nsattui kuitenkin pikimältään koskettamaan maajäähän ja tällä kulmalla\nsattuivat retkeilijät juuri silloin olemaan ja pelastuivat kuin ihmeen\nkautta.\n\n\n\n\nMagneettisen etelänavan löytö.\n\n\n»Pohjoisretkikunta», johon kuuluivat professori David, Mawson ja\nMackay, sai tehtäväkseen seurailla Etelä-Viktorianmaan länsirantaa\npohjoiseen päin sekä sopivalta paikalta tunkeutua magneettista\netelänapaa kohti. Jo lokakuun alussa retkikunta lähti liikkeelle,\nviipyi matkalla 122 päivää ja suoritti edestakaisin lukien 2,207\nkilometriä pitkän matkan. Tämä tulos oli sitä huomattavampi, kun\nretkikunnalla ei ollut minkäänlaisia juhtia, vaan sen täytyi itse vetää\nkaikki eväänsä ja tarpeensa ja suuren osan tiestään kulkea edestakaisin\nkahteen kertaan.\n\nMatka pitkin meren rantaa pohjoista kohti oli vaarallinen ja\nvaivalloinen. Etelänapamaan rannikolla on näet jää kesät ja talvet\nirrallaan maasta, koska vuorovesien säännöllinen vaihtelu ylläpitää\navointa saumaa. Merenjäällä sen vuoksi oli ainiaan tarjona se vaara,\nettä jää repeisi rannasta ja ajautuisi ulapalle. Maata pitkin olisi\nollut sanomattoman vaikea matkata. Missä vuoret eivät ulottuneet\nmereen saakka, siinä pisti siihen kielensä mahtava vuoristosta tuleva\nglasieeri. Kieleke useinkin oli niin pitkä, että sen kiertäminen olisi\nkysynyt liian paljon aikaa, ja retkikunnan senvuoksi täytyi taivaltaa\nglasieerin rosoisen pinnan poikki lukemattomia salavaaroja vältellen.\n\nRetkikunta keksi keinon ruokavarojensa lisäämiseksi, niin että ne\nkestivät magneettiselle navalle saakka. Se rupesi syömään hylkeitä,\njoita oli helppo pyydystää, ne kun tuskin ymmärsivät vähääkään pelätä,\nja keitti petroolin säästämiseksi hylkeenrasvalla, niinkauan kuin\nmerenrannalla viipyi.\n\nNäin matkattiin verkalleen pohjoista kohti, kartoitettiin rantaa,\njota sitä ennen oli vain laivoista tähtäilty, tutkittiin vuorien\nkokoomusta ja mieltäkiinnittäviä jääilmiöitä. Kuljettiin laajan\nDrygalski-glasieerin kielekkeen poikki, mutta glasieerin huomattiin\nolevan niin täynnään halkeamia ja jääröykkiöitä, että sitä pitkin oli\nmahdotonta yrittää vuoriston poikki magneettiselle navalle. Koko joukon\npohjoisempaa löytyi toinen vuoristoglasieeri, jota myöten yritettiin\nparemmalla menestyksellä.\n\n\n\nNapaylängöllä.\n\n\nSamanlaisia vaaroja ja vastuksia kokien kuin eteläretkikuntakin nousi\ntämä retkikunta jäävirtaa pitkin yhä korkeammalle meren pinnasta,\nkunnes jäävirran niska-aukko leveni, vuoret kahden puolen taantuivat ja\nvähitellen painuivat taakse taivaanrannan alle. Niukalla ravinnolla,\nenemmän kuin 2,000 metriä korkealla merenpinnasta, retkikunta sitten\njatkoi matkaansa länttä kohti pitkin jääylängön pintaa.\n\nYhä pysyvämmin asettui magneettineula, joka ilmaisee magneettisen\nvoiman kallistumaa (_inklinatiota_), vaakasuora neula taas, joka\nilmoittaa poikkeamaa (_deklinatiota_) oli käynyt niin epävakaiseksi,\nettei siitä ollut mitään apua. Nämä merkit selvään osoittivat,\nettä alettiin lähestyä magneettista napaa. Mutta se oli kuitenkin\nkoko joukon kauempana maajäätiköllä, kuin edellisten retkikuntain\ntarkat, mutta pidempien matkain päässä toimittamat mittaukset olivat\nosoittaneet. Mittauksista päättäen se niinikään on melkoisesti\nmuuttanut paikkaansa siitä, kuin Ross havainnoittensa kautta sen paikan\nmääräsi. Uusimmat havainnot ovat osoittaneet, että se yhä joka vuosi\nmuuttaa paikkaansa, kiertäen piiriä, jonka läpimitta lienee muutamia\nkymmeniä kilometrejä.\n\n\n\nMagneettisella navalla.\n\n\nTammikuun 15 p. oli saavuttu paikalle, jossa kallisteneula oli melkein\npystyssä, osoittaen 89°48', poiketen siis ainoastaan 12' kohtisuorasta.\nMawson laski, että itse napa ehkä piankin olisi aivan sillä kohdalla,\njossa silloin oltiin, mutta sen liikunnon riittävän tarkka tutkiminen\ntällä paikalla olisi vaatinut ainakin kuukauden verran aikaa, jonka\nvuoksi retkeilijät sekä eväitten että ajan puutteessa päättivät siltä\npaikalta tehdä pikamarssien vielä 21 kilometrin rynnäkön, ollakseen\ntarkkaan sillä paikalla, jossa havaintojen ja laskujen mukaan\nmagneettisen navan keskipisteen piti olla (72°25' eteläistä leveyttä ja\n155°16' itäistä pituutta). Tällä paikalla retkikunta valokuvasi itsensä\nja otti alueen Britannian valtakunnan omaisuudeksi.\n\nTämän tapahduttua riennettiin kiiruimman kautta viimeiseen yöpaikkaan\njätetylle leirille ja lähdettiin samanlaista ruoan vähyyttä kärsien\nkuin eteläretkikuntakin pyrkimään takaisin meren-rannikolle.\nLukemattomia vastuksia voittaen sinne saavuttiinkin, mutta sitten\nolivatkin retkeilijäin voimat niin lopussa, että he tuskin olisivat\nkyenneet rantoja pitkin palaamaan leirille, ellei »Nimrod», jonka\npalattuaan piti ohjeitten mukaisesti etsiä retkikuntaa rannikolta,\nvihdoin olisi sitä muutaman jäätikön nokasta huomannut. Tapaus on\nsiksi omiaan kuvaamaan retkikunnan asemaa, että kerromme siitä vähän\ntarkemmin matkakertomuksen mukaan:\n\nPitkän ja turhan etsimisen jälkeen oli »Nimrodin» kapteeni jo palannut\npohjoisimmasta kohdastaan Erebukselle päin, kunnes äkkiä huomattiin\nDrygalskin jäätikön päässä kaksi lippua ja retkikunnan teltat.\nAmmuttiin kaksi jyrisevää paukkua ja paikalla nähtiin laivasta,\nkuinka retkeilijät hyökkäsivät ulos, juoksivat kiireessä kumoon\ntoisensa ja kaiken muunkin, mitä eteen sattui, vieläpä kannullisen\nhylkeenrasvaakin ja verta, jota paraillaan joivat ja jonka prof. David\nsanoi maistuvan hyvältä, kun siihen tottui. Näin he karkasivat laivaa\nkohti. Ensimmäisenä juoksi Mawson, joka kuitenkin äkkiä katosi jäätikön\nsisään. Mackay saapui ensimmäisenä jäätikön reunalle, johon laivakin\noli ennättänyt, ja huusi:\n\n»Mawson putosi glasieerihalkeamaan ja me olemme käyneet magneettisella\nnavalla.»\n\nMawsonin onnettomuus oli tapahtunut niin äkkiä, ettei laivaväki\nensinnä käsittänyt, minne kolmas mies oli hävinnyt, mutta tämän\nkuultuaan kapteeni nopeimmiten lähetti apuväkeä maalle, ja nämä\nnostivat kadonneen Mawsonin halkeamasta, johon hän oli pudonnut kuutta\nmetriä syvälle. Hän ei onneksi pudonnut varsin pohjaan saakka, joka\noli paljasta kylmää merivettä, vaan oli pysähtynyt välille eräälle\npykälälle. David ja Mackay eivät jaksaneet häntä ylös nostaa, mutta\nlaivamiehet suorittivat työn nopeasti. Tapaus oli omiaan osoittamaan,\nkuinka ainaisessa vaarassa retkeilijät ovat näillä jäätiköillä, jotka\nEtelänavan maalla ovat ainoat kuljettavat tiet. Sattuvasti Wild lausui,\nettä niillä liikkuu, ikäänkuin kulkisi pimeässä suuren rautatieaseman\nlasiholvin poikki. Mawsonin tapaturma sattui onneksi aivan glasieerin\nulkopäässä, jossa jäätikkö jo on matala. Korkeammalla maan puolessa\nputous tuskin olisi niin lyhyeksi jäätynyt, koska enimmät halkeamat\nleviävät alaspäin.\n\nLaiva palasi Erebuksen juurelle, jonne vihdoin, kun jo pahinta\npelättiin, saapui Shackletonkin tovereineen, ja viipymättä lähdettiin\nsitten kotimatkalle Jäämeren ruvetessa uudelleen jäätymään ja\nsaavuttiin onnellisesti Uuteen Seelantiin. Retkikunnan loistavat\nsaavutukset ja tarmokas toiminta herättivät kaikkialla ihailua.\nEnglannin parlamentti korvasi ne 500,000 mk, jotka Shackleton oli\nlainannut, ja kuningas antoi hänelle aateluuden.\n\n\n\n\nEtelänavan valloitus.\n\n\n\nScottin retkikunnan tuho.\n\n\nShackletonin onnistuneen matkan jälkeen oli tie etelänavalle selvä,\nja kapteeni R.F. Scott, joka oli tämän tien alkupään tutkinut,\npiti etelänavan lopullista Englannille valloitusta luonnollisena\nvelvollisuutenaan ja oikeutenaan. Valtion ja yksityisten suosiollisella\navulla hän saattoikin varustaa suuren retkikunnan, joka kesäkuussa 1910\nlähti Lontoosta matkaan, lukuisampi tieteellinen tutkijakunta kerallaan\nkuin ainoallakaan edellisellä retkellä.\n\nVuoden lopulla retkikunta seikkailullisen matkan jälkeen saapui\nMacMurdon salmeen, mutta ei nyt jäitten vuoksi päässyt Rossin saaren\neteläpäähän saakka, jossa »Discovery»-retkikunnan maja oli, vaan\npystytti majansa 25 kilometriä pohjoisemmaksi Erebus-vuoren juurelle.\n\nLaiva, »Terra Nova» nimeltään, vei sitten »länsiosaston» McMurdo-salmen\nlänsirannalle, tutkimaan sikäläisiltä vuorilta laskevia suuria\njäävirtoja, ja itäosaston Barrierin itäpäähän Kuningas Edward VII:n\nmaalle, jossa se ei kuitenkaan päässyt maalle nousemaan, vaan Barrierin\nreunan muutokset mitattuaan palasi takaisin päämajaan. Samalla se\ntoi sanoman, että se oli lähellä Kuningas Edwardin maata tavannut\nAmundsenin, jonka laiva, vanha »Fram», vielä oli jäätikön reunalla\nainoassa paikassa, josta sille oli turvallinen nousta. Amundsenin leiri\noli Barrier-jäätiköllä kuuden kilometrin päässä sen reunasta.\n\nItäretkikunta muuttui nyt pohjoisretkikunnaksi ja »Terra Nova» vei sen\nEtelä- Viktorianmaan pohjoiskärkeen Kap Adareen.\n\nPääosasto ryhtyi talvimajassa viipymättä tieteellisiin havaintoihin.\nVielä ennen talven tuloa oli sitä paitsi Barrier-jäätikölle vietävä\nvarastoja seuraavan kesän suurta naparetkeä varten.\n\nTalvimajasta täytyi kulkea melkoinen matka merijäätä pitkin,\nennenkuin päästiin Barrier-jäätikölle, koska Erebus-vuoren rinteet\nolivat niin täynnään röykkiöisiä glasieereja, ettei maata pitkin\nollut yrittämistäkään. Mutta merijää oli vahvuudestaan huolimatta\npetollista, hirmumyrskyt kun käden käänteessä saattoivat repiä sen\nauki ja viikkokausiksi katkaista talvimajan yhteyden Barrier-jäätikön\nja manteren kanssa. Tämä mahdollisuus oli ainaisena vaarana kaikille\nrekiretkikunnille ja maaliskuussa 1911 eräs varastoretkikunta\ntodella, myrskyn rikkoessa jääkentät, jäi ajelehtiville jääteleille,\nahnaat miekkavalaat joka puolella ympärillään hyörimässä, ja voitiin\nvain suurella vaivalla pelastaa Barrier-jäätikölle. Yksi hevonen\nja tavaroita menetettiin — Scott oli, samoinkuin Shackletonkin,\nottanut vetojuhdiksi pieniä Mandshurian hevosia — mutta miehet kaikki\npelastuivat, vietettyään kuitenkin kamalia ahdistuksen päiviä.\n\nSuurta haittaa ja paljon kärsimyksiä tuottivat tälläkin retkellä\npakkaset, mutta sittenkin ne olivat toisarvoinen vastus myrskyihin\nverraten. Myrskyt nousivat niin nopeaan ja olivat niin rajuja, että\nne saattoivat tuottaa tuhon jokaiselle, joka sattui olemaan ilman\nvarustuksia muutaman sadankaan metrin päässä talvimajasta niiden\nyllättäessä.\n\nMarraskuun alussa 1911 Scott lähti etelänaparetkelleen. Alkumatkalle\nseurasi monta apuretkikuntaa ja kaksi moottorirekeä, jotka kuitenkin jo\nmuutaman kilometrin matkan jälkeen menivät rikki ja olivat hylättävät.\nAnkarat pakkaset vaikuttivat, että moottorireistä silinterit särkyivät.\nMuutoin ne olisivat toimineet oivallisesti. Niissä oli samanlaiset\nmaasta ponnistavat vetoketjut kuin tankkitraktoreissakin.\n\nScottin matka oli edellisen syksyn tapaturman vuoksi melkoisesti\nmyöhästynyt, mutia sujui sitten Barrierin tasaista pintaa pitkin\njotakuinkin, vaikka hevoset kärsivätkin suuresti kylmistä myrskyistä.\nLevähdyspaikoille rakennettiin tosin lumesta tuulensuojat, mutta\nsiitä huolimatta hevosia sortui. Alkumatkalla oli mukana pari\nkoiravaljakkoakin, jotka apuretkikunnan kanssa palasivat takaisin.\nSaavuttuaan joulukuun ensimmäisellä viikolla Beardmore-jäätikölle, jota\nShackleton nousi napaylängölle, Scott teurasti viimeisetkin hevosensa,\njättäen niiden lihat varastoon, ja lähti sitten jäävirralle, jonka\nhänen retkikuntansa nousi parissa viikossa, päästen jouluaatoksi\nnapaylängölle. Beardmore-glasieerilta palasi yksi apuretkikunta\ntakaisin ja viimeinen tammikuun 4 p. 1912 itse napaylängöltä, jolloin\nScott neljän seuralaisensa kanssa oli vain 240 kilom. päässä navalta.\n\nHuonon kelin, nietosten, pehmeän lumen ja myös jääaaltojen vuoksi oli\nkeli napaylängöltä sangen huonoa. Retkikunnalla oli tosin sukset, mutta\nkuivassa hietamaisessa lumessa nekin luistivat sangen huonosti, eivätkä\nkaikki retkeläiset suosineet niitä ensinkään. Vaihteeksi pidätti\nlumimyrskykin retkikuntaa jonkun päivän alallaan.\n\nViimeiset päivämatkat olivat niin rasittavat, että retkikuntaa\nepäilytti, jaksaisiko se perille saakka, vaikk'ei navalle ollut\nkuin pari tavallista päivämatkaa. Tammik. 13 p. Scott kirjoitti\npäiväkirjaansa: »Tänä iltana vain 90 kilometriä navalle.» Mutta perille\nhe yrittivät, vaikka ruokavarat alkoivat olla hiton vähinä.\n\nTammikuun 15 p. Scott illalla kirjoitti päiväkirjaansa: »Tuntuu\nihmeelliseltä ajatella, että nyt pääsemme navalle kahdella\npitkänpuoleisella päivämatkalla. Ei muuta kuin 50 mitätöntä kilometriä!\nMeidän täytyy päästä sinne, maksoi mitä maksoi! Nyt minua ei peloita\nkuin ainoa kamala mahdollisuus, että Norjan lippu ehkä voi liehua\nsiellä ennenkuin meidän!»\n\n\n\nScott navalla. Napa jo valloitettu.\n\n\n»Tiistaina, tammikuun 16 p. 1912. Leiri 68. Korkeus 2,970 metriä. Se\npelättävä asia on tapahtunut — kamalin, mikä meille saattoi tapahtua! —\n\n»Aamupäivällä suoritimme kelpo marssin ja teimme taivalta 14\nkilometriä. Puolenpäivän havainto osoitti meidän olevan eteläisellä\nleveydellä 89°42' ja iltapäivällä lähdimme liikkeelle sangen\nkohentuneella mielellä, sillä olimme varmat siinä ylevässä tiedossa,\nettä huomenna saavuttaisimme matkamme määrän.\n\n»Pari tuntia kuljettuamme Bowersin terävä silmä huomasi jotakin, joka\nhänestä näytti tienviitalta; se teki hänet levottomaksi, mutta lopulta\nhän arveli, että se mahtoi olla nietos. Sanattomassa jännityksessä\nriensimme edelleen — joka mieheen oli iskenyt sama ajatus, sama kamala\nepäluulo ja minun sydämeni sykki, niin että oli pakahtua. Kului taas\npuolen tuntia — Bowers näki edessäpäin mustan pilkun! Se ei ollut — ei\nvoinut olla — luonnollinen lumenmuodostuma — sen huomasimme liiankin\npian!\n\n»Marssimme oikopäätä päin sitä ja mitä löysimme? Mustan, reentolppaan\nkiinnitetyn lipun! Lähellä oli hylätty leiripaikka — reenjälkiä ja\nsuksenlatuja, joita meni ja tuli — ja selvään näkyviä koiran jälkiä —\npaljon koiran jälkiä — se ilmaisi kaikki! —\n\n»Norjalaiset ovat ennättäneet ennen meitä — Amundsen on ensimmäisenä\nsaavuttanut navan!\n\n»Hirveä pettymys! Mutta ei mikään koske minuun niin kipeään kuin\nuskollisten toveri-parkain kasvojenilme! Kaikki ponnistukset, kaikki\npuute, kaikki tuskamme — mitä varten? Paljaitten unelmain vuoksi —\nunelmain, jotka nyt ovat — rauenneet. —\n\n»Huomenna meidän täytyy päästä navalle — ja sitten niin nopeaan kuin\nsuinkin voimme, voimiamme pinnistäen, päästä takaisin! Matka kulkee nyt\nalaspäin — varmaan ovat norjalaiset löytäneet helpon tien ylängölle!\n\n»Lepoa ei tänä yönä ollut ajatteleminenkaan! Paljas mielenkiihko esti\nmeitä nukkumasta, mielenkiihko, jonka tämä — löydetyn navan löytö\ntuotti! Kaikki ajatukset, jotka meissä virisivät, kaikki sanat, mitä\nlausuttiin — kaikki päättyi tuohon kamalaan: liian myöhään! Ja kun\nteltassa sitten kaikki vaikeni — silloin haudoimme varmaankin kaikki\ntuota yhtä samaa kolkkoa ajatusta:\n\n»_Minua peloittaa paluumatka_!» —\n\nSeuraavana päivänä retkikunta 30 asteen pakkasessa, unettoman yön\nvietettyään, saapui kuuden kilometrin päähän navasta; perille\npäästäkseen sen täytyi kulkea pari kilometriä suoraan eteenpäin ja\n5 1/2 kilometriä oikealle. Melkein tarkkaan tästä suunnasta löytyi\nAmundsenin teltta, 2 1/2 kilometrin päässä navasta, jolle Scottin\njoukko jatkoi matkaansa pystyttäen sinne Englannin lipun. Amundsen oli\nsaavuttanut navan jo joulukuun 15 p. 1911. Telttaansa hän oli »ensi\ntulijan perille toimitettavaksi» jättänyt kirjeen, joka oli osoitettu\nNorjan kuninkaalle. Scott otti tämän kirjeen perille toimittaakseen.\nKun se vihdoin avattiin, sisälsi se tiedon, että Amundsen oli\nnimittänyt napaylängön »Kuningas Haakon VII:n ylängöksi», vaikka\nShackleton, napaylängön varsinainen löytäjä, jo oli nimittänyt sen\n»Kuningas Edward VII:n ylängöksi.» Amundsen tahtoi täten itselleen\nikuistaa löytäjäkunnian, johon hänellä on pienempi oikeus kuin niillä\nmiehillä, joiden työtä hän käytti hyväkseen.\n\nEtelänapa on, kuten jo Shackletonin matkan jälkeen saattoi arvata,\nhieman kaltevalla ylängöllä, jonka korkeimman kohdan poikki retkikunnat\nkulkivat, ennenkuin navan saavuttivat. Scottin ilmapuntarihavaintojen\nmukaan navan korkeus oli 2,900 metriä merestä, mutta 88:nnella\nleveyspiirillä ylängön korkeus oli 3,200 metriä. Samat arvot sai\nAmundsenkin.\n\n\n\nPaluumatka.\n\n\nVielä tammikuun 18 päivänä englantilainen retkikunta kääntyi\npaluumatkalle. »Olemme nyt kääntäneet selkämme kunnianhimomme\nuskottomalle päämäärälle. Edessämme on 1,500 kilometrin vaivalloinen\nmatkaa — 1,500 kilometriä toivotonta kiskomista — 1,500 puutteen, nälän\nja vilun kilometriä. Matkaan siis! Elämäni unelma — jää hyvästi!»\n\nPaluumatka muodostui siksi kuin Scott oli arvannutkin, vieläpä paljon\nhuonommaksi. Ei ainoankaan ollut sallittu päästä matkansa määrään.\nKuormat olivat nyt kevyet, mutta kelit osasta sangen huonot. Toisin\najoin oli paljon apua myötätuulesta, joka usein puhalsi hirmumyrskyn\nvoimalla, palelluttaen miehiltä milloin nenän, milloin sormet heidän\ntelttaansa pystyttäessään. Menomatkan jäljet kuitenkin enimmäkseen\nnäkyivät ja siten löytyivät matkan varteen jätetyt pienet ruokavarastot.\n\nSeuralaisina Scottilla tällä retkellä oli t:ri Wilson, joka oli\nollut hänen mukanaan »Discovcry»-retkelläkin, meriluutnantti Bowers,\nrakuunaratsumestari Oates ynnä merialiupseeri Evans, jonka Scott oli\nvalinnut etupäässä sen vuoksi, että hän oli erinomaisen voimakas ja\nkaraistu kestämään moisen matkan suunnattomat rasitukset.\n\nPaluumatkalla alkoi piankin näkyä, kuinka uhkarohkea tämmöinen\nretki todenteolla oli. Ruokavarat oli ripoteltu pieniin varastoihin\npitkin matkan vartta ja jos yksikin varasto jäi löytämättä —\nhirmutuiskuissa tosiaan oli onnenkauppaa, tavattiinko niitä — niin\nuhkasi nälkäkuolema, eväät kun muutoinkin olivat niin niukat, että\ntuskin riittivät työkunnossa pitämään. Jos taas yksikin mies sairastui,\nsaattoi se katkaista kaikkien paluumatkan, sillä reellä häntä muut\neivät jaksaneet vetää ja vanha napamatkustajain sääntö kielsi ketään\nhengissä taipaleellekaan jättämästä... retkikunnan marssinopeus on sen\nheikoimman jäsenen marssinopeus, kirjoitti jo Greely.\n\nEnsimmäinen Scottin miehistä, joka alkoi uupumuksen oireita näyttää,\noli Evans, jota hän oli vahvimpana pitänyt. Scott hämmästyi tätä, mutta\nhän ei tullut ajatelleeksi, että Evans myös _käyttänyt_ voimiaan sen\nmukaan kuin niitä olikin, ehkä esimiestään palvellakseen vielä ylikin\nsen, mitä ne olisivat sietäneet, ja että hän luultavasti oli tottunut\npaljon runsaampaan ravintoon kuin upseerit ja lukumies. Nyt hänen\ntäytyi tulla toimeen samoilla niukoilla annoksilla kuin muittenkin.\nEvans oli lisäksi palelluttanut kätensä ja nenänsä ja pakkaspukamat\nolivat alkaneet märkiä.\n\nHelmikuun 6 p. Scott kirjoitti päiväkirjaansa: »Elintarpeet ovat\nniukat ja sää epävakaista — yhä useammin alkavat kalvavan pelon hetket\nmieltäni ahdistaa! Emme tänään ole päässeet niin pitkälle, kuin olin\nluullut! Suurinta huolta tuottaa minulle Evans; hänen haavansa ovat\nmärillä, nenänsä on sangen pahan näköinen ja monet merkit viittaavat\nsiihen, että hänen voimansa ovat loppuneet! Mikä onni, että niin\nnopeaan pääsemme ylängöltä pois! Menomatkalla tarvitsimme 27 päivää\nnavalle päästäksemme, nyt olemme paluumatkalla olleet 21 päivää —\nolemme siis viettäneet lähes 7 viikkoa alhaisessa lämpötilassa ja\nmelkein yhtämittaisessa myrskyssä.»\n\nSeuraavana päivänä hän kirjoittaa, retkikunnan saavutettua Beardmoren\njäävirran yläpäähän jätetyn varaston: »Kamala päivä, mutta onnellinen\nloppu! Aamulla yleinen kauhistus huomatessamme, että oli kokonainen\npäiväannos liian vähän leipää! Kuinka se oli mahdollista, sitä emme\nvoineet käsittää, vaikka olisimme kuinka päätämme vaivanneet, sillä\nsiitä olimme varmat, ettemme olleet milloinkaan ylittäneet määrättyä\nannostamme. Bowers kiihtyi tästä kauheasti.» — Illalla retkeilijät\nkuitenkin onnellisesti saavuttivat varastonsa.\n\nBeardmore-glasieerillä sää lämpeni koko joukon ja tuuli tyyntyi\nja löytäessään vielä erinomaisen mielenkiintoisia kivettymiäkin\nkivihiilisuonista retkeilijät reipastuivat koko joukon. Uupumuksestaan\nhuolimatta he ottivat näytekappaleita mukaansa. Mutta pian taas\nretken uhkarohkeus osoittautui kaikessa kamaluudessaan. Mukanaan\nvain sen verran eväitä, että ne juuri ja juuri riittivät seuraavaan\nvarastoon, he eksyivät mitä hirmuisimpiin jääputouksiin halkeamineen\nja röykkiöineen, joista eivät tahtoneet mitenkään pois päästä. Mutta\nruokavarain niukkuus pakotti ponnistamaan ja uskaltamaan, vaikka miehiä\ntavan takaa putoili halkeamiin, saaden pahojakin kolahduksia.\n\nEvansin jalkaan ilmaantui kamala paise, hän valitti nälkää, koetti\nkuitenkin vetää rekeä, kunnes kaatui, koetti sitten tyhjänä kompuroida\nperässä seuraavalle varastolle, joka kaikkien riemuksi löydettiin.\nLeirissä hänestä ei enää ollut mitään apua. Bowers ja Wilson tulivat\npari kertaa lumisokeiksi. Helmikuun 16 p. Evansissa alkoi ilmaantua\nmielenhäiriön oireita. Seuraavana päivänä hän ei jaksanut kulkea\nperässä ja kun muut leirin tehtyään lähtivät katsomaan, mikä hänen oli\ntullut, tapasivat he hänet vaatteet aukaistuina lumessa polvillaan,.\nkädet paljaina ja paleltuneina, silmissä hurja katse! Hän sanoi\nsaaneensa pyörtymiskohtauksen.\n\nHänet nostettiin pystyyn, mutta pari kolme askelta astuttuaan hän\njälleen kaatui nurin. Tuotiin reki ja hänet vedettiin telttaan\npyörtyneenä ja aamuyöstä hän kuoli. Wilson otaksui, että hän halkeamaan\npudotessaan oli saanut vian aivoihinsa. »Kamalaa menettää siten\ntoveri! Mutta tyynesti ajatellessamme täytyi meidän myöntää: oli\nsittenkin onni, että viime viikon kamalat mielenliikutukset päättyivät\njuuri täten. Meille kaikille olisi ollut toivotonta, auttamattomasti\nmahdotonta huonon sairaan kanssa tehdä niin pitkää matkaa!» Puolen\ntunnin kuluttua eloonjääneet lähtivät matkaa jatkamaan ja löysivät\nBeardmoren glasieerin alapäässä olevan varastonsa.\n\nSaavuttuaan lihavarastoilleen ja saatuaan runsaammin ruokaa retkeilijät\nreipastuivat, mutta erikoisen huonot kelit nopeaan kuluttivat näitä\nverestyviä voimia. Säät pysyivät aluksi jotenkin kauniina, mutta olivat\nsangen kylmät. Maaliskuun 2 p, Oates huomasi, että hänen jalkansa\nolivat paleltuneet. Varastossa taas, johon samana päivänä saavuttiin,\ntavattiin kamalan vähän öljyä — apuretkikunnat olivat palatessaan\nottaneet liikaa, tai oli se päässyt haihtumaan. Lisäksi oli 40 asteen\npakkanen ja tuuli oli vastainen. Seuraavat otteet ovat Scottin\npäiväkirjasta, johon hän säännöllisesti kirjoitti muistettavansa\nviimeiseen saakka.\n\n»Sunnuntaina maaliskuun 3 päivä 1912. Toinen aamiainen. Löysimme eilen\nuudelleen jälkemme, olimme poikenneet niistä itään, ja marssimme lähes\n18 kilometriä. Mutta tänään ovat asiat kerrassaan toivottoman huonosti!\nEnsimmäisen tunnin jälkeen, jonka kuluessa myötäinen tuuli auttoi,\nmeitä nopeaan eteenpäin, oli 'pinta kuvaamattoman kehnoa. Tuuli ja\nkaikki kääntyi vastaamme — 4 1/2 tunnin jälkeen meidän täytyi pysähtyä:\nvain 8 1/2 kilometriä eteenpäin. Syy ei ole meidän — aamupäivällä\nteimme, minkä voimme — pinta villamaisen tahmean lumensa keralla, jota\nei ankarinkaan tuuli puhalla pois, pidätti meitä liian lujasti, ja\nusein myrsky oli niin ankara, ettemme saaneet rekeä paikaltaankaan.\nJumala meitä auttakoon! Mutta näitä rasituksia emme enää pysty\nvoittamaan! Emme enää kukaan voi sitä uskoa. Ei tosin kukaan sano\nsanaakaan ja toistemme kanssa olemme aina suunnattoman iloiset — mutta\nvaikeata ei ole arvata, mitä jokainen sydämessään tuntee. Yhä enemmän\naikaa kuluu aamulla kenkäin jalkaan panemiseen — ja joka päivä käy\nvaara yhä suuremmaksi.\n\n\n\nTaistelu ja kuolema.\n\n\n»Maanantaina, maaliskuun 4 p:nä. Toinen aamiainen. Samoin kuin ainakin\nsamoin eilen illallakin unhotimme surumme, ryömimme pusseihimme,\nnukuimme kunnon aterian jälkeen erinomaisesti, heräsimme, söimme taas\njotakin hyvää ja lähdimme sitten matkaa jatkamaan. Koko aamuna emme\n4 1/2 tunnissa ole päässeet kuin 6 1/2 kilometriä eteenpäin, vaikka\nolemme kaikki voimamme pinnistäneet! Ainoa toivomme on kova kuiva\ntuuli — mutta tähän aikaan vuodesta?! Heti pintakiteitten alla on kova\nnietospohja — viikko tai pari takaperin on reki varmaan luistanut\ntäällä erinomaisesti. Seuraavalle varastolle on 78 kilometriä — meillä\non viikoksi ruokavaroja, polttoainetta sitä vastoin vain kolmeksi tai\nneljäksi päiväksi! Mutta jos meidän täytyy olla ilman yhtä lämmintä\nateriaa päivässä, on se kuolemamme! Mutta vielä ei kenenkään mieli ole\nmasentunut, ainakin jokainen näyttää vallan tyytyväiseltä. Tällä haavaa\npakkasta on noin 29 astetta ja meistä tuntuu hyvin hyvältä, mutta\npian varmaankin taas tulee kylmempi ja minä pelkään, että Oatesin on\nsangen vaikea kestää ilman äkkijäähtymistä! Kunpa Kaitselmus lähettäisi\nmeille avun! Ihmisten apua emme enää voi odottaa. Yksi pelastuksen\nmahdollisuus vielä on: seuraavaan varastoon ehkä olisi voinut jäädä\nvielä ylimääräistä muonaa! Mutta jos sielläkin on liian vähän\npolttoainetta? — Ja pääsemmekö edes sinne? Mikä naurettava etäisyys\nse meistä olisi ylängöllä ollut! Olisin jo aikoja sitten joutunut\nepätoivon valtaan, elleivät Wilson ja Bowers kaikessa olisi niin urheat\nja rohkealla mielellä!\n\n»Tiistaina, maaliskuun 5 p:nä. Toinen aamiainen. Eilen iltapäivällä\nhieman tuulta ja 5 tunnissa kurja aamumarssimme karttui jonkun verran\nenempään kuin 16 kilometriin. Menimme maata juotuamme kupin kaakaota\nja syötyämme vähän pemmikaania vilunpuistatuksista päästäksemme.\nOatesin jalat ovat surkeassa kunnossa, toinen oli eilen illalla\nkamalasti ajettunut ja tänään mies-parka ontuu pahasti. Aloimme\nmarssimme teellä ja samanlaisella pemmikaanilla kuin eilen illalla —\nkuvittelemme, että pemmikaani täten maistuu parhaalta. Tänään aamulla\nmarssimme 5 tuntia vähän parempaa pintaa jota peittivät korkeat\nkunnasmaiset kinokset. Reki kahdesti kaatui; kiskoimme sitä kävellen\nja kuljimme noin 10 kilomeriä. Vielä kaksi hevostaivalta ja noin 7\nkilometriä varastollemme! Polttoaineemme hupenee pelottavan vähiin ja\nsotamies-parkamme on melkein lopen uupunut. Surullista! Emmekä voi\nmitään tehdä häntä auttaaksemme! Meistä muista Wilson kärsii enimmän\ntästä odottamattoman kovasta pakkasesta. Pääasiallisesti luullakseni\nsen vuoksi, että hän niin uhrautuvalla huolella on hoitanut Oatesin\nsairaita jalkoja. Emme voi toisiamme auttaa — jokaisella on tarpeeksi\nhuolta itsestään. 'Jumala meitä auttakoon!' voimme vain sanoa ja sitten\npalellen ja alakuloisina laahustaa eteenpäin uuvuttavaa tietämme\nsiinä kamalassa tiedossa, että pääsemme eteenpäin aivan, aivan liian\nhitaasti. Mutta ollessamme teltassa yhdessä tunnumme vielä kaikki\niloisilta ja reippailta ja juttelemme kaikista mahdollisista asioista,\nsyömisestä kuitenkin nyt vähemmän päätettyämme uskaltaa syödä täydet\nannokset; emme suoraan sanoen voineet tässä tilassa enää juoksennella\nnälissämme. Se on vaarallista leikkiä, mutta rohkeasti aiomme jatkaa\nsiten loppuun saakka.\n\n»Keskiviikkona, maaliskuun 6 p:nä. Toinen aamiainen. Eilen iltapäivällä\npääsimme tuulen avulla vähän paremmin eteenpäin, niin että siitä\ntämänpäiväisen kanssa karttui 17 1/2 kilometriä. 40 kilometriä vain\nenää varastoon saakka. Mutta tänä aamuna olot olivat kerrassaan\nsietämättömät! Yöllä lämpeni ja ensi kerran koko matkalla olen nukkunut\ntunnin liian kauan. Sitten lähdimme vetämään kaikki voimamme ponnistaen\n— henkemme edestä — emmekä kuitenkaan päässeet eteenpäin kuin nipin\nnapin pari kilometriä tunnissa! Kolmasti meidän täytyi päästellä\nitsemme valjaista etsiäksemme vanhat jäljet. Oates parka istui reen\npäällä. Vetää hän ei enää voi. Varmaan hänen jalkojaan kauheasti\npakottaa, mutta siitä huolimatta hän on ihmeteltävän urhoollinen. Hän\nei valita milloinkaan; mutta vain taivalta tehdessä hänen rattoisa\nmielenlaatunsa enää esiintyy; teltassa hän käy yhä vaiteliaammaksi.\nPanemme tänään kuntoon väkiviinalampun voidaksemme koetteeksi käyttää\nsitä priimuskeittiön asemesta, kun paloöljy loppuu — se on sangen huono\nkorvaus, eikä meillä ole väkiviinaakaan paljon! Kun olisimme joka päivä\npäässeet eteenpäin edes 16 1/2 kilometriä — ehkä olisimme sillein ennen\npolttoaineen loppumista päässeet seuraavan varaston läheisyyteen. Nyt\nei meitä voi auttaa mikään muu kuin kova tuuli ja hyvä keli. Tänä\naamuna kävi aika hyvä tuuli, mutta siitä huolimatta reki oli raskas\nkuin lyijy. Olisimme edes kaikki terveet, niin olisi vielä toivolle\nsijaa, mutta »sotamies»-parka on meille käynyt pelottavaksi vastukseksi.\n\n»Torstaina, maaliskuun 7 p:nä. Oatesin tila on sangen huono. En voi\nkyllin ihailla hänen sankarimaisuuttaan. Juttelemme keskenämme vielä\nsiitä, mitä kaikkea teemme, jahka taas päästään kotia. —\n\n»Eilen vain 12 kilometriä — tänä aamuna 4 1/2 tunnissa vähän yli 7\n1/2 kilometriä — vielä on varastoon 30 kilometriä matkaa. Jos siellä\ntapaamme oikean määrän ruokatavaroita ja keli pysyy tämmöisenä,\nniin voimme ponnistaa vielä sitä seuraavaan varastoon, mutta emme\nenää »Yhden tonnin leiriin»! Toivomme vastoin vakuutustamme, että\nkoirat ovat käyneet Mount Hooperissa; se ehkä voisi meidät pelastaa.\nOates-paran loppu on lähellä.\n\n»Säteilevä auringonpaiste — jälkemme ja tienviittamme näkyvät kauas\neteenpäin — joka vain voisi seurata niitä päähän saakka!\n\n»Perjantaina, maaliskuun 8 p:nä. Minun täytyy nyt aamulla odottaa\nyösaappaat jalassa tuntikauden, ennenkuin voin ryhtyä jalkineita\nmuuttamaan, ja tavallisesti olen kuitenkin ensimmäiseksi valmis.\nWilsoninkin jalkoja alkaa pakottaa, se johtuu pääasiallisesti siitä,\nettä hän yöllä on niin paljon liikkeellä muita auttaakseen. Teimme tänä\naamuna taivalta 8 1/2 kilometriä ja olemme nyt 16 kilometrin päässä\nvarastostamme — naurettavan lyhyt matka! Mutta tiedämme liiankin hyvin,\nettä meidän tulee ponnistaa voimamme kahdenkertaisesti, jos mieli\nkulkea puoletkaan siitä mitä ennen.\n\n»Nyt tahtoisimme ennen kaikkea tietää: mitä on varastossa? Jos\nkoiraretkikunta on siellä ollut, voimme kulkea vielä jonkun verran\nedemmäksi mutta jos tässäkin on liian vähän polttoaineita, niin Jumala\nmeitä armahtakoon.\n\n»Sunnuntaina, maaliskuun 10 p:nä. Oates kysyi tänä aamuna Wilsonilta,\nvieläkö hän saattoi parantua; tietysti Billin täytyi vastata, että\nkyllä hänen luullakseen. Todenteolla hänellä ei enää ole parantumisen\ntoivoa. Ja tokko me muut jaksamme perille. Parhaassa tapauksessa voimme\nvielä jonkun aikaa jatkaa kurjaa elämäämme, mutta emme muutakaan.\nPukumme ovat niin jäätyneet, että tuskin kykenemme vaatteitamme\nriisumaan ja taas päällemme pukemaan ja Titus-parka aamusin viivyttää\nmeitä niin paljon, että hyvän aamiaisen lämmittävä vaikutus jälleen\nhaihtuu; ehdottomasti meidän täytyisi heti ylös noustuamme lähteä\nmatkaan; ja toisen aamiaisen jälkeen sama juttu. Mies-parka! Hänen\nlaitansa on surullinen; mutta siitä huolimatta täytyy häntä koettaa yhä\nuudelleen reipastuttaa.\n\n»Eilen saavuimme Mount Hooperin varastolle. Kylmä lohdutus! _Kaikkea_\nliian vähän. En kuitenkaan voi väittää, että se olisi kenenkään syy.\nKoiraretkikunta olisi voinut olla pelastuksemme — sitä ilmeisestikään\nei ole tullut. Meareksella näyttää olleen huono paluumatka. Kaikki\nsurkeata sekasortoa! —\n\n»Tänään emme voineet kulkea kuin puolen tuntia. Hirmumyrsky pakotti\nmeidät taas nopeaan leiriytymään.\n\n»Maanantaina, maaliskuun 11 p:nä. Oateksen loppu on lähellä. Jumala\nyksin tietää, mitä me teemme — ja mitä hän tekee. Keskustelimme tästä\nasiasta ensimmäisen aamiaisen jälkeen; hän on urhea, hyvä ihminen ja\nselvillä asemastaan, mutta hän todella kysyi neuvoamme. Mitä muuta\nsaatoimme sanoa kuin hartaasti pyytää häntä kulkemaan kanssamme\nniin kauan kuin suinkin mahdollista. Mutta yksi hyvä seuraus tällä\nneuvottelulla kuitenkin oli: käskin pontevasti Wilsonia antamaan meille\n‘keinot kärsimystemme lopettamiseksi, jotta jokainen tietäisi, mitä\nhänen viime tingassa oli tehtävä. Wilsonilla ei ollut valitsemisen\nvaraa, koska muutoin olisimme ryöstäneet hänen rohtolaatikkonsa\ntyhjäksi. Meillä on nyt jokaisella 30 ooppiumitablettia ja itselleen\nhän on jättänyt putken morfiinia. Leikkimme saa traagillisen lopun.\n\n»Kun tänä aamuna nousimme ylös, oli taivas kauttaaltaan pilvessä. Emme\nnähneet mitään, eksyimme laduilta ja kävelimme sitten epäilemättä\npaljon ristiin rastiin — 5 1/2 kilometriä aamupäivän työn tulokseksi —\nkamalan raskas keli — muuta en ollut odottanutkaan. 11 kilometriä on\nnyt enintä, mitä voimme taivalta tehdä. Meillä on muonaa 7 päiväksi\nja tänä iltana varmaan olemme noin 102 kilometrin päässä yhden tonnin\nleiristä. 11 X 7 = 77 — jää siis vielä 25 kilometrin matka edellyttäen,\netteivät asiat käy vielä huonommin.\n\n»Tiistaina, maaliskuun 12 p:nä. Eilen kuljimme 11 kilometriä, tänä\naamuna 4 tunnissa 10 minuutissa 7 1/2 kilometriä; iltapäivällä meidän\ntäytyy koettaa päästä vielä 5 1/2 kilometriä eteenpäin — 13 x 6 = 68.\nVarastosta meidän pitäisi olla 78 kilometrin päässä, mutta epäilen,\nvieläkö sitä saavutamme. Lumen pinta on kauhean huonoa, pakkanen\nsanomattoman ankara ja terveytemme riutuu nopeaan. Jumala meitä\nauttakoon!\n\n»Torstaina, maaliskuun 14 p:nä. Mutta kaikki käykin aivan\nnurinkurisesti! Eilen heräsimme kovaan pohjatuuleen ja 38 asteen\npakkaseen. Kun emme voineet sitä vastaan marssia, jäimme k:lo 2:teen\nleiriin ja kuljimme sitten vielä 9 1/2 kilometriä. Olisimme mielellämme\nlaahustaneet vielä jonkun matkaa, mutta kärsimme liiaksi pakkasesta,\npohjatuuli kun ei kokonaan tyyntynyt. Ja kuinka kauan kestikään,\nennenkuin pimeässä saimme iilallisemme valmiiksi!\n\n»Tänä aamuna lähdimme matkaan etelätuulella purjeen auttamina ja\nhyvää kyytiä, kulkien jälleen tienviitan ohi. Mutia puolen rupeamaa\nmarssittuamme muuttui viima tuikeaksi länsituuleksi, joka puhalsi\ntuulipukumme läpi kintaihin saakka. Wilson-parka oli niin kohmettunut,\nettei hän hyvään aikaan saanut suksia jaloistaan riisutuksi. Bowers\nja minä saamme kahden laittaa leirin kuntoon, ja kaikki värisimme\nvilusta vihdoinkin telttaan päästessämme. Puolenpäivän aikaan oli —42\nastetta pakkasta! Siitä huolimatta meidän _täytyy_ päästä eteenpäin,\nvaikka leirin teko käykin yhä vaikeammaksi ja vaarallisemmaksi.\nLoppu on lähellä — siitä tulee sangen armelias loppu. Oates-parka on\njälleen palelluttanut jalkansa; minua kammottaa ajatellessani, miltä\nhän huomenna näyttää. Vain suurimmalla vaivalla voimme muut varjella\njäsenemme paleltumiselta. Ei kukaan meistä osannut ajatellakaan, että\ntäällä tähän aikaan vuodesta olisi tämmöiset pakkaset ja tuulet! Teltan\nulkopuolella on aivan hirmuista. Mutta meidän täytyy taistella loppuun\n— niinkauan kuin on yksikin korppu jäljellä; mutta annoksia emme voi\nvähentää.\n\n»Lauantaina 16 tai sunnuntaina 17 p:nä maaliskuuta. En ole aivan\nselvillä päivämäärästä, mutta luulen, että jälkimmäinen on oikea.\n\n»Surunäytehnä on täydessä menossa. Toissapäivänä Titus (Oates)-parka\nselitti toista aamiaista syödessämme, ettei hän jaksanut kulkea\nkauemmaksi, ja hän senvuoksi ehdotti, että jättäisimme hänet jälkeemme\nmakuusäkkiinsä. Siitä ei tietysti voinut olla puhettakaan ja saimme\nhänet lähtemään kerallamme vielä iltapäivänkin taipaleelle. Varmaan\nse hänelle oli sanomaton kärsimys! Siitä huolimatta hän hoiperteli\nmukana ja laahustelimme vielä moniaan kilometrin eteenpäin. Yöllä hänen\ntilansa kävi yhä huonommaksi ja näimme, että loppu oli lähellä.\n\n»Jos tämä päiväkirjani löydetään, niin pyydän julkaisemaan seuraavat\nseikat: Oatesin viimeiset ajatukset kohdistuivat hänen äitiinsä; sitä\nennen hän oli lausunut julki ilonsa siitä, että hänen rykmenttinsä\nolisi ilolla kuuleva, kuinka rohkeasti hän oli ottanut vastaan\nkuoleman. Me kolme voimme todistaa hänen urheutensa. Viikkokausia hän\nvalittamatta kärsi sanomattomia tuskia ja oli toimelias ja avulias\nviime hetkeen saakka. Viimeiseen saakka hän toivoi — tahtoi toivoa.\nHän oli urhea sielu ja tämä oli hänen loppunsa. Hän vaipui viimeistä\nedellisenä yönä uneen siinä toivossa, ettei hän enää heräisi;\nmutta aamulla — eilisaamuna — hän kuitenkin heräsi! Ulkona riehui\nhirmumyrsky. 'Käyn ulkona', hän lausui, 'ja ehkä viivyn vähän aikaa!'\n\n»Sitten hän lähti ulos hirmumyrskyyn — emmekä sen koommin häntä nähneet.\n\n»Tahdon tässä lausua, että viimeiseen saakka uskollisesti autoimme\nmolempia sairaita tovereitamme. Kun Edgar Evans oli kuolemansairas\neikä meillä ollut enää kerrassaan mitään syötävää ja hän jo makasi\ntainnoksissa, näytti muitten turvallisuus vaativan, että jättäisimme\nhänet; mutta armollinen Kaitselmus juuri tällä kovanonnen hetkellä\nriisti häneltä hengen. Hän kuoli luonnollisen kuoleman ja jätimme hänet\nvasta kaksi tuntia sen jälkeen kuin hän oli kuollut. Me tiesimme, että\nOates-parka meni ulos kuolemaan ja me koetimme saada hänet aikeestaan\nluopumaan, mutta hän menetteli kuin sankari ja englantilainen\ngentlemanni. Me kolme eloon jäänyttä toivomme yhtä rohkeasti käyvämme\nkuolemaan, joka varmaankaan ei enää ole kaukana.\n\n»Sunnuntaina, maaliskuun 17 p:nä. Kirjoittaa en enää voi muuta kuin\ntoisen aamiaisen aikana enkä silloinkaan aina. Hirmuinen pakkanen,\npäivällisaikaan 40 astetta. Toverini ovat ylen iloisella päällä, mutta\nmeitä uhkaa vakaasti vilukuolema, ja vaikka alati puhumme siitä, että\ntästä lopultakin perille pääsemme, ei sitä sydämessään enää usko\nkukaan, siitä olen vakuutettu.\n\n»Meitä viluttaa nyt hirveästi kulkiessamme ja muutoinkin, paitsi\nei syödessämme. Eilen täytyi meidän maata alallamme hirmumyrskyn\nvuoksi ja tänään on marssimme kauhistuttavan hidasta. Olemme nyt\nneljännessätoista hevosleirissä, vain kahden päivämatkan päässä yhden\ntonnin leiristä. Tähän jätimme teodoliittimme, yhden valokuvauskoneen\nja Oatesin makuupussin. Päiväkirjat y.m. ynnä Wilsonin erikoisesta\npyynnöstä mukaan otetut kivennäisnäytteet tavataan joko meidän luotamme\ntai reestämme.\n\n»Maanantaina, maaliskuun 18 p:nä. Tänään toista aamiaista syödessämme\nolemme 39 kilometrin päässä varastosta. Onnettomuus edistyy yhä. Eilen\nmeillä jälleen oli vastatuuli, joka puhalsi luoteesta voimalla 4 ja\ntuiski lunta kasvoihimme; meidän täytyi keskeyttää kulkumme; 37 asteen\npakkanen. Ei ainoakaan ihminen kestäisi semmoista säätä ja meidän\nvoimamme ovat _melkein_ aivan lopussa.\n\n»Oikea jalkani on paleltunut, melkein kaikki varpaat — vielä kaksi\npäivää takaperin olin parhaitten jalkain ylpeä omistaja. Täten\nvähitellen menehdymme. Minä aasi kun sulatettuun pemmikaaniini sekoitin\npienen teelusikallisen curry-jauhoa — se tuotti minulle ankaria\nruoansulatustuskia. Koko yön makasin kipujen vuoksi valveillani ja\ntaipaleella tunsin itseni heikoksi. Palellutin jalkani enkä edes\nhuomannut sitä. Hetkisenkin huolimattomuudesta on seurauksena jalka,\njota ei ilkeä edes katsella. Bowers on terveyteen nähden numero\nyksi, mutta suurta eroa ei meidän välillämme perältäkään enää ole.\nToiset vielä luulevat meidän tästä suoriutuvan — taikka ehkä ovat\nvain luulevinaan — en tiedä kumpaako! Olemme vielä kerran täyttäneet\nprimuskeittiön puoleksi, viimeisen kerran, ja sitten meillä on vain\nvähän väkiviinaa — jonka jälkeen meidän täytyy nääntyä janoon. Tuuli\non tällä haavaa suotuisa — ehkä on siitä apua. Matka varastolle olisi\nmenomatkalla tuntunut meistä naurettavan pieneltä.\n\n»Tiistaina, maaliskuun 19 p:nä. Toinen aamiainen. Eilen illalla oli\nteltan pystyttäminen sangen tukala tehtävä ja olimme kohmettua,\nennenkuin olimme illallisemme nauttineet; siihen kuului laivaleipää,\nkylmää pemmikaania ja puolen pientä kannullista kaakaota, jonka keitin\nväkiviinalla. Sitten vastoin luuioamme kerrassaan lämpenimme ja\nolemme kaikki maanneet hyvin. Tänään lähdimme tavalliseen laahustavan\nhitaaseen tapaamme liikkeelle. Reki tuntui kamalan raskaalta. Olemme\n20 kilometrin päässä varastosta ja voisimme päästä sinne kolmessa\npäivässä. Se on kulkua! Ruokavaroja meillä on vielä kahdeksi päiväksi,\nmutta polttoaineita vain yhdeksi. Meidän kaikkien jalkamme alkavat\nolla huonossa kunnossa — Wilsonin sittenkin parhaassa, minun oikea\njalkani kaikkein huonoin, vain vasen jalkani on aivan kunnossa. Mutta\nkuinka voisimmekaan säästää jalkojamme, ennenkuin olemme saavuttaneet\nvaraston ja jälleen voimme vahvistaa itseämme lämpimällä ruoalla?\nJalan poikkileikkaaminen on vähintä, jolla voin pahasta päästä, mutta\neikö vamma mahda yhä pahentua? Siinä vakava kysymys. Sää ei tarjoa\nmeille helpotusta — tuuli puhaltaa tänään pohjoisesta ja luoteesta ja\nlämpötila on -40 astetta.\n\n»Torstaina, maaliskuun 21 p:nä. Maanantai-iltana olimme vielä 20\nkilometrin päässä varastosta; eilen emme koko päivänä voineet liikkua\npaikastammekaan raivoisan hirmumyrskyn vuoksi. Tänään uudelleen\nmenetetty toivo — Wilson ja Bowers aikovat lähteä varastolle noutamaan\npolttoainetta.\n\n»Perjantaina ja lauantaina, maaliskuun 22 ja 23 p:nä. Hirmumyrsky\nraivoaa yhä edelleen — Wilson ja Bowers eivät uskaltaneet lähteä\nmatkaan — huomenna on viimeinen mahdollisuus — meillä ei ole enää\nensinkään polttoainetta eikä ravintoa kuin yhdeksi, korkeintain\nkahdeksi päiväksi — loppu on lähellä. Olemme päättäneet kuolla\nluonnollisen kuoleman — lähdemme tavaroinemme tai ilmankin niitä\nvarastolle pyrkimään, vaikka jäljillemme sortuisimme.\n\n»Perjantaina, maaliskuun 29 p:nä. Jälkeen 21 päivän on herkeämättä\nmyrskynnyt länsilounaasta tai lounaasta käsin. 20 p:nä meillä vielä\noli sen verran polttoainetta, että saatoimme 'kullekin valmistaa kaksi\nkuppia teetä, ynnä kuivaa ruokaa kahdeksi päiväksi. Joka päivä aioimme\nlähteä varastollemme, jolle ei ollut kuin 20 kilometriä matkaa, mutta\nteltan ulkopuolella koko maisema on vain riehuvaa lumituiskua. Minä en\nluule, että me nyt voimme enää toivoa mitään apua. Tahdomme kuitenkin\nkestää loppuun saakka; mutta yhä heikommiksi käymme, eikä kuolema voi\nenää olla kaukana.\n\n»Surkeata, mutta en luule voivani enää kirjoittaa.\n\nR. Scott.\n\n»Viimeiset sanat\n\n»Jumalan tähden — pitäkää huolta jälkeen jääneistä omaisistamme!»\n\nWilson ja Bowers tavattiin makuupusseissaan, jotka he olivat kiskoneet\npäänsä yli kuten ainakin nukkumaan ruvetessaan.\n\nScott kuoli myöhemmin. Hän oli kääntänyt auki makuupussinsa kannen\nja avannut takkinsa. Pieni laukku, jossa hänen kolme päiväkirjaansa\nolivat, oli harteiden ja pään alla, toisen käsivartensa hän oli\nkietonut Wilsonin ympäri.\n\nNäin heidät löydettiin kahdeksan kuukautta myöhemmin.\n\nPalaamme nyt Scottin retkikunnan muihin osastoihin.\n\n\n\nRetki pingviinien pesimäsijoille.\n\n\nEnsinnä on mainittava retki, jonka tohtori Wilson ja Cherry-Garrard\nluutnantti Bowersin kanssa ensi talven pimeimpänä aikana tekivät Rossin\nsaaren itäpäähän Kap Crozieriin tutustuakseen keisaripingviineihin\nniiden hautoma-aikana; tämä lintu nimittäin hautoo munansa\nsydäntalvella.\n\nMatka oli erinomaisen rasittava ja vaarallinen ankarain pakkasten\nvuoksi — lämpömittari osoitti ajoittain jopa -60°C — halkeamain vuoksi,\njoita on saaren rantaan ulottuvan Barrier-jäätikön reunalla hyvin\ntaajassa ja joita oli pimeässä hyvin vaikea välttää, ynnä vihdoin\nhirmumyrskyjen vuoksi, jotka Kap Crozierissa puhalsivat erikoisella\nvoimalla ja monta vuorokautta yhteen mittaan. Retkeilijät rakensivat\nitselleen niemelle kivistä majan, kattaen sen vaatteella, jäällä ja\nlumella, sekä pystyttivät telttansa ulkopuolelle, kuivatakseen siinä\nvaatteensa ja makuupussinsa, jotka ruumiin haihtumisesta kastuivat\nja jäätyivät. Eräs hirmumyrsky yhdellä repäisyllä vei katon heidän\nmajansa päältä ja teltan teille tuntemattomille ja yht'äkkiä\nretkikunta täten oli joutunut mitä suurimpaan vaaraan, sillä ilman\ntelttaa olisi paluumatka ollut melkein toivoton. Myrskyn tauottua\n'teltta kuitenkin löytyi kilometrin päästä ja oli säilynyt ehjänä.\n\nSangen vaivalloisen ja vaarallisen marssin jälkeen retkeilijät sitten\nkulkivat keisaripingviinien hautomapaikalle ja kokosivat muutamia\nmunia, pistäen ne kintaihinsa, joissa kuitenkin vain osa saapui perille\nehjinä. Paluumatka päämajaan oli sekin kovin rasittava ja retkeilijät\nnäyttivät viiden viikon poissaolon jälkeen niin huonoilta, ikäänkuin\nolisivat olleet viimeisillään.\n\nMac-Murdo-salmen lännenpuolisille maajäätiköille ja vuorille lähti\nTaylorin johtama geologinen retkikunta, joka teki sinne kaksikin\nmatkaa, kartoittaen rannikon ja sille purkautuvat jäävirrat sekä\ntutkien vuoriston geologista rakennetta.\n\n\n\nPohjoisosasto.\n\n\nEnimmän seikkailuja sai pohjoisosasto kokea, suoriutuen niistä\nkuitenkin onnellisesti.\n\nScottin ohjeiden mukaan se lähti Kap Adareen, kun ei päässyt Kuningas\nEdward VII:nnen maassa maihin. Sen piti tutkia Wilkesin maata länteen\npäin niin kauas kuin suinkin. Kap Adaren länsipuolella suistuivat\nvuoret kuitenkin niin jyrkästi mereen, ettei ollut mahdollista sille\npuolelle asemaa laittaa, ja kun ei »Terra Novalla» ollut riittävästi\nhiiliä viedäkseen retkikuntaa takaisin etelämmäksi Etelä-Viktorianmaan\nitärannallekaan, täytyi sen asettua Kap Adareen Borchgrevinekin\nvanhan majan viereen. Täältä piti rantaa länteen päin tutkittaman\nrekiretkillä, mutta sekin osoittautui liian vaaralliseksi, koska\nhirmumyrskyt yhä uudelleen lakaisivat meren jäistä puhtaaksi\nrantavuoria myöten, repien auki jo puolen metrin vahvuiset jääkentät\nja glasieereista lohkeilevat jäävuoret. Keväämmällä retkikunta siitä\nhuolimatta lähti rekiretkelle, mutta tapasi niin petollisia jääoloja,\nettä sen piankin täytyi palata takaisin, ja sai se onneaan kiittää,\netteivät myrskyt sitä vieneet valtamereen. Asemahavainnot ja vuorista\notetut geologiset näytteet olivat sen vuoksi ainoat tulokset Kap\nAdaressa vietetystä talvesta.\n\nJoulukuussa 1911 »Terra Nova» palasi takaisin ja vei retkikunnan\netelämmäksi niille seuduille, josta Mawson ja David v. 1909 olivat\nnousseet sisämaan ylängölle tunkeutuessaan magneettiselle navalle. Sen\npiti pelastaa professori Davidin tänne jättämät kivennäisnäytteet.\nTammikuun 8 p. 1912 retkikunta lähti laivasta maihin ja 18 p.\nhelmikuuta »Terra Novan» MacMurdo-salmesta muun retkikunnan keralla\npalatessaan piti ottaa se jälleen mukaansa. Eväitä se sen mukaan otti\nmaalle vain niukasti ja talvimajansa se oli jättänyt Kap Adareen.\n\nPohjoisosasto, jonka johtaja oli meriluutnantti Campbell, teki sitten\npienen retken pohjoista kohti löytäen hietakivestä erittäin hyviä\nkasvifossiileja ja palasi sovittuun aikaan takaisin maallenousupaikalle\nlaivaa odottamaan. Mutta »Terra Novaa» ei kuulunut ei näkynyt.\nOdotus ohuissa rikkinäisissä teltoissa, suojattomalla rannalla,\nhirmumyrskyille ja tuiskuille alttiina, alkoi käydä yhä kolkommaksi\nja samalla alkoivat ruokavarat arveluttavassa määrässä huveta. Kun\nannoksia täytyi vähentämistään vähentää, olivat miehet lopulta niin\nhuonossa kunnossa, että tuskin kykenivät paria kolmea kilometriä\nkulkemaan.\n\n\n\nKamala talven vietto.\n\n\nMaaliskuun alussa täytyi retkikunnan sen vuoksi kovin karvain mielin\nruveta varustautumaan talven viettoon tällä hirmurannalla ilman majaa,\nilman eväitä — suurin osa siitä, mitä oli, täytyi jättää kevääksi,\njolloin aiottiin rantaa pitkin pyrkiä MacMurdo-salmeen. Täytyi\ntulla toimeen »maan antimilla». Viipymättä ruvettiin hylkeitä ja\npingviinejä varastoon tappamaan ja kun ei kuukauden puolivälissäkään\nlaivaa kuulunut, täytyi ryhtyä vakinaista talvimajaa puuhaamaan.\nSe koverrettiin suureen tiiviiseen luminietokseen ja vaikk'ei se\nollutkaan niin korkea, että siinä olisi voinut seisoa suorana, soi se\nkuitenkin riittävän suojan kaikkia tämän julman rannikon hirmusäitä\nvastaan. Hylkeistä ja pingviineistä saadulla rasvalla keitettiin ruoka\nja lämmitettiin ja valaistiin maja. Leipää oli 80 kiloa kuudelle\nmiehelle, kaakaota sen verran, että sitä riitti viiteen kuppiin\nviikossa miestä kohti, teetä yhteen kuppiin, mutta seitsemäntenä iltana\ntäytyi uudelleen keittää samat teelehdet, jonka jälkeen ne poltettiin\ntupakkana. Sokeria sai jokainen sunnuntaina kahdeksan palaa, joka\nlauantaina suklaapalan ja juhlina ja jäsenien syntymäpäivinä jaettiin\njokaista kohti viisikolmatta rusinaa. Geologi, joka varastoja hoiti,\nvalitti vain, että miehet väittivät heillä olevan syntymäpäivän joka\nkuukausi. Muutoin täytyi tulla toimeen hylkeen ja pingviinin lihalla\nja syödä rannalle ajautuneita merileviä höysteeksi, merivedestä saada\nsuolaa.\n\nTässä kurjassa asumuksessa, tällä todellisella raakalaisruoalla\nretkikunta säilytti henkensä ja melkein kaikki terveytensäkin\nkevääseen saakka, jolloin se saattoi lähteä rantoja pitkin Mac\nMurdo-salmelle pyrkimään. Campbell kohteli veljinään ja vertaisinaan\nmolempia aliupseereja ja matruusia, jotka retkikuntaan kuuluivat, ja\nkun kaksi heistä pahoin sairastui — toinen hylkeenlihan syönnistä —\nvedettiin heitä sitten rekiretkellä reellä, milloin eivät jaksaneet\nkunnolla kulkea, ja täten säilyi retkikunnan sopu mitä parhaana. Kun\n»Terra Nova» lopullisella kotomatkallaan taas poikkesi tälle rannalle\nottaakseen mukaansa retkikunnan keräämät kivennäisnäytteet, kävi\nkapteeni Pennell muiden retkikuntalaisten keralla tätä talviasumusta\nkatsomassa ja kuvaa hän vaikutuksiaan seuraavasti:\n\n»Mistä ankaran puutteen ajasta tämä käynti meille puhuikaan! Kuinka\npaljon tämä kurja maja meille paljastikaan semmoista, mitä Campbell\nei milloinkaan ollut meille myöntänyt! Koko tässä savun nokeamassa\nluolassa ei ollut kuin yksi kohta, jossa vähänläntä mies saattoi\nseisoa suorana, ja nurkissa lojuivat retkeilijäin keväällä hylkäämät,\nrasvaa tiukkuvat, pikimustat vaatekappaleet, jotka olivat suunnattoman\npainavat. Ei ainoankaan vangin ole koskaan tarvinnut näin katalan\nkurjasti asua ja mieleemme kohosi outo tunne katsellessamme tätä\npöyristyttävää kuoppaa, joka oli kuudelle urheimmalle toverillemme\ntarjonnut ainoan suojan. Useimmat meistä ottivat mukaansa muiston tästä\nainutlaatuisesta ihmisasunnosta.»\n\nLiikkeelle lähdettyään Campbell tovereineen matkasi verraten ripeästi\netelää kohti pitkin Etelä-Viktorianmaan rantoja. Lähempänä Mac Murdon\nsalmea he löysivät edellisten retkikuntain jättämiä varastoja, jotka\nsuurenmoisesti virkistivät heitä ja väleen saivat sairaat merimiehetkin\nparanemaan.\n\nSaapuessaan vihdoin vanhalle »Discovery-asemalle» he saivat surusanoman\neteläosaston tuhosta. Campbell olisi halunnut heti lähteä kadonneita\netsimään, mutta etsimään lähtenyt retkikunta oli jo ennättänyt niin\nkauas, ettei se ollut mahdollista.\n\nScott oli navalle lähtiessään määrännyt, että molempain\nkoiravaljakoiden tuli pääasemalta lähteä palaavaa napaosastoa vastaan\nniin pitkälle kuin mahdollista, mutta kun viimeinen palaavista\napuretkikunnista oli jäänyt taipaleelle johtajansa, luutnantti Evansin\nkeripukkiin sairastumisen vuoksi yksi jäsenistä toi siitä tiedon\nkulkien yhtä mittaa 60 kilometriä — ja tämä oli ensin autettava, niin\nviivästyi koiravaljakoiden ja lisäeväitten lähetys. Vasta 4:ntenä\nmaaliskuuta Cherry-Garrard ja venäläinen Dimitri, jotka olivat\nretkikunnan heikompia, pääsivät »yhden tonnin varastolle», jolle\n»Discovery»majalta oli 200 kilometriä, mutta sieltä apuretkikunta\nei enää ankaran hirmumyrskyn ja pakkasen vuoksi kyennyt edemmäksi\ntunkeutumaan, sekä miehet että koirat kun olivat menehtyä. Melkein\npuolikuolleina he taas saavuttivat »Discovery»-majan. Kun he maaliskuun\n10 p:nä lähtivät paluumatkalle, oli Scott tovereineen Mount Hooper\nnimisellä varastolla, jonne »Yhden tonnin varastolta» oli enää 90\nkilometriä. Voimallisempi apuretkikunta olisi epäilemättä voinut\npelastaa heidät. Mutta pohjoisosaston pakoilisen talvenvieton johdosta\noli pääasemallla liian vähän väkeä. Cherry-Garrardin palattua lähti\nt:ri Atkinson yhden miehen keralla apua viemään, mutta täytyi palata\ntakaisin jo ensi asemalta. Pimeä, pakkanen ja riehuvat myrskyt estivät\nkauemmaksi kulkemasta. Asemalla sitä paitsi luultiin eteläosaston\ntuhoutuneen jo kaukana Beardmoren jäävirralla. Napayön pimeydessä,\nMacMurdo-salmen jäitten poikki, jotka hirmumyrsky milloin hyvänsä\nolisi saattanut repiä rikki ja ajaa miehineen päivineen valtamerelle,\nAtkinson sitten vei Etelä-Viktorianmaan itärannalle varaston\npohjoisosastoa varten, jonka hän otaksui eväittensä loputtua väkisinkin\nyrittävän päästä sitä tietä asemalle.\n\n\n\nViimeinen palvelus.\n\n\nSyksy 1912 oli siis englantilaisen retkikunnan pääasemalla sangen\nsynkkä. Heti kevään tullen varustettiin rekiretkikunta kadonnutta\neteläosasten etsimään, eikä sen tarvinnut kauaksi kulkea, ennenkuin\ntapasi tuhoutuneiden teltan tarkkaan tien suunnassa ja hautasi vainajat\nBarrieri-jäätikölle. Oatesiakin retkikunta etsi, mutta hänet oli lumi\nhaudannut ikipäiviksi jäätikköön.\n\nHelmikuun 10 p:nä 1913 »Terra Nova» retkikunnan keralla palasi Uuteen\nSeelantiin, josta sähkölennätin levitti maailmalle tiedon kapteeni\nScottin ja hänen toveriensa onnettomasta kohtalosta. Se herätti\nvilpitöntä surua vainajien kotimaassa ja laajalti sen ulkopuolella.\n\nAntarktika oli siihen saakka päästänyt hengissä kotia ne uteliaat,\njotka olivat tulleet sen hyisiä uutimia kohottamaan, mutta nyt se oli\nensi kerran iskenyt kaikella ankaruudella tuhoisan iskun, eivätkä nämä\nedes olleet ainoat uhrit, mitä se samoihin aikoihin vaati.\n\n\n\n\nAmundsenin retki etelänavalle.\n\n\nAmundsen, luoteisväylän purjehtija, oli varustanut retkikunnan\npohjoisnavan seuduille, ja sinne hän ilmoitti Beringin meren kautta\npyrkivänsä vanhalla »Framilla» ja sinne hänen kaikki miehensä\nluulivat matkan pitävän, kun retkikunta toukokuun 3 p:nä 1910\nlähti Kristianiasta liikkeelle. Mielessään hän kuitenkin oli jo\nvuosi takaperin päättänytkin suunnata etelänavalle, toivoen sen\nvalloittamalla sitten saavansa paremmin varoja pohjoisnaparetken\nvarustamiseen. Sitä paitsi Amundsen tietenkin halusi voittaa ainakin\ntoisen navan seppeleen, Pearyn valloitettua pohjoisnavan. Hän tosin\nhyvin tiesi, että Scott myös pyrki etelänavalle, mutta sanoo luulleensa\nScottilla olleen etupäässä tieteellisiä tarkoituksia, joten navan\nvalloittaminen muka oli hänelle toisarvoinen asia. Canarian saarilla\nAmundsen miehistölleen ilmoitti huonosti harkitun päätöksensä ja miehet\nilolla suostuivat matkasuunnitelman muutokseen.\n\nTammikuussa 1911 »Fram» saapui Rossin Barrier-jäätikölle Borchgrevinkin\naikanaan löytämään Valaslahteen, josta jäätikölle on verraten helppo\nnousta. Viipymättä lähti retkikunta viemään ruokavaroja matkan varteen\nvarastoon ja toiset sillä välin pystyttivät retkikunnan talvimajan\njäätikölle, kuuden kilometrin päähän sen reunasta. Varastoretkikunta\nkävi 82:lla leveyspiirillä saakka, jättäen sinne kuormansa.\n\nTalven huomattavin uutuus oli se, ettei hirmumyrskyjä koko talven\nkuluessa ollut kuin päivä kuukautta kohti, vaikka ne Barrier-jäätikön\nlänsirannalla, jossa brittiläinen asema oli, ovat niin tavalliset ja\nrajut. Framheimissä tosin oli koko joukon kovempia pakkasia, mutta\nkun säät muutoin olivat tyynet, ei niistä ollut suurta haittaa.\nEnglantilainen ilmatieteilijä Simpson, joka hoiti havaintoja\nbrittiläisellä asemalla, arvelee hirmumyrskyjen paikallisuuden johtuvan\nsiitä, että kylmä ilma Barrier-jäätiköltä lämpöistä Rossin merta kohti\nvirratessaan maan pyörimisen johdosta, jolla näin lähellä napaa on\nerikoisen suuri vaikutus, pusertuu Etelä-Viktorianmaan alppimuuria\nvastaan ja näin patoutuneena kahta suuremmalla raivolla syöksyy\npohjoiseen merta kohti. Amundsen ei sitten matkalla napaakaan kohti\njoutunut hirmumyrskyihin ja siinä suurin syy, miksi hänen matkansa\nmenestyi niin hyvin.\n\nLokakuun 20 p:nä, eteläisen pallonpuoliskon kevätkuussa, Amundsen\nsaattoi lähteä napaa kohti yrittämään. Hänellä oli valiokoirat ja kun\nretki muutoinkin oli kaikin puolin mallikelpoisesti järjestetty, sujui\nmatka hyvillä säiliä sangen hyvin.\n\nKuljettuaan Barrier-jäätikön päähän Amundsen tapasi\nEtelä-Viktorianmaasta jatkuvan alppijonon 300 kilometriä idempänä kuin\nenglantilaiset retkikunnat ja löysi suuren neliosaisen jäävirran,\njota pitkin hän pääsi nousemaan etelänapaylängölle. Lähellä tätä\njäävirtaa alppijonosta haarautui vuorenselänne, joka näytti kulkevan\nBarrier-jäätikön itäreunaa, muodostaen sen itärannan ja ehkä myöhemmin\nkääntyen Kuningas Edward VII:n maata kohti. 15 p. marraskuuta\nretkikunta lähti nousemaan Axel Heibergin glasieeria ja sen jatkoa,\nPirun glasieeria, ja saapui parin viikon kuluttua napaylängölle ja\njoulukuun 14 p. 1911 navalle, jossa se viipyi kolmisen päivää, määräten\nnavan paikan sekstantilla ja kulkien piirin, jonka sisälle navan\npiti jäädä, ja pystyttäen sille vihdoin Norjan lipun. Paluumatkalla\nretkikunta alkoi koiriaan teurastaa ja syödä ja ruokkia niillä muita\nkoiria. Tämä ruokavalio oli kylläkin omiaan kiiruhtamaan kulkua\n— Amundsen mainitsee erityisenä ystävyydenosoituksena, kun joku\nmatkatovereista antoi hänelle säästämänsä kappaleen hylkeenlihaa. 26 p.\ntammikuuta 1912 retkikunta onnellisesti saapui takaisin Framheimiin.\nMemomatkalla se oli viipynyt 56, paluumatkalla 39 päivää. Amundsenin\nkulkema reitti oli toistasataa kilometriä lyhempi kuin Scottin. Hän\noli navalla kuukautta aikaisemmin kuin Scott, jonka vuoksi hänen ei\ntarvinnut kokea niin kovia pakkasia kuin englantilaisen retkikunnan ja\nennen kaikkea hän säästyi hirmumyrskyiltä.\n\nAmundsen oli tosin ensimmäinen, joka saavutti etelänavan, mutta\nväärin olisi sanoa häntä etelänavan valloittajaksi; se kunnia kuuluu\netupäässä Shackletonille ja Scottille. Nämä valaisivat navan kaikki\nmaantieteelliset seikat ja heidän tulostensa nojalla Amundsen saattoi\npikamatkansa järjestää. Ja molemmat englantilaiset tovereineen myös\nsankariuden ja urhotyön kannalta arvostellen ovat ehdottomasti ensi\nsijalle asetettavat.\n\n\n\n\nSaksalaisten retki Weddellin merelle.\n\n\nSamaan aikaan kuin »Terra Novan» ja »Framin» retkikunnat toimi\nAntarktikassa useita muitakin retkikuntia.\n\nRossin maasta yritti luutnantti N. Shirasen johtama japanilainen\nretkikunta tunkeutua navalle, mutta kovin puutteellisesti varustettuna\nja valmisteltuna se ei saanut mitään aikaan.\n\nAustralian neljänneksessä, s.o. siinä osassa Antarktikaa, joka on\nviidennen maanosan eteläpuolella, toimi australialainen retkikunta,\njonka työhön saamme tuonnempana tutustua.\n\nWeddellin mereen oli t:ri Wilhelm Filchnerin johtama saksalainen\nretkikunta lähtenyt, noustakseen Coatsin maahan ja tutkiakseen sieltä\nkäsin Länsi-Antarktikan ja muun etelänapamaan yhteyttä. On otaksuttu,\nettä salmi ehkä erottaa ne toisistaan.\n\nRetkikunta lähti Etelä-Georgian saarelta joulukuussa v. 1911. Weddellin\nmeren suulla se kohtasi paljon ahtojäitä, jotka kymmeneksi päiväksi\nkokonaan sulkivat laivan joukkoonsa. Tammikuun lopulla v. 1912 alkoi\nhäämöittää maata ja meri nopeaan madaltui. 28 p. tammikuuta näkyi\nedessäpäin verkalleen parin kolmen sadan metrin korkeuteen kohoava\nmaajäätikkö läntisellä pituudella 30°25'. Tammikuun 31 p. retkikunta\nläntiseltä pituudelta 34°39', eteläiseltä leveydeltä 77°48' löysi\nlahden, joka laivan kapteenista sai Vahselin lahden nimen, ja tästä\nlahdesta Filchner päätti yrittää sisämaahan.\n\nVahselin lahti oli omituinen muodostuma. Lahden itärannan muodosti\nmaajäätikkö, josta kauempana sisämaassa pisti esiin paljaita\nnunatakkeja ja joka sille suunnalle kohosi 1,000 metrin korkeuteen,\nmutta länsirantana oli muutaman kymmenen metrin korkuinen epätasainen\njääpengermä, jonka monimutkainen salmisokkelo erotti mantereita.\nFilchner päätti, että se oli samanlainen merenlahden täyttävä\njääpöytämä kuin Rossin Barrier-jäätikkökin, ja todella sitä länttä ja\nlounatta kohti ulottui silmän siintämättömiin. Mereen se suistui 10—25\nmetriä korkeana seinämänä.\n\nKun sisämaan jäätikölle oli mahdoton purkaa laivasta tavaroita — se\nsuistui mereen 20—30 metriä korkeana seinämänä — päätti Filchner nousta\ntavaroineen tälle merijäälle. Purkaminen aloitettiin viipymättä ja\nhelmikuun 6 p:stä 14 p:ään rakennettiin majaa, jossa jo asui kuusi\nmiestä, kun helmikuun 18 p:nä jäävuoriksi, jotka toinen toisensa\njälkeen lähtivät pohjoista kohti liikkeelle. Sumussa, uiskentelevain\njäävuorien keskellä täytyi ryhtyä pelastamaan miehiä ja koiria ja\ntavaroita, minkä niitä pelastaa voitiin. Helmikuun 24 p. Vahselin lahti\noli levinnyt parinkymmenen kilometrin laajuiseksi eikä enää suonut\nminkäänlaista suojaa laivalle. Filchner yritti sitten saada tavaransa\nmaajäätikölle; mutta kun sekin oli aivan mahdotonta, täytyi hänen\ntyhjin toimin lähteä paluumatkalle.\n\nMaaliskuun 6 p. »Deutschland» kuitenkin takertui ahtojäihin ja jäi\nniihin kiinni marraskuun loppuun saakka, ajellen jäiden kanssa\ntänä aikana kymmenen astetta pohjoista kohti. Laivalla kuitenkin\ntoimitettiin kaiken aikaa tieteelliset asemahavainnot ja saatiin muun\nmuassa selville, että Weddellin meri muodostaa alhaisen ilmapaineen\nalueen, jossa keskimääräinen paine on vain 735 millimetriä.'\nIlmavirrat, jotka siihen suuntautuvat, kuljettavat siinä vettä ja jäitä\nkoillisesta lounatta kohti, sitten länttä ja vihdoin pohjoista kohti.\nTästä päätettiin, että Coatsin maan ja Grahamin maan välillä on laaja\nmerenlahti. Alhaiset ilmapaineet kokoavat jäitä tähän umpimutkaan,\nkorkeat taas näyttävät hajoittelevan niitä. Kauempana etelässä taas on\nmaatuulien vaikutuksesta usein sulaa vettä.\n\nTalven kuluessa kapteeni Vahsel kuoli.\n\nLöydetyn rannan eteläisimmän osan Filchner nimitti »Hallitsijaprinssi\nLuitpoldin maaksi». Se on Coatsin maan jatkoa lounatta kohti.\n\nFilchner aikoi laivansa Buenos Ayresissa korjautettuaan palata etelään\nuudelleen yrittämään, mutta kotimaastaan saamansa määräyksen mukaisesti\nhänen oli palattava takaisin.\n\n\n\n\nHirmutuiskun kodissa.\n\n\n\nAustralialaisten retki Adélie-maahan.\n\n\nAustralialainen t:ri Douglas Mawson, joka Shackletonin\netelänaparetkellä vv. 1907—1909 yhdessä professori Davidin kanssa\nsaavutti magneettisen navan, vannoi tosin, samoin kuin moni muukin\nnapamatkustaja, kotia palattuaan pyhät valat ei enää lähtevänsä\ntuohon hirmumyrskyjen, pakkasten ja jäitten maanosaan, mutta samoin\nkuin niin moni muukin, joka jäitten ja lumiaavikoiden autiudessa on\nelämänsä suurimman ponnistuksen tehnyt, samoin hänkin jo muutaman\nvuoden kuluttua alkoi himoita sinne uudelleen, tällä kertaa oman\naustralialaisen retkikunnan johtajana. Yritys sai commonwealthissa\nkannatusta ja innokas joukko vilvoittelun haluista australialaista\nyliopistonuorisoa keräytyi Mawsonin kohottaman retkeilijälipun\nympärille. Retki voitiin runsailla varoilla, joita sekä Australian\nhallitukset että yksityiset antoivat, varustaa mitä parhaiten. Sillä\nolikin Australialle tavallista suurempi merkitys, koska se oli\ntutkimusalueekseen valinnut maanosan vastassa olevan osan Antarktikaa,\njonka rannikon ilmastollisten olojen tunteminen on tärkeä Australian\noman ilmaston tuntemiselle.\n\nMawson päätti ensinnäkin perustaa Macquarien saarelle, joka on\nmoiempain maanosain välisessä etelämeressä, sen myrskyisimmässä\nleveysvyöhykkeessä, havaintoaseman ja langattoman sähkölennätysaseman,\njonka välityksellä hän toivoi voivansa vuoden umpeensa ylläpitää\nkotimaansa kanssa sähkölennätinyhteyttä. Antarktikan manterelle hän\naikoi perustaa kaksi asemaa, joista Shackletonin entisen toverin Wildin\npiti johtaa läntisempää, ja vihdoin piti retkikunnan ostaman laivan\n— se oli kuulunut Newfoundlandin hylkeenpyyntilaivastoon — muiden\nosastoiden retkeillessä suorittaa meritutkimuksia.\n\n»Aurora» — se oli retkikunnan laivan nimi — tunkeutui, Macquarie-saaren\naseman kuntoon saatuaan, etelämeren laineista ja myrskyistä kunnialla\nsuoriuduttuaan, vielä monin verroin vaarallisemmalle rannikolle, jolla\njäävuoret päivin lumituiskujen sakeuden, öisin pimeän vuoksi monta\nkertaa uhkasivat retkikunnan tien katkaista, ennenkuin se oli edes\njalkaansa astunut »luvattuun maahansa»..\n\nKauan ei tarvinnut kulkea, ennenkuin todettiin, että Wilkesin ja\nmuiden vanhempain purjehtijain näkemät »maat» olivatkin olleet\njäätikköä, koska retkikunta nyt purjehti niiden yli, mutta toiselta\npuolen osoittivat mereen kauas pistävät glasieerikielekkeet ja korkea\npöytämäjäätikön reuna, ettei manner voinut olla kaukana. Adélie-maan\nkohdalla »Aurora» odottamatta pääsi tunkeutumaan aivan tämän maan\nrantaan, poukamaan,-joka sai nimekseen Commonwealth Bay. 19 p.\ntammikuuta 1912 Mawson alkoi siirtää retkikunnan varustuksia maihin.\nÄärettömän rajujen maatuulien vuoksi oli tämä työ ylen vaarallista,\nmutta se saatiin kuitenkin suoritetuksi ilman suuria vahingoita, ja\n»Aurora» saattoi lähteä viemään Wildin osastoa kauemmaksi länteen.\nSe ei siellä enää päässyt maalle saakka, vaan osaston varastot oli\nvivuttava suoraan monen kymmenen metrin korkuisen jääseinämän päälle.\nTyö oli erinomaisen / vaikeata, mutta saatiin kuitenkin muutamassa\npäivässä suoritetuksi.\n\n\n\nMyrskyisellä rannalla.\n\n\nPääasema ankkuroi majansa lujaan kallioon ja ympäröi sen kivivalleilla,\nmutta siitä huolimatta, ja vaikkei majasta kohonnut ilmaan muuta kuin\nlaaka katto, pelkäsivät asukkaat useinkin sen sortuvan. Myrskyn pauhu\noli tällä rannalla niin ainaista, että se, sään joskus lyhyeksi aikaa\ntyyntyessä, edelleen kohisi kaikkien korvissa. Kun sen ulvona yöllä\nhiljeni, eivät majan asukkaat voineet enää maata, niin he olivat siihen\ntottuneet. Ulkona oli mahdoton liikkua ilman piikkianturoita. Myrskyt\ntoivat mukanaan suuret määrät lunta, jonka alle maja joskus kokonaan\nhautaantui. Ilmatieteellisiä koneita, joita varten oli eri majat vähän\nmatkan päässä päämajasta, oli usein hengenvaarallista käydä katsomassa.\n\nTuiskuava lumi muutamassa päivässä kulutti ulos jätetyt vaatekappaleet\nrepaleiksi, söi puusta lustojen välistä pehmeän puuaineen pois,\nruostuneet rautakappaleet kiilloitti, j.n.e. Maaliskuun 15 p. myrsky\nriehui yhtämittaa 24 tuntia 145 kilometrin tuntinopeudella.\n\n»Kun hirmumyrskyn ei onnistunut tuhota meitä itsepintaisella\nhellittämättömyydellä, alkoi se maaliskuun 24 päivän iltana käyttää\nuutta taktiikkaa, hirmuisia, jaksollisia, jättiläismäisiä puuskia.\nNiiden nopeus nousi, kuten myöhemmin selvisi, varmaan 320 kilometriin\ntunnissa. Kello 11.30 illalla keskustelimme aivan rattoisasti\ntilastamme, vaikka yleinen hermostus olikin kohonnut korkeimmilleen,\nmutta sitten toisiaan seuraavat myrskypuuskat äkkiä saivat koko majan\nrytisemään ja vapisemaan. Epäilimme syystä kyllä, kestäisikö katto nämä\nvihurit, ja pohtelimme, emmekö voisi käyttää lihakellaria viimeisenä\npakopaikkana. Aina kun myrskypuuska oli mennyt yli, laski ilmapuntari\nja nousi jälleen... Suurin näistä äkillisistä heilahduksista oli 5\nmillimetriä.»\n\nToukokuussa ilma jäähtyi niin kylmäksi, että ulkona myrskyssä oli\nmelkein mahdoton liikkua saamatta kylmän kyhmyjä kasvoihinsa. »Olimme\ntulleet kamalaan maahan. Asuntomme oli mittaamattoman mannermaan\nreunalla... jossa laajan, navalle ulottuvan erämaan hyytävä henkäys\ntunkeutuessaan ulos pohjoisille merille, paisui loppumattomien\nlumimyrskyjen raivoisaksi voimaksi. Ja nyt olimme moneksi pitkäksi\nkuukaudeksi joutuneet talven jäätävän synkän katseen alle.»\n\nSuunnattomalla vaivalla, myrskyssä ja pakkasessa työskennellen, sai\nretkikunta langattoman lennättimensä maston pystyyn, mutta myrsky\nkaatoi sen, ennenkuin sillä saatiin ainoatakaan vastausta lähetettyihin\nsähkösanomiin.\n\nKeväämmällä alettiin päämajasta tehdä lyhyitä rekiretkiä eri tahoille\nviemään ruokatavaroita varastoon niiden reittien varteen, joita\npitkin aiottiin tehdä varsinaiset tutkimusretket. Näiden varastojen\nsuuruudesta ja siitä, kuinka kauas ne voitiin päämajasta toimittaa,\nriippui ensi sijassa retkien onnistuminen. Ainoastaan yhden retkikunnan\noli määrä kulkea sisämaahan, tavoitellakseen magneettista napaa —\nsiellä ei olisi ollut mitään muuta haettavaa, se kun on vain tasaisesti\nnousevaa ääretöntä lakeutta — muiden retkikuntain piti tutkia rannikko\nkahden puolen.\n\nMarraskuun alkupuoliskolla lähtivät retkikunnat matkaan. Toisilla oli\noivat koiravaljakot, toiset kuljettivat eväänsä miesten vedettävillä\nreillä.\n\n\n\nMawsonin onneton retki.\n\n\nMawson itse, mukanaan englantilainen luutnantti Ninnis ja sveitsiläinen\nt:ri Mertz, lähti itää kohti, tutkimaan antarktisen manteren rannikkoa\njos suinkin aina Kap Adareen saakka. Tällä retkellä voitettavat\nvaikeudet olivat erittäin suuret sen johdosta, että maajäätikkö\nmanteren reunalta jotenkin jyrkkään laskee ja muodostaa jäävirtoja,\njonka vuoksi tavan takaa oli kuljettava hyvin röykkiöisen jään ja\nkaikkialla väijyväin halkeamain poikki.\n\nRetkikunnan tehtyä matkaa kuukauden verran ja nähtyä ja tutkittua\nmuutamia »nunatakkeja», vuorenhuippuja, joita pisti esiin\nmannerjäätiköstä, oli se jouluk. 13 p. saapunut taas sangen vaikeaan\nseutuun. »Iltapäivällä oli taas jyrkkää nousua», kertoo Mawson\nmatkakertomuksessaan. »Halkeamia oli niin paljon, että meidän täytyi\nryhtyä erikoisiin toimiin ne kiertääksemme. Toiset olivat jopa 30\nmetriä leveät ja lunta täynnään. Toiset olivat kuin suuria pyöreitä\nreikiä tai jätinkattiloita. Illalla saavuimme lumikentälle, jossa niin\nmonen vaarahetken jälkeen taas tunsimme olevamme paremmassa turvassa.\n\n»Kulkiessamme lumisen alhon poikki kuulimme äänen, joka muistutti\netäistä kumeata tykinjyrinää. Tämä ääni epäilemättä johtui\npintakerroksien laskemisesta. Kaikesta päättäen oli lumen alla\nmuodostunut suuria luolia, niin että lumikentät meidän ja rekiemme\npainosta laskeutuivat ja puhalsivat ulos allaan olevan ilman.\n\n»Myöhään iltapäivällä alkoi aurinko paistaa ja kun oli melkein tyyni,\nolivat viimeiset marssihetket oikein miellyttävät. Sydänyön aikaan\nleiriydyimme 570 metrin korkeudessa.\n\n»Kävi vieno itäkaakkoistuuli, kun reet joulukuun 14 p:n aamuna lähtivät\nliikkeelle. Sää oli päivänpaisteista, lämpötila 6 astetta pakkasta.\n\n»Mertz ja minä iloksemme kuulimme, että Ninnis oli maannut hyvin ja\njaksoi paljon paremmin.\n\n»Puolenpäivän aikaan keskeytimme marssimme leveysmittausta varten,\nsitten Mertz, ylioppilaslauluja laulaen, jälleen suksillaan kiiti\nedellemme. Koirat pian yhtyivät vauhtiin ja vetivät innokkaasti ja\nhyvin. Kaikki kävi vihdoinkin taas aivan niin kuin saatoimme toivoa, ja\nalkoi lähestyä se aika, että jälleen saattaisimme kääntyä kotia päin.\n\n»Mertz oli hyvän matkaa edellä, kun näin hänen kohottavan\nsuksisauvaansa ja sitten taas jatkavan tietään. Tämä oli merkki,\nettä asiat eivät olleet niinkuin piti, ja kun siis lähestyin tuota\npaikkaa, aloin tähyillä halkeamia ja etsiä selitystä hänen merkilleen.\nSuoraan sanoen emme nyt odottaneet jäähalkeamia, kun olimme sileällä\nlumikentällä ristiin rastiin halkeilleiden rannikkorinteitten\neteläpuolella.\n\n»Mertzin osoittamalla paikalla en huomannut mitään erinomaista.\nIstahdin reelle, otin tauluni esiin ja aloin laskea leveysmittausta,\njonka varemmin olimme suorittaneet. Kun vähän myöhemmin vilkaisin\nmaahan, huomasin hieman halkeaman merkkejä. Se oli yksi sadoista\nsamanlaisista, joitten poikki olimme kulkeneet, eikä näyttänyt\nensinkään erikoisen vaaralliselta. Siitä huolimatta käännyin sukkelaan\nympäri, huusin Ninnis'ille varoitussanan enkä sen koommin ajatellut\nasiaa.\n\n»Ninnis, joka kulki rekensä vieressä seuraten aivan lähellä minun\nrekeäni, kuuli huudon, sillä ympäri kääntyessäni näin, että hän\npaikalla pidätti etupäässä kulkevia koiriaan ja ohjasi ne siten,\netteivät ne kulkisi halkeaman poikki viistoon, kuten minä olin tehnyt,\nvaan suoraan. Sitten jatkoin työtäni.\n\n»Ei hiiskaustakaan kuulunut selkäni takaa, ei muuta kuin jonkun\nkoiran hiljaista valittavaa vinkunaa, jota luulin vastaukseksi\nNinisin piiskansivallukseen. Muistan kuitenkin, että huusin Yrjölle,\nlaiskimmalle koiristani: 'Saat vielä tuota samaa sinäkin, ellet vedä\nparemmin.'\n\n\n\nJäätikön nielemä.\n\n\n»Mertz oli seisahtunut ja kääntynyt ympäri ja hänen huolestunut\nkatseensa sai minutkin uudelleen katsomaan taakseni. Takanani ei\nnäkynyt mitään, ei mitään muuta kuin omat jalaksenjälkeni, jotka\nhäipyivät etäisyyteen. _Entä missä oli Ninnis ja hänen rekensä?_\n\n»Riensin nopeaan jälkiäni taapäin; ajattelin, että joku epätasaisuus\nehkä esti näkemästä. Valitettavasti ei asian laita ollut niin. Pian\nseisoin ammottavan, noin 3 1/2 metriä leveän aukon partaalla. Erään\nhalkeaman silta oli murtunut. Toisella puolella kulki sen reunalle\nsaakka kahden reen jäljet, mutta vain yhdet reen jäljet jatkoivat\nmatkaa toiselta reunalta.\n\n»Melkein mielettömänä viitoin Mertzille, että hän toisi rekeni, jolla\noli alppiköysi. Kumarruin eteenpäin ja huusin pimeään syvyyteen.\nEi hiiskaustakaan noussut sieltä takaisin, ei muuta kuin koiran\nvikinää, joka oli jäänyt riippumaan 45 metriä syvällä näkyvälle\npykälälle. Eläin-paralta näytti selkäranka katkenneen, sillä se\nkoetti etujaloillaan nousta pystyyn, jotavastoin takaruumis oli kuin\nhalvaantunut. Sen vieressä makasi toinen koira liikkumattomana. Aivan\nvieressä oli, sen mukaan mitä pimeys salli erottaa, teltan jäännöksiä\nja liinasäkki, jossa oli kolmelle miehelle 14 päivän eväät. Mursimme\nlumisillan aivan auki, kumarruimme, nuoraan itsemme sidottuamme,\nsisään päin ja huusimme pimeyteen siinä toivossa, että toverimme vielä\nolisi hengissä. Kolme tuntia huusimme herkeämättä, mutta emme saaneet\nsanaakaan vastaukseksi. Koira oli lakannut vikisemästä eikä enää\nliikahtanutkaan. Jäätävä viima kohosi kuilusta. Kaikki toivomme katosi.\n\n»Miksi oli ensimmäinen reki onnellisesti päässyt yli? Minulla varmaan\noli erikoisen hyvä onni, minä kun olin kulkenut yli viistoon, jonka\nolisi pitänyt saada lumisilta vielä helpommin murtumaan. Molempain\nrekien paino oli aivan sama, korkeintaan saattoi olla 13 kilon ero.\nAsia näyttää saavan selityksensä siitä, että Ninnis astui rekensä\nvieressä, jotavastoin minä istuin rekeni päällä. Kulkevan jalkamiehen\ntäysi paino on melkoinen kuormitus ja se epäilemättä riitti saamaan\naikaan lumikannen luhistumisen.\n\n»Mittasimme langalla matkan siihen näkyvään pykälään, jolla jäännökset\nmakasivat. Sitä oli 45 metriä. Kahden puolen halkeama katosi pimeyteen.\nSe näytti meistä niin hirvittävän syvältä ja koirat niin pieniltä, että\nkäytimme apuna kiikaria. Mutta silläkään ei enää mitään erottanut.\nKaikki köydet, mitä meillä oli, eivät yhteen sidottuinakaan olisi\nulottuneet pykälälle saakka ja meidän täytyi senvuoksi luopua kaikista\nenemmistä tutkimuksista ja ruokatavarain pelastamisyrityksistä.\n\n»— — — Raskain sydämin ja murheesta turtuneina käänsimme ajatuksemme\nkoneentapaisesti lähimpiin asioihin.»\n\nSillä yhdellä reellä, joka oli jäänyt jäljelle, oli kahdelle miehelle\nniukat eväät 1 1/2 viikoksi, koirille ei mitään. Kaikki esineet, joita\nilman suinkin voitiin tulla toimeen, jätettiin tapaturmapaikalle\nreen keventämiseksi. »Keitimme laihan liemiruoan kaikista tyhjistä\neväspusseista, mitä meillä oli. Koirille annoimme pilalle kuluneet\nnahkarannikkaat, poronnahkaiset pieksut ja muutamia raakavuodan\nkaistaleita, jonka kaiken ne ahnaasti nielivät:\n\n»Yhä vielä huusimme säännöllisin väliajoin alas halkeamaan siltä\nvaralta, ettei toverimme olisikaan paikalla kuollut, vaan vähitellen\ntointunut pyörtymyksestään. Mutta vastausta ei tullut.\n\n»Kiinnitimme painon nuoraan ja laskimme sen alas sen koiran luo, joka\noli osoittanut elonmerkkejä. Ei hiiskaustakaan. Kaikki olivat kuolleet,\nsyvyyden yht'äkkiä nieleminä!\n\n»— — — Kello 9 illalla seisoimme jäähalkeaman reunalla ja minä luin\nruumiinsiunausrukouksen. Sitten Mertz pusersi kättäni lausuen lyhyen\n»sydämellinen kiitos», jonka jälkeen käännyimme koiria valjastamaan.»\n\nPaluumatka kävi äärettömän vaikeaksi ja kohtalokkaaksi. Retkeläiset\nolivat aikoneet paluumatkalla kulkea korkeammalta sisämaan kautta,\njossa maajäätikön pinta oli tasaisempi, eivätkä senvuoksi olleet\njättäneet matkalle ruokatavaravarastoita. Samoilla vähillä eväillä\noli jaksettava pääasemalle saakka. Koirista toinen toisensa jälkeen\nteurastettiin syötäväksi, mutta ne olivat ylenmäärin laihoja,\njotapaitsi niiden liha liikarasituksen johdosta oli epäterveellistäkin.\nJoulupäivänä oli päämajalle vielä 258 kilometriä ja retkeläiset olivat\n160 kilometrin päässä rannikolta Antarktikan lumisella ylängöllä.\nLumisokeus vaivasi tuontuostakin Mawsonia. Päivin lumi suli ja keli oli\nhuonoa, jonka vuoksi molemmat matkamiehet usein tekivät taivalta yöllä.\n\nTammikuun 1 p. Mertz alkoi sairastella, epäillen koiranlihaa\nsairautensa syyksi. Joku päivä, milloin sää oli huonoa, täytyi\nsenvuoksi levätä. 160 kilometriä oli enää pääasemalle matkaa, mutta\nretkeilijät olivat niin heikontuneet, että tämä taival tuntui melkein\nmahdottomalta voittaa. »Iho alkoi kesiä ruumiistamme ja sen alle\nmuodostunut uusi iho oli niin ohutta, että se halkeili ja rohtui.\nMuistan vielä tarkkaan, kuinka Mertz eräänä päivänä huudahti:\n'Luvallasi', ojensi kätensä ja korvastani korvastani repäisi koko\nihoverhon. Samoin saatoin minä tehdä hänelle. Kun emme enää koskaan\nriisuutuneet, joutuivat kesinyt ihomme ja lähtevät karvamme sukkiimme\nja alusvaatteihimme.»\n\n\n\nUupumuksesta kuollut.\n\n\nTammikuun 7 p. Mertz oli niin heikkona, että Mawson aikoi nostaa\nhänet reelle ja koettaa vetää häntä purjeen avulla, mutta siihenkään\nei sairaasta enää ollut miestä. Hän sai kohtauksia, alkoi hourata ja\njonkun tunnin kuluttua kuoli.\n\nMawson itse oli mitä kurjimmassa tilassa. »Ruumiillinen tilani oli\nsemmoinen, että luulin joka hetki sortuvani. Vatsan kalvava tunne oli\njättänyt semmoisen heikkouden, että minun oli mahdoton joissakuissa\nasennoissa pysyä pystyssä. Toiset varpaistani mustenivat, alkoivat\nmärkiä ja kynnet lähteä. Ulkopuolella riehui hurja lumituisku ja\nihmettelin itsekseni, kykenisinkö enää yksin telttaa kokoon ottamaan\nja taas pystyttämään. Vähän oli minulla enää toivoa jaksaa majalle\nsaakka.» Hän toivoi kuitenkin jaksavansa niin pitkälle, että voisi\nrakentaa lumiukon, jonka joku apuretkikunta löytäisi, ja siihen kätkeä\npäiväkirjansa.\n\nSitten alkoi Mawsonin »kaksintaistelu valkoisen kuoleman kanssa», jolla\notsikolla hän matkakertomuksessaan kertoo tämän loppumatkan.\n\n\n\nKaksintaistelu valkoisen kuoleman kanssa.\n\n\nPienellä taskusahalla hän sahasi rekensä poikki, saaden toisesta\njalaksen pätkästä maston, toisesta raakapuun. Kuormasta hän jätti\njälkeensä kaikki esineet, joita ilman mitenkuten oli mahdollinen\ntoimeen tulla. Vainajan päällystakista hän neuloi purjeen. 11 p.\ntammikuuta hän kauniilla säällä lähti matkaan, mutta jo 1 1/2\nkilometrin vaelluksen jälkeen alkoi hänen jalkojansa siihen määrään\npakottaa, että hänen täytyi pysähtyä ja tarkastaa ne. »Istahdin reelle\nauringonpaisteeseen. Jalkani kauhistuttivat minua, kun ne näin.\nJalkapohjan kovettunut nahka oli kummastakin jalasta lähtenyt irti\nja sukkani olivat vetisestä nesteestä märät. Alla oleva uusi nahka\noli kovin kipeä ja halkeillut.» Mawson siveli uuden nahkan päälle\nvaseliinia ja sitoi vanhan nahkan haavasiteillä sen päälle, se kun\ntuntui haljenneilta paikoilta pehmeältä ja miellyttävältä. Tämän\nsiteen päälle hän veti kuudet paksut villasukat, turkissaappaat ja\npehmeät nahkaiset päällyskengät, jonka jälkeen hän riisuutui alasti ja\notti ilmakylvyn ihanassa, kuumassa päiväliekkosessa. Pistelevä tunne\nkävi kautta koko ruumiin ja hän tunsi itsensä entistä terveemmäksi ja\nreippaammaksi.\n\nJo iltapäivällä hän kuitenkin, lyhyen päivämatkan tehtyään, tunsi\nitsensä niin heikoksi, ettei hän olisi jaksanut telttaa pystyttää,\nellei ilta olisi ollut niin ihmeen ihana. Leirissä levätessään hän\nasetti siteitä kaikille sairaille ruumiinosilleen, sitoi märkivät\nsormensa ja tulehtuneet sieraimensa. Seuraavana päivänä tuuli ja\ntuiski ja kipeät jalat pakottivat yksinäisen vaeltajan viettämään\nsen teltassaan. Tammikuun 13 p. menestyi matka paremmin, mutta jalat\nolivat vielä entistäkin kipeämmät. 9 1/2 kilometriä lyheni taival.\nPaljon halkeamia oli matkalla yli kuljettava, mutta ne eivät vaatineet\nuhriaan. Illalla jäävirta paukkui kuin olisi tykeillä ammuttu.\n\nSeuraavina päivinä Mawsonin täytyi kulkea suuren jäävirran poikki,\njolla iltaisin aina uudistui sama paukkuna; nuoskat kelit ja pehmeä\nlumi kovin haittasivat kulkua. Aika-ajoin satoi sakeaan lunta. Tammik.\n16 p. taivas seestyi, ja aurinko alkoi paistaa. »Verkalleen, lyhyin\ntempauksin, onnistui minun päästä tämän lumenpaisumuksen läpi. Lumi\ntakeltui möhkäleinä anturain alle, joten minun yhä uudelleen täytyi\nne puhdistaa. Kuljin hajonneitten harjanteiden ohi ja vaivuin monta\nkertaa reikiin. Ne veivät halkeamiin, joista kuitenkin vaivatta jälleen\nsaatoin kömpiä ylös. Olin juuri raskaitten ponnistusten jälkeen päässyt\npitkän rinteen päälle ja hengähdin helpotuksesta. Reki luisti kevyesti.\nÄkkiä huomasin, että lumen pinta aivan jalkaini juuresta jyrkkään\nsuistui alaspäin. Silmänräpäyksessä älysin olevani kuilun partaalla,\njoka oli suuri kuin kivilouhos. Reki luisti itsestään ja sai tietysti\näkkivauhdin jyrkällä rinteellä. Käänsin sen senvuoksi ja pinnistäen\nkaikki voimani sain vetonuorasta kiskoen sen pelastetuksi kuiluun\nmenemästä. Luulen seisoneeni siinä kokonaisen minuutin liikkumattomana,\nsaamatta sitä takaisin kulkemaan». Vasta sitten se alkoi hitaasti\ntotella ja uhkaava vaara oli vältetty. 8 erinomaisen raskasta\nkilometriä sain tänä päivänä kuljetuksi.\n\nTammikuun 17 päivänä näytti kulku sujuvan paremmin, mutta vain 3\nkilometriä lyheni sinä päivänä matka. Päivän seikkailuista retkeilijän\npäiväkirja kertoo:\n\n»Hitaasti noustessani jyrkkää rinnettä paksussa pehmeässä lumessa\nputosin halkeamaa kattavan lumisillan puhki, jäin lanteistani läpeen\nkiinni, pääsin jälleen ylös, käännyin 45 metriä pohjoista kohti ja\nkoetin sitten viistoon kulkea erään halkeaman yli huomaamatta, että\njo olin sen päällä. Pari sekuntia myöhemmin kiikuin vetonuoran päässä\n4 1/2 metriä syvällä jäätikön halkeamassa — reki luisti verkalleen\naukkoa kohti — ennätin vain itsekseni sanoa: 'Jaha, tämä nyt siis on\nloppu!' ja odotin reen joka silmänräpäys pudota rusahtavan päähäni ja\nriuhtaisevan kaikki mukanaan pohjattomaan syvyyteen. Tällä hetkellä\najattelin niitä ruokatavaroita, joita reessä vielä oli syömättä. Kun\nkuitenkin reki luisti edelleen suistamatta minua syvyyteen, tunsin\nKaitselmuksen vielä kerran pelastaneen minut.»\n\nMawson oli kuitenkin niin heikontunut, että hänellä oli kovin vähän\ntoiveita päästä halkeamasta ylös. Halkeama oli parin metrin levyinen.\nHän kiikkui ilmassa aivan vapaasti, kiertäen hitaasti ympäri.\n\n»Suurella vaivalla sain käsiini köyden solmun. Vähän levähdettyäni sain\nkiskotuksi itseni sen verran ylemmäksi, että saatoin tarttua toiseen\nsolmuun ja täten vähitellen ponnistellen vetää itseni päälläni olevan\nlumisillan luo, johon nuora oli uurtanut raon. Kun sitten varovasti\nkiipesin pinnalle, lohkesi sillasta uusi kappale ja suistuin uudelleen\nkoko köyden mitan syvyyteen. Uupuneena ja kohmettuneena — käteni\nolivat paljaat ja silmäni olin saanut lunta täyteen — kiikuin sitten\nsiinä vahvasti vakuutettuna siitä, että kaikki nyt oli lopussa. Allani\nammotti musta syvyys. Sekunnin työ olisi ollut irtautua vetovaljaistani\nja päästä kaikesta tuskastani ja kurjuudestani. Tilaisuus oli suotuisa,\nse houkutteli minua. Saatoin vaihtaa vähemmän suurempaan, planeetan\npienistä tutkimushommista siirtyä yleviä, korkeampia maailmoja\nnäkemään. Mutta jäihän minulle kuitenkin kaikitenkin siihen koko\niäisyys, ja nykyisyys oli pahimmassakin tapauksessa vain rajoitettu.\nTämä ajatus teki minulle hyvää.\n\n»Voimani nopeaan vähenivät. Vielä muutama minuutti, niin olisi kaikki\nliian myöhää. Nyt oli tilaisuus tehdä vielä vihoviimeinen yritys. Uusi\nvoima näytti tulleen minuun, kun täten yllytin itseäni vihoviimeiseen\nvaltavaan ponnistukseen. Taistelu kesti melkoisen ajan, mutta kuin\nihmeen kautta kohosin verkalleen pinnalle. Tällä kerralla tulin ulos\njalat edellä, pitäen käsin nuorasta kiinni. Sitten työnsin itseni ulos\nja kävin lumelle pitkäkseni, vahva jää allani. Nyt tuli jälkivaikutus\n— kokonaiseen tuntiin en kyennyt liikkumaan. Hitaasti pystytin, vähän\nväliä levähtäen, telttani ja nautin hieman ruokaa. Tämän jälkeen\nmakuusäkissä mietin, mitä oli tapahtunut.\n\n»Nyt oli päätettävä, oliko parempi syödä ja maata muutama päivä\noikein kylläkseen, kunnes kaikki varastot loppuivat, vaiko kituutella\neteenpäin alttiina sille vaaralle, että täytyisi äkkiä lähteä\niäisyyteen saamatta maistaakaan kaikkia näitä herkkuja! Sitten\nmieleeni juolahti aate, joka melkoisesti paransi toiveitani. Päätin\nalppiköydestä tehdä nuoratikapuut, sitoa niiden toisen pään reen\nnenään, toisen pään ripustaa vasemmalle Olalleni ja löyhästi sitoa\nvaljaisiin kiinni. Jos vielä kerran putoisin halkeamaan, olisi minun\nkaikesta heikkoudestani huolimatta helppo kiivetä ylös, ellen — niin,\nellen vetäisi rekeä mukanani.»\n\n19 p:nä Mawson siis jatkoi matkaa. Tuon tuostakin jalat vaipuivat\nlumen läpi halkeamiin ja kerran mies putosi sinne kokonaan, mutta\nreki jälleen jäi pinnalle. »Köysitikapuut osoittautuivat loistavaksi\nkeksinnöksi. Parin silmänräpäyksen kuluttua sama juttu uudistui.\nVapauduin kuitenkin ilman kovin suuria ponnistuksia, vaikka lumi oli\nvähällä tukahduttaa minut. Heikkouden kohtaus pakotti minut lyhyen\nmatkan kuljettuani lepäämään.»\n\nTammikuun 19 p. retkeilijä vihdoin pääsi jäävirran poikki ja alkoi\nnousta laaksosta, jossa se oli, halkeamattomalle ylängölle. Säät olivat\nmyrskyiset, tuiskuiset, mutta myötätuulesta oli usein apua, etenkin kun\nsen voima oli niin kova, että se usein työnsi rekeä ja sillä istuvaa\nmatkamiestä purjeettakin eteenpäin lumen pehmeydestä huolimatta.\nPäivän taival ei kuitenkaan ollut kuin neljästä kymmeneen kilometriin\nja parhaina päivinä 14. Kaukana pohjoisessa alkoi näkyä avoin meri.\nKovalla myrskyllä kului parikin tuntia, ennenkuin illalla teltta oli\npystyssä. Pahimpina myrskypäivinä täytyi matkamiehen jäädä telttaansa,\njossa hän hoiteli kipeitä tulehtuneita ruumiinosiaan. Parta ja hiukset\nlähtivät tukottain, ja joka leirissä oli teltan lumilattia niistä\nkirjavanaan. Tammik. 28 p. oli vihdoin kaunis ilta, joka häntä suuresti\nilahutti: talvimaja lähenemistään läheni. »Riemastukseni kiihtyi, kun\nMadigan-nunatakki hetken näkyi kirkkaassa iltavalossa. Kuljettu matka\n13 kilometriä.»\n\nSeuraavana päivänä oli taas voimakas tuuli ja kova tuisku. »8\nkilometriä kuljettuani minulla oli ihmeteltävä onni. Laskeuduin\nsileätä rinnettä. Pohtelin juuri, kauanko kestäisivät ne 2 naulaa\nruokatavaroita, mitä minulla vielä oli, kun aivan lähelläni\noikealla puolella lumesta kohosi jotakin tummaa. Kaikki ajateltavat\nmahdollisuudet lensivät pääni läpi, kun ohjasin sinne rekeni. Oli\ntapahtunut, mitä tuskin olisin voinut odottaa — seisoin lumiukon\nedessä, jonka McLean, Hodgeman ja Hurley olivat rakentaneet käydessään\nmeitä etsimässä. Ylinnä oli eväspussi, jonka he olivat meille\njättäneet, ynnä tieto, että laiva oli saapunut talvimajamme luo, että\nAmundsen oli saavuttanut navan ja että Scott aikoi viipyä Antarktikassa\nvielä yhden vuoden.» Apuretkikunta oli tältä paikalta lähtenyt samana\naamuna, jona Mawson lumiukon löysi! Edellisen yön auttajat ja autettava\nsiis olivat nukkuneet vain 8 kilometrin päässä toisistaan.\n\nRunsas ravinto paikalla virkisti matkamiehen voimia, jopa siihen\nmäärään, että hän päivässä tai parissa luuli voivansa kulkea\nlopputaipaleen — matkaa oli enää vain 37 kilometriä. Mutta esiintyikin\nuusi vaikeus: Mawsonilla ei ohut mukanaan anturarautoja — ne hän oli\njättänyt taipaleelle kuormaansa keventääkseen — mutta ilman niitä\ntaas oli myrskyjen herkeämättä riehuessa mahdoton kulkea liukkaalla,\nviettävällä rannikkorinteellä. Hän istui senvuoksi reelle ja purjehti,\nmutta tuuli kantoi rekeä, niin että hän joutui pois oikeasta suunnasta.\nHän teki nyt kahdesta laudanpalasesta, joihin hän väänsi ruuveja,\npiikkianturat, ja nämä jalassaan hän tuulen tauottua pääsi eteenpäin.\nPenikulman vaelluksen jälkeen laudat kuitenkin menivät rikki. Tammikuun\n31 p. hän vietti päivän teltassaan, ankaran lumimyrskyn raivotessa, ja\nkoetti turhaan saada piikkianturansa korjatuiksi. Seuraavana päivänä\nhänen kuitenkin onnistui päästä »Aladinin luolaan», jäähän louhittuun\nasumukseen, jonka retkikunnan jäsenet ennen rekiretkelle lähtöään\nolivat kaivaneet ensimmäiseksi levähdyspaikaksi — sinne oli päämajasta\nvain 8 kilometriä matkaa. Mutta lopputaival oli rinteen liukkauden,\nkaltevuuden ja rajujen myrskyjen vuoksi niin vaikea kulkea heikontuneen\nmiehen, että Mawsonin täytyi tässä suojaisessa luolassa odottaa\nkokonainen viikko, ennenkuin saattoi lähteä matkaan. Aina helmikuun\n8 päivään riehui ankara myrsky, kiihtyen toisin ajoin oikeaksi\nhirmumyrskyksi ja tuiskuttaen sakeaa lunta. Semmoinen myrsky olisi\nhelposti vienyt vaeltajan maajäätikön korkealta reunalta sulaan mereen,\netenkin kun hänen olisi ollut mahdoton pitää tarkkaa suuntaa, kompassi\nkun täällä magneettisen navan läheisyydessä on epäluotettava.\n\nLopulta Mawson kuitenkin päätti lumimyrskystä huolimatta lähteä\nmatkaan, istua reelleen ja antaa tuulen viedä sitä mukanaan. Sitten\ntuuli kuitenkin äkkiä asettui. Parissa tunnissa hän kulki 2 1/2\nkilometrin päähän majasta ja tähyili ahnain silmin, vieläkö laiva,\njonka määräyksen mukaan piti tulla retkikuntaa pois noutamaan, olisi\nasemalla. Mutta se näytti lähteneen! Hänen viimeinen toivonsa raukesi!\nMutta talvimajan luona näkyi vielä ihmisolentoja! Oliko se mahdollista?\nEikö se ollut unta? »Mutta jo muutaman minuutin kuluttua huomasi\neräs heistä minut ja viittoi minulle. Minä viitoin vastaan, syntyi\nyleinen liike, ja kaikki juoksivat majaan. Sitten jyrkkä rinne peitti\nheidät näkyvistä. Näytti melkein siltä kuin he olisivat juosseet pois\npiiloutuakseen.» Pian he kuitenkin läähättäen ja juosten saapuivat,\ntervehtivät johtajaansa ja kuulivat surusanomat, mitä hänellä oli\nkerrottavana. Viisi miestä oli jäänyt, mutta laiva oli lähtenyt, sen\nkun piti ennen meren jäätymistä ennättää pelastamaan Wildin osasto.\nLangaton oli taas kunnossa ja Mawson senvuoksi koetti kutsua »Auroran»\ntakaisin, se kun vielä oli aivan lähellä, mutta laiva ei hirmuisen\nmyrskyn vuoksi voinut palata, ja Mawsonin täytyi viiden asemalle\njääneen miehen keralla varustautua sillä toista talvea viettämään.\n\n\n\nMarssi magneettiselle navalle.\n\n\nMainittakoon lyhyesti muutkin pääasemalta tehdyt retket. Kolme miestä\nR. Bagen johdolla koetti tunkeutua magneettiselle ravalle saakka.\nAlkutaipaleella heidän mukanaan kulki apuretkikunta, joka vei varastoon\nruokatavaroita paluumatkaa varten.\n\nTämän retkikunnan täytyi menomatkalla ponnistaa ainaisia vastamyrskyjä\nvastaan, säännöllinen tuulen suunta kun on napaylängöltä joka suuntaan\nalas merelle. Lumen pinta ja sen mukaan keli oli sangen vaihteleva,\nenimmäkseen oli lumi kuitenkin kokoontunut nietoksiksi, joiden\nsuunta oli niin vakaa, että sitä voitiin pitää matkan ohjauksena.\nHyvin taajaan tehtiin magneettisia havainnoitu, myrskypäivinä joskus\nvuorokausi yhteen mittaan. Niin kauas, että magneettineula olisi\nasettunut aivan pystyyn (90 asteen inklinaatio), ei retkikunta\najan niukkuuden vuoksi voinut tunkeutua. Jouluk. 21 p. se oli\nkaikkiaan kulkenut 484 kilometriä talviasemalta, kun päätti kääntyä\nkotomatkalle, ja inklinaatio oli silloin 89°43,5', korkeus merestä\nnoin 1,800 metriä. Jos olisi tahdottu saavuttaa täydelleen 90 asteen\ninklinaatio, olisi täytynyt kulkea vielä satakunta kilometriä, johon\nolisi kulunut vähintään viikko. Jouluk. 21 p:nä, joka vastasi eteläisen\npallonpuoliskon juhannusta, oli tällä päätekohdalla 32 asteen pakkanen.\nHelppo on arvata, kuinka kylmä siellä talvella on.\n\nPaluumatkalla oli tuulesta paljon apua, jonka vuoksi retkeläiset\nsaattoivat tehdä paljon nopeammin taivalta. He olivat menomatkalla\nrakentaneet suuria lumiukkoja leiripaikkoihin ja muihinkin sopiviin\nkohtiin osatakseen kulkea niiden mukaan takaisin, ja ne olivatkin\nhyvänä apuna, koska niiden johdolla löydettiin menomatkalla kätketyt\neväsvarastot. Pitkällisillä tuiskuilla ei niistäkään kuitenkaan ollut\napua ja viimeinen varasto jäi kuin jäikin löytämättä ja retkeilijäin\ntäytyi loppumatka kulkea melkein tyhjin vatsoin, nälkäkuolema läheltä\nuhkaamassa. Sitä paremmin maistuivat Aladinin luolassa herkut, ja\ntammik. 11 p. retkeläiset söivät siinä juhla-aterian, joka kesti kello\n5:een iltapäivällä.\n\n\n\nRetki merenrantaa pitkin.\n\n\nKolmas retkikunta kulki yhdensuuntaisesti Mawsonin kanssa itää kohti\nmeren jäätä pitkin, taistellen niinikään suuria vaikeuksia vastaan,\nmutta suoriutuen niistä miestä menettämättä. Samoin kuin muille,\nsamoin tällekin retkikunnalle lumisokeus teki paljon haittaa. Tuulet\neivät sitävastoin yleensä olleet yhtä rajut kuin mannerylängöllä ja\ntalvimajan luona. Retkikunta kulki samain valtavain, 40 kilometrin\nlevyisten jäävirtain kielekkeitten poikki — toinen on Ninnisin, toinen\nMertzin glasieeri — jotka Mawsonin retkikunnalle tuottivat niin paljon\nvastusta. Kymmeniä kertoja putosivat tämänkin retkikunnan jäsenet\npohjattomiin glasieerihalkeamiin — yksi heistä 7 metriä syvään yhdellä\nhumauksella — mutta lujat valjaat ja nuorat pelastivat miehet. Toverit\nhelposti vetivät pudonneen pinnalle. Kelit olivat merellä paremman ja\nkuljetut päivämatkat verraten pitkät.\n\nTällä retkikunnalla epäilemättä oli kiitollisin työmaa, se kun seurasi\nAntarktika-manteren rantaa, ja monessa kohden näki sen korkein\nkalliojyrkäntein suistuvan Jäämereen. Suurenmoinen oli varsinkin\nHornbluff-nokka ja Urkupiippuseinämä, joka oli retken itäpäässä, ei\naivan sillä kohdalla, mistä Mawson ja Mertz korkeampana maalla olivat\npaluumatkalle kääntyneet.\n\n»Katselimme tätä maailman rannan suuruutta kammolla ja mykkinä.\nKolkosta lakeudesta, jonka poikki olimme kulkeneet, kohotti tässä\nsuunnaton, pystyyn nouseva kallioseinämä otsansa korkealle pilviin\nsaakka. Kahdeksan kilometriä leveältä näytti koko vuorenseinämä olevan\nrivi komeita urkupiippuja. Jään loisteen vuoksi esiintyi sen luoma syvä\nvarjo sitä selvemmin. Tämä toden totta oli oikea luonnon temppeli,\njossa ihmisääni vallitsevan järkähtämättömän levon vuoksi kuului vain\nheikosti. Kuin valkoisia perhosia lepatteli lumimyrskylintuja korkealla\nkallioseinämän edessä...» Kallioseinämän juurella oli rapautumisen\njohdosta syntynyt 60 metrin korkuinen rauniolieve, sitten oli 40 metriä\nkerrostuneita kallioisia, hiekkakiviä, ja näiden päällä 200 m korkea,\nkuusitahoisiin patsaihin jakautunut pystysuora doleriittiseinämä,\nseinämän päällä 60 metriä vahvalti jäätä ja lunta. Retkikunta sai tästä\narvokkaita kivennäisnäytteitä ja luonnontieteellisiäkin esineitä.\n\nLähempänä talviasemaa oli Pingviininokka, jota retkikunta\npaluumatkallaan tutki; sen jyhkeät seinämät olivat karkeata graniittia.\nRantarailoissa, joita vuorovedet pitivät sulana, elosteli pingviinejä,\nkallioilla sadoittain myrskylintuja ja skualokkeja. Hylkeitä loikoili\nhuoletonna railojen partailla.\n\nPaluumatka sujui muutoin verraten nopeaan, mutta lopulla oli\ntällekin retkikunnalle tuho tulla, vaikka se oli laskenut eväiden\nhyvin riittävän viimeiselle varastolle, jonka he menomatkalla\nolivat ensimmäiseksi rakentaneet, ja vaikka tien piti olla aivan\nselvä. Niin ylivoimaiset ovat tuolla lumen ja myrskyn maanosassa\nluonnonvoimat. Varasto oli eräällä jäästä kohoavalla nunatakilla,\njonne johti turvallinen notkelma. Tammik. 8 p. oli varastolle vielä\n12 1/2 kilometriä matkaa, jonka miehet helposti luulivat kulkevansa\nyhdessä päivässä. Mutta tie kävikin lumisemmaksi, niin että jalat\nupposivat polvia myöten ja reki pohjaansa saakka. Nykäyksittäin vain se\nkulki eteenpäin, eikä se luistanut paljon paremmin, vaikka jätettiin\njäljelle kaikki, mitä ilman suinkin voitiin toimeentulla. Jalat\nvaipuivat reisiä myöten lumeen, ja uutta lunta satoi niin sakeasti,\nettei eteensä nähnyt. Kello 7 illalla syötiin viimeiset eväät, vain\n700 grammaa pingviininlihaa ja vähän teetä oli jäljellä. Kello 10\n1/2 kävi lumimyrsky niin sakeaksi, että miesten täytyi leiriytyä ja\nuupumuksesta nukkua vuorokausi umpeensa. Kahdeksassa tunnissa he\nolivat päässeet 7 kilometriä eteenpäin, ja matkan pahin osa oli vielä\njäljellä. Yritettiin kulkea taas vähän eteenpäin, mutta vain 10 metriä\npäästiin, ennenkuin taas täytyi levätä. Lunta tuli kuin olisivat kaikki\ntaivaan portit olleet selällään. Vaikka lumeen upposi metriä syvälle,\nei kovaa hankea vieläkään tuntunut. Lopulta ei ollut muuta neuvoa kuin\njättää reki ja kaksi miestä telttaan, ja johtaja Madigan päätti lähteä\nyksin 5 kilometrin päässä olevalle varastolle pyrkimään. Viimeinen\nlihapala syötiin, jonka jälkeen hän, heikkoudestaan huolimatta, lähti\nvaikealle taipaleelleen, leväten aina 100 metriä kaaleltuaam Lopulta\nhän saavutti varaston, jonka 2 1/2 metriä korkean lumiukon tuisku oli\nmelkein kokonaan peittänyt. Kahden metrin vahvuisen lumikerroksen alta\nlöytyivät ruokatavarat ja 11 1/2 tuntia poissa oltuaan Madigan palasi\ntoveriensa luo leirille.\n\nEtelänavan maalla kelit yleensä ovat kovat ainaisten myrskyjen\nvuoksi, mutta tämä seikkailu osoittaa, että luonnonoikut tuottavat\npoikkeuksiakin. Loppumatkalla — talvimajaan oli varastolta 85\nkilometriä — keli nopeaan parani, ja rekeä autteli eteenpäin vielä\nmyötätuulikin.\n\nPäämajasta länteenkin päin tehtiin rekiretki. Tämä osasto\nalkutaipaleella käytti entisestä lentokoneesta tehtyä moottorirekeä,\nmutta moottori ei toiminut kunnollisesti. Reki oli sitäpaitsi näissä\nmyrskyissä yhtä voimaton kuin pieni vene Niagaran pyörteissä. Rekeä\nveti ilmapropelli.\n\n\n\nLänsiosasta.\n\n\nLänsiosaston oli laiva vienyt 2,400 kilometriä kauemmaksi länteen,\njossa se oli, kun ei maanrantaan päästy, noussut maihin meren päällä\nlepäävälle pöytämäjäätikölle ja sen päälle, Vähän kauemmaksi reunasta,\nmajansakin tehnyt. Mannerrantaan oli asemalta 27 kilometriä. Sinne\nWild niin pian kuin, suinkin vei osan varastoistaan seuraavan kevään\nrekiretkeä varten.\n\nEnsimmäinen matka tehtiin sinne maaliskuun puolivälissä, talven jo\nalkaessa näyttää mahtiaan. Mannerrannikko kohosi jotenkin jyrkkään,\naaltomaisesti, ja oli kauttaaltaan jäätikön peittämä. Suurella vaivalla\nretkeläiset saivat tavaransa nostetuksi lähes 700 metrin korkeuteen,\njonne ne jätettiin varastoon; 21 p. maalisk. alkoi lumimyrsky,\njota kesti viikon — se alkoi samana päivänä, kuten myöhemmin\nhuomattiin, jona Scott Etelänavalta palatessaan Etelä-Viktorianmaan\npöytämäjäätiköllä kuoli nälkään ja viluun. Lumimyrskyn aikana oli\nmelkein mahdoton lähteä teltasta ulos, ja lumi tunkeutui telttaankin,\npeittäen makuusäkeissään loikojat korkealla kinoksella. »Kaikkiaan oli\npäällämme satakunta kiloa lunta, joka kaikki oli telttaan tunkeutunut\n7 1/2 senttimetrin suuruisesta venttiiliaukosta.» Toisessa teltassa\noli lunta 1,20 metriä vahvalta. Keli kävi niin pehmeäksi, että\nlumimyrskyn tauottua vain suurimmilla ponnistuksilla päästiin vähääkään\neteenpäin. Vaikka tie kulki alaspäin, ei paluumatkalla alussa päästy\neteenpäin kuin pari kilometriä päivässä. Uudet lumimyrskyt yllättivät\nretkeläiset, haudaten kerran toisen teltan miehineen päivineen\npuoleksitoista vuorokaudeksi kinoksien alle. Wild kertoo siitä:\n\n»Lumimyrsky (130 kilom. tuntinopeus) raivosi vähentymättömällä\nnopeudella k:lo 11:een seuraavana aamuna. Sitten se tunnissa laimeni\ntavalliseksi tuuleksi. Kömmimme ulos makuusäkeistämme ja söimme\nlämpöisen kunnon aterian. Sitten lähdimme katsomaan tovereitamme\nja huomasimme kauhuksemme, että heidän telttansa oli luhistunut\nmaahan. Paikalla livahdimme tuulipukuumme, lensimme ulos ja näimme\nsanomattomaksi kauhuksemme, että Harrison makasi makuusäkissään\nlumessa. Mutta hän vakuutti, ettei hänellä ollut mitään hätää.\nKannoimme hänet makuusäkkineen päivineen telttaamme. Hän kömpi siitä\nesiin terveenä miehenä, mutta oli kovin nälissään. Jones ja Moyes\nolivat niinikään pelastettavat; he makasivat luhistuneen telttansa alla\nkovin epämukavassa asennossa. Tuuli näyttää sen kaataneen edellisenä\naamuna k:lo 10 aikaan, joten he siis olivat olleet syömättä 36 tuntia.\nKaivoimme heidät esiin kiiruimman kautta.»\n\nTalvimaja oli vain puolen kilometrin päässä pöytämäjäätikön\nmonenkymmenen metrin korkuisesta pystysuorasta, helposti lohkeilevasta\nreunasta, suurien halkeamien ympäröimänä, joten sitä lumituiskussa\noli sekä vaarallinen hakea että vaikea löytää. Se oli lisäksi niin\nkokonaan lumen peittämä, ettei se näyttänyt kuin tavallista suuremmalta\nnietokselta.\n\n\n\nKamala leiripaikka.\n\n\nMyöhemmin tehtiin talven kuluessa useita muitakin rekiretkiä, muun\nmuassa mannerrannalle varastoa viemään, ja löydettiin tällä matkalla\nsekä kaksi paljasta nunatakkia että osaksi paljas 120 metrin korkuinen\nrantaseinämä, jonka päällä oli 60 metrin korkuinen jäävaippa. Tämän\nkallion alla leirissä ollessaan ankarain lumimyrskyjen pidättäminä\nolivat retkikunnan jäsenet vähällä joutua hirmuisten lumivyöryjen\nuhreiksi. Peloittavalla jyrinällä ne syöksyivät jäälle ja lohkareita\nlensi sadan metrin päähän teltoista. Myrsky puhalsi molemmat teltat\nkumoon, repien toisen harjasta maahan saakka.\n\n»Moyes ja minä lensimme nurin. Päästyämme taas pystyyn riensimme\nauttamaan omita, joiden teltta oli kestänyt vihurin. Myrsky riehui\nvielä entistäkin rajumpana, eikä meillä ollut muuta neuvoa kuin ottaa\ntangot irti ja laskea teltta alas. Etsimme nyt tuulen suojaa. Tuulen\npuolella olisi 270 metrin päässä ollut halkeama, joka ehkä olisi tullut\nkysymykseen. Myrsky oli kuitenkin saanut semmoisen voiman, ettei\nollut mitenkään mahdollista kuljettaa tavaroitamme tätäkään lyhyttä\nmatkaa. Toinen toisensa jälkeen menetimme jalansijan, ja tuuli kuljetti\nmeitä pari-, kolmekymmentä metriä mukanaan. Ei jaäkirveelläkään\naina ollut mahdollista pysyä paikallaan. Ainoa pelastuksen keino\noli kuopan kaivaminen. Loimme senvuoksi lapioilla ensinnäkin metriä\nsyvän, puoltakolmatta pitkän ja kahta leveän kuopan. Lumi oli niin\nkovaa, että tähän kului kolme tuntia. Reet ja telttatangot pantiin\nkuopan poikki, ehyt teltta levitettiin näiden päälle ja painoksi\npantiin lunta ja jäälohkareita. Tämä kuuluu hyvinkin yksinkertaiselta,\nmutta todellisuudessa se oli sangen hidasta ja vaivalloista työtä.\nMonet näistä tuulenpuuskista varmaan puhalsivat 160 kilometrin\ntuntinopeudella, koska esim. yksi tempasi valtoihinsa vieressäni\nseisovan Harrisonin, kohotti hänet ilmaan aivan pääni yli ja nakkasi\nsitten 6 metrin päähän! Kuoppaan kasattiin kaikki — mikä ei ollut\nkiinni naulattua. Päivällistä syötyämme ryömimme makuusäkkeihimme. K:lo\n3 aikaan vyöryi vuorelta suuri laviini, jonka kamala jyrinä voitti\ntuulenkin ulvonan. En tiedä kaameampaa tunnetta kuin näiden laviinien\naikaansaama.»\n\nMonta päivää myrskyä kesti ja kaiken aikaa miehet olivat kuoppaansa\nsullottuina, voimatta edes pystyssä istua. Vielä monta lumi- ja\njäävyöryä suistui vuorelta ja ne tuntuivat kaikki olevan peloittavan\nlähellä. Iltaisin miehet lauloivat hengellisiä lauluja, saaden yhteisin\nponnistuksin ainakin kahdentoista sanat kokoon. Viisi päivää he täten\nviettivät kuopassaan, syöden kylmää ruokaa, kun kuoppa sään lämmetessä,\nsitä myöten kuin myrskyä kesti, alkoi käydä kovin lämpimäksi ja sen\nmukaan märäksikin. Kun makuusäkitkin kastuivat ja niitä oli mahdoton\nmatkalla kuivata, olivat ne sään taas kääntyessä purevaksi pakkaseksi\nniin kylmät, etteivät miehet yöllä uupumuksestaan huolimatta saaneet\nsilmiinsä vähintäkään unta. Kotimatkalla he vielä pahoin eksyivätkin,\nmutta pääsivät kuitenkin lopulta kaikki elävinä majaan.\n\nEräällä keväämmällä tehdyllä retkellä, jonka tarkoitus oli kuljettaa\nruokatavaroita kesäretkeä varteen, täytyi miesten yhteen mittaan\nviettää 17 vuorokautta teltassaan ja sen haljettua lumikuopassa,\nennenkuin sää salli jatkaa matkaa.\n\n\n\nRannikkoretkikunta.\n\n\nMarraskuun ensi päivinä Wildin johtama rekiretkikunta lähti itää\nkohti tutkiakseen Antarktikan rannikkoa sinne päin niin pitkältä kuin\nsuinkin. Matka ei kuitenkaan muodostunut varsin pitkäksi, sillä jo 160\nkilometrin päässä tuli vastaan valtava manterelta laskeva jäävirta,\njoka oli satoja metrejä vahvan pöytämäjäätikön kyntänyt auki niin\nhurjaksi jääröykkiöksi, ettei kukaan siivittä olisi päässyt siitä yli.\nYli 20 kilometriä leveänä jääkoskena vyöryi tämä jäävirta, Denmanin\nglasieeri, 900 metriä korkealta mannerylängöltä, sulkien ehdottomasti\ntien.\n\n\n\nDenmanin glasieeri.\n\n\nRetkikunta koetti ensin kiertää glasieerin meren puolelta, jossa\ntasainen pöytämäjäätikkö ulottui satoja kilometrejä pohjoiseen.\nJäätikön pinta oli kuitenkin täälläkin täynnään halkeamia ja kuiluja,\njoiden keskellä päivämatka supistui kuuteen kilometriin. »Monta kertaa\nkuulimme tässä sekavassa seudussa selviä ääniä, jotka merkitsivät\nliikuntoa. Sitäpaitsi kuului kuin metsästyspyssyjen pauketta tai\netäistä tykin jyrinää. Siihen liittyi kaamea, ähkyvä ääni, ikäänkuin\nglasieerin kulkiessa kallioiden yli.» Kuljettuaan vielä 8 kilometriä\neteenpäin päätti Wild koettaa, eikö jäävirran poikki voisi kulkea.\n\nSiinä kohdassa, missä jäävirta kohtasi paljon hitaammin liikkuvan,\nainakin ulkoreunoillaan meren päällä lepäävän pöytämäjäätikön, joka\noikeastaan on maajäätikön jatkoa, oli valtava, yli 300 metriä pitkä,\n100 tai 120 metriä leveä kuilu, jonka pohjalla ammottavat halkeamat\nnäyttivät johtavan pohjattomaan syvyyteen. Sen seinämät olivat rosoiset\nja halkeilleet ja kimaltelivat auringonpaisteessa kuin miljoonat\nvalokipunat. Korkealla yläpuolella oli roukkioissa jättiläismäisiä\njäälohkareita. Se oli hurjin, villein ja suurenmoisin näky mitä\najatella saattoi.\n\n»Maanantaina, marraskuun 25 p. Ilman ja maiseman puolesta päivä oli\nsuurenmoinen/ Mutta kaikki muu olikin vain vaivaa ja rasitusta. Koko\npäivän olimme jääroukkioissa. Tuskin olimme saaneet reem vedetyksi\nalppiköydellä jonkun kukkulan päälle, ennenkuin se taas täytyi laskea\nalas. Käännämme ja yritämme joka suuntaan, joka puolella jääaaltoja,\njääkukkuloita, puserrusröykkiöitä, muistopatsaita, taikalinnoja, aivan\nmatalista aina 100 metrin korkuisiin. On mahdoton nähdä eteensä tässä\nmaisemassa kuin parisataa metriä. Siitä syystä etenemme aina kerrallaan\nvain lyhyen matkan, kiipeämme sitten kukkulalle tai lumivallille,\nvalitsemme tien ja ponnistamme jälleen kappaleen matkaa eteenpäin...\n\n»Kärsimme tänään kaikki auringon vaikutuksesta, Kennedy pahimmin. Hänen\nhuulensa, poskensa, nenänsä ja otsansa ovat täynnään rakkoja. Hänellä\non vaaleanpunertavat hiukset ja arka iho, joka siihen tavallisesti\nkuuluu.\n\n»Tiistaina, marraskuun 26 p. Jälleen kulutettu päivä mitä ankarimpaan\ntyöhön. Kolme tuntia kului, ennenkuin pääsimme ensimmäiset 800 metriä\neteenpäin. Monessa paikassa täytyi meidän kirveellä ja lapiolla raivata\ntie ja sitten rakentaa railon poikki silta. Klo 1 iltapäivällä olimme\nsaaneet kulkeneeksi vain I 1/2 kilometriä. En ole milloinkaan nähnyt\nenkä kuvitellutkaan mitään niin ihanaa, kaunista, kuin ne muodostumat,\njoiden kautta tiemme tänä aamuna kulki. Lunchin jälkeen maisema muuttui\naivan toisenlaiseksi. Sekavain, ahtaantuneiden jääröykkiöiden jälkeen\ntulimme lumirinteille, valtaviin, kilometrin ja puolentoistakin\nlevyisiin aaltoihin, joissa halkeamia kulki ristiin rastiin...\n\n»Ei ainoakaan meistä välttänyt sinä päivänä lähempää tuttavuutta\nglasieerihalkeaman kanssa. Harrison putosi 4 1/2 metriä syvälle.\nMinä sain aika häijyn ruhjevamman pudotessani rinnettä laskiessamme\nreikään. Reki kulki ylitseni, ennenkin painoi minut alas. Niin pitkälle\nkuin saatoimme nähdä, oli maisema samanlaista, ja meidän täytyi\nmuistaa, että meidän paluumatkalla täytyi vielä kerran kulkea tämän\nnoidankattilan kautta. Tänään pääsimme eteenpäin vain 955 metriä!»\n\nSeuraavana päivänä oli mahdotonta millään keinoilla päästä kauemmaksi,\njoka puolella oli vain valtavia jääaaltoja, näissä joka suuntaan\nristeileviä halkeamia, joista useat olivat 60 metrin levyiset,\npäähalkeamat yleensä kulkien pohjoisesta etelään. Wildin täytyi\nsenvuoksi kääntyä takaisin yrittääkseen, olisiko kauempana pohjoisessa\nmahdollista kulkea jäävirran yli. »Olisimme tosin täälläkin voineet\ntunkeutua vielä kauemmaksi itään, mutta meidän olisi yhä uudelleen\ntäytynyt laskea matkavarustuksemme pienin erin 15—30 metrin syviin\nhautoihin ja jälleen samalla tavalla vetää ne ylös toisella puolella.\nTäten olisimme joka halkeamaan tarvinneet kaksi tuntia. Näin hitaaseen\netenemiseen en pitänyt itseäni oikeutettuna, kun se olisi voinut maksaa\nosastoni hengen.»\n\nPaluumatkalla satoi paljon lunta, kelit olivat huonot, halkeamat kahta\npetollisemmat, ja varsinkin joulukuun 4 p:nä kuljetut 4 kilometriä\nolivat peloittavan vaikeat. »Putosimme halkeamiin kaikki ja kiikuimme\nusein kuin hirsipuussa syvällä jäärotkoissa.» Sillä lyhyellä ajalla,\njoka oli meno- ja paluumatkan välillä kulunut, olivat jäät jo sen\nverran liikkuneet, ettei samaa tietä enää kaikin paikoin ollut\nmahdollinen palata.\n\nMannerrannalle päästyään retkikunta pyydysteli skualokkeja ja kokosi\nniiden munia saaden täten verestä lihaa, joka maistui paremmalta kuin\nkoiranliha. Retkikunta matkasi nyt yöllä, koska keli silloin oli\nkovempi, valo ei häikäissyt silmiä eikä kasvoihin tullut pakkasen\npuremia. Toiselta puolen oli sillä haittansakin, jään pohja kun\npäivällä matkatessa kovin kastui ja sitten jäätyi kivikovaksi. Sama oli\nmakuusäkkien laita. Ne eivät koskaan päässeet kuivamaan, vaan olivat\naina jääkylmät ja kankeat.\n\nYlängölläkin keli oli kovin huono paljon pehmeän lumen vuoksi, ja\nvetäminen kovin raskasta. Jäävirrasta ei tullut minnekään päin loppua;\nse virtasi laaksossa useiden vuorenhuippujen välissä. Noustuaan eräälle\nvuorelle ja kartoitettuaan eteisiä ilmoja niin pitkälti kuin silmä\nkantoi, retkikunta päätti kääntyä takaisin. Paluumatkalla tutkittiin\nrantakallioita, jotka Antarktikan tällä osalla kaikkialla olivat\ngneissiä ja graniittia. Laviinikallion alla käydessään retkeläiset\nhuomasivat, että useita vähintään 20 tonnin painoisia jäälohkareita oli\nvyörynyt vielä 200 metriä sen kuopan ohikin, jossa he varastomatkallaan\nolivat viettäneet viisi vuorokautta.\n\nWild oli alkujaan aikonut tehdä matkansa vain kahden muun seuralaisen\nkeralla, mutta myrskyn vietyä mukanaan talvella varastoon jätetyn\nreen hänen täytyi ottaa mukaansa saattajaksi lähtenyt neljäskin mies,\nkoska tämä ei olisi voinut reettä päästä asemalle ja retkikunta itse\nvälttämättä tarvitsi toisenkin reen. Asemalle oli senvuoksi jäänyt\nvain Moyes, joka tietysti luuli hänelle toveriksi jätetyn Harrisonin\npaluumatkalla kuolleen... »Kun tulimme riittävän lähelle asemaa,\nviritimme laulun ja parin sekunnin kuluttua Moyes hyökkäsi ulos\nvastaamme. Kun hän näki meitä olevankin neljä, kävi hän hämmästyksestä\npäälleen seisomaan», ja oli tietysti sanomattoman iloinen. Kaikkiaan\nretkikunta oli matkallaan kulkenut 381 kilometriä.\n\n\n\nJonesin retki.\n\n\nVähän myöhemmin kuin Wildin lähti Jonesin johtama osasto, joka matkusti\nlänteen päin, saavuttaen Gauss-vuoren, jonka Drygalskin johtama\nsaksalainen retkikunta v. 1901 oli löytänyt ja tutkinut, voimatta\nkuitenkaan retkeillä sen kauemmaksi kummallekaan suunnalle. Tämä\nretkikunta löysi rannikolla muutamia, saaria, joilla oli erittäin rikas\neläinkunta, varsinkin pesiviä lintuja. Muutoin retkikunta ei matkallaan\nkokenut muuta kuin Antarktikan tavanmukaisia vastuksia.\n\nWildin osaston kaikki retkikunnat saapuivat siksi ajoissa takaisin,\nettä oltiin valmiina lähtemään, kun »Aurora» ilmestyi taivaanrannalle.\nEi ole ihmettelemistä, että kaikki kaipauksetta lähtivät tästä\nmaasta, jossa olivat saaneet niin paljon kovia kokea ja joka ainakin\nilmastollisten olojen puolesta epäilemättä on maailman ynsein.\n\nPääasemalle jääneiden, retken johtajan t:ri Mawsonin viiden\ntoverinsa keralla, täytyi viettää Adélie-maassa vielä toinenkin\nvuosi ja kokea uudelleen sen talven synkkä raivo. Paljon vaihtelua\ntuotti kuitenkin toisena talvena langaton sähkölennätin, joka\nvihdoinkin saatiin kuntoon, laivan tuotua sitä varten lisätarpeita.\nTavalliset ilmatieteelliset ja magneettiset havainnot toimitettiin,\nkivennäisnäytteitä koottiin maajään kasaamista röykkiöistä, merestä\npyydettiin alempia eläimiä, maaeläinkokoelmia täydennettiin, mutta\nmainittavia rekiretkiä ei enää tehty. Retkikuntalaisten mielestä tämä\ntoinen talvi tuntui todelliselta vankeudelta, jonka päättymistä he\nodottivat yhtä innokkaasti kuin koulupojat konsanaan lukukauden loppua.\nEnimmin rasitti heidän hermojaan ainainen myrsky.\n\nJoulukuun 12 p. 1913 »Aurora» vihdoin saapui Commonwealth-lahteen\nja viipymättä sille kuljetettiin kokoelmat ja se mitä varastoista\nmukaan otettiin — siinä oli viikon työ, jota tällä kertaa vaihteeksi\nsuosi kaunis sää. Mutta tuskin oli viimeinen kuorma tuotu laivaan,\nennenkuin hirmumyrsky hyökkäsi sen kimppuun ja jouluaatto ja -päivä\nmuodostuivat epätoivoiseksi taisteluksi tuulta vastaan. Vaikka laivan\nkoko konevoima, mitä pannusta suinkin ylipainetta lähti, oli käynnissä,\noikeni ankkurin sakara ja hädin tuskin »Aurora» vältti haaksirikon.\n\nKotomatkalla laiva teki pitkän kierroksen länteen tutkiakseen tarkemmin\nsen puolen jääsuhteita ja muita maantieteellisiä seikkoja sekä\njatkaakseen laivan merimittaustöitä ja tieteellisiä pyydystelyitä.\nVasta helmikuun viimeisinä päivinä »Aurora» saapui Adelaiden satamaan.\n\n\n\nTulokset.\n\n\nAustralialaisen retkikunnan maantieteellisistä saavutuksista oli\ntärkein melkoisen rannikkomatkan kartoittaminen. Pääaseman kartoittama\nranta sai nimeksi »Kuningas Yrjön maa», läntisen osaston kartoittama\n»Kuningatar Maryn maa». Tämä ranta on sen luontoista — maajäätikön\npeittämää mannerta — kuin jo edeltäpäin osattiin arvata, mutta nyt\nsiitä saatiin varmuus. Jäätikkö suistuu hitaasti edeten mereen,\npaitsi missä kalliopohjan muoto saa sen puristumaan suurenmoisiksi\njäävirroiksi, joiden nopeus on suhteellisesti hyvinkin suuri.\nVallitsevista tuulijärjestelmistä näyttää johtuvan se, että merijäät\ntoisin paikoin nopeaan ajautuvat pohjoista kohden lämpöisemmissä\nvesissä sulamaan, toisin paikoin taas muodostavat suunnattoman vahvoja\ntasaisia »barrier-jäätiköitä». Retkikunnan pääaseman ja läntisen aseman\nvälillä oli »Shackletonin »barrier-jäätikkö», joka ulottuu laajana\nniemekkeenä kauas mereen, mutia pääaseman kahden puolen oli vain\najojäitä.\n\nUseassa paikassa pistää manteren peruskallio rannoilla näkyviin,\nja sorasta ja kiviraunioista, joita jään alta on toisin paikoin\npaljastunut, on saatu selville Amarktikan tämän osan reunain ja osaksi\nsisäosainkin rakenne.\n\nMagneettiset havaintojaksot ovat tärkeät etenkin senvuoksi, että samaan\naikaan myös toimitettiin havainnoita magneettisen navan toisella\npuolella, Scottin retkikunnan asemalla. Rekiretkellä tuli magneettisen\nnavan paikka entistä tarkemmin määrätyksi.\n\nRetkikunnan laiva suoritti suuriarvoisia syvän meren mittauksia\nseuduilla, joista ei ennen ollut juuri mitään tietoja, ja kartutti mitä\ntuntuvimmin kokoelmia.\n\nRetkikunnan eläin- ja kasvitieteelliset kokoelmat napamanteren\nreunoilta, jonne lukemattomia lintuja lähtee kesällä pesimään, olivat\nosaksi ainutlaatuiset.\n\n\n\n\nAntarktika.\n\n\nMaapallon etelänavan niin ollen peittää paksu jäälakki, keskeltä\ntuhansia metrejä korkea, kilven muotoinen, äärettömän laaja jääkakko,\njoka lumesta vahvenemistaan vahvenee ja vahvuutensa painosta valuu\nulospäin joka puolelle, mutta sitä myöten myös syrjiltä lohkeilee\nja kylvää valtamerien piirin täyteen äärettömiä jäävuoria.\nJäävuoria lohkeilee joka rannalla, suurimmat kuitenkin nykyisten\ntietojemme mukaan Rossin meren pohjukassa olevasta jääseinämästä,\nBarrier-jäätiköstä, ja muista samanlaisista pöytämäjäätiköistä.\nLähimpänä emojäätikköään nämä jäävuoret ovat tahoiltuja, säännöllisen\nmuotoisia, ikäänkuin pöytiä, mutta sitä myöten kun ne ajelevat meressä\npohjoisemmaksi ja aallot saavat niitä jäytää, sitä myöten ne kuluvat.\nAallokko uurtaa toiselle puolelle syvän pengermän, jonka kautta\nvuoren tasapaino vähitellen muuttuu, sen yläpinta vähitellen kääntyy\nkaltoksi. Vähitellen ne lohkeilevat pienemmiksi, vähenevät, murenevat,\nsulavat, kuta kauemmaksi etenevät pohjoista kohti lämpöisempiin vesiin.\nMuoto muuttuu yhä epäsäännöllisemmäksi, huippuiseksi, holviseksi\nja onteloiseksi, ja lopulta ne hajoavat irtaimeksi jääsohjoksi ja\nvihdoin katoavat. Merenkulkija kammoo näitä jääpöytiä, joiden päälle\nhän ei näe mastonhuipustakaan. Mutta niiden suurenmoinen kauneus on\nkaikkiin tehnyt syvän vaikutuksen, varsinkin kun myrskyaallot hyökyvät\näkkijyrkkiä seinämiä vastaan. Syvällä alusvedessä leväten ne eivät\nvaltavimpainkaan laineitten hyökkäyksissä huoju sen enempää kuin\nkallio. Jäävuorien korkeus merestä on usein 50 metriä ja enemmänkin ja\nsen mukaan syvyys seitsemän kertaa suurempi, joten vuoren vahvuudeksi\nkaikkiaan saadaan 50 metriä veden päällä ja 350 metriä veden alla,\nyhteensä 400 metriä. Suurimmatkaan valtamerenaallot eivät vapaudessa\nkohoa 15 metriä korkeammaksi, mutta jääseinän kohdatessaan ne nousevat\nniin korkealle, että tyrskyt ryöppyvät sen päälle. Merimiehet\nnimittävätkin näitä jäävuoria jääsaariksi, koska ne aallokossa ovat\nniin tunnottomia. Mutta alallaan ne eivät silti ole, ne vaan eivät\nvälitä tuulista, vaan liikkuvat merivirtain mukana, usein vastatuuleen\nja vasten aallokkoa. Jäävuoret hyisessä majesteetillisuudessaan eivät\nsuinkaan ole vailla asukkaita. Hylkeet niille kiipeilevät, missä vain\nhuomaavat aaltojen sorvaamaa pykälää, ja napameren lukuisa siipikarja\nniillä lepäilee eräretkiensä välillä, vaikka lähteekin varsinaiselle\nmannermaalle taikka saarille pesimään ja sikiämään. Toisinaan\njäävuoria ilmestyy mereen tavallista runsaammin, ne jäähdyttävät\nmeriveden tavallista kylmemmäksi, ennättävät silloin pohjoiseen\nlauhkeille vesille, joilla muutoin harvoin nähdään luntakaan. Syytä\ntähän jaksollisuuteen ei varmaan tiedetä, arvellaan sen ehkä johtuvan\nmaanjäristyksistä. Maanjäristyksiä on kyllä riittävästi syytä epäillä\nalueella, jossa on toimivia tulivuoria ja jonka ympärillä meressä on\nkokonainen kiehkura sammuneita tulivuorisaaria. Tämmöisiä jäävuosia oli\nmenneellä vuosisadalla kymmenkunta, ja sekä Intianmeressä että Tyynessä\nmeressä jäävuoret silloin kulkivat yli 40:nnen leveyspiirin, jopa\netäisimmät näyttelivät' itseään Hyväntoivonniemenkin edustalla, s.o.\nGibraltarin ja Maltan asteleveyksillä, jos pohjoisen pallonpuoliskon\nleveyksiin vertaamme. Vuosina 1892 ja 1893 oli niinikään tavallista\nenemmän Antarktikan jäävuoria matkalla lauhkeisiin vesiin. Atlantin\nmeren eteläosa oli niin täynnään jäitä, että niistä oli paljon haittaa\nKap Hornia kiertäville laivoille. Silloin uiskenteli meressä jääsaaria,\njotka olivat hyvinkin yhtä laajoja kuin Bornholm tai Wightin saari, ja\nlähempänä napapiiriä ne olivat olleet vielä suurempia..\n\nEtelänapaseutujen ilmastolliset seikat ovat viimeisten retkien kautta\njoutuneet aivan uuteen valoon.\n\n»Urheitten länsituulien» rengas, joka 40:nnen ja 60:nnen leveyspiirin\nvälillä vallitsee, on seurauksena erinomaisen alhaisesta ilmapaineesta.\nMaata kiertävään kaukalon tapaiseen minimiin virtaa ilmaa käännepiirien\nseuduilla olevasta korkean ilmapaineen alueesta, tuulet yleisen\ntuulilain mukaan matkalla muuttavat suuntaansa, kunnes muodostavat\nmaata kiertävän länsituuleenkaan. Kaikilla niillä saarilla, jotka\novat tässä vyöhykkeessä, vallitsee niin kehittynyt meri-ilmasto, s.o.\nverraten kylmät kesät ja lauhkeat talvet, ettei muualla maapallolla\nole sen vertoja. Tämän johdosta luultiin, että kauempana etelässäkin\nilmaston laatu olisi jotenkin samanlainen. Mutta onkin tavattu\naivan päinvastaiset olot: Etelänapamaalla vallitseekin kehittynyt\nmannerilmasto ja se synnyttää toisen omituisen tullijärjestelmän,\njoka on edellisen vastakohta. Napamanteren keskiosissa vallitsevan\ntavattoman kylmyyden vuoksi sen päällä syntyy korkean ilmapaineen\nalue, maksimi, josta ilma pitkin jääylängön kaltevaa pintaa valuu\nulospäin joka taholle, muuttaen maan pyörimisen johdosta kaiken aikaa\nsuuntaansa, niin että tuulet usein myrskyisinä kaakko- ja itätuulina\nsaapuvat jäälakin reunoille. Siten syntyy Etelänavan ympärille kaksi\nrinnakkaista tuulijärjestelmää, joista toinen, pohjoisempi, on\nlänsituulien, toinen eteläisempi, itätuulien vyöhyke. Näitten molempien\nvyöhykkeiden välillä on kapeahko tyvenempi alue, jossa vallitsevat\nvaihtelevaiset tuulet. Reunoille virratessaan ja samalla alemmaksi\nlaskeutuessaan sisämaan tuulet, vaikka alussa ovat tavattoman kylmät,\nmelkoisesti lämpiävät, niillä on toisin sanoen föhn-tuulien luonne.\n\nAntarktikan lauhkeimpien osien lämpötiloista antavat seuraavat numerot\nkäsitystä: Grahamia maalla on vuoden keskilämpö noin -12°C, Keisari\nWilhelm II:sen maalla -11,5°, Etelä-Viktorianmaalla -17,8°. Eri vuosina\nkeskilämmöt kuitenkin melkoisesti vaihtelevat, varsinkin manteren\nreunoilla, koska keskilämmöt pohjoista kohti meren päällä hyvin nopeaan\nlisääntyvät ja lämpöisen ja kylmän alueet aina jonkun verran siirtyvät\npuoleen ja toiseen. Korkein Etelä-Viktorianmaalla kesällä huomattu\nlämpö oli +3°C, mutta semmoisia päiviä ei ollut useita. Enimmäkseen\non lämpömittari kesälläkin jäätymäkohdan alapuolella, ja kuvaavaa\non, että retkeilijät yleensä jo valittavat hellettä, milloin on\nlämpöasteita. Jo muutamilla pakkasasteillakin saattaa auringon paahde\nkäydä rasittavaksi. Varsinaisella etelanapaylängöllä vuoden keskilämpö\nluultavasti on alhaisempi kuin missään muualla maan pinnalla.\n\nLumen tulo ei varsinaisella etelämaalla ole suuri, ja senkin,\nminkä sataa, lakaisevat rajut myrskyt mennessään pois. Tämä onkin\nluonnollista, koska tuulet säteilevät mannermaan keskeltä ulospäin,\ntulevat siis kuivalta keskiylängöltä ja matkalla lämmetessään yhä\nkuivuvat. Pohjoisempana, meren päällä, sitä vastoin sataa lunta sitä\nrunsaammin, ja sen vuoksi Eteläjäämeren kaikki saaret kantavatkin\nvahvoja lumi- ja jääpeitteitä, jotka enimmäkseen ulottuvat alas mereen\nsaakka. Näiden maajäätiköiden muodostumiseen ei ole syynä alhainen\nkeskilämpö, sillä Eteläjäämeren keskilämmöt ovat verraten korkeat, vaan\nylen runsas sademäärä. Kapinaan eteläpuolella esim. on valtameressä\npieni Bouvetin saari, jota sitä ympäröiväin ainaisten sumujen vuoksi\nharva merenkulkija näkee, ellei aivan lähelle satu. Vaikka tämä saari\non Bornholman leveydellä ja siis jo kaukana varsinaisen Jäämeren\nulkopuolella, on s kuitenkin runsaan lumentulon vuoksi melkein\nkauttaaltaan maajäätikön peitossa. Bouvetin saarikin on sammunut\ntulivuori.\n\nEtelänapamaalla ei luonnollisesti voi olla sanottavaa kasvimaailmaa,\nkoska lumetonta maatakaan ei ole juuri ensinkään, muuta kuin jyrkimmät\nvuoristorinteet. Etelänapamanterelta tunnetaan muutama kymmenkunta\nsammalta ja jäkälää, sekä joku vähäpätöinen ja ylen harvinainen\nputkilokasvikin Länsi-Antarktikasta, jossa olot ovat kasvistolle\nedullisimmat. Runsaampi on kasvullisuus niillä saarilla, jotka\nympäröivät etelämaata, vaikkei niilläkään metsä menesty ankaran tuulen\nvuoksi. Meri sitä vastoin, sekä varsinainen Jäämeri aina napamaan\nrannoille saakka, että varsinkin viileä Etelämeri, on erinomaisen\nrikasta leväkasveista. Siellä tavataan suurimmat tunnetut ruskolevät.\n\nTavattoman paljon rikkaampi on etelänapamaailman eläinkunta. Se on\nomituisuutensa vuoksi erinomaisen mieltäkiinnittävä. Varsinaisia\nmaaeläimiä ei tosin ole muuta kuin Etelämeren saarilla, esim.\nKerguelenillä muutamia hyönteisiä, kotiloita ja matoja.\n\nMutta meressä on sitä runsaampi eläinmaailma, sekä pohjassa, vedessä,\nettä pinnalla ja ilmassa. Muutamat alimmat elimistöt ovat siihen\nmäärään sovelluttaneet itsensä kestämään alhaisimpiakin lämpömääriä,\nettä niitä on mahdoton tappaa kylmyydellä. Valaita on runsaasti,\nvaikka ne viime vuosisadan keskivaiheilla jo yhteen aikaan hävitettiin\nhyvin vähiin. Erinomaisen runsaasti on hylkeitä, jotka kauttaaltaan\novat toisia lajeja kuin pohjoisnavan vesissä. Sumin hylje on\nmerielefantti (_Cystophora proboscidea_). Tavallisempi on merileopardi\n(_Stenorrhynchus leptonyx_). Sitä paitsi on viljalti pienempiä\nhylkeitä. Yhteinen luonteenominaisuus Etelänapamaan eläimille on se,\nettä ne hyvin vähän pelkäävät ihmistä. Niitä voi sen vuoksi tiloiltaan\ntappaa, ottaa melkein kuin varastohuoneesta. Tämä koskee varsinkin\netelänapamaailman kaikkein mieltäkiinnittävimpiä eläimiä, pingviinejä,\njotka ovat kaikista linnuista parhaat uijat. Maalla ne liikkuvat\nkömpelösti, kävellessään pitävät evämäisillä, lentoon kelvottomilla\nsiivillään tasapainoa, levätessään taas istuvat hännällään, lyhyillä\njaloillaan tukien ruumistaan. Mutta vedessä ne ovat sitä nokkelammat.\nEtelänapamatkustajat kertovat ihmeitä niiden uimataidosta. Helposti\nne seuraavat täydessä vauhdissa kulkevaa laivaa pitkät matkat, jopa\nuivat sen sivukin mielin määrin. Niiden uimanopeus on niin suuri,\nettä ne vedestä ylös sukeltaessaan voivat sillä vauhdilla hypätä\nmuutamaa metriä korkealle jäänreunalle. Pingviinejä on montakin lajia,\nsuurin on noin 1,3 metriä korkea. Nämä linnut elävät sulan veden\nreunassa, peräytyvät talveksi sen mukana pohjoista kohti ja kesällä\nvaeltavat Etelämaan reunoille munimaan ja poikasiaan hoitelemaan.\nMaalla ja jäällä matkatessaan ne varovasti astuvat hanhenmarssissa,\nsiipityngillään tasapainoa pitäen, säännöllistä tuntumusta noudattaen,\nleiriytyvät tuhansittain samoille paikoille, eivätkä vähääkään pelkää\nihmistä, vaan päinvastoin uteliaina lähenevät häntä, missä vain\nnäkevät. Liha ei tosin ole aivan maukasta, mutta sillä on kuitenkin\ntuoreena ravintona suuri arvo.\n\nEtelämeren huomattavimpia lintuja ovat monenlaiset myrskylinnut ja\nlokit, joita ilma joskus kiehuu täytenään. Nämäkin jotenkin vähän\npelkäävät ihmistä, mutta ovat niin rosvoluontoisia, että esim. prof.\nDavidin johtamalta magneettisen navan retkikunnalta joskus ryöstivät\npaistin pannusta. Retkeilijät kertovat ilmiöitä niitten erinomaisesta\nvainusta ja petomaisuudesta. Myrskylinnut ovat valtameren väsymättömät\nlentäjät. Oli sää kuinka ankara tahansa, alati ne yhtä keveästi\nkiitävät aaltoilevan meren päällä, tähystellen saalista.\n\nMatelijat ja sammakkoeläimet puuttuvat kokonaan etelänavan maista,\nkaloja sitä vastoin on runsaasti, vaikka niitä vielä on vähän tutkittu.\nMonet niistä ovat hyvinkin samanlaisia kuin pohjoisessa jäämeressä\ntavattavat, mutta ratkaisematon asia toistaiseksi on, ovatko ne\nalkujaan olleet samoja lajeja. Kivettymät epäämättömästi todistavat,\nettä etelä-napamaalla on ollut lauhkean ilmaston kasveja ja eläimiä.\nKaikesta päättäen ovat nykyiset pingviinitkin alkujaan olleet lauhkean\nilmanalan eläimiä ja vasta mukautumisen kautta vähitellen muuttuneet\nnapameren eläjiksi. Ruotsalainen retkikunta löysi Länsi-Antarktikasta\nnykyisiä lajeja vielä paljon suurempien pingviinien jäännöksiä niiltä\najoilta, jolloin Länsi-Antarktikassa varmaan vallitsi lauhkea ilmasto.\n\nJo ennenkuin Etelänapa-manteren olemassaolosta oli mitään varmaa\ntietoa, olivat geologit Etelä-Amerikan, Etelä-Afrikan ja Australian\nkivettymiä ja nykyisiä eläin- ja kasvimuotoja toisiinsa vertaamalla\ntulleet siihen johtopäätökseen, että näitten maanosain välillä,\nmenneinä geologisina aikoina, tarkemmin määritellen jurakaudella, on\nollut maayhteys, niin että kasvit ja eläimet ovat voineet vaeltaa\nmaanosasta maanosaan. Etelämaan geologian tutkiminen viittaa siihen,\nettä tämä mantere juuri on jäännös tuosta sillasta. Länsi-Antarktikan\nja Patagonian maantieteelliset ja kasvitieteelliset muinaisolot\nselvään viittaavat siihen, että ne ovat ennen yhteen kuuluneet.\nAntarktikan muista osista on löydetty kivettymiä, joitten nojalla\nvoidaan päättää sillan jatkuneen edelleen Australiaan. Näitä\ntodistuskappaleita toi Wilson Beardmoren jäävirralta Shackletonin\nlöytämistä kivihiilikerroksista. Kun todistuskappalten sarja saadaan\ntäydelliseksi, on sen kautta eräs mieltäkiinnittävimpiä ja suurimpia\ngeologisia kysymyksiä saanut ratkaisunsa. Sekä ruotsalaisen retkikunnan\nlöytämät kivettymät, jotka ovat tulleet manteren sisäosista jäävirran\npohjaravan kanssa, että Etelä-Viktorianmaalta tuodut epäämättömästi\ntodistavat, että vielä tertiääriajalla etelänapamanteretta peittivät\nsuuret metsät, joissa muun muassa kasvoi Chilessä nykyjään tavattavia\naraukariapuita.\n\nShackletonin retki osoitti, että etelänapa on laajalla korkealla\njääylängöllä. Scottin, Davidin y.m. retkien kautta tiedetään, että tämä\nylänkö ulottuu kauas pohjoista kohti meren rantoihin saakka, vaikka\nse tosin reunoja kohti alenee. Näistä seikoista, ynnä Antarktikan\nsisäosissa vallitsevista ilmastollisista seikoista, sen korkean\nilmapaineen alueesta, jonka keskusta näyttää olevan vielä navan\ntakana, on eräs saksalainen maantieteilijä laskenut, että Etelänapamaa\nluultavasti on kaikista maanosista korkein.\n\nKuinka vahva Antarktikaa peittävä jää on navan seuduilla, se arvatenkin\njää kaikiksi ajoiksi tietämättömäksi. Shackleton kuitenkin luuli\njääylängön pengermistä ja halkeamista voivansa päättää, ettei jääkerros\nole aivan vahva, ja samaan viittaa se seikka, että lumentulo siellä,\nkorkean ilmapaineen alueella, välttämättä on hyvin pieni. Sen mukaan\nolisi Etelänapamaan kallioalustakin siis ylänkö, joka vetää Tibetille\nvertoja.\n\n\n\n\n\nVIIME VUOSIEN RETKEILYJÄ.\n\n\n\n\nShackletonin toinen etelänaparetki.\n\n\nHyisellä etelällä on, samoin kuin hyisellä pohjolallakin, kaikista\nhirmuistaan huolimatta salainen viehätysvoimansa, joka on saanut monen\nretkeilijän sinne takaisin haluamaan, vaikka hän kuinka täperältä\nolisikin siellä kohtalon iskun välttänyt. Tuskin oli Shackletonkaan\nkotia päässyt, ennenkuin hän alkoi uutta retkeä miettiä. Hän aikoi\nkulkea Weddellin meren pohjukasta etelänavan poikki Rossin merelle,\njonka perukasta, Erebus vuoren juurella, hän oli edelliselle retkelleen\nlähtenyt. Varat hän sai yksityisiltä lahjoittajilta.\n\nMaailmansota puhkesi aivan samoina päivinä, joina Shackleton\n»Endurancella» lähti matkaan. Etelä-Georgian valaanpyyntiasemalle hän\nsaapui samoihin aikoihin, jolloin saksalainen laivasto Falklandin\nsaarilla tuhottiin. Sieltä etelää kohti jatkaessaan retkikunta\nWeddellin meren suulla tapasi paljon ajojäitä, sillä Etelä-Jäämerellä\noli hyvin huono jäävuosi, mutta se pääsi kuitenkin tammikuun toisella\nviikolla 1915 ajojäävyöhykkeen läpi avoveteen — jossa sivuutettiin 500\njäävuorta päivässä — ja tätä kesti aina Coatsin maahan saakka.\n\nRetkikunta sivuili etelämanteren rantaa eteläänpäin — ranta oli\nyhtämittaista jääseinää — tavaten leveydellä 75° S. suojaisen,\nglasieerikielekkeen muodostaman sataman, josta olisi päässyt manterelle\nja maamatka olisi voitu alkaa, mutta Shackleton toivoi pääsevänsä\nvielä kauemmaksi saksalaisen Filchnerin retkikunnan löytämään\npoukamaan, josta navalle olisi ollut 300 km lyhempi matka. Kuljettuaan\nkappaleen tuntematonta rantaa, jonka hän nimitti Cairdin maaksi erään\nmesenaattinsa kunniaksi, hän pyrki Prinssi Luitpoldin maahan, mutta\nleveydellä 76°44' S. »Endurance» takertui jäihin kiinni, eikä sen\nkoommin irti päässyt.\n\nSe ajautui ensinnä etelää kohti ja Shackleton toivoi vielä irti\npääsevänsä. Helmikuun lopulla se oli vain 100 km päässä Luitpoldin\nmaasta, Vahselin poukamasta, mutta oli niin kovassa jäissä kiinni,\nettei ollut yrittämistäkään pyrkiä rantaa kohden, eikä myöskään ollut\nmahdollista kuljettaa varastoja röykkiöisen merijään poikki maihin.\n\nShackleton toivoi seuraavana kesänä parempaa onnea, mutta jääkenttä\nalkoikin nyt liikkua pohjoista kohti. Elokuun lopussa se oli leveydellä\n70° S. ja oli siten kulkenut lähes 400 km takaisin päin eteläisimmästä\nkohdastaan. Talvi kului jotenkin rattoisasti, mutta keväällä jäät\nalkoivat liikkua, sysäytyä vastakkain ja halkeilla ja laiva joutui\nkovain puristusten alaiseksi. Lokak. 18:ntena, jäät kohottivat\n»Endurancen» korkealle ilmaan, mutta jakaantuivat sitten, niin että se\nvaipui takaisin sulaan railoon, voimatta kuitenkaan kulkea sitä pitkin\nminnekään. 21:senä jäät uudelleen rutistivat laivan väliinsä painaen\nkeulan alas ja laidat kuhmuihin, niin että se alkoi vuotaa pahoin.\n27:ntenä lokak. täytyi kantaa varastot ja veneet jäälle ja leiriytyä\nsiihen ja ajatella pelastusta. Paulet-saarelle, jossa O. Nordenskjöldin\nretkikunta oli talven viettänyt ja jonka majaan oli jätetty eväitä,\nolisi ollut vain 580 km, mutta jään poikki ei ollut sinne yrittämistä\neikä mikään apuretkikunta olisi tiennyt haaksirikkoisia sieltä etsiä.\nEtelä-Georgiaan, joka oli lähin asuttu paikka, oli 1,600 km.\n\nRetkikunnan leiri ajautui edelleen hiljalleen pohjoista kohti\nLänsi-Antarktikan itärannan kanssa yhdensuuntaisesti, seudun poikki,\nmissä joku edellinen purjehtija oli luullut maata nähneensä, mutta\njossa Shackletonin tiedemiehet tapasivat 2,400 m syvän meren. Marrask.\n21:senä -»Endurance» keula edellä sukelsi syvyyteen.\n\nHaaksirikkoiset yrittivät nyt kulkea jään poikki Pauletin saarelle,\nmutta matka varastojen ja veneitten keralla edistyi niin hitaasti,\nettä yrityksestä täytyi luopua ja leiriytyä uudelleen. Tämä uusikin\nleiri ajautui edelleen pohjoista kohti ja sula meri alkoi tulla\nyhä lähemmäksi. Retkikunnan ainoa pelastuksen toivo oli nyt päästä\njollekulle Etelä-Shetlandin saarista, sillä jääkentät alkoivat\nhajaantumistaan hajaantua. Maaliskuun viimeisinä päivinä 1916 satoi\nrankasti ja elämä jäällä kävi yhä vaikeammaksi. Jääkentät lohkeilivat\nja ohenivat ja alkoivat valtameren suurissa mainingeissa kellua.\nPetovalaat kiertelivät jäätelejä ahnaina kuin haikalat, toivoen\nsaavansa leirin asukkaat syödäkseen. Teltoissa tuskin uskallettiin enää\nnukahtaa, jää kun halkeili milloin mistäkin, joskus telttain altakin,\nniin että miehiä vierähti veteen. Huhtikuun 9:ntenä täytyi veneet\ntyöntää vesille ja soutaa jäätelien välitse pohjoista kohti.\n\nJäät alkoivat nyt tuulen mukana kulkea itää kohti, jossa ei olisi ollut\npelastuksen rantaa ennenkuin Australiassa, eikä sen vuoksi ollut muuta\nneuvoa kuin pyrkiä myrskyisen meren poikki Elefantin saarelle, joka on\nGrahamin maan edustalla ja jossa ei siihen saakka kukaan ollut maissa\nkäynyt. Matkaa sinne oli 160 km aavan meren poikki. Oli niin kylmä,\nettä miehet palelluttivat kätensä ja kasvonsa, aallot olivat niin\nsuuret, että toinen puoli oli meritautisena ja kauhusta mielettömänä,\nvesi loppui, kun ei enää ollut jäätä saatavana. Ensimmäinen yö aavalla\nmerellä oli suunnattoman vaikea. Veneitten täytyi olla alallaan\nvesiankkurissa, jotteivät kulkisi saaren ohi pimeässä. Hyrsky jäätyi\nja silasi veneessä kaikki ja jää täytyi pimeässä hakata pois, koska\nse muutoin uhkasi upottaa veneet. Kylmää oli 18 pakkasastetta. Kaikki\nkuitenkin kestivät aamuun saakka, jolloin auringonpaiste lämmitti\nhaaksirikkoisia. Seuraavana iltana oltiin muutaman kilometrin päässä\nElefantin saaren kalliorannasta, joka jyrkkään kohoaa 300 metriä\nkorkein seinämin hyrskyävistä aalloista, mutta seuraavakin yö täytyi\nvielä viettää veneissä ja vasta sitä seuraavana aamuna retkikunta\npohjoisrannalta löysi laitea rantaa ja saattoi uupuneena, valvoneena\nja viluisena laskea maihin. Tuskin oli kuitenkaan veneet saatu maalle,\nennenkuin huomattiin rannan olevan niin matalan, että tulvavuokset\npeittäisivät sen, ja täytyi taas lähteä rantahyökyjen läpi merelle\nja muuttaa kauemmaksi länteen, jossa oli korkeampi rantakaistale.\nKaikkialla muualla aallot hyökyivät korkeita mustia kallioseiniä tai\nglasieerien jyrkkiä rintamia vastaan, joita purkautui mereen joka\nlaaksosta ja rotkosta.\n\n\n\nSankarillinen veneretki.\n\n\nKun ei ollut toivoa siitä, että mikään apuretkikunta tänne löytäisi,\npäätti Shackleton lähteä suurimmalla veneellään Etelä-Georgiasta apua\nhakemaan. »James Caird» oli vain 6 1/2 metrin pituinen, runsaasti kahta\nmetriä leveä avoin valaanpyyntivene, jonka parraspuita korotettiin ja\nkeulapuoli ja perä kangaskannella peitettiin. Purje ei ohut suuri,\nmutta tuulta tiedettiin riittävän. Viiden miehen keralla, kuukauden\neväin, hän sitten lähti tälle toivottoman vaaralliselle retkelle.\nMatkaa oli 1,300 km ja meri, Kap Hoornin meren jatkoa, on maailman\nmyrskyisin ja pahamaineisin. Elefantin saarelle jäi 22 miestä Frank\nWildin kokeneeseen johtoon.\n\nHuhtikuun 24:ntenä »James Caird» lähti merelle. Jäät alkoivat\njo piirittää Elefantin saarta ja pingviinit olivat muuttaneet\nlauhkeammille seuduille ja jäätelien välisiä railoja pieni vene\npujotteli ulapalle. Rannalle jääneet taas kumosivat veneensä ja\nleiriytyivät niitten alle odottamaan.\n\nSe oli epätoivon yritys. Retkeilijät olivat jo ennaltaan lopen\nuupuneet pitkän seikkailunsa vaaroista ja rasituksista, heidän\nvaatteensa olivat kuluneet ja repaleiset, iho joka jäsenestä rikki\nilkeäin rakkojen johdosta, joita suolainen vesi, kylmä ja karkean\nvaatteen hankaus tapaavat merellä synnyttää. Vaikea heidän oli seistä\nmuuta kuin hetkinen mastoon nojautuen, mahdoton istua muuta kuin\nperäpuolessa kansiaukossa, työläs maatakin vuotavan vaatekannen alla\nepätasaisella painolastilla ja laatikoilla. Vuoron takaa istuivat\nmiehet kaksi tuntia peräsimessä, josta vapautuessaan he usein olivat\nniin turtuneet, että tuskin saattoivat kättään liikuttaa tai polveaan\ntaivuttaa. Priimuksella keitettiin, milloin voitiin, mutta tuulen ja\naallokon vuoksi se enimmäkseen oli mahdotonta. Auringon pilkistäessä\nkapteeni Wersley, joka hoiti suunnan määräyksen, nousi ja toisella\nkädellä mastoa seväten, toisessa kädessä sekstantti, katsoi auringon\nkorkeuden veneen kohotessa aallon harjalle ja taivaanrannan hetkisen\nnäkyessä. Pieni alus vaipui vuoron aaltojen laaksoon, joissa oli\nhetkisen pettävää tyyntä, vaikka hyrsky lensi korkealla pään päällitse,\nvuoron nousi aallon harjalle ja kiljuvan tuulen riuhtaisemana syöksyi\naallonharjan hyrskyyn ja kuohuun, vaipuakseen siitä jälleen laaksoon\nja uudelleen myrskyyn kohotakseen. Merilinnut saattelivat purtta\nmatkalla, pieni Kapin kyyhky ja suuret albatrossit, jotka lensivät niin\nalahatse, että purjehtijat olivat näkevinään niiden silmäin elottoman\nuteliaisuuden. Jäätä muodostui herkeämättä ja sitä oli uupumatta\nhakattava pois, ja vähän lämpöisemmille vesille päästyä oli taas vettä\nherkeämättä viskattava.\n\nNiin taitavasti Wersley johti purtta, että Etelä-Georgian vuoret\ntoukokuun 8:ntena kohosivat näkyviin. Saari ei ole suuri, mutta 1,300\nkilometrin päästä hän oli myrskyisen meren poikki ohjannut veneen\nsuoraan siihen. Vielä viimeisen myrskyn kestettyään, jossa se oli\nmastonsa menettää, »James Caird» pääsi Haakon kuninkaan vuonoon, josta\ntäytyi kulkea 2,500 m korkean, lumen ja jäätiköiden peittämän vuoriston\nyli pohjoisrannalla olevalle valaanpyyntiasemalle. Kolme miestä\njätettiin »James Cairdin» alle- makailemaan, kaksi heistä kun oli niin\nlopen uupunut, etteivät he olisi kyenneet vuoriston yli kiipeämään,\nja kahden miehen keralla Shackleton nousi lähimpään solaan. Matkaa\noli 28 km. Toukok. 19:ntenä aamulla liikkeelle lähdettyään ja yötä\npäivää pimeässä ja sumussa kuljettuaan retkeilijät seuraavana päivänä\naamupäivällä repaleisina, likaisina ja lopen uupuneina pääsivät hyvin\nvarustetulle valaanpyyntiasemalle, jossa ystävällinen vastaanotto ja\nkaikenlaiset sivistyneen elämän mukavuudet heitä odottivat. »Koska\nsota päättyi?» oli Shackletonin ensimmäinen kysymys. »Ei se ole vielä\npäättynyt...» Pieni höyrylaiva nouti etelärannalle jääneet kolme miestä.\n\nShackletonin ensi huoli oli nyt pelastaa Elefantin saarelle jääneet\nmiehet ja ensi yrityksen hän teki 80 tonnin valaanpyyntihöyryllä, joka\noli Etelä-Georgiassa talviteloilla. Tämä ei kuitenkaan päässyt 115 km\nlähemmäksi Elefantin saarta, jonka ajojäät olivat piirittäneet, eikä\nShackletonilla ollut muuta neuvoa kuin lähteä Falklandin saarille,\njossa hän pääsi sähkölangan päähän ja saattoi ryhtyä suurempiin\navustustoimiin. Uruguayn hallitus lupasi lähettää pienen höyryn\nja sillä Shackleton 10:ntenä kesäkuuta uudelleen lähti Elefantin\nsaarelle yrittämään myrskyssä ja pakkasessa. Yritys oli nytkin\nturha. Hän lähti silloin Punta Arenakseen, Magalhãesin salmeen, ja\nsai sieltä vuokratuksi »Emma» nimisen vanhan purjelaivan, johon hän\npestasi kymmenen kahdeksaan eri kansallisuuteen kuuluvaa miestä —\njoukossa oli joku suomalainenkin. »Yelcho» niminen pieni chileläinen\nhöyrylaiva lähti hinaamaan »Emmaa» Kap Hoornin meren poikki. Kaikki\ntouvit kuitenkin katkesivat ja »•Emman» täytyi omin neuvoin purjehtia\nperille. Yhä kuitenkin jäät estivät lähestymästä Elefantin saaria ja\ntöin tuskin »Emma» itse pelastui Falklandin saarille, myrskyisimmän\nmatkan jälkeen, mitä vielä kukaan laivalla olleista oli kokenut.\nFalklandin saarilla Shackleton kuuli, että Englannin meriministeriö\noli varustanut »Disccveryn» pelastamaan haaksirikkoiset Elefantin\nsaarelta, mutta hän pelkäsi heidän kuolevan nälkään, ennenkuin\napu saapuisi, ja jatkoi hellittämättä omia yrityksiään. Hän sai\nChilen hallituksen lähettämään »Yelchon» hinaamaan »Emman» takaisin\nMagalhãesin salmeen ja yritys lopulta onnistuikin, vaikka tällä\nkertaa olikin tulla tuho luoteismyrskyn valtavan rajuuden vuoksi.\nSitten hän sai Chilen hallituksen lainaamaan pienen »Yelchon» vielä\nviimeiseen yritykseen ja elokuun 25:ntenä hän uudelleen lähti matkaan.\nIlma eli tällä kertaa jotenkin suotuisa ja 30 p. elokuuta »Yelcho»\npääsi Elefantin saaren rantaan. Haaksirikkoiset alkoivat juuri syödä\npäivällistä, kun huomasivat laivan, ja se päivällinen kerrankin jäi\nsyömättä. Vene souti maihin, keulassa Shackleton, joka jo matkan päästä\nnakkeli savukelaatikoita kurottaviin käsiin. Kaikki haaksirikkoiset\nolivat terveinä ja tervehtivät hurjalla riemulla tietoa johtajansa\nonnistuneesta purjehduksesta Etelä-Georgiaan. Syyskuun alussa »Yelcho»\npalasi Chileen, jossa tieto pelastuksesta herätti suurenmoisen\ninnostuksen.\n\nValparaison kautta, jossa Chilen hallitus otti hänet mitä\nsuosiollisimmin vastaan, Shackleton sitten matkusti San Franciscoon ja\nsieltä Tyynenmeren poikki Uuteen Seelantiin lähteäkseen pelastamaan\nsitä retkikuntansa osaa, joka oli Erebus vuoren luota vienyt varastoja\nBarrieri-jäätikön eteläpäähän hänen aiottua maaretkeään varten.\n»Auroralla», Davis kapteenina, hän joulukuun 20:ntenä lähti matkaan ja\nsaapui jo tammikuun 10:ntenä Erebus vuoren juurelle, jossa tavattiin\nkuusi etelästä merijäätä pitkin matkaavaa miestä. Surulliset olivat\nheidän tuomansa uutiset.\n\nSe osasto, joka oli vienyt eväitä Barrieri-jäätikölle, oli saavuttanut\nleveyden 80° S. ja hyvin ajanut asiansa, mutta paluumatka oli ollut\ntavattoman vaikea. Vähissä hengin he pääsivät Erebus-vuorelle, yhden\nmiehen heitettyä uupumuksesta henkensä.\n\nTämän joukon retkellään ollessa oli hirmumyrsky reväissyt retkikunnan\nlaivan kiinnityksistään irti, ennenkuin kaikkia varastoita vielä oli\nmaihin tuotu, eikä laivalla ollut muuta neuvoa kuin palata Australiaan.\nKun eväitä vienyt retkikunta palasi Erebus-saaren länsirannalla olevaan\nDiscovery-majaan, ei laivaa siis näkynyt, ei kuulunut. Palanneet miehet\ntapasivat kuitenkin Scottin retkikunnan majassa runsaasti eväitä ja\nlepäsivät ja virkistyivät siellä kaikin puolin. Lepo olikin tarpeen,\nsillä 160 päivässä he olivat kulkeneet 2,400 km. Pari miestä halusi\nkuitenkin kulkea pohjoisemmaksi Kap Evansiin, jossa Scottin töinen\ntalvimaja oli ja jossa otaksuttiin olevan toisia miehiä, mutta kun\nErebus-saaren rantaa oli jyrkkyytensä ja jäävirtainsa vuoksi mahdoton\nkulkea, täytyi sinne pyrkiä meren kavalaa jäätä. Tuskin he olivat\nlähteneet matkaan, kun myrsky kuori salmesta nuoren jään ja vei\nmiehet merelle hyiseen hautaan. Vasta kesäkuun puolivälissä vanhaan\nDiscovery-majaan jääneet pääsivät lähtemään Kap Evansiin, jossa\nhe tapasivat neljä miestä ja saivat tiedon laivan ennenaikaisesta\npakollisesta poislähdöstä. Shackleton otti miehet »Auroraan» ja palasi\nUuteen Seelantiin.\n\nShackletonin toisen retken tärkein tulos oli sen merivirran toteaminen,\njoka kiertää Weddellin merta, kulkien itäpuolta etelää kohden,\nlänsipuolta, summattomia jääpaljouksia mukanaan kuljettaen, palaa\npohjoiseen. Kotimaassa herätti varsinkin rohkea veneretki Elefantin\nsaarelta Etelä-Georgiaan suurta innostusta ja sitä pidetään yhtenä\nbrittiläisten merimiesten loistavimmista mainetöistä.\n\nKotiutuneet naparetkeilijät palvelivat sitten maataan sodassa,\nShackleton muun muassa Muurmannin rannalle lähetetyn englantilaisen\nretkikunnan varusosastossa. Sorokan asemalta hän talvisydännä ajoi\nArkangeliin ja takaisin, aikoen ruveta Pohjois-Venäjällä metsäkauppoja\ntekemään. Yrityksestä ei kuitenkaan tullut mitään.\n\nSodan päätyttyä hän sai varustetuksi vielä yhden retkikunnan\nEtelä-Jäämeren tutkimiseksi, mutta Etelä-Georgiaan saavuttuaan hän\näkkiarvaamatta uupui, kuolema tapasi paljonkokeneen ja kestäneen miehen\nja hän sai Etelä-Georgian rannalla hautansa.\n\n\n\n\nPohjoisnaparetkiä.\n\n\nPeary luuli nähneensä Grantin maan luodepuolella maata, jonka hän\nnimitti »Crockerin maaksi», ja tätä maata etsimään lähti Yhdysvalloista\nv. 1913 retkikunta Mac Millanin johdolla. Jääesteiden vuoksi laiva\nei päässyt Etahia kauemmaksi (Smithin salmen itärannalle), mutta\nMac Millan teki seuraavana keväänä yhden toverin keralla Smithin\nsalmen ja Ellesmeren maan poikki pitkän rekiretken Nansenin salmeen\nGrantin maalle ja edelleen luodetta kohti valtamerelle 240 km päähän,\nlöytämättä maasta merkkiäkään. Useita muitakin pitkiä rekiretkiä tämä\nretkikunta teki, muun muassa Amund Ringnesin maalle, jonka Sverdrupin\nretkikunta oli löytänyt.\n\nBeaufortin meressä, joka on Alaskasta pohjoiseen, Parryn saaristosta\nlänteen, on otaksuttu ehkä vielä olevan maata ja sitä lähti v. 1913 V.\nStefanssonin johtama retkikunta etsimään »Karluk»-nimisellä laivalla,\njota Pearyn laivan kapteeni R.A. Bartlett johti.\n\n»Karluk» takertui kuitenkin jäihin 30 km päässä Amerikan\npohjoisrannasta ja ajeli jäiden keralla, kunnes tammikuun 11:ntenä\nruhjoutui Herald saaren luoteispuolella. Retkikunta pelastui\nvarastoineen jäälle, mutta kun napayö ei vielä ollut päättynyt, päätti\nBartlett odottaa valoa, ennenkuin lähti joukkoineen maihin pyrkimään.\nViisi miestä, jotka vasten hänen neuvoaan lähtivät yrittämään,\nkatosivat tuntemattomiin kohtaloihin. Maaliskuun 12:ntena Bartlett\njohti eloon jääneet Wrangelin saarelle ja kulki sieltä muutaman miehen\nkanssa manterelle apua hakemaan. Retki onnistui, saarelle lähetettiin\nlaiva, mutta kolme miestä ennätti kuolla Wrangelin saarella, ennenkuin\napu tuli. Stefansson itse oli jäänyt Alaskaan, hän kun sattui olemaan\nmaalla metsästysretkellä »Karlukin» ajautuessa myrskyn käsissä ulos\nmerelle.\n\nStefansson kahden miehen keralla kulki merijäätä Banksin maahan, josta\nhän retkeili Prinssi Patrickin saarelle ja kartoitti sen, löytäen\nsitten v. 1916 Gustav Adolfin merestä uuden saaren, toisen pienemmän\nEllef Ringnesin saaren pohjoispuolelta, ynnä vielä kolmannenkin. Ellef\nRingnesin saaren hän huomasi kahdeksi saareksi ja Kristianin saaren\nolevan pienemmän kuin oli otaksuttu. Myöhemmin hänen toverinsa teki\nretken Beaufortin merelle ja tämä retki samoin kuin »Karlukinkin»\najelu, supisti hyvin vähäksi sen mahdollisuuden, että Beaufortin\nmeressä olisi tuntematonta maata.\n\nUseita vaillinaisesti varustettuja venäläisiä retkikuntia lähti v. 1912\npohjoisnapamaihin, saamatta kuitenkaan suuria aikaan.\n\nG.L. Sedoff lähti Frans Josefin maahan, jonne hän, Novaja Zemljan\npohjoispuolella eräässä saaressa talvea vietettyään pääsikin. Kahden\ntoverin keralla hän lähti 24 koiralla napaa kohti pyrkimään, mutta\nkuoli matkalla, jonka vuoksi retkikunta palasi takaisin.\n\nG.L. Brusilow koetti v. 1912 kulkea koillisväylän »Santa Annalla»,\nmutta laiva takertui Kara-meressä jäihin ja ajeli puolentoista vuotta\nniiden keralla, saapuen lopulta Frans Josefin maan läheisyyteen.\nHuhtikuussa 1914 yksitoista miestä lähti laivasta ja kaksi näistä\npääsi Frans Josefin maalle Kap Floraan Sedoffin laivaan, muut matkalle\nsortuivat. »Santa Annasta» ja siihen jääneistä miehistä ei sen koommin\nole mitään kuultu.\n\nV.A. Rusanowin johtama retkikunta näyttää Kara-meressä tuhoutuneen.\nVenäjän hallitus lähetti 1914 Otto Svedrupin Brusilowia ja Rusanowia\npelastamaan ja hän etsi rannikon Taimyrin niemelle saakka, viettäen\nsiellä talvea, mutta ei kadonneista löytänyt jälkeäkään.\n\nParemmalla menestyksellä ovat venäläiset jäänmurtajaretkikunnat\ntutkineet Pohjois-Aasian rantoja. Kesällä 1913 »Taimir» ja »Vaigatsh»\nB.A. Vilkitskin johdolla lähtivät Siperian rantavesiä mittaamaan.\nTshaunin lahden kartoitettuaan laivat erosivat, »Vaigatsh» länttä\nkohden kulkeakseen, »Taimir» kääntyen pohjoista kohti Uuden Siperian\nsaarille. Tämän saariston itäpuolelta löydettiin pieni saari, joka\nnimitettiin kenraali Vilkitskin saareksi. Bennettin saari huomattiin\npaljon pienemmäksi kuin oli otaksuttu ja Sannikowin saaresta, jonka\nuseat retkeilijät olivat luulleet Kotelnoista nähneensä, ei matkalla\nTaimyrin niemelle tavattu merkkiäkään. Taimyrin niemen luona molemmat\nlaivat kohtasivat toisensa ja jatkoivat rannikon kartoitusta. Kap\nTsheljuskinin pohjoispuolelta löydettiin uusi maa, Nikolain maa, joka\nleveydeltä 77°50' N. ja pituudelta 99° E. ulottuu ainakin leveydelle\n81° N. Itärannikko kartoitettiin ja leveydellä 80°04' N. käytiin\nmaissa. Maan korkeus on 300 m ja se on suurien maajäätiköiden peitossa.\nGeologiselta rakenteeltaan se on samanlaista kuin manner. Nikolain\nmaan ja manteren välistä löydettiin kaksi pientä saarta. Nikolain maan\nlöytö selvittää ajojäiden patoutumisen Kara-mereen. Laivat palasivat\nsitten Uuden Siperian saarien pohjoispuolitse Vladivostokiin talvea\nviettämään. Seuraavanakin vuonna ne kävivät Nikolain saaren vesillä,\nmutta jäät estivät suuria aikaan saamasta. Talvea vietettyään Siperian\nrannalla ne v. 1915 saapuivat Arkangeliin.\n\nEtelänaparetkeltä palattuaan Amundsen taas alkoi valmistella\npohjoisnaparetkeään, johon hän sai niin riittävästi varoja, että\nhän, koska vanha »Fram» alkoi rappeutua, saattoi rakentaa aivan\nuuden laivan, »Maudin», ja hankkia mitä täydellisimmät tieteelliset\nvarustukset. Alkuaan hänen aikomuksensa oli ollut lähteä matkalle\nBeringin salmen kautta, mutta aikaa voittaakseen hän sittemmin\npäättikin kulkea koillisväylää ja tunkeutua napajäihin Uuden Siperian\nsaarien koillispuolelta, Jeaneten saaren seuduilta, 800 km idempää siis\nkuin Nansen. Täten hän otaksui laivansa kulkevan lähempää pohjoisnapaa\nkuin Nansenin »Fram».\n\nKesäkuun 25:ntenä 1918 »Maud» lähti Kristianiasta matkaan. Elokuun\n31 p. retkikunta saapui Jenissein suulle, mutta lokakuussa »Maud»\ntakertui jäihin Kap Tsheljuskinin luona eikä päässyt matkaa jatkamaan\nennenkuin syyskuussa 1919. Jääolot olivat koko Siperian rannikolla\nhyvin epäedulliset eikä »Maud» päässyt tunkeutumaan Jeanette saarelle,\nvaan täytyi sen kulkea rannikkoa itään päin ja uudelleen talvehtiakin\nTshaun lahden edustalla, jotenkin samoilla seuduin siis kuin »Vega» vv.\n1878—79. Seuraavana kesänä »Maud» lähti Alaskan Nomeen, täydentääkseen\nsiellä varastojaan, ja yritti tämän jälkeen uudelleen tunkeutua\nnapamereen, mutta nytkin jäät sen estivät. Amundsenin täytyi palata\nOregonin Seattleen parantelemaan laivaansa ja varustuksiaan. Monista\nvastoinkäymisistään ja viivästyksistään huolimatta ei hän kuitenkaan\nnapamatkaansa sikseen heittänyt.\n\n»Maud» lähti v. 1922 uudelleen napamerelle varastonsa täydennettyään,\nmutta matka ei nytkään ottanut luonnistuakseen. Se pääsi tosin\ntunkeutumaan Beringin salmen pohjoispuolella jäihin, mutta jäät eivät\nottaneetkaan kuljettaakseen sitä napameren poikki kuten aikanaan\n»Jeannettea», vaan sai. »Maud» kiittää onneaan, että se mitä kovimpia\njääpuristuksia kestettyään,, v. 1925 kesällä pääsi palaamaan takaisin.\nRetkikunnan tutkimukset epäilemättä ovat olleet Jäämeren tuntemiselle\nsuuriarvoiset.\n\nAmundsen itse ei ollut mukana »Maudin» viime retkellä, sillä\nlentokoneiden niin suuresti edistyttyä maailmansodan aikana hän päätti\nruveta napamerta lentäen tutkimaan, käyttäen »Maudia» asemana, josta\nretkeilisi eri suunnille. Ensin hän yritti lähteä lentoon Alaskan\npohjoisrannalta, mutta kun yritys heti alussa epäonnistui, muutti hän\nsuunnitelmansa ja lähti Huippuvuorille, lentääkseen sieltä navalle.\nKeväällä 1925 — lentoretket ovat tehtävät varhain keväällä, koska\nnapamerellä kesäaikaan on alati sumua — hän kahdella koneella lensi\nnavalle, sitä kuitenkaan saavuttamatta. Toinen lentokoneista sai\nmatkalla vaurioita ja oli jätettävä napamereen, mutta toisella Amundsen\nkaikkine tovereineen pääsi onnellisesti palaamaan Huippuvuorille.\nAmundsenin lentoyritykset ovat osoittaneet, että lentokoneet napameren\ntutkimiseen ovat epäkäytännölliset, koska niiden on jään rosoisuuden\nja railojen harvinaisuuden vuoksi erittäin vaikeata tavata semmoista\nkohtaa, johon voisivat alas laskeutua ja josta voisivat jälleen matkaan\nlähteä. Mutta siitä huolimatta aikovat muut vielä yrittää.\n\nParemmin kuin lentokoneiden toivotaan ilmalaivain sopivan napameren\ntutkimiseen.\n\nKeväällä 1926 Amundsen amerikkalaisen Ellsworthin keralla saattoikin\ntehdä ensimmäisen ilmalaivamatkan Jäämerelle ja lentää koko Jäämeren\npoikki Huippuvuorilta Alaskaan. »Norgen» matka sujui kaikin puolin\nhyvin. Onnellisesti lennettyään Roomasta Huippuvuorille se Kings Baysta\n45 tunnissa 45 minuutissa lensi navan poikki Point Barrowiin Alaskan\nrannalle, navalta alkaen aloja, joita ei kenenkään kuolevaisen silmä\nollut siihen saakka nähnyt. Sumu tosin haittasi havaintojen tekoa,\nmutta Amundsen luuli kuitenkin voivansa vakuuttaa, ettei koko välillä\nole pienintäkään maata — yhtämittaista röykkiöistä jääkenttää vain,\njonka poikki olisi ollut mahdoton kulkea muuta kuin ilmojen kautta.\n\nAmundsen ei kuitenkaan ollut ensimmäinen, joka ilmateitä saavutti\nnavan. Se kunnia kuuluu amerikkalaiselle Byrdille, joka pistäysi siellä\nlentokoneella Huippuvuorilta joku viikko ennenkuin »Norge» lähti\nretkelleen.\n\nLuultavaa on, että Jäämeren tutkiminen tämän jälkeen suoritetaan\npääasiallisesti »linnuntietä».\n\n\n\n\nEdistyksiä Arabiassa.\n\n\nArabiassa on viime aikoina tehty matkoja, jotka ovat luoneet valoa sen\nkaikkein tuntemattomimpiin sisäosiin.\n\nEnglantilainen H.St.J.B. Philby kävi v. 1917 hallituksensa asioilla\nNedjdin emiirin luona ja matkusti silloin niemimaan poikki merestä\nmereen. Kapteeni Sadlierin jälkeen (v. 1819) ei yksikään toinen ollut\nsitä matkaa tehnyt.\n\nV. 1918 Philby tutki Nedjdin sisäosia matkustaen Riadista 500 km\netelämmäksi Damiin kokonaan tuntemattomain keitaitten kautta. Aflajssa\nja Kharjissa hän löysi melkoisia rauniokenttiä, jotka näyttivät olevan\nhyvin vanhoja kalmistoja. Ummel Djebelistä löytyi järvi, jonka pituus\noli 1,200 m, leveys 400 ja joka luultavasti on Arabian suurin järvi.\nTavattoman suuria vesisäiliöitäkin täällä oli ja katettuja maanalaisia\nmaankastelukanavia. Makranin keitaassa oli vesilampareita, joiden\nympärillä kasvoi metsiköitä. Damin keitaassa asui noin 9000 henkeä,\njotka enimmäkseen olivat neekerien jälkeläisiä. Nedjdistä ei Asiriin\neikä Jemeniin ole keidasjonoa, eikä Nedjdin eikä Omanin välillä ole\nhedelmällistä seutua eikä Nedjdin eikä Hadramautin välillä ainoatakaan\nasuttua paikkaa.\n\nPohjois-Arabiassa everstiluutnantti G.E. Leachman vv. 1910—1912 tutki\nkaravaanireitin Palestiinasta Djofin kautta Mesopotamiaan ja oli\nensimmäinen joka kävi näissä erämaissa olevassa Leinan keitaassa ja\nnäki sen sadat lähteet.\n\nVuosina 1913—14 neiti Gertrude Lowthian Bell matkusti laajalti\nPohjois-Arabiassa. Damaskosta liikkeelle lähdettyään hän kävi Teimassa,\nShammarissa ja Hailissa ja kulki sitten samoja teitä kuin Wallin v.\n1848 Mesopotamiaan.\n\nV. 1914 kapteeni Shakespear, brittiläinen diplomaattinen asiamies,\nmatkusti laajalti Pohjois-Arabiassa ja Nedjdissä, kunnes hän eräässä\ntaistelussa sai surmansa.\n\nUseita muitakin matkustajia on retkeillyt Pohjois-Arabiassa.\nLäntisten maakuntain ja Jemenin oloja englantilaiset saattoivat melko\nlailla selvitellä maailmansodan aikana, jolloin he joutuivat niiden\nruhtinaitten kanssa tekemisiin, missä ystävinä, missä vihamiehinä.\nArabiankin olot sota on saattanut uudelle kannalle, mutta vielä ei\nole toiveita siitä, että niemimaa tulisi entistä paremmin avatuksi\ntieteelliselle tutkimukselle.\n\n\n\n\nAfrikka.\n\n\nSuurimmat alueet, mitä Afrikassa v. 1910 oli tuntemattomia, olivat\nSaharassa, jota vain keskiosa oli pääpiirtein tutkittu. Sen jälkeen\novat ranskalaiset upseerit kuitenkin herkeämättä retkeilleet etenkin\nerämaan länsiosissa, niin että nekin nykyään osapuilleen tunnetaan.\nLänsi-Saharassa on keskellä kilpimäinen ylänkö, jota melkein joka\npuolella suuret hietadyynialueet ympäröivät. Tämä keskiylänkö on\nasumaton, mutia siinä kuitenkin on asuttavia seutuja. Etelä-Marokosta\nsäännöllisesti lähtee rosvojoukkoja, jotka sen poikki samoavat\nMauretanian ja Keski-Nigerin heimoja ryöstämään. Lukuisat jäännökset\nosoittavat, että Länsi-Saharassa ennen on ollut asutusta. Ne ovat\nkaikki muhammedilaisuutta varhaisemmilta ajoilta.\n\nSuurimmat aukot olivat kuitenkin Etelä- ja Itä-Saharan tuntemuksessa.\nPaljon on sielläkin aikaan saatu.\n\nEverstiluutnantti Jean Tilho selvitteli muitten ranskalaisten\nupseerien kanssa vuosina 1912—17 Tshad järven hydrografiaa. Vanhan\ntraditsion mukaan pitäisi Nigerin ja Niilin välillä olla Tshadin kautta\nvesiyhteys mutta Tilho osoitti nyt että Tshad järven itäpuolella\nkulkee pohjoisesta etelään vuorijono, joka kokonaan erottaa sen Niilin\nvesistöstä. Tshadin koillispuolella on kuitenkin notko, jonka pohja\non 150 m alempana Tshadin pintaa. Tämä kohta on hiljakkoin kuivuneen\nKirrijärven pohjalla, noin 400 km päässä Tshadista. Nykyinen Tshad on\nsiis vain jäännös paljon suuremmasta, Kaspian meren kokoisesta järvestä.\n\nTilhon retkikunta tutki myös Tibestin ja Ennedin vuoristot ja löysi\nniiden väliltä Erdin vuoriston. Sen saamain tietojen mukaan on Libyan\nerämaassa noin 240 km Kufrasta kaakkoon Djebel el Auniat niminen vuori,\njonka korkeus luultavasti on yli 1,200 m. Tshadin ja Niilin välisissä\nvuoristoissa kohoavat korkeimmat kukkulat 3,300 m merestä. Eiffelin\ntornin langattomain merkkien avulla saatettiin tarkkaan määrätä monen\npaikan pituusaste. Suurinta mielenkiintoa herätti Tibesti, jossa\nennen vain Nachtigal oli käynyt. Tibestistä oli toivottu löytyvän\nhedelmällisiä seutuja ja runsaasti vettä, ja siellä todella onkin\nlaidunmaata, palmulehtoja ja jokia, mutta yleisluonne on kuitenkin karu\nja kuiva. Se on suurenmoinen, syväin rotkojen halkoma vuoristo, joka\nitää kohti alenee valtavin portain, länttä kohti yhtyy rannattomaan\ntasankoon.\n\nRanskalaisten automobiilimatka Saharan poikki on avannut erämaan\ntutkimukselle uusia mahdollisuuksia.\n\nLibyan erämaasta Harding King kokosi maanasukkailta paljon tietoja ja\ntutki itse sen luoteisreunan.\n\nTammikuussa 1921 rouva Rosita Forbes, nuori englantilainen nainen,\nmatkusti Kyrenaikasta Kufraan ja seuraavassa kuussa Jarubabiin uutta\nreittiä. Sen jälkeen kuin Rohlfs v. 1879 kävi Kufrassa, oli siellä\noleskellut vain yksi ranskalainen, jota v. 1916 pidettiin siellä\nsotavankina. Rouva Forbes huomasi keitaat suppeammiksi alaltaan,\nkuin oli luultu, ja niiden aseman väärin määrätyksi. Monet merkit\nviittasivat siihen, että seudun kuivuminen edistyy. Eräällä 560\nkm pituisella taipaleella ei ollut ainoatakaan kaivoa eikä muuta\nvesipaikkaa.\n\nNiilin latvapuolella on tutkittu Sobatin, Vuoristo-Niilin ja Rudolfin\njärven välisiä seutuja. Niilin ja Rudolfin järven välinen vedenjakaja\nsuistuu suurella jyrkänteellä viimeksimainittua järveä kohti,\nNiiliä kohti alenee verkalleen. Ylimpäin kohtain korkeus on noin\n3,000 m. Toiset ovat tutkineet Kongon ja Niilin välistä maanselkää,\njolla vedenjakaja toisin paikoin on vain muutaman metrin levyinen.\nVedenjakaja on avointa tasaista pensasmaata, jolle helposti voitaisiin\nrakentaa rautatie.\n\nJuban maassa ovat retkeilleet useatkin matkustajat.\n\nKivu-järven seuduilla eräs retkikunta v. 1912 näki uuden tulivuoren\nmuodostuvan. Mfumbiron vuorimaasta löydettiin ennen tuntematon\nterveellinen ylämaa, joka soveltuu valkoisten asuttavaksi.\n\n1911—14 kansainvälinen komissioni kartoitti Kongon ja Sambesin välisen\nvedenjakajan kokonaan. Luapulan, Kongon tärkeimmän lähdehaaran,\nhuomattiin olevan Tshambesin suoranaista jatkoa, eikä alkavan\nBangweulusta, kuten oli ennen luultu.\n\nMaailmansodan aikana sotatoimet melkoisessa määrässä laajensivat\nmaantuntemusta.\n\nChalmers Mitchell, joka lentokoneella lensi koko Niilin syvänteen yli\npitkin pituutta, löysi Atbaran ja vanhan Meroen välistä tuntemattoman\ntertiääriaikuisen tulivuorimaiseman keiloineen ja kraatereineen.\n\nPastori J. Roscoe löysi v. 1920 Ugandan mäkimaasta seemiläisen heimon,\njoka on jäännös paljon ennen ajanlaskumme alkua Aasian puolelta\ntulleista seemiläisistä siirtolaisista.\n\nLuettelemme edelleen muutamia tärkeimpiä tutkimustöitä.\n\nV. 1913 Hamilton Rice ja Koch-Grünberg tutkivat Amazon joen syrjäjokia,\nkooten paljon arvokkaita havainnoita.\n\nAfrikassa eräs saksalainen retkikunta mittasi Tanganjikan syvyyden,\ntavaten yli 1,250 m syvän kohdan. Järven pohja on siis 460 m\nmerenpinnan alapuolella.\n\nAasiassa kapteeni F.M. Bailey v.' 1913 tutki Tsangpoa ja totesi sen\nBrahmaputran yläjuoksuksi.\n\n\n\n\nBrahmaputra-Tsangpon uoma Himalajan poikki.\n\n\nBailey huomasi Tsangpon katkaisevan Himalajan syvässä rotkolaaksossa\nja polveavan paljon kauemmaksi koillista kohti kuin oli luultu, mutta\nmaasto oli niin mahdotonta, ettei hän voinut tutkia tätä mutkaa perille\nsaakka — sen kapean niemen, jonka mutka ympäröi, täyttää vuorijono,\njonka korkein kukkula, Namtshabarwa, kohoo 7,500 metriä merenpinnan\nyläpuolelle. Mutkan kautta Tsangpon vuorimatka piteni niin paljon, että\nBailey arveli tämän joen ja Brahmaputran suuren korkeuseron käyvän\nymmärrettäväksi ilmankin korkeita putouksia. Viiden- tai kuudenkymmenen\nkilometrin vaiheilla jäi rotkolaaksosta tutkimatta. Bailey arvosteli\nTsangpon rotkolaakson olevan noin 160 km pitkän ja 3,000 metriä syvän.\n\nTällä kannalla tietomme pysyivät aina vuoteen 1925, jolloin lordi\nCawdor ja kapteeni Ward tutkivat senkin osan rotkolaaksosta, joka\nBaileylta jäi näkemättä. Kapteeni Ward kirjoittaa tästä retkestä:\n\n»Vietettyämme Tibetissä kahdeksan kuukautta päätimme jos suinkin\ntalvella tunkeutua rotkoon ja sitä varten lähdimme marraskuussa (1924)\nmatkaan 23:n tibetiläisen kantajan keralla.\n\n»Tsangpon laakson yläosa Tibetin ylängöllä on siksi karua, että\nhämmästyimme tullessamme äkkiä sankkoihin metsiin, joissa kasvoi\njättiläispuita. Nämä puut sitä paitsi vaihtuivat aina muutaman\npäivän kuluttua, sitä myöden kuin laskeuduimme yhä alempiin ja\nalempiin kasvillisuuskerroksiin. Ylinnä oli petäjämetsiä, sitten\nkuusi- ja bambumetsiä, tämän jälkeen itkumänniköitä, tammi- ja\nmagnolia-metsiköitä, sitten tsuga-metsiä ja vihdoin subtroopillista\ndjungelia. Ja mimmoisia puita! Paljon oli semmoisia, joiden pituus\noli 60 metriä ja tyven läpimitta 2,4 metriä. Kaikkialla — kallioilla,\npuilla, vuorilla, jokirannasta lumirajaan saakka, kasvoi isoja ja\npieniä alppiruusuja.\n\n»Matkustimme sangen kepein varustuksin. Kahdestakymmenestäkolmesta\nkantajastamme kaikki, viittä lukuunottamatta, kantoivat retkikunnan\nruokavaroja. Telttoja meillä ei ollut, emmekä olisi voineet niitä\nvuorenrinteille pystyttää, vaikka olisi ollutkin. Makasimme\nkivien ja puitten suojassa, miten sattui. Kaiken päivän marssimme\nauringonpaisteessa, lumessa tai sateessa ja yöksi kävimme nukkumaan,\npeitteisiimme kietoutuneina. Mutta eteenpäin pääsimme hitaasti. Meidän\ntäytyi kirvein raivata tiemme metsän kautta, kaataa puita tikapuiksi,\nnuoralla laskeutua kallioilta, kulkea purojen poikki ja kaikkeen tähän\nkului aikaa, jonka vuoksi harvoin pääsimme eteenpäin muuta kuin neljä\nmailia päivässä. Mutta hyvin tulivat vaivamme palkituiksi. Ihmeellinen\nkasvisto, suurenmoiset maisemat, metsät ja jäävirrat ja jyrisevä\njoki ja ennen kaikkea löytämisen ilo olivat meille runsas korvaus.\nOlimme uranaukaisijoita vieraassa maassa, selvittämässä historiallisen\nsalaisuuden viimeisiä ongelmoita.\n\n»Verkalleen tunkeuduimme rotkolaaksoa eteenpäin, ohi Pemakochungin,\njossa pundiitti Kinthup viisikymmentä vuotta takaperin lepäsi voimatta\nkulkea kauemmaksi ohi kallioseinämän, joka kolmetoista vuotta sitten\nkatkaisi väsymättömän Baileynkin matkan, ja edelleen tuntemattomiin\nseutuihin, kunnes meidänkin oli mahdotonta päästä kauemmaksi.\nKallioseinämät kohosivat siinä joesta äkkijyrkkinä tuhansien\njalkain korkeuteen ja joki täytti rotkon seinästä seinään, kaatuen\nputouksena 12 metrin korkuiselta kynnykseltä. Putouksen nimitimme\nSateenkaari-putoukseksi.\n\n»Kiipesimme sen vuoksi rotkosta pois ja kuljimme lumisen selänteen\npoikki ja sen toisella puolella laskeuduimme alas metsiin, jotka\nnopeaan muuttuivat yhä troopillisemmiksi, kunnes lopulta tulimme\nerääseen kylään. Etelää kohti rotkolaakso alkoi allamme väljetä,\nnäkyi kyliä ja viljeltyjä vainioita, valtavat kalliopolvet etenivät\ntoisistaan ja lumiset harjanteet alenivat Assamin pyöristyneiksi\nkukkuloiksi. Olimme kulkeneet Himalajan poikki.\n\n»Tehtävämme ei kuitenkaan ollut vielä loppuun suoritettu. Vielä\noli jäänyt näkemättä parikymmentä mailia joen rotkolaaksoa. Joki\nnimittäin teki ison mutkan ja me olimme kulkeneet mutkan täyttävän\nvuoriharjanteen poikki. Ensin tunkeuduimme siihen salaperäiseen\nkohtaan, jossa Tsangpoon laskee pohjoisesta, tuntemattomista seuduista\ntuleva suuri Po-Tsangpo. Sitten me päivän toisensa jälkeen koetimme\ntunkeutua siihen rotkolaakson osaan, joka vielä oli näkemättä.\nKoetimme kulkea joen uomaa pitkin, mutta valtavat kallioseinämät\nlyhyeen katkaisivat matkamme. Ja kaikkialla alkuasukkaat vakuuttivat\nolevan mahdotonta päästä näkemään sitä, joka meiltä oli salattu.\nVihdoin kuitenkin lumimyrskyssä löysimme tien vuoren selänteen yli\nja laskeuduimme 1,200 metriä aivan maan uumeniin. Ja viisi viikkoa\nrotkolaaksossa oltuamme näimme nyt senkin osan virrasta, joka oli tähän\nsaakka pysynyt kätkettynä. Siinä ei ollut putousta!\n\n»Mutta Tsangpo oli luovuttanut viimeisenkin salaisuutensa. Rotkolaakso\noli voitettu.»\n\nV. 1914 herra ja rouva Workman tutkivat Himalajan Siachen glasieereja,\njotka ovat Aasian suurimmat.\n\nAmerikkalaiset virastoretkikunnat totesivat, että Cuban ja\nBahamasaarien välillä on kaksi suurta merivirtausta päällekkäin,\nvastakkaisiin suuntiin virraten.\n\nV. 1915 Yhdysvaltain maantieteellinen seura lähetti ensimmäisen\nretkikunnan Alaskaan tutkimaan Katmain v. 1912 tapahtuneen suunnattoman\nräjähdyksen vaikutusta kasvistoon. Retkikunta huomasi vulkaanisesta\ntuhkasta nousseen mitä rehevimmän kasvullisuuden.\n\nYhdysvaltain lounaisosista löydettiin auringon temppeli, suuri\nrakennus, jota on käytetty uskonnollisiin menoihin. Se on rakennettu\nnoin 1300 e.Kr.\n\nAasiassa Aurel Stein »Tuhannen Buddhan temppelissä» käytyään löysi osan\nKiinan muuria, joka on rakennettu ainakin sata vuotta ennen Kr.\n\nV. 1916 prof. R.F. Grigg, joka johti Amerikan maantieteellisen seuran\ntoista retkikuntaa Alaskaan, kiipesi Katmain huipulle ja sitten löysi\n»Kymmenentuhannen savun laakson», joka on herättänyt suurta huomiota.\nTämän laakson arvosteltiin purkavan maasta enemmän kaasuja kuin kaikki\nmuut uuden maailman kraaterit ja fumarolit yhteensä.\n\nYalen yliopiston retkikunnat, jotka olivat monena vuotena tutkineet\nPerun vuorimaitten inkkasivistystä, tulivat löytöjensä ja havaintojensa\njohdosta siihen johtopäätökseen, että Perun ylämaissa oli kehittynyt\nvakaa maanviljelys jo niin varhaisina aikoina, että Euroopassa\nesi-isämme silloin vielä elivät metsästyksestä ja pukeutuivat nahkoihin.\n\nV. 1917 eräs retkikunta Labradorista löysi uuden tuntemattoman vesistön.\n\nV. 1918 amerikkalaiset yhä jatkoivat tutkimuksiaan »Kymmenentuhannen\nsavun laaksossa» ja Yhdysvaltain hallitus julisti koko Katmain alueen\nkansallispuistoksi.\n\nAfrikassa eräs tieteellinen amerikkalainen retkikunta löysi Kongomaasta\nkääpiöelefantin.\n\nV. 1920 eräs amerikkalainen retkikunta Colorado valtiosta\nChaco-kanjonista löysi suuren, valkoisten tuloa vanhemman\nkallioasumus-yhteiskunnan, joka ehkä on ollut Pohjois-Amerikan kaikkein\nväkirikkain. Eräässä ryhmässä tavattiin yli 1,000 huonetta. Tätä\nasutusta on sen jälkeen uupumatta tutkittu.\n\nUudessa Guineassa H. Detzner, eräs saksalainen upseeri, viiden vuoden\nlymyilyn ja löytöretkeilyn jälkeen maan tuntemattomissa sisäosissa\nantautui voitokkaille vihollisilleen.\n\nV. 1921 eräs englantilainen retkikunta koetti nousta Mount Everestille,\npäästen noin 23,000 jalan korkeuteen. Seuraavana vuonna sama retkikunta\npääsi 27,300 jalan korkeuteen, joka kohta oli vain 1,800 jalkaa\nalempana korkeinta kukkulaa.\n\nAmerikkalaisia luonnontieteellisiä retkikuntia matkusteli sotavuosina\nja niiden jälkeen kaikissa maanosissa. V. 1923 eräs retkikunta\nMongoliasta löysi dinosaurus liskon munan.\n\nWashingtonin Carnegien laitoksen lähettämät retkikunnat ovat\nhyvällä menestyksellä tutkineet Mexikon, Guatemalan ja Yucatanin\nmuinaismuistoja ja oppineet lukemaan mayain kirjoitusta ja selittämään\nheidän kalenterinsa.\n\n\n\n"]