[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fhXVGEDuBaU5u6toR8qpFMfuQ4MMc923Mzp15TpFoKo4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},2701,"Hiljaisten metsien tyttö","White, Stewart Edward",1873,1946,"2701-white-stewart-edward-hiljaisten-metsien-tytto","2701__White_Stewart_Edward__Hiljaisten_metsien_tyttö",null,"romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1904,1926,38778,258952,false,70510,[24,25,26,27,28],"Frontier and pioneer life -- Great Lakes Region (North America) -- Fiction","Great Lakes Region (North America) -- Fiction","Indians of North America -- Fiction","Outdoorsmen -- Fiction","Tracking and trailing -- Fiction",[30,31],"Adventure","Novels","\"The Silent Places\" by Stewart Edward White is a novel written in the early 20th century. The story is set in the wilderness of North America, and it follows two main characters, Sam Bolton and Dick Herron, who are seasoned trappers and adventurers embarking on a journey through the harsh and untamed landscape. The narrative explores themes of survival, camaraderie, and the complexities of interaction between European settlers and Native American tribes.  At the start of the novel, a group of men is gathered on the banks of a river, enjoying a tranquil spring evening. These men are presented as veterans of past hardships, embodying a sense of strength and resilience shaped by their experiences. The scene shifts to the introduction of a task that involves catching an Ojibwa Indian named Jingoss, who is in debt to the Hudson’s Bay Company. This opening portion establishes the context of their journey and introduces a sense of urgency and purpose as they prepare to traverse through formidable wilderness, setting the stage for adventures and challenges to come. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Auer, Eino",256,"Seikkailuromaani sijoittuu Kanadan erämaihin Hudsoninlahden kauppayhtiön maille. Kaksi miestä lähtee vaaralliselle matkalle jäljittämään karkuria, ja heidän mukaansa lyöttäytyy nuori intiaanityttö May-may-gwán. Teos kuvaa selviytymistä ja luonnonvoimia ankarissa olosuhteissa.","Stewart Edward Whiten 'Hiljaisten metsien tyttö' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2701. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","HILJAISTEN METSIEN TYTTÖ\n\nKirj.\n\nStewart Edward White\n\n\n\nEnglanninkielestä (\"The Silent Places\") suomentanut\n\nEino Auer\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1926.\n\n\n\n\n\n\nI LUKU.\n\n\nKello kahdeksan seuduissa eräänä kevätkesän iltana istui muuan\nmiesryhmä pikku nurmikolla, leveätä virtaa katsellen. Päivä oli äsken\npiiloutunut heidän takanaan olevan metsikön liepeeseen.\n\nToiset miehistä loikoivat lyhyessä ruohikossa, toiset maleksivat\nviettävällä rantaäyräällä, eräät taas nojailivat kahteen kauniisti\nkoristeltuun kenttätykkiin, joiden suut vaieten ammottivat lähes kahden\n(Englannin) penikulman päässä olevaa itäistä rantaa kohti.\n\nMatalalla äänellä he siinä rupattelivat, huomautuksiaan lyhyillä,\ntarttuvilla naurahduksilla säestäen. Outoa oli kieli: sointuvia\npaikannimiä kuului tuon tuosta, samoin vieraita eläinten ja paikan\nnimityksiä. Kenógami, Mamátawan, Wenebógan, Kapuskasing, hopeakettu,\nsaukko, sopuli, ahma, myskihärkä, parka, babiche — nämä ja monet muut\nsanat vilahtelivat nuolten tavoin tuolla täällä. Kaukaisissa metsissä\nhaastelivat tiaiset ja rastaat melkein yhtä ymmärrettävällä kielellä.\n\nTuskinpa tarvittiin miesten alapuolella olevia kiiltäviä koivunrunkoja,\npiikkipäälaudoilla aidatun kujan ympäröimää tavaravarastoa, pitkää\nlippusalkoa, paalutuksen suojassa olevaa hirsimajaa, asumusten\nmatalain aitain kupeilla lörpötteleviä puoliverinaisia, vaiteliaita,\nedestakaisin laahustavia intiaanivaimoja enempää kuin meluavia\ntahi valkoisen talon edustalla kunnioittavasti töllisteleviä\nintiaanilapsiakaan ilmaisemaan tienoihin tutustuneille, että tämä\nvähäinen, metsän ja veden ympäröimä alue oli kunnioitettavan Hudson\nJahti-yhtiön asutuksia. Päivänlaskun aika ja virtaavan veden suunta\nosoittivat korkeata leveysastetta. Penikulman pituinen niitty\nintiaanileireineen, metsänsoikio ja virran suunnaton leveys ilmaisivat,\nettä paikka oli turkiskomppanian talo. Etäällä siintävä sininen vesi\noli Jameslahti, virta oli Moose; varastorakennuksen kuistilla istui\nmuitten yhtiön virkailijain kanssa Galen Albret; virran äyräällä\nvetelehtivät miehet olivat yhtiön postinkuljettajia ja lähettejä,\nHiljaisten seutujen matkaajia.\n\nHeitä oli kaiken ikäisiä ja heidän pukunsa olivat monenkarvaiset.\nKaikki käyttivät kirjailtuja mokkasiineja, helmikoristeisia\nsukkanauhoja ja punaisia villavöitä. Jokainen heistä pukeutui muuten\noman makunsa mukaisesti. Niinpä saattoi heidän joukossaan nähdä sekä\ntyyten lakittomia että hattuniekkoja ja hiusnauhalla koristautuneita;\nkuka paitahihasillaan kellotteli, kuka villapaidassa pötkötti,\nmuutamalla oli pitkä, korea huopatakki. Kuitenkin oli pari seikkaa,\njotka osoittivat heidän olevan samaa maata. Kaikilla näet oli jäntevät\nlihakset ja laihoja he olivat peräti, silmissä haukan terävä katse,\nposkissa niukalti lihaa. Väkevällä tupakalla täytetty piippu tuprusi\njokaisen hampaissa.\n\nJohtuiko tuo sitten heidän iltaruskon punaamista, pronssinvärisistä\nkasvoistaan, silmien kylmästä ilmeestä, vaiko ehkä enemmän kummasta\ntaustasta tykkeineen, lippusalkoineen ja hirsimajoineen; kuitenkin\nkaikitenkin oli vaikutelma etupäässä sotilaallinen. Nämä miehet olivat\nsadan taistelun veteraaneja, menetettyjen toiveiden korventamia. Vahva,\nmahtava, kunnioitusta ja pelkoa herättävä vihollinen oli kovettanut\nheidät. Heidän suorittamansa taistelut, heidän kestämänsä kärsimykset\nolivat miltei luettavissa heidän arvistaan; ankarat ponnistukset,\nääretön karuus olivat muokanneet heidän ruumiinsa ja sielunsa. Mutta\nmiehen luonteessa on jotakin, joka kutsuu suuriin tekoihin, ja\njuuri tämä ominaisuus liitti nämä maleksijat yhteen ja auttoi heitä\nkoettelemuksissa.\n\nPäivä painui mailleen ja pohjolan ihmeellinen, punainen hämärä kietoi\ntienoon verhoonsa. Jostakin etäisestä metsästä kuului yksinäisen suden\nvalittava ulvonta. Rekikoirien kuoro kajahutti heti vastauksen. Miehet\ntaukosivat vähitellen juttelemasta, polttelivat vain piippujaan ja\nvetivät sieraimiinsa kirpeätä ilmaa, nauttien hiljaisuudesta.\n\nYhtäkkiä ilmestyi hämärästä roteva intiaani, joka astui eteenpäin\npitkin harppovin askelin. Tuossa tuokiossa oli hän heidän joukossaan,\nvastaten tyynesti heidän tervehdyksiinsä.\n\n— Bo’ jou, bo’ jou [väännös ranskal. tervehdyksestä »bon jour» = hyvää\npäivää. — Suom.], Me-en-gen, toivottivat he.\n\n— Bo’ jou, bo’ jou, vastasi hän.\n\nParia miehistä hän kosketti kevyesti hartioihin. He nousivat heti.\nIntiaani oli päällikön kanoottimiehiä ja he ymmärsivät Galen Albretin\ntarvitsevan heitä.\n\nMe-en-genin kulkiessa edellä tallustivat he nurmikon yli, lipputangon\nohi varastorakennuksen kuistille. Siellä intiaani jätti heidät. He\nnousivat portaille. Eräästä sisähuoneesta tunkeutui välikön läpi valoa.\nHe joutuivat valopiiriin ja samassa pysähdytti ääni heidät.\n\nKuistikko oli avara ja matala, kaiteilla varustettu ja, valoneliötä\nlukuunottamatta, pimeä. Nojatuoleissa istui tusinan verran tupakoivia\nmiehiä. Savu kiemurteli valojuovassa merkillisinä kiehkuroina.\nSisäpuolelta kuului naisen ääni, jota pianon helinä hillitysti säesti.\nÄäniä kuten valoakin vaimensi huoneen etäisyys.\n\nMiehistä saattoi varmuudella tuntea vain Galen Albretin. Hän näytti\njulmalta, nelikulmaiselta ja veltolta, ja hänen tapansa istua tuolissa\nkuin istuisi hän jonkun kaamean, verisen lain tulkitsijana oikeuden\nistuimella, ilmaisi hänet. Metsämiehet huomasivat hänen tarkastelevan\nheitä tuuheiden valkeain kulmainsa alta. Tahtomattaan suoristivat he\nhartioitaan.\n\nVanhempi miehistä oli iältään viisikuudetta tai kuusikymmentä vuotta,\nmutta yhtäkaikki oli hänen ryhtinsä suora ja ruumiinrakenteensa\nvoimakas. Kapealierinen pehmeä hattu varjosti rauhallisia, harmaita\nsilmiä, nenä oli kuin haukan nokka ja sen alla viippoivat pitkät,\nvalkoiset viikset. Kädet, joissa suonet olivat pullistuneet\npahkuraisiksi köysiksi, olivat ruskettuneet mahonginvärisiksi.\nSilmänurkissa vilkuili veitikka, mutta kiinteä tuijotus paljasti metsän\nasukkaan mielikuvituksen puutteen, samalla kuin se oli todistuksena\nharvinaisen sitkeästä kestävyydestä. Puku, karkeasta takista aina\nkoristelemattomiin mokkasiineihin, oli äärimmäisen yksinkertainen.\n\nHänen toverinsa oli tuskin muuta kuin poikanen vuosiltaan, mutta hän\noli ruumiiltaan kuin mies. Hän näytti mainiosti soveltuvan pohjolan\nankaraan elämään — laaja rintakehä, sileät, täyteläiset lihakset ja\nennenkaikkea täydellisesti pyöreä kaula puhuivat lämpimästä verestä,\njota virtasi runsaasti hänen ruumiinsa joka osassa. Kasvot, joissa\norastava parta vasta varjona näkyi, olivat huolettoman pojan, mutta\nkatse oli miehen. Tuo kypsyneen miehen vaikutus lienee johtunut\nkokemuksista, joita kaksikymmenvuotiaalla ei tavallisesti vielä ole\nollut, tahi ehkäpä se enemmänkin riippui eräästä omituisuudesta.\nNuorukaisen silmät näet olivat niin tavattoman lähellä toisiaan, että\nne näyttivät litistävän nenänvartta, ja lisäksi ne merkillisen vinosti\nvälkähtelivät lakkaamatta. Ne tekivät hänen ilmeensä samalla sekä\nomituisen vieraaksi että päättäväiseksi. Mutta kun hän sitten katsahti\npoispäin, palasi kasvoille vanha poikamainen piirre, jota korosti\neräänlainen nuorekas raakalaisuus hänen pukimiensa yksityiskohdissa —\nhatussa reuhotti haikaransulka kallellaan, kupeella koreili helmillä\nkirjailtu puukon tuppi, ja polvinauhat sekä mokkasiinit ihan uhkuivat\nupeutta.\n\nMuuan miehistä kuistilla puhkesi puhumaan. Galen Albret se ei\nollut, vaikka hän olikin kutsunut heidät kokoon, vaan MacDonald,\nhänen kaupanjohtajansa ja oikea kätensä. Itse ei Galen Albret\nhiiskahtanutkaan, hän vain istui, pää eteenpäin nojassa, mulkoillen\nmiehiä syvällä päässä olevilla silmillään.\n\n— Teidät on kutsuttu erikoistehtävää varten, aloitti MacDonald\nlyhyesti. — Tehtävä on vapaaehtoinen, eikä teidän ole tarvis siihen\nryhtyä, ellette halua. Olemme kutsuneet teidät siksi, että tähän saakka\naina olette suorittaneet loppuun ne hommat, joihin olette ruvenneet.\nTe, Herron, ette tosin ole paljon ehtinyt, koska vielä olette nuori,\nmutta vähitellen saavutatte luottamuksemme. Mutta Bolton, te olette\nvanha tekijä, ja sepä merkitsee jo koko joukon.\n\nGalen Albret liikahti. MacDonald äkkäsi viittauksen ja jouduttautui\nasiaan.\n\n— Sanon teille, mitä haluamme. Ellette tahdo käydä puuhaan käsiksi,\nniin ette siitä myös mitään tiedä. Onko selvä?\n\nHän siirrähti lähemmäksi valoa, tutkien heidän kasvojaan tarkasti.\nMiehet nyökäyttivät päätään.\n\n— Varmasti, lisäsi Herron.\n\n— Hyvä on. Muistatteko, miehet, Jingossin, ojibwaintiaanin, joka kävi\ntäällä ostoksilla vuosi sitten, viime kesänä?\n\n— Samanko, jota kutsuttiin Kärpäksi? tiedusti Sam Bolton.\n\n— Saman. Muistatteko hänet hyvin? Minkä näköinen ja niin poispäin.\n\n— Kyllä, nyökkäsi Sam Dick Herronin säestämänä.\n\n— Meidän täytyy saada tuo intiaani käsiimme.\n\n— Missä hän on? kysyi Herron. Sam Bolton pysyi vaiti.\n\n— Siitä saatte ottaa selon.\n\nMacDonald jatkoi, nykäisten tuoliaan hitaasti lähemmäksi ja alentaen\nääntään:\n\n— Viime kesänä kohosi Jingossin »velka» varastoon kahteensataan\nmajavaan (sata dollaria), mikä hänen piti suorittaa takaisin nahkoina\nseuraavalla käynnillään. Hän ei palannut ollenkaan. En usko hänellä\nolleen aikomustakaan palata. Esimerkki on huono. Meille ei ole\ntuollaista ennen sattunut. Tällä asemalla saavat monen monet intiaanit\nluottoa ja jos Jingoss jätetään rankaisematta, joudumme turkasenmoisiin\nikävyyksiin muiden velallistemme kanssa. Ei ainoastaan hänelle, vaan\nmuillekin on saatava selväksi, että kavaltaja joutuu kiinni, joka\nkerta. Kaikki tietävät, että hän on varastanut, ja he odottavat nyt\nnähdäkseen, mitä aiomme tehdä. Sanon teille tämän, jotta tietäisitte,\nettä asia on tärkeä.\n\n— Toivotte meidän pyydystävän hänet? virkkoi Bolton paremminkin\ntodetakseen asian kuin kysyäkseen.\n\n— Pyydystävän kyllä, ja elävänä, teroitti MacDonald. Ampuminen on\nkielletty. Tahdomme rangaista häntä, mutta samalla antaa hänelle\nopetuksen. Me olemme luvanneet pitää intiaaniemme »velkoja»\njärjestyksessä. Emme voi sitä tehdä, jos tappiomme alkavat käydä liian\nsuuriksi. Tämä on vakava juttu. Jos onnistutte, maksetaan teille\ntehtävän suoritukseen kuluneelta ajalta kaksinkertainen palkka, ja\nlisäksi tietää se kahden asteen ylennystä palveluksessa. Sopiiko?\n\nSam Bolton pyyhkäisi laihalla, pahkuraisella kämmenellä suutaan, mikä\nennusti hänen aikovan puhua, mutta Galen Albret ehätti äkkiä väliin,\npuhjeten sanoiksi nopeasti ja painokkaasti, kuten hänen tapansa oli.\n\n— Vartokaapa, sanoi hän, tässä ei saa olla mitään epätietoisuutta.\nJos ryhdytte tehtävään, ette saa jättää sitä kesken. Joko palaatte\nintiaanin kanssa, tai olette järkenään palaamatta. Epäonnistumista en\nanna anteeksi. Hyväksyn vain onnistumisen. Ei merkitse mitään, vaikka\nviipyisitte kymmenen vuotta. _Minä tahdon saada tuon miehen käsiini!_\n\nHän vaikeni äkkiä. Tovin kuluttua MacDonald taas otti puheenvuoron.\n\n— Ajatelkaa asiaa perinpohjin ja antakaa minulle tieto huomenaamulla.\n\nBolton hapuili taas suutaan.\n\n— Minun takiani ei tarvitse odottaa, sanoi hän. Minä suostun.\n\nDick Herron naurahti yhtäkkiä äänekkäästi, unohtaen hetken vakavuuden.\n\n— Jos tämä Sam tahtoo ryhtyä yritykseen, ei minunkaan tarvitse\nhuolestua, vakuutti hän. — Selvä on minun puolestani.\n\n— Mainiota, suostui MacDonald. — Muistakaa, että tästä pitää olla\nvaiti. Tulkaahan luokseni, niin saatte, mitä tarvitsette mukananne.\n\n— Sanon nyt teille hyvästi, virkkoi Galen Albret. — En halua, että\nnähdään minun puhuttelevan teitä huomenna.\n\nMetsänkävijät astuivat eteenpäin ja puristivat juhlallisesti Galen\nAlbretin kättä. Hän ei noussut paikaltaan ottaessaan jäähyväisiä\nmiehiltä, jotka oli lähettänyt Hiljaisille seuduille, sillä hän oli\nkomppanian aseman päällikkö ja vain harva hallitsi niin rikasta ja\nlaajaa aluetta kuin hän. Sitten molemmat matkalle lähtijät vuorostaan\nnyökäyttivät päätään vaiteliaille tupakoitsijoille ja hissuttelivat\npimeyteen äänettömin askelin pehmeissä mokkasiineissaan.\n\nYö oli jo saapunut. Siellä täällä tuikki lamppu. Poikki pohjoisen\ntaivaan kaartui himmeä fosforihohde, aamuruskon edelläkävijä, josta\ntoisinaan hetkiseksi sävähti esiin värisevä yksinäinen valovasama.\nPronssisen kenttätykin vaiheilla oleva miesryhmä hyräili hiljaa _La\nViolette dandinen_ kauniita, tunteellisia säveliä.\n\nMolemmat metsänkävijät pysähtyivät vaistomaisesti toverijoukkonsa tällä\npuolen. Boltonin mietteet tummensivat hänen katseensa. Dick Herron\nvilkuili huvitettuna toveriaan; ilme hänen kasvoissaan häilähteli\najatusten temmeltäessä.\n\n— Kuulehan, Sam! sanoi hän.\n\n— Mitä? hätkähti vanhempi mies.\n\n— Saat lyödä minua, ellei meistä, suoriuduttuamme tästä isopalkkaisesta\nhommasta, tule rikkaita miehiä — ja pitkäikäisiä.\n\n\n\n\nII LUKU.\n\n\nMiehet seisoivat katsellen 'mietteissään tähtitaivasta.\n\nDick Herron hutki hieman pahantuulisena ruohoa vitsalla, jonka hän\nohikulkiessaan oli taittanut jostakin pajukosta. Hän oli napissut\nkoko sen lepohetken kestäessä, jonka oli itselleen täällä sallinut\nnopean pikamarssin jälkeen Winnipegistä. Hän antoi kyllä arvon äsken\nsaamansa tehtävän vaikeudelle, mutta suhtautui siihen kuin raskaaseen\ntaakkaan, jättäen heti kaikki yksityiskohdat ja suunnittelut toverin\nhuoleksi. Sam Bolton kyllä osoittaisi aikanaan hänelle, mitä milloinkin\noli tehtävä. Silloinpa hän kyyristäisi hartiansa, sulkisi silmänsä\nja puskisi työtä koko mahtavalla, raa'alla väellään ja voimallaan.\nOdottaessaan suipisti hän huuliaan, vihellellen jotakin kanoottilaulua.\n\nMutta metsästäjäveteraani, Sam Bolton, seisoi kuin haltioituneena,\ntuijottaen lempeillä vanhan miehen silmillään unelmoiden avaruuteen.\n\nTumman samettinauhan takana oli erämaa. Siellä oli raivaamaton\nseutu, laajempi kuin Yhdysvaltain alue, siellä suuret metsät,\nkartoittamattomat vedet, lakeudet, hedelmättömät maat, vuoret ja virrat\nleveämmät kuin Hudson. Siellä saattoi kesäisenä päivänä nähdä hirven\nja karhun, nuo metsien todelliset kuninkaat; karibulaumoja, toisinaan\ntuhatpäisiäkin, harhaili laajoilla kankailla, ja sudet kokoontuivat\nlymyillen tahi avoimesti, aina sen mukaan oliko uhri voimakas vai\nheikko, näiden ympärille saaliin toivossa. Ahmoja, näätiä, minkkejä,,\nsaukkoja, kärppiä, myskirottia, ilveksiä, kettuja ja majavia liikkui\nsiellä harjoittamassa ammattejaan, joko murhatöissä tai rauhallisissa\nteollisuushommissa. Metsäintiaaneja, herkkiä ja villejä kuin eläimet,\nasuskeli puunkuoresta tai nahasta kyhätyissä majoissa, pyydystellen\nturkiseläimiä tai kalastellen ja sillävälin vaeltaen villihanhien\ntavoin pitkiä taipaleita. Päivänpaistetta, varjoa, sadetta, vilua,\nlunta, nälkää, runsautta ja työtä, kaikkea tätä oli Sam Bolton tavannut\nvuosien kuluessa pitkää matkaa patikoidessaan. Hän vaistosi ne nyt\nhämärästi,, vartoessaan sen taipaleen varressa, jota oli ryhtynyt\nkulkemaan.\n\nSam Bolton oli elänyt vuosikausia metsässä, vuosikausia yksin.\nHänellä oli mielikuvitus, rajoitettu tosin, mutta sen avulla hän\nkykeni asioissa havaitsemaan kaiken olennaisen, tärkeän. Nytkin,\ntähystäessään erämaahan leirin edullisesta asemasta, turvallisesta\nelämän tyyssijasta, hän tunsi tuon samaisen erämaalle ominaisen\nvihamielisyyden läsnäolon, jonka oli tuntenut jo neljäkymmentä vuotta\nsitten. Pitkässä taistelussa saatuja arpia vieläkin vihloi. Kovien\nkäsien suonipunos, ryhdin irtonainen joustavuus, nöyryys, varovaisuus,\nkatseen terävyys, kärsivällisyys — kaikki ne olivat samalla merkkejä\nkäydyistä taisteluista, vihollisesta saatujen voittojen tunnuksia.\nErämaa, tyven, säälimätön, tarkka ja peloittava, vaani metsän varjossa.\nSe ei etsinyt taistelua, mutta ei myöskään karttanut; sen voitoilla\noli ennaltamääräyksen ylväs tuntu, se taipui suurenmoisesti ikäänkuin\nhetkellinen voitto, jonka saavuttamiseksi mies oli jännittänyt\nsielunsa joka säikeen, itse asiassa lopultakin olisi vain mitätön\nseikka. Erämaa ei koskaan väsynyt, se ei koskaan iloinnut, ei koskaan\nrauhoittunut. Se oli välttämätön, mahtava. Sen elämä oli hiljaisuus,\nsen kieli hiljaisuus, sen peloittavin ase oli tuo suuri valkoinen\nhiljaisuus, joka salpasi miehiltä hengen. Sam Bolton tajusi selvästi\nPohjolan luonteen. Hän tunsi sen vastustuksen puristavan itseään. Se\nsaattoi höllentyä, mutta vain jälleen kiristyäkseen. Mitä se moniaassa\nhetkessä ehkä menetti viholliselleen, sen se takaisin otti vihamiehen\npitkinä heikkouden tunteina. Tämän hän hämärästi vaistosi; erämaa\nmuuttui vanhan miehen mielikuvituksessa olennoksi, jota vastaan kaikki\nmahdolliset aseet oli saatettava kuntoon.\n\nJossakin tuolla toisella puolen, metsissä, lymyili mies. Hän saattoi\nolla yhtä hyvin viiden kuin viidensadan penikulman päässä. Hän oli\noppinut pitämään huolta itsestään korvessa. Sam Bolton alkoi äkkiä\nkehitellä ajatuksiaan ääneen.\n\n— Meidän on napattava hänet tai kenenkä hyvänsä muun, joka tietää\nmeidän ajavan häntä takaa, sanoi hän. — Mutta leikki taitaa olla\ntuolle punanahalle liian helppo. Onnellinen Jingoss on ojibwa,\nja hänen kansansa on suuri. Tätä joukkoa täällä voimme puijata\nhelpostikin; kerromme heille lähtevämme katsastelemaan paikkoja uusille\ntalviasemille. Mutta me joudumme seudulle, joka on peloittavan laaja.\n\n— Mitä tietä meidän on ensin kuljettava? uteli Dick, osoittamatta\nedelleenkään mitään erikoista innostusta. Miten hyvänsä Sam\npäättäisikin, olisi ratkaisu varmasti paras mahdollinen.\n\n— Tätä tietä, ilmoitti Bolton. — Jingossin täytyy olla jossakin kauppaa\ntekemässä. Millekään Hudsonlahden asemalle hän ei voi saapua. Mikä\npaikka sitten olisi lähinnä? Hyväinen aika, Missináibie tietysti,\ntuolla alhaalla, Yläjärven tienoilla. Luultavasti hän onkin siellä.\nLähdetään etelää kohti.\n\n— Ojibwain olinpaikkoja, häh? arvasi Dick umpimähkään.\n\n— Kyllä, mutta Jingoss on Georgianlahden ojibwa. Tuolla Missináibien\ntienoilla on jokaisella injunilla oma metsästysalueensa, ja he ovat eri\nheimoa kuin meidän cree-intiaanimme — nämä pitävät melko lujasti kiinni\nomasta alueestaan. Jotkut vieraat, jotka ovat yrittäneet metsästystä\ntai turkispyyntiä siellä, ovat ykskaks saaneet kuulan kalloonsa. Tämäpä\npaneekin minut ajattelemaan, että jos Jingoss on pyrkinyt etelään ja\njos hän nyt hieroskelee kauppoja Missináibiessa, ja ellei hän ole\nsaanut joitakin ojibwa-miehiä pyörrytetyiksi niin, että sallivat hänen\npyydystellä alueillaan, tai ellei hän ehkä olisi puskenut kotia kohti\ntahi länteen Winnipegin alueelle, on todennäköisintä, että löydämme\nhänet jossakin Kabinikágamin seutujen vaiheilla.\n\n— Siispä painukaamme ensin Missináibie-jokea ylöspäin, ehdotti Dick.\n\n— Taitaa olla oikea lähtösuunta, myönteli Bolton.\n\nJa lopettaen keskustelunsa tähän he ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta\nkääntyivät takaisin etäämpänä häämöttävien toveriensa luo. Heidän\nlähestyessään kuului ääniä:\n\n— Tässä hän on... Dick, tulehan tänne. Dick, laula meille! Chante donc\n»Oncle Naid», Diik. [Laulahan »Setä Naidista», Diik. — Suom.]\n\nJa Dick hyräili, huolettomasti nojaten kenttätykkiin, voimakkaalla\nvaikka hiukan käheällä baritonillaan kaukaiselle pohjolalle etäisen\netelän vienon tervehdyksen:\n\n    »Olipa kerran musta mies, nimeltään setä Ned,\n    hän eli kauan sitte etelässä...»\n\n\n\n\nIII LUKU.\n\n\nAikaisin seuraavana aamuna vaati Sam meloja valittaessa, että\notettaisiin käytäntöön intiaanien keskuudessa vallitseva tapa. Nämä\nnäet mittasivat aina tarkasti, että kukin meloja sai ruumiinkokoaan\nvastaavat vehkeet. Itse piti hän parhaimpana vaahterasta tehtyä\nkapealapaista melaa, sillä se ei särkynyt koskipaikoissakaan, vaikkapa\nkovan vauhdin aikana useinkin sattui pohjaa raapaisemaan. Nämä melat\nolivat maalatut kirkkaan oranssinvärisiksi.\n\nDick Herron oli jo katsonut koivunkaarnakanooteista sopivan. Hän tunsi\nhyvän kanootin niinkuin hevosentuntija jalon ratsun. Tämä kanootti oli\nneljäntoista jalan pituinen ja tehty kovasta, talvella irrotetusta\npuunkuoresta. Suuria kuhmuja tai repeämiä ei näkynyt ainoatakaan.\n\nHe nostivat sekä kanootin että melat kuivalta veden partaalle ja\nkääntyivät sitten takaisin varastorakennukselle, missä MacDonald istui\nyläkerran huoneessa kirjoittelemassa. Tavallisesti turkispyytäjien\nei ollut lupa mennä »konttorin» ristikon sisäpuolelle, mutta Samia\nja Dickiä oli käsketty liikkumaan vapaasti ja selviytymään perille\nomin neuvoin. Vaatevarusteista antoi Dick vanhemman toverin huolehtia,\nitse hän varasi mukaansa ainoastaan satasen panosta uusimalliseen\nWinchester-rihlaan, joka juuri näihin aikoihin alkoi päästä\npyssymiesten suosioon.\n\nAvaran, matalan huoneen hämärässä hääri vanha metsästäjä, milloin tässä\nmilloin tuossa nurkassa nuuskien. Nyykäyttämällä päätään väisteli\nhän katosta riippuvia esineitä, kysellen tarpeen tullen asioita\nMacDonaldilta, joka vaiteliaana seurasi häntä. Ensiksi pantiin syrjään\npari teräslanka-ansaa, kapea, tiheäsilmäinen kalaverkko, ongensiima ja\nkoukkuja, ruutia, kerä, sekä kotelo vanhan erämiehen suustaladattavaa\nvarten, ynnä suolasäkki. Ne kaikki tarvittiin elatuksen turvaamiseksi.\nSitten tulitikkuja, tulukset, pari huopaa. Nämä lämmön vuoksi.\nVielä kymmenen naulaa tupakkaa ja yhtä paljon teetä. Tavanmukaiset\nnautintoaineet. Ja lopuksi pikku säkillinen jauhoja ja kohtalainen\nliikkiökimpale. Ne olivat tarpeen tilapäismuonana. Jos ne loppuisivat,\noli miesten yksinomaan turvattava metsän antimiin.\n\nSam Bolton tutkiskeli tavarakasaa, kun kaikki oli hilattu kokoon.\nSilmät puoliummessa hän uudelleen ja uudelleen mutisi nimiä ja laski\nesineitä, varmistuakseen siitä, ettei mitään puuttunut. MacDonald\npuolestaan teki huomautuksia silloin tällöin.\n\n— Saanut vaskisangon, häh, Sam? Entä paistinpannun? Kuppeja?\nOnko läjässä kirves? Parasta ottaa vielä ylimääräinen veitsikin.\nTarvitsetteko kangasta? Kompassi kunnossa?\n\nKuhunkin kysymykseen nyökkäsi Sam myöntävästi päätään. MacDonald\nvaikeni lopulta, kun havaitsi, ettei enää ollut mitään lueteltavaa.\n\nMutta Dick, joka laiskasti oli rummutellut ikkunaa sormenpäillään,\nkääntyi nyt. tehden vuorostaan hänkin huomautuksen.\n\n— Miten on kenkien laita? Minä en ole ainakaan saanut mitään.\n\nMacDonald kalpeni.\n\n— Yrjänän nimessä, pojat, en saanut mahtumaan enempää kuin neljä viisi\nmokkasiiniparia kampsujenne joukkoon, mutta nahkaa on, jotta riittää.\nOlkaa vain varovaisia. Abitibin sakki oli kerran tehdä minusta pietin.\nKoettakaa selvitä intiaaneista.\n\nBolton ja Herron painuivat matkaan pitkin pientä jalkapolkua — hevosia\nei näillä syrjäisillä tienoilla ollut — päällikön ja hänen apulaisensa\nasumusten välitse ja kääntyivät sitten polveilevalle tielle, joka\nkorkean ruohon lomitse johti alas niitylle, missä intiaanimajojen\nterävät huiput kohosivat kohti taivasta.\n\nMajat olivat hajallaan — minkäänlaista järjestystä ei nähtävästi\nnoudatettu. Jokaisen edessä savusi nuotio. Naiset ja tytöt ahersivat\nmikä missäkin työssä. Kesy varis räpytteli edestakaisin ikäänkuin\nkiusaten suippokuonoisia, takkuisia susikoiria, varoen kuitenkin\njoutumasta niiden ulottuville.\n\nHurtat syöksähtivät raivokkaina lähestyviä vieraita kohti, päästäen\nilmoille oudon, pitkäveteisen haukunnan, joka enemmän muistutti\nsusi-sukulaisten kuin kotieläimen ääntä. Dick ja Sam hätistelivät\nniitä syrjään lyhyillä kepakoilla, joita olivat varanneet tähän\ntarkoitukseen. Koirat tunnustivat heidän herruutensa, hypähtämällä\nheti takaisin. Muutama tavallista kainompi nainen livahti näkyvistä\n»wigwamiinsa». Lapsiliuta pyrähti kuin viiriäisparvi piilopaikkaan,\ntähystäen sieltä helmenkirkkailla silmillään tulokkaita.\n\n— Bo’ jou, bo’ jou, tervehti Sam Bolton.\n\n— Bo’ jou, bo’ jou, vastasivat nuo kolme miestä.\n\nIntiaanit olivat kaukaa ylämaista. He eivät puhuneet englantia enempää\nkuin ranskaakaan, ja tyytyivät kaikessa hiljaisuudessa huoltamaan\nisäinsä perintöä, noudattaen näiden tapoja niin uskonnollisissa\nmenoissa kuin jokapäiväisessä elämässäkin. He olivat viipyneet täällä\njo moniaita päiviä jonkun loitsumenon takia. Velhon suuri maja kohosi\nkeskeltä leiriä kuin sirkusteltta. Sam Bolton puhutteli miehiä heidän\nomalla kielellään:\n\n— Haluamme ostaa monta mokkasiiniparia vanhoilta vaimoiltanne, sanoi\nhän.\n\nYksi punanahoista livisti heti tiehensä. Seuraavan viiden minuutin\naikana näkyi hän nopeasti siirtyvän majasta majaan.\n\nVanhempi valkoisten miesten seuraan jääneistä alkoi kysellä:\n\n— Pikku Isä on hommautumassa pitkälle matkalle?\n\n— Tokkopa lyhyelle matkalle paljon jalkineita tarvitsisi?\n\n— Lähtee turkiksia pyytämään, häh?\n\n— Ehkä.\n\n— Mihin suuntaan kääntää kanootin keulan?\n\nÄkkiä Dick Herron, joka tapansa mukaan oli kiinnittänyt huomionsa\njohonkin muuhun kuin käsilläolevaan asiaan, kiskaisi heinätukun\nhajalle. Seuraavassa tuokiossa hän suoristausi, pidellen kyynärän\npäässä itsestään sätkyttelevää pojantenavaa. Tämä päästi kimeän\npelonhuudahduksen, suhtautuakseen jo seuraavassa silmänräpäyksessä\nheimonsa tavalla stoalaisen tyynesti vangitsijaansa.\n\nMutta riitti tuo yksikin kiljahdus. Lähimmästä majasta tuli apu. Sieltä\nsyöksähti kevyt olento, joka kymmenellä askeleella ehätti nuoren miehen\nluo, tempaisten lapsen hänen käsistään. Sitten olento pysähtyi askeleen\npäähän, läähättäen ja väristen kuin metsän eläin, uhman tunnuskuvan\nkaltaisena.\n\nTyttö kuului ehdottomasti miellyttävään tyyppiin; hituisella\nmielikuvitusta sai hänestä todellisen kaunottaren. Vartalo oli suora,\nsolakka ja sopusuhtainen, silmät suuret, kasvot kaidat, vailla sitä\ntyhmää ilmettä, joka on niin yleinen pohjoisten rotujen keskuudessa.\nTällä hetkellä hän suorastaan leimusi suuttumusta ja pelkoa.\n\nDick tuijotti häntä ensin hämmästyneenä, sitten puoleksi ihaillen\npuoleksi vallattomasti. Hän päästi julman murinan ja kyyristi\nhartioitaan kuin ottaakseen saaliinsa takaisin. Siinä tuokiossa uhma\nsammui. Tyttö kääntyi ja pakeni, hypähtäen kuin kaniini lähimpään\nsuojaan. Vanhat intiaanivaimot huusivat ihastuksesta, Dick nauroi\niloisesti ja miehisetkin punanahat hymyilivät.\n\n— May-may-gwán (Perhonen), sanoi vanhin heistä kuin esitelläkseen, tuon\näsken kaappaamanne pojan kasvattisisar.\n\n— Ojibwatyttö, päättäen nimestä, arvaili Dick.\n\n— Ni-in, myönsi cree välinpitämättömästi. Sekaantumiset toiseen heimoon\njoko avioliiton kautta tai muuten eivät ole ollenkaan harvinaisia\nintiaanien keskuudessa.\n\nSamassa palasi kolmas intiaani.\n\n— Ei ole mokkasiineja, ilmoitti hän. — Paljo peurannahkaa.\n\nSam Boltonin naama venyi. Tulisiko tässä viivytys? Miten hyvänsä. Ellei\nsitä voitu välttää, niin...\n\n— Antakaa vanhojen naisten valmistaa joitakin pareja, kehoitti hän.\n\n— Ei tule mitään. Ei ole aikaa. Käännämme kanoottimme Missináibieta\nkohden auringon nousussa, sanoi vanha cree-intiaani päätään pyöritellen.\n\nSam punnitsi mielessään tätä uutta vastusta. Mutta Dick, joka\nkärsimättömänä potki maasta multakokkareita, huudahti:\n\n— No, lähtekäämme kaikin mokomin Missinäibieen sitten. Pankaa naiset\ntekemään mokkasiineja. Seuraamme myötänne.\n\n— Olkoon niin, vastasi vanha intiaani.\n\n— Hyvä, virkahti Bolton.\n\nVanha nainen kutsuttiin paikalle. Hän otti pukinnahkaisella hihnalla\nmitan asiakkaitten jaloista. Tämänjälkeen he poistuivat enemmittä\npuheitta. Intiaani lausuu harvoin jäähyväisiä. Kun hän on toimittanut\ntehtävänsä, hän poistuu.\n\n— Dick, mutisi Sam, sinun ei pitäisi pistää nenääsi tähän.\n\n— Mitä sinä tarkoitat? kysyi Dick ymmällään.\n\n— Ruveta ehdottamaan yhteistä matkaa?\n\n— Entä sitten? huudahti Dick ällistyneenä. — Etkö sinä ole matkustanut\nintiaaniseurassa aikaisemmin?\n\n— Ei ole kysymys siitä. Huomasitko tuota kolmatta intiaania? Joka ei\npuhunut halaistua sanaa koko aikana?\n\n— Varmasti! Entä sitten?\n\n— Hän on ojibwa. Muut ovat metsäcreeheimoa. Ja väärinpä arvaan, ellei\nmies ole pahanilmanlintu. Hän tarkkasi meitä viekkaasti ja hänellä\noli ilkeät silmät. Hän on valpas. Nyt hän kummeksii, keitä mahdamme\nolla, minne pyrimme ja miksi olemme lähteneet näin pitkälle matkalle.\nJa mikä tärkeintä, hän kuuluu Jingossin kansaan. Hän on pahempi kuin\nviisikymmentä creetä. Jos hän tuntee Jingossin ja alkaa epäillä meitä,\nvoi hän tehdä meille aika kiusan.\n\n— Antakaamme heidän painua hiiteen sitten, esitti Dick kärsimättömänä.\n— Ostetaan peurannahkoja ja laitetaan mokkasiineja itse.\n\n— Liian myöhäistä, epäsi Sam. — Peruutus olisi vain pahaksi.\n\n— Sinäpä osaat keksiä vastuksia vaikka mistä, naureskeli Dick.\n\n— Ehkä, ehkä, myönsi toinen, mutta eränkäyntitaitoon kuuluu\nmahdollisten vaikeuksienkin huomioonottaminen, ja keinojen keksiminen\nsen varalta, että nämä olettamukset toteutuisivat.\n\n— Sam, huudahti Dick, jonka ajatukset olivat takertuneet muutamaan\ntoverin aikaisemmin lausumaan sanaan, hellittämättä niistä, —\nhuomasitko tuota tyttöä äsken? Hurja pikkuinen kaunotar, vai mitä?\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\n\nKeskipäivä lähestyi. Matkamiehet veivät tavaransa rannalle, missä\nkanootti oli. Vaikka intiaanit eivät tahtoneetkaan lähteä ennen\nseuraavaa aamua, olivat he päättäneet painua taipaleelle heti, jotta\nkaikkinainen tungos ja hämminki, minkä yhtäaikainen lähtö saattaisi\naiheuttaa, vältettäisiin.\n\nAamulla matkavalmistuksien aikana oli jo uutinen heidän retkestään\nehtinyt levitä. Etenkin olivat muut lähetit ja postinkuljettajat heitä\nsurkutelleet. Koko talven olivat nämä miehet viettäneet pohjolan\npakkasten kynsissä, tarmokkaina hommiaan hoitaen. Nyt oli sopiva levon\nhetki, ja he säälivät noita tovereita, jotka kesken kaiken joutuivat\nlähtemään Hiljaisille seuduille.\n\nSam Bolton ja Dick Herron tapasivat siis, ollessaan lähtövalmiina,\nrantaäyräällä miesjoukon koolla. Nämä olivat luultavasti\ntiedustelijoita, joiden tehtävänä oli vakoilu vihollisen maassa,\nselon otto oloista, niin että yhtiö syksyllä voisi erämaahan kylvää\nasutuksiaan, joissa sitten sopi asuskella kylmimpinä kuukausina.\n\n— No, te katso siele se Musta Majava lahti, neuvoi Louis Placide, mine\nluule ne ojibwa on siele laittanu itselle semmoisi kerpenkoloja.\n\n— Pojat, pyysi Kern, Old Brunswick Housen kauppamies, — jos lähdette\nMissináibieen, niin heittäkääpä silmäys valtaukseeni Gull-järven\nrannalla ja katsokaa, onko se saanut olla rauhassa.\n\nNuori Herbert oli utelias.\n\n— Minne asti aiotte uskaltautua, pojat? kysyi hän.\n\nMutta Ki-wa-nee, Lentävän aseman uskollinen kauppuri, seisoi\njoukossa kuin joku erikoisvaltuuksilla varustettu upseeri ja\nmurisi halveksivasti koko jutulle, sillävälin kuin New Brunswick\nHousen Achard antoi varoittavia vihjauksia takalistolla seisoville\nintiaanimetsästäjille. — Hiljaa, poikaseni, sanoi hän Herbertille, —\nuutiset kulkevat kulona, ja etelässä vaaniskelevat vapaakauppiaat uusia\nleipämaita.\n\nMatkamiehet olivat jo kääntäneet kanoottinsa, tyrkänneet sen veteen ja\nkasanneet kamppeensa kulkuneuvon keskelle.\n\nMutta ennenkuin he ehtivät astua siihen, riensi paikalle Virginia\nAlbret, joka silloin oli seitsentoistavuotias, solakka ja sievä\nkuin nuori saksanhirvi. Päällikön tyttärellä oli tapana antaa\nmääräyksiä, mutta hän antoi ne varsin miellyttävästi. Samalla kuin\nhän omisti puhuteltavilleen muutaman yksinkertaisen, ystävällisen\nsanan, katsoi hän heitä suoraan kasvoihin syvillä, tummilla\nsilmillään. Molemmat metsänkävijät kunnioittivat häntä suuresti\nja he kuuntelivat häntä kömpelösti lakkejaan käännellen, samalla\nmetsämiesten tapaan tietämättään ihaillen hänen hipiänsä tuoretta,\ntummaa rusoa, punaisia huulia ja tukan kultaista runsautta. Se oli\nsuloinen muisto viedä mukanaan Hiljaisille seuduille ja jo itsessään\nlahjan arvoinen. Sitäpaitsi oli Virginialla vielä, tapansa mukaan,\ntuomisensa. Kummallekin antoi hän pitkän silkkisen liinan. Sam\nBolton mutisi kiitoksensa ja työnsi taitamattomasti lahjan paitansa\naukosta povelleen. Dick taas riisti puoliksi ritarillisella, puoliksi\nkerskailevalla eleellä oman liinansa kaulaltaan ja heitti sen pois,\nsitoen sitten tytön antaman sen paikalle. Virginia hymyili. Kovalla\nnykäyksellä työnnettiin kanootti vesille. Miehet alkoivat meloa\nvastavirtaan.\n\nMelkein penikulman verran kulkivat he saarien lomitse, mutta sitten\nlaajeni heidän eteensä Moosen leveä uoma. He asettuivat nyt melomaan\nsuoraan eteenpäin, pysytellen visusti lähellä rantaa, jotta virta ei\npääsisi painamaan liiaksi. Näin saattoivat he edetä nopeasti, sillä he\nmeloivat luonnollisesti intiaanien tavoin — taivuttamatta kumpaakaan\nkyynärpäätä ja sysäten voimakkaasti hartioitaan eteenpäin aironvedon\nlopulla — ja osasivat käyttää edukseen jokaista pikku pyörrettä.\n\nPuolentoista tunnin kuluttua he saapuivat ensimäiselle vähäiselle\nkoskelle, missä heidän oli pakko nostaa melansa ja käyttää pitkiä\nkuusisalkoja, jotka aamulla olivat hakanneet ja kuorineet. Dick\noli keulassa. Hän näytti uljaalta seisoessaan siinä hajareisin,\ntakakenossa, kasvot kohisevalle virralle suunnattuina. Yhtäkkiä\nennättivät he vihaisimpaan pyörteeseen, missä putous odotti. Silloin\nnuorukainen, syvään hengähtäen, pani koko voimavarastonsa käytäntöön.\nSillävälin kuin hän otti uuden puhdin, keikkui Sam Bolton peräpuolessa,\npitäen kanoottia tasapainossa, tyytyväisenä antaen tunnustuksensa\npojan taitavuudelle ja ruumiilliselle kuntoisuudelle. Sanottakoon mitä\nhyvänsä, Dick Herron taisi ammattinsa. Galen Albret oli viisaudessaan\npannut Sam Boltonin käteen todella voimakkaan aseen.\n\nKanootti sukelsi jälleen tyynempään veteen, saatuaan naarmun pari\nkosken kouraisussa. Sam ja Dick pudistivat rauhallisesti veden\nseipäistään ja asettivat ne eteensä. Jälleen alkoi kuulua melojen\ntasainen »_huiss klik — huiss klik_!»\n\nNyt alkoi virta rientää kymmenen penikulman putousta kohti Abitibin\nalapuolella. Vaikka vedenpinta olikin sileä, koskipaikkojen poreita\nlukuunottamatta, kävi virta kuitenkin kovin vaikeaksi kulkea.\nMatkamiesten oli uudestaan pakko tarttua sauvoimiin, ja niin raatoivat\nhe voimakkaina ja uupumattomina koko sen päivän lopputaipaleen. Kun he\nvihdoin nousivat maihin yöksi, olivat he jo sivuuttaneet Ranskalaisen\njoen suun.\n\nHeidän kaltaisilleen harjaantuneille miehille oli leirin pystyttäminen\nperin pieni seikka. Dick raivasi kirveellään matalaa ryteikköä pois\ntieltä ja kokosi kuivia puita polttoaineiksi. Sillä aikaa vanhempi\nmiehistä etsiskeli kuivuneita koivunvesoja, joita sitten taittoi\nvoimakkailla riuhtaisuilla. Koivun kova kuori halkeili sieltä täältä,\npaljastaen käävän ja jauhomaisen puuaineen, joka oli kuivaa kuin taula\nja helposti syttyvää kuin tykinruuti. Kouralliseen näitä sytykkeitä\nsinkautti Sam kipinän tuluksistaan. Ensimäiset liekit leiskahtivat\nkaarnasta ilmoille ja Dick palasi samassa ruokkiakseen ahnasta nuotiota\npolttopuilla.\n\nHe keittivät teetä vaskikattilassa ja paistoivat oksannenään pistettyjä\nlihaviipaleita liekeissä. Heidän ateriaansa kuului lisäksi vain leipää,\njota olivat asemalta ottaneet mukaansa. Illastettuaan he tupakoivat,\nympäröivät nuotion tuoreilla puilla ja kääriytyivät senjälkeen\nhuopiinsa nukkuakseen. Oli kesä, eivätkä he välittäneet pystyttää\ntelttaa.\n\nTuli yö ja hiljaisuus. Tuli paloi verkkaan, leimahdellen viheriäin\npölkkyjen raoista. Metsäneläimiä pysähtyi tuijottamaan valkeaan\nliikkumattomin silmin, joista liekit kirkkaina kuvastuivat. Huuhkaja\nistahti johonkin läheisyyteen, alkaen huhuilla. Yläpuolella kaukaisen\npohjolan aamurusko jo väreili hiljaisuudessa, joka melkein peloitti.\nSiellä täällä hiipivät varjot kuin mustapukuiset kirkonpalvelijat.\nTuulenhenkäys leyhähti ohi ja haipui. Metsän kansoittivat aavemaiset\nolennot, koskemattomat, epätodelliset, jotka kuitenkin tuntematonta\nLäsnäoloa symbolisoiden vartioivat nukkuvia miehiä. Pohjola, tyyni ja\nkärsivällinen, tietoisena vallastaan ja hetkeään odottaen, houkutteli\nerämaaleirin kupeella.\n\nEnnen pitkää tuli sinne pieni susilauma kyyristyen takamuksilleen\nvarjoon. Ne olivat kylläisiä ja vaarattomia, ja istuivat hiljaa,\nvilkuillen uneliaasti liekkeihin riippuvin kielin, takkuisten,\nkilttien koirien näköisinä. Kello kahden tienoissa kömpi Dick esille\nhuovastaan korjaamaan tulta. Hän teki sen puolinukuksissa, unisin\nsilmin, kasvoillaan lapsellinen ilme. Sitten häh kuin puoliksi\ntajuissaan vilkaisi taivaalle, oliko ehkä kaunis ilma luvassa, ja\nkompuroi uudelleen lämpimän huopansa turviin. Sudet eivät olleet\nliikahtaneetkaan.\n\n\n\n\nV LUKU.\n\n\nPieni jauhosäkki, liikkiö ja muu ruoka, jonka he olivat ottaneet\nasemalta mukaansa, osoittivat vähenemisen oireita ja matka näytti\nvenyvän pitkäksi. Matkamiesten oli nyt susien, kotkien, haukkojen ja\nmuitten metsän rosvojen tavalla ensi työkseen ajateltava jokapäiväistä\nleipäänsä. Kaikki muu sai väistyä tämän tärkeän asian tieltä. Se\noli ensimäinen vero, jonka pohjola heiltä kovakouraisesti kiristi.\nJos he siitä selviytyivät, oli mikä hyvänsä mahdollista; elleivät\nselviytyneet, oli vain tappio odottamassa. Siksipä olivatkin nuo\nmolemmat pienet teräslanka-ansat, kahdentoista jalan pituinen verkko,\nohuet, terävät veitset helmikoristeisissa tupissaan, ja varsinkin nuo\nkolmesataa panosta rihloihin niin tärkeitä. Niitä piti vartioida,\nhoitaa ja varjella.\n\nIltapäivän lähestymistä tervehdittiin tyydytyksellä. Koko aamun\nhe olivat uurastaneet eteenpäin, väliin sauvoen, väliin »hinaten»\nkanoottia kuudenkymmenen jalan pituisella nuoralla. Dick juoksi pitkin\npolkua kuin hevonen, touvin silmukka vyötäisilleen pujotettuna, ja Sam\nBolton hoiteli kanootin päremelaa. Toisinaan oli rantapenger jyrkkä,\ntoisinaan taas kivinen, välistä taas veden partaaseen saakka tiheän\nkasvullisuuden peitossa. Usein piti Dickin kahlata, usein kiivetä ja\nryömiä, joskus oli hypättävä rotkojen yli, jalansijalta toiselle. Äkkiä\nhän lähellä vedenrajaa muutamassa matalassa lammikossa, vyötäisiin\nasti ulottuvassa ruohikossa, yllätti sorsaparven. Ne olivat kyllä\ntäysikasvuisia, mutta kuitenkin kykenemättömiä pakenemaan, Dick päästi\nnuoransa ja laskien ilmoille huudon, loikkasi hän eteenpäin niitä\nkohden. Linnut pelästyivät pahanpäiväisesti, hajautuivat eri tahoille,\nräkättivät kuin hullut ja pärskyttelivät vettä. Sorsaemo lähti lentoon.\nPoikue taas pujottausi tiheään kaislikkoon sensijaan, että olisi\nlaittautunut avoimeen veteen, missä olisi ollut helpompi pelastua.\n\nTässä nyt oli tilaisuus tuoreen evään saantiin, ilman että tarvitsi\nampua ainoatakaan laukausta. Sam Bolton kapusi heti kanootista. Meistä\nolisi juttu saattanut tuntua hyvin yksinkertaiselta. Mutta musta sorsa\non sukellustaituri avovedessäkin, Ja suorastaan ihmeitä se tekee,\njos kaislikon varjot ovat apuna. Jos liian lähelle pyrit, luikertaa\nse eteenpäin oikealle ja vasemmalle kuin käärme, aikaansaamatta\npienintäkään kahinaa, joka voisi ilmaista sen kulkureitin. Viisi\nminuuttia kului ennenkuin he keksivät ensimäisen. Terävänäköinen Dick\noli kymmenen jalan päässä huomannut heikosti heilahtavan ruohonkorren\nja hänen voimakkaat lihaksensa lennättivät hänet tiikerinä paikalle.\nTarttuen saalistaan kaulaan kohotti hän sen näkyviin.\n\n— Sillä tavalla, mutisi Sam.\n\nJa vaikka he olivat nähneet yhdeksän sorsan räpiköivän pakoon tuohon\nenintään viidenkymmenen jalan levyiseen kaislikkoon, eivät he\nonnistuneet löytämään enempää kuin kolme. Mutta se jo heille riittikin.\n\nMatkasta keskusteltaessa olivat intiaanit luvanneet saavuttaa heidät\nhämärän laskeutuessa. Oltiin jo aivan Abitibin risteyksen yläpuolella.\nTällä kohtaa ei virta ollut vuolas, ilmassakaan ei tuntunut\ntuulenvärettä. Metsä kasvoi aina veden reunaan asti niin samettimaisena\nja tummana, ettei voinut sanoa, missä varjot loppuivat ja peilikuva\nalkoi. Ei porettakaan näkynyt vedenpinnalla, eikä ainutkaan ääni\nrikkonut hämärää hiljaisuutta. Sam ja Dick olivat meloneet muutaman\ntunnin rantaäyrään vierustaa, ja lepäilivät nyt piippujaan poltellen\nsekä nauttien illan viileydestä. Äkkiä kuvastui veteen kanootti,\njoka alempana olevasta matkasta lipui näkyviin. Se hiipi kevyesti\nja äänettömästi puitten varjossa vastapäätä olevalle rannalle.\nToinen kanootti seurasi, sitten kolmas ja useampia säännöllisin\nvälimatkoin. Ei kuulunut hiiskahdustakaan. Kanooteissaolijat\nnäyttivät tummilta hiippapäisiltä olennoilta — intiaanivaimot olivat\nkääriytyneet vaippoihinsa ja kököttivät päitään nyökytellen ja\nkäännellen. Silmänräpäyksen ajan paistoivat illan ruskossa kanoottien\nkoivunkaarnakyljet kirkkaan keltaisina ja naisten värikkäät puvut\npilkoittivat tummaa taustaa vasten. Sitten ne äkkiä vastarannan\nvarjossa haihtuivat pimentoon. Ne liukuivat ohi kuin haamujono\nmenneisyydestä häipyen ylempänä rannalla olevalle töyräälle. Hetkistä\nmyöhemmin oli joki tyhjä.\n\n— Akat ovat ryhtyneet leirintekoon, huomautti Sam Bolton\nvälinpitämättömästi, — pannaanpa joutuin toimeksi.\n\nHe iskivät kiivaasti melansa veteen ja ajautuivat keskelle virtaa.\n\nPian kuului äänekkäitä klikkauksia, huutoa ja naurua ja sauvoimien\nkalahtelua. Päivän työ oli päättymässä. Aina päivänlaskuun saakka\nolivat miesten kanootit kulkeneet ensimäisinä, joen joka mutkasta\nriistaa etsien, hiljaisina ja vaanivina. Nyt oli naisten vuoro, leirin\npystyttämisen aika. Mitään riistaa ei enää ollut tavoiteltavissa.\nJoukko hajaantui leikkiä laskien ja riemuiten, iloisena voidessaan\nhetkeksi vapautua jännityksestä.\n\nTovin kuluttua tulivat kanootit näkyviin, pitkä katkeamaton jono,\njota johti Haukemah. Keulassa istui päällikön poika, yhdeksänvuotias\nnallikka, hoidellen taitavasti melaansa ja tarkasti väistäen\nvedenalaisia kareja. Hän tahtoi kehittyä hyväksi kanoottimieheksi,\nvoidakseen aikanaan hänkin lähteä Pitkälle matkaile.\n\nJokaisessa kanootissa oli paitsi kahta melojaa koko joukko\ntaloustavaraa ja koira tai pari, jotka makasivat kokoonkäpertyneinä ja\nliikkumattomina, suippo kuono kiilana etukäpälien välissä. Kesy varis\npörhisteli pajusta punotussa häkissä.\n\nHaukemah tervehti sydämellisesti valkoisia miehiä ja taukosi melomasta.\nKanootti toisensa perästä liittyi heihin. Ajelehtivasta rykelmästä\nnousi tupakansavu heikkoina kiemuroina.\n\n— Veljeni ovat taivaltaneet pitkän päivämatkan, totesi vanha Haukemah.\n— Olemme kiirehtineet kovasti. No, nyt olemme tavanneet, ja hyvä niin.\nTuolla, tuon valkoisen kallion edustalla oli Parisormella onnea — sai\ntapetuksi pienen veden (lähteen) partaalla seisovan karibun. Edellisenä\niltana oli meillä myöskin valkoturskaa. Kolmen Puun saaren vaiheilla\noli hirvien jälkiä.\n\nNäin hän kertoi heille päivän kuluessa tapahtuneet asiat.\n\n— Olemme surmanneet vain neenee-sheebin, sorsan, vastasi Dick, ja\nkoppasi saalistaan kaulasta näyttäen sitä, — emmekä muuta riistaa ole\nnähneetkään.\n\n— Ahah, äänsi kohtelias Haukemah.\n\nHän nosti melansa pystyyn. Se oli lähtömerkki.\n\n— Peräytä, kehoitti Dick toveriaan, — nyt on päivänlaskun aika, ja minä\naion yrittää saada muutaman hauennappulan uistimeeni.\n\nKanootti toisensa jälkeen liittyi jonoon. Näinä päivän viimeisinä\nhetkinä sujui matka hitaammin. Lujan melanvedon jälkeen saattoi kukin\nvaipua hetkeksi ajatuksiinsa. Mutta yhtäkaikki teki taito tehtävänsä ja\ntaival lyheni. Metsäiset luodot liukuivat ohi tasaista vauhtia.\n\nSam puuhaili uistimen kimpussa, mutta niinpian kuin viimeinen\nkanooteista oli kuulomatkan ulkopuolella, huudahti hän:\n\n— Dick, huomasitko chippewa-intiaania?\n\n— En. Mitä sitten?\n\n— Ymmärtää englantia.\n\n— Mistä sinä sen tiedät?\n\n— Hän oli takanamme oikealla, kun sanoit yrittäväsi kalastaa, ja lähti\nliikkeelle, ennenkuin ehdimme nostaa melojamme.\n\n— Sattumalta, luultavasti.\n\n— Ehkä, mutta minua tuo ei miellyttänyt. Hän näytti ihan liian\nviattomalta. Ja vielä, huomasitko, että hän oli yksin kanootissaan?\n\n— Mitä siitä?\n\n— Tuntui siltä kuin hän ei olisi ollut vähimmässäkään määrässä muitten\nsuosiossa. Yleensä asettuvat he kanootteihinsa kaksittain. Enimmäkseen\novat tuollaiset luopiot epäilyttäviä.\n\n— Mikä neuvoksi?\n\n— Älähän huoli. Toiste pitää meidän vain olla varovaisia.\n\n\n\n\nVI LUKU.\n\n\nLeiri tehtiin metsikköön töyräälle, kapean puron yläpuolelle.\n\nIntiaaninaiset olivat pystyttäneet teltan levittämällä\npurjekangaskappaleita, koivuntuohta ja parkittuja nahkoja maahan\niskettyjen kömpelötekoisten salkojen yli. Lisäksi olivat he rakentaneet\npuolisen tusinaa pikku nuotioita, joista toisten yläpuolelle jo oli\nnostettu moniaita patoja. Toiset nuoremmista naisista perkasivat kaloja\nja pujottivat niitä vitsoihin, toiset taas kantoivat ohuita oksia\npolttoaineiksi. Heidän joukossaan sipsutteli myöskin May-may-gwán,\nnuori ojibwa-tyttö, alasluoduin silmin ja sanomattoman viehkeänä,\ncree-naisten täydellisenä vastakohtana.\n\nAstuessaan maihin, ryhtyi kukin miehistä jälleen suorittamaan omaa\ntyöosuuttaan. Niinkuin taivaan linnut ja metsän pedot he ensiksi\ntahtoivat varmistautua siitä, että ravinto riittäisi. Kaksi nuorukaista\nlaski verkon puron suulle. Toisia hajaantui etsimään edullisia paikkoja\nmyskirotan ansoille ja jäniksen- sekä teerenlangoille.\n\nPian tarjosi leiri hyvin eloisan näyn. Padat alkoivat porista,\nkala kääntyä ruskeaksi. Suloinen tuoksu levisi nuotioista. Miehet\ntäyttivät piippujaan ja tupruttelivat niitä ajatuksiinsa vaipuneina;\nlapset lämmittelivät niin lähelle tulta pyrkien, kuin suinkin\nuskalsivat. Metsän tiiviistä pimennosta horjui aika ajoin olento, joka\nensinäkemältä muistutti kummaa hirviötä, mutta sitten osoittautuikin\nintiaaniksi, joka kompasteli kuusenoksataakkansa alla. Oksat oli niin\ntaidokkaasti pantu pitkähaaraisen seipään varaan, että taakan kantaja\nsaattoi viskata kannettavansa hartioilleen kuin heinätukun. Kun hän\nlaski sen maahan, erkani siitä jotakin maustetta muistuttava tuoksu,\njoka sekoittui ruuan hajuun. Leirin kupeella kyyröttivät susikoirat,\nkiiluvin keltaisin silmin myöhäistä ateriaansa odotellen.\n\nSyötyään vetäytyivät naiset syrjään. Dickin katseet harhailivat\nojibwa-tyttöä etsien, mutta tuloksetta. Tuntien mainiosti intiaanien\ntavat, hän ei yrittänytkään mitään lähentelyä; sitäpaitsi oli hänen\nmielenkiintonsa vielä jotakuinkin laimea.\n\nSuurimman nuotion vaiheilla istuivat miehet tupakoiden. Nyt oli\nsopiva hetki lepuuttaa itseään työn jälkeen. Heidän kauniit\ntai ankarapiirteiset ruskeat kasvonsa näyttivät tulen loimussa\nhyväntuulisilta ja he rupattelivat, silloin tällöin naurahtaen,\nmatalalla äänellä. Oudon kielen pitkät sanat surisivat ja sähähtelivät\nniinkuin kekäleet heidän nuotiossaan, muistuttaen metsien ja koskien\nääniä. He keskustelivat joko riistan saannin mahdollisuuksista tai\nlähestyvästä vierailusta ojibwa-veljien luona etelässä. Heitä varten\nolivat he ottaneet käytäntöön hirvennahkaiset juhlatamineensa, jotka\nhuolellisesti oli sovitettu pusseihin muiden matkatavarain joukkoon.\nValkoiset miehet vaikenivat. Tuokion kuluttua olivat piiput tyhjenneet\nja leiri vaipui uneen. Susikoirat hiiviskelivät vielä puolittain\nnälkäisinä, kekäleiden välistä ruuan tähteitä etsien. Sitten ne\njuoksivat rannalle löytääkseen sieltä kalanjätteitä. Ne olivat\nliikkeellä koko yön, kohottaen kuun kumottaessa hiljaisille metsille\nulvontansa, samalla tavalla kuin niiden esi-isät ammoin sitten.\n\nMelkein heti päivän valjetessa olivat naiset jo jalkeilla. Vähän\nmyöhemmin ryhtyivät miehetkin kokemaan ansojaan ja nostamaan\nverkkojaan. Vuodenaika oli nyt näillä seuduin mitä suotuisin ja saalis\noli runsas. Langoista löydettiin kolme jänistä; teräslanka-ansoihin oli\nviisi myskirottaa tarttunut — hyvää ruokaa, vaikka ruman näköistä — ja\nverkoissa rimpuili runsaasti haukia, imukaloja ja joen valkoturskaa.\nNäistä, Parisormen ampuman karibun lihasta ja asemalta tuodusta\nlisämuonasta rakennettiin sitten oiva ateria.\n\nKun leiri oli purettu ja kanootit lastattu, annettiin lähtökäsky.\nMiehet asettuivat johtoon, seuraten joenrantaa, ja naiset sekä lapset\npolskuttivat perässä. Metsäisissä seuduissa käy riista aikaisin\njuomapaikoillaan.\n\nEnnenkuin lähdettiin liikkeelle, puhdisti kuitenkin vanha Haukemah\nmuutamasta kuusenrungosta hiukan kylkeä ja piirsi kovalla, nuotiosta\nottamallaan hiilellä siihen merkkirivin:\n\n— Osaatko lukea injunien kirjoitusta? tiedusti Dick, — Minä näet en\nsiihen kykene.\n\n— Kyllä, vastasi Sam. — Opin taidon eräänä talvena, kun Arpinaaman\nkanssa olimme tarttuneet nietoksiin Burwash-järven seutuvilla.\n\nHän siristi silmiään ja luki hitaasti merkit.\n\n’— »Abichi-ka-menót Moosamik-ka-ja yank. Missowa edookan owasi sek\nnegi...» Ka, sehän onkin ojibwain, eikä creeitten kieltä, huudahti hän.\n— Tässähän on oikea pöytäkirja. »Onnistunut päivämatka Moosen asemalta.\nSuurta riistaa on nähty.» Nuo injunit ovat totisesti hullunkurisia.\nTuleepa nyt tänne ukko kuin ukko, niin ei saa rauhaa, ennenkuin on\nnoista merkeistä saanut tavailluksi, moniko täällä on ollut, minne\nnämä ovat lähteneet, mitä ovat tehneet ja niin poispäin. Tällaiset\nkuulutukset ovat lapsellisia yrityksiä tuottaa muille injuneille vähän\npäänvaivaa. Vanha Haukemah käyttää kirjoituksessaan ojibwain kieltä\nsiksi, että tämä oikeastaan on ojibwain aluetta.\n\n— Meidän olisi parasta lähteä nyt, ellemme halua räpylöidä perässä\nyhdessä naisten kanssa, vihjaisi Dick.\n\nParisen tuntia ennen puoltapäivää huomasivat Dick ja Sam, juuri heidän\nlipuessaan ruohon ja pensaitten peittämän rantapenkereen kupeella,\nettä johtajakanootissa äkkiä oli syntynyt hälinä. Haukemah pysähtyi,\nperäytyen sitten varovasti niemekkeen taakse suojaan. Muut kanootit\nseurasivat esimerkkiä. Tovin kuluttua kulkivat ne kaikki virtaa alas,\nhiipien äänettömästi eteenpäin. Melat eivät ollenkaan nousseet vedestä.\n\n— Ovat keksineet jotakin riistaa tuon niemekkeen takana, kuiskasi Dick.\n— Ihmettelenpä, mitä se lienee.\n\nMutta sensijaan, että intiaanit olisivat pysähtyneet, päästyään\nkuulomatkan ulkopuolelle, ladatakseen kiväärinsä tai viedäkseen\nriistanpyytäjiä maihin, hiivittiin yhä edemmä rannasta, saavuttiin\nvirtaan ja sujahdettiin takaisin samaan suuntaan, mistä oli tultu.\n\n— Se on karhu, virkkoi Sam tyynesti. — He menevät järjestelemään\nsotamaalausta. Miehet ohjasivat kanoottinsa keulan rantaa kohti ja\nodottivat. Muutaman hetken kuluttua näyttäytyivät intiaanien kanootit\nuudelleen.\n\n— No, jopa ovat hankkineet rihkamaa ylleen, totesi Dick huvitettuna.\n\nIntiaanit olivat suoriutuneet uudestipukeutumisestaan lyhyessä ajassa.\nYhtäkaikki olivat he ehtineet tavata vaimonsa, purkaa matkatavaransa\nja koristautua hienoimpiin juhlatamineihinsa. Heillä oli yllään\npeurannahkoja, joihin helmistä ja silkistä oli ommeltu mitä kauneimpia\nkukkakuvioita, pronssi- ja hopeakoristeita oli siroteltu sinne\ntänne, ja paljaaseen ihoon oli maalattu leveitä, kirkuvankeltaisia\nja helakanpunaisia viiruja. Sitäpaitsi oli heillä pieniä lippuja,\nvärjätystä villasta kudottuja kaikki samaa raakalaiskomeutta\nkuin muinaisinakin aikoina. Jokainen pyssymies kantoi pitkää\nmessinkihelaista »kauppakivääriä», joka taatusti tappoi kymmenen\nkyynärän päästä.\n\n— Onpa totisesti varusteet! ihasteli Sam.\n\nViisi tai kuusi nuoremmista miehistä oli astunut maihin. Äkkiä he\nkatosivat pensaikkoon. Vaikka jälelle jääneet jännittivät kaikki\naistimensa, eivät he kyenneet enempää silmin kuin korvinkaan erottamaan\ntoveriensa kulkua tiheikön läpi.\n\n— Metsästäjiä, arvaan ma, tuumi Dick.\n\nMuut intiaanit seisoivat kuin pronssiset kuvapatsaat. Hetken kuluttua\nkuului laulurastaan heleä liverrys. Heti meloivat miehet eteenpäin\nhirventappajan hiljaisin vedoin, ja kanoottijono kiersi niemekkeen\ntoiselle puolen.\n\nDick tarkasti rantaa, mutta ei nähnyt mitään. Sitten kuulivat kaikki\npuoliksi tukahdutetun tyytyväisen ähkäisyn, jota seurasi syvä\nhengähdys. Aavemaisina, miltei liikettäkään tekemättä, heilahtivat\nkanoottien keulat kevyinä kuin höyhenet niemenkärkeä kohti, pysähtyen\najopuukasaan vanhan viidakon siimeksessä. Karhu oli piehtaroinut\nviileässä, kosteassa hiekassa, ilmeisesti elämästä nauttien. Hetkistä\nmyöhemmin se pisti esiin päänsä puukasan takaa ja ryhtyi hitaasti\ntarkastelemaan jokea.\n\nSen katse oli ilmeetön, kita puoliavoin ja kieli riippui velttona —\nsanalla sanoen se oli niin hullunkurisen näköinen, että Dick nauroi\nmelkein ääneen. Ei kukaan liikkunut tuumankaan vertaa paikaltaan. Karhu\nlöntysti takaisin viileälle hietikolleen huoahtaen hekumallisesti.\nKanootit liikahtivat hieman eteenpäin.\n\nNyt vanha Haukemah nousi pystyyn, asettuen kanoottinsa keulaan. Hän\nalkoi puhua nopeasti matalalla äänellä. Heti kiikahti karhu näkyviin,\nräpytellen viisaan näköisenä pieniä, ilkeitä silmiään. Se tarvitsi\nmoniaan hetken ratkaistakseen mitä nuo liikkumattomat, kirjavanväriset\npökkelöt oikeastaan mahtoivat olla, ja sitten se kääntyi takaisin,\nmutta pysähtyi heti kun se vainusi maan puolelta uhkaavat piirittäjät.\nVielä se ei kuitenkaan ollut kokonaan hämmentynyt, vaan heilui\nlevottomana edestakaisin, karhujen tapaan, Haukemahin jatkaessa\njutusteluaan matalalla äänellä:\n\n— Ohhoh, makwá, pikku veljemme, sanoi hän, emme lähesty sinua vihalla\nemmekä töykeydellä. Me aiomme päinvastoin tehdä sinulle hyväntyön.\nTäällä vaanivat nälkä, vilu ja viholliset. Tulevassa elämässä odottaa\nsinua autuus. Jos siis nyt sinut ammumme, oi makwá, pikku veljemme,\nniin älä meille vihastu.\n\nHän kohotti pyssynsä ja nykäisi liipasinta. Muut kanootit ja\npensaikossa piileskelevät nuorukaiset yhtyivät samassa rämisevään\nyhteislaukaukseen.\n\nNo, kauppapyssy on kauppatavaraksi aiottu. Se muistuttaa lähinnä\nkaasuputkea, joka on kiinnitetty pitkään, kömpelöön puukalikkaan\nmetallitangoilla. Sen piti mukamas olla sekä luoteja että haulia\nvarten. Todellisuudessa riippui sitten tarkk’ampujan menestys paljon\nenemmän hyvästä onnesta kuin taidosta. Elleivät metsäintiaanit\nosaisi lähestyä saalistaan niin tavattoman äänettömästi ja huomiota\nherättämättä, jäisi se totisesti kovin laihaksi.\n\nKymmenisen pikku luodin vinkuessa sen korvissa kääntyi karhu äristen,\nnäykkien ilmaa ja hiekkaa tuprutellen, mutta edelleenkin peräytyen.\nMusta karhu ei tavallisissa oloissa ole mikään vaarallinen peto, mutta\nsilloin tällöin se maksaa täysin mitoin hätyyttäjälleen. Tämä kontio\noli pahasti haavoittunut ja lisäksi pahasti pelästynyt. Sen hajuaisti\nilmaisi sille, että tuolla pensaissa väijyi vihollisia, — montako, oli\nvaikea sanoa, — jotka olivat piilossa, tuntemattomia, ja senvuoksi\npelottavia. Edessä oli toki jotakin määrättyä, varmaa. Ja ennenkuin\nhämmästyneet intiaanit ennättivät peräytyä, oli se syöksynyt karille,\nja läjäyttänyt kämmenensä vanhan Haukemahin kanootin keulalle.\n\nPunaiset miehet päästivät hälyytyshuudon. Toiset alkoivat raivokkaalla\nkiireellä panostaa suustaladattavia kauppapyssyjään uudelleen, toiset\nyrittivät taistelupaikalle minkä meloista ja mokkasiineista lähti.\nHaukemah itse syöksyi rohkeasti eteenpäin puolustautuakseen, mutta\nkaatui, ja ärtynyt peto hyökkäsi hänen kimppuunsa. Vesi roiskahti\nkorkealle. Dick Herron kohosi äkkiä jaloilleen ja laukaisi kiväärinsä.\nKarhu lysähti kokoon liejuiseen veteen, pää alaspäin vääntyneenä, ja\nhieno verijuova pujottausi taistelupaikalta virralle. Haukemah ja\nhänen perämiehensä kompuroivat pystyyn vettä valuvina. Syntyi hetken\nhiljaisuus.\n\n— Hitto soikoon, sinäpä olet koko mestari! räjähti Sam Bolton lopulta.\nMiten ihmeessä sinä menettelit? En totisesti olisi pystynyt itse\naikaansaamaan mitään tuollaisessa sekamelskassa — lopultahan ei nähnyt\nainoatakaan kohtaa, mihin olisi voinut tähdätä.\n\n— Onnenpotkaus, vastasi Dick lyhyesti. — Sain laukaistuksi äkkiä ja\nluoja huolehti lykystä.\n\n— Olisit helposti voinut osua Haukemahiin, huomautti Sam.\n\n— Varmasti! Mutta enpäs osunut, lopetti Dick keskustelun.\n\nIntiaanit kokoontuivat ihaillen tarkastamaan saalista. Dickin luoti\noli lävistänyt pään korvien kohdalta. Heistä oli teko todistus mitä\nihmeellisimmästä ampumataidosta, ja sitä se totisesti olikin, ellei se\nollut aivan silkkaa onnenpeliä. Haukemah oli hieman pahalla tuulella\nkoristeittensa kastumisesta, sillä karhu on pyhä eläin ja asiaan\nkuuluu, että tehdään selkoa syistä, miksi se ammutaan, ja ollaan tässä\ntilaisuudessa yhdenmukaisissa juhlapuvuissa. Naisten parvi näyttäytyi\nnyt rannalla ja pian kohosivat kaikkien riemuhuudot ilmoille.\n\nKauniit peurannahkavaatteet vaihdettiin sitten nopeasti arkipukuihin.\nTartuttiin kontion ruhoon ja kiskottiin se hinaamalla ja pyörittämällä\nkuivalle rannalle. Siellä oli tuo möhkäle varmassa ankkurissa, käpälät\npuuhun sidottuina. Ja nyt alkoi teurastus ja taljan nylkeminen.\n\nEi palaakaan turmeltu. Ensin erotettiin se liha, joka syötäisiin\nlähiseuraavina päivinä. Mitä jäi yli, leikattiin hienoiksi suikaleiksi\nja ripustettiin salkojen päähän kuivamaan. Jätteet viskattiin koirille,\njotka kerrankin saivat syödä itsensä kylläisiksi. Kolme vanhaa naista\nryhtyi veitsillä nylkemään irti nahkaa. Se oli tähän vuodenaikaan\nmitä kaunein, turkki kun vielä oli lyhytkarvainen ja pehmeä. Muut\nnaiset pystyttivät leiriä. Ei ainoakaan oikea intiaani suostuisi edes\najattelemaan matkan jatkamista, kun kerran suurenmoinen juhla on\nodotettavissa.\n\nSillävälin kuin näitä valmistuksia tehtiin, pesivät ja puhdistivat\nvanhemmat miehet huolellisesti karhun kallon. Sitten he katkaisivat\nmäntyisen seipään ja kiinnittivät kallon sen päähän, kohottaen lopuksi\ntämän voitonmerkkinsä rannalle lähellä virtaavaa vettä. Jos kallo\nsäilyisi siellä kahdentoista kuukauden ajan, olisi kuolleen pedon pyhä\nhenki tyydytetty. Senvuoksi ei Haukemahkaan, kun leirin purkamisen aika\ntuli, tahtonut jättää jälkeensä tavanmukaista hieroglyfikuulutustaan.\nJos näet vihollinen sattuisi osumaan paikalle, voisi se aikaansaada\npaljon ikävyyksiä Haukemahille kaatamalla kalloseipään, mutta jos kallo\npysyisi tuntemattomana, ja siis yhtä hyvin voisi olla jonkun ystävän\npystyttämä, saisi se todennäköisesti olla rauhassa. Ottaen huomioon\ntämän asian, huolehtivat kokeneet matkamiehet siis seuraavana päivänä\nleirin purkamisen jälkeen siitä, että kaikki selvimmät merkit heidän\nviipymisestään paikalla tulivat poistetuiksi.\n\nIlma muuttui aivan odottamatta. Taivaalle ajautui nopeasti raskaita,\nharmaita pilviä, jotka kulkivat luoteesta kaakkoiseen. Tuli\nkylmä. Koleutta seurasi viitisen tunnin kuluttua sade. Se äityi\nkiukkuiseksi, ryöppyäväksi myrskyksi. Jokaisen kanootin keskikohdalle\npinottua taloustavaraa varjeltiin mahdollisimman huolellisesti\ntelttakankailla, mutta ihmiset saivat kärsivällisinä sietää vettä ja\ntuulta, alttiina kaikille myrskyn myllerryksille. Vesi valui virtoina\nheidän hiuksistaan kasvoille ja edelleen jo pahasti kastuneille\nvaatteille. Peurannahkaiset mokkasiinit imivät vettä kuin sienet.\nVälinpitämättöminä he milloin yrittivät meloa, milloin polskuttelivat\nvedessä. Sääret olivat siksi paljon näkyvissä, että ne joka tapauksessa\nkastuivat. Ja vilu aivan puistatti. Aina kun he astuivat maihin,\nkastelivat ruoho ja pensaat heidät yltä päältä. Yön lähestyessä oli\njokainen matkueen jäsen, molemmat valkoiset miehet mukaanluettuina,\nniin märkä kuin olisi hän pulikoinut vedessä hiusmartoaan myöten.\nOli vain vähäinen ero: jokivesi olisi voinut tuntua asteettain\nlämpimämmältä vaikuttaessaan ruumiiseen villakangasvaatetuksen läpi,\nmutta sadeveden kylmyys uusiintui alituisesti.\n\nEipä ollut suurta helpotusta odotettavissa, vaikka olisi jo alettu\nhankkiutua yöteloillekin, märkiä ja väsyneitä kun oltiin. Puut\ntihkuivat vettä, maa oli likomärkä, jokainen oksa ja korsi kylmä ja\nniljakka. Päivällä kokoontunut vesi virtasi hitaasti kapeina pikku\npuroina alavammalle maalle. Kostea tuuli tuntui huokuvan suoraan\nmaanpinnasta.\n\nMitkään puolittaiset toimenpiteet eivät tulleet kysymykseen enempää\nkuin arkuuskaan. Jokainen kompuroi miehekkäästi metsään, kokosi ja\nkantoi pois, korven rankkasateen riehuessa, kaiken kuivan puun, minkä\nsuinkin löysi. Koivunkuoren suojaan kätkeytyvä taula oli nyt arvokasta\ntavaraa. Tuli saatiin syttymään; ensin olivat liekit mitättömät ja\nsavu tuprusi sakeana, mutta vähitellen tarttui valkea polttoaineisiin.\nPieni tulenkieleke kymmenkertaistui, sammuakseen jälleen, ehdittyään\ntuskin osaksi kuivata teltoille aiotun paikan. Kuuma tee ahmaistiin\nkiitollisin mielin ja huopia levitettiin lähelle liekkejä lämpiämään.\nEi kukaan ehtinyt kuivua täydellisesti, mutta jokaisen vaatteet\nhöyrysivät ja ryöppyävässä sateessa tuntui tämäkin ylellisyydeltä.\nMakuuhuovat olivat kosteat, vaatteet olivat kosteat, maa oli kostea,\nilma oli kostea; mutta sittenkin, tuollainen epämukavuus on pieni,\nhetkellinen asia, ja sen kyllä jaksaa kestää. Itse asiassa se ei\nmerkitse mitään. Sellaista on intiaanin filosofia, ja se selittää,\nmiksi punainen mies ylimalkaan aina on liikkeellä sateen aikana,\nsensijaan että piilottautuisi leiriin.\n\nRajuilmaa kesti neljä päivää. Sitten kääntyi tuuli pohjoiseen, ja\ntaivas seestyi.\n\nTähän saakka oli virta paikoitellen ollut vuolas, mutta kanootit oli\naina joko hinaamalla tai sauvomalla pakotettu nousemaan vastavirtaa.\nKellon lähetessä yhtä aamulla Haukemah kuitenkin astui maihin, vetäen\nhuolellisesti palkoveneensä kuivalle.\n\n\n\n\nVII LUKU.\n\n\nKauppatie kulki oikealle, läpi suuren, lehtevän metsän, liukui\nsitten pensaston piiloon, nousi jyrkälle kukkulalle ja polveili\nyli vierukivisen, sammalpeitteisen ylängön aletakseen jälleen\nneljännespenikulman päässä jokiäyräälle. Mutta älkää kuvitelko\nmielessänne mitään Mainen tai Ala-Kanadan kauppatietä. Tämä oli huono,\nepäselvä polku — toisinaan oli sen varrella joku kaatunut, puoleksi\nlaho ja kuorittu puu, toisinaan riippui kuivunut oksa sen yli, väliin\nvain pelkkä tunne ilmaisi, että muutkin olivat kulkeneet tätä tietä.\nAinoastaan kokenut matkamies saattoi seurata sitä.\n\nKanoottien lasti purettiin rannalle. Kukin, vieläpä pienet lapsetkin,\notti taakkansa hartioilleen. Pitkä vyö solmittiin silmukaksi, joka\nsitten sovitettiin otsan ympäri, kun ensin kantamus oli siihen\npujotettu. Muutamat voimakkaimmista miehistä saattoivat siten kantaa\nlähes kaksisataa naulaa painavia tavaramyttyjä.\n\nIntiaanit eivät tee työtä järjestelmällisesti, kuten osa heidän\nvalkoisia veljiään. He lepäsivät, kyyhöttäessään kantapäillään,\nrupatellen, meluten ja riemuiten. Kuitenkin tuli työ jollakin tavoin\nhyvin tehdyksi, ja lisäksi nopeasti. Joltakin kummulta katsottuna olisi\nnäky varmasti ollut maalauksellinen. Erikoisen silmiinpistäviä olivat\nmiehet, jotka tällä hetkellä seisoivat kukkulalla joutilaina, veltoissa\nasennoissa, viitat ilmassa liehuen, lisäten maiseman viehätystä,\nsillävälin kuin loppumaton jono kärsivällisiä raatajia ponnisteli\neteenpäin alempana, kyyryssä raskaitten taakkojensa alla.\n\nDickille ja Sam Boltonille oli vastoinkäyminen pikku seikka. Sam kantoi\nvaivatta varusteet ja huovat, jotka hän oli köyttänyt hihnalla, Dick\ntaas kiinnitti molemmat melat ristikkäin toisiinsa, nosti tällä tavoin\naikaansaamansa ikeen hartioilleen ja heilautti ylimmäiseksi kanootin.\nSitten he palasivat takaisin ylätasangolle, jolle heidän villit\nystävänsä jo olivat kokoontuneet.\n\nTavallisesti pitävät intiaanit Samin ja Dickin luokkaan kuuluvia\nvalkoisia miehiä tervetulleina matkatovereina. Nämä joutuvat myös aina\nerikoisen huomion esineiksi. Niinpä Sam Boltonkin nyt tunsi, että hän\nja Dick herättivät aivan tavattomasti uteliaisuutta.\n\nEi Sam silti luullut itse aiheuttaneensa tällaista kohua. Se saattoi\njohtua yhtä hyvin Dick Herronin osoittamasta uljuudesta hänen\npelastaessaan Haukemahin karhun kynsistä, kuin Samin maineesta\nerämiehenä; saattoipa syynä olla sekin, etteivät intiaanit oikein\nottaneet uskoakseen valkoisten miesten puheita uusien talviasemien\nperustamisesta. Joka tapauksessa oli Sam taipuvainen pitämään sitä\npahana merkkinä. Ehkäpä joku ojibwamiehistä epäili... Mahdotonta\noli kuitenkin päästä lopullisesti selville siitä, piilikö tuon\nmielenkiinnon takana vihamielisyyttä vai eikö. Vain yksi asia oli\nvarma: heitä pidettiin silmällä. Miehisten intiaanien valppaat katseet\nja naisten arka vilkuileminen teki olon niin tukalaksi, että toverukset\nvain vaivoin malttoivat pysyä rauhallisina leiritulen ääressä.\n\nSattuipa vihdoin tapaus, joka hiukan valaisi intiaanien vaarinpidon\nsyitä, vaikka pääasia jäikin edelleen hämärän peittoon.\n\nEräänä iltana jättivät naiset vanhalle Haukemahille karhuntaljan\nvalmiiksi parkittuna. Sen sisäpinta oli valkaistu ja senjälkeen oli\nsiihen kömpelösti maalattu kuvaus metsästyksestä. Haukemah puhkesi\npuhumaan, pidellen taljaa käsissään:\n\n— Tämä on makwán, pikku veljemme, puku. Syömme kaikki osamme hänen\nlihastaan. Mutta sinä, joka hänet tapoit, saat hänen takkinsa. Naiseni\novat maalanneet sen, koska sinä pelastit heidän päällikkönsä.\n\nHän laski taljan Dickin jalkain juureen. Dick katsahti toveriinsa ja\nhänen kapeat silmänsä välkehtivät omituisesti.\n\n— Tällaisella matkalla tämä tosiaan on hiton sopiva puku, sanoi hän\nenglanniksi. Mutta minä en tiedä, mitä sillä tekisin. Ja tätä he ovat\nvalmistaneet viikon päivät Toivonpa totisesti, että joku hölmö ostaisi\nkoko turkin.\n\nSitten hän kumartui ja silitteli lahjaa, ilmoittaen vastaanottavana\nsen. — Kiitän veljeäni, sanoi hän creenkielellä.\n\n— Sinun on nyt otettava se mukaasi, neuvoi Sam englanniksi. — Meidän on\nkannettava sitä niinkauan kuin olemme heidän seurassaan.\n\nIntiaanit olivat kyykistyneet kantapäilleen nuotion ympärille, odottaen\nvakavina ja kohteliaina heille tuntemattomalla kielellä tapahtuneen\nkeskustelun päättymistä. Naisetkin olivat pujahtaneet valopiiriin,\nuteliaina näkemään, miten heidän kättensä työ otettaisiin vastaan.\n\nÄkkiä Dick, ikäänkuin jotakin oivaltaen, syöksyi keskelle naisryhmää,\nja palasi seuraavassa tuokiossa, puoleksi tempoen, puoleksi\nsuostutellen nuorta tyttöä mukaansa. Tyttö pyristeli vastaan, yritti\nvetäytyä takaisin, painaen päätään alas, ja katsahti sitten tirskuen ja\nnolona olkansa yli tovereitaan. Kun he lähestyivät miehiä, tarttui Dick\nhänen käteensä.\n\nSiinä silmänräpäyksessä koetti tyttö päästä pakoon, mutta Haukemahin\nsana riitti pysähdyttämään hänet. May-may-gwánhan se oli, ojibwatyttö.\n\nHän totteli nöyrästi. Silmät leimahtelivat seikkailun tuottamasta\njännityksestä, huulet taipuivat melkein veitikkamaiseen hymyyn\nja poskeen ilmestyi pieni kuoppa. Purren tiukasti alahuultaan ja\ntarkastellen runsaasti helmillä kirjailtua pikku mokkasiiniaan jäi hän\nodottamaan selitystä Dickin menettelyyn.\n\n— Mikä on niinesi, pikku sisar? kysyi Dick creenkielellä.\n\nTytön pää painui alemmaksi, mutta silmänurkistaan vilkuili hän kysyjää.\n\n— Vastaa! komensi Haukemah.\n\n— May-may-gwán, virkkoi tyttö hiljaa.\n\n— Niinpä niin, tuumi Dick, jälleen englanninkieltä käyttäen. — Kuulut\nojibwain heimoon, sanoi hän sitten tytön kielellä.\n\n— Kyllä.\n\n— Sepä selittääkin kauneutesi, rasavilli, mutisi nuori mies\näidinkielellään.\n\n— Vanhat miehet — hän puhui nyt creenkieltä — ovat antaneet minulle\ntämän puvun. Koska se on minulle hyvin raskas, annan sen kansalle,\njosta eniten pidän. Tämä kansa on Rupert's Housen creeheimo. Ja koska\nsinä olet heistä kaunein, annan sen sinulle, jotta vallitsisi rauha\nminun ja sinun kansasi välillä.\n\nTämä pieni puhe oli tosin huono siltä kannalta katsoen, että intiaanit\nharrastivat koreita sanoja, mutta sisältö tuotti sitä enemmän\nsuosionosoituksia. Intiaanit murahtelivat tyytyväisenä ja Samkin mutisi\narmollisesti: — Oikein, poika!\n\nDick nosti taljan maasta ja laski sen tytön käsiin. Hämmentyneenä tämä\notti sen vastaan, kohottaen hitaasti katseensa.\n\n— Kelpaisipa noin sievää tyttöä suudella, huudahti Dick.\n\nJa samassa hän jo astui heidän välilleen pudonneen taljan poikki,\nkumartui ylöspäin käännettyjen kasvojen yli ja suuteli tyttöä huulille.\n\nPohjolan intiaaneille suudelma ei ole vieras tunteenilmauksenakaan,\nsaati Juhlamenoihin kuuluvana asiana, mutta se hyväily, joka nyt\ntuli May-may-gwánin osaksi, täytti heidät ihmetyksellä. Tyttö itse\nei suuttunut, vaikka hän huudahti ja pujahti piiloon muiden naisten\njoukkoon; pikemminkin oli hän hyvillään, etenkin kun ei voinut tulkita\nväärin tunnetta, joka oli tuon suudelman aiheuttanut. Muillakaan\nintiaaneilla ei näyttänyt olevan mitään huomauttamista. Tosin oli\ntemppu perin outo, mutta kenties kuului se valkoisen miehen tapoihin.\nJa tapahtuma tuntui häipyvän ilmaan kuin ruudin tupsahdus.\n\nMutta Dickin nostaessa kätensä tervehdykseksi, huudahti Sam äkkiä\nterävästi hänen takanaan. Nuori eränkävijä pyörähti salamannopeasti\nympäri ja joutui vastakkain chippewa-intiaanin kanssa.\n\n— Hän hapuili veistään, selitti Sam.\n\nHuudahdus oli kiinnittänyt jokaisen huomion tapahtumaan. Punanahan\ntarkoituksesta ei voinut olla epäilystäkään, — hänen pursuva vihansa,\nasento ja veitsen kahvalle laskettu käsi ilmaisivat hänen aikomuksensa.\nChippewa oli yllätetty.\n\nHän totesi asian, mutta samassa silmänräpäyksessä hänen nopeasti\ntoimivat aivonsa jo suunnittelivat tapauksen kääntämistä hänen\nedukseen. Koettamattakaan muuttaa ilmeensä häjyyttä, hän yhtäkaikki\npäästi veitsenkahvan ja suoristi vartalonsa intiaanipuhujan\nsuurenmoiseen asentoon.\n\n— Tämän miehen puhe on valhetta. Ymmärrän kalpean kansan kieltä. Hän\nkertoo veljilleni, että hän lahjoittaa juhlapuvun May-may-gwánille,\nkoska se muka on hänelle niin suuriarvoinen ja koska hänen sydämensä on\nkiintynyt veljieni heimoon. Mutta toiselle kalpeanaamalle hän sanoo:\n»Mitätön lahja. En minä viitsi sitä kantaa. Mitä minä sillä teen?»\n\nHän risti käsivartensa mahtavalla eleellä.' Dick Herran, jonka silmät\nsäihkyivät, iski häntä suoraan suulle. Isku heitti sätkyttelevän\nintiaanin tuhkaläjään nuotion vaiheilla.\n\nMutta heti oli chippewa taas jalkeilla, veitsi kädessä. Nuoremmat\ncree-miehet lähestyivät häntä vaistomaisesti. Vanha rotuviha leimahti\nliekkiin. Se oli luonnollinen seuraus. Muiden katselijain joukosta\nkuului murinaa.\n\nSam Bolton asettui hitaasti Dickin viereen. Toistaiseksi ei väkivaltaa\nollut odotettavissa muitten kuin raivostuneen chippewan taholta. Creet\nolivat varuillaan, mutta vielä he eivät olleet asettuneet kenenkään\npuolelle.\n\nKaikki riippui siitä, kumpi riitelevistä osoittaisi suurempaa\nrohkeutta. Hetken tuijottivat he toisiaan, intiaanit epävarmoina,\nanglosaksit henkisesti ylivoimaisina ja kuten aina, vähät välittäen\nvastustajistaan, jotka kuuluivat heitä alemmalla tasolla olevaan rotuun.\n\nSilloin kiiruhti pieni olento kuin lentäen valkoihoisten luo.\nMay-may-gwán se oli. Pelosta väristen tunki hän heidän käsiinsä rihlat\nja asettui sitten heidän taakseen.\n\nSamassa astui Haukemah väliin, käyttäen mahtisanaansa.\n\n— Seis! huudahti hän terävästi. Ei ole tarvis ystävien turvautua\naseisiin. Mikä on aikomuksenne, nuoret mieheni? Tuomitsetteko nämä\nkalpeanaamat kuulematta, mitä heillä on sanottavana. Kysykää heiltä,\npuhuiko chippewa totta?\n\n— Talja on suurenmoinen. Lahjoitin sen syystä, jonka jo ilmaisin,\nvirkkoi Dick.\n\nHaukemahin sanat olivat rauhoittaneet vaistomaisesti ärtyneitä\ncree-intiaaneja, ja he vetäytyivät takaisin. Asia ei koskenut heitä,\nse oli Dickin ja hänen vihamiehensä välinen. Eikä chippewalla suinkaan\nollut liian hyvä maine. Valkoiset miehet olivat välttäneet vaaran\nainakin toistaiseksi.\n\nDick nauroi poikamaista, huoletonta nauruaan.\n\n— Hah! Taisinpa napata tuon vanhan hupsun parhaan tyttären, vai mitä?\nhuusi hän toverilleen, mutta tämä pudisti epäilevänä päätään.\n\n\n\n\nVIII LUKU.\n\n\nKun seuraavana päivänä puuhattiin lähtöä, kävi selville, että\nMay-may-gwán saisi rangaistuksen teostaan edellisenä iltana. Hänen\npaikkansa vanhan Moose Cowin kanootin keulassa oli annettu eräälle\npienelle tytölle, ja itse sai hän seurata matkaajia jalkaisin miten\nparaiten taisi.\n\nTäällä oli äärimmäisen vaikeata päästä eteenpäin maitse. Tiheä seetriä\nja lehtikuusia kasvava metsä työntyi aina vedenrajaan asti. Missä\nranta oli avoin, siinä levisi louhikko, jonka kivet olivat liian\npieniä tarjotakseen jalansijaa, mutta tarpeeksi suuria vaikeuttaakseen\nastumista. Tyttö joko lipesi ja kompasteli liikkuvilla ja Hiljaisilla\nkivillä, tahi rämpi mutaisessa rämeessä. Kun kanooteilla kulkeminen ei\nnäillä paikoin ollut erikoisen työlästä, ei hän, vaikka ponnistikin\nkaikki voimansa, voinut pysytellä muitten rinnalla.\n\nTotta puhuen ei May-may-gwán itsekään näyttänyt pitävän rangaistusta\nepäoikeutettuna. Hän antoi tukkansa valahtaa silmilleen ja poisti\nkauniit, värikkäät nauhat, jotka olivat koristaneet hänen pukuaan. Koko\nhänen olemuksensa ilmaisi mitä syvintä katumusta. Mutta Dick Herron oli\nsuuttunut.\n\n— Kuulehan, Sam, virkkoi hän, tämä ei vetele ensinkään. Tyttö kärsii\nnyt meidän takiamme, ja me herrastelemme tässä kanootissa kuin mitkäkin\nöykkärit, tuon pikku raukan tarpoessa eteenpäin jalan. Ottakaamme hänet\nmyötämme.\n\n— Ei käy päinsä, vastasi Sam lyhyesti, emme voi sekaantua asiaan. Antaa\nintiaanien hoitaa hommansa itse. Parasta pysyä tyyninä vain.\n\n— No, oletpa sinäkin koko turkanen! nurisi Dick. — Pahustako me\nvälitämme muutamasta Rupert's Housen punanahasta? Emme ole pyytäneet\nheiltä muuta kuin jonkun mokkasiiniparin, ja elleivät he halua\nvalmistaa niitä meille, niin käyttäkööt minun puolestani peurannahkansa\nvaikka kipeitten kallojensa siteiksi.\n\nHän työnsi melansa keulan eteen ja käänsi kanootin rantaa kohti.\n\n— Tule nyt Sam, kehoitti hän, ja näytä sisuasi!\n\nVanhempi mies ei vastannut mitään. Hänen vakavat, siniset silmänsä\nolivat suuntautuneet toverin selkään; katse niissä ei ollut\nepäystävällinen, vaikka kulmat olivatkin kurtussa.\n\n— Tulehan tänne, pikku sisar, huusi Dick tytölle.\n\nTämä tunkeutui vaivalloisesti ryteikön läpi veden partaalle.\n\n— Astu kanoottiin, kehoitti Dick.\n\nTyttö peräytyi kuin anteeksipyytäen.\n\n— Ka’-ka’ win! epäsi hän suorastaan kauhistuneena. — Vanhat miehet\novat määränneet minut Pitkälle matkalle, ja kuka olen minä, että\nvastustelisin? Ei käy päinsä.\n\n— Astu kanoottiin, komensi itsepäinen Dick.\n\n— Veljeni on minulle hyvä, mutta en voi. Päälliköt ovat antaneet\nminulle määräyksensä. Minulle kävisi kovin huonosti, jos olisin\ntottelematon.\n\n— Voi helvetti! räjähti Dick äkeissään, läimäyttäen melallaan vettä.\n\nHän loikkasi maihin, koppasi tytön syliinsä ja lennätti hänet melkein\nväkisin kanoottiin. Sitten hän tyrkkäsi kevyen aluksensa virtaan ja\nryhtyi tuikean näköisenä jälleen melomaan.\n\nTyttö peitti käsillään kasvonsa. Kun valkoisten miesten alus saavutti\npääjoukon, kyyristyi hän kanootin pohjalle, väristen pelosta\nhuomatessaan heimolaistensa julmat, tarkastelevat katseet. Dick meloi\nhalveksivan näköisenä eteenpäin, kääntämättä katsettaan oikeaan tai\nvasempaan, lähestyen intiaaneja, vaikka väylän vaikeus hidastuttikin\nkulkua. Sam Bolton pysytteli perässä rauhallisena ja tottuneena.\n\nKerran, kun intiaanit olivat jääneet taakse, hän nojasi eteenpäin ja\nalkoi puhua tytölle matalalla äänellä, lohduttaen häntä kuin pientä\nlasta. Hetken kuluttua lakkasi tämä vapisemasta ja katsahti ylös. Mutta\nhänen katseensa oli tyhjä, eikä siinä näkynyt mitään kiitollisuutta\nvanhaa, vakavaa miestä kohtaan, joka niin ystävällisesti oli koettanut\nlievittää hänen epätoivoaan. Ei, hänen silmänsä tuijottivat vain\nsuuttuneen nuorukaisen suoraa selkää, miestä, jonka teko oli hänen\nonnettomuutensa aiheuttanut. Ja Sam Bolton, joka ymmärsi hänet, huokasi\nhiljaa, ryhtyen jatkamaan tasaista melomistaan.\n\nKun keskipäivän tienoissa pysähdyttiin ja astuttiin maihin, oli\nmahdotonta päästä perille villien mielialasta, mutta iltapuoleen\nkävivät heidän aivoituksensa sitä selvemmiksi. May-may-gwán itse\nei saanut enempiä moitteita, mitä hän suuresti ihmetteli, vaan\nhänet päästettiin menemään, naisten letkausten ja pistosanojen\nrapsahdellessa hänen ympärillään. Ehkäpä hänen valtiaansa olivat\nsiksi oikeudentuntoisia, että myönsivät hänen olleen syyttömän\nainakin viimeiseen rikkomukseen. Tahi, mikä on todennäköisempää, ehkä\nHiljaisten seutujen julmat miehet, joiden rotuviha aina on valmis\nleimahtamaan ilmi, tästä saivat aiheen antaakseen tunteensa muuttua\nteoiksi. Nuoremmat punanahat vetäytyivät siekailematta erilleen\nmuista. Vanhemmat taas katsoivat sopivaksi istuutua valkoisten miesten\nnuotion ääreen, mutta heidän keskustelunsa oli kovin muodollista\nja sanojen lomassa oli pitkiä taukoja. Tilanne kärjistyi päivä\npäivältä. Jo viikon verran oli kylmä pohjatuuli heitä kiusannut, ja\nsen koommin he eivät olleet nähneet mitään suurriistaa. Arat eläimet\nvainusivat heidät pitkien matkojen takaa. Lihavarasto teki loppuaan.\nYölliset saaliit ansoista ja verkoista eivät riittäneet niin suurelle\njoukolle. Ja syypäinä jatkuvaan huonoon onneen pidettiin vieraita.\nLopulta leiriydyttiin päiväksi, ja Koukkunenä, paras erämies ja\nmetsästäjä, lähti yrittämään karibunpaistia metsästä. Dick, joka toivoi\nsaavuttavansa hiukan suosiota, lainasi Winchesterinsä tarkoitukseen.\n\nIntiaani hiipi hiljaa sammalpeitteisten puitten välissä, kunnes saapui\nkaribunjälille, jotka vielä olivat verrattain tuoreet. Kukaan muu kuin\nKoukkunenä tuskin olisi tainnut seurata heikkoja askeltenpainamia,\nmutta hänpä tiesikin temput: kulki ensin nopeasti, sitten yhä hitaammin\nja lopulta maleksi kuin etana. Kaikki sujui äänettömästi. Siitä, että\nhän pystyi vaikean tehtävänsä viemään päätökseen, sai hän kiittää\nvalppaita silmiään, jotka oitis osoittivat hänelle, mihin jalkansa\npanna, ja myöskin taitoa hallita notkeita lihaksiaan, niin ettei\nruumiinpaino koskaan langennut yhdelle, vaan jakaantui kaikille tasan.\nNäin hän suorastaan liukui metsän läpi.\n\nKun jäljet muuttuivat tuoreiksi, pysähtyi hän usein tutkiakseen niitä\ntarkoin; toisinaan hän niitä haistelikin, tai kosketti ruohoa, jota\neläinten sorkat olivat tallanneet. Kerran hän peloitti närhin, mutta\nehti jäykistyä liikkumattomaksi; ennenkuin tämä metsien vikkelä vartija\nennätti kajahuttaa varoituksensa. Täydet kymmenen minuuttia villi\npatsaana pötkötti. Vihdoin lensi lintu tiehensä ja mies ryhtyi jälleen\nhiljaiseen hiipimiseensä.\n\nKeskipäivä oli jo kohta käsissä. Karibu oli syödessään edennyt\nhitaasti. Nyt se oli kylläinen ja halasi lepoa. Ja Koukkunenä tunsi\ntarkoin sen tavat: se aikoi poiketa hiukan oikeaan tai vasempaan\npolultaan, paluutietä vartioidakseen.\n\nKoukkunenä tutki yhä huolellisemmin rikkipoljettua ruohistoa. Sitten\nhän jätti polun, hiipien kuin aave, äänettömästi ja tasaisesti, mutta\nniin verkkaan, että jo piti tähyillä tarkasti, ennenkuin saattoi\nhuomata hänen ollenkaan liikkuvan. Katse hänen kiiluvanmustissa\nsilmissään harhaili sinne tänne. Hän ei odottanutkaan näkevänsä\nkaribua, vielä vähemmän yritti sitä puijata, toivoipa vain näkevänsä\nedes ruskean pilkahduksen, oudon ääriviivan, valon ja varjon\ntavallisesta leikistä erottuvan häilähdyksen. Se riitti kokeneelle\nerämiehelle. Hetken kuluttua keskittyi hänen katseensa yhteen\npisteeseen. Muutaman vaahteraryhmän tummassa, vilpoisen vehreässä\nsiimeksessä hän pikemmin tunsi kuin näki jonkun erikoisen, syvän\nvärivivahduksen. Koukkunenä tiesi, että tämä lämmin väri kuului\nkaivatun riistan ruskeaan kesäasuun. Hän kiskaisi rihlansa hanan\nvireeseen.\n\nMutta karibu on suuri eläin ja sitä voi satuttaa kuolettavasti vain\nmuutamaan paikkaan. Eikä Koukkunenä suinkaan ollut niin tyhmä, että\nolisi ampunut umpimähkään. Hän vihelsi.\n\nTumma väriläikkä hajosi. Ei tapahtunut ainoatakaan äkillistä liikettä,\nei risahdustakaan kuulunut; eläin ilmestyi kuin loihdittuna esiin\nhämärästä vihreästä varjosta. Karibun korvat työntyivät eteenpäin,\nkirkkaat silmät laajenivat ja sieraimet värisivät sen tähyillessä\nsuuntaan, josta tuntematon ääni oli kuulunut. Tapahtuma tuntui\ntotisesti taialta: missä äsken ei ollut mitään, siinä seisoi nyt uljas\nriista.\n\nKoukkunenä kohotti pyssynsä, tähtäsi tarkasti lapaan, hyvin alas, ja\nveti liipasinta. Kuului vain terävä naksahdus. Tottuneena yksinomaan\nvanhaan kauppapyssyyn oli hän unohtanut siirtää panoksen makasiinista\npiippuun.\n\nKaribu pärskähti äänekkäästi ja kapasi pakosalle niin että tanner\ntömisi. Kymmenkunta väijyksissä ollutta kanadannärhiä lennähti kuusten\noksille alkaen rähistä. Punaisia oravia pyöri joka puolella pahasti\npärpättäen, kirskuen kiukkuisina kuin pirulaiset. Hälyytys oli\ntapahtunut.\n\nKoukkunenän katse suuntautui länteen, sitten hän kääntyi ja palasi\noikopäätä tovereittensa leiriin. Saavuttuaan perille marssi hän kuin\nmikäkin teatterisankari suoraan valkoisten miesten luo, viskasi\nlainaamansa rihlan heidän jalkoihinsa ja vetäytyi nuotion ääreen,\nkyyristyen välinpitämättömänä kannoilleen. Metsästysmatka oli\nepäonnistunut.\n\nKoko loppupuolen iltaa juttelivat miehet nyreinä toistensa kanssa. Ei\nollut epäilystäkään siitä, että nyt oli odotettavissa huolta ja harmia\njos jonkinlaista. Yön lähestyessä moni nuoremmista äityi suorastaan\nröyhkeäksi, ryhtyen heittämään häjyjä silmäyksiä valkoisiin vieraisiin.\n\nLopulta, kun oli jo hyvin myöhä, tuli vanha Haukemah näiden luo. Tovin\nistui hän ääneti ja vakavana, tuprutellen piippuaan ja tuijottaen\nhajamielisenä hiillokseen.\n\n— Pikku isä, virkkoi hän vihdoin, sinä ja minä olemme vanhoja miehiä.\nMe olemme hitaita. Mutta nuo muut miehet ovat nuoria. Heidän verensä\non kuuma ja se virtaa vuolaana. Se tekee heidät äkkipikaisiksi.\nHe sanovat, että te olette saattaneet tuulen, pitkän-pauhun,\npohjoismyrskyn, puhaltamaan niin, ettemme voi saada mitään riistaa. He\nsanovat, että te loihditte karibun niin, ettei Koukkunenä onnistunut\ntappamaan sitä, vaikka pääsikin hyvin lähelle. Vielä he sanovat, että\nte etsitte punaista miestä, saattaaksenne hänet ikävyyksiin, ja siitä\nsyystä ovat heidän sydämensä täynnä vihaa teitä kohtaan. Myöskin\nsanovat he, että olette riistäneet vanhoilta miehiltä vallan, sillä\nmitä nämä ovat käskeneet, sen te olette kieltäneet, ottaessanne pikku\nsisaremme kanoottiinne. En tunne näitä asioita, tiedän vain viimeksi\nmainitsemani tapahtuman, ja se oli järjettömyyttä.\n\nVanha mies heitti Dickiin terävän katseen, imaisi melkein sammunutta\npiippuaan ja jatkoi:\n\n— Veljeni sanovat etsivänsä paikkoja talviasemia varten; minä uskon\nheitä. He sanovat, että heidän sydämensä ovat kiintyneet minun\nkansaani; uskon heitä. Pitkä-pauhu, pohjatuuli, on puhaltanut jo monta\nkertaa aikaisemminkin joelle, ja Koukkunenä on narri. Minun sydämeni on\nteille hyvä, mutta se ei ole nuorten miesten sydän. He nurisevat ja\nriitelevät. Tässä erkanevat tiemme. Veljieni täytyy nyt kulkea omaan\nsuuntaan.\n\n— Hyvä, vastasi Sam hetken kuluttua. — Olen iloine siitä, että veljeni\nsydän on minulle hyvä, ja tunnen myös nuoret miehet. Me lähdemme. Kerro\ntämä nuorille miehillesi.\n\nHelpotuksen tunne kuvastui Haukemahin kasvoilla. Ilmeisesti oli\nvälien selvitys ollut hänelle pulmallisempi asia kuin mitä hän tahtoi\ntunnustaa. Sitten kopeloi hän laukkuaan ja kaivoi esiin pienen käärön.\n\n— Mokkasiineja, sanoi hän.\n\nSam silmäsi niitä. Näyttiväthän ne mukiinmeneviltä kaikin puolin.\nNiihin oli käytetty lujaa hirvennahkaa ja valkeata, kauppa-asemalta\nhankittua palttinakangasta; koristeita ei ollut ollenkaan\nlukuunottamatta ohutta silkkipunosta kärjissä. Jotakin hymyntapaista\nilmestyi hetkeksi vanhan Haukemahin kasvoille hänen kaivaessaan esille\nlaukustaan vielä yhden mokkasiiniparin.\n\n— Kotkansilmälle, sanoi hän, ojentaen jalkineet Dickille. Nuori mies\noli saanut tämän nimen omituisten silmiensä perusteella eikä suinkaan\nminkään erikoisen tarkkanäköisyyden vuoksi.\n\nMokkasiinit oli valmistettu silkinpehmoisesta, tummanpunaiseksi\nvärjätystä peurannahasta. Korvakkeet oli tehty saksanhirven vasikan\nnahasta, joka oli valkaistu maidonväriseksi. Liitoskohtiin oli ommeltu\nleveä, irtonainen, kirkkaanpunaisilla silkkikirjailuilla koristeltu\npäärme. Koristeaihe oli monimutkainen ja sitä oli käsitelty taitavasti.\nTällaisten mokkasiinien valmistukseen saattaa kulua monen kuukauden\njoutohetket. Intiaanityttö kuljettaa rakasta työtä mukanaan samalla\ntavalla kuin hänen korkeammalla sivistystasolla oleva sisarensa\nkuljettaa matkassaan käsityölaukkua. Kaukaisessa pohjolassa on varsin\nhelppo jalkineista päätellä, kuinka suuressa arvossa naisväki pitää\nmiestä.\n\n— May-may-gwánin lahja, huomautti Haukemah.\n\n— Periköön piru _minut_! toivoi Dick englanniksi.\n\n— Haluaako veljeni maksun teessä vai tupakassa? tiedusteli Sam Bolton.\n\nHaukemah nousi.\n\n— Muistuttakoot antimet teitä siitä, että sydämeni on täynnä hyvyyttä\nteitä kohtaan, sanoi hän. — Saanko kertoa nuorille miehilleni, että\nlähdette?\n\n— Kyllä. Olemme kiitollisia lahjoistanne.\n\n— Siisti, vanha velikulta, tuumiskeli Dick Haukemahin ylväänä\npoistuessa.\n\n— No, eipä olisi meille voinut käydä paremmin, ihastui Sam. Tässä\nminä olen vaivannut päätäni livistämiskeinoja aprikoimalla. En olisi\nhalunnut enää jatkaa matkaa heidän seurassaan kovinkaan pitkälle, mutta\ntoiselta puolen oli vaikea keksiä sellaistakaan veruketta, että olisi\npäässyt heistä kunnialla eroon. Tunnen suoranaista helpotusta saatuamme\nnäin rukkaset heiltä. Paras tie Kabinikágamiin kulkee pitkin erästä\njokivartta, jota intiaanit nimittävät Mattawishguiaksi, ja mikäli\ntiedän, on se noin viiden tunnin matkan päässä täältä.\n\nHän olisi voinut lisätä, että Dickin ajattelemattomuus oli ollut syynä\nkaikkeen siihen harmiin, jonka hän oli nurkumatta sietänyt, mutta hän\nvaikeni, vakuutettuna nuoren miehen luotettavuudesta tarpeen vaatiessa.\n\n\n\n\nIX LUKU.\n\n\nDick Herron ja Sam Bolton istuivat kaatuneen puun rungolla. Oli hämärä\naamu. Jokea peittävän usvan läpi häämötti heikosti joku liikkuva olento.\nSilloin tällöin rikkoi terävä ääni äärettömän hiljaisuuden — mela\nloiskahti, kanootin keula liukui kohisten veteen, kesy varis vaakkui.\nVähitellen kutistuivat miesryhmät yhä pienemmiksi. Näkymättömiä\nkanootteja työnnettiin teloilta näköpiirin ulkopuolella. Tovin kuluttua\noli jälellä van muutama kaapuniekka olento, viimeisetkin naisista\nkiiruhtivat astumaan aluksiin, etteivät muut pääsisi jättämään. Hiljaa\nhe työntyivät harmaan sumuseinän läpi. Valkoiset miehet olivat yksin.\n\nJoukon poistuessa hiipi Pohjola vielä kerran varovasi esiin.\nTähyillen hyljättyä leiriä lähestyivät metsien pienemmät asujamet\narasti kymmenittäin, kirkkain silmin valppaina, valmiina peräytymään,\nmutta yhtäkaikki innokkaina tutkimaan, olikohan paikalle ehkä jäänyt\nruuantähteitä. Oravat narskuttelivat kuusten latvoissa, loikaten\nrohkeina oksalta toiselle, tai vilistäen vähäisten aukeamain poikki.\nKanahaukkoja liiteli varansa pitäen siellä täällä. Kahina kuivassa\nlehvistössä ilmaisi muidenkin eläinten olevan liikkeellä. Heikko\nviserrys ja siipien suihke kertoi lintujen saapuneen; ne seurasivat\nrohkeampia muonanhankkijoita. Päivässä muuttui intiaanileiri jälleen\nmetsäksi, kuukauden kuluttua siitä ei ollut muuta jälellä kuin muisto.\n\nUsvapilvet siirtyivät vähitellen metsästä joelle ja levittäytyivät\nviiden jalan paksuisena kerroksena sen ylle, siten tarkasti osoittaen\nvirran suunnan. Aurinko näyttäytyi ja kultasi puitten latvat.\nKirkassilmäinen, mietteisiinsä vaipunut pöllö päästi pari pikku\nvihellystä ja heti muuan peukalolintu piti sitä merkinantona alkaakseen\nkiivaan konsertin.\n\nLopultakin lähtivät Sam Bolton ja Dick taipaleelle. Tunnin kuluttua\nsaapuivat he erään lisäjoen suulle. Sam sanoi sen olevan aikaisemmin\nmainitsemansa Mattawishguian. He kääntyivät vitkastelematta joen\nsuuntaan.\n\nMattawishguiaa on kuvailtu monella eri tavalla; Kaliforniassa siitä\npuhutaan jokena, Uudessa Englannissa sitä mainitaan puroksi ja\nylämaissa väitetään vahvasti, että se on vuolas virta. Se on sadan\njalan levyinen, täynnä putouksia ja pyörteitä, ja viittä hiljaista\nsuvantoa lukuunottamatta, jalan parin syvyinen. Pohjalla on paljon\npyöreitä kiviä.\n\nOn suorastaan hullutusta lähteä kanootilla pyrkimään tällaista\njokea ylös. Virta on siksi voimakas, ettei kukaan jaksa sauvomalla\nsitä vastaan taistella enempää kuin jonkun hetken, rannat taas ovat\nniin tiheän kasvullisuuden peitossa, ettei hinaaminenkaan voi tulla\nkysymykseen. Melkein ainoa keino oli käyttää parasta mahdollista tietä.\nJa se merkitsi etenemistä kahlaamalla. Dick polskutteli kokassa ja\nSam peräpuolessa, molemmat etunojassa ponnistellen kohisevaa virtaa\nylöspäin. Kaikenkokoiset vierinkivet vaikeuttivat kulkua, jalat\nlipesivät liukkailla paasilla, vaarallisia koloja ja kuoppia väijyi\njoka puolella, ja vesi oli jäätävän kylmää. Välistä onnistui heidän\nmeloa eteenpäin viitisen sataa jalkaa. Silloin he tavallisesti istuivat\nhajasäärin, toinen keulassa toinen perässä, jalat vedessä riippuen.\nSiinä oli sitten varottava, ettei vettä päässyt räiskymään alukseen.\nKoska kesä oli vasta alussa, törmäsivät he silloin tällöin ajopuihin,\nja sellainen tärähdys kyllä riitti ajamaan kankeuden jaloista, niin\nettä he saattoivat tuntea pohjan niiden alla.\n\nSe oli kovaa työtä ja kylmää työtä ja kysyi kärsivällisyyttä. Joka\npenikulmalta oli suoritettava korkea maksu, ja ponnistukset toistuivat\nmoneen kertaan sekä illalla myöhään että varhain aamulla.\n\nDick, nuoruutensa parhaissa voimissa, näytti nauttivan tästä.\nMatkustaminen intiaanien seurassa ei ollut suurestikaan käynyt hänen\nlihaksilleen. Nyt hänellä oli tilaisuus ponnistaa oikein olan takaa.\nHän suorastaan nautti elämästä, ahmi ilmaa keuhkojen täydeltä, kyyristi\nhartioitaan ja murtautui läpi Pohjolan uloimpien etuvartioketjujen\nhurjana ja häikäilemättömänä, sokeana, kuurona ja välinpitämättömänä\nkaikelle muulle kuin vaaroille, joiden voittamiseen hän sai käyttää\nkaiken tarmonsa ja voimansa virran kanssa painiskellessaan.\n\nMutta Sam silmäili tyynenä, kärsivällisenä ja nurkumatta näköalaa\nhieman laajemmaltakin. Hän taisteli uljaasti kylmyyttä ja vettä\nvastaan, ei rehkien niinkuin Dick, vaan pitkäaikaisen tottumuksen\nterästämänä, ja hänen tarkat silmänsä tähyilivät metsää yhtä paljon\nkuin edessä virtaavaa jokeakin. Nuoruutensa ohella oli hän menettänyt\ntaidon täysin hallita ruumistaan, vankkumattoman terveyden ja\npettämättömän vastustuskyvyn, mutta iän karttuessa vastukset ja harmit\nolivat käyneet yhä vähäpätöisemmiksi tekijöiksi hänen elämässään.\nHän oli tietoinen metsän hiljaisuudesta, lintujen ja petoeläinten\nläsnäolosta ja niistä tuhansista pikkuseikoista, jotka yhdessä\nmuodostavat korven.\n\nJa tottuneen erämiehen tarkalla kuudennella aistilla tajusi Sam\neteenpäin tarpoessaan, ettei kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt olla.\nTämä aistimus ei suinkaan tullut mitään tavallista tietä. Se oli vain\nyhtäkkiä tavoittanut hänen aivonsa. Hänen olemuksessaan oli moni\nsäie viritetty väräjämään sopusoinnussa korpimetsän kanssa. Ja tämä\nsopusointu oli nyt jollakin tavoin rikkoutunut. Sam Boltonista tuntui\nmetsä merkillisen _vieraalta_, ja se saattoi hänet levottomaksi.\n\nTämän tästä hän pysähtyi äkkiä, joka hermo väristen, sieraimet\nlaajenneina kuin villieläimellä sen vainutessa vaaran. Ja koko ajan\nhänen viisi muuta aistiansa, joihin hänen myös täytyi luottaa,\ntodistivat kuudetta vastaan. Ei näkynyt muita eläviä olentoja kuin\nerämaan tavalliset asujamet.\n\nTuo itsepintainen vieras tuntu ei kuitenkaan väistynyt. Sen saattoi\nhelposti ajaa pakosalle, mutta se palasi aina uudelleen. Kahdesti, kun\nDick lepäsi nauttien piipullisesta tupakkaa, taivalsi hän takaisin\nsamaan suuntaan, josta olivat tulleet, etsien tuntematonta vaaraa,\nlevottomana, vaikka ei itsekään tiennyt miksi. Metsä pysyi tyhjänä.\nKaikki tuntui olevan kuten olla piti. Hän palasi kanootilleen päätään\npyöritellen, kykenemättömänä pääsemään vakaumuksestaan, että jotakin\noli vinossa.\n\nMyöhemmin päivällä ajautuivat he pikku kalliolle. He kapusivat sille,\ntekivät pienen tulen ja keittivät teetä. Sitten he söivät viimeiset\nrippeet leivästään, hieman liikkiötä ja kylmää peltokananpaistia.\nAurinko oli jo korkealla ja ilma oli lämmin. Metsä tuoksui heikosti\nja lintuperheet livertelivät kotoisia laulujaan. Joku utelias paarma\ntöksähteli vasten heidän poskiaan. Vaatteet höyrysivät ja jäsenet\nnorjistuivat päivän armottomasti loimottaessa.\n\nSam Boltonpa vain ei vieläkään voinut heittäytyä niin iloisen\nhuolettomaksi kuin Dick. Kahdesti hän syömisensäkin keskeytti, jääden\nsuu avoinna kuuntelemaan, kunnes jälleen epävarmana ja ikäänkuin\nhölmistyneeni hapuili huuliaan.. Lopulta hän nousi tehdäkseen taaskin\ntarkoituksettoman kierroksen metsässä. Dick ei kiinnittänyt mitään\nhuomiota hänen edesottamuksiinsa. Vaaran sattuessa oli hän totisesti\nvoimakkaampi ja hyödyllisempi kuin toveri; mutta nyt kun kyseessä\noli ainoastaan vaikeasti kuljettava taival, ja vastuu oli toisen\nhartioilla ei hän ensinkään viitsinyt vaivata päätään, vaan jätti,\nkuten kunnon luutnantti ainakin, koko jutun kapteenina selvitettäväksi,\nitse puoleksi ummistetuin silmin seuraten ruusupuisen piippunsa\nsavukiemuroita.\n\nIllan hämärtyessä laskettiin verkko veteen, langat laitettiin ja ansat\nasetettiin. Niinkauan kuin voitiin toivoa näiden riittävän riistan\nhankintaan, säästettiin ampumavaroja. Märät vaatteet ripustettiin\ntarpeellisen matkan päähän nuotion liekeistä.\n\nSam liikehti levottomana koko yön, synkkänä ja epäluuloisena vatvoen\najatusta, joka häiritsi hänen sielunsa rauhaa. Hän tunsi kaikki nuo\ntuhannet päivän äänien heijastukset, jotka yhdessä muodostavat yön ja\nsen hiljaisuuden; kaukaiset ja äänekkäät huudot, tai heikot, läheiset;\nviserrykset, vihellykset, surinan ja rasahdukset; kaikki ne olivat\ntuttuja. Vain omaa itseään hän ei tuntenut, ei käsittänyt. Ja nyt hän\netsi luonnosta jotakin vastaavaa, yhdenmukaista.\n\nSeuraavana päivänä hän palasi tavallista pitemmältä tutkimusmatkaltaan\ntakaisin Dickin luo, kantaen jotakin esinettä. Tämän hän laski maahan\nDickin luo. Kivihän se oli, lattea kivi, jolla oli märkä mokkasiinin\njälki.\n\n— Meitä seurataan, virkkoi hän lyhyesti.\n\nDick tarttui kiveen ja tutki sitä tarkoin.\n\n— Se on liian tuhruinen, sanoi hän lopulta, en saa siitä mitään selkoa.\nMutta se mies, joka tuon jäljen on jättänyt, ei voi olla kovinkaan\nkaukana. Etkö saanut häntä näkyviisi? Hänen täytyi olla välissämme\nsinun löytäessäsi tuon kiven.\n\n— Eikö mitä, murisi Sam. Mokkasiininjäljestä oli kärki suunnattu\nmyötävirtaan. Hän tietysti kuuli minun liikkuvan ja kääntyi heti\npistelemään virtaa alas. Hän on koko ajan pysytellyt vedessä, ettei\nkadottaisi yhteyttä meidän kanssamme.\n\n— Ei kannata seurata intiaania, joka tietää, että olemme hänen\njälillään, arveli Dick.\n\n— Se on varmaankin tuo hullu chippewa, huudahti Sam. — Epäilin häntä\nalusta alkaen. Nyt hän on lähtenyt meitä seuraamaan saadakseen\nselville, mitä meillä oikein on mielessä. Ja sinä etenkin olet tällä\nkertaa huonoissa kirjoissa. Dick, sekä tytön että korvatillikan takia.\nMutta ne eivät kuitenkaan liene nyt syynä hänen vakoiluunsa. Luulen,\nettä hän on joku Jingossin ystävä tai sukulainen, ja haluaa varmistua\nsiitä, että ajamme tuota lurjusta takaa.\n\n— Mutta miksi hän sitten väijyy meitä ja seuraa meitä näin etäälle?\nkysyi Dick.\n\n— Selvä juttu, selitti Sam lyhyesti. — Hän tosin tarvitsisi vain\nkauppapyssyn: kaksi laukausta — selvä! Mutta todennäköisesti hän\najattelee, ettei meidän surmaamisestamme olisi suurtakaan hyötyä.\nKomppania lähettäisi uusia miehiä meidän tilallemme. Ei, jos kerran\nJingossia todellakin etsitään, on varoitus ainoa pelastuskeino. Mutta\ntoiselta puolen ei ystävä tahtoisi säikyttää Jingossia turhaankaan.\n\n— Niinpä niin, myönsi Dick.\n\n— Vielä hän ei tiedä, että olemme paljastaneet hänen aikeensa, tuumi\nSam. Minun vakoilumatkani saattoivat yhtä hyvin olla riistaretkiä,\neikä hän mitenkään voinut nähdä, että otin kiven maasta. Parasta kun\nemme yritäkään siepata häntä juuri nyt. Hän on tietysti leiriytynyt\njonnekin. Odottakaamme yöhön asti. Varmastikin aikoo hän poiketa\nsyrjään joesta ja peittää jälkensä. Odotappas, nythän on kuutamo.\nLuulen, ettei kukaan muu pystyisi suorittamaan tätä temppua niin\nnäppärästi kuin sinä, Dick. Ja miksi ei sittenkin heti — eihän meillä\nole mitään menetettävänä. Tehkäämme leirimme tuonne alas, ja sitten\nmennään riistan hakuun, haetaan niin, että hän lopulta tulee aivan\nsairaaksi alituisesta roikkumisesta meidän kantapäillämme.\n\nSiinäpä se. Ja niin pian kuin Dick oivalsi, että tässä saattoi\njoutua vaaraankin, oli hän muuttunut mies. Kokematon hän tosin oli,\nja varomatonkin, mutta sensijaan olivat hänen aistinsa tavallista\nherkemmät ja hänellä oli erehtymätön metsämiehen vaisto. Hän oli\nparempi taipaleentekijä kuin Sam, hänen näkönsä oli tarkempi, kuulonsa\nterävämpi, hajuaistinsa herkempi, jokainen hermonsa eloisampi kuin\ntoverin, intiaanin — tai naisen — helppoudella hän pääsi yhdellä\nharppauksella samaan tulokseen, johon tullakseen Samilta hänen\nnelikymmenvuotisesta kokemuksestaan huolimatta kului monta rupeamaa.\nJos hänellä, kuten Samilla, lisäksi olisi ollut terävä äly, olisi hän\nollut suorastaan ihmeellinen.\n\nVanha mies istui leiritulen ääressä hämärän laskeuduttua tienoon yli,\nvakuutettuna hänkin puolestaan siitä, että Herron hoitaisi tehtävän\nparemmin kuin hän itse. Hän luotti toveriinsa. Vaikka lehvistön\nläpi tunkeutuvat kuunsäteet valaisivatkin heikosti, huomaisi nuori\nmies pienimmänkin merkin ja jäljen vieraasta. Ja yhtä varmaa oli\nhänen astuntansa: Dickin pehmeän mokkasiinin alla ei ainutkaan oksa\nrisahtaisi, ei pieninkään viidakon kahina kavaltaisi häntä miehelle,\njota hän etsi. Tämänkaltaisen eränkäyntitaidon hallitsi Dick\ntäydellisesti; aivan kuten Sam Boltonkin osasi täydellisesti oman\ntaitonsa. Aikaa Dick ehkä tarvitsisi runsaastikin, mutta tulos oli\nvarma — ellei intiaani mitään epäillyt.\n\nDick oli ottanut rihlansa.\n\n— Ymmärräthän, vihjaisi Sam, — ettei meidän aivan välttämättä tarvitse\nsaada häntä napatuksi.\n\n— Ymmärrän, vastasi Dick kiukkuisesti.\n\nNyt kyyhötti Sam Bolton nuotion ääressä, odottaen laukausta. Aika ajoin\nlämmitteli hän pahkuraisia, ruskeiksi parkkiintuneita käsiään liekkien\nedessä. Kapealierisen hatun alta tuijottivat harmaansiniset silmät\nliikkumattomina tuleen, mutta kulmien kurtut ilmaisivat, milloin niistä\nei veitikka vilkuillut, että mies oli vaipunut mietiskelyyn. Kuten\naina, tuprutteli hän nytkin piippuaan.\n\nAika kului. Kuu kohosi korkeammalle, kunnes se jälleen alkoi laskea.\nLopulta kumotti se melkein miehen silmien tasalla puunrunkojen\nlomasta, kasvaen suuremmaksi ja suuremmaksi, kunnes vihdoin näytti\nvaltavalta levyltä, jolle oksista ja lehvistä oli sommiteltu\nkokonainen koristekudos. Vähitellen läheni se muutamasta aukeamasta\nnäkyvää mäenrinnettä ja pysähtyi. Se muuttui suunnattoman suureksi,\njättiläismäiseksi valkoiseksi mysteerioksi. Suoraan edessäpäin istuva\nsusi kuvastui mustana varjokuvana sitä vastaan. Pian senjälkeen nosti\nhurtta terävän kuononsa, päästäen surkean ulinan, jonka kaiku häipyi\npimeään erämaahan.\n\nNuotio muuttui hehkuvaksi hiilikasaksi. Sam lisäsi siihen tuoreita\npuita. Ne sähähtivät ilkeästi, savusivat tavattomasti, mutta\nsyttyivät vihdoin. Vanha metsämies istui kärsivällisesti, kuin puusta\nveistettynä, odottaen toverin työn päättymistä.\n\nTuokion kuluttua Sam Bolton tajusi, että joku liikkui varjojen\njoukossa, hypähdellen yhä lähemmäksi. Ensin hän ei voinut päästä\nselville siitä kuka tuo olento oli, se oli salaperäinen ja häämötti\nvain silloin tällöin puitte lomasta. Metsänkävijä ei tuijottanut sitä;\nvain hänen silmänsä soukkenivat. Sitten kuului rasahdus — tuntematon\noli taittanut oksan. Samin jännitys laukesi. Olipa tulija kuka tahansa,\nainakaan hän ei pyrkinyt salaamaan lähestymistään.\n\nYhtäkkiä vanha mies havaitsikin, että olentoja oli kaksi, toinen\npitkä ja ryhdikäs, toinen pienempi ja kumarampi. Sam oli kuin puulla\npäähän lyöty. Vieläkö tässä saisi vangin niskoilleen? Mutta hän\nodotti liikkumattomana, osoittamatta minkäänlaista mielenkiintoa,\nvälinpitämättömänä kuin eränkävijä ainakin.\n\nTulijat lähestyivät valopiiriä; astuivat lähemmä liekkejä ja\npysähtyivät vihdoin. Sam Bolton katsoi Dickin vankia suoraan kasvoihin.\n\nMay-may-gwán siinä oli, ojibwatyttö.\n\n\n\n\nX LUKU.\n\n\nÄreänä riuhtaisi Dick tytön leiritulen ääreen, hellitti sitten otteensa\nhänen käsivarrestaan ja jätti hänet seisomaan alakuloisena ja nöyränä.\nNuorukainen oli jonkinlaisen voimattoman raivon vallassa, niinkuin\nmiehet usein ovat, havaitessaan naisen anastaneen heidän ajatuksensa\npaljon suuremmassa määrässä kuin itsekään olivat uskoneet. Hän oli\njollakin tavoin tytön lumoissa.\n\n— No, mitä sinä tästä ajattelet? huudahti hän.\n\n— Mitä sinä täällä teet? tiukkasi Sam tytöltä ojibwain kielellä, vaikka\njo etukäteen arvasi, mitä tämä vastaisi.\n\nMutta May-may-gwán ei vastannutkaan.\n\n— Tämäpä on kerrassaan kaunis juttu, jupisi Dick.\n\n— Teiskaroisit vähemmän, poikani, virnisteli Sam Bolton. — Koettaisit\nolla vähemmän miellyttävä, Dicky.\n\nDick murisi.\n\n— Nyt olet saanut hänet. Mitäs nyt aiot hänellä tehdä? ahdisteli vanha\nmies.\n\n— Tehdä? huusi Dick. Mitä me hänellä teemme! Min’ en ainakaan häntä\ntarvitse; ei kuulu minun alaani, näetsen. Hänen on paras lähteä\ntakaisin, luonnollisesti.\n\n— No, varmasti! myönsi Sam. Hänen on lähdettävä takaisin. Selvä se!\nTästähän on vain pari päivämatkaa myötävirtaan ja cree-kanaljoilla on\nneljän päivän etumatka, puhumattakaan siitä, että he etääntyvät yhä\nenemmän joka hetki. Kymmenen päivän metsätaival varusteitta. Kovin\nhelppoa, erittäinkin naiselle. Mutta tietysti sinä annat hänelle\nvarusteesi, Dick.\n\nHän tuijotti liekkeihin, lystikäs väike silmissään, odottaen miten\najattelematon toveri suhtautuisi tähän uuteen pulmaan.\n\n— Me emme voi ottaa häntä mukaamme, intti itsepäinen Dick. — Hänestä\non meille harmia ja vaivaa, hän on tiellämme ja tarvitsee ruokaa —\nitse saamme vaikka nääntyä nälkään — ja sitten hän on niin turkasen\n_hyödytön_. Hän ei jaksa kävellä, enkä minä hänestä huoli; en ole\nsitoutunut raahaamaan mukanani naisjoukkoa tällä retkellä. Hän tuli\nmukanani. En minä häntä pyytänyt... Lähteköön takaisin lyhintä tietä.\nIntiaanityttö totisesti kykenee tulemaan toimeen metsässäkin. Ja jos\nhänelle sattuisi vaikeuksia, niin syyttäköön itseään.\n\n— Hauska pulma, eikö olekin, Dick? irvisteli toinen.\n\n— Ei tässä ole mitään pulmallista. Tämän hullun päähänpiston kanssa\nminulla ei ole mitään tekemistä. Mitä hittoa hän luuli voittavansa\nseuraamalla meitä korven läpi puolen penikulman päässä? Ja odottipas\njuuri siksi, että kerkisimme joutua niin etäälle punanahoista, ettemme\nvoi lähettää häntä takaisin. Kyllä minä hänet opetan. Lyön lyttyyn koko\notuksen! Hän potkaisi muuatta pölkkyä nuotiossa, niin että säkenet\nräiskähtelivät.\n\n— Ihmettelenpä, onko hän saanut mitään syödäkseen äskettäin, virkkoi\nBolton.\n\n— Viis minä siitä, onko hän syönyt vai eikö, vastasi Dick.\n\n— Rauhoituhan nyt, poika, neuvoi Sam taas. — Sinä olet suuttunut siksi,\nettä luulit jo selviytyneesi koko jutusta, ja nyt huomaatkin, ettei se\nniin sievästi käynyt.\n\n— Teet minut kipeäksi, marisi Dick.\n\n— Ehkä, myönsi metsänkävijä. Hän vaikeni hetkeksi tuijottaen suoraan\neteensä ja puhaltaen pieniä savupalleroita piipustaan. Tyttö seisoi yhä\nliikkumattomana paikoillaan.\n\n— Lähetän hänet takaisin huomenna, tuumi Dick viisi minuuttia\nmyöhemmin. Ja kun hänen sanansa eivät saaneet mitään huomiota osakseen,\njatkoi hän: — Voimme varustaa hänet miten kuten, ja sittenhän on kumma,\nellei tyttö selviydy.\n\nSam pysyi töykeästi vaiti.\n\n— Vai mitä? tiukkasi Dick. Hän odotti tuokion vastausta. Sitten, kun ei\nmitään kuulunut, noitui hän kiukkuisesti, ja pyörähti istumaan kannolle\nnuotion toisella puolen, ärtyneenä kuin pahankurinen lapsi.\n\n— Kuulehan nyt, Sam, puuskahti hän tovin kuluttua. — Puhukaamme nyt\nasia päätökseen. Me emme voi raahata häntä mukanamme, vai voimmeko?\n\nSam siirsi piipun suustaan, puhalsi haiun, ja pisti nysän uudelleen\nhampaittensa väliin.\n\nDick punastui hitaasti, huomautti jotakin hulluista ihmisistä,\nja ryhtyi levittämään huopiaan niukan suojuksen alle. Hän mutisi\nitsekseen, suuttuneena ympäristönsä äänettömiin vastalauseisiin, joita\nei voinut sysätä sivuun. Äkkiä hän jälleen tarttui tyttöä käsivarteen.\n\n— Miksi sinä tulit? kysyi hän lyhyesti ojibwain kielellä. — Mistä sinä\nsaat huopia? Mistä sinä saat ravintoa? Millä tavalla sinä aiot kulkea\npitkän matkan? Mitä sinä teet, jos kuljemme kauas ja joutuin? Mitä\nmeidän on tekeminen kanssasi?\n\nMutta kun hän ei kohdannut muuta kuin tyhmän ilmeen, jolla intiaanit\naina salaavat huolensa, sysäsi hän tytön syrjään. — Tyhmä pöllö!\nkähähti hän.\n\nHän istahti maahan ja ryhtyi irroittamaan mokkasiinejaan\ntarkoituksellisen välinpitämättömänä, yhtäkkiä kaikesta\npiittaamattomana. Hitaasti suoritti hän valmistelunsa mennäkseen\nlevolle, haukotellen vähän väliä ja tuijottaen taivasta. Hän\njärjesteli hieman nuotiota, ja sovitteli ja viivytteli kovasti\nliikkuessaan, ikäänkuin vakuuttaakseen itselleen, että hän ei\npitänyt muita asioita tärkeinä. Lopulta hän heittäytyi pitkäkseen,\nkääntäen taistelunhaluisesti hartiansa noita molempia tulen ääressä\nliikkumattomina viipyviä olentoja kohti.\n\nKeskiyö oli jo saapunut. Suuri kuu oli aikoja sitten livahtanut\ntöyräällä kyyköttävän suden sivu. Mutta Sam Bolton ei vieläkään\nliikahtanut makuuhuopiaan kohden, eikä tyttö siirtynyt alakuloisesta\nasennosta, johon oli jäänyt seisomaan. Vanha metsämies punnitsi\nvakaasti tilannetta. Hän käsitti täysin pulman, jonka Dickin\najattelemattomuus oli matkaansaattanut. Nainen, erämaahan tottunut\nintiaaninainenkin, lisäisi vain'entisestäänkin tuntuvaa taakkaa. Hän\nei pystynyt kulkemaan nopeasti ja kovinkaan pitkälti, ei jaksanut\nkantaa samanlaisia kuormia ja kestää samanlaisia vastuksia kuin\nmiehet, mutta kuitenkin tarvitsisi hänkin ravinto-osuutensa. Ja\nennenkuin tämä retki Hiljaisille seuduille päättyisi, saattoi ehkä\ntapahtua, että kulkunopeutta oli kiihdytettävä äärimmilleen, taakkaa\ntarvittaisiin lopullisestikin mies kantamaan, talvi saattaisi yllättää\nsuojattomalla lakeudella, ja Pohjola, joka näiden kesäkuukausien aikani\noli ollut niin äveriäs, myisi lunten pudottua antimensa kalliista.\nEhkäpä koittaisi aika, jolloin miesten oli taisteltava ankarasti\nleivästä. Tarvittaisiin ehkä julmuutta, ankaruutta, taipumattomuutta,\nitsekkyyttä, häikäilemättömyyttä ja sydämen kovuutta ottamaan\nväkivalloin sitä, mitä ei hyvällä annettu. Ja koska he ehkä joutuisivat\nnäin ryöstämään, tunsi Sam muun muassa, että naisen oli paras lähteä.\nJos hätä tulisi, olisi hänen ehkä kuoltava, sillä tämä matka oli\ntärkeämpi kuin naisen tai miehen henki. Eikö olisi parempi lähettää\nhäntä takaisin nyt, vaikkapa ankaruuttakin noudattaen, kuin raahata\nhäntä mukanaan mahdollisesti kuolemaan Valkoisessa Hiljaisuudessa.\nSillä tähän saakka oli Pohjola tyytynyt vain pikku kahakoihin, sen\ntodelliset voimat väijyivät lumen ja jään takana.\n\nTyttö seisoi yhäti liikkumattomana. Sam Bolton puhutteli häntä.\n\n— May-may-gwán.\n\n— Pikku isä.\n\n— Miksi olet seurannut meitä?\n\nTyttö ei vastannut.\n\n— Sisar, virkkoi vanha metsämies ystävällisesti, minä olen vanha mies.\nOlet kutsunut minua isäksi. Miksi olet seurannut meitä?\n\n— Jibiwanisi näytti minusta hyvältä, vastasi May-may-gwán\nyksinkertaisen arvokkaasti, ja hän katsoi minuun.\n\n— Taisitpa tehdä hyvin typerästi.\n\n— Ah, äänsi tyttö.\n\n— Ei hän halua ottaa sinua majaansa.\n\n— Kotkansilmä on nyt vihoissaan. Mutta aurinko sulattaa vihan.\n\n— Luulenpa vain, ettei hän suostu.\n\n— Sitten tahdon hoitaa hänen tultaan, valmistaa hänen peurannahkansa ja\nkeittää hänen ruokansa.\n\n— Me olemme hyvin pitkällä matkalla.\n\n— Seuraan teitä.\n\n— Ei, epäsi vanha eränkävijä lyhyesti, aiomme lähettää sinut takaisin.\n\nTyttö vaikeni.\n\n— Sopii? arveli Sam.\n\n— En tahdo lähteä.\n\nHiukan ymmällään kun oli tästä tyynestä itsepintaisuudesta Sam ei heti\ntiennyt mitä sanoa. Äkkiä tyttö astui häntä kohti.\n\n— Pikku isä, selitti hän vakavana, minä en voi palata. He eivät ole\nminun kansaani. Omaa kansaani en tunne. Sydämeni on täällä. Pikku\nisä, jatkoi hän matalammalla äänellä, se on täällä, täällä, täällä!\nHän löi molemmin käsin rintaansa. — En ymmärrä, mistä se johtuu.\nRinnassani on suuri tuska, ja Kotkansilmän sanat ovat tehneet sydämeni\nmurheelliseksi. Vain täällä paistaa päivä, vain täällä laulavat linnut.\nMuualla on pimeätä. Siinä kaikki. En ymmärrä, Pikku isä, mutta vain\ntäällä viihtyy sydämeni. En voi lähteä pois. Jos ajatte minut luotanne,\nseuraan teitä kuitenkin. Tappakaa minut, jos tahdotte, Pikku isä,\nväliäpä sillä. En tahdo olla teille taakaksi Pitkällä matkalla. Osaan\nauttaa monella tavalla. Ellen pysty taivaltamaan tarpeeksi nopeasti,\nniin jättäkää minut. Sydämeni on täällä; en voi lähteä takaisin.\n\nHän herkesi äkkiä puhumasta, seisoen loistavin silmin, katkonaisesti\nhengittäen ja intohimosta väristen vanhan erämiehen edessä. Mutta\nsitten palasi alistuvaisuus hitaasti. Alakuloisesti painui pää,\nkärsivällisenä hän taas kohtaloonsa näytti mukautuvan, tyynenä tuntui\nolosuhteisiin taipuvan, kuten intiaaninaisen tulee.\n\nSam Bolton ei vastannut tähän vetoomukseen. Hän veti veitsensä tupesta,\nleikkasi paksun huovan kahtia, antoi toisen puoliskon tytölle, ja\nosoitti hänelle paikan telttasuojuksen alla. Tulen loimussa kovenivat\nhänen kasvonsa, kun ajatukset lensivät tulevaisuuteen. Pulmaa hän\nei ollut vielä ratkaissut, olipa vain siirtänyt päätöksen teon\ntuonnemmaksi. Suuressa taistelussa ei ollut sijaa naisille.\n\nHerätessään kello kahden tienoissa aikoi hän lisätä puita nuotioon.\nMutta siitä oli intiaanityttö, joka yhäti oli valveilla, jo pitänyt\nhuolen. Tyttö loikoi kyynärpäähänsä nojaten, huopa hartioilla ja silmät\nsuurina liekkeihin tuijottaen. Tulenkieli tuiskahti kohti korkeutta.\nSe valaisi hetken suojuksen jokaista nurkkaa. Dick nukkui upiuupuneena\nvanhurskaan unta, oikea käsi silmien peittona. Tyttö vilkaisi Sam\nBoltoniin. Tämä oli ilmeisesti syventynyt nuotion korjaamiseen. Hiljaa\nkurkotti May-may-gwán käsivarttaan ja kosketti nuoren miehen huopaa.\n\n\n\n\nXl LUKU.\n\n\nNukuttuaan viitisen tuntia oli Dick taas jalkeilla. Hän herätti Samin\nja ryhtyi puuhaamaan aamiaista. May-may-gwán pyrki auttamaan, mutta\neipä piitattu enempää hänestä kuin hänen yrityksistäänkään. Hän toi\npuita: Dick raahasi niitä samoin, kiinnittämättä mitään huomiota\ntytön pieneen pinoon; hän lisäsi palikoita nuotioon: tyynenä Dick —\nikäänkuin vain tulta kohentaakseen — teki tyhjäksi hänen apunsa; hän\nlennätti esille astioita: Dick etsi niitä itsepintaisesti sieltä, minne\nne alunperin oli pantu. Hän ei nähtävästi tahtonut suorastaan estää\ntyttöä auttamasta, halusipa vain olla välittämättä hänen läsnäolostaan.\nKun murkina oli valmis, jakoi hän ruuan kahteen osaan, syöden itse\ntoisen. Aterioituaan puhdisti hän harvalukuiset ruoka-astiat. Kerran\notti hän tytön kädestä kulhon, jota tämä parastaikaa kuivasi, aivan\nkuin olisi hän siepannut sen kannon nenästä. Ja sitten hän ryhtyi sitä\npuhdistamaan ikäänkuin olisi se äsken ollut käytännössä.\n\nMay-may-gwán ei ollut huomaavinaan näitä pieniä ilkeyksiä. Tovin\nkuluttua hän jo oli auttamassa Samia käärimään huopia, purkamaan\ntelttaa ja säälimään yhteen tavaroita. Nyt hänen apunsa kyllä otettiin\nvastaan, vaikkakaan Sam ei puhutellut häntä. Viitisen minuuttia\nmyöhemmin olivat he lähtövalmiit.\n\nEnsimäiset tunnit taivallettiin kuten aikaisemminkin virrassa kahlaten.\nKoska May-may-gwán ei tällöin voinut olla vähimmässäkään määrässä\nhyödyksi, tyytyi hän pysyttelemään metsässä, tunkeutuen turtuneena\neteenpäin, kasvot ilmeettöminä, salaten visusti kaikki tuskansa.\nAamupäivällä ehtivät matkaajat aina putoukselle saakka, missä vesi\nsyöksyi viidenkymmenen jalan korkuiselta jyrkänteeltä alas paasien\nympäröimään lammikkoon.\n\nTässä ei auttanut muu kuin ryhtyä kantamaan tavaroita ja kanoottia.\nPenger oli äkkijyrkkä, eikä minkäänlaista polkua tai tietä ollut\nolemassa. Dick otti pienen kenttäkirveen ja lähti tutkiskelemaan\netenemismahdollisuuksia. Hän nuuski kolme kuiluntapaista solaa,\nyrittäen kavuta jyrkännettä ylöspäin tiheitten pensaikkojen ja rehevien\nsananjalkamättäiden läpi, veden tihkuessa hänen niskaansa, mutta\naina kohtasi hän lähellä huippua seinämän, johon ei pystynyt jalka\nei käsi. Viimein äkkäsi hän notkon, josta hän otaksui mahdollisesti\nvoitavan nousta jyrkänteen laelle. Täältä hän sitten raivasi takaisin\nvesipuolelle polun kanoottia varten.\n\nRyteikköä poistaessaan huolehti hän siitä, että polku tulisi tarpeeksi\ntilavaksi. Siitä piti miehen sopia kulkemaan kanootti selässä.\nNuoret vesat katkaisi hän taittamalla ne vasemmalla kädellään,\nkäyttäen kirvestään silloin kuin sitkeä viidakko oli liian taipuisa.\nLopetettuaan työnsä oli hän saanut aikaan noin kolmen jalan korkuisen,\nkiemurtelevan, lieriömäisen holvin tiheikköön. Tämän lieriön läpi\nkyllä saisi kanootin kuljetetuksi taitava kantaja, kunhan vain osaisi\ntarpeeksi varoen astua liukkaiden paasien välissä, kompastumatta\nvanhoihin kannonkönttyröihin, juuriin ja maakuoppiin. Niiden, jotka\nmyöhemmin ehkä yrittivät seurata tällaista intiaanipolkua, ei suinkaan\ntarvinnut vaivautua etsimään jalanjälkiä — parasta oli pitää silmällä\nvain vyötäisten korkeudella esiintyviä kirveen merkkejä.\n\nKun kanootti oli raahattu jyrkänteen laelle, mistä vesi ryöppysi alas\nnotkoon, laskettiin se lammikkoon. Sillävälin oli May-may-gwánkin\nsaanut tilaisuuden auttaa. Hän oli näet kanniskellut varusteita. Dick\nastui taas kanoottiin. Sam Bolton huomasi, että hänen aikomuksensa\noli tyrkätä vene vesille heti, ikäänkuin olisivat muutkin jo siihen\nsijoittuneet. Sam esti kuitenkin tyynesti tämän yrityksen tarttumalla\nveneen partaaseen, ja May-may-gwán pujahti paikalleen keskellä\nkanoottia, heittäen puolittain paheksuvan katseen nuorukaisen\ntutkimattomaan selkään. Kun he hetken kuluttua olivat saavuttaneet\nlammikon toisen rannan, hypähti tyttö ensimäisenä maihin.\n\nMyöhään illalla tuli eteen paha paikka. Puolen penikulman verran\nsaivat he ponnistella kovin vaikeasti kuljettavassa maastossa. Virta\noli vähitellen muuttunut vuoristopuroksi. Kanootin kuljettaminen\npaasien välitse, vähäisissä putouksissa ja polveilevien solien pikku\nsokkeloissa otti lujille. Metsä työntäytyi aivan veden rajaan ja puron\nyli kaareutuva oksaholvi pimensi päivän. Melkein joka askeleella oli\nväistettävä rantaan kurkottavaa puuta, joka kumartui korkean töyrään\nyli. Onneksi olivat näillä runsaslumisilla seuduilla kevättulvat niin\nvoimakkaat, että ne kuljettivat mukanaan kaikki kaatuneet puut, joten\nvirta oli jokseenkin vapaa vaarallisista ruuhkista. Ja vihdoinpa\nmatkailijat saapuivatkin pikku majavalammelle ja sitten kukkulain\nvälissä piileksivälle järvelle, Mattawishguian lähteille.\n\nKaksi hirveä, nuori ja vanha, oli saapunut järvelle juomaan. Dickin\nonnistui kaataa vasikka, vaikka siihen tarvituinkin kaksi winchesterin\npanosta. Matkaajat päättivät leiriytyä tänne pariksi päiväksi, jotta\nvoisivat käyttää hyväkseen näin hankitun ravinnon.\n\nPieni järvi oli kuin suppilon pohjalla. Ympäröivillä ylänteillä kasvoi\nvaahteroita ja koivuja, joiden joukkoon siellä täällä oli eksynyt joku\namerikankuusi tai yksinäinen mänty, ja rannoilla nojasivat seetrit\npartaan yli ikäänkuin kuvaistaan katsellakseen. Syvä, äänetön rauha\nlepäsi tyynen veden yllä. Kyyhkysen kuherrus, melan loiskaus, Dickin\npyssyn pamaus ei pystynyt häiritsemään suurta hiljaisuutta. Lyhyt ääni\npainui nopeasti pehmeään äänettömyyteen kuin katkonainen sana, joka\nlausutaan rakkaan vainajan huoneessa. Äärettömän erämaan tyvenessä\nhiljaisuudessa ei sekunti merkitse mitään. Kaksi koskeloa kellui\naavemaisina vedenpinnalla. Puitten, mäkien ja veden yllä lepäävä autio\nrauha tuntui melkein kammottavalta. Vaara tuntui piileksivän kaikkialla\neikä kuitenkaan missään. Korpi vaikeni kuin kaukaisissa ajatuksissa,\nhorroksissa torkkuen — se oli kuin Buddha nirvanamietteissä, poissa\nmaailmasta, haluton osoittamaa selvästi tyytymättömyyttään. Sen\nuneksivain silmien edessä ahersivat miehet tehtävissään arkoina ja\nkunnioittavina — arasti ja kunnioittavasti he hengittivät, hiljaa\npuhuivat, vaiteliaina ja vakavina liikkuivat Pohjolan läheisyydessä.\n\nPikku leirissä seeterien alla Dick Herron ja Sam Bolton May-may-gwánin,\nojibwatytön, avustamina leikkelivät hirven lihat hienoiksi viipaleiksi,\nsuolasivat ja kuivasivat ne kirkkaassa päivänpaisteessa. Koskelojen\nviihtyminen täällä merkitsi, että järvessä oli kaloja, ja siksi veivät\nhe verkkonsa veteen. Näin kului monias päivä.\n\nVähitellen vakaantui myös noiden kolmen erämaan taivaltajan suhde\ntoisiinsa — tottumus on toinen luonto. Hiljaisten seutujen kävijät\nmuuttuvat nopeasti ympäristönsä kaltaisiksi. Myöskin äänettömyys\ntarttuu — he tulevat vaiteliaiksi. Suuri matkailijajoukko ehken\nsaattaa rupatella ja naureskella; he luovat monilukuisuutensa voimalla\nitselleen oman ympäristön. Mutta kaksi tai kolme ei siihen pysty.\nHeillä on niin vähän puhumista; suuri luonto valtaa heidän sielunsa ja\najatuksensa.\n\nTavallisissakin oloissa vetäytyi Dick Herron mieluimmin kuoreensa.\nHän katseli asioita kulmat kurtussa, kyynärpäät kyljissä, kädet\nnyrkkiin puristettuina. Itseensä sulkeutuneena pysytteli hän syrjässä,\ntarkkaillen tapahtumia ja vainuten usein vaaraa, milloin joku seikka\ntuntui hänestä käsittämättömältä. Nyt oli hän vielä lisäksi äreä. Tämä\näreyskin oli vaistomaista. Tytön läsnäolo toukkasi häntä jollakin\ntavoin. Aluksi oli hänen kiukkunsa pääasiallisesti kapinoimista\nkohtaloa vastaan, joka oli viskannut hänen harteilleen epämieluisan\nvastuun. Lopulta se muuttui alituiseksi pahantuulisuudeksi, jonka\naiheuttajana hän itsepintaisesti piti tyttöä. Tämä oli hänelle\nedelleenkin pelkkää ilmaa. Metsän yksitoikkoisessa hiljaisuudessa\nkiusasi kuitenkin naisen läheisyys häntä päivä päivältä yhä enemmän,\ntuntuen vihdoin sietämättömältä. Samkin oli vaitelias, mutta tyyni\nja avokatseinen. Hän seurasi tapahtumain kulkua rauhallisesti ja\nmietteliäänä kuten vanhan miehen tapa on. Hän oli puhumatta siksi\nettei ollut mitään puhumista. Ojibwatytön ilme pysy tutkimattomana.\nHän auttoi, missä auttaa taisi, haluamatta sen enempää kiitosta kuin\nmoitettakaan.\n\nKolmannen päivän päättyessä oli muonavarat saati kuntoon. Sievoinen\nröykkiö siinä olikin syötävää, lähes kuusikymmentä naulaa. Matkan\njatkaminen vesitse ei enää käynyt päinsä, oli pyrittävä suoraan metsän\nläpi ja ylängön poikki Kabinikágamin seuduille.\n\nDick nosti hartioilleen kanootin ja kolmekymmentä naulaa painavan\nvarustaakan. Lopusta pitivät Sam Bolton ja tyttö huolen. Melkein joka\nkahdeskymmenes minuutti oli heidän levättävä, henkäistävä hieman\njollakin puunrungolla, sammalpeitteisellä kivellä tai pehmeässä\nsammalmättäässä. Metsä kasvoi mahtavia puita, jotka tarvitsivat\nväljiä tiloja. Vaahteroista, nuorista koivuista ja pyökeistä leyhki\nvilpoisa tuoksu, ja korkealla heidän yläpuolellaan kimaltelivat\npuitten rungot ja vehreä lehvistö kuin kullalla koristeltu kirkon\npylväistö holvikattoineen. Edessä nousi ylänkö yhä. Tuolla täällä\nkohosi homeenkarvainen, sammalkatteinen paasi ikäänkuin vanha, hyljätty\nalttari, ja oudon suloisten tuulenhenkäyksien mukana kantautui lintujen\nliverrys heidän korviinsa.\n\nSanaakaan ei puhuttu. Etunenässä kulki Dick, määräten levähdyshetket.\nKun hän heilautti kanootin hartioiltaan, hellittivät Sam ja tyttökin\nkantamustensa hihnoja. He leyhyttelivät kasvojaan leveillä lehvillä\npitääkseen loitolla aikaisia kärpäsiä, hengittivät syvään ja\nojentelivat käsivarsiaan kuin nyrkkeilijät levähtäessään. Kerran,\nheidän päästyään harjanteen laelle, Dick kiipesi puuhun. Hän ei\nodottanutkaan näkevänsä vesistöä koko laajuudessaan, toivoipa vain\nvoivansa saada jonkinlaisen yleiskatsauksen seudusta, jotta sitten\nvoisi päätellä, missä oikeastaan olivat.\n\nEräällä aukeamalla amerikankuusien alla keksi Sam ahtaan, korkean pikku\nkarsinan, kolmen jalan pituisen ja ehkä kuuden tuuman levyisen, joka\noli kyhätty katkotuista puunvesoista. Dick toimitti heti tarkastuksen.\n\n— Näädänloukku, selitti hän. Laitettu viime talvena. Täällä on ollut\nturkispyytäjiä.\n\nHetken kuluttua huomasivat he muutamassa puunrungossakin merkkejä\nsiitä, että täällä oli käyty ennen heitä. Sitten he saapuivat\nvähäiselle purolle, seurasivat sitä ja päätyivät pian vesirikkaammalle\njoelle. Tämä oli jo kanootilla kuljettava — pohjoisten seutujen malliin\n— mikä merkitsee, että kanoottia uitetaan joen uomassa, miesten\nkahlatessa molemmin puolin veden partaassa. Lopulta Sam, joka johti\n»kulkuetta», nyykäytti päätään vasemmanpuoleista rantaa kohti ja\ntokaisi lyhyesti:\n\n— Heidän leirinsä.\n\nMitätön polku johti rannasta pyöreälle mäennyppylälle. Ylinnä törrötti\nterävähuippuinen tepee [salkojen varaan pystytetty intiaanimaja. —\nSuom.], jonka pitkät salot haarautuivat liittymäkohdastaan ylöspäin\nkuin sormet ikään. Pieni läjä erikokoisia, valkeita, jyrsittyjä\npääkalloja oli vielä jälellä todistamassa viime pyyntikauden saaliista.\nDick käänteli niitä jalallaan, laiskasti luetellen eri eläinten nimiä.\nMuutaman läheisen kuusen oksista riippui neljä lumikenkäparia, jotka\noli jätetty paikalle tulevan talven varalle. Sam kiinnitti ensiksi\nhuomionsa niihin.\n\n— Mies, vaimo ja kaksi kohtalaisen kokoista tenavaa, arveli hän,\nsivellen kädellään lumikengän pohjaa ja heikosti ylöspäin kaartuvaa\nkärkeä. — Ojiwba-mallia, päätteli hän tovin kuluttua ja lisäsi: — Dick,\nme olemme ensimäisessä metsästyspiirissä. Täällä hommamme alkaa.\n\nHän kulki kahdesti alueen poikki, tarkastellen huolellisesti\nrikkakasoja ja nuotiotulien jälkiä.\n\n— He ovat lähteneet täältä suunnilleen kuusi viikko sitten, otaksui\nhän. — Elleivät he ole vierailumatkalla, täytyy heidän oleskella\njossakin joen alajuoksun varrella. Nämä ystävät eivät viivy\nturkiskauppamatkoillaan kauempaa kuin ehkä elokuun tienoille.\n\nPari päivää myöhemmin Dick illan pimetessä rannalla tähyillessään\nhuomasi muutaman kiven kupeessa epämääräisen mustan möhkäleen.\n\n— Eläin, mutta mikä? ihmetteli hän.\n\n— Enpä taida sanoa, mutisi Bolton tirkistellen hämärään.\n\n— Ninny-moosh, sanoi intiaanityttö välinpitämättömästi. Tämä oli\nensimäinen sana, jonka hän virkkoi heille aina siitä lähtien, kuin\nkiinni jouduttuaan oli vedonnut vanhempaan mieheen.\n\n— Koira, totisesti onkin, myönsi Sam. — Tytöllä on terävät silmät.\n\nEläin kompuroi jaloilleen ja alkoi haukkua. Pensaikon läpi tunkeutui\npaikalle pari sen tovereista. Puitten latvojen yläpuolella leijaili\nsavuhattara, hajaantuen avaruuteen. Eränkävijämme jatkoivat matkaa joen\nmutkan toiselle puolelle. Siellä he äkkäsivät miehen, joka tarkasteli\nheitä lehvistä kyhätyn suojuksen läpi.\n\nKanootti ohjattiin rantaa kohti. Noin sata kyynärää etäämpänä astuttiin\nmaihin.. Kuten tavallisesti, ryhdyttiin nytkin heti leirin tekoon.\nValmistettiin illallisatria ja kohennettiin nuotiota niin, että se\npaloi iloisesti. Sitten, juuri ennen kuin kaukaisen Pohjolan viimeinen\npäivänsäde häipyi, rasahti pensaikko.\n\n— Nyt antakaa minun huolehtia tarinoimisesta, varoitti Sam.\n\n— Hyvä on. Sillävälin pidän minä silmällä tuota, sanoi Dick nyökäyttäen\npäätään tyttöä kohden. — Hän kuuluu ojibwain heimoon, kuten tiedät, ja\nvoi pian antaa meidät ilmi.\n\n— Oh, hän ei arvaakaan aikomuksiamme, virkkoi Sam. — Ei hätää mitään.\n\nPensaikkoon syntyi aukko ja intiaani ilmestyi näkyviin. Hän maleksi\nhuolettomana valkoisten miesten luo, katseen harhaillessa sinne tänne\nhänen yrittäessään päästä perille vieraitten laadusta ja puuhista.\n\n— Bo’ jou, bo’ jou, tervehti hän.\n\n\n\n\nXII LUKU.\n\n\nVerkkaan astui intiaani nuotion ääreen, kyykistyen kantapäilleen. Hän\ntäytti piippunsa käyttäen hyväkseen Samin tarjoamaa tupakkapötköä.\nPainellessaan tupakkaa tiukemmalle piipun pesään tarkkasi hän\nvalppaasti ympäristöään. Toivoi kaiketi huomaavansa jotakin, josta\nsitten sopisi tehdä johtopäätöksiä.\n\nSam, vaitelias ja varovainen mies, arvasi suunnilleen hänen\naivoituksensa. Kanootti merkitsi matkustamista, varusteiden niukkuus\njoko lyhyttä tai nopeaa matkaa, teräslanka-ansat taas, että\nmatkustettiin satunnaisen ravinnonsaannin varassa. Intiaanin katse\nliukui nopeasti yli tytön ja pysähtyi nuorempaan mieheen. Sam Boltonille\nvalkeni äkkiä, että tytön läsnäolo oli mainio todistus heidän matkansa\nvarsin rauhallisesta laadusta. Miehet eivät ota vaimojaan mukaan kun he\nliikkuvat tärkeissä toimissa ja kiire ahdistaa. He eivät vie naisiaan\nmyötänsä vaaroihin ja vainoretkille.\n\nÄkkiä puhkesi punanahka puhumaan, käyden intiaanien tapaan suoraan\nasian ytimeen.\n\n— Mistä kaukaa olette?\n\n— Winnipegistä, vastasi Sam, ilmoittaen täten heidän lähteneen\nliikkeelle komppanian päämajasta.\n\nHeidän matkansa suunta ei tosin sopinut näihin sanoihin, mutta Sam\nnäytti viatonta naamaa. Hänellä ei ollut mitään halua antaa ilmaisia\nselityksiä. Intiaani veteli haikuja piipustaan.\n\n— Mistä te nyt tulette? kysyi hän hetken kuluttua.\n\n— Tschi-gammista (Yläjärveltä).\n\nSe oli jo selvempi vastaus. Jälellä oli enää vain kysymys tämän hieman\nomituisen retken päämäärästä. Sam tiesi, että intiaani tässä kohden\ntyytyisi omiin arvailuihinsa — mitään suoraa tiedustelua hän ei koskaan\ntekisi — mutta arvailutkin saattoivat viedä hänet varsin lähelle\ntotuutta. Niinpä erämies siirtyikin kyselemään hiukan punanahan omista\npuuhista.\n\n— Oletko tämän piirin metsästäjä? uteli hän.\n\n— Olen.\n\n— Harjoitatko turkispyyntiä laajallakin alueella?\n\nIntiaani mainitsi joitakin pyyntialuetta rajoittavia jokia ja puroja.\n\n— Entä missä teet kauppaa?\n\n— Missináibiessa.\n\n— Pitkä matka, vai mitä?\n\n— On.\n\n— Mutta monet tekevät tämän matkan vuosittain?\n\nIntiaani luetteli nopeasti toistakymmentä nimeä.\n\nÄkkiä Sam »vaihtoi nuotteja».\n\n— En tunne tätä seutua. Onko täällä suuria järviä?\n\n— On Animiki.\n\n— Onko siinä kaloja? Maukkaita kaloja?\n\n— Paljon hyvää kalanlihaa. Ogâ, kinoj. (Nuoria haukia ja isoja haukia).\n\nSam vaikeni toviksi.\n\n— Voisikohan kanoottiprikaati helposti päästä sinne? jatkoi hän sitten.\n\n_Prikaati_ on arvoisan Hudsonlahti-komppanian keksintö. Sitä käytetään\nkahteen tarkoitukseen: ylläpitämään yhteyttä ulkomaailman kanssa ja\nrakentamat syksyisin talvileirejä sekä purkamaan niitä keväisin.\nTilanne oli yhtäkkiä aivan selvä. Intiaani ymmärsi, hänen silmänsä\nkirkastuivat. Metsämiehelle ominaisella perusteellisuudella ja\ntarkkuudella selitti hän pääsyn järvelle. Tämä riittikin Samille tällä\nkertaa, eikä hän jatkanut kyselemistään.\n\nSeuraavana iltana kävi hän intiaanin leirissä. Se oli rakennettu\nmahtavan puun katveeseen. Tepee-salkojen tueksi oli osittain käytetty\nalimpia oksia. Punaisen miehen vaimo ja tytär pysyttelivät wigwamin\nsuojassa, mutta poika, iältään suunnilleen viisitoistavuotias, saapui\nmiesten luo tulen ääreen.\n\nSam otti vastaan vieraanvaraisesti tarjotun piipun ja ryhtyi kyselemään\nsamaan tapaan kuin edellisenä iltana.\n\n— Jos Hudsonlahti-komppania rakennuttaa talviaseman Animikin tienoille,\nniin suostutteko siirtämään kaupantekonne Missináibiesta sinne?\ntiedusteli hän alkajaisiksi.\n\nIntiaani nyökkäsi myöntävästi.\n\n— Paljonko nahkoja saatte hyvinä vuosina?\n\nIntiaani silmäili nopeasti luetteloaan.\n\n— Melkoisia kasoja, häh? On tainnut onnistaa? Hoidatko alueesi hyvin?\nuteli Sam.\n\nNäin kysellessään tunnusteli hän varovasti maaperää — mieheltä ehkä\nvoisi saada tärkeitäkin tietoja. Kuten ehkä tiedetään, on jokaisessa\nsäännöllisessä intiaaniyhteiskunnassa kullekin perheenpäälle määrätty\noma metsästysalueensa, jossa ainoastaan hänellä on metsästys- ja\npyyntioikeus. Tällaiseen järjestelyyn on ryhdytty turkiseläinten\nsuojelemiseksi sukupuuttoon häviämiseltä. Intiaanit eivät ainoastaan\ntunne tarkalleen majavalampien määrää, he ovat selvillä eläintenkin\nluvusta ja tietävät hyvin, montako niistä voi tappaa lukumäärää\nvähentämättä. Tällainen suojelu ei voisi tulla kysymykseen, ellei\noikeuksia olisi rajoitettu. Jos intiaanit voisivat harjoittaa pyyntiä\nvapaasti, tyhjentäisivät he muitta mutkitta joka lammikon; jos joku\njättäisi sen tekemättä, täydentäisi kyllä seuraava paikalle osuva\nmetsästäjä hänen työnsä. Sam kyseli ilmeisesti vain tarkoituksella\nsaada tietoonsa pyyntimahdollisuudet näillä seuduin, päästäkseen\nselville, oliko tässä metsästyspiirissä turkiseläinkanta säilynyt\nniin hyvin, että maksoi vaivan ryhtyä talviasemaa tänne pystyttämään.\nTodellisuudessa hän kuitenkin toivoi pääsevänsä perille sivullisen\nmahdollisuuksista saada jalansijaa täällä. Niissä piireissä, joissa\nheimokuntaoikeuksista pidettiin ankarasti kiinni, oli se luonnollisesti\nmahdotonta, ellei sattunut olemaan ystävyyssuhteita tai rahaa, mutta\nonnistuihan muukalaisenkin päästä riistamaille joskus — kun isäntien\nheimositeet olivat löyhät ja kuri huono.\n\n— Hyvin hoidettu piiri, vastasi intiaani. — Minun piirini käsittää\nKabinikágamin latvukset aina Hietajokeen saakka. Jos keksin miehen\nmetsästämässä maillani, ammun hänet. Nahkoja tulee melkoisesti.\n\nSam oli toistaiseksi tyytyväinen näihin tietoihin. Seuraavana aamuna\nhän palasi takaisin intiaanileiriin.\n\n— Luulenpa, että lähdemme tänään, ilmoitti hän. — Kerrohan minulle,\nkeitä metsästäjiä näillä main on, missäpäin saan heidät käsiini, mitkä\novat heidän piirinsä ja paljonko he kaatavat riistaa.\n\n— Ah hah! suostui intiaani. Samin verkkainen ja mutkaton kyselytapa\noli saanut hänet vakuutetuksi valkoisen miehen rehellisistä aikeista.\nKysymättä annetut tiedot panevat intiaanin ajattelemaan, ja intiaanille\nmerkitsee ajatteleminen tavallisesti epäluulojen hautomista.\n\nMolemmat astelivat rantaan. He kyykistyivät kannoilleen pienen\nhiekkaläjän eteen ja intiaani ryhtyi havainnollisesti opastamaan Samia.\nHiekkaläjästä muokkaantui kömpelö mutta tarkka kohokartta jokineen ja\nkukkuloineen, joiden välisistä teistä intiaani samalla teki selkoa.\nSam kuunteli, pitäen muhkuraista, ruskeata kättään suunsa edessä ja\nseuraten valppaasti viisailla harmailla silmillään kabbalistisia\nmerkkejä ja piirtoja hiekassa. Oltuaan kerran jollakin seudulla muistaa\nintiaani maiseman pienimmätkin yksityiskohdat aina vierinkiviä,\njoenmutkia, akanvirtoja ja teitten koukeroita myöten. Ne jäävät\nhänen mieleensä ainaiseksi. Kokeneen vanhan metsänkävijänkin muisti\noli vuosien varrella kehittynyt tarkaksi, mutta intiaanille hän ei\nriittänyt. Kuitenkin osasi hän ottaa yksityiskohdista vaarin ja kätkeä\nne muistiinsa niin, että ne tarpeen vaatiessa helposti löytyivät ja\nsehän on jo huomattava taito.\n\nÄkkinäisellä kädenliikkeellä tasoitti intiaani jälleen hiekkaläjän.\nHän kallistui takamuksilleen, tunki piippuunsa tupakkaa ja rupesi\njuttelemaan turkispyytäjistä. Kertoillessaan viittasi hän alituisesti\nBoltonin muistiin piirtämäänsä karttaan ikäänkuin olisi se parastaikaa\nollut levällään heidän edessään. Sam sijoitti jokaisen nimen\nasianomaiseen metsästyspiiriin, niinkuin sinä tai minä kirjoittaisimme\nne johonkin kartan osaan, pitäen mielessään ne alueet, jotka siten\nolivat saaneet merkintänsä näkymättömässä kartassa. Se oli työläs,\nmutta ei silti harvinainen yritys. Erämiesten oli usein luotettava\ntämänkaltaisiin »karttoihin». Korpielämässä kehittyy muistin\nkeskittämisen taito nopeasti.\n\nIntiaani vaikeni. Sam jäi hetkeksi mietiskelemään kuulemaansa. Kaikki\nmetsästyspiirit oli mainittu, kaikilla oli haltijansa, mutta Jingossin\nnimeä ei vain kuulunut. Pikku seikka. Ojibwa oli hyvinkin saattanut\nmuuttaa nimensä, tahi päästä metsästämään jonkun toisen alueella.\nKokemattomampi mies olisi helposti joutunut kiusaukseen tiedustella\nasiata suoraan. Mutta Sam tiesi, että intiaanin epäluulot heräisivät\npienimmästäkin tämäntapaisesta vihjauksesta. Huoleton, kautta rantain\ntehty kysymys on vaaraton. Uudistettu kysymys sensijaan saattaa käydä\nvaaralliseksi. Sam oli valmis etsimään vaikka kaksi vuotta, kunhan vain\nei herättäisi epäluuloja miehessä, jonka tahtoi tavoittaa.\n\nLoppujen lopuksi oli hän saamiinsa tietoihin hyvin tyytyväinen. Hänen\nyksinkertainen valtioviisautensa oli johtanut sangen huomattaviin\ntuloksiin. Hän oli saanut miehen lujasti vakuutetuksi rehellisistä\naikeistaan. Ja he olivat seudulla, jossa uutiset kulkivat nopeasti.\nLisäksi oli hänellä nyt tiedossaan, mistä löytäisi jokaisen\nmetsästyspiirin päällikön koko Kabinikágamin alueella. Oliko Jingoss,\njota hän vainosi, joku näistä päälliköistä, vai metsästikö hän\njonkun vieraana tai vuokraajana, siinä taas oli kysymys, johon saisi\nvastauksen vain suoranaisella etsinnällä. Vihdoin tiesi hän vielä,\nminne etsiskelynsä suuntaisi, ja tämä helpotti luonnollisesti suuresti\nhakemista.\n\n— Mi-gwetch — kiitoksia, lausui hän intiaanin lopetettua juttunsa.\n— Ymmärrän. Menen nyt katsomaan järveä. Lähden pakisemaan piirien\npäämiesten kanssa. Haluan nähdä pyyntimaat omin silmin. Kun olen\nnähnyt kaikki, painun takaisin Winnipegiin kertomaan päällikölleni\nhavainnoistani.\n\nIntiaani nyökkäsi. Hänestä olisi tuntunut aivan käsittämättömältä, että\nSam olisi uskonut muuta kuin mitä omin silmin näki.\n\nKolme eränkävijäämme ryhtyivät jatkamaan matkaansa samana iltana.\nSam tiesi tarkalleen minne kulku oli suunnattava. Dick oli synkällä\nja kapinallisella tuulella, jota itsekin oudoksui. Hänen kiukkuunsa\nja kostonhimoisuuteensa ei voinut keksiä mitään järjellistä syytä.\nOllessaan kuohuksissa kaipaavat hänenlaisensa miehet ennenkaikkea\ntoimintaa. Täällä, eräretken alati toistuvien ponnistusten parissa\nei voinut iskeä hampaitaan muuhun kuin ikuiseen yksitoikkoisuuteen.\nDick Herron vihasi yksitoikkoisuutta, hän vihasi harkintaa, joka näin\nvaikeassa tehtävässä ehdottomasti oli tarpeen, hän vihasi kantohihnan\nmuuttumatonta hankausta ja melan synnyttämiä, aina uudistuvia poreita\nvedessä; vanhan miehen tyyneyttäkin hän vihasi, mutta enemmän kuin\nmitään muuta vihasi hän tytön hiljaista, nöyrää alistuvaisuutta. Hänen\ntuijottava katseensa oli pahaenteinen. Hän mutisi itsekseen. Hänen\nvaistomainen toimintahalunsa nousi kapinaan viivytyksiä vastaan.\nHänen intonsa ja toivehikkuutensa yllyttivät häntä ponnistelemaan\näärimmäisyyksiin asti, mutta äärimmäisiä ponnistuksia ei kysytty. Aina\nja alituisesti, päivästä päivään, ehtoosta aamuun, häntä ärsyttivät\ntapahtumain hidas kulku ja viivytykset, vanhan miehen pitkäpiimäisyys\nja tytön läheisyys. Hänen kehittymättömissä aivoissaan myllertävät\najatukset olivat kuitenkin niin sekavat, ettei hän osannut erottaa\nasioita toisistaan, ja niin kohdistuivat hänen tyytymättömyytensä\nilmaukset yksinomaan tyttöön. Voimaa pursuvana, mutta allapäin ja\nkatkeroituneena käsittäessään, että hänen oli mukauduttava, koska yksin\noli voimaton, tunkeutui hän yhä syvemmälle vastahakoiseen korpeen.\n\n\n\n\nXIII LUKU.\n\n\nSam Bolton ymmärsi täydellisesti toverinsa mielentilan, mutta kiinnitti\nsiihen hyvin vähän huomiota. Ilmiö oli itse asiassa sangen tuttu\nvanhalle eränkävijälle ja se todisti vain tarmoa, päättäväisyyttä\nja itsepintaista rohkeutta, mikä vaaran tullen olisi hyvinkin\ntarpeen. Metsäelämä lyö aina mieheen oman leimansa. Se poikkeaa aivan\nmerkillisesti muista elämisen tavoista. Kun metsän tenho tunkeutuu\nmiehen sieluun, vaihtaa hän entisen olemuksensa uuteen, siirtyy uuteen\nympäristöön; heti kun hän jälleen vapautuu korpimaan valvonnasta,\npalaa hän vanhoihin tottumuksiinsa. Mutta metsien syleilyssä oppii hän\ntuntemaan hiljaisuuden. Toisinaan on se tyydytyksen, riippumattomuuden\ntunteen aiheuttamaa hiljaisuutta, toisinaan syntyy se kunnioituksesta,\nehkäpä pelosta, välistä on se äreyden äänettömyyttä. Autio hiljaisuus\non näille tienoille nimenkin antanut — Hiljaiset seudut.\n\nVanhempi metsämies ei pelännyt, että nuoremman peittelemätön,\nrehellinen viha purkautuisi pahoina töinä. Heitä liitti yhteen jokin\nvoimakkaampi tunne kuin mieltymys toisiinsa. Heidän yläpuolellaan\noli Komppania, ja sen määräysten tieltä väistyi kaikki muu. Samapa\nse, kapinoitsiko Dickin sydän vai ei, Bolton tiesi tarkkaan ettei\nhän horjuisi hetkeäkään päätöksessään pyrkiä matkan päämäärään.\nRauhallisena ja lempeänä saattoi siis vanha erämies hautoa omia\najatuksiaan. Herkin aistein otti hän vastaan metsän monet salaisuudet —\nhavaitessaan ne tajuavansa hän tunsi täysin elämään tyytyvänsä.\n\nPäivät kuluivat toinen toistaan seuraten. Leirihetket joen varrella\ntai metsässä olivat toistensa kaltaiset. Suojakatos, sen muoto,\nraivattu maatilkku, nuotio, esille levitetyt keittovehkeet ja\nvähäiset tarvekalut olivat aina samat. Ainoastaan ympäristö hiukan\nvaihteli, mikä ei suuria merkinnyt — poppeli muuttui koivuksi,\nseetri männyksi, rantaäyräs oli ensin kaakossa, sitten luoteessa,\nsuvanto vaihtui vuolaaksi vedeksi, korkeaksi töyrääksi matala\npenger, mutta aina kimmelsi öisin sama tähtitaivas puitten, veden\nja rantojen yllä. Vähitellen muuttui päivien vaihtuminen taruksi,\njonka käsittämiseen tarvittiin luja usko. Korpi oli suuri polkumylly,\njossa miehet raatoivat päivät pääksytysten, joutuakseen aina lopulta\nyön saarroksiin, uudelleen ja uudelleen. Ajan rajat katosivat tässä\nloputtomassa kierroksessa ja vuodet kutistuivat kokoon, jos niitä\nmittasi työllä, joka tarvittiin tämän lumotun, korpea kietovan seitin\npuhkaisemiseen.\n\nHe tiesivät kokemuksesta — vaikka ei yksikään heistä olisi sitä voinut\nnousta todistamaan — että kanootti jonakin päivänä kiertäisi äyrään ja\nhe huomaisivat olevansa jossakin. Silloin he voisivat sanoa itselleen,\nettä tosiaan olivat päässeet eteenpäin, tajuaisivat, että tämän seudun\nja lähtöpaikan välillä oli monta sataa penikulmaa. Vielä he eivät sitä\nuskoneet. He havaitsisivat, että juuri äsken olivat olleet vain nurkan\ntakana. Välissä oli ainoastaan jokunen työn raskauttama uni-päivä\nmetsässä.\n\nTämä on se lumous, johon Pohjola lapsensa kietoo. Jos raataminen heitä\nrasittaa ja kuolema näyttää uhkaavan, eivät he sitä murehdi, sillä he\ntietävät, että turhaa on ponnistelu kaikki.\n\nKabinikágamin tienoilla eränkävijämme sivuuttivat monta\nmetsästyspiiriä. Ei tarvinnut kiirehtiä enempää kuin vitkastellakaan.\nAika ajoin oli hankittava riistaa ja ruoka tietenkin oli valmistettava.\nMarjoja ja villiriisiä löydettiin runsaasti. Heinäkuu teki loppuaan.\n\nSam Bolton tunsi nyt ne miehet, joiden kanssa piti joutua tekemisiin,\neikä hänen yksinkertainen valtioviisautensa häntä kertaakaan pettänyt.\nOjibwakavaltajasta ei nähty jälkeäkään, mutta jokaisen turhaan kolutun\nloukon jälkeen supistui mahdollisuuksien piiri yhä ahtaammaksi. Kaikki\nsujui niinkuin pitikin, kunnes myöhään eräänä iltapäivänä jotakin\ntapahtui.\n\nHeidän piti kulkea putouksen poikki muutaman ahtaan solan yli.\nSuoriutuakseen tästä urakasta täytyi heidän ensin kiivetä jyrkän\npikku kukkulan kuvetta ylöspäin ja sitten päästä suunnattomalle,\npyöreälle paadelle, joka riippui yli kuilun. Kallion rosoinen pinta ja\nheidän mokkasiiniensa karheat nahkapohjat yksin saattoivat pelastaa\nheidät luisumasta syvyyteen. Onnettomuudekseen oli Dick huomaamattaan\nastahtanut vesilätäkköön noustessaan maihin. Peurannahka on kuivana\nhyvinkin kiinni tarttuvaa, mutta märkänä livettävän liukasta. Kun\nnuori mies yritti seurata Samia kallion kielekkeelle, luiskahti hänen\njalkansa, hän kadotti tasapainonsa, horjui hetken ja oli lopulta\nsortua raskaan taakkansa alle. Onneksi kantoi Sam itse kanoottia. Dick\nvapautui ihmeelliset nopeasti kantohihnasta. Taakka kirposi, kimmahti\nkallion kupeeseen ja räiskähti veteen kadoten näkyvistä. Samaa vauhtia\npaiskautui nuori mies kiivaasti eteenpäin saadakseen jälleen kalliosta\nkiinni. Ehkäpä olisi yritys onnistunutkin, ellei tyttöä olisi ollut.\nTämä seurasi miehiä noin viiden askeleen päässä. Kun Dickin jalka\nluiskahti, heittäytyi tyttö eteenpäin ojentaen käsivartensa ikäänkuin\nyrittääkseen häntä tukea. Valitettavasti teki hän sen samalla hetkellä\nkuin Dick ponnahtihe ylöspäin saadakseen jalansijaa. Nuori mies hoippui\nsilmänräpäyksen pelastuksen partaalla, pyörähti sitten ja putosi\nnurinniskoin kuohuvaan veteen.\n\nMay-may-gwán tuijotti kuiluun säikähdyksen jäykistämänä. Sam viskasi\nkanootin harteiltaan ja lähti juoksemaan kallion yli toiselle puolen.\n\nIntiaanityttö näki metsämiehen velton ruumiin viskautuvan sinne tänne\nvaahtoavissa pyörteissä; väliin näkyi käsivarsi, väliin jalka, lyhyeksi\nhetkeksi pistäytyi pääkin näkyviin syvyydestä. Kahdesti se iskeytyi\nkiviin kuin jauhosäkki, ja katosi lopulta.\n\nSilloin sai hän jalat alleen ja ryömi Samin jälessä kukkulan yli\nmelkein nikahtuneena. Putouksen alapuolella oli lätäkkö ja sen\npartaalla istui Dick puolittain vedessä, ruhjoutuneena ja naarmuisena,\nsylkien vettä ja jutellen kiihtyneenä toverilleen. Tyttö ymmärsi\ntilanteen heti. Nuori metsämies oli kekseliäästi antautunut aivan\nhervottomana kuohujen heiteltäväksi, ikäänkuin olisi ollut eloton\nkappale, auttamatta itseään sormellakaan. Se oli epätoivoinen temppu,\nmutta ainoa mahdollinen tällaisessa tapauksessa. Pieninkin lihasten\njännittyminen, vähäisinkin ponnistus, olisi syössyt hänet virran\nluonnollisesta suunnasta vierinkiviä vasten, ja jäykäksi ojennettu\nruumis olisi auttamattomasti murskaantunut paasiin paiskautuessaan. Hän\noli aivan sattumoisin päässyt pälkäästä, ruhjottuna ja vahingoittuneena\ntietysti, mutta tajuissaan. Sam oli raahannut hänet pensaitten\npeittämälle rantaäyräälle. Täällä oli hän kompuroinut istualleen jalat\nvedessä, ja selvitti nyt keuhkojaan. Hän oli suorastaan raivoissaan.\n\n— Tyttö sen teki, pärskyi hän niin pian kuin sai sana suustaan. Tyttö\nsen teki ja tahallaan! Hän kurkotti kätensä ja tyrkkäsi minua! Herra\nJumala, tuossa hän nyt on!\n\nMetsästäjän vaisto oli saanut hänet tarraamaan rihlaansa pudotessaan.\nNyt hän tempoi sen lukkoa ja työnsi piippua eteenpäin ampuakseen, mutta\npyssyn suu oli litistynyt — ase oli käyttökelvoton.\n\n— Hän kurottautui eteenpäin ja tyrkkäsi minua! Tunsin hänen tekevän\nniin! karjui nuorukainen, yrittäen nousta mutta pudoten jälleen\nistualleen ja voihkaisten kivusta, joka saattoi hänet liikkumattomaksi\njonkun siunaaman ajaksi.\n\n— Sam, mutisi hän sitten, tyttö on vielä tuossa. Ammu hänet. Etkö näe?\nOlin jo tasapainossa, mutta hän työnsi minua! Hän on valmistellut\njotakin tämäntapaista minua varten!\n\nNuoren miehen kasvot kalpenivat hetkeksi, mutta sitten kohosi niille\nvihan punerrus.\n\n— Taivaan Jumala, huusi hän tuskaisena, tuo tyttö työnsi minut kuiluun!\n\nHän väänsi hartiansa irti Samin otteesta, ponnistaiksen polvilleen ja\nkaatui taaksepäin, voihkaisten vihlovasti kivusta. Hänen päänsä kolahti\nkiveen ja sitten makasi hän liikkumattomana.\n\n— May-may-gwán, kutsui Sam Bolton terävästi.\n\nTyttö tuli heti, nopeasti juosten, havahtuen halvaannuttavasta\nkauhustaan kuullessaan miehen äänen. Sam neuvoi häntä\npäännyökkäyksillä. Hiukan vaivaloisesti kantoivat he tajuttoman\nmiehen aukiolle, laskivat hänet maahan ja asettivat hänen päänsä\nSamin kokoonkääritylle nutulle. Sitten, May-may-gwánin rakentaessa\nnuotiota, kantaessa vettä ja tuodessa paikalle pari jälelläolevaa\nvarustekantamusta sekä avatessa niitä Boltonin lyhyitä määräyksiä\ntotellen, tunnusteli vanha metsämies varovasti Dickin jäseniä ja tutki\nhänet kiireestä kantapäähän. Haavat päässä eivät merkinneet suuria\nvahvalle miehelle, ruhjevammat vielä vähemmän. Tarkastuksessa selvisi\nmyös, että solis- ja kylkiluut olivat säilyneet eheinä. Mutta lopulta\nilmaisi lyhyt huudahdus, että jotakin oli vinossa.\n\nDickin oikea jalka oli vääntynyt pahasti ulos- ja taaksepäin.\n\nKokematon olisi väittänyt, että se oli nyrjähtänyt, mutta Sam\nymmärsi heti, ettei niin ollut laita. Hän ymmärsi, koska kerran,\nsuunnilleen viisitoista vuotta sitten oli avustanut tri Cockburnea,\ntämän käsitellessä samanlaista tapausta Turkiskomppanian talossa. Nyt\nhän seisoi muutaman hetken vaiti, yrittäen huolestuneena palauttaa\nmuistiinsa pienimpiä yksityiskohtia myöten, mitä oli nähnyt ja mitä\nlääkäri oli sanonut.\n\nPienten oksien ja märkään hiekkaan piirtämänsä kuvan avulla selitti\nhän nopeasti May-may-gwánille, mistä oli kysymys ja mitä oli tehtävä.\nUlompi sääriluu oli katkennut alapäästään juuri nilkan yläpuolelta,\njalka oli venähtänyt sijoiltaan, ja joko nilkka oli antanut perään\ntai — mikä oli vieläkin pahempi — oli nilkkaluu murskana. Sam Bolton\noli täysin selvillä siitä, että tässä oli toimittava mahdollisimman\nripeästi ja ennenkuin nuori mies tulisi tajuihinsa, jotta murtuman\nsitominen voisi tapahtua lihasten ollessa velttoina. Yhtäkaikki veivät\nvalmistelut ja suunnitelmien selittäminen tytölle aikaa. Oli ikuinen\nonni Dick Herronille, että hän sattui matkalle juuri sen miehen kanssa,\njoka aikaisemminkin oli ollut apuna tällaisen tapauksen käsittelyssä.\nMuuten häntä melko varmasti nyt olisi odottanut raajarikon kohtalo.\n\nEnsi työkseen Sam haki kanootista pari kolme litteätä seetri-rimaa,\njoita oli käytetty pohjan vahvistuksena. Nämä hän vuoli eri paksuiksi\nlastoiksi. Lastojen päälle hän laskosti huovan vaajan muotoon, jättäen\nsen paksumman pään kolme tai neljä tuumaa lastojen kärkiä ylemmäksi.\nHän pani syrjään muutaman peurannahkasuikaleen ja käski May-may-gwánin\nrepiä sopivia kangaskappaleita siteiksi.\n\nSitten hän nosti polvelleen loukkautuneen säären. May-may-gwán piteli\nsitä Samin asetellessa jalkaa asentoon, jota piti luonnollisimpana.\nErittäinkin pyrki hän huolellisesti saamaan jalkaa väännetyksi\nsisäänpäin, niin että nilkkaluu osuisi paikalleen. Hän tunsi itsensä\nkiusallisen epävarmaksi tämän toimituksen kestäessä, mutta koetti\nkuitenkin tehdä parhaansa. Hän muisti aseman lääkärin asialliset\nhuomautukset ja yritti vakuuttaa itselleen, että murtuneen luun päät\nolivat kokolailla sopineet yhteen, ilman että jänteet tai lihakset\nmitenkään olisivat jääneet puristukseen. Nilkka liikkuisi totisesti\ntämän jälkeen niinkuin ennenkin.\n\nMay-may-gwán siirsi nyt lastat pieluksineen säären viereen. Sam sitoi\nhuovan ohuemman pään Dickin polven ympärille. Pieluksentapainen pää\ntaas painettiin pohjetta vasten juuri nilkan yläpuolelle; jalka sekä\nvahingoittunut luu jäivät paljaalle lastakolle. Sam sovitti leveän\npeurannahkaliuskan nilkan ja jalan ympärille, niin että jalka ei\nvoinut päästä vääntymään ulospäin. Näin oli murtuma sidottu. Hihnat\nkääräistiin tasaisesti säären ympäri antamaan tarpeellista tukea\nlastoille.\n\nSitten he äärimmäisen varovasti kantoivat potilaansa ylemmäksi\nrannalle, tasaiselle aukiolle, joka mainiosti soveltui leiripaikaksi,\nsekä laskivat hänet pitkälleen maahan. Tärkein työ oli tehty, vaikkakin\nesim. päässä yhä oli näkyvissä haavoja ja ruhjevammoja.\n\nKun murtuma oli saatu hoidetuksi — hyvissä ajoin ennenkuin Dick palasi\ntajuihinsa — ja nuori mies kannettu aukiolle, neuvoi Sam lyhyesti\nMay-may-gwánia kokoamaan lääkkeitä pahimpia ruhjevammoja varten. Tyttö\nkaapi joistakin puista pihkaa, vähän kerrallaan. Siellä täällä, missä\nkaarna oli halkeillut tai pudonnut pois, oli rungoissa nihkeäpintaisia\nrakkuloita. Puhkaisemalla ne sai hän aina jonkun pisaran voimakasta,\nparantavaa ainetta. Sillävälin kuin hän näin kokosi lääkettä koivun\ntuohesta tuotapikaa kyhäämäänsä ropeeseen, rakensi Sam leiriä.\n\nHän tajusi täysin, että Dickin loukkautuminen oli monta viikkoa,\nehkäpä useita kuukausiakin kestävä juttu. Tasaiselle niemekkeelle joen\näyräälle raivasi hän tilavan palstan, tasoittaen kumpareet kirveensä\nhamaralla. Sitten kuori hän nuorista puunrungoista parisenkymmentä\nsalkoa. Näistä sitoi hän kolme yläpäästään yhteen, käyttäen vitsaksiksi\nseetrin sitkeää sisäkuorta. Loput saloista pystytti hän tämän\nkolmijalan varaan. Hän lykkäsi tuonnemmaksi katteeksi tarvittavan\ntuohen kiskomisen, ja ryhtyi ensiksi rakentamaan pehmeätä vuodetta\nsairasta varten. Alustaksi kokosi hän karibun jäkälää, jota sai kuivana\nkukkuloilta; katteeksi taas taitavasti sovitteli palsaminoksia.\nPäällimäiseksi asetti hän vihdoin kaiken mitä oli jälellä\nhuovanpuolikkaasta. Vuoteen yläpuolelle iski hän kehän, josta ripusti\nhihnan kannattamaan katkennutta säärtä.\n\nKaikki tämä ei vienyt pitkää aikaa. Saatuaan työnsä valmiiksi vilkaisi\nSam toveriaan, kohdaten hänen katseensa.\n\n— Jalka poikki, vastasi vanha mies äänettömään kysymykseen. — Siinä\nkaikki.\n\n— Tuo tyttö... aloitti Dick.\n\n— Älä viitsi, sanoi Sam.\n\nHän hääri innokkaasti, kasaten yhteen litteitä kiviä jonkinlaiseksi\nliedeksi. Aukion syrjässä tapasi hän intiaanitytön, joka palasi\nretkeltään pienine tuohiropposineen.\n\n— Pikku sisar, virkkoi hän.\n\nTyttö kohotti katseensa.\n\n— Haluan kuulla totuuden.\n\n— Minkä totuuden, Pikku isä?\n\nMetsämies loi tyttöön tutkivan katseen.\n\n— Eipä väliä; tiedän sen jo, virkkoi hän sitten.\n\nTyttö ei kysellyt enempää. Jos hän olikin utelias, ei hän sitä\nilmaissut; jos hän ehkä arvasikin miehen ajatukset, ei hän ollut siitä\ntietääkseenkään.\n\nSam palasi Dickin luo.\n\n— Kuuleppa, Sam, sanoi tämä, kaikki on...\n\n— Älähän viitsi, neuvoi Sam jälleen. Katsos, sinä olet jo saanut aikaan\ntarpeeksi huolta. Nyt sinä olet vuoteen omana, ja pitkän tovin saat\nollakin. Ei ole kysymyksessä mikään tavallinen jalan katkaiseminen.\nTämä juttu voi kestää kolme kuukautta, niin, ehkäpä et enää koskaan voi\nkävellä suorana. Ensiksikin tarvitset huolellista hierontaa, ja sitten\non sinun seurattava määräyksiäni ihan tarkkaan. Syy oli itsessäsi.\nEi kukaan muu ole onnettomuuteesi syypää. Tytöllä ei ollut mitään\ntekemistä sen kanssa. Ellet olisi hiton suuri narri, käsittäisit sen\nitsekin. Nyt täytyy meidän molempien pitää sinusta huolta. Sinä olet\nkohdellut häntä hävyttömästi kuten minuakin. On jo aika sinun tulla\njärkiisi.\n\nHän oli puhunut suunsa puhtaaksi. Siitä huolimatta hän May-may-gwánin\navustamana hoiti Dickiä huolellisesti, melkeinpä hellästi. He kantoivat\nhänet uuteen suojaan — vaikea tehtävä kaikesta varovaisuudesta\nhuolimatta, sillä nuorukainen oli aivan voimaton — ja lopun iltaa\nmakasi Dick sitten jonkinlaisessa horrostilassa.\n\nSam ei hellittänyt uutterassa työssään pysyvän asunnon aikaansamiseksi.\nHän kulki pitkät taipaleet »kanoottikoivuja» etsimässä, palaten vihdoin\nmukanaan mahtavat kaarnakääröt. Tytön kanssa hän ryhtyi yhdistämään\nkappaleita, sitoen niitä toisiinsa valkoisilla kuusenjuurisäikeillä.\nNäin saivat he valmiiksi vedenpitävän suojuksen wigwamia varten.\nPolttopuupinokin syntyi parin tunnin aherruksen jälkeen. Tällä välin\noli jo May-may-gwán ehtinyt saamaan muutaman kalan onkensa koukkuun\nja keräämään marjoja. Kuivatusta lihasta keitti hän Dickille aimo\nannoksen ravitsevaa lientä. Oman ateriansa söivät tyttö ja vanha mies\nkahdenkesken illemmällä ylhäällä mäennyppylällä, mistä saattoivat\nkatsella kohisevaa jokea. He eivät vaihtaneet monta sanaa, vaan\nnauttivat rauhasta ympärillään, päästyään hetkeksi kärsimättömän ja\nkiukkuisen nuoren miehen läheisyydestä.\n\n\n\n\nXIV LUKU.\n\n\nSeuraavina päivinä lujittui Sam Boltonin ja intiaanitytön ystävyys.\nAluksi oli keskustelu rajoittunut aivan välttämättömimpään, mutta\nvähitellen alkoivat heidän mielipiteensä asioista katkonaisesti\nja varovasti päästä ilmoille. Lopulta nuo kaksi oppivat tuntemaan\ntoisensa ja luottamaan toisiinsa. Vain yhtä keskustelunaihetta he\nvisusti karttoivat. Teräväkatseinen Samkaan ei päässyt selville tytön\nja Dickin välisestä suhteesta. Tytön tunteista alussa ei tosin voinut\nolla epäilystäkään, mutta mitä hän nyt nuorukaisesta ajatteli, oli\ntäydellinen arvoitus. Hänen käytöksensä oli tutkimaton. Kuitenkin\nrupesi Sam yhä suuremmassa määrässä luottamaan häneen.\n\nSuloisessa, raikkaassa ulkoilmaelämässä seurasivat päivät toisiaan\njuhlallisina kuin johonkin vanhaan seinäverhoon kirjaillut olennot. Oli\ntehtäviä, jotka piti suorittaa jokaikinen aamu — Dickin haavojen ja\nruhjoutumien hoiteleminen parantavalla voiteella, lastojen oikominen ja\npeurannahkasiteiden kääriminen; ruuankeittopuuhat ja astioiden pesu;\npuiden pilkkominen; kalastus putouksen alapuolella; ansojen kokeminen;\ntilapäinen suuremman riistan pyynti; jänislankojen laittaminen.\nParhaista jäniksennahoista sommitteli May-may-gwán peitettä,\npalmikoiden yhteen pitkiä suikaleita. Hän savusti myös parkittuja\npeurannahkoja, korjaten niillä perinpohjaisesti sekä miesten että omat\nvaatteensa. Nämä työt teki hän verkkaisesti, hautoen välillä turtana\nomia ajatuksiaan, korpiunelmia unelmoiden.\n\nMutta wigwamissa makasi Dick Herron avuttomana, kädet nyrkkiin\npuristettuina. Hänen silmänsä punoittivat ja näytti siltä, kuin\nolisi hän kärsimättömyydessään koettanut pidättää hengitystäänkin.\nAika kului. Siinä kaikki, mitä hän tiesi, mitä ajatteli, mistä oli\nhuolissaan. Hän tarttui vihaisena mataviin hetkiin, heittäen ne\ntaakseen. Niin syventynyt oli hän tähän tehtävään, että hän vain\nnuristen ja pinnallisesti malttoi kiinnittää huomiotaan johonkin\nmuuhun. Hän ei puhunut enempää kuin oli aivan välttämätöntä; tuskinpa\nnäytti liikkuvankaan nurkassaan. Samiin nähden hän oli äärimmäisen\nvälinpitämätön. Vanhan miehen pikku palveluksetkin kuitattiin\nkiitoksetta. Intiaanityttöä ei Dick sietänyt läheisyydessään ollenkaan.\nKahdesti hän katkaisi äänettömyyden ikäänkuin todetakseen eräitä\nasioita.\n\n— Emme kaiketi pääse lähtemään ennenkuin lokakuussa, murahti hän\nmuutamana iltana.\n\n— Tuskin, sanoi Sam.\n\n— Odotatte kai, kunnes pystyn lähtemään mukaan, virkkoi hän joitakin\npäiviä myöhemmin, asiasta varmistuakseen.\n\nKolmannen viikon alussa istuutui Sam palsamikuusen oksista ja\nsammalista kyhätyn vuoteen ääreen ja ryhtyi täyttämään piippuaan kuten\nainakin tärkeän keskustelun alkajaisiksi.\n\n— Dick, sanoi hän, olen tuumiskellut itsekseni, että olemme nyt\nvetelehtineet täällä tarpeeksi kauan.\n\nHerron ei vastannut.\n\n— Taidanpa jättää sinut tänne ja lähden yksinäni katsastamaan\nnaapuripiiriin, mitä sinne kuuluu.\n\nVastaus viipyi.\n\n— Sopiiko? kysyi Sam.\n\n— Miten minun käy? tiedusti Dick.\n\n— Tyttö huolehtii sinusta.\n\nPitkä hiljaisuus.\n\n— Hän ottaa kaiken, mitä olemme haalineet kokoon ja lähtee lipettiin,\nsanoi Dick vihdoin.\n\n— Eikä ota! Hän olisi voinut tehdä sen jo aikaisemmin.\n\n— Hän jättää minut ensimäisten tänne osuvien intiaanien käsiin.\n\nSam hyIkäsi tällaisen ajatuksen.\n\n— Sinun ei ole pakko antautua vaaroille alttiiksi. Jos tahdot, voin\nodottaa, virkkoi hän sitten.\n\n— Vaaraan antautuminen on juuri minun varovaisuuttani, puuskahti Dick\nheti. Mene hiiteen!\n\nErämies puhalteli haikuja piipustaan.\n\n— Sam, aloitti nuorukainen.\n\n— Mitä?\n\n— Tunnen, että olen nyt juuri hiukan vaikeasti sulatettava. Mutta älä\nminusta välitä. On helvetillistä maata toisten taakkana mihinkään\nkykenemättömänä. Minä olen nähtävästi turmellut pelin alunpitäen.\nOdotappas, kunnes pääsen jalkeille jälleen.\n\n— Hyvä on, poikaseni, vastasi Sam. — Ymmärrän. Älä huoli tuskastua,\näläkä pahastu. Käyn vain silmäilemässä hiukan naapuripiiriä, ettemme\nturhaan hukkaa aikaa. Ja, Dick, olehan höyli tytölle.\n\n— Oh, vie hirteen tuo tyttö, ärähti Dick, unohtaen sovinnollisen\nmielentilansa. — Tyttöhän koko tähän onnettomuuteen on syypää.\n\nEikä hän puhunut sanaakaan enempää, makasi vai: kattoon tuijottaen ja\nvanhaa kaunaansa märehtien.\n\nHeti tämän keskustelun päätyttyä jutteli Sam Bolton pitkään\nMay-may-gwánin kanssa, ja painui sitten taipaleelle pikku kantamus\nhartioillaan. Oli turha ajatella kanootin käyttöä tällä matkalla;\njalkapatikka soveltui paraiten vuodenaikaan. Näin lyhenivät myös\nvälimatkat huomattavasti. Seudun kartan oli intiaani tarkkaan\nsyövyttänyt Samin hitaasti toimiviin aivoihin.\n\nKeskipäivän maissa toi May-may-gwán Dickille ruokaa. Kun hän oli\nsyönyt, raivasi tyttö harvalukuiset astiat syrjään ja palasi tuokion\nkuluttua vuoteen ääreen.\n\n— Pikku isä käski minun hoitaa vammojanne, sanoi hän mutkattomasti.\n\n— Koipeni on kunnossa, murisi Dick. — Osaan laittaa kääreet itse.\n\nMay-may-gwán ei vastannut, vaan jätti teltan. Hän palasi melkein heti,\nmukanaan muutama oksa, tuohenkappale ja hiilenpala.\n\n— Kas, näin on laitanne, sanoi hän nopeasti. — Nuo tuossa ovat\nsääriluut, tuo on nilkkaluu. Tämä luu on poikki — noin. Pikku isä\non taitavasti pannut sen sijoilleen tällä tavalla. Näin se paranee;\nlihakset ja rusto ehkä jäykistyvät, niin että Kotkansilmän aina täytyy\nkävellä ihan tönkkänä, eikä hän kenties enää koskaan voi juosta. Pikku\nisä on May-may-gwánille sanonut, mitä on tehtävä. Nyt on aika käsissä.\nViisitoista aurinkoa on laskenut siitä lähtien kuin vammat tulivat.\n\nHän puhui tyynesti. Dick tarkasti suuttumuksestaan huolimatta\nhuvitettuna oksien ja hiilen avulla nopeasti kyhättyä havaintovälinettä.\n\nHiljaisuutta kesti vain minuutin verran. Sitten töksähti\nnuorukainen, joka oli nojannut kyynärpäähänsä, takaperin vuoteelle,\narvoituksellisesti nenäänsä tuhauttaen. May-may-gwán piti sitä\nsuostumuksena ja ryhtyi varovasti hieromaan ja taivuttamaan\nloukkaantunutta säärtä. Tällainen käsittely, edellyttäen, että se\nsuoritettiin mitä suurimmalla huolella ja varoen, ettei katkennut luu\npäässyt luiskahtamaan paikoiltaan, oli hyvinkin omiaan edistämään\nloukkaantuneen jäsenen saattamista jälleen käyttökelpoiseksi.\n\nKerran päivässä sai sääri hoitonsa, kolmasti päivässä toi tyttö\nruokaa. Jälelläolevan ajan käytti hän omiin puuhiinsa, mutta niin\nkiire ei hänellä koskaan ollut, ettei tuolloin tällöin olisi ehtinyt\nteltan lievettä nostamaan laskeakseen suojaan raitista ilmaa. Milloin\nlennätti hän lisäksi sairaalle raikasta vettä kupposessa, milloin taas\nkiristi lastojen ympärille käärittyä hihnaa tai suoritti jonkin muun\npikku palveluksen. Hän toimi levollisesti, osoittamatta millään tavoin\nmieltään. Ja kun Dick ääneti otti vastaan hänen apunsa, ei hänkään\naukaissut suutaan puhuakseen. Ei kukaan olisi voinut arvata ajatuksia,\njotka hänen mielessään liikkuivat.\n\nViikon lopulla Dick eräänä päivänä äkkiä kohottausi kyynärpäänsä varaan.\n\n— Joku tulee! huudahti hän englanniksi.\n\nKuullessaan hänen äänensä hypähti tyttö jalkeilleen. Hän raotti\nhuuliaan, silmät loistivat, sieraimet värähtivät. Äkillinen,\nhaltioitunut ihastus paljasti silmänräpäyksen ajaksi hänen sydämensä\nja sammui sitten yhtä nopeasti hänen käsittäessään, että nuorukaisen\nhuudahdus oli ollut vaistomainen — yhtä vähän tarkoitettu tytölle kuin\nkelle hyvänsä muullekaan. Heti senjälkeen ilmestyi Sam Bolton näkyviin\nmetsän reunasta.\n\nVanha mies viskasi mytyn hartioiltaan, laski kiväärinsä puun kupeelle,\nosoitti May-may-gwánille koiraa, jota talutti hihnasta, ja lähestyi\ntelttaa. Hän näytti olevan hyvällä tuulella lausuessaan tervehdykseksi:\n\n— Hei, mitä kuuluu?\n\nNähdessään terveen miehen reippaasti astelevan luokseen, kääriytyi\nDick jälleen typerään kiukkuunsa. Hänen ärtyisyytensä oli suorastaan\njärjetöntä, kuten hän itsekin hyvin tiesi. Jokin tuntematon voima\ntukki hänen suunsa, ja ne sydämelliset sanat, jotka hänellä jo oli\nhuulillaan, jäivät lausumatta. Kaikki muu, paitsi sairauden panemat\nkahleet, tuntui hänestä tympeän yhdentekevältä.\n\n— Eipä hätää, vastasi hän yrmeästi.\n\nSam aukaisi näppärästi siteet, tutkiskellen tarkasti loukkaantunutta\njalkaa.\n\n— Luu näyttää olevan paikoillaan, totesi hän sitten. — Onko tyttö\nliikutellut säärtäsi joka päivä?\n\n— On.\n\n— Ovatko kivut lisääntyneet?\n\n— Ei.\n\n— Tylsää maata selällään päiväkaudet, voimatta tehdä mitään?\n\n— Niin on.\n\n— Lähdin kulkemaan kaakkoista suuntaa. En keksinyt juuri mitään,\nlukuunottamatta hyvää koiraa, jonka otin mukaani. Se on vain puoliksi\nkesy.\n\nDickillä ei ollut tähän mitään huomautettavaa. Sam tapasi\nMay-may-gwánin hieromassa ystävyyttä koiran kanssa, jolle hän oli\nantanut joitakin ruuantähteitä. Tyttö taputteli koiran päätä ja\nkäänteli sen suippoa kuonoa, jota silloin tällöin varovasti läiskäytti\nkämmenpohjalla. Joka läimäys pani eläimen kiivaasti pärskähtämään.\nMutta samalla se kaikin tavoin osoitti nauttivansa hyväilystä. Sillä\noli hyvin karheakarvainen turkki, terävät korvat sojottivat eteenpäin,\nhäntä oli tuuhea ja silmät ilmaisivat älyä, puolittain hurjasta\nkatseesta huolimatta.\n\n— Kotkansilmä voi hyvin, jutteli erämies.\n\n— Olen toiminut Pikku isän määräysten mukaan, vastasi tyttö ja nousi\nryhtyäkseen ruuanlaittopuuhiin.\n\nSeuraavana päivänä valmisti Sam parin kainalosauvoja, jotka hän varusti\nsammalpehmikkeillä.\n\n— Pikku sisar, sanoi hän, — Nyt lähden pitkälle matkalle, pari\nviikkoa, ehkä kuukaudenkin kestävälle. Kuuden päivän perästä saa\nJibiwanisi nousta vuoteeltaan. Sääri on tietysti sidottava. Eikä hän\nsaa astua kipeällä jalalla maahan ollenkaan. Sinun on pidettävä siitä\nhuolta. Minä sen sanon hänellekin. Joka päivä on hänen istuttava\nauringonpaisteessa. Sitten hänelle on hankittava jotakin puuhaa. Kun\nlumet tulevat, lähdemme jälleen pitkälle taipaleelle. Pane siltä\nvaralta kaikki kuntoon, ja katsokin, ettei Kotkansilmä vetelehdi\njoutilaana.\n\nDickille puhui hän yhtä suoraan.\n\n— Olen lähdössä jälleen, Dick, virkkoi hän. Ei sille mahda mitään:\nsinun on pysyttävä pitkälläsi vielä viikon päivät. Sen jälkeen\nnäyttää tyttö sinulle, miten on meneteltävä, ettei luu jälleen lähde\nsijoiltaan. Saat liikkua kainalosauvojen varassa. Jos hiukankin tuet\nruumistasi kipeään jalkaan ennenkuin palaan, jää se jäykäksi koko\neliniäksesi. Neuvoisin sinua siis jättämään sellaiset yritykset. Tee\nkuten tahdot — minä sinuna lekottelisin päivänpaisteessa. Et sinä\nsuuriin kuitenkaan pysty ennen lumen tuloa. Voisit hiukan järjestellä\nasioita ja näperrellä jotakin; tyttö hankkii sinulle työtarpeita ja\nauttaa sinua. Näkemiin!\n\n— Hyvästi, jupisi Dick. Hän huokasi syvään tuntiessaan jälleen\navuttomuutensa. Leppymätön raivo sallimusta kohtaan, joka hänestä oli\ntehnyt ramman, kiehui hänen sisimmässään ja hän sinkosi tyhjyyteen\nkatkeria, hyödyttömiä kysymyksiä: miksi tuollaisen onnettomuuden piti\nturmella juuri hänen nuoren elämänsä? Ulkopuolelta saattoi hän kuulla\nvähäisen nuotion rasahtelevan, intiaanitytön juttelevan koiralle\nmatalalla äänellä, ja eläimen tyytyväisen vikinän. Sitten havaitsi hän\näkkiä kaipaavansa seuraa ja lopen kyllästyneensä iänikuisesti samaa\nrataa kiertäviin ajatuksiinsa. Hän kutsui tyttöä:\n\n— Hei!\n\nMay-may-gwán ilmestyi melkein heti teltan aukkoon. Hänen katseessaan\nkuvastui orastava toivo, sillä Dick oli nyt ensi kerran kutsunut hänet\nluokseen.\n\n— Ninny-moosh — koira, komensi nuorukainen kylmästi.\n\nTyttö kääntyi viheltämään hurttaa. Se tuli heti, osoittaen kaikin\ntavoin ystävällisiä tunteitaan naista kohtaan.\n\n—- Tulehan tänne, veli hopea, suostutteli Dick, kättään ojentaen.\n\nTuo puoliksi kesy eläin näytti hieman epävarmalta. Se halusi\nnähtävästi ensin päästä perille miehen tarkoituksista. Dick ymmärsi ja\nryhtyi hieromaan tuttavuutta. Hänen tyytymätön ilmeensä katosi ensi\nkertaa moniin aikoihin ja entinen miellyttävä poikamaisuus palasi.\nTeltta-aukon luona seisoi May-may-gwán unohdettuna, odottavana,\näänettömänä. Dick lirkutteli lempeästi, kutsuen, taiten taivutellen,\nkunnes koira suostui keveään taputukseen suipolle kuonolle. Nuori\nmies jatkoi huvitettuna varovasti ja tyynesti maanitteluaan. Lopulta\nselviytyi hän voittajana. Eläin antoi hyväillä korviaan ja taputella\nkuonoaan. Tyytyväisenä se vihdoin paneutui pitkälleen uuden isäntänsä\nulottuville. Miehen käsi hyväili yhä sen päätä. Hiljaa hiipi\nintiaanityttö ulos. Hän istuutui nuotion ääreen, jääden tuijottamaan\nliekkeihin. Ja ihme tapahtui: pari kirkasta kyyneltä kohosi hänen\nsilmiinsä. Hän räpytti ne pois ja ryhtyi valmistamaan illallisateriaa.\n\n\n\n\nXV LUKU.\n\n\nJohtuiko tuo sitten lupauksesta, että pian jälleen pääsisi ulkoilmaan,\ntai huvista, jonka koiran seura hänelle tuotti, joka tapauksessa tuntui\nDick olevan huomattavasti hilpeämpi seuraavina päivinä. Tuntikausia\nhän hullutteli hurtan kanssa. Se oli saanut nimekseen Billy, erään\nvanhan metsästystoverin mukaan, ja nyt se opetettiin ojentamaan\nkäpälää, puhumaan, irvistelemään »koiramaisesti», paneutumaan käskystä\npitkälleen ja tekemään kaikenkaltaisia muita hyödyllisiä ja huvittavia\ntemppuja, jotta saattoi lopulta sanoa sen siinä suhteessa saaneen mitä\ntäydellisimmän kasvatuksen. Uuden ystävän kompastukset ja edistyminen\ntuntuivat suuresti hauskuttavan nuorukaista, sillä teltasta kuului\nusein riemastuneita huudahduksia. Rakosista tirkistelevä May-may-gwán\nnäki Dickin taas samanlaisena kuin kohdatessaan hänet ensi kerran.\nSilmät loistivat, suu hymyili, kasvoilla viipyi veikeä ilme, valkeat\nhampaat välkkyivät ja otsan kurtut olivat kadonneet. Kolme päivää tyttö\nhäilyi toivottomuuden ja uudelleen elpyvän toivehikkuuden rajamailla,\nkunnes vihdoin pelokkaasti kokeili lähentymistä.\n\nHän livahti kainona teepeehen. Siellä kyyhötti koira takamuksillaan,\ntarkaten pää kallellaan isäntäänsä.\n\n— Hyvä koira, sanoi tyttö tukahtuneella äänellä.\n\nNuori mies ei ilmeisestikään kuullut.\n\n— On hyvä, että koiralla on nimi, jonka se tuntee, niin että se\ntottelee kutsua, yritti May-may-gwán taas.\n\nOdottamattoman vierailun yllättämänä, vaivautuneena, naisen aiheuttaman\nkiusallisen tilanteen suututtamana ja kykenemättömänä vapautumaan\nkeinotekoisesta ärtymyksestä, joka paadutti hänen mieltään, kohotti\nDick äkkiä katseensa. Hänen ilmeensä oli tylsä, eloton.\n\n— On verkonnoston aika, virkkoi hän.\n\nTyttö ei jatkanut sovinnon rakentamista. Hän hyöri melkein\nkoneellisesti toimissaan, puuhaten mitä milloinkin arveli olevan\ntarpeen.\n\nTäsmälleen seitsemäntenä päivänä Dick varovasti ja huolellisten\nvalmistelujen jälkeen pyrki jalkeille. Hänen oli nyt sallittava\ntytön auttaa itseään. Kun hän nousi pystyyn, tunsi hän aluksi rajua\nhuimausta, ja olisi kenties kaatunut, ellei May-may-gwán olisi tukenut\nhäntä. Vaivalloisesti hoiperteli hän ulos teltasta. Käsivarretkin\ntuntuivat aivan hervottomilta. Uupuneena ja huohottaen lysähti hän\nistuimelle. Kesti kotvan, ennenkuin hän saattoi tyvenesti silmäillä\nympärilleen.\n\nHänen katseensa osui ensimäiseksi hirvenvaahteran kirkkaanpunaisiin\nlehviin, jotka näyttivät veritäpliltä vihreällä sametilla. Ja ne\nkertoivat hänelle, että syyskuu eli Monta-karibua-metsässä-kuukausi oli\nkäsissä.\n\n— Hei! huusi hän.\n\nMay-may-gwán totteli kutsua kuten aina aikaisemminkin, mutta toivo oli\nsammunut hänen katseestaan.\n\n— Tuo minulle mashkigiwátegin, lehtikuusen puuta, käski Dick; tuo\nminulle mókamon, veitsi, ja tschi-mókamon, iso veitsi; tuo myöskin\nah-tékin, karibun, vuota.\n\n— Nämä kaikki ovat valmiina, vastasi tyttö.\n\nPohjan perien käyrää veistä, _couteau crochea_, käyttäen vuoleskeli\nDick verkkaisesti pitkiä lehtikuusen sälöjä, jotka perin huolellisesti\nsilitteli. Hän oli ylen tarkka sekä puita valitessaan että niitä\nkäsitellessään. Lopulta sai hän valmiiksi riman, johon näytti olevan\ntyytyväinen. Hitaasti hän sitä sitten muovaili ja norjensi, varovasti\nkaarelle taivutellen, niin että vihdoin päät koskettivat toisiaan\nja puu kaartui kehän muotoiseksi. Pari poikkipuuta kiinnitettiin\nvielä kaiken varalta pönkiksi. Nämä sitoi nuori mies paikoilleen\nkaribunnahkasuikaleilla, jotka hän ensin oli kastellut lämpimässä\nvedessä. Riman päät kiinnitti hän samanlaisilla hihnoilla. Koko vehe\npantiin sitten syrjään kuivumaan.\n\nTällä tavalla sai Dick muutamassa päivässä valmiiksi kuuden lumikengän\nrungot. Ne olivat kaikki ojibwamallia, jota Dick piti paraimpana,\nsillä näillä seuduin ei rosoisilla vierukiviylängöillä käytännössä\noleva lumikenkä vastannut tarkoitustaan enempää kuin tasankojenkaan\npitkulaiset, nopsat sivakat. Joitakin päiviä myöhemmin kuumensi hän\nrautalangan hehkuvan punaiseksi ja poltti sillä reiät paulahihnoja\nvarten. Nämäkin hihnat valmisti hän karibunnahasta, koska se märkänä\nkutistuu ja kiristyy, kun taas muunlaisesta nahasta tehdyt hihnat\nhelposti venyvät. Poikkisälöjen sekä ylle että alle laittoi hän hienon,\ntiheän punoksen, sovittaen väliin helposti lävitseen laskevan ristikon,\njotta löyhä lumi pääsisi siivilöitymään läpi. Joka säikeen tutki hän\ntutkimasta päästyäänkin, joka solmun kestävyyttä koetteli kerran\ntoisensa jälkeen.\n\nÄlköön kukaan silti kuvitelko, että hän yksinään tässä työssä uurasti.\nMay-may-gwán auttoi voimiensa mukaan, ei ainoastaan työkaluja ja\naineksia kanniskellen, vaan myöskin rimoja taivuttelemisessa,\nsitomisessa ja hihnojen pujottelussa.\n\nTyö ei vaatinut suurta taitoa ja näpertely puitten pehmoisessa\nsiimeksessä, tuoreitten lastujen tuoksun ja metsän satojen lemujen\nleyhkiessä oli erinomaisen mieluisaa. Noilla kahdella yksinäisellä\nihmisolennolla vain ei ollut mitään yhteistä. Vihdoin riippui tuuheassa\nkuusenoksassa valmiina kolme lumikenkäparia, mäystimiään myöten\nviimeisteltyinä.\n\n— Tuo minulle nyt, komenteli nuori mies, hickorysalkoja ja gijikin,\nseetripuun pölkkyjä; tuoppa myös wigwassia, koivunkuorta, ja mooswan,\nhirven, raakaa vuotaa.\n\n— Valmiina on, toisti taas May-may-gwán.\n\nJälleen ahkeroitiin päiväkausia. Dick ei tietenkään voinut heiluttaa\nkirvestä, joten tytön piti opetella sitäkin käyttämään. Tarvittiin\nkiiloja puun halkomiseen; tarvittiin yhä uusia ja uusia yrityksiä,\nkunnes lopulta veistetyt rimat ottivat muokkaantuakseen suoriksi ja\nvirheettömiksi; piti taiten tehdä solmuja, sievästi piti nahkoja\nliotella, ja vihdoin tuli osata liittää yhteen luja _babiche_, jotta\nsiitä syntyisi koirien vedettävä reki. Tämä sitten pantiin puun\njuurelle piiloon.\n\n— Nyt tuo minulle, määräsi Dick, mooswan, hirven, raakaa vuotaa, niin\nmyös ah-tékin, karibun, nahkaa, ja wátabia, juurisäikeitä.\n\nToisiansa vastapäätä istuen, työnsä yli kumartuneina, he rakensivat\nkoiranvaljaita, vahvoja, käytännöllisiä, kestäviä. Siinä syntyi\nkaulanauha, sukeutui selän yli kulkeva, leveä nahkavyö, raskaat\nvetohihnatkin valmistuivat. Neljät valjaat laitettiin, sillä Sam aikoi\nepäilemättä täydentää valjakkoa, ja taas työnnettiin työn tulokset puun\noksalle odottamaan.\n\nJo palasikin Sam pisimmältä matkaltaan, niukoin tiedoin tosin, mutta\nsitä hilpeämpänä mieleltään, sillä ovelasti oli hän nytkin osannut\nkarkoittaa intiaanien epäluulot. Hänen mukanaan oli jälleen »husky»,\npuoliksi kesy susikoira, ja suuri newfoundlandilaisen näköinen otus.\nOlipa hän saanut hankituksi hieman teetäkin ja tupakkaa sekä mainion\nkirveenterän. Kirves etenkin oli arvokas lisä heidän vähäisiin\nvarusteihinsä. Sam antoi tunnustuksensa tehdystä työstä, mutta lähti,\nvain päivän levättyään, uudelleen liikkeelle.\n\nTeepeen sisäpuolella riippui monias May-may-gwánin Dickin maatessa\npyydystämän jäniksen nahka. Suikaleista punottu peite oli jo\nvalmis. Nyt ryhtyi tyttö ompelemaan nahkoja yhteen päällystäen ne\nvillahuovilla. Näissäpä sitten tarkenisi kuka hyvänsä — mitään\nlämpimämpää et voi kuvitella. Karibunnahasta, johon karva visusti\noli jätetty, hän yhdessä Dickin kanssa sommitteli takkeja,\nhuppukaulusniekkoja. Hiipan pääaukon reunusteiksi ommeltiin tuuheita\nketunhäntiä, vieläpä se varustettiin kurenauhallakin, jotta saattoi\npeittää kasvonsa kokonaan, jos halusi. Lapaset laitettiin myskirotan\nturkiksista ja mukavat, pitkävartiset mokkasiinit sisustettiin jäniksen\nnahalla. Tukevat nahkasiimaruoskat ja peurannahkaiset pyssykotelot\nvielä valmistettiin ja sitten olivatkin yksinkertaiset talvivarusteet\nkunnossa.\n\nMutta vielä oli muonakysymys järjestämättä. Pakkaskuukausina oli\nriistansaanti aivan sattuman varassa.\n\nSeitsemän viikkoa oli nyt kulunut Dickin onnettomuuspäivästä. Varovasti\nja vähitellen ryhtyi nuorukainen koettelemaan jalkansa kestävyyttä.\nHuolellinen hoito ja hieronta olivat tuottaneet hyviä tuloksia —\nnivelessä ei tuntunut mitään sanottavaa jäykkyyttä. Mies voimistui\npäivä päivältä. Pian saattoi hän jo nilkuttaa jonkun matkaa sauvan\nvarassa. Tosin ei hän vieläkään voinut nauttia liikkumisvapauden\nsuomasta ilosta, mutta kuitenkin kykeni hän jo hiukan harjoittamaan\nmetsästystäkin. Päiväkausia kyykki hän kärsivällisenä lähellä polkua,\njota myöten karibut iltaisin saapuivat juomapaikoilleen; uskaltautuipa\ntoisinaan virtaa alas aina lähimmälle putoukselle saakka; joskus tyytyi\nhän vain istumaan kivellä riistan näyttäytymistä odotellen. Eikä\nsuinkaan suotta — lihavarasto kasvoi kasvamistaan.\n\nHe antoivat osan lihasta heti syötäväksi koirille, ja nämä tietysti\nahmivat herkkua niin paljon kuin suinkin sietivät. Mutta suurin osa\nsaaliista valmistettiin kuitenkin säilykelihaksi. Rasva erotettiin\ntarkasti, sitten viillettiin liha ohuiksi viipaleiksi, jotka kuivattiin\npäivänpaisteessa. Kuivatut palat survottiin vuorostaan rikki ja\nsekoitettiin sulatettuun ydinmehuun ja rasvaan. Lämpimänä tämä keitos\nsitten puristettiin tiiviisiin pikku pusseihin. Melkoinen lihakimpale\nkutistui tällä tavoin käsiteltynä hämmästyttävän vähiin. Säilykepussit\nnostettiin vihdoin korkeilla telineillä olevalle lavalle, pois koirien\nja petojen ulottuvilta.\n\nUusi susikoira oli heti joutunut kiistaan Billyn kanssa, mutta Dick\nHerronin tyydytykseksi piti Billy lujasti puoliaan. Kolmas koira,\ntuo iso kuvatus, oli narttu, ja sen kanssa tietysti elettiin sulassa\nsovinnossa. Kun Dick oli riistaa vainoamassa, sidottiin koirat\nvisusti leirin kupeelle, mutta muina aikoina ne saivat kierrellä\nympäristössä. Niitä ei kuitenkaan laskettu raivion ulkopuolelle riistaa\npeloittamaan. Iltaisin istuivat ne tarkkaavan näköisinä toistensa\nvieressä, odottaen säännöllistä ehtooatriaansa. Miehiä ei leirissä\nollut monta, mutta koirat korvasivat tavallaan tämän puutteen. Ne\nikäänkuin olivat vahvistamassa rintamaa erämaata vastaan. Tällä puolen\noli siis ihmisolento, joka tähän asti koskemattomassa korvessa hioi\nhyökkäys- ja puolustusaseitaan. Hänen varusteihinsä kuuluivat nuotiot,\nteltat ja kotieläimetkin. Tuolla puolen taas väijyivät kauhistuttavina\nsalaperäisinä, suunnattomina, tyyninä, koruttomina mahtavat\nvihollisvoimat. Varhaissyksyn kuulaassa ilmassa tuntuivat verkkaisesti\nohi liukuvat päivät vihamielisyyden kyllästämiltä ja ilmitaistelun\ntodennäköisyys paisui paisumistaan.\n\n\n\n\nXVI LUKU.\n\n\nPuitten lehdet kellastuivat, käpristyivät, putosivat maahan.\nKorpi muuttui äkkiä äänettömäksi. Suuri hiljaisuus laskeutui kuin\nhuurrehuntu seudun ylle, hiljaisuus, joka tuntui soivan tuhansia metsän\nsäveliä, hauraita ja vihdoin vaimentuvia. Kuolleet lehvät riippuivat\nliikkumattomina puissa, ilma uinui horteessa, ja päivän himmeä hohde\nlepäsi viileänä kaiken yllä.\n\nHiljaisuuteen oli kätketty suuri, salaperäinen tarkoitus;\näänettömyydessä piileksi uhkaus. Tämä oli tasapainon silmänräpäys ennen\nsuunnatonta romahdusta.\n\nSilloin tällöin keskeytti hiljaisuuden kumma kohina, eikä tainnut\nkukaan selittää mitä se merkitsi. Äkkiä saattoi polun poskessa väijyvä\nmies kuulla kuivien lehtien rapinan, hätäisen melun, odottamattoman\näänen, joka jännitti hermoja ja pani sydämen jyskyttämään. Yhtä äkkiä\ntaas hiljaisuus palasi, herkkä, hauras äänettömyys jatkui.\n\nKorvessa tuntui kaikki tapahtuvan varovasti, nopeasti, syöksyttäin,\nsamalla tavoin kuin ampumalinjassa oleva mies etenee suojasta suojaan\nmaastoa hyväkseen käyttäen. Kaikki elävät olennot kuuluttivat\nlehvistössä olemassaolonsa. Ja vaara väijyskeli niitä hyvällä\nmenestyksellä. Mieskin, astuessaan harvat askeleensa, hämmästyi\ntavatonta ääntä, jota ne saivat aikaan. Tuntui kuin olisi hän seurannut\nperäytyvää luontoa täyteen ahdetun salin läpi, tiukujen helistessä joka\naskeleella. Alituiseen halutti pysähtyä, jotta melu taukoaisi, jotta\npysyisi huomaamattomana. Ja jos pysähdyit, lankesi hiljaisuus heti,\nsiinä silmänräpäyksessä, kaiken yli, seuraten kiinteästi kintereilläsi.\n\nPari punaista oravaa loikkasi kesken kaiken kuusen oksalta\ntoiselle ajaen kiihkeästi toisiaan takaa. Tuo tuntui jo, toden\ntotta, väkivallalta syksyistä rauhaa kohtaan. Tuollainen melske\noli loukkaus. Toivoit kärsimättömästi kahinan loppuvan, mutta se\njatkui sietämättömänä, raadellen hermoja kuin koiran haukunta öiseen\naikaan. Lopulta se tuntui rivoudelta, jumalattomien hurjastelijain\nmekastukselta, pyhäinhäväistykseltä, tutkimattoman metsän jumalten\nherjaamiselta. Mutta sitten tuli taas hiljaisuus kuin säilän isku.\n\nKorpi tuntui pysyvän samanlaisena päivästä päivään, mutta kuitenkin\noli kumma muutos tapahtunut. Sitä ei voinut millään tavalla\nmääritellä. Joka aamu oli taivas yhtä kaunis, päivä yhtä lempeä,\nlehvät yhtä kirjavan loistavat kuin edellisenäkin aamuna, mutta joka\naamu puuttui myös jotakin sanoin selittämätöntä, joka oli ollut\nolemassa päivää aiemmin, ja sen sijaan oli tullut jotakin uutta,\nyhtä vaikeasti kuvailtavaa. Ja viikkojen kuluessa kävivät muutokset\nvähitellen yhä selvemmin havaittaviksi. Hiljaisuus tuntui lopulta\nyhä pahaenteisemmältä, erämaan eläjät yhä salaperäisemmiltä. Korpi\nkoveni raudaksi ja kovettuessaan kävi se vieläkin uhkaavammaksi,\nkauhistavammaksi. Se ei enää torkkunut horroksissa; se oli herännyt\nja lähestyi vihollistaan valppaana, ovelana, varovaisena ja valmiina\niskemään.\n\nAamuisin saattoi jo nähdä jäähilettä verkkaan juoksevan joen partaalla.\nPakkanen alkoi pureskella sormia. Päivä oli heilahtanut etelämmäksi,\nyön tunnit olivat venyneet pitemmiksi. Siika oli alkanut hypähdellä\njoessa.\n\nMies ja tyttö pyydystivät innokkaasti hopeanhohtoisia kaloja, jotka\nsavustettiin ja nostettiin korkealla keikkuvalle lavalle. Näin saatiin\ntalviruokaa koirille. Juuri eläinten muona muodostikin suuren osan\nniistä tarpeista, joita etupäässä oli varattava mukaan matkalle.\n\nDick rupesi jo pysymään pystyssä kainalosauvoittakin. Hän aloitti\nyrityksensä varovasti ja äreänä. Hänen päätön raivonsa palasi jälleen,\nkun hänen avuttomuutensa paljastui koko surkeudessaan. Siitä huolimatta\nhän itsepintaisesti jatkoi kävelyharjoituksiaan ja vähitellen\nalkoi parantuminenkin edistyä joutuisammin. Jokainen yritys lisäsi\nlihasvoimaa, notkeutta ja itseluottamusta. Vihdoin hän varmistui siitä,\nettä intiaanien Siikakuukauden saapuessa pääsisi aivan entiselleen.\nMutta tämänkin asian totesi hän tyytymättömänä, nuristen. Oli niin tai\nnäin, koskaan ei ollut hyvä.\n\nKun hänen sitten oli lopulta myönnettävä, ettei jalkaa enää mikään\nvaivannut, muuttui kuitenkin mieliala äkkiä. Välttämättömän, sokean\nalistumisen ja kärsivällisyyden aika läheni loppuaan. Valoisammalta\ntuntui jälleen maailma. Jännitys laukesi. Hän leikki pitkät puhteet\nkoirien kanssa — niistä oli Billy hänen erikoinen suosikkinsa; silloin\ntällöin pääsi häneltä pieni laulun lurituskin ja välistä huikea\nvihellys halkaisi ilman. Vihdoin hän eräänä päivänä ykskaks keskeytti\ntyönsä ja katsahti tyttöä kapeilla, hämmentävillä silmillään.\n\n— Tule, Pikku sisko, sanoi hän, menkäämme verkkoja kokemaan.\n\nTyttö kohotti katseensa, hehkuvan punan lehahtaessa hänen\nkasvoilleen. Ensi kertaa senjälkeen kun he olivat kohdanneet toisensa\nintiaanileirillä Missináibiessa, oli nuorukainen käyttänyt tuota\ntuttua, herttaista nimeä häntä puhutellessaan.\n\nHe nostivat verkon, ja kasasivat kanootin puolilleen hopeanhohtoisia\nkaloja. Dick oli jo saanut takaisin entisen huolettoman tuulensa.\nTosin ei tytön läsnäolo näyttänyt häntä suuresti huvittavan, mutta\ntässä välinpitämättömyydessä ei ollut mitään töykeää, yliolkaista —\nse ei tuntunut loukkaavalta. Ja tyttö oli hartaan kiitollinen siitä\nvähäisestäkin ystävällisyydestä, jota hänelle riitti. Hänen kasvoiltaan\noli jäykkä, jäätynyt ilme tyyten kaikonnut. Ne uhosivat jälleen\nveikeätä, viehättävää suloa, mutta nuori mies oli kuin sokea — hänen\nvälinpitämättömyytensä oli aito, eikä äkkinäinen mielialan häilähdys\nsuinkaan johtunut mistään muutoksesta hänen tunteissaan tyttöä kohtaan.\nEi, hyvän tuulen synnytti ilo, joka täytti hänen olemuksensa nyt, kun\nhän tervehtyneenä taas saattoi ajatella Pitkälle taipaleelle lähtöä.\n\nMutta Sam Bolton, joka samana päivänä palasi omalta pitkältä\nmatkaltaan, huomasi heti May-may-gwánissa tapahtuneen muutoksen. Hän\ntuli levottomaksi. Kaartaen joen rantaa pitkin lähestyi hän leiriä.\nAskeleet eivät synnyttäneet mitään ääntä pehmeässä sammalistossa, eikä\nkukaan hänen tuloansa huomannut. Tyttö oli kumartunut nuotion yli ja\nkirkkaat liekit valaisivat hänen hehkuvia kasvojaan. Hiljaa hyräili hän\nvienoa, oman kansansa laulua:\n\n    »Mong-o doog-win\n    nin dinaindoon —»\n    »Koskelon korean siiven luulin\n    välkkyvän aallokossa.\n    Taisipa ollakin sulhoni mela,\n    joka kimmelsi kuutamossa.»\n\nHeti senjälkeen kohotti hän katseensa ja huomasi vanhan metsänkävijän.\n\n— Pikku isä, huudahti hän riemukkaasti.\n\nNuorukainenkin keksi samassa tulokkaan ja kompuroi ulos wigwamista.\n\n— Hei, vanha mörökölli! luikkasi hän. — Luulimme, ettet ensinkään\nilmestyisi takaisin. Katsohan, mitä olemme saaneet aikaan. Arvelin jo\nvähin sinun jääneen metsiin makailemaan työnteosta päästäksesi. Mistä\nsinä _tuon_ koiran olet varastanut?\n\n— Heipä hei, Dick! tervehti Sam, vapautuen kantamuksestaan. — Olen\naikalailla väsynyt. Sanohan tytölle, että kiiruusti laittaa minulle\nhiukan haukattavaa.\n\nHän nojautui, silmät puoleksi ummessa, seetrin runkoon, yhtäkaikki\neloisana ja valppaana. Leirin ilmapiiri hämmensi häntä. Ja Dick...\nSamista tuntui yhtäkkiä, että hän kernaammin olisi kohdannut vanhan,\näreän Dickin, kuin tämän hilpeän nuorukaisen.\n\nMonta sanaa ei vaihdettu ennenkuin ateria oli päättynyt ja piiput\ntäytetty. Vihdoin kysyi Dick:\n\n— No, missä sinä kävit ja mitä sait tietoosi?\n\nSam vastaili lyhyesti, kertoillen matkastaan. Hän selitti nyt\nkäyneensä tämän seudun kaikki metsästyspiirit, yhtä ainoata, Kenógamin\ntoisella puolella olevaa, lukuunottamatta. Mitäkö hän oli keksinyt? Ei\nmitään. Hän oli ehdottoman varma siitä, ettei ollut mitään erikoista\nkeksittävissäkään.\n\n— En tietysti voi taata intiaanien kaikkien tiedonantojen\ntodenperäisyyttä, sanoi hän, mutta riistapoluilla ja metsästysleireillä\ntekemieni havaintojen perusteella saatoin kyllä päätellä, montako\nmiestä kulloinkin oli ollut koolla, ja olen varma siitä, että näin\nkeräämäni tiedot heidän lukumäärästään myös pitävät paikkansa. Koiran\nsain käsiini Leftfoot-järven tuolta puolen. Tuleppas tänne, peni!\n\nEläin löntysti lähemmäksi, nuokuksissa ja silmät verestävinä. Se oli\nvaltava, musta, parkittu peto. Merkillisen ryppyinen kuono ja pitkät,\nlerppuvat korvat tekivät sen perin oudon näköiseksi.\n\n— Vahva poika, mutta pirun näköinen, huomautti Dick. — Ja mitenkähän se\naikoo tareta noin lyhytkarvaisena?\n\n— Se on jo viettänyt talven täällä, ilmoitti Sam. — Kush, pane\npitkällesi tuonne!\n\nPään ja korvien joka askeleella heilahtaessa paarusti koira lähemmäksi\nMay-may-gwánia, joka kaikessa rauhassa piti seuraa hurtille jonkun\nmatkan päässä miehistä.\n\n— Mitä Kenógamiin tulee, jatkoi Sam juttuaan, on se kahden viikon\nmatkan takana, jos nimittäin käytämme koiravaljakkoa. Ja näillä main\non se viimeinen mahdollinen paikka, josta meidän kannattaa miestämme\netsiä. En uskaltanut kysellä liian paljon, niin etten tiedä muuta\nkuin sikäläisten metsästäjien lukumäärän. Neljä perhettä siellä on ja\nlisäksi joku yksinäinen saalistaja, sen verran sain urkituksi. Meidän\non odotettava lumen tuloa täällä. Ellemme sitten löydä ukkeliamme\nKenógamin seuduilta, on meidän parasta painua Nipissingin puolelle.\n\n— Hyvä on, sanoi Dick.\n\nVanhempi mies kyseli senjälkeen yhtä ja toista varuksista ja\nmuonavaroista, kunnes vähitellen pääsi asiaan, joka erikoisesti hänen\nmieltään askarrutti.\n\n— Kaikki sujuu kyllä hyvin, sanoi hän, niinkauan kuin ei ole mitään\nerityistä hätää ja riista riittää. Ja mikäpä olisi ollessa, jos\nsaisimme Jingossin yllätetyksi tai kierrokseen? Mutta oletappa, että\nhän haistaa palaneen käryä ja livistää. Kuinkas silloin? Syntyy\nvarmasti kova kilpajuoksu, poikaseni, jossa tarvitsemme kaiken sisumme.\nMeidän on siirreltävä kinttuja kevyesti ja nopeasti, ja varmasti\nsilloin myös tarvitsemme joka ainoan ruuanpalan, jonka vain saamme\nhankituksi.\n\nNuorukaisen silmät loistivat ja sieraimet värähtivät hänen\nkuvitellessaan tällaista leikkiä.\n\n— Totta maar me hänen tiensä pystyyn saamme! huudahti hän.\n\n— Hyvä, virkkoi eränkävijä, mutta — ja hänen silmänsä kapenivat —\nmitenkä käy tytön?\n\nDick ei osoittanut mitään närkästymisen merkkejä, vaan virnisti\nleveästi:\n\n— _Mitenkö_ käy? Siten kuin olen ennustanut. Taidat olla huolissasi sen\ntakia.\n\nVanha mies vaikeni puolittain tyytyväisenä. Hetkistä myöhemmin sai hän\ntilaisuuden puhutella May-may-gwánia.\n\n— Onko kaikki hyvin, Pikku sisar? kysyi hän.\n\n— Kaikki on kunnossa, vastasi tyttö. — Olemme valmistaneet parkat,\nreet, lumikengät, huovat, ja lisäksi olemme hankkineet paljon syötävää.\n\n— Entä Jibiwanisi?\n\n— Hänen jalkansa on melkein terve. Eilen hän käveli aina Isolle\nlammikolle asti ja takaisin. Tänään, tänä iltanakin, Pikku isä, on paha\nhenki poistunut hänestä ja hänen mielensä on iloinen.\n\nVanha mies vaihtoi keskustelunaihetta.\n\n— Pikku sisar, sanoi hän, kohtapuolin lähdemme talvitaipaleelle.\nMahdollisesti on meidän kuljettava hyvin nopeasti, Ehkäpä tulee\nruuastakin puute. Eikö olisi parempi, ettet lähtisi mukaan?\n\nTyttö katsoi häntä silmiin.\n\n— Aavistin teidän sanovan niin. Olen kuullut keskustelunne kohtaamienne\nojibwa-miesten kanssa. Olen nähnyt matkavalmistuksenne. En ole\nerehtynyt. Te ette suinkaan ole etsimässä paikkaa talviasemia varten.\nEn tiedä, mitä haette, ja ymmärrän, että haluatte salata matkanne\ntarkoituksen. Koska ette ole siitä mitään virkkaneet, käsitän, että\nhaluatte pitää sen minultakin salassa. En ollut selvillä näin paljosta,\nkun jätin Haukemahin ja hänen kansansa, mikä muuten oli tyhmä teko.\nMutta tehdyksihän se tuli — minkäpä sille taitaa? Tekemättömäksi sitä\nei saa. En voi enää palata Haukemahin kansan luo; he tappaisivat minut.\nMihinkäpä muuannekaan osaisin lähteä? En tiedä missä oma kansani\noleskelee.\n\n— Minne luulet joutuvasi, jos jäät minun seuraani? kysyi Sam uteliaana.\n\n— Te tulette turkiskomppanian talosta. Sanoitte intiaaneille\nlähteneenne Winnipegistä, mutta se ei ole totta. Kun olette saaneet\ntehtävänne suoritetuksi, palaatte jälleen komppanian talolle. Siellä\nvoisin ryhtyä esim. jonkun komppanian virkamiehen taloutta hoitamaan.\n\n— Mutta sinä et voi lähteä mukaan talviselle taipaleelle, väitti Sam.\n\n— Olen vahva; jaksan hyvinkin pysyä mukana.\n\n— Meidän on ehkä pidettävä kovaa kiirettä.\n\n— Niinkuin vihollista takaa-ajettaessa, sanoi tyttö tyynesti. — Hyvä.\nKoetan pysyä kintereillänne. Ja jos niin kävisi, etten jaksaisi teitä\nseurata, jätän teidät nurkumatta.\n\n— Entäs ruokavarat? penäsi Sam edelleen.\n\n— Huomatkaa, Pikku isä, vastasi May-may-gwán, olen varustanut mukaan\nrunsaasti syötävää; olen ahertanut kovasti. Olen kokenut ansoja,\nnostellut verkkoja, ommellut kaikenlaista vaatetta ja hoitanut\nKotkansilmää. Ellei minua olisi ollut, Pikku isä, olisivat teidän\nmatkanne jääneet tekemättä. Olette siis voittanut kokolailla aikaa.\n\n— Totta, myönsi Sam.\n\n— Kuulkaa, Pikku isä, ottakaa minut mukaan. Ajan koiravaljakkoa,\nrakennan leiriä, keitän ruokaa. Koskaan ette saa kuulla minun\nvalittavan. Jos ravinnosta tulee puute, luovun omasta osastani. Sen\nlupaan.\n\n— Uskon sinua, myönteli metsänkävijä, mutta sinä unohdat, että tulit\nseuraamme vapaaehtoisesti, meidän pyytämättämme. Parempi olisi sinun\nlähteä Missináibieen.\n\n— Ei, vastusti tyttö.\n\n— Jos luulet Jibiwanisin ottavan sinut vaimokseen, niin erehdyt, sanoi\nSam töykeästi.\n\nTyttö ei puhunut mitään, vaan puristi huulensa yhteen.\n\nVihdoin sanoi hän vielä kerran kuin varmemmaksi vakuudeksi:\n\n— Turkiskomppanian talon väen minä tunnen.\n\nSam lopetti keskustelun lupaamalla ajatella asiaa.\n\nDick ei voinut havaita mitään puolustettavaa tytön aikeessa. Hän ei\nedes huolinut keskustella koko asiasta, vaan antoi ymmärtää, että hän\npuolestaan oli sanoutunut irti kaikesta vastuusta; vieläpä näytti Samin\npula häntä hienokseltaan huvittavankin.\n\n— Saat sinä urakan, kun rupeat nipottamaan naista mukanasi Pohjan\nperille, huomautti hän tärkeästi. — Luonnollisestikaan emme voi jättää\nhäntä tuuliajolle tänne — en soisi koirallekaan sellaista kohtaloa\n— mutta minusta tuntuu, että varsin hyvin voisimme jättää hänet\nMissináibieen, ja päästäksemme hänestä kannattaisi meidän kyllä poiketa\nsen verran suunnastamme.\n\n— Niin, enpä tiedä... epäröi Sam. — Luonnollisesti...\n\n— Oh, ota hänet mukaan vain, jos haluat. Sinun lystisi, sinun murheesi.\nNäytät varsin ikävöivän hankaluuksia. Ja niitä syntyy. Sano minun\nsanoneen.\n\nNoiden kahden miehen suhtautumisesta tähän kysymykseen kävi\nselvästi ilmi, että Sam alusta pitäen oli ottanut suuremman vastuun\nkannettavakseen. Ja vihdoin hän, vaikka vastahakoisesti, päättikin\nottaa tytön mukaan. Saattoihan hänestä olla apua. Sitäpaitsi ei\ntodennäköisesti jouduttaisi pitämään kovinkaan kiirettä.\n\nIlma kävi yhä kylmemmäksi. Luoteesta purjehti raskaita pilviä ja\nraaka tuuli viuhui vihaisena korven yli. Oksaholvin alla jäätyi\nmaa möhkäleiksi, jotka eivät enää sulaneet. Kellastuneet lehdet,\njotka äsken olivat rapisseet puissa, kohmettuivat liikkumattomiksi.\nViluinen oli viima, joka vihelsi oksissa ja pelmusi pyörteinä puitten\npakkasenpuremia latvoja kiskoen. Kylmät, pienet laineet nuoleksivat\nohutta rantajäätä veden partaassa ja uomassa virtasi vesi mustana. Joku\nouto lintu lehahti ohi kuin lehvä tuulessa, huhuten seudulle hyisen\nhyvästinsä. Erämaa tuimeni teräkseksi.\n\nPienen leirin asujamet odottivat. Joka aamu oli Dick jo aikaisin\njalkeilla taivaanmerkkejä tähyilemässä, tutkimassa rantaäyräästä\nulkonevaa, aina laajenevaa jääpeitettä, joka kohta iskisi kyntensä\njokeen, pannakseen sen kahleisiin. Kylmä nipisteli kiukkuisesti\nhänen paljaita sormiaan, mutta silläkös nyt väliä. Jalka oli melkein\nentisellään, ja kärsimättömänä hän jo odotteli matkalle lähtöä,\npäästäkseen näkemästä putousta, joka oli hänet voittanut — tosin\nhetkeksi vain. Hänen mielensä keveni sitämukaa kuin lähtöpäivä\nlähestyi. Olisi ollut perin vaikea tuntea tätä hymyilevää poikaa\nsamaksi ärtyneeksi, pahansisuiseksi mieheksi, joka koko kesäajan\njörötti aamusta iltaan. Hän oli hieronut ystävyyttä kaikkien koirien\nkanssa — hurjat susikoiratkin olivat kesyyntyneet, niin että rajusti\nmuristen ja vastahakoisuutta teeskennellen antautuivat temmellykseen,\njopa sallivat kiskoa itseään hännästäkin. Narttu oli saanut nimekseen\nClaire; pitkäkorvainen totteli Mack-nimeä, joka oli sille annettu,\nkoska se jollakin murheellisella tavalla muistutti kaupanhoitaja\nMacDonaldia; toinen susikoirista kastettiin »silmiinpistävistä syistä»\nWolfiksi [wolf = susi. — Suom.]; toinen oli, kuten jo on kerrottu,\nnimeltään Billy. Dick huolehti niiden ruokkimisesta. Aluksi tarvitsi\nhän usein lyhyttä, lujaa ruoskaansa, mutta vähitellen hänen suorastaan\nihmeellinen taitonsa päästä eläinten suosioon helpotti työtä, ja\nlopulta kyyhöttivät hurtat rauhallisina rivissä, vuoroaan odottaen.\n\nYhä vahvistuvan jääkuoren vuoksi kävi kanootin käyttäminen\nkalastuksessa vihdoin mahdottomaksi. Vene laahattiin senvuoksi maihin\nja sijoitettiin, pohja ylöspäin, kahden puun väliin. Satoi vähän lunta,\njoka kuitenkin heti kasaantui kuoppiin ja koloihin. Lämpömäärä aleni\nyhä. Vankemmat vaatteet oli puettava ylle. Jääsilta joen yli alkoi jo\nkantaa, ja myöhään eräänä iltana saapui lumi luoteisen siivillä. Kaiken\nyötä ulvoi myrsky tutisevan majan vaiheilla. Vielä seuraavan päivänkin\nlumi pelmusi ja porotti, myrskyn viskelemänä hurjassa leikissä\ntuiskien. Ja sitten räjähtivät yhtäkkiä tähdet palamaan taivaalle,\nkylminä ja loistavina. Korpi tarvitsi vain vaivaiset neljäkolmatta\ntuntia haahmoa muuttaakseen. Talvi oli tullut.\n\n\n\n\nXVII LUKU.\n\n\nPohjolan hyytävän kylmän, tähtikirkkaan aamun autiudessa kuormasivat\nkolme eränkävijäämme rekensä ja valjastivat koiransa. Nahka oli\npakkasessa kohmettunut jäykäksi ja koirat näyttivät levottomilta.\nSolmun sitominen tuntui melkein mahdottomalta. Pistävä kipu kihelmöi\nsormissa, kipu, joka syöpyi yhä syvemmälle, kunnes se kosketti\npaljaita, ärtyneitä hermoja. Jokainen jäykkä, kömpelö liike merkitsi\nuutta tuskaa. Aika ajoin piti paukutella käsiä yhteen, etteivät ne\npaleltuisi. Mutta hetkistä myöhemmin pakotti jo uusi punainen kidutus\nsormenpäitä. He häärivät äänettöminä, nuo kolme, liikkuen nopeasti,\ntietoisina siitä, että tämä kärsimysten hetki toistuisi joka ainut\naamu koko pitkän talvimatkan ajan. Tällä tavoin tervehtisi Pohjola\nheitä joka päivä, kättä lyödessään julmasti puristaen heidän sormiaan\nikäänkuin niiden voimia koetellakseen.\n\nVarusteitten ja huopakääröjen yli vedettiin nahkapeite, joka\npauloitettiin reen syrjiin. Viimeiset vastahakoiset solmut solmittiin.\nBilly vilkaisi isäntiinsä, ja käsittäessään, että kaikki oli kunnossa,\nnousi se jaloilleen. Dick sovitti taitavasti jalkansa lumikenkiin ja\nSam, joka jo odotti lähtövalmiina, viuhautti lujaa ruoskaansa. Tyttö\ntarttui tanakasti reen ohjaustankoon.\n\n— Us, us matkaan! usutti Sam.\n\nKoirat painautuivat eteenpäin hihnoja vasten, reki irtaantui ja lähti\nliikkeelle.\n\nEnsin oli kummulta päästävä alas jokiäyräälle. Dick ja May-may-gwán\ntarrautuivat lujasti reen laitoihin, Samin taitavasti ja ketterästi\nohjatessa koirajonoa. Reki heilahti hiukan penkereen syrjällä ja\nsuhahti sitten alas rannalle. Miehet riippuivat perässä, koirien\nsyöksyessä päistikkaa eteenpäin. Sakea lumipilvi pöllähti ilmoille ja\njoen tasaiselle, valkealle jääpeitteelle ilmestyi kahdeksan tummaa\ntäplää: Pitkän taipaleen tarpojat olivat aloittaneet matkansa.\n\nDick ravisteli itseään ja kahlasi koirien luo.\n\n— Us! Us! kiihdytti Sam menoa.\n\nDick polskutti tasaisesti eteenpäin pehmeässä lumessa, laskien\nkoko ruumiinsa painon vuoroin kummallekin jalalle. Hän liikutteli\nlumikenkiään osaavasti ja eteni hyvää kyytiä huolimatta siitä, että\njoka askeleella upposi syvälle untuvanpehmeisiin nietoksiin. Tällä\ntavoin aukaisi ja tasoitti hän tien koirille, jotka hölkyttivät\njälestä, kuonot alhaalla ja leuat lerpallaan. Sam ylläpiti vauhtia\nja järjestystä koirajonossa kahdella pitkäsiimaisella piiskalla, ja\nMay-may-gwán ohjasi rekeä.\n\nTalvisen aamun kuolleessa hiljaisuudessa liikkui pieni matkue kuin\nkumma haamujono. Outo, himmeä loiste, joka tällä hetkellä näytti\nheijastuvan lumesta, riitti vain heikosti valaisemaan valkean aavan\npoikki pyrkiviä matkamiehiä. Tietä aukova mies, joka kumarassa\nponnisteli eteenpäin, ruumiin heilahtaessa säännöllisesti kuin kellon\nheiluri; susien näköiset koirat, jotka vaivattomasti lönkyttivät\nperässä, niiden ammottavat kidat ja lunta viistävät, roikkuvat kielet;\nvieressä tarpova mies, reen matala, musta muoto, ja sen jälessä\ntaivaltava olento kuvastuivat kaikki epämääräisinä, tummina varjoina\nvaaleampaa taustaa vasten.\n\nOudoilta tuntuivat heikot äänetkin. Lumikenkien unelias _trunts,\nrunts, runts_, elävien olentojen hengitys, ja reen jalasten kitinä\nkantautuivat korviin utuisina ja sekavina. Miten kummasti ne\nerosivatkaan talviaamun äänettömyydestä...\n\nDickistä alkoi tuntua lämpimältä, kun hän kymmenisen minuuttia oli\nkiivaasti puskenut tietä toisille. Sormet lakkasivat kapinoimasta.\nJokainen hengähdys hulmahti höyrynä ilmaan, ja muuttui heti huurteeksi.\nHän vapautti päänsä huppukauluksesta käsittäessään, että höyryävä\nhengitys piankin jäädyttäisi nahan, joka sitten paleltaisi kasvoja.\nLiikkuessaan kiivaasti ei hän tuntenut mitään kylmyyttä. Tuokion\nkuluttua olivat hänen kulmakarvansa ja silmäripsensä jo aivan\nhuurteessa ja vähitellen tunkeutui hiki läpi puvun, joka kangistui ja\nkävi valkoiseksi, niin että hän aamun kääntyessä päiväksi yhä enemmän\nalkoi muistuttaa suurta, valkoturkkista eläintä.\n\nAukealla joella oli kulku verrattain helppoa. Ohjaushihnaa tuskin\ntarvittiinkaan, ei ainakaan usein. Kun piti väistää jotakin railoa tai\nkuoppaa, luikkasi Sam varoituksen Billylle, johtajakoiralle:\n\n— Hooi, Billy!\n\nJa siinä silmänräpäyksessä kääntyi Billy oikealle. Tai:\n\n— _Chac_, Billy!\n\nJa Billy törmäsi vasemmalle, välttääkseen viuhuvaa ruoskaa, joka muuten\nolisi muistuttanut siitä, että isäntää oli toteltava.\n\nKun Billy kääntyi, kääntyivät muutkin koirat. Claire, joka oli kestävä\nja älykäs, palveli varsinaisena vetokoirana. Milloin kääntyminen ei\nottanut oikein onnistuakseen, tempaisi Claire kiukkuisesti reen nokkaa\nsivuun. Myöhemmin, kun päästäisiin metsiin, missä kulku oli paljon\nvaikeampaa, joutuisi koirien älykin kovemmalle koetukselle.\n\nJo koitti päivä. Harmaa maailma kirkastui äkkiä. Ohut pakkasusma,\njoka tähän asti oli ollut näkymättömissä, loihti näinä muutamina\nvaloisina hetkinä esiin kummia harhanäkyjä. Miljoonat jääprismat\nsyttyivät palamaan, säteiden niihin taittuessa. Joka suunnalla huikaisi\nsilmiä lukemattomien jalokivien säihky. Ja avaruudessa läikähteli\nhienolta, hataralta harsolta näyttävä, rusottava, savunkarvainen,\nsahraminkeltainen auer.\n\nMatkamiesten mieliala kohosi auringon kera, kuten Pitkällä taipaleella\naina. Dick pidensi askeleitaan, koirat painuivat hihnoja vasten, Sam\nsuoristi hartioitaan, tyttö heilautti kahta reippaammin ohjaushihnaa.\nNyt oli kaikki lämmintä, valoisaa ja kaunista. Tähän aikaan päivästä ei\nvielä väsyttänyt, ja ensi harmeistahan oli jo päästy.\n\nMutta vähäistä myöhemmin Dick sai tarpeekseen. Koiratkin pysähtyivät.\nOli lepohetken aika.\n\nKymmenisen minuuttia siinä puhallettiin ja sitten Sam kävi matkueen\netunenään, Dickin ottaessa ruoskan hoitoonsa. Nuorukaisen lihakset,\njotka sairauden aikana olivat päässeet veltostumaan, särkivät julmasti.\nVarsinkin nivuset ja säärilihakset tuntuivat nopeasti rasittuvan.\n\nDick oli oikein iloinen saadessaan taas astella valmiiksi tallattua\ntietä.\n\nAurinko kellotteli yhä taivaanrannalla, mutta kylmyyttä se ei pystynyt\nkarkoittamaan. Niinkauan kuin matkaajamme olivat kiivaassa liikkeessä,\npysyivät he miten kuten lämpiminä, mutta heti kun pysähdyttiin,\nvaikka vain tuokioksikin, värisytti heitä vihainen vilu. Ja upottavat\nnietokset vaikeuttivat nekin kulkua — aluksi vähän, mutta lopulta yhä\nenemmän ja enemmän. Askeleet alkoivat tuntua raskailta. Eränkävijäin\npolkumylly oli muuttanut vain näköään, itsepintainen kärsivällisyys oli\njälleen tarpeen.\n\nPuolipäivän maissa he pysähtyivät suojaisessa metsässä. Koirat\nankkuroitiin perin yksinkertaisella tempulla: reki vain väännettiin\nkyljelleen. Kuivista kuusen ja männyn oksista rakennettiin vähäinen\nnuotio, sulatettiin ykskaks lunta kattilassa ja käden käänteessä\nsaatiin teevesi kiehumaan. Syötiin liekeissä käristettyä karibunpaistia\nja juotiin palan paineeksi höyryävää teetä. Ja seuraavassa hetkessä\noltiin jälleen matkaa jatkamassa.\n\nYstäviemme Innostus ja touhukkuus oli jo tipotiessään. Aurinkokin\npainui aina alemmaksi.\n\nKaikki tuntui väsyvän, uupuvan. Miehet ja tyttö jatkoivat matkaansa\nkuin horroksissa. Päivänvaloa riitti vain kolme tuntia, mutta\nraskaalta tuntui jo pelkkä ajatuskin, että tuo aika oli vietettävä\npolkumyllyssä; vielä raskaammilta tuntuivat noina tunteina askeleet,\nja melkein yli-inhimillisiä ponnistuksia vaati vaellus loputtomassa\nehtoopimeydessä. Kääntyi siinä mieli apeaksi. Pohjola tiukensi\notettaan, ja pieninkin lisäpuristus tuntui luihin ja ytimiin;\nkirvelipä kipeästi aivan joutavanpäiväinen pakkasen kiristyminen,\ntuskalliselta tuntui jo muutaman lumihiutaleenkin paino. Heidän\nsilmäinsä eteen nousi näkyjä vielä synkemmästä, harmaammasta\nmasennuksesta; yksinäisyydentunne kasvoi kasvamistaan; aavikon tuulet\nalkoivat soida. Suuri vihollinen tiesi, ettei tämä kaikki vielä miehiä\npystyisi pysähdyttämään, mutta tällä tavoin se, vähän kerrallaan, heitä\nheikonsi, jäyti heidän voimiaan, pakoitti heidät raatamaan, voidakseen\nvihdoin, kun hetki oli käsissä, heidät, heiveröt, musertaa. He pitivät\ntunteensa salassa, ja puskivat entistä lujemmin niitä lukemattomia\npikku sormia vastaan, jotka yrittivät heitä tyrkkiä takaisin.\n\nJo kierähti päivän kehrä taivaanrannan taa, jättäen vain kapean\nhämyvyön jälkeensä.\n\n— _Chac_, Billy! varoitti Sam, joka jälleen heilutti ruoskaa.\n\nTylsänä, uupuneena kääntyi pikku matkue vasemmalle. Kuusimetsikössä\nriippui lumi paksuna, raskaana puitten oksilla. He kääriytyivät kylmään\npimeyteen kuin kosteaan huopaan. Tuuli, joka katosi päivän mukana,\npudisti mennessään lumisia puita ja ulvoi valittaen niiden latvoissa.\n\nTienoo kääriytyi tiheään, tukahuttavaan harmauteen. Tämä oli päivän\ntoinen peloittava hetki, hetki, jolloin väsyneen, masentuneen,\nkohmettuneen matkamiehen oli ryhdyttävä majaa rakentamaan korpeen.\n\nReki käännettiin jälleen kyljelleen. Dick ja May-may-gwán riisuivat\nlumikenkänsä ja rupesivat, käyttäen niitä lapioina, luomaan lunta\nsyrjään. Sam etsi käsiinsä kirveen ja lähti polttopuita kokoamaan. Hän\npienensi palikoita varovilla iskuilla, sillä ankarassa pakkasessa oli\nteräs käynyt hauraaksi kuin lasi.\n\nPian saatiinkin syntymään korkeitten lumivallien suojaama vähäinen\naukeama, ja nuoret kiiruhtivat nyt riipimään palsamikuusen oksia,\npeittääkseen sitten kylmän maapohjan havumatolla. He riisuivat koirat\nvaljaista ja hilasivat reen erääseen aukeaman soppeen, kasaten oksia\npäälle, jotteivät eläimet päässeet peurannahkapeitettä jyrsimään.\nSamassa sakeni jo hämärä pimeydeksi.\n\nMutta jopa palasi Samkin puukantamuksineen, ja hetkistä myöhemmin\nistuivat kaikki kolme nuotion ääressä. Ensimäinen kirkas liekki\nleimahti ilmoille, ja varjot alkoivat kisailla hankiseinissä. Hiljaa\nkaikkosivat vihaiset henget, joiden kanssa oli oteltu pitkän päivän\nloputtomina hetkinä.\n\nLeiri saatiin pystyyn muutamassa siunaamassa; Roihussa lämmitettiin\njokunen oksan nenään pistetty jäätynyt kala. Ne jaettiin sitten\nkoirille niin, että kukin näistä sai pari kalanvonkaletta\npureksittavakseen. Vesi kiehui kattilassa. Liha pihisi hiilillä.\nSuipoksi vuollusta jääpuikosta tippui juomavettä kuin hanasta.\nLumivallit näyttivät rusottavan loimussa. Ne heijastivat lämpöä vallan\nmainiosti, vaikka eivät itse lämmenneet. Hauska pihinä ja sihinä,\nporina ja räiskinä täytti tuon korven ympäröimän, valaistun pikku\nsopen. Matkamiehet lepuuttivat lopen uupuneina särkeviä jäseniään,\nehtooateriansa valmistumista odotellen. Ja koiratkin vartosivat\nannostaan kärsivällisinä, nauttien liekkien lämmöstä kuonot koholla.\nAinoastaan Mack, luppakorva, joka lyhytkarvaisena oli enemmän alttiina\nkylmyydelle, vaikka se samalla oli muita karaistuneempi, paneutui\nkyljelleen, ojentaen käpälänsä nuotiota kohden. Kaikki pysyivät ääneti\n— väsymys oli niin suuri, ettei kukaan jaksanut päätänsä liikahuttaa.\nVihdoin viimein Dick nousi ja irroitti oksasta ensimäisen kalan. Tuossa\ntuokiossa oli joka ainut koira jalkeilla. Niiden silmät kiiluivat\nkeltaisina, kuola tippui suupielistä, ja himokkaina lähestyivät ne\nmiestä, joka riiputti kalaa korkealla päänsä yläpuolella, silloin\ntällöin antaen tukevan potkun riiteleville eläimille. Sam haki\nvielä ruoskankin avuksi. Sitten jaettiin kalat: kaksi kullekin\nkoiralle. Hurtat sieppasivat kukin osuutensa, vetäytyivät erilleen,\nja hotkaisivat kiireesti annoksensa, palatakseen sitten ylimääräisen\nannoksen toivossa tai yrittääkseen ryöstää jonkun nokareen toverilta.\nHetken siinä juoksenneltuaan, muristuaan ja nuuhkittuaan, istuutuivat\nne jälleen toistensa viereen torkkumaan.\n\nIllastettuaan rupesivat matkamiehemme melkein heti hankkiutumaan\nlevolle. He korjasivat nuotiota ja ripustivat mokkasiininsa kuivamaan\nloimun eteen. Yöksi vedettiin lämpimämmät, tuuheakarvaiset mokkasiinit\njalkaan. Makuupussit kääräistiin auki ja kukin kömpi omaansa, peittäen\npäänsäkin huppuun. Tällä tavoin, puoleksi tukehtuneena, voi nukkua\nvasta pitkän »harjoittelun» jälkeen. Pohjolassa on kuitenkin tämäkin\ntemppu opittava, sillä se on ainoa keino edes joltisenkaan lämmön\nsäilyttämiseksi, ja sitäpaitsi suojelee se kasvoja paleltumasta. Pian\nnukkuivat miehet ja tyttö uupuneen sikeää unta.\n\nHeti koirat syöksyivät pystyyn kuin käskyn saaneina, ryhtyen\nleiriä tarkastelemaan. Mikään ei ollut liian vähäpätöistä niiden\ntutkittavaksi. Billy keksi ruuanrippeen ja sai kohta ruveta saalistaan\nsuojelemaan pitkäkorvaisen hurtan ja toisen susikoiran vikkelältä\nhyökkäykseltä. Tappelevat eläimet kieriskelivät toistensa ylitse\nja alitse, näykkien ja purren, herättäen metsän uinuvat kaiut, ja\ntallaten nukkuvia, jotka eivät liikahtaneetkaan. Sillävälin Claire,\nsotkeutumatta ollenkaan rähäkkään, ahmaisi suihinsa tuon mitättömän\nsuupalan, joka metakan aiheutti. Vähitellen siinä tappelukin asettui.\nKoirat kaivoivat kukin kuoppansa lumeen, käpertyen siihen makuulle,\nhäntä kierrettynä kuonon ja etukäpälien yli. Vain Mack, ryppykuono,\nluppakorva, jolle tämmöinen suoja pakkasta vastaan ei riittänyt,\ntunkeutui rohkeasti nukkuvien isäntiensä väliin.\n\nHehkuva hiillos tummeni, hajosi tuhaksi. Käsi kädessä hyökkäsivät\nvilu ja pimeys leiriin. Liekkien sammuessa kuvastuivat lumiset\npensaat ja sahalaitainen metsänreuna hehkun läpi tummina tähtitaivaan\ntaustaa vasten. Se vähäinen, keinotekoinen tohina, jolla miehet\nolivat kuvitelleet tuoneensa elämää erämaahan, kuoli pois korven\nkeskeytymättömässä syleilyssä, ja pian levittäysi taas autiuden rauha\nmetsien mahtavaan pyhättöön. Nuotion hiilloksesta kuului viimeinen\nheikko rasahdus. Vähäistä myöhemmin kantautui etäältä uusi, outo ääni,\nräiskähtelevä rätinä. Ja yhtäkkiä syttyivät taivaalla huikaisevat,\nsädehtivät, loistavat revontulet palamaan.\n\n\n\n\nXVIII LUKU.\n\n\nPäivää paria myöhemmin joutui Dick peloittavan _mal de raquetten_\nkynsiin, taudin, joka aikaansaa sietämättömiä tuskia polven alapuolella\nolevissa säärilihaksissa, ja joka pani hänet kouristuneena kietoutumaan\nhuopiin. Tämä oli suoranainen seuraus hänen pitkäaikaisesta\ntoimettomuudestaan. Varovaisimmatkin liikkeet aiheuttivat kovia\nkärsimyksiä, mutta kuitenkin pyrki hän, pohjolan ankaraa lakia\nnoudattaen, eteenpäin niin nopeaan kuin suinkin kykeni. Pieninkin\npolven taivutus aiheutti viiltävää kipua nivusissa, aivan kuin olisi\nniitä raastettu veitsellä; nilkkaan jos nojasi, rääkkäsi tuska pohkeita\nja repi jänteitä, kunnes vihdoin jalka tuntui miltei irtaantuvan\nruumiista. Illalla oli mies kuolemanväsynyt ja vaipui pakostakin uneen,\nmutta levottomana hän sitten tuntikausia vääntelehti tuskissaan,\nvalitti ja voihki, mutisten hourailevan käsittämättömiä sanoja.\nVälistä riisui hän tulen ääressä jalkineensa, ja Sam sai silloin sitoa\nhalaistun lastan särkevien lihasten päälle. Tämä keino oli opittu\nintiaaneilta ja se vähän auttoi. Mitä kouristuksiin tulee, saivat ne\nvapaasti temmeltää miten halusivat. Matka oli jo ehtinyt lyhentyä\ntuntuvasti, kun nuorukainen vihdoin alkoi osittain toipua, mutta\nvaikka sitten pahin olikin ohi, palautuivat tuskat vielä monta kertaa,\nvarsinkin pitkien marssien jälkeen.\n\nLähipitäen kymmenen viikkoa taivalsi matkue Kabinikágamin seutuja.\nToisinaan suorittivat he pitkiä päivämatkoja; joskus tekivät leirin,\nsaadakseen metsästää jonkun päivän; välistä taas pohjan perien ankarat\nmyrskyt ajoivat heidät suojaan, ja hautasivat kaameasti ulvoen heidät\nlumeen. Tuulikin teki heille vastarintaa. Ensin se ei suuresti\nhaitannut, mutta ajanmittaan se uuvutti heidät pahanpäiväisesti.\nLumirakeet pistelivät lakkaamatta heidän kasvojaan, märät silmäripset\nkiusasivat heitä alituisesti, yötä päivää painoi vastarinta. Outojen\näänten humina soi keskeytymättä heidän korvissaan, hämmentäen heidän\naistinsa niin, että esim. välimatkan arvioiminen kävi kovin työlääksi.\nJa tuulen mukana tuli levottomuus, joka tarttui miehiin, koiriin ja\nmetsän eläimiinkin. Se raateli hermoja, uuvutti. Eikä se kuitenkaan\nollut suurimpia niistä lukemattomista vastuksista, joita Pohjola heidän\ntielleen asetti.\n\nPäivätkin alkoivat lyhetä. Aurinko sukelsi esiin näköpiiristä, jossakin\nkaukana etelän suunnalla, solahtaakseen tuokion kuluttua takaisin,\nikäänkuin olisi joku tempaissut sitä näkymättömästä nyöristä. Vähän\naikaa se pilkisteli puitten lomitse, mutta suurta iloa ei siitä ollut,\nlämpöä ei senkään vertaa. Aikaisin, ehtoopuolelle käännyttäessä, se\njo laski, heittäen hangille pitkiä, verenkarvaisia varjoja, jotka\nvähitellen hyytyivät harmaiksi. Ja auringon tilalle kohosi taivaalle\nkuu, etäisenä ja viluisena, kuolleena kuin valkoinen maailma, jota se\nkorkeudestaan katseli.\n\nAnkarassa pakkasessa paukahtelivat puut lakkaamatta. Kylmyys oli jo\naikoja sitten avaruudesta puristanut viimeisetkin kosteuden pisarat.\nIlma oli kirkas, kova kuin jää, loistava kuin tähdet. Kuu, tähdet, maa\nja koko taivas kimmelsivät kuin kiilloitettu teräs. Lumi peitti tienoon\npaksuna katteena. Idässä hulmusi huurre kuin savupilvi. Leirituli ei\njaksanut sulattaa nietoksia kauempaa kuin parin askeleen päästä.\n\nJa kuitenkin pelasti tuli yksin nämä ihmiset joutumasta vihollisen\nuhreiksi. Jos Sam hetkeksi kumartui korjaamaan lumikenkänsä hihnaa,\ntuntui pystyyn ojentuminen tukalalta — kylmyys oli jo ehtinyt kangistaa\njäseniä. Ellei Dick, riisuttuaan lapasensa saadakseen piippuunsa tulta,\nonnistunut sytyttämään tupakkaa heti ensi yrityksellä, oli hänen heti\njälleen kiskottava kinnas kouraan ja hierottava sormiaan lujasti, ja\nvasta senjälkeen yritettävä uudelleen; muuten paleltuivat hyppyset\nauttamatta. Oli liikuttava, alituisesti liikuttava, jos mieli estää\nverta jäätymästä suonissa näinä muutamina kylmimpinä päivinä, kunnes\njälleen voitiin pystyttää leiri ja rakentaa nuotio, joiden turvissa\nsaattoi taistella valkoista kuolemaa vastaan.\n\nTämä oli henkien maa. Lukuunottamatta muutamia hetkiä keskipäivän\naikaan, saivat matkamiehemme taivaltaa pimeän maailman synkeydessä,\nvarjojen valtakunnassa. Pitkää hämärää seurasi pitkä yö hohtavine\ntähtineen, kuolleine kuineen, yliluonnollisine revontulineen\nAskensataneessa lumessa näkyi eläinten jälkiä, mutta elävää olentoa\nei näkynyt missään. Vain riekon helmisilmä heitä tirkisteli, linnun\nvalkean höyhenpeitteen kadotessa ympäröivään lumeen. Vikkelästä\nkärpästä ei voinut eroittaa muuta kuin mustan hännänhuipun.\nSuuremmatkin eläimet, kuten karibu ja hirvi, olivat joko käyneet\nlikaisen harmaiksi tai aivan huurteen peittämiksi. Oli melkein\nällistyttävää havaita, että veri saattoi vuotaa punaisena näistä\naaveolennoista, että niiden liha oli kiinteätä, joustavaa. Tuikea\nluoteinen oli silannut puunrunkojen toisen puolen lumella, jonka alta\ntummat kaarnaläikät tuijottivat salaperäisinä ohikulkevia. Koko suuren,\nvalkoisen hiljaisuuden maassa oli kapea rekijono, joka hellittämättä\nyhä samosi eteenpäin, ainoa kiinteä, eittämätön todellisuus.\n\nValkea autius, mitättömyyden ja kykenemättömyyden tunne, hämärä, pureva\nkylmyys, loistava yö, epätodellisuus, kummat näyt, haamut samantapaiset\nkuin ne, jotka ympäröivät Aineiaan, ja vihdoin raskas, ääretön\nhiljaisuus — siinä kaikki ne matkavaikutelmat, jotka Pohjola tarjosi\nerämiehelle marraskuun puolivälistä aina tammikuun loppupuolelle.\n\nTänä ajanjaksona ei matkaajalle suoda ainuttakaan viihtyisää\nlepohetkeä. Päivän työtä seuraavat yön puistatukset. Uupumus tuo unen,\naamun kirvelevä kylmyys siitä herättää. Ainoana ravintona olivat\nliha, tee ja säilykkeet. Päivän rasitusten ja yön vilun lisänä oli\nainainen huoli: ilmestyisikö riistaa vai eikö? Alakuloisuuden syitä oli\npaljon. Välistä, juuri kun taivaltajat arvelivat saavansa suoritetuksi\noikein aimo päivämatkan, joutuivat he yhtäkkiä kiskomaan rekeä kaiken\nmaailman esteiden yli. Silloin tavallisesti myöskin Wolf pahantuulisena\nteki tenän. Uusi vastus; jo pelkkä kulkeminen otti koville — nyt\npiti riittää tarmoa vielä vaikeasti ohjattavan koiravaljakonkin\npaimentamiseen. Ja milloin, kuten usein tapahtui, harmaa susilauma\nsivuutti heidät niin läheltä, että koirat vainusivat sen, yltyi niiden\nkiukku aivan hurjaksi. Tämän tästäkin piti Samin melkein väkisin\nhillitä Dickiä, joka uhkasi iskeä ruoskanvarren poikki Wolfin päähän.\n\nPäivät kuluivat ilman että he kertaakaan olisivat kohdanneet\nihmisolentoa matkansa varrella. Poiketen hieman suunnastaan tarkastivat\nhe kuin sivumennen kolme Kabinikágamin neljästä metsästyspiiristä.\nSamin neuvon mukaan varoivat he näyttäytymästä metsästäjille. Hän\nhuomautti aivan oikein, ettei kukaan tervejärkinen mies antautunut\netsimään talviasemapaikkoja tähän aikaan vuodesta, ja muulla tavoin\nhe tuskin voisivat selittää syyn tänne tuloonsa, elleivät kerrassaan\ntahtoneet ilmaista totuutta. Merkeistä oli perin helppo päätellä,\nmontako miestä kussakin piirissä oli, ja sitten oli yhtä helppo,\nmetsästäjien käydessä ansoillaan, jostakin väijymäpaikasta päästä\nselville heidän henkilöllisyydestään. Parasta oli tällöin kiivetä\npuuhun, jotta punanahkojen koirat eivät päässeet jälille. Tietenkin\nsaattoi joku riistanpyytäjä löytää jäljetkin, mutta nähdessään ne\notaksuisi hän melko varmasti joittenkin intiaanien olleen tästä\nmatkalla länteen. Dick teki siten monta retkeä, vaaniskellen milloin\nmistäkin puusta ohikulkijoita. Sillävälin taas Sam ja tyttö saalistivat\njollakin toisella taholla muonavarastoa kartuttaakseen. Tällä tavoin\npyyhittiin näiden piirien asujamet vähitellen luettelosta. Jingoss ei\nollut heidän joukossaan. Jälellä oli enää yksi piiri, nim. pohjoisin.\nEllei miestä sieltä löytyisi, ei jäänyt muu neuvoksi, kuin palata\ntakaisin samaa vaivalloista tiet$, jota he olivat tänne tulleet,\nKabinikágamia ylös, ohi putouksen, missä Dick oli itsensä loukannut,\nalas Mattawishguiaa ja poikki Missináibien, jonka varrelta he\nolivat matkansa aloittaneet, kauas Nipissingin tienoille. Muutamana\nlepohetkenä he keskustelivat tästä mahdollisuudesta. Dick sanoi:\n\n— Meidän on palattava samaan suuntaan, jota olemme tulleet. Parasta\ntaitaisi olla lähteä Brunswick Houseen ja varustautua siellä uudelleen.\nSinne on vain viikon matka Missináibiesta. — Joku ajatusyhtymä pani\nhänet jatkamaan: — Ihmettelenpä, onko cree-ystävillä ollut hauskaa.\nJokohan he ovat kopauttaneet ystäväämme Ah-tekia, chippewaa, päähän? Se\npoika oli hiukan ikävä vieras.\n\n— Sinun lykkysi, jos niin on käynyt, sanoi Sam. — Sinun vuoksesi hän\nsiihen vaaraan on antautunut.\n\nDick nosteli hartioitaan ja naurahti.\n\n— Niinpä niin, arveli vanha metsästäjä, intiaani ei unohda koskaan,\nei myös koskaan jätä kostamatta. Luulet ehkä hänen unohtaneen, mutta\nvoit olla varma siitä, että hän vain odottaa hetkeään. — Kun he\nolivat onnistuneet löytämään suojaisen levähdyspaikan erään töyrään\nkupeella, ja kun keskipäivän aurinkokin sattui juuri paistamaan,\nantautui Sam kertomaan jutun toisensa jälkeen, kuvaten intiaanin\nhellittäniättömyyttä, milloin velan suoritus on kysymyksessä, olipa tuo\nsitten kiitollisuudenvelka tai kosto jostakin kärsitystä vääryydestä. —\nHe matkustavat vaikka tuhannen penikulmaa päästäkseen kuitiksi, kehui\nhän. — He päästävät käsistään vaikka kuinka kannattavan homman, jos\nvain arvelevat saavansa tilaisuuden tappaa. Jonakin päivänä, poikaseni,\nhyökkää tuo pukari sinun kimppuusi. Kuinkas silloin käy?\n\n— Eipä hätää, jutteli Dick. — Kyllä minä hänet käsittelen. Ehkä\nminä olen paremmin varustettu kuin hän, vaikka tavattaisiin jo ensi\ntienmutkan takana.\n\n— Mene tiedä, kuinka siinä kävisi, mutisi Sam, mutta olen minä\npahemmistakin tilanteista selviytynyt.\n\nHieman pilkallisen näköisenä irroitti Dick puukkonsa. Mutta Sam oli\näkkiä käynyt vakavaksi.\n\n— Olen vähän taikauskoinen tuollaisissa asioissa, virkkoi hän\npuolittain arasti. — Me ajamme takaa chippewa-intiaania; mies, josta\nolemme puhuneet, on myöskin chippewa-intiaani. Se merkitsee jotakin.\n\n— Enpä arvaa aivoituksiasi, sanoi Dick.\n\n— Niin, en tiedä, lausui Sam, mutta minulla on pikkuinen aavistus,\nettei meidän sittenkään tarvitse lähteä Nipissingiin. — Hän tuijotti\netäisyyteen, silmiään siristäen mitään näkemättä.\n\n— Toivokaamme, että aavistuksesi toteutuu, hymähti Dick. — No, us\nmatkaan!\n\nHe lähtivät liikkeelle, mutta kuljettuaan tuskin kymmentä askelta\npysähtyi Sam, joka asteli edellä, yhtäkkiä.\n\n— Mitäs tuosta arvelet? kysyi hän.\n\nTien poikki lojui kaatunut puunrunko. Se oli kokonaan sileän, valkoisen\nlumen peitossa; vain yhdessä kohdassa oli lumikatteessa vähäinen\nsyvennys.\n\n— Niin, mitä tuosta arvelet? uteli Sam uudelleen.\n\n— Mistä?\n\nSam osoitti syvennystä lumessa.\n\n\n\n\nXIX LUKU.\n\n\nDick tuijotti toveriaan vähän ymmällään.\n\n— No, sen kai sinä käsität yhtä hyvin kuin minä, sanoi hän. — Joku on\nastunut lumikengillään tuohon puun latvukseen, ja sitten on siihen\nsatanut hiukan lunta päälle.\n\n— Niin, joku on siihen astunut, mutta kuka? tivasi Sam.\n\n— Tämän piirin metsästäjä, luonnollisesti.\n\n— Varmasti, ja annahan kun sanon sinulle — tuo metsästäjä on mies, jota\netsimme. Tämä on hänen jälkensä.\n\n— Mistä sen tiedät?\n\n— Olen ihan varma. Minulla on aavistukseni.\n\nDick loi häneen epäilevän katseen, mutta Samin varmuus teki kuitenkin\nvaikutuksensa. Loppujen lopuksi ei voi koskaan tietää, mitä kaikkea\nmies saattaa oppia Hiljaisilla seuduilla, ja vanha eränkävijä oli\nharmaantunut metsän salaisuuksien parissa.\n\n— Seuraamme hänen jälkiään ja löydämme hänen leirinsä, innostui Sam.\n\n— Etkö aio väijyskellä häntä? kysyi Dick.\n\n— Ei maksa vaivaa. Hän on joka tapauksessa viimeinen mahdollisuutemme\ntässä piirikunnassa. Vaikkapa hän ei olisikaan Jingoss, ei meidän\ntarvitse välittää siitä, näkeekö hän meidät vai eikö. Sanomme hänelle\nolevamme matkalla Yorkista Winnipegiin. Meidän täytyy olla jotenkin\nlähellä juuri sitä reittiä.\n\n— Hyvä on, sanoi Dick.\n\nHe lähtivät seuraamaan latua. Se oli vaikea homma, sillä muuta\nosviittaa heillä tuskin oli kuin lumikengän jälki kaatunutta puuta\npeittävässä nietoksessa. Koirat olivat kuitenkin tällä kerralla\nsuureksi avuksi. Kun Dick oli vuorostaan hetken avannut tietä, pysähtyi\nhän toviksi kiristämään lumikengän paulaa. Koirajono paineli eteenpäin,\njoutui vähäistä myöhemmin melkein kovaksi tallatulle polulle, ja\npysytteli sitten sillä. Verrattuaan kulkusuuntaansa aikaisemmin\nlöytämänsä lumikengän painalmuksen suuntaan, onnistuivat miehet\npysymään jotenkin hyvin jäljillä.\n\nYkskaks Dick seisahtui.\n\n— Katsohan tänne, huudahti hän.\n\nHeidän edessään oli paikka, jossa selvästi mies oli viettänyt yönsä.\n\n— Hän on taipaleella, huudahti Sam.\n\nLatu ei siis ollut intiaanien, joille metsästysoikeus tässä piirissä\nkuului. Miehet ryhtyivät heti innokkaasti tutkimaan paikkaa, koettaen\nniukoista jäljistä päätellä, kuka leirin rakentaja oli ollut ja\nmitä hän oli hommannut. Nuotion sijan laatu vahvisti heidän polun\nlaadusta tekemiään johtopäätöksiä. Mies oli ilmeisesti lähtenyt täältä\nnoin kolme päivää sitten. Rovio oli rakennettu intiaanitapaan, sen\nsija oli pieni ja ympyränmuotoinen, kun taas valkoinen mies laittaa\npitkän, ison nuotion. Todettiin myös, ettei punanahalla ollut koiria;\nse merkitsi lyhyttä matkaa. Matkavarusteensa hän tietysti kuljetti\nkantamuksena harteillaan. Mitään merkkejä ei ollut olemassa siitä,\nettä hänellä olisi ollut pyydyksiä mukana, tai että hän olisi käynyt\nsellaisia kokemassa, joten kysymyksessä ei ollut mikään sellainen\nkiertokäynti, joita turkispyytäjät toisinaan tekevät alueensa rajoille.\nMikäpä siis saattoi olla asiana miehellä, joka ypöyksin teki taivalta\ntalvipakkasessa?\n\n— Mies, jota etsimme, vakuutti Sam. — Joko hän on vierailulla tai\nsitten on häntä varoitettu.\n\n— Katsokaa, huusi tyttö, joka seisoi erään kuusen juurella.\n\nHe kääntyivät. Muutaman oksan suojassa oli lumessa yksinäinen, selvä\nlumikengän jälki.\n\n— Haa! kiljahti Sam ihastuneena, ja heittäytyi polvilleen lumeen,\nlöytöä tutkiakseen. Jo ensimäisen katseen siihen luotuaan murahteli\nhän tyytyväisenä, sillä vaikka lumikenkä olikin ollut ojibwa-mallia,\nosoittivat eräät merkit sen olleen peräisin pohjoisimmilta seuduilta.\nNäiden lumikenkien kärjet olivat vahvasti ylöspäin taipuneet, itse\nkenkä oli verrattain lyhyt, ja punonta tiheä.\n\n— Ojibwakenkä, huomautti Sam olkansa yli, mutta sellaisen miehen\ntekemä, joka kauan on oleskellut creeintiaanien parissa. Sopii\nJingossiin. Dick, me olemme oikean miehen jäljillä!\n\nKeskipäivä oli jo käsissä. He kiehauttivat teetä, ja kiristivät\nvöitään, sillä nyt alkaisi tuima ajojahti.\n\nTänä iltapäivänä oli tuuli vastainen, vihainen ja hellittämätön. Tovin\ntuntui siltä, kuin olisi taistelu sitä vastaan ollut turhaa. Kello\nyhden tienoissa he saapuivat leveälle, aukealle järvelle. Tuuli oli\nkasannut lumen kinoksiin, niin että jää oli paikoittain aivan valkeana\nja sileänä kuin paperi. Tuskin huomattava latu johti alas rantaan — ja\nhävisi.\n\nMuuta keinoa ei ollut kuin kiertää järvi sekä oikealta että\nvasemmalta, jotta saataisiin selville, missä matkamies oli noussut\ntoiselle rannalle. Tämä kysyi sekä voimia että tarkkaa silmää, sillä\ntarkastettava alue oli melko laaja. Etsimiseen saattaisi kulua koko\nilta, vieläpä seuraava päiväkin, ja sillävälin ehtisi mies, jonka\njälkiä he nuuskivat, edetä jo aimo matkan.\n\nPäätettiin siis, että May-may-gwán jäisi pitämään reestä huolta; Dick\nlähtisi oikealle ja Sam vasemmalle, ja kaikki kolme pitäisivät tarkasti\ntoisiaan silmällä siltä varalta, että joku heistä antaisi merkin jäljen\nlöytämisestä.\n\nSamassa sattui Sam vilkaisemaan Mackia, kurttukuonoista koiraa. Reki\noli sujahtanut alas jäälle, ja Mack yritti nuuhkien ja inisten saada\ntovereitaan kääntymään vasemmalle.\n\n— Mikä koiraa vaivaa? ihmetteli hän.\n\n— Näkyy jotakin haistelevan; entä sitten? Lähdetäänpäs liikkeelle,\nvastasi Dick huolettomasti.\n\n— Älähän hätäile, neuvoi Sam.\n\nHän järjesti nopeasti valjakon, tyrkäten Mackin johtoon.\n\n— Us, koirat! yllytti hän sitten.\n\nMack ulvahti ja lähti heti pyrkimään suoraan järven yli.\n\n— Nyt sitä mennään, sanoi Sam; koira on löytänyt jäljen.\n\nHe riensivät aavan, valkoisen järven poikki, tuulta vasten taistellen,\nkunnes pääsivät vastarannan suojaan, kiihdyttivät vauhtiaan noustessaan\nrantaäyrästä ylös, ja pysähtyivät vasta päästyään jälleen metsään.\n\n— Katsokaa, virkkoi vanhempi mies, osoittaen kaatunutta puunrunkoa.\nSiinähän jäljet taas ilmestyivät näkyviin.\n\n— Tämäpäs kävi näppärästi, myönsi Dick, unohtaen seuraavassa tuokiossa,\nmitä oli tapahtunut. Mutta Sam säilytti tapauksen muistissaan vastaisen\nvaralle.\n\nJa heti tämän jälkeen, kellon lähetessä kahta, teki tuuli heille\nsuuren palveluksen. Viiman pitkillä siivillä kantautui selvästi\nheidän korviinsa natiseva ääni: lumikenkiä käyttävä mies lähestyi\nlähestymistään. Nähtävästi tuo kulkija, kuka hyvänsä hän olikin, oli\npalaamassa samaa tietä, jota oli edennyt.\n\nSam käänsi heti reen nurin, ankkuroiden siten koiravaljakon, ja Dick\nkiirehti eteenpäin piilottautuakseen. May-may-gwán huomautti:\n\n— Koirat ehkä rupeavat kohta haukkumaan.\n\nSam riensi siinä silmänräpäyksessä estämään sellaiset mahdollisuudet,\nsitomalla niiden kuonot peurannahkahihnoilla. Tyttö auttoi häntä.\nKun he saivat puuhansa päätetyksi, kiiruhtivat he Dickin jälkeen,\npiiloutuen pensaikkoon niin hyvin kuin taisivat.\n\nNytkö saavutettaisiin päämäärä, jota kohti oli uurastettu kahdeksan\nkuukauden aikana? Lumikenkien heikko narina kävi vähitellen yhä\nselvemmäksi. Yhtäkkiä ääni lakkasi kuulumasta. Dick pidätti\nhengitystään. Oliko kulkijassa herännyt joitakin epäluuloja? Hän\nkatsahti taakseen.\n\n— Missä tyttö on? sähähti hän. — Vieköön hiisi hänet! Nyt hän on\ntietysti varoittanut tulokasta.\n\nJuuri kun Sam aikoi vastata, alkoivat askeleet jälleen kuulua, ja\nhetken kuluttua huomasivat he miehen jatkavan entiseen suuntaansa.\n\nNopeasti, melkein samanaikaisella liikkeellä, tarttuivat miehet\nrihloihinsa, melkein läähättäen hämmästyksestä. Dickin vihollinen,\nAh-tek, Haukemahin seurueeseen kuulunut chippewa-luopio, ilmestyi\nnäkyviin pensaikosta.\n\n\n\n\nXX LUKU.\n\n\nIntiaani toipui ensimäiseksi ällistyksestään ja virkkoi tyynesti:\n\n— Bo’ jou, bo’ jou!\n\nSam sai vasta hetken kuluttua vastatuksi. Dick ei puhunut sanaakaan,\nvaan vetäytyi taaksepäin,' pyssy kyynärtaipeessa. Ääneti he sitten\ntalsivat kohti koirarekeä, jota May-may-gwán vartioi. Chippewan\nvalpas katse harhaili sinne tänne, liukui yli reen, käväisi koirien\nkuonokopissa, viipyi varuksissa. Jos hän näkemästään jotakin päätteli,\nvaroi hän visusti ajatuksiaan ilmaisemasta. Yhtä vähän ihmetteli hän\nmiesten ja tytön saapumista näin kauas pohjoiseen tähän vuodenaikaan.\nKerran, kun hän luuli heidän huomionsa kiintyneen muualle, iski hän\nMay-may-gwánille silmää. Hetken epäröityään tyttö vastasi merkkiin.\n\nHe olivat tavattoman kohteliaita toisilleen. Sam käski keittää teetä,\nja tarjosi tupakkaa. Nuotion ääressä antautui hän sitten kyselemään\npaljon kaikenlaista, poiketen tavanomaisesta varovaisuudestaan.\n\n— Veljeni on sangen kaukana Missináibiesta.\n\nChippewa nyökkäsi.\n\n— Haukemah siis metsästää näissä piirikunnissa.\n\nChippewa ei vastannut.\n\n— Veljeni on jättänyt Haukemahin...\n\nChippewa teki kieltävän eleen, mutta nautittuaan hetkisen vanhan miehen\nnoloudesta, tunnusti hän:\n\n— Veljeni on tämän piirin metsästäjä. Olen ollut käynnillä hänen\nluonaan.\n\n— Olet tehnyt pitkän matkan niin lyhyttä vierailua varten. Jälkesi ovat\nvain kolmen päivän vanhat.\n\nAh-tek nyökkäsi vakavana. Ilmeisesti ei hän paljon perustanut siitä,\nuskottiinko hänen selitystään vai eikö.\n\n— Monenko päivän matka on täältä Winnipegiin? kysyi Sam.\n\n— En ole koskaan ollut siellä, vastasi intiaani.\n\n— Me olemme viettäneet kesän Missináibien tienoilla. Nyt lähdemme\nWinnipegiin, uskotteli Sam.\n\nIntiaanin ilmeestä ei saattanut päätellä, uskoiko hän vai eikö. Hetken\nkuluttua kopisti hän tuhan piipustaan ja nousi, heittäen jälleen\nterävän katseen May-may-gwániin. Tyttö oli puuhannut jotakin reen\nluona. Nyt hän lähestyi miehiä, kantaen huopiaan ja muita kamppeitaan.\n\n— Tämä mies, sanoi hän valkoisille erämiehille, kuuluu minun kansaani.\nHän palaa omiensa luokse ja minä menen hänen kanssaan.\n\nChippewa sujautti jalkansa lumikenkiin, nyökäytti päätään Samille ja\nDickille, kääntyen senjälkeen ladulle, jota myöten matkamiehemme olivat\ntulleet. Tyttö seurasi enemmittä jäähyväisittä hänen kintereillään.\nVain tuokion ajan saattoi erottaa lumikenkien narinan pakkasilmassa.\nSeuraavassa silmänräpäyksessä olivat lähtijät kadonneet mutkan taakse.\nHiljaisuus palasi.\n\n— No, periköön minut hiisi! huudahti Dick lopulta. — Uskotko sinä, että\nmies oli täällä vain vieraskäynnillä?\n\n— En tietystikään, vastasi Sam. Etkö käsitä —\n\n— Hän oli tyttöä etsimässä!\n\n— Hyvä Jumala, valitti Sam. — Hän —\n\n— No, siinä tapauksessa vaani hän minua, keskeytti Dick taas, yhä\nkiivaampana. — Mikset antanut minun ampua häntä?\n\n— Suvaitsisitko pitää suusi kiinni ja kuunnella, pyysi vanha mies\nkärsimättömänä. — Jos hän sinua etsi, olisi hän kaapannut sinut viime\nkesänä, maatessasi avuttomana, ja jos hän väijyi tyttöä, olisi hän\nsaanut hänet käsiinsä aikaisemminkin. Se on aivan selvä. Hän _on_ ollut\nkäynnillä jonkun ystävänsä luona — miksei veljensä, kuten hän väitti\n— ja tuo vierailu kesti vähemmän kuin kolme päivää. Miksi hän saapui?\nAnnahan kun kerron! Tuo ystävä tai veli on Jingoss, ja Ah-tek saapui\nvaroittamaan häntä, kertomaan, että olimme häntä hakemassa. Chippewa\nepäili meitä hieman jo Missináibiessa, mutta hän ei ollut varma silloin\nvielä. Ehkä hän on pitänyt meitä silmällä siitä lähtien.\n\n— Miksei hän sitten varoittanut Jingossia jo aikaisemmin? ihmetteli\nDick.\n\n— Koska me saatoimme puijata häntä, kuten puijaamme kaikkia intiaaneja.\nMehän _saatoimme_ olla talviasemapaikkoja etsimässä, kuten olimme\nväittäneet. Jos hän sitten olisi tullut tänne kertomaan Jingossille,\nettä me tuota syntistä haimme, kun me itse asiassa emme olisi tienneet\nmitään koko Jingossista ja hänen varkauksistaan, olisi Jingoss\ntietysti jättänyt turhan takia hyvän riistanpyyntipiirinsä, ja se nyt\ntotisesti olisi ollut vähän liikaa, vai mitä? Ei, hän tahtoi päästä\n_varmuuteen_, ennenkuin ryhtyi toimenpiteisiin. Ja varmuuteen pääsi hän\nvasta kun joku kertoi hänelle nähneensä kolmen kulkijan taivaltavan\nkeskellä talvea näillä main. Silloin sai hän käpälät alleen ja riensi\nvaroittamaan Jingossia.\n\n— Taidat olla oikeassa! huudahti Dick.\n\n— Olen varmasti. Ja vielä: jos näin on laita, olemme aivan saaliimme\nkintereillä. Montako metsästäjää tässä piirissä on. Yksi! Chippewa\npalasi samaa tietä, jota oli kulkenut kolme päivää sitten, eikä tuo\ntoinen mies ole voinut ehtiä edemmäs kuin hänkään. Ja se mies on juuri —\n\n— Jingoss itse, päätti Dick.\n\n— Puolentoista päivämatkan päässä meistä, tahi niillä vaihein; ehkäpä\npaljon lähempänäkin, täydensi Sam. — Tarkoitan tietysti rekimatkaa.\n\n— Mutta hän on varuillaan, muistutti Dick.\n\nSam oli kuitenkin liian innostunut, voidakseen olla johdonmukainen,\neikä niinollen kiinnittänyt mitään huomiota tuollaiseen\nvastaväitteeseen.\n\n— Tuo chippewa tiesi, että oleskelimme jossakin täällä päin,\ntuumiskeli hän edelleen, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, että\nolimme näin lähellä. Jos hän sen olisi arvannut, ei hän toki olisi\nollut niin typerä, että lähti paluumatkalle samaa tietä kuin oli\ntullut. En tietysti voi arvata hänen ajatuksiaan, mutta aikalailla\nhämmästynyt hän oli keksiessään meidät täällä. Hän antoi varoituksensa\nluultavasti toissapäivänä, mutta ei tietenkään kehottanut Jingossia\nheti livistämään. Hän sanoi kai: »Nuo kanaljat ovat jäljilläsi, he\nmaleksivat jossakin etelämpänä, mutta ehtivät ehkä tänne talven\nkuluessa. Taitaisi olla sinun parasta puikkelehtia tiehesi, ennenkuin\nhe tulevat». Sitten hän tietysti lepuutteli jalkojaan päiväkauden, ja\ntuprutti piippuaan, kunnes lähti paluumatkalle. No, jos Jingoss nyt\narvelee, että tulemme _jonakin päivänä_, mutta emme vielä huomenna, ei\nhän tietysti pidä niin helvetinmoista kiirettä. Säälii ensin kokoon\nhankkimansa nahat ja kurkistelee ansoihinsa. Menee siinä monias päivä.\nSaavumme perille kreivin aikaan, poikaseni!\n\n— Sam, sinä olet suorastaan ihmeellinen, mairitteli Dick. — Enpä\ntotisesti olisi koskaan pystynyt kehittelemään ajatuksiani tuolla\ntavalla.\n\n— Jos olettamukseni on oikea, jatkoi Sam, ja chippewa oli tulossa\nJingossin luota, on meidän kuljettava hänen käyttämäänsä tietä, eikö\nniin?\n\n— Varmasti! myönsi Dick. — Samaa valmiiksi avattua ja tallattua tietä.\n\nHe käänsivät reen jalaksilleen ja vapauttivat koiransa kuonokopista.\n\n— Olemme nyt päässeet tytöstäkin, mutisi Dick. — Vietävän pikku\nhupakko! Enpä osannut aavistaakaan, että hän jättäisi meidät nyt jo.\nOlihan hän vasta ollut vähän aikaa mukanamme.\n\n— Enpä sitä minäkään arvannut, lisäsi Sam, mutta se oli aivan\nluonnollista. Me emme ole hänen kansaansa, emme liioin ole kohdelleet\nhäntä erikoisen ystävällisesti, joten en ihmettele, että hän oli\nkyllästynyt koko lystiin ja käytti ensimäistä tilaisuutta päästäkseen\ntakaisin. Olemme nyt laatineet toimintasuunnitelman itsellemme, ja\nvoimme seurata sitä aivan helposti häntä paitsi.\n\n— Chippewa oli siis vain eräänlainen yleinen hyväntekijä, aprikoi Dick.\n\nKoirat haukottelivat ankarasti, avaten kitansa ammolleen. Sam alkoi\nmiettivän näköisenä aukoa reen hihnoja.\n\n— Taitaa olla selvintä leiriytyä tänne, sanoi hän. — On jo kokolailla\nmyöhä, ja huomenna on meidän jaksettava ravata niin riivatusti.\n\n\n\n\nXXI LUKU.\n\n\nMay-may-gwán saapui takaisin heidän luokseen yöllä. Sam heräsi koirien\ntoimeenpanemaan hälyytykseen. Ne haukkuivat ensin vihaisesti, mutta\npian muuttui ääni kellossa. Vanha mies kömpi jaloilleen, hämmästyen\nhavaitessaan ihmisolennon lähestyvän. Dick poukahti ripeästi pystyyn\nhänkin. Liekit olivat sammuneet, mutta hiilloksesta riitti vielä valoa,\nja puiden lomitse pilkistävä ruskotuskin auttoi senverran, että miehet\nsaattoivat tuntea tulijan.\n\n— No, voi herran pieksut! murisi Dick, mätkähtäen takaisin\nhuopakasaansa, mutta nousten heti jälleen istualleen. — Johan hän\nteki vaalinsa, yritti hän sitten jatkaa. Pysyköön nyt päätöksessään!\nPitäköön kiinni vaalistaan. Ei suinkaan hän voi mieltään muuttaa joka\ntoinen sekunti — mitä se sellainen on? Emmekä me _tarvitse_ häntä.\n\nMutta Sam sytytti rovion, ja katsahti tyttöä silmiin.\n\n— Ole vaiti, Dick, tokaisi hän terävästi. — Tässä piilee jotakin.\n\nNuorukainen tuijotti tuokion toveriaan, ikäänkuin vastausta punniten.\n\n— Oh, hyvä on, virkkoi hän lopulta, erittäin välinpitämättömästi.\n— _Minua_ se ei luultavastikaan liikuta. Älähän pidä nuorta neitiä\nvalveilla liian kauan. Hyvää yötä!\n\nHän katosi huopiinsa äreänä kuten aina, kun hänen suunnitelmansa eivät\noikein ottaneet luonnistuakseen.\n\nSam kiehautti teetä, käristi karibunpaistia, ja polvistui sitten tytön\neteen, riisuen hänen märät jalkineensa ja vetäen niiden tilalle kuivat.\nSitten nosti hän kupposen tytön huulille, leikkasi hänelle paistin\nvalmiiksi, ja syötti häntä kuin pientä lasta. Hän lisäsi enemmän\npuita nuotioon, ja kääri jäniksennahalla reunustetun huovan hänen\nympärilleen. Vihdoin, kun ei enää ollut mitään tekemistä, sytytti hän\npiippunsa ja kyyristyi tytön viereen, rohkaisten häntä äänettömällä\nystävällisyydellä.\n\nTyttö joi teensä, sai ruoka-annoksensa syödyksi, ja otti vastaan\nvaipan tylsänä, ikäänkuin puoleksi tajuttomana. Hänen huulensa\nolivat puristuneet tiukasti yhteen. Jäykät, loistavat silmät\ntuijottivat jonnekin nuotion, hyppelehtivien varjojen maailman taakse.\nPitkän äänettömyyden jälkeen alkoi hän puhua, matalalla äänellä,\nvaivalloisesti ja katkonaisesti.\n\n— Veljeni etsivät Jingossia, ojibwaa. He tahtovat viedä hänet\nturkiskomppanian taloon. Mutta Jingoss tietää, että veljeni tulevat\nhäntä vangitsemaan. Ah-tek on hänelle kertonut. Hän lähtee seuraavan\nauringon noustua. Hän aikoo kulkea länteen, Peace-joelle. Nyt on hänen\nleirinsä viiden tunnin matkan päässä täältä Pohjoiseenpäin. Tiedän,\nmissä se on. Jingossilla on kolme koiraa. Hänellä on paljon lihaa,\nmutta ei muuta tuliasetta kuin kauppapyssy. Olen saanut tietää tämän,\nja olen tullut kertomaan tietoni veljilleni.\n\n— Minkätähden, May-may-gwán? kysyi Sam hiljaa.\n\nTyttö loi häneen ylpeän katseen.\n\n— Luulitteko, että jätin teidät hänen vuokseen? kysyi hän. — Olen\nsaanut nuo tiedot.\n\nSam huudahti melkein kauhistuneena.\n\n— Mitä nyt? kysyi tyttö väsyneesti.\n\n— Chippewahan tietää olinpaikkamme, huomautti Sam. — Hän auttaa\nJingossia ja käy häntä varoittamassa uudelleen tänä yönä!\n\nMay-may-gwánin ajatukset liitelivät jälleen murheellisina jossakin\netäällä. Hän vastasi vain halveksivalla eleellä.\n\n— Mutta — aloitti Sam.\n\n— Tiedän, ehätti tyttö hillitsemään.\n\nHämmentyneenä, käsittämättä miksi, kumartui Sam eteenpäin nuotiota\nkorjatakseen.\n\n— Miten olet kaiken tämän perille päässyt? tiedusteli hän lopulta,\npitkän epäröinnin jälkeen.\n\nTyttö tyytyi kiusaantuneeseen eleeseen. Sam tunsi taas merkillistä\nepävarmuutta.\n\n— Pikku sisar, virkkoi hän vihdoin, minä olen vanha mies. Olen nähnyt\nmonen vuoden alkavan ja päättyvän. Ne ovat kaikki lahjoittaneet minulle\nhituisen viisautta. Ne ovat tehneet sydämeni ystävälliseksi kärsiviä\nkohtaan. Miksi menit Ah-tekin mukaan tänä aamuna, ellet aikonut palata\nkansasi luokse?\n\n— Jotta saisin hankituksi ne tiedot, joita veljeni tarvitsevat.\n\n— Ja sinä luulit, että hän kertoisi sinulle totuuden? äänsi Sam.\n\nTyttö katsoi häntä suoraan silmiin.\n\n— Pikku isä, vastasi hän hitaasti, tuo mies on jo kauan toivonut\nsaavansa minut wigwamiinsa. Sitävarten liittyi hän Haukemahin seuraan\n— sitävarten, että minä olin siellä. Hän on minuun mieltynyt. En ole\nkoskaan osoittanut hänelle suosiota vähimmässäkään määrässä. Mutta nyt\n— saatoin suosionosoituksella avata hänen sydämensä.\n\n— Oletko varma, että hän puhui totta? toisti Sam. — Et ole koskaan\nsuonut hänelle ystävällistä katsetta. Jätit Haukemahin tullaksesi\nmeidän mukaamme. Miten saattoi hän luottaa sinuun?\n\nTyttö kesti uljaasti hänen katseensa.\n\n— Pikku isä, vastasi hän, on olemassa hetki, jolloin mies ja nainen\nehdottomasti uskovat toisiaan, jolloin he selvästi voivat nähdä\ntoistensa sydämiin.\n\n— Hyvä Jumala! huudahti Sam.\n\n— Se oli ainoa tie, vastasi tyttö. — Tiesin entuudestaan hänen\ntaipumuksensa valheisiin.\n\n— Kuinka saatoit, tyttö? Sinulla ei ollut oikeutta, ei ymmärrystä...\nSinun olisi pitänyt neuvotella kanssamme.\n\n— Pikku isä, virkkoi tyttö, teidän rotunne on kummallista väkeä. En\nymmärrä teitä. Te kuljette pahan ohi, ettekä muista hyvää. Me olemme\nerilaisia. Meidän sydämissämme piileksii sekä hyvä että paha. Me\nkostamme hyvän ja pahan.\n\n— Mitä hyvää olemme sinulle tehneet? kysyi Sam.\n\n— Jibiwanisi katsoi sydämeeni, huohotti tyttö, käyttäen kiihdyksissään\nintiaanien outoa puhetapaa. — Hän katsoi sydämeeni, ja silloin katosi\nmaailma. Ensin ikävöin kuolemaa siksi, ettei hän katsonut minua\nmielisuosiolla, sitten ikävöin sitä, koska käsitin, etten ikinä saisi\nhäntä omakseni. Nyt riittää minulle hänen läheisyytensä, iloitsen, kun\nsaan rakentaa hänen nuotionsa, keittää hänen teensä, laittaa hänen\nruokansa, kulkea hänen jäljissään, auttaa, kun hän minua tarvitsee;\nnähdä hänen raivaavan tietä. Kun katson häntä, poistuu pilvi päivän\npäältä, lumi loistaa, ja valo pilkistää puiden välistä. Ja jos hän,\nkun katseeni kohotan, on poissa, vihloo vilu sydäntäni, Pikku isä, ja\nankeus valtaa mielen.\n\nHän nousi äkkiä, viskasi huovan syrjään, ja kohotti käsivartensa\nkorkeutta kohti. Sitten hän yhtä äkkiä kumartui, nosti huovan maasta,\nlevitti sen, ja heittäytyi sille pitkäkseen, jääden makaamaan selittäin\nmiehiin.\n\nMutta Sam valvoi aamuun saakka tulen ääressä, tuijottaen murheellisena\nliekkeihin.\n\n\n\n\nXXII LUKU.\n\n\nMyöhemmin aamulla suvaitsi Dick tehdä joitakin huomautuksia tytön\npoistumisen ja paluun syistä. Mutta silloin kävi Sam hänen kimppuunsa\nkuin tuulispää. Hän suorastaan puuskui vihasta — tavanmukainen tyyneys\nja tasaisuus oli tipotiessään.\n\n— Tuki jo kirottu suusi! huusi hän.\n\nDick vihelsi, ikäänkuin olisi jokin asia hänelle äkkiä valjennut,\nja hän noudatti kirjaimellisesti toverinsa neuvoa. Hän ei päästänyt\nääntäkään koko sen tunnin aikana, joka kului ennenkuin aurinko nousi.\nSilloin hän pysähtyi ja osoitti tuoreita jälkiä, jotka kulkivat heidän\ntiensä poikki.\n\nLumessa näkyi selvästi kahden lumikenkäparin painalmat, jotapaitsi kävi\nselville, että toisen parin omistaja oli vielä palannut takaisin.\n\nSam hätkähti. Dick hymyili ivallisesti. Juttu oli sanomattakin aivan\nselvä. Chippewa-intiaani ja tyttö olivat tosin lähteneet kaakkoon,\nmutta he olivat sitten tehneet kaarroksen käydäkseen varoittamassa\nJingossia. Näkyi selvästi, missä he olivat palanneet Ah-tekin\naikaisemmin avaamalle ladulle. Sitten haarautui tie; toista pitkin oli\nchippewa kulkenut ystävää hälyyttääkseen, toista oli tyttö käyttänyt\npalatessaan edellisenä yönä jostakin syystä valkoisten leiriin — ehkäpä\neksyttääkseen Samin ja Dickin jäljiltä.\n\nHetken näytti siltä kuin olisi Sam kadottanut uskonsa sekä itseensä\nettä muihin.\n\n— Käytähän silmiäsi, Dick, sanoi hän tuokion perästä, tyynesti.\n\nVain viisi askelta etäämpänä oli lumessa syvennys, joka osoitti kahden\ntaivaltajan viettäneen siinä yönsä. Ah-tek oli kaikesta päättäen\narvellut, että matkaan menisi kokonainen päivä, ja rauhoitettuaan\nitseään sillä, että vihollinen toki ei ollut aivan kintereillä, oli hän\nsuonut itselleen lepohetken. Lumi oli luotu syrjään, vähäinen nuotio\nrakennettu, ja havuja kasattu makuusijaksi. Kaikki tämä oli selvästi\npääteltävissä jäljistä. Mutta lisäksi oli kinoksessa lumikenkäpari\npystyssä, ja jonkun matkan päässä tuhkaläjästä lojui maassa hujan hajan\nmatkamiehen kamppeita; siinä oli makuupussi, siinä huovat, vaipat.\n\nMiehet riensivät siekailematta lähemmäksi. May-may-gwán ei\nliikahtanutkaan koirien luota. Hänen kasvonsa olivat jäykistyneet,\nilmeettömät. Vain silmissä paloi tumma hehku. Sam ja Dick pysähtyivät\nlevällään olevan huppuvaipan ääreen ja nostivat sen syrjään. Alla oli\nkasa huopia ja niillä makasi, rinta lävistettynä, äkillisen kuoleman\nyllättämä intiaani, kädet nyrkissä, silmät puoliavoinna ja kasvot\nkaamean pelon vääristäminä.\n\n\n\n\nXXIII LUKU.\n\n\nHaudanhiljaisuus lepäsi valkean maan yllä. Syvällä korvessa\npaukahteli pakkanen puissa. Kylmenneen nuotion vaiheilla viipyi\nneljä liikkumatonta ihmisolentoa. Vain haukottelevat, kangistuneita\njäseniään oikoilevat koirat tuntuivat elävän. Ne seisoivat syrjässä,\npuiden varjossa, ja vastakohta sai ihmiset näyttämään vielä enemmän\naavemaisilta ja epätodellisilta.\n\nYhtäkkiä kolme ystäväämme kuin yhteisestä päätöksestä kääntyivät pois,\npalaten eläinten luo. Vanhempi mies lähti jälleen tiennäyttäjäksi,\nnuorempi heilutti ohjasta ja tyttö seurasi jälessä. Vielä kerran\nryhtyivät metsän puut hitaasti ja ikäänkuin vastenmielisesti liukumaan\npäivien polkumyllyssä uurastavien ohi. Leiri jäi taakse, se häipyi\npakkasusviin; se katosi Pohjolan salaperäisyyteen ja äärettömyyteen,\nkatosi murhenäytelmineen, muistoineen. Vain äänetön vartija sinne jäi,\nmies puhumaton, joka hangella maaten tuijotti kohti taivasta, päivän\nkoittoa odottaen. Pian sulki armelias lumi hänet syliinsä, piilotti\nhänet ihmisten silmiltä.\n\nPitkän taipaleen tarpojista oli kukin vaipunut omiin unelmiinsa.\nHe kulkivat näkemättöminä kuin unissakävijät. He seurasivat latua\naivan koneellisesti, mutta kukaan heistä ei olisi tainnut selittää,\nmiksi he olivat liikkeellä. Heidän aivoissaan ei ollut ainoatakaan\njohdonmukaista ajatusta. Puut soluivat lakkaamatta ohi kuin huurteiset\nhaamut; taivaanrannalla kangastivat alituisesti Pohjolan ihmeet,\nkutistuen ja taas kasvaen. Pohjola oli uhkaavan lähellä. Se iski pelon\nyhä syvemmälle noiden tuijottavien raatajien sydämiin. Sen rautainen\nnyrkki heilahti jo kohti kulkijoita, jotka voimatta käsittää mitä\nvarten, tunkeutuivat yhä kauemmas kauhujen maahan.\n\nMutta sitten koirat pysähtyivät ja Billy, johtaja, nuuhkaisi\näänekkäästi ilmaa. Lumous haihtui heti. Mysteerio, joka niin kauan\noli kangastanut taivaanrannalla, ja joka vihdoin oli hiipinyt aivan\nlähelle, uhaten tukahduttaa heidät, siirtyi jälleen tavalliselle\npaikalleen. Pohjola peräytti nyrkkiään.\n\nHeidän edessään oli jälleen leiri. Ja tällä kertaa leiri, jota oli\nkäytetty kauan. Kartion muotoinen tepee, laaja, lumesta puhdistettu\nalue, monet jätteet ja telineet olivat selviä todistuksia siitä.\n\nSam tempaisi rihlan kotelosta, todeten nopeasti että se oli panostettu.\nDick marssi majalle, kurkistaen oviaukosta sisään.\n\n— Ei ole ketään kotona! sanoi hän.\n\n— Poissa, oikaisi Sam, osoittaen tuoretta latua lähistöllä.\n\nMiehet keskittivät heti huomionsa siihen. Suurella vaivalla\npääsivät he lopulta selville asioista. Majan asukas oli käyttänyt\nkolmenkoiranvaljakkoa lähtiessään. Tutkittuaan lunta totesivat he myös,\nettä reki oli ollut raskaasti kuormitettu.\n\n— Pelkäänpä pahoin tämän merkitsevän, että hän on lähtenyt ainaiseksi,\ntuumi Sam.\n\nJatketut tutkimukset vahvistivat hänen olettamuksensa oikeaksi.\nTepeen seinät oli rakennettu kaksinkertaisiksi, rakoset oli tukittu\nsammalilla, ja muutenkin oli maja huolellisesti pystytetty, joten\nse luultavasti oli aiottu pysyväiseksi talviasunnoksi. Asukkaan\npoistuminen tähän vuodenaikaan todisti puolestaan, että hän oli\nmies, jota etsittiin, ja että kuollut chippewa oli varoittanut\nhäntä. Kallokasat osoittivat hänellä olleen menestystä, mutta\nniitä, katkennutta veistä, palsaminoksapinoa ja tyhjää wigwamia\nlukuunottamatta oli hän korjannut mukaansa kaiken omaisuutensa.\n\n— Hyvä juttu, muhoili Sam, varsin hyvä. Nähtävästi ei hän ole kovin\npahasti pelästynyt. Hän ei ole voinut aavistaakaan, että olemme\nhäntä niin lähellä; sitäpaitsi talvehtiminen tässä maankolkassa ei\nole kovinkaan terveellistä. Jos hän olisi arvannut meidän olevan\nkintereillään, ei hän olisi kasannut mukaansa kaikkea kamaansa —\npäinvastoin olisi hän pötkinyt pakoon niin kevein kuormin kuin suinkin.\n\n— Oikeassa olet, myönsi Dick.\n\n— Näinollen hän ei ole edennyt järin nopeasti. Saamme pian hänet kiinni.\n\n— Lähtenyt vasta tänä aamuna, täydensi Dick, tarkasteltuaan äsken\navattua tietä.\n\nTuhlaamatta enempää aikaa paikan tutkimiseen, lähtivät he jatkamaan\ntakaa-ajoaan. Dick sanoi tytölle:\n\n— Luullakseni saamme hänet kohta kiinni.\n\nMay-may-gwánin kasvot kirkastuivat ja hänen silmänsä loistivat\ntyytyväisyydestä. Nuo yksinkertaiset sanat merkitsivät luottamusta,\ntodistivat, että hänelläkin myönnettiin olevan osansa yrityksessä. Ja\nhänestä tuntui kuin olisi hän saanut siivet jalkoihinsa.\n\nOnni suosi heitä. Hienoinen vastatuuli oli alkanut puhaltaa. He\netenivät niin ripeästi ja joutuisasti kuin suinkin voivat. Pian\nsaapuivat he paikalle, missä Jingoss kaikesta päättäen oli kiehauttanut\nitselleen teetä. Hänen oli täytynyt lähteä liikkeelle verrattain\nmyöhään aamulla, koska keskipäivään mennessä oli ehtinyt kulkea vasta\nnäin lyhyen matkan. Lisäksi muuttui latu nyt aivan tuoreeksi.\n\nBilly, vakinainen johtajakoira, sai tämän vuoksi pitää johtavan\nasemansa, vaikkakin se, kuten aikaisemmin on huomautettu, toisinaan\nvaihdettiin Mackiin, joka tällä haavaa lönkytteli juuri sen takana.\nKolmantena asteli Wolf, vahva mutta äreä peto; sitten Claire lähinnä\nrekeä, vikkelänä ja valppaana, valmiina väistämään kiviä ja kantoja.\nJo kauan aikaa olivat hurtat — kuten useimmiten eläimet, jotka ovat\npaljon tekemisissä ihmisten kanssa — osoittaneet suurta harrastusta\nisäntiensä asioihin. Nyt tuntui ilmassa olevan muutakin kuin\ntavallinen päivämatka. Ihmisten mieliala ei voinut olla vaikuttamatta\nherkkävaistoisiin koiriin; kirkkaat silmät kertoivat niille, että\ntuo tutkiminen ja nuuskiminen leirissä ja ladulla ei ollut mitään\ntavallista toilausta. Tutkiminen ja nuuskiminen vetoaa koiran\nluontoon. Varsinkin rimpuili Mack kovasti valjaissaan, päästäkseen\nvapaaksi, jotta voisi haistella sopet ja halkeamat, saada selkoa\nisäntien mielenkiinnon aiheesta. Lopulta se lukuisten pysähtymisten\nja tutkimusten jälkeen äkkäsi, että juuri tie oli tuo tärkeä asia.\nAika ajoin nuuhki se sitten sitä hartaasti, painaen visusti mieleensä\naistimuksensa laadun, joka vähitellen kävi yhä selvemmäksi. Vihdoin\npisti sen herkkiin sieraimiin ihmisen haju; se nosti päätään ja haukkui.\n\nPitkä, ulvova haukahdus, joka äkkiä katkaisi hiljaisuuden, vaikutti\niskun tavoin. Se oli kauhea. Ja Mack haukkui uudelleen, yhä uudelleen,\nkunnes raju haukunta kuulosti pämpättävältä hätäkellolta. Pohjolan\nhenget heräsivät äkkiä, lähtien miesten mielikuvituksessa liikkeelle\nratisten ja pamahdellen.\n\nDick päästi huudahduksen ja säntäsi eteenpäin, kiskoen winchesterinsä\nlukkoa. Hänen kasvonsa hehkuivat ja silmissä paloi viha.\n\n— Älä ammu! karjaisi Bolton, ehkäistäkseen hänen aikomuksensa. Samassa\npaiskautui hän eteenpäin, ja tyrkkäsi rihlan piippua ylöspäin, mutta ei\nkuitenkaan ehtinyt estää Dickiä laukaisemasta.\n\nLuoti iski etäällä olevan puun lumiseen runkoon, tuprautti lunta\nilmoille, ja kimposi sitten kimeästi vingahtaen yläilmoihin. Samalla\nse vapautti kaikki erämaan äänet ja kaiut pakkasen lumoista. Tyynessä\nilmassa saattoi tuo helvetillinen melu kuulua penikulmien päähän.\n\nSam katsoi miehestä koiraan.\n\n— Hyvä, ettei sattunut kumpaiseenkaan teistä, sanoi hän.\n\nDick hypähti eteenpäin ja suomi valjakkoa ruoskallaan.\n\n— Us kiinni! kiljui hän.\n\nLumi pölisi heidän ympärillään. Vähäistä myöhemmin löysivät he polulta\nnahkakäärön ja pienen kasan pyydyksiä, Mies, jota he ajoivat takaa,\noli keventänyt kuormaansa, heittänyt pois kaiken, mitä ei ehdottomasti\ntarvinnut. Niin lähellä riistaansa he jo olivat.\n\nHengästynyt Sam vaati pysähtymistä.\n\n— Seis! komensi hän. — Pysytään tyyninä vain. Tällä tavoin me emme\nsaa häntä kiinni. Hänellä on kevyt kuorma, hän on mies, ja hänellä on\nlevänneet koirat. Hän voi helposti päästä käsistämme, jättää meidät\nuupuneine koirinemme.\n\nVanha mies istuutui ja sytytti varovasti piippunsa.\n\nDick riehui kuin vähäjärkinen, kuohuksissaan viivytyksestä, ja noitui,\nettä jotakin oli tehtävä heti paikalla; mutta oli niin ymmällään, ettei\nosannut selittää, mitä hänen mielestään oli tehtävä.\n\nJa tuokion kuluttua hän kysyi:\n\n— Mitä ihmeessä me teemme?\n\n— Mies menee, mutta latu jää, vai mitä? sanoi Sam. — Seuraamme jälkiä.\n\n— Mutta mitä kannattaa — miten me sitten pääsemme hänen kimppuunsa taas?\n\n— Meidän on heitettävä pois pyydyksemme ja ylimääräiset huopamme.\nMeidän on taivallettava niin nopeasti kuin voimme, ilman että uuvutamme\nitsemme. Ehkä hän pitää liian kiirettä, ja silloin me voitamme\nkilpajuoksun. Kuinka hyvänsä, tämä on ainoa mahdollisuutemme. Jos me\npäästämme hänet käsistämme nyt, emme löydä häntä enää koskaan. Tämä\nlatu on ainoa, johon nyt voimme luottaa.\n\n— Mutta jospa alkaakin sataa lunta kovin? Lumimyrsky voi tulla milloin\nhyvänsä.\n\n— Jos alkaa pyryttää — no, niin —\n\nVanha mies vaikeni hetkeksi, imeskellen piippuaan.\n\n— On eräs asia, jonka toivoisin sinun ymmärtävän, jatkoi hän sitten,\nnimittäin, että sinulla ei ole oikeutta paukutella pyssyäsi, milloin\nvain päähäsi pälkähtää. Meidän on saatava tuo mies kiinni elävänä.\nPyssyn laukaus tänään oli paha juttu; se varoitti Jingossia ja turmeli\nehkä mahdollisuutemme yllättää hänet Tosin olisi hän voinut kuulla\nmeidän lähestyvän siitä huolimattakin. Olkoonpa nyt miten hyvänsä.\nMutta jos sinä olisit tappanut koiran, niinkuin aioit, olisit saanut\naikaan niin paljon vahinkoa, ettet ainakaan oman tylpän järkesi avulla\nolisi koskaan pystynyt sitä korvaamaan. Tuo koira on paras, mitä meillä\non. Minä — minä kadottaisin mieluummin pyssymme, kuin sen... Hän toisti\nviimeiset sanansa kerran toisensa jälkeen.\n\nVakavana kuten aina, kun toveri puhui tuossa äänilajissa, kysyi\nDick: miksi, mutta ei saanut vastausta. Tuokion perästä rupesi Sam\nlajittelemaan kuormaa, heittäen syrjään kaiken, mitä ei välttämättömästi\ntarvittu.\n\n— Mikä on aikomuksesi? uskalsi Dick kysyä.\n\n— Lähteä liikkeelle.\n\n— Pianko luulet meidän saavan hänet kiinni?\n\n— Herra tietää.\n\nKoirat nojautuivat eteenpäin ja olivat vähällä kaatua — kuorma oli\nodottamatta käynyt perin köykäiseksi. Seuraavassa hetkessä asteli\nvähäinen kulkue taas tasaisesti eteenpäin. Tuokioon ei puhuttu mitään;\nLopulta virkkoi Dick:\n\n— Sam, kuulehan, minusta meillä on jotenkin yhtä suuret mahdollisuudet\nkuin lumipallolla helvetissä.\n\n— Niin minustakin, vastasi Sam vakavasti.\n\n\n\n\nXXIV LUKU.\n\n\nHe painuivat levollisesti matkaan, ikäänkuin kiirettä ei olisi\nluotukaan. Tavalliseen aikaan illalla he leiriytyivät. Dick oli tosin\ntunnin ylimääräisen marssin kannalla, vakuuttaen, ettei ainakaan hän\ntuntenut mitään väsymystä ja että koiratkin olivat hyvissä voimissa,\nmutta Sam ei kuunnellutkaan sillä korvalla.\n\n— Tästä muodostuu vielä pitkä ja kova leikki, sanoi hän. — Meidän ei\nole pakko saada miestämme kiinni tänään enempää kuin huomenna tai\nylihuomennakaan. Ei ole kysymys siitä, oletko sinä väsynyt vai et, tai\novatko koirat voimissaan tänä iltana; kysymys on: missä kunnossa olet\nkuukauden päästä?\n\n— Me emme pystyisi ajamaan häntä takaa niin kauan, huomautti Dick.\n\n— Miksi emme?\n\n— Sataa lunta, ja hukkaamme ladun. Lumituisku ei enää voi olla kaukana.\nJa se peittää tien jalan paksuisen katteen alle.\n\n— Saattaapa niin käydä, myönsi Sam.\n\n— Sitäpaitsi, murisi Dick, on hän kuukauden kuluttua jo oman heimonsa\nkeskuudessa, ja sittenpä ei ole enää mitään jälkiä seurattavina.\n\nTämä pani Samin hiukan miettimään, sillä juuri tällainen mahdollisuus\nsaattoi tehdä kaikki aikomukset tyhjiksi. Jos Jingoss pääsisi\nlivahtamaan Yläjärven tienoille, voisi hän hyvinkin piilottautua\nojibwain keskuuteen; ja jos punanahat sitten asettuisivat häntä\nsuojaamaan, ei valkoisten miesten tarvinnut luullakaan enää pääsevänsä\nhänen jäljilleen. Niin, _jos kaikki pitäisivät Jingossin puolta_; —\nsiitäpä olikin kysymys. Hudson’s Bay-komppania oli perustettu monia\nvuosia sitten; se oli aina kohdellut intiaaneja kunnollisesti; se\nnautti ääretöntä kunnioitusta; se oli erehtymätön. Veriheimolaisuuden\nsiteet ovat lujat, mutta oli myöskin sangen todennäköistä, että niissä\nperhekunnissa, joiden luona Jingossin ehkä oli pakko etsiä suojaa,\nolisi jäseniä, joiden uskollisuus Komppaniaa kohtaan oli yhtä suuri\nkuin velvollisuudentunne uppo-outoa heimoveljeä kohtaan. Joku ehkä\nkavaltaisi Jingossin. Se ei ollut niinkään mahdotonta. Sam Bolton\nkäsitti myös, että intiaanin täytyi olla siitä täysin tietoinen,\nminkä vuoksi hän ei ollut oikein taipuvainen uskomaan, että Jingoss\nantautuisi vaaraan. Yksinäisen miehen, jolla on käytettävänään\nkolme koiraa, pitäisi muuten helpostikin päästä pakoon kolmelta\ntakaa-ajajalta, joilla on vain neljä koiraa. Olipa miten tahansa,\nlopulta Sam kuitenkin arveli, että kova takaa-ajo oli ainoa mahdollinen\nkortti, jonka varaan enää sopi heittäytyä.\n\nHän ei tietenkään voinut aavistaa, mihin maan kolkkaan intiaani\nhänet johdattaisi. Erämaan pelipöytä oli lavea. Hän oli aivan oikein\narvannut, ettei Jingossille tuottaisi mitään erikoista vaikeutta pitää\nvastapelaajia tarpeellisen välimatkan päässä. Koillisseutu on avara\nalue, tasangot laajat, Kalliovuoret korkeat ja täynnänsä piilopaikkoja\n— todennäköisesti suuntaisikin Jingoss kulkunsa kohti länttä. Mutta\nlukuisia salasokkeloita tarjosivat myös rannikon korpimetsät —\nyhtä hyvin voisi hän valita idänkin. Itse asiassa ei suunta suuria\nmerkinnyt. Olipa se mikä tahansa, oli seuraaminen juuri yhtä helppoa\ntai vaikeata; ja joka tapauksessa oli Samille yhtä tärkeätä saada\nriista näkyviinsä ennen lumen sulamista.\n\nTapansa mukaan intiaani ensin epäröi aikansa ja poikkesi sinne ja\ntänne, mutta lopulta suuntasi hän matkansa suoraan pohjoiseen. Viikon\npäivät oli Sam siinä uskossa, että tämä oli kepponen, mahdollisesti\nyritys päästä jollekin sellaiselle reitille, jonka vain punanahka\ntunsi. Mutta sitten alkoi metsä kutistua, aavikot avartua. Heidän\ntaakseen jäivät kangasseudutkin, ja Pienen Viidakon maa läheni. Vanha\nerämies tiesi, että kavaltaja-Jingoss oli päättäväinen ja häikäilemätön\nmies. Vähitellen alkoi hän uskoa, että tämän vastapelaajan kanssa\nei ollut leikkimistä. Intiaani oli lyönyt pöytään korkean panoksen:\nelämä tai kuolema. Hän oli lisäksi käsittänyt, että tulos riippui\nkestävyydestä, ja halveksien puolinaisuuksia oli hän heti julistanut:\nyksi kierros ratkaisee! Edellä kulkien suuntasi hän nyt matkan suoraan\ntalven autiuteen, missä ei ollut muuta riistaa kuin yksi ainoa suuri\nkaribulauma, jonka laidunmaat olivat niin laajat, että sen tapaaminen\noli suunnilleen yhtä helppoa kuin jonkun määrätyn delfiiniparven\nlöytäminen seitsemästä merestä.\n\nNiin pian kuin Sam oli päässyt tästä kaikesta selville, kiinnitti hän\nDickin huomion asiaintilaan.\n\n— Olemme kiikissä, sanoi hän. — Mies kuljettaa meidät kangasmaille ja\nkatoaa.\n\n— Jos voi, täydensi Dick.\n\n— Niin, jos voi, myönsi Sam. Ja hetken kuluttua jatkoi hän, tapansa\nmukaan kehitellen ääneen ajatuksiaan:\n\n— Hän luulee, että hänellä on enemmän ruokavaroja kuin meillä. Hän\nluulee voivansa uuvuttaa meidät. Mahdollistahan on, ettemme keksi\nmitään riistaa. Meidän on pakko tulla toimeen sillä, mitä meillä on.\nHän on luultavasti varustanut itselleen reellisen — kuten mekin — mutta\nhänellä on vain yksi suu ruokittavana ja kolme koiraa, kun taas meidän\non muonitettava kolme ihmistä ja neljä nälkäistä hurttaa lisäksi.\n\n— Niin oikein; ja hän on intiaani, vastasi Dick tietoisena rotunsa\nylemmyydestä; tietoisuus, joka usein jo yksinään riittää saamaan\nihmeitä aikaan. — On kerrassaan ikävä juttu, että tyttö on matkassamme,\nlisäsi hän tovin kuluttua.\n\n— Niin on, myönsi Sam. Huomattava on, ettei nyt juolahtanut kummankaan\nmieleen ehdottaa tytön käännyttämistä takaisin.\n\nPäivittäinen ruoka-annos oli jo rajoitettu mahdollisimman pieneksi,\nja vaikutukset alkoivat tuntua. Pohjolassa vaaditaan kovaa työtä,\nrunsaasti voimia ja vastustuskykyä, elinvoima tarvitsee ruumista\npolttoaineeksi, ja ruumis vuorostaan vaatii ravintoa. On suorastaan\nhämmästyttävää nähdä, miten paljon ravintoaineita ruumis voi imeä\nitseensä ilman, että ne aikaansaisivat mitään näkyvää vaikutusta.\nJa kun ravinto kielletään, mutta elinvoimaa silti tarvitaan, on\nyhtä hämmästyttävää nähdä, miten nopeasti se on imetty tyhjiin.\nMatkamiehemme laihtuivat kahdessa päivässä, viikon kuluttua heitä\nhuimasi, ja vihdoin he olivat aivan upiuupuneita, ja saattoivat sortua\nmillä hetkellä hyvänsä. Mutta he koettivat huolellisesti lykätä tätä\nhetkeä.\n\nSen tajusi Sam Bolton. Hän ei ainoastaan tehnyt ruumiillista työtä,\nhän kärsi vielä sieluntuskat lisäksi. Hänellä oli samanlainen asema\nja vastuu kuin perämiehellä ankarassa tuulessa; pieninkin merkki\noli otettava huomioon, ja luonnonvoimia oli hyväksi käytettävä niin\ntaiten, että onnettomuudet välttyivät. Vain tasaisen luonteensa avulla\nselviytyi hän niistä huolista, joita äkkinäiset vauhdin kiihdyttämiset\nja toiselta puolen loputtomat toimettomuuden tunnit tuottivat. Lisäksi\npiti hillitä Dickiä. Mutta toisaalta piti hän tarkkaa huolta siitä,\nettei turhanpäiten hukattu ainoatakaan sekuntia. Käyttäen hyväkseen\nkaikkia keinoja, joita pitkäaikainen erämiehen kokemus tai luontainen\näly toi mieleen, pyrki hän parhaan taitonsa mukaan ratkaisemaan\nvaikeata kysymystä: miten saavutettaisiin äärimmäisen suuri nopeus\nmahdollisimman pienellä voimankulutuksella.\n\nTavallinen päivämatka oli kaksi- tai kolmekymmentä penikulmaa. Sam\nlisäsi siihen vielä viisi, ehkä kymmenen ylimääräistä. Hän repi ne\nirti väkisin. Hänen luja tahtonsa loi tarvittavat voimat tyhjästä.\nHermojännitys laihdutti hänet, ja uupumus kurtisti hänen kasvonsa,\nmutta hän ei hellittänyt hetkeksikään.\n\nAluksi näyttivät kaikki edut olevan intiaanin puolella. Hänellä oli\nsuhteellisesti enemmän muonavaroja ja keveämpi kuormitus, ja jos\nyhteentörmäys sattuisi, oli hänen asemansakin edullisempi. Mitä\nvastustajiin tulee, oli heidän ainoa mainittava etunsa itsepintainen\nanglosaksilainen sisu.\n\nMikään suoranainen taistelu ei punanahan puolelta voinut tulla\nkysymykseenkään. Hänellä oli vain jotakuinkin tehoton, yksipiippuinen,\nsuustaladattava kivääri. Väijyksiin asettumalla voisi hän mahdollisesti\ntappaa toisen takaa-ajajistaan, mutta senjälkeen hän ehdottomasti\njoutuisi toisen vangiksi. Yöllä hän ei voisi heitä lähestyä koirien\nvuoksi. Hänen valjakkonsa oli voimakkaampi, mutta on huomattava,\nettä hänen oli pakko avata tietä, kun taas jälestätulijat saivat\nkäyttää valmista latua hyväkseen. Ja vielä: jos hän tapaisikin riistaa\nmatkallaan, niin oli aivan sattuman varassa, pääsisikö hän siihen\nkäsiksi vai eikö, sillä hän oli yksin, eikä niinollen voinut jättää\nvaljakkoa pitkäksi aikaa, Lopuksi muodostuisi hänen nopea vauhtinsakin\nhänelle kohtalokkaaksi, sillä kiire houkutteli joka päivä ylittämään\nvoimia.\n\nEnsi hädässä valkoiset miehet eivät tulleet ajatelleeksi kaikkea tätä,\nmutta kun tilanne heille lopulta täysin selvisi, saivat he lisää\nrohkeutta. Innostus häipyi kuitenkin taas pian lakeuden loputtomassa\nyksitoikkoisuudessa. He kulkivat raskain askelin eteenpäin,\najattelematta muuta kuin päivän taipaleen pituutta. He uurastivat\nuupuneina, katse luotuna latuun, jota seurasivat ja joka tuntui\njohtavan ylös Pohjantähteen. He kiitivät eteenpäin kuin susia pakenevat\nhirvet, suoraan, hellittämättä.\n\nTiheää metsäkasvullisuutta seurasivat aikanaan matalat kuusikot ja\npoppeliviidat; nämä taas muuttuivat puistonkaltaisiksi mäntymäiksi. Ja\nsitten saavuttiin Pienen Viidakon maahan, kunnes lopulta päädyttiin\nvarsinaisen Pohjolan valkeaan autiuteen, missä puut ovat kääpiömäisiä\nja etäisyydet suunnattomia; missä elävät olennot kutistuvat\npieniksi, tummiksi pisteiksi äärettömällä valkoisella lakeudella,\nmissä revontulet räiskyvät ja paukkuvat ja uhkaavat kuin mahtavat\nvihamieliset henget.\n\nKuljettiin kohti yksinkertaistumista ja yhtenäistymistä.\nMonivivahteinen kesä vaihtui vaatimattomaksi syksyksi, syksy talveksi;\npian hukkasi talvi viimeisetkin  eroavaisuudet; pensaat, puut, mäet,\nlaaksot, virrat ja elävät olennot. Kaikki katosi; kukkulat alenivat\nPohjolan aukeiksi lakeuksiksi, harvalukuiset eläimet lainasivat värinsä\nympäristöltään. Riekko muuttui lumen väriseksi — samoin kettu, kärppä.\nNe liikkuivat joko näkymättöminä tai aaveitten kaltaisina.\n\nVähitellen tuollainen kutistuminen yhdessä liikarasituksen ja nälän\nkanssa pani matkamiesten ajatukset kiertämään samaa rataa. Sisäinen\nmaailma tuntui olevan saman yksinkertaistumisen lain alainen kuin\nulkomaailma. Eroavaisuudet katosivat. Olemassa oli vain valkoinen\näärettömyys, tie, he itse. Vain he keskenään saattoivat vaikuttaa\ntoisiinsa. Heidän ulkopuolellaan ei reaktiota ollut.\n\nValkeassa autiudessa ei ollut ravintoa löydettävissä; heidän\nravintonsa oli kutistunut mitättömiin; tie vei heidät lakeuksille,\nmistä ei ravintoa saanut. Tämä oli se rata, jota heidän ajatuksensa\nitsepintaisesti kiersivät, päivästä päivään.\n\nYön saapuessa kaatoi väsymys heidät hangelle, mutta piittaamatta\nhituistakaan matkamiesten uupumuksesta jatkoi Tie matkaansa, soluen\neteenpäin, yhä vain eteenpäin kohti tuntematonta päämääräänsä\npohjoisessa. Vihdoin muuttui heidän oma päämaalinsa utuiseksi,\nunentapaiseksi — pääasiaksi jäi tien seuraaminen. He unohtivat,\nettä mies oli tien avannut, ja jos heidän mieliinsä hetkeksi\njuolahti, ettei latu itsestään synny, kangasti sen synnyttäjä heidän\nmielikuvituksessaan salaperäisenä, yli-inhimillisenä voimana, tuulen\ntai pakkasen tai äärettömän erämaan kaltaisena. Tuskinpa he enää\npystyivät tuntemaan nälkääkään tai väsymystä. Pohjoisessa odotti heitä\nnääntyminen, nääntyminen, jota he päivä päivältä lähestyivät. Heihin\noli pinttynyt luja usko, ettei edelläkävijä, Tie, kajoaisi mihinkään\naineelliseen, että se etsi ravintonsa ympäristöstään, jollakin\nsalaperäisellä, käsittämättömällä tavalla. Tie oli vain ennalta\nmäärätty johdattamaan heitä eteenpäin, yhä kauemma, siksi kunnes he\nkuolisivat, ja vasta heidän menehdyttyään olisi tien synnyttäjän\ntehtävä suoritettu, tien synnyttäjän, joka ei ollut Jingoss, Kärppä,\nkavaltaja, mies, jolla oli ruumis ja järki, vaan revontulten kaltainen\nolento, näiden kauhistavien seutujen ruumiillistuma, Pohjolan vihainen\nrenki.\n\nTäällä asui hiljaisuus. Meri laulaa hiljaisimpinakin öinä, metsässäkin\nsoivat sadat äänet sen vaietessa, mutta täällä vallitsi täydellinen,\npeloittava, tukahduttava äänettömyys. Teki mieli huutaa, huutaa kurkun\ntäydeltä, jotta ei kadottaisi järkeään tuossa tyhjyydessä, ja kuitenkin\n— jo kuiskaus tuntui pyhyydenloukkaukselta, josta saattoi seurata\nankara rangaistus..\n\nEnsin tuntui maailma muuttuvan mittasuhteiltaan aina suuremmaksi ja\nsuuremmaksi, kunnes se äkkiä jälleen kutistui tavalliseen kokoonsa,\nmatkamiesten käydessä mitättömän pieniksi. Heistä tuntui kuin olisivat\nhe muuttuneet pieniksi mustiksi hyönteisiksi, jotka vaivalloisesti\nryömivät eteenpäin pitkin tietä, joka tällaisille taivaltajille oli\nsuhteettoman pitkä.\n\nHe söivät yksinomaan säilykelihaa. Sitä oli vielä jälellä sievoinen\nmäärä, mutta koirien ruokavarat olivat jo supistuneet kovin\nvähiin. Ja kuitenkin oli tärkeätä, että juuri koiravaljakko sai\ntarpeeksi syötävää. Monasti poikkesivat Sam ja Dick päivän kuluessa\nneljännespenikulman verran tiestä sivuun, toivoen yllättävänsä jonkun\nruuaksi kelpaavan eläimen, mutta useimmiten huonolla onnella. Joskus\nsaivat he ketun, toisinaan portimon, siinä kaikki. Nämä säästettiin\nvisusti koirille. Kolmasti päivässä keittivät he teetä, syöden samalla\npienen lihakimpaleen kukin. Tämä ravinto ei suinkaan vastannut sitä\nmäärää, jota heidän ruumiinsa vaativat, ja toisinaan tuntui se\nkuvottavan vastenmieliseltä, mutta kuitenkin kaikitenkin piti se heidät\nhengissä. Ja lopultakin tämä oli pääasia. Ruuanpuute näivetti heidät\najanmittaan surkean laihoiksi ja voimattomiksi, mutta henki oli lujassa.\n\nHe tekivät parhaansa, mutta siitä huolimatta eläinten muona väheni\nvähenemistään. Oli vain yksi keino jälellä. Reki oli jo käynyt niin\npaljon kevyemmäksi, että kolme koiraa hyvinkin riitti sen vetämiseen.\nHe tappoivat Wolfin, äreän ja typerän susikoiran, pannen tallelle\njokaikisen murun, vieläpä sisälmyksetkin, jotka pakkasessa heti\nkohmettuivat kovaksi möhkäleeksi. Muiden koirien annos supistettiin\npuoleen, mikä nipin napin riitti pitämään ne hengissä ja jalkeilla.\nNälkä teki ne haluttomiksi ja masentuneiksi. Varsinkin Claire, nuori\nrekikoira, ahmatti, joka vielä oli kasvuiässä, löntysti eteenpäin kovin\nsurkeana haikeasti vikisten ja lunta nuuhkien.\n\n\n\n\nXXV LUKU.\n\n\nMatkaa kesti yli kuukauden. Ensimäinen viikko meni jotenkuten, mutta\nseuraavien kolmen viikon aikana he oppivat tuntemaan sekä nälän että\nväsymyksen. Kärsimykset tulivat, ja heidän miehuutensa, uljuutensa\npantiin lopulta kovalle koetukselle.\n\nNyt oli heidän pakko osoittaa, mitä he olivat miehiään. Oli\nluovuttava monesta halusta ja tottumuksesta aivan samoin kuin kuormaa\nkevennettäessä oli täytynyt viskata monta tarpeellista esinettä tielle.\nKaikki romu oli hyljätty jo aikoja sitten. Vain tärkein oli jälellä.\n\nIntiaani oli saatava siepatuksi. Siitä ei päässyt mihinkään. Sekä\nSamille että Dickille oli henki rakas, ja heitä elähdytti toivo päästä\nvielä takaisin ihmisten ilmoille. Senvuoksi he eivät lakanneetkaan\nuskomasta, että mahdoton kävisi mahdolliseksi, että neula ilmestyisi\nheinäsuovasta, että karibu astuisi näkyviin valkeasta tyhjyydestä.\nHeidän asemansa kävi kuitenkin yhä kireämmäksi, ja lopulta oli vaikea\nvalinta edessä.\n\n— Dick, sanoi Bolton vakavana, meillä on perin vähän kuivattua lihaa\njälellä, jos me nyt käännymme takaisin, selviydymme juuri ja juuri\nmetsäseuduille. Jos taas jatkamme eteenpäin, on meidän saatava\nhankituksi enemmän ruokaa, muuten käy hullusti.\n\n— Tiedän, vastasi Dick.\n\n— No?\n\nDick tuijotti häntä kummastuneena. — No, mitä? kysyi hän.\n\n— Luovummeko yrityksestä?\n\n— Ettäkö _luopuisimme_? huudahti nuorukainen. Emme tietystikään; mitä\nsinä oikein ajattelet?\n\n— Me voisimme ehkä keksiä karibun, tuumi Sam hieman epäröiden; tai ehkä\non Jingossilla enemmän ruokatarpeita kuin hän välttämättä tarvitsee.\nMutta kovin ovat mahdollisuudet huonot.\n\nHe pienensivät edelleenkin liha-annoksia. Huikea nälkä teki heille\nkaiken maailman tepposet. Se kohisi aivoissa ja lennätti avaruuteen\npieniä, mustia läikkiä, jotka hyppelehtivät raisuina ylös alas.\nAamuisin olivat heidän jäsenensä kauttaaltaan kangistuneet ja lihasten\nverryttely merkitsi suorastaan kuolemantuskia. Heillä ei ollut enää\nmuuta tahtoa kuin päästä eteenpäin, mutta tahtomattaan he näkivät\noutoja näkyjä, olentoja lumessa, liikkuvia olentoja, jotka katosivat,\njos hiukan terästi katsettaan.\n\nHe alkoivat kompastua olemattomiin esteisiin, toisinaan jopa\nkaatuilivatkin. Kaatuminen merkitsi lisäponnistuksia ja ennenkaikkea\najanhukkaa. Täytyi kohdistaa tarmonsa jalkojen nostelemiseen. Astuminen\nei enää ollut koneellista, jokaista jalan siirtoon tarvittavaa\nliikettä oli harkittava. Siinä aihe vielä suurempaan varovaisuuteen ja\nkeskittymiseen. Dickin jalka turposi jälleen, vielä pelottavammin kuin\nkesällä. Hän puski eteenpäin aivan turtana, välittämättä mistään. Hän\nkäveli, siinä koko hänen olemassaolonsa tarkoitus.\n\nKun hän joskus myöhemmin palautti mieleensä nämä hetket, muisti hän\ntytön kerran lyhyesti sanoneen, että heidän kaikkien oli pian kuoltava,\nja että hänen, May-may-gwánin, olisi ollut parasta kuolla ensinnä.\nEhkä saattaisi hänen liha-annoksensa auttaa miehiä eteenpäin ainakin\njonkin aikaa. Paluuajatuksen — josta ei hellitetty, mutta jota ei\nlausuttu julki — syrjäytti hetkeksi toinen, masentavampi kuvitelma: he\npääsivät käsiksi mieheen, jota ajoivat takaa ja kuolisivat toisiinsa\ntakertuneina, vetäen mukanaan intiaanin vainajien tanhuville. Sam\nhylkäsi tuon ajatuksen heti, pian pääsi nuorukainenkin siitä irti,\nja surkea takaa-ajo jatkui jälleen tylsänä tarpomisena eteenpäin,\neteenpäin...\n\nDick oli toivonut saavansa punanahan pehmitettäväkseen, mutta sekin\ntoivo alkoi häilyä. Hän tunsi jonkinlaista kunnioitusta tuota miestä\nkohtaan. Oli ehken tullut arvioitua liian vähäpätöiseksi tämä\nJingoss. Dick ei takaa-ajon alkamisesta lähtien ollut hänestä nähnyt\nvilahdustakaan. Oman uupumuksensa nuori mies täysin tunsi ja käsitti,\nmutta kukapa intiaanin tiesi? Nuorukaisen itseluottamus väheni\nhiukan, mutta päätöksessään hän lujasti pysyi. Takaa-ajoraivo astui\nitseluottamuksen tilalle.\n\nVähäistä myöhemmin oli toinen koira tapettava. Dick havahtui hetkeksi,\nmuisti Billyn, lemmikkinsä, ja yritti puhua sen puolesta. Sam ei\ntahtonut kuulla vihjaustakaan Mackin lopettamisesta. Jälellä oli\nvain Claire, rekikoira, tunteellisina ruskeine silmineen ja lempeine\nkäytöksineen. Mutta kun he sitten aikoivat käydä siihen käsiksi,\ntapasivat he sen suojelemassa äskensyntyneitä pentujaan Mackilta\nja Billyltä, jotka silmät verestävinä ja kielet kuolaisista suista\nroikkuen vaanivat tilaisuutta hyökätäkseen pentujen kimppuun. Ja tuossa\nhirveässä näyssä näki Sam Bolton ensimäisen vilahduksen peloittavan\nvihollisensa kasvoista.\n\nHän ajoi koirat syrjään, tarttui äkkiä pentuihin ja surmasi ne. Näin\npelastettiin Clairen elämä uhraamalla jälkeläiset.\n\nEi auttanut heitä paljon tämäkään teko. Pian tuli Clairen vuoro\nkuitenkin. Sekin ammuttiin ja ahmittiin melkein nahkaa myöten.\nJälleen asettui Dick suojaamaan Billyä, mutta menestyksettä. Sam\nantoi määräyksensä sitäkin järkähtämättömämmin, kun hän nyt tunsi\nvoimiensa vähenevän, ja teroitti lisäksi, että ruuan suhteen oli mitä\nsuurin säästäväisyys tarpeen. Dick taipui kuten aina ennenkin, heikon\nvastarinnan jälkeen. Yhtä asiaa lukuunottamatta oli kaikki hänestä\nyhdentekevää. Vähitellen olivat hänen kaikki ajatuksensa ja halunsa\nkeskittyneet vain yhteen pyrkimykseen. Hän oli muuttunut vihaiseksi\nkoneeksi. Vanha mies oli kauan kantanut hänen taakkaansa hartioillaan.\nNyt, voimiensa vähetessä, aikoi Sam panna koneensa käyntiin.\n\nLopulta oli jälellä vain yksi koira, Mack, ryppykuono, lerppakorva.\nSe osoittautui vallan suurenmoisen kestäväksi ja kunnolliseksi\nvetokoiraksi. Reen se mainiosti jaksoi kiskoa perässään pitkänkin\ntaipaleen, ja kun aterian aika lähestyi, odotti se kärsivällisenä\nniukkaa annostaan, tarkaten myötätuntoisena viisailla ruskeilla\nsilmillään isäntiensä huolestuneita kasvoja.\n\nMiehet valjastivat itsensäkin reen eteen, Mackia auttaakseen. Tyttö\nkulki jäljessä, huolehtien ohjauksesta.\n\nMay-may-gwán pysyi ihailtavan uljaana. Hänen kestävyytensä oli aivan\nihmeellinen. Ei valitustakaan päässyt hänen huuliltaan. Hän taivalsi\neteenpäin reippaana ja valppaana. Ja kun Dick jääräpäisenä keskitti\nkaikki kykynsä yksinomaan matkan tekoon, pyrki tyttö kuten Samkin,\nsamalla myös keksimään keinoja vaikeuksien helpottamiseksi.\n\nLopullisen nääntymisen hetki ei kuitenkaan enää voinut olla kaukana.\nHeidän voimansa olivat jatkuvasti huvenneet. Dick ehdotti viimeisenkin\nkoiran tappamista. Ehdotus oli hyvin ymmärrettävissä, sillä reki oli\nnyt perin kevyt. Miehet saattoivat kuljettaa sitä yksinkin. Ja jäisipä\nsitten koiran ruoka heidän käytettäväkseen.\n\nSam pudisti päätään, Dick pysyi vaatimuksessaan, vieväpä uhkasikin,\nmutta silloin nousi vanhan metsämiehen kiukku kerrankin pinnalle, ja\nraivoissaan hän melkein murskasi nuorukaisen, jonka lopultakin oli\nalistuttava. Suuttumuksen purkaus uuvutti jo entuudestaan puoliksi\nnääntyneen Samin pahanpäiväisesti, ja pian vaipui hän taas tylsään\nhorteeseen, jaksamatta edes selittää syytä ylitsevuotavaan kiukkuunsa.\n\n\n\n\nXXVI LUKU.\n\n\nOli päästy maaliskuun alkupäiviin. Sää kävi siedettävämmäksi.\nTalvikuukausina oli satanut kovin vähän lunta, sillä kosteus oli\nmelkein tyyten kadonnut ilmasta, joka tuntui loistavan hauraana ja\nläpikuultavana. Päivän kehrä, joka kauan oli piileskellyt muilla\nmailla, nousi jälleen taivaalle. Kaukana etelässä kevään lämpimämmät\ntuulet jo hyväilivät Kansasin kenttiä. Täällä, kangasmailla,\nsuli teräspilvi usvaksi, ja lumikin pehmeni auringonpaisteessa.\nMatkamiehemme saattoivat jo vaaratta pistää päänsä esiin parkasta,\nlämpimistä hengähdyksistä nauttiakseen.\n\nMiehet eivät voineet olla muutosta huomaamatta, ja he tiesivät,\nettä kevättalven lumisade nyt oli tulossa. Dick oli käynyt melkein\nepätoivoisen levottomaksi, hän puski eteenpäin kuin vimmoissaan, tahtoi\nvälttämättä saavuttaa maalin ennen ladun häviämistä, sillä hän pelkäsi\nmuuten hukkaavansa voimansa niin tarkkaan, ettei saisikaan tehtäväänsä\nsuoritetuksi. Hän käsitti erinomaisen hyvin, että intiaani odotti\njuuri jotakin sentapaista, hän ymmärsi nyt, miksi tuo kavaltaja oli\nuskaltautunut aavikoille. Sam ei lausunut aivoituksiaan julki.\n\nMyöhään muutamana iltana puhkesi odotettu tuisku.\n\nPäivän kuluessa oli usva tihennyt tihenemistään, kunnes vihdoin\näkkiä paksu pilvi laskeutui heidän ylleen. Ja sitten alkoi lumi\ntupruta. Suuret, pehmeät hiutaleet leijailivat maata kohden, ensin\nharvakseen, sitten sakeammin, peittäen hiljaa laajan lakeuden.\nVarovasti ne laskeutuivat alas, kuin irralliset untuvat, pitäen\nkristallikäsivarsillaan toisiaan loitolla. Tunnissa sai aavikko kolmen\ntuuman paksuisen lumi vaipan. Kuopat ja kolot täyttyivät ja katosivat,\npolku kävi epäselväksi.\n\nDick tunsi, seuratessaan suojakatoksesta käsin lumihiutaleitten\nleikkiä, levottomuutensa yhä lisääntyvän. Tuskin koskaan oli hänen\navuttomuutensa tuntunut niin täydelliseltä. Tuo lumisade oli niin\nyksinkertainen juttu, mutta miten tehokas — hän ei voinut millään\nkeinolla estää sitä tekemästä heidän aikomuksiaan tyhjiksi. Sitten\nkiintyi koko hänen huomionsa muutamaan lumikengän painalmukseen eräällä\nlumen peittämällä vierinkivelä. Hellittämättä tuijotti hän siihen,\nseuraten siten lumipyryn edistymistä. Kun hänen mielikuvituksensakaan\nei lopulta kyennyt erottamaan jälkeä ympäristöstä, kohotti hän\nkatseensa. Koko näkyvissä oleva maailma oli niin valkoinen ja tasainen\nja siloinen. Polusta ei ollut pienintäkään merkkiä jälellä. Katsoipa\nsitten itään tai länteen, pohjoiseen tai etelään, kaikkialla oli yhtä\nlakeata, yksitoikkoista. Intiaani oli lopullisestikin kadonnut.\n\nTuisku taukosi ja pilvien välistä pilkahti valo.\n\n— Lähdetäänpäs liikkeelle, sanoi Sam.\n\n— Liikkeelle, minne? jupisi Dick katkerasti.\n\nMutta vanhempi mies talutti tyynesti koiraa eteenpäin.\n\n— Muistelehan järveä, jonka rannalla kadotimme Ah-tekin jäljet.\nJalanvahvuinen, kevyt lumipeite ei haittaa mitään. Hei, Mack!\n\nKoira nuuhki hartaasti, upottaen kuononsa untuvaiseen lumeen ja\npäristellen sieraimiaan. Sitten se lähti hölkyttämään, kevyesti,\nvaivattomasti, seuraten herkän vainunsa avulla punanahan kulkemaa\ntietä, osuen oikeaan yhtä suurella helppoudella kuin ajatustenlukija\nlöytää piilotetun neulan.\n\nJingoss oli kiihkeänä odottanut lumen tuloa, ja kun hänen toiveensa\ntäyttyi, pääsi häneltä helpotuksen huokaus. Hän oli nyt varma siitä,\netteivät takaa-ajajat pystyisi häntä seuraamaan. Tämän vuoksi oli hän\nviekoitellut heidät syvemmälle ja syvemmälle erämaahan, odottaen, että\nheidän yhteinen vihollisensa peittäisi hänen jälkensä ja viskaisi\netsijäin tielle kieltonsa: tähän asti, mutta ei edemmäksi. Vakuutettuna\nsiitä, että nyt oli takaa-ajajistaan päässyt, rohkeni hän muuttaa\nsuuntansa, kääntyen ensin länteen ja sitten lounaiseen.\n\nOli mahdotonta sanoa, millä hetkellä hänelle selvisi, että häntä\nsittenkin seurattiin. Verrattain pian voitiin kuitenkin todeta, että\nhän oli käynyt epäröiväksi. Tie mutkitteli oikullisesti kääntyi\ntuokioksi etelään, ja teki taas uuden silmukan kuin kaniinin polku.\nLopulta näytti hän tehneen päätöksensä, sillä latu ojentautui jälleen\nsuoraan pohjolan lohduttomille aavoille.\n\nHetkellinen masennus häipyi, kun koira näytti selviytyvän tehtävästään,\nmutta palasi pian entistä synkempänä, kun sitten havaittiin, että\nmatkaa nääntymyksen maahan edelleenkin oli jatkettava. Tuokioksi\nolivat he antautuneet kuvittelemaan, että intiaani oli saavuttanut\ntarkoituksensa, ja että hän kääntyisi takaisin, yrittääkseen pelastaa\nhenkensä. Mutta nyt näytti siltä, kuin hän ei olisikaan muuttanut\nmieltään tai luopunut itsepintaisuudestaan tahi mielettömyydestään.\nHänen viimeinen tekonsa todisti päättäväisyyttä, jota kuolemanpelkokaan\nei voinut järkyttää. Mikäpä tässä auttoi muu, kuin mukautuminen. Heidän\noli vain vahvistettava uskoaan, että jossakin edempänä onnistuttaisiin\npääsemään karibulauman kimppuun. Ja niin he jokaiselta pikku töyräältä\ntarkastivat näköalaa, pysyen lapsellisessa kuvittelussaan, että näillä\nmain oli riistaa.\n\nLumisateita sattui tämän jälkeen usein. Heidän itsepäistä etenemistään\nne eivät voineet ehkäistä, mutta lumikengät kyllä ränsistyivät, ja\nalkoivat painaa entistä enemmän jaloissa. Joku kompastui oksaan ja\nkaatui, ja tarvittiin kaikkien kolmen voimat, ennenkuin tuo poloinen\njälleen saatiin jalkeille. Parikymmentä askelta he enää jaksoivat\nkulkea lepäämättä; parikymmentä lyhyttä, horjuvaa askelta, jotka\nyhtäkaikki olivat yhtä monta penikulmapylvästä heidän taipaleellaan\nlopullista uupumista kohti. Jos joku heistä kaatui, makasi hän maassa\nkuin riepu, kykenemättä omin avuin kompuroimaan jaloilleen. Päivämatka\noli kutistunut surkean lyhyeksi, surkean vähäpätöiseksi, ja kuitenkin\nvähensi tuo mitätön taival päivä päivältä pelottavasti heidän niukkaa\nmahdollisuuttaan päästä palaamaan riistamaille. Siitä huolimatta ei\nheidän mieliinsä enää juolahtanutkaan jättää takaa-ajoa silleen.\nHe ehken saattaisivat kuolla, mutta se tapahtuisi tiellä, ja vielä\nkuolemassakin ojentuisivat heidän kätensä kohti Pohjolan, vihollisen,\nasuinsijaa.\n\nSitämukaa kuin Dick Herronin voimat vähenivät, kiihtyi hänen\ntakaa-ajoraivonsa. Hänen solakka vartalonsa oli muuttunut laihaksi\nja kulmikkaaksi, ihon raikas rusotus oli kadonnut, poskista oli\nliha hävinnyt jäljettömiin, ja hampaat työntyivät näkyviin, jos hän\nhiukankin kiristi huuliaan. Kaikki nämä seikat osoittivat, että hän\noli aivan menehtymisen rajamailla. Mutta milloin asiat vaativat tarmon\nponnistamista äärimmilleen, pystyi hän vieläkin hämmästyttäviin\nsisunnäytteisiin. Hän uupui voimattomuudesta, luonnollisesti, mutta\nsilmänräpäyksessä saattoi hän rautaisen tahtonsa ja tarmonsa avulla\njälleen päästä pystyyn, jatkamaan kaameata takaa-ajoa. Hän auttoi\nmuita. Hän usutti koiraa parantamaan vauhtia. Mutta tuo tekemällä tehty\njoustavuuskin alkoi vähetä, hitaasti, varmasti. Punainen, raju loiste\nsammui hänen silmistään; ne muuttivat lasimaisiksi ja ilmeettömiksi;\nhartiat retkahtivat kumaraan ja pää nyykähti rinnalle.\n\nTalvi oli mennyt, ja talven pimeys. Kevät lähestyi. Valo, kylmä ja\nloistava, tulvahti maailmaan, heijastuen sietämättömän kirkkaana ja\nsokaisevana lumesta. Se oli raaka, tuore, suunnaton, eriskummallinen\nalkuvalo, täynnä tanssivia peikkoja, liian voimakas pienille,\nherkkätuntoisille, aroille ihmisolennoille. Täytyi olla jonkinlainen\nKalihan, voidakseen kestää tuollaista valon suunnatonta paljoutta.\nKaikki näytti siinä laajentuvan pelottavan suureksi. Näköpiiri\nsiirtyi loputtoman kauas, kadoten lumiusvaan; kangastukset ja oudot\nnäyt uhkasivat joka puolelta, käyden yhä kammottavammiksi, kunnes ne\näkkiä taas katosivat salaperäisellä tavalla, ja jälelle jäi vain joku\nsurkastunut pensas, kallionnyppylä tai pilvenvarjo. Taivaalla tanssi\ntoisinaan kahdeksankin aurinkoa, jotka julkeilla, punaisilla silmillään\ntuijottivat näkyjen maassa harhailevia mitättömiä matkamiehiä.\n\nSummaton valo ei kuitenkaan antanut lämpöä. Yhä viipyi ilmassa\npohjolan talven kylmyys. Mutta Pitkän taipaleen tarpojat olivat niin\ntäydellisesti Pohjolan lumoissa, että tuskat, vaivat, vilu ja nälkä\neivät enää merkinneet mitään. Askel elämästä kuolemaan näytti niin\nlyhyeltä ja helpolta.\n\nHeidän ruumiinsa kapinoivat, mutta heidän mieliinsä ei kapinanhenki\npäässyt tunkeutumaan. Samalla tavoin kuin he olivat taistelleet\nnälkää ja vilua vastaan, taistelivat he nyt harhanäkyjä vastaan, ja\nvoittivat. Sam veisti puusta kömpelöt »silmälasit», joihin hän viilsi\nkapeat rakoset. Tällaisten alkeellisten kojeitten avulla välttyivät\nhe tulemasta lumisokeiksi. Paleltumisen vaarakin oli suuri ja siksi\nhe myös ryhtyivät kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin pelastuakseen\nsiitä. Tosin oli pakkanen jo tummentanut ja korventanut heidän\nkasvonsa, ja heidän ihonsa oli pahasti halkeillut kylmän kourissa,\nmutta he koettivat pelastaa ainakin, mitä pelastettavissa oli. Sam\noli palelluttanut isonvarpaansa, ja välttyäkseen kylmänvihoilta oli\nhän viiltänyt siihen aina luuhun asti ulottuvan haavan. Keventääkseen\ntaakkaansa ja rohkaistakseen mieltään yrittivät he saada jonkinlaista\nkeskusteluakin käyntiin.\n\nHe eivät enää kyenneet syömään pemmikania [pemmikani (engl. pemmican)\n= kuivatusta lihasta valmistettu säilyke. — Suom.] sellaisenaan.\nHe keittivät sen, sekoittivat siihen valjaista leikkaamiaan\nnahansuikaleita, ja joivat liemen. Se ei lähimainkaan tyydyttänyt\nheidän nälkäänsä, vielä vähemmän se heitä ravitsi, mutta hengissä\nhe pysyivät, ja se oli pääasia. Tällainen ruoka aikaansai mitä\nhirveimpiä kouristuksia vatsassa, mutta mikäpä tuossa auttoi...\nHeidän aistinsa olivat jo niin turtuneet, että he vain äärimmäisellä\ntahdonponnistuksella saattoivat erottaa jonkun esineen ympäristöstä.\n\nHeillä oli nyt kaksi ajatusta: oli seurattava tietä ja saatava\nkaribulauma näkyviin. Ajanmittaan heille kuitenkin alkoi selvitä,\nettä riistaa oli melkein turha toivoa. He olivat kuvitelleet\nmahdottomuuksia, mutta kuitenkin tunsivat he pettymystä, kun päivät\nkuluivat, eikä ainuttakaan eläintä näkynyt. He noituivat huonoa\nonneaan, ja napisivat, kun eivät päässeet käsiksi eläimiin, jotka tällä\nhetkellä olivat ehkä kahdentuhannen penikulman päässä heistä. Pohjola\noli kohtuuton piiloittaessaan heiltä riistan. Se ei ollut rehellistä\npeliä.\n\nJa tie! Eivät pystyneet pakkaset enempää kuin nälkä tai harhanäytkään\nmasentamaan heitä niinkuin se. Alituisesti solui se eteenpäin,\nväsymättä, lepäämättä. He näkivät sen ja he näkivät sen suunnan;\nsiinä kaikki. Lakkaamatta lipui se eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin.\nJa intiaani, joka oli tottunut erämaahan ja tiesi sen tavat, saattoi\nväijyskellä heitä heidän tietämättään, hän saattoi jonkun töyrään takaa\nnauraa noille muutamille työläille askelille, joista he maksoivat\nniin korkean hinnan, hän saattoi ehkä tunnissa helposti kulkea saman\nmatkan, johon heiltä kului kokonainen päivä. Tuo mahdollisuus muuttui\nvähitellen todellisuudeksi heidän mielikuvituksessaan.\n\nSamin liikkeet olivat käyneet haparoiviksi; Dick ei enää ollut täysin\njärjissään. Tyttö pysytteli heidän kannoillaan; siinä kaikki, mitä\nsaattoi huomata, sillä kärsipä hän mitä tuskia hyvänsä, piiloitti hän\nne visusti toisten silmiltä.\n\nMyöhään eräänä iltana keksivät he veriläikän lumessa. Tässä oli Jingoss\nsiis ollut surmantöissä. Hänelle oli suotu, mitä heiltä oli evätty,\nmitä he niin surkeasti tarvitsivat. Pohjola piti Jingossin puolta.\nNyt hänellä oli ruokaa riittämiin, ja ruoka merkitsi voimia, voimat\ntaas joustavuutta ja nopeutta. Intiaani oli pelastanut henkensä, mutta\nriistänyt heiltä viimeisetkin mahdollisuudet. Heidän sitkeä uskonsa,\njoka oli auttanut heitä läpäisemään kaikki pohjan perien heidän\ntielleen asettamat esteet, perustui yksinomaan epätietoisuuteen. He\neivät olleet tienneet, minkälaisissa oloissa Jingoss taivalta teki.\nNyt häipyivät kaikki heidän toiveensa, yhdellä iskulla. He tiesivät.\nOli päivänselvää, että vihollisella oli nyt monia etuja, joita heiltä\npuuttui. Siksi valtasi synkkä masennus heidän mielensä.\n\nHe eivät kuitenkaan taipuneet vieläkään. Ravinto heiltä puuttui,\nmutta vielä oli tarmon rippeitä jälellä. Nopealla syöksyllä he ehkä\nsaattaisivat tavoittaa intiaanin. He tajusivat hämärästi, että\nvoimavarasto ei vielä ollut täysin tyhjä.\n\nTähdet kimmelsivät kuin kipinät kiilloitetulla teräksellä. Luoteesta\npuhalteli Pohjolan talvi viimeisiä hyytäviä hengähdyksiään. Sam Bolton,\njonka harteilla uupumuksen taakka lepäsi raskaana, tunsi uhkauksen,\nmutta hän nosti päänsä tuijottaen lasittunein silmin Hiljaisten\nseutujen autiuteen.\n\n— Ei vielä! sanoi hän ääneen.\n\n\n\n\nXXVII LUKU.\n\n\nSeuraavana aamuna hän ei enää kyennyt nousemaan. Hänen viimeisetkin\nvoimansa olivat loppuneet. Tahdon ja ruumiin yhteys oli katkennut,\nniin ettei edellinen enää pystynyt hallitsemaan jälkimäistä. Pian hän\nkyllä käsitti, mitä tämä merkitsi, käsitti, että hänen oli kuoltava,\nettä hänen oli jäätävä tähän mahtavan vihollisensa murskaamana. Ja\nhänen mieleensä juolahti, että suuri Pohjola oli kuullut hänen uhmaavat\nsanansa edellisenä iltana. Nyt se rankaisisi häntä.\n\nVielä oli kuitenkin vanhalla eränkävijällä viimeiset keinonsa. Hänen\noli jäätävä tänne, niin kyllä, mutta olihan hänellä elävä aseensa,\nmies, jonka hän oli tuonut mukanaan, jota hän oli opastanut ja\nohjannut. Hän oli uurastanut asetaakkoineen niin kauas kuin oli\njaksanut, nyt oli aika asetta käyttää. Hän kutsui nuorukaisen luokseen.\n\n— En kykene jatkamaan, läähätti hän. — Jätä reki tänne. Ota koira,\näläkä jätä sitä. Kulje niin ripeästi kuin voit. Sinun on saatava hänet\nkiinni huomeniltaan mennessä. Nuku hiukan ensi yönä. Pysy lujana.\n\nDick nyökäytti päätään. Hän ymmärsi. Helakanpunainen viha,\njärkkymättömän päätöksen kiilto silmissään, puristi hän kätensä\nnyrkkiin. Hänen ei kauemmin tarvinnut hillitä itseään.\n\nMukaansa otti hän vain yhden huovan ja koiranruuan jäännökset.\nPemmikanin rippeet — niitä oli vain muutama hyppysellinen — jätti hän\nSamille. Koiraa talutti hän kytkyessä.\n\n— Pysyn hengissä viitisen päivää, jatkoi Sam, korkeintaan kuusi.\nAinakin koetan. Jos sattuisit ehtimään takaisin ajoissa, — ja saisit\nhankituksi lihaa — karibun — ymmärräthän... Hänen äänensä sammui,\nikäänkuin haluttomana jatkamaan noin typerää puhetta.\n\nDick nyökkäsi jälleen. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa. Äänettömänä\npuristi hän vanhan miehen kättä ja kääntyi pois.\n\nMack kohotti kuonoaan. He lähtivät.\n\nJäätyään yksin kaivautui Sam suurella vaivalla syvälle lumeen,\njonka piti varjella häntä yön kylmyydeltä. Näin aikoi hän maata,\nliikkumattomana, kooten varastoon viimeisiä elinvoinkaan. Silloin\ntällöin, pitkin väliajoin, hän maisteli säilykelihaa. Kuvaavaa on, että\nhän ei vähimmässäkään määrässä surrut kovaa kohtaloaan, ei soimannut\nsallimusta siitä, että hänet oli jätetty tänne menehtymään. Ainoa\nseikka, jota hän pahoitteli, oli, etteivät hänen voimansa riittäneet\nviimeiseen, epätoivoiseen ponnistukseen vihollisen nujertamiseksi.\n\nKun Dick lähti jatkamaan matkaa, seurasi May-may-gwán häntä. Vasta\nmelkoisen rupeaman kuluttua Dick suvaitsi kiinnittää häneen huomiota.\nHän kääntyi ja käski tytön lähteä takaisin. May-may-gwán ei totellut.\nDick uudisti tuokion kuluttua vaatimuksensa, tällä kertaa suuttuneena\nja käreällä äänellä. Tyttö ei näyttänyt kuulevankaan. Silloin kohotti\nnuori mies nyrkkinsä ja iski häntä, iski lujasti monta kertaa, kunnes\nlopulta osui kasvoihin. Ääntä päästämättä tyttö kaatui. Mutta kun Dick\nhetken kuluttua katsoi taakseen, oli May-may-gwán taas jalkeilla,\nhoippuen eteenpäin hänen jäljissään.\n\nNuorukainen teki epätoivoisen eleen. Sitten hän vimmaisena kyyristi\nhartioitaan, ja lisäsi vauhtiaan.\n\nHän ei katsonut enää taakseen. Raivosta sihisten syöksyi hän eteenpäin.\nTähän asti oli hänen täytynyt käyttää voimiaan säästeliäästi, oli ollut\npakko tyytyä taivaltamaan niinkuin toinen tahtoi. Nyt oli hänellä\nvapaat kädet. Koko päivän hän kiiti eteenpäin, niin että lumi ryöppysi\npilvenä hänen jäljissään. Huikaiseva, hangista heijastuva valo yritti\nsokaista hänen näköelimensä, mutta hän oli varovainen, piti silmänsä\nmelkein ummessa ja antautui Mackin ohjattavaksi. Keskipäivän maissa\njakoi hän muonavaransa kahteen yhtä suureen osaan, joista toisen antoi\nkoiralle. Illalla oli paastottava. Yönsä viettivät mies ja koira kylki\nkyljessä maaten, pysyen siten kutakuinkin lämpiminä. Vasta keskiyön\ntienoissa horjui tyttö puoliksi nääntyneenä leiriin.\n\nSeuraavana päivänä teki Dick suorastaan ihmeitä. Hän pyyhälsi eteenpäin\nkuin myrskytuuli, lumen pöllytessä kannoilla. Näin oli, ajatteli hän,\ntaivalta tehtävä, jos mieli voittaa. Näin aikoi hän puskea eteenpäin\nkunnes kaatuisi. Tämä oli miehen elämää: taistella niinkauan kuin\njaksoi kättä liikuttaa. Sitä seuraisi miehen kuolema. Surkean kaukana\njälessä, surkean kumaraisena ja uupuneena kamppaili tyttö turhaa\nkamppailuaan, pysyen mielipuolen tavoin päähänpiintymässään, että\nhänen oli seurattava Dickiä. Hän ei enää jaksanut pysyä pystyssäkään,\ntuskinpa saattoi edes hengittää, mutta yhtäkaikki horjui hän eteenpäin\npitkin tuota toiveitten ja synkän epätoivon peloittavaa tietä. Dick\nei välittänyt hänestä vähääkään, tuskin muisti, että koko tyttöä oli\nolemassa enempää kuin Sam Boltonia, puita, jokia, kesää ja lauhkeita\ntuulia, tai paholaista ja Jumalaakaan.\n\nMiehen silmissä alkoi maisema heilahdella kuin laiva laineilla;\nauringot hyppivät hurjassa leikissä, maailma muuttui merkillisen\nepätodelliseksi, tummat laikut, lumisokeuden enteet, uiskentelivat\nhullunkurisesti sätkytellen avaruudessa. Eläviä olentoja liikkui joka\npuolella. Hän ei ylimalkaan kiinnittänyt niihin mitään huomiota,\nsillä hän tiesi, mitä ne olivat, mutta kerran hänen äärimmilleen\nherkistyneet vaistonsa antoivat merkin: hän varjosti silmiään ja\nkatsoi tarkkaan — totisesti, kettu! Tapahtui toinen ihme: hän sai sen\nammutuksi. Ja taas jakoi hän koiran kanssa saaliinsa. Tyttö ei saanut\nmitään.\n\nToisen päivän ilta oli käsissä, mutta vielä oli takaa-ajettava\nnäkymättömissä. Hänen jälkensä olivat kuitenkin jo paljon tuoreemmat.\nKetunliha oli lisännyt nuorukaisen voimia huomattavasti ja hänen\ntoivehikkuutensakin oli kasvanut. Kuten edellisenä yönä makasi hän\nnytkin koiran vieressä. Ja jälleen laahautui tyttö myöhään yöllä heidän\nläheisyyteensä.\n\nPohjatuuli viuhui heidän ylitseen ratki riemullisena. Vielä kerran oli\nihminen voitettu.\n\n\n\n\nXXVIII LUKU.\n\n\nKolmannen päivän aamu vaikeni. Dickin ei tarvinnut kuluttaa aikaa\nminkäänlaisiin lähtövalmistuksiin. Hän otti vain huopakäärönsä ja oli\nvalmis jatkamaan samaa hurjaa kyytiä kuin edellisenäkin päivänä. Tyttö\nhoippui kymmenisen askelta hänen jälessään, mutta edemmäksi eivät hänen\nvoimansa riittäneet. Hän kaatui. Mies kääntyi hiukan epäröiden. Tyttö\nojensi kätensä. Hänen silmissään näki Dick jäähyväiset. Loppu oli\ntullut.\n\nTuokion seisoi nuori mies liikkumattomana, kahden vaiheilla. Sitten\nhän kyyristi hartioitaan, antoi katseensa lipua pitkin tietä, ja lähti\nliikkeelle. Hänen rinnallaan hölkytti koira.\n\nLatu näytti hänestä verekseltä. Hänestä tuntui kuin olisi jokainen\naskel vienyt häntä lähemmäksi miestä, jota ajoi takaa. Oliko intiaani\npysähtynyt odottamaan vihollistaan? Dick tunsi itsensä yhtäkkiä kumman\nvarmaksi saaliistaan. Hänen katseensa kirkastui, sydän jyskytti,\nkoko hänen olemuksensa värisi innostuksesta. Pohjolan aavenäyt\nhäipyivät kuin usva. Maailma oli tasainen, valkea lakeus, josta\nsiellä täällä työntyi esiin käpertynyt, polvenkorkuinen näre, lumen\npeittämä mäennyppylä tai vierinkivi. Kaukana häämöitti taivaanranta,\nosittain kadoten lumiusvaan. Valeauringotkin lakkasivat pelottamasta.\nNe kuuluivat asiaan tällä leveysasteella. Dick havaitsi helposti\nkeksivänsä loogilliset selitykset asioille. Ajatus kulki helposti,\nvoimia tuntui riittävän, mieli oli toivehikas — nuorukaisen oli äkkiä\nhyvä olla. Liekki välähti kirkkaana ennen sammumistaan.\n\nMuutaman tuokion nautti hän hyvänolontunteesta. Sitten häiriintyi rauha\nja sopusointu jälleen. Aluksi tunsi hän vain jonkinlaista levottomuutta\nja epämääräistä ärrytystä. Mutta levottomuus kasvoi ja vihdoin ympäröi\nhänet pauhulla ja kohinalla uhkausten muuri, jonka yläpuolella päivä\nyhä paistoi. Pelko tarttui häntä kurkusta. Mitä tämä merkitsi? Oliko\nhän kadottanut jotakin? Yhtäkkiä hänelle selvisi, että hän oli hukannut\njotakin, jota vailla hänen oli turha toivoa voittavansa, jotakin, jonka\npuutteessa hän ei voinut saavuttaa päämääräänsä, jota ilman ei voinut\nelää. Tuo jokin oli löydettävä. Hänen oli etsittävä, astuttava jälleen\nhaamujen ja harhanäkyjen maahan. Hänen jalkojensa alla heilahteli\npohja, avaruus muuttui kylmäksi, loistavaksi mereksi. Suuret eläimet\nliikehtivät, alituisesti muotoa muuttaen, hänen ympärillään, ja\ntaivaalla tanssi hulluja aurinkoja.\n\nPari kertaa hän pysähtyi ja kuunteli. Levottomuuden, kaipuun syy\nselvisi: hän ei kuullut mitään. Hän oli tottunut kuulemaan ääniä\nympärillään; Nyt ne olivat kaikki poissa. Täydellinen äänettömyys\ntuntui tukahduttavalta. Äänet kuuluivat niin välittömästi ja\nkiinteästi elämään, ettei hän ollut niihin aikaisemmin kiinnittänyt\nmitään erityistä huomiota. Nyt ne johtuivat pakosta mieleen. Näin\npitkälle pääsi hän ajatuksissaan. Tuskaisena puristeli hän ohimoitaan.\nRuumiilliset kärsimykset eivät kuitenkaan olleet mitään sieluntuskien\nrinnalla.\n\nJatkettuaan matkaansa kolmisen tuntia pysähtyi hän jälleen, kallistaen\npäätään ikäänkuin kuunnellakseen. Ja siinä silmänräpäyksessä hän\nymmärsi. Kaikkien näiden kuukausien aikana oli hän tottunut kuulemaan\nlumikenkien narskuvan äänen takanaan. Kaikki nämä kuukaudet olivat\nmerkinneet uhrauksia, palvontaa, vaikka hän ei ollut sitä ottanut\nhuomatakseen. Nyt ne olivat poissa. Hänen luja tahtonsa, joka oli\ntehnyt kieltäymykset mahdollisiksi, joka oli auttanut häntä kestämään\nvaivat ja nälät, murtui yksinäisyydessä. Elottoman maailman kolkot\ntuulet olivat voimakkaammat kuin hän.\n\nPitkän tovin hän seisoi kuunnellen, järjettömässä toivossa, että\nkorviin lopultakin kantautuisi lumikenkien tuttu ääni, joka ilmaisisi\nhänelle, että hän ei ollut yksin. Sitten hän, luomatta silmäystäkään\ntiehen, jota oli seurannut näin pitkälle, pyörsi takaisin.\n\n\n\n\nXXIX LUKU.\n\n\nDickin lähtiessä matkaa jatkamaan oli tyttö jäänyt pitkälleen hankeen.\nLumi laski pian valkoisen vaippansa hänen ylleen. Hän oli nuoren miehen\npalatessa yhä samassa asennossa. Hiljaa kumartui Dick hänen puoleensa,\nkohotti häntä hiukan ja kietoi sitten lämpimän turkisreunusteisen\nhuovan sekä tytön että itsensä ympärille. Ja sillä hetkellä hänestä\ntuntui kuin olisi hän aina ollut tässä, selkä erämaan vihaisia\ntuulia vasten. Pitkän, pitkän matkan vaivat häipyivät verkkaisesti\nmenneisyyteen — lakkasivat olemasta. Kuin salamana välähti miehen\nmielessä: tuota matkaa en koskaan kykene tekemään. Hänen kuumeinen\ntoimintahalunsa ja tarmonsa kuoli pois.\n\nHeidän jaloissaan makasi kunnon Mack. Sekin kärsi, mutta se ei\nymmärtänyt. Eipä väliäkään; sen uskollisuudesta ei voinut olla\nepäilystä. Tuokion verran ajatteli mies, että koira olisi tapettava,\nse riittäisi karkoittamaan nälän joksikin aikaa, mutta sitten havaitsi\nhän, että tilanne tuskin silti paranisi, minkävuoksi hän taas karkoitti\najatuksen mielestään. Ei maksanut vaivaa. Hän ei pystyisi kuitenkaan\nenää jatkamaan matkaa. Viisi päivää enemmän tai vähemmän —\n\nTyttö huokasi ja raotti silmiään. Hämmästyneenä tuijotti hän miestä.\nSitten kuiskasi hän heikosti:\n\n— Jibiwanisi!\n\nHänen katseensa viipyi kysyvänä nuorukaisen kasvoilla. Tuokion kuluttua\nummistuivat hänen silmänsä jälleen ja hän jatkoi:\n\n— Sinä palasit.\n\nDick ei vastannut. Hän puristi tytön tiukemmin syliinsä.\n\nPitkään aikaan he eivät puhuneet. Vihdoin sanoi tyttö:\n\n— Aika on tullut, Jibiwanisi, ja meidän on kuoltava.\n\nJa taas, hetken kuluttua:\n\n— Sinä palasit takaisin.\n\nOnnellisena sulki hän silmänsä.\n\n— Miksi palasit? kysyi hän sitten.\n\n— En tiedä, vastasi Dick.\n\nLumi tuprusi ilmassa kuin hieno rantahiekka. Koira pudisteli kiivaasti\nturkkiaan, mutta nuo kaksi ihmisolentoa peittyivät vähitellen pehmeän,\nvalkoisen, lämpimän vaipan alle. He sulautuivat ympäristöön, muuttuivat\nsamanikäisiksi ylänköjen ja vuorten kanssa, vaistojen ja intohimojen\nsymbooliksi, vaistojen ja intohimojen, jotka ovat yhtä vanhat kuin\nihmiskunta.\n\nÄkkiä puhkesi Dick puhumaan. Hänen äänensä oli karhea.\n\n— Me kuolemme tänne, Pikku sisko. En sure sitä. Olen tehnyt parhaani.\nKuolen tyytyväisenä. Mutta sinun aikasi ei olisi ollut vielä. Ellet\nolisi meitä seurannut, istuisit tällä hetkellä lämpimässä wigwamissa\nkansasi keskuudessa. Tämä tietoisuus painaa raskaana mieltäni.\n\n— Senkö vuoksi palasit takaisin? kysyi tyttö.\n\nDick mietti hiukan, mutta vastasi sitten:\n\n— Ei, sen vuoksi en palannut.\n\n— Tunnen etelän lämpimien tuulten puhaltavan, kuiskasi tyttö vähän\nmyöhemmin.\n\nNuorukainen luuli hänen sanojaan nääntyneen houreiksi, mutta hän\nerehtyi. Tyttö käytti oman kansansa kuvarikasta puhetapaa.\n\n— Jibiwanisi, jatkoi tyttö, minusta on tämä nyt maa, jossa puut\nviheriöivät, virrat kohisevat, päivä paistaa ja hirvet käyvät\nlaitumella pehmeillä nurmikoilla. Sydämessäni soi lintujen laulu. Miksi\nsurisin kuolemaa? Onnellisena on hyvä kuolla.\n\n— Oletko onnellinen, May-may-gwán? kysyi Dick.\n\nVastauksen asemesta kohotti tyttö katseensa. Dick ymmärsi.\n\n— May-may-gwán, sanoi hän, — minä en tiennyt.\n\nHän tarkoitti, ettei hän aikaisemmin tiennyt, että tyttö häntä rakasti,\nmutta tyttö käsitti hänet väärin.\n\n— Niin, niin, kiirehti hän siksi auttamaan. — Tiedän. Mutta sinä\npalasit takaisin.\n\nJälleen sulki hän silmänsä ja näytti vaipuvan suloisiin unelmiin.\nJa heidän ylitseen suhahti pohjoistuuli, kuin ahne, saalistaan\ntavoitteleva lintu.\n\nYksinäisyydessä ja hiljaisuudessa selveni Dickille moni asia. Kuoleman\nkasvojen edessä kehittyi hän mieheksi muutamassa tunnissa. Missä hän\naikaisemmin oli nähnyt vain alastomat, kouraantuntuvat tosiasiat, siinä\naavisti hän nyt hengenkin läsnäolon. Hänen silmänsä avattiin, niinkuin\nmuinoin profeettain. Kuvitelmien ja todellisuuden oudossa rajamaassa,\njossa hän nyt asusti yhdessä nääntymyksen kanssa, luuli hän silloin\ntällöin kuulevansa äänen, vihollisen riemuitsevan äänen.\n\n— Onko selvä? tiukkasi se. — Onko selvä? Oletkos nyt murskattu? Onko\nuppiniskaisuutesi masennettu lopultakin, oletko nöyryytetty? Oletko\nluopunut palkinnosta — ja taistelusta? Joko on selvä?\n\nTyttö liikahti hiukan hänen sylissään. Dick kohotti katseensa. Päivä\noli jo päättymässä ja revontulet alkoivat räiskyä taivaalla.\n\nMack, koira, makasi liikkumattomana, kuono etukäpälien väliin\ntyönnettynä. Näin se oli maannut koko päivän ja illan. Tuntui siltä,\nkuin olisi sen maattava tällä tavoin siihen asti, kunnes kuolema\nkorjaisi.\n\nTyttö raotti silmiään.\n\n— Jibiwanisi, sanoi hän raukeasti, loppu on lähellä.\n\nTyöläästi palasi Dick todellisuuteen. Jälleen näki hän ympärillään\nliikkuvia olentoja. Hän tuijotti niitä, kunnes ne hajosivat ilmaan\ntoinen toisensa jälkeen. Jospa vain karibulaumat —\n\nHän kumartui ja kohtasi tytön katseen.\n\n— Älä sure, Jibiwanisi, minä olen onnellinen, kuiskasi May-may-gwán.\n\nTovin kuluttua hän jatkoi:.\n\n— Minä tahdon kuolla ensin.\n\nJa sitten:\n\n— Tämä maa — ja tuo toinen — rajan täytyy olla jossakin. Odotan siellä.\nOdotan lakkaamatta. En tahdo mennä yksin tuohon toiseen maahan. Tahdon\nnähdä sen yhdessä sinun kanssasi. Oh, Jibiwanisi, olen sinun, sinun,\nsinun! Ja sinä olet minun.\n\nHän kohottaiksen puolittain istualleen, ojentaen käsivartensa, etsien\nhätäisenä nuorukaisen silmiä, pyrkien varmuuteen, yrittäen vapautua\nepäilyistä, jotka ahdistivat.\n\n— Sano, pyysi hän, pudistaen Dickin käsivartta.\n\n— Olen sinun, sanoi Dick vakavana; sydämeni on sinun, rakastan sinua.\n\nHän kumartui ja suuteli tyttöä huulille. Väristen ja huoaten syvään,\nummisti May-may-gwán silmänsä.\n\nHetkistä myöhemmin oli hän nukahtanut ikuiseen uneen.\n\n\n\n\nXXX LUKU.\n\n\nTämä tapahtui neljännen päivän sarastaessa. Dick istui tuntikausia\nliikkumattomana, pidellen kuollutta tyttöä sylissään. Mack, koira\nmakasi kärsivällisenä hänen jaloissaan. Tytön viimeisen henkäyksen\nmukana kuoli tuulikin, ja suuri hiljaisuus levitti siipensä maan yli.\n\nNuori mies oli unohtanut miksi hän tässä viipyi, hän oli unohtanut\npakkasen ja ravinnon puutteen, vieläpä kuolemankin, jonka saalista\nhän vielä puristi rintaansa vasten. Kaikki hänen ajatuksensa olivat\nkohdistuneet niihin muutoksiin, joita hänessä itsessään oli tapahtunut.\nMiehuuden maailma oli auennut hänelle; hän ei ollut enää poikanen.\nUseimmat kulkevat verkkaisesti kokemusten ja kärsimysten tietä kohti\nmiehuutta: hänelle se tuli ilmestyksenä, joka järkytti hänen sisintään.\nHänestä tuntui kuin voisi hän istua tässä ikuisesti, aivan kuin\nmietiskelevä Buddha, katsellen maailmaa uudesta näkökulmasta.\n\nHän havaitsi, ettei enää koskaan voisi matkata Hiljaisia seutuja kuten\ntähän asti, tylsänä, sokeana, jääräpäisenä, ajattelemattomana ja\nvälinpitämättömänä. Hän oli nähnyt erämaan kasvot. Ei kuuna päivänä\npalautuisi enää entinen itsekkyys ja julmuus. Tähän saakka oli hän\nvaeltanut tietään typerän itsetietoisena, ikäänkuin olisi hän koko\njärjestelmän keskipiste, ikäänkuin ei olisi olemassa mitään muuta\ntärkeätä ja huomioonotettavaa. Nyt oli hän saapunut tienviitalle,\njoka osoitti hänelle uuden suunnan. Tämänjälkeen hän ei enää voisi\ntehdä itseään syypääksi sellaiseen rikokseen kuin hiljan tyttöpoloista\nkohtaan. Hänen silmänsä olivat avautuneet. Hän oppi tuntemaan säälin,\nrakkauden lähimmäiseen. Ihmisyys annettiin hänelle lahjana kuoleman\nporteilla.\n\nKorkeammat voimat olivat tehneet tehtävänsä. Yksinäinen, uupunut\nmiesparka jäi Pohjolan kauhujen pariin. Ne peloittivat häntä, ne\ntavoittivat häntä julmilla sormillaan, kiduttaen hänen ruumistaan\ntuhansilla tuskilla. Ne toivat rivoja näkyjä hänen silmiensä eteen,\nne täyttivät hänen korvansa äänillä. Hän tunsi olevansa avuton,\nhän pelkäsi. Hän kumartui ja kätki kasvonsa, hän peitti käsillään\nsilmänsä, nyyhkytti, äännellen surkeasti. Hän oli ypöyksin maailmassa,\nvihollisten vallassa, paholaisten, jotka tahtoivat tuhota hänet. Hän\nei uskaltanut kohottaa katsettaan. Hänen rohkeutensa oli tipotiessään.\nKaikki peikot, jotka hän tarmokkaasti oli torjunut kuukausia kestäneen\ntaistelunsa aikana, hyökkäsivät hänen kimppuunsa nyt, kun hän ei enää\nvoinut puolustautua. Ne mellastivat mielin määrin hänen sielunsa\ntyhjissä kammioissa.\n\n— Oletko lannistettu? riemuitsivat ne. — Onko selvä? Oletko vihdoinkin\nnujerrettu? -Kuka voitti?\n\nDick hätkähti ja kyyristyi kuin iskun saaneena.\n\n— Joko olet lyöty? tivasivat äänet. Onko selvä! Oletko nujerrettu?\n\nMies huusi kuolemantuskissa:\n\n— Jumalani! Olen, olen, olen! Olen murskattu, voitettu. En kestä\nenempää. Tappakaa minut. Kaikki on loppu!\n\n\n\n\nXXXI LUKU.\n\n\nMack, koira, joka tähän asti oli maannut liikkumattomana, kuin\npaikalleen jäätyneenä, nousi hitaasti ja tuijotti totisena pohjoista\nkohti.\n\nDick luuli erottavansa liikkuvan olennon harmaata taustaa vasten. Hän\nhieroi silmiään ja jännitti näköhermojaan äärimmilleen, odottaen, että\nolento osoittautuisi näköhäiriöksi ja katoaisi, kuten niin monasti\naikaisemminkin. Niin ei kuitenkaan tällä kertaa käynyt; tumma pilkku\nkuvastui taivasta ja lunta vasten yhä edelleen, katsoipa sitä kuinka\nmonta kertaa tahansa. Sen ääriviivoja ei voinut erottaa; etäisyyttäkään\nei saattanut määrätä, kulkusuunnan juuri ja juuri arvasi. Ehdottoman\nvarmaa ei ollut mikään muu kuin sen olemassaolo.\n\nDick arvaili sinne ja tänne. Ensin luuli hän sitä verrattain lähellä\npuikkelehtivaksi näädäksi; sitten hän muutti mieltään: hyvin kaukana\nkuljeksiva karibu. Hetken kuluttua se näytti ketulta. Vihdoin astui\ntuo olento esiin kuin sumupilvestä, ja samassa Dick pääsi varmuuteen:\npohjoisesta oli tulossa mies.\n\nKulkija liikkui vaivalloisesti, siirtäen raskaasti jalkojaan,\nkompastellen ja horjahtaen tämän tästä sivulle, aivan äärimmäisen\nnääntyneenä. Kerran hän kaatui, mutta saavutti jälleen tasapainonsa\npitkien ponnistusten jälkeen. Hänellä ei näyttänyt olevan mitään\naseita. Hitaasti kompuroi hän yhä lähemmäksi.\n\nDick saattoi jo selvästi erottaa hänen kurjat, laihat piirteensä.\nPoskiluitten yli oli nahka pingoittunut tiukkaan, iho oli tummunut ja\nhalkeillut pakkasessa. Huulet olivat puristuneet kiinteästi hampaitten\nyli, ja inhoittava pääkallon irvistys näytti hyytyneen kasvoille.\nSilmät olivat vajonneet syvälle kuoppiinsa ja hengitys kulki korisevana\nkuin kuolevalla, kuuluen pitkän matkan päähän. Oliko tuo raunio todella\nelävä mies? Ilmeisestikin hänen voimansa olivat viimeisillään, mutta\nepätoivoisesti hän yhä yritti eteenpäin. Hän liikkui vaivalloisesti,\nmutta hän liikkui kuitenkin; hän hoippui, mutta nousi jälleen\njaloilleen; hän kaatui, mutta kompuroi pystyyn kaikkensa ponnistaen.\n\nDick Herron istui liikkumatta, kuollut tyttö sylissään, ja seurasi\nhajamielisen uteliaana kulkijan ponnistuksia. Tuossa kompastelevassa\nolennossa oli hän näkevinään itsensä sellaisena kuin hän oli ollut\naikaisemmin, sellaisena joksi hän ei enää koskaan saattanut muuttua.\nJuuri noin oli hänkin taistellut, haaskaten turhan takia viimeiset\ntarmon rippeensä, repien elinvoimansa irti juurineen, heittääkseen ne\ntielle suruttomana ja ajattelemattomana, tyhjentäen itsensä, puristaen\nitsensä kuiviin, pelkästään päästäkseen tien päätepisteeseen. Nyt\ntuo kaikki oli ohi ja hän huokasi helpotuksesta. Hän oli vanha mies,\njonka elämä, valoineen, varjoineen, voittoineen ja tappioineen, oli\npäättynyt, joka tilinsä tehneenä, rauhallisesta kolkastaan seurasi\nnuorempien uurastusta, noiden poloisten, joilla vielä oli pitkät,\nturhien taistelujen ja tuskien vuodet edessään. Kuin lumottuna istui\nhän hievahtamatta paikallaan, odottaen mitä tuleman piti.\n\nMies horjui eteenpäin, kuin sallimuksen ohjaamana, suoraan kohti\nainoata elävää täplää tuossa valkoisessa äärettömyydessä. Hänen\npäästyään noin viidenkymmenen askelen päähän Dickistä, näki tämä hänen\nsilmänsä. Ne olivat ummessa. Äkkiä mies raotti niitä hieman, mutta\nsulki ne jälleen nopeasti, aivan kuin olisi hehkuvaa rautaa heilautettu\nniiden edessä. Dick ymmärsi. Mies oli lumisokea.\n\nJa yhtäkkiä selvisi Dick Herronille, kuka tuo kulkija oli ja miksi\nhän palasi takaisin. Jingoss, ojibwaluopio, kavaltaja, peloittavan,\nsalaperäisen Tien synnyttäjä, ladun, joka oli kuljettanut hänet\nnäin syvälle kauhujen maahan, Jingoss oli sokea. Kuvitellessaan\ntaivaltavansa kohti pohjoista oli hän eksynyt kohtalonsa polulle,\nerehtynyt palaamaan samaa tietä, jota oli tullut.\n\nDick vartosi äänettömänä, jonkin salaperäisen voiman kahlehtimana,\npitäen silmällä toisen hyödyttömiä yrityksiä, aivan kuten Pohjola oli\npitänyt silmällä häntä itseään. Intiaani kompasteli itsepintaisesti yhä\nlähemmäksi. Hän astui pikku leiriin. Dick kohotti rihlansa, tyrkkäsi\nmiestä sen piipulla, ja komensi käreällä äänellä:\n\n— Seis!\n\nIntiaanilta pääsi nyyhkytyksen tapainen ähkäisy ja hän lyyhistyi\nsanaakaan sanomatta Dickin jalkoihin. Voitettuaan pelin viskasi Pohjola\nvälinpitämättömänä voittorahat hävinneelle vastustajalleen.\n\nJa tuokion kuluttua ilmestyi karibulauma näkyviin, kulkien kuin\naavearmeija valkoisen lakeuden poikki.\n\n\n\n\nXXXII LUKU.\n\n\nKesä läheni loppuaan. Päivä oli ollut tavattoman kuuma, mutta sitä\nseurasi ihana, vilpoinen yö. Niemen kupeella soljui kanootti kanavaan,\njoka erotti saaren ja sillä olevan turkiskomppanian talon mantereesta.\nMatka oli päättymässä.\n\nKeulassa meloi Dick. Hänen joustavuutensa ja voimansa olivat palanneet;\nvain entinen lapsellinen pyöreys oli kasvoista kadonnut. Vanha uhma ja\nkerskailu pilkisti vieläkin eleistä, mutta hänen omituisissa, kapeissa\nsilmissään oli uusi, varma, tyyni katse, tuttu metsämiehen katse. Hänen\njaloissaan vetelehti koira, tarkaten verestävillä silmillään miestä,\njonka mukana oli kulkenut kauhujen maassa.\n\nKeskituhdolla istui Jingoss, kädet sarvaannahkahihnoilla sidottuina\nselän taakse, keskimittainen mies, leveänaamainen ja umpisokea. Hänestä\noli suoritettu korkea hinta: hänet oli ehdottomasti myös saatava\nperille. Siksi pidettiin hänen kätensä sidottuina öin päivin. Yöksi\nsidottiin hänen toinen nilkkansakin Samin nilkkaan. Mack oli täysin\nselvillä tilanteesta ja vartioi häntä yhtä valppaasti kuin isännät.\n\nSam hoiteli perämelaa. Hänen ulkomuotonsa oli aivan entisellään. Hän\noli vanha ja paljon kokenut. Kokemus lisää ei enää pystynyt jättämään\nhäneen näkyvää jälkeä.\n\nHe kiersivät niemen, lipuivat rantaa pitkin ja laskivat maihin\nkomppanian valkoisten rakennusten alapuolella. Vanki sai lyhyen käskyn\nja tuokiota myöhemmin olivat he astuneet tutulle kamaralle. Rantaäyräs\nnoustiin muutamalla askeleella ja pian tallattiin jo pehmeätä\nnurmikkoa. Koira seurasi kannoilla.\n\nKulunut vuosi, niin täynnä vastuksia, niin täynnä elämää, siirtyi pian\nmenneisyyteen, muistojen joukkoon. Samassa silmänräpäyksessä kuin\nhe nousivat penkereeltä aukiolle, päättyivät kärsimykset ja vaivat,\nmuuttuen kokemuksiksi, unohtumattomiksi elämyksiksi.\n\nKauppa-asema oli aivan samanlainen kuin tuona kesäiltana toista vuotta\nsitten, jolloin he olivat lähteneet matkalleen Hiljaisille seuduille.\nTuo havainto lämmitti mieltä, se takasi heille heidän entiset paikkansa\nvanhassa, elävien olentojen maailmassa. Pohjola oli järkyttänyt heitä\nkerran toisensa jälkeen. Täällä oli kaikki tuttua, rauhallista,\nennallaan. Tahtomattaan hengähtivät he syvään helpotuksesta.\n\nEdempänä, tykkien luona, häämöitti yhä tummenevassa hämärässä\ntuttu matkamiesten ja postinkuljettajien rupatteleva, tupakoiva\nja laulunpätkiä hyräilevä joukko. Metsä näytti kapealta, tummalta\nsamettinauhalta taivasta vasten; hirsimajoista pilkottivat valot.\nVarasto, paaluaita, kaupparakennus, pitkä lippusalko, joka kurotteli\ntähtiin, tohina tykkien luona — kaikki tuo vahvisti miesten uskoa\nihmisen yliherruuteen, uskoa, joka Pitkällä taipaleella oli horjunut\nuseammin kuin kerran.\n\nVarastorakennuksen kuistilla istui kymmenisen miestä. Sam Bolton etsi\nkatseellaan päällikköä, keksien hänet lopulta muiden joukosta. Galen\nAlbret istui tutunomaisessa asennossaan, etukumarassa, silmät hohtaen\nvalkeitten, töyhtömäisten kulmien alta. Eränkävijät nousivat kuistille.\n\nKukaan ei liikahtanut. Sanaakaan ei sanottu. Tupakoitsijat pitelivät\ntarkkaavaisen näköisinä sikareitaan parin tuuman päässä kasvoistaan.\n\n— Galen Albret, ilmoitti vanha erämies vihdoin, — tässä on Jingoss,\nojibwa.\n\nPäällikkö liikahti hiukan, hänen valtava ruumiinsa ja jyrkkäpiirteiset\nkasvonsa katosivat hämärään.\n\n— Me-en-gen! kutsui hän terävästi.\n\nPalvelijan kookas, suora vartalo ilmestyi näkyviin kuistin perältä.\n\n— Huomenna, sanoi päällikkö, käyttäen ojibwain kieltä, tupakkatunnilla,\non tälle miehelle annettava raippoja. Julkisesti. Viisikymmentä tukevaa\nsivallusta. Sitten on hänet sidottava paaluun, viikon ajaksi, ja\nhänen päänsä yläpuolelle on ripustettava kirjoitus, jossa creen- ja\nojibwankielellä sanotaan, että Galen Albret tällä tavalla rankaisee\nvarkaita.\n\nSanaakaan puhumatta tarttui Me-en-gen kavaltajaa käsivarresta ja\ntalutti hänet pois.\n\nGalen Albret vaipui mietteisiinsä, eikä kukaan uskaltanut häntä\nhäiritä. Epävarmoina siirtelivät Sam ja Dick jalkojaan.\n\nÄkkiä katkaisi päällikkö hiljaisuuden:\n\n— Miten löysitte hänet?\n\n— Kuljimme Haukemahin seurassa aina Mattawishguialle asti. Siellä\njätimme creet, ja lähdimme jatkamaan matkaa jokea ylös. Dick taittoi\njalkansa ja joutui makuulle lähes kolmen kuukauden ajaksi. Tarkastin\nkaikki ne piirikunnat, joissa Jingoss oli liikkunut. Talvella\nmatkasimme Kabinikágamin tienoille ja tarkastimme ne. Löysimme\nJingossin jäljet ylämaan lähistöllä, mutta hän sai meistä vihiä, ja\nlivisti, juuri kun olimme aivan hänen kintereillään. Seurasimme häntä.\nHän kääntyi suoraan pohjoiseen, yrittäen päästä erilleen meistä, mutta\nme pysyimme kannoilla aina lakeuksille asti. Siellä olisimme hukanneet\nhänen jälkensä lumituiskussa, ellei meillä olisi ollut tätä koiraa.\nSe vainusi äskensataneesta lumesta huolimatta hänen jälkensä. Sitten\nloppui meiltä ruoka, ja minun oli luovuttava matkan jatkamisesta. Dick\nlähti yksin eteenpäin ja löysi intiaanin harhailemassa lumisokeana\naavalla. Samalla pääsi hän karibulauman jäljille ja sai ammutuksi\nmuutaman eläimen. Hän palasi, löysi minut: — minulla oli vähän\npemmikania ja mokkasineistakin sain aterian. Nyt oli meillä kylliksi\nruokaa, lepäsimme pari viikkoa ja vihdoin lähdimme paluumatkalle.\n\nSiinä kaikki. Nämä miehet olivat suorittaneet urotyön, mutta näin\nvaatimattomasti tekivät he siitä selkoa. Ja tämän vähäisenkin\nsanottavansa sanoivat he pakosta. Heidän oli annettava raportti\npäällikölleen.\n\nGalen Albret tuumi tuokion.\n\n— Olette suorittaneet tehtävänne hyvin, sanoi hän sitten. — En\nluottanut teihin suotta. Palkkanne saatte, kuten sovittu on. Lisäksi\nuskon Boltonin huostaan Kadonneen joen aseman, ja te, Herron,\nkomennatte tästälähtien Mattágami-prikaatia.\n\nMiehet karahtivat punaisiksi tyytyväisyydestä. Heidät palkittiin\nsuurenmoisesti, mutta arvokkaampi kuin palkinto oli kuitenkin päällikön\nantama tunnustus.\n\nHe kääntyivät poistuakseen. Samassa Virginia Albret ilmestyi\noviaukkoon, nähtävästikin sanoakseen jotakin isälleen. Hänen katseensa\nosui kuitenkin heti erämiehiin ja hän pysähdytti heidät.\n\n— Kas, Sam ja Dick, sanoi hän. — Hauska nähdä teidät taas. Milloin\nolette palanneet?\n\n— Juuri äsken, Virginia-neiti, vastasi Sam.\n\n— Hyvä on. Toivoakseni matkanne onnistui.\n\n— Kyllähän se, myönsi Sam. Hän liikehti hieman kömpelösti, tietämättä\noikein, poistuako, vai ei.\n\n— Katsokaapa, Virginia-neiti, jutteli hän, jotakin sanoakseen, minulla\non antamanne kaulahuivi tallella.\n\n— Minua ilahduttaa, että olette säilyttänyt sen, vastasi nuori tyttö.\nMitenkä on Dickin laita?\n\nSiinä silmänräpäyksessä muistui Dickin mieleen muuan hetki tuolla\nkaukana pohjoisessa. Hän näki jälleen silmiensä edessä lumenpeittämän\nlakeuden, harhanäyt, taivaalla tanssivat hullut auringot, ja tuo muisto\npoisti sinetin hänen huuliltaan.\n\n— Peitin huivillani erään kuolleen tytön kasvot, virkkoi hän työläästi.\n\nEränkävijäin tarina oli ollut harmaa kuin tilastotaulukko — niin\nja niin monta piiriä tarkastettu, niin ja niin paljon aikaa\nkulutettu. Sikaria polttelevat miehet olivat kuunnelleet selontekoa\nvälinpitämättöminä, loikoen pehmeissä tuoleissa kesäillan lämpimässä\nhämärässä. Dickin sanat antoivat kertomukselle elämää. Heidän\nmielikuvituksensa lähti liikkeelle. Sam Boltonin kuivat tiedot\nmuuttuivat penikulmapylväiksi, joiden välille mahtui paljon\nsalaperäistä, ihmeellistä, hämärää. Nuo kaksi eränkävijää kasvoivat\nheidän silmissään, muuttuivat miehisen tarmon, uskalluksen ja\nkestävyyden tunnuskuviksi.\n\nSam ja Dick hävisivät pimeyteen, ennenkuin kuistilla istuvat miehet\njälleen olivat saavuttaneet tasapainonsa. Tovin kuluttua kuului tykkien\nympärille ryhmittyneestä joukosta äänekkäitä huudahduksia. Tervehdyksiä\nvaihdettiin. Kysymykset ja vastaukset satelivat. — »Poissa koko vuoden?\nMissä? Kabinikágamissa. Ahaa, Brunswick-järven itäpuolella. Onnistuiko\nmatka? Hauska juttu. Hauska tavata.» Melu kiihtyi. Kuului innokkaita\npyyntöjä, ja kieltäviä vastauksia. Vuosi oli kulunut. Nuo kaksi miestä\nolivat suorittaneet suurteon, mutta nyt he antoivat vain lyhyitä,\nkarttelevia vastauksia, kun heitä pyydettiin kertomaan kokemuksistaan.\nNo, kun ei, niin ei. Kerjättiin laulua. Ja silloin Dick, samalla\ntavoin, kuin vuosi sitten, koroitti raikkaan, nuoren äänensä, laulaen\ntutun laulunsa. Piiri hänen ympärillään sulkeutui.\n\n    »Olipa kerran musta mies, nimeltään setä Ned,\n    hän eli kauan sitte etelässä —»\n\nHiljaisuus laskeutui yli tienoon. Sudetkin vaikenivat, ja naiset\nalhaalla intiaanileirissä keskeyttivät ainaisen torailunsa. Vain Dickin\nääni kuului. Kuistilla istuivat miehet tupruttelivat sikarejaan, joiden\npäät hehkuivat kuin punaiset silmät pimeydessä. Galen Albret hautoi\njulmana ja tutkimattomana omia ajatuksiaan. Perempänä viipyi Virginia,\nnojaten päätään käsivarteensa, jota hän tuki ovenpieleen.\n\n    »Hän päätti pitkän päivätyön, ja sitten pääsi pois.\n    Nyt Ned on mullan alla lepäämässä.»\n\nLaulu päättyi.\n\nVirginia huokasi, ojentaen käsivartensa.\n\n— Olen ylpeä kansastani, kuiskasi hän.\n\n\n\n"]