[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f8dUf-fg_ayoCnRsmiKG07eQGln8fVylfLmvdWOm-h40":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},2702,"Boheemielämää","Murger, Henri",1822,1861,"2702-murger-henri-boheemielamaa","2702__Murger_Henri__Boheemielämää",null,"romaani",[],[15],"ranskalainen","fi",1851,1924,77430,494443,false,70694,[24,25,26],"Bohemianism -- Fiction","Love stories","Paris (France) -- Social life and customs -- 19th century -- Fiction",[28,29],"French Literature","Novels","\"Boheemielämää\" by Henri Murger is a collection of loosely related stories published in 1851. Set in the Latin Quarter of Paris in the 1840s, it romanticizes the bohemian lifestyle through semi-autobiographical tales originally printed in a literary magazine. The stories feature characters based on real individuals and follow their unconventional lives. After being adapted into a hugely successful play, Murger compiled the stories into book form, adding new material to create continuity. The work later inspired Puccini's famous opera \"La bohème\" and numerous other adaptations. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Palola, Eino",291,"Kertomus nuorten ja köyhien taiteilijoiden elämästä 1840-luvun Pariisin latinalaiskorttelissa. Rodolphen, Mimin ja heidän ystäviensä arkeen kuuluvat luovuus, intohimoiset rakkaussuhteet ja jatkuva selviytymiskamppailu rahapulan keskellä.","Henri Murgrin 'Boheemielämää' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2702.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","BOHEEMIELÄMÄÄ\n\nKirj.\n\nHenri Murger\n\n\nSuomentanut ja esipuheen kirjoittanut\n\nEino Palola\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1924.\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n   Lukijalle\n   Esipuhe\n     I. Kuinka boheemikerho perustettiin\n    II. Sallimuksen lähetti\n   III. Lemmenleikkiä paastoaikana\n    IV. Ali Rodolphe eli turkkilainen vastointahtoaan\n     V. Kaarle Suuren hopeakolikko\n    VI. Neiti Musette\n   VII. Runsauden virta\n  VIII. Viisi frangia vaivan takana\n    IX. Lumikukkia\n     X. Myrskyjen niemi\n    XI. Taiteilijakahvila\n   XII. Kerhon jäseneksi ottaminen\n  XIII. Tupaantuliaiset\n   XIV. Neiti Mimi\n    XV. Donec gratus...\n   XVI. Kulku Punaisen meren poikki\n  XVII. Sulotarten vaatteet\n XVIII. Francinen puuhka\n   XIX. Musetten oikkuja\n    XX. Mimi silkissä ja sametissa\n   XXI. Romeo ja Julia\n  XXII. Mimin loppu\n XXIII. Nuoria ollaan vain kerran\n\n\n\n\nLUKIJALLE\n\n\nHenri Murger syntyi 1822 Pariisissa, jossa hänen isänsä, ammatiltaan\nräätäli, toimi myös portinvartijana talossa n:o 5 Trois-Frères-kadun\nvarrella. Murgerin isän kansallisuudesta ei olla oikein selvillä.\nJotkut arvelevat, että hän oli saksalainen, johon nimen toinen\nkirjoitustapa, Mürger, viittaa, toiset taas sanovat hänen olleen\nkotoisin Savoijin maakunnasta. Pariisiin hän oli joutunut otettuaan\nNapoleonin armeijan mukana osaa useihin taisteluihin, ja tällöin kai\ntiedot hänen syntyperästään olivat sekaantuneet.\n\nIsä oli ankara käytännön ja työn mies, joka ei suvainnut mitään\nturhanpäiväistä haihattelua eikä vähänkään epäsäännöllistä elämää. Äiti\noli puhdasverinen ranskatar, hiukan tunteellinen ja helläluonteinen.\nHänestä oli hirveää panna ainoa poikansa ruumiilliseen työhön, istumaan\npäivät päästään räätälin pöydällä, ja hän teki parhaansa hankkiakseen\nHenrille mahdollisimman paljon sivistystä. Sattui niin, että talossa\nasui Garcian kuuluisa taiteilijaperhe sekä tunnettu akateemikko Jouy.\nNäiltä äiti sai kannatusta puuhilleen, ja poikanen pääsi kouluun.\nKeskikoulun kurssin suoritettuaan hän sai kirjurin toimen eräässä\nasianajajakonttorissa ja tapasi siellä monta vertaistaan, jotka myöskin\nharrastivat runoutta ja taidetta. Mutta tämä ala ei kauan miellyttänyt\nnuorta Murgeria. Silloin kääntyi äiti herra Jouyn puoleen, ja tämän\nvälityksellä Henri pääsi 1839 Venäjän Pariisissa olevan lähettilään,\nkreivi Tolstoin, palvelukseen. Täällä hän sai tehtäväkseen laatia\nRanskan kirjallisuudesta selontekoja, jotka sitten lähetettiin\nPietariin. Palkkaa tästä loimesta maksettiin 40—50 frangia kuussa,\nsillä tuskin eli kunnollisesti.\n\nMurgerin elämä sujui kuitenkin verrattain hyvin näinä aikoina.\nTaiteeseen ja kirjallisuuteen ihastuneena hän sai usein tilaisuuden\nkeskustella samoin ajattelevien kanssa ja solmi taiteilijapiireissä\nmonia ystävyydenliittoja, jotka kestivät hänen elämänsä loppuun saakka,\nvieläpä hän tutustui moniin kuuluisuuksiinkin, jollaisia siihen\naikaan olivat Alfred de Musset, Brizeux, Moreau ym. Mutta sitten äiti\nkuoli. Henri menetti parhaan suojelijansa, ja hänen elämänsä muuttui\nalituiseksi riidaksi poroporvarillisen ja karuluonteisen isän kanssa.\nTämä ei lainkaan suvainnut pojan viettämää vapaata taiteilijaelämää, ja\nlopulta välit kiristyivät uin, että isä ajoi talvella 1841 Henrin pois\nkotoa, pääsiallisesti erään rakkausjutun johdosta, johon nuorukainen\nhyvän sydämensä vuoksi oli sekaantunut ja josta hänen osalleen ei\ntullut muuta kuin elämän suurin pettymys. Hän kertoo sen hiljaa ja\nyksinkertaisesti romaanissaan _Scènes de la vie de jeunes_, ja myös\nBoheemielämässä siihen viitataan Musetten tarinassa.\n\nMurgerille alkoi nyt se elämä, jonka runoilija ja kuvailija hänestä\ntuli, »boheemin» koditon olo. Usein hän sai, niin kuin hän itse\nsanoo, »mennä illallisetta vuoteeseen ja vuoteelta illalliselle».\nTaistelu jokapäiväisestä leivästä kävi yhtä työlääksi kuin pyrkimys\nkuuluisuuteen ja maineeseen. Niin raskasta oli hänen elämänsä, että\nnälkä ja puute veivät hänet ensi kerran sairaalaan jo 1841.\n\nMuuten hän ja hänen asemassaan olevat nuoret miehet koettivat tehdä\npuutteenalaisen elämänsä niin miellyttäväksi kuin suinkin, ottaa\nmahdollisimman keveästi sen vaivat ja vastukset. Niinpä he perustivat\noman yhdistyksen, »Vedenjuojat» (Buveurs d'Eau). Murger on kuvaillut\nsen vaiheita samannimisessä romaanissaan. Se kokoontui säännöllisesti\nkerran kuussa Murgerin pienessä huoneessa Tour d'Auvergne-kadun\nvarrella, jossa »saattoi istuakin vain moraalisesti». Kerhon\nsääntöihin kuului, että kokouksissa juotiin vain vettä, keskusteltiin\nkirjallisista ja taiteellisista kysymyksistä, mutta ei politiikasta.\nJäsenmaksu oli hyvin pieni, mutta jäsenet olivat velvolliset kaikin\nlavoin auttamaan toisiaan. Uusia jäseniä hyväksyttäessä ei ollut muita\nmuodollisuuksia kuin kädenlyönti, ja jokaisen oli luvattava pitää\nyhdistyksen ohjesäännöt ja keskustelut salassa. Monet tämän yhdistyksen\njäsenistä on ikuistettu Murgerin teoksissa.\n\nNuorukaisten keskinäinen apu ei kuitenkaan kyennyt torjumaan puutetta.\nMurger sairasteli alinomaa, viettäen esim. suurimman osan vuotta 1842\nja seuraavan vuoden alun sairaalassa, ja eräät hänen läheisimpänsä,\nkuten kuvanveistäjä Debrosse, »Francinen puuhkan» sankari, kuolivat\nsaavuttamatta ansaittua tunnustusta. »Hätää ja kurjuutta» sopisi\nnimeksi kertomukselle tästä elämästä, mutta Murgerilla oli verraton\ntaito kietoa kaikki huumorinsa lohduttavaan verhoon, kärsiä ja odotella\nparempia aikoja.\n\nHänellä oli tähän aikaan yhä vielä toimensa kreivi Tolstoin\npalveluksessa, ja joskus kreivi ylimääräisestikin avusti häntä.\nKerran hän sai kokonaista 500 frangia, jotka ovat antaneet aiheen\nerääseen »Boheemielämän» parhaista luvuista. Olipa hän jonkin aikaa\nhattutehtailijoiden lehden, _Castorin_, päätoimittajana, saaden palkkaa\nkokonaista 75 frangia kuussa. Tämä lehti lakkasi kuitenkin kohta, kun\nMurger ei oikein kyennyt hankkimaan alaa käsitteleviä kirjoituksia,\nja kun myös hänen toimensa kreivi Tolstoin luona päättyi, oli hän\ntaas puilla paljailla. Hän sai tämän toimen kyllä myöhemmin takaisin,\npitäen sitä vuoteen 1848 asti, mutta 50 frangia kuussa ei paljon\nmerkinnyt. Hän yritti kirjoittaa Pariisin teattereita varten kevyitä\nlaulunäytelmiä, mutta onnistumatta, eivätkä hänen runonsakaan päässeet\njulkisuuteen.\n\nVasta vuoden 1844 lopulla elämä valkeni hänelle jossain määrin.\nTunnettu runoilija Arsène Houssaye toimitti siihen aikaan\n_Artiste_-nimistä aikakauskirjaa. Murgerin runot herättivät hänen\nhuomiotaan, ja hän julkaisi niistä muutaman. Kohta sen jälkeen Houssaye\npyysi häneltä suorasanaistakin. Lyhyet kertomukset miellyttivät\nlukijoita siinä määrin, että itse _Figaro_ ja _Revue des deux Mondes_\navasivat hänelle palstansa. Tulot eivät kuitenkaan olleet kehuttavia,\nmutta olihan ainakin pahin puute poissa.\n\nErityistä huomiota herätti Murger julkaistessaan pilalehdessä\n_Corsaire_ 1846 ne kertomukset, joista Boheemielämää sitten on koottu;\nne miellyttivät niin, että Murger yhdessä Barrièren kanssa muovaili ne\ndraamaksi, joka esitettiin _Variétés_-teatterissa 1849 ja saavutti\nsuuren menestyksen. Kaksi vuolta myöhemmin hän julkaisi _Corsairen_\nkertomukset kirjana _Scènes de la vie de Bohème_, joka teki hänet\nsuorastaan kuuluisaksi. Se käännettiin melkein kaikille Euroopan\nkielille ja esiintyy nyt tässä suomalaiselle yleisölle, kuten siitä\nsovitettu kuuluisa oopperakin on meille ehtinyt. Sen jälkeen Murgerin\ntie oli avoinna kaikkialle, ja jokaisella uudella teoksella, joista\nentisten lisäksi on mainittava romaani _Le pays latin_, näytelmä _Le\nbonhomme Jadis_ ja useita runoja, oli taattu menekki.\n\n1855 tapaamme hänet asumassa Pariisin ulkopuolella, Marlottessa, omassa\npikku talossaan. Mutta boheemi-aikana saadut tavat ja tottumukset eivät\nlähteneet niin vähällä. Hän oli omaksunut kaksi turmiollista oikkua:\ntehdä työtä öisin ja juoda suunnattomat määrät väkevää kahvia. Molemmat\ntavat olivat häneen niin piintyneet, että hän ei päässyt niistä irti.\nSamalla olivat nälkä ja puute suunnattomasti heikentäneet hänen\nruumistaan, niin että hän sairastui kovin vähästä.\n\nMenestys ja maine ei enää voinut korjata sitä, mikä oli murtunut\npuutteessa ja kurjuudessa. Murgerin nimi oli kyllä kaikkien huulilla,\nhän pääsi 1860 Akatemiankin jäseneksi, mutta jo 28. päivänä tammikuuta\n1861 saapui äkillinen kuolema. Valtio kustansi kuuluisalle vainajalle\nsuurenmoiset hautajaiset, ja yleisellä keräyksellä pystytettiin\nboheemien maailmasta haudan turviin päässeen kummulle Milletin\nvalkoisesta marmorista veistämä patsas.\n\nKun kirjallisuushistorioitsijat teoksissaan luokittelevat\nkirjailijoita, on heidän hiukan vaikea löytää Murgerille paikkaa\nsuuntien ja koulukuntien joukossa. Hän ei ole klassikko, ei romantikko,\nei realisti eikä naturalisti. Hän on vain oma itsensä, kertoen\nelämästä omalla erikoisella tavallaan, muotisuunnista ja virtauksista\nvälittämättä. Miellyttävässä runoudessaan Murger on kyllä ilmeisesti\nsaanut vaikutuksia Alfred de Mussetilta, jota hän suuresti ihaili,\nmutta proosakertomuksen alalla hän taas on keksijä ja uudistaja, joka\nei kuulu mihinkään kouluun eikä ole luonut koulua.\n\nMurger oli kaikessa perin tunnontarkka. Hän ei voinut laskea käsistään\nmitään puolivalmista eikä tehdä työtä vain ansaitakseen. Sen vuoksi\nhänen teostensa lukumäärä on vähäinen ja niiden aihepiiri pieni, koska\nkirjailija ei halunnut lähteä aloille, joilla hän ei ollut varma\nitsestään. Hän sulkeutui omaan elämäänsä, omaan piiriinsä ja kertoi\nkuulemansa, näkemänsä, milloin puhtaan realistisesti, milloin pitäen\ntodellisuutta mielikuvituksen vallattoman lennon lähtökohtana.\n\nMurger on ehdoton humoristi, mutta sellainen, joka aina ja joka\npaikassa tuntee elämän vakavuuden: hänen huumorinsa saattaa hyvin\nhelposti sulaa kyyneliin. Paljon kärsineenä hän myös ymmärtää ja antaa\nmielellään anteeksi monet seikat yhden hyvän ominaisuuden takia. Hän\nrakastaa naisia, mutta ei tunne onnellista rakkautta. Kaikki Murgerin\nrakkaustarinat päättyvät onnettomasti, surullisesti. Kuitenkaan ei\nMusettelle ja Mimille voi suuttua. Heidän kuvansa jäävät lukijan\nmieleen surullisen herttaisina, viehättävinä, ja heitä on kaikesta\nkevytmielisyydestään huolimatta vaikea tuomita.\n\nNuorena kuollut Murger lauloi huolettomasta nuoruudesta, joka uhmailee\nelämän karuutta ja kylvää sen kalliot täyteen oman mielikuvituksensa\nkukkia.\n\n_Eino Palola_.\n\n\n\n\nESIPUHE\n\n\nNiillä boheemeilla, joista tässä kirjassa on puhe, ei ole mitään\nyhteyttä sellaisten kodittomien kanssa, joista bulevardin\nnäytelmänkirjottajat ovat tehneet taskuvarkaiden ja murhamiesten\nveroisia. Eivätkä heidän piirinsä myöskään kuulu karhuntanssittajat,\nmiekannielijät, varmuusketjujen kaupustelijat, sen väitteen julistajat,\nettä »joka heitto voittaa», alimpien kerrosten välittäjähuijarit tai\ntuhannet muut salaperäiset, määrittelemättömät keinottelijat, joiden\npäätoimena on olla ilman mitään tointa ja jotka aina ovat valmiit\ntekemään kaikkea muuta paitsi hyvää.\n\nSe boheemilaji, josta tämä kirja kertoo, ei silti ole eilispäivänä\nsyntynyt; se on ollut olemassa kaikkina aikoina ja kaikkialla, ja\nsen sopii vedota kuuluisiin esi-isiin. Jo muinaisessa Kreikassa\n— ollaksemme kaivamatta näitä sukujuuria vielä syvemmälti — eli\nmaineikas boheemi, joka armoleipää syöden, jokapäiväinen toimeentulo\nsattuman varassa, kierteli kukkean Joonian maita ja pysähtyi illoin\nripustaakseen vieraanvaraisuuden lieden ääreen helkkyvän kantelensa,\nlaulettuaan sen säestämänä Helenan lemmestä ja Troijan häviöstä.\nSiirtyessään aikojen porraspuita tännemmäksi, tapaa nykyaikainen\nboheemi edeltäjänsä kirjallisuuden ja taiteen kaikkina aikakausina.\nKeskiaikana jatkavat homerolaista perinnettä kuljeksivat soittoniekat\nja tilapäisten laulujen laatijat, hilpeät trubaduurit, Tourainen\nsoittelevat maankiertäjät, harhailevat runoniekat, jotka kerjäläispussi\nja harppu selässä laulellen samoilivat pitkin kaunista Provencea\nja saivat siellä joka kevät kilpailla Clémence Isauren hopeisesta\nmetsäruususta.\n\nRitarikauden ja renessanssin aamunkoiton välisenä aikana boheemi yhä\nedelleen kuljeksii kaikilla kuningaskunnan teillä, jopa hiukkasen\nPariisin kaduillakin. Mestari Pierre Gringoire, mieronkiertäjäin ystävä\nja paaston vihollinen, laiha ja nälkäinen kuin ainakin mies, jonka\nelämä on vain pitkää paastoa, kiertelee kaupungin kaduilla nuuskien\nilmaa kuin ajokoira, vetäen sieraimiinsa keittiöiden ja ruokapaikkojen\ntuoksua. Hänen silmänsä ahnas katse saa lihakauppiaiden koukkuihin\nripustetut liikkiöt laihtumaan vain niihin suuntautumalla, kun hän\nmielikuvituksessaan — ah! valitettavasti ei taskussaan — helistelee\nniitä kymmentä hopeaécutâ, jotka herrat neuvosmiehet ovat luvanneet\nhänelle maksuksi oikeuspalatsin näytäntösalia varten laaditusta _hyvin\nhurskaasta ja ylentävästä ilveilystä_.\n\nTämä kärsivä ja kaihoava Esméraldan ihailija saa boheemien\naikakirjoissa rinnalleen toisen, luonteeltaan vähemmän pidättyväisen\nja iloisemman näköisen kaverin; se on mestari François Villon, hän,\njoka rakasti »monen morsiamena ollutta kaunotarta». Se mies oli\nrunoilija ja samalla kiertolainen, jos kukaan! Ja hänen laajalentoista\nrunouttaan vainosi aina erikoinen ennakkotuntu hirsipuusta — varmaankin\nsellaisten aavistelujen johdosta, joita muinaisajan ihmiset uskoivat\ntietäjillään olevan; olipa hän kerran saamaisillaan kaulaansa\nhamppunarun, kun oli pyrkinyt liian läheltä katselemaan kuninkaan\nkolikoitten väriä! Tämä samainen Villon, jonka hänen kintereillään\nkiitävät järjestysmiehet olivat usein ajaneet henkihieveriin, tämä\nPierre-Lescot-kadun ilopaikkojen meluava vieras, tämä Egyptin herttuaan\nhovin lautastennuolija, tämä runouden Salvator Rosa on sepittänyt\nelegioita, joiden sydämeenkäyvä tunne ja vilpittömyys liikuttavat\nkovapintaisintakin ihmistä ja saavat hänet unohtamaan veijarin,\nmieronkiertäjän ja hulttion, omissa kyyneleissään kylpevän runottaren\nvuoksi.\n\nMuuten on François Villon kaikkien niiden joukosta, joiden vähän\ntunnettuja teoksia selailleet tutkijat eivät välitä Ranskan\nkirjallisuuden alkaneen vasta silloin, kun Malherbe ilmestyi, saanut\nsen kunnian, että hänen aarrearkkuansa on enimmän kopeloitu, ja\ntällaisina riistäjinä ovat esiintyneet nykyaikaiset Parnasson suuretkin\nherrat. On hyökätty köyhän pellolle ja sieltä saadusta aarteesta lyöty\noman maineen muistorahoja.\n\nNiinpä on monta balladia, jotka tuo boheemi-runoilija on sepittänyt\njonakin pakkaspäivänä jossakin portinpielessä tai räystään alla, monta\nlemmenlaulua, jotka hän on laatinut hökkelissä »monen morsiamena\nolleen» avatessa siellä sylinsä jokaiselle tulijalle, mutta jotka\nnyt hienomman tyylin myski- ja ambratuoksuisen lemmenkaihon asussa\nkoristavat monen ylhäisen Khloriin vaakunoitua muistikirjaa.\n\nSitten alkaa renessanssin suuri aikakausi. Michelangelo kapuaa\nSikstuksen kappelin telineille katsellen huolestuneena nuorta Rafaelia,\njoka nousee Vatikaanin portaita kainalossaan Loggia-maalaustensa\nluonnokset. Benvenuto suunnittelee _Perseustaan_. Ghiberti\nleikkaa Kastekappelin ovet ja Donatello kohottaa marmoripatsaansa\nArnon sillalle. Ja sillä aikaa kun Medicien kaupunki kilpailee\nmestariteoksilla Leo X:n ja Julius II:n kaupungin kanssa, kohottavat\nTizian ja Veronese dogien kaupungin kunniaa; Pyhä Markus taistelee\nPyhän Pietarin kanssa.\n\nTämä nerouden kuume, joka äkkiä puhkesi Italian niemimaalla kuin\nkulkutauti, levittää kohta kunniakkaan tartuntansa koko Eurooppaan.\nTaide, jumalten kilpailija, kulkee kuninkaiden vertaisena. Kaarle V\nkumartuu ottaakseen maasta Tizianin siveltimen ja Frans I odottelee\nkirjapainon eteisessä, kun Etienne Dolet ehkä korjaa _Pantagruelin_\nnäytevedoksia.\n\nKeskellä tätä älyn ylösnousemusta boheemi jatkaa kuten ennenkin, leivän\nja vuoteen hakua, käyttääksemme Balzacin sanontaa. Clément Marot,\npäästyään tutuksi Louvren esikartanoissa, saa lemmitykseen kauniin\nDianen, jonka hymy kirkasti kolme hallituskautta — vieläpä ennen kuin\nsamasta lumoojattaresta oli tullut kuninkaan rakastajatar.\n\nDiane de Poitiersin yksityishuoneesta runoilijan uskoton runotar\nsiirtyy Marguerite de Valoisin kammioon: vaarallinen suosio, jonka\nMarot sai maksaa vankeudella. Melkein samaan aikaan joutui toinen\nboheemi, jonka lapsuutta olivat Sorrenton hietikkorannoilla epiikan\nrunottaren suudelmat hyväilleet, Tasso, Ferraran herttuan hoviin\nsamalla tavoin kuin Marot Frans I:n; mutta kovaonnisempana kuin Dianen\nja Margueriten rakastaja, sai _Vapautetun Jerusalemin_ tekijä maksaa\njärjellään ja neronsa menetyksellä sen, että oli rohjennut rakastaa\nEste-suvun tytärtä.\n\nUskonsodat ja valtiolliset myrskyt, jotka Ranskassa ilmaisivat Medicien\ntuloa, eivät pysäyttäneet taiteen lentoa. Samalla hetkellä kun luoti\ntapasi Viattomia muovailevan Jean Goujonin, joka oli löytänyt Feidiaan\npakanallisen mestaritaltan, löysi Ronsard Pindaroksen kanteleen ja loi\nseitsentähdistönsä avustamana Ranskan laulurunouden suuren koulun. Tätä\nuudestisyntymisen koulua seurasi Malherben ja hänen kannattajiensa\ntaantumus, karkottaen kielestä kaiken ulkomaisen tuoksun, jota heidän\nedeltäjänsä olivat koettaneet omalle Parnassolle kotiuttaa. Silloin\ntaas eräs boheemi, Mathurin Régnier, yhtenä viimeisistä puolusti\nlyyrisen runouden valleja retorikkojen ja grammatikkojen falangia\nvastaan, joka selitti, että Rabelais oli raakalainen ja Montaigne\nhämärä. Sama kyynikko Mathurin Régnier teki uusia solmuja Horatiuksen\nivan ruoskaan ja huudahti aikansa tapoja katsellessaan närkästyneenä:\n\n— Ei kunnialle nykyään tee kenkään kunniaa!\n\nSeitsemänneltätoista vuosisadalta tavataan Ludvig XIII:n ja Ludvig\nXIV:n ajan kirjallisuudessa joukko boheemin nimiä. Boheemeja on Hotel\nde Rambouilletin kaunosielujen parissa, missä he avustavat _Julian\nseppelettä_; heillä on pääsy kardinaalipalatsiin, missä he ottavat\nosaa _Miramen_ murhenäytelmän kirjoittamiseen runoilijaministerin,\nitsevaltias Robespierren kanssa. Boheemi lausuu myös Marion Delormen\nmakuuhuoneessa siroja madrigaalejansa ja kosiskelee Ninonia\nPlace Royalen puiden juurella. Hän syö aamiaista _Ahmattien_ tai\n_Kuninkaanmiekan_ ravintolassa ja illastaa Joyeusen herttuan pöydässä;\nhän käy kaksintaisteluun katulyhtyjen alla Uranian sonetin puolesta\nJobin sonettia vastaan. Boheemi rakastaa, taistelee, onpa hän\ndiplomaattinakin; ja vanhoilla päivillään, väsyneenä seikkailuihin,\nhän pukee Vanhan ja Uuden Testamentin runomuotoon, pyrkii virkoihin ja\nistuutuu runsaiden kymmenysten ruokkimana vihdoin piispanistuimelle tai\njonkun hengenheimolaisensa perustaman akatemian nojatuoliin.\n\nTänä siirtymäkautena kahdeksanteentoista vuosisataan ilmestyivät myös\nne kaksi ylvästä neroa, jotka kummankin oma kansa panee vastakkain\nkirjallisesta kunniasta kilpaillessaan: Molière ja Shakespeare,\nkuuluisat boheemit, joiden kohtalossa on niin monta yhtymäkohtaa.\n\nMyöskin kahdeksannentoista vuosisadan kuuluisimmat nimet tavataan\nboheemien luetteloista, jotka tämän ajan ansiollisten joukossa voivat\nmainita Jean Jacquesin ja d'Alembertin, Notre-Damen kirkkotorin\nlöytölapsen, ja ansiottomien joukossa Malfilâtren ja Gilbertin, kaksi\nliioiteltua kuuluisuutta, sillä toisen innoitus oli vain kalpeata\nkajastusta Jean-Baptiste Rousseaun kalpeasta lyriikasta ja toisen\ninto vain raivoavan voimattomuuden sekoitusta vihaan, joka ei ollut\nedes omaperäistä ja vilpitöntä, vaan erään puolueen juonien ja koston\npyyteiden maksettu väline.\n\nTähän lopetamme pikaisen silmäyksemme boheemien valtakuntaan sen eri\naikakausina; olemme vartavasten sijoittaneet rämän kuuluisia nimiä\nsisältävän johdannon kirjamme alkuun estääksemme lukijaa tekemästä\nvääriä ennakkopäätelmiä, joihin hän voisi hairahtua kohdatessaan siinä\nboheemin nimen, sitä kun jo kauan on käytetty sellaistakin, joista\ntässä kuvattavamme henkilöt pitävät kunnia-asiana pysyä erillään.\n\nNyt, kuten ennenkin, on jokaisen taiteen alalle antautuvan, jolla\nei ole muuta toimeentulon keinoa kuin taide itse, pakko kulkea\nboheemien polkuja. Useimmat niistä aikalaisistamme, joilla on taiteen\nkauneimpina vaakunakilpinä loistavat nimet, ovat olleet boheemeja;\nja keskellä vakiintunutta, suurta mainettansa he usein muistelevat,\nehkäpä kaipausta tuntien, sitä aikaa, jolloin heillä nuoruuden vihantaa\nkunnasta kiivetessään ei kahdenkymmenen ikävuotensa loistossa ollut\nmuuta omaisuutta kuin rohkeus, joka on nuorten avu, ja toivo, joka on\nköyhien miljoona.\n\nHuolestuneelle lukijalle, pelokkaalle poroporvarille, kaikille niille,\njotka eivät koskaan löydä kylliksi pilkkuja jonkin määritelmän\ni-kirjainten päältä, toistamme selviön muodossa:\n\n»Boheemikausi on taiteilijan koeaikaa; se on alkutaival akatemiaan,\nvaivaistaloon tai ruumishuoneelle.»\n\nLisäämme, että boheemi-elämää ei ole eikä se ole mahdollistakaan\nmuualla kuin Pariisissa.\n\nKuten kaikissa yhteiskuntaluokissa, niin on boheemienkin keskuudessa\nerilaisia ryhmiä ja laatuja, jotka taas puolestaan jakaantuvat, ja\nsiksi lienee hyödyllistä niitä luokitella.\n\nAloitamme tuntemattomien boheemien luokasta, joka on suurilukuisin.\nSiihen kuuluu niiden köyhien taiteilijoiden suuri joukko, jotka\nkohtalo on tuominnut pysymään tuntemattomina, kun he eivät osaa taikka\neivät voi löytää mitään julkisuuden kolkkaa todistaakseen oievansa\ntaiteilijoita ja sen nojalla, mitä he jo nyt ovat, näyttääkseen mitä\nheistä kerran saattaisi tulla.\n\nHe ovat itsepintaisten uneksijoiden rotua, jolle taide on pysynyt\nuskontona eikä ammattina; innostuksen ja vakaumuksen miehiä, jotka\npelkkä mestariteoksen näkeminenkin saattaa kuumeiseen tilaan; heidän\nvilpitön sydämensä tykyttää kiivaasti kaikelle, mikä on kaunista,\nkysymättä tekijän tai koulun nimeä. Tätä boheemiluokkaa kartuttavat\nne nuorukaiset, joiden sanotaan herättävän toiveita, ja ne, jotka jo\ntäyttävätkin näitä toiveita, mutta jotka huolettomuudesta, arkuudesta\ntai käytännöllisen elämän tuntemattomuudesta kuvittelevat, että kaikki\non kunnossa, kun teos on valmis, ja odottavat, että julkinen ihailu ja\nvarallisuus tulevat heidän luokseen väkirynnäköllä ja sisään murtautuen.\n\nHe elävät tavallaan yhteiskunnan ulkopuolella, eristyneinä ja\ntoimettomina. Taiteeseen kivettyneinä he käsittävät kirjaimellisesti\nakateemisten ylistyspuheiden vertauskuvat, joiden mukaan runoilijain\notsaa ympäröi sädekehä, ja uskoen sen sädehtivän heidän pimennossaan\nodottavat, että heitä tullaan hakemaan. Tunsimme kerran pienen\nkoulukunnan näitä tyyppejä, niin outoja, että on vaikea uskoa heitä\nolevan olemassa; he sanoivat olevansa _taiteen_ oppilaita _taiteen\nvuoksi_. Näiden lapsekkaiden nuorukaisten mukaan sisälsi taide\ntaiteen vuoksi sen, että heidän piti keskenään ihailla toisiaan, olla\nauttamatta sattumaa, joka ei edes tiennyt heidän osoitettaan, ja\nodottaa, että kunniakorokkeet tulisivat sijoittumaan heidän askeltensa\nalle.\n\nSe on, kuten näkyy, naurettavuuden stoalaisuutta. Mutta jotta\nmeitä uskottaisiin, vakuutamme vielä kerran, että tuntemattomien\nboheemien keskuudessa on tällaisia olioita, joiden kurjuus herättää\nmyötätuntoista sääliä, vaikka terve järki pakottaa siitä luopumaan;\nsillä jos huomautatte heille tyynesti, että elämme yhdeksännellätoista\nvuosisadalla, että käteinen raha on valtiattarena ihmiskunnassa ja että\nkengät eivät putoa valmiiksi kiillotettuina taivaasta, kääntävät he\nteille selkänsä ja sanovat teitä poroporvariksi.\n\nMuuten he ovat johdonmukaisia mielettömässä sankaruudessaan. He eivät\npäästä huutoa, ei valitusta, vaan kestävät vastustelematta synkkää ja\nkovaa kohtaloa, jonka he itselleen luovat. He kuolevat enimmäkseen sen\ntaudin murtamina, jolle tiede ei uskalla antaa oikeaa nimeä; kurjuuden\nkukistamina.\n\nJa kuitenkin voisi moni, jos tahtoisi, pelastua tästä kohtalokkaasta\nratkaisusta, joka saapuu äkkiä päättämään heidän elämänsä siinä iässä,\njolloin elämä tavallisesti on vasta alkamassa. Siihen riittäisi vain\nmuutama välttämättömyyden ankaroille laeille tehty myönnytys, taito\njakaa kahtia luontonsa, pitää itsessään kahta olentoa: runoilijaa,\njoka aina haaveilee korkeilla kukkuloilla, missä innoittuneiden äänien\nkuoro laulaa, ja miestä, oman onnensa seppää, joka osaa hankkia\nitselleen jokapäiväisen leipänsä. Mutta tätä kaksinaisuutta, jonka\nmelkein aina tapaa terveissä luonteissa, se kun on niiden oleellisia\nominaisuuksia, puuttuu useimmilta näiltä nuorukaisilta, jotka ylpeys,\nväärä ylpeys, on tehnyt kaikille järjen neuvoille kuuroiksi. Niinpä he\nkuolevatkin nuorina, jättäen joskus jälkeensä teoksen, jota maailma\nmyöhemmin ihailee ja jolle se epäilemättä olisi aikaisemmin antanut\ntunnustuksensa, jollei teos olisi pysynyt näkymättömissä.\n\nTaiteen taistelujen laita on jokseenkin samoin kuin sodankin: koko\nsaavutettu kunnia heijastuu päälliköiden nimiin; armeija jakaa\npalkinnokseen muutamia päiväkäskyn rivejä. Taistelussa kaatuvat\nsotilaat haudataan siihen, missä ovat kaatuneet, ja yksi ainoa\nhautakirjoitus riittää kahdellekymmenelletuhannelle vainajalle.\n\nSamoin yleisö, joka aina kohdistaa katseensa korkealla olevaan, ei\nkoskaan alenna silmiään maanalaiseen maailmaan, missä työntekijät\npimennossa taistelevat; näiden elämä päättyy tuntemattomana, ja he\npoistuvat elämästä välinpitämättömyyden käärinliinaan verhottuina,\njoskus saamatta edes sitä lohdutusta, että olisivat hymyilleet\nvalmiille työlle.\n\nNäiden boheemien joukossa on toinenkin ryhmä. Siihen kuuluvat ne nuoret\nmiehet, joita on petetty tai jotka itse ovat pettäneet itseään. He\npitävät jotakin mielijohdetta sisäisenä kutsumuksena ja kuolevat kovan\nkohtalon kourissa, toiset yhä intoutuvan ylpeyden uhreina, toiset\nsaavuttamattoman houreen tavoittelijoina.\n\nJa tässä sallittakoon meille pieni poikkeus syrjään.\n\nTaiteen tiet, niin ahtaita ja vaarallisia kuin ovatkin, käyvät päivä\npäivältä yhä ahtaammiksi tungoksesta, eikä boheemien joukko niin\nmuodoin ole koskaan ollut lukuisampi kuin nyt.\n\nTätä runsautta aiheuttavia syitä etsiessään saattaisi ehkä löytää\nseuraavan.\n\nUseat nuorukaiset ovat ottaneet vakavalta kannalta korulauseet, joita\non sepitetty onnettomista taiteilijoista ja runoilijoista. Gilbertin,\nMalfilâtren, Chattertonin, Moreaun nimiä on liian usein, liian\nymmärtämättömästi ja etenkin liian turhanpäiväisesti singottu ilmaan.\nNäiden onnettomien haudasta on tehty saarnastuoli, jonka korkeudesta\njulistettiin taiteen ja runouden marttyyriutta:\n\n    Hyvästi, päivä liian jäinen\n    ja vaivat, liian karu maa!\n    Saan loppuun asti vaeltaa\n    kuin outo haamu yksinäinen.\n\nTämä Victor Escoussen epätoivoinen laulu, sen miehen, jonka päähän\naiheeton menestys oli nostanut ylpeyden häkää, oli yhteen aikaan\n_marseljeesina_ taiteen tarjokkailla, jotka pyrkivät kirjoittamaan\nnimensä keskinkertaisuuden marttyyriluetteloon.\n\nSillä kun tällaisilla hautajais-apoteooseilla ja\nsielumessuhymistyksillä on heikkoihin ja kunnianhimoisiin turhamaisiin\nsieluihin kuilun vetovoima, ovat monet sen vallassa ajatelleet, että\nonneton kohtalo on puolet neroa: monet ovat haaveilleet sairashuoneen\nvuoteesta, jolla Gilbert kuoli, toivoen, että heistä tulisi\nrunoilijoita, kuten hänestäkin neljännestuntia ennen kuolemaansa, ja\nuskoen, että tie kunniaan välttämättömästi kulkee sitä kautta.\n\nEn voi kyllin ankarasti moittia näitä vastuuttomia valheita, näitä\nturmiollisia paradokseja, sillä ne kääntävät niin monia pois siltä\ntieltä, jolla he olisivat voineet menestyä, väärälle uralle, joka\nheille päättyy surkeasti, ja siellä he vain häiritsevät niitä, joille\ntodellinen katumus antaa yksinomaisen oikeuden tälle uralle antautua.\n\nNe ovat vaarallisia saarnoja, nuo turhat kuolemanjälkeiset\nylistysvirret; ne ovat luoneet yleisön ymmärtämystä vaille jääneiden\nikuisten runoilijain naurettavan rodun, jonka runottaren silmät\naina ovat punaiset ja tukka kampaamatta, ja kaikki ne kyvyttömyyden\nkeskinkertaisuudet, jotka julkaisematta jäämisen tuskasta sanovat\nrunotarta syöjättäreksi ja taidetta teloittajaksi.\n\nKaikilla todella voimakkailla luonteilla on sanansa sanottavana ja sen\nhe ennemmin tai myöhemmin sanovatkin. Nero tai lahjakkuus eivät ole\naavistamattomia sattumia ihmiskunnan keskuudessa. Niiden olemisella on\nsyynsä, ja juuri sen vuoksi ne eivät voikaan iäti pysyä pimeydessä,\nsillä vaikka yleisö ei menekään heidän luokseen, osaavat ne tulla\nsitä vastaan. Nero on aurinko: koko maailma näkee sen. Lahjakkuus on\ntimantti, joka saattaa olla kauan kadonneena pimeässä, mutta joku\nhuomaa sen kuitenkin lopulta. Ei siis ole syytä antaa säälille valtaa\nniiden turhanpäiväisten valittavien ja jankuttavien tunkeilijoitten\nvuoksi, jotka ovat astuneet taiteen uralle vastoin taiteen tahtoa; he\novat boheemien joukossa se osasto, jonka luonteen pohjana on laiskuus,\nirstailu ja loiselämä.\n\n»Tuntemattomilla boheemeilla ei ole uraa, vaan umpikuja.»\n\nTällainen elämä ei viekään minnekään. Se on tylsää kurjuutta, jonka\nkeskellä äly sammuu kuin lamppu ilmattomassa paikassa ja jossa sydän\nkivettyy hurjassa ihmisvihassa; siellä tulee myös parhaista luonteista\nkaikkein huonoimpia. Jos onnettomuudekseen joutuu olemaan siinä liian\nkauan ja painuu liian syvälle umpikujaan, ei sieltä enää pääse ulos tai\npääsee vain vaarallisista murtokohdista joutuakseen taas viereiseen\nboheemikuntaan, jonka tapoja ei enää voi laskea kuuluviksi kirjallisen\nfysiologian alalle.\n\nMainitsemme vielä erään lajin boheemeja, joita voisi sanoa\nasianharrastajiksi. He eivät suinkaan ole vähimmän omituisia. Heistä\non boheemielämä viehätystä täynnä. Olla usein päivällisettä, nukkua\ntaivasalla sateisen yön kyyneleiden valuessa, pukeutua nankiniin\njoulukuussa — se tuntuu heisiä inhimillisen autuuden paratiisilta,\nja sinne päästäkseen töinen karkaa kotilieden äärestä, toinen\nvarmoihin tuloksiin johtavista opinnoista. He kääntävät äkkiä selkänsä\nvakavaraiselle tulevaisuudelle syöksyäkseen seikkailuelämään.\n\nMutta kun vahvimmatkaan eivät kestäisi sitä elämäntapaa, joka\ntekisi Herkuleesta keuhkotautisen, luopuvat he piankin pelistä\nja palattuaan taas hyvällä ruokahalulla syömään kotoista paistia\nmenevät naimisiin pikkuserkkunsa kanssa ja asettuvat asianajajiksi\njohonkin pikkukaupunkiin, missä he sitten iltaisin lietensä ääressä\ntyytyväisinä kertovat _taiteilijaelämästään_ liioitellen kuin\ntiikerinpyyntiä kuvaileva matkustaja. Toiset ovat itsepäisempiä ja\njatkavat itserakkaudesta, mutta kun luotto, jota hyvien perheiden pojat\nsentään aina voivat saada, on loppunut, ovat he onnettomampia kuin\noikeat boheemit, joilla, vaikkei heillä koskaan ole muita apulähteitä,\non kuitenkin älynsä. Tunsin erään tuollaisen »amatööriboheemin»,\njoka näin elettyään kolme vuotta ja riitauduttuaan sukunsa kanssa\nkuoli ja vietiin yhteiseen hautaan köyhien paareilla: hänellä oli\nkymmenentuhannen frangin vuosikorot!\n\nTarpeetonta on sanoakaan, ettei näillä boheemeilla ole mitään yhteistä\ntaiteen kanssa ja että he ovat hämärimpiä tuntemattomien boheemien\njoukossa.\n\nTulemme nyt varsinaiseen boheemikuntaan, siihen, joka osaksi on antanut\naiheen tälle kirjalle. Sen jäsenet ovat todella taiteen kutsumia,\nja heillä on myös edellytyksiä siihen, että taide valitsee heidät.\nTämänkin boheemiryhmän alue on täynnä vaaroja, kuten toistenkin;\nmolemmin puolin aukeaa kaksi kuilua: kurjuus ja epäilys. Mutta näiden\nvälillä johtaa kuitenkin tie johonkin päämäärään, jota boheemit voivat\nkoskettaa katseellaan odottaessaan, että pääsevät koskemaan siihen\nsormellaan.\n\nTämä on virallinen Bohemia. Nimi johtuu siitä, että siihen kuuluvat\novat julkisesti vahvistaneet olemassaolonsa, että he ovat ilmaisseet\nesiintyvässä elämässä muuallakin kuin henkikirjoittajan luetteloissa,\nettä lopuksi, heidän oman kielensä sanontaa käyttääksemme, heidän\nnimensä ovat julkipantuina, että heidät tunnetaan kirjallisilla\nja taiteellisilla markkinoilla, että heidän nimikirjoituksillaan\nmerkityillä tuotteilla on siellä menekkiä tosin kyllä vaatimattomiin\nhintoihin.\n\nNäille boheemeille ovat kaikki tiet hyviä, kunhan ne vain johtavat\npäämäärään, joka heillä on täysin selvänä, ja boheemit osaavat käyttää\nhyväkseen tien epätasaisuuksiakin. Sade tai tomu, yö tai päivä, mikään\nei pysäytä näitä rohkeita seikkailijoita, joiden vikoja painavampi on\nyksi avu. Heidän henkeään pitää aina valveilla kunnianhimo, joka lyö\nrumpua heidän edellään ja kannustaa heitä rynnäköllä valloittamaan\ntulevaisuutta; herkeämätön kamppailu puutteen kanssa terästää heidän\nkekseliäisyyttään, joka — ruuti aina kuivana — räjäyttää ilmaan esteen\nmelkein ennen kuin se ehtii heitä häiritä. Heidän jokapäiväiseen\ntoimeentuloonsa tarvitaan nerokasta taituruutta; se on hellittämätön\npulma, jonka he aina sentään saavat ratkaistuksi rohkeiden laskelmien\navulla. Nämä miehet saisivat Harpagoninkin lainaamaan rahaa ja\nlöytäisivät herkkusientä _Medusan_ lautaltakin. Tarpeen tullessa he\nosaavat noudattaa kieltäymystä yhtä hyvin kuin mikä erakko tahansa:\nmutta kun heidän käsiinsä sattuu vähänkin varoja, näette heidän heti\najelevan oikkujen kalleimmilla ratsuilla, rakastavan nuorimpia ja\nkauneimpia, juovan parasta ja vanhinta, eivätkä he koskaan löydä\nkylliksi ikkunoita rahojen heittämiseksi kadulle. Kun sitten heidän\nviimeinen kolikkonsa on 'kuollut ja haudattu', alkavat he taas syödä\nvieraina sattuman pidoissa, missä heillä aina on paikkansa, ja kaikki\nkeinot koirina edellään he metsästelevät kaikkien taiteeseen liittyvien\ntoimintamuotojen alalla, ajaen aamusta iltaan petoa, jonka nimenä on\nviiden frangin raha.\n\nBoheemit tietävät kaikki ja käyvät kaikkialla sen mukaan, ovatko\nheidän kenkänsä kiiltävät tai rikki. Tänään tapaan heidät nojailemassa\nhienoston salongin tulisijaan, huomenna jonkin tanssikapakan lehtimajan\npöydän ääressä. He eivät voi astua kymmentä askelta bulevardilla\ntapaamatta tuttavaa tai kolmeakymmentä — oli paikka mikä hyvänsä —\nkohtaamatta velkojaa.\n\nBohemiassa puhutaan erityistä kieltä, joka on lainattu taiteilijain\ntyöpajojen lörpötyksistä, näyttämön takaisista puheenparsista ja\nsanomalehtien toimitushuoneiden keskusteluista. Kaikkien tyylien\nvaliosanoja tavataan tässä merkillisessä murteessa; siinä esiintyy\nilmestyskirjan käänteitä selvän siansaksan rinnalla, rahvaankielen\nraakuus yhtyy taidokkaisiin lausejaksoihin, jotka ovat kuin Cyranon\nsorvista lähteneitä. Paradoksi, nykyisen kirjallisuuden lempilapsi,\npitelee järkeä niin kuin pantomiimeissa on tapana kohdella Kassandraa;\nivalla on väkevimpien happojen voima ja niiden ampujain varmuus, jotka\nsilmät ummessa osaavat keskelle. Sanalla sanoen se on älykästä kieltä,\nvaikka käsittämätöntä kaikille niille, joilla ei ole sen avainta,\nja niin rohkeata, että se voittaa vapaimmankin puhetavan. Boheemien\nsanasto on vanhan retoriikan helvetti ja kielellisen uudistuksen\nparatiisi.\n\nTällaista on ylimalkaan boheemi-elämä, hienoston puritaanien huonosti\ntuntema, taiteen puritaanien parjaama, kaikkien arkojen ja kateellisten\nkeskinkertaisuuksien halveksima. Näillä ei ole kylliksi moitteita,\nvalheita ja parjauksia painaakseen alas niiden ääntä ja nimiä, jotka\nliittäen taitoonsa rohkeuden astuvat maineen temppeliin tämän eteisen\nkautta.\n\nKärsivällisyyden ja rohkeuden elämää, jossa voi taistella vain puettuna\nvahvaan välinpitämättömyyden panssariin tyhmyyden ja kateuden vitsausta\nvastaan ja jossa, ellei tahdo kaatua tielle, ei saa hetkeksikään jättää\nitseluottamustaan, ainoata tukisauvaansa; ihanaa ja kammottavaa elämää,\njolla on voittajansa ja marttyyrinsa ja johon ei sovi antautua, ellei\nennakolta mukaudu alistumaan säälimättömään lakiin _vae victis_; voi\nvoitettuja!\n\nHenri Murger\n\n\n\n\nI\n\nKuinka boheemikerho perustettiin\n\n\nSattuma, jota epäilijät sanovat Jumalan asiamieheksi, toimitti\nseuraavalla tavalla toistensa kanssa kosketuksiin ne henkilöt, joiden\ntoverillisesta liitosta sukeutui myöhemmin sellaisten boheemien kerho\nkuin tässä kirjassa on otettu yleisölle esiteltäväksi:\n\nEräänä aamuna, kahdeksantena päivänä huhtikuuta, sattui Alexandre\nSchaunard, joka harrasti kahta vapaata taidetta, maalausta ja\nmusiikkia, äkkiä heräämään aamusoittoon, jota hänelle kaiutti kellon\nvirkaa toimittava naapurin kukko.\n\n— Helkkari! sanoi Schaunard, — höyhenikäs kelloni käy edellä. Eihän ole\nmahdollista, että nyt jo olisi uusi päivä.\n\nNäin sanoen hän hyppäsi lattialle perin nokkelasti kyhäämästään\nlaitteesta, joka öisin näytteli vuoteen osaa (eipä voi kieltää, että se\nnäytteli tätä osaa kovin huonosti); päivällä se vastasi kaikkia muita\nhuonekaluja, ne kun olivat kadonneet ankaran kylmyyden takia, joka oli\nollut edellisen talven tunnusmerkkinä, ja niin oli tämä laite, kuten\nnäkyy, jonkinmoinen yleiskone huonekaluna.\n\nVarustautuakseen aamuisen viiman puremia vastaan Schaunard puki\nkiireesti ylleen paljetein koristellun, punasatiinisen alushameen,\njota hän käytti kotinuttunaan. Tämän korukappaleen oli kerran yöllä\nnaamiaisten jälkeen unohtanut taiteilijan luo eräs hupakko, joka oli\nollut kylliksi hupsu joutuakseen Schaunardin petollisten lupausten\nansaan, kun tämä Mondorin markiisiksi pukeutuneena helisteli\nviettelevästi taskussaan tusinaa hopeakolikoita — tekorahoja, jotka oli\nleikattu lävistyskoneella metallilevystä ja lainattu erään teatterin\nvarastosta.\n\nSaatuaan ylleen sisäpukunsa taiteilija avasi ikkunan ja luukun.\nAuringonsäde tunkeutui kuin valonuoli huoneeseen ja pakotti hänet\nsiristämään unen sumun vielä verhoamia silmiään. Samalla kello löi\nviisi läheisessä kirkontornissa.\n\n— Aurora itse, mutisi Schaunard; — se on hämmästyttävää. Mutta,\nhän lisäsi tutkittuaan seinään kiinnitettyä almanakkaa, — siinä\non kuitenkin erehdys. Tieteen ilmoitukset vakuuttavat, että tähän\nvuodenaikaan auringon pitäisi nousta vasta puoli kuudelta. Kello\non vasta viisi, ja nyt se jo on ylhäällä. Moitittavaa virkaintoa!\nTähti on selvästi väärässä; pitääpä tehdä siitä valitus almanakkojen\nlaatijoille. Mutta muuten, hän jatkoi — minun tulisi olla hiukan\nhuolissani. Tänään on tosiaan eilistä seurannut päivä, ja koska\neilen oli seitsemäs, täytyy tänään olla kahdeksas päivä huhtikuuta,\nmikäli Saturnus ei kulje takaperin. Ja jos saan uskoa tuon paperin\npuheita, virkkoi Schaunard mennen uudestaan lukemaan seinään naulattua\nkaupunginvoudin häätökäskyä, — tulee minun tänään tasan kello\nkahteentoista mennessä tyhjentää tämä huone ja lukea herra Bernardin,\ntalonisännän, kouraan seitsemänkymmentäviisi frangia kolmen kuukauden\nlaiminlyötynä vuokrana, jota hän vaatii minulta kovin huonolla\nkäsialalla. Kuten aina, olin nytkin toivonut, että sattuma ottaisi\njärjestääkseen tämän jutun, mutta näyttääpä kuin sillä ei olisi ollut\naikaa. No niin, onhan aikaa vielä kuusi tuntia; jos käytän ne hyvin,\nniin ehkä... Liikkeelle... liikkeelle siis, lisäsi Schaunard.\n\nHän aikoi juuri vetää ylleen päällystakin, jota, vaikka se alkuaan\noli ollut pitkäkarvainen, nyt vaivasi paha kapitauti, kun hän äkkiä,\nikään kuin myrkyllisen hyönteisen pistämänä, alkoi hypellä huoneessaan\nomaa keksimäänsä tanssia, joka julkisissa tanssipaikoissa usein oli\ntuottanut hänelle huomaavaisuutta poliisien taholta.\n\n— Kas, kas, hän huudahteli, — onpa merkillistä, kuinka aamuilma antaa\naatteita! Tuntuu todellakin, että nyt olen sävellykseni jäljillä.\nKoetetaanpa...\n\nJa puolialastomana Schaunard istuutui pianonsa ääreen ja herätettyään\nkoneen myrskyisellä sointutulvalla alkoi yhä puhellen koskettimia\npitkin tavoitella sävelenpätkää, jota kauan oli turhaan hakenut.\n\n— C, g, e, c, a, h, d, pum pum. F, d, e, d. Ai, ai; tuo d on kiero\nkuin Juudas! äänsi Schaunard lyöden äkäisesti soinnultaan epäilyttävää\nääntä. — Koetetaanpa mollia... Sen pitäisi mainiosti kuvailla nuoren\ntytön kaihoa, kun hän heittelee valkoisen päivänkakkaran terälehtiä\nsiniseen järveen. Siinä aate, joka ei ole alaikäinen. Mutta kun se\nkerran on muotia ja kun en löytäisi kustantajaa, joka uskaltaisi\njulkaista romanssin, missä ei olisi sinistä järveä, täytyy siihen\nmukautua... C, g, e, c, a, h, c, a. Tämä ei ole niinkään huono, se\njohtaa mainiosti satakaunon etenkin kasvintuntijoiden mieleen. A, h, c,\nd... helkkarin d, juokse järveen! Nyt, jotta sinisen järven saisi hyvin\nesille, tarvittaisiin jotakin kosteaa, taivaansinistä, kuutamoista\n— sillä onhan kuu myös mukana — kas, se tuleekin; joutsenta ei saa\nunohtaa... F, e, a, g, jatkoi Schaunard helskytellen korkean oktaavin\nkristallisia ääniä. — Jäljellä on vain neidon hyvästit, kun hän\npäättää syöksyä siniseen järveen, tavatakseen lumen alle hautautuneen\nrakastettunsa. Loppukohtaus ei ole selvä, mutta mielenkiintoinen.\nTarvittaisiin jotakin hellää, surumielistä. Se tulee, tulee... Tässä\non tusina tahteja, jotka itkevät kuin Magdalena. Se ihan halkaisee\nsydämen! Huh, huh, virkkoi Schaunard väristen tähdikkään hameensa\nalla, — jospa se jaksaisi halkoa puita! Makuukomerossani on poikkipuu,\njoka on pahasti tiellä, kun on vieraita... päivällisellä. Sytytänpä\nhiukan tulta... a, a... d, f, sillä nyt tunnen, että innoituksella on\nsaapuessaan aika nuha. Viis siitä, sitä pahempi! Jatkanpa neitoseni\nhukuttamista.\n\nJa sormien rummuttaessa värisevää pianoa Schaunard tarkkasi säveltä\nsilmät ja korvat jännittyneinä. Se liiteli kuin saavuttamaton sinipiika\nsoivassa sumussa, jota koneen värähdykset näyttivät levittävän\nhuoneeseen.\n\n— Katsotaanpa nyt, jatkoi Schaunard, — kuinka sävelmäni soveltuu\nrunoilijani sanoihin.\n\nJa hän hyräili epämiellyttävällä äänellään runonpätkää, jota käytettiin\nerityisesti koomisia oopperoita ja posetiivisäveliä varten:\n\n    Tuo kaunis nuori neitonen\n    pois otti kenkänsä\n    ja puoleen taivaan tähtien\n    loi kyynelsilmänsä.\n    _Hopeisiin_ sitten aaltoihin\n    hän järven _sinisen_...\n\n— Kuinka, mitä? virkkoi Schaunard oikean suuttumuksen vallassa, —\nsinisen järven hopeiset aallot? Enpä ole ennen huomannut tuota; se on\nkyllä liian romanttista. Runoilija on vähäjärkinen; hän ei ole ikinä\nnähnyt hopeaa eikä järveä. Muuten hänen balladinsa onkin typerä.\nRunomitta haittasi säveltä. Vastedes laitankin runoni itse enkä\nyhtään myöhemmin kuin juuri nyt. Koska olen sillä tuulella, laitan\nvärssynmallin, johon sävelmäni sopii.\n\nJa painaen päänsä käsiensä väliin Schaunard otti vakavan asennon kuin\nainakin runotarten kanssa seurusteleva kuolevainen.\n\nMuutaman minuutin pituisen pyhän salayhteyden jälkeen hän oli saanut\nvalmiiksi erään niitä epäsikiöitä, joita librettojen laatijat täydellä\nsyyliä sanovat _hirviöiksi_, mutta joita he hyvin nopeasti keksivät\nsäveltäjän innoituksen väliaikaiseksi pohjaksi.\n\nSchaunardin hirviöllä oli kuitenkin tervettä järkeä; se ilmaisi hyvin\nselvästi sen huolen, jonka tuon päivämäärän, huhtikuun kahdeksannen,\ntöykeä saapuminen oli hänen mielessään herättänyt.\n\nNäin se kuului:\n\n    Kaks kertaa neljä on kahdeksan,\n    pois siitä kolme on viis.\n    Ah, jospa jostakin pohatan\n    nyt kiinni saisin ma siis,\n    joka lainata vois\n    sata frangia pois,\n    jotta maksaisin,\n    jahka jaksaisin!\n                             TOISTO\n    Niin kello kaksitoista kun _lyö_\n    tai vielä on pikkusen vailla,\n    paha vuokravelka maksettu lie\n    ja maksettu miehen lailla.\n\n— Hemmetti, sanoi Schaunard lukiessaan sepitelmänsä läpi, — _lyö_ ja\n_lie_ eivät loppusointuina ole juuri miljoonamiehiä, mutta ei ole aikaa\nrikastuttaa niitä. Koetetaanpa nyt kuinka sävelet suostuvat tavuihin.\n\nJa hirveällä, luontaisella nenä-äänellään Schaunard alkoi jälleen\nesittää romanssiaan. Kaiketi tyytyväisenä saavuttamaansa tulokseen hän\nonnitteli itseään riemukkaalla irvistyksellä, joka asettui kahareisin\nhänen nenälleen kuin haarukka, kun hän oli hyvällä tuulella. Mutta tätä\nluottavaista autuutta ei kestänyt kauan.\n\nKello löi läheisessä tornissa yksitoista; Jokainen kumahdus tunkeutui\nhuoneeseen ja häipyi siellä ivalliseen värinään, joka tuntui sanovan\nSchaunard-paralle: Oletko valmis?\n\nTaiteilija hypähti tuoliltaan.\n\n— Aika rientää kuin hirvi, hän virkkoi. — Nyt ei ole enää kuin kolme\nneljännestuntia viidenkahdeksatta frangin hankkimiseen ja uuden asunnon\nlöytämiseen. Siitä en kai kykene suoriutumaan; sehän olisi jo selvää\nnoituutta. No, myönnänpä itselleni viisi minuuttia sen keksimiseen.\n\nJa upottaen päänsä polvien väliin hän vaipui mietiskelyn kuiluihin.\n\nNuo viisi minuuttia kuluivat, ja Schaunard nosti päätään, mutta ei\nollut löytänyt mitään seitsemänkymmenenviiden frangin näköistä.\n\n— Minulla ei tosiaan ole kuin yksi keino täältä päästäkseni: mennä\ntieheni ihan huolettomasti. Ilma on kaunis, ehkäpä ystäväni,\nsattuma, kävelee auringonpaisteessa. Hänen pitää osoittaa minulle\nvieraanvaraisuutta, kunnes olen keksinyt keinon suoriutuakseni herra\nBernardista.\n\nTungettuaan niin paljon tavaroita kuin suinkin mahtui päällystakkinsa\nkaivonsyvyisiin taskuihin Schaunard kietoi liinaan hiukan alusvaatteita\nja lähti huoneesta, sanoen kuitenkin muutamin sanoin jäähyväiset\nasunnolleen.\n\nKun hän astui pihan poikki, pysäytti hänet äkkiä portinvartija, joka\nnäytti väijyneen häntä.\n\n— Hoi, herra Schaunard! hän huusi sulkien taiteilijalta tien. — Ettekö\nmuista, että tänään on kahdeksas?\n\n    — Kaks kertaa neljä on kahdeksan,\n    pois siitä kolme on viis,\n\nhyräili Schaunard, — enhän muuta ajattelekaan.\n\n— Muuttonne on hieman myöhästynyt, sanoi portinvartija. — Kello on jo\npuoli kaksitoista, ja uusi asukas, joka on vuokrannut huoneenne, voi\nsaapua koska hyvänsä. Pitäkääpä kiirettä.\n\n— Antakaa minun siis mennä hakemaan huonekaluvaunut, vastasi Schaunard.\n\n— Kyllä vain. Mutta ennen muuttoa on täytettävä pieni muodollisuus.\nMinulla on käsky, että te ette saa viedä pois hiuskarvaakaan ennen kuin\nolette maksanut kolmen kuun vuokran. Sopiihan se teille?\n\n— Tietysti! ärjäisi Schaunard astuen askeleen eteenpäin.\n\n— No niinpä siis, jatkoi mies, — jos haluatte tulla kojuuni annan\nteille kuitit.\n\n— Otan ne palatessani.\n\n— Mutta miksei heti? kysyi portinvartija itsepäisenä.\n\n— Menen vaihtamaan... Ei ole pientä.\n\n— Vai niin! arveli toinen epäröiden, — eikö ole pientä? No, sitten\nsuonette minun säilyttää täällä tuota pikku kääröänne, joka on\nkainalossanne ja saattaisi rasittaa teitä.\n\n— Herra portinvartija, Schaunard virkkoi arvokkaasti, — luuletteko,\nettä korjaan huonekaluni pois nenäliinassa?\n\n— Anteeksi, hyvä herra, mies sanoi hiukan sävyisämmin, — sellainen\non käsky. Herra Bernard on erikoisesti selittänyt, että en saa antaa\nteidän viedä mukananne hiuskarvaakaan, ennen kuin olette maksanut\nvuokranne.\n\n— No, katsokaa, sanoi Schaunard avaten käärönsä, — nämä eivät ole\nhiuksia, vaan paitoja, jotka vien silittäjälle. Hän asuu rahanvaihtajan\nvieressä, muutaman askeleen päässä täältä.\n\n— Se on eri asia, portinvartija sanoi tutkittuaan käärön sisällön, —\nVoin kai, olematta utelias, kysyä uutta osoitettanne, herra Schaunard?\n\n— Asun Rivoli-kadu 11 a, vastasi taiteilija kylmästi ja lähti aika\nvauhtia marssimaan kohta kadulle päästyään.\n\n— Rivoli-kadulla, mutisi portinvartija nenäänsä kaivellen. — Onpa\noutoa, että hän on saanut asunnon Rivoli-kadulla eikä edes ole tultu\ntiedustelemaan, mitä miehiä hän on. Maksamatta hän ei kuitenkaan saa\nviedä huonekalujaan. Kunhan toinen asukas ei vain toisi tavaroitaan\njuuri herra Schaunardin muuttaessa! Siitä tulisi paha metakka\nporraskäytävässä. No, kas niin, hän virkkoi äkkiä pistäen päänsä\nkurkistusreiästä, — siinä se uusi asukas nyt on.\n\nEteiseen astuikin nuori mies valkea Ludvig XIII:n aikainen hattu\npäässään. Häntä seurasi kantaja, joka ei pahoin kumartunut taakkansa\nalla.\n\n— Hyvä herra, hän puhutteli vastaansa kiiruhtavaa portinvartijaa, —\nonko asuntoni vapaa?\n\n— Ei vielä, hyvä herra, mutta ihan kohta. Siellä asuva henkilö\non mennyt hakemaan muuttovaunuja. Sillä välin voitte sijoittaa\nhuonekalunne pihalle.\n\n— Pelkäänpä, että tulee sade, nuori mies vastasi, tyynesti pureskellen\norvokkikimppua, jota piteli hampaittensa välissä, — ja kalustoni voisi\nturmeltua. Kantaja, hän sanoi sitten taemmas pysähtyneelle miehelle,\njonka kantamien esineiden laatu ei käynyt portinvartijalle oikein\nselville, — jättäkää tavarat tänne eteiseen ja palatkaa entiseen\nasuntooni hakemaan sinne jääneet arvokkaat huonekalut ja taideteokset!\n\nKantaja järjesteli seinää vasten useita kuuden tai seitsemän jalan\nkorkuisia kehyksiä, joiden toinen toistaan vastaan käännetyt, kankaalla\nverhotut osat nähtävästi saattoi mielin määrin levittää auki.\n\n— Katsokaa! nuori mies sanoi kantajalle, avaten puoleksi erään\nliitoksen ja osoittaen repeytymää kankaassa, — nyt on käynyt hullusti:\nolette särkenyt suuren venetsialaisen peilini. Koettakaa olla varovampi\ntoisella retkellänne, etenkin kun tuotte kirjastoni.\n\n— Mitä se höpisee venetsialaisesta peilistä? mutisi portinvartija\nkierrellen huolestuneen näköisenä seinää vasten pystytettyjen kehysten\nympärillä. — Enhän näe tuossa yhtään peiliä. Mutta se on kai pilaa, kun\nen näe muuta kuin tavallisen kaihtimen. No, saammepa nähdä, mitä ensi\nkerralla tuodaan.\n\n— Eikö vuokralaisenne kohta tyhjennä paikkoja? Kello on puoli yksi, ja\nhaluaisin jo ottaa asunnon haltuuni, sanoi nuori mies.\n\n— Enpä luule hänen enää viipyvän, arveli portinvartija. — Muuten se ei\nhaittaa mitään, koska huonekalunnekaan eivät vielä ole tulleet, hän\nlisäsi korostaen viime sanojaan.\n\nNuori mies aikoi vastata, kun samalla pihalle ilmestyi muuan\nsotilaspukuinen lähetti.\n\n— Asuuko täällä herra Bernard? tämä kysyi ottaen kirjeen sivullaan\nriippuvasta isosta nahkalaukusta.\n\n— Asuu kyllä, vastasi portinvartija.\n\n— Tässä on kirje hänelle, sanoi sotamies, — antakaa minulle kuitti.\n\nHän ojensi kuittikaavakkeen portinvartijalle, joka kirjoitti siihen\nnimensä kojussaan.\n\n— Anteeksi, että jätän teidät tuokioksi yksin, portinvartija sanoi\nnuorelle miehelle, joka maltittomana käveli pihalla; — mutta tässä on\nkirje ministeriöstä isännälleni, herra Bernardille, ja minun on vietävä\nse hänelle.\n\nHerra Bernard ajoi juuri partaansa, kun portinvartija astui sisään.\n\n— Mitä asiaa, Durand?\n\n— Herra Bernard, selitti tämä ottaen lakin päästään, — lähetti toi\ntämän teille; se tulee ministeriöstä.\n\nHän antoi herra Bernardille kirjeen, joka oli suljettu sotaministeriön\nsinetillä.\n\n— Hyvä Jumala! huudahti herra Bernard niin liikuttuneena, että oli\nleikata haavan leukaansa partaveitsellään, — sotaministeriöstä! Olenpa\nvarma, että se sisältää nimitykseni Kunnialegioonan ritariksi, kuten\nolen kauan aikaa anonut. Viimeinkin annetaan oikea arvo ansioilleni.\nTässä on, Durand, hän jatkoi kaivaen liivintaskuaan, — tässä on viisi\nfrangia, jotka saatte juoda terveydekseni. Kas, minulla ei ole kukkaroa\nmukana, mutta saatte heti. Odottakaa!\n\nPortinvartija liikuttui tällaisesta ylenpalttisesta anteliaisuudesta,\njoka ei kuulunut hänen isäntänsä tapoihin, että pisti lakin taas\npäähänsä.\n\nMutta herra Bernard, joka muuten olisi ankarasti moittinut tätä\nyhteiskunnallisen arvoasteikon lakien loukkausta, ei nyt näyttänyt\nsitä huomaavankaan. Hän pisti silmälasit nenälleen, aukaisi kuoren\nkunnioittavan liikutuksen vallassa kuin visiiri sulttaanin käskyn\nsaadessaan ja alkoi lukea kirjettä. Hänen ensimmäisiä rivejä lukiessaan\nkaivoi hiukea irvistys punertavia viiruja hänen munkkimaisten poskiensa\nihraan, ja hänen pienet silmänsä sinkosivat kipunoita, jotka olivat\nvähällä sytyttää hänen pörröisen tekotukkansa suortuvat.\n\nVihdoin olivat hänen piirteensä niin sekaisin, että olisi luullut\nmaanjäristyksen runnelleen hänen kasvojaan.\n\nTällaista sisälsi tuo sotaministerin leimalla varustettu paperi,\njonka sotamies oli niin kiireesti tuonut ja josta Durand oli antanut\nhallitukselle kuitin:\n\n Arvoisa herra ja talonisäntä!\n\n Kohteliaisuus, joka, jos saa uskoa mytologiaa, on hyvien tapojen\n esiäiti, velvoittaa minut tekemään teille tiettäväksi joutuneeni niin\n onnettomaan pakkotilaan, etten voi tällä kertaa noudattaa tapaa, joka\n vaatii maksamaan vuokran, varsinkin kun on sen velkaa. Tähän aamuun\n saakka olin toivonut voivani viettää tätä ihanaa päivää lunastamalla\n kolme vuokrakuittiani. Houretta! Harhaluuloa! Ihannointia! Petollisen\n varmuuden untuvilla uinuessani paha onni — kreikaksi _ananke_ —\n paha onni tuhosi toiveeni. Rahaerät, joita odotin, helkkari kuinka\n kauppa nykyään käy huonosti!!! ovat jääneet tulematta, ja niistä\n huomattavista summista, joita minun piti nostaa, en ole vielä saanut\n kuin kolme frangia, jotka minulle on lainattu, ja joita en edes tarjoa\n teille. Parempia päiviä tulee kauniille Ranskallemme ja minulle, älkää\n epäilkö sitä, herra! Heti kun ne koittavat, otan siivet rientääkseni\n ilmoittamaan sen Teille ja korjaamaan talostanne sinne jääneet\n arvokkaat tavarani, jotka jätän Teidän ja lain suojelukseen, mikä\n jälkimmäinen kieltää Teitä myymästä niitä ennen kuin vuoden kuluttua\n siinä tapauksessa, että sitä tietä tahtoisitte yrittää päästä käsiksi\n niihin summiin, jotka minun rehellisyyteni tilikirjassa ovat merkityt\n Teidän hyväksenne. Etenkin pyydän Teitä pitämään huolta pianostani ja\n kookkaasta kehyksestä kuusinekymmenine suortuvineen, joiden eri värit\n esittävät kaikkia hiusvärien vivahduksia ja jotka on Amorin saksilla\n leikattu sulotarten ohimoilta.\n\n Te voitte siis, arvoisa herra ja talonomistaja, vapaasti käyttää sitä\n loistohuoneistoa, jossa olen asunut. Tämän Teille myöntämäni luvan\n vahvistan omakätisellä nimikirjoituksellani.\n\n                                      _Alexandre Schaunard_\n\nLuettuaan loppuun saakka tämän kirjeen, jonka taiteilija oli\nsepittänyt erään tuttavansa, sotaministeriössä palvelevan virkamiehen\ntyöhuoneessa, herra Bernard mykersi sen raivostuneena, ja kun hänen\nsilmänsä sattuivat ukko Durandiin, joka odotteli luvattua palkkiota,\nkysyi hän äkäisesti, mitä tekemistä hänellä oli siinä.\n\n— Odotan, herra Bernard.\n\n— Häh?\n\n— No sitä, mitä herra... hyvän uutisen johdosta... sopersi\nportinvartija.\n\n— Ulos! Kuinka sinä, tollo, uskallat seistä edessäni lakki päässä?\n\n— Mutta, herra...\n\n— Ei, nyt ei väitellä! Ulos ja pian!... Ei, odota. Menemme sen\ntaiteilijalurjuksen huoneeseen, joka on lähtenyt maksamatta.\n\n— Mitä? Herra Schaunardko?\n\n— Niin, jatkoi talonomistaja, jonka raivo kiihtyi kuin hyvän\nnäyttelijän. — Ja jos hän on vienyt mukanaan pienimmänkin esineen, ajan\nsinut paikastasi, kuuletko? Ajan sinut pois!\n\n— Mutta se on mahdotonta, se, änkytti portinvartija. — Herra Schaunard\nei ole muuttanut. Hän meni vain vaihtamaan rahaa maksaakseen herralle\nja tilaamaan rattaita viedäkseen pois huonekalunsa.\n\n— Vai huonekalunsa! huudahti herra Bernard kiukun vallassa. — Juostaan,\nsillä varmaankin hän on jo siinä puuhassa paraikaa. Hän on virittänyt\nansan saadakseen sinut pois kopistasi ja tehdäkseen temppunsa. Mikä\nhölmö sinä olet!\n\n— Voi, hyvä Jumala! Mikä hölmö olenkaan! huuteli ukko Durand peläten\nesimiehensä olympolaista vihaa, kun häntä kiskottiin rappukäytävään.\n\nKun he ehtivät pihalle, huusi valkohattuinen nuori mies\nportinvartijalle:\n\n— Kuulkaapa, enkö kohta pääse muuttamaan asuntooni? Eikö tänään ole\nhuhtikuun kahdeksas päivä? Enkö ole täältä vuokrannut huonetta ja enkö\nole antanut teille käsirahaa? Olenko vai enkö?\n\n— Anteeksi, hyvä herra, anteeksi, pyyteli isäntä. — Olen heti\nkäytettävissänne. Durand, lisäsi hän portinvartijalle, — minä selitän\nitse tälle herralle. Juokse sinä sen penteleen Schaunardin huoneeseen!\nHän on kai palannut tavaroitaan keräämään. Sulje hänet lukon taakse,\njos tapaat, ja mene sitten hakemaan poliisia.\n\nUkko Durand hävisi porraskäytävään.\n\n— Suokaa anteeksi, hyvä herra, sanoi isäntä kumartaen nuorelle\nmiehelle, jonka kanssa oli jäänyt kahden, — ketä minulla on kunnia\npuhutella?\n\n— Olen uusi asukkaanne, vuokrannut huoneen tämän talon kuudennesta\nkerroksesta ja alan menettää malttini, kun asunto ei vielä ole vapaa.\n\n— Siitä olen kovin pahoillani, hyvä herra, vastasi herra Bernard.\n— Mutta nyt on sattunut pikku rettelö minun ja erään vuokralaiseni\nvälillä, juuri sen, jonka sijaan te tulette.\n\n— Herra, herra! huuteli eräästä viimeisen kerroksen ikkunasta ukko\nDurand, — herra Schaunard ei ole täällä... mutta hänen huoneensa on..;\nHölmö mikä olen... Tarkoitin, että hän ei ole vienyt mitään mukaansa,\nei hiuskarvaakaan, isäntä!\n\n— Hyvä on, tule alas! vastasi herra Bernard. — Hyvä Jumala, jatkoi\nhän nuorelle miehelle, — hiukan kärsivällisyyttä, sitä teiltä pyydän.\nPortinvartija kantaa kellariin maksamatta menneen vuokralaiseni\ntavarat, ja puolen tunnin kuluttua voitte asettua sinne. Eiväthän\nhuonekalunnekaan vielä ole saapuneet!\n\n— Kyllä ne ovat, hyvä herra, vastasi nuori mies rauhallisesti.\n\nHerra Bernard katseli ympärilleen ja näki vain nuo tavattoman isot\nkehykset, jotka jo olivat huolestuttaneet portinvartijaa.\n\n— Kuinka, anteeksi... kuinka? hän änkytti. — En minä näe mitään.\n\n— Katsokaapa tänne, nuori mies vastasi levittäen puitteet ja näyttäen\nällistyneelle isännälle suurenmoisen palatsin sisustuksen, jossa\npylväät olivat jaspista, seinillä korkokuvia ja suurten mestarien\ntauluja.\n\n— Mutta huonekalunne, herra Bernard kiisti.\n\n— Ne ovat tässä, selitti nuori mies osoittaen loisteliasta kalustoa,\njoka oli maalattu palatsiin. Sen hän oli ostanut Bullion-hotellista,\nmissä se oli ollut myytävänä erään seuranäyttämön tavaroiden joukossa.\n\n— Hyvä herra, jatkoi isäntä, — toivoakseni teillä on vakavampiakin\nhuonekaluja kuin nuo...\n\n— Kuinka, nämähän ovat ihan puhdasta rokokoota!\n\n— Käsitätte kuitenkin, että minulla pitää olla takeita vuokrasta.\n\n— Helkkari! Eikö teille riitä palatsi ullakkohuoneen vuokran takuuksi?\n\n— Ei, hyvä herra, haluan huonekaluja, oikeita mahonkisia huonekaluja.\n\n—- Voi, hyvä herra! 'Ei kulta eikä mahonki tee meitä onnellisiksi',\non eräs vanhan ajan viisas sanonut. Enkä minä puolestani voi suvaita\nmahonkia. Se on liian tavallista puuta, sitähän on kaikkialla.\n\n— Mutta tottahan teillä on jonkinmoiset huonekalut, minkälaiset hyvänsä?\n\n— Ei, ne vievät liiaksi tilaa huoneistossa. Kun on tuoleja, ei oikein\ntiedä minne istuutua.\n\n— Mutta onhan teillä ainakin vuode? Missä te muutoin lepäätte?\n\n— Minä lepään luottamuksessa sallimukseen, hyvä herra.\n\n— Anteeksi, vielä eräs kysymys, sanoi herra Bernard. — Mikä on\nammattinne?\n\nJuuri samalla hetkellä palasi uuden vuokralaisen kantaja toiselta\nmatkaltaan ja tuli pihalle. Niiden tavaroiden joukossa, joita hänen\nkantohihnaansa oli sälytetty, näkyi maalausteline.\n\n— Voi, herra, huusi ukko Durand kauhistuneena, osoittaen\nmaalaustelinettä isännälle, — hän on maalari!\n\n— Niin, taiteilija, sitä aavistelinkin! pääsi vuorostaan herra\nBernardilta, ja hänen tekotukkansa suortuvat nousivat kauhusta pystyyn.\n— Maalari? Mutta miksi et tiedustellut, kuka hän oli, jatkoi hän\nportinvartijan puoleen kääntyen. — Etkö tiennyt, mitä hän hommailee?\n\n— Helkkari, älähti miesparka. — Hän antoi minulle viisi frangia\n_juomarahaa_. Mistäs minä osasin epäillä...\n\n— No pääsettekö te pian selville? nuori mies kysyi vuorostaan.\n\n— Hyvä herra, aloitti herra Bernard kohottaen ponnekkaasti kakkuloita\nnenälleen, — koska teillä ei ole huonekaluja, ette saa muuttaa tänne.\nLaki antaa oikeuden hylätä vuokralaisen, jolla ei ole takuuta.\n\n— Entä kunniasanani? kysyi taiteilija arvokkaasti.\n\n— Se ei vastaa kalustoa... saatte hakea asuntoa muualta. Durand\npalauttaa teille juomarahanne.\n\n— Mitä? sanoi ällistynyt portinvartija. — Minä panin ne rahat jo\nsäästöpankkiin.\n\n— Mutta, hyvä herra, väitti nuori mies, — en voi saada kädenkäänteessä\ntoista asuntoa. Päästäkää minut kattonne alle edes päiväksi.\n\n— Menkää hotelliin asumaan, herra Bernard käski. — Mutta jos kuitenkin,\njatkoi hän äkillisen mielijohteen vallassa, — mutta jos haluatte,\nvuokraan teille kalustettuna sen huoneen, jossa maksamattoman\nvuokralaisen tavarat ovat. Tiedättehän, että tällaisissa tapauksissa\nvuokra maksetaan etukäteen.\n\n— Pyytäisin kysyä, mitä aiotte vaatia komerostanne, sanoi taiteilija,\njolla ei ollut muuta neuvoa.\n\n— Mutta se asunto on perin siisti, ja vuokra on kaksikymmentäviisi\nfrangia kuussa, halpa olosuhteihin nähden Se maksetaan etukäteen.\n\n— Sen te jo sanoitte. Moinen lause ei ole toistamisen arvoinen, virkkoi\nnuori mies taskujaan kaivellen. — Onko teillä vaihtaa viisisataa\nfrangia?\n\n— Mitä? kysyi isäntä ällistyneenä.— Kuinka sanoitte?\n\n— Ei muuta kuin puoli tuhatta! Ettekö ole koskaan nähnyt tällaista,\nsanoi taiteilija heiluttaen viidensadan frangin seteliä isännän ja\nportinvartijan edessä, jotka sen nähdessään olivat menettäneet mielen\ntasapainonsa.\n\n— Annan teille siitä takaisin, jatkoi herra Bernard kunnioittavasti. —\nOtan siis vain kaksikymmentä frangia, koska Durand on jo saanut teiltä\nviisi frangia etukäteen.\n\n— Hän saa pitää ne, ilmoitti taiteilija, — sillä ehdolla, että hän\njoka aamu tulee ilmoittamaan minulle, kuinka mones päivä on, mikä kuun\nneljännes ja minkälainen sää on ja minkä hallitusmuodon alaisina elämme.\n\n— Voi, hyvä herra! huudahti ukko Durand tehden yhdeksänkymmenen asteen\nkumarruksen.\n\n— No niin, hyvä mies, saatte olla almanakkani. Menkääpä nyt aluksi\nauttamaan kantajaani tavaroitteni toimittamisessa perille.\n\n— Lähetän teille kuittinne, sanoi isäntä.\n\nSamana iltana oli herra Bernardin uusi vuokralainen, maalari Marcel,\ntäysin kotiutunut karanneen Schaunardin huoneeseen, joka oli muuttunut\npalatsiksi.\n\nSillä aikaa mainittu Schaunard harjoitti ympäri Pariisia rahan\nmetsästystä.\n\nSchaunard oli korottanut vippaamisen taituruuden tasolle. Ottaen\nhuomioon sellaisenkin tapauksen, että hänen pitäisi »kiristää»\nulkomaalaisia, hän oli opetellut kaikilla maapallon kielillä, kuinka\nviittä frangia pyydetään lainaksi. Hän oli perinpohjin tutkinut ne\ntemput, joita kolikot käyttävät päästäkseen pyydystäjiltään piiloon.\nJa paremmin kuin luotsi tuntee luoteen ja vuoksen ajat, hän tiesi ne\nhetket, milloin »vuorovesi» oli korkealla tai alhaalla, ne päivät\njolloin hänen ystävänsä ja tuttavansa tavallisesti saivat rahaa.\nNiinpä olikin sellaisia taloja, joissa, kun nähtiin hänen astuvan\nsisään aamulla, ei sanottu: — Kas, herra Schaunard, vaan; — Näyttää\nolevan ensimmäinen tai viidestoista päivä. Helpottaakseen tai samalla\ntasoittaakseen tuota pakkoveroa, jota hän kävi kantamassa, kun hätä\nsiihen pakotti, kaikilta, joilla oli varaa maksaa sitä hänelle,\nSchaunard oli laatinut kaupunginosittain ja piireittäin aakkosellisen\nluettelon, jossa oli kaikkien hänen ystäviensä ja tuttaviensa nimet.\nJoka nimen viereen oli kirjoitettu suurin summa, jonka heiltä saattoi\nlainata heidän varallisuutensa mukaan, samoin ajat, jolloin he olivat\nrahoissaan, ja talon ateriain aika ja ruokien laatu. Paitsi tätä\ntaulukkoa Schaunardilla oli vielä erinomaisesti järjestetty kirjanpito.\nSiitä näki pienintä murto-osaa myöten hänelle lainatut erät, sillä\nhän ei tahtonut velkaantua kuin määrättyyn summaan saakka, jonka\nrahallinen vastine vielä oli erään hänen perittävänsä normandialaisen\nsedän hallussa. Heti kun Schaunard oli velkaa jollekulle kaksikymmentä\nfrangia, hän- päätti tilin ja maksoi velan täydellisesti yhdellä\nkertaa, vaikka hänen sitä varten olisi täytynyt lainata pienimmiltä\nsaamamiehiltään. Täten hän säilytti omassa piirissään jonkinlaisen\nluoton, jota hän nimitti juoksevaksi velakseen, ja kun tiedettiin, että\nhänellä oli tapana maksaa heti kun hänen omat varansa sen sallivat,\ntehtiin hänelle mielellään palveluksia, jos vain sopi.\n\nMutta lähdettyään kello yksitoista liikkeelle koettaakseen saada kokoon\nvälttämättömät viisikahdeksatta frangia, hän ei vielä ollut kerännyt\nenempää kuin kolme frangia, johon hänelläkin vuokra maksettavana,\nja hänelle oli olosuhteiden kirjaimet M, V ja R, sillä koko muulla\naapistolla oli kuten hänelläkin vuokra maksettavana, ja hänelle oli\nolopakosta annettu kieltävät vastaukset.\n\nKello kuudelta soitti tuima ruokahalu vellikelloa hänen vatsassaan- Hän\noli silloin Mainen tulliportin luona, missä U-kirjain asui. Schaunard\npäätti siis kiivetä U-kirjaimen luo, jossa hänellä aina oli varalla\npaikka ruokapöydän ääressä, mikäli muuten satuttiin pöytää kattamaan.\n\n— Minne herra menee? huusi portinvartija pysäyttäen hänet\n\n— Herra U:n luo, vastasi taiteilija.\n\n— Hän ei ole kotona.\n\n— Entä rouva?\n\n— Ei hänkään. He pyysivät minua sanomaan eräälle odottamalleen\ntuttavalle, että he aikovat syödä kaupungilla. Jos te siis olette se,\njota he odottivat, on tässä heidän jättämänsä osoite.\n\nHän ojensi Schaunardille paperipalan, johan U-ystävä oli kirjoittanut:\n\n— Olemme menneet päivälliselle Schaunardin luokse... katu n:o... Tule\nsinne.\n\n— Hyvä on, mutisi Schaunard itsekseen ja lähti tiehensä, — kun sattuma\nsekaantuu asioihin, keksii se mainioita huvinäytelmiä.\n\nSitten Schaunard muisti olevansa vain muutaman askeleen päässä pienestä\nkapakasta, jossa hän pari kolme kertaa oli aterioinut perin halvalla,\nja hän lähti tätä laitosta kohti, joka sijaitsi Mainen viertotien\nvarrella ja joka boheemien piirissä tunnettiin nimellä _la Mère Cadet_.\nSe on pieni ravintola ja ruokala, jonka tavallisina vieraina ovat\nOrléansin tien ajurit, Montparnassen laulajattaret ja Bobinoteatterin\nnuoret näyttelijät. Kauniina vuodenaikana käyvät Luxemburgin\nläheisyydessä olevien ateljeiden nuoret tuhertajat, julkisuudesta\nosattomiksi jääneet kirjailijat, salaperäisten sanomalehtien\nkynäilijät joukoittain syömässä _la Mère Cadetissa_, joka on kuuluisa\nkanipaististaan, oikeasta hapankaalistaan ja piikiveltä tuoksuvasta\nvalkoisesta maalaisviinistään.\n\nSchaunard asettui lehtimajaan. Tämä nimitys annetaan _la Mère\nCadetissa_ lautakatokselle, jonka alla pari kolme kuihtunutta puuta\nlevittelee sairaalloisen vihreitä, harvoja lehtiään.\n\n— Kävi, miten kävi, tuumi Schaunard itsekseen. — Minä alan mässätä ja\ntarjoan itselleni Belsazarin pidot.\n\nJa enempää viivyttelemättä hän tilasi lientä, puoli annosta hapankaalia\nja kaksi puolta annosta paistia. Hän oli huomannut, että kun annoksen\nnäin jakoi, sai ainakin neljänneksen enemmän kuin jos olisi tilannut\nkokonaisen.\n\nTällainen tilaus kiinnitti erään nuoren tytön huomiota. Hänellä oli\nyllään valkoinen puku, appelsiininkukkia hiuksissaan ja tanssikengät\njalassa. Jäljitelty pitsiharso heilui hänen olkapäillään, jotka hyvin\nolisivat saaneet pysyä peitossa. Hän oli laulajatar Montparnassen\nteatterista, jonka näyttämö ulottui melkein _la Mère Cadetin_\nkeittiöön. Hän oli tullut aterioimaan Lammermoorin Lucian väliajalla ja\nlopetteli paraikaa puolella kahvikupillisella päivällistään, johon oli\nkuulunut vain etikalla ja öljyltä kyllästetty artisokka.\n\n— Kaksi annosta kaniininpaistia, jopa nyt jotakin! hän sanoi hiljaa\ntarjoilijattarelle. — Se poika elää ylellisesti. Paljonko olen velkaa,\nAdèle?\n\n— Neljä souta artisokasta, neljä kahvista ja yhden leivästä. Yhdeksän\nsouta.\n\n— Tässä on, sanoi laulajatar.\n\nJa hän lähti hyräillen:\n\n    Se lempi, jonka Herra suo!\n\n— Kas, siitähän lähtee korkea a, sanoi silloin muuan salaperäinen\nhenkilö, joka istui saman pöydän ääressä kuin Schaunard puoleksi\npiilossa kirjamuurin takana.\n\n— Minusta se päinvastoin tuntuu takertuvan kurkkuun, virkkoi Schaunard.\n— Ja onkos kumma, hän lisäsi osoittaen sormellaan lautasta, jolta\nLammermoorin Lucia oli syönyt artisokkansa, — kun noin liottaa\näänijänteitään etikassa!\n\n— Etikka on todella väkevää happoa, lausui keskustelun aloittanut\nhenkilö. — Varsinkin Orleansin kaupungissa valmistetaan täydellä syyllä\nhyvässä maineessa olevaa etikkaa.\n\nSchaunard katseli tarkasti tuota omituista veikkoa, joka pyrki hänen\nkanssaan keskusteluun. Hänen suurten, sinisten, ikään kuin jotain\netsivien silmiensä kiinteä katse antoi hänen piirteilleen autuaan\nrauhallisen ilmeen, jonka usein huomaa pappisseminaarien oppilailla.\nHänen kasvonsa olivat vanhan norsunluun väriset, lukuun ottamatta\nposkia, joilla oli tiilijauheen värisiä täpliä. Hänen suunsa oli sen\nmuotoinen kuin sen olisi piirtänyt alkeiskoulun oppilas, jota oli\nsysätty kyynärpäähän. Neekerien tapaan törröttävien huulien takaa\nnäkyivät metsästyskoiran hampaat, ja hänen kaksoisleukansa molemmat\npoimut lepäsivät valkealla kaulaliinalla, jonka toinen pää tavoitteli\ntähtiä, ja toinen pyrki pistämään maata. Hänen nukkavierun, hyvin\nleveälierisen huopahattunsa alta suorastaan tulvi hänen tuuhean\ntukkansa vaaleita suortuvia. Hänellä oli yllään pähkinänruskea,\nleveäkauluksinen päällystakki, jonka ohueksi kulunut kangas oli\nkarkeaa kuin riivinrauta. Takin ammottavista taskuista pisti esiin\npaperikääröjä ja vihkoja. Kiinnittämättä huomiota tarkasteluun, jonka\nalaisena hän oli, mies ahmi annoksen hapankaalia päästäen tavantakaa\nkuuluville äänekkäitä tyydytyksen ilmaisuja. Syödessään hän luki\nedessään olevaa kirjaa tehden siihen aina vähän päästä merkintöjä\nkynällä, jota piteli korvansa takana.\n\n— Hoi! Schaunard huusi kilistäen veitsellä lasiinsa. — Missä paisti\nviipyy?\n\n— Hyvä herra, vastasi tyttö, joka juuri saapui vati kädessään, — paisti\non lopussa. Tämä on viimeinen annos, ja sen on tilannut tämä herra,\nlisäsi hän laskien vadin kirjaa ahmivan miehen eteen.\n\n— Ohhoh! pääsi Schaunardilta.\n\nJa tässä sanassa oli niin paljon synkkää pettymystä, että kirjamiehen\nsydän heltyi. Hän siirsi syrjään kirjamuurin itsensä ja Schaunardin\nväliltä, työnsi vadin heidän väliinsä ja sanoi sointuvan pehmeällä\näänellä:\n\n— Saisinko pyytää teitä jakamaan kanssani tämän annoksen?\n\n— Arvoisa herra, esteli Schaunard, — en tahdo toki riistää teidän\nosaanne.\n\n— Riistättekö minulta siis nautinnon saada osoittaa teille ystävyyttä?\n\n— Jos niin on, hyvä herra...\n\nJa Schaunard kurotti lautastaan.\n\n— Sallittehan, että en tarjoa teille päätä? sanoi vieras.\n\n— Ah, hyvä herra, sitä en suvaitsisi, huudahti Schaunard.\n\nMutta vetäessään lautasta lähemmäksi hän huomasi vieraan antaneen\nhänelle juuri sen osan, jonka sanoi haluavansa varata itselleen.\n\n— Kas vain, mutisi Schaunard itsekseen, — tekeekö hän minusta pilaa\nkohteliaisuudellaan?\n\n— Jos pää on ihmisen jaloin osa, selitti vieras, — niin se on\nepämiellyttävin kaniinissa. Niinpä onkin paljon ihmisiä, jotka eivät\nvoi sitä sietää. Minun laitani on toisin, minä sitä suorastaan jumaloin.\n\n— Sitten olen kovin pahoillani, sanoi Schaunard, — että olette siitä\nminun vuokseni luopunut.\n\n— Kuinka... anteeksi, sanoi kirjamies. — Minähän olen pitänyt pään.\nMinulla oli äsken kunnia huomauttaa teille...\n\n— Suvaitkaapa katsoa, virkkoi Schaunard nostaen lautasensa hänen\nnenänsä eteen. — Mikäs tämä pala on?\n\n— Taivas! Mitä näen! Suuret jumalat! Toinenkin pää! Se oli bicephalinen\nkaniini, huudahti vieras.\n\n— Bice...? kysyi Schaunard.\n\n— ... phalinen. Se sana johtuu kreikasta. Ja todella herra de\nBuffon mainitsee reunamuistutuksessaan esimerkkejä sellaisista\nominaisuuksista. No niin, enpä tosiaan ole pahoillani, että olen syönyt\ntätä ilmiötä.\n\nTämän sattuman johdosta keskustelu pääsi lopullisesti käyntiin.\nSchaunard, joka ei halunnut jäädä takapajulle kohteliaisuudessa,\ntilasi lisää viiniä. Kirjamies tuotti toisen pullon. Schaunard tarjosi\nvihanneksia. Kirjamies tarjosi jälkiruokaa. Kello kahdeksan tienoissa\nillalla oli pöydällä kuusi litran pulloa tyhjänä. Keskusteltaessa oli\nviinin nauttimisen laukaisema avomielisyys saanut heidät molemmat\nkertomaan elämänsä vaiheet, ja he tunsivat jo toisensa kuin eivät\nmilloinkaan olisi olleet erossa. Kuunneltuaan Schaunardin tunnustuksia\noli kirjamies ilmoittanut nimekseen Gustave Colline. Hän oli\nammatiltaan filosofi ja ansaitsi elatuksensa opettamalla matematiikkaa,\nskolastiikkaa ja monta muuta iikkaa.\n\nNe vähät rahat, mitä Colline tällaisilla yksityistunneilla ansaitsi,\nhän käytti vanhojen kirjojen ostoon. Hänen pähkinänruskean\npäällystakkinsa tunsivat kaikki Seinen rantalaiturien\nkirjankaupustelijat Concorden sillalta Saint Michelin sillalle saakka.\nMitä hän teki kaikilla noilla kirjoilla, joita oli sellainen määrä,\nettei ihmisen ikä olisi riittänyt niiden lukemiseen, ei kukaan tiennyt,\nsaatikka hän itse. Mutta tämä halu oli hänessä kehittynyt intohimoksi,\nja jos hän joskus illalla palasi kotiinsa tuomatta uutta kirjaa\nmukanaan, sovelsi hän itseensä Tituksen lausetta: »Päiväni on mennyt\nhukkaan!» Hänen ystävällinen käytöstapansa, hänen puheensa, joka oli\nkuin kaikista tyyleistä koottua mosaiikkia, ja hänen keskusteluaan\nkoristelevat kamalat sanaleikit olivat viehättäneet Schaunardia, niin\nettä hän heti pyysi Collinelta lupaa merkitä hänen nimensä niiden\njoukkoon, jotka muodostivat äsken mainitsemamme kekseliään luettelon.\n\nHe lähtivät _la Mère Cadetista_ kello yhdeksän vaiheilla illalla,\nmolemmat hienossa hiprakassa, kävellen kuten pullojen kanssa\nkeskustelleet ihmiset ainakin.\n\nColline kutsui Schaunardin kahville ja tämä myöntyi sillä ehdolla,\nettä saisi pitää huolta alkoholipuolesta. He menivät erääseen\nSaint-Germain-l'Auxerrois-kadun varrella olevaan kahvilaan, jonka\ntunnusmerkkinä oli Momuksen, leikin ja naurun jumalan, kuva.\n\nJuuri kun he astuivat tarjoiluhuoneeseen, oli käynnissä kiivas väittely\nkahvilan kahden vakinaisen vieraan välillä. Toinen oli nuori mies,\njonka kasvot peittyivät moniväriseen, suunnattomaan partapensaaseen.\nIkään kuin vastalauseena tätä leuan metsittymisen runsautta vastaan oli\npitkälle kehittynyt kalju paljastanut hänen otsansa, joka muistutti\npolvea ja jonka alastomuutta turhaan yritti verhota niin harvalukuinen\nhiusryhmä, että sen suortuvat olisi voinut yksitellen laskea. Hänellä\noli yllään musta, kyynärpäistä pahoin kulunut nuttu, ja kun hän nosti\nkättään liian korkealle, näkyi kainaloiden alta pari ilmanvaihtoreikää.\nHänen housujansa olisi ehkä voinut vielä sanoa mustiksi, mutta kengät,\njotka eivät milloinkaan liene olleet uudet, näyttivät jo monta kertaa\nkiertäneen maapallon ympäri Vaeltavan Juutalaisen jaloissa.\n\nSchaunard oli huomannut, että hänen uusi ystävänsä Colline ja\nisopartainen mies olivat tervehtineet toisiaan.\n\n— Tunnetteko tuon herran? kysyi hän filosofilta.\n\n— En lainkaan, vasusi Colline, — mutta tapaan hänet silloin tällöin\nkirjastossa. Luulen, että hän on kynämiehiä.\n\n— Sellaiset hänellä ainakin on vaatteet, tuumi Schaunard.\n\nHenkilö, jonka kanssa parrakas nuori mies keskusteli, oli noin\nneljänkymmenen ikäinen, tuomittu äkillisen halvauksen uhriksi, kuten\nsuoraan olkapäiden keskeen, ilman kaulan välitystä upotettu iso pää\ntodisti. Lyhytjärkisyys oli kirjoitettu isoin kirjaimin matalalle\notsalle, jota peitti pieni musta kalotti. Hän oli nimeltään Mouton\nja palveli neljännen piirin maistraatissa pitäen siellä luetteloa\nkuolleista.\n\n— Herra Rodolphe, hän huusi eunukin äänellä, pudistellen nuorta miestä,\njonka takinnappiin hän oli tarttunut, — haluatteko kuulla mielipiteeni?\nNo niin, sanomalehdet eivät ole mistään kotoisin. Ajatellaanpa, että\nminä olen perheen isä, eikö niin?... Hyvät... Tulen pelaamaan dominoa\nkahvilaan... Seuratkaa tarkoin selitystäni.\n\n— Antaa mennä, kehotti Rodolphe.\n\n— No niin, jatkoi isä Mouton korostaen jokaista lausettaan nyrkin\niskulla pöytään, niin että lasit ja pullot tärisivät. — No niin, minä\ntartun sanomalehtiin, hyvä... Mitä näenkään? Toinen maalaa asian\nmustaksi, toinen valkoiseksi, yksi puhuu yhtä, toinen toista. Mitä minä\nsiitä hyödyn? Olen kunnon perheen isä ja tulen tänne...\n\n— Pelaamaan dominoa, täydensi Rodolphe.\n\n— Joka ilta, jatkoi Mouton. — No, otaksukaamme: Ymmärrättehän...\n\n— Aivan hyvin, vakuutti Rodolphe.\n\n— Luen jonkin kirjoituksen, joka ei vastaa minun mielipiteitäni. Se\nkiukuttaa minua, se saa minut pahalle päälle, sillä näettehän, herra\nRodolphe, kaikki sanomalehdet ovat valheita täynnänsä. Niin juuri,\nvalheita! hän kirkui kaikkein inisevimmällä kurkkuäänellään, — ja\ntoimittajat ovat lurjuksia, roskakirjailijoita.\n\n— Mutta, herra Mouton...\n\n— Niin juuri, lurjuksia, jatkoi virkamies. — He ovat syynä kaikkien\nihmisten onnettomuuksiin, he ovat tehneet vallankumouksen ja\nassignaatit, siitä todistaa Murat.\n\n— Anteeksi, oikaisi Rodolphe, — tahdotte kai sanoa: Marat?\n\n— En, en suinkaan, intti Mouton. — Murat, koska näin hänen\nhautajaisensa lapsena ollessani...\n\n— Vakuutan teille..,\n\n— Sama, josta on tehty näytelmä sirkuksessa... No!\n\n— Aivan oikein, myönsi Rodolphe, — se on kyllä Murat.\n\n— Mutta sitähän olen teille sanonut koko tunnin! huusi itsepäinen\nMouton. — Murat, joka työskenteli kellarissa, hah! Kuulkaas, mitä\narvelen. Eivätkö Bourbonit tehneet oikein mestauttaessaan hänet, kun\nhän oli pettänyt heidät?\n\n— Ketkä? Mestauttaneet! Pettänyt! Mitä? huusi Rodolphe tarttuen nyt\nvuorostaan Moutonin nappiin.\n\n— No, Marat\n\n— Mutta ei, ei toki, hyvä herra Mouton, vaan Murat! Ymmärtäkäämme\ntoisiamme, pentele vieköön!\n\n— Niin juuri, Marat, se lurjus. Hän petti keisarin vuonna 1815. Sen\nvuoksi sanonkin, että kaikki lehdet ovat samanlaisia, jatkoi Mouton\npalaten väitteeseensä, jota hän sanoi selitykseksi. — Tiedättekö, mitä\ntahtoisin, herra Rodolphe? Kuulkaas, mitä arvelen. Tahtoisin hyvän\nsanomalehden... En suurta... vaan sellaisen, joka ei puhu loruja...\nNiin!\n\n— Te olette vaativainen, sanoi Rodolphe. — Sanomalehti, jossa ei olisi\nloruja!\n\n— No niin, seuratkaa ajatustani.\n\n— Koetan.\n\n— Lehti, joka kertoisi vain kuninkaan terveydentilasta ja maan\nmenestyksestä. Sillä mitä hyötyä on kaikista teidän lehtisistänne,\nkun niistä ei ymmärrä mitään? Kuulkaapa erästä otaksumaani. Minä olen\nmaistraatin virkamies, vai mitä? Pidän luetteloani, hyvä! No, ihan kuin\nminulle tultaisiin sanomaan: Herra Mouton, te merkitsette luetteloihin\nkuolemantapaukset; tehkääpä tästä lähin sitä, tehkää tätä. Mitä sitä ja\ntätä, tätä ja sitä? No, sanomalehtien laita on ihan samoin, lausui hän\npäätökseksi.\n\n— Juuri niin, sanoi eräs naapuri, joka oli käsittänyt\n\nJa otettuaan vastaan onnittelut eräiden toisten vieraiden taholta,\njotka olivat yhtä mieltä hänen kanssaan, Mouton palasi jatkamaan\ndominoaan.\n\n— Olen antanut hänelle läksytyksen, sanoi hän osoittaen Rodolphea.\n\nTämä oli siirtynyt sen pöydän ääreen, missä Schaunard ja Colline\nistuivat.\n\n— Siinä vasta hölmö, sanoi Rodolphe molemmille nuorille miehille,\nviitaten virkamiestä kohti.\n\n— Mutu päärustinki hänellä on mainio, huomautti Schaunard. —\nSilmäluomet kuin kärryjen kuomut ja silmät kuin lottopelin pallot. Ja\nhän veti taskustaan hyväksi poltetun piippunysänsä.\n\n— Hitto vie! sanoi Rodolphe. — Teilläpä on hyvä piippu.\n\n— Minulla on toinen vielä komeampi, kun käyn hienoston piirissä,\nvastasi Schaunard. — Antakaas tupakkaa. Colline!\n\n— Kas, huudahti filosofi,— se on lopussa!\n\n— Sallikaa minun tarjota, ehätti Rodolphe ottaen taskustaan\ntupakkakäärön ja pannen sen pöydälle.\n\nTähän kohteliaisuuteen Colline piti välttämättömänä vastata tarjoamalla\njotakin.\n\nRodolphe suostui. Keskustelu kääntyi kirjallisuuteen. Kun Rodolphelta\nkysyttiin hänen ammattiaan, jonka hänen pukunsa jo oli ilmaissut,\ntunnusti hän seurustelevana runotarten kanssa ja tilasi uudet ryypyt.\nKun tarjoilija aikoi viedä pois pullon, pyysi Schaunard, että hän\njättäisi sen siihen. Hän oli kuullut Collinen taskusta kahden\nviidenfrangin rahan hopeahelinän. Rodolphe oli pian saavuttanut sen\navomielisyyden asteen, jolla molemmat ystävät olivat ja kertoi omasta\npuolestaan elämänsä tarinan.\n\nHe olisivat kaiketi viettäneet koko yön kahvilassa, jollei heitä\nolisi pyydetty poistumaan. Tuskin he olivat astuneet kadulla kymmentä\naskelta, kulutettuaan siihen vajaan neljännestunnin, kun heidät yllätti\nrankkasade. Colline ja Rodolphe asuivat eri suunnilla Pariisissa,\ntoinen Ile-Saint-Louisissa, toinen Montmartressa.\n\nSchaunard oli täydellisesti unohtanut, että hänellä ei enää ollut\nasuntoa, ja tarjosi heille vieraanvaraisuuttaan.\n\n— Tulkaa minun luokseni, ehdotti hän. — Minä asun tässä lähellä, ja\nniin saamme viettää yön keskustellen kirjallisuudesta ja taiteista.\n\n— Sinä saat soittaa, ja Rodolphe lausuu meille runojaan, tuumaili\nColline.\n\n— Juur> niin, vahvisti Schaunard. — Pitäkäämme hauskaa, meillähän on\nvain yksi elämä elettävänä.\n\nKun oli tultu sen talon eteen, jossa Schaunard oli asunut ja jota hänen\noli hiukan vaikea tuntea, istuutui hän hetkeksi katukäytävän reunalle\nodottamaan Rodolphea ja Collinea, jotka olivat menneet vielä avoimeen\nviinikauppaan hankkimaan tärkeimpiä illallistarpeita. Heidän palattuaan\nSchaunard iski monta kertaa porttiin, sillä hän muisteli hämärästi,\nettä portinvartijan oli tapana antaa hänen odottaa. Lopuksi portti\naukeni, ja alku-unen helmoista herännyt ukko Durand, joka ei sattunut\nheti muistamaan, ettei Schaunard enää asunutkaan siellä, ei hoksannut\nkummastella, kun hän huusi nimensä porttikojun aukosta.\n\nKun he sitten kolmisin olivat saapuneet portaiden yläpäähän, vaikka\nnousu oli ollut yhtä pitkä kuin vaikeakin, päästi etunenässä kapuava\nSchaunard äkkiä hämmästyneen huudahduksen, nähdessään avaimen ovessa.\n\n— Mikä nyt tuli? kysyi Rodolphe.\n\n— En oikein ymmärrä, mutisi Schaunard, — avain, jonka aamulla otin\nmukaan, on ovessa. No, saammepa nähdä. Pistin sen taskuuni. Mutta,\nhelkkarissa, siellä se on vieläkin! huusi hän avainta näyttäen.\n\n— Se on noituutta!\n\n— Silmänlumetta, sanoi Colline.\n\n— Mielikuvitusta, selitti Rodolphe.\n\n— Mutta, jatkoi Schaunard, jonka ääni ilmaisi alkavaa pelkoa, —\nkuuletteko?\n\n— Mitä?\n\n— Mitä?\n\n— Pianoni soittaa ihan itsekseen, c, a, e, c, a, h, g, d. Saamarin d,\nse pysyy aina epäpuhtaana.\n\n— Mutta emme kai olekaan teillä, sanoi Rodolphe, lisäten hiljaa häneen\nraskaasti nojaavan Collinen korvaan: — Hän on päissään.\n\nNiin onkin. Eikö tuo muuten ole piano, vaan huilu.\n\n— Mutta, hyvä ystävä, taidat olla päissäsi itsekin, vastasi runoilija\nfilosofille, joka oli istuutunut porrastasanteelle — Viuluhan se on.\n\nViu... Puh! Sanohan, Schaunard, sopersi Coiline kiskoen toveriaan\njaloista. — On se tuokin... väittää, että se on viu...\n\n— Voi vietävä! huusi Schaunard jo ihan kauhuissaan. Pianoni soi yhä\nitsekseen; se on noituutta.\n\n— Sil... mänlumetta, kirkui Colline pudottaen toisen kantamistaan\npulloista.\n\n— Mielikuvitusta, äännähti vuorostaan Rodolphe.\n\nTämän melun keskellä aukeni huoneen ovi äkkiä, ja kynnykselle ilmestyi\nmie kädessään kolmihaarainen kynttilänjalka, jossa paloi punaisia\nkynttilöitä.\n\n— Mitä te haluatte, hyvät herrat? hän kysyi tervehtien kohteliaasti\nkolmea toverusta.\n\n— Voi, taivas, mitä minä olen tehnyt! Olen erehtynyt. Eihän tämä\nolekaan minun asuntoni, hätäili Schaunard.\n\n— Hyvä herra, lisäsivät yhtaikaa Colline ja Rodolphe puhutellen oven\navaajaa, - suokaa anteeksi toverillemme; hän on ihan sikahumalassa.\n\nMutta silloin välähti selvänäköisyyden salama Schaunardin humalan läpi.\nHän oli nähnyt ovessa seuraavat liidulla kirjoitetut sanat:\n\n Olen käynyt kolme kertaa joululahjojani hakemassa.\n\n                                              Phémie.\n\n— Mutta sittenkin ollaan kotona, huusi hän. — Tuossa on käyntikortti,\njonka Phémie jätti uudenvuodenpäivänä. Tämä on minun oveni.\n\n— Hyvä Jumala, puhkui Rodolphe, — minä olen todella sekaisin.\n\n— Luottakaa siihen, lisäsi Colline, — että minä puolestani otan sadalla\nprosentilla osaa toverini sekavuuteen.\n\nNuori mies ei voinut olla nauramatta.\n\n— Jos haluatte astua sisään hetkeksi, ehdotti hän, — niin toverinne\nepäilemättä huoneen nähtyään älyää erehdyksensä.\n\n— Mielellämme.\n\nJa tarttuen kumpikin Schaunardin kainaloon runoilija ja filosofi\nlaahasivat hänet Marcelin huoneeseen tai pikemmin palatsiin, jonka\nlukija lienee jo tuntenut.\n\nSchaunard katseli hämärin silmin ympärilleen mutisten:\n\n— Onpa minun tyyssijani kaunistunut!\n\n— No, joko nyt uskot? kysyi Colline.\n\nMutta nähtyään pianonsa Schaunard oli rynnännyt sen luo ja alkanut\nsoittaa juoksutuksia.\n\n— Äh, pojat, kuunnelkaas, sanoi hän lyöden muutaman soinnun. — Jopas\non koira tuntenut isäntänsä: h, a, g, f, e, d? Helkkarin d! Pysyt aina\nsamanlaisena! Sanoinhan, että tämä on minun pianoni.\n\n— Hän pysyy väitteessään, sanoi Colline Rodolphelle.\n\n— Pysyy, toisti Rodolphe Marcelille.\n\n— Entäs tuo sitten? lisäsi Schaunard osoittaen tähdikästä hametta, joka\noli heitetty tuolille. — Eikös tuo ole minun hepeneitäni, häh?\n\nJa hän katseli Marcelia läheltä silmiin.\n\n— Ja tämä? jatkoi hän kiskaisten seinältä aikaisemmin mainitun\nhäätökäskyn.\n\nHän luki:\n\n— 'Joten herra Schaunard on velvollinen tyhjentämään huoneen ja\npalauttamaan sen täydessä kunnossa huhtikuun 8. päivänä ennen kello\n12 päivällä. Ja hänelle on annettu tieto tästä asiakirjasta, josta on\nkuluja viisi frangia'. Vai enkö minä olisikaan herra Schaunard, jonka\nkaupunginvouti on häätänyt ja jota on kunnioitettu viiden frangin\nleimamerkillä? Entä nämä sitten, jatkoi hän nähdessään tohvelinsa\nMarcelin jalassa, — eivätkö nämä ole minun turkkilaiset tohvelini,\nrakkaan käden lahja? Selittäkää te puolestanne, hän kiivastui Marceliin\npäin kääntyen, — läsnäolonne minun huoneessani?\n\n— Hyvät herrat, virkkoi Marcel puhuen erityisesti Collineile ja\nRodolphelle, — tämä herra, ja hän osoitti Schaunardia,— on kyllä\nkotonaan, tunnustan sen.\n\n-— Ah, huudahti Schaunard, — sepä oivallista!\n\n— Mutta, jatkoi Marcel, — minäkin olen kotonani.\n\n— Mutta jos toverimme kerran, keskeytti Rodolphe, — jos toverimme on\nhuomannut...\n\n— Niin, yhtyi Colline, — jos toverimme...\n\n— Ja jos te omasta puolestanne, yritti Rodolphe, — muistatte, että...\nniin kuinka on mahdollista...\n\n— Niin, toisti Colline kaikuna, — kuinka on mahdollista...\n\n— Olkaa niin hyvät, istuutukaa, ehätti Marcel, — niin selitän pulman.\n\n— Kostuttaisimmekohan selitystä? uskalsi Colline ehdottaa.\n\n— Ja haukkaisimme palan päälle, lisäsi Rodolphe.\n\nKaikki neljä istuutuivat pöytään ja kävivät käsiksi kylmään\nvasikanpaistiin, jonka viinikauppias oli heille myynyt.\n\nMarcel selitti sitten, mitä oli tapahtunut hänen ja talonomistajan\nvälillä, kun hän muutti taloon.\n\n— Siispä, päätteli Rodolphe, — olette aivan oikeassa, ja me olemme\nteidän luonanne.\n\n— Olkaa kuin kotonanne, vastasi Marcel kohteliaasti.\n\nMutta perin työlästä oli saada Schaunard käsittämään, mitä\noli tapahtunut. Hullunkurinen sattuma teki tilanteen vielä\nmonimutkaisemmaksi. Etsiessään jotakin lipastostaan Schaunard löysi\nsieltä kasan hopearahoja, jotka Marcel oli saanut takaisin päivällä\nvaihtamastaan viidensadan frangin setelistä.\n\n— Ahaa, siitä olinkin varma! hän huudahti. — Sattuma ei ole hylännyt\nminua. Nytpä muistan... että läksin tänä aamuna sitä tavoittamaan.\nVuokran takia se lienee käynyt täällä poissa ollessani. Olemme\nkulkeneet ristiin, siinä kaikki. Sattuipa hyvin, että jätin avaimen\nlipastooni lukitsematta.\n\n— Suloista hulluutta! mutisi Rodolphe nähdessään Schaunardin latovan\nhopearahoja tasakorkeiksi pinoiksi.\n\n— Unelmaa, valhetta, sitä on elämä, lisäsi filosofi.\n\nMarcel nauroi.\n\nTuntia myöhemmin he nukkuivat kaikki neljä.\n\nKun he seuraavana päivänä kahdentoista tienoissa heräsivät, näyttivät\nhe perin hämmästyneiltä yhdessäolostaan. Schaunard, Colline ja Rodolphe\neivät näkyneet tuntevan toinen toistaan ja alkoivat jälleen teititellä.\nMarcelin täytyi palauttaa mieliin, että he eilen olivat saapuneet\nyhdessä.\n\nSamassa ukko Durand astui huoneeseen.\n\n— Hyvä herra, sanoi hän Marcelille, — tänään on yhdeksäs päivä\nhuhtikuuta vuonna tuhatkahdeksansataa neljäkymmentä... kaduilla on\nkuraa, ja hänen majesteettinsa Ludvig Filip on yhä Ranskan ja Navarran\nkuningas. Kas, huudahti ukko nähdessään talon entisen asukkaan, — herra\nSchaunard! Mitä teitä te olette tullut?\n\n— Sähköteitse, vastasi Schaunard.\n\n— Älkääpä! epäili portinvartija. — Te olette aika vekkuli, te...\n\n— Durand, keskeytti Marcel, — en halua, että palvelusväki puuttuu\nkeskusteluumme. Menkää viereiseen ravintolaan ja tilatkaa aamiainen\nneljälle hengelle. Tässä on ruokalista, lisäsi hän ojentaen Durandille\npaperilapun, jolle ruuat oli merkitty. — Menkää!\n\n— Tarjositte eilen illallista minulle, sanoi hän kolmelle vieraalleen;\n— sallikaa minun nyt tarjota aamiaista teille. Ei minun, vaan teidän\nluonanne, lopetti hän ojentaen Schaunardille kätensä.\n\nAamiaiselta päästyä Rodolphe pyysi puheenvuoroa:\n\n— Hyvät herrat, sallikaa minun erota teistä...\n\n— Voi ei! sanoi Schaunard tunteellisesti. — Älkäämme erotko koskaan.\n\n— Se on totta, täällä on oikein hyvä olla, vahvisti Colline.\n\n— ... erota teistä hetkeksi, pääsi Rodolphe jatkamaan.\n\n— Huomenna ilmestyy _Iriksen vyö_, muotilehti, jonka päätoimittaja\nolen, ja minun pitää mennä lukemaan korehtuuria. Palaan tunnin kuluttua.\n\n— Helkkari! huudahti Colline. — Mieleeni juolahtaa, että minun on\nmentävä antamaan tunti eräälle intialaiselle prinssille, joka on tullut\nPariisiin arabiaa oppimaan.\n\n— Menkää vasta huomenna, ehdotti Marcel.\n\n— Ei sovi, vastasi filosofi. — Prinssi maksaa minulle tänään. Ja sitten\ntunnustan, että tämä kaunis päivä menisi piloille, jollen tekisi pientä\nkierrosta kirjakauppiaiden luona.\n\n— Mutta palaathan? kysyi Schaunard.\n\n— Kuin varman käden sinkoama nuoli, vakuutti Colline, joka mielellään\nkäytti hiukan erikoisia vertauksia.\n\nJa hän lähti Rodolphen kanssa.\n\n— Mutta tosiaankin, sanoi Schaunard jäätyään kahdenkesken Marcelin\nkanssa, — sen sijaan, että uinailisin suloisen toimettomuuden helmassa,\npitänee lähteä hankkimaan muutama muru kultaa herra Bernardin ahneuden\ntyydyttämiseksi.\n\n— Aiotteko tosiaan muuttaa? kysyi Marcel huolestuneena.\n\n— Hitto vie! vastasi Schaunard, — täytyyhän minun, kun kerran\nkaupunginvouti on viiden frangin maksusta minut häätänyt.\n\n— Mutta, jatkoi Marcel, — jos muutatte, niin viette kai huonekalutkin\nmukananne?\n\n— Niin kyllä aion enkä jätä tänne 'hiuskarvaakaan', kuten herra Bernard\nsanoo.\n\n— Hemmetti, siitä on minulle haittaa! arveli Marcel. — Olenhan\nvuokrannut huoneen kalustettuna.\n\n— Ai, se on totta, myönsi Schaunard. — No, mitäs siitä, hän lisäsi\nsurumielisesti, — mikään ei todista, että löydän seitsemänkymmentäviisi\nfrangia tänään, huomenna tai ylihuomennakaan.\n\n— Mutta malttakaas, huudahti Marcel, — mieleeni juolahti eräs aate.\n\n— Antakaa kuulua.\n\n— Asema on tällainen: Lain mukaan huone on minun, koska olen maksanut\nvuokran etukäteen.\n\n— Huone kyllä, mutta ei kalusto. Jos maksan, otan sen mukaani\ntäysin laillisesti, ja jos olisi mahdollista, veisin huonekaluni\nlaittomastikin, huomautti Schaunard.\n\n— Siis teillä on, jatkoi Marcel, — kalusto, mutta ei huonetta; minulla\non huone, mutta ei kalustoa.\n\n— Juuri niin.\n\n— Tämä asunto miellyttää minua, tunnusti Marcel.\n\n— Entä minua? sanoi Schaunard. — Minua se ei ole milloinkaan enempää\nmiellyttänyt.\n\n— Kuinka sanoitte?\n\n— Ei milloinkaan enempää kuin nyt. Kyllä minä tiedän, mitä puhun.\n\n— No niin, tämän asian voimme järjestää, selitti Marcel. — Jääkää\nluokseni. Minä annan asunnon, te huonekalut.\n\n— Entä vuokra? kysyi Schaunard.\n\n— Koska minulla nyt on rahaa, maksan tällä kertaa. Ensi kerralla on\nteidän vuoronne. Miettikäähän.\n\n— En mieti koskaan, etenkin kun hyväksyttävänä on minulle mieluinen\nehdotus. Hyväksyn kiireen kaupalla, ja ovathan maalaus ja musiikki\noikeastaan sisaruksia.\n\n— Sisarpuolia, arveli Marcel.\n\nTällä hetkellä palasivat Colline ja Rodolphe, jotka olivat tavanneet\ntoisensa. Marcel ja Schaunard ilmaisivat heille aikeensa.\n\n— Kuulkaas, pojat, huusi Rodolphe taskuaan helistellen, — minä tarjoan\npäivällistä koko joukolle.\n\n— Minulla oli kunnia aikoa esittää juuri samaa, virkkoi Colline ottaen\ntaskustaan kultarahan ja pistäen sen silmäänsä monokkeliksi. — Prinssi\nantoi minulle tämän hindostanilais-arabialaisen kieliopin ostamiseksi.\nMaksoin koko kirjasta kuusi souta käteisellä. —\n\n— Ja minä, selitti Rodolphe, — otin _Iriksen vyön_ taloudenhoitajalta\netukäteen kolmekymmentä frangia mainiten, että minun piti rokotuttaa\nitseni.\n\n— Näyttää siis olevan palkkapäivä, tuumi Schaunard. — Mutta\nnöyryyttävää on, että minä olen ainoa rahaton.\n\n— Minä pysyn kuitenkin, jatkoi Rodolphe, — päivällistarjouksessani.\n\n— Niin minäkin, sanoi Colline\n\n— Pitänee kai, sanoi Rodolphe, — heittää arpaa nähdäksemme, kuka saa\nmaksaa.\n\n— Ei, huudahti Schaunard, — minä tiedän paremmankin keinon,\nverrattomasti paljon paremman, jolla pääsemme tästä pulasta.\n\n— Anna kuulua.\n\n— Rodolphe tarjoaa päivällistä ja Colline illallista.\n\n— Siinäpä oikea Salomon tuomio, tunnusti filosofi.\n\n— Voittaa Camachonin häätkin, Marcel lisäsi.\n\nPäivällinen syötiin eräässä Dauphine-kadun provencelaisessa\nravintolassa, joka oli kuuluisa kirjallisuutta tuntevista\ntarjoilijoistaan ja valkosipulistaan. Koska oli jätettävä tila\nillallisellekin, syötiin ja juotiin hyvin kohtuullisesti. Collinen ja\nSchaunardin sekä myöhemmin Rodolphen ja Marcelin kanssa eilen tehty\ntuttavuus tuli läheisemmäksi. Jokainen nosti omien taiteellisten\nmielipiteittensä lipun, ja kaikki huomasivat, että heillä oli yhtä\nsuuri rohkeus ja samat toiveet. Jutellessaan ja väitellessään he\nhuomasivat, että heidän taipumuksensa olivat yhtäläiset, että he\nhengessään olivat yhtä taitavia sukkelassa miekkailussa, joka huvittaa\nhaavoittamatta, ja että kaikki nuoruuden kauniit hyveet eivät olleet\njättäneet tyhjää paikkaa sydämeen, joka helposti heltyi kauniin\nnäkemisestä tai kuulemisesta. Lähteneinä samasta pisteestä samaan\npäämäärään pyrkiäkseen kaikki neljä olivat sitä mieltä, että heidän\nyhtymisensä oli muutakin kuin sattuman jokapäiväinen temppu, että\nmahdollisesti itse sallimus, hyljättyjen luonnollinen suojelija, oli\nliittänyt heidän kätensä yhteen ja kuiskasi kaikkien korvaan niitä\nevankeliumin sanoja, joiden pitäisi olla ihmiskunnan ainoana ohjeena:\nTukekaa ja rakastakaa toisianne.\n\nLoppupuolella ateriaa, joka päättyi verrattain vakavaan tunnelmaan,\nRodolphe nousi juodakseen maljan tulevaisuudelle, ja Colline vastasi\npikku puheella, joka ei ollut mistään kirjasta eikä millään lailla\nkuulunut kauniiseen tyyliin; siinä kajahti vain nuoren innostuksen\nyksinkertainen kieli, tehden hyvin ymmärrettäväksi sen, mitä hän ei\nosannut sirosti sanoa.\n\n— Onko tuo filosofi hassu! mutisi Schaunard nenä lasissa? — Hänhän\npakottaa minut vuodattamaan vettä viiniini.\n\nPäivällisen jälkeen mentiin kahville Momukseen, jossa edellinenkin\nilta oli vietetty. Tästä päivästä alkaen kävi oleskelu siellä kahvilan\nmuille kantavieraille sietämättömäksi.\n\nKahvin ja liköörin jälkeen palasi lopullisesti perustettu boheemikerho\nMarcelin asuntoon, jota siitä lähtien sanottiin Schaunardin\nElyseumiksi. Sillä aikaa kun Colline kävi tilaamassa lupaamansa\nillallisen, hankkivat toiset nalleja, raketteja ja muita välineitä,\nja ennen pöytään istumista järjestettiin ikkunasta oikein komea\nilotulitus, joka pani koko talon sekaisin ja jonka aikana kaikki neljä\ntäyttä kurkkua veisasivat:\n\n    Vietetään, vietetään nyt päivää juhlaisaa!\n\nSeuraavana aamuna he huomasivat yhä olevansa yhdessä, mutta eivät\ntällä kertaa näyttäneet hämmästyneiltä. Ennen kuin kukin palasi omiin\npuuhiinsa, söivät he yhdessä vaatimattoman aterian Momuksen kahvilassa,\njossa lupasivat tavata toisensa illalla ja jonne heidän pitkän aikaa\nnähtiin joka päivä palaavan.\n\nTällaiset ovat ne päähenkilöt, jotka esiintyvät tämän kirjan pikku\nkertomuksissa. Romaania siitä ei tule eikä sillä ole muita vaatimuksia\nkuin mitä nimi ilmaisee. Sillä nämä kohtaukset boheemielämästä\novat oikeastaan vain tutkielmia tähän asti väärin arvosteltuun\nluokkaan kuuluvien henkilöiden tavoista, joissa suurimpana vikana on\nepäjärjestys — tosin tämäkin heidän kannaltaan puolustettavissa sillä,\nettä itse elämä tekee sen pakolliseksi.\n\n\n\n\nII\n\nSallimuksen lähetti\n\n\nSchaunard ja Marcel, jotka olivat urheasti ryhtyneet työhön aamusta\nalkaen, keskeyttivät sen äkkiä.\n\n— Helkkari, kuinka on nälkä, sanoi Schaunard ja lisäsi huolettomasti: —\nEikö tänään murkinoidakaan?\n\nMarcel näytti kovasti hämmästyvän tästä kysymyksestä, joka nyt oli\nsopimattomampi kuin milloinkaan muulloin.\n\n— Milloin on ruvettu syömään aamiaista kahtena päivänä perätysten? hän\nkysyi. — Sitäpaitsi eilen oli torstai.\n\nHän täydensi vastaustaan lausumalla seuraavan kirkollisen käskyn ja\nlyömällä tahtia maalauskepillään:\n\n    Sä muista: perjantaina liha pois\n    ja kaikki muu, mi sellaist' ois.\n    ja kaikki muu, mi sellaist' ois.\n\nSchaunard ei tiennyt mitä vastata ja kävi taas käsiksi tauluunsa.\nSe esitti tasankoa, jolla kasvoi punainen ja sininen puu ojennellen\noksiaan toisiaan kohti ja siten varsin ymmärrettävästi viitaten\nystävyyden suloisuuteen. Myönnettävä olikin, että aihe todella oli\nhyvin filosofinen.\n\nSamassa talonmies kolkutti ovelle tuoden Marcelille kirjeen.\n\n— Siinä menee kolme souta, sanoi hän.\n\n— Tosiaanko? kysyi taiteilija. — Hyvä on, jäätte ne meille velkaa.\n\nJa hän sulki oven toisen nenän edessä.\n\nMarcel oli ottanut kirjeen ja avannut sen. Luettuaan ensimmäiset sanat\nhän alkoi hypellä ateljeessa kuin temppuilija ja laulaa täyttä kurkkua\nseuraavaa kuuluisaa romanssia, joka ilmaisi, että hänen riemastuksena\noli huipussaan:\n\n— Niinpä kyllä, virkkoi Schaunard ja jatkoi:\n\n    Yksi vuode riitti kai,\n    kun tiukkaan sullottiin.\n\n— Sen tiedämme hyvinkin!\n\nMarcel ei hellittänyt, vaan hoilotti lisää:\n\n    Poiat siskon nähdä sai —\n    niin, niin, niin!\n\n— Jollet ole vaiti, huusi Schaunard, joka jo tunsi mielenhäiriön\noireita, — soitan allegron sinfoniastani Sinisen vaikutus taiteissa. Ja\nhän lähestyi pianoaan.\n\n    Neljä poikaa ankaraan\n           kun tautiin sairastui,\n             vietiin heidät sairaalaan —\n           hui, hui, hui!\n\n— Niinpä kyllä, virkkoi Schaunard ja jatkoi:\n\n    Yksi vuode riitti kai,\n    kun tiukkaan sullottiin.\n\n— Sen tiedämme hyvinkin!\n\nMarcel ei hellittänyt, vaan hoilotti lisää:\n\n    Poiat siskon nähdä sai —\n    niin, niin, niin!\n\n— Jollet ole vaiti, huusi Schaunard, joka jo tunsi mielenhäiriön\noireita, — soitan allegron sinfoniastani Sinisen vaikutus taiteissa. Ja\nhän lähestyi pianoaan.\n\nTämä uhkaus vaikutu kuin ryöppy kylmää vettä kiehuvaan nesteeseen.\n\nMarcel tyyntyi kuin noiduttu.\n\n— Luehan, hän sanoi ojentaen kirjeen toverilleen.\n\nSiinä kutsui eräs parlamentinjäsen, taiteiden ja erityisesti Marcelin\nvalistunut suojelija, hänet päivällisille. Marcel oli näet kerran\nmaalannut taulun hänen maatalostaan.\n\n— Kutsu on täksi päiväksi, virkkoi Schaunard. — Onpa vahinko, ettei se\nole kahdelle. Mutta tosiaankin, kuulehan, tuo edustajasi on hallituksen\nkannattajia. Sinä et voi, et saa hyväksyä hänen kutsuaan: periaatteesi\nestävät sinua syömästä kansan hikeen kastettua leipää.\n\n— Älä huolii sanoi Marcel. — Tämä edustaja kuuluu keskustan\nvasemmistoon ja äänesti eilen hallitusta vastaan. Sitäpaitsi\nhän hankkii minulle tilauksen ja on luvannut esittää minut\nvaikutusvaltaisille henkilöille. Ja olkoon tämä perjantai tai\nei, minulla tuntuu olevan sellainen ruokahalu kuin Ugolinolla\nNälkätornissa, ja aionpa syödä runsaan päivällisen, poika!\n\n— Mutta vielä on muitakin esteitä, jatkoi Schaunard, joka ei saattanut\nolla hiukan kadehtimatta toisen hyvää onnea. — Ethän voi mennä\nvieraisiin punaisessa puserossa ja rantajätkän lakki päässäsi.\n\n— Menen lainaamaan vaatteet Rodolphelta tai Collinelta.\n\n— Älä hulluttele! Oletko unohtanut, että kuukauden kahdeskymmenes päivä\non jo mennyt ja että noiden herrojen vaatteet on tähän aikaan jo moneen\nkertaan pantattu?\n\n— No, onhan minulla aikaa löytää ainakin musta puku kello viiteen\nmennessä, väitti Marcel.\n\n— Minulta meni siihen kolme viikkoa, kun kävin serkkuni häissä, ja\nsilloin oltiin tammikuun alkupuolella.\n\n— No niin, sitten menen tällaisena, jatkoi Marcel harppaillen pitkin\nlattiaa. — Älköön sanottako, että mitätön pukukysymys ehkäisee\nensimmäisen askeleni seurapiireihin.\n\n— Ja sitten, keskeytti Schaunard, jota suuresti huvitti kiusata\ntoveriaan, — mistä saat kengät?\n\nMarcel hyökkäsi kuvaamattoman kiihkon vallassa ulos ja palasi kahden\ntunnin kuluttua saaliinaan vain irtokaulus.\n\n— Siinä kaikki, mitä sain, sanoi hän surkeasti.\n\n— Eipä maksanut vaivaa juosta noin vähän takia, sanoi Schaunard; —\ntäällä on paperia vaikka tusinaan tuollaiseen.\n\n— Mutta, huusi Marcel tukkaansa repien, — pitäähän meillä sentään olla\nyhtä ja toista tavaraa, hitto vie!\n\nJa hän aloitti pitkällisen tarkastuksen molempien huoneiden joka\nsopessa.\n\nTunnin hakemisen jälkeen hänellä oli koossa seuraavanlainen puku:\n\n  skotlantilaiset housut,\n  harmaa hattu,\n  punainen kaulanauha,\n  muinoin valkea hansikas\n  musta hansikas.\n\n— Siitä tulee kaksi mustaa hansikasta, jos tarvitset, arveli Schaunard.\n— Mutta kun olet pukeutunut, loistat kuin auringon spektri. Mutta vähät\nsiitä, sinähän olet väritaiteilija!\n\nSillä välin Marcel koetteli kenkiä. Onnettomuudeksi ne kuuluivat\nmolemmat samaan jalkaan.\n\nEpätoivoinen taiteilija keksi sitten nurkassa vanhan kengän, jossa\nsäilytettiin tyhjiä väriputkia. Hän sieppasi sen.\n\n— Nyt jouduit ojasta allikkoon, huomautti hänen ivallinen toverinsa. —\nToinen on terävä ja toinen tylppä.\n\n— Ei sitä näe, kun kiillotan ne.\n\n— Se auttaa. Nyt sinulta puuttuu vain välttämätön musta nuttu.\n\nMarcel pureskeli nyrkkejään.\n\n— Jos sen saisin, selitti hän, — antaisin kymmenen vuotta elämästäni ja\noikean käteni.\n\nTaas kolkutettiin ovelle. Marcel aukaisi.\n\n— Onko herra Schaunard kotona? kysyi vieras pysähtyen kynnykselle.\n\n— Minä olen, vastasi maalaileva soittoniekka pyytäen astumaan sisälle.\n\nVieras, joka oli kasvoiltaan niin rehellisen näköinen kuin oikea\nmaalainen konsanaan, esitti asiansa: — Serkkuni on usein paljon\npuhunut taidostanne muotokuvamaalarina, ja koska juuri aion matkustaa\nsiirtomaihin, jonne minut on valittu Nantesin sokeritehtailijain\nedustajaksi, haluaisin jättää muiston perheelleni. Sen takia olen\ntullut teitä tapaamaan.\n\n— Voi, pyhä kaitselmus! mutisi Schaunard. — Marcel, tarjoa tuoli, jotta\nherra...\n\n— Blancheron, täydensi vieras, — Blancheron Nantesista,\nsokeriteollisuuden edustaja, V———n entinen pormestari, kansalliskaartin\nkapteeni ja sokeriteollisuutta käsittelevän lentokirjasen tekijä.\n\n— On suuri kunnia minulle, että olette valinnut juuri minut, sanoi\ntaiteilija kumartaen sokeritehtaitten edustajalle.— Millaisen\nmuotokuvan haluatte?\n\n— Pienoiskokoa... tuollaisen, vastasi Blancheron osoittaen erästä\nöljymaalausta, sillä hänestä, kuten monesta muustakin, sellainen\nmaalaus, joka ei vienyt ihan koko seinää, oli pienoiskokoa, eikä hän\ntuntenut väliasteita.\n\nTämä tietämättömyys antoi Schaunardille kohta täyden käsityksen\nhenkilöistä, jonka kanssa hän oli tekemisissä, etenkin kun vieras\nlisäsi toivomuksenaan, että kuva maalattaisiin »hienoilla väreillä».\n\n— En koskaan käytä muunlaisia, selitti Schaunard. — Kuinka suuri\npitäisi itse kuvan olla?\n\n— No tuollainen, sanoi Blancheron osoittaen kahdenkymmenen tuuman\nkangasta. — Paljonko se maksaa?\n\n— Viidestäkymmenestä kuuteenkymmeneen frangia; kuusikymmentä, jos kädet\nnäkyvät, viisikymmentä ilman.\n\n— Peeveli, serkkuni puhui kolmestakymmenestä!\n\n— Riippuu vuodenajasta, selitti maalari. — Väritavarat eri aikoina\nerihintaisia.\n\n— Vai niin, siis niin kuin sokerikin!\n\n— Juuri niin.\n\n— Olkoon sitten viisikymmentä frangia, myönsi Blancheron.\n\n— Siinä teette väärin. Kymmenen frangia lisää, ja silloin maalaan\nkätenne, joihin pistän kirjasenne sokerikysymyksestä. Sehän kuuluu\nasiaan.\n\n— Tosiaan, te olette oikeassa!\n\n— Voi helkkari, mutisi itsekseen Schaunard, — jos hän jatkaa, niin\nräjähdän ja lisäksi suututan hänet jollakin sutkauksellani.\n\n— Oletko huomannut? supatti Marcel hänen korvaansa.\n\n— Mitä?\n\n— Hänellä on musta puku.\n\n— Ymmärrän aivoituksesi. Anna minun jatkaa.\n\n— No niin, virkkoi edustaja, — milloin alamme? Ei pitäisi viivytellä,\nsillä minun on pian lähdettävä matkalle.\n\n— Minunkin pitäisi lähteä vähän matkalle. Ylihuomenna pistäydyn poissa\nPariisista. Jos haluatte, niin aletaan vaikka heti. Hyvä alku helpottaa\ntyötä.\n\n— Mutta nythän tulee pian pimeä, eikä lampun valossa voi maalata,\nväitti Blancheron.\n\n— Minun ateljeessani on sellaiset laitteet, että voi työskennellä koska\nhyvänsä... selitti maalari. — Olkaa niin hyvä, riisukaa takkinne ja\nasettukaa mieleiseenne asentoon Sitten aloitetaan heti.\n\n— Pitääkö riisua takkini? Miksi?\n\n— Sanoittehan antavanne kuvan perheellenne?\n\n— Niin kyllä.\n\n— No, silloinhan teidät tulee esittää kotiasussa, aamunuttu yllä.\nSellainen on muuten yleinen tapa.\n\n— Mutta minulla ei ole aamunuttua mukana.\n\n— Mutta minulla on. Ennakolta valmista, virkkoi Schaunard tarjoten\nmallilleen maalitahraista räsyä, joka aluksi sai kunnon maalaisen\nepäröimään.\n\n— Tämä vaateparsi on vähän outo, tuumi hän.\n\n— Ja hyvin arvokas, vastasi maalari. — Eräs Turkin visiiri lahjoitti\nsen Horace Vernerille, joka antoi sen minulle. Olen hänen oppilaansa.\n\n— Oletteko Vernerin oppilas? kysyi Blancheron.\n\n— Niin olen ja ylpeilen siitä. Kauhistus! Minähän kiellän omat\njumalani, mutisi hän sitten itsekseen.\n\n— Kannattaa kyllä ylpeillä, nuori mies, virkkoi edustaja kääriytyen\naamunuttuun, jolla oli niin ylevä alkuperä.\n\n— Ripusta herran vaatteet naulakkoon, huusi Schaunard toverilleen\nsilmää iskien.\n\n— Kuules, kuiskutti Marcel syösten saaliinsa kimppuun ja salaa\nosoittaen Blancheronia, — tuopa on mainio äijä! Jospa voisit pitää\nhäntä täällä kyllin kauan!\n\n— Minä koetan; mutta siitä ei ole nyt puhe. Pane pian yllesi ja riennä.\nMutta muista palata kello kymmenen; siihen saakka pidätän hänet täällä.\nJa ennen kaikkea, tuo minulle jotakin taskussasi!\n\n— Tuon ananaksen, virkkoi Marcel häviten viereiseen huoneeseen.\n\nHän pukeutui siellä kiireesti, ja puku sopi kuin hansikas. Sitten hän\npoistui ateljeen takaovesta.\n\nSchaunard ryhtyi työhönsä. Kun oli tullut pimeä, kuuli herra Blancheron\nkellon lyövän kuusi ja muisti, ettei hän ollut syönyt päivällistä. Hän\nhuomautti siitä maalarille.\n\n— Niin on minunkin laitani, mutta teitä palvellakseni voin olla tänään\nsyömättä. Muuten minut oli kutsuttu Faubourg Saint-Germainiin, selitti\nSchaunard, — mutta me emme voi nyt keskeyttää, sillä se vahingoittaisi\nnäköisyyttä.\n\nHän jatkoi työtään.\n\n— Kyllähän me sentään, lisäsi hän sitten äkkiä, — voimme syödä ilman\nhäiriötäkin. Alhaalla on hyvä ravintola, josta tuodaan, mitä haluamme.\n\nJa Schaunard odotti kolme kertaa käyttämänsä monikkomuodon vaikutusta.\n\n— Olen samaa mieltä, yhtyi siihen Blancheron, — ja vastapalvelukseksi\ntoivon, että kunnioitatte minua ottamalla osaa ateriaan.\n\nSchaunard kumarsi.\n\n— Hyvin käy, tuumi hän itsekseen. — Kelpo ukko, oikea sallimuksen\nlähetti. Haluatteko laatia ruokalistan? hän kysyi miellyttävältä\nvieraaltaan.\n\n— Olisin hyvilläni, jos te pitäisitte huolen siitä, vastas toinen\nkohteliaasti.\n\n— Sitä saat katua, pöllöpää, lausui Schaunard itsekseen harpatessaan\nalas neljä porrasta kerrallaan.\n\nHän meni ravintolaan, astui tarjoilupöydän luo ja laati ruokalistan,\njoka sai nurkkaravintoloitsijan kalpenemaan.\n\n— Oikeata bourdeaux'ta! — Mutta kuka maksaa?\n\n— En kai minä ainakaan, vastasi Schaunard, — mutta setäni, jonka\ntapaatte luonani, suuri herkkusuu. Koettakaa parastanne ja pitäkää\nhuolta, että saamme ruuan puolessa tunnissa... posliiniastioissa,\nhuomatkaa!\n\nKello kahdeksan tunsi Blancheron jo tarvetta selittää ystävälle\naatteensa sokeriteollisuudesta ja luki Schaunardille ulkoa koko\nlaatimansa lentokirjasen.\n\nSchaunard säesti häntä pianolla.\n\nKello kymmenen Blancheron ja hänen ystävänsä tanssivat polkkaa ja\nsinuttelivat toisiaan. Kello yksitoista he vannoivat, etteivät koskaan\nerkanisi toisistaan, ja tekivät kumpikin testamenttinsa, jossa\nluovuttivat toisilleen kaiken omaisuutensa.\n\nKun Marcel puoliyön tienoissa tuli kotiin, tapasi hän heidät loikomassa\nlattialla toistensa sylissä, kasvot kyynelissä. Ateljeessa oli jo\npuoli tuumaa vettä. Marcel törmäsi pöytää vasten ja näki suurenmoisen\njuhla-aterian jäännökset Hän katseli pulloja: ne olivat tyhjät.\n\nHän yritti herättää Schaunardia, mutta tämä uhkasi tappaa hänet, jos\nhäneltä ryöstettäisiin Blancheron, jota hän käytti päänalaisenaan.\n\n— Kiittämätön! virkkoi Marcel ottaen taskustaan kourallisen pähkinöitä.\n— Ja minä kun toin hänelle päivällistä!\n\n\n\n\nIII\n\nLemmenleikkiä paastoaikana\n\n\nEräänä iltana paaston aikaan Rodolphe palasi kotiinsa varhain, aikoen\ntehdä työtä. Mutta hän oli tuskin istuutunut pöydän ääreen ja kastanut\nkynänsä mustepulloon, kun häntä häiritsi outo melu. Hän painoi korvansa\nohutta väliseinää vasten, joka erotti hänet viereisestä huoneesta.\nSieltä hän kuuli selvästi kahden ihmisen puhelua, joka tavan takaa\nkeskeytyi suuteloihin ja muihin rakkaudelle ominaisiin purkauksiin.\n\n— Peeveli! ajatteli Rodolphe silmäillen seinäkelloaan. — Onhan vielä\naikaista.... ja naapurini on Julia, joka tavallisesti pitää Romeonsa\nluonaan kauan leivosen laulun jälkeen. Tänä iltana en saa rauhassa\ntyöskennellä.\n\nHän otti hattunsa ja lähti ulos.\n\nPistäessään avaimensa porttikojun seinälle hän näki, että\nportinvartijan vaimo oli puoleksi vangittuna jonkun ihailijansa\nkäsivarsien puristuksessa. Naisparka säikähti niin, ettei kyennyt\nviiteen minuuttiin vetämään nuorasta, jotta portti aukenisi.\n\n— Todellakin on hetkiä, tuumi Rodolphe, — jolloin portinvartijainkin\nvaimoista tulee taas naisia.\n\nAvatessaan portin hän huomasi nurkalla palosotilaan ja palvelustytön,\njotka kävelivät käsi kädessä ja vaihtoivat keskenään rakkauden pikku\ntodisteita.\n\n— No, pentele, äänsi Rodolphe tarkoittaen sotamiestä ja hänen rotevaa\ntoveriaan, — nuokin ovat kerettiläisiä, jotka eivät ollenkaan ajattele,\nettä nyt on paaston aika.\n\nHän kääntyi mennäkseen erään lähellä asuvan ystävänsä luo.\n\n— Jos Marcel on kotona, puheli hän itsekseen, — kulutamme aikaa\npuhumalla pahaa Collinesta. Pitäähän jotakin toimittaa...\n\nKun hän oli ankarasti kolkuttanut, raotettiin hieman ovea ja raosta\nkurkisti nuori mies, jolla ei ollut yllään muuta kuin silmälasit ja\npaita.\n\n— En voi nyt ottaa vastaan, sanoi hän Rodolphelle.\n\n— Mikset? kysyi tämä.\n\n— Katso tuonne, selitti Marcel osoittaen verhon takaa pilkistävän\nnaisen päätä. — Siinä vastaus.\n\n— Eipä ole kaunis, vastasi Rodolphe oven sulkeutuessa hänen nenänsä\nedessä. — Hiisi vieköön, hän mutisi kadulle päästyään. — Mitähän\nnyt tekisi? Entä jos menisin Collinen luo? Kuluttaisimme aikaa\npanettelemalla Marcelia.\n\nMennessään Ouest-kadun poikki, joka tavallisesti on pimeä ja tyhjä,\nRodolphe huomasi ihmishahmon, joka käveli raukeasti ja kuului hokevan\njoitakin riimejä.\n\n— Heh, heh! naurahti Rodolphe, — mikä ontuva sonetinsepittäjä siinä\nkuhnustelee? Kas vain, Colline!\n\n— Sinäkö, Rodolphe! Minnekä sinä?\n\n— Sinun luoksesi.\n\n— Et tapaa minua kotona.\n\n— Mitä sinä täällä teet?\n\n— Odotan.\n\n— No mitä odotat?\n\n— Ah, huokasi Colline leikillisen tunteellisesti, — mitäpä saattaisi\nodottaa, kun on ikää kaksikymmentä vuotta, kun taivaalla on tähtiä ja\nilmassa lauluja.\n\n— Puhu proosaa.\n\n— Odotan naista.\n\n— Hyvästi, ärähti Rodolphe jatkaen matkaansa ja puhellen itsekseen:\n— Huh, onko tänään pyhän Cupidon päivä ja enkö saa astua askeltakaan\nkohtaamatta rakastuneita? 'Tämä on siveetöntä ja hävytöntä. Missähän\npoliisi lurjustelee?\n\nKun Luxembourgin puisto vielä oli avoinna, lähti Rodolphe sitä kautta\nlyhentääkseen matkaansa. Keskellä autioita käytäviä hän useinkin näki\nsalaperäisesti yhteen kietoutuneiden parien pakenevan tieltään kuin\nhänen askeltensa äänen pelottomina ja hakevan, kuten eräs runoilija\nsanoo, hiljaisuuden ja hämärän kaksinkertaista nautintoa.\n\n— Onpa nyt oikea romaanista jäljennetty ilta, mutisi Rodolphe. Ja\nkuitenkin vasten tahtoaan kaihoisan tenhon huumaamana hän istuutui\npenkille ja katseli hempeämielisenä kuuta.\n\nJonkin ajan kuluttua hän oli täydellisesti harhanäkyisen kuumeen\nvallassa. Hänestä tuntui, että puistossa asustavat marmoriset jumalat\nja sankarit laskeutuivat jalustoiltaan mennäkseen kosiskelemaan\nnaapureitaan jumalattaria ja sankaritaria. Hän kuuli selvästi, kuinka\npaksu Herkules lauloi madrigaalia Velledalle, jonka viitta näytti\nmerkillisesti lyhentyneen.\n\nPenkiltään hän näki lammikon joutsenen lähenevän reunustaa korostavaa\nnymfiä.\n\n— Kas vain, ajatteli Rodolphe, jolle mytologia muistui mieleen, —\ntuossa tulee Jupiter kohtaamaan Ledaa. Kunpa vain vartija ei heitä\nyllättäisi!\n\nSitten hän painoi päänsä käsiinsä ja upposi syvemmälle tunteittensa\norjantappuroihin. Mutta juuri unen ollessa kauneimmillaan herätti\nRodolphen äkkiä vartija, joka löi häntä olkapäälle.\n\n— On aika lähteä, herra!\n\n— Hyvä on, mietti Rodolphe. — Jos jäisin tänne vielä viideksi\nminuutiksi, olisi sydämessäni enemmän _vergissmeinnichtia_ kuin Reinin\nrannoilla tai Alpse Karrin romaaneissa.\n\nJa jatkaen matkaansa hän poistui kiireesti Luxembourgista, hyräillen\ntuntehikasta laulua, joka hänelle oli rakkauden marseljeesi.\n\nPuolta tuntia myöhemmin hän melkein tietämättään oli _Pradossa_,\npunssilasi edessään pöydällä, ja keskusteli kookkaan nuoren miehen\nkanssa, jolla oli kuuluisa nenä, kaareva sivulta, mutta tylppä edestä,\nnenämestarin kanssa, jolta ei puuttunut sukkeluutta ja jolla oli ollut\nkylliksi lemmenseikkailuja voidakseen moisessa tilanteessa antaa hyvän\nneuvon ja olla hyödyksi ystävälle.\n\n— Siis, sanoi Alexandre Schaunard, nenämestari — sinä olet rakastunut?\n\n— Niin, hyvä veli. Se tarttui minuun äsken äkkiä... kuin kova\nhammassärky sydämessä.\n\n— Annahan tupakkaa, virkkoi Alexandre.\n\n— Kuvittele, jatkoi Rodolphe, — että kahteen tuntiin en ole tavannut\nmuita kuin rakastuneita, miehiä ja naisia parittain. Päähäni pälkähti\nmennä Luxembourgiin ja siellä näin kaikenlaisia kangastuksia. Se\njärisytti sydäntäni merkillisesti. Siellä ihan pursuaa elegioita. Määin\nja kuherran, muutun puolittain lampaaksi, puolittain kyyhkyseksi.\nKatsohan, eikö minulla jo ole villoja ja höyheniä.\n\n— Mitä olet juonut? kysyi Alexandre kärsimättömästi. — Nyt sinä annat\nminun odottaa kuin olisin mikäkin malli.\n\n— Vakuutan, että olen ihan selvä. Tai en sentään. Mutta minua haluttaa\nsyleillä jotakin. Katsos, Alexandre, ihmisen ei ole hyvä olla yksinään.\nSanalla sanoen: sinun pitää auttaa minua löytämään puoliskoni...\nMennäänpä tanssisaliin, ja ensimmäiselle, jota osoitan, menet sanomaan,\nettä minä rakastan häntä.\n\n— Mikset sanoisi itse? kysyi Alexandre komealla nenäbassollaan.\n\n— En, hyvä veli, kun olen kokonaan unohtanut, kuinka sellaisista\nasioista puhutaan. Ystäväni ovat aina kirjoittaneet lemmentarinoilleni\nalkulauseet ja eräät loppuratkaisunkin. En ole koskaan osannut aloittaa.\n\n— Riittää, kun osaa lopettaa, lohdutti Alexandre. — Mutta ymmärrän\ntilasi. Tunnen erään nuoren neitosen, joka pitää oboesta. Ehkä sinä\nsopisit hänelle.\n\n— Sepä se, vastasi Rodolphe, — mutta tahtoisin, että hänellä olisi\nvalkoiset hansikkaat ja siniset silmät.\n\n— Helkkari! Sinisiä silmiä on aina saatavissa, mutta hansikkaita...\neihän kaikkea voi saada yhdellä kertaa... No, mennään sentään ylimystön\ntyyssijoille.\n\n— Katsos tuonne, sanoi Rodolphe heidän astuessaan saliin, jossa\nhuvipaikan hienohelmat oleskelivat, — tuolla on yksi hyvin hempeän\nnäköinen... Ja hän osoitti verrattain hienosti pukeutunutta, nurkkaan\nvetäytynyttä tyttöä.\n\n— Hyvä on, sanoi Alexandre. — Pysy vähän taempana niin heitän hänelle\npuolestasi lemmenkekäleen sydämeen. Ilmoitan, kun sinun on aika tulla.\n\nNoin kymmenen minuutin ajan puhutteli Schaunard tyttöä, joka tavantakaa\npurskahti iloiseen nauruun ja vihdoin katsahti Rodolpheen hymyillen,\nikään kuin sanoakseen: Tule, asianajajasi on voittanut jutun.\n\n— No, yritä nyt, sanoi Alexandre, — voitto on sinun. Tyttö et juuri ole\npaha luonnostaan, mutta ole sentään vähän kokemattoman näköinen näin\naluksi.\n\n— Sitä sinun ei tarvitse minulle neuvoa.\n\n— Anna ensin hiukan tupakkaa, lisäsi Alexandre, — ja mene istumaan\nhänen viereensä.\n\n— Herranen aika, huudahti neitonen, kun Rodolphe oli istuutunut\nhänen viereensä, — kuinka hassu tuo toverinne on! Hän puhuu kuin\nmetsästystorvi.\n\n— Niin, hän on musiikkimies, vastasi Rodolphe.\n\nKahta tuntia myöhemmin Rodolphe tyttöineen seisoi erään talon edessä\nSaint-Denis-kaduIla.\n\n— Tässä minä asun, sanoi tyttö.\n\n— Milloin tapaan sinut taas, rakas Louise, ja missä?\n\n— Luonasi, huomenillalla, kello kahdeksalta.\n\n— Oikeinko totta?\n\n— Tässä takaus, vastasi Louise tarjoten tuoreet poskensa Rodolphelle,\njoka mielellään maistoi näitä terveyden ja nuoruuden hyviä hedelmiä.\n\nRodolphe palasi kotiin hulluna ilosta.\n\n— Oi, hän äänsi mittaillen huonettaan pitkin askelin, — tässä pitää\ntehdä jotakin! Rupeanpa rakentamaan runoa.\n\nSeuraavana aamuna löysi portinvartija hänen huoneestaan\nkolmisenkymmentä paperiliuskaa, joiden yläreunassa komeili yksinäisessä\nmajesteettiudessaan seuraava säe:\n\n    Oi lempi, lempi, autuus nuoruuden!\n\nSinä päivänä Rodolphe oli vastoin tapojaan herännyt hyvin aikaisin ja\nnousi heti makuulta, vaikka oli nukkunut kovin vähän.\n\n— Ah! hän huudahti, — tänään on siis suuri päivä!... Mutta kaksitoista\ntuntia odotusta... Millä voisi täyttää nämä kaksitoista ikuisuutta?\n\nJa kun hänen katseensa sattui kirjoituspöytään, näytti siltä kuin hänen\nkynänsä olisi värähdellyt ja sanonut: Tee työtä!\n\n— Mitä vielä, työtä!... Enhän voi viipyä täällä musteen hajussa.\n\nHän lähti erääseen kahvilaan, jossa varmasti ei tapaisi tuttavia.\n\n— He näkisivät, että olen rakastunut, tuumi hän, ja pilaisivat jo\nennakolta haaveeni.\n\nHyvin niukan aterian jälkeen hän kiirehti asemalle ja nousi junaan.\n\nPuolen tunnin kuluttua hän oli Ville-d'Avrayn metsässä.\n\nRodolphe käveli siellä koko päivän vapaana kevään nuorentamassa\nluonnossa ja palasi Pariisiin vasta illalla.\n\nJärjestettyään temppelinsä jumalatarta vastaanottamaan hän pukeutui\nolosuhteiden mukaan ja surkutteli, ettei voinut olla kokonaan\nvalkoisissa.\n\nSeitsemän ja kahdeksan välillä hän oli kiihkeän odotuskuumeen,\nvitkallisen kidutuksen käsissä, joka muistutti entisiä päiviä, entisiä\nlemmenseikkailuja. Sitten hän tapansa mukaan jo haaveili suuresta\nintohimosta, kymmenniteisestä rakkaudesta, oikeasta lyyrillisestä\nrunoelmasta kuutamoineen, iltaruskoineen, kohtauksineen hopeapoppelien\njuurella, mustasukkaisuuksineen ja kaikkineen, mitä asiaan kuuluu.\nSellainen hän oli aina, kun sattuma toimittaa naisen hänen ovelleen,\neikä yksikään ollut lähtenyt viemättä otsallaan pyhimyskehää ja\nkaulassaan helminauhaa kyynelistä.\n\n— Ne pitäisivät enemmän hatusta ja kengistä, sanoivat Rodolphen toverit.\n\nMutta Rodolphe oli itsepäinen, eivätkä tähän saakka hänen kokemansa\nkoulut olleet voineet häntä parantaa. Hän odotti yhä naista, joka olisi\nkuin jumalatar, samettipukuista enkeliä, jolle hän voisi mielin määrin\nkirjoittaa ihailevia sonettejansa. Vihdoin Rodolphe kuuli kellon lyövän\nja siis »pyhän hetken» tulleen. Ja kun viimeinen helähdys häipyi, luuli\nhän näkevänsä pöytäkelloa koristavan Amorin ja Psyyken syleilevän\ntoistensa valkoisia ruumiita. Samassa koputettiin ovelle kaksi kertaa\narasti.\n\nRodolphe kiiti avaamaan. Siellä oli Louise.\n\n— Pidän sanani, näethän, virkkoi tyttö.\n\nRodolphe verhosi ikkunan ja sytytti uuden kynttilän.\n\nSillä aikaa neitonen oli riisunut olkahuivinsa ja hattunsa ja laski\nne vuoteelle. Lakanoiden häikäisevä valkeus sai hänet hymyilemään,\nmelkeinpä punehtumaankin.\n\nLouise oli pikemminkin siro kuin kaunis. Hänen raikkailla kasvoillaan\noli viehättävä lapsellisuuden ja veitikkamaisuuden leima. Hän oli\nkuin Gavarnin jäljentämä Greuzen malli. Viehättävää nuoruutta korosti\npuku, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan todisti synnynnäistä,\nkaikille naisille jo kapalosta hääpukuun saakka ominaista keimailun\ntaitoa. Sitä paitsi näytti Louise erityisesti opiskelleen eri ryhtien\nteoriaa ja siirtyi, Rodolphen katsellessa häntä taiteilijana,\ntoisesta hurmaavasta asennosta toiseen, joissa oli useinkin enemmän\nsiroutta kuin luontaisuutta. Hänen hienokenkäiset jalkansa olivat\nkyllin pienet... andalusialaisiin tai kiinalaisiin pienoismuotoihin\nihastuneen romantikonkin mielestä. Käsien puhdas hipiä taas ilmaisi\njoutilaisuutta. Eikä niiden tosiaankaan enää kuuteen kuukauteen ollut\ntarvinnut pelätä neulanpistoja. Sanalla sanoen, Louise oli niitä\nepävakaista muuttolintuja, jotka oikusta ja joskus tarpeestakin\nrakentavat pesänsä päiväksi tai pikemminkin yöksi Latinalaisen\nkorttelin ullakkohuoneisiin ja viipyvät siellä mielellään jonkin\nvuorokauden, jos osaa niitä pidätellä sopivilla mielijohteilla tai\nsilkkinauhoilla.\n\nPuheltuaan hetken Louisen kanssa Rodolphe osoitti hänelle\nnoudatettavana esimerkkinä Amoria ja Psyykeä.\n\n— Onko siinä Paul ja Virginia? kysyi tyttö.\n\n— On kyllä, vastasi Rodolphe, joka ei tahtonut alussa loukata häntä\nvastaväitteillä.\n\n— Ne on saatu hyvin näköisiksi, arveli Louise.\n\n— Ohhoh, ajatteli Rodolphe häntä katsellen, — lapsi parka ei tiedä\nkirjallisuudesta mitään. Olenpa varma, että hänen taitonsa rajoittuu\nvain sydämen oikeinkirjoitukseen, jossa ei ole välimerkeistä väliä.\nMinun pitää ostaa hänelle kielioppi.\n\nKun Louise valitti kenkiensä puristavan, auttoi Rodolphe häntä\nhyväntahtoisesti riisumaan ne.\n\nÄkkiä tuli pimeä.\n\n— No, kuka kynttilän puhalsi sammuksiin? kysyi Rodolphe.\n\nVeitikkamainen nauru kuului vastaukseksi. — — —\n\nMuutamaa päivää myöhemmin Rodolphe tapasi tuttavia kadulla.\n\n— Mitä sinä puuhaat, kun sinua ei enää näy? kysyttiin.\n\n— Kirjoitan intiimiä runoutta, vastasi Rodolphe.\n\nOnneton mies puhui totta. Hän oli pyytänyt Louiselta enemmän kuin\nlapsi-parka saattoi antaa. Hän oli vain kaislapilli, jolla ei ole\nharpun kieliä. Hän puhui, niin sanoaksemme, rakkauden arkikieltä, ja\nRodolphe tahtoi välttämättä käyttää sen kaikkein juhlallisimpia sanoja.\nSenpä vuoksi he eivät lainkaan ymmärtäneet toisiaan.\n\nViikkoa myöhemmin, samassa tanssipaikassa, jossa Louise oli tutustunut\nRodolpheen, hän tapasi vaalean nuoren miehen, joka tanssitti häntä\nmonta kertaa ja vei hänet illalla luoksensa.\n\nUusi rakastaja oli toisen vuoden ylioppilas ja puhui hyvin\nhuvipaikkojen proosaa. Hänellä oli kauniit silmät ja helisevä\nrahakukkaro.\n\nLouise pyysi mustetta ja paperia ja kirjoitti Rodolphelle seuraavan\nkirjeen:\n\n »Älä enää odota mua yhtään. Suutelen sinua viimeisen kerran. Hyvästi.\n\n                                                 Louise.»\n\nJuuri kun Rodolphe illalla kotiin tullessaan luki tätä kirjettä, sammui\nvalo äkkiä.\n\n— Kas, sanoi Rodolphe miettivästi — sama kynttilä, jonka sytytin\nLouisen tullessa: siitä tuli loppu samalla kertaa kuin liitostammekin.\nJos olisin sen tiennyt, olisin ostanut pitemmän, lisäsi hän puoleksi\npahoillaan, puoleksi kaivaten.\n\nJa hän pisti armaansa kirjeen laatikkoon, jota hän joskus nimitti\nrakkautensa katakombeiksi.\n\nKerran ollessaan Marcelin luona otti Rodolphe permannolta paperin\nsytyttääkseen piippunsa. Hän huomasi siinä Louisen käsialalla\nkirjoitettuja sanoja.\n\n— Minulla on saman henkilön omakätinen kirje, sanoi hän. — Mutta siinä\non kaksi virhettä vähemmän. Todistaako se, että hän rakasti minua\nenemmän kuin sinua?\n\n— Se todistaa, että olet tyhmä, vastasi Marcel. — Kun on valkoiset\nolkapäät ja valkoiset käsivarret, silloin ei tarvitse osata kielioppia.\n\n\n\n\nIV\n\nAli Rodolphe eli turkkilainen vastoin tahtoa\n\n\nTöykeän isännän häätämänä oli Rodolphe jonkin aikaa elänyt\nharhailevampana kuin pilvet, täydentäen parhaansa mukaan taitoa mennä\nmaata illallisetta tai syödä illallista maata menemättä. Hänen kokkinsa\nnimi oli Sattuma, ja hän asui usein Tähtitaivaan majatalossa.\n\nOli kuitenkin kaksi seikkaa, jotka eivät luopuneet Rodolphesta näiden\nkiusallisten vastuksien keskellä: hyvä mieliala ja _Kostaja_-nimisen\ndraaman käsikirjoitus, joka jo oli turhaan jonottanut kaikkien Pariisin\nteatterien ovilla.\n\nEräänä päivänä, kun Rodolphe oli viety putkaan, koska oli antanut liian\nkaameita tanssitaidon näytteitä, hän odottamatta tapasi siellä enonsa,\nherra Monettin, uunintekijän ja nuohoojan, kansalliskaartin kersantin,\njota ei ollut nähnyt ikipitkiin aikoihin.\n\nSisarenpoikansa onnettomuuksien liikuttamana eno Monetti lupasi\nparantaa hänen asemansa, ja kohta saamme nähdä, miten se tapahtui,\njollei lukijaa pelota kiivetä kuudenteen kerrokseen.\n\nTarttukaamme siis kaiteeseen ja kiivetkäämme! Uh,\nsatakaksikymmentaviisi porrasta! Nyt ollaan perillä. Vielä askel ja\nolemme huoneessa; yksi lisää, emmekä enää olisikaan siellä. Se on\npieni, mutta korkea; muutoin ilmava, ja näköala kaunis.\n\nHuonekaluina on useita uuneja, kaksi kamiinaa, kaksi polttoaineita\nsäästävää tulipesää — etenkin silloin, kun niissä ei polteta tulta —\ntusinan verta savesta valettuja tai peltisiä savutorvia ja koko joukko\nkaikenlaisia lämmityslaitteita. Mainittakoon vielä sisällysluettelon\ntäydennykseksi kahdella naulalla seiniin kiinnitetty riippumatto,\nyhden jalan menettänyt puutarhatuoli, alustansa vielä säilyttänyt\nkynttilänjalka ja koko joukko muita taiteellisia tai omituisia esineitä.\n\nToisen huoneen taas, tavallisen parvekkeen, muuttaa kaksi ruukuissa\nkasvavaa kääpiösypressiä puistoksi kauniina vuodenaikana.\n\nSisään astuessamme on koomillisen oopperan turkkilaiseksi pukeutunut\nnuori mies, huoneen isäntä, juuri lopettamassa ateriaa, jossa hän\nhäikäilemättä loukkaa profeetan lakia, kuten liikkiön jäännökset ja\nvastikään viiniä sisältänyt pullo osoittavat. Lakattuaan syömästä\nnuori turkkilainen heittäytyi itämaiseen tapaan permannolle ja alkoi\nvetelästi poltella nargilettaan, kahden soun liitupiippua. Näin\nantautuessaan tämän aasialaisen huumauksen valtaan hän silitteli\ntuon tuostakin komeaa newfoundlandilaista, joka kai olisi vastannut\nhyväilyyn, jollei olisi ollut poltettua savea.\n\nÄkkiä kuului rappukäytävästä askelten kopinaa, huoneen ovi aukeni ja\nsisään astui henkilö, joka sanaakaan sanomatta meni kirjoituspöytänä\ntoimivan uunin luo, avasi pesän, otti sieltä paperikäärön ja silmäili\nsitä tarkkaavasti.\n\n— Mitä, huudahti vastatullut vahvalla piemontilaisella murteella, —\netkö vielä ole lopettanut lukua ilmarei'istâ?\n\n— Suokaa anteeksi, eno, vastasi turkkilainen, — mutta kun ilmareiät\novat kaikkein mielenkiintoisimpia teoksessanne, pitää tätä lukua\nhuolellisesti valmistella. Niinpä sitä paraikaa valmistelenkin.\n\n— Mutta sinä, onneton, selität aina samaa. Entä esitykseni\nlämpöjohdoista, missä se on?\n\n— Lämpöjohto edistyy hyvin. Mutta kuulkaahan, eno. Jos voisitte\nlähettää tänne hiukan puita, en olisi pahoillani. Tämä huone on pieni\nSiperia. Minun on niin vilu, ett® saisin lämpömittarin laskeutumaan\nalle nollan vain katselemalla sitä.\n\n— Älähän. Oletko jo polttanut koko risukimpun?\n\n—- Mutta eno, kimpuilla ja kimpuilla on ero, ja teidän risukimppunne\noli jokseenkin pieni.\n\n— Lähetän sinulle saästöhalon. Se säilyttää lämpöä.\n\n— Senpä vuoksi se juuri ei sitä annakaan.\n\n— Olkoon menneeksi! myönsi viimein piemontilainen poistuessaan. —\nLähetän sinulle pienen kantamuksen pilkottuja puita, mutta luku\nlämpöjohdoista sinun pitää laatia huomiseksi.\n\n— Kun saan tulta, saan innostustakin, vastasi turkkilainen, ja eno\nsulki oven ulkopuolelta, kiertäen avainta lukossa kahteen kertaan.\n\nJos nyt kirjoittaisimme murhenäytelmää, olisi aika antaa uskotun\nastua näyttämölle. Hänen nimensä olisi Nureddin tai Osman, ja\nsamalla kertaa hienotuntoisen ja suojelevan näköisenä hän lähestyisi\nsankariamme saaden hänet ilmaisemaan salaiset huolensa esimerkiksi\nseuraavanlaisilla säkeillä:\n\n    Mi raskas huoli teitä painostaa\n    ja ylvään otsanne noin synkäks saa?\n    Ah, oisko Allah vastaan aikeitanne?\n    Ja lemmestänne oisko valtijanne\n    jo vainun saanut, käskenytkö ois\n    hän Alin viedä lemmittynne pois?\n\nMutta me emme kirjoitakaan murhenäytelmää, ja vaikka tarvitsisimme\nuskotun, täytyy meidän tulla toimeen ilmankin.\n\nSankarimme ei olekaan se, jolta hän näyttää. Turbaani ei tee\nturkkilaista. Tuo nuori mies on ystävämme Rodolphe. Hänet on\nottanut haltuunsa eno, jolle hän nyt laatii käsikirjaa _Ohjeita\nnuohoojille_. Ammattiinsa innostunut Monetti oli omistanut elämänsä\nuuniteollisuudelle. Olipa kunnon piemontilainen sovelluttanut omaan\nkäytäntöönsä Ciceron lauseen runoilijoista (poetae), ja innostuksensa\nhuippuhetkinä hän huudahti: _Nascuntur poè... liers_ (uunintekijät\novat synnynnäisiä). Hänen päähänsä pälkähti kerran julkaista tulevien\nsukupolvien hyväksi teoreettinen opas etevästi harjoittamansa ammatin\nalalta, ja hän oli, kuten olemme huomanneet, valinnut sisarenpoikansa\nsepittämään nämä ajatukset ymmärrettävään muotoon. Rodolphe sai ruuan,\nasunnon, vuoteen jne... ja kun _Opas_ olisi valmis, piti hänen saada\npalkkioksi kolmesataa frangia.\n\nInnostaakseen nuorta sukulaistaan työhön Monetti oli ensi päivinä\nantanut hänelle jalomielisesti viisikymmentä frangia etukäteen. Mutta\nRodolphe, joka ei vuoden päiviin ollut _nähnytkään_ moista summaa, oli\npuolihulluna lähtenyt ulos rahoineen, pysynyt poissa kolme päivää ja\npalannut neljäntenä, yksinään!\n\nMonetti, jolla oli kiire nähdä _Oppaansa_ valmiina, sillä hän toivoi\nsaavansa siitä kunniadiplomin, pelkäsi uusia metkuja sukulaisensa\npuolelta ja otti, estääkseen hänet karkaamasta kaupungille ja\npakottaakseen työhön, haltuunsa hänen vaatteensa, korvaten ne sillä\nasulla, jossa hänet äsken tapasimme.\n\nMutta mainio _Opas_ edistyi sittenkin perin vitkallisesti, sillä\nRodolphelta puuttui täydellisesti taipumuksia tämänlaatuiseen\nkirjallisuuteen. Eno kosti tällaisen uuneihin kohdistuvan velton\nkylmäkiskoisuuden toimittamalla hänelle kaikenlaista mieliharmia.\nJoskus hän pienensi ruoka-annoksia, joskus jätti ilman tupakkaa.\n\nKun Rodolphe eräänä sunnuntaina oli tuskallisesti hikoillut verta ja\nmustetta ilmareikiä käsittelevän luvun kimpussa, taittoi hän lopulta\nsormiaan polttavan kynän ja meni puistoonsa kävelylle.\n\nIkään kuin kiusakseen ja tupakantuskan kiihottimeksi hän näki, minne\nkatsahtikin joka ikkunassa tupakoivia ihmisiä.\n\nErään uuden talon kullatulla parvekkeella pureskeli aamunuttuun\npukeutunut teikari hienoa havannasikaria. Kerrosta ylempänä joku\ntaiteilija tuprutteli tuoksuvaa itämaista tupakkaa ambra-imukkeesta.\nKapakan ikkunan ääressä antoi lihava saksalainen oluensa kuohua ja\nlevitteli koneellisen säännöllisesti paksuja savupilviä, jotka lähtivät\noivallisesta Kulmer-piipusta. Toisella puolen marssi työläisjoukko\ntyöpaikalleen piippunysät hampaissa. Vieläpä kaikki muutkin kadulla\nkävelevät polttivat.\n\n— Voi, voi, huokasi Rodolphe, — minun ja enoni uuneja lukuunottamatta\nsavuaa tällä hetkellä koko luomakunta.\n\nJa nojaten päätänsä parvekkeen rautakaiteeseen Rodolphe mietiskeli\ntämän elämän katkeruutta.\n\nÄkkiä kuului hänen alapuoleltaan heleä ja äänekäs naurunhelähdys.\nRodolphe kumartui hiukan ulommas nähdäkseen, mistä tuo riemunlähde\npulppusi, ja silloin hän äkkäsi, että alemman kerroksen asukas oli\nhuomannut hänet. Tämä oli neiti Sidonie, nuori ensimmäinen rakastajatar\nLuxembourgin teatterista.\n\nNeiti Sidonie asteli parvekkeellaan hieroen hyppysissään oikein\nkastilialaisen näppärästi pientä paperipalaa täynnä vaaleata tupakkaa,\njota hän otti kirjailusta samettilaukusta.\n\n— Kuinka sievä tupakkapussi! huokasi Rodolphe katsellen sitä ihailevin\nsilmin.\n\n— Kukahan tuo Ali Baba on? ajatteli neiti Sidonie puolestaan.\n\nJa hän mietiskeli itsekseen tekosyytä saadakseen keskustelun käyntiin\nRodolphen kanssa, joka itsekin pyrki samaan suuntaan.\n\n— Hyvä Jumala! huudahti neiti Sidonie kuin itsekseen puhuen. — Voi\nsentään, minulla ei olekaan tulitikkuja!\n\n— Sallitteko minun tarjota niitä teille? sanoi Rodolphe pudottaen\nparvekkeelle pari kolme paperiin käärittyä tikkua.\n\n— Tuhannet kiitokset, vastasi Sidonie ja sytytti savukkeensa.\n\n— Arvoisa neiti, jatkoi Rodolphe, — rohkenisiko palkaksi mitättömästä\npalveluksesta, jonka _hyvä enkelini_ on sallinut minun tehdä, pyytää...\n\n— Kas, kas, hän pyytää jo, ajatteli Sidonie katsellen Rodolphea\ntarkkaavammin. — Niin, ne turkkilaiset! Niitä sanotaan huikenteleviksi,\nmutta miellyttäviksi. Puhukaa, hyvä herra, lisäsi hän ääneen, kohottaen\npäätänsä Rodolphea kohti. — Mitä haluatte?\n\n— Voi, hyvä neiti, antakaa minulle armosta hiukan tupakkaa! En ole\npolttanut kahteen päivään. Piipullinen vain...\n\n— Mielelläni, hyvä herra... Mutta kuinka se käy laatuun? Teidän pitää\nvaivautua kerrosta alemmaksi.\n\n— Se ei valitettavasti ole mahdollista, olen telkien takana. Mutta\nonhan sentään keino, vieläpä hyvin yksinkertainen.\n\nHän kiinnitti piippunsa rihmaan ja laski sen parvekkeelle, jossa neiti\nSidonie täytti sen runsaasti. Sitten Rodolphe ryhtyi hitaasti ja\nvarovasti nostamaan piippuaan, ja se saapuikin hänelle kommelluksitta.\n\n— Oi, neiti, sanoi Rodolphe, — kuinka paljon paremmalta tämä piippu\nmaistuisikaan, jos olisin saanut sytyttää sen silmien tulella.\n\nTämä oiva kohteliaisuus oli jo nähnyt ainakin sadannen painoksensa,\nmutta neiti Sidonie piti sitä silti erinomaisena.\n\n— Te imartelette, katsoi hän tarpeelliseksi vastata.\n\n— Vakuutan teille, neiti, että olette mielestäni suloinen kuin runouden\nkolme sulotarta.\n\n— Ali Baba on tosiaan kohtelias, tuumi Sidonie. — Oletteko todella\nturkkilainen? kysyi hän Rodolphelta.\n\n— En kutsumuksesta, vaan pakosta, vastasi Rodolphe. — Muuten olen\ndraamakirjailija.\n\n— Ja minä näyttelijä, jatkoi Sidonie.\n\nSitten hän lisäsi:\n\n— Herra naapurini, haluatteko tehdä minulle sen kunnian, että tulette\nluokseni päivälliselle ja vietätte tämän illan vieraanani?\n\n— Kutsunne avaa minulle taivaan, hyvä neiti, mutta minun on mahdoton\nsuostua siihen. Kuten minulla on ollut kunnia huomauttaa, on enoni,\nherra Monetti, muurarimestari, jonka kirjurina tällä kertaa toimin,\nsulkenut minut tänne.\n\n— Saattepa sittenkin syödä seurassani, väitti Sidonie. — Kuunnelkaahan\ntarkkaan: minä menen huoneeseeni ja kolkutan kattoon. Siltä kohdalta,\njohon kolkutan, löydätte tirkistysreiän jäljet Se on kerran ollut\nsiinä, mutta suljettu myöhemmin. Koettakaa keksiä keino irrottaaksenne\nlattiasta puuta sen verran, että aukko paljastuu, ja vaikka olemme\nkumpikin omassa huoneessa, olemme kuitenkin melkein yhdessä.\n\nRodolphe ryhtyi heti toimeen. Viiden minuutin kuluttua oli yhteys\nhuoneiden välillä kunnossa.\n\n— Reikä on pieni, virkkoi Rodolphe, — mutta sittenkin kyllin iso, jotta\nvoin siitä lähettää teille sydämeni.\n\n— Nyt syödään, sanoi Sidonie. — Kattakaa pöytänne, minä lähetän täältä\nruuat.\n\nRodolphe laski alempaan huoneeseen rihmaan kiinnitetyn turbaaninsa\nja nosti sen takaisin täynnä ruokavaroja. Sitten runoilija ja\nnäyttelijätär alkoivat syödä yhdessä kumpikin puolellaan. Hampain\nRodolphe ahmi piirakkaa ja silmin neiti Sidonieta.\n\n— Voi, neiti, valitti Rodolphe aterian päätyttyä, — teidän ansiostanne\non vatsani kyllä tyytyväinen, mutta ettekö voisi tyydyttää isoavaa\nsydäntänikin, joka on saanut paastota kovin kauan?\n\n— Poika parka, myönsi Sidonie.\n\nHän kiipesi huonekalujen avulla ylemmäs ja nosti Rodolphen huulille\nkätensä, joka heti peitettiin suuteloilla.\n\n— Mikä vahinko, jatkoi Rodolphe, — että te ette voi kuin pyhä Dionysius\nkantaa päätänne käsissänne!\n\nAterian jälkeen alkoi kirjallis-tunteellinen keskustelu. Rodolphe\npuhui _Kostajasta_, ja neiti Sidonie pyysi häntä lukemaan sen ääneen.\nAukon ääressä loikoen Rodolphe alkoi lausua draamaansa tytölle, joka\nollakseen lähempänä oli nostanut nojatuolin pöydälle. Neiti Sidonie\narvioi _Kostajan_ mestariteokseksi, ja koska hänellä oli hiukan\nsananvaltaa teatterissa, lupasi hän toimittaa kappaleen hyväksytyksi.\n\nHellimmällä hetkellä tuli tähän seurusteluun keskeytys, kun käytävästä\nkuului eno Monettin askelia, niin kevyitä kuin Don Juanissa kuvernöörin\nkuvapatsaan. Rodolphe ehti hädintuskin peittää aukon.\n\n— Tässä on sinulle, sanoi eno, — kirje, joka on kiertänyt jäljessäsi\nkuukauden päivät.\n\n— Katsotaanhan, sanoi Rodolphe. — Ah, rakas eno! huudahti hän sitten, —\nminä olen rikas! Tässä kirjeessä sanotaan, että olen saanut kolmensadan\nfrangin palkinnon eräältä kukkasjuhlien akatemialta. Tuo pian pukuni\nja tavarani, minä riennän hakemaan laakerini. Minua varrotaan\nCapitoliumilla.\n\n— Entä se luku ilmarei'istâ? kysyi Monetti kylmästi.\n\n— Onko siitä nyt puhe, eno hyvä! Tuokaa tavarani. En halua lähteä\nnäissä laitteissa...\n\n— Sinä et lähde, ennen kuin _Opas_ on valmis, vastasi eno sulkien\nRodolphen taas lukon taakse.\n\nJäätyään yksin Rodolphe ei miettinyt kauan, mitä olisi tehtävä. Hän\nkiinnitti tukevasti parvekkeen kaiteeseen solmunuoraksi muutetun\nlakanan ja laskeutui vaarasta välittämättä sitä myöten neiti Sidonien\nparvekkeelle.\n\n— Kuka siellä? huusi näyttelijätär, kun Rodolphe kolkutti ikkunaan.\n\n— Hiljaa! vastasi Rodolphe. — Avatkaa!\n\n— Mitä te haluatte? Kuka te olette?\n\n— Voitteko vielä kysyä? Minä olen _Kostajan_ tekijä ja tulen hakemaan\nsydäntäni, joka putosi huoneeseenne tirkistysaukosta.\n\n— Onneton, tehän olisitte voinut tappaa itsenne!\n\n— Kuulkaa, Sidonie... jatkoi Rodolphe osoittaen saamaansa kirjettä.\n— Näettehän, että menestys ja kunnia hymyilevät minulle!... Tehköön\nrakkauskin samoin!\n\nRodolphe pääsi seuraavana aamuna karkaamaan enonsa luota miehenpuvussa,\njonka neiti Sidonie oli hankkinut. Hän kiiti kukkasjuhlien akatemian\nedustajan luo ja sai kultaisen ruusunkukan, arvoltaan kolmesataa\nfrangia, jotka elivät melkein yhtä kauan kuin ruusunkukat yleensä.\n\nKuukautta myöhemmin Monetti sai sisarenpojaltaan kutsun olla läsnä\n_Kostajan_ ensi-illassa. Neiti Sidonien lahjakkaan näyttelemisen\nansiosta voitiin tämä esittää seitsemäntoista kertaa, ja se tuotti\ntekijälleen neljäkymmentä frangia.\n\nHiukan sen jälkeen, kun kesä oli jo tullut, Rodolphe asui Saint-Cloudin\npuistokadulla, kolmannessa puussa vasemmalla. Boulognen metsästä\ntultaessa, viidennellä oksalla.\n\n\n\n\nV\n\nKaarle Suuren hopeakolikko\n\n\nJoulukuun loppupuolella saivat Bidauldn pikatoimiston juoksupojat\njaeltavakseen noin sata kappaletta kutsukortteja, joista tässä on\nsananmukaiseksi ja oikeaksi todistamamme jäljennös:\n\n »Herra...»\n\n Herrat Rodolphe ja Marcel pyytävät Teitä suomaat heille sen kunnian,\n että tulette viettämään iltaa heidän luonaan ensi lauantaina,\n jouluaattona. Pidetään hauskaa!\n\n J.K. Kertahan vain eletään!!\n\n JUHLAN OHJELMA.\n\n Klo 7 salien avaus; vilkas ja pirteä keskustelu.\n\n Klo 8 Odéon-teatterin hylkäämän huvinäytelmän, _Synnyttävän vuoren_,\n henkevien tekijäin saapuminen ja kiertely saleissa.\n\n Klo 8.30 esittää kuuluisa taiteilija, herra Alexandre Schaunard,\n pianolla sinfonia-mukaelman, nimeltä _Sinisen vaikutus taiteissa_.\n\n Klo 9 luetaan ensi kertaa tutkielma murhenäytelmävitsauksen\n poistamisesta.\n\n Klo 9.30 herra Gustave Colline, hyperfyysillinen filosofi, ja\n herra Schaunard aloittavat väittelyn vertailevasta filosofiasta ja\n metapolitiikasta. Väittelijäin estämiseksi käymästä käsikähmään\n esiintyvät molemmat kiinnisidottuina.\n\n Klo 10 herra Tristan, kirjailija, kertoo ensi lempensä tarinan. Herra\n Alexandre Schaunard säestää häntä pianolla.\n\n Klo 10.30 luetaan tutkielma murhenäytelmä-vitsauksen poistamisesta\n toiseen kertaan.\n\n Klo 11 kertoo eräs ulkomaalainen ruhtinas kasuaarinpyynnistä.\n\n TOINEN OSA.\n\n Klo 12 yöllä antaa historiamaalari herra Marcel sitoa silmänsä\n ja sitten hän piirtää valkealla liidulla Napoleonin ja Voltairen\n kohtauksen Elysionin kentillä. Herra Rodolphe esittää niin ikään\n silmät ummessa vertauksen _Zairen_ ja _Austerlitzin_ taistelun\n tekijäin välillä.\n\n Klo 12.30 esittää herra Gustave Colline säädyllisesti riisuttuna\n neljännen olympiadin atleettileikkejä.\n\n Klo 1 aamulla luetaan tutkielma murhenäytelmävitsauksen poistamisesta\n kolmanteen kertaan ja kootaan kolehti murhenäytelmien kirjoittajille,\n jotka tulevaisuudessa jäänevät toimettomiksi.\n\n Klo 2 aloitetaan seurapelit ja katrillien tanssi, joita jatketaan\n aamuun saakka.\n\n Klo 6 auringon nousu ja loppukuoro.\n\n Koko juhlan ajan toimivat ilmanvaihtolaitteet\n\n _Huom!_ Jokainen, joka yrittää lukea tai lausua runoja, heitetään\n heti ulos salista ja jätetään poliisin käsiin. Pyydetään myös, ettei\n kynttilänpätkiä viedä mukana.\n\nKaksi päivää myöhemmin kierteli näitä kirjeitä kirjallisuuden ja\ntaiteen maailman kolmannen luokan keskuudessa aiheuttaen siellä suurta\nhälinää.\n\nKuitenkin oli kutsuvieraiden joukossa eräitä, jotka epäilivät molempien\nystävysten lupaamaa loisteliaisuutta.\n\n— Olen hyvin epäilevällä kannalla, sanoi eräs näistä\nepäuskoisista. — Joskus olen käynyt Rodolphen keskiviikkokutsuissa\nTour-d'Auvergne-kadulla. Istua siellä saattoi vain aatteellisesti,\nja juotiin melko siivilöimätöntä vettä eri tahoilta haalituista\nsaviruukuista.\n\n— Mutu tällä kertaa, väitti toinen, — heillä on vakaat aikomukset.\nMarcel selitti minulle juhlan suunnitelman, ja siitä tuntuu tulevan\nkerrassaan lumoava.\n\n— Tuleekohan sinne naisiakin?\n\n— Tulee. Vârjâri-Phémie haluaa olla juhlan kuningatar ja Schaunard\nkuuluu tuovan hienostonkin naisia.\n\nAlkuaihe tähän juhlaan, joka herätti niin suurta ällistystä siltojen\ntakaisessa boheemimaailmassa, oli muutamin sanoin kerrottuna seuraava.\nJo vuoden päivät olivat Marcel ja Rodolphe ennustelleet tätä\nsuurenmoista juhlaa, jonka aina piti olla _ensi lauantaina_. Mutta\nkiusalliset olosuhteet olivat pakottaneet heidän lupauksensa siirtymään\neteenpäin viisikymmentäkaksi kertaa, niin etteivät he enää voineet\nastua askeltakaan kohtaamatta jotakin ivasanaa ystäviensä puolelta,\njoiden joukossa oli niinkin vähän hienotunteisia, että vaadittiin\nkivenkovaan lupausten täyttämistä. Kun asia vihdoin alkoi käydä kovin\nkiusalliseksi, päättivät molemmat ystävät lopultakin täyttää tekemänsä\nsitoumukset. Niin he olivat lähettäneet edellämainitun kutsun.\n\n— Nyt emme enää kehtaa peräytyä, oli Rodolphe sanonut. — Olemme\npolttaneet laivamme ja meillä on nyt edessämme vain viikko\nhankkiaksemme arvonmukaiseen toimeenpanoon tarvittavat sata frangia.\n\n— Me saamme ne, koska ne tarvitaan, oli Marcel vastannut. Ja luottaen\ntapansa mukaan kevytmielisesti sattumaan, molemmat ystävykset\nnukahtivat varmoina siitä, että nuo sata frangia jo olivat tulossa.\n\nKun pari päivää ennen juhlaa ei vielä ollut saapunut mitään, niin\narveli Rodolphe, että ehkä olisi hyvä hiukan auttaa sattumaa, jottei\njouduttaisi häpeään juuri siiloin, kun kynttilät oli sytytettävä.\nHelpottaakseen tehtäväänsä ystävykset vähitellen supistivat\nesitettäväksi ottamansa ohjelman runsautta.\n\nJa kun näin yhä supistettiin ja kun etenkin makeispykälää oli aika\nlailla karsittu ja virvokekohtaa oli tarkastettu ja rahoitettu, saatiin\ntulokseksi, että menojen loppusumma oli kutistunut viiteentoista\nfrangiin.\n\nTehtävä oli siis yksinkertaistettu, mutta ei vielä ratkaistu.\n\n— Tuumaillaanpa vielä, virkkoi Rodolphe. — Nyt pitää käyttää\näärimmäisiä keinoja. Ainakaan emme kehtaa peräytyä tällä kertaa.\n\n— Se onkin mahdotonta! myönsi Marcel.\n\n-— Kuinkahan kauan on siitä, kun viimeksi kuulin kertomuksen\nStudziankan taistelusta?\n\n— Noin kaksi kuukautta.\n\n— Kaksi kuukautta. Hyvä, se on kohtuullinen väliaika. Enollani ei\nole syytä valittaa. Menen huomenna kuulemaan kertomusta Studziankan\ntaistelusta. Siitä tulee varmasti viisi frangia.\n\n— Ja minä, sanoi Marcel, — menen myymään ukko Medisille jonkin\n_Hyljätyn talon_. Siitä tulee toiset viisi frangia. Jos saan kylliksi\naikaa lisätä siihen myllyn ja kolme tornia, heltiää ehkä kymmenenkin,\nja siiloin on tuloarviomme kunnossa.\n\nMolemmat ystävykset nukkuivat uneksien Belgiojoson prinsessan pyytävän\nheitä muuttamaan vastaanottopäivänsä, ettei hänen tarvitsisi luopua\nvieraistaan.\n\nHerättyään aikaisin aamulla Marcel otti esille kankaat ja alkoi\nnopeasti maalata _Hyljättyä taloa_, jollaista eräs Carrousel-torin\nromukauppias oli erityisesti pyytänyt hänellä. Rodolphe puolestaan\nlähti käymään enonsa Monettin luona, joka oli mainio kuvailemaan\npakoretkeä Venäjältä ja jolle Rodolphe viisi tai kuusi kertaa vuodessa,\nkun sattui kovin kireä aika, toimitti sen ilon, että hän sai kertoa\nsotamuistelmiaan, jolloin sotavanhus-muurari-mestarinuohooja ei ollut\nkovin kitsas antamaan lainaksi pientä summaa, jos vain osattiin hyvin\ninnokkaasti kuunnella hänen kertomuksiaan.\n\nNoin kahden aikaan kohtasi Marcel, pää painuksissa ja suuri taulu\nkainalossa, Carrousel-torilla Rodolphen, joka oli tulossa enonsa luota.\nHänenkin ilmeensä kertoi huonoja uutisia.\n\n— No, kuinka kävi, kysyi Marcel, — onnistiko?\n\n— Ei, eno oli mennyt käymään Versaillesin museossa. Entä sinua?\n\n— Se peevelin Medicis ei enää tahdo Linnan raunioita, hän pyytää\n_Tangerin pommitusta_.\n\n— Menetämme maineemme iäksi, jollemme pidä juhlaa, mutisi Rodolphe. —\nMitä ajattelisi ystävämme, vaikutusvaltainen kriitikko, jos annan hänen\nottaa ylleen valkoisen kaulanauhan ja käsiinsä keltaiset hansikkaat\ntyhjän takia?\n\nJa molemmat palasivat ateljeehensa suuren huolen vallassa.\n\nSilloin löi läheinen seinäkello neljä.\n\n— Meillä on vain kolme tuntia aikaa, huokasi Rodolphe.\n\n— Mutta, virkkoi Marcel toveriaan lähestyen, — oletko varma, ihan varma\nsiitä, ettei meille ole jäänyt rahaa tännekin... häh?\n\n— Ei tänne eikä muualle. Mistä sellainen pyhäinjäännös tulisi?\n\n— Entä jos hakisimme huonekalujen alta, nojatuolista? Kerrotaan, että\nemigrantit kätkivät aarteensa Robespierren aikana. Kuka tietää!...\nNojatuolimme on ehkä kuulunut jollekin emigrantille. Ja sitten se on\nniin kova... Olen usein arvellut, että siinä on metallia... Haluatko\nsuorittaa siinä ruumiinavauksen?\n\n— Se on narripeliä, sanoi Rodolphe äänellä, jossa ankaruus yhtyi\nsuvaitsevaisuuteen.\n\nÄkkiä Marcel, joka oli penkonut kaikki ateljeen nurkat, päästi kaikuvan\nriemuhuudon.\n\n— Me olemme pelastetut, huusi hän. — Olin varma, että täällä on jotakin\nrahan arvoista... katsos!\n\nHän näytti Rodolphelle kolikkoa, joka oli taalerin kokoinen ja kokonaan\nruosteen ja homeen peittämä.\n\nSe oli karolingien aikuinen raha, jolla oli jonkin verran\ntaiteellistakin arvoa. Onneksi säilyneestä kirjoituksesta saattoi lukea\nvuosiluvun Kaarle Suuren hallituksen ajoilta.\n\n— Tuosta saat puolitoista frangia, Rodolphe virkkoi halveksivasti\nvilkaisten toverinsa löytöön.\n\n— Sellainenkin erä hyvin käytettynä saa paljon aikaan. Marcel vastasi.\n— Kahdellatoistasadalla miehellä Bonaparte pakotti kymmenentuhatta\nitävaltalaista heittämään aseensa. Taito korvaa lukumäärän. Minäpä\nmenen heti ukko Medicisin luo vaihtamaan Kaarle Suuren kolikon. Eikö\ntäällä vielä ole jotakin myytävää? Mitä, jos ottaisin tuon kipsimallin,\nvenäläisen rumpalin Jakonowskin sääriluut? Siitä tulisi rahaa.\n\n— Ota vain sääriluu. Mutta ikävää se on. Sitten tänne ei jää yhtään\ntaide-esinettä.\n\nMarcelin poissaollessa Rodolphe, joka kaikesta huolimatta oli päättänyt\npitää kutsut, meni tapaamaan ystäväänsä Collinea, hyperfyysillistä\nfilosofia, joka asui lähellä.\n\n— Pyytäisin sinulta pientä palvelusta, selitti hän. — Talon isäntänä\ntulee minulla ehdottomasti olla musta frakki, mutta kun... sitä ei\nole... lainaa minulle omasi.\n\nColline epäröi:\n\n— Tarvitsenhan minäkin vieraana frakkia.\n\n— Minä sallin sinun tulla ylläsi vain tavallinen musta takki.\n\n— Minulla ei koskaan ole ollut sellaista, kuten tiedät\n\n— Kuules, voihan asian järjestää toisinkin. Hätätilassa voit jäädä\njuhlasta pois, ja niin sinun sopii lainata minulle frakkisi.\n\n— Eihän sekään käy päinsä, kun otan osaa ohjelman suoritukseen. Minun\nei sovi jäädä pois.\n\n— Hohhoh, siitä jää pois paljon muutakin, huokasi Rodolphe. — Lainaa,\nveikkonen, musta frakkisi, ja jos haluat tulla, niin tule kuinka\nhaluat... paitahihasillasi... ikään kuin esiintyisit uskollisena\npalvelijana.\n\n— Ei, eipä sentään, epäsi Colline punastuen. — Panen ylleni ruskean\npäällystakkina. Mutta tämä kaikki on kyllä kovin ikävää.\n\nJa kun hän näki Rodolphen jo anastaneen kuuluisan frakin, hän huusi:\n\n— Varrohan... sen taskussa on vähän tavaraa!\n\nCollinen frakki ansaitsee erikoismaininnan. Ensiksikin se oli ihan\nsininen, ja Colline puhui vain yleisen tavan mukaan mustasta frakista.\nJa koska hän tähän aikaan oli ainoa frakin omistaja koko joukossa,\noli hänen tovereillaankin tapana puhuessaan filosofin juhlavaatteista\nsanoa: Collinen musta frakki. Muuten tämän kuuluisan vaatekappaleen\nmuoto oli erikoinen ja omituisin, mitä koskaan oli nähty. Hyvin\npitkissä hännyksissä, jotka liittyivät kovin lyhyeen selkäpuoleen,\noli kaksi taskua, oikeita rotkoja, joihin Collinella oli tapana\nahtaa kolmisenkymmentä kirjaa. Niitä hän aina kuljetti mukanaan, ja\nhänen toverinsa olivat tästä saaneet aiheen sanoa, että kirjastojen\nsuljettuina ollessa tiedemiehet ja kirjailijat voivat tulla nuuskimaan\ntietoja Collinen frakin hännyksistä, lukijoille aina avoinna olevasta\nkirjastosta.\n\nTällä kertaa ei Collinen frakki ihme kyllä sisältänyt muuta\nkuin nelitaitteisen niteen Baylea, kolmiosaisen tutkielman\nhyperfyysillisistä ominaisuuksista, niteen Condillada, kaksi\nSwedenborgia ja Popen _Tutkielman ihmisluonteesta_. Kun hän oli\ntyhjentänyt pukukirjastonsa, salli hän Rodolphen ottaa sen ylleen.\n\n— Maltas, tämä komensi, — vasen tasku on vielä melko raskas. Sinne on\nkai jäänyt jotakin.\n\n— Niin onkin, sanoi Colline. — Unohdin tyhjentää vieraiden kielten\ntaskun. Hän kiskoi sieltä kaksi arabian kielioppia, malaijilaisen\nsanakirjan ja kiinankielisen karjanhoito-oppaan, mielikirjansa.\n\nKun Rodolphe palasi kotiin, hän tapasi Marcelin heittelemässä koppia\nviiden frangin rahoilla, joita oli kolme. Ensi hetkellä Rodolphe työnsi\nluotaan ystävänsä ojennettu käden. Hän tuli näet ajatelleeksi rikosta.\n\n— Kiirehditään, kiirehditään, hoki Marcel. — Meillä on nyt tarpeelliset\nviisitoista frangia... Näin se kävi: Tapasin Medicisin luona\nmuinaisesineiden tuntijan. Nähdessään kolikkoni hän oli pyörtyä. Se\noli ainoa, mitä hänen rahakokoelmastaan puuttui. Hän oli tiedustellut\nkaikkialta täyttääkseen aukon ja menettänyt kaiken toivon. Kun hän\nsitten tarkasteli taaleriani, ei hän epäröinytkään tarjotessaan\nviisi frangia. Medicis tuuppasi minua kyynärpäällään ja hänen\nkatseensa selitti lisää. Hän tahtoi sanoa: Jaetaan voitto, ja minä\nhieron kauppaa. Niin päästiin kolmeenkymmeneen frangiin asti. Annoin\nviisitoista juutalaiselle, ja tässä on loput. Nyt saavat vieraat tulla,\nja me kykenemme häikäisemään heidät. Kas, sinulla on frakki?\n\n— Niin on, myönsi Rodolphe, — Coilinen.\n\nJa kun hän penkoi taskuaan hakien nenäliinaa, putosi sieltä pieni\nmantšunkielinen nide, joka oli unohtunut vieraiden kielten osastoon.\n\nYstävykset kävivät heti valmisteluihin käsiksi. Ateljee siivottiin,\nuuniin sytytettiin tuli, kattoon ripustettiin kynttilöillä reunustettu\nkehys toimittamaan kynttiläkruunun virkaa, huoneen keskelle\nsijoitettiin pöytä puhujalavaksi, sen viereen ainoa nojatuoli\nistuimeksi vaikutusvaltaiselle kriitikolle, ja pöydälle kasattiin\nniitä kirjoja, romaaneja, runoutta, novelleja, joiden tekijät aikoivat\nkunnioittaa illanviettoa läsnäolollaan. Kaikkien yhteentörmäysten\nestämiseksi eri kirjailijaryhmien välillä oli ateljee vielä jaettu\nneljään osastoon, ja kuhunkin ripustettiin kaikessa kiireessä laadittu\nkilpi. Näissä luki:\n\n  RUNOILIJAT          ROMANTIKOT\n  PROOSAKIRJAILIJAT   KLASSIKOT\n\nNaisille jätettiin tila keskelle.\n\n— Hyvä juttu, mutta, hoksasi Rodolphe, — tuoleja puuttuu.\n\n— Älä huoli, sanoi Marcel. — Niitä on koko joukko porraskäytävässä,\nmutta ne on kiinnitetty seinään. Otetaanko ne?\n\n— Pitää kai ottaa, Rodolphe myönsi lähtien anastamaan tuoleja, jotka\nkai olivat jonkun naapurin omaisuutta.\n\nKello löi kuusi. Toverukset aterioivat kiireesti ja palasivat hoitamaan\nsalinsa valaistusta. Se häikäisi heidät itsensäkin. Seitsemältä saapui\nSchaunard kolmen naisen kanssa, jotka olivat unohtaneet timanttinsa ja\nhattunsa. Eräällä heistä oli punainen, mustapilkkuinen huivi. Schaunard\nhuomautti hänestä erityisesti Rodolphelle:\n\n— Se on hyvin hieno nainen, englannitar. Stuartien kukistuminen ajoi\nhänet maanpakoon. Hän elää vaatimattomasti antamalla englannintunteja.\nHän on kertonut, että hänen isänsä oli kanslerina Cromwellin aikana.\nHänelle tulee olla kohtelias. Älä sinuttele häntä heti.\n\nPortailta kuului askelten kolinaa. Vieraat saapuivat ja näyttivät\nhämmästyneiltä nähdessään tulen takassa.\n\nRodolphe astui musta frakki yllään naisia vastaan ja suuteli heidän\nkättään vanhanaikaisen sirosti. Kun koolla oli parikymmentä henkeä,\nkysyi Schaunard, eikö vähitellen aleta tarjota jotakin.\n\n— Heti tulee, selitti Marcel. — Odotamme vaikutusvaltaisen kriitikon\nsaapumista tarjotaksemme punssia.\n\nKello kahdeksalta olivat kaikki kutsuvieraat saapuvilla ja ohjelman\nsuoritus aloitettiin. Jokaisen numeron jälkeen tarjottiin jotakin.\nKukaan ei tiennyt mitä.\n\nKymmenen tienoissa näyttäytyivät vaikutusvaltaisen kriitikon valkoiset\nliivit. Hän jäi vain tunniksi ja oli hyvin kohtuullinen kuluttaessaan\nvirvokkeita.\n\nKun kahdentoista aikaan polttopuut loppuivat ja alkoi olla kovin kylmä,\nvetivät istuimensa saaneet vieraat arpaa, kuka heittäisi tuolinsa\ntuleen.\n\nKello yksi seisoivat kaikki.\n\nKoko ajan vallitsi vieraiden keskuudessa kuitenkin miellyttävä hilpeys.\nEi sattunut mitään ikävää keskeytystä paitsi repeämää Collinen frakin\nvieraiden kielten taskussa ja korvapuustia, jonka Schaunard antoi\nCromwellin kanslerin tyttärelle.\n\nTämä muistettava ilta oli viikon ajan yleisenä puheenaiheena koko\ntässä kaupunginosassa, ja Vârjâri-Phémiellâ, joka oli ollut juhlan\nkuningattarena, oli tapana sanoa puhuessaan siitä tuttavilleen:\n\n— Siellä oli huikean hienoa, kynttilöitäkin, kultaseni.\n\n\n\n\nVI\n\nNeiti Musette\n\n\nNeiti Musette oli sievä, kaksikymmenvuotias tyttö, josta pian sen\njälkeen kun hän oli saapunut Pariisiin oli tullut sellainen kuin\nsievistä tytöistä tavallisesti tulee, jos heillä on siro vartalo,\npaljon keimailunhalua, hiukan kunnianhimoa ja tuskin ollenkaan\noikeinkirjoitustaitoa. Kun hän oli aikansa ilahduttanut Latinalaisen\nkorttelin ilta-aterioita laulaen hyvin raikkaalla, vaikkei ihan\npuhtaalla äänellä kansanlauluja, saaden niiden ansiosta nimen\n[_Musette_ merkitsee »paimenpilli.. — _Suom._], joilla kaikkein\ntaitavimmat riimiensepittäjät ovat häntä sitten ylistäneet, jätti hän\näkkiä La Harpe-kadun muuttaakseen Brédan kaupunginosan kytereläisiin\nkorkeuksiin.\n\nEi kestänyt pitkääkään aikaa, ennen kuin hän kuului huvittelevan\nylimystön leijonattariin ja läheni vähitellen sitä kuuluisuutta, jonka\nmerkkinä on päästä mainituksi Pariisin lehdissä tai saada kuvansa\npaperikauppojen näyteikkunoihin.\n\nNeiti Musette oli kuitenkin poikkeus niistä naisista, joiden parissa\nhän eli. Luonteeltaan vaistomaisesti hienona ja runollisena, kuten\noikein naiselliset olennot, hän rakasti ylellisyyttä ja kaikkia sen\ntuottamia nautintoja. Hänen keimailussaan piili kiihkeä kauneuden ja\nylellisyyden halu, eikä hän kansan tyttärenä olisi joutunut eksyksiin\nedes kuninkaallisimman loiston keskellä. Mutta neiti Musette, joka\nitse oli nuori ja kaunis, ei olisi koskaan suostunut sellaisen miehen\nrakastajattareksi, joka ei samoin ollut nuori ja kaunis. Hänen oli\nkerran nähty urhoollisesti hylkäävä» viekoittelevat tarjoukset erään\nupporikkaan vanhuksen taholta, jolla oli pilanimenä Chaussée d'Antinin\nKroisos ja joka olisi antanut hänen kaikille haluilleen ja oikuilleen\nkultaiset siivet. Älykkäänä ja henkevänä hän ei myöskään suvainnut\ntyhmiä ja hölmöjä, oli heidän ikänsä, asemansa tai nimensä mikä tahansa.\n\nMusette oli siis kunnollinen ja kaunis tyttö, joka rakkaudessa\nhyväksyi ensi puoliskon Champfortin kuulusta mietelmästä: »Rakkaus\non vuorovaikutusta kahden mielikuvituksen välillä.» Hänen\nlemmenliittojensa edellä ei ollutkaan koskaan sattunut sellaista\nhäpeällistä kaupantekoa, joka halventaa nykyaikaista kuhertelua. Niin\nkuin hän itse sanoi, Musette pelasi suoraa peliä ja vaati, että hänelle\nmaksettiin samalla mitalla.\n\nMutta jos hänen mieltymyksensä olivatkin vilkkaita ja välittömiä, eivät\nne koskaan päässeet kohoamaan intohimoon asti. Ja hänen oikkujensa\ntavaton vaihtelevaisuus, samoin kuin hänen tapansa olla välittämättä\nsiitä, missä kunnossa olivat hänen ihailijoittensa kukkarot tai\njalkineet, tuottivat hänen elämäänsä ainaista vaihtelua. Milloin hän\najoi omissa vaunuissa, milloin ajurin rattailla, asui milloin ensi\nkerroksessa, milloin katonrajassa, yllään silkkipuku tai kohta taas\nkarttuunihame. Oi, sinä viehkeä tyttö, nuoruuden elävä runoelma!\nNaurusi soi ja laulusi helisee! Sydämesi on säälivä, sykkien kaikille\nihmisille avokaulaisen puseron alla! Oi, neiti Musette, Berneretten ja\nMimi Pinsonin sisko! Tarvitsisin Alfred de Mussetin kynän kelvollisesti\nkuvatakseni huolettomuutesi ja harhailevan kulkusi nuoruuden kukkivia\npolkuja pitkin. Varmasti hän olisi halunnut ylistää sinua, jos\nhän, kuten minä, olisi kuullut sinun laulavan sievällä ja hiukan\nepäpuhtaalla äänellä tätä lempilaulusi säkeistöä:\n\n    Helotti päivä herttaisin,\n    kun lempiväni tunnustin\n    sua tummatukka ystäväin,\n    min sydän on\n    kuin Cupidon\n    ja hilkka hienoinen\n    kuin siipi perhosen.\n\nAiheena siihen tarinaan, jonka nyt kerromme, on eräs kaikkein\nviehättävimpiä kohtauksia tämän suloisen pikku seikkailijattaren\nelämässä, joka niin monesti kuvasti hänen häikäilemätöntä luontoaan.\n\nMusette oli antautunut erään nuoren valtioneuvoksen rakastajattareksi,\nja tämä oli kohteliaasti jättänyt hänen haltuunsa perintöosuutensa\navaimen, ja siihen aikaan oli Musettella tapana pitää joka viikko\niltakutsuja sievässä pikku salongissa Bruyre-kadun varrella. Nämä\nillanvietot olivat samantapaisia kuin useimmat muut Pariisissa,\nerotuksena vain se, että siellä oli hauskaa. Jos ei ollut kylliksi\ntilaa, niin istuttiin toinen toistensa sylissä, ja usein sattui\nniinkin, että parit käyttivät samaa lasia. Rodolphe, joka oli Musetten\nystävä eikä koskaan päässytkään ystävyyttä pitemmälle — kumpikaan\nei oikein tiennyt miksi — pyysi lupaa tuoda kerran mukaansa erään\nystävänsä, maalari Marcelin, »lahjakkaan pojan», lisäsi hän, »jolle\ntulevaisuus paraikaa kutoo akateemikon pukua».\n\n— Tuo vain! sanoi Musette.\n\nSinä iltana, jolloin heidän piti yhdessä mennä Musetten luo,\nRodolphe kiipesi Marcelin huoneeseen häntä halaamaan. Taiteilija oli\npukeutumispuuhissa.\n\n— Aiotko lähteä vierailulle kirjava paita päälläsi? kysyi Rodolphe.\n\n— Loukkaako se yleistä tapaa? Marcel kysyi tyynesti.\n\n— Loukkaako? Ihan verisesti, onneton.\n\n— Peeveli! pääsi Marcelilta, kun hän katseli paitaani, jossa siniselle\npohjalle oli kuvattu metsäkoiria ajamassa villisikoja. — Minulla ei\nole toista. No, viis siitä, minä otan korkean irtokauluksen, ja kun\nMetusalemissa on napit leukaan saakka, ei paitani väriä näy!\n\n— Mitä? kysyi Rodolphe huolestuneena, — käytätkö sinä yhä vielä\nMetusalemia?\n\n— Ei auta muu, vastasi Marcel. — Jumala tahtoo niin ja räätälini myös.\nMuuten siinä on uudet napit ja äsken olen somittanut sitä mustalla\nvärillä.\n\n_Metusalem_ oli näet Marcelin hännystakki. Hän oli antanut sille tämän\nnimen, koska se oli hänen puvustonsa ikäpresidentti. Se oli teetetty\nneljä vuotta takaperin silloisen muodin mukaan ja oli väriltään räikeän\nvihreä, vaikka Marcel vakuutti, että se lampunvalossa saattoi käydä\nmustasta.\n\nMarcel oli viiden minuutin kuluttua valmis. Hän oli pukeutunut\nmitä huonoimman maun mukaan, ikään kuin ensi kertaa juhlaan menevä\nmaalarinsälli.\n\nPoroporvari ei varmaankaan ällisty niin perinpohjin, jos hänelle kerran\nilmoitetaan, että hänet on valittu Ranskan Instituutin jäseneksi,\nkuin Rodolphe ja Marcel hämmästyivät saapuessaan neiti Musetten\nkotiin. Hämmästyksen syy oli seuraava: Neiti Musette oli jokin aika\nsitten riitaantunut rakastajansa, valtioneuvoksen, kanssa ja tämä\noli jättänyt hänet perin kiusallisella hetkellä. Velkojat ja talon\nisäntä ahdistivat; hänen huonekalunsa oli takavarikoitu veloista\nja kannettu pihalle, mistä ne aiottiin kuljettaa pois seuraavana\npäivänä myytäviksi. Tästä selkkauksesta huolimatta neiti Musette ei\nhetkeäkään ajatellut seuran pettämistä eikä lähettänyt peruutusta\nkutsutuille. Hän järjesteli parhaansa mukaan pihan salongiksi,\nlevitti maton kivitykselle, pani kaikki kuntoon kuten tavallisesti,\npukeutui vastaanottoa varten ja kutsui vielä talon vuokralaisetkin\npieneen juhlaan, jonka loistoa hyvä Jumala mielellään avusti täydellä\nkuutamolla.\n\nTämä hullutus menestyi mainiosti, eikä Musetten iltakutsuissa ollut\nmilloinkaan ennen pidetty niin hauskaa. Vielä silloin, kun kantajat\naamulla tulivat ottamaan huonekalut, matot ja kaiken muun, tanssittiin\nja laulettiin yhä, mutta nyt oli lopultakin pakko hajaantua.\n\nMusette saattoi vieraitaan laulellen:\n\n    Puhetta kestää kyllä, la ri ra,\n    mun torstai-illastani;\n    puhetta siitä kestää, la ri ra.\n\nVain Marcel ja Rodolphe jäivät Musetten luo, joka oli mennyt vielä\nkerran huoneistoonsa. Siellä ei ollut jäljellä muuta kuin vuode.\n\n— Hohhoh! huudahti Musette, — tämä seikkailu ei enää olekaan kovin\nhauska. Minun täytyy kai lähteä asumaan taivasalle. Sen majatalon\ntunnen hyvinkin. Siellä vetää aina hirveästi.\n\n— Ah, madame, sanoi Marcel, — jos minulla olisi Pluton rikkaudet,\ntarjoisin teille kauniimman temppelin kuin Salomo, mutta...\n\n— Ette olekaan Pluto, hyvä ystävä. Mitäs siitä, kiitän hyvästä\ntarkoituksesta... Viis kaikesta, lisäsi hän sitten katsellen tyhjää\nhuoneistoaan, — täällä alkoi jo olla ikävä ja kalustokin oli kovin\nvanha. Se oli minulla melkein kuusi kuukautta! Mutta siinä ei vielä\nkaikki. Tanssiaisten jälkeen pitäisi syödä, ja minun onkin vähän nälkä.\n\nKun Rodolphe oli hiukan voittanut korttipelissä yön kuluessa, vei hän\nMusetten ja Marcelin ravintolaan, joka juuri avattiin.\n\nAamiaisen jälkeen nämä kolme kumppanusta, joita ei ollenkaan\nnukuttanut, päättivät viettää päivän maaseudulla. Ja kun rautatie\noli lähellä, nousivat he ensimmäiseen lähtevään junaan ja joutuivat\nSaint-Germainiin.\n\nHe kuljeskelivat metsiköissä koko päivän ja palasivat Pariisiin vasu\nseitsemän tienoissa illalla. Marcel väitti kyllä että kello oli vasta\npuoli yksi ja että pimeyteen oli syyni vain taivaan peittyminen pilviin.\n\nJuhlayön ja päivän kuluessa oli Marcel, joka oli yhdestä katseesta\nkorviaan myöten ihastunut Musetteen ja hakkaillut tätä »eri väreissä»,\nkuten hän selitti Rodolphelle. Hän oli innoissaan luvannut ostaa\nkaunottarelleen vielä kauniimmat huonekalut kuin entiset, saatuaan\nmyydyksi kuuluisan taulunsa: _Kulku Punaisen meren yli_. Niinpä hän\nnäkikin tuskan vallassa sen hetken tulevan, jolloin hänet pitäisi erota\nMusettesta. Tämä oli kyllä antanut hänen suudella käsiään, kaulaansa\nja muutamia muitakin kohtia, mutta työnsi lempeästi luotaan aina kun\nMarcel alkoi väkisin murtautua hänen sydämeensä.\n\nKun oli tultu Pariisiin, Rodolphe oli jättänyt toverinsa kahden kesken\nMusetten kanssa, joka pyysi Marcelia saattamaan häntä kotiin asti.\n\n— Sallitteko, että käyn luonanne? kysyi Marcel. — Minä maalaan\nmuotokuvanne.\n\n— Hyvä ystävä, vastasi Musette, — en voi antaa osoitettani, koska\nminulla ei kai huomenna vielä ole asuntoa. Mutta minä tulen tapaamaan\nteitä ja paikkaan takkinne, jossa on niin iso reikä, että siitä voisi\nmuuttaa pois vuokraa maksamatta.\n\n— Odotan teitä kuin Messiasta, intoili taiteilija.\n\n— Ei kuitenkaan niin kauan, nauroi Musette.\n\n— Mikä viehättävä tyttö, tuumi Marcel hitaasti toistuessaan. — Hän on\nilon jumalatar itse. Teenpä kaksi reikää Metusalemiini.\n\nHän ei ollut ehtinyt kulkea kuin parikymmentä askelta, kun tunsi\nkosketuksen olkapäällään. Käännyttyään hän näki neiti Musetten.\n\n— Hyvä herra Marcel, aloitti tyttö, — oletteko oikea ranskalainen\nritari?\n\n— Olen. Rubens ja lemmittyni, siinä tunnuslauseeni.\n\n— No lainatkaa sitten korvanne huolelleni ja suokaa sille osanottoa,\njalo herra, jatkoi Musette leikkiä, sillä hän tunsi hiukan\nkirjallisuutta, vaikka olikin kieliopin kanssa hiukan kireissä\nväleissä. — Isäntäni on vienyt huoneistoni avaimen, ja kello on\nyksitoista illalla. Ymmärrättekö?\n\n— Ymmärrän kai, vastasi Marcel tarjoten Musettelle käsivarteensa.\n\nHän vei tytön ateljeehensa, joka oli Fleurs-rantakadun varrella.\n\nMusette oli perin väsyksissä, mutta hänellä oli vielä kyllin voimia\nsanoakseen Marcelille puristaessaan hänen kättään:\n\n— Muistattehan, mitä lupasitte.\n\n— Oi, Musette, suloinen tyttöni, Marcel virkkoi hiukan väräjävällä\näänellä, — te olette täällä vieraanvaraisen peiton alla. Nukkukaa\nrauhassa. Hyvää yötä. Minä lähden.\n\n— Mutta miksi? kysyi Musette silmät melkein ummessa. — En pelkää\nyhtään. Täällähän on kaksi huonetta, ja minä voin nukkua sohvalla.\n\n— Sohvani on liian kova vuoteeksi. Siinä on kuin piikiviä patjana.\nJätän huoneeni teille ja pyydän itselleni yösijan toverilta tässä\nlähellä. Se on viisaampaa. Pidän tavallisesti sanani, mutta olen vasta\nkahdenkolmatta vanha ja te, Musette, kahdeksantoista... ja siksi minä\nlähden. Hyvää yötä.\n\nSeuraavana aamuna kello kahdeksan Marcel palasi kotiinsa tuoden\nkukkakimpun, jonka oli käynyt ostamassa torilta. Hän tapasi tytön\nnukkumassa vuoteella, johon tämä oli täysin pukeutuneena heittäytynyt.\nMusette heräsi kolinaan ja ojensi kätensä Marcelille.\n\n— Kelpo poika, hän sanoi.\n\n— Kelpo poika, toisti Marcel, — eikö se merkitse samaa kuin naurettava?\n\nVoi, miksi te sanotte niin? Se ei ole ystävällistä. Antakaa minulle nuo\nkukkaset älkääkä puhuko ilkeyksiä!\n\n— Teillehän ne on tuotukin, sanoi Marcel. — Ottakaa ne ja laulakaa\nkiitokseksi vieraanvaraisuudestani jokin sievä laulunne. Ullakkosoppeni\nkaiku säilyttää ehkä helähdyksen äänestänne, ja niin saan kuunnella\nsitä, kun olette lähtenyt.\n\n— Vai niin, haluatte siis ajaa minut pois? kysyi Musette. — Entä jos\nen haluakaan lähteä? Kuulkaapa, Marcel, en kiipeä kuuttaneljättä\nporrasta sanoakseni vain mielipiteeni. Te miellytätte minua ja pidätte\nmyös minusta, ja vaikkei se olekaan rakkautta, on siinä ehkä rakkauden\nsiemen. No niin, minä en mene. Jään tänne ja olen täällä, kunnes nuo\nminulle antamanne kukat lakastuvat.\n\n— Voi! huudahti Marcel, — nehän kuihtuvat parissa päivässä. Jos olisin\ntiennyt, olisin ostanut ikivihreitä!\n\nMusette ja Marcel asuivat jo kolmatta viikkoa yhdessä ja viettivät,\nvaikka usein olivatkin ilman rahaa, mitä hauskinta elämää. Musette\ntunsi taiteilijaa kohuan sellaista hellyyttä, jolla ei ollut mitään\nyhteistä hänen entisten lemmensuhteittensa kanssa, ja Marcel alkoi\npelätä olevansa vakavasti rakastunut kultaseensa. Tietämättä, että\nMusettekin kovin pelkäsi rakastuneensa häneen, hän tarkasteli joka\naamu niiden kukkien tilaa, joiden piti ratkaista, milloin heidän\nliittonsa purettaisiin, ja hänen oli vaikea selittää, miksi ne aina\nolivat tuoreita. Mutta pian hän pääsi arvoituksesta selville: eräänä\nyönä herätessään hän ei löytänytkään Musettea viereltään. Hän nousi,\nkiiruhti toiseen huoneeseen ja näki Musetten, joka oli joka yö\nodottanut hänen nukkumistaan kastellakseen kukkia ja estääkseen niitä\nkuihtumasta.\n\n\n\n\nVII\n\nRunsauden virta\n\n\nOli maaliskuun 19 p. 18.. Ja vaikka Rodolphe saavuttaisi yhtä korkean\niän kuin herra Raoul-Rochette, joka on nähnyt Niniven rakentamisen,\nei hän koskaan unohtaisi tätä päivämäärää. Sillä juuri tänä Pyhälle\nJoosepille pyhitettynä päivänä ystävämme astui ulos pankkiirin luota,\nmiss oli nostanut viidensadan frangin suuruisen summan käypänä,\nhelisevänä rahana.\n\nRodolphe ei suinkaan ensiksi kiirehtinyt maksamaan velkojaan tällä\ntaskuunsa pudonneella Perun aarteitten sirpaleella, sillä hän oli\nvannonut itsekseen rupeavansa tästedes säästäväiseksi, käyttämättä\nmitään turhuuteen. Hänellä oli muuten tässä suhteessa perin jyrkät\nmielipiteet, ja hän tuumi, että ensiksi oli pidettävä huolta\nvälttämättömistä tarpeista ja sitten vasta sopi ajatella ylellisyyttä.\nSen vuoksi hän ei maksanut velkojaan, vaan osti turkkilaisen piipun,\njota oli jo kauan himoinnut.\n\nTämä ostos mukanaan hän suuntasi askeleensa ystävänsä Marcelin asuntoa\nkohti, jonka luona hän oli jonkin aika; oleskellut. Taiteilijan\nateljeehen tullessa Rodolphen taskuissa kävi helinä kuin kirkonkylän\nkellotapulissa suurena juhlapäivänä. Kuullessaan niin oudon äänen\nMarcel ajatteli, että sieltä oli kai tulossa hänen naapurinsa, suuri\npörssikeinottelija, pitäen paraikaa voittojensa katsastusta, ja mutisi:\n\n— Siinä taas se juonittelija iankaikkisine pistosanoineen. Jos tätä\njatkuu, muutan pois. Mahdotonta on työskennellä moisessa melussa. Tekee\nmieli heittää hiiteen koko taiteilijan ammatti ja ruveta katurosvoksi.\n\nJa osaamatta ollenkaan epäillä, että hänen ystävänsä Rodolphe oli\nmuuttunut Kroisokseksi, Marcel maalasi edelleen tauluaan _Kulkua\nPunaisen meren poikki_, joka oli ollut telineellä jo melkein kolme\nvuotta.\n\nRodolphe, joka ei vielä ollut virkkanut sanaakaan, mietiskeli\nitsekseen, minkä kokeen tekisi toverilleen, ja arveli:\n\n— Saammepa kohu nauraa! Voi helkkari, siitä tulee hauskaa! Ja hän\npudotti viiden frangin kolikon permannolle.\n\nMarcel nosti silmänsä ja katsahti Rodolpheen, joka oli vakava kuin\njokin kirjoitus _Revue des Deux Mondesissa_.\n\nTaiteilija kumartui hyvin tyytyväisen näköisenä sieppaamaan kolikon\nja soi sille kohteliaan vastaanoton, sillä vaikka hän olikin\nvärintuhertaja, hän osasi käyttäytyä ja olla säädyllinen kaikkia\nvieraita kohtaan. Tietäessään muuten, että Rodolphe oli lähtenyt\nrahanhakuun, ja nähdessään, että toveri oli onnistunut hankkeessaan,\nMarcel tyytyi ihailemaan tulosta kysymättä, millä keinoin siihen oli\npäästy.\n\nHän jatkoi siis sanaakaan sanomatta työtään ja hukutti lopullisesti\nerään egyptiläisen Punaisen meren aaltoihin. Juuri kun hän viimeisteli\ntätä miesmurhaa, pudotti Rodolphe toisen viisifrangisen. Ja\nodottaessaan, minkä ilmeen maalari nyt ottaisi, hän alkoi salavihkaa\nnauraa partaansa, joka oli kolmivärinen, kuten jokainen tietää.\n\nMetallin kirkkaasti helähtäessä karkasi Marcel pystyyn kuin\nsähköiskusta ja huudahti:\n\n— Oliko viisussa toinenkin värssy?\n\nKolmas kolikko vieri pitkin permantoa, sitten taas yksi ja vielä yksi.\nLopuksi ne tanssivat katrillia huoneessa. Marcelissa alkoi ilmetä\nselviä mielisairauden oireita, ja Rodolphe nauroi kuin permantoyleisö\nThéâtre-Français»sa »Flanderin Johannan» ensi-iltana. Äkkiä ja\nvaroituksetta Rodolphe ammensi täysin kourin taskuistaan, ja kolikot\naloittivat satumaisen kilpajuoksun. Se oli runsauden virran tulva,\nJupiterin hurjastelu Danaensa luona.\n\nMarcel seisoi hievahtamatta, mykkänä, silmät selällään. Hämmästys\nsai hänessä aikaan melkein saman muutoksen kuin se, jonka uhriksi\nuteliaisuus kerran vei Lootin vaimon. Ja kun Rodolphe heitti lattialle\nviimeisen sadan frangin käärön, oli Marcelin toinen kylki jo suolana.\n\nRodolphe nauroi vain yhä. Tämän myrskyisän hilpeyden rinnalla olisi\nherra Saxin orkesterin ukkonen tuntunut rintalapsen kirkunalta.\n\nHäikäistynä, huumautuneena, mielenliikutuksesta tyrmistyneenä Marcel\nluuli näkevänsä unta. Karkottaakseen ahdistavan painajaisen hän puri\nsormensa verille, mikä teki niin kipeää, että hän oli huutamaisillaan.\n\nSilloin hän tajusi olevansa täysin valveilla, ja nähdessään kahlaavansa\nkullassa hän huudahti kuin murhenäytelmissä:\n\n— Voinko uskoa silmiäni?\n\nSitten hän lisäsi tarttuen Rodolphen käteen:\n\n— Anna minulle tämän salaisuuden selitys!\n\n— Jos selittäisin, ei se enää olisikaan salaisuus.\n\n— Mutta kuitenkin?\n\n— Tämä kulta on hikeni hedelmiä, Rodolphe sanoi kooten rahat ja\njärjestäen ne pinoiksi pöydälle. Perääntyen sitten pari askelta hän\nkatseli kunnioittaen tuota viidensadan frangin kokoelmaa ja ajatteli\nitsekseen:\n\n— Nyt saan siis toteuttaa unelmani.\n\n— Siinä on kai kuusituhatta frangia, tuumi puolestaan Marcel tarkaten\npöydällä kimaltelevia kolikoita. — Mieleeni juolahtaa eräs aate. Koetan\nsaada Rodolphen ostamaan teokseni _Kulku Punaisen meren poikki_.\n\nÄkkiä Rodolphe otti mahtipontisen asennon ja lausui taiteilijalle\njuhlallisin elein:\n\n— Kuuntele minua, Marcel. Rikkaus, jonka olen antanut loistaa silmiesi\nedessä, ei ole alhaisen keinottelun tulos. En ole kehnosti myynyt\nkynääni. Olen rikas, mutta kunniallinen. Nämä rahat on minulle\nlahjoittanut antelias käsi, ja minä olen vannonut käyttäväni ne\nhankkiakseni työllä kunnon ihmisen vakavan aseman. Työ on pyhin\nvelvollisuuksista.\n\n— Ja hevonen jaloin eläimistä, lisäsi Marcel keskeyttäen Rodolphen.\n— Mitä tuo puhe oikeastaan merkitsee, ja mistä mokoma proosapätkä on\nkotoisin? Terveen järjen koulun louhoksesta kai?\n\n— Älä keskeytä minua, vaan jätä pilailut sikseen, vastasi Rodolphe. —\nNe kilpistyvät kuitenkin haavoittumattoman tahdon rautapaidasta, joka\ntästedes on ylläni.\n\n— No, riittää jo esipuheita. Mihin sinä oikeastaan pyrit?\n\n— Tällaiset ovat suunnitelmani: Elämän aineellisilta vaikeuksilta\nsuojassa aion työskennellä vakavasti. Päätän mestariteokseni ja hankin\nlujan aseman yleisessä mielipiteessä. Ensiksi luovun boheemielämästä\nja pukeudun kuten muutkin ihmiset. Sitten hankin frakin ja käyn\nsalongeissa. Jos haluat vaeltaa samaa tietä kuin minä, asumme\nedelleen yhdessä, mutta sinun pitää omaksua minun ohjelmani. Ankarin\nsäästäväisyys olkoon valtiaana elämässämme. Jos oikein järjestämme\nolomme, meillä on edessämme kolmen kuukauden huoleton työaika. Mutta\nsäästäväisyyttä tarvitaan.\n\n— Hyvä ystävä, väitti Marcel, — säästäväisyys on tiede, joka on vain\nrikkaiden saavutettavissa, mutta siksi juuri me molemmat emme tunne\nsen ensimmäisiä alkeitakaan. Voimmehan aluksi sentään käyttää kuusi\nfrangia ostaaksemme herra Jean Baptiste Sayn teokset. Hän kuuluu olevan\nhyvin etevä taloustieteilijä ja ehkä opettaa meille, kuinka tätä taitoa\nkäytännössä sovelletaan... Kas, sinulla on turkkilainen piippu?\n\n— Niin on, myönsi Rodolphe. — Ostin sen kahdellakymmenelläviidellä\nfrangilla.\n\n— Mitä! Tuhlaat kaksikymmentäviisi frangia piippuun... ja puhut\nsäästäväisyydestä?\n\n— Mutta tämä on varmasti sitä, puolustautui Rodolphe. — Rikoin\njoka päivä kahden soun piipun, ja vuoden kuluessa siitä tulee\npaljon suurempi menoerä kuin mitä nyt maksoin... Se on siis todella\nsäästäväisyyttä.\n\n— Oletpa tosiaan oikeassa, myönsi Marcel, — enpä olisi tuota keksinyt.\n\nSamassa löi läheisen kirkontornin kello kuusi.\n\n— Aterioidaan nopeasti, Rodolphe virkkoi. — Haluan jo tänä iltana\naloittaa hommani. Mutta päivällisestä johtuu mieleeni, että me\ntuhlaamme joka päivä kallista aikaa valmistaessamme ruuan itse. Koska\naika on työmiehen rikkaus, on sitä säästettävä. Tästä päivästä lähtien\nsyömme kaupungilla.\n\n— Juuri niin, sanoi Marcel. — Ja parinkymmenen askeleen päässä onkin\noivallinen ravintola. Siellä on hiukan kallista, mutta kun se on\nlähellä, on matka lyhyempi, ja saamme kulut takaisin aikaa voittamalla.\n\n— Mennään sinne tänään, myöntyi Rodolphe, — mutta huomenna ja vastedes\nkoetamme keksiä vieläkin säästeliäämmän tavan... Emme käy ravintolassa,\nvaan otamme keittäjättären.\n\n— Ei, ei, muistutti Marcel, — vaan palkkaamme pikemmin miespalvelijan,\njoka samalla on kokkimme. Siitä johtuvat seuraavat tavattomat edut:\nEnsiksi on taloutemme sitten aina kunnossa. Hän kiillottaa kenkämme,\npesee siveltimeni ja toimittaa tarpeelliset asiamme kaupungilla.\nKoetanpa vielä ajaa hänen päähänsä taiteen ymmärrystä ja teen hänestä\noppilaani. Täten saamme yhdessä säästymään ainakin kuusi tuntia\npäivässä, kun ei tarvitse huolehtia monista eri hommista, jotka ovat\nhaitallisia työllemme.\n\n— Sepä se, sanoi Rodolphe, — mutta minulla on toinenkin aate...\nPuhutaan siitä vasta päivällisellä.\n\nViittä minuuttia myöhemmin toverukset istuivat eräässä läheisen\nravintolan yksityishuoneessa ja jatkoivat säästäväisyyden pohtimista.\n\n— Minun aatteeni on tällainen: mitähän jos palvelijan sijasta\notettaisiinkin rakastajatar? uskalsi Rodolphe ehdottaa.\n\n— Yksi rakastajatar kahdelle? virkkoi Marcel hirmustuneena. —\nSilloin saituus veisi tuhlaukseen, ja me menettäisimme kaikki\nsäästömme ostaaksemme veitsiä toistemme murhaamiseksi. Ei, minusta on\nmiespalvelija parempi. Sitäpaitsi se on säädyllisempää.\n\n— Todellakin, Rodolphe myönsi. — Me hankimme siis älykkään nuorukaisen.\nJa jos hänellä on vähänkin hajua oikeinkirjoituksesta, opetan hänet\nkirjoittamaan puhtaaksi.\n\n— Siitä tulee hänelle vanhan päivän vara, tuumi Marcel tarkastaen\nlaskua, joka nousi viiteentoista frangiin. — Kas kun tuli kalliiksi.\nTavallisesti olemme molemmat syöneet päivällistä puolellatoista\nfrangilla.\n\n— Niin, mutta silloin söimme huonosti, selitti Rodolphe, — ja meidän\noli pakko haukata vielä illallistakin. Tämä on siis säästäväisyyttä,\njos kaikki otetaan lukuun.\n\n— Sinä olet sentään viisaampi, taiteilija mutisi tämän järkipäätelmän\nvoittamana, — sinä olet aina oikeassa. Teemmekö työtä tänä iltana?\n\n— Ei helkkarissa! Minä menen nyt enoni luo, ilmoitti Rodolphe. — Hän on\nkunnon mies, ja kun selitän hänelle uuden asemani, antaa hän minulle\nhyviä neuvoja. Entä sinä, Marcel, minne sinä menet?\n\n— Ukko Médicisin luo kysymään, eikö hänellä olisi vanhoja tauluja\nkorjattavana. Kuule, anna minulle viisi frangia!\n\n— Mitä varten?\n\n— Ajaakseni Arts-sillan poikki.\n\n— Äh, sehän on turha menoerä ja vaikkakin verrattain vähäpätöinen,\npoikkeaa se periaatteistamme.\n\n— Olen tosiaankin väärässä, vastasi Marcel. — Mutta voinhan mennä\nNeuf-sillan kautta. Ajurin sentään otan.\n\nJa toverukset erosivat kumpikin eri taholle. Omituisen sattuman oikusta\nhe sittenkin joutuivat samaan paikkaan, missä taas tapasivat toisensa.\n\n— No, etkö tavannutkaan enoasi? kysyi Marcel.\n\n- Etkä sinä Médicisîa? uteli Rodolphe puolestaan. Ja he purskahtivat\nnauruun.\n\nKuitenkin he palasivat kotiin hyvin aikaisin... seuraavana aamuna.\n\nPari päivää myöhemmin Marcel ja Rodolphe olivat kokonaan muuttaneet\nmuotoa. Puettuina kuin hienot, vastanaineet miehet he olivat niin\nkomeita, niin loisteliaita, että tullessaan kadulla vastatusten heidän\noli vaikea tuntea toisiaan.\n\nHeidän säästäväisyysohjelmansa oli muuten täydessä voimassa, mutta\ntyön järjestelyä oli vaikea toteuttaa. He olivat ottaneet palvelijan.\nTämä oli isokokoinen kolmenkymmenenneljän ikäinen mies, kotoisin\nSveitsistä ja älyltään rajoittunut kuin huvinäytelmän hölmö. Muutenkaan\nhän ei ollut syntynyt palvelijaksi, ja jos jompikumpi isännistä antoi\nBaptistelle hiukankin huomiota herättävän käärön kannettavaksi, hän\npunastui kiusaantuneena ja jätti sen jonkun lähetin huoleksi. Hänellä\noli sentään hyviäkin puolia. Jos hänelle esim. antoi jäniksen, valmisti\nhän siitä hätätilassa kohtalaisen hyvää muhennosta. Kun hän sitä paitsi\noli ollut tislaajana ennen kuin rupesi palvelijaksi ja säilyttänyt\nsuuren mieltymyksen entiseen ammattiinsa, käytti hän melkoisen osan\nisännilleen kuuluvasta palvelusajasta kokeisiin, keksiäkseen uuden\nja mainion suuveden, jolle hän aikoi antaa nimensä. Myös hänen\npähkinäviinansa oli erinomaista. Mutta yhdellä alalla Baptistella ei\nollut kilpailijaa, hän oli etevä polttamaan Marcelin sikaareja ja\nsytyttelemään niitä Rodolphen käsikirjoituksilla.\n\nEräänä päivänä Marcel halusi käyttää Baptistea mallina faaraon puvussa\nmaalatessaan _Kulkua Punaisen meren poikki_. Tähän ehdotukseen Baptiste\nvastasi ehdottomasti kieltäytymällä ja vaati lopputiliä.\n\n— Hyvä on, vastasi Marcel. — Saatte palkkanne vielä tänä iltana.\n\nKun Rodolphe tuli kotiin, selitti Marcel, että Baptiste oli erotettava.\n— Hänestä ei meillä ole vähintäkään hyötyä, väitti hän.\n\n— Se on totta, myönsi Rodolphe, — hän on elävä taide-esine.\n\n— Hän on tyhmä, vaikka paistettavaksi.\n\n— Hän on laiska.\n\n— Hänet on erotettava.\n\n— No, erotetaan vain.\n\n— Onhan hänellä sentään hyviäkin puolia. Hän valmistaa mainiota\njänismuhennosta.\n\n— Entä pähkinäviinaa? Hän on pähkinäviinan suurmestari.\n\n— Niin kyllä. Mutta muuhun hän ei kelpaakaan, eikä se riitä meille.\nKulutamme kaiken aikamme hänen kanssaan riidellessä.\n\n— Hän häiritsee työtämme.\n\n— Hänen syytänsä on, etten saa _Punaista merta_ valmiiksi näyttelyyn.\nHän on kieltäytynyt rupeamasta faaraon malliksi.\n\n— Hänen takiaan en ole voinut lopettaa tilattua työtä. Hän ei halunnut\nmennä kirjastoon tekemään tarpeellisia muistiinpanoja.\n\n— Hän ajaa meidät vararikkoon.\n\n— Emme totta tosiaan voi pitää häntä enää.\n\n— Erotetaan siis... Mutta silloin hänelle pitää maksaa palkka.\n\n— Maksamme, kunhan hän vain lähtee. Anna rahaa, että suoritan sen.\n\n— Mitä, rahaa? Mutta enhän minä niitä hoida, vaan sinä.\n\n— En suinkaan, vaan sinä. Sinähän olet ottanut talouden hoidon\nhuostaasi, väitti Rodolphe.\n\n— Mutta minä vakuutan, ettei minulla ole rahaa! huudahti Marcel.\n\n— Etteikö sitä enää olisikaan? Se on mahdotonta! Viittäsataa frangia\nei saa menemään viikossa, saatikka sitten kun elää, niin kuin me,\ntäydellisintä säästäväisyyttä noudattaen ja supistaen tarpeensa ihan\nvälttämättömimpään. (Ihan turhimpaan, olisi hänen pitänyt sanoa.) —\nPitää tarkastaa kirjanpitoa, jatkoi Rodolphe. — Kyllä me löydämme\nerehdyksen.\n\n— Niin kyllä, myönsi Marcel, — mutta rahoja emme löydä. Olkoon\nmenneeksi, tarkastetaan menopuoli.\n\nTällainen oli se mallikirjanpito, joka oli pantu alkuun pyhän\nsäästäväisyyden merkeissä:\n\n— Maaliskuun 19. päivä. Saatu viisisataa frangia. Menoja: turkkilainen\npiippu, viisikolmatta frangia, päivällinen, viisitoista, sekalaisia,\nneljäkymmentä frangia!\n\n— Mitä ne ovat nuo sekalaiset, kysyi Rodolphe Marcelilta, joka luki.\n\n— Etkö muista, sinä iltana, kun palasimme kotiin vasta aamulla.\nSiinähän muuten säästimme halkoja ja kynttilöitä.\n\n— Entä sitten? Jatka.\n\n— Maaliskuun 20. päivä. Aamiainen, yksi frangi viisikymmentä centimeä,\ntupakkaa kaksikymmentä centimeä, päivällinen kaksi frangia, nenälasit\nkaksi frangia viisikymmentä centimeä. Ahaa, lisäsi Marcel, — nenälasit\nkuuluvat sinun tiliisi! Mitä sinä niillä teet, kun sinulla on hyvät\nsilmät...\n\n— Muistathan, että minun piti arvostella taidenäyttelyä _Iriksen vyötä_\nvarten. Mahdotonta on arvostella maalauksia ilman nenälaseja. Se oli\nihan oikeutettu menoerä. Entä sitten?\n\n— Ruokokeppi...\n\n— Mutta se on sinun tiliisi, riemastui Rodolphe. — Et sinä keppiä\ntarvitse.\n\n— Siinä kaikki kahdennenkymmenennen päivän menot, virkkoi Marcel\nvastaamatta. — Ensimmäisenäkolmatta söimme aamiaista, päivällistä ja\nillallista kaupungilla.\n\n— Silloin emme kai kuluttaneet paljon?\n\n— Tosiaan hyvin vähän... Tuskin kolmeakymmentä frangia.\n\n— Mutta mihin?\n\n— En muista enää, vastasi Marcel. — Tänne on vain merkitty: sekalaista.\n\n— Hämärä ja katala tilinimi! ärjäisi Rodolphe.\n\n— Maaliskuun 22. päivä. Silloin tuli Baptiste palvelukseen. Annoimme\nhänelle etukäteen palkkaa vastaan viisi frangia, posetiivin soittajalle\nviisikymmentä centimea, neljän pienen kiinalaislapsen lunastukseksi,\njotka uskomattoman raa'at vanhemmat olivat tuominneet heitettäviksi\nJangtse-virtaan, kaksi frangia neljäkymmentä centimeä.\n\n— Mitä ihmettä! huudahti Rodolphe. — Siinä on mielestäni jotakin\nristiriitaista. Ensin annat posetiivin vinguttajalle, mutta sitten\nherjaat ihmisiä, joilla on positivistiset mielipiteet lapsistaan.\nJa mikä pakko meidän on lunastaa pikku kiinalaisia, pikemminkin\ntarvitsemme kiinapillereitä?\n\n— Olen kerta kaikkiaan jalomielinen, vastasi Marcel. — Tähän asti ei\nole paljonkaan poikettu säästäväisyyden periaatteesta. Siis eteenpäin.\nMaaliskuun 23. päivänä ei ole merkitty mitään. Eikä myöskään 24.\npäivänä. Siinä oli kaksi kelpo päivää. Maaliskuun 25. päivänä,\nBaptistelle palkkaa vastaan kolme frangia. Minusta tuntuu kuin hänelle\nolisi annettu kovin usein rahaa, lisäsi Marcel miettivästi.\n\n— Vähemmän ollaan velkaa, vastasi Rodolphe. — Jatka.\n\n— Maaliskuun 26. päivä: erilaisia taiteen kannalta hyödyllisiä menoja,\nkolmekymmentäkuusi frangia neljäkymmentä centimeä.\n\n— Mitähän niin hyödyllisiä lienemme ostaneet? kysyi Rodolphe. — En\nollenkaan muista. Lähes neljäkymmentä frangia! Mitähän siinä oli?\n\n— Mitä, etkö muista? Silloinhan kiipesimme Notre Damen torniin\nkatsellaksemme Pariisia ylhäältä...\n\n— Mutta torniin nousu maksaa vain neljäkymmentä centimeä, huomautti\nRodolphe.\n\n— Niinpä kyllä, mutta sieltä tultuamme söimme päivällistä\nSaint-Germainissa.\n\n— No, silloin on asia liiankin selvä.\n\n— Maaliskuun 27. päivä: ei mitään.\n\n— Hyvä, se on säästäväisyyttä.\n\n— Maaliskuun 28. päivä: annettu Baptistelle palkkaa vastaan kuusi\nfrangia.\n\n— Nyt olen ihan varma, ettemme enää ole hänelle mitään velkaa. Sekin on\nmahdollista, että hän on maksamassa meille... Saadaanpa nähdä.\n\n— Maaliskuun 29. päivä: Kas, sitä ei olekaan merkitty. Menopuolen\nkohdalla on alkuosa jotakin siveyssaarnaa. Maaliskuun 30. päivä:\nSilloin meillä oli vieraita päivällä. Suuria menoja: kolmekymmentä\nfrangia viisikymmentäviisi centimea. Sitten 31. päivä, siis tänään,\nemme ole nyt kuluttaneet mitään. Näethän, jatkoi Marcel, — että\ntili on pidetty hyvin tarkasti. Loppusummaksi emme saa viittäsataa\nfrangia.\n\n— Silloin täytyy olla rahaa kassassa.\n\n— Voihan tuota katsoa, sanoi Marcel avaten laatikon. — Ei, lisäsi hän,\n— ei enää mitään. Hämähäkki vain.\n\n— Aamuinen hämähäkki tietää surua, muisti Rodolphe.\n\n— Mutta hiiteenkö niin paljon rahaa on voinut mennä? ihmetteli\nmasentunut Marcel nähdessään rahaston tyhjänä.\n\n— Helkkari, sehän on selvää, tiesi Rodolphe. — Kaikki on annettu\nBaptistelle.\n\n— Maltahan, huusi Marcel kaivellen laatikkoa, jossa näkyi paperinpala.\n— Kuitti vuokrasta viime neljännekseltä!\n\n— Mitä joutavia, epäili Rodolphe. — Kuinka se oli sinne tullut?\n\n— Ja oikein allekirjoitettu, vakuutti Marcel. — Sinä siis olet maksanut\nisännälle.\n\n— Minäkö? Älä hulluttele! sanoi Rodolphe.\n\n— Mutta mitä merkitsee...\n\n— En varmasti ole...\n\n— Mlk' on tää kumma siis? lauloivat he yhteen ääneen _Valkoisen naisen_\nloppusävelellä.\n\nBaptiste, joka piti musiikista, riensi heti saapuville: Marcel näytti\nhänelle kuittia.\n\n— Ah niin, sanoi Baptiste huolettomasti. - Unohdin mainita siitä.\nIsäntä tuli tänä aamuna, kun te olitte ulkona. Maksoin hänelle, ettei\ntarvitse tulla toiste.\n\n— Mistä saitte rahaa?\n\n— Otin tuosta laatikosta, selitti Baptiste, — kun se oli auki. Arvelin,\nettä herrat olivat jättäneet sen auki tahallaan, ja tuumin itsekseni:\nisäntäni ovat lähtiessään unohtaneet sanoa: Baptiste, isäntä tulee\nperimään vuokraa. Pitää maksaa hänelle. Tein, niin kuin minua olisi\nkäsketty... vaikkei oltukaan käsketty.\n\n— Baptiste! Marcel karjaisi kalveten kiukusta. — Olette ylittänyt\nmääräyksemme. Tästä päivästä lähtien ette enää kuulu meidän talouteemme.\n\nBaptiste otti päästään vahakankaisen lakin, joka teki liverin virkaa,\nja antoi sen Marcelille.\n\n— Hyvä on, sanoi Marcel. — Nyt saatte mennä!\n\n— Entä palkkani?\n\n— Mitä te jupisette? Olettehan saanut enemmän kuin pitikään. Olen\nmaksanut neljätoista frangia vajaassa kahdessa viikossa. Mitä te teette\nniin paljolla rahalla? Elätättekö tanssijatarta, vai?\n\n— Nuoralla... lisäsi Rodolphe.\n\n— Joudun siis palkattomaksi, valitti miesparka. — Ei jää kattoa pääni\npäälle!\n\n— Ottakaa lakaisin liverinne, sanoi Marcel heltyen vasten tahtoaankin\nja antoi lakin Baptistelle.\n\n— Ja juuri tuo onneton on tuhonnut varallisuutemme, sanoi Rodolphe\nnähdessään Baptiste-paran menevän. — Missä tänään syödään?\n\n— Sen saamme tietää huomenna, vastasi Marcel.\n\n\n\n\nVIII\n\nViisi frangia vaivan takana\n\n\nEräänä lauantai-iltana, silloin kun Rodolphe ei vielä asunut yhdessä\nneiti Mimin kanssa, jonka kohta saamme nähdä esiintyvän, tutustui hän\nruokapaikassaan erään muotiliikkeen omistajattareen, nimeltä Laura.\nKuultuaan, että Rodolphe oli kahden muotilehden, _Iriksen vyön_ ja\n_Castorin_, päätoimittaja, Laura alkoi tehdä hänelle jokseenkin\nhoukuttavia viittauksia, toivoen kai mainosta tavaroilleen. Näihin\nyllytyksiin Rodolphe oli vastannut sellaisella kohteliaisuuksien\nilotulituksella, että kaikki keikaroivat Benseradet, Voituret ja\nRuggierit olisivat kalvenneet kateudesta, ja päivällisen lopulla\nkuultuaan, että Rodolphe oli runoilija, neiti Laura antoi selvästi\ntietää voivansa hyväksyä hänet Petrarcakseen, lupasipa liikoja\nkursailematta kohtauksenkin seuraavaksi päiväksi.\n\n— Totta tosiaan! Rodolphe mietiskeli saattaessaan neiti Lauraa kotiin,\n— tuossa on varmasti miellyttävä nainen. Hän tuntuu perehtyneen\nkielioppiin, ja hänellä näyttää olevan koko hyvä vaatevarasto. Niinpä\nolen taipuvainen tekemään hänet onnelliseksi.\n\nKun saavuttiin Laura-neidin asunnolle, hän hellitti Rodolphen\nkäsivarren ja kiitti vaivasta, jonka oli nähnyt tullessaan saattamaan\nniin kauas.\n\n— Voi, neiti, vastasi Rodolphe kumartuen maahan asti, — olisin suonut,\nettä asuisitte Moskovassa tai Sunda-saarilla, saadakseni pitkällisemmän\nilon olla ritarinanne.\n\n— Nuo paikat ovat hiukan liian kaukana, vastasi Laura sievistellen.\n\n— Olisimme menneet bulevardin kautta, virkkoi Rodolphe. — Sallikaa\nminun vielä suudella kättänne poskellanne, jatkoi hän suudellen neitoa\nsuulle, ennen kuin tämä ennätti vastustella.\n\n— Hyvä herra, Laura huudahti, — te olette liian hätäinen.\n\n— Saapuakseni pikemmin perille, selitti Rodolphe. — Rakkaudessa täytyy\nensimmäiset taipaleet kiitää täyttä neliä.\n\n— Aika vekkuli, tuumi Laura noustessaan portaita myöten asuntoonsa.\n\n— Sievä ihminen! mietti Rodolphe poistuessaan.\n\nKotiin päästyään hän nukkui pian ja näki kaikkein kauneimpia unia.\nHän oli olevinaan tanssiaisissa, teattereissa ja kävelypaikoissa,\nkainalossaan neiti Laura, jolla oli yllään paljon kauniimpia pukuja\nkuin mistä Tuhkimo milloinkaan oli uneksinut.\n\nRodolphe nousi seuraavana aamuna yhdeltätoista tapansa mukaan. Ensiksi\nkiitivät hänen ajatuksensa Laura-neidin luokse.\n\n— Hän on hyvin hieno nainen, jutteli hän itsekseen. — Olenpa varma,\nettä hänet on kasvatettu Saint-Denisin luostarissa. Vihdoinkin saan\ntytön, joka voi sanoa pukuaan omakseen. Teenpä varmasti pienen\nuhrauksenkin hänen takiaan. Nostan vähän palkkaani _Iriksen vyöstä_,\nostan hansikkaat ja vien Lauran syömään ravintolaan, jossa on oikeat\nruokaliinat. Pukuni ei ole oikein hyvä, mutta, tuumi hän pukeutuessaan,\n— musta vaatettaa niin hyvin!\n\nJa hän lähti liikkeelle käydäkseen _Iriksen vyön_ konit rissa.\n\nKadun poikki mennessään hän huomasi raitiovaunu jonka sivukilpiin oli\nkiinnitetty seuraava ilmoitus:\n\n         TÄNÄÄN SUNNUNTAINA\n  SUIHKULÄHTEET AUKI VERSAILLESISSA\n\nRodolphen jalkoihin lentänyt ukkosen vasama ei olisi tehnyt häneen\nsyvempää vaikutusta kuin tuo ilmoitus.\n\n— Tänään, sunnuntaina!... Olinpa sen unohtanut, huudahti hän. —\nEnkä nyt saa rahaa mistään. 'Tänään sunnuntaina!' Kaikki Pariisin\nhopeataalerit ovat nyt matkalla Versaillesiin.\n\nMutta takertuen hupsun toivoon, jolla ihminen hädissään rohkaisee\nmieltään, Rodolphe kiiruhti kuitenkin lehtensä konttoriin arvellen,\nettä siunattu sattuma ehkä oli tuonut rahastonhoitajan sinne.\n\nHerra Boniface oli todella käväissyt siellä, mutta heti poistunut.\n\n— Versaillesiin mennäkseen, sanoi juoksupoika Rodolphelle.\n\n— Mitäs mahdan, tuumi Rodolphe. — Tässä sitä nyt ollaan. Mutta\nsittenkin... Kohtaus on vasta illalla. Nyt on keskipäivä, ja minulla on\nsiis viisi tuntia aikaa viisifrangisen löytämiseksi. Frangi tunnilta\nkuin Bois de Boulognen karusellissa. Eteenpäin!\n\nKoska hän sattumalta oli siinä kaupunginosassa, missä\nvaikutusvaltaiseksi arvostelijaksi mainittu sanomalehtimies asui,\njuolahti Rodolphen mieleen yrittää lainata häneltä.\n\n— Varmasti hän on kotona, mutisi hän rappuja kiivetessään. — Hänen on\nkirjoitettava huominen alakerta, eikä siis tarvitse pelätä, että hän on\nmennyt ulos. Lainaan häneltä viisi frangia.\n\n— Kas, tehän siinä olette! huudahti toimittaja Rodolphen nähdessään. —\nSaavutte parahiksi, aion pyytää pientä palvelusta.\n\n— Sepä sattui! iloitsi _Iriksen vyön_ toimittaja.\n\n— Kävittekö Odéonissa eilen?\n\n— Minä käyn aina Odéonissa.\n\n— Olette siis nähnyt uuden kappaleen?\n\n— Kukas sitten? Odéonin yleisö olen minä.\n\n— Se on totta, myönsi arvostelija. — Te olette tämän teatterin\ntukipylväitä. Huhutaan muuten, että olette antanut sille avustustakin.\nNiin, aionpa pyytää teiltä selostusta uudesta näytelmästä.\n\n— Se on pikku asia. Minulla on muisti kuin koronkiskurilla.\n\n— Kuka tuon kappaleen tekijä on? kysyi arvostelija hetken kuluttua\nRodolphelta, joka kirjoitti täyttä vauhtia.\n\n— Onpahan vain eräs herra.\n\n— Se lienee kai heikko.\n\n— Heikompi kuin turkkilainen kylläkin.\n\n— No silloin se ei ole kovinkaan tukevaa tekoa. Turkkilaisten\nvoimakkaan maine on väkisin anastettu. He kelpaisivat täällä tuskin\nkengänkiillottajiksi.\n\n— Mikä heitä estää kelpaamasta?\n\n— Katsokaas, eihän turkkilaisia enää ole muualla kuin esikaupunkien\nnaamiohuveissa ja Champs-Elyséella taateleita myymässä. Turkkilainen on\nennakkoluulo. Eräs ystäväni on käynyt itämailla ja väittää, että kaikki\nTurkin valtakunnan alamaiset ovat nähneet päivänvalon Coquenais-kadun\nvarrella.\n\n— Tepä juttelette hauskasti, Rodolphe sanoi.\n\n— Oikeinko? ihastui arvostelija. — Silloin pistän sen heti pakinaan.\n\n— Tässä on selostukseni, ilmoitti sitten Rodolphe. — Se Kävi pian.\n\n— Niinpä kyllä, mutta se on lyhyt.\n\n— Kun lisäätte siihen ajatusviivoja ja kehittelette arvostelevia\nmielipiteitänne, tulee siihen kyllä pituutta.\n\n— Minulla ei ole aikaa hyvä herra, eikä oman kannan esitys vie kylliksi\ntilaa.\n\n— Liittäkää sopiva laatusana joka kolmanteen substantiiviin.\n\n— Ettekö kuitenkin voisi tuhertaa selostukseenne pientä tai mieluummin\npitkää arvostelua kappaleesta? kysyi kriitikko.\n\n— Miksei, vastasi Rodolphe. — Onhan minullakin mielipiteeni,\nmurhenäytelmästä, mutta ne olen jo kolmasti julkaissut _Iriksen vyössä_\nja _Castorissa_.\n\n— Samantekevä. Montako riviä mielipiteistänne tulee?\n\n— Nelisenkymmentä.\n\n— Helkkari! Teillä on suurimittaiset mielipiteet, teillä! Lainatkaa\nminulle nuo neljäkymmentä riviänne?\n\n— Hyvä on, tuumi Rodolphe. — Jos kirjoitan hänelle tekstiä\nkahdenkymmenen frangin arvosta, ei hän kehtaa kieltää viitosta. —\nMinun pitää ilmoittaa teille, sanoi hän kääntyen arvostelijan puoleen,\n— etteivät mielipiteeni ole ihan uusia. Niillä on hiukan kuluneet\nkyynärpäät. Ennen kuin julkaisin ne, olen julistanut niitä kaikissa\nPariisin kahviloissa, niin ettei ole viinuri pahaista, joka ei osaisi\nlasketella niitä ulkoa.\n\n— Hittoako se tekee! Te ette näy tuntevan minua. Onko maailmassa\nyleensä mitään uutta... paitsi hyvettä?\n\n— Tässä on, sanoi Rodolphe, kun oli jälleen lopettanut kirjoittamisensa.\n\n— Salama ja leimaus! Vielä puuttuu kaksi palstaa... Millä ihmeellä\ntäyttäisin tuon kaiken! huudahti toimittaja.\n\n— Antakaa vielä joku paradoksi, kun kerran olette saapuvilla.\n\n— Omia ei satu olemaan mukana, vastasi Rodolphe, — mutta voinhan\nluovuttaa teille eräitä muualta saatuja. Ostin eräältä puutteessa\nolevalta toverilta, viisikymmentä centimea kappale. Niitä on vasta\nvähän käytetty.\n\n— Sepä hyvä, sanoi kriitikko.\n\n— Kyllä kai pyydän häneltä kymppiä, mietti Rodolphe alkaessaan taas\nkirjoittaa. — Nykyään ovat paradoksit yhtä kalliita kuin peltopyyt.\n\nHän piirsi paperille kolmisenkymmentä riviä, täyteen lörpötystä\npianoista, kultakaloista, terveen järjen koulusta ja Reinin viinistä,\njota jostakin syystä nimitettiin pukeutumisviiniksi.\n\n— Hyvin hupaista, sanoi kriitikko. — Mutta lisätkää vielä\nystävällisesti, ettei missään muualla tapaa niin paljon kunnon ihmisiä\nkuin kaleereilla.\n\n— Miksi niin?\n\n— Että saataisiin kaksi riviä lisää. No niin, nyt se on valmis, päätti\nvaikutusvaltainen kriitikko, kutsui palvelijansa saapuville ja käski\nhänen viedä kyhäyksen kirjapainoon.\n\n— Nyt, tuumi Rodolphe, — käydään härkää sarvista kiinni.\n\nJa hän esitti vakavasti pyyntönsä.\n\n— Voi, hyvä veli! huudahti toinen, — minulla ei ole penniäkään kotona.\nLolotte vie minut vararikkoon hepeneillään, ja juuri äsken hän vei\nviimeisen killinkini mennäkseen Versaillesiin katsomaan, kuinka\nvedenneidot ja pronssihirviöt oksentavat vettä.\n\n— Versaillesiin! Mutta onko se suorastaan kulkutauti? kysyi Rodolphe.\n\n— Mihin te tarvitsette rahaa?\n\n— Tällainen on tarina, selitti Rodolphe. — Tapaan tänään, kello viisi,\nerään naisen, hienon henkilön, joka ajaakin vain raitiovaunussa.\nTahtoisin liittää kohtalomme yhteen muutamaksi päiväksi, ja minusta\ntuntuu sopivalta antaa hänen kokea elämän nautintoja: ruokaa, tanssia,\nhuviretkiä ja niin edespäin. Tarvitsen välttämättä sitä varten\nviitosen. Jollen sitä saa, joutuu Ranskan kirjallisuus minun kauttani\nhäpeään.\n\n— Miksette lainaa tuota summaa naiselta itseltään? kysyi kriitikko.\n\n— Eihän se ensi kerralla käy päinsä. Vain te voitte pelastaa minut\npulasta.\n\n— Kaikkien Egyptin muumioiden nimessä vannon teille kunniani kautta,\nettei minulla ole rahaa edes savipiipun tai piikuuden ostoon. Onhan\ntässä muutamia kirjoja, jotka voitte kiikuttaa panttiin.\n\n— Tänään, sunnuntaina, mahdotonta. Mummo Mansut Lebigre, kaikki\nSaint-Jacques-kadun purnut ovat kiinni. Mitä kirjoja teillä on? Runoja,\njoissa on tekijän kuva rillit nokalla? Niitä ei kukaan hullu osta.\n\n— Jollei valaoikeus siihen tuomitse, myönsi toinen. — Mutta malttakaa,\ntässä on vielä lauluja ja konserttilippuja. Jos niitä osaa taitavasti\nkäsitellä, lähtee niistäkin rahaa.\n\n— Jokin muu olisi parempaa. Pari housuja esimerkiksi.\n\n— No, sanoi kriitikko, — tässä on vielä Bossuet ja Odilon Barrotin\nkipsikuva. Se on jo lesken ropo, kunniasanalla!\n\n— Tunnustan hyvän tahtonne, sanoi Rodolphe. — Otan ne aarteet mukaani,\nmutta jos saan niistä puolitoista frangia, pidän sitä Herkuleen\nkolmantenatoista urotyönä.\n\nTaivallettuaan sitten noin neljä tuntia sai Rodolphe\nkaunopuheisuudellaan, jonka salat hänelle suurina hetkinä selvisivät,\npanttaamalla runokokoelmat ja Barrotin rintakuvan pesijättäreltään\nlainaksi kaksi frangia.\n\n— No niin, ajatteli hän paluumatkalla, — kastiketta jo on, mutta mistä\nottaisi paistin? Mitähän jos menisin tapaamaan enoa!\n\nPuoli tuntia myöhemmin hän oli enonsa Monettin luona, joka\nsisarenpoikansa kasvoilta heti luki, mikä oli asiana. Hän asettuikin\nsiis varuilleen ja ehätti pyynnön edelle kaikenlaisilla valituksilla:\n— Aika on tukala, leipä kallista, velalliset eivät maksa, vuokra\non suoritettava, kauppa ei vetele, jne., luetellen kaupustelijan\nulkokultaiset ruikutukset alusta loppuun.\n\n— Uskotko, että minun oli tänään pakko lainata kauppa-apulaiseltani\nmaksaakseni erään vekselin? lisäsi hän.\n\n— Mutta olisittehan voinut lähettää hakemaan minulta, vastasi Rodolphe.\n— Minä olisin kyllä lainannut teille. Sain kaksisataa frangia pari\npäivää sitten.\n\n— Kiitos, poikaseni, virkkoi ukko, — mutta sinä tarvitset omasi\nitse... Kuules, kun nyt kerran olet täällä, voisit kaiketi kauniilla\nkäsialallasi kirjoittaa puhtaaksi muutamia laskuja, jotka lähetän\nperittäviksi.\n\n— Voi hitto, se viitonen käy kalliiksi, tuumi Rodolphe ryhtyen työhön\nja supistaen sitä mahdollisuuksien mukaan.\n\n— Kuulkaahan, eno hyvä, sanoi hän Monettille, — tietäessäni, että te\npidätte paljon musiikista, olen tuonut teille muutaman konserttilipun.\n\n— Sepä on kovin ystävällistä, poikaseni. Tahdotko jäädä luokseni\npäivälliselle?\n\n— Kiitos vain, eno, mutta minua odotetaan päivälliselle Faubourg\nSaint-Germainiin. Sattuu vähän ilkeästi, kun en enää ehdi mennä kotiin\nhakemaan rahaa ostaakseni hansikkaat.\n\n— Eikö sinulla ole hansikkaita? Haluatko, että lainaan omani? kysyi eno.\n\n— Suurkiitos, mutta meillä kahdella on erikokoiset kädet. Tekisitte\nminulle palveluksen, jos lainaisitte...\n\n— ... kaksikyhnmentäyhdeksän souta, hansikkaiden ostoon? Kyllä,\npoikaseni, tuossa on. Kun menee vierailulle, pitää olla hyvin puettu.\nParempi on herättää kateutta kuin sääliä, sanoi tätivainajasi. Kas,\nkas, sinä liikut siis hienojen ihmisten parissa, sepä hauskaa... Olisin\nmielelläni antanut enemmänkin, mutta minulla ei nyt ole rahaa täällä\nmyymälässä. Pitäisi kiivetä asuntooni, enkä voi poistua, sillä ostajia\nsaattaa tulla koska hyvänsä.\n\n— Sanoitte, ettei kauppa vetele.\n\nEno Monetti ei ollut kuulevinaan, vaan lisäsi, kun sisarenpoika pisti\nrahat taskuunsa:\n\n— Maksulla ei ole kiirettä.\n\n— Voi sinua kitupiikkiä! tuumi Rodolphe kiiruhtaessaan tiehensä. —\nVielä puuttuu kolmekymmentäyksi souta. Mistä ne saan? Mennäänpä taas\nkerran sallimuksen kohdalle.\n\nNäin nimitti Rodolphe keskeisintä paikkaa Pariisissa, Palais Royalia,\njonka likellä on melkein mahdotonta viipyä kymmentä minuuttia\ntapaamatta kymmentä tuttua, ensi sijassa velkojia. Rodolphe asettui\nsiis vartiopaikalleen Palais Royalin pylväskäytävään. Tällä kertaa oli\nsallimus hidas saapumaan, mutta vihdoin Rodolphe sai sen näkyviinsä.\nSillä oli valkoinen hattu, vihreä päällystakki ja kultanuppinen\nkeppi... siis oivallisesti puettu sallimus.\n\nTavallisissa oloissa pidettiin tätä nuorta miestä varakkaana ja\nherttaisena, vaikka hän oli hieman suulas ja pyrki filosofoimaan.\n\n— Sepä hauskaa, että tapasin teidät, hän sanoi Rodolphelle. — Tulkaa\nsaattamaan minua, jutellaan vähän.\n\n— Minun täytyy siis kärsiä sanatulvan kidutusta, mietti Rodolphe\nmukaantuen valkohattuisen laahattavaksi ja kuunnellen joutavia\npuheenparsia, niin että korvat olivat mennä lukkoon.\n\nKun he lähestyivät Arts-siltaa, sanoi Rodolphe toverilleen:\n\n— Minun on nyt pakko erota teistä, sillä minulla ei ole mukanani rahaa\nsiltaveroon.\n\n— Mitä siitä, virkkoi toinen heittäen kaksi vaskirahaa sillan\nvartijalle.\n\n— Nyt on hetki tullut, päätti _Iriksen vyön_ toimittaja sillan poikki\nmentäessä.\n\nJa kun saavuttiin toiselle rannalle, Institut de Francen kellon\nkohdalle, pysähtyi Rodolphe äkkiä, osoitti kiihkeällä viittauksella\nkellotaulua ja huudahti:\n\n— Helkkari, viittätoista vailla viisi, minä olen mennyttä miestä!\n\n— No mitä nyt? kysyi sallimus ihmetellen.\n\n— Teidän vuoksenne, kun olette vastoin tahtoani laahannut minut tänne\nsaakka, olen myöhästynyt eräästä kohtauksesta.\n\n— Tärkeästä?\n\n— Tietysti. Minun piti saada rahaa kello viideltä... Batignollesissa.\nNyt en ehdi sinne. Voi lempo sentään! Mitä tehdä?\n\n— Kuulkaapa, tulkaa kotiini, niin saatte lainaksi.\n\n— Mahdotonta. Te asutte Mont-Rougen puolella, ja minulla on kuuden\naikaan asiaa Chaussée d'-Antinille... Voi sun vietävä!\n\n— Minulla on muutama sou taskussani, lohdutti sallimus arasti. — Hyvin\nvähän...\n\n— Jos saisin edes ajurimaksun, niin ehkä ehtisin ajoissa Batignollesiin.\n\n— Tässä on kukkaroni koko sisällys, kolmekymmentäyksi souta.\n\n— Antakaa tänne, pian, että pääsen lähteinään! huusi Rodolphe\nkuullessaan kellon lyövän viittä.\n\nJa hän kiiti kohtauspaikalle.\n\n— Sepä otti kovalle, hän tuumi rahojaan laskien. — Sata souta, kuin\nkultavaa'alla punnittuna. Lopultakin olen kunnossa ja Laura saa\nhuomata olevansa tekemisissä miehen kanssa, joka ymmärtää elää. Mutta\nsen vannon, etten tuo kolikkoakaan kotiin illalla. Pitää puolustaa\nkirjallisuuden kunniaa ja osoittaa, ettei sen edustajilta puutu\nrikkaudesta muuta kuin raha.\n\nRodolphe tapasi Laura-neidin odottamassa.\n\n— Kas, vain! ihmetteli hän, — täsmällinen kuin vaarivainajan\nkaappikello.\n\nHän vietti illan hauskasti Lauran kanssa ja uhrasi urhoollisesti\nviitosensa tuhlaavaisuuden suuressa sulatossa. Neiti Laura oli niin\nihastunut hänen käytöstapaansa, että vasta silloin, kun Rodolphe\nsaattoi hänet oman huoneensa ovelle, hän huomasi joutuneensa muualle\nkuin kotiinsa.\n\n— Nyt teen erehdyksen, sanoi Laura. — Mutta älkää antako minun sitä\nkatua käyttäytymällä petollisesti kuten kaikki miehet.\n\n— Madame, selitti Rodolphe, — minä olen kuuluisa uskollisuudestani.\nNiin kuuluisa, että ystäväni sitä ihmettelevät ja nimittävät minua\nrakkauden kenraali Bertrandiksi.\n\n\n\n\nIX\n\nLumikukkia\n\n\nSiihen aikaan oli Rodolphe korviaan myöten rakastunut serkkuunsa\nAngèleen, joka ei voinut sietää häntä, ja insinööri Chevalierin\nlämpömittari osoitti kahtatoista astetta nollan alapuolelta.\n\nNeiti Angèlen isä oli uunitehtailija Monetti, josta meillä jo\non ollut monesti aihetta puhua. Muuten hän oli kahdeksantoista\nikäinen, äskettäin palannut Bourgognesta, vietettyään siellä viisi\nvuotta erään tädin luona, jonka kerran saisi periä. Tämä sukulainen\noli vanhapiika, joka ei ollut milloinkaan ollut nuori ja kaunis,\nvaan aina ilkeä, vaikka tai pikemmin koska hän oli uskovainen.\nSiitä syystä Angèlekin, kotoa lähtiessään suloinen lapsi, jonka\nnuppumaisuudessa jo piili viehättävän kukoistuksen lupaus, palasi\nviiden vuoden kuluttua muuttuneena tosin kauniiksi, mutta jäykäksi,\nkuivaksi ja kylmäkiskoiseksi neidoksi. Maaseudun yksinäinen elämä,\näärimmäinen jumalisuuden harjoitus ja hänen saamansa ahtaan kasvatuksen\nperiaatteet olivat täyttäneet hänen mielensä joutavilla, järjettömillä\nennakkoluuloilla, supistaneet hänen mielikuvitustaan ja tehneet\nhänen sydämestään elimen, joka tyytyi vain täyttämään tehtävänsä\nverenkierrossa. Angèlella oli, niin sanoaksemme, suonissaan vihkivettä\neikä verta.\n\nKotiin tultuaan hän otti serkkunsa vastaan jääkylmästi ja Rodolphe\nepäonnistui aina, kun koetti saada tytössä väräjämään muistojen helliä\nkieliä niiltä ajoilta, jolloin he olivat yhdessä leikkineet Paulin ja\nVirginian rakkautta, kuten serkuksien välillä on tapana.\n\nRodolphe oli kuitenkin perinpohjin rakastunut serkkuunsa, joka ei\nvoinut sietää häntä. Kuultuaan eräänä päivänä Angèlen lähtevän\npian ystävättärensä häihin hän oli rohkaistunut niin, että lupasi\nAngèlelle orvokkikimpun tanssiaisia varten. Kysyttyään isältään lupaa\nAngèle hyväksyi serkkunsa kohteliaan tarjouksen, vaatien kuitenkin\nehdottomasti valkoisia orvokkeja, lumikukkia.\n\nPerin onnellisena serkkunsa hyväntahtoisuudesta Rodolphe hyppeli ja\nlauleskeli palatessaan _Pyhään Bernhardiinsa_. Se näet oli hänen\nsilloisen asuntonsa nimi, ja kohta saamme tietää miksi. Kävellessään\nPalais-Royalin läpi, sivuuttaen rouva Provostin, kuuluisan\nkukkakauppiaan, myymälän Rodolphe näki näyteikkunassa valkoisia\norvokkeja. Uteliaana hän poikkesi sisään kysymään hintaa. Kunnollinen\nkukkakimppu maksoi kokonaista kymmenen frangia, mutta siellä oli\nkalliimpiakin.\n\n— Peeveli! ajatteli Rodolphe. — Minulla on vain viikko aikaa tuon\nmiljoonan haalimiseen. Hommaa siitä tulee, mutta samapa tuo: serkun\npitää saada kukkansa. Minulla on jo aate.\n\nTämä tapahtui Rodolphen kirjallisen uran alkuaikoina. Hänellä ei\nsilloin ollut muita tuloja kuin viidentoista frangin kuukautinen\napuraha. Sen oli hänelle lahjoittanut eräs toveri, suuri runoilija,\njoka oleskeltuaan Pariisissa vuosikausia oli päässyt vaikutusvaltaisten\nsuhteittensa avulla kansakoulunopettajaksi maaseudulle. Rodolphe, jonka\nkummina oli ollut tuhlaavaisuuden hengetär, teki tästä avustuksesta\nlopun neljässä päivässä, ja kun hän ei tahtonut luopua pyhästä,\nmutta vähän tuottavasta elegisen runoilijan ammatista, ei hänen\nauttanut muu kuin tulla kuukauden viimeiseen päivään asti toimeen\nsatunaisella mannalla, jota sallimuksen kourasta hitaasti valuu.\nTällainen paastoaminen ei häntä kuitenkaan pelottanut. Hän kesti sen\nhilpein mielin, noudattaen stoalaista kohtuullisuutta ja käyttäen\nmielikuvituksensa aarteita, päästäkseen lopulta kuukauden ensimmäisen\npäivän pääsiäiseen, joka lopetti kärsimykset.\n\nTähän aikaan Rodolphe asui Contrescarpe-Saint-Maratin kadun varrella,\nsuuressa talossa, joka ennen tunnettiin nimellä _Hänen harmaja\npyhyytensä_, koska ukko Josept Richeliuen kadotettu sielu kuului\nsiinä asuneen. Hänen huoneensa sijaitsi ylimmässä kerroksessa, joka\noli Pariisin kaikkein korkeimpia kohtia, ikään kuin näköalaparveke.\nSe oli ihana asunto kesällä, mutta lokakuusta huhtikuuhun suorastaan\nKamtšatka. Neljä päätuulta tunkeutui sisään vastapäisistä ikkunoista,\nesittäen siellä hurjia kvartetteja koko kylmän ajan. Huoneen kamiina\nnäytti näissä oloissa pelkältä ivalta, sillä sen ääretön suuaukko oli\nkuin pohjoistuulelle ja koko seurueelle varattu kunniaportti. Kun\npakkanen ensi kertaa alkoi paukkua, oli Rodolphe keksinyt erikoisen\nlämmitystavan; hän oli pilkkonut vähäiset huonekalunsa yhtä suuriin\nkasoihin, ja viikon kuluttua hänen kalustonsa oli merkillisesti\nsupistunut: hänellä oli enää vain vuode ja pari tuolia. Totuuden\nnimessä on sanottava, että nämä kappaleet olivat rautaa ja siten\ntulenvaaralta turvassa. Rodolphe nimitti tällaista lämmitystä »uuniin\nkautta muuttamiseksi».\n\nOltiin siis tammikuussa, ja lämpömittari, joka osoitti kahtatoista\npakkasastetta Lunetten rantakadulla, olisi näyttänyt kahta tai kolmea\nenemmän, jos se olisi viety Rodolphen näkötorniin, jolle hän nyt oli\nantanut nimet: _Pyhän Bernhardin vuori, Huippuvuoret, Siperia_.\n\nSinä iltana, jolloin hän oli luvannut lumikukkia serkulleen, joutui\nRodolphe kotiin palatessaan vihanvimmaan: neljä päätuulta oli taas\nrikkonut ikkunaruudun hypellessään huoneen nurkasta toiseen. Tämä oli\nkolmas samanlainen vahinko kahden viikon kuluessa. Niinpä Rodolphe\nkirosikin kumeasti Aioloksen ja koko hänen perheensä. Täytettyään\naukon erään ystävänsä muotokuvalla hän heittäytyi täysissä pukimissa\nnukkumaan kahden karkean villapeitteen väliin, joita hän nimitti\npatjoikseen, ja näki koko yön unta valkoisista orvokeista.\n\nViiden päivän päästä Rodolphe ei vielä ollut keksinyt mitään keinoa\nunelmansa toteuttamiseksi, ja ylihuomenna hänen jo piti antaa\nkukat serkulleen. Sillä välin oli lämpömittari yhä laskenut, ja\nonneton runoilija vaipui epätoivoon ajatellessaan, että orvokit yhä\nkallistuisivat. Lopulta sallimus sääli häntä ja tuli seuraavalla\ntavalla avuksi.\n\nEräänä aamuna Rodolphe meni pyytämään aamiaista ystävältään, maalari\nMarcelilta, ja tapasi hänet keskustelemassa surupukuisen naisen kanssa.\nTämä oli leski. Hänen miehensä oli äsken kuollut ja nyt hän oli tullut\nkysymään kuinka paljon maksaisi hänen miehensä hautakiveen maalattava\nkäsi, jonka alle kirjoitettaisiin:\n\n    SUA VARRON, USKOLLINEN PUOLISO.\n\nSaadakseen työn halvemmalla leskirouva huomautti maalarille, että kun\nJumala kerran kutsuisi hänet itsensäkin pois, hän saisi tehtäväkseen\nmaalata toisen käden, hänen oman kätensä, joka koristettaisiin\nrannerenkaalla, ja johon liitettäisiin uusi kirjoitus:\n\n    JUMALA MEIDÄT VIHDOIN YHTEEN VEI.\n\n— Tämän määräyksen panen testamenttiini, lisäsi leski, — ja vaadin,\nettä se työ uskotaan teille.\n\n— No, jos niin on, hyvä rouva, sanoi taiteilija, — niin hyväksyn\ntarjoamanne hinnan... mutta kuten sanottu, jään odottamaan käsirahaa.\nÄlkää unohtako minua testamentissanne.\n\n— Toivoisin vielä työn valmistuvan mahdollisimman pian, sanoi leski,\n— mutta älkää kuitenkaan hätäilkö. Älkää myöskään unohtako peukalon\nnaarmua! Käden pitää olla elävän näköinen.\n\n— Siitä tulee suorastaan puhuva, rouva, sen takaan, vakuutti Marcel\nsaattaen leskeä ovelle.\n\nMutta kynnyksellä tämä kääntyi vielä kerran.\n\n— Minun pitää vielä kysyä teiltä erästä asiaa, herra maalari.\nTahtoisin pyytää piirtämään puolisoni hautakiveen yhden värssyn, jossa\nkerrottaisiin hänen rehellisestä vaelluksestaan ja esitettäisiin\nhänen viimeiset sanansa, jotka hän lausui kuolinvuoteellaan. Onkohan\nsemmoinen hienoa?\n\n— Erinomaisen hienoa... semmoista sanotaan epitaafiksi... se olisi\nverrattoman hienoa!\n\n— Tietäisittekö ehkä ketään, joka voisi laatia sen minulle halvasta\nhinnasta? Voisin kyllä kääntyä naapurini herra Guérinin puoleen, joka\non julkinen kirjailija, mutta hän pyytää hintana silmät päästäni.\n\nTällöin Rodolphe iski silmää Marcelille, joka heti ymmärsi.\n\n— Rouva, sanoi hän viitaten Rodolpheen, — onnellinen sattuma on tuonut\ntänne henkilön, josta voi olla teille hyötyä surullisessa asemassanne.\nTämä herra on etevä runoilija: ette voisi parempaa löytää.\n\n— Minusta on tärkeää, että se värssy olisi jotakin hyvin surullista ja\nettä oikeinkirjoitus olisi täysin virheetöntä, sanoi leski.\n\n— Rouva, sanoi Marcel, — ystäväni tuntee oikeinkirjoituksen\nperinpohjin: hän sai koulussa kaikki palkinnot.\n\n— Älkäähän, sanoi leski, — minun veljenpoikani on myös saanut\npalkinnon, ja hän on vasta seitsenvuotias.\n\n— Sepä on aikaisin kehittynyt lapsi, kiiruhti Marcel vastaamaan.\n\n— Mutta osaako herra kirjoittaa suruvärssyjä? tiukkasi leski.\n\n— Paremmin kuin kukaan, rouva, sillä hän on saanut kokea elämässään\npaljon suruja. Sanomalehdetkin moittivat häntä siitä, että hän aina\nvain kirjoittaa valitusvirsiä.\n\n— Vai niin! huudahti leski, — vai on hänestä puhuttu sanomissa!\nSilloinpa hän on varmaan yhtä oppinut kuin herra Guérin, joka on\njulkinen kirjailija?\n\n— Oh, paljon oppineempi! Kääntykää vain hänen puoleensa, rouva, sitä\nette kadu.\n\nSelitettyään runoilijalle, mitä hän toivoi miehensä hautapatsaaseen\ntulevan värssyn sisältävän, leski teki sopimuksen, jonka mukaan\nRodolphen piti saada kymmenen frangia, jos värssy olisi lesken mieleen;\nja kiire kuului värssyllä myös olevan.\n\nRunoilija lupasi toimittaa sen hänelle ystävänsä välityksellä jo\nseuraavaksi päiväksi.\n\n— Oi, Artemis, sinä hyvä haltiatar! huudahti Rodolphe kun leski oli\nmennyt, — vannon sinulle, että tulet hyvälle mielelle! Sepustan sinulle\nkelpo annoksen hautajaislyriikkaa, eikä oikeinkirjoituksessa ole\nmoitteen sijaa. Sinä kunnon vanhus, suokoon taivas sinulle palkinnoksi\nsata elinvuotta kuin hyvälle viinille!\n\n— Vastustan jyrkästi! huudahti Marcel.\n\n— Se on totta, sanoi Rodolphe, — unohdinpa, että sinun on maalattava\nvielä yksi käsi hänen kuolemansa jälkeen ja että moinen pitkäikäisyys\ntietäisi sinulle rahan menetystä.\n\nJa kohottaen kätensä korkeuteen Rodolphe pyysi taivasta pysymään\nkuurona hänen äskeiselle rukoukselleen.\n\n— Ah, sanoi hän sitten, — satuinpa tulemaan tänne onnellisella hetkellä!\n\n— Mutta mitä asiaa sinulla oikeastaan olikaan? kysyi Marcel.\n\n— Niin, minun oli tehtävä sinulle eräs pyyntö, ja kun minun nyt tämän\nrunon takia täytyy olla koko yö valveilla, niin en voi mitään peruuttaa\nsiitä, mitä aioin sinulta pyytää. Tarvitsen näet ensinnäkin syötävää,\ntoiseksi tupakkaa ja kynttilän ja kolmanneksi jääkarhu-pukusi.\n\n— Menetkö ehkä naamiaisiin? Nyt muistankin, että tänä iltana on\nensimmäiset.\n\n— Enkä menekään, mutta niin kuin minut nyt näet, olen yhtä viluissani\nkuin suuri armeija Venäjältä peräytyessään. Vihreä lastinkipalttooni\nja skotlantilaiset merinohousuni ovat kyllä hyvin koreat, mutta ne\novat liian keväisiä ja kelpaavat vain sillä ehdolla, että asuisin\npäiväntasaajan kohdalla. Sellaiselle, joka asuu likellä pohjoisnapaa,\nkuten minä, on jääkarhun talja paljon mukavampi, tahtoisinpa väittää,\nsuorastaan välttämätön.\n\n— Tuolla se on, sanoi Marcel. — Muuten hyvä aate: se on turkasen lämmin\nja sen sisällä olet kuin leipä uunissa.\n\nRodolphe oli jo vetänyt karhunturkin ylleen.\n\n— Nytpä saa lämpömittari kiukutella, sanoi hän.\n\n— Aiotko oikein tosissasi mennä ulos kadulle tuossa asussa? kysyi\nMarcel ystävältään, kun he olivat nauttineet epämääräisen aterian, joka\ntarjottiin viiden centimen lautasilta.\n\n— Viis minä julkisesta mielipiteestä! sanoi Rodolphe; — tänään alkaa\nsitä paitsi karnevaali.\n\nJa hän asteli halki Pariisin yhtä vakavana kuin se nelijalkainen,\njonka turkki hänellä oli yllään. Sivuuttaessaan insinööri Chevalierin\nlämpömittarin Rodolphe näytti sille pitkää nenää.\n\nAsuntoonsa tultuaan ensin pahanpäiväisesti säikäyttäen portinvartijaa,\nrunoilija sytytti kynttilänsä ja kääri huolellisesti sen ympärille\nläpinäkyvää paperia suojaksi yöperhosten ilkivaltaisuuksia vastaan,\nja sitten hän ryhtyi heti työhön. Mutta ennen pitkää hän sai havaita,\nettä vaikka hänen ruumiinsa olikin verrattain hyvin turvattu kylmää\nvastaan, käsien laita oli toisin. Tuskin hän oli pannut paperille kaksi\nsäettä, kun jo alkoi kovasti särkeä kynsien alta ja kynä kirposi hänen\nkädestään.\n\n— Uljainkaan mies ei voi taistella luonnonvoimia vastaan, mutisi\nRodolphe vaipuen voimattomana tuoliinsa. — Caesar meni Rubiconin\npoikki, mutta Beresinan yli hän ei olisi päässyt.\n\nÄkkiä runoilija päästi karhunrintansa syvyydestä ilohuudon ja nousi\nniin roimasti, että mustetta räiskähti hänen valkoiselle turkilleen.\nHän oli saanut erään aatteen, jonka Chatterton oli aikoinaan\ntoteuttanut.\n\nRodolphe veti vuoteensa alta melkoisen kasan papereita, joiden\njoukossa oli tusina hänen mainion murhenäytelmänsä _Kostajan_\nvaltavia käsikirjoituksia. Tämä näytelmä, jota hän oli kirjoittanut\nkaksi vuotta, oli niin monta kertaa uusittu ja korjattu, että se\nkaikkine toisintoineen painoi seitsemän kiloa. Rodolphe pani uusimman\nkäsikirjoituksen syrjään ja laahasi muut uunin eteen.\n\n— Olinhan varma, että kerran saisin nämä sijoitetuiksi, mutisi hän, —\nkun vain malttaisin mieltäni! Onpa siinä sievoinen kasa proosapuita.\nJos olisin edeltäpäin tiennyt, kuinka käy, niin olisinpa kirjoittanut\nvielä prologinkin! Enemmänhän olisi nyt tulenruokaa. Mutta eihän voi\nkaikkea ennakolta arvata.\n\nHän sytytti tukun käsikirjoitusliuskoja palamaan ja verrytti niiden\nhohteessa käsiään. Viiden minuutin kuluttua oli _Kostajan_ ensimmäinen\nnäytös lopussa ja Rodolphella kolme säettä hautakirjoitustaan valmiina.\n\nSanomaton oli neljän päätuulen hämmästys, kun ne huomasivat tulen\npalavan kamiinassa.\n\n— Varmaankin näköharha, puuskutti pohjatuuli kaivellen ja näykkien\nRodolphen turkkia.\n\n— Sopisipa nyt puhaltaa savupiippuun ja savuttaa hieman kamiinaa,\ntuhisi toinen tuuli.\n\nMutta juuri kun ne aikoivat ruveta kiusantekoon, huomasi etelätuuli\neräässä tähtitornin ikkunassa herra Aragon, joka heristi niille\nsormiaan.\n\n— Nopeasti matkaan! huusi etelätuuli silloin veljilleen, — almanakka\nosoittaa tyyntä täksi yöksi. Tähtitorni on meitä vastaan ja ellemme\npuoliyön aikana ole kotonamme, sulkee herra Arago meidät arestiin.\n\nSillä aikaa niitti _Kostajan_ toinen näytös tulisia suosionosoituksia.\nJa Rodolphe oli kirjoittanut kymmenen säettä. Kolmannen näytöksen\naikana hän ei kuitenkaan saanut valmiiksi useampia kuin kaksi.\n\n— Sitähän aina ajattelin, että tämä näytös oli liian lyhyt, mutisi\nRodolphe, — mutta vasta esitettäessä virheet tulevat esiin. Onneksi\nkestää seuraava näytös paljon kauemmin. Onhan siinä kaksikymmentäkolme\nkohtausta, niiden joukossa se valtaistuinkohtaus, jonka piti tuottaa\nminulle kunniaa...\n\nTämän valtavan kohtauksen viimeiset vuorosanat häipyivät liekkeihin,\nkun Rodolphella oli vielä yksi säkeistö jäljellä.\n\n— Ja sitten viides näytös, hän sanoi hohtavin kasvoin. — Kestänee\nainakin viisi minuuttia. Pelkkää yksinpuhelua.\n\nNäytelmän loppuratkaisu leimahti ja sammui. Samalla hetkellä Rodolphe\npuki suurenmoiseen runoasuun sen vainajan viimeiset sanat, jonka\nkirkastamiseksi hän tässä oli työskennellyt.\n\n— Jäipähän tuota polttoainetta vielä toisiakin töitä varten, sanoi hän\nsitten työntäessään jäljelle jääneet käsikirjoitukset takaisin vuoteen\nalle.\n\nSeuraavana iltana kello kahdeksan astui neiti Angèle tanssiaisiin\nkädessään upea vihko valkeita orvokkeja, joiden keskellä nuokkui\nkaksi ruusua, valkeat nekin. Koko illan hän herätti huomiota tämän\nkukkavihkonsa vuoksi. Naiset onnittelivat häntä, herrat imartelivat.\nAngèle olikin kaikessa hiljaisuudessa kiitollinen serkulleen, joka näin\noli valmistanut hänelle tilaisuuden saada hiukkasen loistaa, ja hän\nolisi ehkä enemmänkin ajatellut serkkuaan, ellei siellä olisi ollut\neräs morsiamen sukulainen, joka oli jo useita kertoja tanssinut hänen\nkanssaan ja yhä ahdisti häntä kohteliaisuuksillaan. Tämä sukulainen\noli nuori, vaaleaverinen mies ja hänellä oli tuollaiset ihmeelliset\nkorkkiruuvin tapaan kiertyvät viikset, joiden satimeen kokemattomat\nsydämet helposti takertuivat. Nuori mies oli jo pyytänyt Angèlelta\nniitä kahta valkoista ruusua, jotka yksin olivat vielä jäljellä hänen\nsinne tänne sirotellusta kukkavihkostaan. Angèle ei ollut kuitenkaan\ntäyttänyt hänen pyyntöänsä, mutta unohti tanssiaisten lopussa ruusunsa\neräälle jakkaralle, josta nuori mies pian kahmaisi aarteen huostaansa.\n\nRodolphen majassa oli sillä hetkellä neljätoista astetta pakkasta.\nRodolphe itse nojautui ikkunaansa ja katseli Mainen aitaukselle päin,\nmistä loistivat tanssisalin valaistut ikkunat. Siellä tanssi hänen\nserkkunsa Angèle, joka ei voinut ensinkään sietää häntä.\n\n\n\n\nX\n\nMyrskyjen niemi\n\n\nJokaisen uuden vuosineljänneksen ensimmäinen kuukausi sisältää\npelottavia ajankohtia: sellaisia ovat tavallisesti ensimmäinen ja\nviidestoista päivä. Rodolphe, joka aina tunsi pelkoa ja vavistusta,\nmilloin toinen tai toinen näistä päivistä läheni, nimitti niitä\n_myrskyjen niemeksi_. Tuollaisena päivänä ei aamurusko avaakaan idän\nportteja, vaan velkojat, talonisännät, ulosottomiehet ja muut tällaiset\nhirviöt. Sellainen päivä alkaa karhuamisten, laskujen ja vekselien\ntihkusateella ja päättyy protestien raekuuroon, _Dies irae!_\n\nEräänä tällaisena huhtikuun 15. päivän aamuna Rodolphe nukkui\nrauhallisesti ja näki unta. Muuan hänen sedistään testamenttasi hänelle\nkokonaisen maakunnan Perun valtiosta, sikäläisine naisineen.\n\nNäin uidessaan pitkin vedoin unelmiensa kultahiekkaisessa virrassa\nherätti lukossa vääntyvän avaimen kilinä äkkiä luulotellun perillisen\nkeskellä unen heleintä kudosta.\n\nRodolphe kääntyi vuoteessaan ja katseli unenpöpperössä ympärilleen.\nHuoneen keskeltä häämötti hänen silmäänsä mieshenkilö, joka juuri\nnäytti tulleen sisälle, mutta minkälainen mies?\n\nTällä oudonpuoleisella aamun airuella oli päässä kolmikolkkahattu,\nselässä nahkalaukku ja kädessä pinkka kirjeitä. Hänellä oli yllään\nharmaa hännystakki, ja hän näytti perin hengästyneeltä kavuttuaan tänne\nviidenteen kerrokseen. Hänen käytöksensä oli ylenmäärin ystävällistä,\nja joka askelella kilahtelivat hänen taskunsa, ikään kuin jonkun\npankkiirin kassakaappi muuttaisi majaa.\n\nRodolphe pelästyi ensin ja miehen kolmikolkkahatusta ja puvusta\npäättäen arveli näkevänsä poliisin edessään.\n\nMutta melkoisen pullean rahapussin näkeminen sai hänet toisiin\najatuksiin.\n\n-— Ahaa, hän ajatteli, — tuo mies tulee tietysti saarilta ja tuo\nminulle ensi erän perintöäni — Mutta neekerihän hänen silloin pitäisi\nolla?\n\nTästä epäilyksen häivästä huolimatta hän virkkoi vieraalle, osoittaen\nrahalaukkua:\n\n— Tiedän jo asianne. Pankaa se tuonne. Kiitoksia.\n\nTulija oli Ranskan pankin virkailijoita ja vastasi Rodolphen\nkehotukseen ojentamalla hänen nenänsä eteen merkillisiä erivärisiä\nmerkkejä ja numeroita sisältävän paperin.\n\n— Tahdotte varmaankin kuitin? kysyi Rodolphe. — Saamanne pitää.\nAntakaapa minulle kynä ja mustetta. Ne ovat tuolla pöydällä.\n\n— Ei, ei, vastasi toinen, — minä tulin perimään sataviisikymmentä\nfrangia. Tänään on viidestoista päivä huhtikuuta.\n\n— Ah niin! vastasi Rodolphe tarkastellen paperia lähemmin. — Asettajana\non Birmann, minun räätälini... Voi turkanen! lisäsi hän katsellen\nalakuloisesti vuoteelle heitettyä takkia ja sitten vekseliä, — syyt\nkatoavat, mutta seuraus pysyy. Mitä! Tänäänkö viidestoista päivä\nhuhtikuuta? Sepä merkillistä! Enhän ole vielä syönyt mansikoita!\n\nKyllästyneenä tähän jaaritteluun rahanperijä kääntyi ovelle, sanoen\nRodolphelle:\n\n— Teillä on maksuaikaa kello neljään saakka.\n\n— Rehellisille ihmisille ei panna määräaikoja, vastasi Rodolphe. —\nKiusankappale! hän mutisi itsekseen, seuraten murheellisin silmin\nkolmikolkkahattuisen miehen lähtöä, — eikös vain viekin rahamassin\nmukanaan!\n\nRodolphe veti kiinni vuoteensa uutimet, sulki silmänsä ja koetti\npäästä uudelleen perintönsä jäljille. Mutta hän eksyi matkalla joutuen\nylvääseen uneen, jossa Théâtre Françaisin johtaja tuli hattu nöyrästi\nkädessä hänen luokseen kärttämään näytelmää teatterilleen, ja Rodolphe,\njoka tiesi tavat pyysi etumaksua. Mutta juuri sillä hetkellä, jolloin\njohtaja näytti aikovan täyttää hänen toivomuksensa, herätti hänet taas\nuusi henkilö, huhtikuun 15. päivän ilmiöitä sekin.\n\nTulija oli herra Benoît, pahamaineinen mies, sen vuokrakasarmin\nomistaja, jossa Rodolphe asui. Hän oli samalla kertaa vuokralaistensa\nisäntä, suutari ja koronkiskoja. Tänä aamuna hänestä lähti huonon\npaloviinan ja erääntyneiden laskujen kauhistuttava löyhkä. Kädessään\nhänellä oli tyhjä kukkaro.\n\n— Mitä pirua! ajatteli Rodolphe, — eihän tuo ole teatterin johtaja...\nsemmoisella herralla olisi valkea kaulanauha... ja täysi kukkaro!\n\n— Hyvää huomenta, herra Rodolphe! lausui Benoît lähestyen vuodetta.\n\n— Huomenta, herra Benoît! Mikä tuottaa minulle kunnian nähdä teidät\nluonani?\n\n— Tulin vain sanomaan, että nyt on viidestoista päivä huhtikuuta.\n\n— Nytkö jo! Kuinka nopeasti aika kuluu! Se on todella merkillistä.\nTäytynee tässä pian taas ostaa nankinihousut. Viidestoista huhtikuu tai\nLempo soikoon, enpä olisi ilman teitä tullut sitä huomanneeksi, herra\nBenoît! Kuinka suuret kiitokset olenkaan teille velkaa!\n\n— Niin, ja lisäksi vielä satakuusikymmemäkaksi frangia, vastasi Benoît.\n— On jo aika selvittää tämä pikku lasku.\n\n— Oh, minulla ei ole lainkaan kiirettä, herra Benoît. Olkaa huoleti,\nmyönnän mielelläni teille lykkäystä... Annetaan laskun vielä hieman\npaisua!\n\n— Mutta te olette jo niin monta kertaa pyytänyt minua odottamaan, sanoi\nisäntä.\n\n— No, selvittäkäämme sitten tilimme, herra Benoît; minulle on\nyhdentekevää tänäänkö vai huomenna... Olemmehan sitä paitsi kaikki\nkuolevaisia... järjestäkäämme se asia.\n\nIsännän ryppyisille kasvoille levisi kirkas hymy, ja yksiöpä tyhjä\nkukkarokin näytti ikään kuin pullistuvan toivosta.\n\n— Paljonko olen velkaa? kysyi Rodolphe.\n\n— Ensinnäkin kolmen kuukauden vuokra. Kahdenkymmenenviiden frangin\nmukaan kuukaudelta se tekee seitsemänkymmentäviisi frangia.\n\n— Sattuneet erehdykset oikaistaan, lisäsi Rodolphe. — Entä sitten?\n\n— Toiseksi kolme paria saappaita, kaksikymmentä frangia pari...\n\n— Silmänräpäys, herra Benoît, älkäämme sekoittako asioita. Tässä ei\nole enää puhe isännästä, vaan suutarista... tästä minun on saatava eri\nlasku. Numerot ovat vakavaa väkeä, niitä ei sovi sotkea.\n\n— Olkoon niin sitten, vastasi Benoît myöntyväisenä siitä toivosta,\nettä vihdoinkin saisi laskunsa kuitatuiksi. — Tässä eri lasku suutarin\ntöistä: kolme paria saappaita, kaksikymmentä frangia pari, tekee\nkuusikymmentä frangia.\n\nRodolphe loi sääliväisen katseen vuoteen vieressä kyhjöttävään\nraihnaiseen saapaspariin.\n\n— Surkeata! hän ajatteli, — _Vaeltavan juutalaisenkaan_ jalassa ne\neivät olisi voineet pahemmiksi mennä. Ja kuitenkin ne ovat Marien\njäljessä juostessani kuluneet tuommoisiksi... Jatkakaapa, herra\nBenoît...\n\n— Siis kuusikymmentä frangia, toisti isäntä. — Sitten on vielä lainattu\nkäteistä kaksikymmentäseitsemän frangia.\n\n— Seis, herra Benoît! Sovimmehan siitä, että kullakin pyhimyksellä\non oma komeronsa. Te olette ystävänä lainannut minulle nuo rahat,\njättäkäämme siis suutari syrjään ja siirtykäämme ystävyyden ja\nluottamuksen alueelle, joka on laskutettava erikseen. Kuinka suuri on\nystävyytenne minua kohtaan?\n\n— Kaksikymmentäseitsemän frangia.\n\n— Kaksikymmentäseitsemän frangia! Teillä on halpa ystävä, herra Benoît.\nNo laskekaamme yhteen: seitsemänkymmentäviisi, kuusikymmentä ja\nkaksikymmentäseitsemän... Mitä siitä tulee?\n\n— Satakuusikymmentäkaksi frangia, sanoi herra Benoît ja ojensi\nRodolphelle kolme laskua.\n\n— Satakuusikymmentäkaksi frangia, kertasi Rodolphe, — sehän on\neriskummaista! Kuinka somaa yhteenlasku onkaan! No niin, herra Benoît,\nnyt kun tilimme on selitetty, voimme molemmat olla rauhallisia,\nsillä nyt tiedämme, kuinka on asian laita. Ensi kuussa pyydän teitä\nkuittaamaan, ja kun minua kohtaan tuntemanne luotumus ja ystävyys ei\ntänä väliaikana voi muuta kuin kasvaa, voitte sitten myöntää minulle,\njos se on tarpeen, uudelleen lykkäystä. Jos kuitenkin isäntä ja suutari\nmenettävät malttinsa, niin pyydän ystävää pitämään heitä aisoissa.\nEikös ole merkillistä, herra Benoît, että joka kerta kun ajattelen\nteidän kolminaista luontoanne ollessanne yhtaikaa isäntä, suutari ja\nystävä, tunnen kiusausta uskoa pyhään kolminaisuuteen.\n\nRodolphen puhuessa näyttivät isännän kasvot samalla kertaa punaisilta,\nvihreiltä, keltaisilta ja valkoisilta, ja jokaista vuokralaisen\nuudesta pilasta tämän vihan sateenkaari väritti hänen piirteitään yhä\nräikeämmin.\n\n— Arvoisa herra, sanoi hän vihdoin, — en salli tehdä itsestäni pilaa.\nOlen odottanut tarpeeksi kauan. Sanon siis nyt huoneenne irti, ja\nellette iltaan mennessä ole maksanut, niin tiedän kyllä mitä teen.\n\n— Rahaa, rahaa! huudahti Rodolphe. — Pyydänkö minä teiltä rahaa? Ja\nvaikka minulla rahaa olisikin, en kuitenkaan antaisi teille mitään.\nTänään on perjantai, ja se tuo onnettomuutta.\n\nHerra Benoîtin viha kiihtyi hirmumyrskyksi, ja ellei huonekalusto\nolisi ollut hänen omansa, olisi hän varmasti taittanut jalat joltakin\ntuolilta.\n\nHän poistui kuitenkin, uhkaillen hirveästi mennessään.\n\n— Unohdatte rahapussinne! huusi Rodolphe hänen jälkeensä.\n\n— Mikä viheliäinen ammatti! mutisi onneton nuori mies yksin jäätyään. —\nKesyttäisin mieluummin vaikka leijonia.\n\n— Mutta enhän voi tänne jäädä, jatkoi hän hypäten vuoteestaan ja\npukeutuen kiireesti. — Liittolaisten hyökkäys ei päättyne tähän. Pitää\nlähteä käpälämäkeen ja lisäksi syödä hiukan aamiaistakin. Mitähän, jos\nmenisin tervehtimään Schaunardia? Soisin hänen luonaan ja saman tien\nlainaisin häneltä hiukan rahaa. Sata frangia riittää. Schaunardin luo\nsiis!\n\nLaskeutuessaan portaita Rodolphe kohtasi jälleen herra Benoîtin, joka\nnähtävästi oli muilta vuokralaisiltaan saanut saman vilpittömän\nvastaanoton, päättäen hänen tyhjästä rahapussistaan, se oli tällaisissa\noloissa pelkkä ylellisyyskapine.\n\n— Jos minua tullaan kysymään, niin sanotte, että olen mennyt maalle...\nalpeille asti, sanoi Rodolphe. — Tai ei, sanokaa mieluummin, etten asu\nenää täällä.\n\n— Silloin puhunkin totu, murahti herra Benoît korostaen merkitsevästi\nsanojaan.\n\nSchaunard asui Montmartressa. Rodolphen täytyi siis kulkea koko\nPariisin läpi. Tämä vaellus oli hänelle mitä vaarallisin.\n\n— Tänään ovat kadut täynnä karhuja, hän sanoi itsekseen.\n\nHän ei kumminkaan mennyt ulommaisia bulevardeja pitkin, kuten häntä\noikeastaan halutti. Mielettömän toivon rohkaisemana hän päinvastoin\npäätti käyttää vaarallista reittiä suoraan Pariisin keskitse. Rodolphe\najatteli, että tällaisena päivänä, jolloin miljoonat vaeltelivat ulkona\nrahanperijäin selkärepuissa, joku tuhatlappunen hyvinkin saattoi\nunohtua tielle odottamaan löytäjäänsä. Rodolphe käveli siis hitaasti ja\nkatse maahan luotuna, mutta ei löytänyt muuta kuin kaksi nuppineulaa.\n\nKahden tunnin kuluttua hän saapui perille Schaunardin luo.\n\n— Kas vain, sinäkö! huusi tämä.\n\n— Niin kuin näet. Tulin luoksesi aamiaista syömään,\n\n— Voi veliseni, tuletpa pahaan aikaan. Tyttöni on tullut tänne minua\ntervehtimään enkä ole nähnyt häntä puoleen kuukauteen, jos olisit\ntullut kymmenen minuuttia aikaisemmin...\n\n— No voit kaiketi lainata minulle sata frangia? kysyi Rodolphe.\n\n— Mitä! Sinäkin? Schaunard huudahti ylen hämmästyneenä. — Sinäkin\npyydät minulta rahaa? Liityt siis vihollisiini!\n\n— Saat maanantaina takaisin.\n\n— Tai tuomiopäivän jälkeen! Etpä näy muistavan, veli hyvä, mikä päivä\nmeillä on tänään. En voi antaa sinulle penniäkään, mutta älähän silti\njättäydy toivottomaksi. Päivä ei ole vielä lopussa. Voit hyvinkin vielä\nkohdata kaitselmuksen, joka ei koskaan nouse ennen keskipäivää.\n\n— Kyllä kai, sanoi Rodolphe, — kaitselmuksella on liian monta pikku\nlintua hoidettavanaan. Mieluummin menen tapaamaan Marcelia.\n\nMarcel asui siihen aikaan Breda-kadun varrella. Rodolphe tapasi hänet\nylen murheellisena tarkastelemassa suurta tauluaan, jonka piti esittää\n_Kulkua Punaisen meren halki_.\n\n— Mikäs sinua vaivaa? kysyi Rodolphe astuttuaan sisään. — Sinähän\nnäytät kovin masentuneelta!\n\n— Eipä ihmeellistä, sillä viisitoista päivää olen jo viettänyt\npaastoviikkoa, huokasi maalari käyttäen kuvaannollista puhetapaa.\n\nRodolphe ymmärsi tämän vastauksen heti.\n\n— Suolattuja silakoita ja retikkaa, kyllä sen muistan.\n\nRodolphella oli tosiaan perin suolaisia muistoja siltä ajalta, jolloin\nhänen ruokalistansa rajoittui yksinomaan tähän kalaan.\n\n— Sepäs hiton ikävää, hän sanoi. — Ja minä kun tulin lainaamaan sinulta\nsata frangia.\n\n— Sata frangia! huudahti Marcel. — Sinä elät siis yhä vielä kuvitelmien\nmaailmassa? Tulla pyytämään minulta sellaista mytologista summaa\najankohtana, jolloin yhtä mittaa kykin puutteen puristuksessa!\nVarmaankin olet nauttinut hassišta!\n\n— Valitettavasti en ole vielä nauttinut mitään, vastasi Rodolphe ja\njätti ystävänsä Punaisen meren rannalle.\n\nKello kahdestatoista neljään saakka Rodolphe oli liikkeellä ja tuli\nkäyneeksi melkein jokaisen tuttavansa luona. Mutta kaikki oli turhaa.\nViidennentoista päivän vaikutus tuntui kaikkialla yhtä ankarana.\nPäivällisen aika lähestyi, mutta ateria ei näyttänyt kiirehtivän hänen\nluokseen ainakaan yhtä nopeasti. Rodolphesta tuntui kuin hän olisi\njoutunut _Medusan_ lautalle.\n\nKävellessään Neuf-sillan poikki hän äkkiä sai erään päähänpiston.\n\n— Lempo vie! hän huudahti kääntyen, — viidestoista päivä huhtikuuta...\nmutta sittenhän minulla on päivälliskutsu.\n\nJa kaivellen laskujaan hän lopulta veti esiin kortin, josta tässä on\ntarkka jäljennös.\n\n      Villetten tulliportin likellä\n      \"SUUREN VOITTAJAN\" HOTELLI\n        Ruokasalissa tilaa 300 vieraalle.\n\n           Vuosipäivälliset\n      IHMISYYDEN MESSIAAN vuosipäivän kunniaksi\n          Huhtikuun 15. p. 184-.\n\n      Yhtä henkilöä varten.\n  Muist. Oikeuttaa vain puoleen pulloon viiniä.\n\n— En jaksa sulattaa Messiaan opetuslasten mielipiteitä, mutta kyllä\nheidän ravintoansa, sanoi Rodolphe itsekseen. Ja nopeana kuin lintu hän\ntaivalsi sen matkan, joka hänet erotti mainitusta tulliportista.\n\nHänen saapuessaan _Suuren Voittajan_ ravintolaan oli siellä jo\ntungokseen asti väkeä... Kolmelle sadalle vieraalle varatussa salissa\noli tällä hetkellä ainakin viisisataa henkeä. Rodolphen silmäin eteen\navautui valtava määrä vasikanlihaa ja porkkanoita.\n\nVihdoin alettiin tarjoilla lientä.\n\nAterioitsevien aikoessa juuri ruveta lusikoimaan tunkeutui saliin äkkiä\nviisi tai kuusi siviilipukuista henkilöä ja joukko poliiseja komisarion\njohtamina.\n\n— Hyvät herrat, lausui komisario, — ylemmältä taholta tulleesta\nkäskystä ei juhlaa saa viettää. Pyydän teitä poistumaan.\n\n— Voi turkanen! äkäili Rodolphe lähtiessään salista toisten mukana. —\nSallimus ei suo minulle tänään edes liemiruokaakaan!\n\nHän kääntyi murheellisena marssimaan kotia kohden ja saapui sinne\nyhdentoista tienoissa illalla.\n\nHerra Benoît odotti häntä.\n\n— Siinähän te tulette, sanoi isäntä. — Oletteko ajatellut, mitä teille\naamulla sanoin? Tuotteko minulle rahaa?\n\n— Saan rahaa tänä yönä ja huomenaamulla annan teille heti, vastasi\nRodolphe haparoiden hyllyltä avaintansa ja kynttiläänsä. Hän ei\nlöytänyt niitä.\n\n— Herra Rodolphe, sanoi Benoît, — mielipahakseni minun pitää ilmoittaa,\nettä olen vuokrannut huoneenne jo muille ja ettei minulla tällä kertaa\nole muita huoneita vapaina. Teidän on pakko mennä muualle.\n\nRodolphe ei ollut mikään pikkusielu, eikä häntä pelottanut yön vietto\npaljaan taivaan alla. Ruman ilman sattuessa hän sitäpaitsi saattoi\nnukkua Odéon-teatterissa eräässä aitiossa lähinnä näyttämöä, kuten jo\nennenkin oli tehnyt. Hän pyysi sen tähden muitta mutkitta saada ottaa\n_tavaransa_, joihin ei tosin kuulunut sen enempää kuin iso pinkka\npapereita.\n\n— Tietysti, vastasi isäntä, — minulla ei ole mitään oikeutta niitä\npidättää teiltä. Jätin ne huoneeseenne pöytälaatikkoon. Tulkaa\nmukanani, ellei se henkilö, joka on vuokrannut huoneenne, ole vielä\nmennyt levolle, voimme astua sisälle.\n\nHuoneen oli päivällä vuokrannut eräs nuori tyttö, jonka nimi oli Mimi\nja jota Rodolphe muinoin oli armastellut.\n\nHe tunsivat toisensa heti. Rodolphe kuiskasi pari sanaa Mimin korvaan\nja puristi hellästi hänen kättänsä.\n\n— Näettekö, kuinka siellä sataa! hän sanoi huomauttaen tytölle\nrajuilmasta, joka juuri oli puhjennut.\n\nMimi meni suoraan herra Benoîtin luo, joka odotti huoneen nurkassa ja\nsanoi hänelle osoittaen Rodolphea:\n\n— Tämä herra on se, jota tänä iltana olen odottanut... Oveni on nyt\nkiinni kaikilta muilta.\n\n— Ahaa! huudahti herra Benoît happamesti irvistäen. — Kyllä ymmärrän.\n\nSillä aikaa kun Mimi kaikessa kiireessä valmisteli senpäiväistä\nillallista, löi kello kaksitoista.\n\n— Vihdoinkin, huokasi Rodolphe itsekseen, — on huhtikuun viidestoista\npäättynyt ja myrskyjen niemi onnellisesti sivuutettu. — Rakas Mimi,\nhän virkkoi sitten vetäen sievän tytön syliinsä ja suudellen niskaan,\n— tiesinhän, että te ette olisi voinut jättää minua oven ulkopuolelle.\nTeillä on vieraanvaraisuuden ihana elin hyvin kehittynyt.\n\n\n\n\nXI\n\nTaiteilijakahvila\n\n\nSeuraavassa kerrotaan, mitkä asianhaarat johtivat siihen, että Carolus\nBarbemuche, kirjailija ja platoninen filosofi, pääsi Boheemikerhon\njäseneksi elämänsä neljäntenäkolmatta ikävuotena.\n\nSiihen aikaan kävivät Gustave Colline, suuri filosofi, Marcel, suuri\nmaalari, Schaunard, suuri säveltäjä, ja Rodolphe, suuri runoilija, niin\nkuin he toisiansa nimittivät, säännöllisesti _Momus_-kahvilassa, jossa\nheille, koska heidät aina nähtiin yhdessä, oli annettu nimi _Neljä\nmuskettisoturia_. He tosiaankin tulivat ja menivät yhdessä, pelasivat\nyhdessä ja joskus myöskin jäivät yhdessä annoksensa velkaa, sanalla\nsanoen sointuivat yhteen kuin konservatorion orkesteri.\n\nKokoontumispaikaksi he olivat valinneet salin, jossa olisi ollut\nhyvää tilaa vähintään neljällekymmenelle hengelle, mutta jossa heidät\nkuitenkin aina tavattiin yksinään, sillä he olivat loppujen lopuksi\ntehneet olon siellä muille mahdottomaksi.\n\nSatunnainen vieras, joka rohkeni tunkeutua tähän luolaan, joutui jo\novella näiden neljän hurjimuksen uhriksi ja pötki tavallisesti niin\npian kuin mahdollista pakoon ennättämättä lukea loppuun lehteänsä tai\ntyhjentää puolikuppostansa, jonka älymystön ennenkuulumattomat väitteet\ntaiteesta, mausta ja kansantaloudesta olivat hapattaneet. Näiden neljän\nkumppanuksen keskustelut olivat sen laatuisia, että heitä palvellut\ntarjoilija tuli kaistapäiseksi keskellä elämänsä kukoistavinta aikaa.\n\nAsiat kehittyivät kuitenkin lopulta niin pitkälle, että kahvilan\nomistaja menetti kärsivällisyytensä ja astui eräänä iltana saliin\ntekemään ystävyksille seuraavat valitukset:\n\n_Ensiksi_: Herra Rodolphe tuli jo aikaisin aamulla syömään ja vei\n_omaan_ saliinsa kaikki kahvilan lehdet. Hän meni tässä niinkin\npitkälle, että osoitti julkisesti kiukkuaan, jos joku ennen häntä\noli sattunut avaamaan lehdet. Seuraus tästä oli, että kaikki muut\nvieraat jäivät vaille näitä julkisen mielipiteen puhetorvia eivätkä\npäivälliseen asti saaneet tietää tavuakaan politiikasta. Niinpä\nBosquet-seura tuskin tiesi viime hallituksen jäsenten nimiä.\n\nHerra Rodolphe oli lisäksi pakottanut kahvilan tilaamaan\n_Castor_-lehden, jonka päätoimittaja hän oli. Kahvilan omistaja oli\nkyllä aluksi kieltäytynyt, mutta kun Rodolphe ja hänen toverinsa joka\nJumalan hetki kutsuivat tarjoilijaa ja huusivat: »_Castor_! Tuokaa\nmeille _Castor_! alkoivat jotkut toiset vieraat, joiden uteliaisuus oli\nnäistä itsepintaisista pyynnöistä herännyt, myös vaatia _Castoria_. Oli\nsiis tilattava _Castor_, nurkkalehti, joka ilmestyi kerran kuukaudessa.\nSitä somisti yksi puupiirros ja se sisälsi Gustave Collinen\nhaihattelevan filosofisen kirjoitelman.\n\n_Toiseksi_: Mainittu herra Colline ja hänen ystävänsä herra Rodolphe\nlepäsivät henkisistä ponnistuksistaan pelaamalla tammipeliä kello\nkymmenestä aamulla puoliyöhön saakka, ja kun kahvilassa oli vain yksi\ntammipeli, eivät muut vieraat saaneet ollenkaan tyydyttää pelihimoaan\nnäiden herrojen takia, jotka aina kun heiltä tultiin peliä pyytämään\nvastasivat vain:\n\n— Peli on tilattu, tulkaa uudelleen huomenna.\n\nBosquet-seuran täytyi siis tyytyä vain kertomaan toisilleen\nlemmenseikkailuistaan tai pelaamaan pikettiä.\n\n_Kolmanneksi_: Unohtaen, että kahvila on julkinen paikka, herra Marcel\nraahasi kursailematta saliin maalaustelineensä, maalilaatikkonsa ja\nmuut kapistuksensa. Menipä hän joskus niinkin pitkälle, että käytti\nmallinaan eri sukupuolta olevia henkilöitä, mikä vallattomuus tuotti\nBosqnet-seuran siveellisyydelle suurta vaaraa.\n\n_Neljänneksi_: Seuraten ystävänsä esimerkkiä herra Schaunard aikoo\nsiirtää pianonsa kahvilaan ja on jo juljennut kuorossa laulattaa\nsinfoniastaan lainattua teemaa: _Sinisen vaikutus taiteissa_. Herra\nSchaunard on tehnyt enemmänkin: hän on siihen lyhtyyn, joka opastaa\nkahvilaan, laittanut läpikuultavan ilmoituksen, jossa lukee:\n\n  MAKSUTONTA LAULUN JA SOITON OPETUSTA\n        MOLEMMILLE SUKUPUOLILLE\n                         Kysyttävä konttorista.\n\nTästä on seurauksena ollut, että konttoriin työntyy joka ilta erittäin\npuutteellisesti vaatetettuja henkilöitä tiedustelemaan, _mistä opetusta\nsai_.\n\nHerra Schaunard ottaa siellä sitä paitsi usein vastaan erään\nnaishenkilön, joka sanoo itseään Vârjâri-Phémieksi ja aina on unohtanut\npäähineensä.\n\nHerra Bosquet nuorempi on tämän johdosta julistanut, ettei hän aio\nastua jalallaan kahvilaan, jossa luontoa näin poljetaan.\n\n_Viidenneksi_: Vaikka mainitut herrat tilaavat yleensä perin vähän,\novat he vielä tätä vähääkin koettaneet vähentää. Väittäen muka\nhuomanneensa kahvilan mokan pitävän rikollista yhteyttä sikurin kanssa\nhe ovat tuoneet mukanaan kahvinkeittovehkeen, jolla itse keittävät\nkahvin, vieläpä ostaen sokerinkin muualta halpaan hintaan. Menettely\nloukkaa ilmeisesti talon keittiön kunniaa.\n\n_Kuudenneksi_: Näiden herrojen keskusteluista turmeltuneena on\ntarjoilija _Bergami_ (saanut tämän nimen poskipartansa johdosta),\ntyyten unohtaen alhaisen syntyperänsä ja kaikkea säädyllisyyttä\nuhmaten, rohjennut omistaa kassanhoitajattarelle runon, jossa tätä\nyllytetään laiminlyömään äidin ja puolison velvollisuudet. Kirjeen\nsekavasta tyylisiä on havaittu, että se on syntynyt herra Rodolphen ja\nhänen kirjallisuutensa saastaisen vaikutuksen alaisena.\n\nTämän johdosta, niin ikävää kuin se onkin, laitoksen johtaja katsoo\nolevan aihetta pyytää Colline-seuraa valitsemaan toisen paikan\nvallankumouksellisten istuntojensa tyyssijaksi.\n\nGustave Colline, joka oli liiton Cicero, otti nyt puheenvuoron\nja todisti isännälle _a priori_, että hänen valituksensa olivat\nnaurettavia ja huonosti perusteltuja, että hänelle suotiin suuri\nkunnia, kun hänen kahvilansa valittiin älyn asunnoksi, ja että puhujan\nja hänen ystäviensä katoaminen täältä veisi vararikkoon liikkeen, jonka\nhe läsnäolollaan olivat korottaneet taiteellis-kirjallisen kahvilan\nylevään korkeuteen.\n\n— Mutta te ja ystävänne tilaatte niin kovin vähän, huomautti kahvilan\nomistaja.\n\n— Tämä kohtuullisuus, josta te meitä syytätte, on todistus\nsiveellisyydestämme, vastasi Colline. — Onhan teillä sitä paitsi keino\nsaada meidät tilaamaan runsaammin. Avatkaa meille tili.\n\n— Hankimmepa vielä teille tilikirjankin, lisäsi Marcel.\n\nIsäntä ei ollut kuulevinaan, vaan pyysi eräitä lisätietoja tuosta\ntulenarasta kirjeestä, jonka Bergami oli hänen vaimolleen lähettänyt\nRodolphe, jota syytettiin tämän luvattoman intohimon lietsomisesta\nkirjeen laatijana, vakuutteli innokkaasti viattomuuttaan.\n\n— Ja sitä paitsi, lisäsi hän, — oli puolisonne siveellisyys lujana\nmuurina, joka...\n\n— Oh, keskeytti isäntä ylpeästi hymyillen, — vaimoni on kasvatettu\nSaint-Denisissä.\n\nOli miten oli, Collinen onnistui lopuksi kietoa isäntä viekkaan\nkaunopuheisuutensa verkkoon ja saada hänet tyytymään lupaukseen,\netteivät nämä neljä ystävystä enää kahmaisisi koko kahvilaa\nitselleen, että kahvila tästä lähtien saisi _Castorin_ ilmaiseksi ja\nettä Värjäri-Phémie panisi hatun päähänsä. Lisäksi sovittiin, että\ntammipeli jätettäisiin Bosquet-seuran käytettäväksi sunnuntaisin kello\nkahdestatoista kahteen ja ettei etenkään uutta luottoa enää pyydettäisi.\n\nMuutamia päivä kävi kaikki hyvin.\n\nJouluaattona tulivat nämä neljä ystävystä »puolisoineen» kahvilaan.\n\nSiinä olivat neiti Musette, neiti Mimi, Rodolphen uusi lemmitty,\nviehkeä olento, jonka ääni oli hopeanheleä, ja Värjäri-Phémie,\nSchaunardin epäjumala, tänä iltana viimeksi mainitulla myös\nhattu pääsään. Neiti Colline, jota ei yleensä koskaan nähty, oli\ntälläkin kertaa jäänyt kotiin laittamaan välimerkkejä puolisonsa\nkäsikirjoituksiin.\n\nKahvin jälkeen, jota oli vastoin tavallisuutta ollut saattamassa\nkokonainen pataljoona pikku laseja, vaadittiin punssia. Tarjoilijalle,\njoka ei ollut tottunut saamaan heiltä näin suurisuuntaista tilausta,\ntäytyi toistaa määräys kaks kertaa. Phémie, joka nyt ensi kerran sai\nkokea hienoa kahvilaelämää, näytti olevan seitsemännessä taivaassa\nryypätessään oikeista pikareista. Marcel väitteli Musetten kanssa\nuudesta hatusta, jonka alkuperä näytti hänestä epäilyttävältä. Mimi\nja Rodolphe, jotka vielä viettivät kuherruskuukauttaan, vaihtoivat\nkeskenään mykkiä silmäyksiä ja äänekkäitä suudelmia. Colline taas\nsiirtyi naisesta naiseen tarjoillen parasta, mitä imelän sievistelyn ja\nkohteliaisuuden alalta voi _Runo-Almanakasta_ löytää.\n\nSillä aikaa kun tämä hilpeä seura antautui nauttimaan elämän humusta,\ntarkkaili eräs vieras henkilö, joka istui yksinäisen pöydän ääressä\nsalin perällä, omituisen tutkivin katsein silmiensä edessä esitettävää\nnäytelmää.\n\nParin viikon verran hän oli istunut siellä joka ilta. Hän oli kaikista\nkahvilan vieraista ainoa, joka oli jaksanut sietää taiteilijoiden\npelottavaa metelöimistä, ja hurjimmissakin kohtauksissa hän pysyi\ntäysin kylmäverisenä ja tyynenä. Koko illan tuntematon istui\näänettömänä itsekseen, imaisten matemaattisen täsmällisesti savuja\npiipustaan ja pitäen katseensa yhteen pisteeseen kiinnitettynä\nikään kuin hänen vartioitavanaan olisi ollut aarre, ja kuunteli\ntarkkaavaisesti mitä hänen ympärillään puhuttiin. Hän näytti muutoin\nhyväluontoiselta ja varakkaalta, sillä hänellä oli kello, joka oli\nkultaketjulla kiinnitetty hänen taskuunsa. Ja kun Marcel eräänä päivänä\noli kohdannut kassaluukun luona tuntemattoman, oli tämä hämmästyttänyt\nhäntä vaihtamalla kultarahan maksaakseen laskunsa. Tästä hetkestä\nalkaen nimittivät nuo neljä ystävystä häntä _kapitalistiksi_.\n\nÄkkiä Schaunard, jolla oli hyvät silmät, huomautti, että lasit olivat\ntyhjät.\n\n— Voi pahus! huudahti Rodolphe. — Tänään on juhlailta ja me olemme\nkaikki hyviä kristittyjä. Meidän pitää saada jotakin ylimääräistä.\n\n— Oikein puhuttu, sanoi Marcel. — Harrastelkaamme yliluonnollisia\nasioita.\n\n— Colline, lisäsi Rodolphe, — soitapas tarjoilijaa.\n\nColline soitti vimmatusti.\n\n— Mitäs otamme? kysyi Marcel.\n\nColline taivutti vartalonsa kaarevaksi kuin luokki ja sanoi osoittaen\nnaisia:\n\n— Näiden naisten asia on määrätä virvokkeiden laatu ja järjestys.\n\n— Minua, sanoi Musette maiskauttaen kieltään, — ei samppanja lainkaan\npelottaisi.\n\n— Oletko hullu! huusi Marcel. — Samppanjaa?... Eihän se ole edes mitään\nviiniä!\n\n— Sitä pahempi, mutta minä pidän samppanjasta, se kuohuu niin kauniisti.\n\n— Ja minä, sanoi Mimi katsahtaen veikistellen Rodolpheen, — tahtoisin\nmielelläni Beaune-viiniä semmoisessa pikku koripullossa.\n\n— Oletko päästäsi pyörällä! huudahti Rodolphe.\n\n— En, mutta haluan päästä pyörälle, vastasi Mimi, jota tämä viinilaji\nmerkillisesti viehätti.\n\nRodolphe meni äänettömäksi.\n\n— Minä, sanoi Värjäri-Phémie hytkytellen itseään joustavassa sohvassa,\n— minä haluaisin _puhdasta rakkautta_. Se on hyvää vatsalle.\n\nSchaunard puhisi nenä-äänellä muutamia sanoja, jotka saivat Phémien\nvapisemaan perustallaan.\n\n— Entäpä sitten! huudahti nyt Marcel päättäväisesti. — Pankaamme kerran\nvaihteen vuoksi satatuhatta frangia likoon.\n\n— Ja lisäksi, sanoi Rodolphe, — isäntämmehän aina marisee liian\npienistä tilauksistamme. Tämä ällistyttäisi hänet perinjuurin.\n\n— Niinpä niin, myönsi Colline, — pitäkäämme oikein kuninkaan\nkemut. Onhan meidän sitä paitsi osoitettava naisillemme ehdotonta\nkuuliaisuutta. Uhrautuvaisuus on rakkauden ruokaa, viini on ilon\nlientä, ilo on nuorison velvollisuus, naiset ovat kukkia, heitä on\nkasteltava. Kastelkaamme siis! Hoi tarjoilija!\n\nJa Colline tarrautui kuumeisen kiihkeästi soittonauhaan.\n\nTarjoilija tuli vihurina paikalle.\n\nKun hän kuuli puhuttavan samppanjasta, Beaunesta ja likööristä,\nkuvastui hänen kasvoillaan yllätyksen eri asteita.\n\n— Vatsassani tuntuu niin tyhjältä, valitteli Mimi. — Ottaisin\nmielelläni hiukan kinkkua.\n\n— Ja minä sardiinia ja voita, lisäsi Musette.\n\n— Ja minä retiisejä ja hiukan lihaa... sanoi Phémie.\n\n— Sanokaa vain suoraan tahtovanne illallista! huudahti Marcel.\n\n— Sitä me tosiaan suuresti kalpaamme, vastasivat naiset\n\n— Tarjoilija, tuokaa meille illallista! sanoi Colline arvokkaasti.\n\nTarjoilijan kasvot olivat tyrmistyksestä kolmiväriset.\n\nHän meni hitain askelin kassaan ilmoittamaan kahvilan omistajalle tästä\nennenkuulumattomasta tapauksesta.\n\nIsäntä piti koko juttua pilana, mutta kun kello uudelleen kilisi, meni\nhän itse saliin ja kääntyi Collinen puoleen, jota kohtaan hän tunsi\neräänlaista kunnioitusta. Colline selitti nyt, että aikomuksena oli\nviettää jouluaattoa kahvilassa, ja pyysi isäntää hyväntahtoisesti\ntoimittamaan, mitä oli tilattu.\n\nIsäntä ei vastannut mitään, vaan poistui takaperin salista väännellen\nsolmuja lautasliinaansa. Neljännestunnin ajan hän neuvotteli vaimonsa\nkanssa, joka Saint-Denisissä saamansa vapaamielisen kasvatuksen\nvaikutuksesta ja ihaillen kaunokirjallisuutta ja taidetta lopulta\nkehotti miestänsä täyttämään vieraiden pyynnön.\n\n— No miksikäs ei, arveli isäntä, — saattaahan heillä kerran sattumalta\nolla rahaakin.\n\nJa hän antoi tarjoilijalle käskyn viedä saliin mitä oli tilattu. Sitten\nhän syventyi erään kantavieraan kanssa pelaamaan pikettiä. Turmiollinen\nvaromattomuus!\n\nKello kymmenestä kahteentoista saakka tarjoilija ei joutanut\nmuuta tekemään kuin juoksemaan portaita ylös ja taas alas. Joka\nhetki pyydettiin häntä tuomaan lisää. Musette vaati tarjoilemaan\nenglantilaiseen tapaan ja otti joka suupalalta uuden ruokaliinan\nkäyttöön. Mimi joi eri viinilajeja kaikista eri laseista. Schaunardin\nkurkku janosi kastetta kuin Saharan erämaa. Collinen silmät pitivät\nyllä ristitulta joka suunnalle ja pureskellessaan ruokaliinaa hän\nnipisti pöydänjalkaa luullen sitä Phémien polveksi. Mutta Marcel ja\nRodolphe pysyivät koko ajan kylmäverisinä, odottaen levottomasti\nloppuratkaisun hetkeä.\n\nVieras tarkasteli tätä näytelmää vakavan uteliaana. Tuon tuostakin\nvetäytyivät hänen huulensa hymyyn, ja sitten kuului kitinää kuin\nikkunaa suljettaessa. Se oli vieraan hillittyä hihitystä.\n\nNeljännestä vaille kaksitoista lähetti kassarouva laskun. Summa oli\nsuorastaan huikea: viisikolmatta frangia seitsemänkymmentäviisi\ncentimea.\n\n— Jaha! sanoi Marcel, — vetäkäämme arpaa, kenen on mentävä\nneuvottelemaan isännän kanssa. Siitä on leikki kaukana.\n\nOtettiin esille dominopeli: suurin lukumäärä silmiä ratkaisisi. Arpa\nmääräsi valitettavasti Schaunardin täysivaltaiseksi neuvottelijaksi.\nSchaunard oli hyvä taiteilija, mutta huono diplomaatti. Hän astui\nkonttoriin juuri silloin kun isäntä tapansa mukaan oli saanut piketissä\nselkäänsä. Kolme kertaa häviölle joutuneena ja siitä häpeissään\nMomus oli kärtyisellä tuulella ja yltyi jo Schaunardin ensi sanoista\nvihan vimmaan. Schaunard oli hyvä musiikkimies, mutta luonteeltaan\nvalitettavasti hyvin kiivas. Hän antoi sanan sanasta ja kaksi\nparhaasta. Riita kävi yhä tuimemmaksi, kunnes isäntä lopulta hyppäsi\npystyyn kiljuen pidättävänsä seurueen siihen asti sisällä, kunnes lasku\noli maksettu. Colline koetti sävyisin puhein sovittaa riitaa, mutta\nhuomatessaan ruokaliinan, jonka Colline oli järsinyt repaleiksi, isäntä\nkuohahti yli laitojensa ja meni niin pitkälle, että rohkeni kajota\nalhaisine käsineen filosofin pähkinänruskeaan päällystakkiin ja naisten\nturkiksiin, saadakseen edes jonkin pantin saatavansa vakuudeksi.\n\nTaiteilijain ja isännän välillä sukeutui tästä oikein ilmisota.\n\nMutta nuo kolme naista lörpöttelivät sillä aikaa kaikessa rauhassa\nrakkausasioistaan ja koruistaan.\n\nVieras oli luopunut puutumuksestaan. Vähitellen hän oli noussut,\nastunut askeleen ja vielä toisenkin ja käveli lopulta kuin ihminen\nainakin. Hän meni isännän luo, veti hänet syrjään ja puhui hänelle\nhiljaa Rodolphen ja Marcelin tarkatessa häntä katseellaan. Isäntä läksi\nvihdoin sanoen vieraalle:\n\n— Tietysti suostun, herra Barbemuche, tietysti. Järjestäkää vain asia\nnoiden toisten kanssa.\n\nHerra Barbemuche palasi pöytänsä luo ottamaan hattunsa, pani sen\npäähänsä, astui kolme askelta eteenpäin ja seisoi Rodolphen ja Marcelin\nedessä. Kohottaen hattuaan hän kumarsi taiteilijoille, tervehti naisia,\nveti nenäliinansa esiin, niisti ja alkoi sitten aralla äänellä:\n\n— Pyydän anteeksi, herrat, rohkeuttani, sanoi hän. — Olen jo kauan\nhalunnut päästä tuttavuuteenne, mutta en ole tähän asti saanut\ntilaisuutta. Sallitteko minun nyt käyttää tätä tilaisuutta hyväkseni?\n\n— Tietysti, tietysti, olkaa niin hyvä, vastasi Colline, joka oivalsi,\nmitä vieras tarkoitti.\n\nRodolphe ja Marcel tervehtivät ääneti.\n\nMutta Schaunardin liiallinen hienotunteisuus oli vähällä turmella\nkaikki.\n\n— Sallikaa minun huomauttaa, monsieur, sanoi hän vilkkaasti, — teillä\nei ole kunnia tuntea meitä ja hyvät tavat vaativat, että.,. Voisitteko\nmuuten antaa minulle piipullisen tupakkaa?... Tietenkin olen samaa\nmieltä kuin ystäväni.\n\n— Hyvät herrat, jatkoi Barbemuche, — harrastan, kuten tekin,\nkaunotaiteita. Mikäli teidän keskustelujanne kuunnellessani olen\nitseeni nähden voinut todeta, käyvät mielipiteemme yhteen. Haluan\nkiihkeästi saada lukeutua ystäviinne ja tavata teitä täällä joka\nilta... Tämän kahvilan omistaja on sivistymätön mies, mutta olen\npuhunut hänelle pari sanaa... saatte täysin vapaasti joko lähteä tai\njäädä... Uskallan toivoa, ettette kiellä minulta keinoja, joiden avulla\nvoin jälleen saada tavata teitä tässä paikassa, ja ellette hylkää\nvähäpätöistä palvelusta, jonka...\n\nSuuttumuksen puna väritti Schaunardin kasvot.\n\n— Hän käyttää hyväkseen meidän pulaamme! huudahti hän. Emme voi\nhyväksyä hänen tarjoustansa. Hän on maksanut laskumme... hyvä, minä\npelaan kahdenkymmenenviiden frangin panoksella biljardia hänen\nkanssansa ja annan hänelle muutamia pisteitä etukäteen.\n\nBarbemuche hyväksyi ehdotuksen ja oli kyllin älykäs hävitäkseen pelin.\nTällä kauniilla teollaan hän nousi taiteilijoiden silmissä suureen\narvoon.\n\nVihdoin erottiin ja sovittiin kohtauksesta seuraavaksi päiväksi.\n\n— Tällä tavalla, sanoi Schaunard Marcelille, — emme ole hänelle mitään\nvelkaa. Olemme säilyttäneet oman arvomme.\n\n— Ja voimmepa melkein vaatia häneltä uutta illallista, lisäsi Colline.\n\n\n\n\nXII\n\nKerhon jäseneksi ottaminen\n\n\nCarolus Barbemuche oli samana iltana, jolloin hän kahvilassa oli omasta\nkukkarostaan maksanut taiteilijoiden illallisen, osannut järjestää\nniin, että Gustave Colline joutui saattamaan häntä kotimatkalla.\nOllessaan näiden neljän ystävyksen mykkänä kuuntelijana hän oli alusta\npitäen kiinnittänyt huomionsa Collineen ja tunsi jo merkillistä\nmyötätuntoa tätä Sokratesta kohtaan, jonka Platon hänestä itsestään\nmyöhemmin tuli. Tästä syystä hän oli päättänyt, että juuri Collinen\npiti auttaa häntä pääsemään liiton jäseneksi.\n\nMatkalla Barbemuche ehdotti poikettavaksi erääseen kahvilaan, joka\nsattui vielä olemaan auki. Mutta Colline ei ainoastaan kieltäytynyt,\nvaan vieläpä kiirehti askeleitaan kahvilan ohi mentäessä ja painoi\nhattunsa huolellisesti syvälle silmien yli.\n\n— Miksi ette halua tulla tähän kahvilaan? kysyi Barbemuche\nmoitteettoman kohteliaasti.\n\n— Syynsä kullakin, vastasi Colline. — Tuossa kahvilassa on\nkassanhoitajatar, joka harrastaa matemaattisia tieteitä, ja\nvälttääkseni joutumasta hänen kanssaan pitkälliseen väittelyyn kartan\ntätä katua päivällä ja muulloinkin, milloin vain aurinko paistaa. Sehän\non muutoin perin luonnollista, lisäsi Colline avomielisesti. — Olen\nnäet Marcelin kanssa asunut tässä korttelissa.\n\n— Olisin niin mielelläni tahtonut juoda kanssanne lasin punssia ja\nhieman keskustella, sanoi Barbemuche — Tuntisitteko ehkä näillä tienoin\njonkin muun paikan, jonne voisimme pistäytyä tarvitsematta pelätä...\nmatemaattisia vaikeuksia? lisäsi Barbemuche, pitäen tätä lisäystään\nmelko sukkelana kompana.\n\nColline mietti hetkisen.\n\n— Tosiaan, tuolla on semmoinen pikku paikka, jossa asemani on paljon\nluontevampi, hän vastasi.\n\nJa hän osoitti pientä viinitupaa.\n\nBarbemuche nyrpisti huuliaan ja näytti epäröivän.\n\n— Onko se säädyllinen ja sovelias paikka? hän kysyi.\n\nVieraan kylmästä, hillitystä käytöksestä, hänen harvapuheisuudestaan\nja etenkin hänen kultavitjaisesta kellokaan Colline oli arvellut\nBarbemuchen kuuluvan johonkin lähetystöön ja luuli hänen pelkäävän\nikävyyksiä moiseen kapakkaan menosta.\n\n— Kukaan ei voi siellä nähdä meitä, sanoi hän. — Tällä hetkellä on koko\ndiplomaattikunta jo makuulla.\n\nBarbemuche päätti vihdoin astua sisälle viinitupaan, mutta sisimmässään\nhän toivoi, että edes hänen nenänsä olisi ollut väärässä. Varmemmaksi\nvakuudeksi hän tilasi yksityishuoneen ja ripusti vielä ruokaliinan\noven lasiruudun eteen. Nämä varokeinot suoritettuaan hän näytti hiukan\nrauhallisemmalta ja tilasi maljallisen punssia.\n\nKuumasta juomasta lämmenneenä Barbemuche tuli hiukan puheliaammaksi\nja annettuaan muutamia itseään koskevia tietoja rohkeni lausua sen\ntoivomuksen, että hänet virallisesti otettaisiin taiteilijaseuran\njäseneksi. Samalla hän pyysi Collinea auttamaan tämän kunnianhimoisen\npäämäärän saavuttamisessa.\n\nColline vastasi olevansa täysin hänen käytettävissään, mutta ei muutoin\nuskaltanut luvata mitään varmaa.\n\n— Annan teille ääneni, hän sanoi, — mutta en voi sanoa toverieni\näänistä mitään ennakolta.\n\n— Mutta mitä syitä heillä voisi olla kieltäytyä ottamasta minua\njoukkoonsa? kysyi Barbemuche.\n\nColline laski pöydälle lasin, jota juuri oli ollut viemässä huulilleen,\nja hyvin totisen näköisenä alkoi tehdä tälle uskalikolle erinäisiä\nkysymyksiä.\n\n— Harrastatteko kaunotaiteita?\n\n— Koetan kaikessa vaatimattomuudessa työskennellä näillä hengen\nylevillä vainioilla, vastasi Carolus, joka katsoi tarpeelliseksi\nilmaista tyylinsä värit.\n\nCollinesta oli tämä vastaus hyvin tyylitelty, ja kumartaen hän jatkoi:\n\n— Harjoitatteko musiikkia?\n\n— Olen soittanut kontrabassoa.\n\n— Se on filosofinen soittokone, arvokas ja syvä-ääninen. Jos siis\nymmärrätte musiikkia, niin käsitätte myöskin ettei harmonian lakeja\nloukkaamatta voi liittää viidettä soittajaa kvartettiin, kvartetti kun\nlakkaisi silloin olemasta kvartetti.\n\n— Siitä tulee silloin kvintetti, vastasi Carolus.\n\n— Mitä sanoitte?\n\n— Kvintetti.\n\n— Tietenkin! Samoin käy, jos kolmiyhteisyyden jumalalliseen kolmikkoon\nlisätään yksi henkilö. Meillä ei silloin enää olisi kolmiyhteisyyttä,\nvaan neliö, ja siiloinpa olisi uskonto perusteissaan järkytetty!\n\n— Sallikaahan, vastasi Carolus, jonka järki alkoi jo kompastella\nCollinen päätelmien mutkaisilla poluilla, — en oikein ymmärrä...\n\n— Seuratkaa mukana, jatkoi Colline. — Tunnetteko tähtitiedettä?\n\n— Jonkin verran. Olenhan suorittanut yliopistossa\nbaccalaureat-tutkinnon.\n\n— Siitä on viisukin olemassa, sanoi Colline. — Kuinka se kuuluikaan:\n'Lisetten baccalaureus...' En muista enää... Siispä tietänette, että on\nolemassa neljä peruspistettä, jos ilmestyisi viides peruspiste, olisi\nkoko luonnon sopusointu nurin narin. Semmoista sanotaan kataklysmiksi.\nYmmärrättekö?\n\n— Odotan loppupäätöstä.\n\n— Juuri niin, loppupäätös on puheen loppu, niin kuin kuolema on\nelämän loppu ja avioliitto rakkauden loppu. No niin, hyvä herra,\nminä ja ystäväni olemme tottuneet elämään yhdessä ja pelkäämme, että\nvieraan henkilön liittyminen seuraamme voisi häiritä tapojemme,\nmielipiteittemme, makumme ja luonteemme sopusointua. Meistä tulee\nkerran nykyisen taiteen neljä peruspistettä, sanon sen teille suoraan,\nja tähän ajatukseen tottuneina meistä tuntuisi ikävältä nähdä vielä\nviides peruspiste...\n\n— Mutta missä neljä on, siinä voi yhtä hyvin olla viisikin, uskalsi\nCarolus väittää.\n\n- Kylläkin, mutta sittenpä meitä ei enää olekaan neljä.\n\n— Tuo veruke on joutava.\n\n— Ei mikään ole joutavaa tässä maailmassa, kaikki on kaikessa, pienistä\npuroista paisuu suuri joki, pienistä tavuista tulee säkeistöjä,\nja vuoret on koottu hiekkajyväsistä. Niin sanotaan _Kansakuntien\nviisaudessa_, jota yksi kappale on näytteillä rantakadulla.\n\n— Luulette siis, että herrat estelevät minua saavuttamasta läheisen\ntoveruutensa kunniaa.\n\n— Pelkään perin, jopa juurin, sanoi Colline, joka mielellään käytti\ntätä puolisukkeluutta, milloin vain sopi.\n\n— Kuinka te sanoitte? kysyi Carolus ihmetellen.\n\n— Anteeksi... se on vain tyhjänpäiväinen alkusoinnun tavoittelu,\nvastasi filosofi ja jatkoi: — Sanokaapa, mikä on hengen ylevillä\nvainioilla se vako, jota mieluimmin kynnätte?\n\n— Suuret filosofit ja vanhat klassikot ovat esikuviani: heistä imen\nravintoa hengelleni. _Télémaque_ herätti minussa ensiksi sen intohimon,\njoka nyt kalvaa minua.\n\n— _Télémaque_, se kirja on rantakadun kaupassa usein esillä, sanoi\nColline. — Se on sieltä aina saatavissa. Vielä äskenkin ostin sieltä\nyhden kappaleen viidellä soulla... mutta se olikin onnen kauppa.\nLuovutan sen kuitenkin teille tehdäkseni mieliksi. Se on muuten\noivallinen teos ja sen aikuiseksi kirjaksi kerrassaan hyvä tyylin\npuolesta.\n\n— Niin, monsieur, jatkoi Carolus, — korkeampi filosofia ja klassillinen\nkirjallisuus on minun henkinen ilmakehäni. Minun mielestäni taide on\nuskontoa, pappiutta.\n\n— Juuri niin, myönsi Colline, — ja siitä on laulukin.\n\nJa hän alkoi hyräillä:\n\n    Pyhyyttä täynnä taide lie,\n    mut meille tuttu on sen tie.\n\n— Luullakseni se on _Robert Paholaisesta_, hän lisäsi.\n\n— Sanoin, että taide on pyhää toimintaa, jatkoi Barbemuche, —\nkirjailijan pitäisi siis lakkaamatta...\n\n— Anteeksi, keskeytti Colline, joka kuuli tornikellon lyövän kovin\nmyöhäistä hetkeä, — pian on aamu käsissä ja pelkään viipymiseni\nherättävän levottomuutta henkilössä, joka on minulle varsin rakas...\nSitä paitsi, mutisi hän itsekseen, — lupasin tulla kotiin... huomenna\non hänen nimipäivänsä.\n\n— Onpa todellakin jo hyvin myöhä, myönsi Carolus. — Lähtekäämme siis.\n\n— Asutteko kaukana? kysyi Colline.\n\n— Royale-Saint-Honoré numero kymmenen.\n\nColline oli aikaisemmin sattunut kerran käymään tässä talossa ja\nmuisteli, että se oli erittäin komea.\n\n— Puhun teistä ystävilleni, hän sanoi Barbemuchelle heidän erotessaan.\n— Olkaa varma, että teen kaiken voitavani saadakseni heidät teille\nsuosiollisiksi... Mutta sallikaa minun antaa teille eräs neuvo.\n\n— Antakaa kuulua.\n\n— Olkaa rakastettava ja kohtelias neitejä Mimiä, Musettea ja Phémietâ\nkohtaan. Heillä on suuri vaikutusvalta ystäviini, ja jos saatte nuo\nmainitsemani neitoset tukemaan pyrkimyksiänne, on teidän helpompi\nsuostuttaa Marcel, Schaunard ja Rodolphe.\n\n— Koetan parastani, lupasi Carolus.\n\nSeuraavana päivänä putosi Colline kuin pommi keskelle taiteilijatarhaa.\nOli aamiaisen aika, ja aamiaista todella syötiin. Kolme paria istui\npöydässä ahmien artisokkaa pippurikastikkeen kera.\n\n— Hitto vieköön! huudahti Colline, — kylläpäs täällä herkutellaan,\nmutta eipä sitä pitkälle piisaa. Minä tulen, jatkoi hän sitten, — sen\njalon kuolevaisen lähettämänä, jonka eilen tapasimme kahvilassa.\n\n— Mieliikö hän nyt jo vaatia takaisin rahansa? kysyi Marcel.\n\n— Oh, huudahti Mimi-neiti, — enpä olisi sitä uskonut! Hän on niin\nsäädyllisen näköinen.\n\n— Nyt ei ole lainkaan puhe siitä, vastasi Colline. — Tämä nuori mies\nhaluaa päästä joukkoomme, tahtoo ostaa yhtiömme osakkeita ja tietenkin\nolla mukana osingonjaossa.\n\nKaikki kolme taiteilijaa kohottivat päänsä ja katsoivat toisiinsa.\n\n— Niin on asia, lopetti Colline. — Neuvottelu voi siis alkaa.\n\n— Mikä on suojattisi yhteiskunnallinen asema? kysyi Rodolphe.\n\n— Hän ei ole minun suojattini, selitti Colline. — Eilen erotessamme\npyysitte minua saattamaan häntä, ja hänkin omasta puolestaan lausui\nsensuuntaisen toivomuksen. Seurasin siis häntä. Huomaavaisuuksillaan\nja hienoilla likööreillään hän lyhensi minulta osan yötä, mutta minä\nsäilytin kuitenkin kaikesta huolimatta itsenäisyyteni.\n\n— Erittäin hyvä, sanoi Schaunard.\n\n— Hahmottele meille joitakin hänen luonteensa peruspiirteitä, pyysi\nMarcel.\n\n— Ylevä sielu, ankarat tavat, vieroo viinitupia, suorittanut\nbaccalaureat-tutkinnon, soittaa kontrabassoa, suora ja rehellinen,\nmuuten mies, joka joskus vaihtaa viisifrangisen.\n\n— Hyvältä kuuluu, sanoi Schaunard.\n\n— Mitkä ovat hänen toiveensa?\n\n— Olen sen jo sanonut. Hänen kunnianhimonsa on rajaton. Hänen tekee\nmieli sinutella meitä.\n\n— Se merkitsee, että hän tahtoo meistä hyötyä, selitti Marcel, —\nkerskailla meidän ystävyydellämme.\n\n— Mikä on hänen taiteensa? kysyi Rodolphe.\n\n— Niin, puuttui Marcel taas puheeseen, — mitä hän harrastaa?\n\n— Hänen taiteensa? toisti Colline. — Mitä hän harrastaa? Kirjallisuutta\nja filosofiaa sekaisin.\n\n— Mitä hän filosofiasta tietää?\n\n— Hänen filosofiansa on hiukan yksinkertaista. Hän sanoo taiteen olevan\npappiutta.\n\n— Pappiutta? toisti Rodolphe hämmästyneenä.\n\n— Niin.\n\n— Ja miten on kirjallisuuden laita?\n\n— Hän tutkii _Télémaquea_.\n\n— Hyvä sekin, sanoi Schaunard pureskellen artisokan juuripuolta.\n\n— Mitä, onko se hyvä, ääliö? keskeytti Marcel. Älä missään nimessä\ntoista mokomaa puhetta, kun muita ihmisiä on lähellä.\n\nSchaunard pahastui tästä ojennuksesta, niin että antoi pöydän alitse\npotkun Phémielle, jonka hän yllätti lusikoimasta hänen kastikettaan.\n\n— Vielä kerran, sanoi Rodolphe, — mikä on hänen asemansa maailmassa,\nmistä hän elää, nimi, asunto?\n\n— Hänen asemansa on arvokas. Hän on kaikenkaltaisten aineiden\nprofessori rikkaassa perheessä. Hänen nimensä on Carolus Barbemuche,\nhän tuhlaa tulojaan ylhäisen anteliaasti ja asuu Royale-kadun varrella.\n\n— Kalustetussa huoneessa?\n\n— Ei, kalusto on oma.\n\n— Pyydän puheenvuoroa, sanoi Marcel. — Minusta Colline on\nilmeisesti lahjottu. Hän on jo edeltäkäsin myynyt äänensä muutamien\nlikööripikarien hinnasta. Älä keskeytä, puhisi Marcel nähdessään\nfilosofin nousevan panemaan vastalausettaan, — saat kyllä heti\nvastata. Collinella on kauppiaan sielu, hän on esittänyt teille tämän\nmuukalaisen liian edullisessa valossa voidaksemme pitää sitä totena.\nOlen jo sanonut teille arvaavani tämän muukalaisen kavalat aikeet.\nHän tahtoo keinotella meillä. Hän on sanonut itselleen: Kas tuossa on\nkelpo miehiä, jotka tulevat menestymään maailmassa. Pitääpä ryhtyä\nheidän kanssansa yksiin tuumiin kohotakseni heidän mukanaan maineen\nkukkuloille.\n\n— Hyvin sanottu, virkkoi Schaunard. — Vieläkö siellä on kastiketta?\n\n— Ei, vastasi Rodolphe,— painos on lopussa.\n\n— Toiselta puolen, jatkoi Marcel, — tämä kavala kuolevainen, jota\nColline suosittelee, tavoittaa nähtävästi toveruutemme kunniaa\nrikollisin ajatuksin. Emme ole täällä yksinämme, herrat, jatkoi puhuja\nluoden kaunopuheisen silmäyksen naisiin. — Tänä ventovieras, joka\n_kirjallisuuden verhossa_ pyrkii lietemme ääreen, voi ehkä olla vain\nilkeä viettelijä. Harkitkaa tarkoin! Minä puolestani äänestän häntä\nvastaan.\n\n— Pyydän puheenvuoroa, huusi nyt Rodolphe, — vain erästä oikaisua\nvarten. Erinomaisessa, vaikka ennakolta valmistamattomassa puheessaan\nMarcel sanoi, että tämä Carolus tahtoi meitä häväistäkseen tunkeutua\njoukkoomme kirjallisuuden verhossa.\n\n— Se oli puhetaidollinen kuvio, selitti Marcel.\n\n— Hiiteen koko kuvio, se on huono. Kirjallisuudella ei ole verhoa.\n\n— Koska kerran olen joutunut asian esittelijäksi, sanoi Colline\nnousten, — niin tahdon myös suorittaa osani loppuun saakka.\nMustasukkaisuuden vallassa ystävämme Marcel näkee aaveita keskellä\npäivää, suuri taiteilija on kaistapäinen...\n\n— Järjestykseen! kirkui Marcel.\n\n— ...kaistapäinen siinä määrin, että hän, niin erinomainen piirustaja,\nkäyttää puheessaan kuviota, jonka sopimattomuuden edellinen puhuja jo\non musertavasti osoittanut.\n\n— Colline itse on päästä vialla! huusi Marcel läimäyttäen pöytään\nnyrkiniskun, joka sai aikaan suurta meteliä läsnäolevissa lautasissa. —\nColline ei ymmärrä rahtuakaan tunteen asioita, hän ei ole pätevä niistä\npuhumaan. Sydämen asemesta hänellä on madonsyömä kirjarämä rinnassaan!\n(Pitkällistä naurua Schaunardin puolelta.)\n\nTämän metelin kestäessä Colline käänteli arvokkaasti valkoisen\nkaulaliinan poimuihin verhottua puhe-elintään ja hiljaisuuden palattua\njatkoi puhettaan näin:\n\n— Hyvät herrat, haihdutan yhdellä ainoalla sanalla mielestänne sen\nturhan pelon, jonka Marcelin sanat ehkä ovat teissä herättäneet\nCarolusta kohtaan.\n\n— Sopiihan koettaa, sanoi Marcel ivallisesti.\n\n— Se käy yhtä helposti kuin tämä, vastasi Colline sammuttaen yhdellä\npuhalluksella tulitikun, jolla oli sytyttänyt piippunsa.\n\n— Sano sitten, sano! huusivat kuorossa Rodolphe, Schaunard ja naiset,\njoille väittely tuotti suurta hauskuutta.\n\n— Hyvät herrat, aloitti Colline, — vaikka minun kimppuuni on tässä\nseurassa hyökätty henkilökohtaisesti ja loukkaavalla tavalla ja\nvaikka minun syytetään myyneen vaikutusvaltani, joka minulla tässä\nseurassa voi olla, alkoholijuomista, niin tunnen kuitenkin olevani\nviaton enkä sen tähden katso olevan aihetta vastata kunniallisuuttani,\nrehellisyyttäni ja siveellisyyttäni vastaan tehtyihin syytöksiin.\n(Melua.) — Mutta yhtä pyydän teitä kuitenkin minussa kunnioittamaan.\n(Puhuja taputti kaksi kertaa vatsaansa.) — Viisauttani, jonka hyvin\ntunnette, mutta jota nyt on tahdottu epäillä. Minua syytetään siitä,\nettä muka tahdon väkisin tyrkyttää teille muukalaista, joka ehkä\ntuottaisi turmiota teidän rakkaudenonnellenne. Tämä olettamus on\nloukkaus näitä naisia ja heidän makuaan kohtaan. Carolus Barbemuche\non hyvin ruma. (Värjäri-Phémien kasvoilla näkyi selvä vastalause.\nPöydän alta kuului kolinaa, kun Schaunard potkaisulla nuhteli nuorta\nystävätärtään liiallisesta avomielisyydestä.) — Mutta, jatkoi Colline,\n— on vielä mainitsematta eräs seikka, joka lyö tomuun vastustajani\nviheliäisen todistuksen Caroluksesta; Carolus on _platoninen_ filosofi.\n(Eloisaa liikettä herrojen ja melua naisten tahotta.)\n\n— Platoninen? Mitä se merkitsee? kysyi Phémie.\n\n— Se on sellaisten miesten sairaus, jotka eivät uskalla suudella\nnaisia, selitti Mimi. — Minulla oli kerran semmoinen rakastaja, mutta\nen pitänyt hänestä kauempaa kuin kaksi tuntia.\n\n— Sehän on typeryyttä, se! huomautti Musette.\n\n— Olet oikeassa, sydänkäpyseni, sanoi Marcel hänelle. — Platonisuus\non rakkaudessa kuin vesi viinissä, näetkös! Juokaamme viinimme\nsekoittamattomana.\n\n— Ja eläköön nuoruus! lisäsi Musette.\n\nCollinen selitys oli saanut kaikkien mielessä toimeen Carolukselle\nsuotuisan käänteen. Filosofi tahtoi käyttää tätä taitavan ja\nkaunopuheisen esitelmänsä vaikutusta hyväkseen.\n\n— Nyt, hän jatkoi, — en voi nähdä, mitä oikeutettuja väitteitä\nvoitaisiin enää esittää tätä nuorta kuolevaista vastaan, joka ainakin\non tehnyt meille palveluksen. Minä puolestani, minä, jota syytetään\nharkitsemattomasta ja kevytmielisestä menettelystä tahtoessani\notettavaksi hänet seuramme jäseneksi, pidän tätä väitettä hyökkäyksenä\narvoani vastaan. Olen osoittanut tässä asiassa käärmeen viisautta, ja\nellei tätä viisauttani palkita luottamuslauseella, pyydän eroani.\n\n— Niinkö kovalle sinä otat? kysyi Marcel.\n\n— Niin, vastasi Colline.\n\nMuut kolme taiteilijaa neuvottelivat keskenään, ja yhteisestä\nsopimuksesta suostuttiin palauttamaan filosofille se syvän viisauden\nominaisuus, jota hän vaati. Colline jätti sitten puheenvuoron\nMarcelille, joka aikaisemmasta kannastaan peräytyen selitti voivansa\nehkä puoltaa selostajan esitystä. Mutta ennen lopulliseen äänestykseen\nryhtymistä, joka avaisi Carolukselle pääsyn boheemikerhoon, Marcel\nehdotti äänestettäväksi seuraavasta lisäyksestä:\n\n— Koska uuden jäsenen ottaminen on vakava ja tärkeä asia, muukalainen\nkun saattaa helposti aiheuttaa tulollaan epäsopua ja riitaa, ollen\ntietämätön toveriensa tavoista, luonteista ja mielipiteistä, tulee\njokaisen jäsenistä viettää yksi päivä sanotun Caroluksen seurassa\nja tutkia hänen elämäänsä, makuansa, kirjallista kykyänsä ja hänen\nvaatevarastonsa kuntoa. Tutkijat ilmoittakoot sitten toisilleen\nyksityiskohtaiset havaintonsa ja vasta sen jälkeen tehtäköön joko,\nhyväksymis- tai hylkäämispäätös, Caroluksen pitää siis olla yksi\nkuukausi noviisina, alokkaana, se on: ennen tämän koetusajan loppua\nhän ei saa oikeutta sinutella tovereitaan eikä käydä heidän kanssansa\nkäsikkäin kadulla. Jäseneksi ottamisen päivänä vietetään loistavat\nkemut, jotka alokkaan tulee kustantaa, ja menoarvion on noustava\nvähintään kahteentoista frangiin.\n\nTämä ehdotus hyväksyttiin kolmella äänellä yhtä vastaan. Colline näet\nvastusti ehdotusta, koska se muka ilmaisi yhä vielä epäluottamusta\nhäntä kohtaan ja toukkasi jälleen hänen arvoaan viisaana miehenä.\n\nSamana iltana Colline meni vartavasten hyvin aikaisin kahvilaan\nsaadakseen ennen toisten tuloa puhua Caroluksen kanssa.\n\nHänen ei tarvinnut kauan odottaa. Carolus saapui pian kolme valtavaa\nruusukimppua kädessään.\n\n— Kas vain, sanoi Colline ällistyneenä, — mitä tämä yrttitarha oikein\ntarkoittaa?\n\n— Muistin, mitä eilen sanoitte minulle. Ystävänne saapuvat kai tänään\nnaisineen, ja sen tähden otin kukkia mukaani. Ne ovat hyvin sieviä.\n\n— Erittäin, mutta ovat kai sievoisen summan maksaneetkin. Vähintään\nviisitoista souta.\n\n— Niinkö luulette, vaikka nyt on joulukuu? Kunpa olisitte sanonut edes\nviisitoista frangia.\n\n— No taivaan talikynttilät! huudahti Colline, — kolme kappaletta jaloa\nmetallia moisista Floran pikku lahjoista, mikä mielettömyys? Olette\nsiis Kordillieerien hopeakaivosten sukua? Pentele sentään, hyvä herra,\nsiinä on viisitoista frangia, jotka suoraan sanoen täytyy paiskata\nikkunasta ulos!\n\n— Mitä! En ymmärrä, mitä tarkoitatte.\n\nColline kertoi sitten, mitä epäilyksiä Marcel oli hautonut mielessään\nja mikä kiivas väittely oli tapahtunut taiteilijoiden kesken hänen\nasiassaan.\n\n— Vakuutin heille, että tarkoituksenne olivat täysin puhtaat, lisäsi\nColline, — mutta vastustus oli siitä huolimatta perin ankara. Älkää\nsiis millään muotoa antako uutta virikettä epäluuloihin olemalla liian\nkohtelias naisille, ja ennen kaikkea toimittakaamme nämä kukkavihot\npois tieltä.\n\nJa Colline otti ruusut ja pisti ne erääseen kaappiin, jossa\nsäilytettiin kaikenkaltaista kamaa.\n\n— Mutta siinä ei ole vielä kaikki, jatkoi Colline — Ennen lähemmän\ntuttavuuden tekoa haluavat herrat, jokainen erikseen, tutkia hiukan\nluonnettanne, makuanne, taipumuksianne ynnä muuta.\n\nJa ettei Barbemuche joutuisi millään tavalla loukkaamaan hänen\nystäviään, piirsi Colline hänelle nopeasti kunkin taiteilijan\nmoraalista luonnoksen.\n\n— Koettakaa erikseen päästä jokaisen suosioon, lisäsi filosofi, — niin\nsaatte lopulta heidät kaikki puolellenne.\n\nCarolus suostui kaikkeen.\n\nEnnen pitkää nuo kolme taiteilijaa saapuivat puolisoineen.\n\nRodolphe oli kohtelias Carolukselle, Schaunard tuttavallinen, Marcel\njäykkä ja kylmä. Carolus puolestaan oli miehiä kohuan ystävällinen ja\nhuomaavainen, mutta naisia kohtaan mahdollisimman hillitty.\n\nIllalla erottaessa Barbemuche kutsui Rodolphen syömään kanssansa\npäivällistä seuraavana päivänä ja pyysi tulemaan luokseen jo kello\nkahdeksitoista.\n\nRunoilija hyväksyi tarjouksen.\n\n— Hyvä on, hän sanoi itsekseen, — minä saan siis aloittaa tutkimuksen.\n\nSeuraavana päivänä, sovittuun aikaan, Rodolphe meni tapaamaan\nCarolusta. Tämä asui tosiaan hyvin kauniissa talossa Royale-kadun\nvarrella, ja hänen huoneensa oli tavallaan ylellisesti kalustettu.\nRodolphea ihmetytti vain se, että ikkunaluukut kirkkaasta päivästä\nhuolimatta olivat kiinni, verhot oli laskettu alas ja kaksi kynttilää\npaloi pöydällä. Ja hän kysyi Barbemuchelta, mikä siihen oli syynä.\n\n— Opiskelu on salaperäisyyden ja hiljaisuuden tytär, vastasi Carolus.\n\nSitten istuuduttiin ja alettiin jutella. Kun oli hetkinen keskusteltu\nonnistui Caroluksen, turvautuen tavattomaan kärsivällisyyteen ja\npuhetaidolliseen mestaruuteen, saada sanotuksi lause, joka nöyrästä\nmuodostaan huolimatta ei sisältänyt enempää eikä vähempää kuin\nkehotuksen Rodolphelle ystävällisesti kuunnella luettavan erästä pikku\nteosta, joka oli sanotun Caroluksen valvomien öitten hedelmä.\n\nRodolphe oivalsi joutuneensa kiikkiin. Kun hän kumminkin oli\nutelias tutustumaan Barbemuchen kirjoitussanontatapaan, kumarsi hän\nkohteliaasti ja vakuutti olevansa ihastunut kunniasta saada...\n\nCarolus ei odottanut lauseen loppua. Hän harppasi ovelle, väänsi sen\nsäppiin, kiersi avainta lukossa ja palasi sitten Rodolphen luo. Hän\nveti ensiksi esille pikku vihon, jonka kapea muoto ja vähäinen paksuus\nnostatti runoilijan kasvoille tyytyväisen hymyn.\n\n— Siinäkö teoksenne käsikirjoitus? kysyi hän.\n\n— Eihän toki, vastasi Carolus, — tämä on vain käsikirjoituksieni\nluettelo. Nyt etsin siitä sen käsikirjoitukseni numeron, jonka saan\nlukea teille... Tässähän se onkin; _Don Lopez eli kohtalo_, numero\nneljätoista. Se on kolmannella hyllyllä, lisäsi Carolus.\n\nJa hän aukaisi pienen kaapin, joka Rodolphen hämmästykseksi sisälsi\nkokonaisen varaston käsikirjoituksia. Carolus otti niistä yhden, sulki\nkaapin ja asettui sitten istumaan runoilijaa vastapäätä.\n\nRodolphe loi salavihkaa silmäyksen yhteen niistä neljästä vihosta,\njotka teokseen kuuluivat. Paperin koko toi mieleen Mars-kentän.\n\n— No niin, hän sanoi itsekseen, — ei sentään runoja., mutta nimi on Don\nLopez!\n\nCarolus aukaisi ensimmäisen vihon ja alkoi lukea;\n\n— Eräänä kylmänä talviyönä ratsasti kaksi viittojensa poimuihin\nhuolellisesti kääriytynyttä ritaria laiskain muulien selässä vierekkäin\neräällä niistä teistä, jotka vievät Sierra Morenan erämaiden pelottavan\nautiuden halki...\n\n— Voi hemmetti, ajatteli Rodolphe kerrassaan masentuneena tästä alusta.\n\nMutta Carolus luki edelleen ensimmäistä lukua, joka oli loppuun saakka\nsamaan tyyliin kirjoitettu.\n\nRodolphe kuunteli hajamielisenä ja mietti keinoja, millä pääsisi pakoon.\n\n— Tuossa on kyllä ikkuna, sanoi hän itsekseen, — mutta paitsi sitä,\nettä se on suljettu, olemme lisäksi neljännessä kerroksessa. Ah, nytpä\nkäsitän kaikki nämä varokeinot!\n\n— Mitä pidätte ensimmäisestä luvusta? kysyi Carolus päästyään sen\nloppuun. — Pyydän, älkää säästäkö minua arvostelussanne.\n\nRodolphe muisteli kuulleensa katkelmia jostakin monisanaisesta\nitsemurhan filosofiasta, johon ennenmainittu Lopez, kertomuksen\nsankari, oli horjahtanut, ja vastasi umpimähkään:\n\n— Don Lopezin mahtava hahmo on kuvattu erittäin tunnollisesti. Se\nmuistuttaa _Savoijalaisen papin uskontunnustusta_. Myöskin don Alvarin\nmuuli on mielestäni kuvattu erinomaisesti, luulisi ihan näkevänsä\njonkin Gérîcaultin luonnoksen. Maisemissa on oivallisia piirteitä.\nAjatuksista tahtoisin sanoa, että ne ovat Lesagen maaperään kylvettyjä\nJean Jacques Rousseaun siemeniä. Sallinette kuitenkin pari pientä\nhuomautusta. Te viljelette liiaksi välimerkkejä ja myöskin sanaa\n'niin muodoin'. Onhan se kaunis ja paikallaan silloin tällöin väriä\nantamassa, mutta sitä ei saa käyttää liian usein.\n\nCarolus otti toisen vihkonsa ja luki vielä kerran teoksensa nimen _Don\nLopez eli kohtalo_.\n\n— Olen kerran tuntenut erään don Lopezin, huomautti Rodolphe. — Hän\nmyyskenteli savukkeita ja Bayonnen suklaata. Lieneekö ollut teidän\nsankarinne sukulaisia... Jatkakaahan.\n\nToisen luvun lopussa runoilija keskeytti Caroluksen.\n\n— Eihän vain kurkustanne tee kipeätä? hän kysyi.\n\n— Ei lainkaan, vastasi Carolus. — Saatte nyt kuulla Inesillen tarinan.\n\n— Odotan hyvin uteliaana... mutta jos olette väsynyt, niin eiköhän\nolisi parasta...\n\n— Kolmas luku, julisti Carolus sointuvalla äänellä.\n\nRodolphe silmäili tutkivasti Carolusta ja pani merkille, että hänellä\noli hyvin lyhyt kaula ja punertava kasvojen väri.\n\n— Yksi toivo minulla on vielä, ajatteli runoilija tehtyään tämän\nhavainnon, — halvauskohtaus.\n\n— Nyt siirrymme neljänteen lukuun. Olkaa niin hyvä ja sanokaa sitten,\nmitä pidätte rakkauskohtauksesta.\n\nJa Carolus jatkoi lukemistaan.\n\nLuodessaan eräänä hetkenä sattumalta silmänsä Rodolpheen nähdäkseen,\nminkä vaikutuksen rakastavaisten kaksinpuhelu häneen teki, Carolus\nhuomasi runoilijan kurottaneen kaulansa pitkälle kuin kuunnellen\netäisiä ääniä.\n\n— Mikä teidän on? kysyi hän.\n\n— Ssh! sanoi Rodolphe. — Ettekö kuule? Minusta tuntuu kuin\nhuudettaisiin, että on tulipalo. Emmeköhän mene katsomaan?\n\nCarolus kuunteli hetkisen, mutta ei kuullut mitään.\n\n— Korvani on varmaankin soinut, päätteli Rodolphe. — Jatkakaa! Don\nAlvar herättää minussa suurta mielenkiintoa, hän on todella jalo\nnuorukainen.\n\nCarolus ryhtyi jälleen lukemaan ja keskitti kaiken äänielimensä\nsoinnukkuuden seuraaviin nuoren don Alvarin sanoihin:\n\n— Oi Inesille, ken lienetkin, enkeli tai paholainen, mikä lieneekään\nisänmaasi, elämäni on sinun ja sinua seuraan, käyköön tie taivaaseen\ntai helvettiin!\n\nTällä hetkellä koputettiin ovelle, ja Caroluksen nimi lausuttiin oven\nulkopuolella.\n\n— Se on ovenvartijani, huomautti Carolus nousten raottamaan ovea.\n\nSe oli tosiaan ovenvartija, joka toi kirjeen. Carolus avasi sen\nhätäisesti.\n\n— Kiusallinen sattuma! hän huudahti silmäiltyään kirjettä, — meidän\ntäytyy lykätä tukemisemme toiseen kertaan. Tämän kirjeen takia minun on\npakko lähteä kaupungille heti.\n\n— Sepä sattui hyvin, ajatteli Rodolphe — Tuo kirje putosi kuin\ntaivaasta; näen siinä kaitselmuksen leiman.\n\n— Jos teitä haluttaa, sanoi Carolus, — niin lähdemme yhdessä liikkeelle\ntoimittaakseni kirjeessä mainitun asian. Sitten menemme syömään\npäivällistä.\n\n— Olen käskettävissänne, vastasi Rodolphe.\n\nSaavuttuaan illalla omiensa joukkoon runoilijan piti vastailla moniin\nkysymyksiin, jotka koskivat Barbemuchea.\n\n— Oletko tyytyväinen? Kestitsikö hän sinua hyvin? kysyivät Marcel ja\nSchaunard.\n\n— Olen kyllä, vaikka kalliisti sain siitä maksaa, vastasi Rodolphe.\n\n— Mitä, antoiko Carolus sinun maksaa? huudahti Schaunard närkästyneenä.\n\n— Hän luki minulle romaanin, jossa puhuttiin don Lopezista ja don\nAlvarista, ja nuoret ensikertalaiset sanoivat sydänkäpyjään joko\nenkeleiksi tai paholaisiksi.\n\n— Hirvittävää! huusivat taiteilijat yhteen ääneen.\n\n— Mutta kirjallisuudesta puhumatta, mikä on mielipiteesi Caroluksesta?\nkysyi Colline.\n\n— Hän on kunnollinen nuori mies. Saatte muuten tilaisuuden tehdä\nomakohtaisia huomioita. Carolus odottaa meidän kunkin vuoroonsa käyvän\nhäntä tervehtimässä. Schaunard on pyydetty aamiaiselle huomiseksi.\nNeuvon teitä vain, lisäsi Rodolphe, — Barbemuchen luo mennessänne\nvisusti karttamaan käsikirjoituskaappia, sillä se on perin vaarallinen\nhuonekalu.\n\nSchaunard saapui seuraavana päivänä sovittuun aikaan Caroluksen luo ja\nsuoritti tutkimuksen kuin valantehnyt arviomies tai kaupunginvouti,\njoka panee täytäntöön laillisen ulosmittauksen. Hän oli kiinnittänyt\nhuomiota etupäässä Caroluksen irtaimistoon.\n\n— No, miltä se mies tuntui? kysyttiin hänellä, kun hän illalla palasi\nystäviensä luo pää täynnä huomioita.\n\n— Tämä Barbemuche, selitti Schaunard, — on tosiaan kokoelma hyviä\nominaisuuksia. Hän tuntee kaikki viinit ja kannatti eteeni pöytään\nniin valikoituja herkkuja, ettei edes tätini nimipäivillä saa moisia\nnähdä. Hän näytti minusta olevan perin hyvissä valeissa Vivienne-kadun\nräätälien ja Panoraman suutarien kanssa. Panin vielä merkille, että hän\non melkein meidän kokoisemme, niin että tarpeen tullen voimme lainata\nhänelle pukujamme. Hänen tapansa eivät ole juuri niin ankarat kuin\nColline on väittänyt Hän suostui mielellään tulemaan mukaani kaikkialle\nminne halusin häntä viedä ja kustansi minulle aamiaisen, jossa oli\nkaksi näytöstä; jälkimmäinen niistä suoritettiin eräässä kapakassa,\njossa minut erinäisten siellä viettämieni karnevaalijuominkien takia\nhyvin tunnetaan. Carolus tuli sinne mukaani vähintäkään epäröimättä.\nSiinä kerrottavani, paitsi että huomenna on Marcelin vuoro.\n\nCarolus tiesi, että näistä kolmesta taiteilijasta Marcel oli kiivaimmin\nvastustanut hänen ottamistaan liittoon. Hän kohteli siis Marcelia\nerityisen huomaavasti ja sai hänet puolelleen etenkin sillä, että\nlupasi hankkia hänelle oppilaansa perheessä muotokuvamaalarin töitä.\n\nKun Marcelin vuoro oli kertoa kokemuksensa, eivät hänen ystävänsä enää\nhavainneet hänessä aikaisempaa piintynyttä vihamielisyyttä, jota hän\nalussa oli Carolusta kohtaan tuntenut.\n\nNeljäntenä päivänä Colline ilmoitti Barbemuchelle, että tämä oli\nhyväksytty kerhon jäseneksi.\n\n— Mitä, oikeinko todella! huudahti Carolus riemuiten.\n\n— Niin kyllä, mutta erinäisin korjauksin, vastasi Colline.\n\n— Mitä se merkitsee?\n\n— Sitä vain, että teillä on vielä koko joukko poroporvarillisia\ntottumuksia, joista teidän pitää koettaa päästä eroon.\n\n— Koetan kaikessa jäljitellä teitä, vastasi Carolus.\n\nKoko alokasaikansa kävi platoninen filosofi joka päivä tervehtimässä\ntaiteilijoita. Näin saadessaan tilaisuuden tutkia syvemmin heidän\ntapojaan ja tottumuksiaan hän joutui toisinaan väkisinkin ihmetyksen\nvaltaan.\n\nEräänä aamuna Colline tuli Barbemuchen luo ilosta säteillen.\n\n— Vihdoinkin, ystäväiseni! huudahti hän. — Te olette lopullisesti\nmeikäläisiä. Koetusaika on lopussa! Nyt on vain määrättävä juhlan\nviettopäivä ja paikka. Tulin siitä sopimaan kanssanne.\n\n— No sehän sopii erinomaisesti, vastasi Carolus. — Oppilaani vanhemmat\novat tällä hetkellä maalla. Nuori varakreivi, jonka opettaja minä olen,\nantaa mielellään huoneiston käytettäväksemme. Sillä tavoin saamme olla\nenemmän omissa oloissamme. Meidän pitäisi kuitenkin siinä tapauksessa\nkutsua tuo nuori varakreivi myös ottamaan juhlaan osaa.\n\n— Sepä olisi erinomaista, vastasi Colline. — Avaisimme hänelle hiukan\nkirjallisia näköaloja. Mutta luuletteko hänen suostuvan?\n\n— Olen siitä jo etukäteen varma.\n\n— Sitten meidän tarvitsee vain määrätä päivä.\n\n— Päätämme siitä tänä iltana kahvilassa, sanoi Barbemuche.\n\nCarolus meni sitten tapaamaan oppilastaan ja kertoi hänelle päässeensä\nvastikään erään huomattavan kirjallistaiteellisen seurapiirin jäseneksi\nja sen johdosta aikovansa pitää pienet kemut. Samalla pyydettiin nuorta\nvarakreiviä vieraaksi tähän juhlaan.\n\n— Ja kun te ette saa olla liian myöhään kotoa poissa, mutta juhla\nkumminkin kestänee pikku tunneille saakka, niin ehdotan omaa\nmukavuuttanne silmällä pitäen, että järjestämme ja pidämme tuon juhlan\ntäällä kotona. Kamaripalvelijanne François ymmärtää pysyä vaiti,\nvanhempanne eivät saa tietää asiasta mitään, ja te tutustutte Pariisin\nhenkevimpiin taiteilijoihin ja kirjailijoihin.\n\n— Onko heidän kirjojaan painettu? kysyi nuorukainen.\n\n— Tietysti! Yksi heistä on _Iriksen vyön_ päätoimittaja, sen\naikakauslehden, joka tulee teidän rouva äidillennekin. Nuo herrat\novat eteviä, melkeinpä kuuluisia miehiä, ja minä olen heidän läheinen\nystävänsä. Heillä on viehättävät rouvat.\n\n— Naisia tulee siis mukaan? kysyi varakreivi.\n\n— Ihastuttavia, vakuutti Carolus.\n\n— Kuinka kiitollinen olenkaan kutsustanne, rakas opettaja! Tietysti\nvietämme sen juhlan täällä. Pannaan kaikki lamput palamaan, ja minä\nkäsken ottaa päälliset huonekaluista.\n\nIllalla, kahvilassa, Barbemuche ilmoitti, että juhla vietettäisiin\nseuraavana lauantaina.\n\nTaiteilijat kehottivat naisiaan ajattelemaan pukujaan.\n\n— Muistakaa, sanoivat he, — että astumme tällä kertaa todelliseen,\nhienoon salonkiin. Varustautukaa siis sen mukaan: yksinkertainen, mutta\nhieno vaatetus.\n\nSamana päivänä sai koko katu tietää, että neidit Mimi, Phémie ja\nMusette aikoivat mennä hienon maailman seurapiiriin.\n\nJuhlapäivän aamuna tapahtui seuraavaa: Colline, Schaunard, Marcel ja\nRodolphe saapuivat miehissä Barbemuchen luo, joka näytti hämmästyneeltä\nnäin aikaisesta käynnistä.\n\n— Onko ehkä jokin onnettomuus tapahtunut ja täytyykö juhla lykätä\ntuonnemmaksi? hän kysyi hiukan levottomana.\n\n— Sekä on että ei ole, vastasi Colline. — Asianlaita on nimittäin näin:\nomiemme joukossa emme koskaan kursaile emmekä välitä ulkonaisista\nseikoista, mutta joutuessamme vieraiden kanssa tekemisiin, haluamme\nesiintyä kutakuinkin moitteettomassa asussa.\n\n— Entä sitten? sanoi Barbemuche.\n\n— No niin, jatkoi Colline, — koska meidän nyt illalla on tavattava\nnuori aatelismies, joka avaa meille salonkiensa ovet, tulemme nyt,\nkunnioituksesta häntä ja meitä itseämmekin kohtaan, kun jossakin\nmäärin huolimaton ulkoasumme voisi sitä loukata, kysymään, voisitteko\nmahdollisesti täksi illaksi lainata salonkiin kelpaavia varusteita\nYmmärrättehän, ettemme voi pelkässä työnutussa ja päällystakissa\nilmestyä tämän talon komeihin saleihin.\n\n— Mutta minulla ei ole neljää frakkia, huomautti Carolus.\n\n— Noh, sanoi Colline, — koetamme tulla toimeen sillä, mitä teillä on.\n\n— Katsotaan sitten, vastasi Carolus avaten heille oivallisesti\nvarustetun vaatekomeronsa.\n\n— Mutta teillähän on täällä kokonainen vaatearsenaali!\n\n— Kolme hattua! huusi Schaunard hurmaantuneena. — Kuinka voi olla kolme\nhattua, kun on vain yksi pää!\n\n— Entä saappaita! sanoi Rodolphe — Katsokaahan!\n\n— Siellä on saappaita! kiljui Colline ihastuksissaan.\n\nTuokiossa oli jokainen valinnut itselleen täydellisen puvun.\n\n— Illalla tavataan, he sanoivat lähtiessään Barbemuchen luota. —\nNaisemme lupaavat olla viehättäviä.\n\n— Mutta tehän ette ole minulle jättäneet mitään, sanoi Barbemuche\nluoden silmäyksen tyhjäksi riistettyyn vaatekomeroon. — Kuinka minä\nvoin ottaa teidät vastaan?\n\n— Teidän laitanne on ihan toisin, selitti Rodolphe. — Te olette talon\nisäntä ja voitte jättää muodollisuudet syrjään.\n\n— Mutta eihän minulla ole täällä enää kuin yönuttuni, yhdet\npolvihousut, flanelliliivit ja tohvelit! Te olette ottaneet kaikki.\n\n— Vähät siitä! Annamme teille jo edeltäkäsin anteeksi, vastasivat\ntaiteilijat.\n\nKello kuusi oli oivallinen ateria valmiiksi katettuna ruokasalissa.\nTaiteilijat saapuivat. Marcel ontui hiukan ja oli pahalla tuulella.\nNuori varakreivi Paul riensi naisten luo ja johti heidät parhaimmille\npaikoille. Mimi oli pukeutunut hyvin haaveellisesti. Musette oli pannut\nparastaan herättääkseen huomiota. Phémie muistutti väriruutuista\nikkunaa eikä oikein uskaltanut istuutua pöytään. Ateria kesti kaksi ja\npuoli tuntia yleisen ilon vallitessa.\n\nNuori varakreivi Paul lähenteli jalallaan innokkaasti Mimiä, joka\nistui hänen vieressään, ja Phémie pyysi jokaista uutta ruokalajia\ntarjoiltaessa tätä tai tuota lautasta toistamiseen. Schaunard\ntyöskenteli uutterasti viinimäessä, Rodolphe tekaisi sonetteja ja särki\nlaseja lyödessään tahtia. Colline keskusteli Marcelin kanssa, joka oli\nyhä vielä nyrpeä.\n\n— Mikä sinua vaivaa? kysyi Colline.\n\n— Jalkojani kivistää niin tuhannen vietävästi ja se häiritsee minua,\nselitti Marcel. — Caroluksen jalat ovat pienet kuin naisen.\n\n— Pitää huomauttaa hänelle, sanoi Colline, — että hänen on tämä asia\nkorjattava ja että hänen on ensi kerralla annettava jalkineistaan\nhiukan isommat mitat. Ole rauhassa, minä kyllä järjestän sen asian.\nMutta siirtykäämme nyt saliin, jossa liköörit odottavat meitä.\n\nJuhla sai uutta vauhtia. Schaunard istui pianon ääreen ja esitti\nlennokkaasti uuden sinfoniansa, _Neitsyen kuoleman_, komean\n_Kiskurimiesten marssin_ hän sai soittaa kolmeen kertaan, ja pianosta\nkatkesi tällöin kaksi kieltä.\n\nMarcel pysyi yhä synkkänä, ja kun Carolus tuli lausumaan hänelle\nvalittelunsa, vastasi taiteilija:\n\n— Hyvä herra, me emme tule koskaan toisillemme läheisiksi ystäviksi\nFyysilliset eroavaisuudet ovat näet melkein aina varma merkki\nsielullisesta eroavaisuudesta. Lääkärit ja sielutieteilijät ovat siitä\nyhä mieltä.\n\n— Entä sitten? kysyi Carolus.\n\n— Entäkö sitten? toisti Marcel osoittaen jalkojaan. — Teidän\njalkineenne, jotka ovat minulle liian pienet, ilmaisevat minulle,\netteivät luonteemme ole samaa maata. Muutoin oli pikku juhlanne hyvin\nmiellyttävä.\n\nKello yhden tienoissa aamulla sanoivat taiteilijat hyvästi ja läksivät\nvaeltamaan kotia kohden, tehden matkalla pitkiä kierroksia. Barbemuche\noli päissään ja puheli järjettömiä oppilaalleen, joka taas puolestaan\nuneksi Mimin sinisistä silmistä.\n\n\n\n\nXIII\n\nTupaantuliaiset\n\n\nTämä tapahtui jonkin aikaa sen jälkeen kun runoilija Rodolphe ja\nneiti Mimi olivat perustaneet yhteisen talouden. Jo viikon ajan oli\nboheemikerho tuntenut ahdistavaa levottomuutta Rodolphen katoamisen\ntakia. Runoilija oli äkkiä kuin jäljettömiin hävinnyt. Häntä oli\ntiedusteltu kaikista niistä paikoista, joissa hänen oli tapa käydä, ja\nkaikkialta oli saatu sama vastaus:\n\n— Emme ole nähneet häntä viikkokauteen.\n\nVarsinkin Gustave Colline oli kovasti hädissään seuraavasta\nsyystä. Muutamia päiviä aikaisemmin hän oli jättänyt Rodolphelle\nsyvällisesti filosofisen kirjoitelman, julkaistavaksi »Niitä näitä»\nosastossa hattuteollisuuden äänenkannattajassa _Castorissa_, jonka\npäätoimittajana runoilija oli. Oliko tämä artikkeli jo ilmestynyt\nhämmästyneen Euroopan luettavaksi? Näin kysyi itseltään onneton\nColline. Ja hänen tuskansa on hyvin ymmärrettävä, kun tietää,\nettei filosofi vielä ollut saanut osakseen painatuksen kunniaa ja\nettä hän palavasti halusi nähdä, minkä vaikutuksen hänen tekstinsä\ncicero-kirjakkein painettuna tekisi. Hankkiakseen itserakkaudelleen\ntämän tyydytyksen hän oli jo tuhlannut kuusi frangia käynteihin\nPariisin lukusaleissa löytämättä kuitenkaan mistään _Castoria_.\nJaksamatta enää pitemmälti kestää Colline vannoi, ettei hän lepäisi\nminuuttiakaan, ennen kuin tavoittaisi käsiinsä tämän lehden kadonneen\ntoimittajan.\n\nErinäisten sattumien avulla, joiden selostaminen olisi liian\npitkällistä, filosofin onnistui täyttää valansa. Kaksi päivää myöhemmin\nhän tiesi kuin tiesikin Rodolphen asuinpaikan ja ilmestyi hänen\nluokseen kello kuusi aamulla.\n\nRodolphe asui matkustajakodissa erään syrjäisen kadun varrella kaukana\nFaubourg Saint-Germainissa, viidennessä kerroksessa, kun talossa ei\nollut kuudetta kerrosta. Saapuessaan asianomaisen huoneen ovelle\nColline ei tavannutkaan, kuten oli odottanut, avainta lukossa. Hän\nkoputti kymmenisen minuuttia saamatta sisältä mitään vastausta.\nAikainen meteli hälytti vain portinvartijan, joka tuli paikalle ja\npyysi Collinea pitämään pienempää ääntä.\n\n— Näittehän, että herra tuolla sisällä vielä nukkuu, huomautti hän.\n\n— Mutta aikomukseni on juuri herättää hänet, vastasi Colline koputtaen\nuudelleen.\n\n— Hän ei sitten halua vastata teille, jatkoi portinvartija laskien\noven viereen parin sekä miehen että naisen kenkiä, jotka hän oli\nkiillottanut.\n\n— Odottakaahan hiukan, sanoi Colline tarkastellen kenkiä, kiiltonahkaa\nja lisäksi ihan uudet! Olen sittenkin erehtynyt ovesta. Tänne minulla\nei ole mitään asiaa.\n\n— Ketä oikein etsitte? kysyi portinvartija.\n\n— Naisten kengät! mutisi Colline puhuen itsekseen ja muistellen\nystävänsä ankaria tapoja. — Ei, varmasti olen erehtynyt Tämä ei ole\nRodolphen huone.\n\n— Anteeksi, herra, kyllä se on tämä, vakuutti portinvartija.\n\n— Sittenpä olette te erehtynyt, ukkoseni.\n\n— Mitä tarkoitatte?\n\n— Olette varmasti erehtynyt, lisäsi Colline ja osoitti kiiltokenkiä. —\nMitäs nuo ovat?\n\n— Ne ovat herra Rodolphen kengät. Mitäs ihmeellistä siinä on?\n\n— Entä nämä, jatkoi Colline osoittaen naisen kenkiä, — ovatko nämäkin\nherra Rodolphen?\n\n— Ne kuuluvat hänen rouvalleen.\n\n— Rouvalleen! huudahti Colline tyrmistyneenä. — Voi, sitä elostelijaa!\nNytpä ymmärrän, miksi hän ei tahdo avata!\n\n— Hitto vieköön! huudahti portinvartija, — nuori mies saa kai elää ja\nolla niin kuin haluaa, mutta jos herra sanoo minulle nimensä, ilmoitan\nsitten herra Rodolphelle teidän käynnistänne.\n\n— Ei tarvitse, sanoi filosofi. — Kun nyt tiedän, missä hänet voi\ntavata, palaan uudelleen sopivaan aikaan.\n\nJa hän riensi oikopäätä ilmoittamaan suurta uutista ystävilleen.\n\nRodolphen kiiltokenkiä pitivät ystävät kuitenkin Collinen rikkaan\nmielikuvituksen tuotteina, ja yksimielisesti selitettiin, että puhe\nhänen lemmitystään oli tuulesta temmattua.\n\nSe oli kuitenkin totta, sillä vielä samana iltana Marcel sai kirjeen,\njoka oli osoitettu kaikille ystäville yhteisesti. Kirje sisälsi\nseuraavaa:\n\n »Herra ja rouva Rodolphe pyytävät herroja Marcelia, Collinea ja\n Schaunardia suosiollisesti saapumaan luokseen päivällisille täsmälleen\n kello viisi.\n\n Huom! Aterioidaan lautasilta.»\n\n— Hyvät herrat, sanoi Marcel ilmoittaen kirjeen sisällön tovereilleen,\n— uutinen osoittautuu todeksi. Rodolphella on rakastajatar. Vieläkin\nenemmän: hän pyytää meitä luokseen aterialle, ja jälkikirjoituksessa\nluvataan pöytäkalustoakin. En salaa teiltä, että tämä viimeinen sutkaus\non pelkkää lyyrillistä liioittelua, mutta saammehan nähdä.\n\nSeuraavana päivänä sovittuun aikaan, Marcel, Colline ja Schaunard\nsaapuivat nälkäisinä kuin sudet Rodolphen luo, jonka tapasivat\nleikkimässä punanauhaisen kissan kanssa nuoren naishenkilön kattaessa\npöytää.\n\n— Hyvät herrat, sanoi Rodolphe puristaen ystäviensä käsiä ja osoittaen\nnuorta naista, — sallikaa minun esitellä teille talon emäntä. Mimi,\njatkoi hän, — tässä ovat parhaimmat ystäväni. Tuopas nyt liemi pöytään.\n\n— Ah, rouva! huudahti Schaunard rientäen Mimin luo, — te olette raikas\nkuin villiruusu!\n\nOtettuaan selville, että lautasia tosiaan oli pöydällä. Schaunard\ntiedusteli, mitä ruokia aiottiin tarjota. Ja hänen uteliaisuutensa\nmeni niin pitkälle, että hän nosti kattiloiden kansia nähdäkseen, mitä\nsiellä kiehui. Hummerin läsnäolo teki häneen syvän vaikutuksen.\n\nColline puolestaan oli vetänyt Rodolphen syrjään kysyäkseen häneltä\nfilosofisen artikkelinsa kohtaloa.\n\n— Se on painossa, ystäväiseni. _Castor_ ilmestyy ensi torstaina.\n\nLuovumme kuvailemasta filosofin iloa.\n\n— Hyvät herrat, sanoi Rodolphe ystävilleen, — pyydän anteeksi, että\nolen ollut niin kauan antamatta tietoja itsestäni, mutta ymmärtänette\nminua, kun sanon, että vietin silloin juuri kuherruskuukauttani.\n\nJa hän kertoi ystävilleen avioliitostaan tämän viehättävän tytön\nkanssa, joka oli tuonut pesään myötäjäisinä kahdeksantoista ikävuottaan\nja kuusi kuukautta, kaksi posliinilautasta ja punanauhaisen\nkissanpennun, jonka nimi myös oli Mimi.\n\n— Ja nyt, herrat, lisäsi Rodolphe, — vietämme tupaantuliaisia. Ilmoitan\nnäin edeltäkäsin, että saamme syödä vain tavallisen porvarillisen\naterian, mutta tryffeleitä korvatkoon vilpittömin sydämellisyys.\n\nJämä rakastettava hengetär olikin koko ajan läsnä pöydässä. Vieraat\nhuomasivat kuitenkin, että tästä muka vaatimattomasta ateriasta ei\npuuttunut siroa järjestelyä. Rodolphe ei ollut säästänyt kustannuksia.\nColline kiinnitti toveriensa huomiota lautasien vaihtoon ja julisti\nkovalla äänellä, että neiti Mimi oli täysin ansiokas saamaan\npalkinnokseen »kulinaaristen keisarinnojen taivaansinisen vyöhikön»,\nmutta se oli nuorelle tytölle hepreaa, kunnes Rodolphe tulkitsi sen\nsanoen, että »hän oli mestari keittotaiteessa».\n\nHummerin tulo näyttämölle herätti yleistä ihailua. Ottaen verukkeeksi\nentiset opintonsa luonnonhistorian alalla Schaunard tarjoutui\nleikkaamaan sen palasiksi. Hän käytti muutenkin tilaisuutta hyväkseen\nkatkaisemalla veitsen ja varaamalla itselleen isoimman annoksen,\nherättäen pöytäkumppaneissa yksimielistä paheksumista. Mutta Schaunard\nei ollut lainkaan arkaluontoinen, varsinkaan kun oli puhe hummerista.\nJa kun vielä jäi yksi annos, kehtasi hän panna sen syrjään, selittäen\ntahtovansa käyttää sitä mallina erääseen tekeillä olevaan tauluun.\n\nSuopeudessaan ystävät olivat uskovinaan tätä valhetta, joka kuitenkin\noli vain kohtuuttoman herkuttelun tuote.\n\nColline puolestaan säästi myötätuntonsa jälkiruokaa varten ja töykeästi\nkieltäytyi vaihtamasta osaansa rommikakusta Versaillesin yrttitarhaan\noikeuttavaan pääsylippuun, jota Schaunard hänelle tarjosi.\n\nKeskustelu kävi nyt eloisammaksi. Kolmea punasineruista pulloa seurasi\nkolme vihreää. Niiden keskelle ilmestyi isomahainen pullo, joka\nhopeakypärisestä päästään tunnettiin kuninkaallisen samppanjakaartin\nritariksi. Se oli jäljiteltyä samppanjaa, jota viljeltiin Saint-Ouenin\nviinitarhoissa ja myytiin Pariisissa kahdesta frangista pullo,\n»liikkeen lopettamisen johdosta», kuten viinikauppias selitti.\n\nMutta viini kuin viini, ja taiteilijat antoivat mennä täydestä tämän\nnesteen, jota heille tarjottiin erikoisissa laseissa. Ja vaikkei\nkorkki oikeastaan paukahtanut vähääkään, olivat kaikki ihastuksissaan\ntästä rypälemehusta nähdessään vaahdon paljouden. Schaunard käytti\ntajuntansa tähteitä ottaakseen kuin erehdyksessä Collinen lasin, ja\nColline puolestaan kastoi juhlallisesti keksiään sinappiastiassa,\nselitellessään neiti Mimille filosofista artikkeliaan, jonka piti\nilmestyä _Castorissa_. Sitten hän äkkiä tuli kalmankalpeaksi ja pyysi\nlupaa mennä ikkunan ääreen, katselemaan auringonlaskua, vaikka kello\noli kymmenen illalla ja aurinko jo pitkät ajat ollut tipotiessään.\n\n— Vahinko, ettei samppanja ole jäähdytettyä, lausui Schaunard yritellen\nyhä vielä vaihtaa tyhjää lasiaan naapurin täysinäiseen, mikä kuitenkin\nepäonnistui.\n\n— Madame, sanoi Mimille Colline, joka oli saanut kylliksi — samppanja\nkylmennetään jäällä ja jää on taas tiivistettyä vettä, _aqua_\nlatinaksi. Vesi jäähtyy kahden asteen pakkasessa, ja vuodenaikoja on\nneljä: kesä, syksy ja talvi; siitä johtui myös pakomatka Venäjältä.\nRodolphe, annahan minulle vielä hemistichium samppanjaa!\n\n— Mitä sinun ystäväsi sanoo? kysyi Mimi Rodolphelta ymmärtämättä\nCollinen pyyntöä.\n\n— Se on eräs vieraskielinen sana, vastasi Rodolphe. — Colline haluaa\nsaada vielä puoli lasia.\n\nÄkkiä Colline löi kovakouraisesti Rodolphea olkapäähän ja sanoi\nsammaltaen, ikään kuin hänellä olisi puuroa suussa:\n\n— Huo-men-na on tors-tai, eikö niin?\n\n— Eihän, vastasi Rodolphe, — huomenna on sunnuntai.\n\n— Tors-tai, sa-sa-non mi-nä...\n\n— Eikä kun sunnuntai vielä kerran.\n\n— Ah... sunnuntai... mutisi Colline pudistaen päätään, — ei...\nhuo-huo-men-na on tors-tai...\n\nJa sitten hän vaipui uneen painaen nenänsä pehmeään juustoon, jota oli\nhänen lautasellaan.\n\n— Mitä hän tuosta torstaistaan oikein tahtoi? kysyi Marcel.\n\n— Ahaa, jopa arvaan, vastasi Rodolphe, jolle alkoi selvitä, mihin\nfilosofi niin itsepäisesti pyrki mielijohteensa vaivaamana. — Hän\ntarkoitti _Castorin_ artikkelia... Kuulkaahan, hän uneksii siitä ihan\nääneen.\n\n— Hyvä, sanoi Schaunard, — hän ei saa siis kahvia, eikö niin, madame?\n\n— Jaha, hoksasi Rodolphe, — tuo siis meille kahvia, Mimil\n\nMimi aikoi juuri nousta, kun Colline, joka oli taas päässyt jonkin\nverran tajuihinsa, laski äkkiä kätensä hellästi hänen vyötäisilleen ja\nkuiskasi tuttavallisesti:\n\n— Madame, kahvi on kotoisin Arabiasta, jossa sen keksi eräs\nvuohi. Sitten sitä alettiin käyttää Euroopassa. Voltaire joi sitä\nseitsemänkymmentäkaksi kuppia päivässä. Minä puolestani juon sitä\nmielelläni ilman sokeria, kunhan se vain on hyvin kuumaa.\n\n— Voi taivas, kuinka oppinut tuo herra on! ajatteli Mimi tuodessaan\nkahvia ja piiput.\n\nSillä välin kului tunti toisensa jälkeen. Keskiyö oli jo aikoja sitten\nohitse, ja Rodolphe koetti saada toverinsa ymmärtämään, että oli aika\nitsekunkin lähteä kotiinsa. Marcel, jolla järki oli tallella, nousi\nlähteäkseen.\n\nMutta Schaunard huomasi, että eräässä pullossa oli viet jäljellä\nrommia, ja selitti, ettei kello voinut olla kahtatoista, ennen kuin\npullo oli tyhjä. Colline puolestaan ratsasti hajareisin tuolillaan ja\nhoilasi käheällä äänellä:\n\n— Maanantai, tiistai, keskiviikko, torstai...\n\n— Hemmetti sentään! sanoi Rodolphe pahassa pulassa — en voi mitenkään\nmajoittaa heitä tänne täksi yöksi. Ennen se kävi päinsä, mutta nyt ovat\nolosuhteet toiset, lisää hän luoden silmäyksen Mimiin, jonka lämmin\nkatse näytti kutsuvan heitä kahta yksinäisyyteen. — Mitä hittoa teemme?\nSanohan, Marcel? Keksi jokin keino, jolla saamme heidät lähtemään.\n\n— Ei, sanoi Marcel, — minä en aio keksiä, vaan jäljitellä. Mieleeni\nmuistuu eräs huvinäytelmä, jossa älykäs kamaripalvelija sukkelin\ntempuin saa houkutelluksi kolme sikahumalaista lurjusta ulos herransa\nhuoneesta ja talosta.\n\n— Nyt muistan minäkin, sanoi Rodolphe, — se kohtain esiintyy\n_Keanissa_. Tilanne on tosiaan samanlainen.\n\n— Hyvä, koettakaamme nyt, vastaako näytelmä todellisuutta, sanoi\nMarcel. — Malta, aloitetaan koe Schaunardista. Hei, Schaunard! huusi\nmaalari.\n\n— Häh, mikäs on hätänä? vastasi Schaunard näyttäen keinuvan suloisen\njuopumuksen sinisillä laineilla.\n\n— Se vain, ettei täällä ole enää tippaakaan juotavaa ja että meillä\nkaikilla on hitonmoinen jano.\n\n— Niinpä niin, mutisi Schaunard, — nuo pullot ovat pikku-ukkojakin\npienempiä!\n\n— Rodolphe on kuitenkin päättänyt, jatkoi Marcel, — että meidän on\nvietettävä yömme täällä, mutta silloin pitää meidän ensin hankkia lisää\ntavaraa, ennen kuin puodit suljetaan...\n\n— Minun viinikellarini sijaitsee tämän kadun kulmassa, lisäsi Rodolphe.\n— Etköhän sinä, Schaunard, lähtisi hakemaan kaksi pulloa rommia minun\nlaskuuni.\n\n— No tottahan toki! vastasi Schaunard rynnäten päällystakkinsa\nluo, mutta erehdyksessä tulikin hänen ylleen väärä takki, jonka\noikea omistaja, filosofi Colline, nukkui pöydän ääressä ja piirteli\nveitsellään vinoneliöitä pöytäliinaan.\n\n— Numero yksi, sanoi Marcel, kun Schaunard oli mennyt — Nyt tulee\nCollinen vuoro, mutta hänestä emme suoriudu yhtä helposti. Nytpä\ntiedän!... Hei, Colline, huusi hän pudistaen voimainsa takaa filosofia.\n\n— Mitä... mitä?\n\n— Schaunard läksi äsken juuri ja otti erehdyksessä sinun palttoosi.\n\nColline silmäili ympärilleen ja havaitsi tosiaan, että sillä paikalla,\nmissä hänen päällystakkinsa oli ollut, riippui Schaunardin pieni,\nruudukas palttoo. Tämä huomio teki hänet hyvin levottomaksi. Colline\noli näet tänäkin päivänä tapansa mukaan käynyt nuuskimassa vanhoja\nkirjoja ja ostanut viidellätoista soulia suomen kieliopin ja Nisardin\npienen romaanin, jonka nimi oli »Maitoeukon hautajaiset». Näiden\nkahden ostoksen lisäksi sisälsi palttoo vielä seitsemän tai kahdeksan\nnidosta filosofista kirjallisuutta, jota hän aina laahasi mukanaan\nvoidakseen mahdolliseen filosofiseen väittelyyn joutuessaan turvautua\nniihin ja penkoa perusteita väitteilleen. Se ajatus, että hänen kallis\nkirjastonsa oli Schaunardin käsissä, nostatti kylmän hien hänen\notsalleen.\n\n— Voi sitä lurjusta! huudahti Colline. — Miksi hän vei minun palttooni?\n\n— Sehän tapahtui vahingossa...\n\n— Mutta kirjani?... Hän voi pidellä niitä huonosti.\n\n— Ole huoleti, hän ei lue niitä, rauhoitti Rodolphe.\n\n— Kyllä hänet tunnen, hän voi vaikka sytyttää piippunsa niillä!\n\n— No jos sellaista epäilet, niin ehdit hyvinkin saada hänet vielä\nkiinni. Hän läksi juuri äsken ja tavoitat hänet varmasti portailla.\n\n— No sitten lähden heti ajamaan takaa, vastasi Colline vetäen päänsä\nverhoksi lakin, jonka lieri oli niin leveä, että sillä olisi voinut\ntarjota teetä vaikka kymmenelle hengelle.\n\n— Numero kaksi, sanoi Marcel Rodolphelle. — Nyt olet vapaa. Ohimennen\nsanon portinvartijalle, ettei saa avata, jos koputetaan.\n\n— Hyvää yötä, vastasi Rodolphe, — ja suuret kiitokset\n\nPalatessaan saattamasta ystäväänsä hän kuuli porraskäytävästä\npitkällistä naukumista, johon hänen punanauhainen kissansa hellästi\nvastasi, koettaen samalla innokkaasti päästä raollaan olevasta ovesta\narmaansa luokse.\n\n— Romeo parka, surkutteli Rodolphe, — siellä huutaa hänen Juliansa. No,\nala laputtaa, lisäsi hän avaten oven, jolloin rakastunut kissa riensi\npitkin hyppäyksin lemmittyään tapaamaan.\n\nJäätyään vihdoinkin yksin Mimin kanssa, joka kuvastimen edessä\nseisten palmikoi hiuksiansa viehättävän houkuttelevassa asennossa,\nRodolphe tuli hiljaa hänen luokseen ja kietoi hänet syliinsä. Sitten\nhän, kuten soittaja ennen sävellyksensä esittämistä lyö muutamia\nsäveliä saadakseen varmuuden soittimensa kunnosta, istutti nuoren\ntytön polvelleen ja painoi hänen olkapäähänsä pitkän suudelman, joka\näkillisesti värähdytti nuoren olennon raikasta vartaloa.\n\nSoitin oli vireessä.\n\n\n\n\nXIV\n\nNeiti Mimi\n\n\nOi, ystäväni Rodolphe, mitä onkaan sinulle tapahtunut kun olet\nnoin muuttunut? Onko minun uskottava huhuja joita kerrotaan? Onko\nonnettomuus tosiaan voinut niin perinjuurin masentaa miehekkään\nfilosofiasi? Kuinka voin noin iloisen, hupaisan boheemielämäsi\nkuvaajana kertoa kylliksi alakuloisin sanoin sen tuskallisen\nkokemuksen, joka on murheen huntuun käärinyt ainaisen iloisuutesi ja\näkkiä vaimentanut paradoksiesi helinän?\n\nOi, Rodolphe, ystävä, myönnän, että sydänsurusi on suu ri, mutta eihän\nsen tähden tarvitse heti veteen hypätä. Neuvon sinua siis mitä pikimmin\nvetämään ristin menneisyyden ylitse. Karta etenkin yksinäisyyttä\nja sen haamuja, jotka pidentäisivät surusi loppumattomiin. Pakene\nhiljaisuutta, missä muistojen kellot soivat menneitä iloja ja suruja.\nHeitä rohkeasti unohduksiin tuulien vietäväksi nimi, johon olet niin\nrakastanut, ja sen mukana kaikki, mitä sinulla on vielä jäljellä sen\nnimen kantajasta. Kiharat, joita huulesi kerran kiihkeästi suutelivat,\nkristallipullo ja sen mukana sitä tuoksua, jota sinun tällä hetkellä\non vaarallisempi hengittää kuin kaiken maailman myrkkyjä; tuleen kaikki\nkukat, harso-, silkki- ja samettikukat, valkeat jasmiinit, Adoniksen\nverellä värjätyt vuokot, siniset lemmikit ja kaikki viehättävät\nkukkavihot, jotka hän sommitteli lyhyen onnesi paenneina päivinä.\nSiihen aikaan minäkin rakastin häntä, sinun Mimiäsi, enkä nähnyt\nmitään vaaraa siinä, että häntä rakastin. Mutta seuraa neuvoani:\ntuleen nauhat, nuo somat siniset, punaiset ja keltaiset nauhat,\njoita hän solmi kaulaansa katseen viehätykseksi ja kahleeksi; tuleen\npitsit, myssyt liinat ja kaikki keimailevat hepenet, joita hän käytti\nhurmatakseen herra Césaria, Jeromea, Charlesia tai jotakuta muuta\nkeikaria, sillä aikaa kun sinä odotit ikkunasi ääressä väristen talven\npurevasta pakkasesta; tuleen, Rodolphe, tuleen ilman armoa kaikki,\nmikä hänelle on kuulunut ja voisi vielä sinulle puhua hänestä; tuleen\nrakkauskirjeet! Katsos, tässä on juuri niistä yksi, johon kyyneleesi\novat tippuneet kuin suihkulähteen pisarat, onneton ystäväraukkani!\n\n Koska sinua ei kuulu takaisin, pistäydyn tätiäni katsomassa. Otan\n kaikki rahat mukaani voidakseni maksaa ajurin.\n\n                                                  — Lucile.\n\nJa sinä iltana, oi Rodolphe, et ollut mitään syönyt, muistatko?\nSinä tulit luokseni säkenöiden leikkipuheita ja sukkeluuksia, jotka\ntodistivat sielusi olevan rauhallisen. Sillä sinä uskoit, että Lucile\noli tätinsä luona. Jos minä olisin sanonut sinulle, että hän oli\nherra Césarin tai jonkun Montparnassen näyttelijän luona, olisit ehkä\nvääntänyt niskani nurin. Tuleen tuo toinenkin paperipala, joka on\ntäynnä ensimmäisen kirjeen vähäsanaista hellyyttä.\n\n Menen tilaamaan itselleni kengät. Sinun on välttämättä hankittava\n rahaa voidakseni ylihuomenna mennä hakemaan ne.\n\nAh, ystäväni, niillä kengillä on tanssittu monta tanssia, joissa sinä\net ollut vastakumppanina. Tuleen kaikki nuo muistot ja tuleen niiden\ntuhka!\n\nMutta sitten kohota itsesi jälleen, Rodolphe! Rakkaudesta ihmisyyteen\nja _Iriksen vyön_ ja _Castorin_ kunnian nimessä tartu jälleen lujin\nkäsin hyvän maun ohjaksiin, jotka surun itsekkyydessä päästit\nkäsistäsi, sillä muuten voi tapahtua kauheuksia, joista olet vastuussa.\nMe voisimme vajota takaisin pussihihojen ja lämsähousujen käyttöön\nja saisimme jonakin päivänä nähdä hattuja, joiden muoto loukkaa\nmaailmankaikkeutta ja huutaa taivaan kostoa päällemme.\n\nJa nyt on hetki käsissä kertoa ystävämme Rodolphen ja neiti Lucilen eli\nliikanimeltään Mimin rakkaudesta.\n\nRodolphe oli ehtinyt puoliväliin neljättäkolmatta vuottansa, kun hänen\nsydämessään äkkiä syttyi tämä intohimo, jolla oli suuri vaikutus\nhänen elämäänsä. Sinä ajankohtana, jolloin Rodolphe kohtasi Mimin,\nhän vietti sitä liikkuvaa ja vapaata elämää, jota olemme koettaneet\nedellä kuvata. Hän oli varmaankin iloisimpia miekkosia boheemien\nsuruttomassa seurakunnassa. Kun hän oli syönyt huonon päivällisen,\nmutta lingonnut hyvän sukkeluuden, hän asteli ylpeänä kivistä katua,\njoka usein oli hänen vuoteenansakin, ylpeänä kuluneessa mustassa\ntakissaan kuin keisari purppuraviitassaan. Siinä piirissä, jossa\nRodolphe eli ja vaikutti, käsiteltiin rakkautta, eräänlaisesta\nhuomionherättämishalusta, mikä nuorissa ihmisissä on verrattain\nlavallinen ilmiö, ylellisyytenä ja ivattavana asiana. Gustave Colline,\njolla oli jo pitkät ajat ollut suhde erään neulojattaren kanssa ja\njoka oli alinomaisilla käsikirjoitustensa ja filosofisten teoksiensa\njäljentämistöillä näännyttänyt häneltä sekä sielun että ruumiin, väitti\nrakkauden olevan jonkinlaista purkausta, joka oli hyvä suorittaa\nvuosineljänneksittäin ruumiin vapauttamiseksi liiallisista nesteistä.\n\nNäiden väärien epäilijöiden joukossa Rodolphe oli ainoa, joka uskalsi\npuhua rakkaudesta tavallaan kunnioittavasti, ja jos onnettomuudeksi\nsatuttiin joutumaan hänen kanssaan juttusille tästä aiheesta, saattoi\nhän tuntikausia esittää elegisiä mietelmiä rakastettuna olemisen\nonnesta, tyynen järven syvästä sinisyydestä, tuulen kuiskeesta,\ntaivaiden harmoniasta ja sen semmoisesta. Tästä tavastaan hän oli\nSchaunardilta saanut lisänimen »harmonikka». Marcel oli samasta syystä\nkeksinyt hänelle toisen nimen, joka ei ollut vailla sukkeluutta\nsekään; viittaillen hänen iänikuisiin germaanilaista vetisyyttä\nja hempeämielisyyttä uhkuviin puheisiinsa ja hänen aikaiseen\nkaljupäisyyteensä Marcel oli antanut hänelle nimen _Myosotis calva_,\nkalju lemmikki. Asianlaita oli todellisuudessa näin: Rodolphe uskoi\nsiihen aikaan vakavasti sanoneensa lopulliset hyvästit nuoruudelle\nja rakkaudelle. Hän lauloi ylimielisesti _De profundis_ sydämelleen,\njonka hän uskoi kuolleen, vaikka se vain nukkui herätäkseen taas\nherkkänä iloille, herkkänä suloisille tuskille, joita Rodolphe ei enää\ntoivonut saavansa kokea ja jotka nyt olivat saattaneet hänet epätoivon\npartaalle. Mutta itsepä niin tahdoit, oi Rodolphe, emmekä me surkuttele\nsinua, sillä sairaus, joka sinua vaivaa, on niitä tauteja, joita aina\nkaivataan, varsinkin silloin kun tiedetään, että siitä on iäksi päästy.\n\nRodolphe kohtasi nuoren Mimin, jonka hän jo aikaisemminkin oli\ntuntenut, silloin kun tämä oli erään hänen ystävänsä rakastajatar.\nJa hän otti Mimin omakseen. Ystävien kesken nousi tästä aluksi aika\nhälinä, mutta kun Mimi oli olemukseltaan varsin herttainen eikä\nturhan kaino ja kun hän lisäksi sieti tupakansavua ja kirjallisia\nkeskusteluja, totuttiin häneen ennen pitkää ja kohdeltiin häntä\nkuten toveria ainakin. Mimi oli viehättävä nainen ja sen luontoinen,\njoka erityisesti tyydytti Rodolphen runollista ja plastillista\naistia. Hän oli kahdenkolmatta ikäinen, pieni, hento, veikeä. Hänen\nkasvoissaan oli hiukan ylimyksellinen leima, mutta hänen piirteensä,\njotka olivat erittäin hienot suurten, sinisten silmien kirkastamat,\nsaivat eräinä ikävystymisen tai pahantuulen hetkinä kovan, melkeinpä\njulman ilmeen, jonka sielutieteilijä ehkä olisi tuntenut varmaksi\nitsekkyyden tai suuren tunteettomuuden merkiksi. Mutta useimmiten hänen\nraikkaat kasvonsa hymyilivät viehkeästi ja hänen silmänsä ilmaisivat\nhellyyttä tai ylpeää kiemailua. Nuoruuden veri virtasi kuumana ja\nlevottomana hänen suonissaan ja väritti ruusuiseksi hänen läpikuultavan\nkamelianvalkoisen ihonsa. Tämä sairaalloinen kauneus otti Rodolphen\nvaltoihinsa, ja hän saattoi usein yöllä tuntikausia ihailla ja suudella\nuneen vaipuneen rakastajattarensa kalpeata otsaa.\n\nMutta ennen kaikkea saivat Rodolphen mielettömästi rakastumaan Mimiin\nhänen valkoiset kätensä, jotka hän taloustoimistaan huolimatta osasi\nsäilyttää valkeampina kuin joutilaisuuden jumalatar. Kuitenkin nämä\nniin hennot, sirot ja suudeltaviksi suloiset kädet, nämä lapsenkädet,\njoihin Rodolphe oli laskenut uudelleen elpyneen sydämensä, nämä\nvalkoiset kädet repivät ennen pitkää ruusuisilla kynsillään runoilijan\nsydämen.\n\nKuukauden kuluttua Rodolphe jo huomasi olevansa tekemisissä tuulihatun\nkanssa, jolla oli eräs ikävä virhe. Mimi oli »kyläluuta», kuten\nsanotaan, ja saattoi viettää suuren osan ajastaan tässä kaupunginosassa\n»elätettävien» naisten luona, joiden tuttavaksi hän oli päässyt. Pian\ntulivat myös näkyviin ne seuraukset, joita Rodolphe oli pelännyt\nhavaittuaan rakastettunsa ylläpitävän moisia suhteita. Joidenkuiden\nMimin uusien ystävättärien vaihteleva rikkaus herätti Mimissä\nsylintäyden kunnianhimoisia toivomuksia. Tähän asti hän oli ollut\nvaatimuksissaan kohtuullinen ja tyytynyt siihen välttämättömään,\nmitä Rodolphe parastaan pannen sai hankituksi. Nyt hän alkoi uneksia\nsilkistä, sametista ja pitseistä. Ja Rodolphen pyynnöistä ja kielloista\nhuolimatta Mimi jatkoi seurusteluaan noiden naisten kanssa, ja nämä\nkaikki tietysti yksimielisesti koettivat taivuttaa häntä eroamaan\ntaiteilijasta, joka ei voinut antaa hänelle edes sataaviittäkymmentä\nfrangia verkahameen ostamiseksi.\n\n— Noin kaunis tyttö kun te, sanoivat nämä neuvonantajat, — voi helposti\nhankkia itselleen paljon paremman aseman. Pitää vain etsiä.\n\nJa Mimi alkoi etsiä. Nämä vierailut, joita Mimi taitamattomin tekosyin\nturhaan koetti pitää salassa, johtivat Rodolphen luulevaisuuden\nsurulliselle tielle. Mutta joka kerta kun Rodolphe tunsi olevansa\nlöytämäisillään joitakin uskottomuuden todisteita, hän sulki silmänsä\npäästäkseen mitään näkemästä, sillä kaikesta huolimatta hän yhä vielä\njumaloi Mimiä. Runoilija tunsi Mimiä kohtaan oikullista, haaveellista,\nhelposti riitaan johtavaa rakkautta, jota nuori nainen ei ymmärtänyt,\nkoska hän tunsi Rodolphea kohtaan vain yhdessäolon tottumuksesta\njohtuvaa laimeaa kiintymystä. Ja sitä paitsi oli puolet hänen\nsydämestään jo loppuun palanut hänen ensi rakkautensa aikana ja toinen\npuoli oli vielä täynnä muistoja ensimmäisestä rakastetusta.\n\nKahdeksan kuukautta kului näin, hyvien ja pahojen päivien vaihdellessa\nkeskenään. Tänä aikana oli Rodolphe kymmeniäkin kertoja ajatellut erota\nMimistä, sillä tämä kohteli häntä säälimättömästi ja valmisti hänelle\ntuhansia tuollaisia kidutuksen hetkiä, kuten nainen tekee miehelle,\njota hän ei rakasta. Elämä oli suoraan sanoen heille kummallekin\noikea helvetti. Mutta Rodolphe oli tottunut näihin jokapäiväisiin\ntaisteluihin eikä mitään pelännyt niin suuresti kuin heidän\nyhdessäolonsa lakkaamista, sillä hän tunsi, että silloin lakkasivat\nmyös ainiaaksi nuoruuden kuumeiset nousuhetket ja ne mielenliikutukset,\njotka niin kauan olivat olleet hänelle vieraita. Ja sitä paitsi,\npuhuaksemme kaikessa totta, oli myös niitä hetkiä, jolloin Mimi osasi\nsaada Rodolphen unohtamaan kaikki epäluulot, jotka hänen sydäntään\nkalvoivat. Oli hetkiä, jolloin Rodolphe sinisten silmien lumoissa\nistui Mimin jalkojen juuressa kuin lapsi, tämä runoilija, jolle Mimi\noli uudelleen avannut runouden aarteet, tämä nuorukainen, jolle hän\noli lahjoittanut uuden nuoruuden ja jonka sydämen hän oli uudelleen\nsytyttänyt. Pari kolme kertaa kuukaudessa Rodolphe ja Mimi unohtivat\nkuin yhteisestä sopimuksesta alituisen kinastelunsa ja astuivat\nyhden rakkausyön viheriöitsevään keitaaseen. Silloin Rodolphe otti\nkäsiensä väliin rakastettunsa hymyilevän, suloisen pään ja saattoi\ntuntikausia haastella lemmitylleen sitä ihmeellistä, mieletöntä kieltä,\njota intohimo tällaisina hurman hetkinä käyttää. Mini kuunteli ensin\ntyynesti, pikemmin hämmästyneenä kuin liikuttuneena, mutta lopulta\nRodolphen sanat, hänen milloin iloinen, milloin hellän surumielinen\nhaastelunsa tempasi toisenkin mukaansa. Rakkauden kosketuksesta Mimin\nkylmä ja välinpitämätön sydän suli, rakkauden hurma valtasi hänet, hän\nheittäytyi Rodolphen kaulaan ja sanoi hänelle suudelmin sen, mitä ei\nsanoin voinut lausua. Ja aamurusko yllätti heidät näin toinen toisiinsa\npuristuneina, silmät silmissä ja kädet käsissä, kosteilla, hehkuvilla\nhuulilla yhä vielä se kuolematon sana,\n\n    Jota öisin kaksi aina käyttää,\n    kun kuuma lempi rinnat täyttää.\n\nMutta seuraavana päivänä saattoi mitä mitättömin asia taas nostaa\nriidan, ja pelästynyt rakkaus pakeni loitolle.\n\nLoputa kuitenkin Rodolphelle alkoi selvitä, että ellei hän olisi\nvaruillaan, painaisivat Mimin valkeat kädet hänet kuiluun, jonne\ntuhoutuisi hänen tulevaisuutensa ja nuoruutensa. Eräänä hetkenä sai\nhänessä kylmä järki voiton rakkaudesta, ja hän vakuutteli itselleen\nselviin todistuksiin nojautuvin päätelmin, ettei Mimi häntä rakastanut.\nVieläpä hän arveli, että nuo hellyyden hetket, joita Mimi hänelle\nsilloin tällöin soi eivät olleet muuta kuin aistillista oikkuilua,\nsamanlaista, jota naimisissa olevat naiset osoittavat miehilleen\ntarvitessaan uutta kashmirliinaa tai uutta hametta tai silloin, kun\nheidän rakastajansa on poissa, kuten siitä sanoo sananlasku: »Kun ei\nole valkoista leipää, tyydytään mustaan.» Lyhyesti sanoen, Rodolphe\nsaattoi antaa rakastajattarellensa anteeksi kaikki paitsi sitä, ettei\nsaanut häneltä vastarakkautta. Hän päätti sen tähden astua ratkaisevan\naskeleen ja ilmoitti Mimille, että tämän sopi hakea itselleen toinen\nrakastaja: Mimi nauroi hänelle ja käyttäytyi uhmailevasti. Lopulta\nnähdessään, että Rodolphe pysyi lujasti päätöksessään ja otti hänet\nrauhallisesti vastaan hänen oltuaan vuorokauden poissa, Mimi alkoi käydä\nlevottomaksi tästä lujuudesta, johon hän ei ollut tottunut. Hän oli\nnyt pari kolme päivää mitä rakastettavin. Mutta kun Rodolphe siitäkin\nhuolimatta pysyi sanassaan vieläpä kysyi häneltä, oliko hän jo ketään\nlöytänyt, vastasi hän:\n\n— En ole vielä edes etsinytkään.\n\nMimi oli kuitenkin etsinyt, jopa aikaisemmin kuin häntä oli siihen\nneuvottukaan. Parin viikon aikana hän oli tehnyt kaksi yritystä. Eräs\nhänen ystävättäristään oli auttanut häntä ja aluksi toimittanut hänet\nerään nuoren keltanokan pariin, joka lupaili Mimille kaikkea kaunista,\nintialaisista kashmirhuiveista palisanterikalustoon saakka. Mutta Mimin\nmielestä tämä nuorukainen, joka saattoi olla hyvinkin etevä algebrassa,\noli vallan taitamaton rakkausasioissa, ja kun Mimillä ei ollut halua\nruveta kasvattajaksi, jätti hän pojan kashmireineen, jotka vielä\nvaelsivat Tibetin aroilla, ja ne palisanderihuonekalut, jotka vielä\nhuojuivat Amerikan aarniometsissä.\n\nKymnasistin korvasi pian eräs bretagnelainen aatelismies, johon Mimi\npäätä pahkaa rakastui ja joka puolestaan oli valmis korottamaan hänet\nkreivittäreksi.\n\nRakastettunsa vastaväitteistä huolimatta Rodolphe oli kuitenkin saanut\nvihiä, että joitakin juonia oli tekeillä. Hän tahtoi ottaa asiasta\ntarkan selon ja eräänä aamuna, Mimin oltua yön poissa, riensi sinne,\nmissä arveli tapaavansa hänet Täällä hän saikin tilaisuuden nähdä yhden\nniitä kouraantuntuvia todistuksia, joita on väkisinkin uskottava. Hän\nnäki Mimin tulevan hekuman kiilto silmissään ulos talosta, jossa hänet\noli aateloitu, nojaten uuteen herraansa ja valtiaaseensa, joka tosin\nei näyttänyt tästä uudesta valloituksestaan lähimainkaan niin ylpeältä\nkuin Paris, kaunis kreikkalainen paimen, ryöstettyään Helenan omakseen.\n\nNähdessään rakastajansa ilmestyvän Mimi hätkähti, mutta lähestyi\nhäntä kuitenkin, ja viitisen minuuttia he keskustelivat rauhallisesti,\nerotakseen sitten kumpikin taholleen. Suhde oli ratkaisevasti lopussa.\n\nRodolphe meni kotiin ja vietti päivänsä sitomalla myttyihin kaikki\nMimille kuuluvat tavarat.\n\nEron jälkeisenä päivänä kävivät monet Rodolphen ystävistä tapaamassa\nhäntä, ja heille hän ilmoitti, mitä oli tapahtunut. Kaikki onnittelivat\nhäntä tämän tapahtuman johdosta, ikään kuin häntä olisi kohdannut suuri\nonni.\n\n— Kyllä me autamme sinua, ystävä, sanoi eräs hänen toverinsa, joka oli\nusein tullut nähneeksi, mitä kärsimyksiä Mimi Rodolphelle tuotti, —\nkyllä autamme sinua vapautumaan sydämesi ilkeän olennon kynsistä. Ennen\npitkää olet taas täysin terve ja valmis vaeltamaan jonkun toisen Mimin\nkanssa Aulnayn ja Fontenay-aux-Rosesin viheriöitseviä polkuja.\n\nRodolphe vakuutti päässeensä ainiaaksi eroon kaihosta ja\ntoivottomuudesta, antoipa viedä itsensä Mabillen tanssiaisiinkin,\nedustaen siellä kuitenkin laiminlyödyllä ulkoasullaan perin huonosti\n_Iriksen vyötä_, joka oli hankkinut hänelle vapaalipun tähän ilon\nja huvitusten ihanaan tarhaan. Runoilija tapasi siellä joukon\nuusia ystäviä, joiden kanssa hän alkoi juoda. Hän kertoi heille\nonnettomuutensa kerrassaan yllättävin kääntein ja sutkauksin ja tunnin\najan suorastaan pursusi eloa ja vilkkautta.\n\n— Voi sentään, huokasi maalari Marcel kuunnellessaan ystävänsä huulilta\nvuotavaa ivan tulvaa, — Rodolphe on kovin iloinen, liian repäisevä.\n\n— Hän on ihastuttava, vastasi eräs nuori neito, jolle Rodolphe juuri\noli antanut kukkakimpun, — ja vaikka hänen pukunsa laita onkin vähän\nniin ja näin, lähtisin sittenkin kernaasti tanssiin hänen kanssaan, jos\nhän vain pyytäisi minua.\n\nKaksi sekuntia myöhemmin oli Rodolphe, joka oli kuullut hänen sanansa,\nhänen jalkojensa juuressa ja pyysi häntä parikseen sanoilla, joissa\ntuoksui kaikki Richelieun aikuisen korkean kohteliaisuuden jasmiini\nja myski. Puhuteltu joutui peräti hämmennyksiin tästä häikäisevien\nlaatusanojen ja valikoitujen sanakäänteiden paljoudesta, joka toi¹\nelävästi mieleen holhoushallituksen ajan, että Rodolphe joka ei koskaan\nennen ollut esiintynyt niin täydellisenä vanhan ajan ritarina, melkein\ntunsi kengänkorkojensakin punastuvan. Rodolphen pyyntö hyväksyttiin.\n\nRodolphe ei tiennyt tanssin aiheitakaan, yhtä vähän kuin päätöslaskua,\nmutta erinomaisen rohkeuden innossa hän syöksyi suoraan tanssivien\nsekaan ja tekaisi tanssin, joka oli tähän asti kaikilla maailman\ntanssimestareille tuntematon. Sitä voisi nimittää »kaihojen ja\nhuokausten askeliksi», ja se saavutti alkuperäisyydellään suuren\nmenestyksen. Turhaan osoitti kolmetuhatta kaasuliekkiä hänelle\nkieltään ikään kuin pilkatakseen häntä. Rodolphe tanssi yhä ja purki\nsuustaan tanssikumppanilleen vasten kasvoja toinen toistaan somempia,\nennenkuulumattomia kohteliaisuuksia.\n\n— Tuopa on uskomatonta, sanoi maalari Marcel.\n\n— Rodolphe näyttää minusta juopuneelta, joka horjahtelee\nlasinsirpaleitten päällä.\n\n— Kuitenkin hän on valloittanut komean naisen, huomautti toinen\nnähdessään Rodolphen poistuvan tanssikumppaninsa kanssa.\n\n— Etkö sano meille hyvästi? huusi Marcel hänelle.\n\nRodolphe riensi taiteilijan luo ja ojensi hänelle kätensä; se oli kylmä\nja kostea kuin märkä kivi.\n\nRodolphen tanssikumppani oli roteva, uhkea Normandian tyttö, jonka\nsynnynnäinen maalaiskömpelyys oli pian hävinnyt ja vaihtunut\nylimykselliseen hienouteen joutilaisuuden ja Pariisin aistikkaan\nylellisyyden vaikutuksesta. Hän nimitti itseään rouva Seraphineksi\nja oli tällä hetkellä erään luuvaloa potevan päärin rakastajatar,\nsaaden tältä kuukausittain viisikymmentä louisdoria ja jakaen se erään\nkonttoristin kanssa, joka antoi hänelle vain selkään. Rodolphe oli\nmiellyttänyt häntä, ja toivoen, ettei ainakaan tämä runoilija antaisi\nhänelle mitään, hän vei Rodolphen mukanaan kotiinsa.\n\n— Lucile, hän sanoi kamarineidolleen, — tänä iltana en ota ketään\nvastaan.\n\nJa hän meni huoneeseensa, palaten sieltä kuitenkin viiden minuutin\nkuluttua toinen puku yllään. Hän tapasi Rodolphen seisomassa äänetönnä\npaikallaan, sillä heti sisälle tultuaan oli runoilija joutunut kumean\nsurumielisyyden valtaan.\n\n— Tehän ette katsokaan minuun enää? Ettekä puhu enää minulle? ihmetteli\nSeraphine.\n\n— Hyvä on, tarkastakaamme häntä, mietti Rodolphe kohottaen katseensa, —\nmutta vain taiteellisena arvostelijana.\n\nJa minkä ilmiön hän silloin saikaan nähdä! kuten Raoul sanoo\n_Hugenoteissa_.\n\nSeraphine on ihmeteltävän kaunis. Hänen täyteläinen vartalonsa, jonka\nsoreutta hyvin kuosikas puku vielä kiihotti, häämötti viettelevän\nkauniina melkein läpinäkyvän vaatteen alta. Rodolphen suonissa hehkui\nkuumana omistamisen hillitön himo. Hänen aivoihinsa nousi huumaava\nsumu. Hän tarkasteli jo Seraphinea toisin kuin esteetikko ja otti\nkauniin tytön kädet omiinsa. Ne olivat ihanat kädet, sellaiset, joita\nkreikkalaisten mestarien taltta ennen muinoin loi. Rodolphe tunsi\nnäiden käsien vapisevan. Ja yhä vähemmän taidearvostelijana hän veti\nsyliinsä Seraphinen, jonka poskia jo väritti hekuman aamuruskoksi\nvalahtanut puna.\n\n— Tämä olento on oikea nautinnon soitin, rakkauden stradivarius,\njolla voin ehkä soittaa pienen hymnin, ajatteli Rodolphe tuntiessaan\nselvästi, että kaunottaren sydän löi kiihkeässä tahdissa.\n\nTällä hetkellä kuului rajua kellonsoittoa ovelta.\n\nLucile! Lucile! huusi Seraphine kamarineidolleen, — älkää avatko.\nSanokaa, etten ole vielä tullut kotiin.\n\nKuullessaan Lucilen nimen Rodolphe nousi.\n\n— En tahdo millään muotoa häiritä teitä, rouva, hän sanoi. — Minun on\nmuutenkin jo aika lähteä, sillä nyt on myöhä ja minä asun kaukana.\nToivotan teille hyvää yötä.\n\n— Mitä, te menette? huudahti Seraphine silmäillen runoilijaa yhä\ntulisemmin. — Miksi, miksi te lähdette?... Minä olen vapaa... saatte\njäädä.\n\n— Mahdotonta, rouva, vastasi Rodolphe. — Odotan luokseni tänä iltana\nerästä sukulaistani, joka palaa Tulimaasta ja varmasti tekisi minut\nperinnöttömäksi, ellen olisi kotona ottamassa hänet asianmukaisesti\nvastaan. Hyvää yötä, rouva.\n\nJa Rodolphe poistui kiireesti huoneesta. Kamarineito tuli valaisemaan\nhänelle tietä. Rodolphe sattui katsahtamaan häneen. Se oli nuori, hento\nnainen, joka käveli hitain, laahustavin askelin. Hänen kalpeat kasvonsa\nolivat viehättävä vastakohta hänen mustalle tukalleen, ja hänen siniset\nsilmänsä olivat kuin kaksi sammuvaa tähteä.\n\n— Aave! huudahti Rodolphe peräytyen tuon olennon tieltä, jolla oli\nhänen rakastajattarensa nimi ja kasvonpiirteet. — Takaisin! Mitä tahdot\nminusta?\n\nJa Rodolphe syöksyt suin päin portaita alas kadulle.\n\n— Kuulkaahan, rouva, sanoi kamarineito emäntänsä luo palatessaan, — tuo\nnuori mies oli varmaankin päästä vialla.\n\n— Sano mieluimmin häntä typeräksi! vastasi Seraphine katkerasti. — Oh,\nsainpa hyvän opetuksen! Kunpa edes se Léon ääliö ymmärtäisi nyt tulla!\n\nLéon oli se herrasmies, jonka hellyyteen kuului myös piiska.\n\nRodolphe riensi juoksujalkaa kotiinsa. Noustessaan portaita hän tapasi\npunanauhaisen kissansa, joka naukui valittavasti. Se oli toista yötä\nturhaan kutsunut uskotonta rakastajatartaan, angoralaista Manon\nLescautia, joka kiipeili naapurikattoja pitkin seikkailun haussa.\n\n— Eläin parka, Rodolphe sanoi, — sinuakin on petetty... sinun Mimisi on\nvetänyt sinua nenästä kuten minäkin. Mutta me koetamme lohduttautua.\nNäes, kissaseni, naisten ja narttujen sydän on kuilu, jota meidän\nmiesten on turha tutkia.\n\nRodolphen astuessa huoneeseensa hänestä tuntui hiostavasta kuumuudesta\nhuolimatta kuin olisi kylmä jäävaippa laskeutunut hänen hartioilleen.\nSe oli yksinäisyyden kylmyys, yksinäisen yön, jota ei mikään häirinnyt.\nHän sytytti kynttilän ja tarkasteli autiota huonettaan. Huonekalujen\ntyhjät laatikot ammottivat aukinaisina, ja syvä surumielisyys täytti\nlattiasta kattoon tämän pienen huoneen, joka näytti Rodolphesta\navarammalta ja autiommalta kuin erämaa. Hänen jalkansa sattui\nmyttyihin, joihin Mimin tavarat oli kääritty. Ilon liikutus värähdytti\nhäntä, kun hän huomasi, ettei Mimi vielä ollut hakenut niitä, vaikka\noli sanonut seuraavana aamuna tulevansa. Rodolphe tunsi, että kaikista\nhänen ponnisteluistaan huolimatta vastavaikutuksen hetki teki tuloaan,\nja aavisti saavansa tuskallisella työllä sovittaa äskeisen ilonpitonsa.\nHän toivoi kuitenkin, että hänen uupunut ruumiinsa joutuisi unen\nvaltoihin ennen kuin tuska, jota hän niin kauan oli koettanut pidättää,\npääsisi hereille.\n\nKun hän lähestyi vuodetta ja veti sen verhot syrjään, tunsi hän,\nnähdessään tämän leposijan, joka oli ollut jo kaksi päivää koskematon,\nvierekkäiset pikku pielukset, joista toisen alta pisti vielä näkyviin\nnaisen yömyssyn pitsireunus, viiltävän tuskan kuristavan sydäntänsä,\näänettömän tuskan, joka ei pääse purkautumaan. Hän vaipui vuoteen\njalkopäähän, painoi käsillään otsaansa ja huudahti, luotuaan\ntoivottoman silmäyksen ympärillänsä asuvaan autiuteen:\n\n— Oi, pikku Mimi, kotini auringonsäde, oietko tosiaan mennyt, olenko\ntosiaan lähettänyt sinut pois, enkö saa sinua enää koskaan nähdä!\nSinä ihana ruskea pää, joka olet niin kauan levännyt tässä vuoteessa,\netkö koskaan enää tule siihen lepoa nauttimaan? Ja sinä oikullinen,\nvivahduksista rikas ääni, joka hellyydelläsi ja vimmallasi minua\nviehätit, enkö koskaan enää saa sinua kuulla? Ja te pienet valkeat,\nsinisuoniset kädet, joihin niin usein huuleni painoin, olenko tosiaan\nviimeisen kerran suudellut teitä?\n\nJa Rodolphe painoi huumaantuneena päänsä niihin pieluksiin, joissa\nvielä tuntui hänen ystävättärensä tukan tuoksu, ja samalla hän oli\nnäkevinänsä makuukomeron perältä astuvan kun aaveen esiin sen olennon,\njonka kera oli viettänyt niin monta ihanaa yötä. Keskellä äänettömyyttä\nkuului hänen korviinsa kirkkaana ja heleänä Mimin iloinen nauru, ja hän\nmuisteli sitä viehättävää ja tarttuvaa hilpeyttä, jolla Mimi oli niin\nusein saanut hänet unohtamaan heidän epävarman elämänsä kaikki vaivat\nja vastukset.\n\nKoko tämän yön hän vietti muistelemalla rakkautensa kahdeksaa\nkuukautta. Kenties Mimi ei ollut häntä milloinkaan rakastanut, mutta\nvalheellisella hellyydellään hän oli palauttanut Rodolphen sydämeen\nensimmäisen miehuudenajan nuorekkaan voiman.\n\nAamurusko yllätti hänet silloin, kun hän väsymyksen voittamana ummisti\nkyynelistä punoittaviksi käyneet silmänä. Se oli tuskallinen ja kauhea\nyö, jollaisia kylmimmät ja epäilevimmätkin meistä ovat saaneet kokea\nelämässään.\n\nKun ystävät aamulla tulivat hänen luokseen, pelästyivät he nähdessään\nRodolphen tuskien runtelemat kasvot.\n\n— Sanoinhan sen, lausui Marcel, — hänen eilinen iloisuutensa on\nkoskenut sydämeen. Mutta tälläinen tila ei saa jatkua.\n\nJa yhdessä toveriensa kanssa hän alkoi nyt ladella Rodolphelle Mimistä\njuttuja, joista jokainen tunki kuin oas runoilijan sieluun. Ystävät\ntodistivat hänelle, että Mimi koko ajan oli pettänyt häntä sekä kotona\nettä ulkona ja että tämä olento, kalpea kuin kuihtuva enkeli, oli vain\nalhaisten tunteiden ja huonojen taipumusten tyyssija.\n\nJokainen koetti parastaan tässä mustaamistyössä, jonka tarkoituksena\noli saada Rodolphen rakkaus muuttumaan katkeraksi ylenkatseeksi, mutta\ntämä tarkoitus saavutettiin vain puolittain. Runoilijan epätoivo\nvaihtui vihaksi. Hän kohdisti raivonsa myttyihin, jotka hän edellisenä\niltana oli sitonut; ja pantuaan erilleen kaikki ne esineet, jotka Mimi\noli tuonut mukanaan taloon, Rodolphe pidätti itselleen kaiken sen, mitä\noli Mimille heidän yhdessäolonsa aikana antanut, siis suurimman osan\nkaikista Mimin tavaroista ja etenkin monenlaiset pukutavarat, joita\nMimi viime aikoina täyttymättömässä keimailunhalussaan piti peräti\nvälttämättöminä.\n\nMimi saapui seuraavana päivänä tavaroitaan noutamaan, Rodolphe oli\nyksin kotona. Hän tarvitsi kaiken malttinsa ja arvokkuutensa estyäkseen\nheittäytymästä rakastajattarensa kaulaan. Hän pakottautui kuitenkin\nvastaanottamaan Mimin äänettömin moittein, ja toinen vastasi puolestaan\nsillä kylmällä pisteliäällä julkeudella, joka voi saattaa suunniltaan\nheikoimmat ja arimmatkin luonteet. Tämä halveksiva ja häpeämätön\nkopeus sai Rodolphen ihan silmittömästi raivostumaan. Kalpeana pelosta\nMimi jo hetkisen epäili, pääsisikö hengissä runoilijan käsistä.\nHänen pelästyneiden huutojensa johdosta riensi kuitenkin joitakuita\nnaapureita paikalle, ja nämä kiskoivat hänet ulos Rodolphen huoneesta.\n\nKaksi päivää myöhemmin saapui Mimin ystävätär kysymään Rodolphelta,\ntahtoisiko hän luovuttaa pidättämänsä esineet.\n\n— En luovuta, vastasi Rodolphe.\n\nJa sitten hän alkoi keskustella rakastajattarensa lähetin kanssa. Tämä\nkertoi hänelle, että Mimi oli hyvin onnettomassa tilanteessa ja ettei\nhänellä ollut edes asuntoa.\n\n— Entä hänen rakastajansa, johon hän oli niin pikiintynyt?\n\n— Se nuori mieskö? kysyi Amélie, Mimin ystävätär. — Hänellä ei ole\naikomustakaan ottaa Mimiä rakastajattarekseen, kun hänellä on jo kauan\naikaa ollut toinen eikä hän näytä paljon välittävän Mimistä, joka siten\non jäänyt minun niskoilleni ja tuottaa minulle suurta kiusaa.\n\n— Selviytyköön miten parhaiten taitaa, vastasi Rodolphe,— itsepähän hän\ntahtoi. Se ei liikuta minua.\n\nJa runoilija alkoi mielistellä Amélietâ ja ylistellä häntä maailman\nkauneimmaksi naiseksi.\n\nAmélie kertoi Mimille käynnistään Rodolphen luona.\n\n— Mitä hän sanoi? Kuinka hän jaksaa? kysyi Mimi. — Puhuiko hän mitään\nminusta?\n\n— Ei halaistua sanaa. Hän on jo sinut unohtanut, rakkaani. Rodolphe on\nottanut itselleen uuden lemmityn ja pukenut hänet kerrassaan komeaksi,\nsillä hän on saanut paljon rahaa ja pukeutuu itse kuin prinssi. Hän on\noikein miellyttävä nuori mies ja osoitti minulle mitä viehättävintä\nkohteliaisuutta.\n\n— Kyllä otan selvän, mitä tämä merkitsee, ajatteli Mimi.\n\nAmélie tuli joka päivä jonkin tekosyyn nojalla tervehtimään Rodoiphea,\njoka ei voinut olla puhumatta hänelle Mimistä.\n\n— Mimi on hyvin iloinen, kertoi ystävätär, — eikä näytä enää ollenkaan\nhuolehtivan asemastaan. Hän väittää muutoin voivansa palata teidän\nluoksenne milloin haluaa astumatta edes omasta puolestaan ensi askelta,\nvain kiusotellakseen teidän ystäviänne.\n\n— Koettakoonhan, niin saadaan nähdä, vastasi Rodolphe.\n\nJa hän alkoi jälleen mielistellä Amélieta, joka riensi kertomaan kaikki\nMimille ja vakuutti Rodolphen olevan häneen itseensä korvia myöten\nrakastuneen.\n\n— Hän suuteli kättäni ja kaulaanikin, sanoi Amélie; — näetkös, tässä on\nvielä punaiset jäljet Huomenna menet hänen kanssansa tanssiaisiin.\n\n— Rakas ystävä, vastasi Mimi ärtyneesti, — näen kyllä hyvin, että\ntahdot uskotella minulle Rodolphen rakastavan sinua, muistamatta enää\nminua. Mutta siinä sinä tuhlaat suotta aikaasi, koskekoon asia häntä\ntai minua.\n\nTotta puhuen Rodolphe oli mielistelevinään Amélietâ vain saadakseen\nhänet useammin luokseen ja voidakseen puhua hänen kanssaan Mimistä.\nMutta käyttäen oveluutta, jolla oli ehkä oma tarkoituksensa, ja\nhuomaten varsin hyvin, että Rodolphe rakasti Mimiä yhä vielä ja että\nMimi pyrki uudelleen Rodolphen suosioon. Amélie keksi tuhansia mutkia\nja tekosyitä estääkseen näitä kahta lähestymästä toisiaan.\n\nTanssiaispäivänä Amélie tuli jo aamulla Rodolphen luo kysymään, pysyikö\nhän sanassaan.\n\n— Tietysti, vastasi Rodolphe, — sillä enhän halua laiminlyödä\ntilaisuutta olla meidän aikamme kauneimman naisen ritarina.\n\nAmélie otti kasvoilleen sen keimailevan ilmeen, joka hänellä oli ollut\nensimmäisen ja ainoan esiintymisensä aikana esikaupungin teatterissa\nneljännen luokan sivuosassa, ja lupasi olla sovittuun aikaan valmiina.\n\n— Ja sitten vielä, sanoi Rodolphe, — ilmoittakaa Mimi-neidille, että\njos hän tahtoo olla uskoton nykyiselle rakastajalleen ja tulla luokseni\nyhdeksi yöksi, niin luovutan hänelle kaikki hänen tavaransa.\n\nAmélie teki työtä käskettyä, mutta tulkitsi Rodolphen sanat toisin kuin\nmitä oli käsittänyt niiden tarkoittavan.\n\n— Sinun Rodoiphesi on huono mies, sanoi hän Mimille. — Hänen\ntarjouksensa on häpeällinen. Tällä tempullaan hän tahtoo alentaa sinut\nkanityttöjen tasolle. Jos menet hänen luokseen, ei hän ainoastaan anna\nsinulle tavaroitasi, vaan tekee sinut myös naurunalaiseksi ystävilleen.\nTämä on sinua vastaan tehty salaliitto.\n\n— En mene hänen luokseen, sanoi Mimi ja nähdessään Amélien ryhtyvän\npukeutumispuuhiin kysyi, oliko hän tosiaan lähdössä tanssiaisiin.\n\n— Tietysti, vastasi toinen.\n\n— Rodolphen kanssa?\n\n— Kenenkäs muun? Hän odottaa minua tänä iltana parinkymmenen askeleen\npäässä täältä.\n\n— No pidä sitten hauskaa! toivotti Mimi.\n\nKun kohtaamisen hetki lähestyi, kiiruhti Mimi juoksujalkaa Amélien\nrakastajan luo ja ilmaisi hänelle, mitä petollisia aikeita Améliella\noli Rodolphen, Mimin entisen rakastajan kanssa.\n\nMustasukkaisena ja vaarallisena kuin tiikeri ja häikäilemättömänä kuin\nryhmysauva tämä herrasmies riensi heti Amélien asuntoon ja ilmoitti\nrakastajattarelleen aikovansa viettää tämän illan hänen luonaan.\n\nKello kahdeksan Mimi meni sille paikalle, jossa Rodolphen piti\ntavata Amélie. Hän näki rakastajansa kävelevän siellä odottavaisen\nnäköisenä edestakaisin, ja Mimi meni kaksi kertaa hänen ohitseen\nuskaltamatta puhutella häntä. Rodolphe oli pukeutunut hyvin hienosti\nja viikon kestäneet voimakkaat mielenliikutukset olivat antaneet\nhänet kasvoilleen ylevän leiman. Mimi tunsi itsensä kummallisesti\nliikuttuneeksi. Lopuksi hän päätti ryhtyä puheisiin. Rodolphe otti\nhänet vastaan rauhallisesti, kyseli hänen vointiaan ja pyysi sitten\nsaada tietää, mitä asiaa Mimillä oli hänelle, puhuen kaiken aikaa\nlempeällä ja hiukan surunvoittoisella äänellä.\n\n— Tulin ilmoittamaan teille ikävän uutisen, vastasi Mimi. —\nAmélie-neiti ei voikaan tulla tänään kanssanne tanssiaisiin, koska\nhänen rakastajansa on tänä iltana tullut hänen luokseen.\n\n— Menen siis yksin!\n\nMimi oli tällä hetkellä horjahtavinaan ja nojautui Rodolpheen, joka\ntarttui hänen käsivarteensa ja pyysi saada viedä hänet kotiin.\n\n— Se ei tällä kertaa käy päinsä, sanoi Mimi. — Minä asun Amélien luona,\nmutta kun hänen rakastajansa on nyt siellä, en voi mennä kotiin ennen\nkuin hän on lähtenyt.\n\n— Kuulkaahan, sanoi runoilija silloin, — äskettäin pyysin Amélie-neitiâ\nesittämään teille erään ehdotuksen. Onko hän puhunut teille siitä?\n\n— On kyllä, myönsi Mimi, — mutta sellaisin sanoin, joita, minä senkään\njälkeen, mitä välillämme on tapahtunut, en voi uskoa. Ei, Rodolphe,\nniin vähän ette voine tuntea sydäntäni, että uskoisitte minun voivan\nsiihen suostua.\n\n— Te olette käsittänyt minut väärin tai on asia teille väärin esitetty.\nMutta mikä on sanottu, se on sanottu, jatkoi Rodolphe. — Kello on nyt\nyhdeksän. Teillä on vielä kolme tuntia miettimisen aikaa. Jätän avaimen\noveni suulle puoliyöhön asti. Hyvästi tai näkemiin siis!\n\n— Hyvästi! sanoi Mimi värisevällä äänellä.\n\nJa he erosivat.. - Rodolphe meni kotiinsa ja heittäytyi täysissä\npukimissa vuoteelle. Puoli kaksitoista astui Mimi hänen huoneeseensa.\n\n— Tulen pyytämään vieraanvaraisuuttanne, sanoi hän. — Amélien rakastaja\njää yöksi, enkä minä siis voi mennä sinne.\n\nKello kolmeen asti aamulla he keskustelivat. Selitys seurasi toistaan,\nja tavan takaa sai virallinen te väistyä tuttavallisen sinuttelun\ntieltä.\n\nKello neljä oli kynttilä palanut loppuun. Rodolphe tahtoi sytyttää\nuuden.\n\n— Ei kannata ottaa uutta kynttilää, sanoi Mimi, — on jo aika ruveta\nnukkumaan.\n\nJa viisi minuuttia myöhemmin hänen kaunis ruskeatukkainen päänsä lepäsi\njälleen vanhalla paikallaan pikku pieluksella ja hellyyttä uhkuvalla\näänellä hän houkutteli taas Rodolphen painamaan huulensa pieniin\nvalkoisiin, sinisuonisiin käsiinsä, jotka tuskin erottuivat valkeata\nlakanaa vasten. Rodolphe ei sytyttänyt uutta kynttilää.\n\nSeuraavana aamuna Rodolphe nousi ensimmäisenä. Osoittaen Mimille\ntavaramyttyjä hän sanoi lempeästi:\n\n— Nuo kuuluvat teille, saatte ottaa ne; pidän sanani.\n\n— Oh, olen niin väsynyt, nähkääs, enkä sitä paitsi voi kaikkia noita\nsuuria kääröjä viedä yhdellä kertaa. Tulen mieluummin toistamiseen.\n\nJa kun Mimi oli pukeutunut, otti hän vain pienen kauluksen ja parin\nkalvosimia.\n\n— Tulen hakemaan muut... sitten... vähitellen, lisäsi Mimi hymyillen.\n\n— Ei, sanoi Rodolphe, — sinun pitää ottaa kaikki tai ei mitään, kunhan\ntästä vain tulee loppu.\n\n— Alkakoon se päinvastoin ja kestäköön iäti, sanoi Mimi syleillen\nRodolphea.\n\nSyötyään yhdessä aamiaista he läksivät pienelle retkelle kaupungin\nulkopuolelle. Luxembourgin läpi mentäessä tuli heitä vastaan suuri\nrunoilija, joka oli alati osoittanut Rodolphelle hyväntahtoisuutta ja\nystävällisyyttä. Sopivaisuussyistä Rodolphe alkoi mennä hänen ohitseen\nikään kuin ei olisi huomannut häntä. Mutta runoilija ei antanut hänelle\nsiihen aikaa. Hän viittasi Rodolphelle ystävällisesti ja tervehti\nhymyillen hänen nuorta seuralaistaan.\n\n— Kukas se herra oli? kysyi Mimi.\n\nRodolphe sanoi hänelle nimen, joka sai Mimin punastumaan ilosta ja\nylpeydestä.\n\n— Niin, sanoi Rodolphe, — tämä kohtaus runoilijan kanssa, joka on\nniin kauniisti laulanut rakkaudesta, on hyvä enne ja tuo onnea meidän\njälleenyhtymisellemme.\n\n— Minä rakastan sinua, kuuletko, sanoi Mimi puristaen ystävänsä kättä,\nvaikka he olivat keskellä ihmisvilinää.\n\n— Voi, ajatteli Rodolphe, — kumpi on parempaa, joutuako aina petetyksi,\nkoska on uskonut, vaiko olla koskaan uskomatta pelosta, että aina\npetetään?\n\n\n\n\nXV\n\nDonec graius...\n\n\nOlemme jo kertoneet, kuinka maalari Marcel oli tutustunut neiti\nMusetteen. Eräänä aamuna oli heidät vihkinyt äkillisen rakkaudenpuuskan\npappi, joka samalla on kolmannentoista kaupunginosan pormestari\n[Pariisissa oli riihen aikaan vain kaksitoista kaupunginosaa ja\nsiviiliavioliitontoimistoa; kolmannentoista vahvistettu liitto oli\nsiis boheemi-avioliitto. _Suom._], ja he olivat uskoneet, kuten\nniin usein tapahtuu, menneensä naimisiin ilman sydänten yhteyttä.\nMutta eräänä iltana, kun he olivat kovasti riidelleet ja päättäneet\nlopuksi erota viipymättä, huomasivat he, että heidän kätensä, jotka\nolivat jäähyväisiksi liittyneet yhteen, eivät tahtoneet lainkaan\npäästää toisiaan. Melkein heidän tietämättään oli heidän satunnainen\nmielistymisensä kehittynyt rakkaudeksi. Puolittain nauraen he tekivät\ntoisilleen tämän saman tunnustuksen.\n\n— Tämähän on perin vakavaa, sanoi Marcel. — Kuinka hiidessä se on\noikein tapahtunut?\n\n— Olemme varmaankin olleet taitamattomia ja liian varomattomia.\n\n— Mikä nyt on hätänä? kysyi juuri silloin huoneeseen astunut Rodolphe,\njosta oli tullut Marcelin naapuri.\n\n— Asian laita on niin, selitti Marcel osoittaen Musettea, — että\ntämä neiti ja minä olemme tehneet hyvin sievän keksinnön. Me olemme\nhuomanneet rakastavamme toisiamme. Rakkauden lahja on varmaankin\nannettu meille nukkuessamme.\n\n— Oho, enpä oikein usko, että se tulee nukkuessa; sanoi Rodolphe.\n— Mutta mikä todistaa, että te rakastatte toisianne? Ehkä olette\nliioitelleet vaaraa.\n\n— Hiisi vieköön! sanoi Marcel, — emmehän voi toisiamme edes sietää.\n\n— Emmekä erotakaan, lisäsi Musette.\n\n— No sitten, lapseni, on asianne selvä. Olette tahtoneet molemmat\npelata hienoa peliä ja molemmat olette hävinneet. Teille on käynyt\nsamoin kuin Mimille ja minulle. Me olemme jo pitkän aikaa riidelleet\nkeskenämme yötä päivää, ja juuri sillä tavalla avioliitto ikuistuu.\nYhdistäkää jaa ja ei, ja silloin teillä on oikea Philemonin ja Bauciin\nperhe-elämä. Teidän kotinne kehittyy samanlaiseksi kuin minun, ja jos\nvielä Schaunard ja Phémie muuttavat tähän taloon, kuten ovat uhanneet,\ntulee meidän kolmen perheen elo ja olo täällä oikein mukavaksi.\n\nTällä hetkellä astui sisään Gustave Colline. Hänelle ilmoitettiin heti\nMusettelle ja Marcelille sattunut onnettomuus.\n\n— Mitä sinä, filosofi, ajattelet tästä? kysyi häneltä Marcel.\n\nColline nyki hattunsa karvoja ja mutisi:\n\n— Tiesin sen jo edeltäkäsin. Rakkaus on uhkapeli. Joka siihen ryhtyy,\nse siihen tarttuu. Ihmisen ei ole hyvä olla yksinänsä.\n\nIllalla kotiin tullessaan Rodolphe sanoi Mimille:\n\n— Minulla on uutisia. Musette on pikiintynyt Marceliin eikä tahdo häntä\nenää jättää.\n\n— Tyttöparka! vastasi Mimi. — Hänellähän on niin hyrrä ruokahalu!\n\n— Ja Marcel omasta puolestaan on rakastunut Musetteen. Hänen\nrakkautensa Musetteen on kolmenkymmenen kuuden karaattista, kuten\npilkkakirves Colline sanoisi.\n\n— Poikaparka! sanoi Mimi, — hän on niin mustasukkainen!\n\n— Se on totta, myönsi Rodolphe, — hän ja minä olemme Othellon oppilaita.\n\nJonkin ajan kuluttua muutti Marcelin ja Rodolphen lisäksi taloon\nSchaunard Vârjâri-Phémiensâ kera.\n\nSiitä lähtien nukkuivat talon muut asukkaat kuin tulivuoren laella ja\nvuokraneljänneksen lopussa sanoivat kaikki yksimielisesti huoneiston\nirti.\n\nVähänpä oli tosiaan päiviä, jolloin rajuilma ei olisi raivonnut\njossakin näistä perheistä. Milloin riehuivat Mimi ja Rodolphe, jotka\nsanavaraston loputtua viskelivät toisiaan kohti mitä vain käteen\nsattui, milloin taas — ja näin sattui useimmin — rajuilma nousi\nSchaunardin luona, joka kepillään vahvisti alakuloiselle Phémielle\njoitakin huomautuksia. Mutta Marcel ja Musette pitivät kiistansa\nsuljettujen ovien ja ikkunoiden takana, joten siltä taholta ei kuultu\nerityistä rähinää.\n\nJa jos sattumalta vallitsikin rauha näiden kolmen perheen keskuudessa,\neivät talon asukkaat silti päässeet nauttimaan tästä satunnaisesta\nsovinnosta. Väliseinien ohuus ilmaisi heille kaikki näiden kolmen\nperheen salaisuudet, tutustuttaen vastoin tahtoakin mitä yksityisimpiin\nasioihin. Siksi oli monesta naapurista _casus belli_ parempi kuin\nrauhansopimuksen vahvistaminen.\n\nTotta puhuen sukeutui varsin omituiseksi se elämä, jota tällä tavalla\nvietettiin kuusi kuukautta. Mitä täydellisin veljeys vallitsi\nkursailematta tässä piirissä, jossa kaikki oli yhteistä ja tasan\njaettavaa, niin onni kuin onnettomuuskin.\n\nJoka kuussa oli jokunen juhlapäivä, jolloin ei olisi menty kadulle\nilman hansikkaita ja jolloin syötiin ja juotiin aamusta iltaan.\nOli toisia päiviä, jolloin olisi menty vaikka avojaloin pihalle,\npaastopäiviä, jolloin ei syöty yhteistä aamiaista eikä siis yhteistä\npäivällistäkään tai erinäisten taloudellisten sovittelujen avulla\nonnistuttiin saamaan aikaan ateria, jossa lautaset ja pöytäkalut »eivät\nnäytelleet mitään osaa», kuten Mimi sanoi.\n\nMutta ihmeellisintä oli, ettei tässä seurakunnassa, jossa kuitenkin\noli kolme naista, nuorta ja kaunista, tullut kertaakaan epäsopua\nmiesten kesken. Nämä taipuivat usein noudattamaan rakastajattariensa\npienimpiäkin oikkuja, mutta ei ainoakaan heistä olisi hetkeäkään\nepäröinyt valinnassa naisen ja ystävän välillä.\n\nRakkaus herää vapaasti, itsestään, ilman valmisteluja. Ystävyys sitä\nvastoin niin sanoaksemme rakennetaan, se on tunne, jonka kehkeytyminen\nvaatii ajattelua ja harkintaa. Se on hengen itsekkyyttä, kun taas\nrakkaus on sydämen itsekkyyttä.\n\nNämä boheemit olivat jo kuusi vuotta tunteneet toisensa. Näin\npitkä aika, jonka kuluessa he päivittäin seurustelivat toistensa\nkanssa, oli jyrkästi esiintyvää yksilöllisyyttä rajoittamatta luonut\nheidän välilleen ajattelutavan yhtenäisyyden, jota he eivät olisi\nmuualta löytäneet Heillä oli omat omituiset tapansa ja erikoinen\nmieli, jota vieraan oli turha koettaa ymmärtää. Se, joka ei\nheitä tarkemmin tuntenut, nimitti ehkä heidän vapaata käytöstään\nkyynillisyydeksi, vaikka se oli vain suoruutta ja avomielisyyttä.\nKaikkinaisen pahan vierojina he vihasivat valheellista ja halveksivat\nporoporvarillisuutta, ja kun heitä syytettiin liiallisesta\nturhamielisyydestä, vastasivat he esittämällä kaikkien nähtäväksi\nkunnianhimonsa ohjelman; oman arvonsa tuntevina he eivät pitäneet\nitsestään liian suuria, mutta ei myöskään liian pieniä luuloja.\n\nNiin monia vuosia kestäneen yhteisen elämänsä aikana, jolloin he usein,\nolosuhteiden pakosta olivat joutunet toistensa kilpailijoiksi, he\neivät olleet kertaakaan luopuneet ystävän kädestä. He olivat myös kuin\nhuomaamattaan onnellisesti päässeet kolahtamasta itserakkauden karille\nniin usein kuin heitä sillä olikin koetettu saada eroamaa toisistaan.\nKukin heistä tiesi tarkalleen toisen todellisen arvon, ja ylpeys,\njoka on kateuden vastamyrkkyä, varjeli heitä kaikkia pikkumaisesta\nammattikateudesta.\n\nKuusikuukautisen yhteiselämän jälkeen puhkesi kuitenkin avioeron\nruttotauti raivoamaan näiden kolmen perheet keskuudessa.\n\nSchaunard teki alun. Eräänä päivänä hän huomasi, ett Vârjâri-Phémien\ntoinen polvi oli jalomuotoisempi kuin toinen, ja kun hän plastiikan\nansioissa oli äärimmäiset vaativainen, lähetti hän Phémien muitta\nmutkitta pois, antaen hänelle yhdessäolon muistoksi sen kepin, jolla\nhän usein oli tehnyt huomautuksia. Itse hän muutti asumaan erään\nsukulaisensa luo, joka tarjosi hänelle vapaan asunnon.\n\nPari viikkoa myöhemmin Mimi hylkäsi Rodolphen noustakseen nuoren\nvarakreivi Paulin, Barbemuchen entisen oppilaan, vaunuihin. Tämä oli\nnäet luvannut lahjoittaa Mimille loistavia pukuja, silkkiä ja samettia.\n\nMimin mentyä livisti myös Musette ja siirtyi suurta huomiota herättäen\ntakaisin sievistelevän maailman ylhäisiin piireihin, joista Marcelin\ntakia oli luopunut.\n\nTähän eroamiseen ei tarvittu toraa, eipä edes harkintaakaan.\nOhimenevästä oikusta herännyt rakkaus ei ollut pysyväistä. Tuli toinen\noikku ja työnsi sen tieltään.\n\nEräänä karnevaali-iltana Oopperan naamiaistanssiaisissa, jonne Marcel\noli vienyt Mustuen, oli tällä tanssissa vastakumppanina nuori mies,\njoka ennen muinoin oli häntä hakkaillut. He tunsivat toisensa ja\nvaihtoivat tanssiessaan jonkun sanan. Kertoessaan nuorelle miehelle\nnykyisestä elämästään Musette tuli ehkä tahtomattaan lausuneeksi\nmuutamia haikeita sanoja menneisyydestä. Niinpä sitten kävi, että\nMusette katrillin lopussa erehtyi ja ojensi kätensä, ei Marcelille,\nkuten hänen olisi pitänyt tehdä, vaan vastakumppanilleen, joka veti\nhänet mukaansa ja hävisi hänen kanssansa tungokseen.\n\nMarcel haki ystävätärtään hyvin levottomana. Tunnin etsiskelyn jälkeen\nhän näki vihdoin Musetten nuoren miehen käsivarteen nojaten tulevan\nsaliin Oopperan kahvilasta lempilauluaan hyräillen. Huomatessaan\nMarcelin, joka oli asettunut kädet ristissä rinnan yli nurkkaan\nseisomaan, tyttö nyökkäsi hänelle jäähyväisiksi ja sanoi:\n\n— Tulen pian takaisin.\n\n— Se on: sinun ei tarvitse odottaa minua, tulkitsi Marcel.\n\nHän oli mustasukkainen, mutta järkevä ja tunsi sitä paitsi Musetten.\nHän ei siis kauemmin odottanut, vaan läksi kotiin sydän täynnä, vatsa\ntyhjänä. Hän penkoi ruokakaappia tutkien, olisiko sinne jäänyt joitakin\ntähteitä, ja sai käsiinsä palan kivikovaa leipää ja sillinruotoja.\n\n— Enhän voinut taistella tryffeleitä vastaan, ajatteli hän. — Musette\non kumminkin saanut hyvän aterian.\n\nJa painettuaan nenäliinan kulmalla silmiään — muka niistääkseen — hän\nasettui levolle.\n\nKaksi päivää myöhemmin Musette heräsi punaisella verhotussa huoneessa.\nKatetut siniset vaunut odottivat häntä oven edessä kadulla, ja kaikki\nmuodin valtiattaret tunkeilivat hänen ympärillään, levitellen hänen\njalkojensa juureen ihanuuksiaan. Musette oli ihastuttava, ja tämä\nhieno ympäristö taustanaan hänen nuoruutensa näytti käyneen yhä\nraikkaammaksi. Hän palasi entiseen elämäänsä, otti osaa kaikkiin\njuhliin ja saavutti pian takaisin kuuluisuutensa. Hänestä puhuttiin\nkaikkialla, pörssin käytävillä, jopa eduskunnan tarjoilusaleissa. Hänen\nuusi rakastajansa, herra Alexis, oli miellyttävä nuori mies. Tosin hän\nusein moitti Musettea siitä, että tämä niin keveästi ja huolimattomasti\nkuunteli hänen puhuvan rakkaudestaan. Silloin Musette silmäili häntä\nnauraen, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:\n\n— Mitäpä sille voin, ystäväiseni? Olen kuusi kuukautta elänyt yhdessä\nerään miehen kanssa, joka ruokki minua salaatilla ja vesivellillä,\nverhosi minut karttuunilla ja vei minut usein Odéoniin, koska hänellä\nei ollut rahaa. Kun rakkaus ei maksa mitään, ja minä olin siihen\nkummitukseen vimmatusti rakastunut, kulutimme melkoisen määrän\nrakkautta. Tuskinpa minulla on enää muuta kuin vähän rippeitä jäljellä.\nKootkaa ne, en estä teitä siitä. En ole muuten sitä teiltä salannut\nja elleivät nauhat olisi niin kalliita, olisin varmasti yhä vielä\nmaalarini luona. Sydämeni taas on siitä lähtien, kun aloin käyttää\nkahdenkymmenenneljän frangin kureliivejä, melkein ääneti, niin että\npelkään unohtaneeni sen johonkin Marcelin laatikon nurkkaan.\n\nNäiden kolmen boheemiperheen häviämisen johdosta vietettiin siinä\ntalossa, jossa he olivat asuneet, oikea juhla. Talonomistaja tarjosi\nkomeat päivälliset, ja vuokralaiset panivat toimeen juhlavalaistuksen.\n\nRodolphe ja Marcel olivat muuttaneet asumaan yhteen. Molemmat olivat\ntehneet itselleen epäjumalan, jonka nimeä eivät oikein tienneet. Joskus\nsattui niin, että toinen puhui Musettesta ja toinen Mimistä. Siinä\noli heille ainesta koko illaksi. He muistelivat entistä elämäänsä.\nMusetten lauluja ja Mimin lauluja, valoisia, valvottuja öitä, uneliaita\naamupäiviä ja unessa nautittuja päivällisiä. Yksitellen saivat\nkaikki nuo häipyneet hetket nousta esille muistojen kätköistä, ja he\nlopettivat tavallisesti vakuuttelemalla toisilleen, että he kaikesta\nhuolimatta olivat yhä vielä onnellisia, istuessaan näin yhdessä,\nsavuava piippu suussa, jalat uunia vasten, kohennellen iloisesti\nrätisevää takkavalkeaa ja kertoellen toisilleen ääneen samoja asioita,\njoita yksin ollessaan alinomaa ajattelivat: että he olivat suuresti\nrakastaneet kadonneita olentoja, jotka olivat vieneet mukanaan osan\nheidän nuoruuttaan, ja että heidän sydämessään ehkä vieläkin oli sama\nrakkaus.\n\nEräänä iltana bulevardia pitkin kävellessään Marcel huomasi jonkin\naskeleen päässä nuoren naisen, joka vaunuista laskeutuessaan jätti\nnäkyviin valkean sukan verhoaman, kerrassaan jalomuotoisen jalan.\nJopa ajurikin töllisteli silmät sirrallaan tätä viehättävää lisäystä\njuomarahaan.\n\n— Pentele, ajatteli Marcel, — siinäpäs on kaunis kappale jalaksi! Minua\ntosiaan haluttaa tarjota hänelle käsivarteni. Mutta kuinka se parhaiten\nkävisi päinsä?... Nytpä keksin... se temppu on ainakin uusi..\n\n— Anteeksi, madame, hän sanoi lähestyen tuntematonta, jonka kasvoja ei\nvielä nähnyt, — oletteko ehkä sattumalta löytänyt nenäliinaani?\n\n— Kyllä monsieur, vastasi nuori nainen, — tässä se on! Ja hän ojensi\nMarcelille nenäliinan, joka hänellä oli kädessään.\n\nMarcel joutui perin hämilleen. Mutta äkkiä sai heleä nauru, joka\nsingottiin suoraan vasten hänen kasvojaan, hänet tointumaan; tästä\nilontoitotuksesta Marcel tunsi vanhan rakkautensa.\n\nSe oli tosiaan Musette.\n\n— Kas vain, hän nauroi, — herra Marcelko etsimässä rakkausseikkailuja?\nKuinka sinua tämä miellyttää, häh? Lystikkyyttä siitä ei puutu.\n\n— Minusta se on hyvinkin siedettävä, vastasi Marcel.\n\n— Minne sinä olet näin myöhään menossa? kysyi Musette.\n\n— Tuohon rakennukseen, vastasi taiteilija osoittaa pientä teatteria,\njohon hänellä oli vapaa pääsy.\n\n— Rakkaudesta taiteeseenko?\n\n— Ei, vaan rakkaudesta Lauraan. Mainio sutkaus muuten, ajatteli Marcel,\n— voinpa myydä sen Collinelle, joka niitä keräilee. [»Lsure» (Laura) ja\n»lor» (kulta) äännetään samoin. — Suom.]\n\n— Kuka se Laura on? tutki Musette uteliaana.\n\nMarcel jatkoi huonoa pilaansa.\n\n— Haaveolento, jota ajan takaa ja joka näyttelee viattoman tytön osia\ntuossa teatterissa, vastasi hän.\n\n— Tänä iltana olette kovin sukkela, sanoi Musette.\n\n— Ja te kovin utelias, Marcel huomautti.\n\n— Puhukaa sentään hiljemmin. Koko maailma kuulee sanamme ja pitää meitä\nehkä riitaan joutuneina rakastavaisina.\n\n— Eipä se sattuisi meille ensimmäistä kertaa.\n\nMusette tajusi tässä lauseessa haasteen ja vastaisi nopeasti:\n\n— Eikä kai viimeistäkään, vai?\n\nKysymys oli selvä; se vihelsi kuin luoti Marcelin korvissa.\n\n— Te taivaan loistavat valot! hän huudahti luoden katseensa tähtiin,\n— te olette todistajani, etten ampunut ensimmäistä laukausta. Nyt\nnopeasti asepukuun!\n\nJa sitten alkoi ammunta.\n\nPiti vain löytää yhdysside näille molemmille taipumuksille, jotka äkkiä\nolivat leimahtaneet täyteen liekkiin.\n\nKävellessään eteenpäin Musette katseli Marcelia ja Marcel Musettea.\nHe eivät puhelleet, mutta heidän silmänsä, sydämen täysivaltaiset\nlähettiläät, kohtasivat tuon tuostakin toisensa. Neljännestunnin\nkestäneen neuvottelun jälkeen oli tämä silmien kongressi kaikessa\nhiljaisuudessa järjestänyt asiat. Puuttui enää vain sopimuksen\nhyväksyminen.\n\nKeskustelu virisi uudelleen.\n\n— Sanopas nyt suoraan, minne sinä äsken olit menossa? kysyi Musette.\n\n— Olen sen jo sanonut: Lauraa katsomaan.\n\n— Onko hän kaunis?\n\n— Hänen suunsa on hymyjen pesä.\n\n— Kyllä tunnetaan jo, sanoi Musette.\n\n— Entä sinä sitten, mistä sinä tulit ajurin siivillä?\n\n— Saatoin asemalle Alexista, joka matkusti tervehtimään omaisiaan.\n\n— Mikä se Alexis on miehiään?\n\nNyt oli Musetten vuoro antaa uudesta rakastajastaan ylen kaunis kuvaus.\n\nBulevardin ihmisvilinässä näyttelivät Marcel ja Musette koko ajan\n»Rakkauden paluun» ilveilyä. Säe säkeeltä he toistivat milloin\nhellästi hyväilevällä, milloin veikeän kiusoittelevalla tavalla\nsitä kuolematonta oodia, jossa Horatius ja Lydia niin viehättävästi\nkuvailevat toisilleen uusien rakastettujensa suloja ja loppujen lopuksi\nlisäävät jälkikirjoituksen vanhalle rakkaudelleen. Heidän saapuessaan\nerään kadun kulmaan tuli äkkiä heitä vastaan joukko sotamiehiä.\n\nMusette »järjesti» tästä itselleen pienen pelästyksen, tarrautui\nMarcelin käsivarteen ja sanoi:\n\n— Hyvä Jumala, näetkö, siellä tulee sotaväkeä! Nyt tulee varmasti\nvallankumous. Paetkaamme heti, minua niin pelottaa. Tule saattamaan\nminua!\n\n— Mutta minne? kysyi Marcel.\n\n— Kotiini, vastasi Musette. — Saat nähdä, kuinka sievä asunto minulla\non. Tarjoan sinulle illallista, ja juttelemme politiikasta.\n\n— Ei, sanoi Marcel ajatellen herra Alexisia, — en voi tulla luoksesi,\nvaikka saisinkin illallista. Minua ei haluta juoda viiniäni toisten\nlasista.\n\nMusette ei osannut tähän kieltoon mitään vastata. Mutta äkkiä nousi\nmuistojen sumusta hänen mieleensä kuva taiteilijan köyhästä majasta,\nsillä Marcelista ei ollut vieläkään tullut miljoonamiestä, ja hän sai\nuuden ajatuksen. Toinen patrulli sattui parhaiksi tulemaan paikalle, ja\nsiitä Musette otti sopivan aiheen uuteen pelonkohtaukseen.\n\n— Nyt alkaa taistelu! hän huudahti. — En uskalla mitenkään mennä\nkotiin. Marcel, ystäväni, saata minut erään ystävättäreni luo, joka\nmuistaakseni asuu siellä päin, missä sinäkin.\n\nNeuf-sillan poikki käveltäessä Musette purskahti nauruun.\n\n— Mitä nyt? kysyi Marcel\n\n— Ei mitään, vastasi Musette, — muistui vain mieleeni, että\nystävättäreni onkin muuttanut. Hän asuu nyt Batignollesissa.\n\nNähdessään Marcelin ja Musetten käsikkäin astuvan sisälle Rodolphe ei\nnäyttänyt lainkaan hämmästyneeltä.\n\n— Huonosti haudattujen rakkauksien käy aina näin, hän sanoi.\n\n\n\n\nXVI\n\nKulku Punaisen meren poikki\n\n\nJo viidettä tai kuudetta vuotta valmisteli Marcel tätä usein\nmainittua tauluansa, jonka hänen omien sanojensa mukaan piti kuvata\nIsraelin lasten kulkua Punaisen meren poikki, ja yhtä kauan oli\nnäyttelylautakunta itsepintaisesi hylännyt tämän mestariteoksen värien\nalalta. Monilta matkoiltaan taiteilijan ateljeesta museoon ja museosta\ntakaisit ateljeeseen tämä maalaus tunsi niin hyvin tien, että pyörien\npäälle pantuna olisi varmasti yksinäänkin osannut Louvreen. Marcel,\njoka oli kymmeniä kertoja korjaillut, muuttanut ja kokonaan uudistanut\npuheena olevan maalaoksensa, luki lautakunnan jäsenten persoonallisen\nvihamielisyyden ansioksi sen pannajulistuksen, joka säännöllisesti\njoka vuosi sulki häneltä pääsyn näyttelysaliin. Tällaisina hukkaan\nmenneinä hetkinä hän oli laatinut Instituutin kerberosten kunniaksi ja\nmielenylennykseksi pienen haukkumasanakirjan ja kaunistanut sen hyvin\npurevilla ja myrkyllisillä kuvilla. Tämä kokoelma tuli tunnetuksi ja\nsaavutti ateljeissa ja Kaunotaiteiden opistossa samanlaisen suuren\nmenestyksen kuin Turkin suursulttaanin hovimaalarin, Jean Bélinin,\nkuolematon valitusvirsi oli saanut; kaikilla Pariisin nuorilla\nmaalarinsälleillä oli sitä yksi kappale muistissaan.\n\nMarcel oli pitkät ajat lannistumatta kestänyt hylkäystuomion, jonka\nhänen taulunsa alati sai. Hän oli saanut päähänsä, että hänen\nmaalauksensa oli pienessä mittakaavassa mainio rinnakkaiskuva »Kaanaan\nhäille», jättimäiselle mestariteokselle, jonka väriloistoa kolmen\nvuosisadan tomu ei ole kyennyt himmentämään. Niinpä hän joka vuosi,\nnäyttelyn tullessa, lähettikin taulunsa lautakunnan arvosteltavaksi.\nJohtaakseen tutkijoita harhaan ja saadakseen poistetuksi\nennakkotuomion, joka heillä oli heti valmiina, kun _Kulku Punaisen\nmeren poikki_ tuli heidän näkyviinsä, Marcel kuitenkin aina teki\nvähäisiä muutoksia tauluunsa ja antoi sille uuden nimen.\n\nKerran sillä oli nimenä _Meno Rubiconin poikki_, mutta Caesarin viitta\nverhosi ylen huonosti faaraota, joka tunnettiin ja tungettiin ulos\nasianmukaisin kunnianosoituksin.\n\nSeuraavana vuonna Marcel siveli sinne tänne kankaalle valkoista väriä,\njonka piti kuvata lunta, istutti erääseen nurkkaan kuusen ja puki\njonkun egyptiläisen ylle keisarillisen kaartin krenatööriasun. Nyt oli\ntaulun nimenä _Pako Beresinan poikki_.\n\nMutta taidelautakunta oli sinä päivänä puhdistanut palmunoksilla\nkirjaillun takkinsa liepeisiin silmälasinsa eikä antanut pettää\nitseänsä. Se tunsi heti tuon itsepintaisen kankaan etenkin sen\netualalle sijoitetusta suuresta monivärisestä konkarista, joka\nvauhkona kohosi pystyyn Punaisen meren laineen harjalle. Tämän hevosen\nselkäpeitettä oli Marcel käyttänyt mitä erilaisimpiin värikokeiluihin\nja sanoikin sitä hienojen värien synoptiseksi taulukoksi, koska tässä\nkohdassa oli tuonut esiin kaikki valo- ja varjoleikin moninaiset\nväriyhdistelmät. Mutta ei edes tämäkään kaunis kohta vaikuttanut\nlautakuntaan, jolla ei ollut tarpeeksi mustia palloja langettaakseen\nhylkäävän tuomion _Paosta Beresinan poikki_.\n\n— Hyvä, sanoi Marcel, — sitä odotinkin. Ensi vuonna lähetän sen uudella\nnimellä _Käynti Panoraaman läpi_.\n\n— Silloin jäävät kiikkiin, piikkiin, hyräili Schaunard uuden kamalan\naariansa sävelellä, joka oli kuin asteikko ukkosenjyrähdyksiä ja\nkaikkien lähitienoon pianojen kauhu.\n\n— Kuinka he kehtaavat hylätä tällaisen mestariteoksen ja miksi ei\nPunaisen meren värikyllyys silloin nouse heidän naamaansa peittämään\nsitä häpeän punalla? mutisi Marcel tarkastellen tauluaan... — Kun\najattelee, että siihen on pantu satojen frangien arvosta värejä ja\nmiljoonien arvosta neroa, puhumattakaan kukoistavasta nuoruudestani,\njoka tässä työssä on käynyt yhtä kaljuksi kuin huopahattuni... Vakava,\nsuurisuuntainen työ, joka avaa uusia uria lasuurimaalaukselle!\nMutta saavatpa he sen eteensä totta toisen kerran, sillä viimeiseen\nhengenvetooni asti lähetän heille tauluni nähtäväksi. Tahdon ainakin\nsyövyttää sen lähtemättömästi heidän muistiinsa.\n\n— Se tapa, jos mikä, syövyttää ikuisesti taulusi, pahoitteli Gustave\nColline. Ja itsekseen hän lisäsi; — Tämä sana on hyvin sattuva.\nKäytänpä sitä hyväkseni tilaisuuden tullessa.\n\nMarcel jatkoi sillä aikaa sadatuksiaan Schaunardin tekaistessa niihin\noikopäätä säestyksen.\n\n— Ne vietävät eivät tahdo hyväksyä minua! huusi Marcel. — Ja hallitus\nmaksaa heille, antaa heille asunnon ja lahjoittaa kunniamerkkejä\nyksinomaan sitä varten, että he kerran vuodessa, ensimmäisenä päivänä\nmaaliskuuta, saisivat hylätä minun tauluni! Näen kyllä hyvin, mihin he\npyrkivät, näenpä hemmetin hyvin: he tahtovat saada minut taittamaan\nsiveltimen!! Hylätessään _Punaisen mereni_ he toivovat ehkä, että\nepätoivoissani hyppäisin alas ikkunasta. Mutta huonosti he tuntevat\nsydämeni, jos luulevat minun puraisevan näin typerään ja kömpelöön\nsyöttiin. En enää jää odottamaan edes näyttelyaikaa. Tästä hetkestä\nalkaen riippukoon tauluni kuin Damokleen miekka ikuisesti heidän päänsä\npäällä! Lähetän sen kerran viikossa jokaiselle herralle kotiin, perheen\nkeskuuteen, yksityiselämän pyhitettyyn piiriin. Se saa hämmentää heidän\nkotoiset ilonsa, hapattaa viinin, polttaa paistin ja katkeroittaa\nheidän vaimonsa. Ja niin he tulevat ennen pitkää kaikki hulluiksi ja\nastelevat pakkopaidoissa Instituuttiin istuntopäivinä. Se on hyvä aate.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin, jolloin Marcel jo oli unohtanut kauheat\nkostosuunnitelmansa, hän sai vieraakseen ukko Medicisin. Tällä nimellä\nmainittiin ystäviemme piirissä erästä Salomon-nimistä juutalaista,\njonka näihin aikoihin kaikki taiteilijat ja kirjailijat tunsivat ja\njoka oli pysyvissä liikesuhteissa heihin. Ukko Medicis teki kauppaa\nkaikenlaisilla tavaroilla. Hän möi täydellisiä kalustoja kahdestatoista\nfrangista tuhanteen taaleriin saakka. Hän osti kaikkea ja osasi saada\nkaikesta voittoa. Proudhonin vaihtopankki on lastenleikkiä verrattuna\nMedicisin käyttämään menetelmään, sillä tässä juutalaisessa oli\nliikenerous niin huippuunsa kehittynyt, etteivät taitavimmatkaan\nhänen uskontotovereistaan kyenneet kilpailemaan hänen kanssaan. Hänen\nCarrousel-torin varrella sijaitseva myymälänsä oli ihmeiden tyyssija,\njossa tapasi kaikkea, mitä vain osasi toivoa. Kaikki luonnon ja taiteen\ntuotteet, kaikki, mitä maa sisästään purkaa ja ihmishenki luo, kelpasi\nMedicisin kaupusteltavaksi. Hänen liiketoimintansa piiriin kuului\nkaikki, mitä on olemassa, jopa hän teki kauppaa aatteillakin. Medicis\nosti näet aatteita, joko omaa tarvettaan varten tai muille myydäkseen.\nKaikkien kirjailijain ja taiteilijain tuttavana, niin paletin kuin\nmustepullonkin ystävänä, hän oli kuin taiteiden Asmodeus. Hän vaihtoi\nsikaareja romaaniluonnoksiin, tohveleita sonetteihin, ostereita\nparadokseihin. Hän keskusteli tuntimaksua vastaan sanomalehtimiesten\nkanssa, joiden tehtävänä oli kerätä ainesta häväistysjuttuihin;\nhän hankki paikkoja parlamentin istuntoihin ja kutsuja yksityisiin\nillatsuihin; hän majoitti luokseen yöksi, viikoksi tai kuukaudeksi\nkuljeksivia taiteilijoita, jotka maksuksi saivat jäljentää hänelle\nsuurten mestarien tauluja. Kulissien takaiset asiat eivät olleet\nhäneltä salassa; hän välitti näytelmiä teattereihin ja suostutti\nteatterien johtajia niitä esittämään. Koko Pariisin osoitekirja oli\nhänen päässään ja hän tiesi kaikkien kuuluisuuksien — hämärimpienkin —\nasunnon, nimen ja salaisuudet.\n\nMuutamat hänen _memoriaalistaan_ otetut sivunäytteet valaisevat hänen\nliiketoimintansa yleismaailmallista laajuutta paljon paremmin kuin\ntarkimmatkaan selitykset.\n\n                                            20 p. maalisk. 184-.\n\nMyyty herra L———lle, muinaisesineiden kerääjälle, se harppi, jota\nArkhimedes käytti Syrakusan piirityksen aikana, 75 fr.\n\nOstettu herra V———ltä, sanomalehtimieheltä, Akatemian jäsenen herra\nN———n kootut, aukileikkaamattomat teokset. 10 fr.\n\nMyyty samalle Akatemian jäsenen herra N———n koottuja teoksia\nkäsittelevä arvosteleva kirjoitus, 30 fr.\n\nMyyty herra N———lle, Akatemian jäsenelle, 12-palstainen hänen koottuja\nteoksiaan käsittelevä sanomalehtileike, 250 fr.\n\nOstettu herra R———ltä, kirjailijalta, Akatemian jäsenen herra N———n\nkoottuja teoksia käsittelevä kriitillinen tutkielma, 10 fr, sitäpaitsi\n50 naulaa kivihiiliä ja 2 kiloa kahvia.\n\nMyyty herra D———lle posliinimaljakko, joka on kuulunut rouva du\nBarrylle, 18 fr.\n\nOstettu pikku S———ltä hänen hiuksensa, 15 fr.\n\nOstettu herra B———ltä kasa tapoja koskevia artikkeleita ja kolme\nviimeistä Seinen prefektin oikeinkirjoitusvirhettä, 6 fr., lisähintana\npari napolilaisia kenkiä.\n\nMyyty neiti O———lle vaalea tukkalaite, 120 fr.\n\nOstettu herra M———ltä, laatukuvamaalarilta, sarja pilapiirroksia, 25 fr.\n\nIlmoitettu herra Ferdinandille aika, jolloin rouva paronitar R———\nde P——— menee messuun. — Samalle vuokrattu yhdeksi päiväksi pieni\nvälikerros Faubourg-Montmartressa; kaikkiaan 30 fr.\n\nMyyty herra Isidorelle hänen muotokuvansa Apollona, 30 fr.\n\nMyyty neiti R———..e pari hummeria ja kuusi paria käsineitä, 36 fr.\n(Saatu 2 fr. 75 centimea).\n\nHankittu samalle kuuden kuukauden luotto rouva P———n muotiliikkeestä.\n(Hinta toistaiseksi määräämättä.)\n\nToimitettu muotiliikkeen omistajalle, rouva P———lle neiti R———\nasiakkaaksi. (Maksuna saatu kolme metriä silkkikangasta ja kuusi\nkyynärää pitsiä.)\n\nOstettu herra R———ltä, kirjailijalta, hänen 120 frangit suuruinen\nsaatavansa suoritustilaan joutuneelta lehdeltä, 5 fr., lisämaksuna\nkaksi naulaa unkarilaista tupakkaa.\n\nMyyty herra Ferdinandille kaksi rakkauskirjettä, 12 fr.\n\nOstettu herra J———ltä, maalarilta, muotokuva, joka esittää herra\nIsidorea Apollona, 6 fr.\n\nOstettu herra H———ltä 75 kg hänen teostaan »Vedenalaiset\nvallankumoukset», 15 fr.\n\nLainattu kreivitär de C———lle saksilainen pöytäkalusta, 20 fr.\n\nOstettu herra C———ltä, sanomalehtimieheltä, 52 riviä hänen _Courrier de\nParis_-lehdessään, 100 fr., lisähintana kamiinanreunuskoristeet.\n\nMyyty herroille O... ja Kumpp 52 riviä herra C...n _Courrier de\nParis_-tehdessä, 300 fr., lisähintana kamiinanreunuskoristeeL\n\nVuokrattu neiti S. G———lle yhdeksi päiväksi vuode ja vaunut (maksutta;\nkts. neiti S. G———n tiliä, pääkirja siv. 26 ja 27).\n\nOstettu herra Gustave C———ltä pellavateollisuutta käsittelevä\nkirjoitelma, 50 fr., lisähintana harvinainen, vanha painos Flavius\nJosephuksen teoksista.\n\nMyyty neiti S. G———lle nykyaikainen huonekaluun. 5000 fr.\n\nMaksettu saman puolesta apteekkilasku, 75 fr.\n\nSamoin maitolasku 3 fr. 85.\n\nJne., jne.\n\nYlläolevasta voi jo nähdä, kuinka tavattoman laajalle ulotti toimiaan\nMedicis-juutalainen, jota hänen tavattoman sekalaisesta, hiukan\nlainvastaisesta liikkeestään huolimatta kukaan ei ollut hätyyttänyt.\n\nAstuessaan ystäviemme huoneeseen, luonteva, älykäs ilme kasvoillaan,\njuutalainen oivalsi heti saapuneensa otolliseen aikaan. Nuo neljä\nystävää olivat näet kokoontuneet neuvotteluun, ja tuiman ruokahalun\njohtaessa puhetta käsittelivät vakavaa leipä- ja lihakysymystä. Oli\nsunnuntai kuukauden loppupuolella. Kohtalokas ja synkeä päivä!\n\nMedicisin tuloa tervehdittiin siis äänekkäin ilonhuudoin, sillä\ntiedettiin, että juutalainen oli liian saita ajastaan tuhlatakseen\nsitä kohteliaisuuskäynteihin. Hänen läsnäolonsa merkitsi aina jotain\nliiketointa.\n\n— Hyvää iltaa, herrat, sanoi juutalainen, — mitä kuuluu?\n\n— Colline, huomautti Rodolphe, joka makasi vuoteellaan vaakasuoran\nasennon suloudesta nauttien, — täytä vieraanvaraisuuden velvollisuudet\nja tarjoa tälle vieraallemme tuoli, sillä vieras on aina pyhä. Olkaapa\nAbrahamin nimessä tervetullut, lisäsi hän juutalaisen puoleen kääntyen.\n\nColline työnsi esiin nojatuolin, joka oli kimmoinen kuin valurautainen\nlevy, ja sanoi juutalaiselle mitä kohteliaimmin:\n\n— Kuvitelkaa hetkinen olevanne Cinna ja vallatkaa tämä paikka!\n\nMedicis vaipui nojatuoliin ja aikoi juuri valittaa sen kovuutta, kun\nhän samassa muistikin, että hän itse oli sen aikoinaan luovuttanut\nCollinelle, saaden vastineeksi puhekyvytöntä kansanedustajaa varten\nlaaditun poliittisen uskontunnustuksen. Hänen istuessaan olivat\nhänen taskunsa helisseet merkillisesti, mikä pani neljä ystävystämme\nhautomaan suloisia unelmia.\n\n— Kuunnelkaamme nyt laulua, kuiskasi Rodolphe Marcelille. — Alkusoitto\nei ollut niinkään huono.\n\n— Herra Marcel, aloitti juutalainen, — olen tullut suorastaan avaamaan\nteille onnen ovet. Tarkoitan, että tarjoan teille suurenmoisen\ntilaisuuden päästä maineen kukkuloille. Nähkääs, herra Marcel, taide on\nkuiva erämaan polku, jonka keitaana on maine.\n\n— Ukko Medicis, vastasi Marcel, joka kärsimättömyydestä oli kuin\ntulisilla hiilillä, — viisikymmenprosentin, teidän kunnioitetun\nsuojeluspyhimyksenne, nimessä olkaa lyhytsanainen.\n\n— Niin, puuttui Colline puheeseen, — lyhyt kuin kuningas Pipin pieni,\njoka oli ympyriäinen, sillä olettehan te kerrassaan ympärileikattu, te\nJaakopin poika!\n\n— No, no! huudahtivat toiset boheemit kauhistuneina ja katselivat\nympärilleen kuin odottaen, että lattia avautuisi ja nielisi filosofin.\n\nMutta Collinea ei vielä nielty tällä kertaa.\n\n— Näin on asia, jatkoi Medicis. — Eräs rikas taiteensuosija, joka kerää\nparaikaa taulukokoelmaa pitkin Eurooppaa näytteille lähetettäväksi,\non antanut tehtäväkseni ostaa tätä varten joukon huomiota herättäviä\nmaalauksia. Tarjoan teille nyt mahdollisuuden päästä tähän kokoelmaan.\nSanalla sanoen tekee mieleni ostaa teiltä _Kulku Punaisen meren poikki_.\n\n— Rahat pöytäänkö? kysyi Marcel.\n\n— Pöytään, jatkoi juutalainen ja antoi kolikko-orkesterin taas soida.\n\n— Kunpahan edes pöydälle, tokaisi Colline.\n\n— Meidän pitää tosiaan hankkia tulppa kurkkuusi mokomien tyhmyyksien\ntukkeeksi! huusi Rodolphe vimmastuneena. — Etkö sinä sen vietävä älyä,\nettä tässä on puhe suurista rahoista? Eikö sinulle jumalattomalle ole\nmikään pyhää?\n\nColline kiipesi pöydälle ja otti äänettömyyden jumalan Harpokrateen\nasennon.\n\n— Jatkakaa, Medicis, sanoi Marcel viitaten maalaukseensa. — Saatte\nkunnian itse arvioida tuon taulun hinnan, joka on arvaamaton.\n\nJuutalainen latoi pöydälle viisikymmentä uuden uutukaista kolmen\nfrangin hopearahaa.\n\n— Entä sitten, sanoi Marcel. — Tuo on vasta etujoukko.\n\n— Herra Marcel, vastasi juutalainen, — tiedätte hyvin, että ensimmäinen\nsanani on myös aina viimeinen. En lisää centimeäkään. Miettikäähän:\ntuossa on sataviisikymmentä frangia. Se on kaunis summa!\n\n— Mutta riittämätön, väitti maalari. — Yksistään faaraoni viitassa on\nkobolttia sen summan arvosta. Jos maksatte minulle vielä lisäksi työn,\nteette pinot yhtä korkeiksi ja pyöristätte summan, niin saatte minulta\nnimen Leo X, Leo X numero kaksi.\n\n— Se on viimeinen hintani, sanoi Medicis..— En lisää edes yhtä souta,\nmutta tarjoan teille kaikille päivälliset, viiniä mielin määrin ja\njälkiruokaa syötäessä maksan kullassa.\n\n— Tarjoaako kukaan enemmän? kiljui Colline lyöden nyrkillään kolme\nkertaa pöytään. — Kiinni on!\n\n— No sama se minun puolestani, myönsi Marcel.\n\n— Tulen huomenna hakemaan taulun, sanoi juutalainen. — Ja nyt, herrat,\npöytä on katettu!\n\nLaulaen _Hugenottien_ kuorolaulua: — Pöytään! Pöytään! ystävämme\nlaskeutuivat Medicisin kanssa portaita alas.\n\nUkko Medicis kestitsi boheemeja kaikin puolin oivallisesti. Hän tarjosi\nheille ruokalajeja, jotka tähän asti olivat olleet heille tuntemattomia\nsuuruuksia. Näistä päivällisistä alkaen lakkasi hummeri olemasta\nSchaunardille vain ihmeellistä tarua, ja hänessä heräsi siitä lähtien\ntätä äyriäistä kohtaan oikea intohimo, joka joskus meni mielettömyyteen\nsaakka.\n\nNeljä ystävystämme nousi tästä herkkupöydästä päihtyneinä kuin\nviininkorjuujuhlassa. Siitä oli Marcelille vähällä tulla mitä\narveluttavin vahinko. Kun hän kahden tienoissa aamulla kotimatkalla\nhoippui räätälinsä asunnon ohitse, tahtoi hän soittaa tämän velkojansa\nhereille suorittaakseen osamaksun niillä puolellatoistasadalla\nfrangilla, jotka juuri oli juutalaiselta saanut. Pieni järjen hitunen,\njoka vielä oli jäänyt Collinen päähän, pelasti maalarin syöksymästä\ntähän kuiluun.\n\nViikkoa myöhemmin Marcel sai tietää, mihin taidegalleriaan\nhänen maalauksensa oli joutunut. Harhaillessaan näet silloin\nFaubourg-Saint-Honoréssa hän osui ihmisjoukkoon, joka näytti\nuteliaasti töllistelevän nimikilven kiinnittämistä erään myymälän oven\nyläpuolelle. Kilpi ei ollut mikään muu kuin Marcelin taulu, jonka\nMedicis oli myynyt siirtomaatavarakauppiaalle. _Kulkua Punaisen meren\npoikki_ oli vain hiukkasen vielä muutettu ja annettu sille uusi nimi.\nLisää oli maalattu höyrylaiva ja nimenä oli nyt _Marseillen satamassa_.\nIhailun hyminää kuului kokoontuneen kansan joukosta, kun taulu tuli\nnäkyviin. Mielissään tästä voitosta Marcel jatkoi matkaansa mutisten\nmennessään:\n\n— Kansan ääni on Jumalan ääni.\n\n\n\n\nXVII\n\nSulotarten vaatteet\n\n\nNeiti Mimi, jonka oli tapana nukkua myöhään aamupäivään saakka, heräsi\neräänä aamuna täsmälleen kello kymmenen ja näytti hyvin hämmästyneeltä\nhuomatessaan, että Rodolphe ollutkaan hänen vieressään eikä koko\nhuoneessa. Illalla ennen uneen vaipumistaan hän oli kuitenkin nähnyt\nrunoilijan syventyvän pöytänsä ääressä yötyöhön, laatimaan erästä\nylimääräistä kirjallista työtä, joka oli äskettäin tilattu häneltä\nja jonka valmistumista Mimi odotti erityisen kiihkeästi. Runoilija\noli näet luvannut tämän työnä tuloilla ystävättärelleen ostaa erään\nkevätpuvun, jonka Mimi oli kerran huomannut »Kahdessa apinassa»,\nkuuluisassa muotiliikkeessä, jonka näyteikkunoiden edessä hänen\nkeimailuhalunsa usein vietti hartaudenharjoituksiaan. Niinpä Mimi,\nheti kun puheena oleva työ oli pantu alulle, tarkkasi sen edistymistä\nhyvin innokkaasti. Välistä hän lähestyi Rodolphea tämän kirjoittaessa,\nkumartui hänen olkapäänsä yli ja kysyi painokkaasti:\n\n— No, kuinka pukuni edistyy?\n\n— Ole huoleti, yksi hiha on jo valmis, vastasi Rodolphe\n\nEräänä yönä kuullessaan Rodolphen napsuttelevan sormiaan, mikä\ntavallisesti merkitsi, että hän oli työhön» tyytyväinen, Mimi nousi\näkkiä istumaan vuoteessaan, pisti pienen ruskean kiharaisen päänsä\nesiin vuodeverhojen raosta ja huusi:\n\n— Onko pukuni jo valmis?\n\n— Katsohan, vastasi Rodolphe näyttäen Mimille neljää suurta täyteen\nkirjoitettua sivua, olen päässyt jo vyötäisiin saakka!\n\n— Mikä onni! huusi Mimi. — Nyt puuttuu enää vain takki. Kuinka monta\nsivua tarvitaan siihen?\n\n— Aina asianhaarojen mukaan. Kun sinä olet kuitenkin kooltasi\nverrattain pieni, kenties voimme kymmenellä sivulla, kun joka sivulla\non viisikymmentä riviä ja joka rivissä kolmekymmentäkolme kirjainta,\nhankkia sinulle laatuunkäyvän takin.\n\n— Niin, minua ei ole pituudella pilattu, se on totta, sanoi Mimi\nmiettiväisenä, — mutta ei kuitenkaan saa näyttää siltä kuin olisi\ntahdottu kangasta säästää. Nykyään käytetään hyvin leveitä hameita, ja\nminä tahtoisin saada oikein kauniisti ja runsaasti poimutetun hameen,\nsellaisen, joka kävellessä panee _fru-fru_.\n\n— Hyvä, hyvä, sanoi Rodolphe arvokkaasti, — panen kymmenen kirjainta\nlisää kuhunkin riviin, sitten tulee kyllä _fru-fru_.\n\nJa Mimi painautui onnellisena jälleen levolle.\n\nKun hän kuitenkin oli tullut varomattomasti puhuneeksi ystävättärilleen\nMusettelle ja Phémielle siitä kauniista puvusta, jota Rodolphe\nhänelle valmisti, kiirehtivät nämä ilmoittamaan herroille Marcelille\nja Schaunardille heidän ystävänsä anteliaisuudesta rakastajatartaan\nkohtaan. Ja Musetten ja Phémien puheesta kävi selvästi ilmi heidän\ntarkoituksensa saada Marcel ja Schaunard seuraamaan runoilijan\nesimerkkiä.\n\n— Asia on niin, lisäsi Musette nykien Marcelia viiksistä, — asia on\nniin, että jos tätä tämmöistä vielä jatkuu viikon, täytyy minun lainata\nsinulta housut voidakseni mennä ulos.\n\n— Minulla on vielä yksitoista frangia saatavaa hyvältä toiminimeltä,\nvastasi Marcel. — Kohta kun olen perinyt tämän summan, ostan sinulle\nviikunanlehden uusinta muotia.\n\n— Entä minä? kysyi Phémie Schaunardilta. — Minun aamuröijyni (hän\ntarkoitti aamunuttua) — hajoaa ihan käsiin.\n\nSchaunard kaivoi silloin kolme souta taskustaan, ojensi ne\nrakastajattarelleen ja sanoi:\n\n— Tällä voit ostaa neulaa ja lankaa. Tilkitse röijyäsi, se laajentaa\ntietojasi ja samalla huvittaa sinua. _Utile dulci_.\n\nErittäin salaisessa nurkkaistunnossa Marcel ja Schaunard kuitenkin\nsopivat Rodolphen kanssa siitä, että kukin heistä voimiansa myöten\nkoettaisi tyydyttää rakastajattarensa oikeutettua ja luonnollista\nviehätyshalua.\n\n— Tyttö raukat, sanoi Rodolphe, — vähäpätöisinkin vaatekappale\nkaunistaa heitä eikä tätä vähää saa heiltä kieltää. Taiteen ja\nkirjallisuuden kysyntä on jo jonkin aikaa ollut hyvin vilkasta ja me\nansaitsemme jo melkein yhtä paljon kuin kantajat.\n\n— Se on totta, myönsi Marcel. — Minulla ei ole mitään valittamisen\nsyytä. Taideteokset menevät kaupaksi kuin tuoreet sämpylät. Luulisipa\ntosiaan elävänsä Leo X:n aikaa.\n\n— Juuri niin, sanoi Rodolphe. — Musette on kertonut minulle, että sinä\nlähdet aamulla ja palaat vasta illalla ja että sitä on jatkunut jo\nviikon verran. Onko sinulla tosiaan työtä?\n\n— No on, veliseni, mainio työ, jonka Medicis on minulle toimittanut!\nMinä maalaan _Ave Marian_ kasarmissa kuvia kahdeksastatoista\nkrenatööristä, kuusi frangia kuvalta ja näköisyydestä vuoden takuu\nkuten kelloilla. Toivon vielä saavani koko rykmentin kuvattavakseni.\nTarkoitukseni muutoin olikin värittää Musette uudelleen, sitten kun\nMedicis hellittää rahat, sillä olen tehnyt sopimuksen hänen enkä\nmallien kanssa.\n\n— Minulla puolestani, huomautti Schaunard keveästi, — on kenenkään sitä\ntietämättä kaksisataa frangia odottamassa etsikkoaikaansa.\n\n— Hitto vie! huudahti Rodolphe. — Mutta anna sitten kolikkojen pyöriä\nesille!\n\n— Aion periä ne parin kolmen päivän kuluttua, sanoi Schaunard. —\nEn salaa teiltä, että rahat saatuani aion hieman höllentää jonkin\nintohimoni ohjaksia. Rihkamakauppiaalla tässä vieressäni on ikkunassaan\nnankinitakki ja metsätorvi, jotka jo kauan ovat hivelleet silmiäni;\nehkäpä osoitan huomiota niille.\n\n— Mutta, kysyivät Marcel ja Rodolphe yhteen ääneen, — mistä sinä oikein\nluulet tuon jättiläissumman saavasi?\n\n— Kuulkaa minua, hyvät herrat, jatkoi Schaunard juhlallisen ja\narvokkaan näköisenä ja istuutui ystäviensä keskelle. — Meidän\nei tarvitse salata toisiltamme, että meidän ennen kuin pääsemme\nInstituutin jäseniksi ja verovelvollisten joukkoon, on pureksittava\nvielä moniaita hapanleipäpaloja ja että tämä jokapäiväinen leipämme on\ntyöläästi hankittavissa. Emme sitä paitsi ole yksin, koska taivas on\nantanut meille tunteet, on jokainen meistä sydämensä ääntä seuraten\nvalinnut itselleen toverin jakamaan elämän kohtaloita.\n\n— Ja silliä, sutkautti Marcel.\n\n— Niinpä kyllä, mutta vaikka eläisimme kuinka säästäväisesti hyvänsä,\non meidän, kun ei meillä ole mitään omaisuutta, perin vaikea panna\nmitään kirstun pohjalle, etenkin kun suu on aina suurempi kuin säkki.\n\n— Mihin sinä oikeastaan mielit päästä? kysyi Rodolphe.\n\n— Siihen, vastasi Schaunard, — että jokainen meistä tekisi nykyisen\ntilanteen vallitessa hyvin tyhmästi muikistamalla halveksivasti\nsuutaan, kun jolloinkin tarjoutuu tilaisuus, vieläpä ulkopuolella oman\nammattimme, panna numero nollan eteen, joka on meidän yhteiskunnallisen\nasemamme perusluku.\n\n— No no, sanoi Marcel, — ketä meistä voit syyttää moisesta\npölkkypäisyydestä? Enkö minä, niin suuri maalari kuin vastedes olenkin,\nenkö minä, sanon, ole suostunut pyhittämään sivellintäni kuvaamaan\nranskalaisia sotilaita, jotka suorittavat maksun taskurahoistaan!\nLuulenpa tällä osoittavani, etten pelkää laskeutua tulevan suuruuteni\nportailta.\n\n— Entäs minä sitten? sanoi Rodolphe. — Tokkopa tiedättekään, että minä\njo kolmatta viikkoa muovaan lääketieteellis-kirurgis-hammasopillista\nrunoa eräälle etevälle hammaslääkärille, joka ylläpitää luomisintoani\nmaksamalla tusinasta aleksandriineja hiukan enemmän kuin ostereista,\nlyhyesti sanoen viisitoista souta? Enkä minä punastu siitä vähääkään.\nMieluummin kuin näkisin runottareni istuvan kädet ristissä riimittäisin\n_Pariisin oppaan_. Kenellä kerran lyyra on, hän helskyttäköön sitä\nmyös, piru vieköön! Ja sitä paitsi Mimi tarvitsee uudet kengät.\n\n— Silloinpa, sanoi Schaunard, — ette nähdäkseni suutu minulle\nsaadessanne kuulla, mistä lähteestä on pulpahtanut se Paktolus, jonka\ntulvimista odotan.\n\nSchaunardin kahdensadan frangin tarina oli tällainen:\n\nPari viikkoa sitten Schaunard oli käynyt erään sävelteosten kustantajan\npakeilla, joka oli luvannut hankkia hänelle asiakkailtaan työtä, joko\npianotunteja tai säestystehtäviä.\n\n— Mainiota! huudahti kustantaja nähdessään Schaunardin tulevan sisälle,\n— tulette kuin kutsuttuna. Minulta on juuri tänään tiedusteltu\npianonsoittajaa. Eräs englantilainen. Luulen, että saatte hyvän\nmaksun... Mutta oletteko tosiaan taitava?\n\nSchaunard ajatteli, että liiallinen häveliäisyys saattoi vahingoittaa\nhäntä kustantajan silmissä. Vaatimaton musiikkimies, etenkin pianisti,\nse on tosiaan harvinaista! Schaunard vastasi siis mahtipontisesti:\n\n— Minä olen ensiluokkainen. Jos minulla vain olisi toinen keuhko\nvialla, pitkät hiukset ja musta puku, loistaisin tänään kuin aurinko,\nja sen sijaan että nyt vaaditte kahdeksansataa frangia _Nuoren tytön\nkuolema_ nimisen partituurini painattamisesta, tarjoaisitte silloin\npolvillanne kolme tuhatta ja oikein hopealautasella. Mutta olkoon sen\nlaita kuinka tahansa, sormeni ovat jo kymmenen vuotta suorittaneet\npakkotyötä koskettimilla, niin että osaan käsitellä norsunluuta ja\neebenholtsia jotensakin taitavasti.\n\nHenkilö, jonka puoleen Schaunardia kehotettiin kääntymään, oli\nenglantilainen nimeltä mr. Birn. Musiikkimiehen otti ensin vastaan\nsininen lakeija, joka sitten jätti hänet vihreän lakeijan hoteisiin.\nTämä siirsi hänet mustalle lakeijalle, joka loppujen lopuksi ohjasi\nhänet saliin, missä saarelainen istui. Schaunard näki edessään raukeaan\nasentoon vaipuneen miehen, joka muistutti Hamletia mietiskelemässä\nihmisten mitättömyyttä. Taiteilija aikoi juuri ilmoittaa käyntinsä\nsyyn, kun äkkiä kuuluva kimeä huuto katkaisi hänen sanansa. Tämä korvia\nviiltävä kirkuna lähti papukaijasta, joka kiikkui häkkinsä orrella\nalemman kerroksen parvekkeella.\n\n— Voi se elukka, se elukka! voivotteli englantilainen nytkähtäen\nhermostuneesti nojatuolissaan. — Se vie minun henki.\n\nSamassa lintu aloitti uudelleen ohjelmansa, joka oli tavallisten\npapukaijojen läksyä paljon pitempi. Schaunard ihan tyrmistyi\nkuullessaan, että tuo siivekäs erään naisäänen yllyttämänä alkoi lausua\n_Théramènen_ kertomuksen ensi säkeitä musiikkiopistoissa tavanomaisin\nkorostuksin.\n\nTätä papukaijaa piti näet suosikkinaan eräs näyttelijätär, jonka kammio\noli silloin muodissa. Hän oli niitä naisia, joita ties mistä syystä\narvioitiin huimaavan korkealle sievistelyn ja keimailun kilparadalla\nja joiden nimiä tapaa kaikkien herrasmiesten ruokalistoissa elävänä\njälkiruokana. Tuottaahan meidän päivinämme kristitylle arvoa se, että\nhänet nähdään näiden pakanoiden seurassa, joilla ei suinkaan ole muuta\nantiikkista kuin heidän kastetodistuksensa. Jos he ovat kauniita,\nei vahinko sittenkään ole varsin suuri: korkeintaan voi itse joutua\npuille paljaille, kun on hankkinut heille palisanterikaluston. Mutta\njos heidän kauneutensa on mittojen ja painojen välityksellä hankittu\nrohdos- ja hajuvesikaupustelijoilta eikä kestä kolmea vesipisaraa tai\njos heidän henkevyytensä ydin on halpahintainen kupletti ja heidän\nlahjakkuutensa turva on taputtajan käsissä, silloin on vaikea käsittää,\nmiksi hienot miehet, joilla joskus on nimi, älykkyyttä ja muodin\nmukainen takki, menevät arkipäiväisen ja markkinarihkaman ihailussa\nniin pitkälle, että korottavat muotiesineen arvoon olioita, joita\nheidän palvelijansa eivät huolisi hentuikseen.\n\nPuheena oleva näyttelijätär oli näitä hetken kaunottaria. Hän käytti\nnimeä Dolores ja väitti olevansa espanjalaista alkuperää, vaikka oli\nsyntynyt siinä Pariisin Andalusiassa, jonka nimenä on Coquenard-katu.\nVaikkei tältä kadulta ole kuin kymmenisen minuuttia Provence-kadulle,\noli matka kuitenkin vienyt häneltä seitsemän kahdeksan vuotta, sillä\nhänen tähtensä alkoi kohota vasta sitten kun hänen ruumiillinen\nolemuksensa rappeutui. Niinpä sinä päivänä, jolloin hän laitatti\nensimmäisen tekohampaansa, hänellä oli hevonen ja toisen tekohampaansa\nilmaantuessa kaksi hevosta. Nykyään hän vietti suurellista elämää, asui\npalatsissa, joka oli komea kuin Louvre, pysytteli Longchamp-päivinä\n[kävely Longchampissa kunkin vuoden paastoviikkona määräsi kevätmuodin.\n— _Suom._] keskellä viertotietä ja pani toimeen tanssiaisia,\njoissa koko Pariisi oli läsnä, se on näiden naisten Pariisi:\nhäväistysjuttujen ja pilapuheiden joutilaat ritarit, kortinpelaajat\nja paradoksien metsästäjät, kaikenkaltaiset tyhjäntoimittajat,\noman ja muiden ajan tappajat; kirjailijat, jotka sepustelevat vain\nkäyttääkseen kyniksi selkäsulkiaan; elostelun sankarit; väärien\nkorttien aatelismiehet, tuntemattomien ritarikuntien jäsenet, kaikki\nse tanssisalien mustalaiskansa, joka tulee ties mistä ja menee ties\nminne; kaikki huonomaineiset ja merkityt olennot; kaikki ne Eevan\ntyttäret, jotka aikaisemmin kauppasivat äidinpuolista perintöänsä\njulkisissa myymälöissä ja nyt hienoissa salongeissa harjoittavat\nvähittäisliikettä; koko se kehdosta hautaan turmeltunut suku, joka\nGolcondan timantit otsallaan ja Tiibetin turkit selässään käy teatterien\nensi-illoissa, joille kuitenkin kukkii kevään ensimmäinen orvokki ja\nnuoruuden ensi rakkaus. Kaikki nämä ihmiset, joita sanomalehdissä\nnimitetään koko Pariisiksi, tapasivat toisensa neiti Doloresin,\nmainitun papukaijan valtijattaren, salongissa.\n\nTämä lintu, joka puhelahjojensa nojalla oli tullut kuuluisaksi\nkoko kaupunginosassa, oli vähitellen saattanut lähimmät naapurit\nsuoranaisen kauhun valtaan. Se oli parvekkeelle ripustetun häkkinsä\norresta tehnyt itselleen puhujalavan, jolta se pärpätteli aamusta\niltaan. Muutamat sen valtiattaren tutuiksi joutuneet sanomalehtimiehet\nolivat opettaneet sille eräitä parlamentaarisia puheenparsia ja\nlintu oli hämmästyttävän perillä erittäinkin sokerikysymyksestä.\nSe osasi lisäksi ulkoa näyttelijättären koko ohjelmiston ja lausui\nosansa niin hyvin, että olisi saattanut, milloin sen emäntä oli\npahoinvoipa, esiintyä hänen sijaisenaan teatterissa. Niin kuin sen\nemäntä oli moninainen tunteissaan ja vastaanotti vieraita kaikista\nmaailman kolkista, niin papukaijakin puhui kaikkia kieliä ja lausuili\njoskus mitä erilaisimmilla murteilla sellaisia ruokottomuuksia, että\nne merimiehetkin, joita kuuluisa papukaija _Vert-Vert_ sai kiittää\nylen pitkälle kehittyneestä opistaan, olisivat niistä punastuneet.\nTämän linnun seura saattoi olla hyödyksi ja huviksi kymmenen minuutin\najan, mutta kävi sitten suorastaan kiduttavaksi. Naapurit olivat\nuseita kertoja valittaneet, mutta näyttelijätär ei ollut ottanut\nvalituksia kuuleviin korviinsa. Pari kolme vuokralaista, kunniallisia\nperheenisiä, kauhistuneina näyttelijättären huonoista tavoista,\njoita avosuinen papukaija oli heille paljastellut, oli jättänyt\nirtisanomisilmoituksensa talon isännälle, jonka näyttelijätär kuitenkin\noli osannut voittaa puolelleen.\n\nEnglantilainen, jonka luo näimme Schaunardin astuvan, oli kestänyt\nkärsivällisesti kolme kuukautta.\n\nEräänä päivänä hän kätki kaiken kerääntyneen kiukun parhaimman\njuhlapukunsa alle ja ilmoittautui neiti Doloresin luo niin komean\nnäköisenä kuin olisi saapunut Wîndsoriin suutelemaan kuningatar\nVictorian kättä.\n\nNähdessään vieraan näyttelijätär luuli ensin, että tulija oli\n_Hoffman_ lordi _Spleenin_ asussa, ja pyysi häntä ammattitoverina\naamiaiselle. Englantilainen vastasi totisena sillä ranskalla, jonka\neräs espanjalainen pakolainen oli hänelle viidessäkolmatta oppitunnissa\nopettanut:\n\n— Suostun tarjous... se ehto, että syömme tuo lintu... katala.\n\nJa hän osoitti papukaijaa, joka oli vainunnut saarelaisen ja tervehti\nhäntä kirkuen _God save the king_.\n\nDolores ajatteli naapurin tulleen tekemään hänestä pilaa ja oli\nvastaamaisillaan kiivaasti, kun englantilainen lisäsi:\n\n— Kun olen rikas, tahdon ostaa elukka.\n\nDolores vastasi pitävänsä paljon linnusta, niin ettei halunnut nähdä sen\nsiirtyvän toisiin käsiin.\n\n— Oh, ei minä sitä käsiin, vaan... jalkojen alle, selitti\nenglantilainen ja näytti samassa vahvoja kengänkorkojaan.\n\nDolores vapisi vihasta ja oli ehkä vähällä riehaantua, mutta silloin\nhän huomasi englantilaisen sormessa sormuksen, jonka timantti saattoi\nkenties merkitä kahdentuhannenviidensadan frangin korkoja. Tämä huomio\nvaikutti kuin vesiryöppy. Hän oivalsi olevan ajattelematonta riitaantua\nmiehen kanssa, jolla oli viisikymmentätuhatta frangia pikkusormessaan.\n\n— Hyvä on, monsieur, vastasi hän, — koska Coco raukkani ikävystyttää\nteitä, muutan sen perähuoneeseen. Silli tavoin pääsette sitä kuulemasta.\n\nEnglantilainen teki tyytyväisyyttä ilmaisevan liikkeen.\n\n— Mutta, lisäsi hän osoittaen kenkiään, — olisin kuitenkin mieluummin...\n\n— Olkaa huoleti, sanoi Dolores, — siitä huoneesta, johon sen siirrän,\nse ei voi millään tavalla häiritä mylordia.\n\n— Minä ei mikä lordi... vain esquire.\n\nSillä hetkellä, jolloin mr. Birn lyhyesti kumarrettuaan valmistui\nlähtemään huoneesta, otti Dolores, joka piti alati omia etujaan\nsilmällä, eräältä nurkkapöydältä pienen käärön ja sanoi:\n\n— Monsieur, tänä iltana on N———n teatterissa lahjanäytäntö minun\nhyväkseni ja esiinnyn siellä kolmessa eri kappaleessa. Sallitteko\nminun tarjota teille muutamia aitiolippuja? Paikkojen hinnat ovat vain\nhiukkasen korotetut.\n\nJa hän pisti tusinan pääsylippuja saarelaisen käteen.\n\n— Osoitettuani niin suurta suopeutta hänen toivomuksilleen, ajatteli\nDolores itsekseen, — hän ei voi, jos hän on sivistynyt mies,\nkieltäytyä. Ja kun hän näkee minun näyttelevän ruusunpunaisessa\npuvussani, niin kukapa tietää... Olemmehan naapurukset!... Timantti\nhänen sormessaan on miljoonan etujoukko. Hän on tosin kovin ruma\nja ikävystyttävä, mutta saanpa siten tilaisuuden päästä Lontooseen\nmeritautia sairastamatta.\n\nSaatuaan pääsyliput englantilainen pyysi selittämään vielä kerran sen\ntarkoituksen, johon ne oli aiottu, ja tiedusteli sitten hintaa.\n\n— Aitio maksaa kuusikymmentä frangia, ja niitä on kymmenen, vastasi\nDolores. — Mutta sillä ei ole mitään kiirettä, lisäsi hän nähdessään\nenglantilaisen ottavan esiin lompakkonsa. — Toivon, että te naapurinani\ntahtoisitte silloin tällöin kunnioittaa minua pienellä vierailulla.\n\nMr. Birn vastasi:\n\n— Minä ei miellytä tehdä velkakauppa.\n\nJa otettuaan esille tuhannen frangin setelin hän pani sen pöydälle ja\ntyönsi aitioliput taskuunsa.\n\n— Annan teille heti takaisin, lausui Dolores avaten pienen laatikon,\njossa hän säilytti rahojaan.\n\n— Oh, ei, sanoi englantilainen, — se olla juomaraha.\n\nJa vieras poistui Doloresin seisoessa kuin kivettyneenä viime sanasta.\n\n— Juomaraha! huusi hän jäätyään yksin. — Mikä kollo! lähetän hänelle\nheti takaisin hänen rahansa.\n\nMutta englantilaisen karkea menettely oli loukannut vain hänen\nylpeytensä ulkopintaa. Lähemmin mietittyään hän rauhoittui. Hän\najatteli, että kaksikymmentä louisdoria oli kuitenkin perin kaunis\nsumma ja että hän oli aikaisemmin saanut sietää karkeaa käytöstä paljon\nvähemmästä palkkiosta.\n\n— Pyh! sanoi hän, — ei kannata olla niin ylpeä. Kukaan ei ole nähnyt\nminua, ja sitä paitsi saan tänään liinavaatteeni pesusta. Kaiken\nlisäksi tuo englantilainen osaa niin huonosti ranskaa, että hän ehkä\nluuli lausuvansa minulle kohteliaisuuden.\n\nJa Dolores pani tyytyväisenä setelin laatikkoonsa.\n\nMutta illalla teatterista kotiin tullessaan Dolores oli raivoissaan.\nMr. Birn ei ollutkaan käyttänyt hyväkseen pääsylippuja, ja nuo kymmenen\naitiota olivat jääneet tyhjiksi.\n\nKun siis onneton lahjanäytännön saaja puoli kahdentoista aikaan illalla\nastui näyttämölle, saattoi hän kulissiystävättäriensä kasvoista lukea,\nkuinka suuresti nämä iloitsivi nähdessään salin niin tyhjänä.\n\nVieläpä hän kuuli erään ammattitoverinsa teatterin kauniita, tyhjiä\naitioita osoittaen sanovan toiselle:\n\n— Dolores-raukka on saanut väkeä vain etupermannolle.\n\n— Aitioissa on kovin vähän.\n\n— Muualla on myös melkein autiota.\n\n— Hyvänen aika, kun hänen nimensä on ilmoituksissa, vaikuttaa se saliin\nkuin pneumaattinen laite!\n\n— Niin, ja mitä järkeä oli korottaa paikkojen hinnat?\n\n— Kaunis lahjanäytäntö! Lyön vetoa, että tulot tästä illasta mahtuvat\nsormustimeen tai sukan kärkeen.\n\n— Kas vain, tuossako se nyt on, se hänen kuuluisa punasamettinen\npukunsa?\n\n— Hän on keitetyn jättiläisravun näköinen!\n\n— Kuinka paljon sinä sait viime lahjanäytännöstäsi? kysyi eräs\nnäyttelijätär toveriltaan.\n\n— Koko joukon, ystäväiseni. Se oli ensi-ilta ja talo oli tupaten\ntäynnä. Jakkaratkin maksoivat louisdorin. Kuitenkaan ei minulle jäänyt\nkuin kuusi frangia. Muotikauppa vei kaiken muun. Ellen niin kovin\npelkäisi pakkasen puremia, menisin toden totta Pietariin.\n\n— Mitä! Ethän vielä ole täyttänyt kolmeakymmentä ja kuitenkin jo\najattelet lähteä Venäjälle?\n\n— Mikä muukaan neuvoksi, sanoi toinen ja lisäsi: — Entä milloin on\nsinun näytäntösi?\n\n— Parin viikon päästä. Olen jo saanut myydyksi aitiolippuja\nkolmentuhannen frangin arvosta, upseereille varattuja mukaan laskematta.\n\n— Katsos nyt, koko permanto lähtee ovia kohden!\n\n— Kuullessaan Doloresin laulavan!\n\nDolores siellä tosiaan purppuranpunaisena kuin hänen pukunsa\nhellitti kurkustaan räikeätä kuplettiaan. Kun hän oli työläästi\npäässyt sen loppuun, putosi hänen jalkoihinsa kaksi kukkavihkoa\nkahden näyttelijättären, hänen ystävättäriensä heittäminä, jotka nyt\nkumartuivat aitionsa reunan yli ja huusivat:\n\n— Bravo, Dolores, bravo!\n\nHelppoa on kuvitella Doloresin raivostusta. Heti kotiin tultuaan hän\navasi, vaikka jo oli puoliyö, ikkunan ja herätti Cocon. Tämä taas\nherätti kunnioitettavan mr. Birnin, joka annettuun sanaan luottaen oli\nnukahtanut.\n\nTästä päivästä alkaen vallitsi ilmisota näyttelijättären ja saarelaisen\nvälillä, hellittämätön, hengelle käypä sota, jossa ei säästetty\nmitään keinoja. Asianmukaisesti opetettu papukaija oli täydentänyt\ntietojaan Albionin kielessä ja huuteli päivät päästään vihlovimmalla\nkurkkuäänellään parjauksia ja loukkauksia naapuria kohtaan. Se oli\ntosiaan sietämätöntä. Dolores kärsi siitä itsekin, mutta toivoi, että\nmr. Birn vihdoin pistäisi pillit pussiin ja karkaisi, sillä tämä oli\nse päämäärä, johon hänen loukattu itserakkautensa pyrki. Saarelainen\npuolestaan oli keksinyt monenlaisia kostotemppuja. Hän oli ensiksi\nperustanut saliinsa rumpalikoulun, mutta poliisikomisario sekaantui\nasiaan. Sitten oli englantilainen yhä kekseliäämpänä pannut toimeen\nampumaharjoituksia revolvereilla. Palvelijoineen hän lävisti päivittäin\nviisikymmentä pahvilevyä. Komisario teki taas kiusaa ja kiinnitti\nhänen huomionsa erääseen kaupungin järjestyssäännön kohtaan, jossa\nkielletään käsittelemästä ampuma-aseita asunnoissa. Mr. Birnin täytyi\nlopettaa ammunta. Mutta viikkoa myöhemmin neiti Dolores huomasi, että\nhänen huoneistoonsa valui vettä. Talonomistaja meni mr. Birnin luo\nja tapasi hänet ottamassa merikylpyjä salongissaan. Tämän verrattain\nsuuren huoneen seinät oli näet verhottu peltilevyillä ja ovet\nmuurattu kiinni, ja tähän tilapäiseen altaaseen oli sitten kaadettu\nnoin sata tynnyrillistä vettä ja viitisenkymmentä sentneriä suolaa.\nSe oli todellinen meri pienoiskoossa. Siitä ei puuttunut mitään,\nei kalojakaan. Altaaseen päästiin keskioven yläosaan laitetusta\naukosta, ja mr. Birn kylpi tällä tavoin joka päivä. Jonkin ajan\nkuluttua alettiin alemmissa kerroksissa havaita luoteen ja vuoksen\ntapaisia vaikutuksia, ja neiti Doloresilla oli puoli tuumaa vettä\nmakuukamarissaan.\n\nOmistaja joutui tästä näystä luonnollisesti vihan vimmoihin ja uhkasi\nvaatia mr. Birniltä oikeudellista tietä korvausta turmellusta huoneesta.\n\n— Totta kai minun olla oikeus kylpeä luonani? kysyi englantilainen.\n\n— Ei, monsieur.\n\n— Ellei olla oikeus, mitäpä sitten sen enempi, sanoi englantilainen\ntäynnä kunnioitusta sen maan lakeja kohtaan, jossa hän asui. — Hyvin\nikävä, mutta minulle tämä niin suuri ilo.\n\nJa vielä samana iltana hän antoi määräyksen tyhjentää meren kuiviin.\nMuuten olikin jo aika, sillä parkettilattialle oli kasaantunut\nosterimatalikko.\n\nEnglantilainen ei ollut kuitenkaan millään muotoa luopunut sodasta,\nvaan mietti laillisia välineitä, jatkaakseen tätä kummallista\ntaistelua, joka herätti koko joutilaan Pariisin ihastusta, sillä\ntieto tästä kamppailusta oli jo levinnyt teatterilämpiöihin ja muihin\njulkisiin paikkoihin. Dolores piti myös kunnia-asianaan suoriutua\nvoittajana tästä ottelusta, jonka päättymisestä oli jo lyöty erinäisiä\nvetoja.\n\nMr. Birnin päähän oli lopuksi juolahtanut piano. Eikä se ollutkaan\nhuono ajatus. Kaikkein katalin soittokone taistelussa katalinta\nlintua vastaan. Niinpä englantilainen ryhtyi heti tuumasta toimeen.\nHän vuokrasi pianon ja hankki soittajankin, joka oli juuri ystävämme\nSchaunard. Englantilainen kertoi hänelle peittelemättä naapurittaren\npapukaijan häijyydestä ja siitä kidutuksesta, jota se hänelle öin ja\npäivin tuotti, ja ilmoitti samalla, mitä kaikkea oli koettanut linnusta\npäästäkseen.\n\n— Mylord, huomautti silloin Schaunard, — minä tiedän keinon, joka\nvapauttaa teidät tuosta elukasta. Käyttäkää persiljaa. Kaikki kemistit\novat yhtä mieltä siitä, että tämä sopparuoho on täydellistä arsenikkia\nnoille linnuille. Sirotelkaa vain persiljansilppua matoille ja käskekää\npuhdistaa niitä sitten ikkunasta papukaijan niskaan. Se kuolee yhtä\nvarmasti kuin olisi ottanut osaa paavi Aleksanteri VI:n päivällisiin.\n\n— Olen senkin ajatellut, vastasi englantilainen, — mutta lintu\nvartioidaan. Piano olla parempi.\n\nSchaunard katseli englantilaista eikä aluksi ymmärtänyt mitään.\n\n— Olla suunnitellut näin, jatkoi englantilainen. — Komeljantteri ja\nhänen elukka nukkua aina puolipäivään saakka. Kuulkaa nyt... Minä\ntahdon häiritä kovasti hänen unta. Tämän maan laki antaa minun olla\noikeus soittaa aamusta iltaan. Käsitättekö, mitä nyt teiltä tahtoo?\n\n— Mutta, selitti Schaunard, — näyttelijättärelle ei ole luullakseni\nlainkaan vastenmielistä kuunnella minun soittoani päiväkaudet, vieläpä\nilmaiseksi. Olenhan ensiluokkainen kyky, ja jos vain toinen keuhkoni\nolisi vialla niin...\n\n— Oh, oh, keskeytti hänet englantilainen. — En pyydä teitä soittaa\nkaunis musiikki, te pitää vain takoa kovasti instrumentti. Tällä\ntavalla, lisäsi hän koettaen soittaa sävelasteikkoa, — ja aina sama\nasia, hellittämättä, herra musiikeri, aina asteikko ylös alas, ylös\nalas. Minussa olla hiukan lääkärin vika, siitä tulla hulluksi, aivan\nhulluksi. Tuolla alhaalla tulla hulluja, siihen minä pyrki. Siis panna\nvain käynti kone. Minä maksan hyvin.\n\n— Sellaista siis, sanoi Schaunard kerrottuaan yllämainitut\nyksityiskohdat, — on työni, jota olen jo pari viikkoa tehnyt\nAsteikkoja, pelkkiä asteikkoja kello viidestä aamulla iltaan saakka.\nEihän sitä oikeastaan voi sanoa vakavaksi taiteeksi, mutta mitäs\nsille voi, englantilainen maksaa minulle iästä metelistä kaksisataa\nfrangia kuukaudessa. Olisihan suorastaan itsemurha, jos hylkisi moista\naarretta. Olen siis hyväksynyt tarjouksen ja parin kolmen päivän päästä\nmenen kanssaan ensimmäistä kuukauttani kuittaamaan.\n\nNäiden keskinäisten tunnustusten johdosta päättivät ystävykset käyttää\neri tahoilta tulevia rahojaan tyydyttääkseen rakastettujensa toiveet ja\nlahjoittaakseen heille uuden kevätasun, jota he jo niin kauan olivat\nkaivanneet. Samalla sovittiin, että se, joka ensinnä saisi rahansa,\nodottaisi toisia, jotta ostot voisivat tapahtua yhtaikaa ja jotta\nneidit Mimi, Musette ja Phémie voisivat yhdessä nauttia »nahkansa\nluomisesta», kuten Schaunard sanoi.\n\nParin kolmen päivän kuluttua Rodolphe pääsi ensimmäisenä päämäärään.\nHän sai maksun hammaslääketieteellisestä runostaan; kahdeksankymmentä\nfrangia raskautti nyt hänen taskuaan. Kaksi päivää sen jälkeen\ntuli Marcelin vuoro. Hän sai ukko Medicisiltä kahdeksastatoista\nkorpraalinkuvasta kuusi frangia kappaleelta.\n\nMolemmilla ystävyksillä oli tuhannet tuskat aarteittensa pitämisestä\nsalassa.\n\n— Minusta tuntuu kuin suorastaan hikoilisin kultaa, sanoi runoilija.\n\n— Samoin minusta, yhtyi Marcel. — Jos Schaunard vitkastelee vielä\nkauan, on minun mahdotonta näytellä tuntemattoman Kroisoksen osaa.\n\nMutta jo seuraavana päivänä taiteilijat näkivät Schaunardin saapuvan\nloisteliaasti pukeutuneena kullankeltaiseen nankinitakkiin.\n\n— Siunatkoon! huudahti Phémie häikäistyneenä, nähdessään rakastajansa\nnäin hienossa asussa, — mistä sinä tuon puvun olet löytänyt?\n\n— Paperieni joukosta, vastasi musiikkimies ja antoi samalla ystävälleen\nmerkin seurata häntä.\n\n— Olen saanut saatavani, ilmoitti hän, kun kaikki kolme olivat yksin. —\nTässä näette.\n\nJa hän veti taskustaan kourallisen kultarahoja.\n\n— Hei vaan! huusi Marcel. — Nytpä nopeasti matkaan Muotikauppaa\nryöstämään! Kuinka onnelliseksi Musette tulee!\n\n— Ja Mimi! lisäsi Rodolphe — Mars matkaan! Totta hän tulet mukaan,\nSchaunard?\n\n— Antakaahan minun ensin esittää pieni huomautus, vastasi Schaunard. —\nLuulen, että teemme tyhmästi verhotessamme naisemme muodin tuhansilla\nhepeneillä. Kun he sitten ovat sen näköisiä kuin _Iriksen vyön_\nkuvapiirrokset, eiköhän tuo komeus vaikuta vahingollisesti heidän\nluonteeseensa? Ja sopiiko yleensä meidänlaisten nuorten miesten\nkäsitellä naisia elähtäneiden ukkorähjien tavoin? En sano tätä sen\nvuoksi, että epäröisin uhrata viisitoista tai kahdeksantoista frangia\nPhémien vaatetukseen. Mutta minua pelottaa ajatella, ettei hän ehkä\nuuden hatun saatuaan enää tahtoisikaan minua tervehtiä! Ja kuinka\nkaunis hän on, jos hänellä on vain kukkakin hiuksissaan! Mitä sinä,\nfilosofi, tästä sanot? keskeytti Schaunard puheensa kääntyen Coilinen\npuoleen, joka vähän aikaa sitten oli tullut sisälle.\n\n— Riittämättömyys on hyvänteon tytär, vastasi filosofi.\n\n— Toiselta puolen, jatkoi Schaunard, — ajatelkaa miltä te näytätte\nnaistenne rinnalla, sitten kun he ovat saaneet koreutta ylleen.\nKuluneissa vaatteissanne näytätte heidän kamarineitsyiltään! En puhu\nomasta puolestani, keskeytti Schaunard sivellen nankininuttuaan. —\nMinä, Luojan kiitos, voin nyt esiintyä missä hyvänsä.\n\nSchaunardin vastustuksista huolimatta sovittiin kuitenkin uudelleen,\nettä seuraavana päivänä tyhjennettäisiin kaikki lähistön myymälät\nnaisten hyväksi.\n\nJa seuraavana aamuna, juuri sillä hetkellä, jolloin tämän luvun\nalussa näimme Mimin heräävän perin ymmällä Rodolphen poissaolosta,\nrunoilija ja hänen molemmat ystävänsä nousivat asuntonsa portaita\nylös. Heitä seurasivat _Kahden apinan_ juoksupoika ja muotineiti kädet\ntäynnä kääröjä ja malleja. Schaunard, joka oli ostanut ennenmainitun\nmetsätorven, marssi edellä puhaltaen _Karavaanin_ alkusoittoa.\n\nMusette ja Phémie, joille alakerroksessa asuva Mimi oli huutanut\nhattuja ja hameita olevan tulossa, syöksyivät portaita alas nopeasti\nkuin lumivyöry. Nähdessään moiset korut silmiensä eteen levitettyinä\nolivat kaikki kolme naista tulla hulluiksi ilosta. Mimi hyppeli riemun\nvallassa sinne tänne kuin vuorikauris heilutellen kädessään pientä\nbarègevyöhikköä. Musette riippui Marcelin kaulassa kädessään somat\nvihreät kengät, joita hän takoi vastatusten kuin symbaaleja. Phémie\nkatseli kyynelsilmin Schaunardia eikä saanut muuta sanotuksi kuin:\n\n— Ah, Alexandreni, Alexandreni!\n\n— Hänestä ei ainakaan ole pelkoa, että hän hylkäisi Artaxerxeen lahjat,\nmutisi filosofi Coiline.\n\nEnsimmäisen ilonpuuskan asetuttua ja sitten kun valinta oli tehty\nja laskut maksettu, ilmoitti Rodolphe naisille, että heidän tuli\nseuraavana aamuna panna uudet tamineet ylleen.\n\n— Teemme pienen huviretken maalle, hän lisäsi.\n\n— Se sopii mainiosti! huudahti Musette. — Eipä ole ensi kerta, kun olen\njonkin puvun yhtenä ja samana päivänä ostanut, sovitellut, ommellut ja\nvetänyt ylleni. Ja sitä paitsi onhan meillä yö vielä aikaa. Aamuksi\nolemme valmiit, eikö niin, hyvät naiset?\n\nHeti he ryhtyivät työhön eivätkä kuuteentoista tuntiin laskeneet neulaa\nja saksia kädestään.\n\nSeuraava päivä oli vapunpäivä. Pääsiäiskellot olivat jo jonkin aikaa\nsoittaneet kevättä hereille, ja nyt se puhkesi joka taholta rientävänä\nja riemuisana. Se tuli, kuten saksalaisessa kansanlaulussa sanotaan,\nkevein askelin kuin nuori sulhanen, joka yöllä hiipii pystyttämään\nkukkariukua rakastettunsa ikkunan eteen. Se väritti taivaan siniseksi,\npuut vehreiksi ja koko luonnon loistokkaaksi. Se herätti unisen\nauringon, joka nukkui sumuvuoteellaan nojaten päätään paksuun\npilvipielukseen, ja huusi sille:\n\n— Hei, ystävä! Hetki on tullut! Minä olen täällä. Nopeasti työhön, pane\nheti kaunein sadepuku yllesi ja tule parvekkeelle julistamaan minun\ntuloani.\n\nJa aurinko oli tosiaan lähtenyt liikkeelle ja käyskenteli ylevänä ja\nylpeänä kuin hoviherra. Pääskyset, jotka olivat palanneet kaukaiselta\nmatkaltaan, halkoivat ilmaa kuin salamat. Orapihlaja oli verhonnut\npensaat lumivalkeilla kukillaan; orvokki levitti ihanaa tuoksuaan\nmetsässä, jossa nähtiin monien lintujen puikahtelevan pesistään\nlauluvihkonen siiven alla. Oli tosiaan kevät; oikea runoilijoiden ja\nrakastuneiden kevät, ei Matthieu Laensbergin [eräs hengellisen säädyn\nmies 1600-luvulla julkaisi kalenterin, jossa oli mm. sääennustuksia.\n— _Suom._] katala kevät, punanenäinen ja vilusorminen, joka värisyttää\nköyhää lietensä ääressä, kun viimeisten halkojen viimeinen tuhka\non jo aikoja sammunut. Leuto tuuli puhalteli kirkkaan avaruuden\nhalki ja toi kaupunkiin läheisten niittyjen ja peltojen ensimmäisiä\ntuoksuja. Kirkkaat ja lämpöiset auringonsäteet tulivat pilkistämään\nikkunanruuduista sisään. Sairaalle ne sanoivat: Avaa, me tuomme sinulle\nterveyden! Ja ullakkokamarissaan kuvastimeen kurkistavalle tyttöselle,\nviattoman ensimmäiselle kainolle rakkaudelle, ne sanoivat: Avaa,\nkaunokainen, että saisimme kirkastaa kauneuttasi! Me olemme kevään\nlähettejä, nyt voit panna yllesi kesävaatteet, olkihattusi ja pienet\nkirjokenkäsi. Nurmikko, jolla tanssitaan, kantaa jo uusia kukkia ja\nviulut viritetään tanssiin. Hyvää huomenta, kaunokainen!\n\nKun lähimmästä kirkosta kajahti rukoussoitto, olivat kaikki kolme\nahkeraa neitostamme, jotka tuskin olivat ehtineet nukkua muutamia\ntunteja, jo kuvastimen edessä luomassa viimeistä tutkivaa silmäystä\nuuteen pukuunsa.\n\nHe olivat viehättäviä kaikki, samalla tavoin puettuja ja kasvoillaan se\ntyytyväisyyden heijastus, jonka kauan ajatellun toiveen toteuttaminen\nantaa.\n\nVarsinkin Musette ihan säteili kauneutta.\n\n— En ole elämässäni ollut näin onnellinen, hän sanoi Marcelille. —\nMinusta tuntuu kuin hyvä Jumala olisi tähän hetkeen pannut koko elämäni\nonnen, ja minä pelkään, ettei minulle tämän jälkeen jää enää mitään.\nMutta vähät siitä, hän lisäsi syleillen iloisesti Marcelia, — kun ei\nmeillä enää ole onnea, osaammepa itse hankkia sitä... Meillähän on\nvalmis ohjelma sitä varten.\n\nPhémie oli eräästä asiasta pahoillaan.\n\n— Pidän kyllä vihreistä niityistä ja pikku linnoista, sanoi hän, —\nmutta maalla emme tapaa ketään, kukaan ei saa nähdä kaunista hattuani\nja sievää pukuani. Emmekö voisi bulevardillakin olla kuin maalla?\n\nKello kahdeksan heräsi koko katu Schaunardin torvesta, jolla hän\npuhalsi juhlallista lähtömarssia. Kaikki naapurit kerääntyivät\nikkunoihin katsomaan boheemien menoa. Colline, joka tietenkin tuli\nmukaan, käveli viimeisenä naisten päivänvarjot kainalossaan. Tuntia\nmyöhemmin tämä iloinen joukko harhaili Fontenay-aux-Rosesin kentillä.\n\nKun he illalla myöhään palasivat kotiin, ilmoitti Colline, joka oli\nsen päivän ollut rahastonhoitajana, että oli unohdettu tuhlata kuusi\nfrangia, ja pani nämä tähteet pöydälle.\n\n— Mitä me niillä oikein tekisimme? kysyi Marcel.\n\n— Entä jos ostaisimme niillä arvopapereita? arveli Schaunard.\n\n\n\n\nXVIII\n\nFrancinen puuhka\n\n\nI\n\nTunsin kerran oikeiden boheemien joukossa erään, jonka nimi oli Jacques\nD———. Hän oli kuvanveistäjä ja näytti tällä uralla saavan vielä suuria\naikaan. Mutta hätä ja kurjuus eivät antaneet hänelle aikaa toteuttaa\nnäitä toiveita. Hän kuoli yleiseen heikkouteen maaliskuussa 1844\nSaint-Louisin sairaalassa Sainte-Victoiren salissa, vuoteessa n:o 14.\n\nTutustuin häneen tässä sairaalassa, jossa silloin itsekin makasin\npitkällistä tautia potien. Jacquesissa oli, kuten jo sanoin, aineksia\nsuureksi taiteilijaksi, mutta hän oli omasta puolestaan hyvin\nvaatimaton. Niiden kahden kuukauden aikana, jolloin seurustelimme\nkeskenämme ja hän tunsi olevansa lähellä kuolemaa, en kuullut hänen\nkertaakaan valittavan tai antautuvan noihin tunteenpurkauksiin, jotka\novat tehneet ymmärtämystä vaille jääneet taiteilijat niin naurettaviksi.\nHän kuoli ilman traagillisia eleitä, kuoleman kourissa kamppailevien\nkaamea irvistys kasvoillaan. Siitä johtuu muuten mieleeni muuan\nhirveimpiä kohtauksia, mitä milloinkaan olen nähnyt tässä ihmistuskien\nkestikievarissa. Jacquesin isä, joka oli saanut kuolemantapauksesta\ntiedon, oli tullut sairaalaan lunastamaan poikansa ruumiin ja kauan\ntinkinyt sairaalan vaatimista kolmestakymmenestäkuudesta frangista.\nKirkollekin menevistä maksuista hän kiisteli niin itsepintaisesti,\nettä lopuksi sai kuusi frangia alennusta. Kun sitten ruumis piti\npantanaan arkkuun, otti sairaalan vahtimestari laitokselle kuuluvat\nlakanat pois ja pyysi eräältä läsnäolevalta vainajan ystävältä maksua\nkäärinliinasta. Ihan rahattomana miesparka meni hakemaan vainajan\nisää, joka saapui paikalle vimmoissaan siitä, ettei hänen kukkaroansa\nvieläkään jätetty rauhaan.\n\nLaupeudensisar, joka oli läsnä tässä kaameassa kiistassa, loi\nsilmäyksen ruumiiseen ja lausui nämä yksinkertaiset säälivät sanat:\n\n— Voi hyvä herra, eihän häntä, poikaraukkaa, voi panna hautaan\ntuollaisenaan, kun on näin kylmä. Antakaa hänelle edes paita, ettei\nhänen tarvitse ihan alasti astua hyvän Jumalan eteen.\n\nIsä kaivoi silloin kukkarostaan viisi frangia ja antoi ne ystävälle\npaidan hankkimiseksi, mutta kehotti häntä ostamaan sen Grange aux\nBelles-kadun varrelta eräästä rihkamakaupasta, jossa myytiin vanhoja\nliinavaatteita.\n\n— Se tulee halvemmaksi, hän lisäsi.\n\nSain myöhemmin kuulla selityksen tähän Jacquesin isän tylyyteen. Hän\noli raivoissaan siitä, että poika oli valinnut taiteilijan ammatin, eikä\nhänen vihansa lauhtunut ruumisarkunkaan ääressä.\n\nMutta onpa jo aika puhua neiti Francinesta ja hänen puuhkastaan.\nNeiti Francine oli ollut Jacquesin ensimmäinen ja ainoa lemmitty.\nJacques kun kuoli varsin nuorena, tuskin kolmen kolmatta ikäisenä\nsilloin, kun hänen saita isänsä tahtoi haudattaa hänet ilkialastomana.\nRakkaustarinansa hän kertoi minulle itse, ollessaan vielä numero 14,\nsamalla kun olin numero 16 Sainte-Victoiren salissa, joka oli perin\nkolkko kuolinpaikaksi.\n\nMutta sallikaahan, lukijani, ennen kuin aloitan tämän kertomuksen,\njoka olisi kaunis tarina, jos se esitettäisiin niin kuin sen kuulin\nystäväni Jacquesin huulilta, minun ensin sytyttää piippuni, vanha\nsavipiippuni, jonka hän minulle lahjoitti sinä päivänä, jolloin lääkäri\nkielsi häneltä tupakoimisen. Yöllä kuitenkin, kun hoitajatar nukkui,\nhän lainasi minulta piippunsa ja pyysi kipenen tupakkaa. Yöt ovat niin\npitkiä tuossa suuressa salissa, kun ei voi nukkua ja kun on tuskia!\n\n— Vain pari kolme haikua, hän sanoi.\n\nTäytin hänen toivomuksensa, eikä sisar Genoveva ollut tuntevinaankaan\ntupakanhajua käydessään tarkastuskierroksellaan. Ah, sinä kelpo sisar!\nKuinka hyvä sinä olit ja kaunis, silloinkin kun tulit antamaan meille\nvihkivettä! Sinun nähtiin tulevan kaukaa hitaasti ja hiljaa synkkien\nholvien alitse, ylläsi valkoinen huntu, jonka kauniita poimuja Jacques\nystäväni niin suuresti ihaili. Sinä, sisar, olit tämän kärsimysten\ntyyssijan hyvä hengetär. Lohduttavat sanasi olivat niin suloisia, että\npotilaat alati valittivat saadakseen niitä kuulla. Ellei ystäväni\nJacques olisi kuollut, olisi hän muovaillut sinulle jonakin lumisena\npäivänä pienen neitsyeen kuvapatsaan asetettavaksi kammioosi, sinä hyvä\nsisar Genoveva!\n\n_Ensimmäinen lukija_. No entä se puuhka? En näe siitä vielä mitään.\n\n_Toinen lukija_. Ja neiti Francine? Missä hän on?\n\n_Ensimmäinen lukija_. Tämä tarina ei ole lainkaan hauska.\n\n_Toinen lukija_. Saa nähdä, kuinka se päättyy.\n\nPyydän teiltä anteeksi, hyvät herrat, Jacques-ystäväni piippu on\nhoukutellut minut syrjäpoluille. Enhän sitä paitsi ole ehdottomasti\nluvannut kertoa teille vain hauskoja juttuja. Boheemielämä ei ole aina\niloista.\n\nJacques ja Francine kohtasivat toisensa eräässä Tourd'Auvergne-kadun\nvarrella sijaitsevassa talossa, johon he olivat huhtikuun alussa samaan\naikaan muuttaneet.\n\nVasta viikkoa myöhemmin joutuivat taiteilija ja nuori tyttö\nnaapuruustuttavuuteen, joka on melkein pakollinen saman eteisen\nvarrella asuvien kesken. Mutta ennen kuin he vielä olivat sanaakaan\nvaihtaneet, he kumminkin tunsivat toisensa. Francine tiesi, että hänen\nnaapurinsa oli köyhä taiteilijaparka, ja Jacques oli saanut tietää,\nettä hänen naapurittarensa oli pikku ompelijatar, joka oli jättänyt\nkotinsa pelastuakseen äitipuolen huonosta kohtelusta. Ihmeellisin\nsäästäväisyyskeinoin hän sai niukan ansionsa jotenkuten riittämään, ja\nkun hän ei ollut milloinkaan tuntenut nautintoja, ei hän niitä lainkaan\nkaivannut.\n\nHeidän lähestymisensä kävi seuraavalla tavalla. Eräänä huhtikuun iltana\nJacques palasi kotiinsa nälän uuvuttamana ja syvästi murheellisena.\nHäntä painosti se epämääräinen alakuloisuus, jonka syytä ei tiedetä\nja joka voi vallata mielen missä ja milloin tahansa, jonkinlainen\nsydämen halvaantuminen, joka ahdistaa ennen kaikkea yksinään eläviä ja\nasuvia. Tuntien tukehtuvansa ahtaassa huoneessaan hän avasi ikkunan\nsaadakseen raitista ilmaa. Ilta oli kaunis, ja laskeva aurinko verhosi\nalakuloisen riutumuksen huntuun Montmartren kukkulat. Jacques nojasi\nmietteissään ikkunaan ja kuunteli siivekkäitten keväänlaulajien kuoroa,\njoka kaikui illan tyvenessä, ja siitä hän kävi yhä surumielisemmäksi.\nNähdessään korpin, joka vaakkuen lensi ohi, hän ajatteli sitä aikaa,\njolloin korpit toivat leipää Eliaalle, hurskaalle erakolle, ja teki\nsen huomion, etteivät korpit nykyään enää olleet niin sääliväisiä.\nLopulta hän ei voinut enää kauemmin kestää; hän sulki ikkunan, veti\nverhot eteen ja sytytti, kun ei ollut voinut ostaa öljyä lamppuunsa,\nhartsikynttilän, jonka oli tuonut mukanaan Grande-Chartreusesta. Mitä\nsyvimpään alakuloisuuteen vaipuen hän täytti sitten piippunsa.\n\n— Onneksi minulla on vielä riittävästi tupakkaa voidakseni verhota\npistoolini, mutisi hän.\n\nJa hän alkoi tupakoida.\n\nJacques ystäväni oli kaiketi tänä iltana hyvin masentunut ja\nalakuloinen, koska hän puhui »pistoolin verhoamisesta». Suurten surujen\nkohdatessa se oli hänen viimeinen keinonsa, ja tavallisesti se aina\nauttoikin, Hän poltti näet tupakkaa, johon oli tiputtanut hiukan\noopiumia, ja jatkoi polttamistaan siihen asti, kunnes tupakansavu\npeitti hänen silmiltään kaikki esineet ja varsinkin seinällä riippuvan\npistoolin. Siihen tarvittiin noin kaksitoista piipullista. Kun\npistoolia ei savun läpi enää näkynyt, kävi oopiumin vaikutuksesta\nmelkein aina niin, että Jacques vaipui uneen, ja tuskallinen mielentila\nhäipyi unelmien sumuun.\n\nMutta vaikka Jacques tällä kertaa uhrasi koko tupakkavarastonsa ja\npistooli oli savupilven peitossa, ei katkeruus ottanut lientyäkseen.\nNeiti Francine sitä vastoin oli tänä iltana iloinen kuin leivonen\npalatessaan kotiin. Eikä hänen iloonsa ollut sen selvempää syytä\nkuin Jacquesin suruun. Se oli niitä iloja, joita hyvä Jumala antaa\nviattomille sydämille. Neiti Francine oli siis hyvällä tuulella\nja asteli laulellen ylös portaita. Mutta hänen avatessaan oven\ntuli tuulenpuuska eteiseen avatusta ikkunasta ja puhalsi kynttilän\nsammuksiin.\n\n— Voi kuinka kiusallista! huudahti nuori tyttö. — Nyt minun täytyy\nuudelleen mennä alas ja taas kiivetä kuudet portaat.\n\nMutta kun hän näki Jacquesin ovenraosta valoa, kehotti velttous ja\neräänlainen uteliaisuus häntä pyytämään taiteilijalta apua. — Sellaiset\npalveluksethan ovat naapurien kesken tavallisia, hän ajatteli, — eikä\nsiinä ole mitään pahaa. Hän koputti siis hiljaa Jacquesin ovelle.\nTaiteilija tuli avaamaan hieman hämmästyneenä tästä myöhäisestä\nvierailusta. Mutta tuskin oli Francine astunut sisälle huoneeseen kun\nhän jo seisoi keskellä tukahduttavaa savupilveä ja voimatta sanoa\nsanaakaan vaipui pyörtyneenä nojatuoliin pudottaen maahan avaimensa ja\nkynttilän. Oli keskiyö, ja kaikki nukkuivat jo. Jacques ei katsonut\nolevan paikallaan hakea apua, se kun saattoi olla vaarallista nuoren\ntytön maineelle. Hän rajoittui siis vain avaamaan ikkunan päästääkseen\nraitista ilmaa sisälle. Pirskotettuaan vettä tytön kasvoille Jacques\nnäki hänen aukaisevan silmänsä ja vähitellen tointuvan. Täysin\nselvittyään Francine mainitsi syyn käyntiinsä ja pyysi tuloaan anteeksi.\n\n— Mutta nyt olen tointunut, lisäsi hän, — ja voin mennä omaan\nhuoneeseeni.\n\nHän sai jo avatuksi oven, kun äkkiä muisti unohtaneensa sekä kynttilän\nsytyttämisen että huoneensa avaimen.\n\n— Olenhan ihan päästäni pyörällä, hän sanoi lähentäen kynttiläänsä\ntaiteilijan hartsikynttilään. — Tulin tänne tulta lainaamaan ja olin\npoistua tyhjin toimin.\n\nMutta samalla hetkellä sammutti ikkunasta ovelle käyvä veto Liekin, ja\nnuoret jäivät pimeyteen.\n\n— Kylläpäs tämä on onnetonta, valitti Francine. — Pyydän tuhannesti\nanteeksi, hyvä herra, kun näin vaivaan teitä, mutta ehkä sytytätte\nhyväntahtoisesti tulen, että voisin löytää avaimeni.\n\n— Tietysti, neiti, vastasi Jacques hapuillen tulitikkuja.\n\nHän löysikin ne varsin helposti. Mutta eräs omituinen ajatus juolahti\nsilloin hänen mieleensä. Hän pisti tulitikut taskuunsa ja huusi:\n\n— Voi hyvä neiti, taas tuli uusi ikävyys! Minulla ei ole enää\nainoatakaan tulitikkua jäljellä. Sytytin viimeisen tullessani kotiin.\n\n— Mikä verraton keksintö! hän ajatteli itsekseen.\n\n— Hyvä Jumala! voivotti Francine. — Voisin kyllä mennä huoneeseeni\nilman valoakin, mutta avain minun täytyy ensin saada. Auttakaa minua\nlöytämään se. Sen täytyy olla lattialla.\n\n— Etsikäämme, sanoi Jacques.\n\nJa nyt he molemmat ryhtyivät pimeässä etsimään kadonnutta esinettä.\nJa silloin sattui, että heidän kätensä kuin saman vaiston johtamina\nkohtasivat samaa esinettä hapuillessaan toisensa ainakin kymmenen\nkertaa minuutissa. Ja kun he molemmat olivat yhtä taitamattomia, eivät\nhe tietenkään löytäneet avainta.\n\n— Kuu, joka tällä hetkellä on pilven peitossa, paistaa suoraan\nkamariin, sanoi Jacques vihdoin. — Odottakaamme hetkinen. Se alkaa pian\npaistaa.\n\nJa odottaessaan kuun nousua ha alkoivat keskustella. Kun puhellaan\npimeässä, pienessä huoneessa kevätyönä, alussa mitättömistä asioista,\nmutta sitten yhä tuttavallisemmin, tiedättehän, mihin se lopulta vie.\nLauseet käyvät vähitellen sekaviksi ja katkonaisiksi, ään: hiljenee,\nsanat ja huokaukset vaihtelevat keskenään. Kädet, jotka kohtaava\ntoisensa, täydentävät ajatuksen, joka nousee sydämestä huulille...\nMutta voitte arvata omien muistojenne nojalla te nuoret rakastavaiset.\nMuistele, nuori mies, muistele nuori nainen, jotka nyt kävelette\nkäsikkäin ettekä kaksi päivää sitten edes tunteneet toisianne!\n\nVihdoin nousi kuu, ja sen valo virtasi huoneeseen. Neiti Francine\nhavahtui unelmistaan hiljaa huudahtaen.\n\n— Mikä teidän on? kysyi Jacques kiertäen käsivartensa tytön vyötäisille.\n\n— Ei mikään, sopersi Francine, — luulin, että ovelle koputettiin.\n\nJa Jacquesin huomaamatta hän työnsi jalallaan tuolin alle pimentoon\navaimen, jonka hänen silmänsä oli keksinyt lattialla.\n\nHän ei enää tahtonut sitä löytää.\n\n_Ensimmäinen lukija_. Tätä tarinaa en jättäisi tyttäreni käsiin.\n\n_Toinen lukija_. Tähän asti en ole vielä nähnyt karvaakaan neiti\nFrancinen puuhkasta, enkä tästä nuoresta tytöstä edes tiedä, onko hän\ntumma vai vaalea.\n\nKärsivällisyyttä, lukijani, kärsivällisyyttä. Olen luvannut teille\npuuhkan ja sen teille lopulta annankin, kuten Jacques ystäväni antoi\nFrancine-raukalleen, josta oli tullut hänen rakastajattarensa, kuten\njo tässä ylempänä olen pisterivillä selittänyt. Francine oli vaalea\nja iloinen, mikä ei ole ihan tavallista. Kahdenteenkymmenenteen\nikävuoteensa saakka hän ei ollut tietänyt mitään rakkaudesta.\nEpämääräinen aavistus lähenevästä kuolemasta kehotti häntä kiirehtimään,\njos hän tahtoi oppia sitä tuntemaan.\n\nHän tapasi Jacquesin ja rakasti häntä. Heidän liittonsa kesti\nkuusi kuukautta. He löysivät toisensa keväällä ja erosivat\nsyksyllä. Francinella oli keuhkotauti, hän tiesi sen, ja myös hänen\nJacques-ystävänsä tiesi sen. Kun oli kulunut pari viikkoa heidän\nrakkaussuhteena alkamisesta, oli Jacques saanut kuulla sen eräältä\nystävältään, joka oli lääkäri.\n\n— Hän kuolee kellastuvien lehtien kera, tämä oli sanonut.\n\nFrancine oli kuullut tämän ennustuksen ja huomannut, kuinka kovasti se\nkoski hänen rakastettuunsa.\n\n— Mitäpä meitä kellastuneet lehdet liikuttavat, sanoi hän ilmaisten\nyhdellä hymyilyllä koko rajattoman rakkautensa. — Mitä me välitämme\nsyksystä! Nyt on kesä ja vihreät lehdet, iloitkaamme ja nauttikaamme\nsiitä, rakkaani... Ja kun sitten näet minut valmiina eroamaan elämästä,\notat sinä minut syliisi, suutelet minua ja kiellät minua lähtemästä.\nMinä olen kuuliainen, niin kuin tiedät, ja jään silloin sinun luoksesi.\n\nJa tämä viehättävä olento kesti viisi kuukautta boheemielämän\nkurjuutta, laulu ja hymy huulillaan. Jacques antoi sen pettää itseänsä.\nHänen lääkäriystävänsä sanoi usein:\n\n— Francinen tila on pahentunut, hän tarvitsee hoitoa.\n\nSilloin Jacques samosi läpi koko Pariisin haalimassa rahaa lääkkeisiin.\nMutta Francine ei tahtonut kuulla niistä puhuttavankaan ja heitti\nlääkkeet salaa ulos ikkunasta. Kun yöllä tuli yskänpuuska, meni hän\nulos käytävään, ettei Jacques kuulisi hänen yskivän.\n\nEräänä iltana, kun he olivat kävelemässä kaupungin ulkopuolella,\nJacques huomasi puun, jonka lehdet jo alkoivat kellastua. Hän katsoi\nsurullisesti Francineen, joka käveli hitaasti ja hiukan haaveilevana.\n\n— Sinä tyhmä poika, sanoi hän suudellen rakastettuaan. — Olemmehan\nvasta heinäkuussa. Lokakuuhun on vielä kolme kuukautta. Rakastaessamme\nnäin toisiamme yötä päivää lisäämme kaksin verroin sitä aikaa, jonka\nsaamme olla yhdessä. Sitä paitsi, jos tunnen itseni huonommaksi lehtien\nkellastuessa, voimmehan muuttaa asumaan kuusimetsään; siellä ovat puut\naina vihreitä.\n\nLokakuussa Francinen täytyi pysyä vuoteessa. Jacquesin ystävä hoiti\nhäntä. Heidän pikku huoneensa oli talon ylimmässä kerroksessa, ja sen\nikkunasta näkyi piha, jossa kasvava puu päivä päivältä varisti lehtiään\nyhä enemmän. Jacques oli ripustanut verhon ikkunan eteen salatakseen\nsairaalta tämän puun. Mutta Francinen vaatimuksesta otettiin verho pois.\n\n— Oi ystäväni, puheli hän Jacquesille, — minä annan sinulle sata kertaa\nenemmän suudelmia kuin tuossa puussa on lehtiä. Muuten jaksan jo paljon\nparemmin, hän vielä sanoi. — Voin pian taas lähteä ulos. Mutta kun\non näin kylmä ilma enkä tahdo käsiäni punaisiksi, sinun täytyy ostaa\nminulle puuhka.\n\nKoko sairauden ajan tämä puuhka oli hänen ainoa unelmansa.\n\nPyhäinmiesten päivän aattona Jacques oli surullisempi kuin koskaan.\nFrancine halusi lohduttaa häntä ja osoittaakseen voivansa paremmin\nnousi vuoteesta.\n\nMutta lääkäri saapui samassa ja pakotti Francinen heti asettumaan\ntakaisin vuoteeseen.\n\n— Jacques, hän kuiskasi sitten taiteilijalle, — ole rohkea! Loppu on\nkäsissä. Francine kuolee.\n\nKyyneleet tulivat Jacquesin silmiin.\n\n— Nyt voit antaa hänelle kaikkea, mitä hän haluaa, jatkoi lääkäri. — Ei\nole enää mitään toiveita parantumisesta.\n\nFrancine »kuuli silmillään», mitä lääkäri hänen rakastetulleen sanoi.\n\n— Älä usko häntä! huusi hän ojentaen kätensä Jacquesia kohden. —\nÄlä usko häntä, hän valehtelee! Me lähdemme huomenna ulos yhdessä,\nsilloinhan on pyhäinmiesten päivä. Mutta kun on niin kylmä, mene\nostamaan minulle puuhka... Mene, pyydän sinua... Pelkään niin kovasti\nkylmän puremia.\n\nJacques aikoi lähteä ystävänsä kanssa, mutta Francine pidätti lääkärin\nluonaan.\n\n— Mene vain hakemaan puuhkani, Jacques, sanoi hän rakastetulleen. —\nValitse oikein hyvä, että kestäisi kauan.\n\nJäätyään yksin lääkärin kanssa hän sanoi:\n\n— Voi, tohtori, minä kuolen pian, tiedän sen. Mutta antakaa minulle\njotakin, mikä palauttaisi voimani yhdeksi ainoaksi yöksi, ja sitten\nkuolen mielelläni, koska hyvä Jumala ei salli minun enää kauemmin\nelää...\n\nLääkärin kokiessa parhaansa mukaan häntä lohduttaa tuli tuulenpuuska\navonaisesta ikkunasta huoneeseen ja lennätti kellastuneen lehden\nsairaan vuoteelle.\n\nFrancine työnsi uutimen sivulle ja näki puun seisovan täysin\nlehdettömänä.\n\n— Tämä on viimeinen, hän kuiskasi pistäen lehden pieluksensa alle\n\n— Kuolema tulee vasta huomenna, sanoi lääkäri hänelle. —— Teillä on\nvielä yksi yö aikaa.\n\n— Ah, mikä onni! huudahti nuori tyttö... — Yksi syksyinen yö... siitä\ntulee pitkä!\n\nJacques tuli sisään. Hänen kädessään oli puuhka.\n\n— Oi kuinka kaunis se on! sanoi Francine. — Minä otan sen mukaani, kun\nlähden kaupungille.\n\nYön hän vietti Jacquesin sylissä.\n\nSeuraavana eli pyhäinmiesten päivänä, kun soitettiin päiväkirkkoon,\nalkoi kuolinkamppailu. Francinen koki ruumis tärisi.\n\n— Käsiäni palelee, hän sopersi, — anna minulle puuhkani.\n\nJa hän työnsi pikku kätensä turkisten sisään...\n\n— Loppu on tulossa, sanoi lääkäri Jacquesille — Suutele häntä viimeisen\nkerran.\n\nJacques painoi huulensa kuolevan huulille. Viime hetkellä tahdottiin\npuuhka ottaa pois, mutta Francine puristi sitä suonenvedontapaisesti.\n\n— Ei, ei, kielsi hän, — antakaa minun pitää, nyt on talvi... kylmä...\nVoi Jacques raukkani! Kuinka sinun käy? Voi, hyvä Jumala!\n\nJa seuraavana päivänä Jacques oli yksin.\n\n_Ensimmäinen lukija_. Sanoinhan, ettei tämä ole mikään iloinen tarina.\n\nNiinpä niin, lukijani, ei aina voi nauraa.\n\n\nII\n\nPyhäinmiesten päivän jälkeinen aamu. Francine oli äsken kuollut\n\nKaksi miestä valvoi kuolinvuoteen ääressä. Toinen seisoi, hän oli\nlääkäri, toinen oli polvillaan vuoteen edessä painaen huuliaan vainajan\nkäsiin ja näyttäen epätoivoisella suudelmalla tahtovan lähtemättömästi\nkiinnittää ne kuolleeseen, hän oli Jacques, Francinen rakastaja.\nEnemmän kuin kuusi tuntia hän oli jo ollut tuskallisen tylsyyden\ntilassa. Ikkunan alta kuuluvat posetiivin sävelet herättivät hänet\nvihdoin.\n\nPosetiivi soitti erästä laulua, jota Francine aamuisin noustessaan oli\nhyräillyt.\n\nSilloin heräsi Jacquesin mielessä eräs niitä mielettömiä toiveita,\njoita vain suuri epätoivo voi loihtia. Hän siirtyi ajatuksissaan\nkuukauden taaksepäin siihen aikaan, jolloin Francine oli vain\nkuolemansairas, mutta ei kuollut. Unohtaen nykyisyyden hän kuvitteli,\nettä Francine oli vain nukkunut ja että hän tuossa tuokiossa heräisi,\ntavallinen aamulaulunsa huulillaan.\n\nMutta posetiivin sävelet eivät olleet vielä lakanneet kuulumasta, kun\nJacques jo oli palannut todellisuuteen. Francinen suu oli ainiaaksi\nvaiennut, ja se hymy, jonka hänen viimeinen ajatuksensa oli tuonut\nesille, hävisi vähitellen hänen huuliltaan, kuoleman leiman levitessä\nkalpeille kasvoille.\n\n— Rohkeutta, Jacques, sanoi lääkäri, kuvanveistäjän ystävä.\n\nJacques nousi ja sanoi katsoen lääkäriin:\n\n— Lopussa, eikö niin? Ei mitään toivoa enää?\n\nVastaamatta mitään tähän järjettömään kysymykseen ystävä veti kiinni\nvuoteen uutimet ja ojensi sitten kuvanveistäjälle kätensä.\n\n— Francine on kuollut, sanoi hän. — Eihän se tullut meille odottamatta.\nJumala tietää, että olemme tehneet kaikkemme pelastaaksemme hänet.\nHän oli kunnon tyttö, Jacques, hän rakasti sinua suuresti, enemmän ja\ntoisella tavalla kuin sinä rakastit häntä. Hänen rakkautensa ei ollut\nmuuta kuin rakkautta, sinun sitä vastoin oli sekoitettua. Francine on\nkuollut... mutta kaikki ei ole vielä lopussa. Meidän pitää nyt ryhtyä\nvalmistamaan hautajaisia. Lähdemme yhdessä ja pyydämme naapurina asuvaa\nnaista valvomaan vainajan luona meidän poissaollessamme.\n\nJacques mukaantui ystävänsä tahtoon. Koko päivä kului heiltä moniin\neri tehtäviin, käynteihin maistraatissa, hautaustoimitsijan luona ja\nkirkkomaalla. Kun Jacquesilla ei ollut yhtään rahaa, panttasi lääkäri\nkellonsa, sormuksensa ja muutamia vaatekappaleita seuraavaksi päiväksi\nmäärättyjen hautajaisten maksuksi.\n\nHe palasivat myöhään illalla. Naapurin nainen pakotti Jacquesin syömään\nhiukkasen.\n\n— Niin, sanoi Jacques, — mielelläni syönkin hiukan. Minun on kylmä ja\ntarvitsen jonkin verran voimia, silli minulla on vielä työtä ensi yönä.\n\nNaapuri ja lääkäri eivät ymmärtäneet, mitä kuvanveistäjä tarkoitti.\n\nJacques istuutui pöytään ja ahmi ruokansa niin kiireesti, että oli\nvähällä tukehtua. Sitten hän pyysi juomista. Mutta nostaessaan lasin\nhuulilleen hän äkkiä pudotti sen maahan sirpaleiksi. Tämä lasi oli\nherättänyt taiteilijan sielussa muiston, joka uudelleen palautti hänen\nhetkiseksi vaimentuneen tuskansa. Sinä päivänä, jolloin Francine ensi\nkerran oli tullut hänen luoksensa, jo silloin kärsien taudistaan, ja\ntuntenut pahoinvointia, oli Jacques antanut hänen tästä lasista juoda\nsokerivettä. Myöhemmin, sitten kun he olivat muuttaneet yhteen asumaan,\nhe olivat tehneet siitä rakkautensa muistoesineen.\n\nHarvoina rikkauden hetkinä taiteilija oli ostanut ystävättärelleen pari\npulloa vahvistavaa viiniä, jota lääkäri oli määrännyt, ja juuri tästä\nlasista oli Francine aina nauttinut virkistävää nestettä, joka teki\nhänen hellyytensä viehättävän iloiseksi.\n\nJacques katseli puolisen tuntia äänettömänä tämän hauraan ja rakkaan\nmuiston sirpaleita. Hänestä tuntui kuin hänen sydämensäkin olisi\nsärkynyt ja sen pirstaleet repineet hänen rintaansa. Toinnuttuaan hän\nkokosi lasinpalaset ja pani ne erääseen laatikkoonsa. Sitten hän pyysi\nnaapurinaista tuomaan kaksi kynttilää ja käskemään portinvartijan tuoda\nhuoneeseen sangollisen vettä.\n\n— Älä mene, sanoi hän lääkärille, joka ei aikonutkaan vielä lähteä. —\nTarvitsen apuasi ihan heti.\n\nVettä ja kynttilöitä tuotiin. Ystävät jäivät yksin.\n\n— Mitä aiot tehdä? kysyi lääkäri nähdessään Jacquesin kaatavan veden\npuiseen kaukaloon ja sekoittavan siihen kipsiä yhtä isoina paloina.\n\n— Mitäkö aion tehdä, toisti kuvanveistäjä. — Etkö jo arvaa? Aion\nmuovailla Francinen pään, ja kun rakkauteni pettää, jos jään yksikseni,\net sinä saa poistua.\n\nJacques veti sitten syrjään vuoteen uutimet ja otti pois liinan, jolla\nkuolleen kasvot oli peitetty. Hänen kätensä vapisi, ja tukahdutettu\nnyyhkytys tempoili hänen huuliaan.\n\n— Tuo kynttilät, huusi hän ystävälleen, — ja pitele sitten\nkipsikaukaloa.\n\nToinen kynttilä asetettiin vuoteen pääpuolelle, niin että koko sen\nvalo osui vainajan kasvoille; toinen kynttilä pantiin jalkopäähän.\nOliiviöljyssä kastetulla siveltimellä taiteilija kostutti kuolleen\nsilmäripset, kulmakarvat ja hiukset, jotka hän oli järjestänyt sillä\ntavoin kuin Francinen oli tapana ne kammata.\n\n— Sitten ei tee hänelle kipeätä, kun otamme naamion pois, hän mutisi\nitsekseen.\n\nKun näin oli ryhdytty varokeinoihin ja vainajan pää sovitettu\nsuotuisaan asentoon, alkoi Jacques valaa kasvoille kipsiä, vahventaen\nsitä tasaisesti, kunnes naamio oli riittävän paksu. Neljännestunnin\nkuluttua oli työ suoritettu ja täydellisesti onnistunut.\n\nTällöin oli sattunut omituinen ilmiö: Francinen kasvot olivat\nmuuttuneet. Veri, joka ei ollut ehtinyt vielä täysin jähmettyä, oli\nvarmaankin lämmennyt vedessä kuumentuneen kipsin vaikutuksesta ja\nvirrannut ruumiin yläosiin. Hienon hieno rusotus kuulsi kalpealla\notsalla ja poskipäissä; silmäluomet olivat naamiota poistettaessa\npuoleksi auenneet ja jättivät näkyviin tyynet, siniset silmät,\njoiden katse ilmaisi hämärää ymmärtämystä, ja huulet, jotka olivat\nauenneet ikään kuin vienoon hymyilyyn, näyttivät kuiskaavan viimeisen,\njäähyväisissä unohtuneen sanan, jonka vain sydän yksin voi kuulla.\n\nKuka voi väittää, että ymmärrys ehdottomasti katoaa samalla hetkellä,\njolloin tunnottomuus alkaa? Kuka voi sanoa, että intohimot sammuvat\njärkyttämänsä sydämen viimeisten lyöntien keralla? Eikö sielu joskus\nvoi vapaaehtoisesti viipyä ruumiissa, joka on jo hautajaisia varten\nvaatetettu, tuokion ajan tarkkaillakseen maallisen tomumajansa kätköstä\neloonjääneen kyyneliä ja kaihoa? Elämästä eroavilla on niin monia syitä\nepäillä jälkeenjääviä.\n\nHetkellä, jolloin Jacques taiteensa keinoilla koki säilyttää rakkaansa\npiirteitä, oli kukaties viimeinen maallinen ajatus herättänyt Francinen\nensimmäisestä ikuisen levon unesta. Ehkä hän oli muistanut, että se\nmies, jonka hän oli jättänyt, oli samalla kertaa sekä taiteilija että\nrakastaja, että hän oli kumpaakin, koska ei voinut olla toinen ilman\ntoista, että Jacquesille rakkaus oli taiteen sielu ja että hänen\nlemmittynsä suuri rakkaus johtui siitä, että hän oli osannut olla\nJacquesille sekä nainen että rakastettu, tunne ja muoto. Ja silloin\nehkä, tahtoen jättää Jacquesille ne kasvot, joista oli tullut hänelle\nruumiillistunut ihanne, Francine oli voinut, vaikka oli jo kuollut ja\njäykistynyt, vielä kerran saada kasvoilleen rakkautensa säteilyn ja\nnuoruutensa koko viehkeyden: hän elävöityi taideteoksen takia.\n\nJa kenties tyttö raukka olikin ajatellut oikein, sillä oikeiden\ntaiteilijain joukossa on tosiaan Pygmalioneja, jotka päinvastoin\nkuin tuo vanhanajan taiteilija toivoisivat voivansa muuttaa elävät\nGalateansa marmorihahmoiksi.\n\nNähdessään tämän kirkastetun olennon, josta kaikki kuolinkamppailun\njäljet olivat poissa, ei kukaan olisi voinut aavistaa niitä pitkällisiä\nkärsimyksiä, jotka olivat olleet kuoleman esipuheena. Francine näytti\nsiinä jatkavan rakkaudenunta, ja hänet näin nähdessään olisi voinut\nsanoa hänen kuolleen kauneuteen.\n\nLääkäri oli uupuneena nukahtanut huoneen nurkkaan.\n\nJacques puolestaan oli uudelleen vaipunut epäilyksiinsä. Hänen\nharha-aistimuksille avoin henkensä uskoi itsepintaisesti, että niin\nrajattomasti rakastetun naisen täytyi jälleen herätä eloon, ja kun\nlievät hermojen värähdykset äskeisen kipsikäsittelyn seurauksena\nvälistä keskeyttivät ruumiin liikkumattomuuden, sai tämä näennäinen\nelämän merkki Jacquesin pysymään onnellisessa harhaluulossaan aamuun\nasti, jolloin eräs komissario tuli varmentamaan kuoleman ja antamaan\nhautajaisluvan.\n\nJos muuten vain epätoivoisen hullu saattoi epäillä tämän kauniin\nolennon kuolemaa, niin tarvittiin sen uskomiseen toisaalta tieteen\nerehtymättömyys.\n\nSillä aikaa kun naapuri pani Francinen käärinliinoihin, vietiin\nJacques toiseen huoneeseen, jonne oli kokoontunut muutamia hänen\nystäviänsä hautajaissaattoa varten. Taiteilijat pidättyivät lausumasta\nJacquesille, jota he kuitenkin veljellisesti rakastivat, niitä\ntavanmukaisia lohdutussanoja, jotka vain kiihdyttävät tuskaa ja joita\non niin vaikea keksiä ja yhtä raskasta kuunnella. Sen sijaan he vain\nkukin puristivat ääneti ystävänsä kättä.\n\n— Tämä kuolemantapaus on suuri onnettomuus Jacquesille, sanoi eräs\nheistä.\n\n— Epäilemättä, vastasi maalari Lazare, kummallinen mies, joka jo\nvarhain oli osannut voittaa kaikki intohimot asettamalla niitä vastaan\nlujan, taipumattoman tahtonsa ja jossa taiteilija oli lopulta vienyt\nihmisestä voiton, — epäilemättä, mutta tämän onnettomuuden hän on\nomasta tahdostaan ottanut vastaan. Siitä lähtien, kun Jacques tutustui\nFrancineen, hän on paljon muuttunut.\n\n— Francine teki hänet onnelliseksi, huomautti toinen.\n\n— Onnelliseksi! toisti Lazare. — Mitä te sillä tarkoitatte ja kuinka\nvoitte nimittää onneksi intohimoa, joka vie ihmisen Jacquesin\nnykyiseen tilaan? Näyttäkääpä hänelle tällä hetkellä jotakin taiteen\nmestariteosta. Hän ei loisi siihen silmäystäkään. Olen varma, että\nhän, saadakseen vielä kerran nähdä rakastajattarensa, astuisi jonkun\nTizianin tai Rafaelin yli. Minun rakastajattareni on kuolematon eikä\npetä minua koskaan. Hän asuu Louvressa, ja hänen nimensä on Joconda.\n\nLazaren aikoessa ryhtyä esittämään mielipiteitään taiteesta ja\ntunteesta tultiin ilmoittamaan, että piti lähteä kirkkoon.\n\nMuutamien hiljaa lausuttujen rukousten jälkeen saattue kääntyi\nhautausmaata kohden... Kun juuri tänään oli vainajille pyhitetty päivä,\noli kirkkomaa täynnä väkeä. Monet kääntyivät katsomaan Jacquesia, joka\nastui paljain päin ruumisvaunujen jäljessä.\n\n— Poikaparka! surkutteli eräs joukosta, — siinä on kai hänen äitinsä...\n\n— Varmaankin hänen isänsä, sanoi toinen.\n\n— Hän saattaa sisartansa, arveli kolmas.\n\nAinoastaan eräs runoilija, joka oli tullut tutkimaan surevien ilmeitä\nja asentoja tässä vuosittain marraskuun sumussa vietettävässä\nmuistojen juhlassa, arvasi Jacquesin nähdessään, että hän saattoi\nrakastajatartansa viimeiseen lepoon.\n\nSaattueen tultua määräpaikkaansa asettuivat boheemit paljastetuin päin\nhaudan ympärille. Jacques seisoi sen reunalla lääkäriystävänsä tukemana.\n\nHaudankaivajilla oli kiire, ja he tahtoivat saada kaikki käymään\nnopeasti.\n\n— Hautapuhetta ei pidetä, toinen heistä sanoi. — Sitä pikemmin pääsemme\nEi siis muuta kuin arkkuun kiinni, kaveri. Nyt nostetaan!\n\nHeti vedettiin arkku vaunuista ja laskettiin hihnoilla hautaan.\nToinen kaivajista veti hihnat takaisin ja alkoi sitten toverinsa\nauttamana lapioida hautaa umpeen. Työ oli pian tehty, ja hiekkakasalle\npystytettiin pieni puuristi.\n\nLääkäri kuuli Jacquesin kesken nyyhkytystään sopertavan nämä itsekkäät\nsanat:\n\n— Voi, minun nuoruutenihan nyt haudataan!\n\nJacques kuului erääseen seuraan, jonka nimi oli _Vedenjuojat_. Sitä\nperustettaessa näyttiin jäljitellyn kuuluisaa Quatre-Vents-kadun\nkirjailijaliittoa, josta puhutaan _Maakunnan suurmies_ nimisessä\nromaanissa. Kuitenkin oli suuri ero tämän liiton sankarien ja\n»_vedenjuojien_» välillä, jotka olivat, kuten kaikki jäljittelijät,\nkehittäneet äärimmäisyyteen liiton järjestelmän. Ero tuli näkyviin jo\nsiinäkin, että Balzacin romaanissa liiton jäsenet lopulta saavuttavat\npäämääränsä ja todistavat jokaisen järjestelmän olevan hyvän, kun\nse vain onnistuu. Useita vuosia kestettyään Vedenjuojien seura sitä\nvastoin hajosi luonnollisella tavalla, kaikkien jäsenten kuoltua,\neikä heistä yhdenkään nimi liittynyt teokseen, joka olisi voinut olla\ntodistuksena seuran olemassaolosta.\n\nAsuessaan yhdessä Francinen kanssa Jacques kävi harvemmin tässä\nseurassa. Elämän välttämättömät tarpeet olivat pakottaneet taiteilijan\nrikkomaan eräitä ehtoja, jotka seuraa perustettaessa oli juhlallisesti\nvannottu.\n\nAlinomaa mielettömän ylpeyden puujaloille nousten nämä nuoret\nmiehet olivat panneet liitossaan ehdottomaksi periaatteeksi olla\nkoskaan laskeutumatta taiteen yleviltä huipuilta; se merkitsi,\nettä äärimmäisestä kurjuudesta huolimatta kukaan ei saanut alistua\npakkoon. Niinpä esimerkiksi runoilija Melchior ei ollut koskaan\nsuostunut jättämään lyyraansa laatiakseen esim. tilausilmoituksen\ntai valtiollisen uskontunnustuksen. Tällaiset sepustukset kelpasivat\nystävällemme Rodolphelle, tyhjäntoimittajalle, joka osasi kaikkea\nja joka ei koskaan päästänyt viiden frangin kappaletta ohitseen\nkoettamatta kaikin mokomin sitä tavoittaa. Maalari Lazare, ylpeä\nryysyläinen, ei olisi koskaan tahrinut siveltimiään kuvatakseen\nräätäliä, joka pitelee kädessään papukaijaa, kuten ystävämme Marcel\noli kerran tehnyt saaden vastalahjaksi kuuluisan Metusalem-takkinsa,\njota jokainen hänen rakastetuistaan oli saanut jo opetella paikkaamaan.\nKoko sen ajan, jonka Jacques oli elänyt _Vedenjuojien_ aateyhteydessä,\nhän oli alistunut noudattamaan seuran ankaria sääntöjä, mutta tultuaan\ntuntemaan Francinen hän ei hennonnut pakottaa tätä jo siihen aikaan\nsairasta tyttö-raukkaa elämäntapaan, jota yksinolonsa aikana oli\nviettänyt. Jacques oli ennen kaikkea avomielinen, rehellinen luonne.\nNiinpä hän meni tapaamaan seuran johtajaa, jyrkkää ja juroa Lazarea\nja ilmoitti aikovansa tästä lähtien ottaa vastaan mitä työtä hyvänsä,\njosta olisi tuloja.\n\n— Ystäväiseni, vastasi Lazare, — rakkaudentunnustuksesi oli samalla\ntaiteesta luopumisesi. Olemme edelleen ystäviäsi, jos niin tahdot,\nmutta hengenheimolaisiasi emme enää ole. Harjoita ammattiasi mielesi\nmukaan. Minulle et ole enää kuvanveistäjä, vaan kipsikuvien tuhertaja.\nSinä voit nyt juoda viiniä, mutta me, jotka edelleen juomme vain vettä\nja syömme sotamiehen leipää, me pysymme taiteilijoina.\n\nMitä kaikkea Lazare sanoikin, Jacques pysyi taiteilijana. Mutta\nvoidakseen pitää Francinen luonaan hän teki, kun tilaisuus\ntarjoutui, ansiotyötä. Niin hän esimerkiksi työskenteli pitkän\naikaa koristetaiteilija Romagnésin ateljeessa Taitavana työssään\nja nerokkaana keksimään. Jacques olisi voinut tarvitsematta\nluopua vakavasta taiteesta saavuttaa suuren maineen tällä alalla,\nkoriste-esineet kun ovat tärkeimpiä ylellisyystavaroita. Mutta\nJacques oli laiska kuten kaikki todelliset taiteilijat ja rakastunut\nkuin runoilija. Nuoruus oli herännyt hänessä myöhään, mutta sitä\nhehkuvampana, ja aavistaen sen pian loppuvan hän tahtoi kuluttaa sen\nyhteen menoon Francinen sylissä. Sattui sen tähden usein, että jokin\nedullinen työ kolkutti ovelle Jacquesin vastaamatta mitään, koska hän\nei tahtonut häiriintyä ja koska oli niin suloista haaveksia katsellen\nlemmittynsä loistaviin silmiin.\n\nFrancinen kuoltua meni kuvanveistäjä tapaamaan vanhoja ystäviään,\n_Vedenjuojia_. Mutta Lazaren henki vallitsi tässä piirissä, jossa\njokainen jäsen oli kivettynyt taiteen itsekkyyteen. Jacques ei löytänyt\ntäältä mitä oli tullut etsimään. Hänen epätoivoaan ei ymmärretty, vaan\nkoetettiin järkeilyllä rauhoittaa. Saadessaan niin vähän myötätuntoa\nja ymmärtämystä osakseen Jacques piti parempana kantaa suruaan yksin\nkuin nähdä sen joutuvan väittelyn aiheeksi. Hän luopui siis kokonaan\n_Vedenjuojista_ ja eli tästä lähtien yksinään omaa elämäänsä.\n\nViisi tai kuusi päivää Francinen hautajaisten jälkeen Jacques\nmeni tapaamaan erästä Montparnassen hautuumaan marmorikauppiasta\nja ehdotti hänelle seuraavaa sopimusta: marmorikauppiaan oli\nvalmistettava Francinen haudalle kehys, jonka piirustuksen Jacques\nitse tekisi, ja annettava lisäksi taiteilijalle kappale valkeaa\nmarmoria; vastasuoritukseksi Jacques sitoutuisi kolmen kuukauden\najaksi marmorikauppiaan palvelukseen joko kivien muovaajana' tai\nkuvanveistäjänä. Hautakivien kauppiaalla oli juuri silloin useita\nylimääräisiä tilauksia suoritettavanaan. Hän kävi tarkastamassa\nJacquesin töitä ateljeessa ja sai useita tekeillä olevia veistoksia\nnähdessään sen käsityksen, että sattuma oli hänelle Jacquesissa antanut\noikean aarteen. Viikkoa myöhemmin Francinen hautaa ympäröi kehys,\nja keskellä olleen puuristin tilalla seisoi kiviristi, johon oli\nkaiverrettu Francinen nimi.\n\nJacques oli onneksi joutunut tekemisiin rehellisen miehen kanssa,\njoka hyvin käsitti, että sata kiloa valurautaa ja kolme kuutiojalkaa\nPyreneitten marmoria oli naurettavan mitätön palkkio Jacquesin kolmen\nkuukauden töistä, joilla kauppias oli ansainnut useita tuhansia\nfrangeja. Hän tarjosi taiteilijalle liikekumppanuutta, mutta Jacques\nei suostunut. Käsiteltävien aiheiden yksitoikkoisuus ei miellyttänyt\nhänen kekseliästä, mielikuvitusrikasta luonnettaan. Sitä paitsi hän oli\nsaanut, mitä oli tahtonut, ison marmorimöhkäleen, josta aikoi valmistaa\nmestariteoksen kaunistamaan Francinen hautaa.\n\nKevään tullessa Jacquesin asema parani melkoisesti. Hänen\nlääkäriystävänsä tutustutti hänet ylhäiseen ulkomaalaiseen, joka\naikoi asettua Pariisiin ja parhaillaan rakennutti sinne suurenmoista\npalatsia erääseen kaikkein kauneimpaan kaupunginosaan. Useita kuuluisia\ntaiteilijoita oli kutsuttu avustamaan tämän palatsin kaunistamista.\nJacquesilta tilattiin salongin uuni. Vieläkin olen näkevinäni edessäni\nJacquesin luonnokset. Suunnitelma oli mitä viehättävin. Talven kaikki\nrunollisuus kuvastui tässä marmorissa, josta piti tulla liekkien\nkehys. Kun Jacquesin ateljee oli liian pieni, pyysi hän ja saikin\ntyönsä suoritusta varten käytettäväkseen huoneen vielä asumattomassa\npalatsissa. Sitä paitsi annettiin hänelle etukäteen melkoinen summa\nsovitusta palkkiosta. Jacques pystyi nyt korvaamaan lääkäriystävälleen\nne rahat, jotka oli häneltä lainannut Francinen kuollessa. Sitten hän\nriensi hautausmaalle peittämään kukilla maan, jossa hänen rakastettunsa\nlepäsi.\n\nMutta kevät oli ehtinyt ennen häntä: nuoren tytön haudalla viheriöitsi\njo nurmi tuhansine kukkineen. Taiteilija ei hennonnut repiä niitä pois,\nsillä hän uskoi näiden kukkien sisältävän jotakin hänen rakkaimmastaan.\nKun puutarhuri kysyi, mitä hänen piti tehdä Jacquesin tuomilla\nruusuilla ja orvokeilla, käski hän istuttaa ne eräälle naapurihaudalle,\njoka oli vastikään peitetty, köyhän ihmisen köyhälle leposijalle,\njoka oli kehystä vailla ja jossa ainoana tuntomerkkinä oli hiekkaan\ntyönnetty puukappale, haalistunut paperikukkaseppele latvassaan —\nköyhän surevaisen köyhä uhri.\n\nJacques poistui hautausmaalta toisena ihmisenä kuin oli sinne tullut\nHän tarkasteli uteliaana ja iloisena kevään kirkasta aurinkoa, tätä\nsamaa aurinkoa, joka oli niin monta kertaa kullannut Francinen hiukset,\nkun hän niityillä ja nurmikoilla poimi valkoisilla käsillään kukkia.\nKokonainen kauniiden muistojen parvi lauloi Jacquesin sydämessä.\nKävellessään uloimmalla bulevardilla erään pikku ravintolan ohitse\nhän muisti sen päivän, jolloin hän ja Francine rajuilman yllättäminä\nolivat poikenneet tähän pikku tupaan ja aterioineet siellä. Jacques\nastui sisälle ja käski kattaa itselleen aterian samaan muistorikkaaseen\npöytään. Jälkiruoka tarjottiin pienellä maalatulla lautasella; Jacques\ntunsi sen ja muisti, että Francine oli puolituntisen miettinyt\nlautaseen maalattua kuva-arvoitusta, ja myöskin erään laulun, jota\nFrancine oli hyräillyt, kun punaviini, joka ei ollut kallista ja\njoka sisälsi enemmän iloisuutta kuin rypälemehua, oli saanut hänet\nhyvälle tuulelle. Mutta tämä suloisten muistojen laine herätti hänen\nrakkautensa herättämättä kuitenkaan hänen tuskaansa. Taikauskoisena\nkuten kaikki runolliset ja haaveilevat sielut Jacques kuvitteli, että\nFrancine oli kuullut äsken hänen askeleensa ja nyt lähetti hänelle\nhaudastaan tämän kauniin muistosikermän, eikä tahtonut turmella sitä\nkyynelillään. Hän poistui ravintolasta kevein askelin, pystypäin,\nloistavin silmin ja sykähtävin sydämin melkeinpä hymy huulillaan, ja\nhyräillen matkalla Francinen laulun kertosäettä:\n\n    Käy lempi ympärilläin,\n    oveni auki siis!\n\nTämä säe oli hänelle yhä vielä muisto, mutta samalla kuitenkin jo\nlaulu. Ja ehkä tietämättään hän tänä iltana astui ensimmäisen askeleen\nsitä tietä, joka vie surusta kaihomielisyyteen ja siitä unohdukseen.\nAh, tehköön tai tahtokoon ihminen mitä tahansa, muuttuvaisuuden ikuinen\nja oikea laki määrää niin.\n\nKuten kukat, jotka ehkä olivat saaneet alkunsa Francinen ruumiista,\nolivat puhjenneet hänen haudallaan, samoin virtasi nuoruuden mehua\nJacquesin sydämeen, jossa vanhan rakkauden muistot herättivät\nepämääräistä uuden rakkauden kaipuuta. Hän oli sitä paitsi niitä\ntaiteilijoita ja runoilijoita, jotka tekevät intohimostaan\ntaiteensa työaseen ja joiden luomisinto alkaa toimia vasta sydämen\nliikkeellepanevan voiman vaikutuksesta. Jacquesilla luova mielikuvitus\noli tosiaan tunteen tytär, ja hän pani palasen itseään pienimpäänkin\nteokseensa. Hän tajusi, etteivät muistot enää riittäneet hänelle ja\nettä samoin kuin myllynkivi jauhettavan puutteessa hänen sydämensäkin\nliikutusten puutteessa kulutti omaa itseään. Työ ei enää viehättänyt\nhäntä; ennen niin kuumeisen kiihkeä ja alati valmis mielikuvitus\ntyöskenteli vasta pitkällisten ponnistusten perästä. Jacques oli\ntyytymätön ja melkein kadehti entisten ystäviensä, _Vedenjuojien_,\nelämää.\n\nHän koetti huvitella ja hankki itselleen uusia tuttavuuksia. Hän kävi\nusein tapaamassa runoilija Rodolphea, johon oli tutustunut eräässä\nkahvilassa. Heissä oli herännyt suuri myötätunto toisiaan kohtaan.\nJacques oli kertonut hänelle ikävästään, ja Rodolphe ymmärsi pian, mikä\nsiihen oli syynä.\n\n— Tunnen tuon hyvin, ystäväiseni, hän sanoi kuvanveistäjälle.\n\nJa koputtaen häntä rintaan sydämen kohdalle hän lisäsi:\n\n— Tuonne pitää kiireesti sytyttää uusi tulit. Hankkikaa viipymättä\npieni intohimo, silloin saatte taas uusia aatteita.\n\n— Voi, sanoi Jacques,— minä rakastin liiaksi Francinea!\n\n— Eihän se estä teitä aina rakastamasta häntä. Saatte suudella häntä\ntoisen huulilla.\n\n— Oh, kunpa voisin löytää naisen, joka olisi hänen kaltaisensa! huokasi\nJacques.\n\nJa hän Iäksi Rodolphen luota ajatuksiinsa vaipuneena.\n\nKuusi viikkoa myöhemmin oli Jacques saanut takaisin entisen\nluomisintonsa. Sen oli lempeillä katseillaan sytyttänyt sievä tyttö,\nnimeltä Marie, jonka sairas kauneus hieman muistutti Francinea.\nTotta puhuen Marie olikin varsin viehättävä, iältään kuusi viikkoa\nvaille kahdeksantoista, niin kuin hän itse aina muisti sanoa. Heidän\nrakkautensa oli virinnyt kuutamossa, kylätanssien puutarhassa, kimeän\nviulun, käheän kontrabasson ja rastaan lailla kitisevän klarinetin\nsoidessa. Jacques oli kohdannut hänet illalla kävellessään tanssia\nvarten varatun kehän ympärillä. Nähdessään taiteilijan menevän\nohitse, jäykkänä, ainainen kaulaan asti napitettu musta puku yllään,\nkuiskuttelivat jotkut vallattomat tytöt, jotka tunsivat hänet\nulkonäöltä:\n\n— Mitä tuolla ruumiinkuljettajalla on täällä tekemistä? Onko hänellä\nehkä taas joku haudattavana?\n\nJacques asteli yhä muista erillään, samalla eräs muisto repi verille\nasti hänen sydäntään, saaden lisää kirpeyttä orkesterin soittaessa\niloista kontratanssia, joka kaikui taiteilijan korviin surullisena kuin\n_De Profundis_, Kesken näitä unelmiaan hän joutui näkemään Marien,\njoka nurkasta tarkasteli häntä ja nauroi sydämensä pohjasta nähdessään\ntaiteilijan synkän ilmeen. Jacques käänsi päätänsä ja huomasi muutaman\naskeleen päässä tytön, jolla oli ruusunvärinen hattu. Hän lähestyi\nnuorta tyttöä ja lausui muutamia sanoja, jotka eivät jääneet vastausta\nvaille. Sitten hän tarjosi Marielle käsivartensa pientä puutarhakävelyä\nvarten. Tyttö suostui. Jacques sanoi hänelle, että hän oli kaunis kuin\nenkeli, ja tyttö antoi sanoa sen kaksikin kertaa. Kun Jacques oli\nriipaissut vihreitä omenia puista, pureskeli tyttö niitä mielissään,\npäästäen tuon tuostakin helisevän naurun, joka näytti olevan hänen\nveikeän iloisuutensa ainainen loppukerto. Jacques ajatteli, muistaen\nraamatusta esimerkin, ettei sopinut olla epätoivoissaan kenenkään\nnaisen seurassa, saatikka niiden, jotka pitivät omenista. Hän teki\nruusuhattuisen kanssa vielä yhden kierroksen puutarhassa, ja siitä\nseurasi, ettei hän poistuessaan tanssiaisista enää ollut yksin.\n\nJacques ei ollut kuitenkaan unohtanut Francinea. Rodolphen neuvoa\nnoudattaen hän suuteli Francinea joka päivä Marien huulilla ja valmisti\nsalaa kuvanveistosta, jonka aikoi pystyttää kuolleen rakastettunsa\nhaudalle.\n\nEräänä päivänä rahoja saatuaan Jacques osti Marielle mustan puvun.\nTyttö oli hyvin tyytyväinen siihen, mutta hänen mielestään ei musta\nväri oikein sopinut kesän heleyteen. Jacques sanoi pitävänsä hyvin\npaljon mustasta ja saavansa suuren ilon, jos Marie käyttäisi tätä pukua\njoka päivä. Nuori tyttö totteli.\n\nEräänä lauantaipäivänä Jacques sanoi hänelle:\n\n— Tule huomenna hyvissä ajoin, teemme pienen retken maalle.\n\n— Kuinka hauskaa! huudahti Marie. — Valmistanpa sinulle yllätyksen,\nsaat nähdä. Huomenna on varmasti kaunis ilma.\n\nMarie valvoi koko yön kotonaan viimeistellen uutta heleätä, sievää\npukuaan, jonka oli omilla säästörahoillaan ostanut. Ja niin hän sitten\nsunnuntaina saapui ilosta säteilevänä Jacquesin ateljeehen.\n\nTaiteilija otti hänet vastaan kylmästi ja melkein töykeästi.\n\n— Minähän luulin valmistavani sinulle iloisen yllätyksen tällä uudella\nasullani! sanoi Marie, joka ei voinut ymmärtää, mistä Jacquesin kylmyys\njohtui.\n\n— Emme lähde tänään maalle, vastasi taiteilija — Saat mennä kotiisi,\nminulla on työtä.\n\nMarie lähti raskain mielin. Matkalla hän kohtasi erään nuoren miehen,\njoka tunsi Jacquesin tarinan ja itse aikoinaan oli liehitellyt Marieta.\n\n— Kas, neiti Marie, ettekö olekaan enää surupuvussa? kysyi hän.\n\n— Surupuvussa? toisti Marie, — ja mistä syystä?\n\n— Mitä! Ettekö tiedä? Onhan se kuitenkin yleisesti tunnettu asia. Se\nmusta puku, jonka Jacques lahjoitti teille...\n\n— No?\n\n— Niin, se oli surupuku: Jacques antoi teidän surra Francinea.\n\nSiitä päivästä alkaen Jacques ei enää nähnyt Marieta.\n\nTämä ero tuotti hänelle onnettomuutta. Pahat päivät palasivat. Työt\nloppuivat, ja hän joutui niin suureen kurjuuteen, että tietämättä\nenää mitä tehdä pyysi ystäväänsä lääkäriä toimittamaan hänet johonkin\nsairaalaan. Lääkäri näki jo ensi silmäyksellä, että tämä pyyntö oli\nhelppo täyttää, sillä Jacques, jolla ei ollut aavistustakaan tilastaan,\noli menossa Francinen luo.\n\nHänet vietiin Saint-Louisin sairaalaan.\n\nKun hän vielä jaksoi työskennellä ja liikkua, pyysi hän sairaalan\njohtajalta lupaa saada muuttaa erääseen pikku huoneeseen, joka tällä\nkertaa oli tyhjillään, ja tuotatti sinne muovailutelineen, talttoja ja\nkipsiä. Parin ensi viikon aikana hän valmisteli kuvapatsasta Francinen\nhaudalle. Se esitti enkeliä siivet levällään. Tätä teostaan, jolla oli\nFrancinen piirteet, hän ei kuitenkaan saanut lopullisesti valmiiksi,\nsillä hän ei jaksanut enää nousta portaita, ja pian täytyi hänen jäädä\nkokonaan vuoteeseen.\n\nEräänä päivänä joutui alilääkärin vihko hänen käsiinsä, ja nähtyään\nsiitä, mitä lääkkeitä hänelle oli määrätty, hän ymmärsi olevansa\nhukassa. Hän kirjoitti omaisilleen ja kutsutti luokseen sisar\nGenovevan, joka hoiti häntä hellästi.\n\n— Sisar, sanoi Jacques, — ylhäällä työhuoneessani on pieni kipsikuva.\nSe esittää enkeliä ja oli aiottu eräälle haudalle, mutta minulla ei\nole aikaa hakata sitä marmoriin. Ja kuitenkin minulla on kotonani niin\nkaunis kappale valkoista marmoria, jossa on vaaleanpunaisia juovia.\nNiinpä jätän teille tuon pienen kuvapatsaan, pankaa se kappeliin.\n\nMuutamien päivien kuluttua Jacques kuoli. Kun hautajaiset olivat samana\npäivänä, jolloin taidenäyttely avattiin, eivät _Vedenjuojat_ olleet\nsaattamassa ruumista.\n\n— Taide ennen kaikkea, oli Lazare sanonut.\n\nJacquesin omaiset eivät olleet rikkaita, eikä taiteilija siis saanut\nerityistä omaa leposijaa. Hänet vain haudattiin jonnekin.\n\n\n\n\nXIX\n\nMusetten oikkuja\n\n\nLukijat ehkä muistavat vielä, kuinka maalari Marcel möi\nMedicis-juutalaiselle kuuluisan taulunsa, nimeltä _Kulku Punaisen\nmeren poikki_, joka sitten joutui erään sekatavarakauppiaan kyltiksi.\nSeuraavana päivänä tämän myynnin ja niiden loistavien illallisten\njälkeen, jotka Medicis lupauksensa mukaan tarjosi taiteilijoille\nkaupanpäällisiksi, heräsivät Marcel, Schaunard, Colline ja Rodolphe\nhyvin myöhään. Edellisen illan juopumuksen huumaamina he eivät aluksi\nmuistaneet, mitä oikein oli tapahtunut, ja kun läheisen kirkon kellot\nsoittivat keskipäivän hetkeä, katselivat he toisiansa alakuloisesti\nhymyillen.\n\n— Siinä kutsuu hurskasääninen kello ihmiskuntaa ruualle, sanoi Marcel.\n\n— Tosiaan, vastasi Rodolphe, — on tullut se juhlallinen hetki, jolloin\nkunnialliset ihmiset menevät ruokasaliin.\n\n— Pitäisi siis koettaa päästä kunniallisten ihmisten kirjoihin, mutisi\nColline, jonka ruokahalu heräsi aina samalla kuin hän itsekin.\n\n— Voi, te imettäjäni maitopullot, te lapsuuteni neljä ateriaa, minne\nolette kadonneet? huokasi Schaunard. — Minne, oi minne? hän toisti\nunelmoiden ja lempeän kaihomielisesti.\n\n— Ja ajatelkaa, että tällä hetkellä on Pariisissa satoja tuhansia\nkyljyksiä paistumassa! huomautti Marcel.\n\n— Ja yhtä monta pihviä! lisäsi Rodolphe.\n\nSillä aikaa kun neljä ystävystä pohti keskenään tätä joka päivä\nesiintyvää vaikeata aamiaispulmaa, huusivat talon alakerroksessa\nsijaitsevan ravintolan tarjoilijat täyttä kurkkua ruokavieraiden\ntilauksia.\n\n— Eivätkö ne lurjukset osaa pitää suutansa kiinni! äkäili Marcel. —\nJokainen heidän sanansa on kuin pisto vatsaan.\n\n— Tuulee pohjoisesta, huomautti Colline osoittaen naapurin katolla\nlepattavaa tuuliviiriä. — Emme siis syö tänään aamiaista, sillä\nluonnonvoimat ovat meitä vastaan.\n\n— Kuinka niin? kysyi Marcel.\n\n— Olen vain tehnyt säähavainnon, jatkoi filosofi. — Pohjoistuuli\nmerkitsee melkein aina kieltäytymistä, kun taas etelätuuli tavallisesti\nennustaa iloa ja hyvinvointia. Filosofiassa sanotaan tämmöistä\nviittaukseksi ylhäältä.\n\nGustave Colline laski paastotessaan veristä pilaa.\n\nTällä hetkellä pääsi Schaunardilta, joka oli upottanut kätensä taskuun,\ntuskanhuuto.\n\n— Auttakaa, joku on minun palttoossani! hän kiljui koettaen irrottaa\nsormeaan elävän hummerin saksista.\n\nSchaunardin tuskanhuutoa seurasi äkkiä toinen huuto. Marcel oli\nsattumalta myös pistänyt kätensä taskuun ja löytänyt sieltä Amerikan,\njota ei enää lainkaan ajatellut, ne sataviisikymmentä frangia, jotka\nedellisenä iltana oli juutalaiselta saanut maksuksi taulustaan.\n\nKaikki neljä boheemia saivat nyt muistinsa takaisin.\n\n— Tehkää kunniaa, herrat! sanoi Marcel levittäen pöydälle kourallisen\nkolikoita, joiden joukossa kiilsi viisi tai kuusi uutta kultarahaakin.\n\n— Luulisi niiden melkein elävän, arveli Colline.\n\n— Mikä ihana ääni, sanoi Schaunard helistellen rahoja\n\n— Kuinka kauniita kappaleita! lisäsi Rodolphe, — ikään kuin auringosta\nkirvonneita. Jos olisin kuningas, enpä suvaitsisi mitään muuta rahaa.\nLyöttäisin niihin rakastettuni kuvan.\n\n— Ja kuitenkin on maita, joissa näillä kolikoilla tuskin on piikiven\narvoa, sanoi Schaunard. — Ennen muinoin möivät amerikkalaiset näitä\nneljä kappaletta kahdesta sousta. Eräs esi-isäni on käynyt Amerikassa,\nmissä villit alkuasukkaat pistivät hänet poskeensa. Siitä koitui\nsuvulle suuri vahinko.\n\n— Kyllä kai, mutta mistä tämä eläin on tänne tullut? kysyi Marcel\nkatsellen hummeria, joka oli lähtenyt mönkimään lattiaa pitkin.\n\n— Muistanpa pistäytyneeni eilen Medicisin keittiössä, selitti\nSchaunard. — Tämä matelija on nähtävästi joutunut taskuuni\ntietämättään, nämä eläimet kun ovat hyvin likinäköisiä. Mutta koska\nolen sen kerran saanut, tahdon säilyttää sen myös. Kesytän sen ja\nmaataan sen punaiseksi, sitten se on hauskemman näköinen. Elämäni on\nollut niin surullista Phémien lähdettyä, mutta tuosta saan ainakin\nseuraa.\n\n— Hyvät herrat, huusi Colline, — huomatkaa, tuuliviiri näyttää etelään,\nsaamme aamiaista.\n\n— Uskon sen, sanoi Marcel ottaen kultarahan käteensä.\n\n— Tämän me paistamme runsaan kastikkeen kera.\n\nRuokalistasta virisi pitkällinen ja vakava keskustelu. Jokaisesta\nruokalajista väiteltiin, ja äänten enemmistö ratkaisi kulloinkin\nkiistan. Schaunardin ehdottama munakas hylättiin tarkan harkinnan\nperästä samoin kuin valkoviini, kun Marcel vastusti sitä, pitäen tuota\npikaa puheen, joka esitti hänen viinin tuntemuksensa mitä kirkkaimmassa\nvalossa.\n\n— Viinin ensimmäinen velvollisuus on olla punaista, huudahti\ntaiteilija, — Hiiteen valkoviini!\n\n— Entä samppanja? kysyi Schaunard.\n\n— Häh, mokoma omenaviinikö? Kaatumatautista lakritsavettä! Antaisinpa\nkaikki Epernayn ja Ain viiniholvit yhdestä tynnyrillisestä burgundia.\nEihän meillä sitä paitsi nyt ole tyttösiä vieteltävinä eikä\nlaulunäytelmiä laadittavina. Äänestän samppanjaa vastaan.\n\nKun ohjelma lopulta oli hyväksytty, menivät Schaunard ja Colline alas\nravintolaan tilaamaan aterian.\n\n— Mitähän jos lämmittäisimme täällä hiukkasen, ehdotti Marcel.\n\n— Eipä taitaisi tehdä pahaa, myönsi Rodolphe. — Lämpömittari on jo\nkauan siihen neuvonut. Tehkäämme vain tulta. Saahan kamiinakin kerran\nhämmästyä.\n\nJa hän riensi portaille ja pyysi, että Colline käskisi tuoda puita.\n\nJonkin ajan kuluttua Schaunard ja Colline palasivat mukanaan kantaja,\njoka raahasi isoa säkillistä halkoja.\n\nKun Marcel penkoi laatikkoaan etsien papereittensa seasta sytykkeitä,\nosui hänen käteensä eräs kirje, jonka käsiala värähdytti häntä ja jota\nlukemaan hän siirtyi muista syrjään.\n\nKirjeen oli Musette lyijykynällä kirjoittanut siihen aikaan, jolloin\nhän vielä asui yhdessä Marcelin kanssa. Se oli päivätty täsmälleen\nvuosi takaperin. Sisällys oli seuraava:\n\n »Rakas ystävä.\n\n Älä ole levoton minusta, palaan pian kotiin. Lähden hetkiseksi\n kävelemään saadakseni itseni lämpimäksi, huoneessa kun on niin kylmä\n ja hiilikauppias on jättänyt meidät oman onnemme nojaan. Taitoin kaksi\n viimeistä tuolinjalkaa, mutta ne eivät palaneet edes niin kauan,\n että olisin ennättänyt keittää kananmunan. Ja tuuli puhaltaa, tulee\n ikkunasta sisälle kuin kotiinsa ja kuiskaa korvani täyteen huonoja\n neuvoja, joita noudattamalla tuottaisin sinulle surua. Parempi on\n mennä hetkiseksi kävelemään ja katselemaan lähimpiä myymälöitä. Kuuluu\n saavan samettia 10 frangilla metrin. Pitää mennä katsomaan. Palaan\n päivälliseksi.\n\n                                                     Musette.»\n\n— Tyttö-parka! mutisi Marcel mykertäen kirjeen taskuunsa.\n\nJa kätkien kasvot käsiinsä hän vaipui hetkiseksi syviin mietteisiin.\n\nBoheemimme olivat tähän aikaan jo kauan eläneet leskeyden tilassa,\nlukuun ottamatta Collinea, jonka rakastettu oli aina pysynyt\nnäkymättömänä ja tuntemattomana.\n\nMyöskin Phémie, Schaunardin rakastettava toveri, oli tavannut\nyksinkertaisen sielun, joka oli tarjonnut hänelle sydämensä,\nmahonkikaluston ja sormuksen, punaisista hiuksistaan punotun sormuksen.\nParin viikon kuluttua tahtoi Phémien uusi lemmitty kuitenkin ottaa\ntakaisin sydämensä ja kalustonsa, koska oli huomannut rakastettunsa\nkädessä hiussormuksen, mutta mustan, ja uskalsi epäillä häntä\npetoksesta.\n\nMutta Phémie oli pysynyt siveellisenä. Hän oli vain värjännyt\nsormuksen mustaksi, kun hänen ystävättärensä tekivät alinomaa pilaa\nhänen punaisesta hiussormuksestaan. Herra tuli tämän kuultuaan niin\ntyytyväiseksi, että osti hänelle silkkipuvun. Se oli ensimmäinen tytön\nelämässä ja sinä päivänä, jolloin hän pani sen ylleen, hän huudahti:\n\n— Nyt voin rauhassa kuolla!\n\nMusettesta oli jälleen tullut melkein julkinen henkilö, Marcel ei ollut\nhäntä tavannut kolmeen, neljään kuukauteen.\n\nRodolphe puolestaan ei ollut kuullut kenenkään puhuvan mitään Mimistä,\nitseään lukuun ottamalta, kun hän oli yksin.\n\n— No! huusi Rodolphe äkkiä nähdessään Marcelin kyyröttävän ääneti\nkamiinan edessä, — eikö tuli mielikään syttyä?\n\n— Etkö näe, että se palaa jo? vastasi maalari sytyttäen puut, jotka\nalkoivat iloisesti ritistä.\n\nSillä aikaa kun toiset terästivät ruokahaluaan aterian valmistuksissa,\noli Marcel jälleen vetäytynyt nurkkaan, missä pani sattumalta\nlöytämänsä kirjeen muiden Musettelta jääneiden muistoesineiden\njoukkoon. Äkkiä hän muisti, missä asui eräs nainen, joka oli hänen\nentisen rakastettunsa läheisimpiä tuttavia.\n\nNytpä tiedän! huudahti hän niin kovaa, että toiset kuulivat,— nyt\ntiedän, mistä löydän!\n\n— Mitä löydät! kysyi Rodolphe. — Ja mitä sinä siellä nurkassa tuherrat?\nlisäsi hän nähdessään maalarin ryhtyvän kirjoittamaan.\n\n— Enpähän erikoista, unohdin vain erään kiireellisen kirjeen. Malttakaa\nnyt hetkinen, vastasi maalari ja hän kirjoitti:\n\n »Rakas lapsukainen!\n\n Huikean onnen potkauksen johdosta on minulla tällä hetkellä rahasumma\n pöytälaatikossani. Meillä on täällä tekeillä suurenmoinen aamiainen\n jalojen viinien kera, ja lisäksi on pantu kamiinakin palamaan kuin\n oikeiden porvarien kodeissa. Se pitää nähdä, kuten sinun tapasi ennen\n vanhaan oli sanoa... Tule siis hetkiseksi seuraamme. Tapaat täällä\n vain Rodolphen, Collinen ja Schaunardin. Jälkiruokaan päästyä, sillä\n jälkiruokaa tarjotaan myös, laulat meille lauluja. Kun nyt olemme\n yhdessä, pysymme todennäköisesti pöydän ääressä viikon päivät. Sinun\n ei siis tarvitse pelätä saapuvasi liian myöhään. Siitä on jo niin\n kauan, kun kuulin sinun nauravan, Rodolphe sepittää sinulle värssyjä,\n ja me juomme monenlaisia aineita haudattujen rakkauksiemme muistoksi\n ja ylösnousemiseksi. Sellaisen väen kesken kuin meidän... ei viimeinen\n suudelma koskaan jää viimeiseksi. Ah, ellei viime vuonna olisi ollut\n niin kylmä, et ehkä olisi ollenkaan lähtenyt luotani. Sinä petit minut\n halkotaakan vuoksi ja koska pelkäsit käsiesi sierettyvän. Siinä teit\n oikein, enkä moiti sinua tästä kerrasta tai muistakaan. Mutta tule nyt\n tänne lämmittelemään itseäsi niin kauan kuin tuli palaa.\n\n Suutelen sinua niin usein kuin vain haluat.\n\n                                           MARCEL.»\n\nSaatuaan valmiiksi tämän kirjeen Marcel kirjoitti vielä toisen rouva\nSidonielle, Musetten ystävättärelle, pyytäen tätä toimittamaan kirjeen\nperille. Sitten hän meni alas portinvartijan luo, joka sai toimekseen\nviedä kirjeet. Hänen maksaessaan palkkion etukäteen portinvartija\nhuomasi maalarin kädessä kiiltävän kultarahan. Ennen lähtöään kiiruhti\nportinvartija ilmoittamaan tämän huomionsa talonomistajalle, jolle\nMarcel oli vuokrasta velkaa.\n\n— Herra, herra, huohotti hän hengästyneenä — se kuudennen kerroksen\ntaiteilija on saanut rahaa! Muistattehan, se iso mies, joka nauraa\nminulle päin naamaa, kun tuon hänelle kuitin.\n\n— Kyllä tiedän, sanoi isäntä, — sama lurjus, joka kehtasi pyytää\nminulta lainaksi rahaa voidakseen maksaa minulle vuokran lyhennystä.\nOlen sanonut hänet irti.\n\n— Juuri niin, hyvä herra. Mutta tänään sillä oli taskut täynnä kultaa.\nOikein silmiä häikäisi äsken. Hän panee toimeen pidot. Nyt olisi\nsovelias aika...\n\n— Oikein puhuttu. Menen sinne itse pikimmiten.\n\nRouva Sidonie sattui olemaan kotosalla kirjeentuojan tullessa ja\nlähetti kamarineitinsä heti viemään Musettelle osoitettua kirjettä.\n\nMusette asui siihen aikaan upeassa huoneistossa Chantsée-d'Antin-kadun\nvarrella. Kun Marcelin kirje saapui, oli hänellä parhaillaan seuraa, ja\nhän oli sitä paitsi samaksi illaksi järjestänyt juhlaillalliset.\n\n— Ihmeitten ihme! huudahti Musette nauraen sydämensä pohjasta.\n\n— Mitä se on sitten? kysyi kaunis nuori mies, joka seisoi hänen\nedessään jäykkänä ja suorana kuin patsas.\n\n— Eräs päivälliskutsu, vastasi Musette. — Mitä siitä ajattelette?\n\n— Ajattelen, että se sattui hankalalla hetkellä, sanoi nuori mies.\n\n— Kuinka niin?\n\n— Aiotteko sitten mennä noille päivällisille?\n\n— Luulen, että menen... koettakaa tulla ilman minua toimeen tänä iltana.\n\n— Mutta, ystäväiseni, eihän se ole soveliasta... Menette joskus toiste.\n\n— Kylläpä käskisi! Vai toiste! Vanha ystäväni Marcel pyytää minua\nluokseen päivällisille, ja se on jotakin niin harvinaista, että minun\npitää nähdä se omin silmin. Toiste! Sanon teille, että kunnolliset\npäivälliset siinä talossa ovat harvinaisempia kuin auringonpimennykset!\n\n— Mitä, te syötte sananne mennäksenne tapaamaan _tuota_ henkilöä ja\nvielä sanotte sen minulle!\n\n— Kenelle minun pitäisi sanoa se? Turkin sulttaanilleko? Häneen se asia\nei kuulu.\n\n— Mutta tämähän on merkillistä avomielisyyttä!\n\n— Tiedättehän, etten ole samanlainen kuin muut, huomautti Musette.\n\n— Mutta mitä te ajattelettekaan minusta, jos sallin teidän mennä tietäen\nminne te menette? Ajatelkaa toki, Musette, se ei sovi minulle eikä\nteille. Teidän pitää kieltäytyä tuon nuoren miehen kutsuista...\n\n— Hyvä herra Maurice, sanoi Musette lujalla äänellä, — tunsitte minut,\nennen kuin tulimme yhteen, tiesitte, että olin täynnä oikkuja ja ettei\nkukaan ole vielä voinut kerskua taivuttaneensa minut peruuttamaan\npäähänpistojani.\n\n— Pyytäkää minulta midi tahdotte, sanoi Maurice, — mutta tämä... ei...\noikuilla ja oikuillakin on eroa...\n\n— Minä menen Marcelin luo, Maurice, nyt suoraa päätä, vakuutti Musette\npannen hatun päähänsä. — Saatte jättää minut, jos tahdotte, mutta minä\nen sille mitään mahda. Hän on maailman parhain poika ja ainoa, jota\nkaskaan olen rakastanut. Jos hänen sydämensä olisi ollut kultaa, olisi\nhän sulattanut sen valmistaakseen minulle siitä sormuksia. Poikaparka!\nlisäsi hän näyttäen kirjettä. — Katsokaahan, heti kun hänellä on\nhiukkasen tulta kamiinassa, pyytää hän minua tulemaan lämmittelemään.\nAh, ellei hän olisi niin laiska ja ellei kaupoissa olisi ollut silkkiä\nja samettia! Hänen kanssansa olin hyvin onnellinen. Hän osasi antaa\nminun kärsiä, ja hän juuri antoi minulle nimen Musette-laulujeni\nvuoksi. Saatte kuitenkin olla varma siitä, että tulen hänen luotansa\ntakaisin teidän luoksenne... ellette lyö ovea kiinni nenäni edessä.\n\n— Avomielisemmin ette voisi tunnustaa, että te ette rakasta minua,\nsanoi nuori mies.\n\n— Kas niin, rakas Maurice ystäväiseni, te olette liian älykäs mies\njoutuaksenne vakavaan väittelyyn tästä asiasta. Te omistatte minut\nkuten kauniin hevosen, ja minä rakastan teitä... koska rakastan\nylellisyyttä, juhlahumua, kaikkea, mikä soi ja säteilee. Älkäämme olko\ntunteellisia, se on sekä naurettavaa että hyödytöntä.\n\n— Sallikaa minun edes tulla mukaan.\n\n— Mutta se ei teitä lainkaan huvittaisi, sanoi Musette — ja te\nturmelisitte meiltä kaiken huvin. Ottakaa huomioon, että hän varmasti\nsuutelee minua.\n\n— Musette, sanoi Maurice, — oletteko koskaan tavannut ihmisiä, jotka\novat niin myöntyväisiä kuin minä?\n\n— Herra varakreivi, vastasi Musette, — olin kerran Champs-Elyséesillâ\najelemassa erään lordin kanssa. Silloin kohtasin Marcelin ja hänen\nystävänsä Rodolphen, jotka piippua poltellen kävelivät vastaamme, ylen\nhuonosti puettuina ja lokaisina kuin paimenkoirat. En ollut kolmeen\nkuukauteen nähnyt Marcelia, ja minusta tuntui kuin olisi sydämeni\nponnistellut vaununovesta ulos hänen luokseen. Pysäytin ajoneuvot ja\nsitten keskustelin puoli tuntia Marcelin kanssa koko Pariisin nähden,\njoka vyöryi vaunuissa sivuitsemme. Marcel tarjosi minulle Nanterren\nleivoksia ja yhden soun hintaisen kukkavihkon, jonka kiinnitti vyöhöni.\nKun olimme eronneet, tahtoi lordi huutaa hänet takaisin pyytääkseen\nhäntä syömään päivällistä kanssamme. Suutelin häntä siitä hyvästä.\nSellainen on minun luonteeni, rakas herra Maurice, ellei se teitä\nmiellytä, niin sanokaa se heti, jotta voin hakea tohvelini ja yömyssyni.\n\n— On siis joskus hyvä olla köyhä! huokasi varakreivi Maurice surullisen\nkateellisena.\n\n— Ei sentään, sanoi Musette. — Jos Marcel olisi rikas, en olisi koskaan\njättänyt häntä.\n\n— Menkää sitten, sanoi nuori mies puristaen Musetten kättä. — Näen,\nettä yllänne on uusi pukunne, se sopii teille erinomaisesti.\n\n— Niin, todellako, myönsi Musette, — se vastaa aavistusta, joka minulla\noli tänä aamuna. Marcel saa ensimmäisenä ihailla tätä pukuani. Hyvästi,\nmenen syömään hiukkasen ilon siunattua leipää.\n\nMusette oli sinä päivänä viehättävästi puettu. Hänen nuoruutensa\nja kauneutensa runo ei ollut koskaan esiintynyt niin viettelevässä\nulkoasussa. Hänellä oli muuten vaistomainen taito pukeutua aistikkaasti\nja hienosti. Kun hän tuli maailmaan, oli ensimmäinen esine, jota hänen\nsilmänsä hakivat, varmaankin ollut kuvastin, ja ennen kuin hänet\nkannettiin kasteelle, oli hän jo tehnyt keimailun syntiä. Silloin\nkun hänen asemansa oli ollut perin alhainen ja hänen oli täytynyt\ntyytyä karttuunivaatteisiin, nauhamyssyihin ja pukinnahkakenkiin,\noli hän osannut esiintyä tässä ompelijattarien yksinkertaisessa ja\nköyhässä puvussa ihastuttavan sirosti. Nämä hilpeät tytöt, jotka\nolivat puoleksi mehiläisiä, puoleksi heinäsirkkoja, ja jotka tekivät\nlaulaen työtä koko viikon pyytämättä Jumalalta muuta kuin hiukkasen\npäivänpaistetta sunnuntaiksi, tottelivat tavallisesti rakkaudessaan\nsydämensä ääntä ja hyppäsivät joskus alas ikkunasta. Tämän lajin on jo\ntyyten hävittänyt nuorten miesten nykypolvi, joka on turmeltunut ja\nturmeleva ja ennen kaikkea turhamainen, typerä ja raaka. Saadakseen\nhuvin tehdä huonoja paradokseja he ovat pilkanneet näitä tyttöraukkoja\nheidän työn pyhien arpien peittämien käsiensä takia, jotka pian eivät\nenää jaksaneet ansaita tarpeeksi rahaa mantelisaippuan ostamiseksi.\nVähitellen onnistui miesten istuttaa oma turhuutensa ja typeryytensä\ntyttöraukkoihin, ja silloin ompelijatartyyppi katosi. Sen sijalle\nilmestyi ilotyttö, sekasikiö, joka oli puoleksi lihaa, puoleksi\nihomaalia, julkea, kauneudeltaan keskinkertainen olento, joka\nkammiossaan ikään kuin konttorissa myy palasittain sydäntänsä, kuten\nmyydään pihviviipaleita. Useimmilla näistä tytöistä, jotka tahraavat\nnautinnon ja ovat häpeäksi nykyajan iemmenelämälle, ei ole edes järkeä\nniin paljon kuin niillä eläimillä, joiden sulkia he pitävät hatuissaan.\nJos he joskus sattuvat tuntemaan, ei rakkautta eikä edes mieltymystä,\nvaan tavallista himoa, kohdistuu se johonkin arkipäiväiseen tomppeliin,\njolle tyhmä rahvas julkisissa tanssiaisissa osoittaa suosiotaan ja\njota sanomalehdet, kaiken naurettavan hännystelijät, kehuskelevat.\nVaikka Musetten oli pakko elää tässä seurapiirissä, ei hän kuitenkaan\nomaksunut sen tapoja ja tottumuksia, hänessä ei ollut ahnasta\nmatelevaisuutta, niin yleistä näissä olennoissa, jotka eivät lue\nmuuta kuin taskukirjaa eivätkä kirjoita muuta kuin numeroita. Musette\noli päinvastoin viisas ja sukkela tyttö, jonka suonissa virtasi\njokunen pisara Manon Lescautin verta. Kaikkea pakkoa vihaten hän ei\nollut koskaan voinut tai tahtonut vastustaa oikkujaan, mitä tahansa\nseurauksia niistä koituikin.\n\nMarcel oli tosiaan ollut ainoa mies, jota hän oli rakastanut.\nAinakin oli maalari ainoa, jonka tähden hän oli todella kestänyt\nkärsimyksiä. Niinpä olikin tarvittu niiden voittamattomien ja\nitsepintaisten vaistojen koko painostus, jotka vetivät häntä kaikkeen\n»soivaan ja säteilevään», ennen kuin hän jätti Marcelin. Hän oli\niältään kaksikymmenvuotias, ja ylellisyydestä melkein riippui hänen\nterveytensä. Hän saattoi kyllä olla jonkin aikaa sitä vailla, mutta\ntäydelleen hän ei voinut siitä luopua. Tuntien horjuvaisuutensa hän ei\nollut koskaan tahtonut kahlehtia sydäntään uskollisuuden valalla. Häntä\nolivat tulisesti rakastaneet monet nuoret miehet, joita kohtaan hän\nitse oli tuntenut suurta kiintymystä, ja hän oli aina kohdellut heitä\nrehellisesti. Hänen tekemänsä liitot olivat yksinkertaisia, avomielisiä\nja kursailemattomia kuin Molièren maalaisten rakkaudentunnustukset. »Te\npidätte minusta ja minä teistä; hyvä, viettäkäämme häitä!» Kymmeniä\nkertoja Musette olisi päässyt, jos olisi tahtonut, pysyvään asemaan,\nvoinut taata itselleen niin sanotun tulevaisuuden, mutta hän ei oikein\nuskonut tulevaisuuteen ja yhtyi omasta puolestaan Figaron epäilevään\nkantaan.\n\n— Huominen, sanoi hän joskus, — on kalenterityhmyyksiä. Se on\njokapäiväinen veruke, jonka ihmiset ovat keksineet päästäkseen\ntoimittamasta asioitaan tänään. Huomenna voi ehkä olla maanjäristys\nnyt, tänään, sitä vastoin olemme lujalla pohjalla.\n\nEräs keikari, jonka kanssa hän oli seurustellut lähes puoli vuotta\nja joka oli silmittömästi rakastunut häneen, ehdotti hänelle kerran\nvakavasti avioliittoa.\n\n— Mitä, minäkö antaisin avioliittosopimuksen vangita vapauteni? En\nkoskaan! sanoi hän.\n\n— Mutta minä pelkään alati menettäväni teidät.\n\n— Menettäisitte minut vieläkin pikemmin, jos olisin teidän vaimonne,\nvastasi Musette. — Jättäkäämme se asia. Enhän sitä paitsi enää ole\nvapaakaan, lisäsi hän, kaiketi ajatellen Marcelia.\n\nNäin hän vietti nuoruuttansa. Suruttomana hän jättäytyi sattumuksen\ntuulien valtaan ja teki monet onnellisiksi, melkeinpä itsensäkin.\nVarakreivi Maurice, jonka rakastajatar hän tällä hetkellä oli, näki\npaljon vaivaa, ennen kuin tottui tähän kesyttömään, vapaudenhurmaamaan\nluonteeseen, ja Musetten mentyä Marcelia tapaamaan jäi odottamaan häntä\nmustasukkaisen kärsimättömänä.\n\n— Jääkö hän sinne? kysyi nuori mies itseltään koko illan, työntäen\ntämän kysymyksen kärjen sydämeensä.\n\n— Maurice-raukka, ajatteli puolestaan Musette, — hän pitää tekoani\nhieman häikäilemättömänä. Vähät siitä, nuorisoa pitää kasvattaa.\n\nSitten hänen mielensä kääntyi äkkiä toisaanne. Hän ajatteli Marcelia,\njonka luo hän oli menossa. Ottaen käsille kaikki muistot, joita\nhänellä oli entisestä ihailijastaan, hän kysyi itseltään, miten\nihmeessä Marcel oli nyt saanut pöytänsä katetuksi. Hän luki matkalla\nuudelleen taiteilijan lähettämän kirjeen eikä voinut estää pientä\nalakuloisuutta pujahtamasta sydämeensä. Mutta sitä kesti vain hetkisen.\nMusette ajatteli ihan oikein, että nyt oli vähemmän kuin koskaan\nsyytä huolehtimiseen, ja kun samalla hetkellä tuli kova tuulenpuuska,\nhuudahti hän iloisesti:\n\n— Kuinka kummallista, ellen tahtoisikaan mennä Marcelin luo, niin\ntyöntää tuuli minut kumminkin sinne!\n\nJa hän jatkoi matkaansa nopein askelin ja iloisena kuin lintu, joka\npalaa vanhaan pesäänsä.\n\nÄkkiä alkoi kovasti sataa lunta. Musette katseli näkyisikö ajuria,\nmutta ei nähnyt ainoatakaan. Kun hän oli juuri sillä kadulla, jonka\nvarrella hänen ystävättärensä, rouva Sidonie, asui, päätti hän\nhetkiseksi pistäytyä sinne odottamaan lumisateen lakkaamista.\n\nSisälle tullessaan Musette tapasi rouva Sidonien luona paljon vieraita.\nSiellä jatkettiin korttipeliä, joka oli aloitettu kolme päivää sitten.\n\n— Älkää antako häiritä itseänne, sanoi Musette. — Viivyn täällä vain\ntuokion.\n\n— Oletko saanut Marcelin kirjeen? kysyi rouva Sidonie häneltä kuiskaten.\n\n— Olen, vastasi Musette, — kiitoksia! Olen menossa hänen luokseen, hän\non pyytänyt minua päivällisille. Etkö halua tulla mukaan? Saat siellä\nhauskaa.\n\n— En pääse tällä kertaa, sanoi Sidonie osoittaen pelipöytää. — Suuriko\non peli? hän kysyi pankinpitäjältä, jolla oli kortit hallussaan.\n\n— Kuusi louisdoria, kuului vastaus.\n\n— Minä panen kaksi! huusi Sidonie.\n\n— Hyvä, en ole ylpeä, minäkin alan kahdella, vastasi pankinpitäjä, joka\noli jo »passannut» useita kertoja. — Kuningas ja ässä! Selvä on, jatkoi\nhän antaen korttinsa pudota, — kaikki kuninkaat ovat jo poissa pelistä.\n\n— Ei politiikkaa täällä, huomautti eräs sanomalehtimies.\n\n— Ässä on perheeni vihollinen, täydensi pankinpitäjä lyöden vielä\nesille yhden kuninkaan. — Eläköön kuningas! huusi hän. — Hyvä Sidonie,\nsiirtäkääpä tänne kaksi louisdoria.\n\n— Pane ne muistiisi, vastasi Sidonie äkäisenä häviöstään.\n\n— Olette kaikkiaan velkaa minulle viisisataa frangia, ystäväiseni. Ja\nvelkanne nousee pian tuhanteen. Minä luovutan kortit.\n\nSidonie ja Musette keskustelivat hiljaa pelin jatkuessa.\n\nMelkein samaan aikaan istuuduttiin boheemien luona ruokapöytään. Koko\naterian ajan näytti Marcel levottomalta. Joka kerta kun kuului askelia\nkäytävästä, liikahti hän levottomasti.\n\n— Mikä sinua riivaa? kysyi Rodolphe. — Näyttää sillä kuin odottaisit\njotakuta. Eikö seuramme ole jo täysilukuinen?\n\nKatseesta, jonka Marcel vastauksen asemesta häneen loi, runoilija\nhuomasi kohta, mikä hänen ystävänsä mieltä liikutti.\n\n— Juuri niin, ajatteli hän itsekseen, — seuramme ei ole vielä\ntäysilukuinen.\n\nMarcelin katse sanoi: Musette, Rodolphen taas merkitsi Mimiä.\n\n— Mutta seurastamme puuttuvat naiset, huomautti äkkiä Schaunard.\n\n— Pentele! murisi Colline, — pidä suusi kiinni äläkä puhu rivouksia.\nOlemmehan sopineet, ettei puhuta mitään rakkaudesta; sehän hapattaa\nkastikkeemme.\n\nJa ystävykset alkoivat ryypiskellä pitkin siemauksin puiden räiskyessä\niloisesti kamiinassa ja lumihöytyvien putoillessa ulkona yhä tiuhemmin.\n\nRodolphen hyräillessä ääneen erästä laulunpätkää, jonka hän oli\nlöytänyt lasinsa pohjalta, koputettiin äkkiä ovelle.\n\nKuten sukeltaja jaloillaan pohjasta ponnistaen kohoaa pinnalle, niin\nMarcel, jota juopumus alkoi jo painostaa, ponnahti nojatuolistaan ja\nriensi ovelle.\n\nTulija ei ollut kuitenkaan Musette.\n\nEräs herrasmies ilmestyi kynnykselle kädessään kokoonkääritty paperi.\nHän oli hyvännäköinen ukkeli ja ulkoasultaan miellyttävä, vaikka hänen\narkinuttunsa olikin kehnoa tekoa.\n\n— Näen tapaavani herrat suotuisassa tilanteessa, sanoi hän nähdessään\npöydän, jonka keskeltä kohosi valtava lampaanpaisti.\n\n— Talonomistaja! lausui Rodolphe. — Osoittakaamme hänelle sitä kunniaa,\njoka hänelle kuuluu!\n\nJa hän alkoi rummuttaa lautastaan veitsellä ja haarukalla. Colline\ntarjosi vieraalle tuolin, ja Marcel huusi:\n\n— Schaunard, tuo puhdas lasi herralle! Tulette erittäin sopivaan\naikaan, lisäsi hän kääntyen talonomistajan puoleen. — Olimme juuri\njuomassa maljaa omistusoikeuden kunniaksi. Ystäväni herra Colline piti\nerittäin kauniin ja liikuttavan puheen. Koska olette täällä, esittää\nhän teidän kunniaksenne puheen vielä kerran. Annahan kuulua, Colline.\n\n— Anteeksi, herrat, sanoi talonomistaja, — en tahtoisi häiritä teitä.\n\nJa hän ojensi esiin paperin, joka hänellä oli kädessään.\n\n— Mikä tämä painotuote on? kysyi Marcel.\n\nTalonomistaja, joka oli tutkivasti silmäillyt ympärilleen huoneessa,\nhuomasi uunin reunalle jääneet kulu- ja hopearahat.\n\n— Se on vuokrakuitti, sanoi hän nopeasti. — Minulla on jo aikaisemmin\nollut kunnia esittää se teille.\n\n— Aivan oikein, myönsi Marcel, — tarkka muistini on säilyttänyt tämän\npikku seikankin täydelleen. Sehän tapahtui perjantaina, kahdeksantena\npäivänä lokakuuta, neljännestä vailla kaksitoista. Hyvä on.\n\n— Olen jo kuitannut sen, sanoi isäntä, — niin että jos teille sopii...\n\n— Hyvä herra, sanoi Marcel, — aikomukseni olikin käydä puheillanne.\nMinulla on paljon puhuttavaa teille.\n\n— Olen käytettävissänne.\n\n— Mutta ottakaahan hiukan virvokkeita, lisäsi Marcel kaataen lasin\ntäyteen ja tarjoten sen talonomistajalle.\n\n— Viimeksi lähetitte minulle erään pienen paperin... siinä oli kuva,\njossa nainen pitelee vaakaa kädestään. Paperin oli allekirjoittanut\njoku Godard.\n\n— Hän on ulosottomieheni, selitti talonomistaja.\n\n— Hänellä on ylen huono käsiala, jatkoi Marcel. — Tämä ystäväni\ntässä, joka taitaa kaikkia kieliä, Marcel viittasi Collineen, — otti\nhyväntahtoisesti kääntääkseen minulle tuon tiedonannon, jonka kuljetus\nmaksoi viisi frangia...\n\n— Se oli irtisanomisilmoitus, selitti talonomistaja, — varokeino...\nyleisen tavan mukaan.\n\n— Irtisanomisilmoitus, sitäpä asiani juuri koskee, sanoi Marcel.\n— Tahdoin tavata teitä neuvotellaksemme tästä asiakirjasta, jonka\nhaluaisin saada muutetuksi vuokrasopimukseksi. Tämä talo, nähkääs\nmiellyttää minua, porraskäytävä on siisti, katu hyvin eloisa\nja miellyttävä, ja sitä paitsi kiinnittävät minua tähän taloon\nperhesiteet, tuhannet asiat.\n\n— Mutta, huomautti talonomistaja ojentaen uudelleen kuittinsa, —\nviimeinen neljännes on vielä maksamatta.\n\n— Hyvä, me suoritamme sen, arvoisa herra. Se on minun vakava ja\njärkkymätön aikomukseni.\n\nTalonomistaja ei kuitenkaan hellittänyt silmistään uuninreunaa, jolla\nnäkyi rahoja. Tämän himoa uhkuvan katseen vetovoima oli niin suuri,\nettä kolikot näyttivät liikahtelevan ja siirtyvän tuijottajaa kohden.\n\n— Olen onnellinen saapuessani hetkellä, jolloin teille ikävyyttä\ntuottamatta voimme lopettaa tämän pikku asian, sanoi talonomistaja\nojentaen kuitin Marcelille, joka ei voinut hyökkäystä torjua muutoin\nkuin poikkeamalla vielä kerran syrjään ja panemalla velkojansa kanssa\ntoimeen samanlaisen kohtauksen kuin don Juanilla oli herra Dimanchen\nkanssa.\n\n— Teillä on luullakseni kiinteistöjä maaseudullakin? kysyi taiteilija.\n\n— Oh, jokunen, vastasi talonomistaja häveliäästi, — pikku talo\nBourgognessa, vähäpätöinen maatila, huono sijoitus... vuokraajat eivät\nmaksa!... Senpä tähden, lisäsi hän, ojentaen yhä kuittiaan, — tämä\npieni summa onkin minulle tervetullut. Kuusikymmentä frangia, kuten\ntiedätte.\n\n— Kuusikymmentä, ihan oikein, myönsi Marcel astuen uunin luo, jonka\nreunalta hän otti kolme kultarahaa. — Kuusikymmentähän se oli.\n\nJa hän pani kolme louisdoria pöydälle jonkin matkan päähän\ntalonomistajasta.\n\n— Vihdoinkin, mutisi tämä kirkastuvin kasvoin.\n\nJa hän puolestaan pani kuitin pöydälle.\n\nSchaunard, Colline ja Rodolphe tarkkasivat levottomina tapausten\nkehitystä.\n\n— Mutta, hyvä herra, sanoi Marcel, — koska kerran olette\nburgundilainen, ette kai kieltäydy vaihtamasta paria sanaa maanmiehenne\nkanssa? Ja aukaisten pullon vanhaa Macon-viiniä hän kaatoi siitä\nomistajan lasin täyteen.\n\n— Oivallista juomaa! sanoi isäntä ryypättyään. — En ole koskaan juonut\nparempaa.\n\n— Niin nähkääs, eräs maalla asuva setäni lähettää minulle silloin\ntällöin jonkun korillisen tätä lajia.\n\nTalonomistaja nousi ja ojensi kätensä ottaakseen rahat, mutta Marcel\nkeskeytti hänet jälleen.\n\n— Juottehan vielä lasillisen minun seurakseni, sanoi hän täyttäen\ntoisen lasin ja pakottaen velkojansa kilistämään sekä hänen että kolmen\nmuun boheemin kanssa.\n\nTalonomistaja ei uskaltanut kieltäytyä. Hän joi uudelleen, pani lasinsa\npois ja valmistautui taas ottamaan rahat haltuunsa, kun Marcel huusi:\n\n— Kuulkaapa, päähäni pälkähti jotakin! Olen tällä hetkellä hiukan\nrahoissani. Burgundissa asuva setäni on lähettänyt hiukan lisäystä\nvuosirahaani. Pelkään tuhlaavani nuo rahat... tiedättehän, nuoruus ja\nhulluus... Ellei teillä ole mitään sitä vastaan, maksaisin teille yhden\nneljänneksen vuokran etukäteen.\n\nJa ottaen toiset kuusikymmentä frangia hän pani ne pöydälle äskeisten\nviereen.\n\n— Annan teille kuitin siitäkin, sanoi talonomistaja. — Minulla on\nvalmiita kaavakkeita taskussani, lisäsi hän vetäen esiin lompakkonsa. —\nMinun ei tarvitse muuta kuin täyttää paperi ja merkitä siihen myöhempi\npäivämäärä. Tämä vuokralainenhan on oikein miellyttävä mies, ajatteli\nhän itsekseen, mitellen hellin silmin rahakasaa.\n\nTästä ehdotuksesta tyrmistyivät boheemit, jotka eivät enää ymmärtäneet\ntoverinsa juonta.\n\n— Mutta tämän huoneen uuni savuttaa, ja se on hyvin ikävää se,\nhuomautti Marcel.\n\n— Miksi ette ole ennemmin sitä minulle sanonut? Olisin heti toimittanut\nsen kuntoon, vastasi isäntä, joka ei tahtonut jäädä suopeudessa\ntakapajulle. — Työmiehet saavat jo huomenna tulla korjaamaan uunin.\n\nSaatuaan valmiiksi toisen kuitin hän liitti sen ensimmäiseen, työnsi\nmolemmat Marcelin eteen ja havitteli uudelleen rahoja.\n\n— Ette voi uskoa, kuinka tervetullut tämä summa on, sanoi hän. — Minun\non maksettava monta talon korjauksista kertynyttä laskua ja olin\ntosiaan jo rahapulassa.\n\n— Valitan, että olen antanut teidän hieman odottaa, sanoi Marcel\n\n— Oh, eihän siitä mitään haittaa ollut... Hyvät herrat, saan kunnian...\n\nJa hänen kätensä ojentui taas.\n\n— No no, sallikaahan, keskeytti Marcel nopeasti, — emme vielä ole\nlopussa. Tunnettehan sananlaskun: kun viini on kaadettu, on se myös\njuotava, ja Marcel täytti taas isännän lasin.\n\n— Totta kyllä, myönsi talonomistaja kohteliaisuuden vuoksi jälleen\nistuutuen.\n\nSilmäniskusta, jonka maalari tovereihinsa suuntasi, nämä vihdoin\nhuomasivat, mikä hänen tarkoituksensa oli.\n\nTalonomistaja alkoi sillä välin perin omituisesti mulkoilla. Hän\nheilutteli itseään tuolissaan, lasketteli tuhmia juttuja ja lupasi\nMarcelille, kun taiteilija pyysi saada huoneeseensa vähäisiä korjauksia,\ntehdä tämän asuinsijan satumaisen loisteliaaksi.\n\n— Nyt raskas tykistö esiin! sanoi Marcel hiljaa Rodotphelle osoittaen\nrommipulloa.\n\nEnsimmäisen pikarillisen juotuaan talonomistaja ratkesi laulamaan\nrenkutusta, josta Schaunardkin punastui.\n\nToisen pikarillisen jälkeen hän kertoi onnettomista perheoloistaan, ja\nkun hänen vaimonsa nimi oli Helena, vertasi hän itseään Menelaokseen.\n\nKolmas pikari viritti filosofisen puuskan, jolloin tuli kuuluville\ntällaisia mietelmiä:\n\n— Elämä on kuin virta.\n\n— Rikkaus ei tuota onnea.\n\n— Ihminen on katoavainen.\n\n— Kuinka suloista on rakkaus.\n\nOttaen Schaunardin uskotukseen talonomistaja ilmaisi hänelle salaisen\nsuhteensa erääseen nuoreen tyttöön, jolle hän oli lahjoittanut\nmahonkikaluston ja jonka nimi oli Euphémie. Ja hän antoi niin tarkan\nkuvauksen tästä henkilöstä ja hänen yksinkertaisesta hellyydestään,\nettä Schaunardia alkoi kaivella outo epäluulo, joka muuttui\nvarmuudeksi, kun omistaja näytti hänelle erästä kirjettä, jonka oli\nottanut lompakostaan.\n\n— Voi taivas! huudahti Schaunard nähdessään allekirjoituksen. — Sinä\njulma tyttö, joka työnnät tikarin sydämeeni!\n\n— Mitä nyt? kysyivät boheemit hämmästyneinä Schaunardin liikutuksesta.\n\n— Katsokaa, sanoi Schaunard, — tämä kirje on Phémieltä. Tuossa on iso\nmustepilkku, hänen tavallinen allekirjoituksensa.\n\nJa taiteilija pani kiertämään kädestä käteen vanhan rakastettunsa\nkirjeen; se alkoi näin:\n\n»Paksu pallukkani!»\n\n— Paksu pallukka olen minä, selitti talonomistaja yrittäen nousta,\nmutta onnistumatta.\n\n— Erinomaista, huomautti Marcel, joka piti häntä silmällä, — nyt hän on\nankkurissa.\n\n— Voi, Phémie, julma Phémie! mutisi Schaunard, — mitä tuskia minulle\ntuotat!\n\n— Olen vuokrannut hänelle pikku huoneiston, Coquenard-katu numero\nkaksitoista, sanoi talonomistaja. — Se on sievä, hyvin sievä... maksoi\npaljon rahaa... Mutta oikea rakkaus ei kysy hintaa, ja onhan minulla\nkaksikymmentätuhatta frangia korkoja... Hän pyytää minulta tässä\nkirjeessä rahaa, jatkoi hän ottaen kirjeen. — Pikku raukka!... Annan\nhänelle nuo rahat pöydältä; siitä hän tulee iloiseksi...\n\nJa hän ojensi taas kätensä rahaläjää kohden.\n\n— No hemmetti I ähkäisi hän hapuillen hämmästyneenä pitkin pöytää. —\nMissä ne nyt ovat?\n\nRahat olivat kadonneet\n\n— Kunnon mies ei saa avustaa moisia häpeällisiä rakkaussuhteita, oli\nMarcel sanonut. — Moraali ja omatunto kieltävät minua antamasta rahojani\ntämän vanhan elostelijan käsiin. En maksa siis vuokraani, silloin on\nomatuntoni ainakin rauhallinen. Mitä tapoja! Mies jo kaljupäinen!\n\nTalonomistaja oli tällä välin ehtinyt jo sikahumalaan ja piti kovalla\näänellä mieletöntä puhetta pulloille.\n\nKun hän oli ollut poissa kaksi tuntia, lähetti hänen vaimonsa\nlevottomana sinne palvelijattaren, joka päästi äänekkään kirkaisun\nnähdessään isäntänsä.\n\n— Mitä olette tehnyt isännälleni? kysyi hän taiteilijoilta.\n\n— Ei mitään, selitti Marcel. — Hän tuli tänne joku hetki sitten\nperimään vuokranmaksua, kun ei meillä ollut antaa hänelle rahaa,\npyysimme maksun lykkäystä.\n\n— Mutta hänhän on humalassa, sanoi tyttö.\n\n— Melkein sellainen hän oli jo tänne tullessaan, vastasi Rodolphe. —\nHän sanoi käyneensä tyhjentämässä viinikellarinsa.\n\n— Ja hän oli niin sekaisin päästään, jatkoi Colline, — että tahtoi\njättää meille kuitit ilman muuta.\n\n— Antakaa nämä hänen vaimolleen, lisäsi maalari ja luovutti tytölle\nkuitit, — me olemme kunniallisia ihmisiä emmekä halua käyttää\nhyödyksemme hänen tilaansa.\n\n— Voi hyvä Jumala sentään! Mitä rouva sanoo? valitteli palvelijatar\nlaahaten ulos huoneesta isäntäänsä, joka ei enää voinut pysyä\njaloillaan.\n\n— Vihdoinkin! huudahti Marcel.\n\n— Hän tulee takaisin huomenna, sanoi Rodolphe. — Hän näki rahat.\n\n— Kun hän tulee, sanoi maalari, — uhkaan ilmoittaa hänen vaimolleen,\nmikä suhde hänellä on nuoreen Phémiehen, ja silloin hän varmasti\nmyöntää meille lykkäystä.\n\nKun talonomistaja oli viety ulos huoneesta, jatkoivat ystävykset\nkemujaan. Marcel oli ainoa, jolta juopumus ei ollut vielä kokonaan\nsamentanut tajuntaa. Tavantakaa, vähimmästäkin porraskäytävästä\nkuuluvasta kopinasta hän riensi aukaisemaan ovea. Mutta portaita\nkiipeävät pysähtyivät aina alempiin kerroksiin, ja silloin taiteilija\npalasi vitkalleen tuolilleen uunin ääreen. Kello löi jo kaksitoista\nyöllä, eikä Musettea vieläkään kuulunut.\n\n— Voihan olla niinkin, ajatteli Marcel, — ettei hän ollut kotona\nkirjeen saapuessa. Hän saa sen tänä iltana, ja huomenna hän sitten\ntulee, ja huomenna on meillä vielä tultakin. Mahdotonta on, ettei hän\ntulisi. Huomenna siis.\n\nJa niine ajatuksineen hän vaipui uneen nojatuolissaan.\n\nSillä hetkellä, jolloin Marcel nukahti Musettesta uneksien, läksi tämä\nystävättärensä Sidonien luota, missä tähän asti oli viipynyt. Mutta hän\nei poistunut yksin. Eräs nuori mies saattoi häntä, ja ulkona odottivat\nvaunut, joihin he nousivat. Sitten lähdettiin ajamaan täyttä vauhtia.\n\nRouva Sidionien luona jatkui korttipeli.\n\n— Mutta missä Musette on! joku huudahti äkkiä.\n\n— Ja missä pikku Séraphin? kysyi toinen.\n\nRouva Sidonie purskahti nauruun.\n\n— He ovat karanneet yhdessâ, sanoi hän. — Se on merkillinen juttu. Tämä\nMusette on hyvin kummallinen olento! Kuvitelkaahan...\n\nJa hän kertoi vierailleen, kuinka Musette, melkein riitaannuttuaan\nvarakreivi Mauricen kanssa ja lähdettyään tapaamaan Marcelia, oli\nsattumalta poikennut tänne ja tavannut nuoren Seraphinin.\n\n— Aavistin jotakin, sanoi Sidonie keskeyttäen kertomuksensa. — Pidin\nheitä silmällä koko illan. Hän ei ole mikään tyhmyri, tuo pikku mies.\nLyhyesti sanoen, he ovat poistuneet yhdessä sanomatta kenellekään\nmitään, ja terävä vainu täytyy olla sillä, joka aikoo heidät löytää.\nMutta samantekevää, se tuntuu vain niin hullunkuriselta, kun ajattelee,\nettä Musette on hullaantunut Marceliinsa.\n\n— Jos hän rakastaa Marcelia, miksi hän sitten tahtoo Séraphinia, joka\nlisäksi on vielä melkein lapsi? Hänellä ei ole vielä koskaan ollut\nrakastajatarta, huomautti eräs nuori mies.\n\n— Musette aikoo varmaankin opettaa häntä lukemaan, sanoi\nsanomalehtimies, joka oli hyvin vitsikäs, kun oli menettänyt pelissä.\n\n— Samapa se, jatkoi Sidonie, — mutta miksi hän menee Seraphinin kanssa,\njos kerran rakastaa Marcelia? Sitä en voi ymmärtää.\n\nNiin, miksi?\n\nJo viisi päivää olivat boheemit asunnostaan poistumatta viettäneet\nmaailman iloisinta elämää. He istuivat pöydän ääressä aamusta iltaan.\nKerrassaan ihmeteltävä epäjärjestys vallitsi huoneessa, jonka täytti\noikein pantagruelilainen henki. Melkein yksinomaan osterinkuorista\nkertyneessä isossa läjässä kyykötti kokonainen armeija erisuuruisia\npulloja. Pöydällä oli sikin sokin kaikenkaltaisia tähteitä, ja\nkokonainen metsä paloi uunissa.\n\nKuudentena päivänä Colline, joka oli juhlamenojen järjestäjä,\nvalmisteli, kuten oli joka aamu tehnyt, aamiais-, lounas-, päivällis-,\nja illallisruokalistaa ja näytti sitä ystävilleen, jotka hyväksymisen\nmerkiksi piirsivät siihen nimikirjaimensa.\n\nMutta kun Colline avasi kassalaatikon ottaakseen päivän kesteihin\ntarvittavat rahat, peräytyi hän kaksi askelta kalveten kuin Banquon\nhaamu.\n\n— Mikäs hätänä? kysyivät toiset huolettomasti.\n\n— Täällä on enää jäljellä vain kolmekymmentä souta, ilmoitti filosofi.\n\n— Penteleen pentele! huusivat Marcel ja Schaunard.\n\n— Meidän pitänee siis tehdä muutoksia ruokalistaamme, arveli Rodolphe.\n— Onhan ainakin kolmekymmentä souta, jotka on käytettävä viisaasti.\nMutta tryffeleitä niillä tuskin saamme.\n\nHetkisen kuluttua oli pöydälle katettu kolme mitä sopusointuisinta\nruokalajia, nimittäin lautasellinen silliä, samoin perunoita, samoin\njuustoa.\n\nUunissa hehkui kaksi nyrkinkokoista kekälettä. Ulkona satoi yhä lunta.\n\nBoheemit istahtivat pöytään ja levittivät juhlallisesti ruokaliinansa.\n\n— Kumma paikka, sanoi Marcel, — tämä silli maistuu fasaanilta.\n\n— Se johtuu siitä, kuinka olen sen valmistanut, vastasi Colline.— Silli\nei ole tähän asti kelvannut.\n\nTällä hetkellä kaikui iloinen nauru porraskäytävästä, ja ovelle\nkoputettiin. Marcel, joka jo ensi sävelistä oli säpsähtänyt, syöksyi\novelle.\n\nMusette heittäytyi hänen kaulaansa ja piti häntä puristuksessa\nsylissään viisi minuuttia. Marcel tunsi hänen vapisevan.\n\n— Mikä sinun on? kysyi hän.\n\n— Kylmä, vastasi Musette koneellisesti ja siirtyi uunin ääreen.\n\n— Ah, meillä oli täällä niin kaunis takkavalkea, sanoi Marcel.\n\n— Niin, virkkoi Musette luoden silmäyksen viisi päiväisten juhlien\njäännöksiin, — tulen liian myöhään.\n\n— Mutta miksi? kysyi Marcel.\n\n— Miksikö? toisti Musette punastuen. Ja vastaamatta mitään hän istuutui\nMarcelin syliin. Hän värisi yhä, ja hänen kätensä olivat siniset.\n\n— Et siis ollut vapaa? kysyi Marcel häneltä hiljaa.\n\n— Minäkö en olisi vapaa! huudahti Musette. — Ah, Marcel, vaikka olisin\ntähtien keskellä ja paratiisissa ja jos sinä antaisit minulle merkin,\ntulisin luoksesi. Minäkö en olisi vapaa?\n\nHäntä alkoi uudelleen värisyttää.\n\n— Täällä on viisi tuolia, sanoi Rodolphe. — Se on pariton luku, ja\nviides näyttää lisäksi perin viheliäiseltä.\n\nJa hän löi tuolin rikki seinään ja viskasi kappaleet uuniin. Tuli\nleimahti iloiseen liekkiin. Sitten hän antoi merkin Collinelle ja\nSchaunardille ja meni heidän kanssansa ovelle.\n\n— Minne menette? kysyi Marcel.\n\n— Tupakkaa ostamaan, vastasivat poistujat\n\n— Havannaan, lisäsi Schaunard tehden Marcelille ymmärrystä osoittavan\nmerkin. Marcel kiitti häntä katseella.\n\n— Miksi sinä et tullut aikaisemmin? kysyi maalari uudelleen Musettelta,\nkun he olivat jääneet kahden kesken.\n\n— Niin, olen todellakin tullut hiukan myöhään...\n\n— Viisi päivää sinun kesti kävellä Neuf-sillan poikki! Olet siis\nkiertänyt Pyreneitten kautta, sanoi Marcel.\n\nMusette painoi päänsä alas ja oli vaiti.\n\n— Voi sinua, paha tyttö! jatkoi taiteilija alakuloisesti ja kosketti\nsamalla kevyesti kädellään rakastettunsa kureliivejä.— Mitä sinulla\nsiis on täällä?\n\n— Tiedäthän hyvin, vastasi Musette nopeasti.\n\n— Mutta mitä olet tehnyt siitä lähtien kun sait kirjeeni?\n\n— Älä kysy minulta, vastasi Musette kiihkeästi ja suuteli taiteilijaa\nuseita kertoja. — Älä kysy minulta mitään! Anna minun vain lämmitellä\nvieressäsi niin kauan kuin on kylmä. Näethän, että olin ottanut ylleni\nkauneimman puvun lähtiessäni sinua tapaamaan... Maurice-raukka ei\nvoinut käsittää, kuinka yleensä saatoin poistua hänen luotaan... mutta\nen voinut sille mitään... läksin liikkeelle... Ah, kuinka hyvää lämpö\ntekee, lisäsi hän pidellen kauniita käsiään likellä liekkiä.\n\n— Jään luoksesi huomiseen saakka. Tahdotko? virkkoi Musette hetkisen\nkuluttua.\n\n— Täällä tulee olemaan hyvin kylmä, sanoi Marcel, — eikä meillä ole\nmitään syötävääkään. Olet tullut liian myöhään.\n\n— Pyh, sanoi Musette, — sitä paremminhan on entisen kaltaista.\n\nRodolphe, Colline ja Schaunard viipyivät tupakanostomatkallaan koko\nvuorokauden. Kun he palasivat kotiin, oli Marcel yksin.\n\nVarakreivi Maurice näki Musetten saapuvan kuusipäiväisen poissaolon\njälkeen eikä lausunut ainoatakaan moitteen sanaa, tiedusteli vain,\nmiksi hän näytti niin surulliselta.\n\n— Olen riidellyt Marcelin kanssa, vastasi Musette, — ja sitten erosimme\nvihassa.\n\n— Ja kumminkin, sanoi Maurice, — palaat ehkä jonakin päivänä taas hänen\nluokseen.\n\n— Minkäpä sille voi, sanoi Musette. — Minun täytyy ajoittain saada\nhengittää sen elämän ilmaa. Minun hurja olentoni on kuin laulu,\njokainen rakkaussuhteeni on säkeistö, mutta Marcel on loppukerto.\n\n\n\n\nXX\n\nMimi silkissä ja sametissa\n\n\nI\n\nEi, ei, ei, te ette ole enää Lisette, ei, ei, te ette ole enää Mimi!\n\n— Te olette tänään varakreivitär ja ylihuomenna ehkä jo herttuatar,\nsillä te olette astunut korkeuksiin johtaville portaille. Unelmienne\nvaltakunnan ovet ovat vihdoinkin avoinna teille, ja voitokkaana ja\nriemuiten te astutte sisään. Olin edeltäkäsin varma, että te jonakin\nyönä pääsisitte niin pitkälle. Ja niinhän pitikin käydä. Teidän pienet,\nvalkeat kätenne olivat luodut joutilaisuuteen ja kaipasivat jo kauan\nylimyksellisen liiton merkkiä. Vihdoinkin teillä on vaakuna! Mutta\nmeistä on yhä vielä parempi se, jonka nuoruus antoi kauneudellenne:\ntaivaansiniset silmät liljanvalkealla pohjalla. Ylhäisenä tai\nalhaisena te olette aina viehättävä ja minä tunsin teidät heti, kun\ntaannoin kävelitte kaduilla siroissa kengissänne kiireesti sipsuttaen\nja kohottaen hansikoidulla kädellänne uuden hameenne helmoja osaksi\nvarjellaksenne niitä likaantumasta, mutta erikoisesti saadaksenne\nnäyttää kirjailtua alushamettanne ja hienoja sukkianne. Teillä\noli erinomaisen kaunismallinen hattu, ja te näytitte olevan kovin\nhämillänne hattuanne ympäröivän kalliin pitsiharson vuoksi. Ja siihen\nteillä tosiaankin olikin syytä! Olihan teidän ratkaistava, kumpi oli\nparempaa ja keimailullenne edullisempaa: pitääkö harso kasvoilla vai\nnostettuna? Laskiessanne harson joutuisitte siihen vaaraan, etteivät\nystävänne, joita olisitte sattunut kohtaamaan, olisi teitä tunteneet\neivätkä kymmeniäkään kertoja ohitsenne kulkeneina voisi aavistaa neiti\nMimin piilevän tämän ylellisen harson takana. Jos taas pitäisitte sitä\nylhäällä, voisi käydä niin, ettei sitä lainkaan huomattaisi, ja mitä\nse silloin olisi teitä hyödyttänyt, koko harso? Olette sukkelasti\nratkaissut vaikeuden päättämällä vuoron perään laskea ja kohottaa\nharsoa, tätä ihmeellistä kudelmaa, joka epäilemättä on peräisin\nFlanderista, kutomoitten maasta, ja yksinään on maksanut enemmän kuin\nkaikki teidän entiset pukunne yhteensä...\n\n— Niin, Mimi, anteeksi: niin, kreivitär, näette nyt, että olin oikeassa\nsaneessani teille: Kärsivällisyyttä, älkää epäilkö. Tulevaisuuden\nhelmassa on teitä varten kashmirhuiveja, jalokiviä, hienoja pikku\nillallisia ja niin edespäin. Te ette tahtonut uskoa sanojani, te\nepäilijä! Niin nyt ovat ennustukseni käyneet toteen, ja toivoakseni\nmerkitsen teille nyt ainakin yhtä paljon kuin _Naisten oraakkeli_,\npikku noitakirjanen, jonka eräänä päivänä olitte viidellä soulla\nostanut Neuf-sillan muinaisesineiden myymälästä ja jonka neuvoja\nette väsynyt tutkistelemasta. Toistan vielä, enkö ollut oikeassa\nennustuksineni ja uskotteko minua nyt, jos sanon teille, että te\nette jää edes nykyiseen asemaanne? Jos sanoisin teille, että oikein\ntarkatessani kuulisin jo heikosti tulevaisuutenne syvyydestä sinisten,\nkatettujen ajoneuvojen eteen valjastettujen hevosten kapsetta ja\nhirnumista, näkisin puuteroidun ajurin laskevan alas astinlaudan ja\nsyvään kumartaen kysyvän teiltä: minne suvaitsette ajaa, armollinen\nrouva? Uskoisitteko minua vielä, jos sanoisin, että te myöhemmin...\nah, kunpa se tapahtuisi mahdollisimman myöhään... saavutettuanne\npäämäärän, jota kunnianhimonne on jo kauan haaveksinut, saatte pitää\nruokapöytää Bellevillessä tai Batignollesissa, ja että teitä siellä\nliehittelevät vanhat sotilaat ja eläkkeelläeläjät, jotka kaikessa\nhiljaisuudessa tulevat luoksenne pelaamaan kiellettyjä korttipelejä?\nMutta ennen kuin se aika tulee, jolloin nuoruutenne aurinko on jo\nlaskemassa, saatte vielä kuluttaa, uskokaa minua, monen monta kyynärää\nsamettia ja silkkiä, monta perintöä hupenee teidän oikkujenne ja\ntoivomuksienne sulatusuunissa, monta kukkaa kuihtuu hiuksissanne ja\nmonta myös jalkojenne juuressa, ja te itse ehditte useita kertoja\nvaihtaa vaakunaa. Vuoron perään nähdään teidän päässänne paronittaren\nhelminauha, kreivittären kruunu, markiisittaren otsaripa. Teidän\ntunnuslauseenanne on _Huikentelevaisuus_, ja te osaatte tyydyttää joko\noikusta tai pakosta vuorotellen tai yhtäaikaakin ne lukuisat ihailijat,\njotka jonottavat sydämenne eteishuoneessa, kuten jonotetaan teatterin\novella ihmisten pyrkiessä katsomaan suosion saanutta näytelmää.\nJatkakaa tietänne, yhä eteenpäin, kun muistojenne sijalle olette pannut\nkunnianhimon! Tie on kaunis, ja me toivomme, että se olisi pitkät ajat\ntasainen ja miellyttävä teidän kävellä. Mutta ennen kaikkea toivomme,\nettei tänä komeus, nämä kauniit puvut liian aikaisin muuttuisi\nkäärinliinaksi, johon teidän iloisuutenne verhotaan.\n\nNäin puhui maalari Marcel nuorelle Mimille tavattuaan hänet kadulla\nkolme tai neljä päivää sen jälkeen kun hän oli toisen kerran eronnut\nRodolphesta. Vaikka maalari oli koettanut hillitä ivallisuuttaan Mimin\ntulevaisuutta kuvatessaan, eivät hänen kauniit sanansa kuitenkaan\nvoineet pettää Mimiä, joka ymmärsi hyvin, että maalari, vähääkään\nvälittämättä hänen uudesta arvonimestään, oli tehnyt hänestä purevaa\npilkkaa.\n\n— Te olette minulle häijy, Marcel, vastasi Mimi, — ja siinä teette\npahasti. Eläessäni Rodolphen kanssa olin aina hyvä teille, ja jos olen\neronnut hänestä, on se hänen oma syynsä. Hän itse lähetti minut melkein\najamalla tieheni. Ja kuinka hän kohteli minua niinä viime päivinä,\njotka olimme yhdessä? Minä olen ollut hyvin onneton. Oh, te ette\ntiedä, minkälainen mies Rodolphe on: pikavihainen ja mustasukkainen\nolento, joka pala palalta surmasi minut. Hän rakasti minua, tiedän sen,\nmutta hänen rakkautensa oli vaarallinen kuin ladattu ase. Minkälaista\nelämää olenkaan viettänyt viidentoista kuukauden ajan! Näettekö,\nMarcel, en tahdo tehdä itseäni paremmaksi kuin olen, mutta sanon\nsuoraan, että olen saanut paljon kärsiä Rodolphen kanssa eläessäni,\nja senhän tiedätte muuten itsekin hyvin. Kurjuus ei ollut kuitenkaan\nsyynä lähtööni, sen vakuutan, sillä siihen olin jo nuoresta tottunut.\nEi, toistan teille, että hän itse työnsi minut luotaan. Hän loukkasi\nraa'asti itsetuntoani, sanoi, että olin tunnoton olento, jos vielä\njäisin hänen luokseen, ja ettei hän enää rakastanut minua ja että\nminun oli parasta hankkia itselleni toinen rakastaja, jopa hän meni\nniin pitkälle, että suorastaan osoitti minulle erään nuoren miehen,\njoka liehitteli minua ja jonka sitten otinkin Rodolphen kiusalla ja\nsuorastaan pakosta, vaikken rakastanut häntä. Tiedättehän hyvin, etten\nvoi rakastaa niin nuoria miehiä, sillä he ovat ikäviä ja hempeämielisiä\nkuin harmonikat. Mutta mikä on tehty, se on tehty, enkä sitä kadu, vaan\ntekisin samoin yhä vieläkin, jos olisin samassa asemassa. Rodolphe on\nnyt raivoissaan ja onneton, kun en ole enää hänen luonaan ja kun hän\nnäkee minut onnellisena toisen rinnalla. Sain sen kuulla eräältä, joka\noli hänet äskettäin tavannut: Rodolphella oli silmät punaisina. Se ei\nminua hämmästytä. Olinhan varma, että näin kävisi ja että hän taas\npian juoksisi kintereilläni. Mutta te voitte sanoa hänelle, että se on\nturhaa vaivaa ja että tällä kertaa asia on vakava ja meidän välillämme\nkaikki lopussa. Onko kauan siitä, kun olette hänet viimeksi nähnyt,\nMarcel, ja onko totta, että hän on paljon muuttunut? kysyi Mimi äkkiä\ntoisella äänensävyllä.\n\n— Kyllä hän on muuttunut, vastasi Marcel, — paljon muuttunut.\n\n— Varmaankin häntä surettaa, mutta mitä minä sille voin? Hän itse on\nsyypää, ja täytyihän sen kerran loppua kuitenkin. Lohduttakaa häntä.\n\n— No, no, sanoi maalari tyynesti, — enimmältä osaltaan se asia on jo\nkunnossa. Älkää hänestä huolehtiko.\n\n— Nyt ette puhu totta, sanoi Mimi hiukan ivallisesti. Rodolphe ei niin\npian unohda. Missä tilassa hän olikaan illalla ennen eroamme! Se oli\nperjantaipäivä. En tahtonut viettää sitä yötä uuden ystäväni luona,\nkoska olen taikauskoinen ja perjantai tietää pahaa.\n\n— Siinä olitte väärässä, Mimi, sanoi maalari. — Perjantai on\npäinvastoin hyvä päivä. Vanhat roomalaiset olivat sille antaneet nimen\n_Dies Veneris_.\n\n— En osaa latinaa, vastasi Mimi ja jatkoi: — Tulin siis takaisin\nPaulin luota ja tapasin Rodolphen kadulla odottamassa. Oli myöhä, jo\nyli keskiyön, ja minun oli nälkä, sillä olin syönyt heikonpuoleisesti.\nPyysin Rodolphea hankkimaan hiukan ruokaa. Hän lähti liikkeelle ja\npalasi puolen tunnin kuluttua. Hän oli käynyt hyvin pitkällä tuomatta\nkuitenkaan mukanaan varsin paljon: hiukan leipää, viiniä, sardiineja,\njuustoa ja omenakakun, siinä kaikki. Hänen poissaollessaan olin\nnukahtanut, ja hän siirsi sen tähden pöydän ihan vuoteen viereen,\nEn ollut näkevinäni häntä, mutta pidin häntä kuitenkin huomaamatta\nsilmällä. Hän oli kuolemankalpea, vapisi liikutuksesta ja käveli\nedestakaisin kuin ihminen, joka ei enää tiedä mitä tehdä. Eräässä\nnurkassa oli lattialla useita kääröjä, jotka sisälsivät tavaroitani.\nTämä näky teki hänelle nähtävästi pahaa, sillä hän siirsi irtoseinän\nniiden eteen päästäkseen niitä näkemästä. Kun kaikki oli valmista,\naloimme syödä. Hän koetti saada minua juomaan, mutta minun ei ollut\nenää nälkä eikä jano. Sydämeni puristui kokoon. Oli kylmä, sillä meillä\nei ollut polttopuita, ja vain tuuli vinkui kamiinassa. Surullinen yö.\nRodolphe tuijotti minuun jäykin katsein. Sitten hän tarttui käteeni,\nja minä tunsin, kuinka hänen omansa vapisi ja oli samalla kertaa sekä\nkuuma että jääkylmä.\n\n— Tämä on rakkautemme hautajaisateria, hän sanoi hiljaa.\n\n— En vastannut mitään, mutta en myöskään rohjennut irroittaa kättäni\nhänen kädestään.\n\n— Minua nukuttaa, sanoin vihdoin. Nyt on jo myöhä, asettukaamme levolle.\n\nRodolphe katseli minua. Olin kietonut yhden hänen kaulaliinoistaan\npääni ympärille suojaksi kylmää vastaan. Sanaakaan sanomatta hän otti\nminulta liinan pois.\n\n— Miksi otat sen pois? kysyin häneltä. — Minun on kylmä.\n\n— Oi, Mimi, sanoi hän silloin, pane täksi yöksi vielä kerran päähäsi\npikkuinen, soma yömyssysi. Eihän siitä sinulle ole suurta vaivaa.\n\n— Hän tarkoitti erästä ruskean ja valkean kirjavaa hienoa yömyssyäni,\njota aina halusi nähdä minun pitävän, se kun toi hänen mieleensä eräitä\nihania öitä, jotka olimme yhdessä viettäneet ja joiden mukaan laskimme\nhyvät päivämme. Muistaessani, että nyt nukuin viimeistä kertaa hänen\nvieressään, en uskaltanut olla täyttämättä hänen pyyntöään. Nousin\nhakemaan myssyäni, joka oli eräässä mytyssä. Takaisin vuoteeseen\ntullessani unohdin sovittaa irtoseinän paikalleen tavaroitteni eteen.\nRodolphe huomasi sen ja meni uudestaan kätkemään kääröt.\n\n— Hyvää yötä, sanoi hän sitten.\n\n— Hyvää yötä, vastasin\n\n— Odotin hänen suutelevan minua enkä olisi estänyt, mutta hän\ntarttui ainoastaan käteeni ja painoi siihen huulensa. Tiedättehän,\nMarcel, että käsieni suuteleminen oli hänellä oikea intohimo. Kuulin\nhänen hampaittensa kalisevan ja tunsin, että hänen ruumiinsa oli\nkylmä kuin kivi. Hän piteli yhä kättäni ja nojasi päätään olkaani\nvasten, joka pian kostui hänen kyynelistään. Rodolphen mielentila\noli kauhea. Hän puri sänkyvaatteita voidakseen pidättää huutoaan\nja kuulin hänen kumeasti nyyhkyttävän samalla kun kyyneleitä yhä\ntipahteli olkapäälleni, jota ne ensin polttivat ja sitten jäähdyttivät\nSillä hetkellä tarvitsin kaiken rohkeuteni. Jos olisin vain sanonut\nsanankaan, hiukkasen kääntänyt päätäni, olisivat huuleni koskettaneet\nRodolphen huulia, ja me olisimme tehneet vielä kerran sovinnon. Ah,\nhetkisen tosiaan pelkäsin hänen kuolevan käsiini tai että hän ainakin\nmenettäisi järkensä, kuten hänelle kerran uhkasi käydä, muistattehan?\nOlin vähällä taipua, astua ensi askeleen, sulkea hänet syliini, sillä\nvain sydämetön olento olisi voinut pysyä tunteettomana moisille\ntuskille. Mutta äkkiä muistin, mitä hän edellisenä päivänä oli\nsanonut: sinä olet tunnoton, jos jäät luokseni, sillä minä en sinua\nenää rakasta. Ah, muistaessani nämä julmat sanat, vaikka olisin nähnyt\nRodolphen kuolemankielissä ja tiennyt, että yksi ainoa suudelmani\npelastaisi hänet, olisin sittenkin kääntänyt huuleni pois ja antanut\nhänen kuolla. Väsymyksestä uupuneena vaivuin lopulta horroksiin.\nKuulin Rodolphen yhä nyyhkyttävän, ja vakuutan teille, Marcel, että\nsama nyyhkytys ja huokailu kesti koko yön. Kun aamu sitten koitti\nja minä katselin vuodetta, jossa viimeistä kertaa olin nukkunut,\nja rakastettua, jonka nyt aioin jättää rientääkseni toisen syliin,\nsilloin pelästyin kauheasti nähdessäni, mitä hirveitä jälkiä tuska oli\nRodolphen kasvoihin uurtanut.\n\n— Hän nousi äänettömänä, kuten minäkin, ja oli aluksi vähällä kaatua:\nniin heikko ja voimaton hän oli. Hän pukeutui kuitenkin nopeasti ja\nkysyi minulta vain, kuinka minun laitani oli ja milloin lähtisin.\nVastasin, etten tiennyt vielä mitään varmaa. Sitten hän läksi, hyvästiä\nsanomatta, kättä puristamatta. Sillä tavalla meidän eromme tapahtui.\nMinkä iskun hän saikaan sydämeensä, kun palatessaan ei enää nähnyt\nminua!\n\n— Olin saapuvilla, kun hän tuli kotiin, kertoi Marcel Mimille, joka\npitkästä puheestaan oli hengästynyt. — Kun hän kävi hakemassa huoneensa\navainta, sanoi portinvartijan vaimo hänelle:\n\n— Pienokainen on mennyt\n\n— Ah, niinkö? vastasi Rodolphe ja lisäsi: No, se ei minua hämmästytä,\nsitä juuri odotinkin.\n\n— Ja hän nousi asuntoonsa, jonne minä seurasin häntä, koska pelkäsin\njotakin mielenpurkausta. Mutta mitään sentapaista ei tullut.\n\n— Kun tänään on jo liian myöhäistä lähteä hakemaan uutta asuntoa,\njääköön se huomiseksi, hän sanoi minulle. Silloin voimme mennä yhdessä.\nJa nyt syömään.\n\n— Luulin hänen aikovan juoda itsensä humalaan, mutta siinä erehdyin.\nSöimme verrattain niukan aterian eräässä ravintolassa, jossa te olitte\njoskus käynyt hänen kanssaan. Huumatakseni hieman Rodolphea olin\ntilannut Burgundin viiniä.\n\n— Se oli Mimin mielijuomaa, hän sanoi minulle, olemme sitä usein\nyhdessä juoneet tässä samassa pöydässä, jonka ääressä nyt istumme.\nMuistan, kuinka Mimi eräänä päivänä, ojentaessaan täytettäväksi lasin,\njonka oli useita kertoja tyhjentänyt, sanoi minulle: Kaada vielä, se on\nsydämelleni kuin palsamia. Niin, Mimi osasi juoda.\n\n— Nähdessäni hänen näin vaipuvan muistoihinsa käänsin puheen toisaanne,\neikä teistä enää mainittu mitään. Hän oli koko sen illan minun\nseurassani ja näytti tyyneltä kuin Tyynimeri. Enimmän minua kummastutti\nse ettei hänen tyyneytensä ollut millään tavalla teeskenneltyä, vaan\ntuntui ihan luonnolliselta. Keskiyön tienoissa menimme kotiin.\n\n— Sinä varmaankin kummastelet, kuinka voin nykyisessä tilassani pysyä\nnäin rauhallisena, hän sanoi minulle. Mutta selitänpä sen vertauksen\navulla, joka tosin on hyvin arkipäiväinen ja kuitenkin perin sattuva.\nSydämeni on kuin vesisäiliö, jonka kansi on ollut koko yön auki:\naamulla siinä ei ole enää pisaraakaan jäljellä. Juuri niin on sydämeni\nlaita. Olen viime yönä itkenyt kyyneleeni loppuun. Kummallista, uskoin\nvoivani surra suuremmin ja syvemmin, ja nyt yksi ainoa kärsimysten yö\non tyhjentänyt minut kuiviin. Vakuutan kunniasanallani, että asia on\nniin kuin sanon. Ja tässä samassa vuoteessa, jossa kivikovan naisen\nvieressä olin vähällä menehtyä kuoliaaksi, aion tästedes, tuon naisen\npään levätessä toisen pieluksella, nukkua sikeämmin kuin kuuman\npäivätyön suorittanut kantaja.\n\n— Tyhjää puhetta, näyttelemistä, ajattelin. Niin pian kun olen\npoistunut, juoksee hän päänsä seinään.\n\n— Jätin hänet kumminkin lopulta yksin ja menin huoneeseeni, mutta\nen pannut maata. Kello kolmen aikaan aamulla olin kuulevinani melua\nRodolphen huoneesta. Kiiruhdin oikopäätä sinne, odottaen tapaavani\nhänet täydessä epätoivon kuumeessa...\n\n— No kuinka oli laita? kysyi Mimi.\n\n— Ei mitenkään. Rodolphe nukkui, vuode oli järjestyksessä, ja kaikesta\nnäkyi, että hänen unensa oli ollut rauhallista ja että hän oli\nnukahtanut heti levolle mentyään.\n\n— Mahdollisesti, myönsi Mimi. — Hän oli kai niin uupunut edellisen yön\ntapauksista... Mutta kuinka kävi sitten aamulla?\n\n— Aamulla tuli Rodolphe hyvissä ajoin herättämään minut, ja yhdessä\nkävimme sitten vuokraamassa uuden asunnon, jonne saman päivän iltana\nmuutimme.\n\n— Mitä hän teki jättäessään huoneen, jossa olimme yhdessä asuneet?\nkysyi Mimi. — Mitä hän sanoi jättäessään sen huoneen, jossa hän oli\nminua niin suuresti rakastanut?\n\n— Hän pani tavaransa tyynesti kokoon, vastasi Marcel. — Ja löytäessään\nerään laatikon pohjalta parin hansikkaita, jotka te olitte sinne\nunohtanut, samoin kuin pari kolme kirjettänne...\n\n— Kyllä tiedän, keskeytti Mimi hänet äänensävyllä, joka näytti sanovan:\nunohdin ne tahallani, jotta hänelle jäisi jokunen muisto minulta. — No,\nmitä hän teki niille? lisäsi hän.\n\n— Muistaakseni, vastasi Marcel, — hän viskasi kirjeet uuniin ja\nhansikkaat ikkunasta ulos, ja kaiken tämän hän teki luontevasti, kuten\non tapana tehdä esineille, jotka ovat täysin arvottomia ja hyödyttömiä.\n\n— Hyvä Marcel, vakuutan teille, että kaikesta sydämestäni toivon hänen\npysyvän edelleen näin rauhallisena. Mutta suoraan sanoen en oikein voi\nluottaa niin nopeaan parantumiseen ja kaikesta kertomastanne huolimatta\nolen varma siitä, että runoilijani sydän on murtunut.\n\n— Mahdollisesti, sanoi Marcel jättäen samalla hyvästi Mimille. — Mutta\nellen pahoin erehdy, ovat palaset vielä kelvollisia.\n\nSillä aikaa kun näin keskusteltiin kadulla, odotti varakreivi Paul\nuutta rakastettuaan, joka tuntui viipyvän kovin kauan ja vihdoin\nsaavuttuaan kotiin oli hyvin nyrpeällä mielellä. Varakreivi laskeutui\npolvilleen hänen eteensä ja viritti hänelle lempiromanssinsa, että Mimi\noli viehättävä, kalpea kuin kuu ja lempeä kuin karitsa, mutta että hän,\nPaul, ennen kaikkea rakasti häntä hänen kauniin sielunsa takia.\n\n— Ah, ajatteli Mimi päästäessään tumman tukkansa lainehtimaan\nlumivalkeille olkapäilleen, — Rodolphe ei koskaan ollut niin\nyksipuolinen!\n\n\nII\n\nKuten Marcel oli sanonut, Rodolphe näytti täydellisesti parantuneen\nrakkaudestaan, ja kolme tai neljä päivää eron jälkeen hänen nähtiin\nilmestyvän näyttämölle perinjuurin muuttuneena. Hän oli pukeutunut\nniin aistikkaasti, ettei hänen oma kuvastimensa enää tuntenut\nhäntä. Ei mikään näyttänyt hänessä antavan aihetta pelkoon, että hän\nsyöksyisi tyhjyyden kuiluun, mitä Mimi sääliä teeskennellen koetti\nkaikille uskotella. Rodolphe oli tosiaan ihan rauhallinen. Kasvojansa\nvärähdyttämättä hän kuunteli kaikkia niitä juttuja, joita hänelle\nkerrottiin hänen rakastettunsa uudesta, ylellisestä elämästä. Erään\nnaisuskottunsa avulla, joka melkein joka ilta voi tavata Rodolphen,\nMimi piti huolta siitä, että tällaiset puheet tulivat Rodolphen korviin.\n\n— Mimi on hyvin onnellinen varakreivi Paulin kanssa, kerrottiin\nrunoilijalle, — ja näyttää olevan suorastaan hullaantunut häneen. Vain\nyksi asia tuottaa hänelle levottomuutta. Hän pelkää, että te ehkä\nyrittäisitte vainota häntä ja häiritä hänen rauhaansa, mikä muuten\nolisi teille kovin vaarallista, sillä varakreivi jumaloi rakastettuaan\nja on käynyt kaksi vuotta miekkailukoulua.\n\n— Vai niin, vastasi Rodolphe, — levätköön Mimi rauhassa, minulla\nei ole pienintäkään halua kaataa etikkaa hänen kuherruskuukautensa\nhunajaveteen. Ja hänen nuori rakastajansa saa rauhassa ripustaa\nmiekkansa naulaan. En missään nimessä tahdo saattaa päiviltä nuorta\nritaria, jolla on vielä onni saada elää harhakuvitelmien lumoissa.\n\nMimi sai tietenkin kuulla, kuinka rauhallisesti hänen entinen\nrakastettunsa otti vastaan nämä jutut, eikä hän omasta puolestaan\nunohtanut huomauttaa hartioitaan kohauttaen:\n\n— Hyvä, hyvä, saadaanpa piankin nähdä, mitä tästä kaikesta tulee.\n\nEnemmän kuin kaikki muut oli kuitenkin Rodolphe itse ihmeissään tästä\näkillisestä tyyneydestään, joka tavallisia surun ja alakuloisuuden\nväliasteita sivuuttaen oli seurannut vielä muutamia päiviä sitten hänen\nsisässään raivonnutta myrskyä. Unohdus, joka saapuu niin hitaasti,\nvarsinkin onnettomasti rakastuneille, se unohdus, jota he äänekkäästi\nhuutavat luokseen ja vielä äänekkäämmin koettavat torjua luotaan, jos\nse lähestyy, tämä katkera lohduttaja oli äkkiä ja odottamatta vallannut\nRodolphen sydämen. Ennen niin kiihkeästi rakastetun naisen nimi voitiin\nnyt mainita hänelle sen herättämättä mitään kaikua hänen sielussaan.\nKummallista, Rodolphe pystyi kyllä muistiinsa palauttamaan elämänsä\nkaukaisimpiakin tapahtumia ja henkilöitä, joiden kanssa aikoinaan oli\njoutunut kosketuksiin tai joilla oli ollut häneen vaikutusta, mutta\nei voinut, kuinka ponnistelikin, neljä päivää eron jälkeen tarkasti\nmuistaa rakastettunsa kasvonpiirteitä, Mimiä, joka oli haurailla\nkätösillään ollut vähällä murskata hänen elämänsä. Hänen muististaan\noli tyyten häipynyt se säteilevä katse, jonka lumoissa hän niin usein\noli uinahtanut, eikä hän myöskään voinut muistaa sen äänen sointua,\njonka kiukku tai hellä hyväily oli hurmannut häntä.\n\nEräänä iltana hänet tapasi sattumalta muuan hänen runoilijatuttavansa,\njoka Mimin lähdön jälkeen ei ollut häntä nähnyt. Rodolphe näytti\nvaivaavan päätänsä jollakin pulmalla ja käveli pitkin askelin kadulla\nkeppiänsä heilutellen.\n\n— Kas, sanoi runoilija ojentaen hänelle kätensä, — tekö siinä?\n\nJa hän tarkasteli uteliaasti Rodolphea, jonka raskasmielinen ilme\nvelvoitti hänet lausumaan lohdutuksen sanoja.\n\n— Rohkeutta, ystäväiseni! Tiedän, että se on raskasta, mutta kerran se\nolisi kuitenkin ollut edessä; parempi siis nyt kuin myöhemmin. Kolmen\nkuukauden perästä olette täysin entisellänne.\n\n— Mitä hittoa te puhutte? kysyi Rodolphe. — Enhän ole sairas,\nystäväiseni.\n\n— No, no, älkäähän nyt tekeytykö urheaksi, sanoi toinen. — Tiedän, mitä\non tapahtunut, ja ellen tietäisi, voisin lukea sen teidän kasvoistanne.\n\n— Olkaa varovainen, te erehdytte, sanoi Rodolphe — Tänä iltana\nolen tosin ikävällä päällä, mutta sen syistä te ette tiedä tämän\ntaivaallista.\n\n— Oh, älkää suotta kiistelkö! Onhan se sitä paitsi peräti luonnollista.\nSuhdetta, joka on kestänyt lähes kaksi vuotta, ei pureta noin vain.\n\n— Kaikki jankkaavat minulle yhtä ja samaa! puhkesi Rodolphe äkeissään\npuhumaan. — Vakuutan teille kunniasanallani, että erehdytte, te niin\nkuin muutkin. Olen huonolla tuulella, ja sen olen ehkä näköinenkin...\nmutta se johtuu siitä, että odotin tänään räätäliäni, jonka olisi\npitänyt tuoda minulle tilaamani uusi puku, mutta joka ei kuitenkaan\ntullut. Siinä syy huonoon tuuleeni.\n\n— Pelkkiä verukkeita, toinen vastasi nauraen.\n\n— Ei lainkaan, päinvastoin kaikki johtuu siitä, kuten sanoin. Jos vain\najattelette, tuntuuhan esittämäni syy luonnolliselta.\n\n— No hyvä, todistakaapa minulle, kuinka hiidessä voi näyttää noin\nsurulliselta vain siksi, ettei joku räätäli ole pitänyt sanaansa.\nAntakaa kuulua.\n\n— Tiedättehän, sanoi Rodolphe, — että pienet syyt voivat saada aikaan\nsuuria seurauksia. Minun piti tänä iltana tehdä eräs hyvin tärkeä\nvierailu, mutta nyt minun täytyy luopua siitä, koska räätäli ei ole\ntuonut pukuani. Käsitättekö nyt?\n\n— En oikein. Tähän asti ette ole vielä esittänyt riittäviä perusteita\nalakuloisuuteenne. Olette murheellinen... koska... no, se sikseen.\nOlette hupsu koettaessanne moisilla syillä johtaa minua harhaan. Se on\nminun mielipiteeni.\n\n— Ystävä hyvä, huomautti Rodolphe, — kylläpä te olette itsepäinen.\nAina on syytä surra, kun lyö laimin onnen taikka vain nautinnonkin,\nsillä tavallisesti ei sitä enää sitten saavuta, ja vain itsepetosta\non sanoa itselleen: no tapaahan toisen kerran. Esitän nyt lyhyesti\ntodisteeni. Minulla piti tänä iltana olla kohtaus erään nuoren naisen\nkanssa. Minun piti tavata hänet talossa, josta olisin hänet ehkä vienyt\nkotiini siinä tapauksessa, että matka sinne olisi ollut lyhyempi kuin\nhänen kotiinsa, ja ehkäpä sittenkin, vaikka se olisi ollut pitempi.\nTuossa talossa on tänä iltana juhlat, ja juhliin mennään frakki yllä.\nMinulla ei ollut frakkia, mutta räätälini piti tuoda se. Hän ei pidä\nsanaansa, minä en voi mennä juhlaan, en tapaa nuorta naista, jonka ehkä\njoku toinen kohtaa, en voi viedä häntä kotiini enkä hänenkään kotiinsa,\njonne joku toinen ehkä vie hänet. Minulta menee näin ollen hukkaan onni\ntai nautinto. Olen siitä pahoillani, kuten päältänikin näkyy, ja onhan\nse luonnollista.\n\n— Olkoon sitten, sanoi runoilija. — Tuskin olette saanut toisen\njalkanne ulos helvetistä, kun jo toisella taas astutte sinne. Mutta\ntavatessani teidät kadulla minusta näytti kuin olisitte odottanut\njotakuta.\n\n— Niin teinkin,\n\n— Mutta, jatkoi toinen, — nyt olemme juuri siinä kaupunginosassa, jossa\nentinen rakastettunne asuu. Kuka voi sanoa, ettette odota juuri häntä?\n\n— Vaikka olenkin erossa hänestä, Rodolphe vastasi — olen erinäisistä\nsyistä jäänyt asumaan tänne. Mutta vaikka asummekin lähellä toisiamme,\nolemme silti yhtä kaukana toisistamme kuin jos hän asuisi pohjois-\nja minä etelänavalla. Juuri nyt sitä paitsi istua kököttää entinen\nrakastettuni uuninsa ääressä opettelemassa Ranskan kielioppia\nvarakreivi Paulin johdolla, joka oikeinkirjoituksen avulla tahtoo\njohdattaa hänet takaisin hyveen tielle. Hyvä Jumala, kuinka pilalle hän\nhemmotteleekaan tytön. Muta se on hänen asiansa, sillä onhan hän nyt\noman onnensa seppä. Näette kai nyt, kuinka mielettömiä huomautuksenne\novat ja että minä käymättä vanhan intohimon kuluneita jälkiä\npäinvastoin saalistan uutta, jonka jäljillä jo olen ja jota lähenen\nyhä enemmän, sillä olen valmis etenemään tyttöä vastaan niin pitkälle\nkuin tarvitaan, ja jos hän puolestaan on valmis, ei mikään estä meitä\nyhtymästä.\n\n— Olette siis tosiaan jälleen rakastunut? kysyi runoilija.\n\n— Semmoinenhan minä olen, vastasi Rodolphe. — Sydämeni on kuin asunto,\njoka tarjotaan vuokrattavaksi heti kun entinen asukas on muuttanut\npois. Kun yksi rakkaus jättää sydämeni, ripustan näkyviin ilmoituksen\ntarjoten tilaa toiselle. Ja asunto on muuten kunnollinen perinpohjin\nkorjattu.\n\n— Ja kuka tämä uusi jumalatar on? Missä olette tutustuneet ja milloin?\n\n— Ottakaamme asiat järjestyksessä, Rodolphe sanoi. — Kun Mimi läksi,\nkuvittelin mielessäni, etten voisi enää milloinkaan rakastua ja että\nsydämeni oli uupumuksesta, heikkoudesta tai mistä tahansa kuollut.\nSe oli niin kauan, niin voimakkaasti ja niin nopeasti sykkinyt,\nettä kuvitelmani tuntui minusta todelliselta. Uskoin siis sydämeni\nkuolleeksi ja ajattelin haudata sen, kuten herra Malborough. Silloin\npidin pienet hautajaiskemut, joihin kutsuin muutamia ystäviäni.\nVieraitten piti olla surevan näköisiä ja pullojen kauloihin oli pantu\nsurunauhat.\n\n— Ettekä kutsunut minua?\n\n— Anteeksi, en tiennyt sen pilven osoitetta, jossa te asutte! No\nniin, eräs vieraista oli tuonut mukanaan nuoren tytön, jonka hänen\nrakastajansa oli äskettäin hylännyt. Muuan ystävistäni, joka osaa\nsoittaa erinomaisesti tunteen selloa, kertoi hänelle tarinani. Hän\nkuvasi nuorelle leskelle sydäntäni, tätä vainaja parkaa, jonka\nhautajaisia juuri vietettiin, ja kehotti häntä lopuksi juomaan maljan\nsen ikuiseksi levoksi. — »Kernaasti», sanoi tyttö, »mutu minä kohotan\nlasini sen sydämen terveydeksi eikä kuolemaksi.» Ja hän loi minuun\nsilmäyksen, joka olisi herättänyt kuolleenkin, ja tässä jos missä\nnämä sanat sattuivat paikalleen, sillä tuskin hän oli saanut maljansa\njuoduksi, kun minä jo tunsin sydämeni veisaavan ylösnousemuksen hymniä.\nMitä olisitte tehnyt minun asemassani?\n\n— Kysymys sekin!... Mikä hänen nimensä oli?\n\n— En tiedä sitä vielä, kysyn häneltä sitä vasta silloin, kun\nallekirjoitamme sopimuksemme. Eräiden ihmisten mielestä en tietenkään\nole viettänyt laillista leskeys- ja suruaikaa, mutta minä jätän\nitselleni anomuksen ja myönnän erivapautuksen. Tiedän, että uusi\nlemmittyni tuo myötäjäisiksi iloisuuden, joka on sielun terveyttä, ja\nterveyden, joka on ruumiin iloisuutta.\n\n— Onko hän kaunis?\n\n— Hyvin sievä, ja etenkin hipiä on verraton. Voisi sanoa hänen aamuisin\npesevän kasvonsa Watteaun siveltimellä.\n\n    Kun vaalealta neidolta mä katseen saan,\n    sydämen joka soppi syttyy palamaan,\n\nkuten minusta voitte nähdä.\n\n— Vaalea? Sepä kummallista!\n\n— Tietysti vaalea. Mustaa ja lumivalkoista minulla on ollut kylliksi;\nnyt siirryn vaaleaan.\n\nJa Rodolphe alkoi hypähdellen laulaa;\n\n    Ja yhteen ääneen laulakaa,\n    jos teitä miellyttää:\n    Rakastan niin vaaleaa\n    kuin kaunein tähkäpää.\n\n— Mimi-raukka! huokasi hänen ystävänsä, — niin pian unohdettu!\n\nTämä nimi lopetti heti Rodolphen ilonpuuskan, ja keskustelu sai toisen\nkäänteen. Rodolphe tarttui ystävänsä käsivarteen ja kertoi perinpohjin,\nmistä syistä hän ja Mimi olivat eronneet. Hän kuvasi, mikä kauhu oli\nhänet vallannut kun Mimi oli mennyt, ja kuinka syvästi suruissaan hän\naluksi oli ollut, koska oli uskonut, että Mimi vei mennessään kaiken\nhänen nuoruutensa ja rakkautensa, ja kuinka hän pari päivää myöhemmin\nhuomasi erehtyneensä, sillä hän tunsi niin monien nyyhkytysten ja\nmielenliikutusten järkyttämän sydämensä virkoavan ja syttyvän tuleen\nkohta kun ensimmäinen hänen kohtaamansa nainen oli luonut häneen\nnuoruutta ja intohimoa säteilevän katseen. Hän kuvasi ystävälleen,\nkuinka äkillisen ja voimakkaan valtauksen unohdus hänen tahtomattaan\noli tehnyt hänen sydämessään ja kuinka tuska oli kuollut ja haudattu\ntähän unohdukseen.\n\n— Eikö olekin ihmeellistä? kysyi hän lopuksi.\n\nToinen, joka omasta kokemuksestaan tunsi kaikki onnettoman rakkauden\ntuskalliset vaiheet, vastasi:\n\n— Ei, ystäväni, nykyään ei enää tapahdu ihmeitä, ei teille eikä\nkenellekään. Minun on käynyt samoin kuin teidänkin. Heti kun naiset,\njoita rakastamme, tulevat omiksemme, he lakkaavat olemasta meille\nsitä, mitä todellisuudessa ovat. Emme näe heitä ainoastaan rakastajan,\nvaan myöskin runoilijan silmin. Niin kuin maalari pukee kurjan nuken\nkeisarilliseen purppuraan tai pyhän neitsyen tähtihuntuun, niin\non meillä runoilijoilla kokonainen varasto säteileviä viittoja ja\nhäikäiseviä valkeita vaatteita, joita heitämme typerien, häijyjen\ntai alhaisten olentojen olkapäille. Ja kun tällä tavalla olemme\nvaatettaneet heidät asuun, jossa olemme tottuneet näkemään unelmiemme\nihanteelliset rakastetut, annamme tämän valepuvun eksyttää itseämmekin.\nMe olemme näkevinämme ihanteen missä tahansa naisessa, jonka kohtaamme,\nja puhumme hänelle kieltä, jota hän ei ymmärrä.\n\n— Ja kun sitten tämä olento, jota jumaloimme, itse riistää yltään\nsen jumalallisen verhon, johon olemme hänet pukeneet, ja näyttää\nmeille alhaisen luontonsa ja huonot vaistonsa ja kun hän vie kätemme\nsydämelleen, joka ei enää syki eikä ehkä ole koskaan sykkinytkään,\nja vaikka hän itse vetää syrjään verhon ja näyttää meille sammuneet\nsilmänsä, kalpeat huulensa ja kuihtuneet kasvonsa, niin me peitämme\nne heti jälleen ja huudamme: — Sinä valehtelet, sinä valehtelet! Minä\nrakastan sinua, ja sinä rakastat minua. Tämä valkea rinta kätkee\nsydämen, joka on vielä täydessä nuoruuden voimassa, ja sinä rakastat\nminua kuten minä sinua! Sinä olet nuori ja kaunis! Pohjimmaisena virtaa\nsinussa kuitenkin rakkaus. Minä rakastan sinua, ja sinä rakastat minua!\n\n— Mutta lopuksi... ah, aina vasta lopuksi!... huomaamme, kun olemme\nturhaan pitäneet kolminkertaista sidettä silmillämme, että olemmekin\noman erehdyksemme uhreja, ja silloin työnnämme luotamme tuon kurjan,\njoka päivää ennen oli epäjumalamme. Me riistämme häneltä runoutemme\nkultahunnut antaaksemme ne taas seuraavana päivänä jollekin\ntuntemattomalle, joka vuorostaan muuttuu sädekehän kruunaamaksi\njumalattareksi. Ja sellaisia olemme kaikki kamalan itsekkäitä muuten\n— jotka rakastamme rakkautta sen itsensä vuoksi ja juomme tätä\njumalallista nektaria ensimmäisestä käsillä olevasta lasista, ajatellen\nnäin:\n\n    Lasista siis, kunhan vain saa päihtymyksen!\n\n— Mitä nyt sanoitte, on yhtä totta kuin että kaksi kertaa kaksi on\nneljä, myönsi Rodolphe.\n\n— Niin, sanoi toinen, — se on totta ja surullista kuten melkein kaikki\ntotuudet Hyvää yötä!\n\nKaksi päivää myöhemmin Mimi sai kuulla, että Rodolphella oli uusi\nlemmitty. Mutta Mimi halusi saada tietää vain tämän: suuteliko Rodolphe\nuudenkin rakastettunsa käsiä yhtä usein.\n\n— Kyllä, yhtä usein, vastasi Marcel, — ja vielä enemmänkin Rodolphe\nsuutelee uuden kultansa hiuksia yksitellen ja heidän pitää pysyä\nyhdessä niin kauan kunnes tämä työ on lopussa.\n\n— Vai niin, vastasi Mimi, pistäen molemmat kädet hiuksiinsa, — onpa\nhyvä, ettei hän saanut sitä oikkua minun aikanani, sillä silloin\nolisimme jääneet yhteen koko elämämme ajaksi. Uskotteko, ettei hän\ntosiaan enää vähintäkään rakasta minua?\n\n— Pyh!... Entä te, rakastatteko te häntä yhä vielä?\n\n— Minäkö! En ole häntä milloinkaan rakastanut.\n\n— No no, Mimi, rakastittepa häntä sittenkin niinä hetkinä, jolloin\nnaisen sydän on oikealla paikallaan. Olette rakastanut häntä, älkää\nkoettako sitä kieltää, sillä siinä on myös teidän puolustuksenne.\n\n— Vähät siitä, sanoi Mimi. — Hänhän rakastaa nyt toista.\n\n— Totta kyllä, sanoi Marcel, — mutta eihän se muuta asiaa. Teidän\nmuistonne tulee hänelle olemaan niiden kukkien kaltainen, jotka vielä\ntuoreina ja tuoksuvina pistetään kirjan lehtien väliin ja jotka sitten\naikojen kuluttua taas löydetään kuolleina ja vaalenneina, mutta yhä\nvielä hiukan ensimmäistä raikkauttaan tuoksuvina.\n\nEräänä iltana, kun Mimi hyräillen käveli ympäri huonetta, kysyi\nvarakreivi Paul häneltä:\n\n— Mikä laulu tuo on, rakkaani?\n\n— Rakkautemme hautalaulu, jonka entinen rakastettuni Rodolphe on\nviimeksi sepittänyt. Ja Mimi alkoi laulaa:\n\n    Kun kukkaroni tyhjentyi, on siinä syy\n    jo purkaa liittomme ja mennä pois.\n    Ja tuskin kirkkaat silmäs silloin kyyneltyy,\n    unohdus mielees kohta tulla vois.\n\n\n\n\nXXI\n\nRomeo ja Julia\n\n\nPuettuna kuin aikakauskirjan _Iriksen vyön_ kuparipiirros, hansikkaat\nkädessä, kiiltokengissä, viikset käherrettyinä, monokkeli silmässä ja\nkeppi kädessä seisoi runoilija Rodolphe nuortuneena ja säteilevänä\nbulevardilla odottamassa vaunuja ajaakseen kotiin.\n\nRodolphe odottamassa vaunuja? Mikä mullistus oli siis äkkiä tapahtunut\nhänen yksityiselämässään?\n\nSamaan aikaan, jolloin tuntemattomaksi muuttunut runoilijamme kierteli\nviiksiänsä, mahtava sikari hampaissa, ja herätti ohikulkevien\nkaunottarien huomiota, tuli myös eräs hänen ystävänsä samaa bulevardia\npitkin, nimittäin filosofi Gustave Colline. Rodolphe näki hänen\ntulevan ja tunsi hänet heti, sillä kukapa, jos kerrankin oli hänet\nnähnyt, voisi olla häntä tuntematta! Collinella oli tapansa mukaan\nkainalossaan pinkka vanhoja kirjoja. Yllään kuolematon pähkinänruskea\npäällystakkinsa, jonka kestävyys saattoi epäilemään sitä roomalaisten\ntekemäksi, ja päässään kuuluisa jättiläislierinen hattunsa,\nlisänimeltään »Nykyajan filosofian Mambrinin kypäri», jonka huopakuvun\nalla surisi hyperfyysillisten unelmien sekava parvi, Gustave Colline\nasteli hitaasti tietään, hiljaa märehtien erään hänen päässään jo kolme\nkuukautta hautuneen teoksensa esipuhetta. Lähestyessään Rodolphea hän\naluksi luuli tuntevansa runoilijan, mutta tämän erinomaisen hieno asu\nsaattoi filosofin kuitenkin epäilyksen ja epävarmuuden valtaan.\n\n— Rodolphella hansikkaat ja keppi! mutisi hän. — Mahdotonta,\nyliluonnollista! Ja tukka käherrettynä hänellä, jonka kallo on kalju\nkuin biljardipallo! Onnettomalla ystävälläni on tällä hetkellä\nsitä paitsi mieli lamassa, sillä hänen täytyy laulaa suruvirsiä ja\nrunoilla elegioita Mimin takia, joka kuuluu jättäneen hänet... Totta\npuhuen pahoittelen minäkin kovasti nuoren tytön katoamista, sillä hän\nosasi keittää oivallista kahvia, ajattelijoiden lempijuomaa. Mutta\ntoivon Rodolphen pian siitä toipuvan ja hankkivan itselleen uuden\nkahvinkeittäjän.\n\nHän oli tällä välin tullut ihan likelle Rodolphea, ja nyt hänen täytyi\ntaipua tosiasian edessä. Rodolphe siinä sittenkin oli, ajeltuna,\nhansikoituna ja keppi kädessä. Mahdotonta, mutta kuitenkin totta.\n\n— No hitto vieköön! Colline huudahti. — Enhän erehdy, sinähän se\ntosiaan olet! Siitä olen nyt varma.\n\n— Minä samoin, vastasi Rodolphe.\n\nJa Colline syventyi tarkastamaan ystäväänsä, kasvoillaan sama\nilme, jota hovimaalari Lebrun oli käyttänyt ilmaisemaan yllätyksen\nkorkeinta astetta. Äkkiä hän huomasi kaksi kummallista esinettä,\njoita Rodolphe raahasi mukanaan, nimittäin ensiksi nuoratikapuut ja\ntoiseksi linnunhäkin, jossa lenteli jokin lintu. Siitä levisi filosofin\nkasvoille ilme, jonka Lebrun oli unohtanut intohimoja esittävässä\ntaulussaan.\n\n— Kas vain, sanoi Rodolphe, — näenpä henkesi ylen uteliaana\nkurkistelevan silmiesi ikkunoista. No, kyllä tyydytän uteliaisuutesi.\nPoistukaamme vain ensin kadulta, sillä muuten tämä pakkanen jäädyttää\nsekä sinun kysymyksesi että minun vastaukseni.\n\nHe poikkesivat erääseen kahvilaan.\n\nColline töllisteli koko ajan nuoratikkaita ja etenkin häkkiä, jossa\npikku lintu kahvilan lämmöstä virkistyneenä alkoi viserrellä, mutta\nmillä kielellä, sitä ei Colline ymmärtänyt, niin suuri kielimies kuin\nolikin.\n\n— Ensinnäkin, sanoi filosofi osoittaen tikkaita, — mitä tuo vehje\ntarkoittaa?\n\n— Se on yhdysside minun ja rakastettuni välillä, vastasi Rodolphe\näänessään hellä hivelevä sointu.\n\n— Entä tuo sitten? kysyi Colline osoittaen lintua.\n\n— Sekö? sanoi runoilija, ja hänen äänensä hymisi vienosti ja\nhyväileväsi kuin iltatuulen henkäys. — Se on kello.\n\n— Jätä vertaukset ja puhu tavallista suorasanaista kieltä, mutta\nselvästi.\n\n— Hyvä, oletko lukenut Shakespearea?\n\n— Minäkö? _To be or not to be_. Hän oli suuri filosofi... Niin, kyllä\nhänet tunnen.\n\n— Muistatko _Romeota ja Juliaa_?\n\n— Ettenkö muistaisi! vastasi Colline ja alkoi lausua:\n\n    Niin monta onnenpäivää saimme, vaikka ei\n    muistettaisi öitä ollenkaan.\n    Iäksi kohtalo ne kaikki kauas vei:\n    näin onni meitä pettää oikuillaan!\n\n— Totta hiidessä muistan! Mutta entä sitten?\n\n— No niin, vastasi Rodolphe osoittaen tikkaita ja häkkiä, — etkö\nymmärrä? Koko salaisuus on siinä, että olen rakastunut, hyvä ystävä,\nrakastunut tyttöön, jonka nimi on Julia.\n\n— No ja sitten? Colline jatkoi kärsimättömästi.\n\n— Sittenkö? Katsos, koska uuden lemmittyni nimi on Julia, olen laatinut\nsuunnitelman näytelläkseni hänen kanssansa tätä Shakespearen draamaa.\nEnsiksikään minun niineni ei ole Rodolphe, vaan Romeo Montague, ja\nsinulle olen hyvin kiitollinen, jos tästä lähtien puhuttelet minua\nvain tällä nimellä. Ja ettei kenenkään tarvitsisi olla epätietoinen,\nolen painattanut itselleni uusia nimikortteja. Mutta tässä ei ole\nvielä kaikki: aion käyttää hyväkseni sitä seikkaa, ettei vielä ole\nkarnevaalin aika, ja pukea itseni silkkiin ja samettiin ja sitoa miekan\nvyölleni.\n\n— Tappaaksesiko Tybaltin? kysyi Colline.\n\n— Niin tietysti, vastasi Rodolphe. Ja näillä tikkailla pääsen\nrakastettuni luokse hänen asuntoonsa, jossa sattuu olemaan parveke.\n\n— No mutta lintu sitten? uteli Colline. — Lintu?\n\n— Tämä lintu, joka muuten on kyyhkynen, esittää satakielen osaa\nja ilmoittaa joka aamu täsmälleen sen hetken, jolloin aikoessani\nriistäytyä irti kultani sylistä hän kietoo kätensä kaulaani ja\nsuloisella äänellään lausuu minulle parvekekohtauksen mukaisesti: Se\noli vain satakieli eikä leivonen... se on: ei, kello ei ole vielä\nyksitoista, kaduilla on kuraa, älä lähde, meidän on täällä niin hyvä\nolla... Jotta kuvitelma olisi täydellinen, tahdon vielä hankkia\nimettäjän, jotta rakastettuni saa komentaa. Toivon vielä, että\nalmanakka on kyllin hyväsydäminen suodakseen minulle hiukan kuutamoa\nkiivetessäni rakastettuni parvekkeelle. Mitä sanot suunnitelmastani,\nfilosofi?\n\n— Onhan se perin hyvä, myönsi Colline. — Mutta voitko vielä selittää\nminulle, mistä olet saanut tuon loisteliaan ulkoasusi, joka tekee sinut\nmelkein tuntemattomaksi?... Onko sinusta tullut rikas?\n\nRodolphe ei vastannut, vaan viittasi luokseen tarjoilijan, antoi\nhänelle huolettomasti kultarahan ja sanoi:\n\n— Ottakaa tästä maksu.\n\nSitten hän taputti taskuaan, josta kuului helinää.\n\n— Soittokelloko vai mikä sinun taskussasi kilisee?\n\n— Oh, jokunen kultaraha vain.\n\n— Kultarahojako? kysyi Colline tyrmistyneenä. Näyhän hiukan, että saan\nnähdä minkä näköisiä oikeat louisdorit ovat.\n\nYstävykset erosivat sitten kumpikin taholleen: Colline kertomaan\nystäville Rodolphen uudesta rakkaudesta ja pohatanelämästä ja Rodolphe\nmennäkseen kotiinsa.\n\nTämä tapahtui Rodolphen ja Mimin toisen eron jälkeisellä viikolla.\nRikottuaan välinsä Mimin kanssa Rodolphe tunsi ilman- ja\npaikanvaihdoksen tarvetta ja muutti sen tähden ystävänsä Marcelin\nseuraamana pois synkästä vuokralaiskasarmista, jonka omistaja ei\nliikoja surrut heidän lähtöään. Kumppanukset ryhtyivät hakemaan\nmajaa muualta ja löysivät itselleen kumpikin huoneen eräästä talosta\nja vieläpä samasta kerroksesta. Rodolphen huone oli mukavampi kuin\nyksikään hänen aikaisempi asuntonsa, sillä se oli tällä kertaa tosiaan\nmelkein kuin kalustettu. Erikoismaininnan ansaitsi sohva, jonka\npunakankainen päällys oli olevinaan samettia, kuitenkaan noudattamatta\nvanhaa sääntöä: »Tee tehtäväsi!»\n\nKamiinan reunalla oli kaksi posliinimaljakkoa kukkineen ja niiden\nvälissä alabasterikello, jonka somisteet suorastaan kauhistivat.\nRodolphe pisti maljakot kaappiin, ja kun isäntä tuli vetämään\npysähtynyttä kelloa, pyysi runoilija häntä jättämään vetämisen sikseen.\n\n— Kello saa minun puolestani olla paikallaan, hän sanoi isännälle,\nmutta vain taide-esineenä. Se osoittaa puoliyötä, ihanaa hetkeä, ja\npysyköön siinä. Sinä päivänä, jolloin kello näyttää viisi minuuttia\nyli kahdentoista, minä muutan talosta... Kello, jatkoi Rodolphe, joka\nei ollut koskaan voinut alistua numerotaulun orjuuteen, — on katkera\nvihollinen, joka leppymättä laskee olemassaolomme tunti tunnilta\nminuutti minuutilta, ja sanoo meille joka hetki: Näetkös, taas on osa\nelämääsi mennyt! Minä en tosiaan voisi nukkua huoneessa, jossa on\nmoinen kidutuskone, sillä sen läheisyydessä on huolettomuus ja haaveilu\nmahdotonta... Kone, jonka osoittimet ulottuvat vuoteeseen asti ja\npistelevät meitä aamulla, kun vielä uinumme suloisessa horroksessa...\nKello, joka huutaa meille; kili, kili, kili!... Silloin pitää nousta\ntyöhön, luopua näkyjen ja joskus myöskin todellisuuden hyväilyistä.\nHattu päähän, kengät jalkaan, satoi tai paistoi, työhön ja toimeen,\naika on, aika on, kili, kili, kili! Almanakassa on tarpeeksi... Kelloni\nseisokoon siis liikkumatta, hiiskumatta, tai muuten...\n\nNäin itseksensä puhellen runoilija tarkasti uutta huonettansa tuntien\nsalaista levottomuutta, jota melkein aina saa kokea astuessaan uuteen\nasuntoon.\n\n— Olen tehnyt sen havainnon, ajatteli hän, — että ympäristöllämme\non salaperäinen vaikutus ajatuksiimme ja myöskin toimintaamme. Tämä\nhuone on kylmä ja hiljainen kuin hauta. Jos ilo milloinkaan virittää\ntäällä virtensä, on se tuotava ulkoa tänne, eikä se silloinkaan viivy\nkauan, sillä tämän matalan katon alla, joka on kylmä ja harmaa kuin\nlumitaivas, kuoleutuu nauru ilman kaikua. Ah, millaiseksi sukeutuukaan\nelämäni näiden neljän seinän sisällä?...\n\nMuutamien päivien kuluttua oli tämä kolkko huone kuitenkin täynnä\nkirkkautta ja iloa. Vietettiin tupaantuliaisjuhlaa, ja lukuisat pullot\nilmaisivat, mistä johtui vieraiden iloinen mieliala. Rodolpheenkin\noli tarttunut hänen vierastensa hyvä tuuli. Hän istui muista syrjässä\nnuoren naisen kanssa, jonka sattuma oli tuonut hänen luokseen ja\njonka hän oli heti vallannut, puhellen tälle sekä kielin että käsin.\nEnnen juhlan loppua hän oli saanut tytön suostumaan siihen, että he\ntapaisivat toisensa seuraavana päivänä.\n\n— No niin, sanoi hän itselleen, kun oli jäänyt yksin, ilta ei ollut\nlainkaan hullumpi. Oloni täällä näyttää alkavan hyvin entein.\n\nSeuraavana päivänä tuli Julia sovittuun aikaan. Ilta kului pelkissä\nselityksissä. Julia oli kuullut, että Rodolphe äskettäin oli rikkonut\nvälinsä sinisilmäisen tytön kanssa, jota oli niin suuresti rakastanut\nHän tiesi myös, että Rodolphen ja entisen rakastajattaren ensimmäistä\nvälien purkautumista oli pian seurannut sovinto, ja pelkäsi joutuvansa\nsamanlaisen uuden sovinnon uhriksi.\n\n— Katsokaas, selitti Julia viehättävin uhmaavin ilmein, — minulla\nei ole lainkaan halua näytellä naurettavaa osaa. Sanon teille jo\nedeltäkäsin, että olen hyvin häijy. Jos minusta tulee tänne _emäntä_,\nja hän selvensi katseella tämän sanansa merkitystä, — silloin jään\ntänne myös enkä luovuta paikkaani.\n\nRodolphe sai ottaa avukseen kaiken kaunopuheisuutensa vakuuttaakseen\ntytölle, että tuollainen pelko oli aiheeton, ja kun tytöllä omasta\npuolestaan oli hyvä halu päästä varmuuteen, seurasi loppujen lopuksi\nyksimielisyys. Erimielisyyttä esiintyi vasta sitten, kun tuli keskiyö,\nsillä Rodolphe toivoi Julian jäävän, kun Julia taas halusi mennä kotiin.\n\n— Ei, sanoi tyttö, kun Rodolphe yhä pyysi häntä jäämään. — Mikä kiire\nmeillä on? Pääsemme kyllä ajoissa siihen, mihin pyrimme, ellette\nmatkalla pysähdy. Huomenna tulen tänne jälleen.\n\nJa viikon ajan Julia kävi joka ilta Rodolphen luona, mutta poistui aina\nkahdentoista tienoissa.\n\nRodolphea ei tämä ratkaisun viivytys liioin suututtanut. Rakkaudessa,\nvieläpä tilapäisissä lemmenpuuskissakin hän kuului siihen matkustavien\nluokkaan, joka pidentää matkaa saadakseen sitä enemmän huvia. Tämä\npieni hempeä johdanto vei hänet kuitenkin lopulta pitemmälle kuin hän\noikeastaan oli halunnut, sillä Julia käytti tätä juonta kiihottaakseen\ntoista sille asteelle, jolloin vastarinnasta vahvistunut mieltymys\nalkaa tuntua todelliselta rakkaudelta.\n\nJoka käynnillään huomasi Julia Rodolphen sanoissa yhä suurempaa\nsydämellisyyttä ja vilpittömyyttä. Jos Julia hiukkasen myöhästyi, sai\nhän sitten nauttia Rodolphen oireellisesta maltittomuudesta, ja lisäksi\nrunoilija kirjoitti hänelle kirjeitäkin, joiden tyyli oikeutti hänet\n_vakinaiseksi_ lemmityksi.\n\nMarcel, Rodolphen uskottu, sai kerran käsiinsä erään näistä kirjeistä\nja sen luettuaan kysyi nauraen:\n\n— Onko tämä tyylin harjoitusta vai ajatteletko tosiaan niin, kuin tässä\nolet kirjoittanut?\n\n— Kyllä, vastasi Rodolphe, — ja olen siitä itsekin vähän ihmeissäni.\nViikko sitten olin perin surkeassa mielentilassa. Tämä yksinäisyys ja\nhiljaisuus, joka oli niin äkkiä astunut entisen, myrskyisen elämäni\nsijalle, pelotti minua suuresti. Silloin tuli Julia odottamatta.\nKuulin kaksikymmenvuotiaan nuoruuden riemusoittoa, näin edessäni\nraikkaat kasvot, hymyilevät silmät ja suudeltavat huulet, ja vähitellen\nantauduin seuraamaan oikkua, joka minussa lienee jo muuttunut\nrakkaudeksi. Rakastaminen on minusta mieluisaa.\n\nPian Rodolphe huomasi, että tämän pikku romaanin vieminen päätökseen\nriippui enää vain hänestä itsestään, ja tällöin oli hänen päähänsä\njuolahtanut jäljitellä Shakespearen _Romeon ja Julian_ lemmenkohtausta.\nHänen tuleva rakastettunsa oli ihastunut tästä keksinnöstä ja suostui\nnäyttelemään osaansa tässä pilailussa.\n\nParvekekohtaus oli määrätty siksi illaksi, jolloin Rodolphe oli\ntavannut filosofi Collinen. Runoilija oli juuri ostanut silkkinuoraiset\ntikkaat, joiden avulla hänen oli kiivettävä Julian parvekkeelle. Kun\nlintukauppiaalla ei ollut varastossa satakieliä, oli Rodolphe ostanut\nsen sijaan kyyhkysen, koska se, kuten kauppias hänelle vakuutti, joka\naamu lauloi auringon noustessa.\n\nTultuaan kotiinsa Rodolphe ajatteli, että kiipeäminen köysitikkaita\nmyöten ei ollut mikään helppo tehtävä ja että olisi hyvä edeltäkäsin\nhieman harjoitella parvekekohtausta. Saattoihan hän siten oppia\nvälttämään putoamista ja myöskin pelastua vaarasta joutua kömpelyytensä\ntakia naurunalaiseksi odottavan kaunottaren silmissä. Niinpä hän\nkiinnitti tikkaat kahteen koukkuun, jotka oli tukevasti lyöty kattoon,\nja käytti sitten ne kaksi tuntia, jotka vielä olivat jäljellä,\nkiipeämisharjoituksiin. Lukemattomien yritysten jälkeen hän viimein\npääsi niin pitkälle, että kykeni auttavasti kiipeämään kymmenen puolaa.\n\n— Kas niin, hyvä on, hän sanoi, — nyt olen asiastani varma, ja jos\nmuuten jään taivaan ja maan välille heilumaan, antaa rakkaus minulle\nsiivet.\n\nJa tikkaat ja kyyhkyshäkki mukanaan runoilija läksi Julian luo, joka\nasui lähellä. Julian asunto oli pienen puutarhan keskellä, ja ikkunan\nedessä oli kuin olikin eräänlainen parveke. Huone sijaitsi kuitenkin\nvalitettavasti ensi kerroksessa, joten parvekkeelle kiipeäminen ilman\nmitään apuneuvoja oli maailman helpoin asia.\n\nRodolphe nolostui huomatessaan tämän paikallisen järjestelyn, joka teki\ntyhjäksi hänen runollisen kiipeämissuunnitelmansa.\n\n— No samantekevää, hän sanoi Julialle, — voimmehan silti näytellä\nparvekekohtausta. Tässä on lintu, joka herättää meidät huomenna\nihanalla laulullaan ja ilmoittaa, milloin meidän on toisistamme\nepätoivoisina erottava.\n\nJa Rodolphe ripusti häkin huoneen nurkkaan.\n\nAamulla kello viiden aikaan kyyhkynen täyttikin velvollisuutensa ja\nkujersi niin kauan, että se olisi varmasti herättänyt rakastavaiset,\njos he olisivat nukkuneet.\n\n— Kas niin, sanoi Julia, — nyt on hetki tullut, jolloin meidän on\nmentävä parvekkeelle lausumaan toisillemme epätoivoiset jäähyväiset.\nMitä ajattelet?\n\n— Kyyhkynen edistää, vastasi Rodolphe. — Me olemme marraskuussa, ja\naurinko nousee vasta kello kaksitoista.\n\n— Sama se, sanoi Julia,— minä puolestani nousen.\n\n— No mutta miksi?\n\n— Minun on nälkä, ja suoraan sanoen tahtoisin hiukkasen syödä.\n\n— Kummallista, kuinka yhtäpitäviä tunteemme ovat! huudahti Rodolphe.\n— Minäkin olen nälkäinen kuin susi. Ja sitten hän nousi ja pukeutui\nnopeasti. Julia oli jo sytyttänyt tulen ja etsi kaapistaan\nruokatavaroita. Rodolphe ryhtyi häntä tässä työssä auttamaan.\n\n— Kas vain, hän sanoi, — sipulia!\n\n— Ja silavaa, lisäsi Julia.\n\n— Ja täällä voita.\n\n— Ja tässä leipää.\n\nNiin, siinä olikin kaikki.\n\nTämän etsinnän aikana jatkoi hyväuskoinen kyyhkynen huolettomana\naamuvirttään.\n\nRomeo katsoi Juliaan ja Julia Romeoon, ja molemmat loivat sitten\nkatseensa kyyhkyseen.\n\nHe eivät sanoneet sanaakaan, mutta tällä katseella oli kyyhkyskellon\nkohtalo ratkaistu. Jos lintu olisi vedonnut tästä äänettömästä\ntuomiosta korkeimpaan oikeuteen, olisi se ollut turhaa vaivaa... nälkä\non julma neuvonantaja!\n\nRodolphe oli pannut tuleen hiiliä ja kappaleen silavaa käristymään\nvoisulassa juhlallisen ja totisen näköisenä.\n\nJulia kuori sipuleja ja näytti alakuloiselta.\n\nMutta kyyhkynen lauloi yhä... joutsenlauluaan, jota rasva pannussa\nrätisten säesti.\n\nViisi minuuttia myöhemmin rasva rätisi yhä, mutta kyyhkysen ääni oli\nvaiennut. Romeo ja Julia olivat sen paistaneet.\n\n— Sillä oli kaunis ääni, huomautti Julia, kun he istuutuivat pöytään.\n\n— Niin, se oli hyvin hellä ja vieno, sanoi Rodolphe paloitellen\nherätyskelloaan taiteen kaikkien sääntöjen mukaan.\n\nMolemmat rakastavaiset katsahtivat toisiinsa ja yllättivät toistensa\nsilmäkulmassa kyyneleen.\n\nTeeskentelijät! Heitä itketti vain sipuli!\n\n\n\n\nXXII\n\nMimin loppu\n\n\nI\n\nEnsi päivinä lopullisesti erottuaan Mimistä, joka oli jättänyt\nRodolphen noustakseen varakreivi Paulin vaunuihin, runoilija oli\nkoettanut huumata itseään ottamalla uuden rakastajattaren.\n\nTämä uusi lemmitty oli se vaalea kaunotar, jonka vuoksi hän oli\npukeutunut Romeoksi eräänä hulluttelujen ja paradoksien päivänä.\nMutta suhde, jonka toinen oli solminut äkäpäissään ja toinen\npelkästä oikusta, ei tietenkään voinut kestää kauan. Julia oli\nsittenkin vain kevytkenkäinen tyttö, joka osasi ulkoa naismetkujen\naapisen ja oli kyllin älykäs huomatakseen toisten mielijohteet ja\nkäyttääkseen niitä hyväkseen. Muuten hänellä oli sydäntä vain sen\nverran, että hän tunsi pahoinvointia liiasta syömisestä. Sitä paitsi\nhän oli rajattoman omahyväinen ja keimaileva, niin että jos hänen\nrakastettunsa esimerkiksi olisi taittanut jalkansa, olisi se häntä\nhuolettanut vähemmän kuin jokin puute hänen puvussaan tai hatussaan.\nKeskinkertaisena kauneudeltaan, arkipäiväisenä olentona ja jo\nsyntyessään huonojen vaistojen tyyssijana hän oli kuitenkin eräiltä\npuoliltaan ja eräinä hetkinään viettelevä. Hän huomasi pian että\nRodolphe oli ottanut hänet vain voidakseen hänen avullaan unohtaa\nedellisen rakastettunsa, mutta juuri Julian rinnalla kävi Mimin muisto\nrunoilijan sydämessä entistä elävämmäksi.\n\nKerran Julia puheli runoilijastaan eräälle lääketieteen ylioppilaalle,\njoka jo jonkin aikaa oli häntä liehitellyt.\n\n— Pienokaiseni, vastasi ylioppilas hänelle, — tuo mies käyttää teitä,\nkuten käytetään tulikiveä haavoja parantamaan... hän tahtoo teillä\nlääkitä sydäntänsä. Teette siis väärin, kun turhanpäiten pelkäätte\npientä uskottomuuden oikkua.\n\n— Ha haa! nauroi Julia, — oikeinko tosiaan uskotte minun arastelevan?\n\nJa vielä samana iltana hän antoi ylioppilaalle todistuksen siitä, että\nasian laita oli päinvastoin.\n\nErään niin sanotun ystävän avulla, joka ei mistään hinnasta tahdo\nsalata uutista, jos arvaa sen loukkaavan toista, Rodolphe sai asiasta\nvihiä ja käytti sitä hyväkseen purkaakseen tämän väliaikaisen\nrakkaussuhteensa.\n\nHän eristäytyi sitten täydelliseen yksinäisyyteen, jossa häntä pian\nalkoivat vaivata kaikki ikävyyden yölepakot. Hän kutsui avuksi tytön,\nmutta turhaan. Joka ilta puserrettuaan yhtä monta pisaraa hikeä\nkuin oli tuhlannut mustetta hän sai kirjoittaneeksi parikymmentä\nriviä, joissa kulunut ajatus väsyneenä kuin Vaeltava juutalainen ja\nkirjallisiin ryysyihin ja lainatavaraan vaatetettuna tanssi kömpelösti\nparadoksin ohuella nuoralla. Uudestaan lukiessaan näitä rivejä\nRodolphe tyrmistyi kuten ihminen, joka näkee nokkosia kasvavan lavassa,\nvaikka on luullut siihen kylväneensä ruusuja. Hän repi rikki paperin,\njohon oli tuhertanut moisia typeryyksiä, ja polki sitä raivoissaan.\n\n— Niinpä niin, hän sanoi lyöden rintaansa sydämen kohdalle. — Kieli on\nkatkennut. Alistukaamme kohtaloon.\n\nJa kun kaikkia hänen kirjallisia yrityksiään pitkät ajat seurasi\nsama pettymys, hänet pian valtasi se heikkous ja hervottomuus,\njoka voi järkyttää voimakkaimmankin itseluottamuksen ja tylsyttää\npirteimmänkin hengen. Eikä tosiaan mikään ole niin pelottavaa kuin\nyksinäiset taistelut, joita joskus sukeutuu itsepintaisen taiteilijan\nja vastaanhangoittelevan taiteen välillä, ei mikään järkyttävämpää kuin\nne milloin rukoilevat, milloin käskevät huudot, joilla luomisintoinen\ntaiteilija kutsuu ylenkatseellista tai pakenevaa runotarta.\n\nKauheimmatkaan sieluntuskat, syvimmätkään sydämenhaavat eivät tuota\nsellaisia kärsimyksiä, kun saa tuntea maltittomuuden ja epäilyksen\nhetkinä, jotka niin usein vaivaavat taiteen vaaralliselle alalle\nantautuneita.\n\nNäitä rajuja puuskia seurasi tuskallinen lamaannus. Tuntikausia saattoi\nRodolphe silloin istua tylsänä ja liikkumattomana kuin kivi. Kyynärpäät\nnojasivat pöytään, silmät tuijottivat jäykkinä lampun valaisemalle\npaperille, »taistelukentälle», jolla hänen henkensä joka päivä kärsi\ntappion kynän väsyessä ajamaan takaa saavuttamatonta aatetta, ja hän\nnäki haaveellisia ilmestyksiä taikalyhtykuvien kaltaisina, joilla\nlapsia huvitetaan, hitaasti siirtymässä silmiensä ohitse, valaisten\nhänelle menneen elämän tapauksia. Siinä tulivat ensiksi työn ja toimen\npäivät, jolloin jokainen tunti vaati jonkin velvollisuuden täyttämistä,\nsitten opinnoille omistetut yöt, jolloin runotar piti hänelle seuraa,\nkirkastaen lumollaan hänen yksinäistä ja kärsivällisesti kestettyä\nköyhyyttään. Ja kateellisena hän ajatteli sitä ylpeätä itsetuntoa,\njoka ennen oli häntä elähdyttänyt, kun hän oli saanut jonkin ottamansa\ntehtävän valmiiksi.\n\n— Oh, huusi hän, — ei mikään vedä vertoja sinulle, ei mikään voita\nsinua, joka hyvin suoritetun työn jälkeen laskeudut sieluun, sinua\nsuloinen uupumus, joka teet joutilaisuuden patjan kaksin verroin\nsuloiseksi. Ei turhamaisuuden tyydytys eikä kuumeinen, salaperäisten\nvuodekomerojen kätkössä nautittu aistihurma, ei mikään vedä vertoja\nrehelliselle tyynelle ilolle, oikeutetulle itsetyytyväisyydelle, jonka\ntyö antaa tekijälleen ensi palkintona.\n\nHän kiinnitti katseensa uudelleen näkyihin, jotka jatkoivat kulkuaan,\nja nousi niiden mukana kuusi kerrosta ylös kaikkiin ullakkokamareihin,\njoissa oli seikkailevan elämänsä aikana asunut ja jonne runotar, hänen\nsiihen aikaan ainoa, uskollinen ja alati läsnäoleva lemmittynsä, oli\nhäntä seurannut, hyvin viihtyen kurjuudessa, koskaan keskeyttämättä\ntoivehikasta lauluaan. Mutta sitten kohosi äkkiä tähän hiljaiseen,\nrauhalliseen kolkkaan naisen hahmo, ja nähdessään naisen astuvan\nsinne, missä oli itse tähän asti ollut yksin valtiattarena, runotar\npoistui murheellisena, luovuttaen paikkansa vastatulleelle, jonka\narvasi kilpailijakseen. Hetkisen ajan runoilija epäröi, näyttäen\nkatseellaan pyytävän runotarta jäämään, samalla kun houkuttelevalla\nkädenliikkeellä kutsui vierasta. Kuinka hän olisikaan voinut torjua\nviehättävää olentoa, joka tuli hänen luokseen nuoruuden ja kauneuden\nviehkeässä loisteessa, jolla oli soma pikku suu ja ruusuiset huulet\nja joka puhui niin yksinkertaista ja kuitenkin rohkeata kieltä,\nlupauksen sanoja. Kuinka hän olisi voinut työntää luotaan pienen,\nvalkoisen, sinisuonisen kätösen, joka hyväillen ojentui häntä kohti?\nKuinka hän olisi voinut huutaa karkotuskäskyn näille kahdeksalletoista\nkukkivalle vuodelle, joiden pelkkä läsnäolo jo täytti huoneen ilon ja\nnuoruuden palsamituoksulla? Kaiuttihan tuo olento suloisella, vienosti\nväräjävällä äänellään kiusauksen ihanaa laulua. Kauniilla, loistavilla\nsilmillään hän sanoi niin selvästi: »Minä olen rakkaus!» ja huulillaan,\njoilla suudelma kukki: »Minä olen nautinto!» samoin kuin koko\nolemuksellaan: »Minä olen onni!» että Rodolphe joutui hänen lumoihinsa.\nEikö tämä nuori tyttö ollut myös elävää, ruumiillistunutta runoutta?\nEivätkö juuri hänen ansiotaan olleet innoituksen raikkaimmat hetket?\nEikö hän ollut usein sytyttänyt ihastusta, joka kohotti niin korkealle\nihanteitten piiriin, että maa katosi näkyvistä? Ja vaikka olikin\npitänyt paljon kärsiä hänen tähtensä, niin eikö tämä kärsimys ollut\nsovitusta niistä äärettömistä riemuista, joita nuori tyttö oli tuonut?\nEikö se ollut tavallinen kosto kohtalon puolelta, joka ei kenellekään\nkuolevaiselle suo häiriintymätöntä onnea? Kun kristinusko antaa\nanteeksi niille, jotka ovat paljon rakastaneet, suo se heille tämän\nanteeksiannon vain sen tähden, että he ovat myös paljon kärsineet,\nja vasta kyynelkasteen kautta maallinen rakkaus tulee jumalalliseksi\nintohimoksi.\n\nKuten joskus voi hurmautua jo kauan sitten kuihtuneiden ruusujen\ntuoksusta, samoin Rodolphe hurmaantui muistellessaan entistä elämäänsä,\njolloin jokainen päivä toi mukanaan uuden elegian, järkyttävän\ndraaman tai naurettavan pilan. Hän eli hengessään vielä kerran kaikki\nmerkillisen rakkautensa eri vaiheet kuherruskuukaudesta kotoisiin\nmyrskyihin asti, jotka olivat syynä heidän lopulliseen eroonsa. Hän\npalautti mieleensä entisen rakastettunsa viekkaat kepposet ja toisti\nhänen leikkipuheensa. Rodolphe näki rakastettunsa liehuvan heidän pikku\nasunnossaan lempilauluansa hyräillen, aina iloisena, aina huolettomana,\nsekä hyvinä että pahoina päivinä. Ja lopuksi hänen täytyi myöntää,\nettä järki on rakkausasioissa aina väärässä. Mitä hän oikeastaan tällä\nerolla oli saavuttanut?\n\nTosin Mimi petti häntä heidän yhteiselämässään... mutta tieto siitä oli\nhänen oma vikansa. Miksi hän näki niin paljon vaivaa saadakseen sen\ntietää, miksi alati vaani hankkiakseen todistuksia ja tällä tavalla\nitse teroitti tikarin, joka lävisti hänen sydämensä? Eikö Mimi osannut\nhätätilassa taitavasti todistaa, että hän oli erehtynyt? Ja lisäksi,\nkenen kanssa tai millä Mimi osoitti hänelle uskottomuutta? Enimmäkseen\njollakin huivilla tai hatulla... siis esineillä, mutta ei ihmisten\nkanssa. Ja oliko hän saanut sen rauhan ja levon, jota tästä erosta\noli toivonut? Ei, hän oli kaikkea muuta kuin levollinen. Ennen hän\nsaattoi ainakin purkaa tuskansa, puhjeta soimauksiin ja moitteisiin\nja osoittaa, kuinka hän kärsi, ja herättää sääliä Mimissä, joka oli\nnäihin kärsimyksiin syypää. Nyt hänen sitä vastoin täytyi sulkea tuska\nsydämeensä. Hänen mustasukkaisuutensa oli muuttunut raivoksi, sillä\naikaisemmin hän saattoi epäillessään ainakin estää Mimiä menemästä ja\npitää häntä silmällä, mutta nyt hänen oli pakko nähdä, kuinka Mimi\nkäveli rakastettunsa taluttamana kadulla varmaankin onnellisena,\nmenossa johonkin huviin.\n\nTätä surkeaa tilaa kesti kolmisen kuukautta. Sitten Rodolphe vähitellen\nrauhoittui. Sillä välin tuli Marcelkin, joka oli paljon matkustellut\nsaadakseen Musetten haihtumaan mielestään, takaisin Pariisiin ja\nasettui uudelleen asumaan yhteen runoilijansa kanssa, niin että he\nsaattoivat lohduttaa toisiaan.\n\nKun Rodolphe eräänä sunnuntaina käveli Luxembourg-puiston halki, Mimi\ntuli häntä vastaan hyvin hienosti pukeutuneena, matkalla tanssiaisiin.\nHän nyökkäsi ohimennessään, ja Rodolphe vastasi siihen kohteliaasti\ntervehtien. Tämä kohtaaminen pisti Rodolphen sydämeen, mutta hänen\nliikutuksensa oli vähemmän tuskallinen kuin muulloin. Harhailtuaan\njonkin aikaa puistossa hän palasi kotiin. Saapuessaan myöhään illalla\nMarcel tapasi hänet työssä.\n\n— Mitä! huusi maalari kurkistaen ystävänsä olkapään yli, — sinä olet\ntyössä... ja päällepäätteeksi runon teossa!\n\n— Niin kuin näet, vastasi Rodolphe iloisesti. — Pikku kapine ei ole\nrinnassani vielä ihan kuollut Istun tässä jo neljättä tuntia... olen\nsaanut takaisin entisten aikojen innoituksen. Tapasin Mimin!\n\n— Niinkö! sanoi Marcel hieman levottomana. — Ja millä kannalla te kaksi\nnyt olette?\n\n— Älä ollenkaan pelkää. Olemme vain tervehtineet toisiamme... ei muuta.\n\n— Todellako?\n\n— Ihan totta. Meidän kesken on kaikki ainaiseksi lopussa, sen tunnen.\nMutta jos voin jälleen tehdä työtä, annan hänelle mielelläni anteeksi.\n\n— Mutta miksi kirjoitat hänelle runoja, jos kerran välinne ovat\nlopussa? kysyi maalari, joka oli lukenut Rodolphen kirjoittamat rivit.\n\n— Mitä sillä on väliä? vastasi runoilija. — Minä otan runoni sieltä,\nmistä löydän.\n\nViikon päivät Rodolphe työskenteli pikku runoelman kimpussa. Kun se oli\nvalmis, hän luki sen Marcelille, joka ilmaisi olevansa saavutukseen\ntyytyväinen ja kehotti Rodolphea käyttämään jälleen elpynyttä\nrunosuontaan muihinkin tehtäviin.\n\n— Sillä eihän kannattanut, lisäsi hän, — hylätä Mimiä, jos sinä aina\ntahdot elää hänen haamunsa kanssa. Mutta, hän jatkoi hymyillen, —\ntekisin kuitenkin paremmin, jos jättäisin muut rauhaan ja saarnaisin\nitselleni enkä muille, sillä minun sydämeni on vielä täynnä Musettea.\nNo, luulen sentään, että kerran lakkaamme olemasta nuoria emmekä viitsi\ntavoitellakaan riivattuja tyttöheilakoita.\n\n— No no, sanoi Rodolphe, — eihän meidän tarvitse nuoruudelle antaa\nmatkapassia.\n\n— Se on totta, vastasi Marcel, — ja kuitenkin on päiviä, jolloin\ntahtoisin olla arvokas vanhus, Instituutin jäsen, useiden rintamerkkien\nomistaja ja turvassa kaikilta tämän maailman Musetteilta. Ja vieköön\nminut piru, jos koskaan niitä kaipaisin. Entä sinä, lisäsi hän nauraen,\n— haluaisitko sinäkin saada kuusikymmentä vuotta niskoillesi?\n\n— Haluaisin tänään mieluummin saada kuusikymmentä frangia, vastasi\nRodolphe.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin Mimi tuli varakreivi Paulin seurassa erääseen\nkahvilaan. Sattumalta hän otti pöydältä käteensä aikakauskirjan\nja löysi siitä painettuna Rodolphen viimeksi kirjoittaman runon,\njossa kaihoten, mutta samalla vapautunein mielin esitettiin heidän\nlemmentarinansa eri vaiheineen.\n\n— Kas vain, hän huudahti nauraen, — entinen rakastajani panettelee\nminua lehdissä!\n\nMutta luettuaan runon hän katseli ääneti ja uneksivana eteensä.\nVarakreivi Paul arvasi hänen ajattelevan Rodolphea ja koetti kääntää\nhänen huomionsa muualle.\n\n— Ostan sinulle korvarenkaat, hän sanoi.\n\n— Niin, vastasi Mimi, — teillä on rahaa, teillä.\n\n— Ja italialaisen olkihatun, jatkoi Paul.\n\n— Ei, sanoi Mimi, — jos tahdotte minua ilahduttaa, ostakaa minulle tämä.\n\nJa hän osoitti vihkoa, josta oli lukenut Rodolphen runon.\n\n— En ikinä! vastasi varakreivi äreästi.\n\n— Hyvä, sanoi Mimi kylmästi. — Ostan sen itse rahoilla, jotka itse\nansaitsen. Ja parempi onkin, etten käytä siihen teidän rahojanne.\n\nJa Mimi tuli tosiaan kahdeksi päiväksi takaisin ateljeehen, jossa ennen\noli työskennellyt kukkien valmistajana, ja ansaitsi siellä vihkon\nostamiseen tarvittavan summan. Sitten hän opetteli Rodolphen runon\nulkoa ja lausui sen varakreivi Paulia kiusatakseen melkein joka päivä\nystävilleen.\n\n\nII\n\nOli 24. päivä joulukuuta. Quartier Latin tarjosi sinä iltana\nomituisen näyn. Jo kello neljältä iltapäivällä olivat kaikki\npanttilainakonttorit, rihkamakauppiaat ja kirjakojut tulvillaan\nmeluavaa yleisöä, joka myöhemmin illalla rynnäköllä valloitti liha-,\nleikkele- ja siirtomaantavarakaupat. Ja vaikka kauppa-apulaisilla\nolisi ollut sata kättä, kuten autuaalla Briareuksella, eivät he\nsittenkään olisi ehtineet palvella kaikkia asiakkaitansa, jotka\nsananmukaisesti tappelivat tavaroista. Leipuriliikkeet olivat\npiiritystilassa viinikauppiaat möivät loppuun kolmen viininkorjuun\ntulokset, eikä taitavinkaan tilastomies olisi kyennyt laskemaan kaikkia\nniitä kinkkuja ja makkaroita, jotka tänä päivänä myytiin kuuluisassa\nBorelissa Dauphine-kadun varrella. Ukko Cretaine, jolla oli liikanimenä\n»Pikkuleipä», möi tänä iltana kokonaista kahdeksantoista uunillista\ntunnettuja voikakkujaan. Kaikista taloista kajahteli laulu ja nauru,\nikkunat oli kirkkaasti valaistu, ja todellinen karnevaalitunnelma\ntäytti tämän kaupunginosan.\n\nVietettiin vanhan tavan mukaan jouluiltaa.\n\nMarcel ja Rodolphe palasivat tänä iltana kymmenen tienoissa jokseenkin\nalakuloisella tuulella kotiin. Kävellessään pitkin Dauphine-katua\nhe huomasivat erään liha- ja maustekaupan olevan tungokseen asti\ntäynnä väkeä ja pysähtyivät herkkutaituruuden tuotteiden viehättäminä\nhetkiseksi näyteikkunan eteen. Tällöin muistuttivat molemmat\ntaiteilijamme erään espanjalaisen romaanin henkilöä, jonka katseesta\nkinkut alkoivat kutistua kokoon.\n\n— Tuota sanotaan tryffelikalkkunaksi, huomautti Marcel osoittaen\nuhkeaa paistia, jonka punertavan, ohuen nahan läpi selvästi kuulsivat\ntryffelien herkulliset möykyt. — Tunnen jumalattomia ihmisiä, jotka\njulkeasti syövät tuommoisia, laskeutumatta edes polvilleen, jatkoi\nmaalari ja loi lintupaistiin katseita, jotka olisivat voineet vaikka\npaahtaa sen.\n\n— Ja mitä arvelet tuosta lampaanpaistista? sanoi Rodolphe. — Mikä väri!\nNäyttää kuin se olisi peräisin juuri sellaisesta lihakaupasta, jota\nkuvataan eräässä Jordaensin taulussa. Lampaanliha on muuten jumalien ja\nmyös sylikummini, rouva Chandlierin, lempiruokaa.\n\n— Katsoppa noita kaloja sitten! huudahti Marcel osoittaen muutamia\ntaimenia. — Ne ovat ahtolan taitavimpia uimareita. Nuo pikku eläimet,\njotka eivät näytä juuri miltään, voisivat ansaita hyvästi rahaa\nnäyttelemällä temppujaan. Ajatteles, ne nousevat kuohuvaa koskea\nylös yhtä vikkelästi kuin me tänä iltana ottaisimme vastaan pari\nillalliskutsua. Kerran olin vähällä päästä niitä syömään.\n\n— Entä nuo suuret kullanväriset hedelmät, joiden lehvät muistuttavat\nitämaan kansojen miekkoja! Niillä on nimenä ananas. Ne ovat kuuman\nvyöhykkeen renettiomenia, sanoi Rodolphe.\n\n— Vähät minä niistä, vastasi Marcel. — Jos on puhe hedelmistä, ottaisin\nennemmin tämän häränlihakimpaleen, tuon lampaanjalan taikka tuon pikku\nkinkun, jonka hyytelö kuultaa läpi kuin merenvaha.\n\n— Oletpa oikeassa, myönsi Rodolphe, — kinkku on ihmisen ystävä, kenellä\nse kerran on. Mutta minä puolestani en hylkäisi tuota fasaaniakaan.\n\n— Uskon sen, sanoi Marcel. — Fasaani on kruunupäiden ruokaa.\n\nJatkaessaan matkaansa he kohtasivat monia iloisia kulkueita menossa\nkotiin juhlimaan Momusta, Bakkusta, Comusta ja kaikkia muita\nus-päätteisiä pöytäjumalia, ja silloin he kysyivät toisiltaan, minkä\nuuden Camachon häihin tarvittiin näin suuria ruokamääriä.\n\nMarcel muisti ensimmäisen päivämäärän ja sen merkityksen.\n\n— Tänäänhän on jouluilta, sanoi hän.\n\n— Muistatko vielä, kuinka sitä viime vuonna vietimme? kysyi Rodolphe.\n\n— Muistan kyllä, Marcel vasusi. — Olimme Momuksessa, ja Barbemuche\nmaksoi kemut. Enpä olisi uskonut, että niin hento olento kuin Phémie\nsaisi mahtumaan itseensä niin monta makkaraa.\n\n— Vahinko, että Momus on ottanut meiltä pois pääsylippumme, huomautti\nRodolphe.\n\n— Niinpä niin, sanoi Marcel, — päivät seuraavat toisiaan, mutta\nerilaisina.\n\n— Tahtoisitko viettää jouluiltaa? Rodolphe kysyi.\n\n— Kenen kanssa ja millä? kysyi Marcel vuorostaan.\n\n— Tietysti minun kanssani.\n\n— Ja mistä rahat?\n\n— Malta hiukan, sanoi Rodolphe. — Minä tunnen tuossa kahvilassa\nmuutamia miehiä, jotka pelaavat korkeilla panoksilla. Pistäydymme\nsinne lainaamaan joltakin onnenpojalta pari sestertiota, jolla saamme\nkostuttaa hiukan sardiineja tai porsaanjalkaa.\n\n— Mene sitten, vastasi Marcel, — sillä totta puhuen olen nälkäinen kuin\nsusi. Odotan sinua tässä.\n\nRodolphe astui sisälle kahvilaan, jonka kantavieraista suurin osa oli\nhänen tuttujaan. Eräs herrasmies, joka juuri oli voittanut kolmesataa\nfrangia luovutti hänelle oikein mielellään, kuten sanoi, neljäkymmentä\nsouta, mutta oli kuitenkin ärtyneen näköinen kuin ihminen on pelinhimon\nriivaamana. Jonakin toisena hetkenä ja toisessa paikassa kuin vihreän\npöydän ääressä olisi tuttava lainannut Rodolphelle ehkä neljäkymmentä\nfrangia.\n\n— No? kysyi Marcel, kun Rodolphe tuli ulos kahvilasta.\n\n— Tässä koko saalis, vastasi runoilija näyttäen hopearahaansa.\n\n— Sillä saamme palasen leipää ja pisaran viiniä, sanoi Marcel.\n\nYstävysten onnistui kuitenkin hankkia tällä vaatimattomalta summalla\nleipää, viiniä, särvintä, tupakkaa, valoa ja tulta.\n\nSitten he menivät kotiin. He asuivat tähän aikaan eräässä talossa,\njossa heillä kummallakin oli oma huoneensa. Kun Marcelin huone, joka\nsamalla oli hänen ateljeensa, oli suurempi kuin Rodolphen, valitsivat\nhe sen juhlasaliksi ja ryhtyivät sitten yhteisvoimin puuhaamaan ateriaa.\n\nLopulta he istuutuivat pöytään. Mutta pian he saivat alakuloisen\npöytävieraan. Menneisyyden aave oli tullut pikku pöydän ääreen kamiinan\nviereen, jossa märät halot hiiltyivät lämpöä levittämättä.\n\nMelkein tunnin ajan istuivat ystävykset äänettöminä mietteissään.\nMolempia painoi varmaankin sama ajatus, jota he koettivat salata.\nMarcel ensimmäisenä keskeytti hiljaisuuden.\n\n— Kas niin, Marcel sanoi, — siinä sitä taas ollaan.\n\n— Mitä tarkoitat? kysyi Rodolphe.\n\n— Äläpäs ole olevinasi, vastasi Marcel. — Sinä ajattelet tällä hetkellä\nsitä, mikä sinun pitäisi unohtaa... ja minun laitani on samoin, hitto\nvieköön... en salaa sitä lainkaan.\n\n— Vaikka niinkin, mutta...\n\n— Sanon vain, että tämä saa olla viimeinen kerta. Hiiteen muistot,\njotka tärvelevät viinimme ja tekevät meidät surullisiksi, silloin kun\nkoko maailma iloitsee! huusi Marcel, viimeisillä sanoillaan viitaten\nsiihen iloiseen meluun, jota kuului viereisistä huoneista. — Niin, tämä\nolkoon viimeinen surullisten muistojemme hetki, ja nyt ajatellaan muuta!\n\n— Niinhän me joka kerta sanomme ja kumminkin... vastasi Rodolphe\nvaipuen haaveihinsa.\n\n— Ja kumminkin palaamme aina yhteen ja samaan, jatkoi Marcel. — Mutta\nse johtuu vain siitä, että me koettamatta täydellä todella unohtaa\npäinvastoin käytämme pienempiäkin seikkoja verukkeena saadaksemme\nmuistot yhä uudelleen hereille. Pahinta on se, että elämme samassa\npiirissä ja ympäristössä kuin nekin olennot, jotka niin kauan ovat\nmeitä kiduttaneet. Me olemme vähemmän intohimon kuin tottumuksen\norjia. Ja tämä kahle meidän täytyy murtaa, muuten joudumme tässä sekä\nnaurettavassa että häpeällisessä orjuudessamme suorastaan perikatoon.\nNo niin, menneisyys on mennyttä... irti kahleista, jotka meitä vielä\nsiihen sitovat! Hetki on tullut, jolloin meidän on astuttava eteenpäin,\nkatsomatta taaksemme. Meillä on ollut nuoruuden, kevytmielisyyden\nja hulluttelujen aika. Hyvä niinkin, voisihan siitä kirjoittaa\nsievän romaanin, mutta tämä rakastuneitten hullujen huvinäytelmä,\ntämä ajantuhlaus, jota olemme harrastaneet ikään kuin meillä olisi\nikuisuuksia käytettävänämme, pitää vihdoin lopettaa! Hyvällä\nsyyllä meitä silloin halveksittaisiin, jopa meidän täytyisi itse\nhalveksia itseämme, jos pitemmälti enää jatkamme tätä elämää syrjässä\nyhteiskunnasta, melkeinpä syrjässä itse elämästäkin. Sillä voiko sitä\nelämää, jota me vietämme, nimittää elämäksi? Ja tämä riippumattomuus,\ntämä tapojen ja käytöksen vapaus, josta niin pöyhkeilemme, ovathan ne\nperin vähäpätöisiä etuja. Todellinen vapaus on siinä, että voi tulla\ntoimeen yksin ja omin voimin. Mutta voimmeko me? Emme, sillä kuka\ntolvana tahansa, jonka nimeä emme viittä minuuttiakaan haluaisi pitää,\nkostaa pilkkapuheemme ja pääsee käskijäksemme sinä päivänä, jolloin\nlainaamme häneltä sata souta hukattuamme tämän lainan saamiseen monen\nsadan frangin arvosta sukkeluuksia tai nöyryytyksiä. Omasta puolestani\nolen jo siihen kyllästynyt. Runoutta ei ole yksinomaan elämän\nsekasorrossa, odottamattomissa onnenpotkauksissa, rakkaussuhteissa.\njoilla on kynttilän elinikä, enemmän tai vähemmän huimapäisissä\nhyökkäyksissä ennakkoluuloja vastaan, jotka kuitenkin iäti vallitsevat\nmaailmaa, sillä helpompaa on kumota jokin hallitus kuin piintynyt tapa,\nvaikka se olisi naurettava. Ei ole vielä mikään neron tai lahjakkuuden\ntodiste, jos joulukuussa käyttää kesätakkia, ja voipa varsin hyvin\nolla todellinen runoilija ja oikea taiteilija, vaikka syökin kolme\nateriaa joka päivä ja käyttää eheitä kenkiä. Mitä tahansa sanomme\ntai teemme, jo» tahdomme päästä johonkin, niin meidän täytyy marssia\nyleistä tietä pitkin. Nämä sanat ehkä hämmästyttävät sinua, Rodolphe,\nehkä syytät minua ihanteitteni pettäjäksi ja pidät minua turmeltuneena,\nmuta sittenkin puhun sisäisen vakaumukseni ja lujan päätökseni mukaan.\nTietämättäni on minussa hitaasti tapahtunut terveellinen muutos. Järki\non minussa päässyt voitolle, salakavalasti, jos niin tahdot, muta joka\ntapauksessa tietämättäni ja ehkä tahtomattani. Mutta riittäköön jo,\njärki on lopulta voittanut ja osottanut minulle, että olin väärällä\ntiellä ja että edelleen sillä pysyminen olisi sekä naurettavaa että\nvaarallista. Mitä meistä tosiaan tulee, jos pitemmälti jaksamme\ntätä yksitoikkoista kulkurielämäämme! Lähenemme kolmeakymmentä\nvuotamme ja olemme yhä vielä tuntemattomia, vailla suhteita,\ntyytymättömiä kaikkeen ja omaan itseemmekin, kadehtien kaikkia niitä,\njoiden näemme saavuttavan päämääränsä, ja pakosta turvautuneen\nloiselämän häpeällisiin keinoihin voidaksemme pysyä hengissä. Älä\najattele, että tämä on jokin haavekuva, jonka olen maalannut sinua\npelottaakseni. En näe tulevaisuutta yksinomaan pimeänä, mutta en juuri\nruusunvärisenäkään. Näen sen vain todellisuuden silmillä. Tähän saakka\noli se elämä, jota olemme viettäneet, olosuhteiden pakosta välttämätön,\nja se on puolustuksemme. Nyt meillä ei olisi puolusteluita, ja ellemme\nnyt ala elää muiden ihmisten tavalla, on syy yksinomaan meidän, sillä\nniitä esteitä, joita vastaan olemme taistelleet, ei ole enää olemassa.\n\n— Vai niin, sanoi Rodolphe, — mihin sinä oikein pyrit? Mistä syystä ja\nmissä mielessä sinä yleensä pidät tätä saarnaa?\n\n— Ymmärrät minut varsin hyvin, jatkoi Marcel yhtä totisena. — Äskenhän\nnäin, kuinka sinua niin kuin minuakin ahdistavat muistot, jotka\nsaivat sinut toivomaan menneisyyttä takaisin. Sinä ajattelet Mimiä,\nkuten minä Musettea, ja olisit tahtonut saada rakastettusi istumaan\ntänne viereesi. No niin, minä sanon sinulle, ettemme enää saa noita\nolentoja ajatella. Me emme ole sitä varten luotuja ja maailmaan\ntulleita, että uhraisimme koko elämämme mokomille arkipäiväisille\nManoneille, eikä ritari Desgrieux, niin kaunis ja runollinen luonne,\nsäästy naurettavuuden kiroukselta muutoin kuin nuoruutensa ja niiden\nharhakuvitelmien avulla, joita hän osasi sielussaan tallettaa.\nKahdenkymmenen ikäisenä hän saattoi kyllä seurata rakastettuaan\nsiirtomaihin menettämättä myötätuntoamme, mutta viidenkolmatta vanhana\nhän olisi yksinkertaisesti ajanut Manoninsa ulos ovesta ja siinä\ntehnyt oikein. Koetamme sitä turhaan salata itseltämme, ystäväni,\nmutta me olemme jo vanhoja. Me olemme eläneet liian paljon ja liian\nnopeasti. Sydämemme on saanut säröjä, ja sen soinnissa on vikaa. Ah,\neihän voi rankaisematta olla kolme vuotta rakastuneena johonkin Mimiin\ntai Musetteen! Mutta minun osaltani se on lopussa, ja koska aion\nperinjuurin hävittää Musetten muististani, heitän nyt tuleen muutamia\npikku tavaroita, jotka häneltä ovat eri kerroilla jääneet ja alati\nkääntävät ajatukseni häneen.\n\nMarcel nousi ja otti eräästä laatikosta esille pienen pahvirasian,\njossa Musetten muistot, kuihtunut kukkavihko, vyö, nauhanpätkä ja\nmoniaita kirjeitä, olivat olleet säilössä.\n\n— Niin, Rodolphe, tee sinä samoin!\n\n— No, sama se! huusi Rodolphe väkinäisesti, olet oikeassa. Minäkin\ntahdon päästä eroon valkokätisestä tytöstä!\n\nJa hän syöksyi huoneeseensa ja toi sieltä pienen käärön, joka sisälsi\nMimin muistoja, samankaltaista tavaraa kuin oli Marcelin rasiassa.\n\n— Tämä sopii mainiosti, mutisi maalari. — Talla rihkamalla voimme\nainakin hiukan virkistää tulta, joka on jo sammumaisillaan.\n\n— Niin tosiaan, Rodolphe huomautti, — kun on niin kylmä, että\njääkarhukin voisi kyntensä palelluttaa.\n\n— Toimeen siis, sanoi Marcel, — aloittakaamme polttoduetto. Näetkö,\nkuinka Musetten proosa liekehtii kuin sytytetty punssimalja! Se tyttö\npitikin punssista. Nyt on sinun vuorosi.\n\nJa muutaman minuutin ajan ystävykset viskelivät vuoronperään entisen\nrakkautensa pyhiä jäännöksiä tuleen, joka leimahteli iloisesti rätisten.\n\n— Musette-raukka, sanoi Marcel hiljaa ja katseli viimeistä kädessään\nolevaa muistoa, pientä lakastunutta kukkavihkoa. — Hän oli sittenkin\noikein kaunis ja rakasti minua... eikö totu, pikku kukkavihkonen? Hänen\nsydämensä sanoi sen sinulle silloin, kun koristit hänen vyötänsä?...\nNäytät pyytävän armoa, pikku kukkavihko... no niin, se myönnetään\nsinulle, mutta vain yhdellä ehdolla: et saa milloinkaan, kuuletko, enää\npuhua minulle hänestä.\n\nJa käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin luuli Rodolphen huomion\nkääntyneen toisaanne, Marcel pisti kukkavihon poveensa. — Olen\npahoillani, mutta en voi toisin tehdä, vaikka tämä onkin petosta,\najatteli maalari.\n\nMutta luodessaan salaa silmäyksen Rodolpheen hän näki, että runoilija\npolttouhrinsa lopussa kiihkeästi suuteli Mimille kuulunutta yömyssyä ja\nsitten pisti sen taskuunsa.\n\n— Kas vain, pohti Marcel, — hän on yhtä kehno kuin minäkin.\n\nJuuri kun Rodolphe aikoi poistua huoneeseensa pannakseen maata,\nkoputettiin hiljaa Marcelin ovelle.\n\n— Kuka hemmetissä sieltä vielä tähän aikaan tulee? ihmetteli maalari.\n\nKun hän oli avannut oven, pääsi häneltä hämmästyksen huuto.\n\nTulija oli Mimi.\n\nKun huoneessa oli jokseenkin pimeä, ei Rodolphe aluksi tuntenut\nrakastettuaan. Hän näki vain naishahmon ja luullen, että siinä oli joku\nhänen ystävänsä tilapäisiä valloituksia, tahtoi hienotunteisesti lähteä\ntiehensä.\n\n— Häiritsenkö teitä? kysyi Mimi, joka oli jäänyt seisomaan kynnykselle.\n\nTämän äänen kuullessaan Rodolphe vaipui kuin salaman satuttamana\ntakaisin tuoliinsa.\n\n— Hyvää iltaa, sanoi Mimi hänelle astuen lähemmäksi ja puristaen hänen\nkättänsä, joka pysyi velttona.\n\n— Mikä hitto teidät tänne ajoi? kysyi Marcel. — Ja vielä tähän aikaan?\n\n— Minun on niin vilu, vastasi Mimi väristen. — Kävellessäni tästä\nohitse näin vielä valoa teillä ja tulin tänne, vaikka onkin jo näin\nmyöhä.\n\nHän tutisi yhä. Hänen äänessään oli omituinen kristallisointu, joka\nkaikui Rodolphen sydämessä kuin kuolinkello ja täytti sen synkillä\naavistuksilla. Hän katseli nyt rakastettuaan tarkemmin. Siinä ei ollut\nenää Mimi, vaan Mimin haamu.\n\nMarcel siirsi kamiinan ääreen tuolin ja sijoitti Mimin siihen istumaan.\n\nMimi hymyili nähdessään iloisesti häilähtelevän liekin.\n\n— Ah, kuinka hyvää se tekee, hän sanoi lämmittäen laihtuneita,\npakkasesta sinisiä käsiään. — Niin, herra Marcel... tiedättekö, miksi\ntulin luoksenne?\n\n— En aavistakaan, vastasi maalari.\n\n— Tulin vain kysymään teiltä, voisitteko ehkä hankkia minulle huoneen\ntässä samassa talossa. Minun täytyi muuttaa asunnostani, kun kaksi\nkertaa jäin vuokran velkaa, enkä nyt tiedä, minne oikein joudun.\n\n— Pahus, sanoi Marcel päätään pudistaen, — emme mekään ole varsin\nhyvässä sovussa isäntämme kanssa, ja meidän suosituksemme pikemmin\nvahingoittaisi kuin hyödyttäisi teitä.\n\n— Mitä minun sitten on tehtävä? valitti Mimi. — En tosiaan tiedä, minne\nvoisin mennä.\n\n— Ettekö siis enää olekaan varakreivitär? kysyi Marcel.\n\n— Voi hyvä Jumala, en.\n\n— Mutta mistä alkaen?\n\n— Jo kaksi kuukautta sitten.\n\n— Olette siis liiaksi vaivannut nuorta varakreiviä?\n\n— En lainkaan, Mimi vastasi salaa vilkaisten Rodolpheen, joka oli\nvetäytynyt huoneen pimeimpään nurkkaan, — minulla oli vain kohtaus\nhänen kanssaan erään runon takia, joka koski minua. Me riitelimme,\nja sitten annoin hänelle matkapassin. Hän on pöyhkeä keltanokka eikä\nmitään muuta.\n\n— Mutta hän oli kuitenkin pukenut teidät aika somasti, mikäli osasin\narvioida, kun teidät viimeksi lapasin, sanoi Marcel.\n\n— Niin, mutta ajatelkaahan vain, että hän lähtiessäni otti minulta\nkaikki taas pois ja antoi tavarani, kuten myöhemmin sain kuulla,\nhuutokaupalla myytäväksi kurjassa ravintolassa, jonne hänen oli tapana\nviedä minut päivälliselle. Hän on rikas, mutta sittenkin mahdottoman\nsaita ja tyhmä kuin hanhi. Hän ei sallinut minun juoda puhdasta viiniä,\nja perjantaisin minun täytyi paastota. Ja uskotteko, hän tahtoi\npakottaa minua käyttämään mustia villasukkia, koska ne muka likaantuvat\nvähemmän kuin valkoiset! Ette voi kuvitella, kuinka saita hän oli! Hän\noli vähällä piinata minut kuoliaaksi, niin että todellakin olin kuin\nkiirastulessa.\n\n— Ja tietääkö hän nykyisen asemanne? kysyi Marcel.\n\n— En ole häntä sen koommin nähnyt enkä haluakaan nähdä, vastasi Mimi.\n— Minua ellottaa, kun vain ajattelenkin häntä. Mieluummin kuolisin\nnälkään kuin pyytäisin häneltä yhtä ainoata souta.\n\n— Mutta, Marcel jatkoi kuulusteluaan, — ette tietenkään ole ollut\nyksin, sitten kun jätitte varakreivin?\n\n— Olen kuin olenkin, herra Marcel, vastasi Mimi vilkkaasti. — Vakuutan\nteille, että olen koettanut työllä ansaita toimeentuloni, mutta kun en\nvoinut kukkia tekemällä ansaita kylliksi, otin toisen ammatin ja istun\nnyt maalareilla mallina. Ehkä teillä sattuu olemaan minulle työtä, hän\nlisäsi iloisesti.\n\nRodolphe liikahti kiivaasti näistä viimeisistä sanoista. Mimi, joka yhä\nsalaa oli pitänyt häntä silmällä, huomasi sen ja jatkoi nopeasti:\n\n— Niin, mutta näytän vain päätä ja käsiäni. Minulla on työtä aika\npaljon ja saatavia vielä parista kolmesta paikasta. Ylihuomiseksi on\nluvattu maksaa, niin että vain siihen asti tarvitsisin yösijaa. Heti\nkun olen saanut palkkani muutan takaisin entiseen asuntooni. Kas, hän\nsanoi sitten huomatessaan pöydällä vaatimattoman aterian, johon ystävät\ntuskin olivat koskeneet, — syöttekö illallista?\n\n— Ei, sanoi Marcel,— meidän ei ole nälkä.\n\n— Silloinpa olette onnellisia, huomautti Mimi avosydämisesti.\n\nRodolphe tunsi näistä sanoista suurta tuskaa sydämessään. Hän antoi\nMarcelille merkin, jonka toinen heti ymmärsi.\n\n— No niin, Mimi, sanoi maalari, — kun kerran olette täällä, ottakaa\nateriaamme osaa. Saatte kuitenkin tyytyä siihen, mitä pöydällä on.\nOlimme oikeastaan päättäneet viettää joulua pienillä kemuilla, mutta...\nsaimme sitten muuta ajattelemista.\n\n— Silloinhan tulinkin oikeaan aikaan, vastasi Mimi luoden melkein\nahnaan katseen ruokiin. — En ole vielä syönyt päivällistä, kuiskasi\nhän sitten maalarille, niin ettei sitä kuullut Rodolphe, joka puri\nnenäliinaansa ollakseen puhkeamatta äänekkääseen nyyhkytykseen.\n\n— Istu sinäkin tänne pöydän ääreen, Rodolphe, sanoi Marcel. — Syödään\nkolmisin.\n\n— Ei, kiitos, murahti runoilija jääden nurkkaansa.\n\n— Olenko suututtanut teitä, Rodolphe, tulemalla tänne? kysyi Mimi\nhellästi. — Pitääkö minun ehkä poistua?\n\n— Ei, ei, Mimi, vastasi runoilija. — Minua vain surettaa, kun tällä\ntavalla näen teidät jälleen.\n\n— Se on oma syyni, Rodolphe, en valita kohtaloani. Mikä on tapahtunut,\nse on tapahtunut, älkäämme ajatelko sitä enää. Ettekö voi olla\nystäväni, oltuanne aikaisemmin jotakin muuta? Voittehan, eikö totta?\nÄlkää siis enää olko pahoillanne, vaan istuutukaa kanssamme pöytään!\n\nMimi nousi tarttuakseen runoilijan käteen, mutta oli niin heikko, ettei\njaksanut astua askeltakaan, vaan vaipui takaisin tuoliin.\n\n— Lämpö on huumannut minut, hän mutisi, — en voi pysyä pystyssä.\n\n— Kas niin, Rodolphe, tulehan nyt seuraamme, kehotti Marcel.\n\nRunoilija istuutui vihdoin pöytään, ja ateria alkoi. Mimi oli hyvin\niloinen.\n\nKun vaatimaton illallinen oli syöty, sanoi Marcel Mimille:\n\n— Hyvä lapsi, emme voi hankkia huonetta teille tässä talossa.\n\n— Sitten minun täytyy lähteä, Mimi vastasi ja koetti nousta.\n\n— Ei, ei suinkaan, sanoi Marcel. — Voimmehan järjestää asian toisin.\nTe saatte asua tässä minun huoneessani, ja minä majailen sillä aikaa\nRodolphen luona.\n\n— Siitä on teille hankaluuksia, esteli Mimi. — Mutta äitiä ei kestä\nkauan, vain kaksi päivää.\n\n— Ei mitään hankaluuksia, ei mitään, vakuutti Marcel.\n\n— On siis päätetty, että te jäätte tänne, ja Rodolphe ja minä nukumme\nRodolphen huoneessa. Niinpä hyvää yötä sitten, Mimi, nukkukaa makeasti.\n\n— Kiitän teitä, sanoi Mimi ojentaen Marcelille ja Rodolphelle kätensä.\n\nMolemmat valmistuivat lähtemään.\n\n— Tahdotteko lukita oven? kysyi maalari ovelle tullessaan.\n\n— Miksi? vastasi Mimi katsoen samassa Rodolpheen. — Minä en pelkää.\n\nKun ystävykset olivat kahden kesken viereisessä huoneessa, sanoi Marcel:\n\n— No, mitä aiot tehdä?\n\n— En tiedä, mutisi Rodolphe.\n\n— Mitä turhia, mene sinä vain takaisin Mimin luo! Sanon sinulle, että\njos nyt menet, olette aamulla jälleen päässeet sovintoon toistenne\nkanssa.\n\n— Jos Musette olisi tuolla, mitä sinä tekisit? kysyi runoilija.\n\n— Jos Musette olisi tuolla viereisessä huoneessa, vastasi Marcel, — no\nniin, suoraan sanoen, ei kuluisi neljännestuntiakaan, ennen kuin olisin\nhänen luonaan.\n\n— Minäpä olen sitten lujempi kuin sinä, sillä minä jään tänne.\n\n— Sen saamme nähdä, arveli Marcel, joka oli jo riisuutunut. — Kai\nsinäkin panet maata?\n\n— Tietysti, vastasi Rodolphe.\n\nMutta kun Marcel yöllä heräsi, huomasi hän Rodolphen sijan tyhjäksi.\n\nAamulla maalari koputti hiljaa Mimin ovelle.\n\n— Sisään! vastasi Mimi ja antoi sitten hänelle merkin puhua hiljaa,\nettei Rodolphe heräisi. Runoilija istui nojatuolissa, jonka oli vetänyt\nMimin vuoteen luo, pää painuneena pielukselle, Mimin pään viereen.\n\n— Näinkö te olette viettäneet yön? kysyi Marcel hämmästyneenä.\n\n— Niin, vastasi nuori tyttö.\n\nÄkkiä Rodolphe heräsi ja suudeltuaan Mimiä ojensi ihmettelevälle\nmaalarille kätensä.\n\n— Menen nyt hankkimaan rahaa, että saamme aamiaista, sanoi hän sitten.\n— Pidä sinä sillä aikaa Mimille seuraa.\n\n— No? kysyi Marcel jäätyään yksin Mimin kanssa. — Mitä on teidän ja\nRodolphen välillä yöllä tapahtunut?\n\n— Voi, hyvin surullisia asioita, vastasi Mimi. — Rodolphe rakastaa\nminua vielä.\n\n— Tiedän sen, vastasi maalari.\n\n— Niin, te tahdoitte saada hänet irtaantumaan minusta, Marcel. Mutta\nen ole teille siitä vihainen. Te olitte oikeassa. Olen tehnyt hänelle\npaljon pahaa.\n\n— Entä te? Rakastatteko tekin häntä vielä? kysyi Marcel.\n\n— Oi, rakastanko häntä! huudahti Mimi pannen kätensä ristiin. — Sehän\njuuri kiduttaa minua. Olen niin muuttunut, eikä siihen ole tarvittu\npitkää aikaa.\n\n— No hyvä, kun hän rakastaa teitä ja te häntä ettekä kumpikaan voi olla\nilman toistanne, liittykää jälleen yhteen ja koettakaa kerrankin pysyä.\n\n— Se on mahdotonta, vastasi Mimi.\n\n— Miksi mahdotonta? kysyi Marcel. — Tosin olisi järkevämpää, että\neroaisitte ikipäiviksi, mutta teidän täytyisi olla tuhansien\npeninkulmien jäässä toisistanne.\n\n— Voi, pian olen vieläkin kauempana, huokasi Mimi.\n\n— Mitä sillä tarkoitatte?\n\n— Älkää puhuko siitä Rodolphelle mitään, Marcel, se surettaisi häntä\nliiaksi... Minä poistun pian ainiaaksi.\n\n— Mutta minne?\n\n— Voi, Marcel, sanoi Mimi nyyhkyttäen, — katsokaa tänne!\n\nNäin sanoessaan Mimi veti peitettä hieman syrjään ja näytti maalarille\nkaulaansa, käsivarsiansa ja hartioitansa.\n\n— Hyvä Jumala! huudahti taiteilija järkytettynä. — Lapsi raukka!\n\n— Eikö totta, ystävä hyvä, minä en ole erehtynyt? Minä kuolen pian?\n\n— Mutta kuinka te olette joutunut noin onnettomaan tilaan niin lyhyessä\najassa?\n\n— Ah, vastasi Mimi, — sen elämän jälkeen, jota olen jo kaksi kuukautta\nviettänyt, tämä ei ole ollenkaan ihmeellistä. Itketyt yöt, kylmissä\nateljeissa vietetyt jäivät, huono ravinto, huoli, joka kalvoi\nsydäntäni... Ja saatte tietää kaikki: tahdoin myrkyttää itseni juomalla\nkloorivettä. Minut pelastettiin, mutta ei pitkäksi aikaa, kuten näette.\nEn ole oikeastaan koskaan ollut täysin terve. Mutta kaikki on omaa\nsyytäni. Jos olisin rauhassa pysynyt Rodolphen luona, ei tilani olisi\nnyt tämmöinen. Nyt joudun vielä kerran hänen niskoilleen... mutta sitä\nei kestä kauan. Viimeinen vaate, minkä hän minulle lahjoittaa, on\nvalkoinen, ja siinä minut haudataan. Ah, Marcel, jospa tietäisitte,\nkuinka vaikeata minun on ajatella, että minun täytyy kuolla! Rodolphe\ntietää, että olen sairas. Toista tuntia hän istui eilen sanattomana\nnähtyään kuihtuneet käsivarteni ja hartiani. Voi, hän ei enää tuntenut\nMimiänsä... eihän kuvastimenikaan enää tunne minua! Ja kuitenkin olin\nniin sievä, ja hän rakasti minua niin suuresti. Voi, hyvä Jumala,\nvalitti Mimi painaen kasvonsa Marcelin käsiin, — minun täytyy jättää\nteidät, ystävä-raukka, teidät ja Rodolphekin!\n\nKyyneleet tukahduttivat hänen äänensä.\n\n— Rohkeutta, Mimi, sanoi Marcel, — älkää joutuko epätoivoon. Paranette\nkyllä. Siihen tarvitaan vain lepoa ja huolellista hoitoa.\n\n— Ei, ei, vastasi Mimi, — minä käyn loppua kohden, tunnen sen. Minulla\nei ole enää voimia. Eilen tänne tullessani tarvitsin ainakin tunnin\nportaiden nousemiseen. Jos olisin tavannut toisen naisen hänen luonaan,\nolisin hypännyt alas ikkunasta. Mutta kun en enää ollut hänen luonaan,\nolihan hän vapaa... kuitenkin olin varma siitä, että hän rakasti\nyhä minua. Ja sen tähden, tässä Mimi puhkesi jälleen itkuun, — vain\nsen tähden en tahtoisi niin pian kuolla. Mutta minä olen mennyttä,\nauttamattomasti hukassa. Katsokaas, Marcel, meidän ystäväraukkamme\ntäytyy olla oikein hyvä ihminen, kun hän on ottanut minut taas vastaan\nvälittämättä kaikesta siitä pahasta, mitä olen hänelle tehnyt. Ah, hyvä\nJumala ei ole oikeudenmukainen, kun ei suo minulle aikaa hyvittääkseni\nmitä olen Rodolphea vasttaan rikkonut. Hän ei aavista, missä tilassa\nolen. En tahtonut, että hän asettuisi viereeni, sillä minusta tuntuu\nkuin ruumismadot jo tavoittaisivat minua, ja niin olemme itkeneet\nkoko yön ja muistelleet menneitä aikoja. Ah, kuinka surullista on\nhuomata onni vasta takanansa, kun on mennyt ohitse sitä näkemättä!\nRintaani polttaa kuin tulessa, ja jos liikahdan, tuntuu kuin jäseneni\nmurtuisivat... Marcel, antakaahan vaatteeni tänne. Minä tahdon katsoa\nkorteista, saako Rodolphe rahaa vai ei. Tahtoisin vielä kerran syödä\nteidän ja Rodolphen seurassa aamiaista kuten aikaisemmin olemme yhdessä\naterioineet... se ei voi olla minulle vahingollista, sillä Jumala\nei voi minua tehdä sairaammaksi kuin nyt olen. Näettekö, hän jatkoi\nnäyttäen Marcelille ensiksi nostamaansa korttia, — tässä on pata,\nkuoleman väri... Ja risti, hän lisäsi iloisesti. — Rodolphe tuo rahaa!\n\nMarcel ei tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa tämän onnettoman olennon\nennustellessa, kun hän omien sanojensa mukaan jo tunsi ruumismatojen\nläheisyyden.\n\nTunnin kuluttua Rodolphe palasi, mukanaan Schaunard ja Colline.\nMusiikkimiehellä oli kesäpalttoo yllään. Kohta kun hän oli kuullut\nMimin sairastavan, hän oli myynyt talvipalttoonsa voidakseen lainata\nRodolphelle rahaa. Colline oli omasta puolestaan käynyt myymässä\nkirjojaan. Mieluummin hän tosin olisi luovuttanut toisen kätensä tai\njalkansa, mutta Schaunard oli saanut hänet uskomaan, ettei hänen\nkätensä tai jalkansa ollut minkään arvoinen, ja niin hän sitten oli\npäättänyt uhrata lempiteoksiaan.\n\nMimi koetti näyttää iloiselta tervehtiessään vanhoja ystäviään.\n\n— Minä en ole enää pahankurinen, ja Rodolphe on antanut minulle\nanteeksi. Jos hän tahtoo pitää minut vielä luonaan, vedän jalkaani\naamukengät ja panen päähäni huivin... minulle se on samantekevää. Sillä\nsilkki ja sametti ovat minun terveydelleni varmasti vahingollisia, hän\nlisäsi sydäntäsärkevästi hymyillen.\n\nMarcelin kehotuksesta oli Rodolphe lähettänyt hakemaan erästä\nystäväänsä, joka vastikään oli valmistunut lääkäriksi. Se oli sama\nmies, joka oli ennen hoitanut pikku Francinea. Kun hän tuli, hänet\njätettiin yksin sairaan kanssa.\n\nRodolphe sai Marcelilta kuulla, missä vaarassa hänen rakastettunsa\nhenki oli. Kun lääkäri oli tutkinut Mimin, hän kääntyi Rodolphen\npuoleen sanoen:\n\n— Ette voi mitenkään pitää sairasta täällä. Vain ihme voisi hänet\npelastaa. Hänet on siis vietävä sairaalaan. Minä järjestän niin, että\nhän pääsee Pitiéhen. Sen sairaalan alilääkäri on tuttaviani ja valvoo\nkyllä, että sairas saa huolellista hoitoa. Jos hän jää tänne teidän\nluoksenne, on hän viikon kuluttua vainaja.\n\n— En uskalla ehdottaa hänelle sairaalaan menoa, «anoi Rodolphe.\n\n— Olen jo puhunut siitä hänelle, vastasi lääkäri, — ja hän suostuu.\nHuomenna aamulla lähetän teille todistuksen, jolla hän pääsee Pitiéhen.\n\n— Niin, rakas ystävä, sanoi Mimi Rodolphelle, — lääkäri on oikeassa.\nEtte voisi hoitaa minua täällä. Sairaalassa minut ehkä parannetaan.\nToimittakaa minut siis sinne. Voi, tiedätkö, minulla on nyt niin suuri\nhalu elää, että mielelläni suostuisin pitämään toista kättäni tulessa,\njos toinen saisi eloni loppupäivät levätä sinun kädessäsi. Mutta\nkäythän minua usein katsomassa. Älä ole pahoillasi, saan siellä hyvää\nhoitoa, lääkäri lupasi sen minulle. Sairaalassa syödään kananpoikia,\nja siellä on myös lämmintä. Sillä aikaa kun minä olen siellä, sinä\nteet työtä ansaitaksesi rahaa, ja kun olen parantunut, tulen takaisin\nja jään luoksesi. Minä olen nyt hyvässä toivossa, ja tietysti saan\nmyös takaisin entisen kauneuteni. Jo siihen aikaan, jolloin en vielä\nlainkaan tuntenut sinua, olin kerran hyvin sairas ja paranin kuitenkin.\nMutta silloin en ollut onnellinen, ja minun olisi ollut parasta kuolla.\nNyt, kun olen löytänyt jälleen sinut ja kun voimme olla onnellisia, nyt\nminut varmasti koetetaan saada terveeksi ja itsekin koetan parhaani\nmukaan taistella tautia vastaan. Lupaan niellä kaikki ilkeät lääkkeet,\njoita minulle määrätään, ja kuolema voi ainoastaan väkisin temmata\nminut sinulta. Anna tänne kuvastimeni, sillä minusta tuntuu kuin saisin\njälleen väriä. Tosiaankin, jatkoi hän tarkastellen kuvaansa, — kaunis\nihonvärini näyttää tulevan takaisin. Ja käteni, näetkö, ovat yhä vielä\nsievät. Suutele niitä vielä kerran, Rodolphe, eikä se varmasti olekaan\nviimeinen kerta.\n\nMimi kietoi kätensä rakastettunsa kaulaan ja hänen hiuksensa valahtivat\nRodolphen kasvojen yli.\n\nSchaunard ja Colline aikoivat poistua, mutta sairas pyysi hartaasti,\nettä he viettäisivät tämän illan hänen vuoteensa vieressä.\n\n— Koettakaa saada minut iloiseksi, hän sanoi, — sillä ilo on paras\nlääkkeeni. Sairauteeni onkin syynä se kreivitomppeli. Ajatelkaahan,\nminun piti hänen luonaan opiskella oikeinkirjoitusta! Mitä minä sillä\nolisin tehnyt? Ja hänen ystävänsä, voi minkälaista seuraa! Kuin\nkanatarha, jossa varakreivi itse pöyhkeili kukkona. Hän nimikoi itse\npaitansa. Jos hän menee naimisiin, hän synnyttää itse lapsensa.\n\nEi mikään voisi olla järkyttävämpää kuin tämä iloisuus, joka ikään\nkuin oli jäänyt eloon ruumiin kuoltua. Boheemit saattoivat töin tuskin\npidättää kyyneleitään ja jatkaa keskustelua samaan leikilliseen sävyyn\nkuin onneton Mimi, jonka käärinliinaa kohtalo niin kiireesti kutoi.\n\nSeuraavana aamuna Rodolphe sai sairaalalipun. Kun Mimi ei enää jaksanut\nkävellä, täytyi hänet kantaa vaunuihin. Vaunujen tärinä tuotti hänelle\nsuurta tuskaa. Mutta se, mikä naisessa viimeksi kuolee, keimailuhalu,\nvoitti vielä nämä tuskat. Mimi käski matkalla pysähdyttää pari\nkolme kertaa muotikauppojen kohdalle voidakseen tarkastella niiden\nnäyteikkunoita.\n\nKun hänet vihdoin oli viety siihen saliin, joka oli merkitty lippuun,\nalkoi hänen sydäntänsä ahdistaa, kuin raskas kivi olisi pantu sitä\npainamaan. Sisäinen ääni kuiskasi hänelle, että hän joutuisi päättämään\npäivänsä näiden alastomien, kolkkojen seinien sisäpuolella. Kaikin\nvoimin hän koetti kuitenkin salata sitä synkkää vaikutelmaa, jonka oli\nensi silmäyksellä saanut.\n\nPäästyään vuoteeseen Mimi syleili Rodolphea viimeisen kerran ja sanoi\njäähyväiset, pyytäen häntä tulemaan seuraavana sunnuntaina, jona\npäivänä vieraat saivat sairaalassa käydä.\n\n— Täällä tuoksuu niin pahalta. Tuo minulle kukkia mukanasi,\norvokkeja... niitähän on vielä.\n\n— Kyllä tuon, vastasi Rodolphe, — jää hyvästi... ensi sunnuntaihin siis.\n\nJa hän veti sitten vuodeverhot kiinni. Mutta kun Mimi kuuli\nrakastettunsa askelien loittonevan, hänet valtasi äkkiä melkein houriva\nmielenliikutus. Hän työnsi rajusti verhot syrjään, kurotti itseään Ulos\nvuoteesta ja huusi tukahtuneella äänellä:\n\n— Rodolphe, ota minut mukaasi! Minä tahdon pois täältä!\n\nSairaanhoitajatar kiiruhti paikalle ja koetti rauhoittaa häntä.\n\n— Oh, oh, voihki Mimi,— minä, minä kuolen täällä!\n\nSunnuntaiaamuna, jolloin piti mennä sairaalaan Rodolphe muisti\nluvanneensa tuoda Mimille orvokkeja. Runollisen taikauskon vallassa hän\nlähti siis rumasta ilmasta huolimatta jalkaisin Aulnayn ja Fontenayn\nmetsiin, joissa niin usein oli Mimin seurassa käynyt, poimiakseen itse\nne kukat, joita hänen rakastettunsa oli pyytänyt tuomaan. Seutu, joka\nmuuten on niin eloisa ja kaunis, kun kesäpäivien aurinko paistaa, oli\nnyt äänetön ja autio. Kaksi tuntia hän vaelteli lumisissa pensastoissa\nkaivellen pienellä kepillään tiheikköjä, kunnes vihdoin löysi muutamia\norvokkeja juuri siinä metsikön osassa, joka päättyy Plessisin\nlammikkoon ja joka oli ollut heidän mielipaikkojaan huviretkillä.\n\nPalatessaan Rodolphe meni Châtillonin kautta ja kohtasi siellä\nkirkkotorin luona kastesaattueen, ja saattovieraiden joukossa oli muuan\nhänen ystävänsä, joka yhdessä erään oopperalaulajattaren kanssa oli\nkutsuttu kummiksi.\n\n— Mitä ihmettä sinä täällä teet? kysyi ystävä hämmästyneenä nähdessään\nRodolphen.\n\nRunoilija kertoi, mitä hänelle oli tapahtunut.\n\nNuori mies oli myös tuntenut Mimin ja tunsi syvää liikutusta\nkuullessaan Rodolphen kertomuksen. Hän pisti kätensä taskuun ja veti\nsieltä pussillisen makeisia, antoi pussin Rodolphelle ja sanoi:\n\n— Viekää tämä Mimi-raukalle ja myöskin terveiseni ja sanokaa, että käyn\npian häntä katsomassa.\n\n— Jos aiotte niin tehdä, pitää teidän kiirehtiä, muuten voitte saapua\nliian myöhään, vastasi Rodolphe poistuessaan.\n\nKun runoilija tuli sairaalaan, lensi Mimi, joka ei enää jaksanut\nliikahtaakaan, katseellaan häntä vastaan.\n\n— Ah, siinähän ovat kukkanikin! hän huusi hymyillen tyytyväisenä.\n\nRodolphe kertoi hänelle retkestään siihen seutuun, joka oli ollut\nheidän rakkautensa paratiisi.\n\n— Rakkaat kukat, sanoi Mimi suudellen orvokkeja.\n\nMyös makeiset tuottivat hänelle iloa.\n\n— Minua ei siis vielä ole kokonaan unohdettu, sanoi hän. — Ah, kuinka\nhyviä te olette, te nuoret ihmiset Kaikki ystäväsi ovat minulle\nrakkaita, Rodolphe kultani.\n\nTätä tapaamista saattoi sanoa melkein iloiseksi. Myös Colline ja\nSchaunard olivat saapuneet. Sairaanhoitajattaren täytyi lopulta tulla\nilmoittamaan seuralle, että vierailuaika oli mennyt umpeen.\n\n— Jääkää hyvästi! sanoi Mimi. — Torstaihin siis! Mutta tulkaa oikein\nvarhain.\n\nKun Rodolphe seuraavan päivän iltana tuli kotiin, odotti häntä siellä\nkirje nuorelta alilääkäriltä, jolle hän oli sairasta erikoisesti\nsuositellut. Kirje sisälsi vain muutamia rivejä:\n\n— Ystäväni, minun on ilmoitettava teille surullinen sanoma: n:o 8 on\nkuollut. Mennessäni tänä aamuna salin läpi, näin vuoteen olevan tyhjän.\n\nRodolphe vaipui istumaan tuolille, mutta yksikään kyynel ei kostuttanut\nhänen polttavia silmiään. Myöhemmin saapui Marcel ja tapasi hänet\nyhä vielä tylsänä ja jäykkänä istumassa paikallaan. Lopulta Rodolphe\nviittasi kirjeeseen.\n\n— Tyttö-raukka, sanoi Marcel.\n\n— Omituista, huomautti Rodolphe, — minä en tunne mitään. Sammuikohan\nehkä rakkauteni silloin, kun sain tietää, että Mimin täytyi kuolla?\n\n— Kuka tietää! mutisi maalari.\n\nMimin kuolema herätti boheemien kesken syvää surua.\n\nViikkoa myöhemmin Rodolphe kohtasi saman nuoren lääkärin, joka oli\nilmoittanut hänelle Mimin kuolleen.\n\n— Pyydän anteeksi, että olen liiallisella hätiköimisellä tuottanut\nteille sellaista tuskaa, sanoi lääkäri runoilijalle.\n\n— Mitä tarkoitatte? kysyi Rodolphe hämmästyneenä.\n\n— Mitä?... Ettekö tiedä? Ettekö ole häntä sitten ollenkaan nähnyt?\n\n— Ketä? huusi Rodolphe.\n\n— Häntä... Mimiä.\n\n— Mitä? sopersi Rodolphe kalveten.\n\n— Taannoin erehdyin, selitti lääkäri. — Kun kirjoitin teille,\nolin joutunut erehdyksen uhriksi. En ollut kahteen päivään käynyt\nsairaalassa ja kun kolmantena menin sinne, lapasin Mimin vuoteen\ntyhjänä. Kysyin sisarelta, minne sairas oli joutunut, ja sain\nvastauksen: 'Hän kuoli yöllä'. Asianlaita oli kuitenkin näin: minun\npoissaollessani oli Mimi siirretty toiseen saliin ja toiseen vuoteeseen\nja vuode numero kahdeksan oli annettu eräälle, joka vielä samana\npäivänä kuoli. Erehdykseni käy siten ymmärrettäväksi. Päivää myöhemmin\ntapasin Mimin toisessa salissa. Teidän poissaolonne oli saattanut hänet\nhyvin vaikeaan tilaan. Hän antoi minulle kirjeen teille jätettäväksi ja\nlähetin sen heti teidän asuntoonne.\n\n— Voi, hyvä Jumala! huudahti Rodolphe, — saatuani tietää, että Mimi oli\nkuollut, en ole lainkaan käynyt kotona, vaan nukkunut ystävieni luona.\nMimi elää siis vielä? Taivaan Jumala, mitä ihmettä hän ajatteleekaan,\nkun en ole tullut? Tyttöraukka, tyttöraukka! Kuinka hän voi? Milloin\nolette hänet viimeksi nähnyt?\n\n— Aamulla pari päivää sitten. Hänen tilansa ei ole pahentunut eikä\nparantunut, mutta hän on teidän takianne kovin levoton... hän pelkää\nteidän sairastuneen.\n\n— Viekää minut heti Pitiéhen. Minun täytyy nähdä hänet\n\n— Odottakaa tässä hetkinen, sanoi lääkäri, kun he olivat tulleet\nsairaalan ovelle, — minun pitää ensin pyytää johtajalta lupaa päästää\nteidät sisälle.\n\nRodolphe odotti neljännestunnin sairaalan eteisessä. Sitten nuori\nlääkäri palasi, tarttui runoilijan käteen ja sanoi surullisena:\n\n— Otaksukaa, rakas ystävä, että kirje, jonka viikko sitten lähetin,\npuhui totta.\n\n— Mitä, voihkaisi Rodolphe horjuen ja nojautuen seinää vasten. — Mimi\non siis...\n\n— Tänä aamuna... kello neljä.\n\n— Viekää minut sisälle, jotta saan vielä kerran nähdä hänet, pyysi\nRodolphe.\n\n— Hän ei ole enää siellä, vastasi lääkäri. Ja osoittaen suuria\nkatettuja vaunuja erään piharakennuksen edessä, jonka ovessa näkyi\nnimikilpi: _Ruumishuone_, hän lisäsi:\n\n— Hän on jo vaunuissa.\n\nSiellä oli todellakin ruumisvaunut, joissa ruumiita vietiin\nyhteishautaan, ellei kukaan omainen ollut saapunut huolehtimaan\nhautauksesta.\n\n— Jääkää hyvästi, sanoi Rodolphe lääkärille.\n\n— Saatanko teitä? kysyi lääkäri huolestuneena.\n\n— Ei tarvitse, vastasi Rodolphe, poistuen hitaasti. Kaipaan\nyksinäisyyttä.\n\n\n\n\nXXIII\n\nNuoria ollaan vain kerran\n\n\nMimin kuolemasta oli kulunut vuosi, kun Rodolphe ja Marcel, jotka eivät\nolleet toisistaan eronneet, viettivät juhlan sen kunniaksi, että olivat\nastuneet julkisuuteen. Marcel, joka vihdoinkin oli päässyt Salonkiin,\noli pannut siellä näytteille kaksi maalausta, joista toisen oli ostanut\neräs rikas englantilainen, Musetten entinen rakastaja. Tästä saadulla\nsummalla sekä eräästä hallituksen häneltä tilaamasta työstä maksetulla\npalkkiolla maalari oli voinut suoriutua suurimmasta osasta vanhoja\nvelkojaan, kalustaa soman asunnon ja järjestää kunnollisen ateljeen.\nMelkein samaan aikaan olivat myös Schaunard ja Rodolphe astuneet sen\nyleisön eteen, joka pitää käsissään jokaisen taiteilijan mainetta\nja menestystä: Schaunard eräällä laulusarjalla, jota esitettiin\nkaikissa konserteissa, ja Rodolphe kirjalla, joka antoi arvostelulle\nkuukausimääriksi työtä. Mitä Barbemucheen tulee, niin hän oli jo aikoja\nsitten luopunut boheemielämästä. Gustave Colline oli vihdoinkin saanut\nperiä ja lisäksi tehnyt edullisen naimiskaupan. Nykyään hän saattoi\npanna toimeen illanviettoja, joissa tarjoiltiin leivoksiakin.\n\nEräänä iltana kun Rodolphe jalat _omalla_ matollaan istui _omassa_\nnojatuolissaan, astui Marcel äkkiä ylen kiihtyneenä huoneeseen.\n\n— Tiedätkö, mitä minulle on tapahtunut? huusi hän.\n\n— En, vastasi runoilija. — Tiedän vain, että kävin sinua tapaamassa,\nettä sinä olit varmasti kotona ja ettei minulle sittenkään avattu.\n\n— Kuulin kyllä äänesi. Arvaapas, kuka silloin oli luonani.\n\n— Mistä minä tietäisin?\n\n— Musette, joka eilen illalla ilmestyi luokseni rantajätkäksi\npukeutuneena.\n\n— Musette?... Olet siis jälleen tavannut Musetten? huudahti Rodolphe\nsurkuttelevalla äänellä.\n\n— Oh, älä ole huolissasi, me emme ole ruvenneet uudestaan riitelemään,\nsanoi Marcel. — Hän oli vain tullut viettämään viimeistä boheemiyötä\nminun luonani.\n\n— Kuinka se on ymmärrettävissä?\n\n— Hän menee naimisiin.\n\n— Oho! huusi Rodolphe, — kenen kanssa, herraseni?\n\n— Viimeisen rakastettunsa holhoojan, erään postimestarin kanssa, joka\nnäyttää olevan aika hölmö. Musette on hänelle suoraan ja rehellisesti\nsanonut: »Hyvä herra, ennen kuin lopullisesti annan teille käteni ja\nsiirryn säätyynne, haluan olla vielä viikon päivät täysin vapaana.\nMinun pitää järjestää asiani, tahdon juoda viimeisen lasini samppanjaa,\ntanssia viimeisen katrillini ja antaa viimeisen suudelman vanhalle\nrakastetulleni, Marcelille, joka on vähintään yhtä hyvä kuin kuka muu\ntahansa.» Ja kokonaisen viikon on tuo rakas olento etsinyt minua,\nkunnes vihdoin eilen illalla juuri sillä hetkellä, jolloin häntä\najattelin, koputti ovelleni. Ah, olemme viettäneet hyvin murheellisen\nyön... emme enää ole entistämme, emme ollenkaan. Usko minua, näytimme\nmolemmat siltä kuin olisimme jonkin mestariteoksen epäonnistuneita\njäljennöksiä. Olet kai nyt rauhallinen, lisäsi maalari. — Rakkauteni\nMusetteen on kuollut, tyyten sammunut.\n\n— Ystävä-raukka, sanoi Rodolphe. — Pääsi ja sydämesi ovat\nkaksintaistelussa... pidä varasi, ettei jälkimmäinen saa surmaansa.\n\n— Se vahinko on jo tapahtunut, vastasi maalari. — Meidän aikamme on\nmennyt, vanha veikko, olemme kuolleita ja kuopattuja. Nuoria ollaan\nvain kerran! Missä syöt tänä iltana?\n\n— Jos haluat, sanoi Rodolphe, — niin syömme tänä ituna jälleen\ntuollaisen kahdentoista soun aterian vanhassa ravintolassamme\nFour-kadun varrella, jossa tarjoillaan savilautasista kuten maalla ja\nnälkä kasvaa syödessä.\n\n— Ei kiitos, vastasi Marcel. — Mielelläni muistelen menneitä aikoja,\nmutta se tapahtukoon pehmeässä nojatuolissa hyvän viinipullon ääressä.\nMinkä sille mahtaa? Minä olen pilaantunut. Pidän enää vain siitä, mikä\non hyvää!\n\n\n\n"]