[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fTg_ZUjGWxRKxg5IgzUba2-sNBs-NV8i3BDqdutwqF60":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},2703,"Afrikan viimeinen kuningas","Buchan, John",1875,1940,"2703-buchan-john-afrikan-viimeinen-kuningas","2703__Buchan_John__Afrikan_viimeinen_kuningas",null,"romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1910,1926,56442,369694,false,70585,[24,25,26,27,28],"Adventure stories","Clergy -- Fiction","Scots -- South Africa -- Fiction","South Africa -- Fiction","Zulu (African people) -- Fiction",[30,31],"Adventure","Novels","\"Afrikan viimeinen kuningas\" by John Buchan is a novel written in the early 20th century. The narrative seems to explore themes of adventure and cultural encounters as it follows a young protagonist, Davie Crawfurd, who navigates the challenges of life in Africa, touching upon elements of colonialism and the complexities of societal dynamics in a foreign land.   The opening of the story introduces Davie Crawfurd and presents a vivid backdrop of his childhood in Kirkcaple, where mundane church visits turn into childhood escapades with friends, setting a tone of youthful curiosity and adventure. As Davie and his friends sneak away from church to explore the local area, they encounter a mysterious figure by the beach, which sparks fear yet ignites an adventure that resonates with the essence of childhood exploration. This initial encounter with the unknown becomes a linchpin for the narrative, foreshadowing the deeper discoveries Davie will face as his journey leads him to Africa, where he finds himself amidst culturally rich and dangerous environments. (This is an automatically generated summary.)",[],315,"Nuori skotlantilainen David Crawfurd matkustaa Etelä-Afrikkaan kauppa-apulaiseksi ja päätyy keskelle suurta kansannousua. Karismaattinen pappi John Laputa uskoo olevansa muinaisen kuningas Johanneksen perillinen ja aikoo vapauttaa maanosan siirtomaavallasta salaperäisen kaulakäädyn voimalla.","John Buchanin 'Afrikan viimeinen kuningas' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2703. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","AFRIKAN VIIMEINEN KUNINGAS\n\nKirj.\n\nJohn Buchan\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1926.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Mies Kirkcaplen rannalla.\n    II. Onnea etsimään.\n   III. Blaauwildebeestefontein.\n    IV. Matkani talvilaitumelle.\n     V. Mr Wardlaw ennustaa tulevia onnettomuuksia.\n    VI. Rummunpärinää auringon laskiessa.\n   VII. Kapteeni Arcoll kertoo tarinansa.\n  VIII. Saan jälleen nähdä hänen korkea-arvoisuutensa John Laputan.\n    IX. Kauppapuoti Umvelosissa.\n     X. Lähden etsimään aarretta.\n    XI. Rooirandin luola.\n   XII. Sanoma kapteeni Arcollilta.\n  XIII. Letaban kahlaamo.\n   XIV. Pappi Johanneksen kaulaketju on hallussani.\n    XV. Aamu vuoristossa.\n   XVI. Inandan kraali.\n  XVII. Muuan vaihtokauppa ja sen seuraukset.\n XVIII. Kuinka miehen on välistä kokonaan pantava luottamuksensa\n        hevoseen.\n   XIX. Arcollin »paimentaminen».\n    XX. Näen hänen ylhäisyytensä John Laputan viimeisen kerran.\n   XXI. Kiipeän vielä kerran kallioita.\n  XXII. Suuri vaara, jonka onnellisesti vältämme.\n XXIII. Enoni lahja paisuu moninkertaiseksi.\n\n\n\n\nI.\n\nMIES KIRKCAPLEN RANNALLA.\n\n\nMuistan ensimmäisen kohtauksen hänen kanssaan niin selvästi kuin se\nolisi tapahtunut eilen. Silloin en saattanut aavistaa kuinka kohtalokas\ntuo tuokio oli, tai kuinka usein nuo kasvot, jotka olin nähnyt\nkelmeässä kuunvalossa, kummittelisivat minulle öisin ja häiritsisivät\nrauhaani päivällä. Mutta muistan vielä sen tuottaman lamauttavan pelon\ntunteen, joka oli voimakkaampi kuin mikä oikeastaan sopii aikaansa\nkuluttaville ja leikeillään sunnuntairauhaa häiritseville pojille.\n\nKirkcaplen kaupunki, jossa, samoinkuin siihen liittyvässä Portincrossin\nseurakunnassa, isäni oli kirkkoherrana, sijaitsee kukkulalla pienen\nCaple-lahden rannalla, näköalan avautuessa suoraan Pohjanmerelle.\nNiiden niemekkeiden ympärillä, jotka sulkevat lahden, muodostuu\nrannikko ikäänkuin rintavarustukseksi paljaista punaisista kallioista,\njoilla ainoastaan pienet vuoripurot purkavat tiensä vedenrajaan.\nAlhaalla on mitä hienoin valkoinen hiekkaranta, jossa me kaupungin\nkoulupojat kahlailimme kaikki lämpimät vuodenajat. Mutta pitkinä\nlomapäivinä oli tapanamme pyrkiä etäämmäksi kallioille, sillä siellä\noli monta syvää onkaloa ja vesiallikkoa, joista saattoi pyydystää\narvokkaita kaloja ja etsiä kätkettyjä aarteita polvinahkansa ja\nhousunnappien kustannuksella. Monenmonituista lauantaipäivää olen\nviettänyt jossain kallionkolossa, polttanut ajopuista rakennettua\nnuotiota, ja ollut olevinani salakuljettaja tai juuri Ranskasta\nmaihiintunut jakobiitti. Meitä oli aina yhdessä muutamia Kirkcaplen\npoikia, kaikki ikätovereitani, joukossa Archie Leslie, isäni kirjurin\npoika, ja Tam Dyke, pormestarin veljenpoika. Me olimme vannoneet\nverivalan vaietaksemme kaikista urotöistämme, ja kullakin meillä\noli nimi, joka oli kuulunut jollekulle kuuluisalle merirosvolle tai\nmerenkulkijalle. Minä olin Paul Jones, Tam oli Kapteeni Kidd, ja Archie\n— se on itsestään selvä — oli Morgan! Meidän kohtauspaikkanamme oli\nluola, jonka kautta Dyve Burniksi nimitetty vuoripuro oli uurtanut\nuomansa kallioon matkallaan mereen. Siellä me kokoonnuimme kesäiltoina,\njoskus myös lauantai-iltaisin talvellakin ja kerroimme mahtavia\njuttuja urhoollisuudestamme, jotka kovin pullistivat meidän mieltämme.\nYksinkertainen totuus kuitenkin oli, että meidän urotyömme olivat\nvarsin vaatimattoman laatuisia: jokunen kala ja kourallinen omenoita\noli meidän saaliimme ja tappelu Dyven nahkuriliikkeen miesten kanssa\noli suurin sankaritekomme.\n\nKevätrippi sattui säännöllisesti huhtikuun viimeiseksi sunnuntaiksi, ja\ntuona erikoisena sunnuntaina, josta on kysymys, päivä oli tavattoman\nlämmin ja aurinkoinen vuodenaikaan nähden. Olin jo saanut tarpeeksi\ntorstain ja lauantain jumalanpalveluksista ja nyt tuli lisäksi vielä\nkaksi sunnuntaina — se oli jo liikaa kaksitoistavuotiaalle, joka tuskin\njaksoi istua hiljaa, kun kevätaurinko paistoi ikkunain läpi lehterille.\nVielä oli jälellä ehtoopalvelus ja siitä uhkasi tulla kaksinkerroin\nikävä, koskapa Hänen Korkea-arvoisuutensa Mr Murdoch Kilchristiestä,\ntunnettu pitkistä saarnoistaan, oli ottanut isäni saarnavuoron. Ei\nihme, että olin kypsä Archie Leslien ehdotukselle, jonka hän esitti\nmennessämme kotiin teelle, että kehittämällä pienen määrän viekkautta\npääsisimme kaikesta tuosta. Ehtoollisellakäynnin aikana ei istuttu\nkuten tavallista omissa penkeissä, vaan jokainen seurakuntalainen\notti paikan mistä halusi. Kirkkoherran penkki oli täynnä mr Murdochin\nkirkcaplelaisia sukulaisia, jotka äitini oli kutsunut kirkkoon\nkuulemaan Hänen Korkea-arvoisuuttaan, ja tämän vuoksi minun oli\nhelppo saada lupa istua Archien ja Tam Dyken kanssa lehterillä. Mutta\nkun kellojen soitto oli loppunut ja me jalkojen kolinasta saatoimme\npäätellä, että seurakunta oli asettunut paikoilleen kirkkoon, hiivimme\nme alas lehterin portaita ja painuimme ulos erään sivuoven kautta.\nSekunnissa olimme kirkkopihan toisella puolen ja sitten juoksimme Dyve\nBurnia kohti sen kuin kintuista lähti.\n\nKaikilla »paremman väen» pojilla Kirkcaplessa oli n.s. Eton-puku,\njohon kuului pitkät housut, pieni lyhyt takki ja sylinterihattu. Minä\nolin ollut yksi ensimmäisistä uhreista, ja koskaan en unohda, kun ensi\nkertaa siihen puettuna juoksin kotiin pyhäkoulusta kaupungin kaikkien\nkatupoikien pommittaessa lumipalloilla korkeaa hattuani. Myöhemmin\njoutui Archie saman kohtalon alaiseksi, sillä hänen vanhempansa\nseurasivat uskollisesti esimerkkiä. Me olimme näinollen nyt puetut\nnäihin hankaliin tamineisiin, ja ensimmäinen huolemme oli piiloittaa\nhatut johonkin helposti muistettavaan paikkaan katajapensaiden alle\nkukkuloilla. Tam oli säästynyt muodin vaihtelusta, joten hänellä oli\npäällään tavallinen puku polvihousuineen. Hän otti nyt esiin tähän\nsaakka kätketyn aarteensa, jonka tuli valaista tietämme retkellä,\nnimittäin varsin voimakkaasti savuavan salalyhdyn.\n\nTam kuului Vapaakirkkoon, jossa rippi sattui toiselle päivälle kuin\nmeillä, eikä hänellä siis nyt olisi ollut pakkoa mennä kirkkoon, mikä\nniin Archieta ja minua oli raskauttanut. Mutta kummallisia tapahtumia\noli tänä päivänä sattunut hänenkin kirkossaan. Eräs musta mies,\nKorkea-arvoisa John Jonkunniminen oli saarnannut. Tam oli aivan täynnä\ntätä kuulumatonta tapausta. »Neekeri», hän sanoi, »suuri mustaihoinen,\nyhtä pitkä kuin sinun isäsi, Archie». Hän kuului hakanneen saarnapöytää\nsuurella menestyksellä, ja Tam oli aivan ihmeeksi pysynyt koko ajan\nvalveilla. Mies oli puhunut Afrikan pakanoista ja sanonut, että\nJumalan edessä musta mies on yhtä hyvä kuin valkoinen, ja hän oli\nepämääräisin sanoin ennustanut päivää, jolloin englantilaiset saisivat\noppia halveksituilta neekereiltä yhtä ja toista sivistystä koskevaa.\nTällainen oli puheen kulku ollut ainakin Tamin mukaan, joka muuten ei\noikein tuntunut hyväksyvän puhujan mielipiteitä.\n\n»Se oli silkkaa pötypuhetta, Davie. Raamattuhan sanoo, että Hamin\nlasten tulee olla meidän palvelijoitamme. Jos minä olisin pappi,\nen ainakaan päästäisi neekeriä saarnatuoliin. Vetäisin rajan\nsunnuntaikoulun kohdalla.»\n\nAlkoi hämärtää, kun saavuimme kanervan peittämille aukeille vuoriketjun\npäällä, ja ennenkuin ehdimme loivasti laskeutuvalle niemekkeelle,\njoka erottaa Kirkcaplen lahden kallioista, oli niin pimeää kuin\nylipäänsä saattaa olla huhtikuun iltana täysikuun aikana. Tam olisi\nhalunnut vieläkin pimeämpää. Hän otti esiin lyhtynsä ja onnistui\nlopuksi haaskaamalla hirvittävästi tulitikkuja saamaan tulen pieneen\nkynttilänpätkään, minkä jälkeen hän sulki lyhdyn ja paineli eteenpäin\niloisella mielellä. Emme tarvinneet mitään valaistusta, ennenkuin\nsaavuimme Dyve Burnin luo, jossa polku alkoi painua alas jyrkkänä\nkallion halkeamaa pitkin.\n\nJuuri tässä ensimmäisen kerran huomasimme, että joku oli kulkenut\nennen meitä. Archie hekumoitsi näihin aikoihin intiaanikirjoilla\neikä koskaan laiminlyönyt tilaisuutta harjaantuakseen vainuamisen\ntaidossa. Hän kulki aina katse maahan kiinnitettynä, mistä johtui\nettä hän usein löysi kolikoita, olipa hän kerran löytänyt pienen\nkoristeen, jonka pormestarinna oli pudottanut. Polun taipeessa on\npieni aaltojen heittämän paksun soran peittämä kohta maata. Archie oli\nsilmänräpäyksessä nelinkontin. »Pojat», hän huudahti, »tämä on ilmeinen\njälki» — ja lyhyen tutkimuksen jälkeen — »tästä on mennyt alas suuri,\npitkä ja latuskajalkainen mies, ja hän on sitäpaitsi aivan äsken ollut\ntässä, sillä jäljet ovat kosteassa sorassa, eikä vesi ole täyttänyt\nniitä vielä kokonaan».\n\nEmme rohjenneet epäillä Archien teräviä huomioita ja ajatuksiamme\naskarrutti, kuka vieras saattoi olla. Kesäisin voi sattua, että\ntapasi täällä huvimatkalla ihmisiä, jotka olivat huomanneet kiinteän\nvalkoisen hiekan sopivaksi tarkoituksiinsa, mutta tähän vuoden- ja\nvuorokauden aikaan ei kenelläkään, ken hän sitten olikin, pitänyt olla\nmitään aihetta tunkeutua meidän alueellemme. Kalastajat eivät koskaan\ntulleet tännepäin, sillä hummereita saatiin itäpuolella, ja jyrkkä,\nalaston niemenkärki Red Nebin luona teki tien rantaa pitkin vaikeasti\nkuljettavaksi. Nahkuriliikkeen pojat tapasivat silloin tällöin tulla\ntänne päin kylpemään, mutta nahkuripoika ei ui koleana huhtikuun iltana.\n\n\nKuitenkaan ei ollut epäilystäkään, mihin tuntematon oli suunnannut\ntiensä. Hänen askeleensa johtivat rantaan. Tamin lyhdyllään valaisemat\njäljet näkyivät selvästi vievän alas luikertelevaa polkua. »Ehkäpä hän\non löytänyt meidän luolamme. On parasta kulkea varovasti».\n\nSalalyhty suljettiin ja parhain salakuljettajaelein hiivimme\nkalliohalkeamaa pitkin alas. Koko juttu tuntui hieman ilkeältä, ja\nluulen että me kaikki pohjimmalta olimme vähän peloissamme. Mutta\nTamiliahan oli lyhtynsä, eikä koskaan maailmassa kävisi päinsä\nolla saattamatta päätökseen seikkailua, joka ilmeisesti oli juuri\noikeaa lajia. Puolimatkassa alasmentäessä on pieni kituvia leppiä ja\norapihlajia kasvava metsikkö, puiden muodostaessa ikäänkuin holvin\npolun yli. Tiedän että _minä_ tunsin helpotusta sydämmessä, kun olimme\nsivuuttaneet tämän paikan sen suuremmitta kommelluksitta kuin että\nTam kompastui vähän, jolloin lyhdyn ovi aukeni ja kynttilä sammui.\nEmme pysähtyneet sytyttämään sitä, vaan jatkoimme matkaamme kunnes\ntulimme niille pitkille, siloisille ja punertaville kallioille,\njotka reunustavat rantaa. Emme enää voineet nähdä jälkiä, minkä\nvuoksi lakkasimme vainuamasta ja sensijaan kiipesimme varovasti\nsuuren vierinkiviröykkiön yli ja laskeuduimme edelleen alas siihen\nkalliosyvennykseen, jota kutsuimme luolaksemme.\n\nLuolassa ei ollut ketään. Sytytimme lyhdyn ja aloimme tutkia\nkamppeitamme. Pari kolme huonokuntoista ongenvapaa, vähän siimaa,\npari puulaatikkoa, kasa ajopuita nuotiota varten ja muutamia\nkvartsikappaleita, joissa luulimme näkevämme kultaa, — siinä koko\nvaatimaton kalustuksemme. Tai ehkä minun täytyy vielä mainita ne\nkamalalla sekotuksella täytetyt haljenneet savipiiput, joita me joskus\npoltimme ollaksemme oikeita aikaihmisiä. Kun nyt kaikki valaveljet\nolivat koolla, lähetettiin vahti ulos. Tam sai määräyksen kiertää\nkallionkulman ympäri, mistä saattoi nähdä rantaan, ja tutkia oliko\nrannikko selvä.\n\nKolmen minuutin kuluttua hän tuli takaisin ja lyhdynvalossa näimme\nhänen silmissään tyrmistyneen ilmeen. »Rannalla palaa tuli», hän sanoi,\n»ja sen vieressä seisoo mies».\n\nSepä vasta oli uutinen. Hukkaamatta aikaa puhumiseen me syöksyimme\nulos. Archie ensimmäisenä ja Tam, joka oli sulkenut lyhtynsä,\nviimeisenä. Ryömimme kallion reunaan ja tähystimme sen ylitse, ja aivan\noikein, siellä vuoroveden huuhtomalla ja hiomalla hietikolla näimme\nvalopisteen ja tumman olennon liikkuvan sen tienoilla.\n\nKuu teki juuri nousua ja sitäpaitsi tuli mereltä päin tuo omituinen\nhohde, jonka usein huomaa keväisin. Tulen kimmellys oli noin sadan\nkyynärän päässä, pienen pieni liekki, jonka minä olisin sammuttanut\nhatullani. Tulta ylläpidettiin rätinästä ja savusta päättäen\nkuivalla meriruoholla ja metsiköstä otetuilla vielä puhkeamattomilla\npuunoksilla. Miehen haahmo näkyi tulen vieressä, ja juuri kun me\ntuijotimme sinne, hän alkoi kiertää tulta ensin etääntyen ja sitten\njälleen lähentyen.\n\nTämä näky oli niin odottamaton, niin kokonaan poikkeavaa siitä\nmitä aikaisemmin olimme kokeneet, että olimme miltei jähmettyneitä\nhämmästyksestä. Mitä saattoi tuolla kummallisella olennolla olla hyötyä\ntulesta klo puoli 9 huhtikuisena sunnuntai-iltana rannalla Dyve Burnin\nluona? Keskustelimme asiasta kuiskaten suuren kalliolohkareen takana,\nmutta kukaan ei kyennyt ratkaisemaan arvoitusta. »Ehkä hän on tullut\nmaihin veneellä», ehdotti Archie, »hän voi olla ulkomaalainen». Mutta\nminä muistutin Archielle jalanjäljistä, jotka hän itse oli keksinyt, ja\njotka osoittivat, että mies oli tullut maan puolelta kallioitten yli\nalas rantaan. Tam oli vakuutettu, että kysymyksessä oli mielipuoli ja\näänesti että heti lähtisimme tiehemme.\n\nMutta kuin noiduttuina pysyimme kiinni tässä meren, rannan ja kuunvalon\nhiljaisessa maailmassa. Muistan katsoneeni taapäin kohti mustia,\njuhlallisia kallioita, ja tunsin silloin selittämättömällä tavalla\nkuuluvani yhteen tuon tuntemattoman kanssa. Mikä sattuma olikaan tuonut\ntuon asiaankuulumattoman olennon meidän alueellemme? Kummallista\nkyllä, olin enemmän utelias kuin peloissani. Toivoin pääseväni tämän\nsalaisuuden syvyyksiin ja selvittäväni mitä tuolla olennolla saattoi\nolla tekemistä tulensa kanssa.\n\nSama ajatus mahtoi olla Archiella, sillä hän heittäytyi maahan ja\nalkoi hiljaa ryömiä rantaa kohti. Seurasin jälessä ja viimeisenä tuli\nTam päästellen yhtä ja toista vastalauseen tapaista. Kallioitten ja\ntulen välillä oli ensin noin 60 metrin levyinen kappale vierinkiveä\nja liuskakiveä, nousuveden rajaa korkeammalla, lukuunottamatta ehkä\nvoimakkainta kevättulvaa. Etäämpänä oli rivi meriruohoa kasvavia\nallikoita ja sitten tuli kova rantahiekka. Suurten kivien takana oli\nmonta hyvää piilopaikkaa, ja välimatkan sekä heikon valaistuksen\nlisäksi ei meillä ollut vaaraa tulla huomatuiksi senkään vuoksi, että\nmies oli liiaksi kiintynyt hommiinsa pitääkseen erityisesti huolta\ntähystyksestä maan puolelle. Hän oli valinnut paikkansa hyvin, sillä\nhäntä ei juuri olisi voinut huomata muualta kuin meren puolelta.\nKalliot ovat altapäin uurretut niin, ettei ylhäältä tuskin voi nähdä\nhiekkarantaa muuta kuin aivan äärimmäiseltä reunalta.\n\nArchie, niin kokenut hiiviskelijä kuin olikin, oli kuitenkin\npaljastaa meidät. Hänen polvensa lipesi meriruohoon, ja hän vyöryi\nalas kivenlohkareelta pikkukivien rapisten seuratessa mukana. Olimme\nhiljaa kuin hiiret peläten, että mies oli kuullut rominan ja lähtisi\nnyt tutkimaan sen syytä. Mutta kun hetkisen kuluttua nostin päätäni\nvarovasti, huomasin, että hän ei ollut lainkaan häiriintynyt. Tuli\npaloi vielä ja hän kiersi sitä kuten ennen.\n\nAivan allikoiden luona oli suuri punainen hiekkakivilohkare monine\nhalkeamineen. Tässä saatoimme vallata erinomaiset asemat ja kaikki\nkolme ryömimme sen taakse niin että vain silmät jäivät sen reunan\nyläpuolelle. Mies oli meistä nyt tuskin kahdenkymmenen kyynärän päässä\nja saatoimme selvästi erottaa hänen vartalonsa. Hän oli suuri ja\nkarkeatekoinen, niin ainakin puolipimeässä näytti. Hänen päällään ei\nollut muuta kuin paita ja housut, ja askelten äänestä hiekkaa vastaan\nkuulin, että hän liikkui paljain jaloin.\n\nÄkkiä päästi Tam Dyke hillityn huudahduksen. »Totta vieköön, sehän on\nmeidän musta pappimme», hän sanoi.\n\nNäimme nyt kun kuu tuli pilvistä, että tulen ääressä todella oli\nneekeri. Hänen päänsä oli painuksissa ja hän kulki tulen ympäri\nmitatuin, säännöllisin askelin. Eri pitkien väliaikojen kuluttua\nhän pysähtyi, nosti molemmat kätensä taivasta kohti ja kumarsi kuun\nsuuntaan. Mutta hän ei puhunut sanaakaan.\n\n»Tuo on taikuutta», sanoi Archie. »Hän kutsuu parhaillaan paholaista.\nMeidän täytyy jäädä katsomaan kuinka tässä käy, sillä jos nyt juoksemme\ntiehemme, saa hän meidät kiinni. Kuu on liian korkealla.»\n\nMies jatkoi menojaan aivankuin hän olisi kuullut hiljaista musiikkia.\nLuolassa ollessamme en ollut tuntenut pelkoa, mutta nyt kun seikkailu\noli tullut näin aivan päällemme, heikkeni rohkeuteni. Oli jotain\nkammottavaa tuossa suuressa neekerissä, joka oli heittänyt pois\npapillisen pukunsa ja nyt harjoitti jotain noituutta yksinään meren\nrannalla.\n\nOlin varma että se oli noituutta, sillä ilmassakin tuntui olevan\njotain salaperäistä, laitonta. Mutta ei aikaakaan kun hän pysähtyi\nkierroksissaan ja heitti jotain tuleen. Siitä nousi paksu savu, jonka\naromaattisen tuoksun me saatoimme tuntea ja kun savu oli haihtunut,\npaloi liekki sinertävällä kuunvaloa muistuttavalla hopeahohteella.\n\nMitään ääntä ei kuulunut, mutta nyt hän otti jotain vyöstään ja\nalkoi piirustaa hiekkaan tulen ja sisimmän ympyrän välille joitakin\nkummallisia merkkejä. Kun hän kääntyi, sattui kuunvalo aseeseen, ja me\nnäimme että se oli suuri veitsi.\n\nRupesimme nyt todella pelkäämään. Tässä olimme me kolme poikaa myöhään\nillalla täydellisesti autiolla paikalla vain muutaman kyynärän päässä\nsuurikokoisesta villistä suurine puukkoineen. Minusta tuntui seikkailu\njo kaikkea muuta kuin houkuttelevalta, ja yksinpä urhea Archiekin oli\npeloissaan, päättäen hänen puserretuista huulistaan. Mitä Tamiin tulee\nkalisivat hänen hampaansa kuin puimakone.\n\nÄkkiä tunsin jotain pehmeää ja lämmintä kivellä oikean käteni alla.\nTunnustelin lähemmin ja huomasin, että siinä olivat tuntemattoman\nvaatteet, sukat ja kengät, pappisnuttu ja hattu.\n\nTämä pahensi tilannetta, sillä jäämällä paikalle siksi kunnes hän\nlopettaisi uskonnolliset menonsa, emme voisi välttää paljastumista.\nToiselta puolen oli taas peräytyminen kivilohkareitten yli kirkkaassa\nyhtä uskallettua. Huomautin tästä kuiskaten Archielle, mutta hän oli\nhalukas vielä viipymään. »Ehkä jotain tapahtuu», hän sanoi. Näin hän\nsanoi muuten aina.\n\nEn tiedä, mitä olisi saattanut tapahtua, sillä emme saaneet aikaa\nodottaa sitä. Tam Dyken hermot antoivat aivan äkkiarvaamatta perää. Kun\nmies siellä alhaalla kerran kääntyi meidän suuntaamme taivutuksineen\nja kumarruksineen, syöksyi Tam äkkiä ylös ja huusi hänelle erään\nkoulupoikasukkeluuden, joka oli siihen aikaan muodissa Kirkcaplessa:\n»Kuka sanoikaan sinua liitunaamaksi, ukkoseni!» ja pitäen kiinni\nlyhdystään Tam pakeni hurjinta vauhtia Archien ja minun seuratessa\nkantapäillä. Kiitäessämme vilkasin taakseni ja näin vilahduksen\nkookkaasta olennosta, joka veitsi korkealla huhki perässämme.\n\nVaikka näin hänen kasvonsa vain silmänräpäyksen, en jälkeenpäin voinut\nkoskaan niitä unohtaa. Ne olivat mustat kuin ebenholtsi, mutta ei\ntavallista neekerityyppiä. Huulet eivät olleet paksut eivätkä sieraimet\nleveät. Ei, jos saatoin uskoa silmiäni, oli hänellä rohkeasti kaartuva\nnenä, ja suun piirteet olivat tiukat ja täsmälliset. Mutta hänen\nkasvonsa ilmaisivat tällä hetkellä sellaista hämmästystä, kauhua ja\npirullista raivoa, että sydämeni tuntui pysähtyvän.\n\nNiinkuin olen maininnut, oli meillä noin kahden-, kolmenkymmenen\nkyynärän etumatka. Kallioinen maasto oli meille eduksi, sillä poika voi\nhyppiä sellaisellakin paikalla missä aikamiehen täytyy tunnustella.\nArchie säilytti meistä parhaiten mielentyyneytensä. »Juoskaa suoraan\npuroa kohti», hän huusi puoliääneen, »mäkeä ylös hän ei voi seurata\nmeitä».\n\nSivuutimme vierinkivilohkareet, kiisimme punaisen kallion ja\nmeriruohojen yli ja saavutimme Dyvestä erkautuvan pikku kanavan, joka\njätettyään uomansa virtaa piikivien yli. Tässä katsahdin taakseni,\nmutta en voinut havaita mitään. Vasten tahtoanikin pysähdyin, mutta\ntämä oli vähältä olla tuhoni, sillä vainoojamme oli ehtinyt purolle\nennen meitä, tosin jonkun matkaa alempana, ja tuli nyt mäkeä ylös\nkatkaistakseen meidän tiemme.\n\nYlipäänsä olen aika hätikkö ja siihen aikaan olin sitä vielä enemmän,\nmikä johtui vilkkaasta mielikuvituksestani. Mutta luulen nyt tehneeni\nsangen rohkean teon, joskin enemmän vaiston kuin järjen ohjaamana.\nArchie oli eellimmäinen ja oli jo pulikoinut virtaavan veden toiselle\npuolen. Hänen jäljessään tuli Tam, joka juuri hankkiutui virran yli,\nkun huomasin mustaihoisen olevan niin lähellä, että hänen vain tarvitsi\nojentaa kätensä. Seuraavassa hetkessä Tam olisi ollut hänen kynsissään,\nellen olisi päästänyt varotushuutoa ja juossut suoraan penkereelle:\nTam putosi veteen — saatoin kuulla hänen purskutuksensa — mutta hän\npääsi yli, sillä kuulin Archien huutavan häntä, ja sitten he molemmat\nkatosivat tiheään metsikköön, joka kasvaa virran vasemmalla rannalla.\nKun vainoojamme näki minut omalla puolellaan kanavaa, jätti hän toisten\najamisen, ja nyt syntyi kilpajuoksu meidän välillämme.\n\nOlin kauhean peloissani, mutta en ollut toivoton, sillä kaikki\nhalkeamat ja piilopaikat jokiuoman oikealla puolella olivat minulle\nhyvinkin tuttuja monilta löytöretkiltämme. Jalkani olivat keveät ja\nhyvin treenatut, — pidettiinhän minua Kirkcaplen parhaana pitkänmatkan\njuoksijana. Jos vain voisin säilyttää etumatkani, kunnes saavuttaisin\njonkun tutun käänteen, olisin pelastettu, sillä sellaiselta kohdalta\noli mahdollista poiketa sivutielle erään purossa olevan putouksen\ntakana ja päästä jollekin meidän salaisista poluistamme pensastoissa.\nMinä suorastaan lensin ylös jyrkkiä vuorenloukkoja uskaltamatta\nkääntyä, mutta ylhäällä, missä kalliot alkavat, näin vilauksen\nvihollisestani. Mies osasi juosta, vaikka olikin raskasrakenteinen.\nMinulla oli vain viiden kuuden kyynärän etumatka ja saatoin jo erottaa\nvälkkävät silmänvalkuaiset ja punaiset ikeneet. Huomasin vielä jotain\nmuuta — kiiltävän esineen hänen kädessään.\n\nKauhu antoi minulle siivet, — kuin kalalokki lensin kallioita ylös,\nkiipesin ja loikin pyrkien tuota tuttua käännettä kohti. Vaistomaisesti\ntunsin, että ahdistajani väsyi ja hetkeksi pysähdyin jälleen\nvilkaisemaan taakseni. Mutta jo toisen kerran oli tämä liike jäädä\nviimeisekseni.\n\nSuuri kivi suhahti ilmassa ja tapasi kallioseinämän tuuman verran\npäästäni niin että kivensirut olivat sokaista silmäni. Mutta nyt\nminä raivostuin. Ryömin alemma, hiivin erään kielekkeen alle, kunnes\nolin päässyt sopivaan kohtaan, mistä näin viholliseni kapuavan samaa\ntietä kuin minä olin tullut kivien kauheasti ramistessa. Sain käteeni\nirtonaisen kiven ja paiskasin sen kaikella voimallani häntä kohti.\nSe murtui ennenkuin kerkisi perille, mutta suureksi ilokseni sai hän\nsievoisen palan siitä vasten naamaansa. Mutta sitten sai kauhu minussa\nylivallan. Hiivin vesiputouksen taitse metsikköön ja aloin pyrkiä\nhuippua kohden.\n\nTämä viimeinen taival tuntui kaikkein raskaimmalta, sillä voimani\nalkoivat olla lopussa, ja yhä edelleen luulin kuulevani takaa-ajavat\naskeleet aivan kantapäilläni. Sydän oli kiivennyt kurkkuun kun\ntunkeuduin orapihlajatiheikön läpi, välittämättä parhaiden vaatteideni\ntärveltymisestä. Lopuksi löysin polun ja kohtasin suureksi\nhelpotukseksi Archien ja Tamin, jotka olivat hiljentäneet vauhtiansa,\nollen kovin huolissaan minun kohtalostani. Yhdyimme siis nyt ja pian\nolimme saavuttaneet kallioiden laen.\n\nNyt rohkenimme katsoa taaksemme. Vainoojamme oli väsynyt ja kaukana\nalhaalla kuulimme askeleiden äänen, jotka suuntautuivat rantaan päin.\n\n»Sinähän olet verissäsi, Davie. Tuliko hän niin lähelle sinua, että\npääsi lyömään?» Archie kysyi.\n\n»Hän heitti kivellä, jonka sirut sattuivat minuun. Mutta annoinpa\nhänelle samalla mitalla takaisin. Hän kyllä muistaa tämän illan nenänsä\ntakia, ellei muuten.»\n\nEmme uskaltaneet mennä kukkuloiden yli, vaan menimme suoraan lähimpään\nihmisasuntoon, erääseen maakartanoon vähän matkan päässä sisämaahan\npäin, ja kun pääsimme sinne, heittäydyimme erään niitynveräjän viereen\nlepäämään.\n\n»Olen kadottanut lyhtyni», Tam sanoi, »Sinä kelvoton musta peto.\nOdotapa kun kerkiän puhua hommistasi kotona.»\n\n»Siitä ei tule mitään», sanoi Archie varmasti. »Asiain näinollen hän ei\ntiedä mitään meistä, eikä voi kostaa meille millään tavalla. Mutta jos\nhän jollain tavalla tietää, keitä me olemme, niin hän varmasti murhaa\nmeidät.»\n\nArchie vaati meitä antamaan vaitiololupauksen, minkä me hyvin\nmielellämme teimme, koska katsoimme, että hän oli aivan oikeassa.\nSitten etsimme maantien ja suuntasimme kulkumme kohti Kirkcaplea,\nkotiintulon pelon vähitellen hälventäessä pelkoamme tuntematonta mustaa\nmiestä kohtaan. Kiihoittuneessa mielentilassamme unohdimme Archie ja\nminä kokonaan, että hattumme lepäsivät erään pensaan alla kukkuloilla.\n\nKohtalo oli määrännyt, että meidän kepposemme ei jäänyt huomaamatta.\nHuono onnemme tahtoi, että mr Murdochin piti saada pahoja vatsavaivoja\nheti toisen virren jälkeen ja seurakunta oli nopeasti hajaantunut.\nÄitini oli odottanut minua uloskäytävän luona ja kun minua ei\nkuulunut, hän oli mennyt hakemaan minua lehteriltä. Näin tuli totuus\npäivänvaloon, ja vaikkapa olisin tehnyt vain hiljaisen kävelymatkan\nkallioille olisi luvaton poissaoloni tullut rangaistuksi. Kun tähän\nlisäksi tuli, että saavuin kotiin naarmuja kasvoissa, hatutta ja monia\nrepeämiä parhaissa housuissani, niin voidaan helposti käsittää äidin\ntunteet. Sain muutamia tuntuvia läimäyksiä ja sitten minut pantiin\nvuoteeseen ja luvattiin oikein loistorangaistus heti kun isä tulisi\nkotiin.\n\nSeuraavana päivänä ennen aamiaista oli isä kotona ja sain nyt\nkunnollisen selkäsaunan. Sitten läksin kouluun tavanmukainen\nmaanantai-alakuloisuus mielessä, jota vahvistivat lisäksi hellät,\npakottavat jäsenet. Alakadun kulmassa kohtasin Archien tähystämässä\neräisiin ajoneuvoihin, jotka tulivat katua alas. Vaunuissa istui\nkaksi miestä, nim. Vapaakirkon pastori — hän oli nainut rikkaasti ja\nsaattoi pitää hevosta — joka kyyditsi eilistä mustaa saarnamiestä.\nKipasimme Archien kanssa äkkiä erään aitauksen taa, mistä täydessä\nturvassa saatoimme heittää viimeisen silmäyksen viholliseemme. Hän\noli pappispuvussa, jotapaitsi hänen päällään oli paksut turkit ja\nvieressä upouusi keltainen nahkalaukku. Hän puhui kovalla äänellä,\nkun ajoneuvot ajoivat ohitsemme ja Vapaakirkon pastori kuunteli\ntarkkaavaisesti. Kuulin hänen syvällä äänellään puhuvan jotain »Jumalan\nhengen vaikutuksista tällä paikkakunnalla». Mutta minkä erikoisesti\npanin merkille — ja tämä huomio pani minut unohtamaan yksin pakottavat\ntakamuksenikin — oli, että hänen toinen silmänsä oli pahoin ajettunut\nja toisen posken päällä oli kaksi laastariliuskaa ristissä.\n\n\n\n\nII.\n\nONNEA ETSIMÄÄN.\n\n\nTässä vaatimattomassa kertomuksessani esiintyy enemmän kuin kylliksi\nmerkillisiä tapahtumia ennenkuin loppuun on päästy, jotta minun\nsallittaneen tässä poiketa aivan arkipäiväisiin asioihin. Tahdon kertoa\nlyhyesti mitä senjälkeen tapahtui, kun olin nähnyt »Miehen Kirkcaplen\nrannalla» aina siihen saakka kuin päätettiin, että minä matkustaisin\nAfrikaan.\n\nKävin vielä kolme vuotta kouluani, jossa edistykseni paremmin tuli\nnäkyviin urheilun kuin lukujen alalla. Toisen toisensa jälkeen näin\nikätovereistani jättävän poikavuotensa ja ryhtyvän ansiotoimintaan. Tam\nDyke seurasi kaksi kertaa luvatta erään hollantilaisen kuunarin mukana,\njoka tapasi lastata hiiliä satamassamme, ja lopuksi antoi isä perään\npojan tahdolle Tamin saadessa alkaa kauppalaivastossa. Archie Leslie,\njoka oli vuotta vanhempi minua, osoitti taipumusta lakitieteeseen ja\nhänet lähetettiin senvuoksi erääseen asianajotoimistoon Edinburghissa,\nmissä hänen samalla piti kuunnella luennoita korkeakoulussa. Mutta minä\njäin koulun penkille, kunnes lopuksi istuin siellä yksinäni oman itseni\nkanssa korkeimmalla luokalla ja tunsin itseni kokonaan hyljätyksi.\nOlin kertakaikkiaan vankkarakenteinen nuorukainen ja etevyyteni\nrugby-jalkapallossa oli kuulu muuallakin kuin Kirkcaplessa ja\nPortincrossissa. Isälleni olin jossain määrin harhalaskelma, sillä hän\noli toivonut pojassaan kehittyvän saman hiljaisen kirjoja rakastavan\nluonteen kuin mikä hänellä itsellään oli.\n\nYhden asian olin vakaasti hengessäni päättänyt: valitsisin joka\ntapauksessa lukumiehen uran niin vähän kuin olinkin taipuvainen\nopinnoihin. Nopea edistymiseni riippui yksinomaan pelostani joutua\nmahdollisesti istumaan johonkin konttoriin tai muuhun sellaiseen, mikä\nkohtalo jo oli kohdannut useita tovereitani. Ja niin päätin lukea\npapiksi, ei kylläkään mistään vetovoimasta tähän pyhään kutsumukseen,\nvaan ainoastaan senvuoksi että isänikin oli pappi. Tästä seurasi, että\nminut lähetettiin kuusitoista vuotta täytettyäni vuoden jatkokursseille\nEdinburghin korkeakouluun ja seuraavana vuonna alkoivat opintoni\nyliopistossa.\n\nJos kohtalo olisi ollut minulle lempeämpi olisin voinut ehkä sittenkin\npäätyä oppineeksi mieheksi. Olin alkanut elävällä harrastuksella\nsyventyä filosofian ja kuolleitten kielten opinnoihin, mutta sitten\nisäni odottamatta sai halvauksen ja kuoli, ja minun täytyi ruveta itse\nansaitsemaan leipääni.\n\nÄidilläni ei ollut paljoakaan elääkseen, sillä isäni tulot eivät olleet\nriittäneet säästöihin. Kun kaikki oli järjestetty huomattiin, että\näitini tulisi saamaan vain noin viisikymmentä puntaa vuodessa. Kaikkein\npienimminkin vaatimuksin ei tämä olisi riittänyt talouteen, saatikka\nsitten minun opintoihini. Juuri kun olimme päässeet näin pitkälle\nasioissamme, teki eräs ijäkkäämpi sukulaisemme, varakas yksinäinen\nvanhapoika, äidilleni ehdotuksen, että tämä muuttaisi hoitamaan hänen\ntalouttaan. Mitä minuun tulee hän lupasi hankkia minulle tointa\njossain suuremmassa toiminimessä, sillä hänellä oli paljon suhteita\nliikemaailmassa. Mitäpä voimme muuta tehdä kuin kiittää ja ottaa\ntarjouksen vastaan. Myimme huonekalumme ja taloustarpeemme, ja muutimme\nhänen melkoisen synkkään asuntoonsa Dundas Streetin varrella. Pari\npäivää myöhemmin hän ilmoitti päivällispöydässä, että hän nyt oli\nsaanut minulle toimen, joka voisi olla hyvänä alkuna.\n\n»Tiedät toki itse, Davie», hän sanoi, »että et ymmärrä liike-elämän\nyksinkertaisimpia aakkosiakaan. Koko maassa ei ole ainoatakaan\nliikettä, joka voisi ottaa sinua muuhun kuin jollekin halpa-arvoiselle\npaikalle ja yli 100 punnan tulisivat sinun tulosi vuodessa tuskin\nkoskaan nousemaan. Ei, ainoa mitä sinulla nyt on tehtävissä on,\nettä matkustat jonnekin missä valkoiselle miehelle annetaan arvoa.\nSallimuksen johdattamana tapasin eilen vanhan ystäväni Thomas\nMackenzien, joka oli lakimiehensä luona erästä maatilankauppaa varten.\nHän on erään kauppa- ja laivausliikkeen johtaja, joka on maailman\nsuurimpia — Mackenzie, Mure & Oldmeadoros — ehkä olet kuullut nimen.\nPaljon muun ohella omistaa hän vähintään puolet kaikista Etelä-Afrikan\npikkukaupoista, joissa myydään kaikkea ajateltavissa olevaa,\nraamatuista ongenkoukkuihin saakka.\n\nNyt näyttää kuin he kernaimmin pitäisivät noiden puotien hoitajina\nomaa väkeä täältä kotimaasta, ja — päästäksemme asiaan — kun mainitsin\nsinusta hänelle, lupasi hän sinulle paikan. Tänään sain sähkösanoman,\njoka vahvistaa tarjouksen. Sinusta tulee apulaisliikkeenhoitaja\n(tässä enoni hamuili jotain paperia taskustaan ja luki sitten)\nBlaauwildebeestefonteinissa. No niin, nimessä on kai tarpeeksi sinulle.»\n\nTällä arkipäiväisellä tavalla kuulin ensi kerran puhuttavan siitä\npaikasta, jossa minulle oli tapahtuva niin kummallisia asioita.\n\n»Tämä on erinomaista sinulle», enoni jatkoi. »Aluksi sinä saat olla\napulaisena, mutta heti kun pääset asioista perille, saat oman kaupan\nhoitaaksesi. Mackenzien liike maksaa sinulle 300 puntaa vuodessa ja kun\nsaat oman kaupan, seuraa siitä määrätty prosentti myynnistä. Sinulla on\ntäysi vapaus avata uusia liikehaaroja alkuasukkaiden keskuudessa. Olen\nkuullut että Blaauw... — mikä se nyt taas olikaan — sijaitsee ylhäällä\npohjois-Transvaalissa ja kartasta näkee, että se on villiä, vuorista\nseutua. Ehkäpä löydät siellä ylhäällä kultaa ja timantteja, ja sitten\nkun palaat kotiin, ostat koko Portincrossin». Enoni hieroskeli käsiään\nja myhäili tyytyväisenä.\n\nSanoakseni totuuden olin sekä iloinen että suruissani. Kun minun\nkerran täytyy keskeyttää lukuni, pidin parempana myymäläpöytää\nTransvaalissa kuin konttorituolia Edinburghissa. Ellen olisi niin\nsyvästi tuntenut isäni menetystä, olisin varmaan yksinomaan iloinnut\npäästessäni näkemään uusia maita ja kansoja. Asiain näin ollen tunsin\nitseni jossain määrin maastakarkoitetuksi. Tuona iltana tein pitkän\nkävelymatkan Braid Hillsin yli ja kun näin Fifen rannikon kirkkaassa\nkevätauringon valossa ja muistin Kirkcaplen ja poikavuoteni, olisin\nsaattanut istua ja itkeä.\n\nNeljätoista päivää myöhemmin matkustin. Äitini heitti surunvoittoiset\njäähyväiset, ja enoni, joka oli hankkinut minulle soveliaan puvun\nja maksanut matkalippuni, antoi minulle sitäpaitsi kaksikymmentä\nsovereigniä lahjaksi. »Et olisi äitisi poika, Davie», hän sanoi, »ellet\npalaisi kotiin mukanasi ainakin tuhat kertaa näin paljon». Muistan\najatelleeni sillä hetkellä, että antaisin enemmän kuin 20,000 puntaa\nsaadessani jäädä Forthin tuulisille rannoille.\n\nOlin valinnut laivan, joka meni Southamptonista suoraan perille ja\nollakseni säästäväinen matkustin välikannella. Onneksi kaikkosi\nkoti-ikäväni pian erään toisen taudin tiellä. Oli melkein myrsky jo\nennenkuin olimme kerinneet edes ulos Kanaalista, ja Ushautin luona\noli sellainen myräkkä että en ikinäni enää haluaisi joutua mokomaan.\nMakasin kuolemansairaana hytissäni kykenemättä edes ajattelemaan ruokaa\nja liian heikkona nostaakseni edes päätäni. Toivoin, etten koskaan\nolisi jättänyt kotiani, mutta niin sairas olin, että jos olisin saanut\nvalita kotimatkan ja pikaisen maihinpääsyn välillä, olisin valinnut\njälkimmäisen.\n\nVasta sitten kun pääsimme tyynempiin vesiin Madeiran luona, olin\nkohentunut siksi paljon, että saatoin istua ylhäällä ja tarkata\nkanssamatkustajiani. Meitä oli noin viisikymmentä välikannella,\netupäässä naisia ja lapsia, jotka matkustivat sukulaistensa\nluokse, ja sitäpaitsi muutamia maastamuuttavia käsityöläisiä ja\nmaanviljelijöitä. Pääsin pian tuttavaksi erään hentokasvuisen miehen\nkanssa, jolla oli keltainen parta ja silmälasit. Hän tuli luokseni ja\npuhui säästä selvällä skottilaisella murteella. Hän oli Aberdeenista\nkotoisin oleva mr Wardlaw, joka matkusti etelään astuakseen johonkin\nkoulunopettajan virkaan. Hän oli hyvän kasvatuksen saanut mies,\nsuorittanut jonkin yliopistotutkinnon ja palvellut muutaman vuoden\naliopettajana kotikaupungissaan. Mutta pureva itätuuli ei ollut hyvä\nhänen keuhkoilleen, ja hän oli senvuoksi kiitollisena ottanut vastaan\nkutsun laihasti palkattuun maalaiskouluun Etelä-Afrikassa. Kun kysyin\nhäneltä tarkemmin, minne hän aikoi, hämmästyin suuresti saadessani\nvastaukseksi: »Blaauwildebeestefonteiniin».\n\nMr Wardlaw oli pieni kunnon mies, teräväkielinen ja iloluontoinen.\nHän tutki päivät päästään hollannin- ja kafferinkielisiä aapisia,\nmutta illallisen jälkeen oli meillä tapana kävellä takakannella\nja keskustella tulevaisuudesta. Siitä maasta, jonne olimme\nmatkalla, hän ei tiennyt enempää kuin minäkään, mutta hän oli\nsammuttamattoman utelias ja hän sytytti minunkin mielenkiintoni.\n»Tämä paikka, Blauwildebeestefontein», tapasi hän sanoa, »sijaitsee\nylhäällä Zoutpansbergin vuoristossa ja sikäli kuin käsitän tuskin\nyhdeksääkymmentä peninkulmaa rautatiestä. Kartan mukaan pitäisi siellä\nolla runsaasti vesistöjä. Laivayhtiön pääasiamies sanoi minulle,\nettä ilmasto siellä on terveellistä, ja muutenhan en olisi ottanut\npaikkaa vastaan. Tulemme keskelle alkuasukasheimoja; tässä on minulla\nkokonainen luettelo päälliköitä; 'Mpefu, Sikitolu, Majinje, Magata';\nja itäänpäin meistä ei ole lainkaan valkoihoisia, kuumeen vuoksi näet.\nNimi merkitsee »sinisen villipedon lähde», mikä hirvittävä olio tuo\nwildebeeste sitten lieneekin! Tämä tuntuu aivan seikkailunomaiselta, mr\nCrawfurd. Te saatte käydä mustaihoisten taskuille, minä katselen mitä\nmahdollisesti voin tehdä heidän sieluilleen.»\n\nVälikannella oli vielä eräs matkustaja, johon kiinnitin huomioni\nsenvuoksi että hän tuntui minusta niin vastenmieliseltä. Hänkin oli\npienikasvuinen mies, nimeltään Henriques ja ulkonäöstä päättäen suurin\nroisto joka koskaan on kenkäparia kuluttanut. Hänen kasvojensa väri\nmuistutti ranskalaista sinappia — likaisenvihreää — ja hänellä oli\nveristävät, pallonpyöreät silmät, joiden valkuaiset olivat kuumeen\nkeltaamat. Hänen viiksensä olivat vahatut ja kävellessään hän vilkuili\nympärilleen varkain ja uteliaasti. Välikannella emme yleensä juuri\npiitanneet ulkoasustamme, mutta hänellä oli aina hohtavan valkoiset\nalusvaatteet ja teräväkärkiset keltaiset kengät, jotka soveltuivat\nihonväriin. Hän ei puhunut kenenkään kanssa, mutta poltteli suuria\nsikareita pitkin päivää laivan peräpuolella ja tutki rasvaista\nmuistikirjaansa. Kerran törmäsin yhteen pimeässä hänen kanssaan ja hän\nkääntyi puoleeni kiroten ja ilkeästi murahtaen. Vastasin melko jäykästi\nja hän näytti siltä kuin olisi tahtonut pistää veitsen sisääni.\n\n»Lyön vetoa, että tuo olio on ollut orjakauppiaana joskus elämässään»,\nsanoin mr Wardlawille, joka vastasi: »Herra armahtakoon siinä\ntapauksessa hänen orjiaan».\n\nJa nyt minun täytyy kertoa eräs tapaus, joka saattoi loppumatkan\ntuntumaan aivan liian lyhyeltä minusta ja joka ennusti tulevia\nmerkillisiä tapahtumia. Se sattui päivä senjälkeen kuin olimme\nsivuuttaneet päiväntasaajan, ja ensiluokan matkustajat huvittelivat\nkaikenmoisilla leikeillä kannella. Kaikkien kolmen luokan matkustajien\nkesken oli järjestetty köydenvetokilpailu, ja puoli tusinaa\nvälikannen väkevimpiä miehiä, joukossa minä, oli kutsuttu ottamaan\nosaa kilpailuun. Päivä oli polttavan kuuma, mutta kävelykannella oli\naurinkokatos ja raikas tuuli puhalsi. Ensi luokka voitti helposti\ntoisen luokan ja, kiihkeän kamppailun jälkeen, myös välikannen. Sitten\ntarjottiin meille jääkylmiä juomia ja sikareita voiton kunniaksi.\n\nOlin äärimmäisenä katsojain joukossa, kun katseeni osui erääseen\nhenkilöön, joka ei näyttänyt omistavan mitään huomiota urheilulle.\nSuurikokoinen mies, papinpuvussa, istui kansituolilla ja luki. Hänessä\nei ollut muuten mitään erikoista enkä ymmärrä mikä päähänpisto sai\nminut haluamaan nähdä hänen kasvonsa. Astuin pari askelta lähemmä\nja huomasin silloin, että mies oli mustaihoinen. Kun lähenin vielä\nmuutaman askeleen hän äkkiä loi katseensa ylös kirjastaan. Ja edessäni\nolivat juuri ne kasvot, jotka vuosi sitten olivat vähällä pelottaa\nhengen minusta Kirkcaplen rannalla.\n\nLopun päivää olin vajonneena aatoksiini. Oli selvää että tämä kohtaus\noli ennaltamäärätty. Tässä istui tuo mies kuin ainakin hyvinvoipa\nensiluokan matkustaja ja kaikki ulkonaiset merkit viittasivat\nkunnioitettuun yhteiskunnalliseen asemaan. Yksin _minä_ olin nähnyt\nhänen kuunvalossa uhraavan vieraille jumalille. Yksin minä tunsin\nhänen sydämmensä pahuuden, ja että jonakin päivänä tulisi tästä\ntietämyksestäni olemaan minulle hyötyä, siitä olin varma.\n\nOlin toisen koneenkäyttäjän ystävä, ja pyysin häntä\nmatkustajaluettelosta ottamaan selvää tuon vanhan tuttavani nimestä.\nHänen kohdallaan oli merkittynä »Korkea-arvoisa John Laputa»,\nmääräpaikkana Durban.\n\nSeuraava päivä oli sunnuntai ja kukapa muu olisi valittu saarnaamaan\nmeille välikannen matkustajille ellei neekeripappi! Itse kapteeni,\ntunnetusti hurskas mies, esitteli hänet ja puhui samalla siitä työstä,\njota tämä hänen veljensä oli suorittanut pakanoiden keskuudessa.\nMuutamat loukkaantuivat eivätkä halunneet joutua mustan miehen\nkaunopuheisuuden alaisiksi. Erikoisesti mr Henriques, jonka iho kaukaa\nkatsoen puhui sukulaisuudesta mr Laputan kanssa, pani kirouksilla\nhöystettyjä vastalauseita loukkausta vastaan. Lopuksi hän istuutui\nköysikasan päälle ja sylkäisi halveksivasti saarnaajan läheisyydessä.\n\nMitä minuun itseeni tulee olin hyvin utelias ja myöskin hieman\nihastunut. Miehen kasvot herättivät yhtä paljon kunnioitusta kuin hänen\nvartalonsa, ja hänen äänensä oli ihmeellisin mitä koskaan ihmissuusta\non lähtenyt. Se oli syvä ja kirkas, lempeä kuin ihana urkusävel.\nHänellä ei ollut mitään neekerien tavallisista piirteistä, vaan\nsensijaan araabialainen haukannenä, tummat salamoivat silmät ja julma\npäättäväinen suu. Hän oli yhtä musta kuin minun hattuni, mutta muussa\nsuhteessa kelpasi hän vaikkapa ristiritarin tyypiksi. Minulla ei ole\naavistusta siitä kuinka hän saarnasi, vaikka kuulinkin toisilta, että\nsaarna oli ollut erinomainen. Koko ajan tarkkasin häntä ja puhelin\nitsekseni: »Sinä ajoit minua Dyve Burnin luona takaa, mutta annoinpa\nminäkin muiston». Jopa minä kuvittelin havaitsevani ohuen arven hänen\nposkessaan.\n\nSeuraavana yönä minulla oli hammassärkyä, minkä vuoksi en voinut\nnukkua. Oli niin lämmin, että tuskin saattoi hengittää katon alla.\nNousin senvuoksi ylös, sytytin piippuni ja menin peräkannelle\npäästäkseni pahasta. Oli aivan hiljaista, — vain aaltojen kohina\npropellien ja koneiden säännöllistä jyskytystä vastaan kuului. Ylhäältä\nkatseli minua suuri keltainen kuu ja lauma kalpeita tähtiä.\n\nKuutamo pani minut muistelemaan jälleen vanhaa juttua Dyve Burnilta, ja\nkuten tavallista aloin ajatella Korkea-arvoista John Laputaa. Nautin\najatuksesta, että olisin jonkun salaisuuden jäljillä, johon kenelläkään\nmuulla ei ollut avainta. Lupasin itselleni ottaa selvää papin hommista\nkun tultaisiin Durbaniin, sillä siellä oli minulla sukulainen, jonka\nsaattoi otaksua tuntevan hänet. Kun sitten menin alas käytävän luo\nalakannelle, kuulin ääniä, ja katsahdettuani kaiteen yli näin kaksi\nmiestä, jotka istuivat varjossa aivan luukun takana.\n\nLuulin ensin että siinä oli kaksi laivamiestä vilvoittelemassa, mutta\njokin tuntui minusta toisen olemuksessa tutulta, minkä vuoksi katsoin\nvielä toisen kerran. Ja samassa hetkessä olin hiipinyt peräkannen yli\njuuri heidän yläpuolellaan olevalle kohdalle. Sillä nuo kaksi olivat\nmusta pappi ja ruma keltainen roisto Henriques.\n\nMinulla ei ollut mitään tunnonvaivoja kuuntelemiseen nähden, mutta\npaljoa en hyötynyt heidän keskustelustaan. He puhuivat hiljaisella\näänellä ja jotain kieltä, mikä saattoi olla kafferikieltä tai\nportugalia — kummassakin tapauksessa yhtä outoa minulle. Makasin\nkokoonkääriytyneenä ja levottomana monta minuuttia ja olin jo\nväsymäisilläni koko juttuun, kun hyvin tuttu nimi sattui korvaani.\nHenriques sanoi jotain, missä erotin sanan »Blaauwildebeestefontein».\nKuuntelin tarkkaavasti, eikä mikään erehdys saattanut olla\nkysymyksessä. Pappi toisti nimen ja seuraavan parin minuutin aikana\nesiintyi se usein heidän keskustelussaan. Hiivin takaisin hyttiini\nja ajattelin niin ankarasti että kipeä hampaani unohtui. Tiesin\nensiksikin, että Laputa ja Henriques olivat liittolaisia, ja toiseksi\nettä sillä paikalla, jonne olin menossa, oli jotain tekemistä heidän\nsuunnitelmiensa kanssa.\n\nMr Wardlawille en maininnut mitään, vaan omistin seuraavan viikon\nhellittämättömälle työlle amatöörisalapoliisina. Hankin itselleni\nkarttoja ja kirjoja ystävältäni koneenkäyttäjältä ja luin kaiken mitä\nvain sain käsiini Blaauwildebeestefonteinia koskevaa. Eipä silti että\npaljoa sellaista olisin löytänyt, mutta muistan tunteneeni erikoista\nliikutusta kun eräänä päivänä huomasin merikorteista, että olimme\nsamalla leveysasteella kuin yllämainittu paikkakunta. En saanut\nkuitenkaan mitään selvää Hänen Korkea-arvoisuudestaan John Laputasta.\nPortugalilainen sauhutteli tupakkataan edelleen peräkannella ja\nhypisteli rasvaista muistikirjaansa, pappi istui kansituolissaan ja\nlueskeli paksuja nidoksia laivan kirjastosta. Kuinka koetinkin valvoa\nheitä, en sittemmin enää nähnyt heitä koskaan yhdessä.\n\nKapkaupungissa poistui Henriques laivasta eikä palannut enää. Pappi\nei liikkunut laivasta niinä kolmena päivänä, jotka olimme satamassa,\nluulenpa että hän sitäpaitsi oli koko ajan hytissään. Missään\ntapauksessa en nähnyt hänen korkeata vartaloaan kannella, ennenkuin\nkeinuimme möyryävällä merellä Kap Agulhasin luona. Jouduin jälleen\nmeritaudin kouriin, ja ellen ota lukuun lyhyitä pysähdyksiämme Port\nElizabethissa ja East Londonissa, makasin koko ajan yhtä kurjana\nhytissäni, kunnes saimme näkyviimme jyrkän kalliorannikon Durbanin\nluona.\n\nTässä oli minun muutettava laivaa, sillä säästäväisyyssyistä minun\npiti matkustaa edelleen meritse Delagoa Bayhin, ja sitten ajaa halpaa\nrautatietä Transvaaliin. Etsin ensiksi käsiini sukulaiseni, joka asui\nkauniissa talossa Berean luona, ja löysin sieltä viihtyisän lepopaikan\nniinä kolmena päivänä, jotka viivyin kaupungissa. Koetin kuulustella\njotain mr Laputasta, mutta en voinut saada mitään tietoja. Ei ollut\nolemassa ketään sen nimistä alkuasukaspappia, sanoi serkkuni, joka\noli näiden seutujen tuntija. Kuvasin miehen ulkonäön, mutta sekään ei\nauttanut. Kukaan ei tuntenut häntä — »luultavasti», sanoi serkkuni, »on\nhän joku noista amerikalais-etiopialaisista veitikoista».\n\nEtsin myös käsiini toiminimemme Durbanissa olevan osastopäällikön.\nHänen nimensä oli mr Colles, tanakka, suuri mies, joka otti minut\nvastaan paitahihasillaan sikaari suussa. Hän oli erittäin ystävällinen\nminulle ja vei minut mukaansa kotiin päivällisille.\n\n»Mr Mackenzie on kirjoittanut teistä», hän sanoi. »Nyt aion puhua\nteille aivan avoimesti, mr Crawfurd. Toiminimi ei ole lainkaan\ntyytyväinen siihen tapaan, jolla asioitamme on viime aikoina hoidettu\nBlaauwildebeestefonteinissa. Itse seutu tuolla ylhäällä ei ole lainkaan\nhullumpi, ja siellä on suuria mahdollisuuksia miehelle, joka osaa\nkäyttää niitä hyväkseen. Japp, joka nyt on siellä, on jo vanha ja\nalkaa tylsistyä, mutta hän on ollut palveluksessamme niin kauan, että\nemme haluaisi loukata häntä. Joka tapauksessa täytyy hänen sangen pian\nlähteä, ja silloin on teillä kaikki mahdollisuudet saada paikka, jos\nnyt vaan osoittaudutte kelpo mieheksi.\n\nHän kertoi minulle yhtä ja toista Blaauwildebeestefonteinista,\netupäässä liikettä koskevia yksityisseikkoja. Kuin ohimennen hän\nmainitsi, että mr Japp on viime vuosina varsin taajaan vaihtanut\napulaisiaan. Kun kysyin syytä tähän, hän vitkasteli vastausta\nantaessaan.\n\n»Niin, siellähän on kovin yksinäistä ja he eivät ole viihtyneet.\nSiellähän ei ole keitään valkoihoisia lähistöllä ja he kai olisivat\nhalunneet seuraa. He tekivät valituksen ja saivat siirron. Mutta ei\nheidän osakkeensa tästä nousseet toiminimen silmissä.\n\nKerroin hänelle, että olin laivalla seurustellut uuden koulunopettajan\nkanssa.\n\n»Aivan oikein», hän lausui miettiväisenä, »koulu on ollut viime aikoina\nsangen usein tyhjänä. Millainen mies on tuo Wardlaw? Luuletteko hänen\npysyvän paikassaan?»\n\n»Kaikesta kuulemastani päättäen», minä lausuin, »ei\nBlaauwildebeestefontein tunnu olevan vallan kansanomainen paikka.»\n\n»Ei, se on totta. Juuri senvuoksi olemme hankkineet teidät sinne.\nKenkään siirtomaissa syntynyt ei voi viihtyä tuollaisessa ympäristössä.\nHän haluaa paljon seuraa, eikä hän pidä siitä että alkuasukkaat ovat\naivan noin lähellä häntä. Siellä ylhäällä on vain alkuasukkaita ja\nmuutamia hollantilaisia farmareita, heissäkin sekaverisiä. Mutta te\nkotimaan nuorukaiset viihdytte paremmin tuollaisessa ponnistuksia\nvaativassa elämässä, muutenhan te ette tulisikaan tänne.»\n\nJokin mr Collesin äänessä saattoi minut tekemään vielä yhden kysymyksen.\n\n»Mikä tuota paikkaa sitten oikein vaivaa? Jotain siinä täytyy olla\nenemmän kuin yksinäisyys, ajattelen, koskapa kaikki niin äkkiä ovat\nlähteneet sieltä. Olen varmasti päättänyt jäädä tänne ja aion myös\npysyä päätöksessäni, niin että teidän ei lainkaan tarvitse pelätä\nkertomasta minulle kaikkea.»\n\nPäällikkö katsoi tiukasti minua. »Kas tuollaisesta puheesta minä\npidän. Teillä näyttää olevan jäykkä selkä, ja katson näinollen voivani\npuhua suoraan. Siellä _on_ jotain hullusti. Jotain mikä hermostuttaa\nkeskinkertaista miestä. _Mitä_ se on, sitä en tiedä, eivätkä sitä\ntiedä edes ne jotka sieltä pois tulevat. Nyt tahtoisin, että te\nottaisitte selvän kaikesta. Tekisitte toiminimelle sanomattoman\nsuuren palveluksen, jos selvittäisitte asian. Ehkä se »jokin» on\nalkuasukkaissa tai ehkä siihen on syynä »taakhaars», tai on se vielä\njotain muuta. Ainoastaan vanha Japp näkyy kestävän sitä, ja hän on\nsitäpaitsi liian vanha ja tylsistynyt muuttaakseen pois. Koettakaa\nnyt vain pitää silmänne avoinna ja kirjoittakaa minulle yksityisesti,\njos tarvitsette jotain apua. Huomaan että ette ole saapunut tänne\nterveyssyistä, ja nyt on teillä mahdollisuus panna jalkanne astimelle.»\n\n»Muistakaa, että teillä on ystävä minussa», hän sanoi myöhemmin kun\nerosimme puutarhan veräjällä. »Noudattakaa neuvoani, älkääkä pitäkö\nliikaa kiirettä. Puhukaa mahdollisimman vähän, älkää koskeko väkeviin,\nopetelkaa mahdollisimman paljon kieltä, mutta olkaa kuin ette sanaakaan\nymmärtäisi. Varmasti pääsette perille jostakin. Hyvästi, poikani», ja\nhän jäi huiskuttamaan minulle lihavalla kädellään.\n\nSamana iltana astuin lastilaivaan, joka kiersi rannikkoa\nDelagoalahteen. Maailma ei ole suuri — ainakaan meille kierteleville\nskoteille, sillä kenenkäpä muun olisin ensimmäisenä laivaan tultuani\ntavannut ellen vanhaa ystävääni Tam Dykeä, joka oli toisena perämiehenä\nlaivalla! Pudistimme kättä ja minä vastailin parhaan kykyni mukaan\nhänen Kirkcaplea koskeviin kysymyksiinsä. Söin illallispalan hänen\nkanssaan hytissä ja kiipesin sitten kannelle näkemään laivan\nirroittamista rannasta.\n\nÄkkiä syntyi jotain hälinää laiturilla, ja suuri mies näkyi\nkäsilaukkuineen avaavan itselleen tietä laskusillalle. Miehet, jotka\njuuri olivat irroittamassa köysiä, koettivat estää häntä, mutta hän\ntunkeutui eteenpäin selittäen, että hänen täytyi tavata kapteeni.\nTam meni esiin ja kysyi tulijalta kohteliaasti, jos hän etukäteen\noli tilannut matkan. Tulija myönsi, ettei niin ollut laita, mutta\nsanoi selvittävänsä sen asian kapteenin kanssa kahdessa minuutissa.\nJostakin syystä, jonka hän itse parhaiten tiesi, lähti Hänen\nKorkea-arvoisuutensa John Laputa Durbanista suuremmalla kiireellä kuin\nhän oli sinne tullut.\n\nMitä hän kapteenille sanoi, sitä en tiennyt, mutta mukaan hän pääsi, ja\nkaiken päälle sai Tam muuttaa hytistään tehdäkseen tilaa hänelle. Ja\ntämä harmitti ystävääni aivan erikoisesti.\n\n»Tuo musta elukka mahtaa olla rahoista tehty, sillä että hän on\nmaksanut ylimääräistä, siitä olen varma. Ukko ei rakasta mustia\nveljiään sen enempää kuin minä. Huonosti ovat asiat, jos me nyt alamme\nlastata neekereitä...»\n\nMinä sain aivan liian vähän aikaa nauttia Tamin seurasta, sillä\nseuraavan päivän iltana saavuimme jo Lorenzo Marquesiin. Tämä oli nyt\nminun lopullinen maihinnousupaikkani Afrikassa, ja muistan, kuinka\ninnokkaasti tarkastelin laakeita viheriöitseviä rantoja ja mannermaan\npensaita kasvavia rinteitä. Meidät laskettiin maihin pienissä veneissä\nja Tam seurasi mukanani voidakseen viettää illan yhdessä kanssani.\nTällä hetkellä oli koti-ikäväni täysin parantunut. Minulla oli edessäni\ntehtävä, joka lupasi koitua mielenkiintoisemmaksi kuin opinnot\nEdinburghissa, ja nyt olin yhtä innostunut pääsemään määräpaikkaani\nkuin olin ollut vastahakoinen jättämään Englannin. Pää täynnä kaikkia\nsalaisuuksia tarkastelin jokaista portugalilaista kerjäläistä ja\nsatamajätkää vakoojana, ja kun Tamin kanssa olin juonut pullon\nCollares-likööriä kahvin päälle, tuntui minusta kuin vihdoinkin olisin\njoutunut maailmalle.\n\nTam vei minut mukanaan erään ystävänsä, skotlantilaisen Aitken-nimisen\nmiehen luo, joka oli suuren Thea Randissa olevan kaivosliikkeen\nasiamies. Hän oli kotoisin Fifestä ja tervehti minua sydämellisesti\ntervetulleena, sillä hän oli nuoruudessaan kuullut isäni saarnaavan.\nAitken oli väkevä, leveäharteinen mies, joka oli palvellut Gordonin\nrykmentissä ja sitten sodan aikana saanut erinäisiä salaisia tehtäviä\nDelagoassa. Hän oli myöskin metsästäjä ja oli harjoittanut kauppaa\npitkin koko Mozambiquen rannikkoa, sekä taisi jokaista kafferimurretta.\nHän tiedusteli minulta, minne aioin ja saatuaan vastaukseni tuli\nhänen silmiinsä sama ilme kuin minkä oli huomannut Durbanissa\nosastopäälliköllä.\n\n»Se on mutkallinen paikka jonne tulette, mr Crawfurd», hän sanoi.\n\n»Niin, olen kuullut sanottavan sellaista. Tiedättekö jotain siitä? — Te\nette ole ensimmäinen, joka on näyttänyt salaperäiseltä kuullessaan tuon\nnimen.»\n\n»En ole koskaan käynyt siellä», hän sanoi, »vaikka olenkin ollut sangen\nlähellä sitä portugalilaiselta puolelta. Se onkin juuri omituista\nBlaauwildebeestefonteinissa, että kaikki ovat kuulleet puhuttavan\nsiitä, mutta kukaan ei ole käynyt siellä.»\n\n»Ettekö haluaisi kertoa, mitä olette kuullut.»\n\n»Niin, sen verran tiedän, että alkuasukkaat ovat hieman kummallisia\nsiellä ylhäällä. Siellä on joku pyhä paikka, jonka jokainen kafferi\nAlgoa Baysta Zambesiin saakka ja vielä etäämmällekin tuntee.\nMetsästysmatkoillani olen joskus kohdannut kafferilaumoja mitä\netäisimmiltä seuduilta, ja kaikki he ovat olleet joko menossa\nBlaauwildebeestefonteiniin tai tulossa sieltä pois. Se on niinkuin\nMekka on muhamettilaisille, pyhiinvaelluspaikka. Myöskin olen kuullut\nkerrottavan jostain vanhasta miehestä siellä ylhäällä, jonka pitäisi\nolla 200 vuoden ikäinen. Niin, jonkinlainen noitamies tai taikuri\nsiellä ylhäällä vuorilla varmasti on.»\n\nAitken tupakoi hetkisen hiljaisuuden vallitessa ja sanoi sitten:\n»Erään asian tahdon lisäksi sanoa. Luulen myöskin että siellä\non timanttikaivos. Olen usein aikonut matkustaa sinne ja tutkia\nolosuhteita.»\n\nTam ja minä pyysimme häntä selittämään tarkemmin, minkä hän myöskin\nteki virkkaiseen tapaansa.\n\n»Oletteko koskaan kuulleet puhuttavan L.T.K:sta — Laittomasta\nTimantti-Kädestä?» hän kysyi. »Nähkääs, on tunnettu asia, että kafferit\ntimanttikentiltä usein karkaavat mukanaan paljon jalokiviä, jotka he\nsitten myyvät juutalaisille ja portugalilaisille jälleenostajille. On\nlaitonta tehdä kauppaa heidän kanssaan, ja kun olin salaisen poliisin\npalveluksessa täällä, oli meillä tavaton vaiva tuosta laittomasta\nliikkeestä. Mutta tein erään huomion, nimittäin että miltei kaikki\nkivet, jotka sain käsiini, olivat peräisin samalta seudulta —\nlähempää tai etäämpää Blaauwildebeestefonteinista, eikä ole mitään\nsyytä otaksua, että kaikki olisivat varastetut Kimberleystä tai The\nPremieristä. Muutamat niistä kivistä, jotka kulkivat käsieni kautta,\nolivat sitäpaitsi aivan erilaisia kuin ne kivet, joita aikaisemmin\nolin nähnyt Etelä-Afrikassa. En ollenkaan ihmettelisi, vaikka kafferit\nZoutpansbergissa olisivat löytäneet jonkun rikkaan suonen, ja ovat\nkyllin viisaita vaietakseen. Jonakin kauniina päivänä minä vielä\nmatkustankin sinne ylös tervehtimään teitä ja samalla otan selvän\nasiasta».\n\nKeskustelu koski sitten muita aiheita kunnes Tam, joka ajatteli\nkärsimäänsä vääryyttä, kysyi jotain omaan laskuunsa.\n\n»Oletko koskaan tavannut erästä suurta, pitkää alkuasukaspappia,\njonka nimi on Laputa? Hän tuli väkisin laivaan, kun läksimme\nDurbanista, ja minä sain luovuttaa hänelle hyttini.» Tam kuvasi miehen\nperinpohjaisesti ja kostonhaluisesti, sekä lisäsi: »Varmaankaan hänellä\nei voinut olla hyvät aikomukset.»\n\nAitken pudisti päätään. »Ei, en tiedä kuka hän voisi olla. Sanoit\nhänen nousseen maihin täällä. No niin, pidän kyllä vaarin hänestä.\nSuurikokoisia alkuasukaspappeja ei nähdä joka paikassa.»\n\nSen jälkeen minä kysyin häneltä Henriquesista, josta Tam ei ollut vielä\nkuullut mitään. Kuvasin hänen näkönsä, vaatteensa ja tapansa. Aitken\nnauroi ääneen.\n\n»Useimmat Hänen Majesteettinsa Portugalin Kuninkaan alamaisista\nsopisivat noihin tuntomerkkeihin. Jos hän on kuten luulette roisto,\nniin voitte olla vakuutettu että hän on mukana L.T.K:ssa, ja jos\notaksumani Blaauwildebeestefonteiniin nähden pitävät paikkansa,\nniin saatte te kyllä vielä kuulla hänestä ennemmin tai myöhemmin.\nKirjoittakaapa minulle rivi tai pari jos hän sattuisi sukeltamaan\nesiin, niin voin ottaa selvää hänen ennätyksistään.»\n\nSeurasin Tamia laivalle keventynein sydämin. Olin tyytyväinen\nasiaintilaan sellaisena kuin se oli. Olinhan matkalla paikkaan, joka\nkätki jonkun salaisuuden, minkä olin päättänyt paljastaa. Alkuasukkaat\nBlaauwildebeestefonteinin ympäristössä olivat hyvin epäiltäviä ja oli\nmahdollista, että jossain seudulla oli timanttikenttiä. Henriquesilla\noli jotain tekemistä paikkakunnan kanssa ja niin myös John Laputalla,\njosta viimeksimainitusta minä tiesin erään omituisen asian. Tiesihän\ntosin Tamkin sen, mutta hän ei ollut tuntenut entistä ahdistajaansa\nja minäkään en ollut mitään puhunut. Tunsin kaksi henkilöä, Collesin\nDurbanissa ja Aitkenin Lorenzo Marquesissa, jotka olivat valmiita\nauttamaan minua, jos joutuisin vaikeuksiin. Suurin piirtein katsoen\nnäytti kaikki muodostuvan mielenkiintoiseksi seikkailuksi.\n\nKeskustelu Aitkenin kanssa oli antanut Tamille aavistuksen\nmietiskelyistäni. Hän hyvästeli minua kehottaen minua ilmoittamaan\nhänelle, jos jotain sattuisi.\n\n»Käsitän että olet joutumassa johonkin sotkuiseen juttuun käsiksi.\nAnnapa kuulua itsestäsi jos jotain puhkeaisi, tulen heti luoksesi,\nvaikkapa jättäisin sitten paikkani laivalla. Lähetä kirje asiamiehelle\nDurbaniin, jos sattuisimme olemaan satamassa. Et kai ole unohtanut Dyve\nBurnia, Davie?»\n\n\n\n\nIII.\n\nBLAAUWILDEBEESTEFONTEIN.\n\n\n»Kristityn vaellus» oli nimeltään eräs lapsuuteni sunnuntailukeminen,\nja kun ensimmäisen kerran sain näkyviini Blaauwildebeestefonteinin,\nmuistui selvästi mieleeni eräs paikka siitä. Se oli se kohta, jossa\npuhutaan, kuinka Kristitty ja Toivorikas monien vaarojen jälkeen\nsaavuttivat lopulta Suloiset Vuoret, joilta he saivat nähdä Kaanaan.\n\nMonen pölyävän peninkulman jälkeen rautatiellä ja väsyttävän matkan\njälkeen Kap-kärryissä kuivien tasankojen ja hedelmättömien, kivisten\nsolien kautta, olin äkkiä saapunut suloiseen, viheriöitsevään satamaan.\n»Sinisen villipedon lähde» oli kirkkaana kohiseva pieni koski, joka\nvirtasi sinisten kallioiden yli alas syviin järviin, joita reunustivat\nsaniaiskasvit. Yltympäri oli korkea ylätasanko, millä kasvoi mehevää\nruohoa, jossa upeili kehäkukkia ja liljoja kotoisten kaunokkien ja\nvoikukkien sijasta. Tiheitä, korkeita puita kasvavia viidakkoja oli\nsiellä täällä mäenrinteillä ja niityillä aivankuin koko maisemalla\nolisi ollut puutarhuri, joka kaikki oli järjestänyt. Kauempana painui\nlaakso jyrkästi tasangolle, joka loittoni taivaanrantaa kohden\nkuin paksu sumu. Pohjoisessa ja etelässä panin merkille vuoriston\nmuodostuksen: milloin se pisti ylös terävänä huippuna, milloin levisi\nkuin vaakasuora sinertävä linnanvalli. Ylätasangon äärimmäisellä\nreunalla, missä tie juuri rupesi menemään alaspäin, olivat ne majat,\njotka muodostivat Blaauwildebeestefonteinin. Raikas vuoristoilma\noli aivan huumannut minut ja nyt lisäsivät huumaustani illan ihanat\nkukkaistuoksut. Tulipa täällä näyttäytymään mikä käärme tahansa, niin\njoka tapauksessa olin totisesti tullut Edeniin.\n\nBlaauwildebeestefonteinissa oli ainoastaan kaksi sivistyneen näköistä\nrakennusta; kauppapuoti joen vasemmalla rannalla ja vastapäätä\nsitä tien toisella puolella koulutalo. Muuten oli paikalla noin\nkaksikymmentä alkuasukasmajaa, kaikki ylempänä rinteillä. Ne olivat\nsitä lajia, jota hollantilaiset kutsuvat rondavelsiksi. Koulutaloa\nympäröi kaunis puutarha, mutta kauppapuoti oli paljaalla, pölyisellä\npaikalla ympärillään vain muutamia ulkohuoneita ja suojuksia. Oven\nedustalla oli pari vanhaa auraa ja tyhjiä tynnöreitä, ja erään\nyksinäisen kumipuun alla oli puupenkki karkeasti veistettyine\npöytineen. Pieniä alkuasukaslapsia leikki hiekassa ja seinän vieressä\nistui eräs vanha kafferi.\n\nMinun vähäiset matkakapineeni olivat pian nostetut kärryistä ja minä\nmenin suoraan puotiin. Se oli tuota tavallista mallia: yhdessä nurkassa\ntiski pullorykmentteineen ja seinähyllyillä joukko säilykepurkkeja ja\nkaikenlaista pientä kauppatavaraa. Huone oli tyhjä ja sokerilaatikon\npäällä oli ilma mustana kärpäsistä.\n\nHuoneen peräosassa oli kaksi ovea. Avasin summamutikassa oikean\npuoleisen ja jouduin jonkinlaiseen keittiöön, jonka yhdessä nurkassa\noli vuode ja pöydällä joukko likaisia lautasia. Vuoteella makasi\nkovasti kuorsaava mies. Menin lähemmä katsomaan ja huomasin että hän\noli vanhahko, kaljupäinen ukko, puettuna vain paitaan ja housuihin.\nHänen kasvonsa olivat punaiset ja pöhöttyneet ja hän hengitti\nepäsäännöllisesti. Huonon whiskyn haju tuntui huoneessa. Ymmärsin että\ntässä oli mr Peter Japp, esimieheni, ja heti olin selvillä, miksi\nkauppa kävi huonosti Blaauwildebeestefonteinissa: liikkeen johtaja oli\njuopporatti.\n\nPalasin takaisin puotihuoneeseen ja koetin nyt toista ovea. Se johti\npieneen makuuhuoneeseen, joka oli puhdas ja puoleensavetävä. Pieni\nalkuasukastyttö — Zeetaksi kuuluivat häntä nimittävän — oli juuri\njärjestämässä huonetta ja niiasi sievästi astuessani sisään. »Tämä\non teidän huoneenne, baas», hän sanoi hyvällä englanninkielellä, kun\ntiedustelin asiaa. Hänellä oli kaikesta päättäen hyvä käsityskyky,\nsillä kaapin päällä oli suuri ruukku täynnä kukkivia neriumeja ja\nvuodevaatteet olivat moitteettoman valkoiset. Hän toi minulle pesuvettä\nja sitten kupin väkevää teetä kantaessani sisään tavaroitani ja\nmaksaessani ajomiestä. Kun sitten olin puhdistautunut matkapölyistä,\nsytytin piippuni ja läksin tien yli etsimään mr Wardlawia.\n\nTapasin koulunopettajan oman viikunapuunsa alla, tutkimassa yhtä\nmonista kafferiaapisistaan. Kun hän oli tullut suoraan rautateitse\nKapkaupungista, oli hän jo ollut perillä viikon ja oli nyt\njärjestyksessä paikan toiseksi vanhin valkoinen asukas.\n\n»Oletpa saanut hienon esimiehen, Davie», olivat hänen ensimmäiset\nsanansa. »Kolme viimeistä päivää on hän ollut täysi kuin Itämeri.»\n\nEn voi väittää, että mr Jappin pahe olisi tuottanut minulle mitään\nsyvempää surua. Toisen kuolema toisen leipä, ja jos hän osoittautuisi\nmahdottomaksi, niin olisi se vain eduksi minulle. Mutta koulunopettaja\notti asian myöskin toiselta puolelta. »Meitä lukuunottamatta hän on\nainoa valkoinen mies koko paikkakunnalla», hän sanoi, »näyttää siltä\nkuin ei hänestä tulisi erikoisempaa lisää seuraelämään.»\n\nKoulu oli suorastaan ilveilyä. Siinä oli viisi valkoista lasta\nvuoristossa olevista hollantilaisista farmariperheistä. Toinen osasto\noli paremmin varustettu, mutta näiden seutujen lähetyskoulut vetivät\nkuitenkin enemmän puoleensa alkuasukkaita. Mr Wardlawin kasvatusinto\nleimusi korkealla. Hän suunnitteli järjestääkseen työpajan ja\nopettaakseen siinä puusepäntyötä ja hevosenkengitystä, joita kumpaakaan\nalaa hän ei itse tuntenut tippaakaan. Hän ylisteli oppilaittensa älyä\nja valitti katkerasti puuttuvaa taitoaan heidän kielessään. »Davie»,\nhän sanoi, »meidän molempien täytyy ankarasti tarttua kieliopinnoihin,\nsillä se on meille eduksi. Hollanninkieli ei ole vaikeata, se on\nikäänkuin eräänlaista keittiökieltä, jonka selvittää itselleen\nparissa viikossa. Mutta nuo kotimaiset kielet ne ovat kovaa purtavaa.\nPääkielenä täällä on sesuto, ja olen kuullut, että kun sitä vain osaa,\non helppo oppia zulua. Sitten on meidän opittava tämä jota shanquanit\npuhuvat — sitä kai sanotaan barongaksi. Olen tavottanut majoista tuolla\nylhäällä erään kastetun kafferin, joka tulee joka aamu ja puhuu tunnin\nkanssani. On parasta, että sinä tulet mukaan.\n\nLupasin ja menin senjälkeen tien poikki takaisin puotiin. Japp nukkui\nvielä, minkä vuoksi annoin Zeetan tuoda huoneeseen kupillisen puuroa,\nja menin sitten vuoteeseen.\n\nSeuraavana aamuna oli Japp selvä ja esitteli minulle jonkinlaisia\nanteeksipyyntöjä. Hän selitti potevansa yhtämittaista selänkolotusta,\nmihin paras lääke on lasillinen silloin tällöin. Sitten hän alkoi\nperehdyttää minua tehtäviini liioitellun ystävällisellä äänellä. »Pidin\nteistä heti ensi näkemältä», hän sanoi, »ja luulen, että meistä tulee\nhyvät ystävät, Crawfurd. Te olette kunnon poika, joka ei siedä mitään\ntyhmyyksiä, sen näen. Hollantilaiset täällä ovat ikävää joukkoa ja\nkafferit vieläkin pahempia. Älä luota kehenkään, se on tunnuslauseeni.\nSen tietää toiminimemme ja niinpä onkin minulla ollut heidän\nluottamuksensa jo neljäkymmentä vuotta.»\n\nPäivän tai pari meni kaikki hyvin. Epäilemättä saattaisi liike,\njos sitä vain kunnolla hoidettaisiin, helposti kukoistaa\nBlaauwildebeestefonteinissa. Sisämaassa päin oli alkuasukkaita tiheässä\nkuin muurahaisia ja suuria joukkoja saapui usein Shanquan-alueelta\nmatkalla The Randin kaivoskentille. Sitäpaitsi saattoi tehdä hyviä\nkauppoja hollantilaisten farmarien kanssa, varsinkin tupakalla,\njosta mielestäni saattoi muodostua hyvä vientitavara, kun vain työtä\npantaisiin siihen. Rahaakin löytyi aika lailla ja möimme miltei\nyksinomaan käteisellä, vaikka luottoa usein pyydettiin. Ryhdyin\ntyöhöni suurella innolla ja parin viikon kuluessa olin käynyt kaikissa\nmaataloissa ja asumuksissa. Aluksi Japp kiitteli tarmoani, koska hän\nsenvuoksi sai hyvän tilaisuuden istua sisällä ja ryypätä. Mutta pian\nhänen kehumisintonsa lauhtui, sillä hän alkoi pelätä että saattaisin\nvallata hänen paikkansa. Hän oli hyvin utelias tietämään, olinko\ntavannut Collesia Durbanissa ja mitä tämä oli sanonut. »Minulla on\nitsensä Mackenzien lähettämä kirje», hän kertoi minulle lukemattomia\nkertoja, »jossa hän kohottaa minut aivan pilviin. Ilman vanhaa Peter\nJappia ei kauppahuone tulisi toimeen, nähkääs.» Kun minulla ei ollut\nmitään halua väitellä tuon vanhan lurjuksen kanssa, kuuntelin vain\näänettömänä hänen juttujaan. Mutta se ei hälventänyt hänen pelkoaan\nja pian tuli hän niin kateelliseksi, että oloni alkoi tuntua erittäin\nepämiellyttävältä. Hän oli syntynyt siirtomaissa ja sitä hän ei\njättänyt koskaan painostamatta. Hän oli hyvillään taitamattomuudestani\nliikeasioissa ja jos joskus tein virheen, saattoi hän jankuttaa\nsiitä monta tuntia. »Niin, mr Crawfurd, tästähän ei ole kerrassaan\nmihinkään; te englantilaiset nuorukaiset pidätte itseänne hirveän\npätevinä, mutta kuinka onkaan, niin me vanhat täältä etelästä olemme\nsittenkin toisinaan vähän parempia. Viidenkymmenen vuoden päästä\nehkä tekin olette oppinut yhtä ja toista pientä, mutta me tiedämme\nkaikki jo ennenkuin alotamme.» Hän aivan ulvoi naurusta kun hän näki\nminun sitovan kääröä, ja hän piti paljon hauskaa kustannuksellani\n(eikä syyttä) kun hän näki minun yrittävän hoitaa hevosta. Säilytin\nmielenmalttini sangen hyvin, vaikka toisinaan tekikin mieleni\nperinpohjin pehmittää mr Japp.\n\nOikeastaan hän oli siivoton vanha törkimys, — sen huomasi parhaiten\nsiitä tavasta jolla hän kohteli Zeetaa. Tuo lapsiparka teki työtä\npäivät pitkät taloudessa ja suoritti varmasti kahden palvelijan\naskareet. Hän oli isätön ja äiditön, tullut tänne joltakin\nlähetysasemalta. Jappin mielestä hän oli inhimillisiä oikeuksia vailla\noleva olento. Hän ei voinut puhutella tyttöä samalla kiroamatta\nja usein hän löi ja tyrkki tyttöä niin että vereni kuohahteli. Ja\nsitten eräänä päivänä hän meni liian pitkälle. Zeeta oli siivotessaan\nsattunut kaatamaan puoli lasillista wiskyä Jappin päälle. Tämä sai\nkäsiinsä jonkunlaisen ruoskan, jolla hän alkoi säälimättömästi hakata\nZeetaa, kunnes tytön huudot kutsuivat minut paikalle. Tempasin ruoskan\nukon kädestä, tartuin häntä kaulukseen ja paiskasin hänet nurkkaan\nperunasäkkien päälle, jonne hän jäi retkolleen, puhkuen raivoa ja\ntyhjentäen pahimmat haukkumasanansa päälleni. Sitten annoin vuorostani\nhänen kuulla mielipiteeni asiasta. Sanoin hänelle, että jos tällaista\nvielä kerran tapahtuisi, ilmoitan heti asiasta Collesille Durbaniin,\nja lisäsin, että sitä ennen hän saisi selkäsaunan, jota hän ei koskaan\nolisi unohtava. Hetken kuluttua hän pyysi anteeksi, mutta huomasin\nhelposti, että hän oli ruvennut vihaamaan minua synkästi.\n\nOli vielä eräs asia, jonka olin havainnut Jappin suhteen. Hän kerskaili\nkyvystään kohdella alkuasukkaita, mutta minun nähdäkseni olivat hänen\nmenettelytapansa valkoiselle miehelle arvottomia. Zeeta sai osakseen\nkirouksia ja iskuja, mutta oli toisia kaffereita, joita hän otti\nvastaan matelevalla ystävällisyydellä. Varsinkin eräs suuri musta\nilkimys patikoi usein puotiin ja hänet otti Japp vastaan kuin olisi\nhän ollut kauan kadoksissa ollut veli. Monta tuntia he saattoivat\nsitten puhua keskenään ja vaikka en alussa ymmärtänyt mitään, saatoin\nkuitenkin nähdä, että valkoinen mies mateli mustan edessä. Kerran kun\nJapp oli poissa kotoa, tuli tuo musta olio puotiin aivankuin se olisi\nollut hänen omansa, — mutta hän pääsi pihalle pikemmin kuin oli tullut\nsisään. Jälkeenpäin Japp moitti kohteluani. »Mwanga on hyvä ystäväni»,\nhän sanoi, »ja hankkii meille useita hyviä kauppoja. Pyydän että\nolette kohtelias hänelle tästä lähin». Vastasin kuivasti, että aioin\nheittää ulos Mwangan samoin kuin jokaisen muunkin joka ei käyttäytyisi\nkunnollisesti.\n\nJappin suhde kaffereihin jatkui ja rupesin epäilemään, että\nhän salaisesti hankki heille väkijuomia. Joka tapauksessa olin\nhuomannut muutamia päihtyneitä olioita alkuasukasmajojen ja\nBlaauwildebeestefonteinin välisellä tiellä, ja tunsin pari niistä\nJappin ystäviksi. Puhuin asiasta mr Wardlawin kanssa ja hän sanoi:\n»Luulen että tuolla vanhalla lurjuksella on joku ruma salaisuus, josta\nmustat ovat selvillä, ja tästä johtuu heidän valtansa häneen.» Olin\nvalmis uskomaan, että ystäväni oli oikeassa.\n\nVähitellen aloin tuntea oloni yksinäiseksi, sillä mr Wardlawilla oli\nkiire kirjojensa parissa, joten minulla ei ollut paljoakaan seuraa\nhänestä. Senvuoksi päätin hankkia itselleni koiran ja ostinkin\nsellaisen eräältä rutiköyhältä saarnaajalta, joka olisi ollut valmis\nmyymään vaikka sielunsa ryypystä. Koira oli suuri buurilais-jahtikoira,\nmastiffin ja bulldogin ja ties mitä kaikkea sekotusta. Väri oli lähinnä\npunajuovainen ja karva selässä kasvoi muuta turkkia vastaan. Joku oli\nkertonut minulle, tai ehkä olin sen lukenut jostakin, tämännäköisen\nselän koiralla merkitsevän sitä, että se ei anna minkään peloittaa\nitseään, olipa sitten kysymyksessä vaikka kiljuva leijona. Ja juuri\ntämän vuoksi minä kiinnitinkin tähän koiraan huomioni. Annoin\nkymmenen shillinkiä ja saapasparin (jotka viimemainitut sain puodista\nsisäänostohintaan) ja koiran omistaja heitti jäähyväiset kehottaen\nminua varomaan koiran luonnetta. Colin — sen nimen annoin koiralleni —\nalotti oleskelunsa luonani repimällä housuntakamukseni ja pelottamalla\nmr Wardlawin puuhun. Neljätoista päivää kesti hellittämätön kamppailu,\nennenkuin sain Colinin suostumaan itseeni, ja vielä tänä päivänä on\nvasemmassa käsivarressani todistus tästä. Mutta sittenpä tulikin\nhänestä uskollinen varjoni, ja voi sitä joka uskaltaisi nostaa kätensä\nColinin herraa vastaan. Japp selitti, että koira oli paha henki, ja\nColin vastasi kohteliaisuuteen vilpittömällä inholla.\n\nColinin seurassa aloin nyt kuluttaa vähän vapaata aikaani tutkimalla\nvuoriston kätköjä. Olin tuonut mukanani pienen haulikon, ja puodista\nlainasin mauserkiväärin. Minulla oli synnynnältä tarkka silmä ja vakava\nkäsi, ja pian tuli minusta sekä hyvä haulikolla ampuja että — kuten\nluulen — verraton tarkkuusampuja kiväärillä. Vuorijonon rinteillä oli\nsekä peltopyitä ja metsäkanoja että erästä fasaanilajia, ja ruohoisella\nylätasangolla tapasin erästä meidän teeriämme muistuttavaa lintulajia,\njota hollantilaiset kutsuivat nimellä »rorkaan». Mutta parasta\nurheilua oli sittenkin metsästää kääpiöhirviä metsiköissä, joissa\nmetsästäjällä on puolellaan hyvin vähän etuja tai ei lainkaan. Kerran\nheitti haavoittunut kääpiöhirvi minut maahan ja ellei Colinia olisi\nollut, olisin saanut vakavia vammoja. Toisella kerralla kaadoin yhdellä\nlaukauksella kauniin leopardin eräässä rotkossa lähellä Letabaa,\nampumalla sitä aivan Colinin pään yli eräältä kallionkielekkeeltä.\nSen nahka on nyt tuossa takan edessä huoneessa, jossa tätä kirjoitan.\nColinin parhaat ominaisuudet tulin tuntemaan kuitenkin eräällä niistä\nretkistä, joita tein lomapäivinäni alas tasangoille. Siellä oli meillä\njalompaa saalista: hollantilaisilta nimiltään wildebeest, hartebeest,\nimpala ja jonkun kerran myös noodoo. Aluksi olin aivan kelpaamaton\nja sain hävetä Colinin edessä. Mutta sitten opin vähitellen sitä\ntarkkaavaisuutta jota vaaditaan alangolla, opin seuraamaan jälkiä,\narvostelemaan tuulta, ja hiipimään eteenpäin pensaiden suojassa.\nJa heti kun luoti oli osunut, oli Colin salaman nopeudella kiinni\notuksessa. Koiralla oli vinttikoiran nopeus ja bullterrierin voimat.\nSiunasin sitä päivää, jona köyhä matkasaarnaaja oli kulkenut ohi.\n\nColin makasi öisin vuoteeni alla, ja hänen ansiotaan on eräs tekemäni\ntärkeä huomio. Huomasin näet, että minua vakoiltiin lakkaamatta.\nEhkäpä sitä oli jatkunut aina siitä päivästä kun olin saapunut tänne,\nmutta pääsin perille siitä vasta kolmantena kuukautena tuloni jälkeen.\nEräänä iltana kun kävin levolle, näin karvan nousevan pystyyn koiran\nselässä, sen koko ajan haukkuessa levottomasti ikkunaa kohden. Olin\nseissyt varjossa ja kun nyt astuin esiin katsoakseni ulos, sain nähdä\nmustan olion häviävän aitauksen taa takapihalla. Ehkäpä tämä oli\nvain pikkuasia, mutta tästä lähin olin joka tapauksessa varuillani.\nSeuraavana iltana koetin jälleen tarkata mutta en huomannut mitään.\nKolmantena iltana, kun katsoin ulos, näin vilaukselta kasvot, jotka\nolivat painautuneet aivan ikkunan ruutuun kiinni. Tämän jälkeen panin\nikkunan luukut kiinni pimeän tullessa ja siirsin vuoteeni toiseen\nkohtaan huonetta.\n\nSamanlaista oli ulkosalla. Kun kuljin tietä tunsin äkkiä, että minua\nvakoiltiin. Jos olin aikovinani mennä pensaikkoon tien vieressä,\nkuului sieltä heikkoa ratinaa, joka ilmoitti minulle että vakoilija\nlähti tiehensä. Missä kuljinkaan — tiellä, ylätasangon niityillä\ntai vuoriseudun karuilla rinteillä — kaikkialla oli samanlaista.\nMinulla oli äänettömiä seuralaisia, jotka välistä paljastivat itsensä\noksien rapinalla, ja silmiä, joita en voinut nähdä, tuijotti alati\nminuun. Ainoastaan silloin kun painuin tasangolle lakkasi vakoilu.\nTämä asiaintila ärsytti Colinia äärimmilleen, ja vaellukseni koiran\nkanssa olivat yhtä murinaa sen taholta. Huolimatta ponnistuksistani\nhillitä sitä, juoksi se kerrankin pensastoon, mistä heti kohta kuului\ntuskanhuuto. Se oli tarttunut jonkun koipeen ja mentyäni paikalle, näin\nverta ruohikoissa.\n\nSen jälkeen kun olin tullut Blaauwildebeestefonteiniin, olin unohtanut\nkaiken sen salaperäisen, josta olin päättänyt ottaa selvää, uudessa\nelämässäni esiintyvän jännityksen ja Jappin kanssa vallitsevien\nvastenmielisten riitaisuuksien vuoksi. Mutta tämä alituinen väijyminen\ntoi jälleen sen mieleeni. Olin vartioitu senvuoksi, että joku tai\njotkut pitivät minua vaarallisena. Ensimmäinen epäluuloni kohdistui\nJappiin, mutta luovuin siitä heti. Minun läsnäoloni puodissa saattoi\nolla hänelle vähemmän mieluista, mutta eivät vaellukseni ympäristössä.\nOlisihan saattanut ajatella, että hän oli järjestänyt vakoilun\nsaadakseen siten minut pelkästä harmista jättämään paikkani, mutta\nimartelin itseäni sillä, että Jappin piti tuntea minut liian hyvin\nvoidakseen toivoa tuollaisen menettelytavan onnistuvan.\n\nMikä minua suututti oli, etten voinut päästä vakoojistani selville.\nOlin käynyt kaikissa ympäristössä olevissa leiripaikoissa ja olin\nvarsin hyvissä suhteissa kaikkiin päälliköihin. Ensiksikin oli siellä\nMpefu, likainen vanha veijari, joka oli viettänyt sangen pitkän\nosan elämästään ennen sotaa buurivankilassa. Hänen alueellaan oli\nlähetysasema, ja hänen väkensä tuntui siivolta ja hyvinvoivalta.\nMajinje oli naispäällikkö, pieni tyttö, jota kukaan ei saanut nähdä.\nHänen kylänsä oli kurja paikka ja hänen heimonsa pieneni vuosi\nvuodelta. Sitten oli pohjoisempana ylhäällä vuorilla Magata. Hänkään\nei ollut vihamieheni, sillä hän tapasi tarjota minulle aina jotain\nvirkistystä kun olin metsästämässä siellä päin, — kerrankin hän oli\nkutsunut kokoon satakunta miestään ja minä sain nähdä suuren taistelun\nvillien koirien kanssa. Sikitola, etevin kaikista päälliköistä, asui\njonkun verran etäämpänä tasankomaalla. Tunsin vähemmän häntä ja hänen\nmiehiään, mutta jos vakoilijat olivat hänen miehiään, saivat he\nviettää suurimman osan aikaansa melkoisen kaukana kraalistaan. Itse\nBlaauwildebeestefonteinissa olivat melkein kaikki kafferit kristityitä,\nhiljaisia, siivoja ihmisiä, jotka hoitivat pieniä puutarhojaan ja\npitivät varmasti enemmän minusta kuin Jappistä. Eräänä päivänä olin\njo vähältä matkustaa Pietersdorpiin neuvotellakseni siellä olevan\nalkuasukasten valtuutetun kanssa, mutta sitten sain kuulla, että vanha,\njoka tunsi seudun, oli poissa ja hänen seuraajansa oli nuorukainen\nRhodesiasta, joka ei tiennyt mitään. Muuten olivat alkuasukkaat\nBlaauwildebeestefonteinin ympärillä tunnettuja rauhallisuudestaan,\nminkä vuoksi he sangen harvoin saivat virallisia vierailuita. Silloin\ntällöin näimme parin zulupoliisin ratsastavan ohi ajaessaan takaa\njotain halvempaa rikollista ja veronkantaja kävi myös kantamassa\nmajojen verot, mutta muuten emme antaneet hallitukselle paljoa\ntekemistä, eikä heidän tarvinnut tulla levottomiksi meidän puolestamme.\n\nKuten jo olen maininnut aloin jälleen ajatella kaikkea sitä mikä oli\ntapahtunut, ennenkuin tulin tänne, ja mitä enemmän ajattelin, sitä\nkiihkeämmäksi tulin. Pidin tapana huvitella muistelemalla kaikkea mitä\ntiesin.\n\nEnsimmäisenä oli tietysti Hänen Korkea-arvoisuutensa John Laputa,\nhänen esiintymisensä Kirkcaplen rannalla, hänen keskustelunsa\nHenriquesin kanssa Blaauwildebeestefonteinista, ja hänen omituinen\nkäyttäytymisensä Durbanissa. Sitten seurasi kaikki mitä Colles oli\nsanonut, että tämä paikka oli jollain tavoin »konstikas» ja että\nkukaan ei tahtonut pysyä täällä enempää puodissa kuin koulussakaan.\nSitten tuli keskusteluni Aitkenin kanssa Lorenzo Marquesissa ja hänen\nkertomuksensa suuresta poppamiehestä näillä seuduilla, jonka luo\nkaikki kafferit pyhiinvaelsivat ja hänen epäilyksensä timanttilöydöstä\ntäällä. Viimeisenä ja tärkeimpänä mietiskelyissäni oli tämä alituinen\nväijyminen, joka oli kohdistunut minuun. Oli päivänselvää, että täällä\nlöytyi jokin salaisuus, ja epäilin, että vanha Japp tuntisi sen. Eräänä\npäivänä olin kyllin tyhmä kysyäkseni häneltä timanteista. Hän nauroi\nhalveksuvasti. »Tuosta huomaa heti asioita tuntemattoman brittiläisen»,\nhän sanoi. »Jos kerrankin olisitte ollut Kimberleyssä, niin tietäisitte\nmiltä timanttiseutu näyttää. Täällä voisi yhtä hyvin löytää valtameren\nhelmiä kuin timantteja. Mutta menkää te vaan ja etsikää kernaasti minun\npuolestani, ehkäpä löydätte joitakin granaatteja.»\n\nKuulustelin varovasti Aitkenin poppamiehestä — tämä tapahtui mr\nWardlawin avulla, joka nyt oli täysi taituri kafferikielessä — mutta\nemme saaneet mitään tietää. Ainoa seikka, minkä perille hän pääsi, oli\nettä Sikitolan väki tunsi jonkun lääkkeen kuumetta vastaan, ja että\nMajinje taisi jos halusi hankkia sadetta.\n\nLopuksi pitkän harkinnan jälkeen kirjoitin mr Collesille ja annoin\nkirjeen varmuuden vuoksi eräälle lähetyssaarnaajalle, joka oli menossa\nPietersdorpiin. Kirjeessä kerroin avoimesti, mitä Aitken oli sanonut\nja puhuin myöskin väijymisestä. Vanhasta Jappistä en maininnut mitään,\nsillä niin kelvoton kuin hän olikin, en kuitenkaan tahtonut että mies\nsiinä ijässä joutuisi paikattomaksi.\n\n\n\n\nIV.\n\nMATKANI TALVILAITUMELLE.\n\n\nCollesilta tuli kirje, mutta osoitettuna Jappille eikä minulle. Sikäli\nkuin käsitin oli vanhus kerran ehdottanut sivukaupan perustamista\neräälle paikalle tasangolla, jonka nimi oli Umvelos, ja toiminimi oli\nnyt halukas toteuttamaan tämän suunnitelman. Japp oli tavattomasti\nmielissään ja antoi minun lukea kirjeen. Siinä ei ollut sanaakaan\nsiitä asiasta josta minä oli kirjoittanut, vaan ainoastaan joukko\nyksityiskohtaisia määräyksiä sivukaupan järjestämisestä. Minun\npitäisi ottaa pari muuraria mukaani, lastata kaksi vaunua tiilillä ja\npuutavaralla, sekä matkustaa Umvelosiin ollakseni läsnä kun puotia\nrakennettiin. Kaupan varustaminen ja hoitajan määrääminen sinne saisi\njäädä myöhempään. Japp oli riemuissaan, sillä paitsi että hän pääsi\nminusta muutamaksi viikoksi, näkyi että hänen esimiehensä panivat\narvoa hänen neuvoilleen. Hän kerskui taas, että toiminimi ei voisi\ntulla toimeen ilman häntä, ja minua kohtaan hän muuttui uuden itsensä\nyliarvioinnin johdosta jonkun verran hävyttömämmäksi. Mutta sitten hän\notti iloonsa perinpohjaisen pöhnän.\n\nMinun täytyy myöntää, että olin loukkaantunut siitä kun kirjeessä\nei mainittu mitään todella tärkeistä asioista. Mutta pian käsitin,\nettä jos Colles yleensä kirjoitti niistä, kirjoittaisi hän\nminulle suoraan, ja niin aloinkin innokkaasti odottaa postia.\nMitään kirjettä ei kuitenkaan tullut, ja pian minulle tuli niin\nkiire matkavalmistuksissani, että unohdin ajatella koko asiaa.\nPietersdorpista sain tiiliä ja muita rakennusaineita, sekä kaksi\nhollantilaista muuraria, jotka ottivat työn suorittaakseen. Valittu\npaikka ei ollut kaukana Sikitolan kraalista, joten minun oli helppo\nsaada alkuasukkaista työvoimaa. Liikeasioita ajatellessani pisti\npäähäni lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Niiden maanviljelijäin\nkeskuudessa, jotka pitävät kiinni vanhoista tavoista ja tottumuksista,\non tapana ajaa karja ylämaasta tasangolle — jota he kutsuvat\ntalvilaitumeksi — talvisyöttöä varten. Tähän vuoden aikaan ei tarvitse\npelätä tulvia ja ylämaahan verraten on ruoho alangoilla tiheämpää ja\nrunsaampaa. Sain tietää, että muutamia suuria karjalaumoja tulisi\nmenemään ohi määrättynä päivänä ja että niiden omistajat perheineen\nseuraisivat vaunuissa mukana. Annoin näinollen järjestää eräänlaisen\nliikkuvan kauppapuodin ja liityin kaksine kuormavankkureineni\nkaravaaniin. Toivoin tekeväni hyviä kauppoja myymällä yhtä hyvää ja\nkahta kaunista farmareille sekä matkalla että Umvelosissa.\n\nOli kirkas aamu, kun lähdimme matkaan vuorilta alas tasangolle. Minulla\noli aluksi täysi työ saadakseni raskaat vankkurit siitä hirvittävästä\njyrkänteestä alas, joka teki maantien virkaa. Sidoimme pyörät kiinni\nketjuilla ja ripustimme raskaita painoja taakse jarruiksi. Onneksi\nosasivat ajomieheni ammattinsa, mutta eräs buurien vaunuista luiskahti\nreunan yli ja tiukalle otti että kymmenen miestä jaksoi vetää ne\ntakaisin.\n\nEtäämpänä tie parani, kun se alkoi noudattaa erään loivasti nousevan\nnotkon reunaa. Ratsastin vankkureitteni vieressä, ja sää oli niin\njumalainen, että olin tyytyväinen pelkästä olemassaolostani. Taivas\noli kirkkaan sininen, ilma lämmin, vivahtaen kuitenkin heikosti talven\nraikkauteen, ja metsiköistä tunkeutui sieraimiin tuhansia tuoksuvia\nhenkäyksiä. Kirjavia lintuja, joita nimitetään kafferikuningattariksi,\nleijaili tien yllä. Allapäin kohisi ja kuohuili Pikku Labongo pienine\nkoskineen ja putouksineen. Sen vesi ei ollut enää tuota heleää,\nläpikirkasta »Sinisen villipedon lähteestä», vaan kävi yhä sameammaksi\nmitä lähemmä se tuli lihavia alankomaita.\n\nHärkävankkurit vaeltavat hitaasti, ja kun me illalla leiriydyimme,\noli meillä vielä puolen päivän matka jälellä Umvelosiin. Hetken ennen\nauringonlaskua vietin loikoillen ja tupakoiden hollantilaisten kanssa.\nAlkuaikoina he olivat yleensä kaihtaneet minua tulokasta ja olleet\nvähäpuheisia, mutta nyt jo osasin puhua heidän kieltään joustavasti,\nja meistä tuli pian hyviä ystäviä. Muistan, että meille tuli väittelyä\neräästä tummasta esineestä, joka oli puussa noin 500 kyynärän päässä.\nMinä luulin sitä korppikotkaksi, mutta eräs hollantilaisista väitti,\nettä se oli paviaani, minkä jälkeen vanhin seuruessa, Coetzee niminen\nukko tarttui kivääriinsä ja ampui edes tähtäämättä. Jotain putosi\noksalta ja vallan oikein, kun menimme paikalle löysimme paviaanin pää\nlävistettynä. Vanha mies kysyi nyt minulta: »Kenen puolelle aiotte\nasettua seuraavassa sodassa?» — mihin minä nauraen vastasin: »Teidän\npuolellenne.»\n\nIllallisen jälkeen, jonka särvinaineet olivat etupäässä minun\nvarastoistani, istuimme tupakoiden ja jutellen nuotion ympärillä,\nkun taas naisilla ja lapsilla oli hyvä ja rauhallinen olo katetuissa\nvankkureissa. Buurit olivat kaikki sävyisiä, toverillisia miehiä,\nja kun vihdoin olin sekottanut skottilaisen boolin vastamyrkyksi\niltakoleudelle, tuli meistä aivan erikoisen hyviä ystäviä. He kysyivät\nminulta kuinka viihdyin Jappin kanssa. Vanha Coetzee säästi minulta\nvastaamisen vaivan, sillä hän ehätti lausumaan: »Skellum, Skellum!» (=\nkelmi). Pyysin häntä sanomaan mitä hänellä oli Jappia vastaan, mutta\nen saanut häneltä irti muuta kuin että Japp oli liian hyvä ystävä\nalkuasukkaiden kanssa. Varmaankin oli Japp joskus huiputtanut ukolle\nhuonon auran.\n\nJuttelimme metsästyksestä ja minä sain kuulla monta seikkailua —\nLimpoposta, Meshonamaasta, Sabista ja Lebombosta. Sitten siirryimme\npolitiikkaan ja sain kuulla kiivaita hyökkäyksiä uutta maaveroa\nvastaan. Kaikki nämä miehet olivat vanhoja paikkakunnan asukkaita\nja aloin aavistaa, että heidän kauttaan voisin saada tietää jotain\nmerkityksellistä. Senvuoksi kerroin juurtajaksaen jutun, jonka\nolin kuullut Durbanissa jostain mahtavasta poppamiehestä, ja\nkysyin, tiesivätkö he mitään tästä. Mutta he pudistivat päitään.\nAlkuasukkaat olivat jättäneet taikomiset ja loihtimiset ja pelkäävät\nlähetyssaarnaajaa ja poliisia enemmän kuin jotain noitaa. Sitten\nhe alkoivat puhua vanhoista ajoista. Mutta Coetzee, joka oli\nhuonokuuloinen, keskeytti toiset ja pyysi minua uudistamaan kysymykseni.\n\n»Kyllä», hän sanoi, »minä tiedän, Rooirandissa asuu paha henki.»\n\nEnempää en hyötynyt hänestäkään kuin sen tosiasian, että siellä\nvarmasti oli paholainen. Hänen isoisänsä ja isänsä olivat nähneet sen,\nja itse hän oli kuullut sen karjuvan, kun hän poikana oli ollut siellä\nmetsästämässä. Muuta hän ei halunnut sanoa, vaan meni levolle.\n\nSeuraavana aamuna, kun olimme aivan lähellä Sikitolan kraalia, erosin\nhollantilaisista, ensin ilmoitettuani heille, että vaunupuotini\nolisi ainakin kolme viikkoa Umvelosissa, jos heidän tarvitsisi\nuudistaa varastojaan. Me jatkoimme sitten matkaa pohjoisemmaksi kohti\nmääräpaikkaamme. Heti kun olin jäänyt yksin, etsin kartan esiin ja\nkoetin etsiä siitä sitä paikkaa, mistä Coetzee-vanhus oli puhunut.\nKartta ei ollut hyvä, sillä vuoriston itäpuolella ei vielä ainoakaan\nmaanmittari ollut käynyt ja paikkain nimet oli pantu vain arvaamalla.\nMutta minä löysin kuitenkin nimen Rooirand ja oli se pantu merkitsemään\npohjoisen vuorijonon jatkoa itäänpäin. Varmaankin oli merkintä tehty\njonkun metsästäjän antamien tietojen mukaan. Lienee parasta, että\ntässä kertakaikkiaan selitän tämän seudun maaston, sillä nämä seudut\nnäyttelevät tärkeää osaa kertomuksessani. Vuoristo ulottuu pohjoiseen\nja etelään ja siltä lähtevät useimmat niistä joista, jotka kastelevat\ntasankoa. Jokien nimet ovat etelästä päin lukien: Olifants, Suuri\nLetaba, Letsitela, Pikku Letaba ja Pikku Labonas, jonka tienoolla\nBlaauwildebeestefontein on. Mutta tasangon suurin joki, johon kaikki\nmuut lopuksi yhtyvät, on Suuri Labongo, joka täysin itsenäisenä virtaa\nsaaden alkunsa jostakin maanalaisesta lähteestä lähellä sitä paikkaa,\njota nimitetään Umvelosiksi. Blaauwildebeestefonteinista pohjoiseen\npäin pistää vuorijono vielä noin kaksikymmentä peninkulmaa, mutta\nsitten se tekee jyrkän käänteen itäänpäin ja nimitetään karttani mukaan\nRooirandiksi. Mietiskelin näitä asioita, tuntien erityistä vetovoimaa\nSuurta Labongoa kohtaan. Minusta tuntui uskomattomalta, että joku lähde\nviidakossa saattaisi olla näin valtavan virran alkuna, ja päättelin\nitsekseni, että alkujuoksun täytyy olla jossakin korkealla pohjoisilla\nvuorilla päin. Minun otaksumani mukaan piti Rooirandin lähimmän osan\nolla noin viidenkymmenen peninkulman päässä. Coetzee-vanhus oli\nsanonut, että siellä asui paha henki, mutta minä arvelin puolestani,\nettä jos sitä lähtisi etsimään löytäisi kaikkein ensimmäiseksi vettä.\n\nKeskipäivällä saavuimme Umvelosiin ja ryhdyimme järjestämään\nkolmen viikon työtämme. Hollantilaiset saivat purkaa kuorman ja\npuhdistaa paikan perustuksen kaivamista varten, sillä aikaa kun\nminä menin Sikitolaan saamaan työväkeä. Sainkin tusinan verran\nvankkoja mustaihoisia, ja pian oli leirimme valmiina ja työ edistyi\nreippaasti. Itse rakentamiseen ryhdyttiin niin yksinkertaisesti kuin\nsuinkin. Kaikki mitä me halusimme saada, oli kahden huoneen puoti\nja aittarakennus, jossa voimme säilyttää varastojamme. Arkkitehtina\nolin minä, valvoen perustuksen laskemista ja myös pari jalkaa seinien\nnousua. Sikitolan väki oli kunnollista, niin että saatoin antaa itse\nrakennustyön heidän käsiinsä, hollantilaisten toimiessa kirvesmiehinä.\nTiilit eivät riittäneet pitkälle, minkä vuoksi meidän täytyi ryhtyä\nvalmistamaan uusia Labongon rannalla ja lopettaa seinät viheriäisillä\ntiileillä, mikä kaikki teki rakennuksemme omituisen kirjavaksi.\nItse en ollut mikään taitava rakentaja, ja kun ilman minuakin oli\ntarpeeksi paljon miehiä, jäi minulle varsin runsaasti vapaa-aikaa.\nAluksi hoidin kauppaa vaunuista käsin, mutta se vähä mikä oli mukanani\nmeni pian kaupaksi. Olin juuri aikeissa lähteä kotiin hakemaan lisää\nvarastoa, kun pisti päähäni käyttää jokin osa vapaa-ajastani Rooirandin\ntutkimiseen. Pohjoisessa päin saatoin selvästi nähdä vuoren selän,\nehkäpä päivän ratsastuksen päässä. Eräänä aamuna otin senvuoksi\nravintoa mukaani päivää paria varten, sidoin makuupussin satulaani\nja lähdin tutkimusmatkalleni, kun ensin olin antanut erään vanhemman\nhollantilaisen tehtäväksi toimia poissaoloni aikana työn johtajana.\n\nOli varsin vaivaloista päästä eteenpäin alkuasukasten käyttämää polkua\npitkin, jota molemmin puolin reunusti läpitunkemattomat viheriäiset\nviidakot. Onneksi en voinut eksyä tieltä, sillä suoraan edessäpäin\nnäkyi koko ajan Rooirand, ja sen mukaan kuin etenin, saatoin yhä\nparemmin erottaa yksityiskohdat kallioissa. Kun olin päässyt noin\npuolitiehen oli aika nauttia aamiaista ja senvuoksi heittäydyin\nmaahan zeiss-kiikareineni — äitini jäähyväislahja — ja ryhdyin\ntarkastamaan jotain notkopaikkaa vuorissa. Mutta mitään sellaista\nei näkynyt. Purppuralta hohtava ja porfyyrilta näyttävä kallioseinä\noli aivan yhtäjaksoista. Rotkoja ja halkeamia kyllä oli, mutta ei\nainoatakaan niin suurta, että joelle olisi ollut tilaa. Ylinnä oli\njyrkkiä seinämiä, sitten seurasi irtonaisempia kerroksia, riveihin\njärjestettyinä kuin katsomossa, ja vielä alempana näkyi tiheää metsää.\nTutkin kiikarillani koko vuoren löytääkseni jonkun läpipääsypaikan,\nmutta löytämättä. »Tuopa näyttää huonolta», ajattelin, »sillä ellei\nlöydy vettä niin kuinka voin viettää yöni täällä.»\n\nSiirryin yöksi erääseen suojaiseen koloon kallioiden juurella,\nmutta sekä minä itse että hevoseni saimme käydä levolle saamatta\njuomista. Aamiaisenani oli hiukan rusinoita ja muutamia korppuja,\nsillä en uskaltanut lisätä janoani. Olin löytänyt kivensirpaleiden\nja lahonneiden puiden muodostaman korkean vallin kallioiden juurella\nja tiheä metsä peitti koko muun rinteen. Ruoho näytti merkillisen\ntuoreelta, mutta vedestä ei näkynyt jälkeäkään. Ei edes kuivunutta joen\nuomaa, josta kaivamalla olisi voinut sitä saada.\n\nAamulla oli minulla paha pulma ratkaistavana. Ellen löytäisi vettä, oli\nminun ratsastettava kotiin. Minulla oli vielä aikaa keritä kotiin janon\npääsemättä pahemmin vaivaamaan, mutta siinä tapauksessa minun täytyisi\nkeskeyttää tutkimusmatkani. Olin kuitenkin jyrkästi päättänyt olla sitä\ntekemättä. Mitä enemmän katselin punaisia kallioita, sitä kiihkeämmin\nhalusin päästä niiden salaisuuteen käsiksi. Vettä täytyi löytyä\njossakin, kuinka muuten kasvullisuuden rehevyys olisi selitettävissä?\n\nHevoseni oli buurilainen pony. Päästin sen irti nähdäkseni, minne päin\nse lähtisi ja se alkoi heti nelistää Umvelosia kohti. Tämä oli huono\nmerkki, sillä se merkitsi, ettei eläin voinut vainuta vettä muulla\ntaholla. Jos täällä oli jokea, niin täytyi sen olla tuolla ylhäällä, ja\nminä sain luvan harjoittaa hieman kipuamista.\n\nNyt keräsin kaikki rohkeuteni ja tein ratkaisevan päätöksen. Johdin\nponyni kotimatkalle ja nappasin sitä vähän selkään. Tiesin että se\nehtisi kotiin ainakin viidessä tunnissa ja näin päiväsaikaan sillä\nei ollut vaaraa petoeläimistä. Makuupussini sidoin satulaan ja otin\nmukaani vain vähän ruokaa. Satulaan olin myöskin kiinnittänyt kirjeen\nhollantilaiselle päällysmiehelleni pyytäen häntä lähettämään jonkun\nalkuasukkaan ylimääräisellä hevosella minua vastaan iltapuolella. Ja\nsitten läksin matkaan etsiäkseni tietä ylös.\n\nPoikavuosinani Kirkcaplessa olin oppinut eteväksi vuorikiipijäksi,\nja Rooirandin porfyyri osoittautui erinomaiseksi tarkoitukseen.\nMutta monta väsyttävää askelta sain tehdä, ennenkuin tapasin sopivan\nlähtöpaikan. Heti aluksi osoittautui vaikeaksi tunkeutua tiheikön\nläpi rinteen alaosaan. Kaikki mahdolliset piikkikasvit vaanivat\nminua, köynnöskasvit kietoivat minut lonkeroihinsa, korkeat puut\nsulkivat minulta valon ja joka hetki pelkäsin, että joku musta »mampa»\nilmestyisi eteeni viidakosta. Hivuttavan kuuma oli myöskin ja olin\nnääntyä janosta.\n\nEnsimmäinen halkeama, josta yritin ylös, loppui äkkiä ja sain tehdä\nvaarallisen paluumatkan. Toinen halkeama oli syvä mutta niin täynnä\nteräviä kiviä, että oltuani jo murskata pääni minun täytyi heittää\ntämäkin yritys. Jatkaen yhä kulkuani itäiseen suuntaan tapasin loivan\npaaden, joka auttoi minut pengertyneelle ulkonemalle. Siitä lähti\nkapea halkeama, jossa ylempänä näkyi kasvavan pieni puu. Kiikarini\nnäytti, että halkeama puun yläpuolella laajeni melkoiseksi onkaloksi\njatkuen vuoren lakea kohden. Kunpa vain pääsisin tuohon puuhun saakka,\najattelin, olisin selvillä vesillä.\n\nHalkeama ei ollut montakaan tuumaa leveä, mutta sen verran kuitenkin,\nettä siihen mahtui käsivarsi ja jalka, ja se kohosi kohtisuoraan\nkallion seinää ylöspäin. Luulen etten ollut selvillä, kuinka vaikeaa\nnousu sitä pitkin oli, kunnes jo oli liian myöhäistä kääntyä. Mutta\nsitten jalkani puristui halkeamaan ja silloin sain luvan lepuuttaa\nhetkisen jo aivan puutuneita käsiäni ja jalkojani. Muistan katsoneeni\nlänteen päin ja hikipisaroiden läpi, jotka valuivat silmiini, näin,\nettä noin puolen peninkulman päässä eräs kallio, joka alhaaltapäin\noli näyttänyt aivan sileältä, tekikin poimun oikealle päin. Kun poimu\nnäytti tummalta ymmärsin, että se oli syvä, ahdas kouru. Minulla\nei kuitenkaan ollut aikaa ajatella tarkemmin asiaa, sillä olinhan\nkeskellä kirottua halkeamaa. Tavattomalla vaivalla sain kiinni jostakin\nmyhkyrästä yläpuolellani ja irroitin jalkani. Sitten jatkui kipuaminen\nmuutaman kyynärän eteenpäin helpommin, mutta hetken kuluttua tartuin\njälleen kiinni.\n\nHalkeama kapeni nimittäin, tai oikeammin sanottuna se tuli vähemmän\nsyväksi, ja samalla kallio päälläni yhä kovertui. Olin jo miltei\nheittänyt kaiken toivoni, kun huomasin, että puu oli vain kolmisen\njalkaa yläpuolellani. Jos voisin saavuttaa sen ja tarttua siihen,\nsaattaisin nostaa itseni sille kielekkeelle, jolla se kasvoi. Tähän\ntarvittiin kaikki rohkeuteni sillä saattoihan puu olla niin heikosti\nkiinni, ettei se kestäisi painoani, missä tapauksessa minä sen kanssa\nsyöksyisin neljäsataa jalkaa alaspäin. Mutta tämä oli kaikissa\ntapauksissa ainoa mahdollisuuteni, ja niinpä purin hampaat yhteen,\nvipusin ruumistani muutaman tuuman ylöspäin ja tartuin puuhun. Jumalan\nkiitos se piti, ja voimakkaalla ponnistuksella kohottauduin kallion\nulkonemalle — ja hengitin vapaammin.\n\nVaikeuteni eivät suinkaan olleet lopussa, mutta pahin oli voitettu.\nHalkeaman jälelläoleva osa vaati sangen yksinkertaista kiipeämistaitoa\nja jonkun ajan kuluttua oli vuoren laella pitkällään maassa eräs hyvin\nväsynyt ja loppuunkulunut olio. Vei vielä useita minuutteja, ennenkuin\ntaas saatoin hengittää rauhallisesti ja ennenkuin olin päässyt sen\nväsymyksen herraksi, joka heti valtasi minut kun ponnistukset olivat\npäättyneet.\n\nKun jälleen pääsin jaloilleni ja katsoin ympärilleni, kohtasi minua\nihmeellinen näköala.\n\nOlin ylätasangolla, jota peittivät vain saniaiset ja pienet pensaat,\nlähinnä muistuttaen pähkinäpensasta. Kolme neljä peninkulmaa etäämpänä\nmaa nousi jälleen ja näkyi pieni laakso. Mutta etualalla, vain noin\npuolen peninkulman päässä oli järvi, joka kimalteli auringonpaisteessa.\n\nUskoin tuskin silmiäni, kun kiiruhdin sitä kohden, sillä pelkäsin että\nse oli kangastus. Mutta mikään näköhäiriö se ei ollut, vaan todellinen\njärvi, ympärimitaten ehkä kolme peninkulmaa. Rantatöyräillä kasvoi\nsaniaisia, pohjassa näkyi valkoisia piikiviä ja vesi järvessä oli\nkirkasta, syvänsinistä. Tyydytin janoni ja riisuin sitten vaatteet ja\nheittäydyin järven suloisen viileään syliin. Senjälkeen söin vähän\naamiaista ja paistatin itseäni auringossa muutamalla laakealla kivellä.\n»Olen löytänyt Labongon alkulähteen», sanoin itsekseni. »Kun kirjoitan\nnyt Kunink. Maantieteelliselle Seuralle, niin saan mitalin.»\n\nKiersin järven ympäri löytääkseni sen laskukohdan. Pohjoisessa\nlirisi siihen pieni kaunis puro ylempää vuorilta ja etelässä, vallan\noikein, virtasi järvestä pois huomattava joki. Tutkimuskiihkoni\nkaksinkertaistui, ja seurasin sen juoksua, aivan pää pyörällä\nodotuksesta.\n\nVirta oli ihana, kirkas kuin kristalli ja aivan erilainen kuin\nsakeavetinen, troopillinen Labongo Umvelosin luona. Äkkiä, noin puolen\ntunnin matkan päässä järvestä, näytti kuin maa olisi niellyt joen, ja\npyörryttävästi, kumeasti kohisten se syöksyi jättiläismäiseen pataan.\nKuljin vielä jonkun askeleen eteenpäin ja kuulin siiloin jalkojeni alta\nmitä kauheinta kumua ja kohinaa. Nyt ymmärsin, mistä Coetzeevanhus oli\nsaanut paholaisensa, joka karjui ja ulvoi Rooirandissa.\n\nJospa vain olisin jatkanut matkaani kallion reunalle saakka, olisin\nsaanut tietää salaisuuden, josta minulla olisi ollut myöhemmin paljon\napua. Mutta aloin tulla levottomaksi alaspääsystäni ja seurasin\nsenvuoksi jälkiäni takaisin sen halkeaman suulle, josta olin kiivennyt\nylös. Mikään ei olisi saattanut minua palaamaan tuota kamalaa tietä\nja senvuoksi kuljin eteenpäin löytääkseni jonkun laskeutumiskohdan.\nMinun onnistuikin hyvän matkaa kauempana löytää kallion repeämä,\njoka vaikkakin kaukana helppoudesta kuitenkaan ei ollut erikoisen\nvaarallinen, ellei ota lukuun epävarmaa pohjaa, joka oli täynnä\nirtokiviä. Kun lopultakin olin alhaalla, oli aurinko jo laskemassa.\nMenin sille paikalle, jossa olin käskenyt palvelijani odottamaan minua,\nmutta kuten jo pelkäsin, ei hänestä näkynyt jälkeäkään. Näinollen\noli minun alistuttava kohtalooni ja vietin kolean yön vierinkivien\nmuodostamassa luolassa, sitä ennen vain hiukan syötyäni ja poltettuani\npiipun.\n\nPäivän sarastaessa nousin ylös kylmästä kankeana ja söin muutamia\nrusinoita aamiaiseksi. Hevosta ei vieläkään kuulunut, minkä vuoksi\naikaa kuluttaakseni päätin mennä tutkimaan sitä kalliota, jonka olin\nnähnyt eilen kauheasta halkeamastani, ja joka kätki omituisen poimun.\nTehtäväni oli vaikea, sillä päästäkseni näkemään kalliota sivulta päin\ntäytyi minun vielä kerran ryömiä rinteellä kasvavan tiheikön läpi,\nvieläpä vähän ylemmäksikin. Lopuksi löysin kiintopisteen ja määräsin\naseman parin viidakossa olevan korkean puun avulla. Sitten astuin alas\nja lähdin länteenpäin.\n\nAivan odottamatta kuulin nyt, kun tulin lähemmä, mitä ihmeellisintä\nääntä kallioista. Se oli kumeaa kohinaa, niin mielikuvituksellista ja\nyliluonnollista, että tunsin väristystä ruumiissani. Sitten muistin\neilisen jokeni. Varmaankin juuri tällä kohtaa se katosi vuoren sisään,\nja nyt hiljaisella aamuhetkellä oli ääni erikoisen voimakas. Ei\nlainkaan ihmettä, että Coetzee oli pelännyt pahoja henkiä.\n\nSeisoessani siinä kuuntelemassa, vieläkin hiukan vavisten, näin erään\nolennon liikkuvan kallioille päin. Olin hyvin piilossa, niin ettei\nhän ollut voinut nähdä minua. Hän oli hyvin vanha mies, pitkä, mutta\njo kumaraharteinen, ja hän kulki hitaasti pää painuksissa. Hän ei\nollut kolmeakaankymmentä kyynärää minusta, joten saatoin nähdä hänet\nselvästi. Hän oli alkuasukkaita, mutta tyyppiä, jota en tuntenut. Pitkä\nvalkoinen parta putosi rinnalle ja hartioillaan hänellä oli komea\nleopardinnahkainen vaippa. Hänen kasvonsa olivat kurttuiset ja syvissä\nuurteissa, niin että hän tuntui yhtä vanhalta kuin itse Aika.\n\nHyvin varovasti hiivin hänen jälessään ja huomasin äkkiä olevani\nvastapäätä etsimääni kalliota. Sinne johti viidakon läpi lukuisten\njalkojen tallaama polku. Seurasin sitä lahonneiden puiden yli,\nkunnes se loppui kalliopoimun takana halkeaman luona. Olin syvässä\nrotkossa, mutta edessäni oli sileä, jyrkkä paasi. Ylempänä näytti\nhalkeama syvemmältä ja pimeämmältä, mutta kuinka saattaisi päästä tuon\nkalliomöhkäleen yli. Tutkin sivultakin päin, mutta sielläkin oli vain\njyrkkiä seiniä ilman mitään halkeamia.\n\nJos olisin ollut viisaampi, olisin mennyt takaisin ja katsonut missä\njäljet loppuivat. Mutta nyt minusta tuntui kaikki käsittämättömältä,\nolin nälkäinen ja yritteliäisyyteni oli lamassa. Sitäpaitsi kaikui\nkorvissani lakkaamatta vangitun virran vaikea valitus. Häpeän sanoa,\nmutta minä juoksin pois rotkon luota, aivankuin pimeyden ruhtinas\nkaikkine enkeleineen olisi ollut kantapäilläni. Enkä hiljentänyt\nvauhtia, ennenkuin olin jättänyt noita kolkkoja kallioita runsaan\npeninkulman. Ja sitten lähdin kotiinpäin. Elleivät hevoset tahtoneet\ntulla minun luokseni niin sain kai minä mennä niiden luokse.\n\nKuljin varmaankin viisikolmatta peninkulmaa ollen mitä huonoimmalla\ntuulella, kiroten hollantilaisiani, alkuasukkaita ja kaikkia ihmisiä.\nSyynä oli yksinkertaisesti vain se, että olin pelästynyt, mutta\nylpeyteni ei sallinut tunnustaa sitä itselleni. Päivä lämpeni yhä,\nkuumuus jo tukahutti minua, mopanipuut väsyttivät minua tummalla\nvehreydellään, kafferikuningattaret, närhit ja kaikki muut linnut\nlentelivät ympärilläni aivankuin härnätäkseen minua. Puolimatkassa\nkotiinpäin tapasin pojan kahden hevosen kanssa ja annoin hänelle\naikamoisen ripityksen. Pony oli tullut kotiin aivan oikein ja poika oli\nlähetetty minua vastaan. Tähän kohtaan hän oli tullut jo edellisenä\niltana, ja siihen hän oli pysähtynyt. Pienellä vaivalla sain hänestä\nselville, että hän oli ollut hassuna pelosta eikä ollut uskaltanut\ntulla lähemmäksi Rooirandia. Tuo paikkahan on noiduttu, hän sanoi.\nPaholaiset asuivat siellä ja vain noidat menivät sinne. Itselleni\nmyönsin, että minulla ei ollut oikeutta moittia poikaa. Mutta joka\ntapauksessa oli minulla nyt jotain, mihin tarttua kiinni tämän maan\nkaikkien salaperäisyyksien joukossa, ja koko kotimatkan ajattelin\nitsekseni, olikohan minulla kylliksi luontoa jatkaa alkamallani tiellä.\n\n\n\n\nV.\n\nMR WARDLAW ENNUSTAA TULEVIA ONNETTOMUUKSIA.\n\n\nViikkoa myöhemmin oli rakennus valmis. Suljin uuden puotini, pistin\navaimen taskuuni ja lähdin väkeni kanssa kotimatkalle. Sikitolalle\nolin uskonut paikan valvonnan, sillä tunsin häntä tarpeeksi\ntietääkseni, ettei hän sallinut väkensä tehdä mitään ilkivaltaa.\nAnnoin tyhjien kuormavankkurien seurata jäljessä niin hitaasti kuin\ntahtoivat ja ratsastin itse etukäteen sillä tuloksella, että saavuin\nBlaauwildebeestefonteiniin jo kaksi päivää ennen kuin minua oli\nodotettu.\n\nPanin hevoseni talliin ja kiersin taloa tervehtiäkseni Colinia, joka ei\nollut saanut seurata mukana, koska pelkäsin sen tappeluja alkuasukasten\nkoirien kanssa. Löysin ystäväni hyvässä kunnossa, sillä Zeeta oli\nhoitanut sitä. Äkillinen päähänpisto sai minut menemään ikkunan kautta\nomaan huoneeseeni, jonka löysin siistinä ja järjestettynä, kiitos\nZeetan. Ovi puotihuoneeseen oli raollaan ja kun kuulin puhetta sieltä,\nkurkistin sisään.\n\nJapp oli myyntipöydän ääressä keskustellen vilkkaasti, mutta matalalla\näänellä suurikasvuisen alkuasukkaan kanssa — saman Mwangan kanssa,\njonka taannoin olin ilman erikoisia juhlallisuuksia potkinut ulos.\nHuomasin että kaupan ulko-ovi oli huolellisesti suljettu, mikä ei ollut\ntavallista näin keskipäivällä. Jappilla oli muutamia aivan pieniä\nesineitä kädessään, ja heidän puheestaan ymmärsin, että oli kysymys\njostain hinnasta. Kun tarkoitukseni ei ollut salaa kuunnella, aioin\njuuri avata oven, mutta jokin Jappin ilmeessä sai minut pysähtymään.\nHänellä oli varmasti paha mielessä, ja senvuoksi viivyin vielä hetkisen.\n\nHe jatkoivat keskusteluaan kafferinkielellä, ja senjälkeen näin Jappin\npitävän yhtä noista pienistä esineistä peukalon ja etusormen välissä.\nSe oli pieni pyöreähkö kivi, ehkä noin pavun kokoinen, ja se levitti\nympärilleen heikkoa hohdetta.\n\nTällä silmänräpäyksellä työnsin oven auki ja astuin sisään. Molemmat\nmiehet hätkähtivät kuin heitä olisi ammuttu, ja Japp kalpeni niin\npaljon kuin hänen epäterve ihonvärinsä suinkin salli. »Mitä, mitä...»\nhän huohotti ja pudotti maahan kädessään olleen esineen.\n\nOtin ylös sen ja panin tiskille. »Kas jalokiviä, mr Japp», sanoin.\n»Olettepa tainnut löytää sen kaivoksen, jota minä hain. Onnittelen.»\n\nSanani antoivat vanhalle lurjukselle johtolangan. »Aivan oikein», hän\nsanoi. »Niin olen löytänyt, tai oikeammin tämä ystäväni Mwanga. Hän on\njuuri kertonut siitä.»\n\nKafferilla näytti olevan paha olla. Hän nosti milloin toista milloin\ntoista jalkaansa ja vilkuili kaihoavasti suljettuun oveen.\n\n»Luulenpa että lähden», hän sanoi. »Voimmehan myöhemmin jatkaa.» Sanoin\nhänelle, että minunkin mielestäni hänellä oli aika lähteä ja avasin\nhänelle oven. Sitten suljin sen jälleen ja käännyin mr Jappin puoleen.\n\n»Vai niin, tämäkö oli teidän pieni pilanne», sanoin. »Jo arvelinkin,\nettä teillä oli jotain omituista hommaa, mutta sitä en aavistanut että\nte kuuluitte L.T.K:hon.»\n\nHän oli aivan sen näköinen kuin olisi tahtonut murhata minut. Viiden\nminuutin ajan hän manasi ja noitui minua niin vaihtelevasti ja\nkekseliäästi, etten olisi voinut uskoa sellaista hänenlaiseltaan.\nEi ollut kysymys mistään L.T.K:sta, hän vakuutti, vaan todellisesta\nlöydöstä, jonka Mwanga oli tehnyt.\n\n»Tässä maassa», sanoin toistaen hänen omia sanojaan, »täällä voisi\nyhtä hyvin löytää valtameren helmiä kuin timantteja. Mutta menkää\nvain kernaasti minun puolestani etsimään, ehkäpä löydätte joitakin\ngranaatteja.»\n\nHän koetti voittaa vihansa ja antautui nyt toiselle tielle. »Kuinka\npaljon haluatte pitääksenne suunne kiinni? Minä teen teistä rikkaan\nmiehen, jos pidätte yhtä minun kanssani.» Ja senjälkeen hän teki\nminulle tarjouksia, jotka osoittivat, kuinka tavattomasti hän oli\nansainnut tällä kaupalla.\n\nEn jaksanut olla tarttumatta häntä kauluksesta. »Te vanha kadotettu\nroisto», karjuin hänelle, »jos te vielä kerrankin uskallatte\nhengäistäkään minulle jotain tuollaista, niin sidon teidät kuin härän\nja lähetän Pietersdorpiin.»\n\nNyt hän ei enää voinut pitää röyhkeää naamaa, vaan rupesi kyynelöimään\npelosta, niin että teki ilkeää katsella. Hän sanoi, että hän oli\nvanha mies, joka aina oli viettänyt kunniallista elämää, ja jos hänen\nmaineensa nyt vanhoilla päivillä tulisi tahratuksi, murskaisi se\nhänen sydämensä. Hänen siinä istuessaan kädet silmillä ja keinutellen\nruumistaan edestakaisin, saatoin nähdä hänen vaanivat silmänsä\nkiinnitettyinä minuun, nähdäkseen minkä vaikutuksen hänen sanansa\ntekivät.\n\n»Kuulkaa nyt, mr Japp», sanoin. »En ole mikään poliisi, eikä\nvelvollisuuteni ole ilmiantaa teitä. Jos tahdotte tehdä kuten määrään,\nei teidän tarvitse joutua vankilaan. Mutta ensimmäinen ehtoni on, että\nte pyydätte eroa täältä. Te kirjoitatte nyt heti kirjeen mr Collesille\nminun saneluni mukaan ja sanotte, että työ täällä tulee teille liian\nraskaaksi. Toinen ehtoni on, että timanttihomma täydellisesti loppuu\nsinä aikana kuin vielä viivytte täällä. Jos näen Mwangan tai jonkun\nmuun hänen joukostaan kerrankin vielä täällä kaupassa ja huomaan että\nteillä on tuon jutun kanssa vielä jotain tekemistä, joudutte kiinni. En\nhalua pilata mainettani teidän käyttäytymisenne vuoksi. Kolmas ehtoni\non, että kun jätätte paikkanne, niin lähdette kokonaan pois täältä.\nJos senjälkeen tavoitan teidät kahdenkymmenen peninkulman piirissä\nBlaauwildebeestefonteinista, annan teidät ilmi.»\n\nHän ähki ja valitti, mutta myöntyi lopuksi määräyksiini. Kirje\nkirjoitettiin ja minä itse panin sen menemään. Mitään sääliä tuota\nvanhaa kelmiä kohtaan ei minun tarvinnut tuntea — hän ei missään\ntapauksessa jäänyt paljaille. Ei kumma että kauppahuoneen edut\nolivat jääneet valvomatta, kun Jappin aika meni timanttien ostoon\nalkuasukasvoroilta. Siten hän oli tullut riippuvaiseksi jokaisesta\nkafferista, joka oli myynyt jalokiviä hänelle ja nyt ymmärsin hänen\nmatelevan ystävällisyytensä Mwangaa kohtaan.\n\nTämän tapahtuman jälkeen muutin pois puotirakennuksesta. Mr Wardlaw\noli jo ennenkin tarjonnut minulle huonetta koulurakennuksesta ja nyt\notin tarjouksen vastaan. En halunnut enää olla Jappin kanssa missään\nkanssakäymisissä enempää kuin oli aivan välttämätöntä, sillä ei voinut\ntietää mitä hänellä oli mielessä. Sitäpaitsi sain näin tilaisuuden\nauttaa Zeetaa, jota en halunnut jättää suojatta tuon vanhan konnan\nluo. Japp kävi alkuasukasmajoilla ja löysi sieltä erään vanhan noidan\nhoitamaan talouttaan, minkä jälkeen hän kolmena seuraavana päivänä joi\nitsensä täpötäyteen saadakseen lohtua murheisiinsa.\n\nSamana iltana istuin mr Wardlawin kanssa keskustelemassa hänen\narkihuoneessaan, takan ääressä — illat täällä ylätasangolla ovat\nkylmiä. Muistan tämän tilaisuuden erikoisesti senvuoksi, että\nkeskustelumme sai niin omituisen käänteen. Kuten jo olen maininnut, oli\nmr Wardlaw työskennellyt kuin orja perehtyäkseen kafferikieliin. Itse\nkykenin nyt jo puhumaan zulukieltä niin paljon että tulin toimeen, ja\nymmärsin sitä kuullessani puhuttavan, mutta Wardlaw oli tutkinut sitä\ntieteellisesti ja tunsi sen kielioppia ja eri murteita. Sitäpaitsi hän\noli lukenut paljon kafferien historiaa, tunsi Chakan ja Mosilikatsen\nja Masheshin urotyöt ja kaikki vanhat kuninkaat. Kun hänellä ei ollut\npaljoa tekemistä koulussa, hän oli sensijaan lukenut niin paljon kuin\noli ennättänyt. Hänellä oli tapana lainata kirjoja lähetyssaarnaajilta\nja ainakin puolet palkkaansa hän käytti ostaakseen uusia.\n\nIstuessaan nyt siinä poltellen nojatuolissa mr Wardlaw kertoi joukon\nkertomuksia eräästä Monsmotapa-nimisestä mahtavasta keisarista, jonka\nportugalilaiset olivat löytäneet 16. vuosisadalla. Hän asui pohjoisessa\nMashonamaassa ja hän omisti kokonaisen kultavuoren. Portugalilaiset\neivät sen enempää hänestä piitanneet, mutta hänen poikansa he ottivat\nmukaansa ja tekivät hänestä papin.\n\nHuomautin väliin, että hän varmaankin oli ollut vain tavallinen pieni\nheimopäällikkö, jonka urhoollisuutta sitten aikojen kuluessa oli\nlisätty ja paisutettu, kuten oli tapahtunut Meksikossa cazique-heimon\nkeskuudessa. Mutta tätä ei koulumestarini hyväksynyt.\n\n»Ei, Davie, hän oli todella ollut voimallinen mies. Tiedäthän nuo\nvanhat rauniot Rhodesiassa, joita kutsutaan zimbabweksi, ja joiden\nkauan luultiin olevan foinikialaista alkuperää. Minulla on tässä kirja\nniistä. Mutta nykyisin uskotaan varmasti, että ne ovat alkuasukkaiden\nrakentamia. Ja ne, jotka ovat voineet aikaansaada jotain tällaista» —\nhän näytti kuvia raunioista — »niiden on täytynyt olla jotain parempaa\nkuin pikkupäälliköitä, siinä käsityksessä minä olen.»\n\nKuinka olikaan huomasin nyt, mitä koulunopettajalla oikeastaan\noli sydämellä. Mr Wardlaw katsoi näet, että yleensä alkuasukkaita\naliarvioitiin liiaksi. Tämä katsantokanta oli ehkä hyvinkin\nluonnollinen koulunopettajassa, mutta ei siinä muodossa, kuin mr\nWardlaw sen nyt esitti. Hänen käsityksensä mukaan se ei ollut\nalkuasukkaitten äly, jota aliarvioitiin, vaan heidän kykynsä\nvahingoittaa meitä valkoisia. Hänen perusteensa olivat seuraavat:\nHeitä oli viisi tai kuusi yhtä valkoista vastaan, he olivat kaikki\nlaajasti katsoen samaa verta, samaa uskontoa; he olivat aivan viime\npäiviin saakka olleet soturikansaa — ja mikä tärkeintä, he asuivat\nympäri ylätasankoa ja saattoivat, jos vain liittyivät yhteen, katkaista\nvalkoisilta yhteyden mereen. Huomautin, että olisi vain ajankysymys,\nkoska yhteys jälleen palautettaisiin. »Olkoon niin», hän sanoi, »mutta\najattelepa, mitä sillä välin jo olisi kerinnyt tapahtua. Ajattele\nmonia yksityisiä taloja ja pieniä kyliä — ne olisivat yksinkertaisesti\npyyhkäistyt pois kartalta. Tästä tulisi vielä kauheampi kuin Intian\nkapina.»\n\n»En tahdo sanoa, että se on luultavaa», hän jatkoi, »mutta väitän,\nettä se on mahdollista. Otaksukaamme, että joku uusi Chaka esiintyisi,\njolla olisi kyky koota hajaantuneet heimot. Mikään konsti ei olisi\nsalakuljettaa aseita. Muista vain tuota pitkää vartioimatonta\nrannikkoa, joka on Gazamaan ja Tongamaan välissä. Jos heillä vain olisi\njohtaja, joka kykenisi järjestämään ristiretken valkoisia vastaan,\n_mikä_ silloin voisi estää kapinaa.»\n\n»Me saisimme tiedon siitä kyllin hyvissä ajoissa ja kukistaisimme sen\nheti alkuunsa», minä sanoin.\n\n»Siitä en ole niinkään varma. He ovat viekkaampia kuin luulemmekaan\nja heillä on apukeinoja, joista meillä ei ole aavistustakaan. Oletko\nkoskaan kuullut puhuttavan alkuasukkaiden telepatiasta? He kykenevät\nolemaan tietoyhteydessä toistensa kanssa tuhansien peninkulmien\nmatkoilla ja nopeammin kuin me lennättimellämme, ja siinä ei ole mitään\nlankoja katkaistavana. Jos he vain lyövät tuumansa yhteen voivat he\nvaieta kuin hauta. Minun lähin palvelijani voisi olla juonessa mukana,\nenkä aavistaisi mitään, ennenkuin jonakin aamuna olisin murhattuna\nvuoteessani.»\n\n»Mutta he eivät voi saada johtajaa. Jos todella löytyisi joku Chakan\nsuvun maanpaossa oleva ruhtinas, joka samoinkuin prinssi Charlie\npalaisi vapauttamaan kansaansa silloin voisi juttu käydä uhkaavaksi,\nmutta nyt ovat kaikki Heidän Kuninkaalliset Korkeutensa lihavia ukkoja\nkorkeine hattuineen ja pitkinetakkeineen ja erinomaisen siivottomine\nasumuksineen.»\n\nWardlaw myönsi tämän, mutta sanoi, että on olemassa toisenlaisia\njohtajia. Hän oli lukenut paljon n.s. Etiopian opista, jota sivistyneet\namerikkalaiset neekerit olivat levittäneet Etelä-Afrikassa. »Miksikä»,\nsanoi hän, »ei vääristelty kristinoppi voisi olla lähtökohtana\nmyrskyyn. Kafferi rakastaa yleensä kristillisen intomielen yhdistämistä\npakanallisiin tapoihin. Katsopa vain, kuinka on käynyt Haitilla ja\nmuutamissa etelävaltioissa.»\n\nSitten hän sytytti piippunsa ja nojautui eteenpäin kasvot hyvin\nvakavina. »Tahdon sanoa sinulle koko totuuden, Davie. Minä pelkään.»\n\nHän oli todella vakavan ja levottoman näköinen, istuessaan siinä ja\ntirkistellessään minua likinäköisillä silmillään, niin että en voinut\nolla tuntematta hänen puheensa vaikutusta.\n\n»Mitä on tekeillä?» kysyin. »Onko jotain tapahtunut?» Hän pudisti\npäätään. »Ei kerrassaan mitään, mihin voisin viitata. Mutta minulla on\ntunne että jotain on tapahtumassa näillä vuorilla. Minä vain tunnen sen\nitsessäni voimatta selittää.»\n\nVasten tahtoanikin tulin levottomaksi näistä sanoista. On muistettava,\nettä en koskaan sanallakaan ollut maininnut epäluuloistani mr\nWardlawille — olin vain kysynyt, oliko hän kuullut puhuttavan\njostakusta noidasta näillä seuduilla, ja sen kysymyksenhän olisi kuka\nhyvänsä voinut tehdä hänelle. Nyt hän oli omin päin keksinyt jotain\nsalaperäistä Blaauwildebeestefonteinissa.\n\nHalusin tietää, oliko hänellä joitain todistuksia, mutta niitä ei\nollut paljoa. Hänestä vain tuntui, että paikkakunnalla oli nykyisin\narveluttavan paljon mustaihoisia. Sikäli kuin käsitin, ei hän ollut\nhuomannut, että häntä vakoiltiin, mutta ihmetteli vain heidän\nselittämätöntä oleskeluaan täällä.\n\n»Vielä yksi asia», hän sanoi. »Kaikki alkuasukkaiden lapset ovat\njättäneet koulunkäynnin. Minulla on nykyisin vain kolme oppilasta ja\nhekin ovat kaikki hollantilaisista taloista. Kävin Majinjen luona\nkuulemassa mistä tämä johtui, ja eräs vanha vaimo sanoi, että seutu oli\ntäynnä pahoja miehiä. Davie, minä sanon sinulle: jotain on tekeillä ja\ntämä jokin ei ole meidän parhaaksemme.»\n\nMitä Wardlawilla oli ollut kerrottavaa, ei ollut uutta minulle, ja\nkuitenkin tunsin itseni tämän myöhään illalla sammuvan takan ääressä\ntapahtuneen keskustelun jälkeen suorastaan pelokkaaksi, nyt jo toisen\nkerran Blaauwildebeestefonteiniin tuloni jälkeen. Itselläni minulla\noli johtolanka ja olin valmistautunut salaisuuksiin, mutta se, että\njoku toinen tunsi salaperäisyyden ikäänkuin ilmassa, teki asian minulle\npaljon todellisemmaksi. Tietysti laskin leikkiä Wardlawin epäilyksistä.\nEihän ollut ajateltavissa, että hän saisi tehdä tyhjäksi suunnitelmani\nkeksimällään jutulla alkuasukaskapinasta, johon ei ollut mitään päteviä\nperusteita.\n\n»Oletko kirjoittanut tästä kenellekään?» kysyin. Hän vastasi, ettei hän\nole vielä ilmoittanut asiasta kenellekään, mutta että hän aikoi tehdä\nsen, ellei asiaintilassa pian tapahtuisi parannusta. »Minun hermoni\neivät kestä tätä, Davie», hän sanoi, »minun täytyy lopettaa. Ja se on\nvahinko, sillä ilmasto on erinomaisen sopivaa minulle. Mutta siihen\non minulla pakko, sillä tiedän liian paljon, ja minulla ei ole sinun\nrautaisia hermojasi eikä täydellistä mielikuvituksen puutettasi.»\n\nSanoin hänelle, että kaikki oli pelkkää kuvittelua ja johtui vain\nsiitä, että hän luki liian paljon ja harrasti liian vähän liikuntoa.\nOtin häneltä kuitenkin lupauksen, ettei hän kertoisi asiasta mitään\nenempää suullisesti kuin kirjallisestikaan, kysymättä ensin minun\nmielipidettäni. Sitten rakensin hänelle rommituutingin ja lähetin hänet\nainakin jonkun verran lohdutettuna vuoteeseen.\n\nEnsimmäinen mihin ryhdyin huoneeseeni tultuani, oli vuoteen muuttaminen\nsellaiseen nurkkaan, ettei se ollut ikkunan suunnassa. Kun ikkunassa\nei ollut mitään luukkuja, otin vanhan pöytälevyn ja asetin sen pystyyn\nikkunaa vasten. Panostin myös pyssyni ja laskin sen vuoteeni viereen.\nJos Wardlaw olisi nähnyt kaikki nämä valmistukset, olisi hän ehkä\nsaanut vähemmän korkean ajatuksen hermoistani ja päinvastoin taas\nmielikuvituksestani korkeamman käsityksen. Oli aivan keventävää,\nkun vuoteeseen käytyäni kättä ojentamalla pimeässä tunsin Collinin\ntakkuisen turkin.\n\n\n\n\nVI.\n\nRUMMUNPÄRINÄÄ AURINGON LASKIESSA.\n\n\nJapp oli humalassa lähinnä seuraavina päivinä, joten sain yksin\nhoitaa kauppaa. Olin tästä iloissani, koska näin minulle jäi enemmän\naikaa mietiskellä niitä monia selittämättömiä seikkoja, joita\ntilanne tarjosi. Kuten jo olen tunnustanut, olin todella peloissani,\njohtuen tämä kuitenkin enemmän kykenemättömyyden tunteesta kuin\ntodellisen vaaran pelosta. Olin ikäänkuin kietoutunut epävarmuuden\nsumuun. Yltympäri tapahtui asioita, joiden laatua saatoin ainoastaan\narvailla, ja siinä olin voimattomana, kykenemättä tekemään mitään\npuolustuksekseni. Se, että Wardlaw oli kokenut samaa saamatta mitään\nviittausta minun taholtani, oli todistuksena, ettei minun pelkoni\nollut ainoastaan kuvittelua. Collesille lähettämääni kirjeeseen en\nollut saanut vastausta. Nyt piti Jappin irtisanoutumiskirje jo olla\nperillä Durbanissa, ja kaipa siihen täytyi tulla joku vastaus. Jos\nJappin seuraaja olisin minä, niin toki kai Colles muistaisi mitä olin\nkirjoittanut hänelle ja antaisi sen johdosta minulle määräyksiä. Siihen\nsaakka oli velvollisuuteni hoitaa toimiani kunnes saisin jotain apua.\n\nPoissaollessani oli tapahtunut muutos. Alkuasukkaat olivat kokonaan\nhävinneet näkyvistä. Lukuunottamatta niitä perheitä, jotka asuivat\nBlaauwildebeestefonteinissa ja sen ympäristössä, ei ainoatakaan\nalkuasukasta näkynyt teillä eikä liioin ainuttakaan poikennut kauppaan.\nJoko he olivat sulkeutuneet majoihinsa tai olivat he lähteneet jollekin\npitkämatkaiselle asialle. Ottamatta lukuun muuatta pientä ryhmää, johon\nkuului kolme Shangaani-heimon miestä, palaamassa The Randista, ei\npuodissa käynyt ketään. Suljin senvuoksi ovet kello neljältä, vihelsin\nColinia ja lähdin kävelemään.\n\nMutta vaikka tiellä ei ollutkaan alkuasukkaita, niin oli niitä sitä\nenemmän viidakoissa. Sain saman vaikutelman kuin Wardlaw, että seudun\nalkuasukasväestö oli äkkiä tavattomasti lisääntynyt. Metsä aivan\nkuhisi heistä. He vartioivat minua kuten ennenkin, mutta heitä oli nyt\nniin paljon, että piiloutuminen oli heille vaikeampaa. Vähän väliä\nnäin vilauksen mustasta selästä tai jalasta, ja Colin, jota kuljetin\nketjusta, oli aivan hurjana kiihtymyksestä. Pian olin nähnyt kaiken\nmitä halusin ja palasin kotiin päin hyvin miettiväisenä. Pitkäksi aikaa\njäin istumaan Wardlawin puutarhapenkille, voimatta ymmärtää mitä tämä\nkaikki sisimmältään tarkoitti.\n\nMikä minua eniten ihmetytti oli, ettei minuun lainkaan oltu koskettu\nmatkallani Umvelosiin. Otaksumani mukaan oli seudun salaisuus, mikä\nse sitten lieneekin, yhteydessä Rooirandin kanssa. Mutta siihen\nsuuntaan olin ratsastanut ja kaksi päivää tutkinut ympäristöä,\nkenenkään välittämättä vakoilla minua. Tästä olin varma, sillä olin\ntullut hyvin herkäksi havaitsemaan vakoilijat, ja tasangolla, missä\npensasmetsä ei ole niin tiheää, on vaikeampi piillä kuin ylätasangolla\nläpipääsemättömine viidakoineen.\n\nNäinollen he eivät piitanneet siitä, että pyrin heidän pyhäkköönsä.\nMiksikä he sitten vartioivat minua niin tarkkaan silloin kun oleskelin\nniin toisarvoisella paikalla kuin kauppapuoti oli? Mietin kauan,\nennenkuin keksin vastauksen kysymykseen. Syynä täytyi olla se, että\nollessani tasangolla, olin loitonnut sivistysseuduilta ja tullut\nsyvemmälle heidän omaan maahansa, mutta Blaauwildebeestefontein oli\nlähellä rajaa. Varmastikin heillä oli jotain salajuonta, jonka perille\nhe pelkäsivät minun pääsevän. He tahtoivat saada selvää, aioinko minä\nmatkustaa Pietersdorpiin tai Wersersburgiin puhumaan mitä tiesin, ja he\nolivat varmaankin päättäneet estää matkani. Nauroin ensin ajatellessani\nettä he olivat unohtaneet postilaukun, mutta sitten ajattelin, että\nenhän voinut tietää, mitä postilaukulle saattoi tapahtua minä päivänä\ntahansa.\n\nKun olin päässyt tähän pisteeseen mietteissäni, oli ensimmäinen\najatukseni heti ratsastaa suurta maantietä länteenpäin. Jos asia olisi\nkuten olin arvellut, pidätettäisiin minut tietysti heti. Mutta hetken\nharkinnan jälkeen havaitsin, että tällainen menettely olisi samaa kuin\nvaltin lyöminen ennenaikaisesti pöytään, ja senvuoksi päätin odottaa\nmuutaman päivän.\n\nSeuraavana päivänä ei tapahtunut mitään, paitsi että minun\nyksinäisyydentunteeni kasvoi. Tuntui kuin olisin raakalaisten\nympäröimänä pimeyden valtakunnassa, suvustani erotettuna. Ainoa mikä\nauttoi minua ylläpitämään rohkeuttani oli välttämättömyys esiintyä\nmr Wardlawin edessä täysin rauhallisin kasvoin, sillä koulumestarin\nhermot eivät olleet juuri kehuttavat. Usein olin ajatellut, että olisi\nvelvollisuuteni kehottaa häntä ottamaan eronsa ja toimittaa hänet\nturvan taakse kotiin, mutta pidin sittenkin parempana säilyttää ainoan\nystävän lähelläni.\n\nOlin myöskin ajatellut hollantilaisia farmareita lähimmässä\nnaapuristossa, mutta he asuivat niin hajallaan ylätasangolla, ja\nsitäpaitsi heillä ei voisi olla mitään tietoa epäilyksistäni.\n\nKolmas päivä oli sisältörikkaampi. Japp oli selvä ja merkittävän\nhiljainen. Hän toivotti hyvää huomenta oikein ystävällisesti ja alkoi\nheti tutkia tilejä, aivan kuin ei koskaan elämässään muuta olisi\ntehnytkään. Itse olin niin ajatusteni vallassa, että minäkin esiinnyin\njossain määrin lempeämpänä, ja aamupäivä kului kuin kuherruskuukausi,\nkunnes menin tien toiselle puolelle nauttimaan päivällistä.\n\nJuuri kun asetuin pöytään, muistin että olin unohtanut kelloni\nkonttoritakin taskuun ja aioin lähteä noutamaan sitä. Mutta ovessa\npysähdyin, sillä näin juuri kaksi ratsastajaa pysähtyvän kaupan eteen.\n\nToinen oli alkuasukas ja toinen pieni laiha mies, päässä hellehattu.\nHän astui juuri satulasta ja jokin hänessä tuntui minusta tutulta.\nHiivin tyhjään koulusaliin ja tähystin ikkunasta tien yli kaikin\nvoimin. Nyt kun vieras ojensi ohjaksia kafferille näinkin hänet\nparemmin. Hän oli entinen matkakumppanini, Henriques. Hän sanoi jotain\nseuralaiselleen ja astui sitten kauppaan.\n\nOn helppo ymmärtää, että uteliaisuuteni oli äärimmillään. Ensiksi aioin\nmennä suoraa päätä paikalle noutamaan liiviäni ja päästä kolmanneksi\nneuvotteluun Jappin ja Henriquesin kesken. Onneksi muistin ajoissa,\nettä portugalilainen varmasti tuntisi minut, koska en ollut antanut\npartani kasvaa, eikä ulkomuotoni muutenkaan ollut muuttunut. Jos hän\noli yksi näytelmän konnista, joutuisin heti hänen kostonsa esineeksi,\njos hän kerran huomaisi, että olin paikalla, kun hän sensijaan nyt oli\nkokonaan unohtanut minun henkilöllisyyteni. En liioin saisi tietää\nmitään, jos nyt avoimesti menisin sinne. Japp ja hän varoisivat kyllä\npuhumasta salaisuuksistaan minun läsnäollessani.\n\nToinen suunniteltuani oli hiipiä salaa entiseen huoneeseeni, mutta\nkuinka pääsisin huomaamatta tien yli? Kafferi, joka piti hevosia, näki\nhyvin tien kummallekin puolelle. Puotirakennus oli myöskin suojaton,\nja kun otin vielä kaikki vakoilevat silmät lähistöllä huomioon, en\nsaattanut huomata mitään keinoa päästäkseni entisen huoneeni ikkunasta\nsisään.\n\nNäinollen ei ollut muuta keinoa kuin hakea kiikari ja sen suuntasin\nkohti kauppaa. Sekä ovi että ikkuna olivat avoinna. Etäimpänä sisällä\nerotin Hernriquesin jalat. Hän seisoi myymäpöydän ääressä puhuen\nJappin kanssa. Nyt hän kääntyi ovelle, sulki sen ja tuli sitten\nnäkökulmaani ikkunaa vastapäätä. Siinä hän viipyi kymmenisen minuuttia\nkärsimättömyyteni kasvaessa. Olisin antanut sata puntaa ollakseni nyt\nvanhassa huoneessani Jappin luullessa minun olevan hyvässä tallessa\nkoululla.\n\nÄkkiä hän nosti jalkansa ja hänen saappaansa vilahtivat tiskin yli.\nIlmeisesti oli Japp pyytänyt häntä astumaan huoneeseensa ja nyt minä\njäin kokonaan pois pelistä. Tämä oli jo enemmän kuin jaksoin kestää,\nminkä vuoksi hiivin ulos takaovesta ja kiiruhdin mäellä olevaan tiheään\npensaikkoon. Tarkoitukseni oli mennä tien yli hyvän matkaa kauempana,\nmissä oli kapeampi paikka virrassa, seurata sitten virran rantaa ylös\nkaupalle, ja pujahtaa sisään takaovesta.\n\nNiin nopeasti kuin rohkenin tunkeuduin pensaikon läpi ja pääsin\npäämäärääni neljännestuntia myöhemmin. Siellä hiivin takaisin tielle,\nmutta en ollut päässyt vielä perille, kun hevoskavioiden kapse sai\nminut pysähtymään. Varovasti tähystäen huomasin, että ystäväni ja\nhänen kafferiseuralaisensa ratsastivat hyvää vauhtia tasankoa kohti.\nVaivaloisesti ja huonolla tuulella palasin samaa tietä kuin olin\ntullut myöhästyneelle päivälliselleni. Mitä he sitten lienevätkin\nkeskustelleet, ei neuvottelu ollut vienyt pitkää aikaa.\n\nSamana iltapäivänä ollessani kaupassa sanoin ohimennen Jappille, että\nolin huomannut hänellä käyneen vieraita päivällisen aikaan. Hän katsoi\nminuun osoittamatta mitään hätääntymistä, »Niin, mr Hendricks kävi\ntäällä», hän sanoi ja lisäsi, että tämä mies oli muuan portugalilainen\nkauppias Delagoasta ja että hän Lebombon itäpuolella omisti useita\nkafferikauppoja. Kun tiedustelin hänen asiaansa, sain vastaukseksi,\nettä Hendricks usein tapasi käydä tervehtimässä Jappia ohimennessään.\n\n»No mutta otatteko aina vieraanne mukaan huoneeseenne ja suljette oven\nperään?» kysyin nyt.\n\nJapp kalpeni ja hänen huulensa vapisivat. »Jumalan nimeen vannon, mr\nCrawfurd, etten ole tehnyt mitään väärää. Sen lupauksen, jonka teille\nannoin, olen pitänyt aivan kuin olisin antanut sen äidilleni. Huomaan\nkyllä, että te epäilette minua, ja ehkäpä teillä on syytäkin siihen,\nmutta tällä kertaa olen rehellinen. Minulla on ollut timanttikauppoja\naikaisemmin Hendricksin kanssa, mutta kun hän tänään kysyi minulta\nniitä, vastasin, että näihin asioihin en enää puutu. Minun huoneessani\nhän kävi vain saadakseen ryypyn. Hän tahtoi sitä eikä puodissa ollut.»\n\nYlimalkaan en voinut paljoakaan uskoa Jappin puheisiin, mutta olin\nvakuutettu, että hän nyt puhui totta.\n\n— »Tiesikö mies mitään uutta?», kysyin.\n\n»Hän sekä tiesi että ei tiennyt», sanoi Japp. »Hän on aina ollut\nhapan herra, eikä hän koskaan puhu paljoa.» Mutta yhden asian hän\nsanoi. Hän kysyi, enkö aikonut lähteä täältä tieheni, ja kun vastasin\nmyöntävästi, sanoi hän, että kylläpä jo olin viipynytkin kauan. Minä\nsanoin, että olin aivan terve ja reipas, mutta hän nauroi silloin\nepämiellyttävällä tavalla. 'Niinpä niin, mr Japp, mutta maa ei ole\nniinkään terveellinen'. Ihmettelin mitä hän tällä saattoi tarkoittaa.\nMuuten luulen, että hänestä tulee loppu muutamassa kuukaudessa, sillä\nhän juo niin kamalasti.»\n\nTämän keskustelun jälkeen rauhoituin Jappin suhteen, joka ilmeisesti\nkovin pelkäsi vihoittaa minua, eikä halunnut palata vanhoihin\nsynteihinsä. Mutta muuten täytyy minun tunnustaa, etten koskaan\nvielä ole tuntenut itseäni niin hyljätyksi kuin tuona iltana. Oli\npäivän selvää nyt, että meitä uhkasi joku vakava vaara, josta yksin\nminulla oli aavistus. Nyt minulla oli jo aika joukko todisteita —\nHenriquesin käynti oli yksi lisää — jotka kaikki viittasivat johonkin\nsalaperäiseen, mikä pian purkaantuisi. Olin varma siitä, että tämä\npurkautuminen merkitsi verta ja valitusta. Ja kuitenkaan en täysin\nvarmasti tiennyt mitään. Jos englantilaisen joukko-osaston päällikkö\ntällä hetkellä olisi astunut eteeni ja tarjonnut apuaan, olisin voinut\npyytää häntä vain odottamaan, aivankuin itsekin odotin. Onnettomuus,\nmikä se sitten olisikin oleva, ei uhannut ainoastaan minua, vaikkakin\nminä Wardlawin ja Jappin kanssa luultavasti olimme ensimmäisiä, joita\nse kohtaisi, mutta suurin levottomuuteni johtui siitä tunnosta, että\nminä olin ainoa, joka voisin tehdä jotain onnettomuuden torjumiseksi\n— mutta mitä tämä jokin olisi, sitä en saattanut ymmärtää. En ollut\nhuolissani vain itse vaarasta vaan myöskin siitä, etten saisi\ntilaisuutta osoittaa olevani todellinen mies. Olin yksin, tiesin paljon\nja kuitenkin vähän, ja mitään toivoa avusta ei näkynyt koko avaran\ntaivaankannen alla. Kirosin itsepäisyyttäni, etten jo viikkoja sitten\nollut kirjoittanut Aitkenille Lorenzo Marquesiin. Hänhän oli luvannut\ntulla ja hän oli mies joka pitää sanansa.\n\nMyöhään illalla laahasin Wardlawin mukaani kävelylle. Hänen\nläsnäollessaan minun täytyi näytellä iloista naamaa, ja luulen että se\nteki minullekin hyvää. Valitsimme vuorille nousevan polun, joka kulki\nebenpuita ja palmuja kasvavan lehdon läpi, mihin erään kuivuneen joen\nuoma oli jättänyt mukavan kulkuväylän. Saattoi olla mielikuvitusta,\nmutta minusta tuntui, että metsä oli nyt rauhallisempi, ja ettei meitä\nvakoiltu niin tarkoin. Muistan että ilta oli suloinen, ja selkeässä,\ntuoksuvassa hämärässä näkyi jokainen vuoriston uloke ja kärki\nselvästi, kuvastuen tummaa pensasmerta vasten. Päästyämme ylätasangon\netäisimmälle reunalle, näimme auringon laskevan kahden kaukana\nsiintävän kukkulan taa Makapanin maassa, ja etelässä saattoi seurata\nvuorijonon valtaisaa ääriviivaa. Tunsin epätoivoista kaipausta tuohon\nmaahan, missä valkoiset miehet asuivat kylissä ja kaupungeissa.\n\nSeistessämme siinä kuului äkkiä omituista ääntä. Se alkoi mielestämme\nensiksi kaukana pohjoisessa — tumma kumu kuin aaltojen kuohunta\nrantahiekalla. Vähitellen se voimistui ja tungeikse lähemmä — nyt\nse oli jo yhtäjaksoista päryytystä, josta pisti väliin esiin joku\nkarkeampi ääni, muistuttaen jättiläispadan porinaa. Äänen edetessä\netelään päin se heikkeni, mutta voimistui aina uudelleen. Välistä\nkuului sen kaiku korkeasta vuorenseinästä, joskus metsän tummista\nsyvennöistä. Koskaan en vielä ole kuullut niin selittämätöntä ääntä. Se\nei ollut inhimillistä eikä luonnollistakaan tuntui periintyvän siitä\nmaailmasta, joka on ihmissilmiltä ja korvilta kätketty.\n\nMr Wardlaw tarttui kovasti käsivarteeni ja samassa silmänräpäyksessä\nkäsitin mitä ääni oli. Se lähti alkuasukkaiden rummuista,\njotka lähettivät jotain sanomaa kaukaisesta pohjoisesta pitkin\nvuorijonoa, kylästä kylään etelään saakka, missä asui suuret määrät\nalkuasukasväestöä.\n\n»Se merkitsee sotaa», huudahti mr Wardlaw.\n\n»Ei lainkaan», sanoin lyhyesti. »Se on vain heidän yleinen tapansa\nlevittää tietoja. Se voi merkitä yhtä hyvin jotain muutosta säässä tai\neläintaudin puhkeamista karjassa.»\n\nKun tulin kotiin tapasin Jappin kasvoiltaan harmaana kuin käärepaperi.\n»Kuulitteko rumpuja?» hän kysyi.\n\n»Kyllä», vastasin. »Mitä ihmeellistä siinä sitten on?»\n\n»Jumala armahtakoon sitten teitä, englantilaisparkaa», hän melkein\nhuusi. »Rumpujen pärinää voi saada kuulla missä hyvänsä, mutta\ntämänlaista rummutusta olen kuullut vain kerran ennen eläessäni. Se\ntapahtui vuonna 1879 Zetin laaksossa ja tiedättekö mitä tapahtui\nseuraavana päivänä? Cetewayos-heimo tuli vuorten yli ja tuntia\nmyöhemmin ei ainoatakaan valkoihoista ollut hengissä koko laaksossa.\nKaksi vain pääsi pakoon, ja toinen niistä oli Peter Japp.»\n\n»Meidän kohtalomme on Jumalan kädessä ja meidän täytyy tyytyä hänen\njohdatukseensa», sanoin vakavasti.\n\nWardlawia ja minua ei sinä yönä nukuttanut tippaakaan. Me rakensimme\nparhaimman rintavarustuksen mitä saatavissa oli, panostimme aseemme\nja kaikessa muussa luotimme Coliniin. Ennen illallista menin\nnoutamaan Jappia luoksemme, mutta tämäpä veikkonen oli etsinyt apua\nvanhalta ystävältään, pullolta, ja makasi jo syvään uneen vaipuneena\nhuoneessaan, jonka sekä ovi että ikkuna olivat apoauki.\n\nOlin jo päätellyt itsekseni, että meitä odotti varma kuolema, mutta\nkuinka olikaan, en tahtonut päästä oikeaan tunnelmaan. Oikeastaan\ntunsin entistä suurempaa rohkeutta kuultuani rumpujen pärinän. Nyt\nen voisi minä eikä liioin kukaan muukaan estää tapahtumain kulkua.\nAjattelin myöskin, kuinka uskomattomalta alkuasukaskapina tuntui.\nMissä olivat heidän aseensa, missä johtaja, missä järjestys?\nNäihin mietteisiin nukahdin ennen aamunsarastusta ja klo 8 heräsin\nhuomatakseni, ettei mitään ollut tapahtunut. Aamuaurinko muutti kuten\nennenkin Blaauewildebeestefonteinin satumaaksi. Zeeta tuli tuomaan\naamukahvia aivan kuin tämä päivä olisi aivan edellisten kaltainen,\npiippuni maistui yhtä hyvältä kuin tavallisesti, ja raikas aamutuuli\nvuorilta oli yhtä vilvoittava ja tuoksun täyttämä kuin ennenkin. Aika\nhyvällä tuulella menin tien yli kauppaan jättäen Wardlawin lukemaan\ninnokkaasti parannuspsalmeja.\n\nPosti oli tullut ja minullekin oli yksityiskirje. Avasin sen\nkiihkeästi, sillä kuorella oli toiminimen leima. Jokohan Colles\nvihdoinkin suvaitsi vastata kirjeeseeni!\n\nKuoren sisällä oli arkki toiminimen kirjepaperia ja siihen oli\npoikittain kirjoitettu Collesin nimikirjoitus. Sen alle oli joku\nlyijykynällä kirjoittanut nämä kolme sanaa: »Pukit vaihtavat laitumia.»\n\nOtin selvää, että Japp oli hengissä, suljin sitten kaupan ja menin\ntakaisin huoneeseeni miettimään näitä uusia salaperäisyyksiä.\n\nCollesilta täytyi kirjeen joka tapauksessa olla, sillä paperi oli\nDurbanin konttorin yksityistä paperia ja Collesin nimikirjoituksen\ntäytyi myöskin olla oikean. Mutta nuo lyijykynällä kirjoitetut\nsanat olivat toista käsialaa. Tästä päättelin, että joku halusi\nlähettää minulle sanoman, ja tämä joku oli Collesilta saanut paperin\njonkinmoiseksi johteeksi. Siksi en voinut käsittää kirjettä miksikään\nvastaukseksi kirjeeseeni Collesille.\n\nEdelleen oli minulle selvää, että jos tuo tuntematon henkilö katsoi\nolevan syytä lähettää minulle jonkun sanoman, ei se olisi yksinomaan\nvarotukseksi käsitettävä. Collesin on täytynyt kertoa, että olen\nvaruillani, ja koska kerran olin Blaauwildebeestefonteinissa, olin\nniinsanoakseni tapahtumain polttopisteessä. Senvuoksi täytyi sanomalla\nolla tunnussanan muoto, jonka tuntisin heti, kun sen tästedes kuulisin.\n\nTällaiseksi muodostui asiaintila ajatuksissani, enkä huomannut\nainoatakaan aukkopaikkaa logiikassani. Pieni paperilappu oli rohkaissut\nminua enemmän kuin saatan sanoa. Musertava eristettynä olemisen tunne\noli hävinnyt — en ollut salaisuuksineni enää yksin. Apu oli jo varmasti\nmatkalla ja kirje oli ensimmäinen merkki siitä.\n\nMutta kuinka lähellä tämä apu oli — se oli seuraava kysymys, ja nyt\nvasta hoksasin katsoa postileimaa. Otin kirjekuoren paperikorista.\nPostimerkki ei ollut Durbanista. Leima oli jonkun Kap-siirtokunnan\nja saatoin erottaa siitä vain kirjaimet T.R.S. Tämä antoi minulle\njälleen johtolangan ja täydellisesti tyrmistyneenä käänsin kirjekuoren.\nHuomasin näet, että lähtöasemalta ei kuoressa ollut mitään postileimaa.\nKirjeet Blaauwildebeestefonteiniin tulivat Pietersdorpin kautta ja\nleimattiin siellä. Vertasin kirjekuorta toisiin samanlaisiin. Kaikissa\noli ympyrä ja siinä »Pietersdorp» selvällä musteella painettuna. Tässä\nkuoressa ei ollut mitään.\n\nSalapoliisina olin vielä vasta-alkaja, ja kesti muutamia minuutteja,\nennenkuin asia kirkastui minulle: Kirjettä ei koskaan olekaan\npostitettu! Postimerkki oli otettu jostain vanhasta kirjeestä. Vain\nyhdellä ainoalla tavalla oli kirje saattanut tulla käsiini. Joku oli\npannut sen postilaukkuun postin ollessa matkalla Pietersdorpista.\nTuntemattoman ystäväni täytyi siis tällä hetkellä olla jossain 90\npeninkulman sisäpuolella. Juoksin ulos saadakseni käsiin postintuojan,\nmutta hän oli lähtenyt jo tunti sitten. Ainoa mitä saatoin tehdä oli\nodottaa tuntemattoman tuloa.\n\nTänä iltana otin jälleen mr Wardlawin ulos kanssani. Minuun on syöpynyt\ntapa, että en kerro kenellekään enempää kuin on aivan välttämätöntä\nkaikesta mikä koskee liikeasioita tai muuta sellaista. Jo kuukausien\najan olin säilyttänyt omina tietoinani kaiken mitä olin saanut\nselville, enkä ollut henkäissytkään niistä kenellekään. Mutta nyt\ntahdoin näyttää Wardlawille kirjeen, jotta hän saattaisi nähdä, että\nmeitä ei oltu unohdettu. Pelkään kuitenkin, ettei se erikoisemmin\nrohkaissut häntä. Salaperäiset sanomat olivat hänen mielestään vain\ntodistuksena siitä kuolemanvaarasta, joka uhkasi meitä, ja tätä\nkäsitystä hänessä en voinut horjuttaa.\n\nKuljimme samaa tietä ylös vuorille kuin eilenkin, ja minussa vahvistui\nvakaumus, että metsät nyt olivat tyhjät ja vakoilijat hävinneet\ntiehensä. Siellä oli yhtä autiota kuin oli ollut Umvelosin metsissä.\nKun auringon laskiessa saavuimme vuorenhuipulle, kuuntelimme tuskaisina\nrummun ääntä. Se kuuluikin jälleen, vieläpä voimakkaampana ja\nuhkaavampana kuin ennen.\n\nWardlaw tarttui seisoessaan minua käsivarteen, kun raju pärinä kietoi\nvuoriston ja ohikuljettuaan sammui jossain kaukana Olifantsin takana.\nMutta minulle eivät vuoret enää merkinneet seinää, joka erotti meidät\nvalkoisista veljistämme lännessä. Sanoma oli kulkenut yli muurin. Jos\npukit vaihtavat laitumia, niin luulenpa että metsästäjätkin ovat jo\nkoonneet koiransa ja ovat valmiina lähtemään.\n\n\n\n\nVII.\n\nKAPTEENI ARCOLL KERTOO TARINANSA.\n\n\nYöksi tuli voimakkaampi halla kuin mitä yleensä vuoristossa on laita\ntalvellakaan, ja kun aamulla menin tien yli kauppaan, oli tie härmän\npeitossa. Minun entinen pelkoni oli kuin poispyyhkäisty ja odotukseni\noli äärimmilleen pinnoitettu. Neljä lyijykynällä kirjoitettua\nsanaa voi oikeastaan tuntua sangen heikolta perustukselta toivon\nrakentamiselle, mutta minulle oli niissä kylliksi, ja senvuoksi hoidin\ntehtäväni liikkeessä keveällä sydämellä. Ensimmäinen tehtäväni oli\nlaskea asevarastomme. Meillä oli viisi yksinkertaista mauser-kivääriä,\nyksi mauser-pistooli, yksi pikakarabiini, ja pieni nikkelihelainen\nrevolveri. Jappin haulikko oli myöskin, ja vanha, suusta ladattava\nkivääri, sekä se pyssy, joka minulla entuudestaan oli ollut.\nPanosvarasto oli sangen hyvä, ja sitäpaitsi oli irtaimistoluetteloihin\nmerkitty 400 pikapatruunaa, joita en kuitenkaan voinut löytää.\nPistoolin pistin taskuuni ja myöskin panin vyölleni hyvän tuppipuukon.\nJos tulisi taistelu, olisi parasta olla hyvin varustettu.\n\nKoko aamun istuin jauhojen ja sokerien keskellä ja taistelin\nkärsimättömyyttäni vastaan. Ketään tai mitään ei näkynyt koko\nlännenpuoleisella valkoisella tiellä. Härmä suli auringossa, kärpäset\nheräsivät ja surisivat ikkunassa. Japp ryömi vuoteestaan ja keitti\nitselleen vähän väkevää kahvia, minkä päälle hän jälleen kävi levolle.\nAika kului, tuli päivällisaika. Minä menin Wardlawin puolelle ja ateria\nsyötiin hiljaisuuden vallitessa. Kun jälleen olin kaupassa, olin\nvarmaankin hieman nukahtanut piippuni kanssa, sillä en tiennyt mitään,\nennenkuin löysin itseni ovella, unisesti tirkistellen aurinkoa ja\nkuunnellen askeleita. Äänettömässä hiljaisuudessa olin näet kuulevinani\nheikkoa laahustamista hiekassa. Katsoin tielle päin ja siellä tuli\ntodellakin joku alaspäin.\n\nMutta se olikin vain joku kafferi, ja kaupanpäälle vielä oikein kurjan\nraukan näköinen. Tuskin koskaan olin vielä nähnyt sellaista hoippuraa.\nHän oli vanha, käveli miltei kaksinkerroin ja oli puettu paitaan, joka\noli pelkkää lumppua, ja likaisiin khakihousuihin. Hänellä oli mukanaan\nrautapata ja joitakin omaisuusosiaan käärittynä kauheaan nenäliinaan.\nHän oli varmaankin dachan polttaja, sillä hän yski hirvittävästi,\nniin että koko ruumis vääntyi kouristuksista. Tunsin tyypin, tuon\nvanhan, kuluneen alkuasukkaan, jolla ei ole mitään sukua eikä heimoa.\nHän kiertää teitään ja laittaa itse laihat ruokansa pienillä tulilla,\nkunnes jonakin kauniina päivänä hänet löydetään jonkun pensaan alla\nkuolleena.\n\nKafferi tervehti minua omalla kielellään ja pyysi tupakkaa tai\nkourallista jauhoja.\n\nKysyin mistä hän tuli.\n\n»Lännestä, Inkoos», hän vastasi, »ja sitä ennen etelästä. Se on raskas\nmatka vanhoille jäsenille.»\n\nMenin kauppaan hakemaan jauhoja, ja kun tulin jälleen ulos, oli hän\nlaahautunut ovelle saakka. Ennen hänen silmänsä olivat olleet maahan\nkiinnitettyinä, mutta nyt hän katsoi suoraan minuun, ja minusta tuntui,\nettä hänen katseensa oli ylen terävä kuuluakseen noin vanhalle raukalle.\n\n»Yöt ovat kylmät, Inkoos», hän sanoi valittaen, »ja minun kansani on\nhajonnut eikä minulla ole mitään kraalia. Korppikotkat seuraavat minua\nja minä voin kuulla pukkien jalkojen töminän.»\n\n»Kuinka niin pukkien», kysyin hätkähtäen.\n\n»Pukit vaihtavat laitumia.»\n\n»Ja missä ovat metsästäjät?» kysyin edelleen.\n\n»He ovat täällä ja minun jäljessäni», hän sanoi nyt englanninkielellä,\nsamalla kun hän ojensi kuppinsa jauhoja saadakseen ja hiljaa alkoi\nlaahustaa jälleen tietä eteenpäin.\n\nSeurasin hänen perässään ja kysyin englanniksi, tunsiko hän erästä\nColles nimistä miestä.\n\n»Tulen juuri hänen luotaan, nuori herra. Missä te asutte? Vai niin,\nkoululla. Pääseekö huoneeseenne ikkunan kautta rakennuksen takaa?\nKatsokaa siis, että se on auki, sillä pian olen siellä.» Ja ääntään\nkorottaen toivotti hän sesutonkielellä minulle kaikkea siunausta\nhyvyydestäni ja laahautui sitten tietä alaspäin, yskien kuin tulivuori.\n\nSuuren jännityksen vallassa suljin kaupan ja menin Wardlawin luo.\nAinoatakaan lasta ei ollut saapunut kouluun tänä päivänä, minkä vuoksi\nhän oli aivan toimeton ja kulutti aikaansa panemalla pasianssia. »Sulje\novi ja tule sitten minun huoneeseeni», sanoin. »On tullut selitysten\naika.»\n\nNoin kahdenkymmenen minuutin kuluttua kafferi ryömi ikkunan alla\nolevien pensaiden keskestä esiin, irvisti minulle ja hyppäsi ketterästi\nhuoneeseen. Sitten hän tutki ikkunan ja veti verhot sen eteen.\n\n»Onko ulko-ovi suljettu?», hän kysyi parhaimmalla ajateltavissa\nolevalla englanninkielellä. »Kiitos, hankkikaa sitten minulle vähän\nlämmintä vettä ja joitakin vaatteita, mr Crawfurd. Täytyy olla\ninhimillisen näköinen, ennenkuin ryhdytään neuvottelemaan. Meillä on\nkoko yö käytettävissämme, niin että aikaa riittää. Mutta katsokaa, että\ntalo on tyhjä, ettei kukaan häiritse minua pukiessani. Olen hyvin ujo\nja tarkka ulkoasustani.»\n\nHankin hänelle mitä hän oli pyytänyt ja sain nyt nähdä hämmästyttävän\nmuodonvaihdoksen. Hän otti pienen lasipullon nyytistään ja hieroi\njotain nestettä kasvoihinsa, käsivarsiin ja kaulaan, niin että musta\nväri hävisi. Ruumiin ja jalat hän jätti sellaisikseen, paitsi että\nhän veti päälleen paidan ja alushousut liinavaatevarastostani. Sitten\nhän otti päästään takkuisen tekotukan ja paljasti päänsä lyhyeksi\nleikattuine, harmahtavine hiuksineen. Kymmenessä minuutissa oli vanha\nkafferi muuttunut eloisaksi, noin viidenkymmenen vuoden ikäiseksi\nmieheksi, jolla oli sotilaallinen ryhti. Mr Wardlaw tuijotti häntä kuin\nnäkyä.\n\n»Lienee aika esitteleidä», hän sanoi, sittenkun pahin nälkänsä oli\ntyydytetty. »Nimeni on Arcoll, kapteeni James Arcoll. Minulla on kai\nkunnia puhutella mr Crawfurdia, Mackenzien kauppahuoneen edustajaa\ntäällä, ja mr Wardlawia, Blaauwildebeestefonteinin koulunopettajaa.\nMutta, anteeksi, missä on Petter Japp? Päissään tietysti? Niinpä niin,\nse on aina ollut hänen tapansa. Muuten olemme täysilukuiset ilman\nhäntäkin.»\n\nPäivä oli nyt jo laskussaan ja muistan terottaneeni korviani\nkuullakseni rumpujen äänen. Kapteeni Arcoll huomasi tämän kuten kaiken\nmuunkin.\n\n»Te kuulostatte rumpuja, mutta niitä ette saa enää kuulla. Täällä\nylhäällä on heidän tehtävänsä loppuunsuoritettu. Tänä iltana he\nliikkuvat Swazimaassa ja alhaalla Tongan rajoilla. Ja ellemme me, te mr\nCrawfurd ja minä, ole kyllin nopeita, saadaan heistä kuulla Durbanissa\njo kolmen päivän kuluttua.»\n\nVasta sitten, kun lamppu oli sytytetty, takka loimusi ja koko talo oli\nhuolellisesti suljettu, alotti kapteeni Arcoll kertomuksensa.\n\n»Kaikkein ensinnä», hän sanoi, »haluan tietää, minkä verran te\ntiedätte. Colles on sanonut minulle, että te olette varuillanne, ja\nettä olette päässyt jonkun salaisuuden jäljille. Te kirjoititte hänelle\nvakoilemisesta, mutta kehotin häntä olemaan puuttumatta asiaan. Teidän\nasianne, mr Crawfurd, sai luvan odottaa parin tärkeämmän asian vuoksi.\nSanokaa nyt minulle, mitä te arvelette?»\n\nKoetin vastata niin tiiviissä muodossa kuin mahdollista, sillä\ntunsin, että nuo kirkkaat silmät näkivät lävitseni. »Luulen, että\nalkuasukkaiden keskuudessa on puhkeamaisillaan kapina.»\n\n»Aivan niin», hän lausui hieman kuivasti, »se on selvä, ja todistuksina\nsiitä ovat väijyminen ja rumputus. Mitä muuta?»\n\n»Olen saanut selville, että L.T.K:aa harjoitetaan paljon\npaikkakunnalla. Alkuasukkailla on joku jalokivivarasto, josta he myyvät\nvähitellen kiven toisensa jälkeen, ja näin hankkivat varoja aseisiin.»\n\nHän nyökkäsi. »Tiedättekö ehkä joitakin, jotka ovat mukana hommassa?»\n\nMinulla oli jo Jappin nimi kielellä, mutta nielaisin sen\nmuistaessani lupaukseni. »Erään nimen voin mainita», sanoin, »pieni\nlikaisenkeltainen portugalilainen, jonka nimi on Henriques tai\nHendricks. Hän ajoi tästä ohitse toissapäivänä.»\n\nKapteeni Arcoll nauroi äänettömästi. »Panitteko merkille, että hänen\nseurassaan olleella kafferilla oli mukanaan satulapussi? Hän kuului\nminun joukkooni. Henriques saisi halvauksen, jos hän saisi tietää, mitä\nnoissa pusseissa on. Ne sisältävät yhden vaatekerroistani ja eräitä\nmuita pikkutavaroita. Henriquesin omat tavarat ovat jossain kuopassa\nmuualla. Eikö olekin mukavaa lähettää tavaroitaan etukäteen, vai\nkuinka? Ne odottavat minua eräällä sovitulla paikalla.» Ja kapteeni\nArcoll nauroi jälleen. Mutta sitten hän taas sai vakavan ilmeen ja\njatkoi kysymyksiään.\n\n»Siis kapina, johon varat on hankittu timanteilla, ja Henriques\nvälittäjänä. Hyvä! Mutta kuka on johtaja ja mikä on syynä nousuun?»\n\n»Mitään varmaa en tiedä tämän enempää, mutta olen arvaillut yhtä ja\ntoista.»\n\n»Antakaapa kuulua, mitä olette arvaillut», hän sanoi ja puhalteli\nhienoja savurenkaita piipustaan.\n\n»Luulen, että todellinen päähenkilö on eräs musta pappi, joka kutsuu\nitseään John Laputaksi.»\n\nMutta nyt hätkähti kapteeni Arcoll miltei ylös tuolistaan. »Kuinka\nihmeessä olette sen voinut saada selville! Kertokaa nopeaan, mr\nCrawfurd, kaikki, sillä tämä on kaikkein tärkeintä.»\n\nAlusta pitäen rupesin nyt kertomaan, mitä oli tapahtunut Kirkcaplen\nrannalla, kuinka sitten olin nähnyt hänet laivalla, hänen\nkeskustelustaan Henriquesin kanssa Blaauwildebeestefonteinista, hänen\nkiireellisestä poistumisestaan Durbanista j.n.e.\n\nKapteeni Arcoll kuunteli tarkoin ja kun mainitsin Durbanin, hän\nnaurahti. »Meillä molemmilla on ollut samat harrastukset ja vähältä\non pitänyt, ettemme ole törmänneet yhteen. Luulin jo tuona iltana\nDurbanissa, että minulla oli ystäväni Laputa käsissäni, mutta olin\nasiastani liian varma, ja niin hän luikerteli aivan sormieni lomitse.\nTiedättekö, mr Crawfurd, te olette ollut oikeilla jäljillä jo paljon\nennen minua. Koska sanoittekaan nähneenne hänet harjoittamassa\nnoituuttaan? Seitsemän vuotta sitten! Siinä tapauksessa olette te\nensimmäinen ihminen, joka on tiennyt, mitä Hänen Korkea-arvoisuutensa\nJohn Laputa on todella nahkaansa kätkenyt. Jo seitsemän vuotta sitten\nte tiesitte, mistä minä vasta viime vuonna pääsin perille.»\n\n»Niin, tässä on kertomukseni», sanoin. »Kapinasta en tiedä sen\nenempää, mutta yhden asian voin vielä lisätä. Kaffereilla on joku pyhä\npaikka, ja minä olen saanut selville, missä se on.» Kerroin lyhyesti\nseikkailuni Rooirandissa.\n\nKapteeni Arcoll tupakoi äänettömänä jonkun aikaa, sittenkun olin\nlopettanut. »Teillähän on ääriviivat kaikkeen aivan valmiina, ei\ntarvitse muuta kuin täyttää mitä väliin jää. Ja kaiken tuon olette te\nitseksenne saanut selville? Colles oli oikeassa, että Teiltä ei puutu\nälyä, mr Crawfurd.»\n\nTuohan ei nyt ollut vallan suuri kohteliaisuus, mutta koskaan en ole\ntuntenut itseäni niin tyytyväiseksi. Huomasin että hän ei ollut niitä,\njotka tuhlaavat ylistystä, ja ymmärsin, että hänen suustaan lähtenyt\ntunnustus merkitsi paljon.\n\n»Ja nyt on minun vuoroni kertoa», kapteeni Arcoll sanoi. »Juttuni\non pitkä ja minun täytyy mennä ajassa kauas taapäin. Olen tarvinnut\nkokonaisen vuoden selvityksiini, ja ottakaa huomioon, että olen\nkoko elämäni kuluttanut alkuasukkaiden parissa, heidän tapojensa\nja olojensa tutkimiseen. Osaan puhua kaikkia heidän murteitaan ja\ntunnen jokaisen heimon elämänsuhteet. Olen matkustanut ristiinrastiin\nkoko Etelä-Afrikan, peninkulma peninkulmalta, sekä myöskin Keski- ja\nItä-Afrikan. Olin mukana molemmissa Matabelen sodissa, ja olen nähnyt\nyhtä ja toista muutakin kahakkaa, mistä ei koskaan ole tullut mitään\nsanomalehtiin. Senvuoksi sanon, että kaikkeen siihen mitä nyt kerron,\nvoitte uskoa kuin evankeliumiin, sillä se on tietoutta, jota ei ole\nhankittu yhdessä päivässä.»\n\nHän jatkoi polttamistaan ja kysyi sitten äkkiä: »Oletteko koskaan\nkuulleet puhuttavan Pappi Johanneksesta?»\n\n»Eräästä joka eli Keski-Aasiassa», kysyin muistutellen hämärästi jotain\nkirjaa, jonka olin lukenut poikana.\n\n»Ei, ei», Wardlaw puuttui puheeseen, »hän tarkoittaa sitä, joka oli\nAbessinian kuninkaana 15. vuosisadalla. Olen lukenut hänestä. Hän oli\nkristitty ja portugalilaiset lähettivät retkikunnan toisensa jälkeen\nottamaan hänestä selvää, mutta koskaan onnistumatta. Albuquerque tahtoi\ntehdä liiton hänen kanssaan valloittaakseen takaisin Pyhän Haudan.»\n\nArcoll nyökkäsi. »Juuri häntä tarkoitan. Häntä ei tunneta paljoa,\nainoastaan portugalilaisten tarujen kautta. Hän lienee ollut kristitty,\nmutta luulen, että hän käytännössä oli yhtä pakanallinen kuin konsanaan\nhänen naapurinsa, Joka tapauksessa on varmaa, että hän oli ollut suuri\nvalloittaja. Etiopian keisarikunta laajeni hänen ja hänen seuraajainsa\naikana niin että se ulottui kauas eteläpuolelle Abessinian aina\nSuurille Järville saakka.»\n\n»Kuinka kauan heidän valtansa kesti?» kysyin kummeksuen minkälaisen\nkertomuksen esipuhetta tämä mahtoi olla.\n\n»Siihen kysymykseen ei vielä yksikään tutkija ole vastannut. Joka\ntapauksessa siirtyi valtakeskus vähitellen etelään ja sotaisat heimot\nseurasivat perässä. 16. vuosisadan lopulla olivat voimakkaimmat\nalkuasukasheimoista asettuneet Zambesin ympärille. Mazimba- ja\nMakaranga-heimot olivat siirtyneet sinne Nyassa-järveltä ja\nManicamaassa oli voimakas valtakunta. Siellä oli juuri Monomatapa,\njonka kanssa portugalilaisilla oli paljon tekemistä.»\n\nWardlaw nyökkäili innokkaasti. Tällä alalla hän oli kotonaan.\n\n»Mitä meidän nyt lähinnä on muistettava, on että kaikki nämä pienemmät\nvaltakunnat luulivat olevansa Pappi Johanneksen vallan perijöitä.\nKesti kauan, ennenkuin pääsin tämän perille, ja olen istunut monta\npäivää Europan parhaimmissa kirjastoissa tutkiessani näitä seikkoja.\nKaikki ne kohdistivat katseensa suureen hallitsijaan pohjoisessa, jota\nhe kunnioittivat kahdellakymmenellä eri nimellä. Sen olivat kaikki\nunohtaneet, että hän oli ollut kristitty, mutta ei sitä että hän oli\nollut suuri valloittaja.\n\n»Sanoakseni asiat lyhyesti, hävisi Monomatapa ajan kanssa ja uusia\nheimoja tunkeutui pohjoisesta päin ja suuntasivat matkansa suoraan\nNataliin ja Kapiin. Näin selitetään zulujen ensimmäinen esiintyminen.\nHeidän mukanaan kulki tarina Pappi Johanneksesta, mutta näihin aikoihin\noli tästä historiallisesta muistosta kehittynyt uskonto. He palvelivat\nmahtia, jota he pitivät kantaisänään ja se nimitys, jota he hänestä\nmieluimmin käyttivät, oli zulukielellä Umkulunkulu. Heidän uskontonsa\nsaattoi saada viisikymmentäkin eri muotoa, mutta ytimenä oli tämä:\nUmkulunkulu oli heidän heimonsa alkulähde ja edelleenkin heidän\nsuojelijansa.\n\n»Mutta heillä oli enemmän kuin pelkkä uskontunnustuksensa. Tavalla\ntai toisella oli joku pyhä esine jäänyt jälkeen Pappi Johannekselta\nja säilytetty Mazimba-, Angoni- ja Makaranga-heimojen keskuudessa.\nMikä se on, sitä en tiedä, mutta se on aina ollut sillä heimolla, joka\nkulloinkin on ollut mahtavin. Ne suuret sisällissodat, joista kerrotaan\nPortugalin historiassa, eivät tarkoittaneet alueellisia valloituksia,\nvaan johtaja-asemaa, ja ennenkaikkea tuon taikaesineen omistusta.\nMikäli tiedämme veivät zulut sen mukanaan etelään.\n\nHe nimittävät sitä Udhlondleloksi, mikä merkitsee »Suuri Käärme».\nMinä kuitenkin luulen, ettei se ollut mikään käärme. Käärme on heidän\ntunnuskuvansa ja on vain luonnollista, että he tahtoivat nimittää\nkalleinta omaisuuttaan sen mukaan.\n\n»Ja nyt tahdon kertoa teille erään asian, jonka vain harvat tietävät.\nOlette kuulleet puhuttavan Chakasta. Voin sanoa, että hän oli\njonkinlainen musta Napoleon, ja hän nosti zulukansan Etelä-Afrikan\nmahtavimmaksi, vaikkakin hän tämän päämäärän saavuttamiseksi vei\nhengen noin parilta miljoonalta ihmiseltä. Hänellä oli tuo taikakalu,\nmillainen se sitten lieneekin, ja yleensä oltiin sitä mieltä, että hän\nsai kiittää menestyksestään juuri sitä. Mosilikatse koetti varastaa sen\nja hänen täytyi senvuoksi paeta Matabelemaahan. Mutta se hävisi Chakan\nmukana. Dingaanilla se ei ollut koskaan, ja Atewayo ei saanut sitä\nmilloinkaan, vaikka hän etsi jokaisen kappaleen maasta löytääkseen sen.\nSe oli hävinnyt ja sen mukana toivo kafferien keisarikunnasta.»\n\nKapteeni Arcoll nousi ylös sytyttääkseen piippunsa, ja huomasin, kuinka\nvakavalta hän näytti. Hän ei kertonut kaikkea tätä vain huvin vuoksi.\n\n»Tässä on nyt kaikki mikä koskee Pappi Johannesta ja taikakalua. Ja\nnyt tulen toiseen puoleen tätä kertomustani. Huolimatta kapinoista\nsiellä ja täällä ja huolimatta tilapäisistä julmuuksista ovat kafferit\npysyneet hiljaa puolen vuosisataa. Mutta se ei ole meidän ansiostamme.\nHeillä on ollut paljon valittamisen aihetta, emmekä me ymmärrä heitä\nsen paremmin kuin esi-isämme. Mutta he ovat hajonneet ja pirstoutuneet.\nKeskellä heidän asuma-alueitaan me olemme rakentaneet laajoja valkoisia\nsiirtokuntiamme, ja me olemme ottaneet pois heidän aseensa. Mutta yhä\nvielä on heitä kuusi kertaa enemmän kuin meitä, ja heillä on hyvä\nmuisti, niin että voimme täydellä syyllä kysyä, kuinka kauan on rauhaa\nkestävä. Usein olen tehnyt itselleni tämän kysymyksen ja aivan viime\naikoihin saakka olen vastannut: Ainaisesti, sillä heillä ei ole mitään\njohtajaa, jolla olisi tarpeeksi arvovaltaa, eikä heillä ole mitään\nyhteistä asiaa minkä puolesta taistella. Mutta vuosi tai pari sitten\nalkoi käsitykseni muuttua.\n\n»Minun toimenani on olla siirtomaiden vakoilupoliisina alkuasukkaiden\nkeskuudessa. No niin, eräänä päivänä ilmestyi näkyviini omituinen\nolento. Hän oli kristitty Laputa-niminen pappi, ja hän kävi kaikkien\nheimojen luona Durbanista aina Zambesiin jonkunmoisena vaeltavana\nevankelistana. Havaitsin, että hän herätti tavatonta huomiota, mutta\nsamalla olivat kaikki hyvin pelokkaita puhumaan mitään hänestä. Pian\nhuomasinkin, että hän puhui muutakin kuin pelkkää evankeliumia.\nHänen tunnuslauseenaan oli »Afrika afrikalaisille», ja hänen tärkein\nlähtökohtansa oli, että alkuasukkailla oli muinoin ollut suuri\nkeisarikunta, ja he saattoivat vielä kerran tulevaisuudessakin perustaa\nsellaisen. Hänellä oli tapana kertoa Pappi Johanneksen historia,\nkaunistettuna useilla satunnaisilla lisäyksillä. Pappi Johannes sopi\nhänelle erinomaisesti, koska hän oli ollut samalla kertaa kristitty ja\nsuuri päällikkö.\n\nEtelä-Afrikassa kristittyjen kafferien keskuudessa on useina\naikaisempina vuosina esiintynyt samanlaista puhetta. Se on jotain mitä\nkutsutaan etiopianismiksi ja opin etevimpinä apostoleina ovat Amerikan\nneekerit. Itse puolestani olen pitänyt koko juttua täysin vaarattomana.\nJos alkuasukkaiden kristinoppi jossain määrin poikkeaa Englannin\nemäkirkon opista, ja omistaa joitakin mielikuvituksellisia nimityksiä,\nniin mitäpä se tekee! Mitä enemmän heillä on vapautta uskonnollisessa\nelämässään, sitä vähemmän he ajattelevat politiikkaa. Mutta pian\nhuomasin, että Laputa ei ollut mikään tavallinen »sivistynyt» Amerikan\nneekeri ja senvuoksi aloin pitää häntä silmällä.\n\nHenkilökohtaisesti tapasin hänet ensi kerran eräässä herätyskokouksessa\nLontoossa, jossa hänellä oli tavaton menestys Hän tuli luokseni\nja alkoi puhua sielustani, mutta heitti kesken, kun muutin puheen\nzulukielelle. Seuraavan kerran kohtasin hänet Ala-Limpopolla, ja oli\nminulla tällöin kunnia koettaa ampua häntä laivasta käsin.»\n\nKapteeni Arcoll otti piipun suustaan ja nauroi muistellessaan\ntapahtumaa.\n\n»Olin näet päässyt erään L.T.K.-liiton jäljille, ja ihmeekseni\nhuomasin juttuun sekaantuneen myös tuon evankeliumin julistajan.\nMutta Hänen Korkea-arvoisuutensa John oli minua viekkaampi. Hän\nhyppäsi krokodiileista välittämättä laidan yli ja onnistui veden\nalla uiden pääsemään kaislikkoon. Olin kuitenkin tehnyt arvokkaan\nhavainnon, sillä se antoi minulle johtolangan. Sitten jälleen\ntapasin hänet lähetyssaarnaajani konferenssissa Kap-kaupungissa, ja\nsenjälkeen Maantieteellisen Seuran Kokouksessa Lontoossa, ja silloin\noli minulla pitkä keskustelu hänen kanssaan. Minun maineeni ei ollut\nkulkenut edelläni kotimaahan ja hän luuli minua englantilaiseksi\nsanomalehtimieheksi, jolla oli erikoista harrastusta lähetysasiaan.\nYmmärrätte kai, että minulla ei ollut mitään todistuksia hänen\nsekaantumisestaan L.T.K:aan, ja sitäpaitsi minulla oli varma vakaumus,\nettä hänen varsinainen päämääränsä oli korkeammalla. Senvuoksi odotin.\n\n»Tein parhaani saadakseni selvää hänestä, mutta se ei ollut\nhelppoa. Jotain sain kuitenkin tietää. Hän oli saanut kasvatuksensa\nYhdysvalloissa, ja sitäpaitsi erittäin hyvän kasvatuksen, sillä mies\non todella oppinut ja erittäin lukenut, ja kaiken lisäksi hän on\netevin puhuja mitä koskaan olen kuullut. Zulukansaan hän kuuluu, mutta\nmihin sukuun, siitä en ole saanut selvää. Ulkonäöstään päättäen hän on\nkuitenkin jonkun hyvän suvun jäsen.\n\n»Huomasin pian, että oli turha vaiva seurata hänen retkiään\nsivistyneessä maailmassa. Siellä hän oli tavallinen valistunut kafferi,\nlähetysseuran hellitty lempilapsi ja rakastettu puhuja hengellisissä\nkokouksissa. Hänen lausuntojaan on painettuina erinäisissä\nSinisissä kirjoissa alkuasukkaita koskevista asioista, ja hänen\nkirjeenvaihtajiensa joukossa on useita parlamentin jäseniä. Annoin\ntämän puolen hänen toiminnastaan jäädä sikseen, ja päätin vaania häntä\nkäännytysmatkoillaan täällä alkuasukkaitten keskuudessa.\n\n»Kuusi kuukautta yhtämittaa riipuin hänessä kuin iilimato. Olen sangen\nvaikeasti tunnettavissa, jos niin tahdon. Hän ei koskaan aavistanut,\nken se surkea kafferi-ukko oli, joka istui tomuun painuneena uloinna\nväkijoukossa hänen puheensa aikana, tai se sekarotuinen, joka ajoi\nhänen kärryjään ja kutsui häntä herraksi. Olin mukana useissa\nharvinaisissa seikkailuissa, — mutta ne eivät kuulu tähän. Lopputulos\ntästä kaikesta oli, että puolen vuoden kuluttua, minä aikana hiukseni\nharmaantuivat, sain kuitenkin aavistusta siitä mitä hänellä oli\nmielessä. Hän puhui kylläkin kääntymyksestä alemmalle kansalle\nkraaleissa, mutta indunoille (päälliköille) hän puhui jotain muuta.»\n\nKapteeni Arcoll vaikeni hetkeksi ja otti kulauksen lasistaan. »Voitte\nkyllä arvata mitä hän puhui, mr Crawfurd. Täysikuun aikana, kun musta\nkukko teurastettiin, Hänen Korkea-arvoisuutensa unohti, että hän oli\nkristitty. Hän eli silloin neljä vuosisataa ajassa takanapäin ollen\nmukana Mazimban sotaretkellä Zambesiin. Hän sanoi heille, että hän\noli Umkulunkulu, Pappi Johanneksen uusi ruumiillistuma. Hän sanoi\nheille, että hän oli tullut johtamaan Afrikan kansat valloituksiin\nja voittoihin. Niin, hän sanoi heille jotain vieläkin enemmän: että\nhänellä on hallussaan itse Suuri Käärme, Pappi Johanneksen kaulakäädyt.»\n\nKumpikaan meistä ei sanonut sanaakaan, sillä olimme liiaksi kiintyneet\nsovittamaan tätä uutta rengasta tietämisemme ketjuun.\n\nKapteeni Arcoll jatkoi: »Nyt kun olin saanut tietooni hänen\ntarkoitusperänsä, oli aika ryhtyä ottamaan selvää valmistuksista.\nEi kestänytkään kauan, ennenkuin keksin voimakkaasti levinneen\nkiihotuksen olevan käynnissä Zambesista Kapiin saakka. Kaikki suuret\nheimot olivat korviin saakka kietoutuneet salahankkeisiin ja kaikki\npienemmät lahkokunnat olivat vedetyt mukaan. Olen ollut mukana\nneuvottelukokouksissa ja vannonut verivaloja heidän kanssaan, ja minä\nolen käyttänyt salaisia tunnussanoja saadakseni lisää tietoja heidän\nmonissa piilopaikoissaan. Se oli vaarallista leikkiä, ja kuten sanottu\nolen pannut paljon alttiiksi, mutta olen selvinnyt onnellisesti, —\njuuri tietojeni avulla.\n\n»Aivan alussa sain selville, että heimojen keskuudessa oli olemassa\nsuuria rikkauksia. Joskus ne olivat timantteja, joita työmiehet\nvarastivat kaivoksista, ja antoivat päälliköiden kätkettäviksi.\nMiltei jok'ainoalla heimolla oli oma kätköpaikkansa, ja ystävällämme\nLaputalla oli täysi käyttöoikeus niihin. Suurin vaikeus oli tietysti\njalokivien muuttamisessa rahaksi, ja hän sai senvuoksi luvan ryhtyä\nL.T.K:aan suuressa mittakaavassa. Hänen huomattavin asiamiehensä oli\nteidän tuttavanne Henriques, mutta Mozambiquessa ja Johannesburgissa\non sen lisäksi useita, jopa Lontoossakin, jotka kaikki ovat minun\nluetteloissani. Rahoilla ostettiin kivääreitä ja ampumatarpeita ja\nnäyttää kuin yhteen aikaan kauppa olisi ollut erittäin kukoistavaa.\nEtupäässä kauppa on käynyt maitse Portugalin alueiden rajan yli, mutta\non myös Johannesburgiin tullut lähetyksiä, joiden sisältö ei ole\npitänyt yhtä laskun kanssa. Kysytte tietysti, kuinka hallitus on voinut\nsallia tällaisen jatkua. He ovat kaikki tyyni nukkuneet. He eivät\nkoskaan ole voineet kuvitellakaan mitään vaaraa alkuasukkaiden taholta,\nja sitäpaitsi Portugalin rajan vartioiminen on ollut vaikeaa. Laputa\ntuntee heikkoutemme, ja sille hän on laskenut toiveensa.\n\n»Ensimmäinen suunnitelmani oli saada Laputa vangituksi, mutta mikään\nhallitus ei pitäisi minun tiedonantojani minään todistuksina. Miehellä\non voimakas tuki yleisessä mielipiteessä kotona Englannissa, ja\nEtelä-Afrikan hallitus on jo pari kertaa liian usein toimituttanut\nomavaltaisia pidätyksiä. Sitten koetin myös L.T.K:n kautta päästä\nhäneen käsiksi, mutta sain todisteeni häntä vastaan liian myöhään.\nDurbanissa olin jo vähältä saada hänet kiinni, mutta hän pääsi\nkäsistäni ja toista tilaisuutta hän ei ole enää minulle antanut. Nyt\nviimeisten viiden kuukauden aikana ovat hän ja Henriques pysytelleet\nhiljaa samalla kun heidän suunnitelmansa ovat kypsyneet. Olen seurannut\nheitä Zulumaan ja Gazamaan halki, ja olen nyt selvillä, että miina on\nlaskettu ja puuttuu vain sytytys. Kuukauden olen ollut hänen jäljillään\nyhtämittaa, ja jos hänen miinansa on valmis, niin onpa minunkin.»\n\nArcollin eloisat, leikilliset kasvot olivat saaneet kovan ja\npäättäväisen ilmeen, ja hänen silmänsä hehkuivat teräksensinisinä. Jo\npelkkä hänen näkönsä oli omiaan rauhoittamaan minua huolimatta kaikesta\nmitä hän oli kertonut.\n\n»Mutta mitä hän sitten oikeastaan voi toivoa saavansa aikaan?» kysyin.\n»Vaikkapa hän nostaisi aseisiin jokikisen kafferin Etelä-Afrikassa,\ntulisi hän lopulta lyödyksi. Sanoitte että hän on saanut kasvatusta.\nSiinä tapauksessa hänen pitäisi toki ymmärtää, ettei hänellä pitemmän\npäälle ole mitään mahdollisuuksia.»\n\n»Sanoin, että hän on saanut kasvatusta, mutta että hän perimmältään\nkuitenkin on kafferi. Hän saattaa nähdä eteensä kehityksen ensimmäisen\nvaiheen ja vielä toisenkin, mutta ei sen pitemmälle. Sellainen on\nalkuasukkaiden käsityskyky. Ellei niin olisi laita, olisi meidän\nasemamme paljon huonompi.»\n\n»Te sanoitte, että heidän suunnitelmansa ovat kypsät», sanoin,\n»haluaisin tietää, kuinka kypsät?»\n\nArcoll vilkaisi kelloaan. »Puolen tunnin kuluttua on Laputa Mpefun\nluona, viipyen siellä yön. Aamulla varhain hän menee Umvelosiin\ntapaamaan Henriquesia, ja huomenna illalla alkaa kokoontuminen.»\n\n»Vain yksi kysymys vielä», sanoin. »Kuinka suuri mies Laputa on?»\n\n»Suurin mitä kafferikansa tähän mennessä on tuottanut. Pyydän vain\nsanoa, että minun mielipiteeni mukaan hän on suuri nero. Jos hän olisi\nollut valkonen, olisi hänestä saattanut tulla toinen Napoleon. Hän on\nsyntynyt johtamaan ihmisiä tahtonsa mukaan, ja hän on urhoollinen kuin\nleijona. Ei ole olemassa sellaista konnantyötä, johon hän ei olisi\ntarvittaessa valmis, mutta kuitenkin epäilisin kutsua häntä konnaksi.\nNiin, ymmärrän kyllä teidän ihmetyksenne, te epäuskoiset skottilaiset,\nmutta minä olen niinsanoakseni elänyt hänen kanssaan yhdessä jo\nkuukausia, ja tiedän, että hänessä löytyy myös hienoutta ja jaloutta.\nHän on peloittava, mutta oikeudenmukainen vihollinen. Hänellä on\nrunoilijan ja samalla kuninkaan sydän, ja on Jumalan kirous, että hän\non syntynyt Hamin lapsien joukossa. Toivon voivani ampua hänet jonakin\nkauniina päivänä kuin koiran, mutta todistan silti kernaasti hänen\nsuuruutensa».\n\n»Jos nousu alkaa huomenna», sanoin, »niin olisi hyvä tietää jotain\nheidän suunnitelmistaan.»\n\nKapteeni Arcoll otti esiin kartan ja avasi sen. »Ensimmäinen\nkokoontumispaikka on Sikitolan läheisyydessä. Senjälkeen he painuvat\netelään päin ja ottavat mukaansa kaikki joukot, jotka sattuvat tielle,\nja päävoimat kokoontuvat lopuksi Amsterdamin läheisellä ylätasangolla,\njoka on lähellä sekä zuluja että swazeja. Mitä sitten tapahtuu, on\nminulle tietymätöntä, mutta luonnollisesti kootaan edelleen joukkoja\npitkin vuoristoa Mashonamaasta Basutomaahan saakka.\n\n»Mutta katsokaapa nyt tähän. Tullakseen Amsterdamiin, täytyy heidän\nmennä rautatien yli Delagoa Bayssa. No niin, he _eivät_ pääse yli.\nJos he niin pitkälle kerkiävät, hajoitetaan heidät täällä. Kuten\nsanoin, minullakin on miina valmiina. Meillä on poliisivoimaa\nsirotettuna pitkin koko vuoriston rinnettä. Kaikki tiet alkuasukkaiden\nasuma-alueilta ovat vartioidut, ja kaikki farmarit pitkin rajaa\novat saaneet kutsun aseisiin. Meillä on patrulleja Delagoya Bayssa\nja Natalin linjoilla, ja kenttälennätin on järjestetty, niin että\nme saamme voimien vahvistusta koska tahansa. Kaikki valmistukset\non suoritettu täydellisessä hiljaisuudessa ja itse me harhailemme\nkuitenkin kuin pimeydessä. Sanomalehtiä lukeva yleisö ei tiedä mitään\nkapinan uhasta, mutta kahden päivän kuluttua on täysi pakokauhu\njokainoassa valkoisessa perheessä Etelä-Afrikassa. Älkää antako johtaa\nitseänne harhaan, mr Crawfurd, tämä on paha juttu. Me kyllä muserramme\nLaputan ja hänen armeijansa, mutta siitä tulee ankara kamppailu\nja paljon viatonta verta vuotaa hukkaan. Ja sitäpaitsi se tulee\nkeskeyttämään tämän maanosan kehityksen puoleksi vuosisadaksi. Jospa\nolisinkin voinut ampua kuulan hänen kalloonsa kylmäverisesti. Mutta\nminä en voinut — se olisi liiaksi muistuttanut murhaa; ja nyt en ehkä\nenää koskaan saa tilaisuutta siihen.»\n\n»Yhtä asiaa en vieläkään ymmärrä», sanoin. »Miksi tulee Laputa kaikkein\nensimmäiseksi tänne ylös? Miksikä hän ei aiota Zulumaassa?»\n\n»Herra ties miksikä ei jokin syy hänellä täytyy olla, sillä hän ei tee\nmitään aiheettomasti. Ehkä huomenna saamme sen tietää.»\n\nMutta sillä aikaa kuin kapteeni Arcoll vielä puhui, näin minä kuin\nsalaman valossa todellisen syyn: Täytyyhän Laputalla olla Suuri\nKäärme, Pappi Johanneksen kaulaketju, ennenkuin hän saattaa esiintyä\ntäydellä arvovallalla. Varmaankaan hänellä ei ole vielä sitä, sillä\nmuuten Arcoll kyllä olisi tiennyt sen. Hänen täytyy alkaa täällä,\nkoska taikakalu on jossain täällä. Olin vakuutettu siitä, että arvasin\noikein, mutta en lausunut ajatuksiani julki.\n\n»Niin, huomenna kohtaavat Laputa ja Henriques toisensa Umvelosissa,\notaksuttavasti teidän uudessa kauppapuodissanne, mr Crawfurd. Ja sitten\nalkaa tanssi.»\n\nOlin äkkiä tehnyt päätökseni. »Luulen», sanoin, »että olen läsnä\nneuvottelussa toiminimen edustajana.»\n\nKapteeni Arcoll katseli nauraen minua. »Olin itse ajatellut olla läsnä\nkohtauksessa», hän sanoi.\n\n»Silloin menisitte suoraan kohti kuolemaa, olittepa vaikka kuinka hyvin\nnaamioitu. Kauppaliikkeessämme ette voi tavata heitä yhtä luontevasti\nkuin minä. Minulla on siellä tavanmukaiset toimeni, eikä heillä ole\nmitään syytä epäillä minua. Jos haluamme saada jotain tietää, niin\njuuri minä olen ne tiedot hankkiva.»\n\nHän katsoi minua pitkään ja vakavasti. »Luulenpa todella, että tuo\nei ole hullumpi aate. Minusta itsestäni olisi tällä hetkellä enemmän\nhyötyä vuoristossa, ja kuten sanottu, onnistuisin tuskin saamaan\npaljoakaan ongituksi. Te olette uljas poika, mr Crawfurd. Otaksun\nteidän käsittävän, mille vaaralle panette itsenne alttiiksi?»\n\n»Sen kyllä käsitän, mutta kun on tullut kerta ryhdyttyä tähän pyykkiin,\nniin saa kestää sen loppuun. Meillähän on sitäpaitsi Laputan kanssa\nvähän vanhoja kalavelkoja suorittavana.»\n\n»Siinä tapauksessa on asia selvä, kapteeni Arcoll sanoi. »Vetäkää\ntuolinne tänne lähemmä, jotta voin selittää, kuinka väkeni on\nsijoittautunut. Sekin minun täytyy sanoa teille, että minulla on\npalveluksessani miltei joka heimossa varmoja miehiä, joten voin saada\nhelposti luotettavia tietoja. Heidän telepaatiselle kyvylleen emme voi\npanna vastaan muuta kuin kenttälennättimemme, mutta ei se ole hullumpi\nsekään, ja ehkäpä hitusen verran luotettavampi.»\n\nAina keskiyöhön saakka istuimme kumartuneina karttojemme yli, ja\nkapteeni painoi muistiini eräitä määrättyjä tietoja. Sitten kävimme\nlevolle ja nukuimme hyvin, yksinpä Wardlawkin. On vallan omituista,\nkuinka kaikki levottomuus kaikkosi pienestä yhdyskunnastamme heti kun\nolimme selvillä, mitä meillä oli pelättävänä ja kun olimme saaneet\ntaistelukelpoisen miehen rinnallemme.\n\n\n\n\nVIII.\n\nSAAN JÄLLEEN NÄHDÄ HÄNEN KORKEA-ARVOISUUTENSA JOHN LAPUTAN.\n\n\nPoikana ollessani toivoin sotamieheksi ja ajattelin aina silloin,\nettä vähitellen kohoaisin kenraaliksi. Opittuani nyt paremmin\ntuntemaan itseäni, en enää luule, että erityisen hyvin soveltuisin\ntuohon asemaan, sillä yksinäisyys ja edesvastuu pelottaisivat minua.\nSitävastoin luulen, että alemman päällikön asema hyvin sopisi minulle,\nsillä käskyjen täyttäminen oli koko elämäni ja itse tottelemisen\ntunteessa on jo minun mielestäni jotain puoleensavetävää. Kolme päivää\nsitten olin ollut hermostunut kuin kissanpoikanen yksinäisyydestäni,\nja senvuoksi, että seuraavan askeleen ottaminen riippui minusta. Nyt\nsitävastoin, kun olin vain yksi hammas suuren puolustuskoneiston\nyhdessä rattaassa, oli hermostuneisuuteni kuin poispuhallettu.\nLuonnollisesti olin tietoinen, että se yritys, johon nyt antauduin, oli\ntäynnä vaaraa, mutta en tuntenut minkäänlaista pelkoa. Pikemminkin oli\nmielentilani sama kuin pojan, joka läksyttömänä lauantai-iltana lähtee\nsuurelle retkelle. Kaipasin vain yhtä, Tam Dykeä, joka ei nyt saisikaan\nolla mukana kaikessa odottavassa hauskuudessa. Muistaessani tätä\nuskollista toveria, joka parhaillaan keinui jossain aalloilla, tunsin\näkillistä kaipausta hänen seuraansa. Kun ajoin partaani, pisti päähäni,\nettä jokohan tämä toimitus nyt tapahtui viimeistä kertaa, mutta ajatus\nei tuottanut minulle mitään tuskaa. Rauhalliselle mielelleni ei\nnähtävästi mikään jännitys saattanut olla liian voimakas.\n\nTehtäväni oli matkustaa Umvelosiin aivan kuin vain tavallisissa\nliikeasioissa, sekä siellä sitten jos suinkin mahdollista kaapata\njoitakin tietoja vihollisen suunnitelmista illaksi. Nyt oli kysymys\nvain siitä, kuinka saattaisin toimittaa sanomia Arcollille, jos\nsattuisi jotain ilmoitettavaa? Emme keksineet aluksi mitään keinoa,\nmutta sitten tulin ajatelleeksi Colinia. Olin totuttanut koiran\nkäskystäni juoksemaan kotiin, sillä metsästysmatkoillani usein sattui,\nettä halusin käydä jossain alkuasukaskylässä, missä koirasta olisi\nollut vain vastusta. Niinpä päätin ottaa Colinin mukaan ja tarpeen\nvaatiessa lähettää sen kotiin tuomaan jotain sanomaa.\n\nKysyin vielä kapteeni Arcollilta, tiesikö Laputa mitään\nvalmistuksistamme. Arcoll puolestaan oli taipuvainen uskomaan,\nettei hän mitään epäillyt. Poliisivoimain komentaminen ja muu\nliikekannallepano oli tapahtunut mitä suurimmassa salaisuudessa,\nja joukot liikkuivat ylätasangolla heimojen alueen ulkopuolella.\nSitäpaitsi ovat alkuasukkaat valkoisten toimiin ja hankkeisiin nähden\nhuonoja selvänottajia, sillä he eivät ymmärrä mitä tarkoitamme.\nToiselta puolen olivat Arcollin alkuasukasvakoojat hankkineet hänelle\nerittäin hyviä ja tarkkoja tietoja kafferien liikkeistä. Hän arveli,\nettä koko viidakko alhaalla tasangolla oli hyvin vartioitu, ja että\nkukaan ei pääsisi läpi ilman passia. Mahdollisesti tehtäisiin poikkeus\njuuri minuun, kauppamieheen nähden, sillä hänen läsnäolonsa ei voinut\nherättää kenenkään epäluuloja. Arcollin viimeiset sanat minulle\nolivat, että kiirehtisin päätäpahkaa takaisin heti kun huomaisin pelin\nmenetetyksi tai joka tapauksessa heti kun olin saanut tietää jotain.\n»Jos te olette siellä vielä silloin kun sotaretki alkaa, katkaisevat\nhe varmasti kaulanne.» Tunsin tarkoin poliisivartiot vuoristossa,\njoten tiesin mihin suunnata matkani, jos en voisi päästä takaisin\nBlaauwildebeestefonteiniin.\n\nKevyin mielin heitin jäähyväiset Arcollille ja Wardlawille, vaikka\nkoulunopettaja kokonaan kadotti mielenmalttinsa ja vannotti minua\nheittämään matkani. Juuri kun ajoin alas vuorisolassa, kuulin hevosten\nkavioiden kapsetta ja kääntyessäni näin valkoisia ratsumiehiä saapuneen\nkylään. Jätin siis seudun hyvin vartioituna taakseni.\n\nKeskitalven aamu oli kirkas, ja itse olin hyvällä tuulella\nlaskeutuessani ponyllani jyrkkää vuoripolkua alaspäin, Colinin\njuostessa vierellä. Kuukautta aikaisemmin olin tehnyt saman matkan,\nmutta aavistamatta silloin mitä tulevaisuus toisi helmassaan.\nMuistelin hollantilaisia seuralaisiani, jotka nyt olivat karjoineen\nkaukana alangolla ja tulin ajatelleeksi, mahtoiko heillä olla\nmitään aavistusta uhkaavasta vaarasta. Koko notkotiellä en nähnyt\nainoatakaan inhimillistä olentoa. Tokkimukset räkättivät viidakossa,\npari vuorikorppia kierteli ilmassa, ja alituisena seuralaisenani oli\nvirran kohina. Kerran nousin ratsailta juodakseni, ja kun siinä seisoin\nviherioitsevässä kukkien ja saniaisten täyttämässä laaksossa, viilsi\nsydäntäni tunne inhimillisestä hulluudesta. Me surkeat ihmisraukat\nvaanimme täällä toistemme elämää ja omaisuutta, häväisten ja turmellen\nJumalan ihanaa maailmaa...\n\nAjattelin käyttää erästä oikotietä. Umvelosiin välttääkseni Sikitolan\nkraalia, minkä vuoksi minä joen erottua notkosta ratsastin sen yli ja\nsitten suoraan pensasmetsään. Kauas en ollut ehtinyt kun huomasin, että\njotain oli tekeillä. Oli aivan kuin viikko sitten tuolla ylhäällä.\nVaisto sanoi minulle, että pensaisiin oli kätkeytynyt joukko ihmisiä,\nnäinpä joskus vilahduksenkin heistä. Ensiksi luulin, että he aikoivat\nkatkaista tieni, mutta sitten huomasin, että heillä oli kylliksi omissa\nasioissaan välittääkseen minusta. Tavallaan he kylläkin pitivät minusta\nvaarin, mutta huomasin kuitenkin pian, etteivät he olleet täällä minun\nvuokseni.\n\nAluksi en tästä sen enempää piitannut, mutta kun aika kului ja\nsalaperäinen hääriminen edestakaisin jatkui ympärilläni, tuli ilkeä\nollakseni. Nuo viikot Blaauwildebeestefonteinissa väijymisineen olivat\ntehneet minut hermostuneeksi. Nuo ihmiset eivät varmaankaan tahtoneet\nmitään pahaa minulle eikä heillä näyttänyt olevan liioin aikaakaan\nminua varten, mutta siitä huolimatta oli epämiellyttävää liikkua heidän\nkeskellään näkemättä heitä. Se oli melkein samaa kuin kulkea jyrkänteen\nreunaa pilkkopimeässä. Tunsin hartioitteni nytkähtelevän juuri niillä\npaikoin, mihin takaapäin ammutun nuolen voisi ajatella tunkeutuvan.\nTaivas oli sininen ja aurinko säteilevä, mutta minusta tuntui pimeältä\nkuin yöllä. Saatoin nähdä polun edessäni aivan vapaana, mutta siitä\nhuolimatta olin kuin yövaelluksella vaarojen uhkaamana joka puolelta.\nToivoin jo kaikesta sydämestäni, etten koskaan olisi lähtenyt matkaan.\n\nPäivällisen nautin Tagui-nimisellä paikalla. Se oli avonainen ruohon\npeittämä paikka metsässä, jossa pienenpieni lähde porisi esiin\nsuuren kivimöhkäleen alta, kadotakseen sitten hiekkaan. Istuin ja\ntupakoin siinä puolen tunnin ajan, tuumiskellen kuinka tässä tulisi\nkäymään. Ilma oli tyyni, mutta lähettyviltä kuulin rapinaa ja salaista\nliikehtimistä. Kaduin nyt, etten ollut sittenkin mennyt Sikitolan\nohi, nähdäkseni millaista nyt oli kraaleissa. Ne olivat varmaankin\naivan tyhjät, sillä kaikki nuoret miehet olivat lähetetyt pois. Niin\nhermostunut olin, että otin esiin muistikirjani ja kirjoitin siihen\nmuutamia pieniä tervehdyksiä äidilleni, sekä kehotuksen viedä ruumiini\nkorjuuseen, ken sen sitten löytäisikin. Mutta sitten minä hätkähdin\nhieman häpeissäni lapsellisuuksistani ja hyppäsin hevoseni selkään.\n\nKello kolmen aikaan iltapäivällä ratsastin matalan harjun yli ja\nsitten tulikin jo näkyviin puodin katto ja pilkahdus Labongon vettä.\nTämä virkisti minua, sillä joka tapauksessa tämä merkitsi vaivaloisen\nratsastukseni päättymistä. Juuri tässä muuttui pensasmetsä korkeammaksi\npuita kasvavaksi ja harjun takana tie painui syvään varjoon. Olin\nhetkeksi unohtanut viidakossa piileksivät olennot ja kun nyt äkkiä\nviidakosta astui eteeni mies, pysäytin hevosen äkillisellä nykäyksellä.\n\nHän oli pitkä, ylväsryhtinen alkuasukas. Hän katsahti minuun ja alkoi\nsitten kulkea rinnallani. Hänen pukunsa oli epätavallinen, sillä\nhänellä oli jonkinlainen liinavaatenuttu ja vyötäisiltä riippui lyhyt\nleopardinnahkainen hame. Hänellä ei ollut tavanmukaista ring-kopia\n(rengastukkaa) vaan hänen hiuksensa levisivät vapaina, ei kuten\nkafferin villa, vaan pitkänä ja kiharana kuin kuuluisan taiteilijan.\nOlin kyllä valmistautunut hänen ulkonäölleen, mutta kuitenkin kulki\nkylmänväristys olentoni läpi. Sillä tunsin kaarevan nenän, syvän\nsäihkyvät silmät ja julman suun, jotka kaikki kuuluivat viholliselleni\nKirkcaplen rannalta.\n\nColin oli hyvin epäluuloinen ja seurasi häntä muristen kintereillä,\nmutta hän ei kääntänyt päätään.\n\n»Kuuma päivä, Isä», sanoin kafferikielellä, »onko vielä pitkältäkin\nkuljettava, Isä?»\n\nHän hiljensi käyntiään, niin että hän joutui aivan käsivarteni luo.\n»Vain pikkuisen matkaa, baas», hän vastasi englanninkielellä. »Pyrin\ntuonne kauppaan.»\n\n»Sattuupa hyvin siinä tapauksessa», sanoin, »sillä minä olen juuri\nliikkeen johtaja. Paljoa ette siellä löydä, sillä se on vasta\nperustettu, eikä vielä täysin valmiskaan. Olen matkalla katsomaan sitä.»\n\nHän kääntyi puoleeni: »Nepä olivat huonoja uutisia, sillä olin toivonut\nsaavani siellä jotain syödäkseni. Olen tullut pitkän matkan ja kylminä\nöinä toivoisi katon päänsä päälle. Voiko baas antaa luvan minulle\nnukkua yöni liikkeen ulkosuojassa?»\n\nOlin nyt koonnut ajatukseni ja olin valmis näyttelemään sitä\nosaa kuin olin alottanut. »Kernaasti», sanoin, »te voitte nukkua\nvarastohuoneessa, jos haluatte. Siellä on säkkejä ynnä muuta minkä\npäällä voi maata, ja se on hyvä paikka ainakin jos yö on kylmä.»\n\nHän kiitti minua arvokkaasti. Katsellessani hänen komeaa vartaloaan\nmiltei unohdin kaiken muun hänen henkilöllisyyttään koskevan. Papin\npuvussa hän oli näyttänyt raskaalta, mutta nyt näin, kuinka hieno hänen\nolemuksensa oli. Hän oli varmasti yli kuusi ja puoli jalkaa pitkä,\nja kuitenkaan en tullut ajatelleeksi hänen pituuttaan, sillä niin\nkorkea oli hänen rintansa ja leveät hartiansa. Hän laski kätensä minun\nsatulalleni, ja muistan panneeni merkille, kuinka kapea ja hieno se\noli, enemmän muistuttaen ylhäisen naisen kuin miehen kättä. Omituista\nkyllä herätti hän minussa määrätyllä tavalla luottamusta. »Luulenpa,\nettet tule pistämään minua kuoliaaksi», ajattelin. »Sinun pelisi on\nliian korkeaa alentuaksesi alhaiseen murhaan.»\n\nPuoti Umvelosissa oli aivan sellaisena kuin olin sen jättänyt. Tuossa\nikkunanreunuksella oli piiskanikin, jonka olin siihen unohtanut.\nOvesta leyhähti vastaan tuoreen öljyvärin raskas haju. Sisällä oli\npelkästään tuoleja ja penkkejä, ja nurkassa ne padat ja pannut, jotka\nolin jättänyt tänne seuraavaa kertaa varten. Avasin kaapin ja otin\nesiin joitakin tavaroita, avasin sitten makuuhuoneen ikkunan ja palasin\ntakaisin ulos, missä tapasin Laputan kärsimättömänä odottamassa minua\nauringonpaahteessa.\n\nOsoitin hänelle varastohuoneen, jossa olin luvannut yösijan. Se oli\nrakennuksen suurin huone, mutta kokonaan kalustamaton. Muutamia\ntynnöreitä ja pakkauslaatikoita oli yhdessä nurkassa ja tyhjiä säkkejä\noli kylliksi makuusijan laittamista varten.\n\n»Olen juuri teenjuontihankkeissa», sanoin Laputalle. »Jos teillä on\nollut pitkä matka, niin ehkäpä kuppi teetä maistuisi, vai kuinka?»\n\nHän kiitti, ja minä tein tulen ja panin vesikattilan kiehumaan. Sitten\nkatoin pöydälle korppuja, sardiineja ja hilloa. Minun tehtäväni oli nyt\nnäytellä narrin osaa, ja luulenpa onnistuneeni verrattomasti. Punastun\nvielä tänä päivänä muistaessani kaikkia tuhmuuksia mitä puhuin. Ensiksi\nistutin hänet vastapäätäni pöydän toiselle puolen, teko, johon ei\nainoakaan valkoihoinen koko maassa olisi alentunut. Sitten puhuin\nhänelle miltei lempeästi, että olin aivan hurmaantunut alkuasukkaisiin\nheidän rehtiytensä vuoksi ja senvuoksi että he olivat paljon parempaa\nväkeä kuin seudun valkoiset törkimykset. Kerroin että olin juuri tullut\nEnglannista ja että uskoin värillisten tarvitsevan samat oikeudet kuin\nvalkoisillakin on. Luulenpa, Jumala paratkoon, puhuneeni sellaistakin,\nettä toivoin saavani elää sen päivän, kun Afrika jälleen kuuluisi\nalkuperäisille isännilleen.\n\nHän kuunteli minua järkkymättömän tyynesti; ja hänen vakavat\nsilmänsä tutkivat minua ilme ilmeeltä. Haluan lisätä vielä, että\nhän söi vankasti ja joi kolme kuppia väkevää teetä, jota olin\nvalmistanut. Annoin hänelle vielä sikaarin, jonka olin saanut eräältä\nhollantilaiselta farmarilta, joka kokeili sikaarinvalmistuksella.\nJa koko ajan lörpöttelin kaikenmoista itsestäni ja mielipiteistäni.\nSanoin viipyväni vain yön puodissa ja jo huomenna matkustavani takaisin\nBlaauwildebeestefonteiniin ja sitten Pietersdorpiin hakemaan uutta\nvarastoa. Lopuksi huomasin, ettei hän enää välittänyt kuunnella\nmitä sanoin. Hän oli päässyt selville, että olin täydellinen narri.\nSensijaan hän katseli Colinia, joka oli ovella nukkuvinaan, vaikka\ntoinen silmä oli tiukasti kiinnitettynä vieraaseen.\n\n»Teillä on kaunis koira», hän sanoi.\n\n»Niin kyllä», yhdyin viimeisellä voimainponnistuksella — »se on kyllä\nkaunis katsella, mutta siltä puuttuu kaikki sisu. Mikä rakki hyvänsä\nsaa sen heiluttamaan häntää. Ja sitten on eläin kauhean tyhmä niin\nettei se osaa löytää edes kotiin itsekseen. Olen jo tuuminut päästä\neroon siitä.»\n\nLaputa nousi ja hänen katseensa osui koiran selkään. Näin, että\nhän kiinnitti huomionsa karvan vastasuuntaiseen kasvuun selässä ja\nhuomasin, ettei hän ollut arvosteluihini nähden samaa mieltä.\n\n»Ruoka teki minulle hyvää, baas», hän sanoi. »Jos haluatte kuunnella\nminua, voin palkita kestiystävyytenne hyvällä neuvolla. Te olette\nvieras täällä. Levottomat ajat ovat tulossa, ja jos haluatte seurata\nneuvoani, niin palatkaa vuoristoon.»\n\n»En käsitä mitä tarkoitatte», sanoin onnistuen saamaan kasvoilleni\niloisen tyhmyri-ilmeen. »Mutta kyllä palaan vuoristoon heti ensi\ntöikseni huomenna. En viihdy täällä tasangolla.»\n\n»Olisi viisaampaa, jos lähtisitte jo tänä iltana», hän sanoi uhkan\nvivahdus äänessään:\n\n»Ei, sitä en voi tehdä», sanoin ja aloin laulaa erästä renkutusta:\n\n    »Kotona on kyllä hyvä, hei,\n    mut kotiin ei mennä yöllä, ei!»\n\nLaputa kohautti hartioitaan, kiipesi Colinin yli joka pyristeli itseään\nylös, ja meni ulos. Kaksi minuuttia myöhemmin kun katsoin ikkunasta,\noli hän jo hävinnyt.\n\n\n\n\nIX.\n\nKAUPPAPUOTI UMVELOSISSA.\n\n\nIstuuduin tuolille ja ajattelin tilannetta. Laputa oli mennyt, mutta\npalaisi ennemmin tai myöhemmin Henriquesin kanssa. Jos halusin\nelää seuraavaan päivään, täytyi minun voida saada heidät molemmat\nvakuutetuiksi vaarattomuudestani. Laputalla ei luultavasti ollut\nmitään epäilyksiä asiasta, mutta Henriques tuntisi varmasti entisen\nmatkatoverinsa, eikä minulla ollut minkäänlaista halua antaa tuon\nkeltaisen roiston tutkia luonnettani. Vain yksi keino oli olemassa,\n— minun täytyisi teeskennellä olevani sikahumalassa. Koko talossa ei\nollut tippaakaan väkijuomia, mutta löysin lopuksi tyhjän whiskypullon,\njoka oli puolillaan denaturoitua spriitä, ja sen avulla minun onnistui\ntäyttää huone huonon whiskyn hajulla. Muuhun nähden oli minun\npakostakin luotettava vaatimattomiin näyttelijälahjoihini.\n\nEdellyttäen, että välttäisin heidän epäluulonsa, oli minun löydettävä\nsopiva paikka kuunnellakseni heidän neuvotteluaan, joka tulisi\ntapahtumaan varastohuoneessa. Mutta se ei ollut helppoa. Ainoastaan\nhuoneen katossa oli yksi ikkuna ja oven he tietysti sulkisivat\nhuolellisesti. Voisinhan tosin piiloutua huoneessa olevien tynnörien\ntaakse, mutta, paitsi että he varmasti tutkisivat huoneen joka nurkan\nennen neuvotteluaan, oli aivan varmaa, että he haluaisivat olla varmoja\nminun olostani talon toisessa päässä.\n\nÄkkiä muistin sitten itse puodin alla olevan kellarin. Sinne pääsi\nnostettavan luukun kautta myymäläpöydän takaa ja varastohuoneessa\noli toinen samanlainen luukku. Olin tosin unohtanut millä kohtaa\njälkimmäinen oli, mutta toivoin, että se olisi juuri tyhjien tynnörien\nalla. Suljin ulko-oven, nostin luukkua ja hyppäsin alas kellariin,\njoka oli tilapäisesti pohjattu vihreillä tiileillä. Valaisten tietä\ntulitikulla minä konttasin toisen luukun luo ja koetin nostaa sitä. Se\nei liikahtanut, mistä arvasin, että sen päällä oli tynnöreitä tai muuta\ntavaraa. Senvuoksi menin varastohuoneeseen ja huomasinkin, että raskas\ntavaralaatikko oli luukun toisen puoliskon päällä. Työnsin sen syrjään\nja kohotin luukkua hiukan verran raolleen, jotta voisin kuunnella sen\nkautta ja järjestin sitten kaikenlaista romua luukun päälle, niin\nettei kukaan voisi aavistaakaan sen olemassaoloa. Kun arvelin, että\nliittoutuneilla pitäisi olla jotain istuinta työnsin pari laatikkoa\nhieman etualalle, jotta he eivät rupeaisi liiaksi penkomaan huonetta.\n\nKun kaikki oli selvää, palasin puotiin ja alotin uudelleen\npukeutumiseni. Jo kellarissa olin tullut aika likaiseksi ja nyt\nryvetin kasvojani vielä lisäksi. Tukkani oli sangen pitkä ja kun nyt\ntyönsin sormeni sen läpi oli se kukonheltan näköinen. Sitten jaoin\nspriin ympäri huonetta niin että haju varmasti tuntuisi. Osan sitä\npoltin, osan kaasin myymäläpöydälle, huuhdoin käteni siinä ja liotin\nvaatteitanikin. Viidessä minuutissa olin saanut huoneen haisemaan\nkamalammin kuin pahin kyläkapakka. Otin vielä kauluksen pois, ja kun\nnyt katsoin peiliin, näin siinä rentun perikuvan, joka olisi sopinut\nerinomaisesti lauantai-iltana kapakkaa koristamaan.\n\nAurinko oli jo ehtinyt laskea, mutta en huolinut sytyttää valoa. Oli\ntäysikuun aika — Laputa oli varmaan juuri senvuoksi valinnut tämän\nyön — ja tunnin kuluttua tulisi se valaisemaan maailmaa loihdutulla\nhohteellaan. Minuutin minuutin jälkeen istuin myymäpöydällä ja\nodotin. Tunnustan, että odotusaika koetteli aika tavalla rohkeuttani.\nHommailuni aikaisemmin olivat poistaneet hermostuneisuuden, mutta\ntoimettomuus pani minut jälleen pelkäämään. Pitihän Laputalla tänä yönä\nolla vielä tarpeeksi puuhaa viipyäkseen näin kauan.\n\nPonyni oli pienessä vajassa, jonka olimme rakentaneet vastapäätä\npuotia. Saatoin kuulla sen tömistelevän ja pärskyttelevän, kovempaa\nkuin sammakot jaksoivat kurnuttaa Labongon rannassa. Mutta nyt\ntunkeutui toinen ääni korviini — kavioiden kapsetta ja ohjasten\nläiskettä. Hetkeksi se lakkasi kuulumasta, mutta sitten kuulin jo\npuhetta. Ratsastajat olivat sitoneet hevosensa erääseen puuhun ja\ntulivat nyt käyden lähemmä.\n\nOjennuin tiskille tyhjä whiskypullo toisessa kädessä, ja silmät\nkiinnitettyinä ovenrakoon, josta tummansininen hämärä tunkeutui sisään.\nRako pimeni kun kaksi miestä katsoi siitä sisälle. Colin murisi\nmyymäpöydän alla, mutta pidin sitä tiukasti kiinni niskasta.\n\n»Halloo», minä sanoin, »eikö siellä olekin musta ystäväni? Pahuksen\nikävää, mutta whisky on lopussa. Tyhjä, kuten näette, vaikka kuinka\nkuristaisi», ja typerästi nauraen käänsin pullon ylösalaisin.\n\nLaputa sanoi jotain mitä en ymmärtänyt. Henriques naurahti ilkeästi.\n\n»On parasta, että teemme hänet äänettömäksi», hän sanoi. He tuntuivat\nväittelevän ja Laputa selvisi voittajana. Ovi sulkeutui, ja avain jonka\nolin jättänyt oveen, väännettiin kiinni.\n\nOdotin viisi minuuttia antaakseni heille aikaa mennä varastohuoneeseen\nalottamaan neuvottelun. Sitten avasin luukun, laskeuduin varovasti\nkellariin ja ryömin toiseen päähän. Heikko valojuova näkyi raollaan\nolevasta luukusta. Järjestin itselleni korokkeen kellarin permannolle\njääneistä tiilistä, niin että näin suoraan raosta huoneeseen. Saatoin\nnähdä, että molemmat miehet istuivat juuri niillä laatikoilla, jotka\nolin varannut heille. Heidän välissään oli lyhty ja Henriquesillä oli\npullo, mistä hän silloin tällöin otti kulauksia.\n\nHän otti nyt esiin jotain ja näytti sitä toiselle.\n\n»Sotasaalista», hän sanoi. Olen antanut Sikitolan väen avata tulen. He\ntarvitsivat sitä päästäkseen innostumaan. Nyt he ovat yhtä kiihkeitä\nkuin umboonit.»\n\nLaputa teki jonkin kysymyksen.\n\n»Ne olivat vain hollantilaisia, jotka olivat Kovdovin luona\nkarjalaumoineen. Ei kannata olla hentomielinen. Luuletteko todellakin,\nettä nuo omahyväiset narrit suostuisivat sovitteluihin? Ellei tätä\nolisi tapahtunut, olisivat he nyt hevosineen vuoriston toisella\npuolella, varottamassa kaikkia, joita tapaisivat. Sanoinhan sitäpaitsi,\nettä Sikitolan väki tarvitsi kiihoketta. Coetzeen, tuon vanhan sian,\npistin minä itse lävitse. Hän yllytti kerran koiriansa kimppuuni ja\nminä en koskaan unohda erästä loukkausta.»\n\nLaputa ei varmaankaan hyväksynyt tätä, koska Henriques korotti ääntään.\n\n»No, hoitakaa sitten asia kuten tahdotte», hän huusi, »mutta älkää\nsyyttäkö minua, jos koko jutusta tulee pannukakku. Hitto vieköön, mies,\nluuletteko todella, että tulta voi sytyttää kurnaalilla? Jos kaikki\nmenisi nyt minun tahtoni mukaan, niin menisimme heti pistämään puukon\ntuohon juopporattiin viereisessä huoneessa.»\n\n»Hänestä ei ole mitään vaaraa», Laputa vastasi. »Annoin hänelle\ntilaisuuden pelastaa henkensä, mutta hän nauroi minulle. Hän ei pääse\npitkälle kotimatkallaan.»\n\nTuo kaikki oli varsin mielenkiintoista kuultavaa, mutta minulla ei\nollut aikaa ajatella itseäni. Olin aivan hurjana raivosta tuota\nmurhanhimoista keltaista roistoa kohtaan. Laputaa kohtaan en tuntenut\nmitään vihaa, sillä hän oli rehellinen vihollinen, joka pelasi\npuhdasta peliä. Sormissani syyhysi päästäkseni portugalilaisen —\ntuon kaksinkertaisen rotunsa kavaltajan — niskaan. Kun ajattelin\nvanhoja kunnon ystäviäni, jotka nyt väkineen makasivat viidakossa\nteurastettuina, tunkivat palavat kyyneleet silmiini. »Rakkaus\nkarkoittaa pelon», sanoo Raamattu, mutta — kaikella kunnioituksella\nsanottuna — sen tekee myös viha. En mistään hinnasta enää olisi\nhalunnut luopua leikistä. Vain yhtä pyysin: että Jumala hyvyydessään\nsallisi minun selvittää tilini Henriquesin kanssa.\n\nPelkään että osa keskustelua meni ohi korvieni, sillä niin olin\nraivoni valloissa. Kun jälleen rupesin kuuntelemaan, olivat he\nsyventyneet suunnitelmiinsa. Heidän edessään oli karttoja ja Laputa\nnäytti kaunismuotoisella sormellaan tietä. Koetin teristää kuuloani,\nmutta saatoin erottaa vain pari nimeä. Nähtävästi he aikoivat viipyä\ntasangolla, kunnes olivat menneet Pikku Labongon ja Letaban yli. Olin\nkuulevinani viimeksimainitun ylimenopaikan nimen. Se oli jokin Dupree\nDrift. Myöhemmin kävi heidän keskustelunsa helpommin käsitettäväksi,\nsillä Laputa selitti juuri aseman. Kaikki voimat lähtisivät yhtäaikaa\ntasangolta, marssisivat vuoristoon Suuren Letaban laaksoa pitkin, ja\nensimmäinen pysähdys tapahtuisi eräällä paikalla, jonka nimi on Inandan\nKraali, missä eräs vuoriniemeke ylätasangolla pistää parin huipun\nväliin, joiden nimet ovat Wolkberg ja Molnberg (Pilvivuoret). Kaikki\ntämä oli hyvin selvää ja nimet painuivat mieleeni kuin leima vahaan.\n\n»Sillä välin», sanoi Laputa, »me kokoonnumme Ntabakaikonjwassa. Sinne\non runsaan kolmen tunnin ratsastus.»\n\n»Missä kummassa saattoi Ntabakaikonjwa olla? Se oli varmastikin\nalkuasukasten antama nimi Rooirandille, sillä ei ollut luultavaa, että\nLaputa käyttäisi hollantilaista nimeä pyhästä paikastaan.\n\n»Mitään ei ole unohdettu. Miehet saavat kokoontua kallioitten\nalapuolella, vain johtaja ja suuret päälliköt saavat tulla Käärmeen\nPaikalle. Portti on hyvin vartioitu, eikä kenkään pääse sisälle ilman\ntunnussanaa, jona on 'Immanuel', s.o. »Jumala kanssamme'.»\n\n»No kun sitten olemme siellä, niin mitä tapahtuu, minkälaista noituutta\nmeille näytetään», kysyi Henriques nauraen.\n\nOli suuri vastakohta portugalilaisen puoleksi ivallisen ja sen\ntotisen äänen välillä, joka vastasi: »Käärmeen Vartija on avaava\npyhän säilytyskammion ja ottava esiin Isetembiso Samin (= hyvin pyhän\nesineen). Kansani johtajana olen pukeutuva Umkulunkulun kaulaketjuun\nJumalan ja meidän suurten vainajittemme nimeen.»\n\n»Mutta ette kai aijo johtaa marssia rubiiniketju kaulassa?» kysyi\nHenriques äkkiä innostuen.\n\nJälleen Laputa vastasi vakavasti ja niinsanoakseni persoonattomasti.\nKuulin äänen, jonka omistajan sielu oli kaukaisten unelmien täyttämä.\n\n»Kun minut on huudettu kuninkaaksi, palautan Käärmeen sen Vartijalle ja\nvannon, etten ota sitä ennenkuin olen johtanut kansani voittoon.»\n\n»Ymmärrän», Henriques sanoi. »Mutta mitenkä on puhdistuksen laita josta\npuhuitte?»\n\nTästä en ollut vielä aikaisemmin kuullut, minkä vuoksi kuuntelin\ninnokkaasti.\n\n»Ne lupaukset, jotka annamme Pyhällä Paikalla, sitovat meitä, kunnes\nolemme tulleet pestyiksi ja kunnes meidät niistä vapautetaan Inandan\nKraalissa. Siihen hetkeen saakka ei verta saa vuodattaa eikä syödä\nyhtään lihaa. Sellainen oli esi-isäimme tapa.»\n\n»Niin, haluan vain sanoa, että tuo kuuluu sangen varomattomalta ja\nvaaralliselta», Henriques sanoi. »Teillä on aikomuksena marssia sata\npeninkulmaa, eikä teillä ole lupaa antaa yhtä ainoaa iskua. Sehän\nmerkitsee samaa kuin jättäytyä ensimmäisen poliisipatrullin armoille.»\n\n»Mitään patrulleja ei tule eteemme», Laputa vastasi. »Meidän marssimme\non oleva yhtä salainen ja yhtä nopea kuin kuolema. Olen suorittanut\nkaikki valmistukset.»\n\n»Mutta otaksukaamme, että kohtaamme vastarintaa», intti\nportugalilainen, »onko lupaus joka tapauksessa sitova?»\n\n»Jos ken koettaa estää meidän matkamme, sidomme hänet käsistä ja\njaloista ja kuljetamme mukanamme. Hänen kohtalonsa on oleva kovempi\nkuin jos hän kohtaisi kuolemansa taistelussa.»\n\n»Ymmärrän», Henriques sanoi, viheltäen hampaittensa välistä. »No niin,\nmutta ennenkuin alotamme nuo valanvannomishommat, menen ja teen lopun\ntuosta kauppamiehestä.»\n\nLaputa pudisti päätään. »Pysykää rauhallisena ja kuulkaa mitä sanon.\nMeillä ei ole aikaa murhailla vaarattomia narreja. Ennenkuin lähdemme\ntäältä, täytyy teidän antaa minulle kaikki luvut ja tiedot joukoista\nsiellä etelässä. Muuta ei olekaan enää jälellä.»\n\nKieltämättä nämä numerot olisivat olleet varsin mielenkiintoisia, mutta\nminä en saanut niitä koskaan kuulla. Olin näet saanut jonkinmoisen\nkouristuksen jalkoihini seisoessani tiilien päällä ja nyt jalkani\nliikahti vasten tahtoani. Tiilet hajosivat kolisten ja itse tartuin\nluukkuun, mutta se ei kestänytkään, vaan putosi perässäni suurella\nmelulla.\n\nTilanne oli epämiellyttävä salakuuntelijalle. Hiivin niin huomaamatta\nkuin suinkin toiselle luukulle ja nousin ylös puotiin, samalla kuullen,\nkuinka Laputa ja Henriques rupesivat tutkimaan melun syytä. Sain kiinni\nColinia niskasta ja estin sen haukkumasta, mutta en voinut saada\nkirottua luukkua kiinni. Jotain oli tullut väliin, niin että se jäi\nnoin puolen jalan verran auki.\n\nNyt kuulin heidän lähestyvän ovea, ja minä tein sen ainoan mikä\ntehtävissä oli. Vedin Colinin aivan luukun päälle, heittäydyin itse\nkoiran päälle ja aloin kuorsata kuin nukkuisin humalaisen raskasta unta.\n\nAvainta väännettiin ja lyhdyn valo sattui seinälle, kääntyen milloin\nylös- milloin alaspäin lyhdyn heilahdusten mukaan.\n\n»Hän ei ole täällä», kuulin Henriquesin sanovan. »Hän on kuunnellut\nkeskustelumme ja lähtenyt sitten tiehensä, tuo koira!»\n\n»Kauas ei hän ole mennyt», sanoi Laputa, »sillä hän kuorsaa tuolia\ntiskin takana.»\n\nHetket eivät olleet minulle juuri miellyttäviä. Pidin lujasti kiinni\nColinia, mutta sittenkään en voinut estää murinaa tunkeutumasta\nesiin, mikä kuitenkin sekaantui onneksi minun kuorsauksiini. Tunsin\nlyhdynvalon kasvoillani ja ymmärsin, että molemmat miehet katsoivat\nminua tietämättä mitä allani oli. Luulen että tuo tuokio oli kaikkein\npahin, sillä kuten jo olen sanonut, pysyi rohkeuteni yllä toiminnan\naikana, mutta toimeton odottaminen hälvensi sen kuin puhaltamalla.\n\n»Hänhän on aivan rauhallinen», Laputa sanoi silmänräpäyksen kuluttua,\njoka minusta tuntui ijäisyydeltä. »Melun aiheuttivat vain rotat tyhjien\nlaatikoiden joukossa.»\n\nKiitin luojaani, etteivät he olleet huomanneet toista kellarinluukkua.\n\n»Joka tapauksessa haluaisin tehdä hänet vieläkin rauhallisemmaksi»,\nHenriques sanoi.\n\nLaputa varmaankin oli ottanut häntä käsivarresta. »Menkäämme jatkamaan.\nOlen sanonut jo, etten tahdo lisää murhia, ja te teette, kuten minä\nsanon, mr Henriques.»\n\nMitään vastausta en kuullut, mutta molemmat menivät ulos ja sulkivat\noven. Hyväilin loukattua Colinia ja nousin ylös pakottavin jäsenin.\nMinulla ei ollut yhtään aikaa kadotettavana, sillä pian nuo kaksi\nlähtisivät, ja minun täytyi välttämättä keritä ennen heitä.\n\nIkkunasta tulevan kuunsäteen valossa kirjoitin muistikirjan lehdelle\ntiedonannon Arcollille. Kerroin mitä olin kuullut, erikoisesti\nviipyen Dupree Driftin ja Letaban kohdalla. Lisäsin, että itse aioin\nRooirandiin saadakseni selvää luolan salaisuudesta ja pyysin lopuksi\nArcollia lukemaan lakia portugalilaiselle, mihin minulla itselläni\nei ollut aikaa nyt. Huolellisesti sidoin sitten paperilapun koiran\nkaulanauhan alle.\n\nNiin hiljaa kuin saatoin menin sitten vieressäolevaan makuuhuoneeseen\n— siihen huoneeseen, joka oli kauimpana varastohuoneesta. Kuunvalo\nvirtasi sisään ikkunasta, joka oli avoinna, niinkuin sen aikaisemmin\nolin jättänyt. Nostin Colinin äänettömästi ikkunalaudan yli ja\nheilautin itseni perässä. Kiireessä jätin takkini ja pistoolini sisään.\n\nMutta nyt tuli ensimmäinen este. Hevosenihan oli lähellä\nvarastohuonetta olevassa suojassa. Jos menisin sitä hakemaan kuulisivat\nLaputa ja Henriques sen heti. Luulin jo hetkisen, että minun täytyisi\nmuuttaa suunnitelmaani. Ehkä minun täytyisi hiipiä takaisin ja koettaa\nampua heidät molemmat, kun he tulivat ulos. Mutta ennenkuin selviäisin\nmolemmista, kerkiäisi toinen varmasti ampua minut. Sitäpaitsi tunsin\nomantunnonpistosta ajatellessani Laputan surmaamista. Nyt ymmärsin,\nmiksi Arcoll niin monta kertaa oli hillinnyt itsensä ja aloin palautua\nhänen käsitykseensä päävihollisestamme.\n\nÄkkiä muistin molemmat hevoset. Toisen niistä voisin vaivatta ottaa.\nKuljin ruohikkoa pitkin metsän laitaan, missä hevoset olivat sidottuina\nmerulapuuhun. Molemmat olivat kauneimpia hevosia mitä Afrikassa olin\nnähnyt. Valitsin paremman, afrikalaisen sinikimo-rotuisen oriin, joka\non tunnettu nopeudestaan ja kestävyydestään. Irrotin ohjakset oksasta\nja talutin hevosta kappaleen matkaa metsikköön Rooirandin suuntaan.\nSitten käännyin Colinin puoleen. »Kotiin!», sanoin sille, »kotiin,\nniinkuin henki olisi kysymyksessä!»\n\nColin tuntui tyrmistyneeltä. »Kotiin!», sanoin vielä kerran, osoittaen\nläntistä suuntaa vuoristoon päin. »Kotiin, poikaseni.»\n\nJa nyt hän ymmärsi. Hän haukahti hiljaa ja heitti soimaavan katseen\nminuun ja kimoon. Sitten hän kääntyi ja painaen kuononsa maahan päin\nlähti pitkin harppauksin samaa tietä takaisin, jota aamulla olimme\ntulleet.\n\nHetkistä myöhemmin minä istuin satulassa ja ajoin pohjoista kohti sen\nkuin kimon kintuista lähti.\n\n\n\n\nX.\n\nLÄHDEN ETSIMÄÄN AARRETTA.\n\n\nNoin peninkulman verran pysyttelin metsässä, joka täällä oli harvaa ja\navointa ratsastettavaksi, ja käännyin sitten polulle. Kuu oli korkealla\nja koko maisema oli tummanviherjä, mutta polku loisti edessäni kuin\nvanha norsunluu. Olin katsonut kelloa alottaessani matkan ja huomannut,\nettä se oli vähän yli kahdeksan. Hevoseni oli vahva ja matkaa oli noin\nviisikymmentä peninkulmaa. Keskiyön maissa minun pitäisi olla perillä.\nTunnussanan avulla pääsisin sisään ja sitten odottaisin Laputan ja\nHenriquesin tuloa. Jos onni suosisi minua, saisin nähdä kaikki niiden\nsalaisten menojen vaiheet, jotka minua jo Kirkcaplen rannalla niin\nolivat tyrmistäneet. Epäilemättä minua kohdeltaisiin sitten varsin\nkursailemattomasti, minut vangittaisiin ja sidottuna saisin seurata\nmukana kun joukot lähtisivät marssimaan. Mutta Inandan Kraalille saakka\nei henkeni olisi uhattu, ja sitä ennen oli Letaban ylimeno. Colin veisi\nkirjeeni Arcollille, ja kaalamon kohdalla saisi Laputa miehineen kokea\nonnen vaihteluita.\n\nKun minä nyt kauan jälkeenpäin muistelen tätä ajatuksenjuoksuani,\ntuntuu suoranaiselta hulluudelta laskea tuollaisiin\npelastumismahdollisuuksiin. Oli suuri määrä seikkoja, joista jokainen\nriitti tekemään tyhjäksi laskelmani. Tunnussanahan saattoi olla väärä,\ntai olisin kohdannut sellaisen, joka ei tuntenut sitä. Luolassa olevat\nolisivat saattaneet pistää minut heti kuoliaaksi ilman muuta, ja Laputa\nolisi voinut selittää tekoni sellaiseksi, että se vapauttaa hänet\njuhlallisimmistakin valoista. Colin olisi saattanut eksyä matkallaan,\nLaputa olisi saattanut muuttaa marssisuunnitelmaansa tai Arcollin\nmiehet olisivat saattaneet hävitä taistelun kaalamon luona. Niin paljon\nvaaroja olen välttänyt ja niin suuri on Jumalan hyvyys ollut minua\nkohtaan, että minä äskettäin Portincrossissa muistaessani kaikkea\ntätä tulin niin liikutetuksi, että päätin rakentaa uuden suuren salin\nseurakunnan kirkkoon, osoitukseksi kiitollisuudestani.\n\nIhmissuvulle onneksi on toimeliaassa elämässä ajatus enemmän kiinni\nnykyisessä kuin siinä mitä tulevaisuudessa voi tapahtua. Ratsastaessani\nkuun valaisemaa tietä pohjoiseen päin en tuntenut mitään pelkoa. Toden\nsanoakseni olin melkein onnellinen. Pelin valtit olivat minulla. Tiesin\nLaputasta enemmän kuin kukaan kuolevainen Henriquesiä lukuunottamatta,\nja minulla oli avain kapinan pesäpaikkaan. Edessäni oli kätkettyjä\naarteita — suuri rubiiniketju, niin oli Henriques sanonut. Täytyipä\nsiellä olla vielä enemmänkin, ajattelin. Luola Rooirandissa oli koko\nliikkeen päämaja, ja siellä täytyi olla myöskin heidän aarreaittansa —\ntimantit ja se kulta, jota vastaan niitä oli vaihdettu. Luulen, että\njokaisella ihmisellä syvimmällä on aarteen etsimishimo, intohimo,\njoka usein voi aran pelkurin johtaa arvaamattomiin urotöihin. Nyt\nolin saanut tämän himon aarteisiin ja jalokiviin. Ennen olin ollut\nylevämielinen ja ajatellut velvollisuuttani maatani kohtaan, mutta\njuuri tämän yöllisen ratsastuksen aikana pelkään ajatelleeni vain\nvelvollisuuttani David Crawfurdia kohtaan, niin että hän voisi tulla\nrikkaaksi. Niin, yksi asia tämän lisäksi pyöri päässäni. Mieleni oli\ntäynnä raivoa Henriquesiä kohtaan. Luulenpa itse asiassa sen olleen\npäävaikuttimena, sillä jo ennenkuin olin Laputan kuullut puhuvan\nvalasta ja puhdistuksesta, oli minulla ollut mielessä maksoi mitä\nmaksoi lähteä luolaan. Ylipäätään olen rauhallinen mies, mutta luulen,\nettä mieluummin haluaisin saada kynteni portugalilaisen kurkkuun kiinni\nkuin yksinpä Pappi Johanneksen kaulaketjuun.\n\nMutta sisimmällä oli hallitsevana ajatuksena se, että Kaitselmus oli\nantanut minulle tilaisuuteni juuri nyt, ja senvuoksi minun oli sitä\nkäytettävä hyväkseni. Kalvinismi, jossa minut oli kasvatettu, oli\ntietämättäni kiinteästi juurtunut sieluuni. Ajattelin, että mitä on\nennalta määrätty, sen täytyi myös tapahtua, ja että ihminen on vain\nleikkikalu Luojan kädessä. Viime kuukausien tapahtumia pidin minulle\nosoitettuna suorana tienä, jota yksin minä saatoin seurata. En suinkaan\nollut vain sattumasta saanut avaimia kaikkeen siihen mikä oli tuleva.\nOli ennalta määrätty, että minä yksin lähdin Umvelosiin, ja omissa\nheikon sydämeni toivomuksissa näin vain Kaikkivaltiaan päätöksen. Niin\nitsekylläisiä me kuolevaiset olemme ja kuitenkin luulen, että ilman\nsellaista omahyväisyyttä me ihmiset aivan liian usein tyytyisimme\nistumaan tylsinä kotona lieden ääressä.\n\nOlin nyt sivuuttanut sen paikan, jossa edellisellä kerralla tapasin\npojan hevosten kanssa ja tiesin, että puolet matkasta oli jo mennyt.\nOlin usein kuunnellut takaapäin ääntä, mutta mitään ei kuulunut. Se\nherroista, joka sai minun ponyni, huomaisi kyllä sen hieman hitaaksi\nliikkeissään, ja teki pahaa ajatella eläinparkaa ärtyneen ratsastajan\nkäsissä. Vihdoin kohosi vähitellen eteeni purppuralle hohtava seinä\nkaukaisessa etäisyydessä. Tunsin Rooirandin ja annoin kimolle lisää\nvauhtia. Tunnin kuluttua minun pitäisi olla perillä.\n\nOlin luottanut siihen, että tunnussanan tietäminen takaisi\nturvallisuuteni, mutta sitten osottausikin, että elämästäni sain\nkiittää hevosta. Kallioille oli vielä matkaa jälellä noin peninkulma,\nkun äkkiä kohtasin kapinallisten etujoukot. Metsä vilisi miehiä, ja\nminä näin hevosia aitauksissa ja suuren määrän Kap-kärryjä ja kevyitä\nvaunuja. Näky muistutti uskonnollista jättiläiskokousta jossakin\nhollantilaisessa kylässä paitsi että täällä jokainoa mies oli musta.\nNäin, vaikka en ollut näkevinäni, että kaikilla oli kivääri, monella\nsitäpaitsi keihäs ja kilpi. Ensiksi he aikoivat pysäyttää minut.\nKiväärit lensivät jo olkaa vasten ja piiput suuntautuivat minua kohti.\nKatsoin, että rohkein peli oli tässä varminta, minkä vuoksi kiihdytin\nkimoani ja huutamalla kehotin heitä hajaantumaan. »Antakaa tilaa»,\nhuusin heidän omalla kielellään. »Minulla on sanomia Inkululta. (Tätä\nnimeä alkuasukkaat käyttävät ylimmästä johtajastaan). Tieltä pois,\nkoirat!»\n\nHe tunsivat hevosen ja vetäytyivät kunnioittavasti syrjään. En tiennyt\nsitä vielä silloin, mutta tuo hevonen oli tuttu Zambesista Kapiin\nsaakka. Ratsastin heidän kuninkaansa taisteluhevosella ja kukapa olisi\nuskaltanut asettua sellaista valtakirjaa vastaan. Kuulin, kuinka\nsanoma tulostani levisi edelleen ja pitkin matkaa tästä lähtien minua\ntervehdittiin kunnioittavasti. Kiitin hartaasti onnellista tähteäni,\nettä olin tullut ensimmäisenä, sillä toisena en olisi päässyt pitkälle.\n\nKallioiden juurella kohtasin kaksinkertaisen soturirivin, näköjään\nkuninkaallisen henkivartioston, sillä kaikilla oli päällään leopardin\ntalja ja kaikki olivat pitkiä komeita miehiä. Heidän pyssyjensä piiput\nhohtivat kuunvalossa ja nähdessäni heidät kulki kylmä väristys pitkin\nselkäpiitäni. Ylempänä metsikössä ja vieläkin korkeammalla näin\njatkuvasti lukemattomia yhtä hohtavia piippurivejä. Käärmeen Paikka oli\ntänä yönä vahvasti vartioitu.\n\nHyppäsin ratsultani ja huusin erästä miestä pitämään hevostani. Kaksi\nhenkivartijaa astui esiin äänettöminä ja ottivat ohjakset. Tie luolaan\noli vapaana edessäni, ja selkä suorana mutta synkästi sykkivin sydämin\nmarssin rivien lomitse.\n\nPolkua reunustivat nämä vaikenevat ja liikkumattomat mustat soturit\nkuin kuvapatsaat. Kulkiessani siinä luolaa kohden oli minulla ilkeä\ntunne, että ulkonäköni ei ollut oikein sopiva kuninkaalliselle\npikalähetille, ratsastushousuissa, hatutta päin, likaisena, repaleisena\nsiinä tallustaessani kelpo soturien editse. Sisäinen olemukseni\nvastasi ulkoista, sillä päästessäni näin pitkälle oli rohkeuteni\nkuin poispuhallettu. Jos olisi ollut mahdollisuuksia paeta, olisin\nlähtenyt, mutta nyt ei ollut muuta valittavana, sillä olin polttanut\nkaikki laivani. Kirosin yltiöpäisyyttäni saattamatta käsittää\näskeisiä uhkarohkeita ajatuksiani. Olin nyt matkalla salaperäiseen,\ntuntemattomaan pimeyteen, jonka täyttivät tuhannet mustat ja julmat\nviholliseni. Polveni horjuivat, ja ajattelin, että tuskinpa kukaan on\nvielä ollut näin epämiellyttävässä tilanteessa.\n\nAhtaan solan alkaessa loppui vartioketju, ja minä jatkoin yksin\nmatkaani. Tänne ei kuunvalo päässyt tunkeutumaan ja minä sain hapuilla\neteenpäin. Hyvin hitaasti se kävi ja joka hetki odotin, milloin\nhulluuteni olisi saava sen lopun minkä se ansaitsi. Ratsastuksen\ntuottama kuumuus oli haihtunut ja paitani tuntui hartioista märältä ja\nkylmältä.\n\nÄkkiä tunsin käden rinnallani ja ääni kysyi: »Tunnussana?»\n\n»Immanuel», sanoin käheästi.\n\nSilloin tarttuivat näkymättömät kädet käsivarsiini ja johtivat minut\nsyvemmälle pimeyteen. Hetkeksi toivoni virisi. Tunnussana oli joka\ntapauksessa osoittautunut luotettavaksi, ja luolaan tulisin joka\ntapauksessa pääsemään.\n\nMitään en voinut nähdä, mutta arvasin, että olimme pysähtyneet sen\nsileän kallioseinän luo, joka kuten hyvin muistin, täytti vuorenonkalon\noikean sivun. Ohjaajani hapuili jotain oikealla päin ja sitten tunsin\nettä minua laahattiin jonkinlaiseen käytävään. Se oli niin ahdas, että\nkaksi ei voinut kulkea rinnakkain, ja niin matala, että köynnöskasvit\nylhäältä tarttuivat hiuksiin. Jokin raksahti takanani, ikäänkuin\nnäyttelyn sisäänkäytävän edessä oleva ristiportti.\n\nSitten aloimme kiivetä rappusia, yhä edelleen pilkkopimeässä, ja\nvihdoin kuului kumea kohina. Se oli varmastikin vuoreen katoava virta,\nja ihmettelin, etten ollut kuullut sitä jo aikaisemmin. Äkkiä loisti\nsitten kuunsäde sisään, ja huomasin, että olimme nyt vuorensolassa,\nkorkealla laakean kallion yläpuolella. Kuljimme kapean pengermän\nvasenta syrjää kunnes emme voineet päästä pitemmälle. Sitten teimme\njotain kauheaa. Kuilun yli, joka tällä kohdalla oli kapeimmillaan,\noli pantu kivilaatta. Syvällä, syvällä alhaalla näin kuunhohteessa\nkuohuvan vesipaljouden. Kivi oli siltanamme, ja vaikka minulla muuten\non päätä, tunnustan tunteneeni huimausta, kun käännyimme menemään sen\nyli. Ehkäpä se oli leveämpi kuin minusta näytti, mutta joka tapauksessa\nseuralaisiani ei lainkaan pelottanut, vaan he menivät sitä kuin\nmaantietä minun seuratessani sydän kurkussa. Kuilun toisella puolella\nminut ottivat vastaan uudet vahdit, jotka johtivat minut käytävään,\nmikä vei suoraan vuoren sydämmeen.\n\nVirran kohina kuului kumeammin ja selvemmin aina tien käännösten\nmukaan. Pian näin valon pilkettä, mikä ei varmaankaan ollut kuusta\nlähtöisin. Se paisui kunnes äkkiä katto korkeni ja minä huomasin\nolevani tavattoman suuressa huoneessa. Niin korkea se oli, etten\nvoinut erottaa kattoa, vaikka salia valaisivat ympäriinsä seiniin\npistetyt soihdut ja suuri nuotio, joka paloi huoneen etäisimmässä\nosassa. Mutta kaikkein hämmästyttävintä oli vasemmalla sivulla, missä\npermanto katkesi muuttuen syväksi kuiluksi, ja luolan vasemman seinän\nmuodosti vesiputous, joka syöksyi jostain korkeudesta pohjattoman\nkuiluun allamme. Soihdut ja tuli saivat leveän vesiryöpyn loistamaan\nja säteilemään kuin Taivaan kaupungin portti. En koskaan elämässäni\nole nähnyt ihmeellisempää ja vaikuttavampaa näkyä, se aivan salpasi\nhenkeäni.\n\nKaksisataa miestä tai ehkä enemmänkin oli kokoontunut saliin, mutta\nniin suuri se oli, että he näyttivät vain pieneltä seuralta. He\nistuivat maassa piirissä, silmät kiinnitettyinä tuleen ja johonkin\nolentoon, joka oli heidän keskellään. Tulen loiste valaisi samaa vanhaa\nmiestä, jonka kuukausi sitten tuona aamuna oli nähnyt, juuri kun hän\noli luolaan menossa. Hän seisoi kuin jonkinlaisen hurmion vallassa,\nsuorana kuin keihäs ja kädet ristissä rinnalla. Hänen hartioiltaan\nlaskeutui hohtavan valkoinen vaippa, joka vyötäisten kohdalla oli\nkiinnitetty leveällä kultavanteella. Hänen hiuksensa oli ajeltu pois ja\notsaan oli kiinnitetty kultalevy, jossa oli joitakin kaiverruksia.\n\n»Kuka on tulija?» hän kysyi astuessani saliin.\n\n»Inkulun sanatuoja», vastasin rohkeasti. »Itse hän tulee pian jäljessä\nseurassaan Henriques, valkoinen mies.»\n\nSenjälkeen istuuduin piirin etäisimpään osaan ja jäin odottamaan\ntapahtumain jatkuvaa kehitystä. Huomasin, että naapurinani oli\nMwanga, sama mies, jonka olin potkinut ulos puodista. Onneksi olin\nniin likainen, että hän tuskin saattoi tuntea minua, mutta käänsin\njoka tapauksessa kasvoni poispäin hänestä. Valo ja lämpö, veden\nkohina, ihmisten äänettömyys ja minun oma ruumillinen ja sielullinen\njännitykseni — molemmat yhdessä vaikuttivat minuun niin, että tulin\nuneliaaksi ja olin aivan vaipua uneen.\n\n\n\n\nXI.\n\nROOIRANDIN LUOLA.\n\n\nHavahduin äkilliseen liikehtimiseen. Koko seura nousi ylös ja jokainen\nkohotti oikean kätensä otsalleen ja nosti sen sitten ilmaan. Veden\nkohinan yli kuului »Inkulu» nimen muminaa. Laputa astui saliin\nHenriquesin liikaten seuratessa. Ilmeisesti he eivät saattaneet\nepäillä läsnäoloani luolassa ja Laputa oli kuten aina järkkymättömän\nrauhallinen. Mutta Henriques oli väsyneen ja ärtyneen näköinen.\nVarmaankin juuri hän oli saanut ratsastaa ponyllani.\n\nVanha mies, jonka otaksuin olevan ylipapin, lähestyi Laputaa kädet\nkoholla pään yläpuolella. Päästyään lähemmä hän pysähtyi ja Laputa\npolvistui hänen edessään. Pappi pani kätensä hänen päänsä päälle ja\nlausui muutamia sanoja, joita minä en voinut ymmärtää. Kaikki muistutti\nerästä kuvaa pyhäkoulukirjassani, jossa Samuel oli kruunaamassa\nSaulia Israelin kuninkaaksi. Olin kokonaan unohtanut oman vaarani ja\nolin paikan ja hetken majesteetillisen kauneuden lumoama — leiskuvat\nsoihdut, viheriän veden välkkyvä seinä ja keskellä salia Laputan ja\nKäärmeen Vartijan korkeat haahmot, jotka tuntuivat nousseen jostain\nantiikin maailmoista.\n\nLaputa irroitti leopardintaljan ja seisoi nyt aivan alastomana jalossa\nmiehuudessaan. Pappi heitti joitakin yrttejä tuleen, josta nousi\nohut savu kattoa kohti. Tunsin tuoksut Kirkcaplen rannalta, tuntui\nomituinen imelän ja katkeran sekainen haju, joka tunkeutui läpi luiden\nja ytimien. Ja tulta kiersi nyt pappi ympyröissä, jotka laajenivat\nja jälleen supistuivat, aivankuin Laputa oli tehnyt tuona keväisenä\nsunnuntai-iltana.\n\nJälleen istuuduimme maahan, kaikki muut paitsi Laputa ja pappi.\nHenriques oli kyyrysillään etummaisten joukossa, pienenä ja hintelänä\nrotevien villien vieressä. Keskellä piiriä seisoi Laputa kumartunein\npäin.\n\nSitten he alkoivat laulaa villiä hymniä, johon vähitellen kaikki\nyhtyivät. Vanha pappi puhui jotakin ja vastaus tuli julmassa\nmusiikissa. Sanoja en voinut ymmärtää, sillä ne mahtoivat olla jotakin\njo kauan sitten sammunutta kieltä.\n\nMutta laulu puhui omaa kieltään. Se kertoi muinaisaikaisista\nkuninkaista ja kovista taisteluista, komeista palatseista ja vankoista\nvarustuksista, kuningattarista, jotka olivat valkoisia kuin norsunluu,\nkuolemasta ja elämästä, vihasta ja rakkaudesta, ilosta ja surusta. Se\nkertoi myöskin hirveistä asioista, salaisista kauhuista, jotka jo kauan\nolivat olleet maailmalle tuntemattomia. Noita juhlamenoja ei kukaan\nkafferi koskaan ollut sepittänyt. Ne olivat varmasti kulkeneet polvesta\npolveen aina Pappi Johanneksesta ja Saaban kuningattaresta saakka, tai\nhänestä, joka oli hallinnut Afrikassa aikojen alussa.\n\nTunsin suoranaista kauhua. Kaikkinielevä uteliaisuus ja nimittämätön\nkammo vallitsivat minua. Minun aikaisempi pelkoni oli hävinnyt. Nyt\nen enää peljännyt kafferien kiväärejä, vaan sitä taikuutta, johon\nLaputalla oli tunnussanat.\n\nLaulu kuoleutui vähitellen, mutta yhä edelleen heitettiin tuleen\nyrttejä, kunnes savu nousi suurena pilvenä, jonka läpi vanha pappi\nhäämötti hämäränä, mutta kunnioitusta herättävänä. Hänen äänensä\nkuului savupyörteistä kummallisena vastakohtana putouksen jyminälle,\naivan samoin kuin uruissa avataan kesken matalia sointuja joku korkea\nrekisteri.\n\nHän teki Laputalle kysymyksiä, joihin vastattiin samalla\nkauniskaikuisella äänellä, jolla olin kuullut laivalla saarnattavan\nKristuksen evankeliumia. Kieltä en ymmärtänyt, enkä luule\nnaapurienikaan ymmärtäneen. Se oli jotain ikivanhaa pyhää kieltä —\nfoinikian- tai saabankieltä, mitä liekään — joka on säilynyt Käärmeen\nuskonnollisissa menoissa.\n\nSitten seurasi hiljaisuus, jonka aikana tuli sammui ja savu pakeni\npyörteinä putoukseen päin. Papin huulet liikkuivat kuin rukouksessa;\nLaputasta näin vain selän ja hänen paljaan päänsä.\n\nÄkkiä kuului Käärmeen Vartijan hurmioitunut huuto: »Jumala on puhunut»,\nhän sanoi. »Tie on valmistettu. Käärme palaa syntymissijoilleen.»\n\nEräs palvelija talutti esiin mustan, hiljaa määkivän vuohen. Vanha\npappi leikkasi suurella, vanhanaikaisella veitsellä sen kaulan poikki\nja keräsi veren kannuun. Osa siitä kaadettiin sitten tuleen, joka nyt\npaloi heikkona ja matalana.\n\n»Samalla tavalla», pappi huusi, »tulee kuningas verellä sammuttamaan\nvihollistensa liedentulet.»\n\nHän piirsi verisen ristin Laputan otsaan ja hänen paljaaseen pintaansa.\n\n»Täten annan minä sinulle sinetin», hän lausui »sinä Jumalan kansan\npappi ja kuningas.»\n\nKannua kannettiin ympäri salia ja kaikki kokoontuneet kastoivat\nsormensa vereen ja tekivät merkin otsaansa. Siten sain minäkin uuden\ntahran otsaani entisten lisäksi.\n\n»Jumalan kansan Pappi ja Kuningas», näin puhui ääni jälleen, minä\nkutsun sinua ottamaan vastaan Pappi Johanneksen perintöä. Hän oli\nPappi ja Kuningas, kuningasten kuningas, hallitsijain hallitsija, koko\nmaailman valtias. Kun hän astui korkeuksiin, jätti hän pojalleen Pyhän\nKäärmeen, olemaan Jumalan lahjana ja valitun kansan liiton merkkinä.»\n\nJatkoa en käsittänyt. Luulen että se sisälsi pitkän rivin kuninkaiden\nnimiä, jotka olivat kantaneet Käärmettä. En tuntenut niistä\nainoatakaan, mutta lopussa olin kuulevinani nimen Chaka Hirmuinen, ja\nsilloin muistin Arcollin kertomuksen.\n\nKäärmeen Vartijalla oli nyt käsivarsillaan noin kaksi jalkaa pitkä\nja yhden jalan levyinen norsunluulaatikko, jossa oli omituisia\nleikkauksia. Hän seisoi savu-uhrista jääneen tuhkan takana josta,\nhuolimatta siihen kaadetusta verestä, vielä nousi ohuita savupilareita.\nHän avasi laatikon ja otti siitä esiin jotain, joka heilui hänen\nkädessään kuin säkenöivä tulenliekki.\n\n»Katsokaa Käärmettä», ja kaikki läsnäolevat — Laputaa lukuunottamatta\nmutta minä mukaanluettuna — kumarsivat kasvonsa maahan ja huusivat: Olv!\n\n»Te, jotka olette katselleet Käärmettä», kuului ääni jälleen,; »Teidän\nyllänne lepää vaitiolon ja rauhan lupaus. Yhtään verta te ette saa\nvuodattaa, ei ihmisestä eikä eläimestä, yhtään lihaa te ette saa\nnauttia, kunnes teidät vapautetaan tästä lupauksesta. Tästä puoliyön\nhetkestä seuraavan päivän auringonnousuun saakka te olette sidotut\nJumalan nimessä. Ken valan rikkoo, hänen ylitsensä on lankeava kirous.\nVeri on kuivuva hänen suonissaan ja liha on kuivettuva hänen luittensa\nympärillä. Hän on oleva rauhaton ja kirottu, henkeen ja vereen ovat\nKäärmeen Kostajat häntä vainoavat. Valitse, minun kansani, lupaus sitoo\nsinut.»\n\nKoko ajan me olimme kaikki olleet painuneina kasvoillemme, ja nyt\nkohosi voimakas suostumuksen huuto. Kohotin hieman päätäni nähdäkseni\nmitä nyt olisi tapahtuva.\n\nPappi nosti suuren ketjun niin korkealle, että se loisteli hänen päänsä\npäällä kuin verenpunainen gloria. En koskaan ole nähnyt tämänkaltaista\nkoristetta, ja luulen, että tuskinpa sellaista on vielä ollut olemassa.\nMyöhemmin sain sen käsiini ja saatoin tyystin tarkastaa sitä, nyt\nnäin siitä vain vilahduksen. Siinä oli viisikymmentä rubiinia, suurin\nniistä kyyhkysen munan kokoinen, pienin peukalonpään kokoinen. Niiden\nmuoto oli soikea, molemmilta puolilta hiottu ja kaikkiin niihin\noli kaiverrettu joitakin kirjaimia. Ehkä tämä vähensi niiden arvoa\njalokivinä, mutta vaikka nämä merkit olisi otettu pois ja kivet hiottu\nfaseteille, niin kuitenkin olisivat nämä rubiinit olleet maailman\nkaikkein jaloimmat. En ollut mikään jalokivikauppias, enkä tuntenut\nniiden raha-arvoa, mutta niin paljon ymmärsin, että sen täytyi olla\nkorkeampi kuin mitä yleensä tähän saakka on voitu aavistaakaan. Ketjun\nmolemmissa päissä oli suuri helmi ja kultainen solki. Unohdin kokonaan\nvaarallisen tilani, niin valtoihinsa sai koriste minut. Se että minä,\nDavid Crawfurd, 19-vuotias apulaiskaupanhoitaja afrikalaisessa kylässä,\nsaisin nähdä aarteen, jollaista ei mikään portugalilainen seikkailija\nollut onnistunut saavuttamaan, tuntui minusta käsittämättömältä.\nTuossa, ikäänkuin savukiehkuroissa leijuen, oli diadeemi, joka ehkä\njoskus muinaisina aikoina on saattanut koristaa itsensä Saaban\nkuningattaren otsaa.\n\nKun pappi kohotti käätyjä, valtasi seuran mahtava liikutus. Otsat\nnousivat tuhkasta, ja katseet kohotettiin nöyrästi kunnioittavina, ja\nrukoilevia puistattivat nyyhkytykset. Tällä hetkellä ymmärsin jotain\nAfrikan salaisuudesta, Pappi Johanneksen keisarikunnasta ja Chakan\nvoitoista.\n\n»Jumalan nimeen», kuului ääni, »minä luovutan Johanneksen perijälle\nJohanneksen Käärmeen.»\n\nLaputa otti kaulaketjun ja kietoi sen kahteen kierrokseen kaulansa\nympäri, niin että solki jäi riippumaan rinnalle. Tilanne oli muuttunut.\nPappi polvistui nyt hänen eteensä ja otti vastaan hänen kätensä päänsä\npäälle. Tunsin tällä hetkellä selkeästi, että Jumala huolimatta\nkaikesta tasa-arvoisuudesta oli määrännyt muutamat ihmisistä olemaan\nkuninkaita ja toiset palvelemaan. Tuossa seisoi Laputa sellaisena kuin\nhän tuli maailmaan. Rubiinit tummenivat hänen hohtavaa ihoaan vasten,\nmutta loistivat kuitenkin edelleen hillityllä valolla. Verenpunaisen\nketjun yllä kohosivat hänen kasvonsa, itsetietoisen ylpeät kuin\nroomalaisen keisarin. Vain hänen suurissa silmissään päilyi polttava\ntuli, kun hän katseli alamaisiaan.\n\n»Johanneksen perijänä», hän sanoi, »seison teidän edessänne pappina\nja kuninkaana. Minun valtakuntani tulee huomenna. Tänään olen pappi,\nJumalan ja kansani välimies.»\n\nHän rukoili — rukoili tavalla, jollaista en koskaan ennen ole kuullut\n— ja Israelin Jumalaa. Hän ei osoittanut rukouksiaan millekään\npakanalliselle epäjumalalle, vaan samalle Jumalalle, jonka puoleen\nhän niin usein kristillisissä kirkoissa oli kääntynyt. Tunsin\npaikkoja Esaiaksesta, Psalttarista ja Evankeliumeista, ja varsinkin\nIlmestyskirjan kahdesta viimeisestä luvusta. Hän pyysi, että Jumala\nantaisi hänen kansansa synnit anteeksi ja uudistaisi sen liiton, jonka\nhän oli tehnyt Siionin kanssa. Hämmästyneenä kuuntelin, kuinka johtaja\nvihki nämä villit Kristuksen lempeään oppiin. Hurmion hetkellä on\nhelppo pettää itseään, enkä epäillyt hänen vilpittömyyttään. Tunsin\nhänen sisimpänsä, joka oli täynnä hillitsemättömän villiä pakanuutta.\nTiesin, että hänen tarkoituksensa oli upottaa tämä maa vereen. Mutta\ntiesin myöskin, että tehtävä oli hänestä pyhä, ja että hän uskoi\ntaistelussa olevan mukanaan kaikki taivaan joukot.\n\n»Heikoille Sinä olet ollut väkevyys», ääni lausui, »turva myrskyssä,\nviihdytys tuskissa.»\n\nKuuntelin kuin noiduttuna hänen rukoustaan. Vanhat tutut sanat\nkouluajoiltani Kirkcaplessa kaikuivat jälleen korvissani. Toisinaan\nhänen äänenpainonsa muistutti aivan isäni ääntä, ja kun suljin silmäni,\nsaatoin luulla jälleen olevani lapsi. Niin paljon hän oli oppinut\npapillisesta kutsumuksestaan. Mitäpä kaikki ne kunnon ihmiset, jotka\nsiellä kotimaassa olivat kirkoissa ja saleissa olleet hänen ihailevia\nkuulijoitaan, olisivatkaan ajatelleet, jos he olisivat saaneet nähdä\nhänet tässä tilaisuudessa. Mutta hänen rukouksessaan oli enemmänkin\nkuin pyyntöä Jumalalta. Siinä kulki ikäänkuin pohjavirtana ylimielinen\nylpeys, miehen ylpeys, jonka edessä Kaikkivaltias on vain toinen ja\nsuurempi hallitsijain Hallitsija. Hän rukoili enemmän liittolaisena\nkuin alamaisena. Tunsin omituista liikutusta, puoleksi pelkoa puoleksi\nosanottoa. Vaistosin jälleen selvästi, että muutamat ihmiset ovat\nsyntyneet kuninkaiksi.\n\nRukous loppui siunaukseen. Sen jälkeen hän otti päälleen\nleopardintaljan ja kilven käteensä. Nyt hän oli enemmän kuningas\nkuin pappi, enemmän barbaari kuin kristitty. Ja nyt hän alkoi puhua\nkuninkaana.\n\nOlinhan kuullut hänen puhuvan ja pidin silloin hänen ääntänsä\nihmeellisimpänä mitä olen kuullut. Mutta tässä korkealle kaartuvassa\nsalissa kaksinkertaistui sen taikavoima. Hän vaikutti kuulijainsa\nsieluihin aivan kuten halusi. Hän herätteli heissä yhtä helposti\nylpeyden ja ilon tunteita kuin vihan ja raivon. Milloin istuivat\nkuulijat hiljaa henkeään pidättäen, milloin kaikui sali heidän\nvilleistä suosionosoituksistaan. Muistan kerran huomanneeni, että\nnaapurini Mwangan kasvot olivat kyynelistä aivan märät.\n\nLaputa puhui Pappi Johanneksen suuruudesta ja monista muista\nkuninkaista, joita en tuntenut. Hän kuvasi sankariaikaa, jolloin\njokainen hänen heimonsa jäsen oli soturi ja sankari, jolloin seudulla\noli rikkaita kraaleja, jotka valkoinen mies sitten oli häväissyt,\nja jolloin karja vaelsi tuhantisena kukkuloilla. Sitten hän kertoi\nvalkoisten konnantöistä, maasta joka oli anastettu omistajiltaan,\nepäoikeudenmukaisista laeista, jotka pakottivat etiopialaiset\nhalveksittuun orjan asemaan, pilkallisesti osoittavista sormista ja\nivailevista sanoista.\n\nJos puhujan tehtävä yleensä on herättää kuulijainsa intohimoja, niin\nvarmaan oli Laputa etevin puhuja mitä maa on päällään kantanut.\n\n»Mitä hyvää on valkoinen mies tehnyt teille?» hän huusi. »Kurjaa\nsivistystä hän on antanut teille. Sivistystä, joka on imenyt teistä\nkaiken ydinmehun. Väärän uskonnon, joka tahtoo pakottaa teidät orjan\nkahleisiin. Te, maan entiset herrat, olette nyt sortajain palvelijoita.\nJa kuitenkin on sortajia vain harvoja ja sisimmässään he pelkäävät\nteitä. He elävät yltäkylläisyydessä kaupungeissaan, mutta heidän\nsilmänsä ovat levottomina suunnattuina oveen, ettei vihollinen voisi\nheitä yllättää.»\n\nMutta en koetakaan proosallisilla sanoilla toistaa tuota\nihmeellistä kaunopuheisuutta. Lauseparsia, joita kuulijat tunsivat\nlähetyskokouksista, esiintyi puheessa, mutta ei valkoisten oppien\nmuodossa, vaan Jumalan sanomina omalle kansalleen. Laputalla oli avain\nsalaisuuksiin ja hän puhui selvästi. Hän lopetti puheensa kuvaamalla\nsortajain kukistumista ja sitä kultaista aikaa, mikä sitten seuraisi\nennen sorretuille. Uusi Etiopian valtakunta oli syntyvä, niin mahtava,\nettä valkoinen mies tulisi kaikkialla vapisemaan sen nimen edessä, niin\noikeudenmukainen, että sen suojassa jokainen saisi elää rauhassa ja\nonnessa.\n\nOikeastaan kai minun vereni olisi pitänyt kuohua kuullessani tällaista\nmaanpetoksellista puhetta. Häpeä tunnustaa, ettei näin ollut laita.\nOlin täydellisesti tuon ihmeellisen miehen lumoissa. Kun muut huusivat\nsuosiotaan, huusin minä mukana. Olin proselyytti, jos niin voi sanoa,\nainoastaan kiihtyneiden tunteiden puhuessa, aivojen ja järjen kokonaan\nnukkuessa. Sisässäni kuohui mieletön toivo kuulua Laputan joukkoon.\nTai oikeammin sanoen, halusin sellaista johtajaa, joka niin voi hallita\nalaisiaan kuin tämä mies. Olen kai jo kerran ennen sanonut, että\nminusta tulisi varmasti hyvä sotilas.\n\nKun Laputa oli päättänyt puheensa, syntyi syvä hiljaisuus. Kuulijat\nistuivat kuin uneen uuvutettuina, silmät suunnattuina kuninkaaseensa.\nHermot olivat äärimmilleen jännittyneet ja kuvitusvoima hehkuva. Minun\nitsenikin täytyi kamppailla lumousta vastaan, joka oli vallannut\nminut samoin kuin yksinkertaisimman alkuasukkaan. Pakotin itseni\nkatsomaan muiden kasvoja, vesiputousta, soihtuja. Vihdoin silmieni\nosuessa Henriquesiin, haihtui noituus. Hän oli ainakin yksi, johon ei\npuhe ollut vaikuttanut. Näin hänen ahmivan himokkaan katseensa olevan\nkiinnitettynä rubiineihin. Mielessäni vilahti ajatus, että Laputalla\noli vihollinen omassa leirissään, tuon kallisarvoisen pyhän esineen\ntavoittelija, jonka ihailulla ei ollut mitään yhteyttä hurskauden\nkanssa.\n\nTämän jälkeen muistan, että etummaisissa riveissä syntyi liikettä.\nPäälliköt olivat valmiita antamaan uskollisuudenvalan. Laputa otti\nketjun kaulaltaan ja huusi Jumalan todistajaksi, että hän ei tulisi\nkietomaan sitä kaulaansa, ennenkuin oli johtanut kansansa voittoon.\nSenjälkeen astuivat esiin päälliköt toinen toisensa jälkeen ja\nvannoivat uskollisuutta otsa norsunluulipasta vasten. Tällaista eri\nrotujen kokoelmaa ei varmaankaan koskaan vielä ole nähty. Joukossa oli\nrotevia zuluja ja scvazeja hiusrenkaineen ja liehuvine sulkineen. Oli\nmiehiä pohjoisesta raskaine pronssivitjoineen kaulassa ja pohkeissa:\nmiehiä, joiden korvien ja nenien läpi oli pistetty siipisulkia;\nmiehiä, joiden päät oli ajettu sileiksi ja toisia, joiden hiukset\nolivat omituisilla palmikoilla: muutamien ruumiit olivat kokonaan tai\nlähes kokonaan alastomat ja toisia joiden ruumiit olivat koristetut\ntaljoilla ja kaulanauhoilla. Muutamilla oli vaaleampi ihonväri, kun\ntaas jotkut olivat pikimustia, toisilla oli latteat neekerikasvot,\ntoisilla taas kapeat arabialaiset kasvot esiinpistävine sieraimineen.\nMutta kaikki olivat saman villin uskonkiihkon vallassa. He olivat tosin\nvannoneet olevansa vuodattamatta verta parina ensimmäisenä päivänä,\nmutta heidän silmistään ja hamuilevista käsistään näki, että heillä oli\ntarkoituksena myöhemmin korvata vahinko.\n\nOlin parin tunnin ajan elänyt kuin unien maassa, mutta nyt palasin\näkkiä todellisuuteen, sillä huomasin, että pian oli tuleva minun\nvuoroni vannoa vala. Olin äärimmäisessä rivissä ja sangen lähellä\nsisäänkäytävää, niin että minun vuoroni tulisi varmaan viimeisenä.\nRatkaiseva hetki läheni, ja tiesin joutuvani paljastetuksi, sillä ei\nollut mitään mahdollisuutta päästä valasta.\n\nLuulen nyt ensimmäistä kertaa päässeeni selvyyteen, mikä vaara minua\nuhkasi. Aikaisemmin olivat omituiset juhlamenot niin kiinnittäneet\nmieltäni, että olin unohtanut kaiken muun. Nyt seurasi vastavaikutus\nja vavisten odotin lähestyvää kostoa. Tällä hetkellä tunsin elämäni\nhirvittävimmän kauhuntunteen. Minulla oli vielä paljon kestettävänä,\nmutta silloin myöhemmin olivat aistini ikäänkuin turtuneet. Nyt\nsitävastoin olivat aistini ammollaan kaikesta näkemästäni ja\nkuulemastani ja tunteeni olivat herkimmilleen kiihtyneet. Kaikki\njäseneni vapisivat kun Mwanga astui esiin. Luola keinui silmissäni,\nnäin kaikki päät moninkertaistuneina, ja käsitin vain hämärästi, että\nnaapurini palasi vannomasta.\n\nEllen olisi pelännyt Laputaa vähemmän kuin naapureitani, ei mikään\nolisi saanut minua esiin. He saattoivat repiä minut kappaleiksi, mutta\nhänelle oli vala peruuttamaton ja loukkaamaton. Horjuen nousin ja\nvaapuin eteenpäin. Katseeni oli suunnattuna norsunluulippaaseen, joka\ntanssi silmissäni ja lopuksi se hävisi.\n\nÄkkiä kuulin äänen — Henriquesin äänen — huutavan: »Jumalan tähden,\nurkkija.» Joku tarttui minua kurkusta, mutta en tehnyt vastarintaa —\nolin ehtinyt sen asteen yli.\n\nKaulani vapautettiin ja sensijaan sidottiin käteni selän taakse. Minä\nolin mahtanut seistä siinä kuin muissa maailmoissa oleva, narrimainen\nhymy huulilla, irtipäästettyjen pahojenhenkien raivotessa ympärilläni.\nMinusta tuntui kuin olisin kuullut Laputan äänen sanovan: »sehän on\nmeidän kauppamiehemme.» Laputan kasvot oli ainoa mitä näin ja ne olivat\njärkkymättömän tyynet. Saattoi olla, että hänen huuliensa yllä leijui\nilakoivan hymyn häivähdys.\n\nMiljoonat kädet tuntuivat tarttuvan minuun ja musertavan minut, mutta\nmelun yllä kaikui korviini tiukat komennussanat.\n\nSitten menin tainnuksiin.\n\n\n\n\nXII.\n\nSANOMA KAPTEENI ARCOLLILTA.\n\n\nJoskus olen lukenut miehestä, joka yksinomaan tuhansien käsien\nlakkaamatta toistuvasta kosketuksesta lopuksi meni murskaksi.\nHänen murhaajansa eivät olleet kovakätisiä, mutta heidän\nhellittämättömyytensä tuotti lopuksi kuoleman tuolle uhrille. En luule,\nettä minua suoranaisesti pahoinpideltiin luolassa. Minut varmasti\nsidottiin ja kannettiin ulos sekä jätettiin vartioiden haltuun. Mutta\nsittenkin tuntui minusta, kun heräsin tajuttomuudesta, kuin minua olisi\njulmasti piesty ja lyöty joka paikkaan. Kireät nahkaremmit hankasivat\nranteitani, nilkkojani ja hartioitani, ja kuitenkin johtui tästä vain\nosa kärsimyksistäni. Yhtä hyvin saattaisi joutua jonkun villieläimen\nraadeltavaksi kuin kafferijoukon käsiin. He itse ovat erittäin\ntunteettomia kaikelle kivulle — olen itse kerran nähnyt zulun seisovan\nhehkuvalla raudalla aivan huomaamattaan, kunnes tunsi palaneen nahkansa\nhajua. Kuinka tahansa, niin joka tapauksessa tuntui minusta tultuani\nsidotuksi kafferien käsillä ja kannetuksi kafferien hartioilla, kuin\nolisin ottanut osaa villien härkien tappeluun.\n\nMakasin aivan hiljaa ja katselin kuuta. Minut oli viety erään metsikön\nreunaan ja kaikkialla ympärillä hääräsi joukkoja valmistautuessaan\nmarssikuntoon. Varmaankin kaikki tietävät, millä tavoin alkuasukas\nloruilee ja puhua pälpättää ollessaan pienimmässäkin hommassa. Kun\nkaikki nyt tapahtui syvän äänettömyyden vallitessa, oli se vain varma\ntodistus Laputan raudanlujasta hallituksesta. Kuulin vain hevosten\njalkojen töminää ja kärryjen kolinaa, kun he liikkuivat tiellä, joskus\nkiirehtivää kuiskutusta ja silloin tällöin kuului joku terävämpi\nkomennussana.\n\nJos joku tämän lukijoista arvelee, ettei ole mitään erityisen\nepämiellyttävää maata sidottuna, niin koetelkoon itse. Jättäytyköön\nhän yksin saamatta tilaisuutta liikuttaa kättä tai jalkaa, ja puolen\ntunnin kuluttua hän jo on huutava apua. Voimattomuuden tunne oli aivan\ntukehduttaa minut, ja minusta tuntui kuin makaisin haudattuna, sen\nsijaan että ylläni kaartui taivas ja yötuuli leyhkäili kasvoillani.\nKoetin huutaa, mutta sain suustani vain heikosti pihisevän äänen.\nAivoissani alkoi pyöriä, ja kun katsoin kuuta, huomasin, että sekin\nseurasi tahdissa mukana. Olin nääntyä ahdistukseen. Laitani oli kovin\nhuonosti.\n\nOikeastaan se oli Mwanga, joka pelasti minut tulemasta hulluksi. Hänet\noli pantu vahtimaan minua ja hän alotti palveluksensa kolhaisemalla\nminua kovasti rintaan. Kierähdin ruohikoisella rinteellä muutaman\nkerran. Musta elukka istahti sitten viereeni ja pisti minua\npyssynpiipulla.\n\n»Halloo, baas», hän sanoi englanniksi murtaen. »Kerran te ajoitte minut\nulos puodistanne ja kohtelitte minua kuin koiraa. Nyt on Mwangan vuoro.\nNyt te olette Mwangan koira ja pian hän pieksää teidät hengiltä.»\n\nMinun häipyvät aistini palasivat. Näin hänen verenkarvaisista\nsilmistään, mitä minulla oli odotettavissa. Rakastettava villi\njatkoi kuvaustaan siitä, millä tavalla pieksentäni tapahtuisi. Hän\npieksäisi niin kauan, että lihat erkaantuisivat ja loput hän heittäisi\nshakaaleille.\n\nTämä oli tavallista kafferikerskailua ja se suututti minua. Mutta\nkatsoin viisaimmaksi olla olematta välittävinäni siitä.\n\n»Jos aijot tehdä minusta orjasi, niin on tyhmää lyödä minua niin\nkovasti. Enhän voisi senjälkeen enää tehdä työtä hyväksesi.»\n\nMwanga irvisti ilkeästi. »Te jäätte minun orjakseni vain yhdeksi\npäiväksi ja yhdeksi yöksi. Sitten tapamme teidät — hitaasti. Teidät\npoltetaan, kunnes luut putoavat maahan ja sitten teidät paloitellaan\nveitsellä aivan pieniksi.»\n\nJumalan kiitos, tunsin kuinka rohkeuteni ja mielenmalttini alkoi\npalautua.\n\n»Mitä minulle huomenna tehdään», sanoin, »se on Inkulun asia, eikä\nsinun. Minä olen _hänen_ vankinsa. Mutta jos sinä nostat kätesi minua\nvastaan tänään, ja minä kadotan tipankaan verta, niin Inkulu antaa\nsinulle nopean ja pikaisen tuomion. Vala sitoo sinua, ja tiedät aivan\nhyvin, mitä tapahtuu, jos rikot sen». Ja minä toistin sangen hyvin\nonnistuen matkimaan papin ääntä, sen kauhean kirouksen, jonka olin\nkuullut luolassa.\n\nMaksoi vaivan nähdä raukan kasvoihin nyt ilmestynyt kauhu. Olin\narvannut, että hän oli arka raukka, kun hän kerran oli kerskailija, ja\nnyt tiesin sen. Hän vapisi ja piti käsiä silmillään.\n\n»Mutta, baas», hän kähisi, »sehän oli vain leikkiä. Mitään pahaa ei ole\ntapahtuva teille tänään. Mutta huomenna...» — ja hän tuli hiukkaista\niloisemmaksi.\n\n»Huomenna saamme nähdä, kuinka käy», sanoin stooalaisella tyyneydellä,\nsamalla kuin rummunpärinä äkkiä täytti leirin.\n\nSe oli lähdön merkki, sillä idässä näkyi jo kalpea kultainen kajastus\npuiden yli. Käsiäni ja jalkojani kahlehtivat siteet irroitettiin ja\nminut paiskattiin hevosen selkään. Sitten jalkani jälleen sidottiin\nhevosen vatsan alitse kiinni toisiinsa. Hevoseni ohjakset yhdistettiin\nMwangan ohjaksiin, joten minulla ei ollut pakomahdollisuuksia, vaikkapa\njalkani olisivat olleet vapaat.\n\nAjatukseni olivat synkät. Kaikki oli mennyt laskujeni mukaan, mutta\nkylmäverisyyteni oli kuin poispuhallettu, eikä minulla ollut enää\nmitään luottamusta pelastumiseeni Letaban luona. Mitä Inandan Kraaliin\ntulee, ajattelin sitä peittämättömällä kauhulla. Edellisenä yönä jo\nolin saanut silmätä pimeyteen, joka hirvitti minua. Minkälaista osaa\nsaisinkaan näytellä tulevassa puhdistusjuhlassa? Varmaankin hyvin\ntunnetun syntipukin osaa. Ruumiilliset tuskani olivat kuitenkin tällä\nhetkellä ehkä vielä raskaammat kestää kuin henkinen masennukseni.\nTunsin itseni aivan väsymyksen murtamaksi ja päätäni pakotti hirveästi.\nEmme olleet matkanneet vielä pitkälti, kun luulin katkeavani. Hevoseni\njuoksi epätasaista ravia, laimeasti sanottuna, — tuntui aivan kuin\nolisin ollut kidutustuolissa. Muistin että Ranskan Konventin aikoina\nkuljetettiin vankeja tällä tavalla ja ymmärsin miltä heistä mahtoi\ntuntua. Kun kuulen kerrottavan jostakusta, joka on suorittanut urhean\nteon, haluan aina tietää, missä määrin kyseessäoleva henkilö sillä\nhetkellä on ruumiillisesti voimissaan. Tällä seikalla on näet minun\nmielestäni suuri vaikutus mielen rohkeuteen, ja vasta niitä, jotka\nruumiillisten kärsimysten alaisina suunnittelevat ja suorittavat\nsankaritekoja, saatan kunnioittaa urheina miehinä. Itselläni ei tällä\nhetkellä ollut enemmän rohkeutta kuin kananpojalla, laahautuessani\nsiinä Mwangan vieressä eteenpäin. Toivoin melkein, että hän jälleen\nalkaisi solvata minua jollain tavoin, niin että saisin jotain\najankulua, mutta hän pysyi itsepäisesti aivan vaiti. Hän oli yrmeä, ja\nluulen että hän hieman pelkäsi minua.\n\nKun aurinko nousi, saatoin paremmin tarkastella joukkoja ympärilläni.\nEn väitä, että arvaan oikein, mutta luulen että heitä ei saattanut\nolla kahtakymmentätuhatta vähempää. Jokainen mies oli parhaassa ijässä\nja jokainen oli varustettu hyvällä kiväärillä ja miekalla. Mukana ei\nollut lainkaan vanhanaikaisia norsupyssyjä, jollaisia olen nähnyt\nkafferikraaleissa, vaan kaikki olivat hienoja mauserkiväärejä, ja\nmiehet kantoivat niitä tavalla, joka näytti, että he osasivat taidon.\nMonen kuukauden harjoitus oli varmasti ollut kaiken tämän edellä, ja\nihaillen ihmettelin jälleen sitä miestä, joka oli kyennyt kaiken tämän\naikaansaamaan. Tykkejä en nähnyt, ja sekin ainoa kuormavaunu, joka\noli mukana, oli muonitusta varten. Ei edetty suorissa riveissä vanhan\nmallin mukaan. Noin kolmasosa joukoista oli ratsain ja tämä muodosti\nkeskuksen. Molemmilla sivustoilla levisi jalkaväki melko laajalle\nulospäin, mutta kaikessa epäjärjestyksessä näytti olevan järjestelmää,\nsillä tiheässä metsässä olisivat tiiviisti suljetut rivit olleet\nmahdottomat. Joka tapauksessa pysyivät joukot koossa erinomaisesti, ja\nkun rupesimme nousemaan erästä rinnettä, tuntui koko armeija liikkuvan\nyhdellä kertaa. Huomasin olevani keskustan jälkijoukoissa, mutta\ntoisinaan jonkun korkeamman paikan päälle päästyämme saatoin selvästi\nnähdä etummaisetkin joukot. Laputaa, joka ratsasti arvatenkin aivan\netupäässä, en voinut nähdä, mutta aivan joukkojen keskessä havaitsin\nvanhan papin, Käärmeen Vartijan, aarteineen, jota hän kantoi vankan\nvartioston ympäröimänä eräänlaisilla paareilla, joita portugalilaiset\nnimittävät machilaksi. Papin vieressä ratsasti valkoinen mies,\nHenriques. En voinut ymmärtää, kuinka Laputa saattoi luottaa tuohon\nmieheen. En ollut unohtanut hänen kasvojensa ilmettä, kun hän näki\nrubiinit. Ehkäpä saisin kuitenkin portugalilaisesta hänen roistomaisten\nvaikuttimiensa vuoksi liittolaisen itselleni.\n\nPäättäen auringon asemasta oli kello kymmenen, kun me sivuutimme\nUmvelosin ja jatkoimme matkaa pitkin Labongon vasenta rantaa. Kaupassa\nei ollut paljoa ryöstämistä, mutta silti kafferit syöksyivät sen\nkimppuun ja kiskoivat irti kaiken puuaineen polttopuiksi. Minut valtasi\nperin omituinen tunne nähdessäni sen aterian jätteiden, jonka olin\ntarjonnut Laputalle, nyt sujuvan kafferien suihin. Ajattelin niitä\npitkiä aurinkoisia päiviä, joita olin istunut kiertävässä puodissani,\nja hollantilaisten farmarien käyntejä ostoksilla. Nyt olivat he kaikki\nvainajia ja itse olin matkalla kohti samaa kohtaloa.\n\nPian näkyi vuoriston siintävä ketju lännessä, ja saatoin nähdä Pikku\nLabongon laskun häämöittävän. Ajattelin, mahtoiko Arcoll miehineen\ntodella olla siellä, meitä odottamassa. Tällä hetkellä tunsin\nitseni niin kurjaksi, että lakkasin ajattelemasta tulevaisuutta.\nViimeksi olin syönyt seitsemäntoista tuntia sitten, ja olin pyörtyä\nunenkin puutteessa. Jäseniäni pakotti niin ankarasti, että olisin\nsaattanut itkeä kivusta kuin lapsi. Kaikki tämä yhtyneenä hermojeni\nylirasitukseen teki, että en saattanut kestää enempää, ja ellei\njuuri olisi annettu pysähdysmerkkiä, olisin jälleen vaipunut\ntainnoksiin. Mutta päivällisaikaan, sitten kun olimme menneet\nBlaauwildebeestefonteinista tulevan tien yli Portugalin alueen\nrajan yli, saavuimme leveän, mutta matalan kaalaamon kohdalle\nPikku Labongossa. Kaffereilla on tapana levätä tähän aikaa ja nyt\nleiriydyttiin joen rannalle.\n\nVoin vieläkin tuntea kuuman maan ja raikkaan veden tuoksun, kun\nhevoseni nousi ylös rantapengertä. Senjälkeen tuntui sieraimissani\nsytytettyjen nuotioiden savu. Ijäisyys tuntui kuluvan, ennenkuin köydet\njalkojeni ympäriltä irroitettiin, ja minä sain paneutua pitkäkseni\nmaahan. Makasin kuin tukki ja nukuin kymmenessä sekunnissa.\n\nKaksi tuntia myöhemmin heräsin virkistyneenä, mutta viiltävää nälkää\ntuntien. Jälleen olivat polveni ja nilkkani sidotut, mutta pahin\njäykkyys oli kuitenkin hävinnyt unen aikana. Kaikki alkuasukkaat\nistuivat ryhmissä nuotioiden ympärillä, mutta kukaan ei lähestynyt\nminua. Tämä yksinäisyys ei kuitenkaan antanut mitään tilaisuutta\npakenemiseen. Siitä tulin vakuutetuksi, riuhtaistessani siteitäni\nturhaan. Kun joka tapauksessa halusin jotain syötävää, huusin Mwangaa,\nmutta häntä ei näkynyt eikä kuulunut. Ainoa mihin saatoin ryhtyä oli,\nettä kierittäydyin pahimmasta auringonpaahteesta erään pensaan varjoon.\n\nMuuan kafferi oli pensaan toisella puolella, ja näytti irvistävän\nminulle. Hitaasti hän siirtyi minun puolelleni ja seisoi nyt katsellen\nminua ilmeisellä mielenkiinnolla.\n\n»Jumalan tähden, hanki minulle vähän syötävää», sanoin. »Kyllä, baas»,\nkuului vastaus, minkä jälkeen hän katosi palatakseen kohta mukanaan\nkuumalla jauhopuurolla täytetty puukulho sekä astia, jossa oli vettä.\n\nKun en voinut käyttää käsiäni, kafferi syötti minua veitsensä terällä.\nSellainen suolaton puuro ilman maitoa ei ole mitään herkkua, mutta\nsummattomaan nälkääni olisin syönyt sitä vaikka sammiollisen.\n\nVähitellen huomasin, että kafferilla oli jotain sanomista minulle.\nSyöttäessään minua hän alkoikin puhua minulle hiljaa englanninkielellä.\n\n»Baas», hän sanoi, »minä tulen Ratitswanin luota ja minulla on teille\nsanoma häneltä.»\n\nYmmärsin, että Ratitswan täytyi olla alkuasukkaitten käyttämä nimitys\nArcollista. Kenkään muu ei saattanut lähettää minulle sanomaa.\n\n»Ratitswan sanoo», hän jatkoi, »että teidän on oltava varuillanne\nDupreen kaalamon luona. Itse pysyttelen teidän läheisyydessänne ja\nkatkaisen siteenne, ja sitten kun Ratitswan alkaa ampua, on teidän\nuitava yli.»\n\nNämä uutiset nostivat taakan hartioiltani. Näinollen oli Colin saapunut\nperille ja ystäväni olivat valmiit vapauttamaan minut. Niin helposti\ntulee lohdutetuksi yhdeksäntoista vuoden ikäisenä, että mieleni kääntyi\nnyt mustimmasta epätoivosta riemulliseen toivorikkauteen. Pidin\njo pelastustani aivan varmana ja koko kapinaa tyhjiin rauenneena.\nAjatuksissani näin aarteet käsissäni ja tunsin jo kuinka jalkani oli\nHenriquesin niskalla.\n\n»En tiedä nimeäsi», sanoin kafferille, »mutta sinä olet hyvä mies. Kun\nkaikki tämä on ohitse, en ole unohtava sinua.»\n\n»Minulla on vielä kirjallinen sanoma baasille», hän vastasi. »Se on\nkirjoitettu jollakin vieraalla kielellä. Kääntäkää päänne pensaaseen\npäin ja katsokaa, minä pidän paperia kulhon sisässä, jotta voitte lukea\nsen.»\n\nTein työtä käskettyä ja näin likaisen puoliarkin suuruisen paperipalan,\njossa oli kafferin peukalon jättämät jäljet. Sille oli kirjoitettu\njoitakin sanoja Wardlawin käsialalla ja — kuvaavaa miehelle —\nlatinaksi, mikä ei ollut niinkään hullumpi salakieleksi. Luin\nseuraavaa: »Henricus de Letaba transeunda apud Duprei vada jam nos\ncertiores fecit.» (= Henriques on jo kertonut meille ylimenosta Dupreen\nkaalamon luona).\n\nOlin näinollen arvannut oikein. Henriques oli alkuasukkaiden asian\npetturi. Arcollin sanoma oli antanut minulle uutta rohkeutta, mutta\nWardlawin tieto antoi minulle erittäin arvokasta lisävalaistusta.\nKaduin, etten ollut aina omistanut koulumestarille täyttä oikeutta. Hän\nei ollut turhanpäiten kotoisin Aberdeenista.\n\nKysyin kafferilta, kuinka pitkä matka oli Dupreen kaalamolle ja sain\ntietää, että sinne oli kolmen tunnin marssi. Heti pimeän tultua pitäisi\nmeidän jo olla siellä. Hän oli saanut määräyksen ratsastaa minun\nvierelläni Mwangan asemasta, joka ei ollut halukas tähän toimeen.\nKuinka hän oli järjestänyt tämän, en tiedä, mutta Arcollin miehillä\non oma tapa saada tahtonsa läpi. Hän lupasi vapauttaa minut heti kun\nensimmäinen laukaus kuuluisi. Siihen mennessä hänen täytyi epäluulojen\nvälttämiseksi pysytellä hieman etäämpänä.\n\nOn olemassa kertomus eräästä kuningas Arthurin ritarista — Sir\nPercivalista muistaakseni — että hän kerran ratsastaessaan metsän\nläpi tapasi leijonan taistelussa käärmeen kanssa. Hän veti esiin\nmiekkansa ja auttoi leijonaa, koska käärme oli vihattavampi noista\nkahdesta. Minusta esitti Laputa nyt leijonaa ja Henriques käärmettä, ja\nviihtymättä kummankaan kanssa erikoisesti tahdoin kuitenkin mieluummin\nsaada käärmeen pois pelistä. Hän oli ryhtynyt peliin yksinomaan\nrubiinien vuoksi, mitään muuta hän ei koskaan ollut halunnut. Nyt hän\noli jollain tavalla päässyt perille Arcollin suunnitelmista ja oli\nheti lähettänyt hänelle varoituksen, toivoen voivansa hävitä yleisessä\nseka-melskassa Letaban luona siinä tapauksessa, että Laputan joukot\nhajoitettaisiin. Jos hänen onnistuisi saada rubiiniketju haltuunsa ja\npaeta Lebombon yli Mozambiqueen, olisi kapina hänelle senjälkeen aivan\nyhdentekevä. Enempää ajattelematta päätin paikalla, että tämä ei saisi\nhänelle onnistua — vaikkakaan en vielä tiennyt, kuinka minun olisi\nmeneteltävä. Jos minulla vain olisi ollut pistooli, olisin ampunut\nhänet, mutta minullahan ei ollut mitään asetta. Minun oli mahdoton\nvarottaa Laputaa, sillä vaikka minua uskottaisiinkin, vahvistaisi se\nvain minun kohtaloni. Laputan täytyi päästä Dupreen kaalamolle, siinä\noli minun ainoa pelastusmahdollisuuteni, mutta yhtä varmasti minun\ntäytyi keksiä joku keino portugalilaisen paljastamiseksi.\n\nVarjo lankesi polulle ja katsahtaessani ylös, huomasi juuri sen miehen,\njota ajattelin seisovan edessäni. Henriquesin suupielessä riippui\nsavuke ja kädet olivat housuntaskuissa. Hän katseli minua omituisesti\nhymyillen.\n\n»No, herra kauppamies», hän sanoi, »mehän olemme tavanneet jo ennenkin\ntoisemme, vaikka tosin silloin hauskemmissa olosuhteissa.\n\nEn vastannut, sillä minulla oli tarpeeksi muuta ajateltavaa.\n\n»Ellen erehdy, olimme matkatovereita laivassa», hän jatkoi. »Arvelenpa,\nettä teistä olisi miellyttävämpää loikoa lepotuolissa peräkannella\ntupakkaa poltellen kuin tässä paahteessa.»\n\nVaikenin edelleen. Jos hänen tarkoituksensa oli tehdä pilaa minusta,\nniin David Crawfurd ei alentuisi vaihtamaan ainuttakaan sanaa hänen\nkanssaan.\n\n»Teidän ei tarvitse lainkaan olla noin hapan. En ole tehnyt teille\nmitään liikaa. Meidän kesken sanoen» — tässä hän alensi ääntään —\n»koetin auttaa teitä, mutta te olitte nähnyt aivan liian paljon\nvoidakseni päästää teitä pakoon. Mikä paha henki ajoikaan teidät\nvarastamaan hevosen ja ratsastamaan luolaan? En puhu mitään siitä, että\nte kuuntelitte, mutta jos teillä olisi ollut hyttysen verran järkeä,\nolisitte kai lähtenyt vuoristoon uutisinenne. Mutta asiasta toiseen,\nkuinka te menettelitte vakoillessanne? Arvaan että olitte hyvin\nkätkeytynyt kellariin. Kunnon Laputamme oli narri, kun ei katsonut\ntarkemmin perään, mutta minun täytyy sanoa, että te näyttelitte aivan\nsuurenmoisesti.»\n\nYhdeksäntoista vuotiaan turhamaisuutta voi helposti käyttää hyväkseen.\nTartuin koukkuun.\n\n»Tiedän kyllä, millaisiin varovaisuustoimenpiteisiin te katsoitte\ntarpeelliseksi ryhtyä», mumisin.\n\n»Vai niin, te kuulitte? Niin, tunnustan, että kernaasti menen pohjaan\nsaakka silloin kun ryhdyn johonkin.»\n\n»Kuten esimerkiksi Koodoon tasangolla», sanoin.\n\nHän istuutui viereeni ja nauroi hiljaa. »Vai niin, te kuulitte minun\nkertomukseni. Te olette reima poika, herra kauppamies, mutta ette\nkuitenkaan tarpeeksi. Ettekö usko minun voivan näytellä yhtä hyvin\nosaani kuin te omaanne?» Ja sitten hän taivutti keltaiset kasvonsa\naivan lähelleni.\n\nLuonnollisesti ymmärsin mitä hän tarkoitti. Enkä uskonut häntä\nhetkeäkään, mutta älysin käyttää aikaa hyväkseni.\n\n»Tahdotteko todella uskotella minulle, että te ette ole murhannut\nhollantilaisia ja että te ette muka olisi aikonut tappaa minua?»\n\n»Tahdon saada teidät uskomaan, etten ole mikään pöllöpää», hän vastasi\nja sytytti uuden savukkeen.\n\n»Nähkääs, herra kauppamies, olen valkoinen ja valkoisten edut ovat\nminun etujani. Minkä vuoksi luulette minun oikeastaan olevan täällä?\nYksinkertaisesti senvuoksi, että olen ainoa mies koko Afrikassa, jolla\noli kylliksi rohkeutta ottaakseen selvää tästä asiasta. Olen täällä\nnitistääkseni Laputan ja niin tulen tekemäänkin, sen lupaan.»\n\nEn ollut valmistautunut tällaiseen uskomattomaan julkeuteen. Tiesin,\nettä hänen jokainen sanansa oli valhetta, mutta mies tyrmistytti minua,\nja halusin kuulla enemmän.\n\n»Otaksun teidän tietävän, kuinka teidän tulee käymään», hän jatkoi ja\nnapautti tuhkan savukkeestaan. »Huomenna Inandan Kraalissa, kun valan\naika on mennyt umpeen, tulette saamaan esimakua kafferien tavoista.\nEi kuolemaa, rakas ystävä, se olisi liian yksinkertaista — ei, vaan\nhidas vitkallinen kidutus. Olette tunkeutunut heidän pyhäkköönsä ja\nteidät uhrataan Laputan jumalalle. Olen jo ennen nähnyt alkuasukkaitten\nkidutustapoja, ja vakuutan, että teidän oma äitinne kääntyisi teistä\ninhoten pois sittenkun olette saanut läpikäydä ne.»\n\nVaikenin, vaikka sisässäni kulki kauhun väristys.\n\n»No niin», Henriques alotti jälleen, »asianne on sangen huono, mutta\nehkäpä voin auttaa teitä. Mitä sanotte siitä, herra kauppamies, jos\npelastan teidät elämään? Olette tässä kuin lintu häkissä voimatta\nmitään tehdä. Minä olen ainoa, joka voin pelastaa teidät. Ja olen\nmyöskin halukas tekemään sen — määrätyillä ehdoilla.»\n\nMinulla ei ollut halua kuunnella noita ehtoja, sillä saatoin sangen\nhelposti ajatella mitä ne olivat. Viha tuota miestä kohtaan kohosi\nkurkkuuni saakka. Hänen viekkaissa silmissään ja julmassa suussaan\nluin murhaa ja petturuutta. En edes pelastuakseni kauhistuttavimmasta\nkuolemasta tekisi liittoa tuon roiston kanssa.\n\n»Kuulkaa, herra portugalilainen», huusin. »Te sanotte minulle suoraan,\nettä olette vakoilija. Jos minä nyt huudan tämän asian koko leirille?\nSilloin ei Laputa kauvoja aikaile kanssanne.»\n\nHän nauroi ääneen. »Olette suurempi aasi kuin luulinkaan. Kukapa teitä\nuskoisi, hyvä ystävä? Ei ainakaan Laputa. Eikä ainoakaan mies koko\nleirissä. Kiitokseksi vaivoistanne saisitte vain vähän lujemman köyden\nkoipienne ympärille.»\n\nNyt olin heittänyt kaikki ajatukset diplomaattisesta menettelystä.\n»Olkoon niin, ja kuule nyt vastaukseni, sinä keltainen paholainen.\nVaikkapa minut keitetään elävältä, en halua jäädä kiitollisuudenvelkaan\nsinulle vapaudestani. Tiedän että sinä olet valkoisten asian pettäjä,\nlikainen L.T.K:n huijari, heittiö, jonka nimeä kukaan kunniallinen mies\nei kehtaa mainita. Nyt tunnustat itse, että myöskin aijot kavaltaa\ntämän järjettömän kapinan. Sinä olet murhannut hollantilaiset ja\nJumala tietää, kuinka paljon muita, ja minutkin sinä olisit tahtonut\ntappaa. Rukoilen taivasta, että ne, joiden asian jo olet pettänyt ja\nne, joiden asian aijot pettää, yhtyisivät polkemaan hengen sinusta ja\nlähettämään sielusi helvettiin. Tiedän mitä haluat minulta, ja minä\npaiskaan tarjouksesi takaisin vasten naamaasi. Mutta yhden asian tahdon\nsinulle sanoa — sinä olet tuomittu. Valkoiset ovat valmiina ja sinä et\ntule koskaan pääsemään Lebombon yli. Sekä mustat että valkoiset tulevat\nlyhyen ajan kuluessa jakamaan sinulle oikeutta ja sinun ruumiisi\njätetään metsään mätänemään. Ja lähde nyt kauas minun näkyvistäni, sinä\nkonna.»\n\nTällä hetkellä kasvoi vihani niin yli äyräittensä, että unohdin\nkokonaan siteeni ja uhkaavan asemani. Olin innoittunut kuin vanha\nprofeetta ja minulla oli tunne lähenevästä kostosta. Henriques\nkuunteli minua vaijeten, mutta hänen hymyilynsä muuttui ärtyneeksi\nirvistykseksi, ja hänen keltaisille poskilleen nousi puna.\n\n»Kuten herra haluaa», hän sanoi sitten ja sylkäisi kasvoilleni. Sitten\nhän huusi kafferikielellä, että olin loukannut häntä, ja pyysi, että\nminut sidottaisiin lujemmin ja pantaisiin kapula suuhun.\n\nArcollin sanansaattaja tuli ja noudatti hänen pyyntöään. Tuo mainio\nmies syöksyi päälleni, kuten näytti, raivoissaan. Hän teki parhaansa\nsitoakseen minut uudelleen aivan uusilla köysillä, mutta solmut olivat\nhyvin höllät ja koko juttu oli pelkkää ilveilyä. Suukapulaksi hän otti\njotain mikä näytti puukappaleelta, mutta joka todellisuudessa oli\nkuivanut banaanin kappale. Ja koko ajan kuin Henriques oli kuuleman\npäässä hän vyörytti päälleni suurenmoista kiroustulvaa.\n\nRummut kuuluttivat marssiin, minut paiskattiin jälleen hevosen selkään,\nja Arcollin kafferi sitoi ohjakseni omiinsa. Kafferi ei vilkuta silmää,\nmutta tällä minun saattajallani oli tapa siristää silmiään mikä tekee\nsaman vaikutuksen, ja ratsastuksen kestäessä kafferini vähän väliä\nirvisteli minulle tuolla kummallisella tavallaan.\n\nHenriques halusi minun apuani päästäkseen käsiksi rubiineihin, se\noli varmasti hänen ehdotuksensa, jonka hän aikoi tehdä minulle.\nMutta minä olin päättänyt mieluummin kuolla kuin nähdä rubiinit\nportugalilaisen käsissä. Hän toivoi, että alkuasukasarmeija lähtisi\nepäjärjestyksessä pakoon Arcollin ilmestyessä joen yli mentäessä, ja\naikoi sitten sekasorron aikana vallata rubiinilippaan itselleen. Minun\nsuunnitelmanani oli nyt päästä mahdollisimman lähelle vanhaa pappia,\nennenkuin lähestyimme ylimenopaikkaa, ja sanoin vartijalleni mitä\ntoivoin. Hän nyökkäsi ja sitten onnistui meidän vähitellen hinautua\nlähemmä ja lähemmä. Erinäiset olosuhteet auttoivat meitä. Kuten jo\nolen maininnut, eivät rivit olleet tiheät, ja kuin kun maasto oli\nepätasaista, saattoi päästä lähinnä marssivien edelle. Kerran menimme\nsuoraan erään lammikon yli, jonka muut katsoivat tarpeelliseksi\nkiertää. Muutaman tunnin kuluttua olimme niin lähellä päämääräämme,\nettä olisin voinut esimerkiksi kivellä tavoittaa Henriquesin pään, joka\nratsasti lähellä kalleutta kuljettavaa pappia.\n\nTalvipäivä alkoi nopeasti painua hämäräksi. Kaukaiset kukkulat saivat\nauringon laskiessa kirjavia värivivahteita ja varjot venyivät metsässä\npitkiksi. Me pyrimme yhä lähemmä pappia ja pian olimmekin vain noin\nparinkymmenen kyynärän päässä kantopaareista. Kaukana edessäpäin näin\navaran, hohtavan vedenpinnan korkeine, metsääkasvavine rinteineen.\n\n»Dupreen kaalaamo», saattajani kuiskasi. »Rohkeutta, Inkoos, (= suuri\nylimys), tunnin kuluttua olette vapaa.\n\n\n\n\nXIII.\n\nLETABAN KAHLAAMO.\n\n\nPimeys lisääntyi nopeasti lähestyessämme jokea. Ylempänä olevista\ntyynistä vesistä, samoinkuin alempaakin nousi ohut valkoinen usva,\nmutta itse pitkät matalikot joessa näkyivät selvästi. Sydämmeni alkoi\ntykyttää voimakkaasti, mutta hallitsin kuitenkin itseni ja rukoilin\nkärsivällisyyttä. Rohkeuteni heikkeni, kun tuijotin pimeyteen.\nLapsellisuudessani olin luullut saavani nähdä heti ystäväni, tai\nainakin vilahduksen heistä toisella rannalla, mutta kaikki oli tyhjää\nja hiljaista.\n\nKaalamo joessa tekee terävän kulman. En tiennyt tätä ja senvuoksi\nihmettelin nähdessäni etujoukkojen kääntyvän, kuten näytti, yläjuoksuun\npäin. Laputan voimakas ääni kuului jakavan käskyjä, joita toistettiin\nrivi riviltä eteenpäin, ja senjälkeen molemmat sivustat puristuivat\nkokoon sille ahtaalle ajotielle, joka johti alas virtaan. Me saimme\npysähtyä, kun etummaiset rivit alkoivat kulkea yli.\n\nVapisin jännityksestä ja teristin silmiäni nähdäkseni pimeyteen. Vesi\nsäilyttää kauimmin hämärävalaistuksen, ja saatoin erottaa selvästi\nmitä tapahtui. Etummaiset ratsastajat ajoivat Laputan kanssa jokeen.\nKahlaamo ei ole niinkään helppo, ja he saivat katsoa tarkasti eteensä,\nmutta viidessä tai kymmenessä minuutissa he olivat päässeet yli.\nSenjälkeen seurasivat sivustalta jalkamiehet. He kahlasivat yli, veden\nnoustessa vyötäisiin saakka, mutta he pitivät kiväärinsä pään päälle\nkohotettuina. Vesi heidän ympärillään kohisi onnettomuutta ennustaen,\nmutta ainoakaan ääni ei päässyt heidän huuliltaan. En koskaan ole saava\ntietää, kuinka Laputan oli onnistunut saada maailman puheliain ja\nmeluisin kansa pysymään näin hiljaisena. Useita tuhansia jalkamiehiä\noli nyt varmaan seurannut ratsuväkeä joen yli ja hävinnyt metsään,\nmutta vielä ei ollut kuulunut ainoatakaan laukausta vastapäätä olevilta\njoen jyrkiltä töyräiltä.\n\nRohkeuteni painui sitä mukaa kuin aika kului. Arcoll oli varmaankin\nepäonnistunut, ja siinä tapauksessa ei kahlaamon kohdalla syntyisi\nmitään vastarintaa alkuasukasarmeijalle. Edessäni olivat siis Inandan\nKraalissa odottavat kauhut. Päätin kuitenkin taistella vapaudestani,\nennenkuin antautuisin, ja olin jo aikeissa pyytää Arcollin miestä\nkatkaisemaan siteeni, kun samassa eräs ajatus pälkähti päähäni.\n\nHenriques tahtoi päästä rubiineihin käsiksi, ja hänen etunsa mukaista\noli saada Laputa menemään joen yli, ennenkuin alkaisi. Arcollin\ntarkoituksena oli hajoittaa vihollisjoukot ja ennenkaikkea ottaa\npäällikkö vangiksi. Henriques oli varmaankin sanonut tämän hänelle, ja\nuskoi nyt varmaan itsekin, että Laputa ratsastaisi jossain keskellä\njoukkoja. Näinollen ei mitään tapahtuisi ennenkuin vanha pappi\nrubiineineen vietäisiin vuorollaan joen yli.\n\nTäten oli hyvä, ettei siteitä oltu vielä katkaistu. Tuossa tuli\nHenriqueskin minua kohti ratsastaen, kiihkeänä ja murhaavan näköisenä.\nHän pidätti hevostaan ja kysyi, olinko varmassa säilössä. Kafferini\nnäytti lujaan sidottuja käsivarsiani ja jalkojani, ja nykäisi vielä\nitse köydestä osoittaakseen sen vahvuutta.\n\n»Vartioi häntä hyvin», Henriques sanoi, »muista että sinun on\nvastattava hänestä Inkulun edessä. Matkaan nyt hänen kanssaan ja pidä\nhuoli, että hän tulee joen yli». Tämän jälkeen hän kääntyi ja ratsasti\ntakaisin.\n\nNäennäisesti totellen käskyä vartijani johti minut ulos rivistä ja\nsitten metsikköön oikealla päin. Täällä pääsimme pian paarien kohdalle,\nehkäpä kaksikymmentä kyynärää niistä länteen. Vesi välkkyi puiden\nvälissä muutama askel kauempana. Saatoin nähdä suuren jalkaväkijoukon\nkerääntyneenä kahlauspaikalle, ja kuulla ikäänkuin koskenkohinaa\njoukkojen mennessä yli.\n\nÄkkiä annettiin käsky toiselta rannalta. Se oli Laputan kova ja kimeä\nääni, jollaista kafferit käyttävät tahtoessaan saada äänensä kuulumaan\npitkän matkan päähän. Henriques toisti hänen sanansa ja jalkaväki\npysähtyi. Paarien edessä ollut ratsuväki alkoi nyt ajaa veteen.\n\nMeidän piti seurata sitä, mutta sensijaan vetäännyimmekin hevosinemme\nmetsän pimeyteen. Näytti siltä kuin papin paarien ympärillä tapahtuisi\njotakin, Henriques oli jättänyt ne ja ajoi nyt niin läheltä ohitseni,\nettä olisin voinut koskettaa häntä. Jossain puiden välissä kajahti\nlaukaus.\n\nKuin vastaukseksi merkkiin muuttui vastapäätä oleva korkea rantaäyräs\nyhdeksi ainoaksi tuliseinäksi. »Tuliseinä» kuulostaa hieman omituiselta\nnykyaikaisessa sodankäynnissä. Ymmärsin, että meikäläiset käyttivät\nhaulikoita ja ampuivat mustalla ruudilla alhaalla vedessä olevia\njoukkoja. Se oli inhimillistä ja samalla viisasta, sillä leimahdukset\nharmaassa iltahämärässä tekivät sen vaikutuksen, kuin tykistöpatteri\nolisi toiminnassa.\n\nJälleen kuulin Henriquesin äänen. Hän käänsi kolonnan marssimaan\noikealle päin. Hän huusi kehottaen etsimään suojaa ja kulkemaan joen\nyli vähän ylempänä. Olin kuulevinani myös kaukaa Laputan äänen.\n\nHetket olivat kalliita. Olimme aivan liian pitkälle lykänneet siteideni\nirroittamisen. Pimeässä täytyi nyt hapuilla solmuja ja kafferini puukko\noli uskomattoman tylsä. Nahkaremmit ovat aina sitkeitä ja ne, joilla\nminut oli sidottu, täytyi sananmukaisesti sahata poikki. Käsivarret\nvapautuivat nopeimmin ja minä aloin heti nykiä toisista paikoista\nsolmuja auki. Vaikeinta oli saada irti niitä siteitä, joilla nilkkani\nolivat kiedotut yhteen hevosen vatsan alla. Kafferi kiskoi ja sahasi\nsatuttaen välistä hevostakin, niin että se hypähti. Olin aivan tukahtua\nkärsimättömyyteeni, ja koetin rauhoittaa itseäni lukemalla rukouksia\nitsekseni.\n\nMiehet joen toisella rannalla olivat nyt alkaneet ampua kovemmilla\npanoksilla. Saatoin eräästä puiden välisestä aukosta nähdä joen\nkeskelle, joka oli aivan täynnä kamppailevia miehiä ja hevosia.\nIhmettelin, ettei laukaustakaan oltu ammuttu vastaukseksi. Mutta sitten\nmuistin valan ja ihmettelin nyt entistä enemmän sen valtaa villien\njoukkojen ylitse.\n\nJoukot marssivat nyt ohitseni oikealle päin Henriquesin käskyä\ntotellen, mutta varsin suuressa epäjärjestyksessä. Luoteja vinkui\npuiden välissä, ja eräs ratsumies, jota luoti oli tavannut olkapäähän,\nputosi mätkähtäen hevosen selästä. Tämä lisäsi sekasortoa, sillä nyt\nastuivat useimmat satulasta ja koettivat hevosia taluttaen päästä\nmetsän suojaan. Jalkaväki yhtyi näihin sivulta päin, ja nyt syntyi\nsuoranainen painiskelu pillastuneiden eläinten ja ihmisten välillä\nruusu- ja mopanipensaiden keskellä. Ja yhä edelleen jatkoi kafferini\nnilkkojeni irroittamista niin nopeasti kuin levoton hevoseni salli.\n\nLopuksi oli kaikki selvää, ja minä tipahdin kuin tukki maahan\nvatsalleni ja kouristuksesta nytkähdellen, ja kun vihdoin pääsin\nnousemaan ylös, horjuin kuin juopunut. Myöskin nyt tein tyhmyyden.\nMinun olisi pitänyt jättää hevoseni kafferille ja pyytää, että\nhän seuraisi minua. Mutta olin liian innoissani ajatellakseni\nvarovaisuutta. Annoin hevosen mennä menojaan, kehotin kafferia\nodottamaan minua ja juoksin sitten rubiinipaareja kohden.\n\nHenriques oli tehnyt laskelmansa viisaasti. Suojelusvartio oli jättänyt\npapin yksikseen ja paarien ääressä oli vain kaksi kantajaa. Ja\nsamalla hetkellä kun näin heidät, kaatui toinen heistä luodin rintaan\nsatuttamana. Mielettömänä kauhusta käänteli toinen päätään jokaiseen\nilmansuuntaan, mutta kun luoti vingahti nyt hänen päänsä ohi, oli se jo\nliikaa hänelle, ja ulvoen hän juoksi tiehensä.\n\nSeisoessani siinä, pensaistojen läpi tultuani, tutkin tarkkaan, miltä\nsuunnalta laukaukset oli ammuttu. Missään tapauksessa ne eivät olleet\nystävieni pyssyistä joen toiselta puolelta, sen saatoin vannoa. Luodit\nolivat tulleet lähempää ja tiesin varmasti, kuka ne oli ampunut. Mutta\nen saattanut nähdä ketään. Lähin tien osa oli tyhjä ja itse kahakka\ntapahtui alhaalla vedessä. Näin kookkaan miehen hyppäävän hevosen\nselästä jokeen matkalla takaisin tälle rannalle. Hän oli varmasti\nLaputa, joka saapui hillitsemään pakokauhua.\n\nMutta minun asiani ei koskenut Laputaa, vaan Henriquesia. Vanha pappi,\njoka oli nukkunut, alkoi nyt liikkua ja kääntyili hämmentyneenä\nympäriinsä näkemättä kuitenkaan mitään. Kauan hän ei kerinnyt katsella,\nsillä pian tuli kolmas luoti metsästä, vain noin kymmenisen metrin\npäästä ja lävisti vanhan papin otsan. Hän kaatui taapäin maahan\nkuolleena ja norsunluulipas putosi hänen polviltaan.\n\nMinulla ei ollut asetta, enkä tuntenut mitään halua saada neljättä\nluotia omaan nahkaani. Henriquesin kanssa ampujana ei ollut\nleikkimistä. Senvuoksi seisoin rauhallisesti varjossa, kunnes\nportugalilainen tuli metsästä. Näin hänen kiiruhtavan esiin kivääri\nkädessä. Kuului hirnumista, mikä ilmaisi, että hänen hevosensa oli\nsidottuna läheisyydessä. Oli pimeätä, mutta olin kuitenkin näkevinäni\nhimon liekehtivän konnan silmissä hänen syöksyessään paarien luo.\n\nÄänettömästi hiivin hänen taakseen. Hän nosti lippaan kantta ja veti\nesiin jalokiviketjun. Silmänräpäyksen hän piti sitä kädessään, mutta\nvain silmänräpäyksen. Syventyneenä hommaansa kun oli, hän ei huomannut\nminua vaikka seisoin jo aivan hänen edessään. Vieläpä hän nosti päätään\nja antoi minulle täten erinomaisen tilaisuuden. Olin varsin taitava\nnyrkkeilijä, ja nyt kerääntyi koko raivoni seuraavaan iskuun. Se tapasi\nhäntä leukaan ja hänen niskansa naksahti kuin kiväärin hana. Hän kaatui\nhervottomana maahan ja jalokiviketju putosi hänen kädestään.\n\nNostin sen ja pistin housuntaskuuni.\n\nSitten otin hänen revolverinsa vyöstä. Se oli kuusipiippuinen ja\njälellä oli vielä monta luotia. Muistan, että tunsin itseni tavattoman\nlevolliseksi ja kylmäveriseksi, mutta sittenkin täytyi minulla sillä\nhetkellä olla joku ruuvi irti, sillä muussa tapauksessa en olisi\ntoiminut kuten toimin.\n\nAinoa oikea tapa — ja sitäpaitsi Arcollin määräysten mukainen — oli\nmennä joelle ja uida yli ystävieni luokse. Mutta siellä alhaalla\nrannassa oli juuri takaisin palannut Laputa ja ennenkaikkea pelkäsin\ntörmäämistä yhteen hänen kanssaan. Kiihtyneille aivoilleni tuntui Kuin\nLaputa olisi joka paikassa läsnä. Kuvittelin, että hän hallitsee koko\njoen rantaa, mutta luonnollisesti olisi minun ollut helppoa vähän\nalempana mennä joen yli ja nousta sitten rantaäyrästä pitkin ystävieni\nluo. Oli ilmeistä, että Laputa koetti väistää joen takaa ampuvaa\npatrullia, yrittämättä vastarintaa, minkä vuoksi olisin ollut siellä\nhyvässä suojassa. Lähinnä oikeinta olisi minulle ollut koettaa löytää\njälleen Arcollin kafferi, joka oli tuskin kahdenkymmenen kyynärän\npäässä, ottaa hevonen ja ratsastaa sillä metsän halki. Ennen aamua\nolisin päässyt vuorille turvaan. Ja sitäpaitsi, jos halusin hevosta,\nolihan Henriquesin ratsu muutaman askeleen päässä.\n\nMutta kaiken tämän asemasta tein hulluinta mitä saattaa ajatella.\nJalokivet toisessa taskussa ja portugalilaisen revolveri toisessa aloin\njuosta samaa tietä takaisin kuin olimme tulleet.\n\n\n\n\nXIV.\n\nPAPPI JOHANNEKSEN KAULAKETJU ON HALLUSSANI.\n\n\nJuoksin itseni hengästyksiin ainoastaan senvuoksi että kuvittelin\ntukehtuvani, ellen jollain tavoin saisi erittäin voimakasta liikuntoa.\nViimeisten minuuttien tapahtumat olivat aivan nousseet päähäni.\nEnsi kerran elämässäni olin nähnyt ihmisiä kuolevan väkivaltaisesti\n— raa'asti tapettavan. Itse olin kerännyt kaiken voimani ja\ntahdonlujuuteni siihen iskuun, jonka olin antanut Henriquesille, ja\nvieläkin olin kuumana ylpeydestä onnistumiseni vuoksi. Ja kaiken\nkukkuraksi oli taskussani koko mustan maailman talismani, onnenkalu,\nolin vallannut heidän Liitonarkkinsa, ja tiesin varmasti, että\nLaputa olisi pian jäljessäni. Pelko, ylpeys ja sokea kiihtymys\nolivat järkyttäneet koko olemukseni. Olin juossut varmastikin kolme\npeninkulmaa, ennenkuin tulin taas järkiini.\n\nPainoin korvani maahan, mutta en voinut kuulla mitään, mikä merkitsisi\ntakaa-ajoa. Mikäli ymmärsin täytyi Laputalla vielä olla täysi työ\nhoidellessaan joukkojen ylimenoa. Ehkäpä hän koetti piirittää ja ottaa\nvangiksi patrullia, ehkäpä hän koetti päästä siitä eroon — vala joka\ntapauksessa esti häntä ryhtymästä taisteluun. Kallistuin lopuksi siihen\notaksumaan että hän jättää patrullin rauhaan ja koettaa sensijaan\nmahdollisimman nopeasti päästä Inandan Kraaliin. Kaikki tämä oli vievä\naikaa ja kaikki se, mikä koski vanhan papin kuolemaa, saisi odottaa\nvuoroaan. Henriques tulisi herättyään tajuihinsa panemaan epäilemättä\nkokoon sievän jutun, ja sitten ruvettaisiin seuraamaan minun jälkiäni.\nToivoin sydämessäni, että olisin ampunut portugalilaisen päästyäni\nkerran vauhtiin. Sitä ei olisi voitu kutsua murhaksi, vaan ainoastaan\noikeudenmukaisen tuomion täytäntöönpanoksi.\n\nMinun täytyi nyt joka tapauksessa poiketa tiestä. Tosin oli\nkoko sotajoukko juuri marssinut sitä, niin ettei minun jälkiäni\nvoitaisi helposti löytää. Mutta oli kuitenkin viisasta erota siitä\ntiestä, jonka vainoojani helposti arvaavat minun valinneen, sillä\nLaputa ymmärsi varmasti, että olin suunnannut matkani takaisin\nBlaauwildebeestefonteiniin. Senvuoksi poikkesin suoraan metsään, joka\nnäillä paikoin oli sangen ohutta ja harvaa.\n\nVuorille oli tarkoitukseni päästä. Kun kerran vain pääsisin\nylätasangolle, olisin valkoisten alueella. Täällä alangoilla olin\nvihollismaassa. Arcollin tarkoituksena oli taistella ylämaassa, jos\ntosi tulisi kysymykseen. Musta mies saattoi riehua mielensä mukaan\nalhaalla laaksoissaan, mutta meidän velvollisuutemme oli vartioida\nvuoriston portteja. Näinollen täytyi minun päästä ennen aamun koittoa\nrajalinjan yli, muussa tapauksessa olisi entisten lisäksi yksi kuollut\nmies, joka ei taitaisi mitään kertoa.\n\nLuulen itseasiassa jo nyt, ponnistusteni aivan alussa ollen, tunteneeni\ntehtäväni mahdottomuuden. Noin kolmekymmentä peninkulmaa viidakkoa\nja järviä erotti minut vielä vuorijonon juurelta. Lisäksi tuli\nkiipeäminen, sillä vastapäätä sitä paikkaa missä nyt olin, ei vuoristo\nlaskeudu jyrkkänä alangolle, vaan jakautuu useampiin pienempiin\nylänteihin Pikku Letaban ja Letsitelon laaksojen ympärillä. Siitä\nkohdasta, mistä nämä joet lähtevät juoksemaan alamaalle ja siitä\nylätasangon huipulle on vähintään kymmenen peninkulmaa. Minulla tosin\noli ehkä tunnin etumatka, mutta ennen päivänkoittoa minun täytyisi\nsiis keritä kulkea noin neljäkymmentä peninkulmaa tuntemattomassa\nja vaikeassa maastossa. Ja jäljessäni ahdistaisivat minua Afrikan\nparhaimmat sissit, jotka sitä paitsi tuntevat jokaisen tuuman alan\nnäillä mailla. Tämä oli uhkapeliä, mutta ainoa mahdollisuuteni ja\ntoivoni. Toistaiseksi olin vielä rauhallinen ja rohkea. Henriquesin\nrevolveri taskussa oli hyvänä lohdutuksena ja vielä eli mielessäni\ntyydytys siitä, että olin sijoittanut terveellisen iskun aseen\nomistajan leukaan.\n\nRubiinit työnsin nyt paidan sisäpuolelle. Kävin läpi ajatuksissani\nulkoasuni ja minun täytyi nauraa. Toisesta kengästäni oli korko\nmelkein kokonaan kulunut pois, paitani ja housuni olivat jo vanhat\nja perinpohjin pidetyt. Kaikki vaatevarusteeni olisi hyvin maksettu\nviidellä shillingillä ja sanokaamme kuudella seitsemällä pencellä,\nvyö mukaanluettuna. Lisäksi tuli portugalilaisen revolveri, arvoltaan\nehkä yksi guinea ja lopuksi oli paidan sisäpuolella Pappi Johanneksen\nkaulaketju, arvoltaan erinäisiä miljooneja.\n\nMutta ikävämpää kuin huonot vaatteeni olivat huonot voimani. Edelleen\nolivat jäseneni hellät siteistä ja kirotun hevosen epätasaisesta\nlönkytyksestä, mutta liikunto oli pehmittänyt jo jäseniäni. Noin viisi\ntuntia sitten olin nauttinut ravitsevan, joskin vähemmän voimakkaan\naterian, ja tunsin, että olisin selviytyvä perille aamuun mennessä.\nMutta minulla oli paljon velkaa unelle, ja kuitenkaan en saattaisi\nvarastaa minuuttiakaan lepoon, ennenkuin olin päässyt vuoristoon. Tästä\noli koituva kilpajuoksu itse ajan kanssa ja annoin itselleni lupauksen,\netten hellittäisi, ennenkuin viimeiset voimani olivat loppuunkuluneet.\n\nKuun nousuun oli vielä tunnin tai parin aika, ja lukemattomat tähdet\nkimmelsivät taivaalla. Nyt ymmärsin vasta mitä tarkoitetaan tähtien\n_valolla_, sillä maisemat olivat tarpeeksi valaistut löytääkseni\nhelposti tien. Tähtäsin Etelän Ristiin, sillä tiesin että vuoristo\nkulkee pohjoisesta etelään, ja pitämällä sitä vasemmalla kädellä\ntäytyi minun ennemmin tai myöhemmin päästä perille. Metsä kietoutui\nympärilleni salaperäisine tummanvihreine varjoineen, ja puut jotka\npäivänvalossa olivat ohuita ja hentoja, näyttivät nyt mahtavilta\nrungoilta. Oikeastaan tuntui kolkolta yksinäisen ihmisolennon näin\nliikkua tässä suuressa äänettömässä erämaassa, tähditetty holvi yllä\nkuin joku taivaallinen katsomo, joka tuhansilla silmillään seurasi\njokaista askeltani. Muuten virkistivät tähdet minua suuresti. Sokeassa\nintohimossani, pelontunteessani ja kuumeisessa kiiruussani ne puhuivat\nminulle ihmissuvun ikuisuudesta ja pysyväisyydestä. Tunsin itseni\nvähemmän yksinäiseksi kun käänsin katseeni noita valoja kohti, jotka\nvalaisivat niin hyvin tämän lumometsän kuin Kirkcaplen arkiset kadut.\n\nHiljaisuutta ei kestänyt kauan. Ensin kuului suden pitkäveteinen\nulvonta, johon vastattiin kaikilta neljältä ilmansuunnalta. Tätä\nserenaadia kesti hetkisen häiriintymättä, mutta sitten yhtyivät\nsiihen shakaalit inhoittavalla haukunnallaan. Joskus ennenkin\nmetsästysretkilläni oli pimeys äkkiä yllättänyt minut vuoristossa,\nenkä lainkaan pelännyt villejä eläimiä. Se on niitä vaaroja, joita\nmatkakuvauksissa aina liioitellaan. Luonnollisesti voi sattua, että\nkohtaisin nälkiintyneen leijonan, mutta mahdollisuus oli kuitenkin\nsangen pieni ja sitäpaitsi olihan minulla revolverini. Kerran tosiaan\njoku suuri eläin hyppäsi tien yli aivan edessäni. Ensin luulin sitä\nleijonaksi, mutta tarkemmin ajatellen tulin siihen tulokseen, että se\noli tavattoman suuri villikissa.\n\nNyt olinkin päässyt jo kaikkein tiheimmästä metsästä ja kuljin\njonkunlaista hakamaata pitkin, joka kasvoi korkeaa ruohoa, minkä\nkafferit olivat myöhemmin polttaneet. Kuu nousi juuri, ja sen\nensimmäiset valjut säteet hopeoivat mimosapuiden latvat. Kaikkialla\nympärilläni alkoi eläinkunta herätä. Pari kertaa tunkeutui suuri pukki\n— cloud tai noodoo — esiin suojaavasta viidakosta paetakseen heti minut\nnähtyäni rinnettä alaspäin. Ja usean kerran tuli näkyviini suuria\nlaumoja pienempää riistaa — erilaisia pienempiä pukkeja, jotka täyttä\nvauhtia painelivat ohitseni edes huomaamatta minua.\n\nTämä oli jotain harvinaista ja minä aloin miettiä syytä. Näiden arkojen\neläinten joukkopako ei saattanut johtua muusta kuin että ne olivat\nperinpohjaisesti pelästyneet. Ja se, mitä ne olivat säikähtäneet, oli\nvarmasti tällä puolen Letaban. Tämä saattoi merkitä ainoastaan sitä,\nettä Laputan armeija, tai suuri osa siitä ei ollutkaan mennyt joen\nyli Dupreen kaalamon luona, vaan seurannut virtaa jollekin ylempänä\nolevalle kaalamolle. Tässä tapauksessa minun täytyi muuttaa suuntaa,\nja jatkoin nyt matkaa enemmän oikealle, samalla kun otin pääsuunnaksi\nluoteen.\n\nTunnin kuluttua aleni maasto äkkiä ja näin edessäni joen kimmeltävän\npinnan. Tunsin kartan sangen hyvin, osaksi omien tutkimusteni\nperusteella, osaksi Arcollin opetuksista. Joen täytyi varmasti olla\nPikku-Letaba, ja minun täytyi päästä yli, jos tahdoin vuorille. Muistan\nettä Majinjen kraali oli joen oikealla rannalla ja että Mpefa asui\nkorkealla eräässä notkossa vuorenrinteellä. Minun täytyi hinnalla\nmillä tahansa välttää asuttuja seutuja. Ensin joen yli ja sitten\npysyttelemällä Letsitelan toisella puolella, joka on Pohjois-Letaban\nsivujoki, tulisin menemään vuoriketjun poikki sillä ylätasangon\nkohdalla, jonne Arcoll oli ilmoittanut asettavansa päämajansa.\n\nOn helppo puhua joen yli kahlaamisesta, mutta suorittaa se on jotain\ntoista. Kun vielä tänä päivänä katselen kartalla sitä kapeaa juovaa,\njonka yli menin, en voi muuta kuin ihmetellä niitä kauheita tunteita,\njotka minut silloin valtasivat. Mutta totuus on, että harvoin olen\nollut niin haluton tekemään jotain kuin kahlaaminen tuon joen yli\noli. Vesi juoksi keltaisena verkalleen kirkkaassa kuun hohteessa.\nTämänpuolisella rannalla oli sangen tiheää metsää, mutta toisella\nrannalla saatoin eroittaa suon tapaista, ja korkeaa kaislikkoa. Matka\njoen poikki oli ainakin viisikymmentä kyynärää, mutta ennen olisin\nkuitenkin uinut peninkulman syvässä vedessä. Koko seutu tuoksui\nkrokodiileille. Veden pinta oli aivan tasainen ja öljymäinen, vain\nsilloin oli siinä eloa, kun joku puunoksa liukui virran mukana. Itse\ntuossa hiljaisuudessa, kummallisessa kuunvalon kajastuksessa vedessä\nja mätänevien kasvien tunkkaisessa tuoksussa oli jotain mikä teki\njoen aavemaiseksi, juuri sellaiseksi kuin kuoleman virtaa saattaisi\nkuvitella.\n\nIstuuduin ja mietin hetkisen aikaa. Krokodiili oli aina tuottanut\nminulle suurempaa kammoa kuin mikään muu luotu olento, ja kohdata\nkuolema tuollaisen hirviön leukojen välissä tuossa kammottavassa\nvirrassa, tuntui minusta enemmän kuin kaamealta. Kuitenkin minun\ntäytyi päästä yli, jos halusin välttää vihollisiani. Muistin erään\nsotakertomuksen muutamasta pakolaisesta, jota vapaudesta ei erottanut\nmuu kuin Komati-joki. Hän ei uskaltanut uida yli ja niin hän joutui\nbuuripatrullin käsiin ja vietiin takaisin vankeuteen. Sellaista\narkuutta ei saatettaisi panna minun syykseni, sen olin päättänyt. En\nkuolisi, ennenkuin olisin käyttänyt kaikki mahdollisuudet. Tällaisilla\najatuksilla vahvistin rohkeuttani ja etsin samalla sopivinta kohtaa\nhypätäkseni veteen.\n\nMetsästysmatkani ja vaellukseni olivat opettaneet minulle yhtä ja\ntoista, m.m. sen, että villieläimet sammuttavat janonsa öiseen\naikaan, ja että niillä on määrätyt juontipaikkansa. Kuvittelin,\nettä krokodiilit kernaimmin etsivät juuri näitä paikkoja ja päätin\nsenvuoksi valita ylimenopaikkani mahdollisimman kaukana tällaisista\njuontipaikoista. Kuljin rantaa pitkin pannen merkille missä kapeat\npolut laskeutuivat vedenrajaan. Joitakuita pieniä vuohieläimiä\npelotin hereille, ja kerran ilmoitti kiivas liikunta pensaissa, että\nolin häirinnyt jotain suurempaa eläintä, enkä hartebeestiä. Edelleen\nseuraten joen rantaa tulin erääseen kohtaan, missä metsä veden rajassa\noli koskematonta ja vesi tuntui syvemmältä.\n\nÄkkiä — pelkään ehkä liiankin usein käyttäväni tätä adverbia, sillä\nkaikki tapahtui tänä yönä äkkiä — näin suuren eläimen murtautuvan\nkaislikon läpi joen toisella puolella. Se tuli veteen saakka ja jatkoi\nkappaleen matkaa joko kahlaten tai uiden, en saattanut nähdä kummalla\ntavalla. Se oli varmaankin nähnyt minut, sillä se kääntyi kohta ympäri\nja myristen palasi saman tien.\n\nTunsin sen suureksi villisiaksi ja aloin miettiä mitä tämä saattoi\nmerkitä. Päinvastoin kuin muut eläimet juovat siat päivällä eikä\nyöllä. Näinollen oli eläin tullut joelle ei juodakseen vaan uidakseen\nyli. Varmastikin se oli valinnut rauhallisen kohdan, sillä niin ruma\nkuin villisika onkin, se on hyvin viisas. Mitä se uskalsi, täytyi kai\nminunkin uskaltaa.\n\nTässä toivorikkaassa mielialassa valmistuin astumaan veteen. Suurimpana\nhuolenani olivat rubiinit, ja kun en pitänyt paitaa kyllin turvallisena\npaikkana niille, ripustin ketjun kaulaani ja suljin lukon. Käärmesalpa\nei ollut mitään heikkoa nykyaikaista työtä, joten en lainkaan\nhuolehtinut, ettei se kestäisi. Revolverin pidin hampaiden välissä, ja\nmuistaen rukouksissa Jumalaa liu'uin sameaan veteen.\n\nUin hurjasti kuin vasta-alkaja, joka pelkää suonenvetoa. Virta oli\nheikko ja vesi sangen lämmintä, mutta minusta tuntui kuin en pääsisi\nlainkaan eteenpäin ja olin aivan kylmä pelosta. Suunnilleen joen\nkeskellä tuli matalampaa ja rintani törmäsi jotain mutavallia vastaan.\nEnsimmäinen ajatukseni oli krokodiili, ja kauhistuksissani pudotin\nrevolverin, joka heti upposi.\n\nKahlasin muutaman askeleen ja tulin jälleen syvään veteen, ja tuskin\nennenkuin tiesinkään, olin jo vastarannan kaislikossa jalat liejussa.\nKuumeisella kiihkolla tunkeuduin kaislikon läpi, juurien ja kantojen\nyli kiinteälle maalle. Olin siis onnellisesti päässyt yli, mutta voi,\nolin kadottanut ainoan aseeni.\n\nUiminen ja levottomuus olivat väsyttäneet minua melkoisesti ja\nhuolimatta viivytyksestä en uskaltanut jatkaa matkaa vaatteiden ollessa\nnäin raskaina vedestä. Senvuoksi riisuuduin kokonaan, tyhjensin\njalkineeni ja väänsin veden paidasta ja housuista. Rubiinien hohtaessa\nkaulallani, muistui mieleeni Laputan esiintyminen luolassa.\n\nVaatteiden kuivaus teki hyvää ja jatkoin nyt matkaa paremmassa\nkunnossa. Vieläkään en ollut huomannut merkkiäkään takaa-ajosta.\nLetsitela oli nyt ainoa jälelläoleva joki, ja mikäli muistin sen\njuoksua lähempänä vuoristoa, ei sen pitäisi asettaa minulle suurempia\nesteitä. Se ei ollut niin leveä kuin Pikku-Letaba ja sitäpaitsi se oli\npieni kohiseva koski, täynnä kivikkoja.\n\nJuoksin kunnes paitani alkoi tuntua kuivalta jälleen. Sitten kätkin\njalokivet sinne missä olin niitä aikaisemmin pitänyt ja tunsin nyt\nitseni rauhallisemmaksi. Seutu alkoi taas muuttua mäkisemmäksi.\nTasaista maata seurasi nyt pieniä kumpuja, jotka kasvoivat\nbanaanipuita. Jo paljon ennen kuin tulin Letsitelan rannalle, huomasin\nettä olin tehnyt oikeita otaksumia. Joki juoksi myllertäen kuin\ntodellinen koski kapeassa uomassaan viidakon halki. Menin sen yli\nmiltei kuivin jaloin hyppien kiveltä kivelle erään pienen putouksen\nyläpuolella, ja pysähdyin vain juodakseni ja jäähdyttääkseni otsaani.\n\nJoen toisella puolen muuttivat maisemat jälleen luonnettaan. Metsä\nalkoi muistuttaa sitä mikä peitti vuoriston rinteitä. Täällä oli\nkorkeita mastopuita ja maa oli korkean ruohon ja kanervan peittämää.\nTämän näkeminen tuotti minulle ensimmäisen turvallisuuden tunteen.\nNyt lähestyin omaa maatani. Takanani oli pakanuus mustine kuumeen\ntäyttämine alankoineen. Edessäni olivat raikkaat, vilpoiset vuoret,\nkirkkaat virrat ja minun omaa kansaani aseissa.\n\nTallustaessani siinä eteenpäin helline jalkoineni kuulin äkkiä outoa\nääntä takaapäin. Oli aivan kuin joku seuraisi minua. Pysähdyin ja\nkuuntelin tuskaisen pelokkaana. Jokohan Laputan lähettämät takaa-ajajat\nolisivat kerinneet jälilleni? Mutta ääni ei ollut ihmisjalkojen\naiheuttama. Se kuului siltä kuin joku raskas eläin tunkeutuisi viidakon\nläpi. Pehmoista tassuttelemista ruohikossa kuului korviini, aina väliin\nlakaten.\n\nSiinä kai nyt oli mielikuvitusteni nälkäinen leijona, ja Henriquesin\nrevolveri oli syvällä Pikku Letaban pohjaliejussa. Ainoa pelastukseni\noli puu ja olin juuri kerinnyt juosta erään puun luo ja vaivaloisesti\nkiivennyt sen alimmalle oksalle, kun suuri kellanruskea eläin ilmaantui\neteeni kuunvalossa.\n\nKaitselmus oli ollut suopea minua kohtaan, kun olin kadottanut\nrevolverini. Seuraavassa silmänräpäyksessä olin alhaalla maassa Colinin\nhyppiessä minua vastaan haukahdellen ilosta. Lankesin siunatun koiran\nkaulaan ja painoin pääni sen takkuiseen turkkiin nyyhkien kuin pieni\nlapsi. Kuinka Colin oli saattanut päästä jäljilleni, en käsittänyt. Sen\narvoituksen voi ratkaista vain hyvä ja uskollinen koirien Luoja.\n\nSaadessani Colinin rinnalleni olin kuin toinen ihminen. Kauhea\nyksinäisyydentunne oli hävinnyt. Tuntui aivan kuin ystäväni olisivat\nlähettäneet sen viemään minua kotiin. Eläin ymmärsi varmasti mikä oli\nkysymyksessä, sillä se juoksi vierelläni vilkaisematta oikeaan tai\nvasempaan. Joku toinen tavallinen koira olisi tietysti nuuskinut joka\npensaan. Mutta Colin oli virantoimituksessa ja senvuoksi vakava ja\nomantunnontarkka, ajatellen vain velvollisuuttaan.\n\nKuu alkoi painua ja tähtitaivas oli nyt ainoana valonlähteenä.\nMaisemien yllä lepäävä paksu pimeys osoitti, että yö oli jo pitkälle\nkulunut. Edessäni häämöitti vieläkin syvempi pimeä, mikä hyvin saattoi\nolla vuoristo. Sitten seurasi se osa yötä, jolloin äärimmäinen\nhiljaisuus vallitsee, jokainen ääni vaikenee ja maailma on kuin\nkuollut. Meidän oli miltei vaikeaa pitää kiirettä tässä tavattomassa\näänettömyydessä, jossa ei edes lehti liikahtanut tai sammakko\nkumahtanut.\n\nHetkistä myöhemmin, kun menimme erään kummun yli, tunsin viileän\ntuulenhengen otsallani, ja samalla muuttui ilma sangen koleaksi. Tiesin\nkokemuksesta, että tämä ennusti aamunkoittoa. Ja aivan oikein, kun\nkäännyin, näin heikon kajastuksen taivaan rannassa. Musta verho suli\npois maisemien yltä ja pian värisi sen tilalla sininen aamuilma. Nyt\nsaatoin nähdä selvästi eteenpäin ja siellä olivat vuoret, huiput vielä\nsumun kietomina.\n\nXenofonin Kymmenen Tuhatta eivät olisi saattaneet suuremmalla ilolla\ntervehtiä merta kuin minä nyt näitä Vuoriston etuvartioita.\n\nVielä kerran oli väsymykseni kuin poispuhallettu. Huusin Colinia\nja yhdessä kiisimme alas avaraan syvään laaksoon, joka on vuorien\njuurella. Silloin juuri aurinko nousi taivaanrannan takaa ja tummat\nvuorimassat muuttuivat smaragdin ja umbran värisiksi, kevyet usvat\nalkoivat väistyä huippujen ympäriltä ja hehkuvan viheriät maisemat\navautuivat silmieni eteen. Pari riviä Shakespearea, jotka mielestäni\nvoittavat kaikki toiset, tuli mieleeni:\n\n    »Night's candles are burned out and young day\n    Walks tiptoe on the misty mountain tops.»\n\n[Yön kynttilät ovat palaneet, päivä nousee sinisten vuorien yllä.]\n\nTuolla ylhäällä oli pelastukseni. Psalmistan tavoin kohotin katseeni\nkohti noita korkeuksia, joista apu lähestyi.\n\nToivo on voimakas parannuskeino. Olla lähellä vuoria, tuntea niiden\nraikas tuoksu, nähdä kaukana laaksojen takana vuoret, joilla valkoiset\nmiehet asuivat ja missä oli sivistys — kaikki tämä oli omiaan antamaan\nuutta elämää ja uusia voimia. Colin ymmärsi mielialani ja otti\nitselleen nyt pieniä vapauksia, m.m. tarkastaen silloin tällöin jonkun\npensaan tai maakolon. Jonkun matkan päässä näin puron pujottelevan,\nMachudin, joka juoksee alas siihen laaksoon, jonka kautta tarkoitukseni\noli ensin ollut mennä. Pohjoista kohti Majinjen kraaliin päin näin\nkafferien kyntämiä maakappaleita ja olin myös erottavinani savun\nnousevan alkuasukkaiden majoista. Varmaankin valmistivat Majinjen\nnaiset parhaillaan aamiaista. Etelään päin kasvoi tiheää metsää, mutta\nsen yli tunsin sen vuorenreunuksen, jota pitkin Wesselburgin maantie\nkulkee. Raikas aamuilma vaikutti minuun kuin jalo viini. Tosin en ollut\nvielä vapaa, mutta olin aivan vapauden kynnyksellä. Jos kykenisin\nsaavuttamaan ystäväni kaulaketju paidan alla, olisin suorittanut teon,\njota ei koskaan unohdettaisi. Minun kunniakas hulluuteni muodostuisi\nhistorialliseksi. Nälkäisenä ja haavoittunein jaloin olin kuitenkin\nylpeä mies, kulkiessani siinä kohti Machudin laakson suuta.\n\nLaskuihini oli kuitenkin taas tullut virhe. Colin alkoi tulia\nlevottomaksi ja rupesi nuuskimaan ja vainuamaan jotain. Minulla oli\nvielä kappale tietä jälellä laakson suuhun, kun korkeassa ruohistossa\neteenpäin ahertaessani huomasin koiran käyttäytymisen. Hiljaisessa\nilmassa ääni kantautuu pitkälle ja seisahduin kuuntelemaan. Luulin\nkuulevani askeleita viidakosta. Ääntä kuului sekä pohjoisesta että\netelästä, sekä metsästä että Machudin alajuoksulta päin.\n\nEtsien suojaa puista ja juosten selkä köyryssä tulin pienelle metsää\nkasvavalle kummulle. Ensimmäisenä näki viholliseni Colin. Se tähysti\ntiukasti muuatta rakoa puiden välissä ja haukahti äkkiä lyhyesti. Näin\nkahden miehen juoksevan ruohikon yli ja sukeltavan sitten jokeen.\nSilmänräpäystä myöhemmin näin useita olentoja liikkuvan metsän reunassa\nlaakson suulla. Viholliseni eivät olleet seuranneet minua, he olivat\nodottaneet minua sulkeakseen minulta tien. Hullu kun olin, olin\nunohtanut kafferien ihmeellisen telepatian, kaukovaikutuksen. Laputalle\nei ollut mikään vaikeus lähettää käsky täällä oleville kaffereille\npidättää jokainen valkoinen mies, joka koetti pyrkiä vuoristoon.\n\nJa nyt tunsin, että olin hyvin väsynyt.\n\n\n\n\nXV.\n\nAAMU VUORISTOSSA.\n\n\nOlin ehkä puoli peninkulmaa lähempänä laakson suuta ja saatoin keritä\nsinne ensimmäisenä. Ja sitten? Voin nähdä polun mutkittelevan virran\nsuuntaan ja sitten kääntyvän erään kallioseinämän mukaan, joka antoi\njoelle toisen suunnan. Tie näytti olevan vaikea ratsastaa ja väsyneelle\nmiehelle jalankäyden se olisi kovan työn takana. Luulen, että minulla\nei ollut enää mitään toivoa. Iloitseva mielialani hävisi yhtä pian kuin\nse oli syntynyt. Näin jo itseni vangittuna ja takaisin vietynä Laputan\nluo, joka nyt mahtoi olla jo lähellä yleistä kokoontumispaikkaa,\nInandan Kraalia. Minulla ei ollut mitään aseita, kun taas vihollisiani\noli paljon ja kaikki mitä parhaimmassa kunnossa. Muutaman minuutin\npäästä olisin varmasti heidän käsissään.\n\nEnemmänkin eräänlaisen virhelaskelmien synnyttämän itsepäisen raivon\nkuin todellisen pelastuksen toivon ajamana minä sain pakottavat jalkani\nnousemaan laakson rinnettä. Kymmenen minuuttia aikaisemmin olin\niloinnut kesän kauneudesta; yhä vielä paistoi aurinko yhtä kirkkaasti\nja värit olivat yhtä hehkuvia, mutta minulla, niiden näkijällä ei ollut\nenää silmää luonnon ihanuudelle. Aluksi onnistui minun pakottaa itseni\njonkinlaiseen vauhtiin, osaksi pelosta, osaksi kiukusta. Mutta kohta\nhuomasin, että ruumiinvoimani olivat kuluneet aivan loppuun. Saatoin\nlaahustaa vielä jonkun aikaa eteenpäin, mutta juosta en olisi jaksanut\nhenkeni pelastamisen uhallakaan. Ken tahansa huonoinkin takaa-ajaja\nsaisi kiinni minut parinsadan kyynärän päässä.\n\nMuistan, että polun yli longerteli köynnöskasveja, ja usein sain\nvaivaloisesti tunkeutua saniaistiheikköjen läpi.\n\nLukuisia pieniä puroja juoksi vuorenrinnettä alas näyttäen hopeisilta\nlangoilta viheriässä kankaassa. Erosin pian joesta ja kiipesin\nylemmä, missä tie oli tuskin louhikkoa parempi. Jokainen askel tuotti\nminulle tuskaa. Jaksoin tuskin laahata toista jalkaa toisen perässä,\nja sydämeni hakkasi kuin vasara. Välistä tunsin ankaraa kipua ja\ntarvittiin koko päättäväisyyteni, etten paneutuisi tien oheen lepäämään.\n\nLopuksi olin eräällä kallionkielekkeellä ja uskalsin vilkaista\ntaakseni. Ketään ei näkynyt niin pitkälle kuin saatoin nähdä. Olikohan\najateltavissa, että olin päässyt pakoon vainoojiltani? Alussa olin\nollut puiden varjossa ja saattoihan olla, että he olivat kadottaneet\nminut näkyvistä ja päätelleet, että olin karttanut notkoa ja vetäytynyt\ntoiselle päin. Edessäni levisi avarana vihreä maljamainen syvennys,\njonka seinämät olivat veden uurtamat. Eräässä uurroksessa kuohusi\nvesiputous valkoisena kuin lumi punaisia kallioita vasten. Olin\nvarmaankin sekaisin päästäni kun luulin sitä ensin lumeksi ja harkitsin\ntuloksetta kuinka tämä vuoristo saattoi niin muistuttaa alppeja.\n\nHeikko toivon säde johti minut tuohon viheriään laaksoon. Sananjalkoja\nkasvoi tiheässä ja korkeina, ja ruohikossa oli suuret määrät pieniä\nsieviä kukkia. Kokonaisuudessaan se muistutti kotoisia luhtaniittyjä,\nmissä minä poikana usein hain vesilinnun munia.\n\nNyt minä säikäytin kaikki linnut ympärilläni, hyppäsipä pikku pukkikin\naivan jalkojeni juuresta ja alkoi aika kyytiä viilettää kohti muuatta\nvanhaa puronuomaa. Suoraan edessäni oli jyrkkä viheriä seinä, jonka\nyläpuolella hohti sininen taivas. Tuolla etäällä oli pelastus, mutta\nsuunnatessani väsymyksen samentamin silmin sinne katseeni tunsin, etten\nkoskaan tulisi sitä saavuttamaan.\n\nNyt sain jälleen vainoojani näköpiiriin. Ylhäällä vasemmalla jyrkänteen\nreunalla näin muutamia tummia olentoja. Jälkiäni he eivät olleet\nseuranneet, mutta varmoina liikkeistäni he olivat kulkeneet omia teitään\nja nyt katkaisivat minun kulkuni. Nähdessäni heidän rohkeina liikkuvan\näkkijyrkänteen reunalla, tunsin itseni heidän rinnallaan kurjaksi\nraukaksi. He eivät olleetkaan alangon asukkaita, vaan Machudin heimoon\nkuuluvia miehiä, joita vielä eli pirstaleina vanhasta heimosta jäljellä\nlaaksossa. Machudi oli vanha viekas päällikkö, jonka buurit jo kauan\nsitten olivat lyöneet eräässä alkuasukassodassa. Hän lienee ollut hurja\nsoturi, joka viimeiseen saakka oli tehnyt kiivasta vastarintaa, kunnes\nlopuksi swazit ympäröivät hänet eräässä piilopaikassa metsässä ja\nvoittivat hänet. Kerrottiin, että eräällä buurifarmarilla ylätasangolla\noli hänen pääkallonsa, jota käytettiin juomamaljana juhlatilaisuuksissa.\n\nNähdessäni jälleen vainoojani oli mittani täysi. Heitin kaiken toivon,\nja koko ajatuskykyni keskitin nyt yhteen ainoaan kaikkinielevään\ntoivomukseen: jalokivien kätkemiseen. Suurisuuntaiset isänmaalliset\ntunteeni, jotka olivat olleet aivan unhossa, heräsivät nyt jälleen\nelämään. Tapahtuisipa mitä tahansa ei Laputa pääsisi kaulaketjun\nomistajaksi. Joskin hän ajaisi maastaan valko-ihoiset, ei hän\nkuitenkaan koskaan saisi kiertää Käärmettä kaulalleen.\n\nItse vihreässä laaksossa en havainnut mitään kätköpaikkaa, minkä\nvuoksi käännyin erästä oikealla olevaa joenuomaa kohden. Sikäli kuin\nsaatoin päättää, oli vihollinen minusta vasemmalla sekä suoraan\nedessäpäin, mutta joen rannassa löytäisin ehkä jonkun sopivan\nkuopan pistääkseni kaulaketjun sinne. Epätoivoisesti ponnistaen\nvoimiani murtauduin tiheikön läpi ja pääsin uomaan. Aluksi en\nhuomannut mitään sopivaa piiloa. Joki virtasi alas pitkin rinnettä\nkuin myllynkourussa ja sen reunat olivat kiviset ja paljaat. Mutta\nkuljin edelleen pitäen kiinni Colinin turkista, sillä jalkani olivat\npuutuneet väsymyksestä. Vähitellen uoma kapeni ja sitten tulin\neräälle tasaiselle kohdalle, jossa oli pitkulainen suvanto. Sen\nyläpuolella oli pieni putous ja kun kiipesin ylös, huomasin, että sen\nyläpuolella oli useita pikkuputouksia. Yksi niistä muodosti alleen\nlammikon, jonka päällä riippui kuihtunut saniaispensas ja pieni\nonkalo pisti syvälle kalliokielekkeen alle. Työnsin jalokiviketjun\nniin pitkälle kuin ulotuin tuohon onkaloon, ja pudotin sen sinne\nkiinteälle hiekkapohjalle. Tummansinisen veden läpi saatoin nähdä\nrubiinien omituiset valovaikutukset. Nyt kapusin jälleen alas suvannon\nluo ja katsoin ympärilleni nähdäkseni, oliko kukaan vainoojistani\nvielä ehtinyt jokiuomaan. En nähnyt ketään, minkä vuoksi heittäydyin\nmaahan pitkälleni odottamaan. Päähäni pälkähti nimittäin äkkiä uusi\nsuunnitelma.\n\nSaadessani jälleen hengähtää rauhassa palasivat sielunvoimani. Nämä\nmiehet oli lähetetty vangitsemaan minua, ei surmaamaan. Heillä ei\nollut mitään tietoa jalokivien katoamisesta, sillä siitä ei Laputa\nuskaltanut antaa mitään tietoa. Näinollen he eivät voisi epäillä\nmitään, vaan ainoastaan veisivät minut Laputan luo Inandan Kraaliin.\nMieleeni tuli myös mahdollisuus pelastaa ei ainoastaan itseni, vaan\nmyös maani kaikista kapinan kauhuista. Mitä enemmän mietin sitä\ntyytyväisemmäksi tulin. Suunnitelma vaati paljon rohkeutta ja saatoin\nluonnollisesti epäonnistua, mutta viime aikoina olin ollut niin monissa\nvaaroissa, että mikään ei minua nyt enää tehnyt levottomaksi. Ja kun\noli valittavana varman kuoleman ja heikon pelastumisen toivon välillä\nei ollut vaikea tehdä ratkaisua.\n\nMakasin sen vuoksi paikallani hiljaa, nauttien vain levosta ja tuntien\nkuinka voimani vähitellen palautuivat. Sain noin puolen tunnin ajan\nnauttia tästä rauhasta, ennenkuin näin ihmisolentoja laaksossa. Ja\nvastapäisellä taholla näin useampia, jotka olivat tulleet toiselta\npuolelta. Nousin ylös Colinin muristessa vierelläni, ja odotin heidän\nlähestymistään niin liikkumattoman levollisena kuin minulle suinkin oli\nmahdollista.\n\nKuten olin arvannut, he olivat Machudin väkeä. Tunsin heidät\npunaisesta koristuksesta hiuksissa ja kuparisesta kaulanauhastaan.\nHe olivat kookkaita miehiä, joilla oli pitkät raajat ja voimakas\nrinta, — synnynnäisiä vuoristolaisia. Ihailin heidän kevyitä, varmoja\naskeleitaan liukkailla kallioilla. Ei ollut lainkaan ajateltavissa,\nettä voisi päästä näitä miehiä pakoon heidän omalla alueellaan.\n\nMolemmat osastot yhtyivät nyt ja hiljaa seisten katselivat minua\nmuutaman kyynärän päästä. Heidän aseinaan oli vain ryhmysauvoja, ja\naivan ilmeistä oli, että he eivät kuuluneet Laputan armeijaan. Ymmärsin\nheti mitä he tahtoivat.\n\n»Seis», sanoin kafferikielellä, kun eräs heistä epäröiden astui\neteenpäin. »Keitä te olette ja mitä tahdotte?»\n\nKukaan ei vastannut, vaan kaikki katsoivat minua uteliaasti.\nEräs heistä liikautti keppiään. Colin murahti ja olisi varmaan\nsyöksynyt hänen päälleen, ellen olisi tarttunut sitä kaulanauhasta.\nVaromaton mies astui taapäin ja kaikki seisoivat jälleen hiljaa ja\npäättämättöminä.\n\n»Pitäkää kätenne hiljaa sivuillanne», sanoin. »Tämä koira, joka\noikeastaan on paha henki, tulee muuten nielaisemaan teidät. Yksi teistä\npuhukoon kaikkien puolesta ja sanokoon minulle, mikä tarkoitus teillä\non.»\n\nHetken välähti päässäni ajatus, että jos he olisivatkin ystäviäni,\nkuuluen ehkä Arcollin sisseihin, jotta oli lähetetty avukseni. Mutta\nheidän ensimmäinen sanansa teki tyhjäksi toivoni.\n\n»Inkulu on lähettänyt meidät», sanoi kaikkein pisin miehistä. »Hän on\nkäskenyt meidän tuoda sinut hänen luoksensa.»\n\n»Ja jos kieltäydyn lähtemästä mukaanne?»\n\n»Silloin, baas, täytyy meidän viedä sinut vankina. Me olemme kaikki\nKäärmeen tahdon alaisia.»\n\n»Tyhmää puhetta», minä huusin. »Kummanko luulette olevan mahtavamman\npäällikön, Inkulun vaiko Ratitswanin? Sanon teille, että juuri sillä\naikaa kun tässä puhumme, ajaa Ratitswan Inkulua kuin tuuli kuivia\nlehtiä. Teille olisi parasta, te Machudin heimon miehet, että tekisitte\nrauhan Ratitswanin kanssa ja veisitte minut hänen luokseen vuorille.\nJos teette sen, on hän palkitseva teitä ja myöskin minä, mutta jos\ntottelette Inkulua, karkoitetaan teidät pian asumasijoiltanne.\n\nHe katselivat irvistellen toisiaan ja huomasin, että sanani eivät\nolleet tehneet mitään vaikutusta. Laputa oli hoitanut hyvin asiansa.\n\nJoukon johtaja kohautti olkapäitään kafferien tapaan.\n\n»Emme tahdo mitään pahaa sinulle, baas, mutta meidän on käsketty viedä\nsinut Inkulun luo ja me emme rohkene uhmata Käärmettä.»\n\nVäsymys valtasi minut jälleen, en jaksanut puhua enempää. Vaivuin\nmaahan niin äkkiä, että olin vähältä joutua veteen.\n\n»Viekää minut siis Inkulun luo», sammalsin, »en pelkää häntä», ja\nsitten kaaduin selälleni puoliksi pyörtyneenä.\n\nMinun täytyy sanoa, että he olivat kunnon väkeä, nuo Machudin miehet.\nEräällä oli mukanaan pullo olutta ja hän antoi minun juoda siitä. Se\noli laimeaa eikä lainkaan hyvää, mutta se ajoi minut jälleen hereille.\nAjattelin voimakasta unen tarvettani ja sanoin senvuoksi: »Päivä ei ole\npitkälle kulunut, ja olen vaeltanut pitkän matkan. Haluan nukkua jonkun\najan.»\n\nHe eivät panneet vastaan ja painaen pääni Colinin turkille vaivuin pian\nsyvään uneen.\n\nKun he herättivät minut oli aurinko jo korkeammalla taivaalla.\nLaskin, että kello oli 8 aamupäivällä. Miehet olivat tehneet tulen ja\npaahtaneet muutamia maissikakkuja. Niitä he tarjosivat minulle ja söin\nniitä kiitollisena. Tunsin oloni paljon paremmaksi ja ajattelin, että\npiippu olisi nyt maistunut.\n\nMutta kun nousin ylös, huomasin, ettei voimissani ollut kehumisen\nvaraa. Jalkani olivat kuin oikein väsyneen hevosen, ne kieltäytyivät\ntottelemasta tahtoani, ja hoipertelin kuin lapsi joka juuri on oppinut\nkävelemään.\n\n»Jos haluatte minut saada Inkulun luo, täytyy teidän kantaa minut»,\nsanoin ja vaivuin jälleen maahan.\n\nMiehet nyökkäsivät myöntäen ja alkoivat panna heti kokoon jonkinlaisia\npaareja keppien ja köysien avulla, joita heillä oli mukanaan. Heidän\ntyöskennellessään ja puhellessaan minä istuin ja katselin jokiuoman\nvasenta sivua — vasenta siltä puolen katsoen kun noustaan ylös.\nSitä tietä olivat muutamat miehistä tulleet alas ja vaikka tie\nnäytti jyrkältä ja hengenvaaralliselta, käsitin kuitenkin, kuinka he\nolivat menetelleet. Kappale kappaleelta ajattelin ylöskipuamista,\nei pakenemista varten, vaan ainoastaan pitääkseni ajatukset\nkiinni jossakin. Paras tie kulki lammikon reunaa eräälle pitkälle\nkielekkeelle, jolla kasvoi katajapensaita. Siinä tuli helposti\nkiivettävä kohta, sitten olisi kiivettävä käsiä ja jalkoja käyttäen,\nja sitten oli vielä askelma, josta oli varsin helppo päästä huipulle.\nKaiken tämän ajattelin yhtä tarkkaan kuin kuolemaantuomittujen\nkerrotaan laskevan ikkunain luvun niissä taloissa, joiden ohi heidän\ntiensä johtaa mestauslavalle.\n\nPaarit olivat pian valmiit ja miehet antoivat minulle merkin astua\nniihin. He kantoivat minua ensin pitkin uoman reunaa ja sitten ylös\nMachudi-puron rantaa ja viheriöitseviä rinteitä pitkin sen suulle\nsaakka. Ihailin heitä enemmän kuin koskaan ennen, sillä he kantoivat\nminua tässä jyrkässä ja epätasaisessa maastossa tekemättä ainoatakaan\nharha-askelta ja kulkien ristiinrastiin kuin ainakin todelliset\nvuoristolaiset. Vähemmässä kuin tunnin ajassa olimme perillä,\nylätasanko edessämme.\n\nSe lepäsi siinä niin kotoisena ja miellyttävänä — läntisellä\ntaivaanrannalla näkyi pehmeitä aaltoviivoja ja siellä täällä\nmetsiköitä. Jossain etäisyydessä näin nousevan savua, varmaankin\neräästä kylästä, jonka hyvin tunsin. Siellä oli minun oma maani, ja\nvartijoillani oli täysi syy pitää tarkkaa vaaria minusta. He eivät\nliioin olleet mitään vasta-alkajia, ja se tapa, jolla he taisivat\ntehdä itsensä näkymättömiksi jopa paljailla kalliopoluilla, oli\njotain ihmeellistä. Arcollilla ei olisi ollut mitään opetettavaa\nheille sisseinä. Eteenpäin he kiisivät uskomattoman nopeasti, milloin\njokilaaksoa pitkin, milloin metsän halki, milloin taas jyrkän kukkulan\nylitse.\n\nKerran he kyyristyivät odottamatta alas ja ryömivät eteenpäin\ntiheikköjen suojassa. Senjälkeen he sitoivat käteni ja jalkani ja\npeittivät suuni hellävaroin likaisella vaaterievulla. Colinia he\npitivät kiinni, kunnes olivat saaneet sille jonkinlaisen kuonokopan\npään peittävine pusseineen. Mutta tähän tarvittiinkin koko seurueen\nyhdistetyt voimat. Arvasin, että lähestyimme nyt suurta tietä, joka\njohtaa ylätasangolta alas Suuren Letaban laaksoa pitkin Wesselburgin\nkaivoskaupunkiin alhaalla tasangolla. Ratsastava poliisi oli kai\nlähettyvillä, ja oli vaaranalaista kulkea tien yli. Olinkin varmasti\nkuulevinani sellaista ääntä kuin joukko miehiä olisi ratsastanut ohi\nsuurella kiireellä.\n\nPysyttelimme aivan hiljaa, kunnes lähetetyt tähystäjät palasivat\nilmoittaen, että tie oli selvä. Silloin mentiin tien yli ja alettiin\nlaskeutua sen toisella puolella Letaban laaksoon. Panin merkille tien\nyli mentäessä, että se oli täynnä hevosen kavioiden jälkiä. Niin\nlähellä olin siis ollut omaa väkeä ja kuitenkin niin kaukana, niin\nkaukana...\n\nPäästyämme Letaban kivikkoiseen laaksoseutuun, ei enää tarvittu niin\npaljon varovaisuustoimenpiteitä. Nousimme nyt muuatta jyrkkää rinnettä\nja saavuimme sille pienelle ylätasangolle, josta Pilvivuoret kohoavat.\nMutta minä olin nyt niin väsynyt, että vaivuin uneen huolimatta\nkantopaarien liikahteluista. Matkattiin ylöspäin, aina vain ylös, ja\nkun seuraavan kerran katsahdin ympärilleni, olimme juuri menossa erään\nvuorisolan läpi laaksoon, joka oli kukkuloiden keskellä. Tässä avautui\neteeni yhden tai parin peninkulman laajuinen pieni aukeama, jonka\nympärillä tummat, synkät kallioseinät kohosivat. Tämä oli varmastikin\nInandan Kraali, valloittamaton paikka, sillä kaikkia pääsypaikkoja\nsaattoi vain pari miestä puolustaa. Muistaessani, että olin\nhuomauttanut Arcollille tästä paikasta, ihmettelin, ettei oltu tehty\nmitään yrityksiä sen valtaamiseksi. Ainoa tapa olisi pommittaa Kraalia\nylhäältä vuorilta. Muistan kuulleeni kerrottavan, että Beyers oli sodan\naikana vienyt tykistön Pilvivuorille ja sillä tavalla valloittanut\npaikan. Saattoikohan Arcollilla olla mielessä jotain samantapaista.\n\nÄkkiä kuului kovia huutoja ja paarit putosivat maahan.\n\nHeräsin täysiin tajuihini keskellä hirmuista meteliä.\n\n\n\n\nXVI.\n\nINANDAN KRAALI.\n\n\nVala ei enää sitonut alkuasukkaita. Eilispäivän hiljaisen armeijan\nsijasta ympäröi nyt minua villiintyneen roskajoukon metelöiminen.\nLaulettiin villejä sotalauluja ja niiden tahdissa terotettiin\nkeihäänkärkiä ja heilutettiin kiväärejä. Heidän veristävistä silmistään\nluin kaikki alkuvoimaiset, hillittömät intohimot ja sen murhahimon,\njonka Laputa tähän asti oli kyennyt järkkymättä pitämään aisoissa.\nMuistin erään säkeen Laputan rukouksesta luolassa; siinä puhuttiin\n»kauhuaherättävistä». Machudin miehet — nuo rehdit saattajani koettivat\npysyä tyyninä niin kauan kuin suinkin, mutta heidät pyyhkäistiin pian\nsivuun ja tummat aallot löivät vastakkain pääni päällä.\n\nLuulin viimeisen hetkeni koittaneen. Ja varmaan niin olisikin ollut\nlaita, ellei Colinia olisi ollut. Sen pää oli vapautettu ja se mies,\njoka sitä oli taluttanut, oli ottanut nuoran pois sen kaulanauhasta.\nRaivosta aivan hurjana heittäytyi koira ahdistajaini kimppuun. Vaikka\nkaikki olivat asestettuja, he eivät silti kyenneet pitämään puoliaan.\nOlen usein pannut merkille, kuinka kafferit pelkäävät valkoihoisen\nkoiraa kuin kuolemaa. Colin pysyi vaistonsa ohjaamana tiukasti\nrinnallani ja muristen kuin lähestyvä ukkonen se piti paarien edustan\nvapaana.\n\nTällaista ei tietenkään olisi voinut kestää kauan, mutta sain\nkuitenkin aikaa päästä jälleen jaloilleni. Lopputaipaleella en ollut\nollut sidottuna ja tunsin nyt saaneeni tarpeeksi levätä. Nousin ylös\ntietoisena, että elämäni oli nyt hiuskarvan varassa.\n\n»Saattakaa minut heti Inkulun luo», huusin. »Te koirat ja hullut,\nuskallatteko halveksia hänen käskyjään? Näyttäkää minulle heti tie\nhänen luoksensa ja varokaa taivuttamasta hiuskarvaakaan päästäni!»\n\nPelkään, että ääneni murtui, sillä Jumala tietää, että pelkäsin, mutta\njoka tapauksessa se mahtoi tuntua tarpeeksi käskevältä tehdäkseen\nvaikutuksen. Machudin miehet muodostivat ikäänkuin vartioston taakseni\nja toistivat sanojani vilkkaasti elehtien. Mutta vieläkään ei minulle\nannettu tietä. He eivät tulleet askeltakaan lähemmä, mutta eivät liioin\nvetäytyneet hiukkaakaan taapäin.\n\nSilloin keräsin kaiken rohkeuteni ja tein sen ainoan, mikä enää\ntehtävissä oli. Menin suoraan keskelle joukkoa, selvästi tietäen, mihin\nvaaraan antauduin. Olen kai jo usein maininnut, että rohkeuteni on sitä\nlaatua, että se ei siedä toimettomuutta. En minuuttiakaan kauempaa\nolisi voinut istua siinä kaikkien noiden julmien silmien tuijottaessa\nminua.\n\nHe väistyivät. Synkkinä he tekivät tietä, sulkien sen jälleen heti\nperääni, niin että Machudin miehet jäivät jälkeeni ja hävisivät\nvilinään. Yksin marssin sitten eteenpäin, koko ulvovan joukon\nseuraamana.\n\nPitkälle minun ei tarvinnutkaan mennä. Inandan Kraaliin kuului\npuolikuun muotoinen majaryhmä, — sen keskelle jäi avonainen paikka,\njolla kasvoi suuri merulapuu. Ympärillä oli sikinsokin pieniä\nnuotioita, joiden ympärillä loikoi mustia sotureita. Siellä ja täällä\nolivat miehet jo lopettaneet ateriansa ja kiertelivät ympäriinsä\nreuhaten täyttä kurkkua. Minua seuraava joukko oli juuri sitä lajia,\nja huomasin useita muita samanlaisia leirin rajojen sisällä. Mutta\nmerulapuun ympärille näyttivät päälliköt kokoontuneen, päättäen\nniiden miesten suuremmasta tyyneydestä ja arvokkuuden tavoittelusta,\njotka istuivat riveissä maassa. Muutamat seisoivat ja näiden joukossa\nhuomasin Laputan korkean varren. Sinne päin ohjasin nyt askeleeni\nennättäen ajatella, päästäisivätkö päälliköt minua ohitseen.\n\nSaattueeni ei ollut juuri äänettömyydellä pilattu ja kaikkien katseet\nkääntyivät heti minua kohti. Samalla hetkellä hyppäsivät kaikki äkkiä\npystyyn. Ainoa toivoni oli, että Laputa ehtisi luokseni ennen kuin\nhänen ystävänsä kerkiäisivät keihästää minut, ja tähän toivoon tarttuen\nkeskitin katseeni erästä kaukaista kukkulaa kohden ja kuljin suoraan\neteenpäin näköjäni aivan tyynenä. Muutamia keihäitä ojennettiinkin jo\nrintaani kohti.\n\nMutta Laputa ei halunnut nähdä minua keihästettynä. Yksi ainoa hänen\nsanansa toi järjestyksen joukkoon ja silmänräpäystä myöhemmin olimme\nvastatusten, hänen seisoessaan siinä Henriquesin ja parin ylemmän\npäällikön kanssa suurimman majan edessä. Henriques oli kauhean näköinen\nkirkkaassa aamuvalaistuksessa. Hänen päänsä ympärille leuan alitse oli\nkiedottu valkoinen side, aivankuin hänellä olisi hammastauti. Hänen\nkasvonsa olivat tuhkanharmaat, hänen silmänsä veristävät ja kun hän\nkatsoi minuun, puri hän hampaansa yhteen ja vei kätensä vyölle. Mutta\nhän pysyi hiljaa, ja vain Laputa puhui. Hän katsoi minua tiukasti\nsilmiin, vaikka osoittikin ensimmäiset sanansa Machudin miehille.\n\n»Olette tuoneet tänne vangin. Oikein hyvä. Ansionne palkitaan. Menkää\nMpefan leiriin tuonne kummulle niin saatte aluksi ruokaa.»\n\nMiehet tottelivat ja heidän mukanaan hävisi koko joukko, joka oli\nminua seurannut. Minä jäin paikoilleni, päästäni aivan sekaisin,\nyksin Laputan ja hänen päälliköittensä kanssa. Kaikki pyöri\nsilmissäni. Jossain kaakatti kana, mikä toi mieleeni hassunkurisia\najatusyhdistelmiä. Koko ajan koetin palauttaa muistiini sitä\nsuunnitelmaa, jonka olin pannut kokoon Machudin laaksossa. Kuin\npapukaija toistin itsekseni: »Mustat joukot eivät tiedä missä pyhä\nkaulaketju on. Laputa ei koskaan uskalla kertoa, että se on kadonnut.\nHänen täytyy antaa olla minun hengissä, jos lupaan, että hän saa sen\ntakaisin.» Kolme tuntia aikaisemmin oli kaikki tuo tuntunut hyvältä,\nmutta nyt vaistotessani julmat kasvot edessäni, tunsin, että kohtaloni\nriippui hyvin heikosta langasta.\n\nLaputan katse, kirkas, tutkiva katse, joka sisälsi kysymyksen, kohtasi\nminun katseeni.\n\nJotain hän tahtoi minulta, jotain mitä hän ei voinut pukea sanoiksi.\nMinun ei ollut vaikea arvata, mitä tuo jokin oli, kun näin hänen\ntarkastelevan paitaani ja tyhjiä taskujani.\n\n»Petturuutesi on vähän hyödyttänyt sinua», hän sanoi. »Mieletön,\nluulitko, että voisit päästä minua pakoon? Olisin saanut sinut\npalaamaan vaikka maan ääristä.»\n\n»Ei ole kysymys petoksesta», vastasin. »Voiko ihmetellä vankia, joka\nkoettaa saavuttaa vapauden? Kun ampuminen alkoi, huomasin jääneeni\nyksin ja lähdin heti pakoon. Kysykää Machudin miehiltä ja he voivat\nvakuuttaa, että seurasin vastustelematta kuin huomasin, että peli oli\nmenetetty.»\n\nHän kohautti hartioitaan. »Mitä te teitte tai ette tehnyt merkitsee\nvähän, mutta nyt te olette täällä. — Sitokaa hänet ja viekää hänet\nminun majaani», hän sanoi sitten henkivartijoilleen. »Minulla on jotain\npuhumista hänen kanssaan, ennenkuin hän kuolee.»\n\nKun vartijat tarttuivat minuun, näin riemuitsevan irvistyksen\nHenriquesin huulilla.\n\n»Odottakaapa», sanoin. »Te puhutte petturista, mr Laputa. Mustin\nkaikista pettureista on tuossa vieressänne. Tuo mies ilmoitti\nArcollille ylimenosta Dupreen luona. Lähtiessämme eilen hän tuli\nluokseni ja tarjosi minulle vapautta, jos auttaisin häntä. Hän\ntunnusti olevansa vakooja, mutta minä torjuin hänen tarjouksensa. Hän\njuuri ampui Käärmeen Vartijan siellä joella, ja hän olisi varastanut\nKäärmeen, ellen olisi lyönyt häntä maahan. Te kutsutte minua petturiksi\nja tuon kurjan te annatte elää, vaikka hän on murhannut ylipappinne ja\nkavaltanut teidän suunnitelmanne. Surmatkaa minut, jos haluatte, mutta\ntappakaa hänet Jumalan nimessä ensin.»\n\nEn tiedä, miltä muut näyttivät puhuessani, sillä minä tuijotin vain\nportugalilaista. Hän otti askeleen minua kohti ja hänen kätensä\nliikahteli suonenvedon tapaisesti.\n\n»Sinä valehtelet», hän huusi särkyneellä, kummallisella äänellä, mikä\njohtuu kovasta kuumeesta. »Sinä, sinä englantilainen koira juuri tapoit\nKäärmeen Vartijan ja löit minua kun yritin pelastaa häntä. Jokainen ken\nyrittää loukata minua, on kuoleman oma.»\n\nJa hän sieppasi vyöstään pistoolin.\n\nHyvä ampuja ei ammu harhaan kahden kyynärän päästä. En kai ole\nkoskaan ollut lähempänä kuolemaa kuin sinä sekunnin osana kun hän\nnosti aseen minua kohti. Mutta se oli kylliksi pitkä aika Colinille.\nKoira oli seissyt vieressäni koko ajan kuin Laputa puhui. Eläin oli\nvarmasti yhtä väsynyt kuin minä. Kun vartijat tarttuivat minuun murisi\nColin uhkaavasti, mutta kuullessaan jälleen ääneni, se rauhoittui.\nHenriquesin ääni tuntui taas hälyyttäneen sen, sillä juuri kuin\nportugalilainen nosti aseensa, teki koira hypyn. Luoti ei tavannut\nminua ja seuraavassa silmänräpäyksessä kierivät mies ja koira maassa\nhurjasti taistellen.\n\nTusinan verran käsiä tarrasi minuun estääkseen minua auttamasta\nColinia, mutta ihmeellistä kyllä ei kukaan noussut auttamaan\nHenriquesia. Tuo konna säilytti mielenmalttinsa ja vaikka koiran\nhampaat olivat kiinni hänen hartioissaan, onnistui hän vapauttamaan\ntoisen kätensä. Tiesin mitä hän aikoi tehdä ja karjaisin kamalasti.\nKeltainen ranne taipui ja pistoolin suu painui koiran päätä kohden.\nKolme kertaa ase pamahti, ennenkuin Colinin ote heltisi ja se vaipui\nraskaasti maahan paidan siekaleita leukojen välissä. Portugalilainen\nnousi hitaasti pitäen kädellään päätään ja veren juostessa olkapäästä.\n\nKun näin uskollisen ystäväni silmien jäykistyvän ja tiesin, että olin\nkadottanut ystäväni, parhaimman kaikista tovereistani, minut valtasi\nhirvittävä raivo. Koko joukko, joka oli silmät selällään katsellut\ntaistelua, kaikkosi ympäriltäni kuin lehtikasa, ja minä syöksyin\nportugalilaisen kimppuun, vakaasti päättäen kostaa ystäväni kuoleman,\nniin aseeton kuin olinkin.\n\nIkääni nähden olin sangen vankkarakenteinen, mutta täysiin voimiini\ntuskin olin päässyt, ja missään tapauksessa en tietenkään voinut\nselvitä koko Laputan armeijasta. Pian minua paiskeltiin edestakaisin\nkuin palloa. He pitivät tätä hauskana leikkinä ja saatoin kuulla\nheidän irvokkaan naurunsa. Mitä minuun tulee, saattoi leikkiä kutsua\nsokkosilla oloksi, sillä olin todella sokea raivosta. Löin summassa\njoka suuntaan, usein ilmaankin, mutta joskus minun onnistui antaa\naimo iskuja johonkin mustaan selkään. Itse tulin hakatuksi aivan\nmuhennokseksi ja sain useita naarmuja keihäänkärjistä, kun minua\npaiskeltiin. Mutta sitten sain taas odottamatta nähdä edessäni Laputan,\nja minä heittäydyin päättävästi häntä vastaan. Joku antoi minulle\nankaran iskun päähän ja minä pyörryin.\n\nKun jälleen tulin tajuihini, makasin pimeässä huoneessa oljilla.\nPäätäni pakotti, minua ylenannatti, enkä jaksanut nostaa edes kättäni.\n\nKun liikahdin, kuului pimeydestä ääni, joka puhui englanninkieltä.\n\n»Oletteko valveilla, herra kauppamies?»\n\nÄäni oli Laputan, mutta nähdä en voinut häntä. Huone oli pilkkopimeä\nlukuunottamatta auringonsädettä, joka lankesi yli lattian.\n\n»Olen valveilla», sanoin. »Mitä minusta tahdotte?»\n\nJoku astui esiin pimeydestä ja istuutui lähelleni. Auringonsäteen\nkohdalla näin mustan paljaan jalan.\n\n»Jumalan tähden tuokaa minulle jotain juomista», mumisin.\n\nOlento nousi ja toi minulle läkkituopissa vettä. Saatoin kuulla veden\nhelskymisen. Käsi asetti astian huulilleni ja minä join vettä, johon\noli sekotettu melko paljon spriitä. Tämä pahensi vain kuvotusta ja minä\nvaivuin voimattomana tilalleni, kunnes vihdoin kohtaus meni ohi.\n\nNyt kuulin jälleen äänen puhuvan, tällä kertaa aivan vierestäni.\n\n»Nyt saatte sovittaa tyhmyytenne, herra kauppamies. Olette liian nuori\nkuolemaan, mutta nuoruus onkin meillä mielettömin aika. Tunnin kuluttua\nte tulette katumaan, että ette noudattanut hyviä neuvojani, jotka\nannoin teille Umvelosissa.»\n\nKoetin kaikin voimin käsittää, mitä hän sanoi minulle. Kuolema tunnin\nkuluttua! Niin, jos kuolema tahtoi tulla nopeasti ja ratkaisevasti,\nniin en paljoa piitannut siitä. Se suunnitelma, jonka olin tehnyt, oli\nkokonaan hävinnyt muististani. Niin suuri oli ruumiillinen kurjuuteni,\netten toivonut parempaa kuin kuolemaa. Tuona hetkenä oli pääni aivan\ntyhjä.\n\n»Surmatkaa minut, jos haluatte», minä kuiskasin. »Tiedän että kerran\nsaatte maksaa siitä kalliisti. Mutta menkää nyt Jumalan nimessä ja\njättäkää minut rauhaan.»\n\nLaputa nauroi, mikä kuului ilkeältä pimeässä.\n\n»Te olette hyvin urhoollinen, herra kauppamies, mutta olen nähnyt monen\nurhean miehen rohkeuden nopeasti haihtuvan sen kuoleman edessä, jonka\nolen ajatellut teille. Ehkäpä te vähän haluatte kuulla, millaisiin\nvalmistuksiin on ryhdytty?»\n\nPehmeällä ja hiljaisella äänellä hän alkoi vihkiä minua nyt mitä\njulmimpien kauhujen mysteerioihin. Ensin tuskin kuulin häntä, mutta\nvähitellen heräsi sieluni uinailustaan. Minä kuuntelin ja veri\nseisahtui suonissani. Hirveimmät mielikuvituskirjailijat eivät\nole keksineet vielä sellaista kuolemaa, ja vastoin tahtoani pääsi\nhuuliltani kauhun huudahdus.\n\n»Ahaa, asia tuntuu teistä mielenkiintoiselta», Laputa sanoi. »Voisin\nkertoa paljon enemmän, mutta täytyyhän teillä olla jotain jälellä omaa\nmielikuvitustanne varten, mutta se saakin olla hyvin vilkas», ja hän\ntarttui vapisevaan käteeni ja koetti suonta.\n\n»Henriques tulee kyllä pitämään huolta, ettei todellisuus tule\njäämään jälkeen kuvauksestani», hän jatkoi. »Olen nimittäin valinnut\nHenriquesin teidän pyöveliksenne.»\n\nTuo nimi saattoi järkeni kokonaan kirkastumaan.\n\n»Tappakaa minut», sanoin, »mutta oikeuden nimessä tappakaa myös\nHenriques. Jos olisitte oikeudenmukainen, antaisitte minun mennä\npaistamaan tuon portugalilaisen elävältä. Ellei minua olisi, olisi\nKäärme nyt Lebombon toisella puolella Henriquesin taskussa.»\n\n»Mutta nyt se ei ole sitä, ystäväni. Nyt sen on sensijaan varastanut\neräs kauppamies, joka hyvin pian tulee toivomaan, että hän olisi saanut\nkuolla jo ennen syntymistään.»\n\nSuunnitelmani alkoi jälleen viritä mielessäni. »Jos panette jotain\narvoa Pappi Johanneksen kaulaketjulle, niin tekisitte viisaasti\nsäästämällä henkeni. Miten käy koko teidän yrityksenne ilman Käärmettä?\nLuuletteko todella, että he seuraisivat teitä, jos he epäilisivät, että\nKäärme on varastettu?».\n\n»Vai niin, te uhkaatte», Laputa sanoi varsin lempeästi. Mutta vihan\npuuskassa hän karjui hetken perästä: »He seuraavat minua vaikka\nhelvettiin minun itseni takia. Hullu, luuletko että valtani on\nrakennettu yksinomaan tuon leikkikalun varaan? Kun sinun luusi lahoavat\nhaudassa, hallitsen minä valtakuntaani, mahtavinta maan päällä!»\n\nHän hyppäsi ylös ja vetäisi auki erään seinässä olevan luukun, niin\nettä valo äkkiä tulvahti sisään. Nyt näin, että hänellä oli käsissään\nse norsunluulipas, jossa koriste oli ollut.\n\n»Tätä lipasta minä kannan taisteluissa», hän huusi, »ja jos tahdon,\nettei sitä koskaan avata, niin kuka voi sanoa mitään vastaan? Olet\nharhatielle joutunut houkkio, voidessasi luulla, että sinun kurja\nvarkautesi voisi jotenkin vaikuttaa minun kohtaloihini!»\n\nNyt hän oli kerskaileva villi ja minusta tuntui kuin hän tässä osassaan\nolisi onnistunut parhaiten. Kaikki mitä hän sanoi, saattoi olla totta,\nmutta pahoin erehtyisin, ellei hänen äänessään olisi ollut katkera sävy\nja hänen käyttäytymistavassaan selvä levottomuus havaittavissa. Hän oli\nkiihkoilija ja kuten kaikki sellaiset myöskin taikauskoinen.\n\n»Niin», vastasin, »mutta kun te astutte tuon mahtavan valtakunnan\nvaltaistuimelle, niin olisipa synti, ellei kaulallanne nähtäisi noita\njalokiviä, ainakin kaiken sen perusteella, mitä te vannoitte luolassa.»\n\nHetken aikaa luulin, että hän aikoi kuristaa minut, kun hän nyt\nkumartui ylitseni murhanhimo silmissään. Senjälkeen hän paiskasi\nlippaan lattiaan sellaisella voimalla, että se meni palasiksi.\n\n»Antakaa minulle takaisin Ndhlondhlo!» hän huusi hemmoitellun lapsen\näänellä. »Antakaa minulle kaulaketju takaisin!»\n\nTätä juuri olin odottanut. »Kuulkaa nyt, mr Laputa», sanoin.\n»Puhukaamme nyt järkevästi. Ennenkuin te aloitte tämän kapinan, te\nolitte hyvän kasvatuksen saanut sivistynyt ihminen. No niin, koettakaa\nnyt muistaa kasvatustanne hetkisen ja ajatelkaa sitten järkevästi\ntätä asiaa. Minä en ole portugalilaisen tapainen. En halua varastaa\nrubiinejanne. Henriques murhasi papin ja olisi lähtenyt pakoon\njalokivien kanssa, ellen olisi lyönyt häntä. Vannon Jumalan nimessä,\nettä puhun totta. Minä pakenin senvuoksi, että tiesin tulevani\nsurmatuksi tänään, ja otin kaulaketjun pelastaakseni sen Henriquesin\nkäsistä. Koskaan en olisi voinut ampua kuoliaaksi vanhaa miestä, sen\nvannon teille. No, ja mitä sitten? Teidän miehenne ottivat minut\nvangiksi ja minulla ei ollut muuta valittavana kuin antautua. Ennenkuin\nhe saavuttivat minut, kätkin kaulaketjun sellaiseen paikkaan, jonka\nvain minä tunnen. Nyt aijon tehdä teille aivan liikemäisen ehdotuksen.\nSaattaahan olla, että te selviätte ilman kaulaketjua, mutta huomaan\nhyvin, että te haluatte saada sen takaisin. Minun laitani on varsin\nhuonosti, eikä minulle ole muu kallista kuin elämäni. Tehkäämme nyt\nvaihtokauppa. Antakaa minulle henkeni ja korvaukseksi minä vien teidät\nkätköpaikalle ja luovutan jalokivet teille. Muussa tapauksessa voitte\nsurmata minut, mutta silloin te ette näe koskaan enää pappi Johanneksen\nkaulaketjua.»\n\nTämähän oli sangen rohkea minun asemassani olevan miehen tekemäksi\ntarjoukseksi, mutta sillä oli vaikutuksensa. Laputa lakkasi olemasta\nbarbaarihallitsija ja vastasi kuin sivistynyt ihminen ainakin.\n\n»Kuten sanotte, on tämä liikemäinen ehdotus. Mutta otaksukaapa, että\nminä en suostu siihen? Otaksukaa, että minä ryhdyn toimenpiteisiin\n— täällä kraalissa — saadakseni teidät puhumaan ja sitten lähetän\nnoutamaan jalokivet?»\n\n»On olemassa vaikeuksia», sanoin miltei iloisesti, sillä tunsin, että\nasiani alkoi luistaa. »Yksi niistä on se, että minun on mahdotonta\nkuvata kätköpaikkaa ainoallekaan kuolevaiselle. _Minä_ tiedän missä\nketju on, mutta ainoallekaan muulle en taida ilmoittaa sitä. Toinen\nvaikeus on siinä, että tämän paikan ja Machudien asuma-alueen välinen\nseutu on sangen epäterveellistä teidän väellenne. Arcollin miehet\nristeilevät siellä kaikkialla, ja luulen, että tuskin teidän miehenne\nkauankaan voisivat välttää heidän huomiotaan. Mutta tärkein huomautus\non se, että jos te lähetätte jonkun etsimään jalokiviä, niin te\ntunnustatte, että ne ovat kadonneet. Ei, mr Laputa, jos te todella\nhaluatte ne takaisin, niin teidän täytyy mennä yksin ja minun täytyy\nolla teidän mukananne.»\n\nHetkisen hän seisoi äänettömänä otsa miettivästi rypyssä. Sitten\nhän avasi oven ja meni ulos, saadakseen vakoojiltaan tietää — kuten\narvelin — kuinka vaarallista seutu Inandan Kraalin ja Machudin\nlaakson välillä oli. Toivo oli jälleen saanut jalansijaa minussa,\nja istuessani siinä aloin jo miettiä kuinka lopuksi tulisi käymään.\nJos Laputa kerran lupaisi jotain, niin hän myös pitäisi sanansa.\nPäästessäni vain kerran vapaaksi tuolla ylhäällä, olisin tunnissa\ntai parissa Arcollin etuvartioiden luona. Tosin en ollut tähän\nmennessä mitään voinut toimittaa. Se sanoma, jonka olisin voinut viedä\nperille, oli jo Henriquesin petturuuden kautta tehty mitättömäksi,\nja minä olin anastanut Käärmeen vain jättääkseni sen takaisin. Mutta\njos vain säilyttäisin henkeni, niin kyllä minulle löytyisi työtä\nsiinä Armageddonissa, jonka näin lähestyvän. Mutta säilyttäisinkö\nsitten henkeni? Ken estäisi Laputaa lähettämästä miehiään perääni ja\nvangitsemasta minua, ennenkuin pääsisin turvapaikkaan? Toivoni oli\nsiinä, että Arcoll olisi liikkeessä ja että hänellä olisi kylliksi\nväkeä estämään Laputan kaffereita murtautumasta läpi. Mutta siinä\ntapauksessa Laputa ja minä joutuisimme yhtä aikaa pidätetyiksi ja\nsilloin Laputa siekailematta tappaisi minut. Minä sekä toivoin, että\nolin toivomatta, että Arcoll olisi miehittänyt kaikki pakotiet.\nNäin mietiskellessäni alkoi toivoni vähitellen jälleen sammua.\nMahdollisuudet eivät olleet varsin suuret.\n\nLaputa tuli takaisin kesken mietteitäni ja sulki oven jälkeensä.\n\n»Tahdon selvittää asian omilla ehdoillani. Lahjoitan teille elämän\nja te puolestanne viette minut sille paikalle, jonne olette kätkenyt\nkaulaketjun, ja laskette sen minun käsiini. Minä ratsastan ja te saatte\njuosta vierelläni sidottuna satulan nuppiin. Jos meitä uhkaa joku vaara\nvalkoisten taholta, niin ammun teidät siihen paikkaan. Suostutteko\ntähän?»\n\n»Suostun», minä sanoin, kömpien vaivaloisesti jaloilleni ja tuntien\nkiivasta kipua jaloissani. »Ottamalla kuitenkin huomioon, että jos\nhaluatte saada minut Machudien alueelle, niin on teidän ratsastettava\nhitaasti, sillä minusta ei ole enää paljoa jälellä.»\n\nNyt Laputa otti esiin raamatun ja hän antoi minun vannoa, että tekisin\nkuten olin luvannut.\n\n»Vannokaa te nyt vuorostanne», sanoin, »että te todella annatte minun\nelää, jos annan teille takaisin jalokivet.»\n\nHän vannoi suudellen raamattua. Olin aivan unohtanut, että mies kutsui\nitseään kristityksi.\n\n»Vielä yksi asia», sanoin. »Minun koiralleni on annettava kunniallinen\nhautaus.»\n\n»Se on jo tapahtunut», hän vastasi. »Se oli urhoollinen eläin ja minun\nkansani ihailee urhoollisuutta.»\n\n\n\n\nXVII.\n\nMUUAN VAIHTOKAUPPA JA SEN SEURAUKSET.\n\n\nSilmieni eteen pantiin side — hyvin kevyt — ja oikeaan ranteeseeni\nsidottiin nahkaremmi, joka kiinnitettiin Laputan satulan nuppiin. Pääni\noli alttiina hehkuvalle iltapäiväauringolle ja lakkaamatta satutin\nsääriäni runkoja ja kiviä vasten, mutta siinäpä olikin kaikki ilo, mikä\nminulla oli ulkomaailmasta.\n\nVauhdista päättäen ratsasti Laputa kimolla, ja jos joku luulee olevan\nhelppoa silmät sidottuina juosta hevosen vieressä, niin voin vain\nneuvoa häntä koettamaan. Pimeydessäni oli minun mahdoton arvata\nkulloistakin nopeutta ja senvuoksi sattui vähänväliä, että kun minä\njuoksin kulki hevonen hitaasti ja minä laahauduin takaperin — jos taas\nväliin kuljin hiljaa, oli minulla vaara saada käteni sijoiltaan, kun\nhevonen lisäsi vauhtiaan.\n\nRunsaan tunnin ajan sain kestää tätä vähemmän lempeää käsittelyä. Tie\nnousi jatkuvasti. Silloin tällöin kuului kosken kohinaa ja kerran\nkahlasimme virran yli. Laputa ei tahtonut antautua tarpeettomasti\nvaaraan. Koko hänen huomionsa oli kohdistettu siihen, etten minä\nmitenkään voisi päästä vapaaksi, sillä hän kai ei juuri toivonut minun\npääsevän näyttämään Arcollille tietä hänen leiriinsä.\n\nMutta minun ajatukseni, kolutessani ummessa silmin kalliopolkuja\nhevoseen sidottuna, eivät koskeneet Laputaa ja hänen suunnitelmiaan.\nKoko sieluni oli täynnä surua Colinin kuoleman johdosta ja raivoa sen\nmurhaajaa kohtaan. Kun ensimmäinen hurja raivonpuuskani oli ohitse,\nen ollut kerinnyt ajattelemaan ystävääni. Hän oli kuollut, mutta\nparin tunnin kuluttua olisin sitä minäkin, ja silloinhan minulla ei\nolisi mitään syytä toivoa häntä elämään. Nyt sitävastoin kun toivo,\njoskin heikko, jälleen loisti minulle, vaati surukin osansa. Kun\nhe panivat siteen silmilleni, oli ainoa toivoni, että saisin nähdä\nColinin haudan. Seuratessani nyt Laputaa sanoin itselleni, että jos\npääsisin vapaaksi palaisin sodan jälkeen Inandan Kraaliin, ottaisin\nselvään haudasta ja pystyttäisin kiven muistoksi koirasta, joka pelasti\nhenkeni. Siihen kiveen piirrettäisiin myöskin, että sen miehen, joka\nampui eläimen, surmasi sen isäntä sinä ja sinä päivänä sillä ja sillä\npaikalla. En saattanut käsittää, ettei Laputa huomannut portugalilaisen\npetollisuutta ja antanut minun taistella hänen kanssaan. Mitkä aseet\nolisivat, se ei huolettanut minua — veitset, pyssyt tai nyrkit —\ntiesin vain varmasti, että tulisin tappamaan hänet, ja sitten saisivat\nkafferit tehdä minulle mitä tahtoisivat. Surun ja harmin kyyneleet\naivan kastelivat siteen silmilläni, ja ne nyyhkytykset, joita en voinut\npidättää, eivät johtuneet yksinomaan väsymyksestä.\n\nLopuksi pysähdyimme. Laputa astui alas ja otti siteen silmiltäni.\nHuomasin, että olimme eräässä niistä laaksoista ylätasangolla, jotka\novat lähellä Pilvivuoria. Päivänvalo häikäisi minua, enkä erottanut\npaljoa muuta kuin kehäkukat, joita kasvoi jalkojeni juuressa. Silloin\nsain silmiini vilahduksen Suuresta Letabasta syvällä allamme ja kaukana\nidässä päin siintivät Lebombon kukkulat. Laputa antoi minun istuutua\nhengähtämään ja lepäämään hetkiseksi. »Olipa tämä aika väsyttävää»,\nhän sanoi. »Nyt voitte ottaa asian jo rauhallisemmin, sillä minulla ei\nole mitään halua kantaa teitä». Hän taputteli kimoaan ja kaunis eläin\nkäänsi lempeät silmänsä meihin molempiin. Itsekseni arvelin, että\nmahtoikohan se tuntea minut, ratsastajansa kahta päivää aikaisemmin.\n\nOlin nähnyt Laputan kristittynä pappina, pappina ja kuninkaana\nluolassa, armeijan päällikkönä Dupreen kaalamon luona, ja villinä, joka\non heittänyt kaiken itsehillinnän, ja viimeksi kraalissa. Nyt sain\nnähdä tämän ihmeteltävän miehen jälleen uudessa osassa. Hän esiintyi\nnyt rakastettavana ja seurustelutaitoisena maailmanmiehenä. Hän antoi\nhevosensa kävellä hiljaa ja keskusteli kanssani kuin olisimme olleet\nvanhoja ystäviä pienellä huvimatkalla. Tällä tavalla hän kai keskusteli\nArcollinkin, »sekarotuisen», kanssa, joka oli ollut hänen ajomiehenään\nKap-kärryissä.\n\nMachudin yläpuolella oleva metsää kasvava kallioryhmä näkyi etäällä.\nHän kertoi minulle Machudien sodasta, jonka minä jo ennestään tunsin,\nmutta hän kertoi sitä kuin satua. Oli käytetty sotajuonta: eräs\nbuurien johtajista — kai Grobelaar-niminen — oli salakuljettanut\nmuutamia miehiään vihollisen leiriin piiloittamalla heidät erääseen\ntakavarikoituun kuormavaunuun.\n\n»Troijan hevonen», sanoin vastoin tahtoanikin.\n\n»Niin», vastasi matkatoverini, »sama vanha keino», ja hämmästyksekseni\nhän lausui useita säkeitä Vergiliuksesta.\n\n»Ymmärrättekö latinaa?» hän kysyi. Vastasin, että minulla oli ainakin\njonkinmoinen taito tässä kielessä, opiskeltuani sitä Edinburghin\nyliopistossa. Laputa nyökkäsi. Hän mainitsi erään professorin nimen ja\npuhui jotain hänen tiedemiesansioistaan.\n\n»Mutta sanokaa minulle toki», huudahdin minä, »mitä te oikein teette\ntäällä alhaalla! Teidän kasvatuksellanne, ja maailmantuntemuksellanne,\nkuinka saatattekaan koettaa kääntää kehityksen koneistoa taaksepäin?\nTe haluatte tehdä tyhjäksi tuhatvuotisen kultuurin saavutukset ja\nmuuttaa meidät kaikki jälleen villeiksi. Teidänlaiseltanne mieheltä ei\ntodellakaan saattaisi odottaa tällaista.»\n\n»Te käsitätte väärin minut», hän vastasi tyynesti. »Juuri senvuoksi,\nettä minä olen imenyt kaiken mehun sivistyksestä, olen myös tuntenut\nsen sisimmän katkeran maun. Tahdon luoda paremman ja yksinkertaisemman\nmaailman, ja sen maailman tahdon luoda omaa kansaani varten. Olen\nkristitty, ja te ette uskalla sanoa minulle, että teidän kultuurinne\npaljonkaan seuraa Kristuksen oppia. Te sanotte olevanne isänmaan\nystävä! Miksi ette siis antaisi myös minun olla sitä?»\n\n»Jos te olette kristitty, kuinka voitte sanoa kristinopin mukaiseksi\nsitä, että maa upotetaan vereen?»\n\n»Se on kaikkein parhainta kristinoppia», hän sanoi. »Talo täytyy\nlakaista ja koristaa, ennenkuin Herra voi ottaa asuntonsa siinä. Olette\nlukenut historiaa. Tällaisia puhdistuksen tulia on Kirkko saanut\nläpikäydä monta, ja maailma on sitten herätetty uuteen toivoon. Niin\non kaikissa uskonnoissa. Temppelit kaatuvat ja ne täytyy puhdistaa, ja\nsallikaa minun muistuttaa, että valittu on aina tullut korvesta.»\n\nEn kyennyt mitään vastaamaan, koska olin vielä liiaksi väsynyt\najatellakseni selvästi. Mutta tartuin hänen sanaansa patriotismista.\n\n»Missä ovat sitten teidän patrioottinne? Kaikki seuraajanne ovat\nverenhimoisia kaffereita, joiden ainoana haluna on murhata ja\nryöstää. Vaikkapa te olisitte Oliver Cromwell, ette voisi tuollaisten\nliittolaisten kanssa mitään suorittaa.»\n\n»He ovat minun kansaani», hän vastasi yksinkertaisesti.\n\nTällä hetkellä olimme kulkeneet Suuren Letaban kaalamon yli ja\nraivasimme nyt itsellemme tietä viidakkojen läpi ylätasangolle. Olin\npannut merkille, että Laputa koetti niin paljon kuin mahdollista\nliikkua sivuteitä, ja aina valitsi mieluummin tiheikköjä ja metsikköjä\nkuin tasaisia, avoimia seutuja. Puhuessaan hänen terävät silmänsä\ntähyilivät koko ajan kaikkiin suuntiin. Tunsin sisäistä iloa siitä,\nettä ystäväni eivät olleet kaukana.\n\nKerran Laputa antoi minulle merkin vaieta, juuri kun olin\nsanomaisillani jotain, ja äänettömästi kuljimme sitten erään virran\nuoman yli. Senjälkeen kuljimme metsätaivalta, niin ettei hänen\ntarvinnut terottaa huomiokykyään erikoisemmin.\n\n»Jos te taistelette suuren asian puolesta», sanoin, »niin kuinka voitte\nantaa sellaisen konnan kuin Henriquesin olla avustajananne? Pitäisihän\nteidän toki ymmärtää, että sen miehen ainoana tarkoitusperänä kaikessa\non päästä käsiksi saaliiseen. Varotan teitä, että jollette ajoissa\ntaita käärmeen selkää, niin se vielä pistää teitä.»\n\nLaputa katsahti minuun miettiväisen ja hiukan epäluuloisen näköisenä.\n\n»Nyt käsitätte jälleen väärin, herra kauppamies. Portugalilainen on\nhuono valkoinen mies ja hänen varmin pakopaikkansa on meidän luonamme.\nSen verran kokemusta minulla on, että tiedän sellaisen — olkoonpa\nvaikka vihollinen — jolla on huutavia vääryyksiä kostettavana _minun_\nvihollisilleni, olevan hyvän liittolaisen. Teette Henriquesille\nvääryyttä. Te ja teidän ystävänne olette kohdelleet häntä kuin kafferia\nja kafferi hän on kaikessa muussa paitsi hyveissä. Miksi olette levoton\nsiitä, että Henriques pettäisi minua.»\n\n»Minä en ole 'huono valkoinen'», sanoin, »ja tahdon sanoa teille\ntotuuden. Niin totta kuin Jumala elää, tahdon nähdä teidät\nkukistettuna, mutta tahdon että sen tekevät urholliset miehet, eikä\ntuollainen keltainen paholainen, joka on murhannut koirani, ystäväni.\nEnnemmin tai myöhemmin te tulette huomaamaan, että minä olen oikeassa,\nja jos hän silloin pääsee käsistänne, ei hän ole pääsevä minun\nkäsistäni, niin totta kuin taivaassa löytyy oikeutta.»\n\n»Suuria sanoja», Laputa lausui nauraen, mutta seuraavassa hetkessä hän\nistui aivan jäykkänä satulassaan. Olimme menneet erään niityn poikki ja\nratsastimme nyt erääseen metsään, jonka takana kulki suuri valtatie.\nLuulen melkein, että hän oli laskenut väärin eikä tiennyt, että tie oli\nniin lähellä. Kuinka tahansa, hän kuuli hetken kuluttua hevoskavioiden\nkapsetta, ja myös minä kuulin. Metsä oli harvaa, eikä mitään suojattua\npaikkaa ollut näkyvissä, mutta niitylle takaisin ratsastaminen olisi\nollut samaa kuin tulla täysin näkyviin. Laputa hyppäsi hevosen selästä,\nirroitti uskomattoman nopeasti riimun, pisti sen uskomattoman nopeasti\nsuuhuni suukapulaksi, samalla kun hän kietoi ohjakset ympärilleni.\n\nEn kerinnyt saada sanaakaan suustani, kun jo oikea kätenikin oli\nkiinnitetty satulannuppiin. Hänen voimakkaassa otteessaan olin aivan\navuton, ja lyhyemmässä ajassa kuin voin sen ilmaista, oli minut tehty\nliikkumattomaksi kuin lyhtytolppa, samalla kun Laputa, pitäen vasenta\nkäsivarttaan minun molempien käsivarsieni päällä ja oikealla kädellään\npeittäen kimon silmät, terotti kuuloaan aivan kuin antilooppi vaaraa\nvainutessaan.\n\nRaaempaa suukapulaa ei varmaankaan ole olemassa. Köysi miltei ruhjoi\nnenäni ja puristi huuleni hampaiden sisään, jotapaitsi se oli vedetty\nniin kireälle kurkkuni päälle, että tuskin saatoin hengittää. Kipu\noli niin tuima, että olisin varmaan pyörtynyt, ellei Laputa olisi\npitänyt minusta kiinni. Onneksi sain hampaani jonkun verran erilleen\ntoisistaan ja muuan köyden mutka liukui väliin, lievittäen siten\naavistuksen verran leukojen hirveää puristusta. Mutta kuitenkin oli\ntilani niin vaikea, että raivoissani purin ja riuhdoin köyttä, ja olen\nvarma, että terävät etuhampaani olisivat saaneet köyden hetken kuluttua\npoikki. Kaikki tämä esti minua näkemästä mitä tapahtui. Kuten jo olen\nsanonut, oli metsä harvaa ja lehvistön läpi olin hämärästi erottavinani\nloppumattoman kulkueen, johon kuului miehiä ja hevosia. Niitä ei\nmahtanut olla kahtakymmentä enempää, mutta minuutit kuluvat hitaasti\nköyden kuristaessa kurkkuasi. Kun Laputa vihdoin irroitti köyden, sain\nuuden taintumiskohtauksen ja nojauduin avuttomana erästä puuta vasten.\n\nLaputa viipyi kuunnellen, kunnes kavioiden ääni häipyi pois. Sitten\nhiivimme äänettömästi tien yli, jossa alkoi tiheämpi pensasmetsä.\nHän ratsasti niin kiivaasti jyrkkää rinnettä ylös, että minun oli\npakko juosta, kunnes näimme yllämme ylätasangon vihreät niittymaat.\nLaputan kasvoilla oli jälleen synkkä, vihamielinen ilme. Hän oli nyt\nvihollismaassa ja metsästäjän asemasta hän nyt oli itse otuksena. Kun\npysähdyin, katsoi hän tyytymättömänä minua, ja kerran kun viivähdin\nväsymyksen näännyttämänä, nosti hän uhaten kättään. Jos siinä olisi\nollut ruoska, olisi se pudonnut selkääni.\n\nJos Laputa oli hermostunut, niin olin myös minä. Yksin se tunne, että\nolin kafferialueen ulkopuolella ja omassa maassani, oli jo jonkinlaista\nvapauden esimakua. Kaitselmus, ajattelin, saattoi minä hetkenä tahansa\ntarttua asioiden kulkuun minun edukseni. Tosin oli sopimusehdoissamme,\nettä Laputa ampuisi minut, jos päällemme hyökättäisiin, mutta kuinka\nhelposti voikaan laukaus mennä harhaan. Niin paljon kuin väsyneet\naivoni sallivat, aloin ajatella tulevaisuutta. Niin pian kuin hänellä\noli jalokivet käsissään, oli minun osuuteni asiassa selvä. Hän oli\nluvannut minulle henkeni, mutta vapaudestani ei oltu sanaakaan\nmainittu, ja sen verran ymmärsin, ettei Laputa koskaan sallisi minun,\njoka olin nähnyt niin paljon, tulla tietoineni Arcollin luo. Mutta\nmillään ehdolla en antaisi viedä itseäni takaisin tuohon inhoittavaan\nkraaliin. Hän oli asestettu ja minä aseeton, hän oli voimakas\nja minä heikko kuin lapsi, hän oli ratsain, minä jalan — suuria\npakenemismahdollisuuksia minulla ei ollut. Poliisipatrullista ei olisi\nsuurta apua, sillä jos meitä ahdistettaisiin, saisin minä luodin\npäähäni, kun taas Laputa kimollaan pääsisi pakoon. Minulla ei ollut\nmuuta tehtävää kuin odottaa ja katsoa mitä aika toisi mukanaan. Ja jos\npahinkin tapahtuisi, niin olisi toki rehellinen luoti ylätasangolla\ntaistelussa elämästä parempi kuin kraalin tuntemattomat julmuudet.\nVakaasti rukoilin, että Jumala osoittaisi minulle laupeuttaan, sillä\nminua jos ketään olivat pakanat kiduttaneet.\n\nHämmästyksekseni ei Laputa ollut yhtään varovainen vihreällä rinteellä.\nHän katsoi kohti Pilvivuoria ja nosti kätensä ylös. Se oli varmaankin\njoku merkki ja kun katsoin taaksepäin sitä tietä jota olimme tulleet,\nolin näkevinäni joitakin olentoja noin peninkulman päässä, lähellä\nLetaban jyrkännettä. Laputa tahtoi olla varma minun läsnäolostani\nmyöskin paluumatkalla.\n\nKello oli varmaankin neljä iltapäivällä ja sää oli ihanin mitä voi\najatella. Niityt olivat tulvillaan suloisesti tuoksuvia kukkia. Pienet\nlammet ja kosket olivat yhtä läpinäkyvän kirkkaita kuin forellipurot\nLothianissa. Taivalsimme ripeästi eteenpäin, mutta nyt en enää ollut\nväsynyt. Valmistauduin ratkaisuun, ja minussa vaikuttaa sielu niin\nsuoranaisesti ruumiiseen, että väsymykseni lisääntyy tai vähentyy\nkilpaa toivon kanssa. Tiesin kyllä, että voimani jälleen helposti\nvoisivat murtua, mutta tiesin myöskin, että niin kauan kuin jokin\nmahdollisuus oli olemassa, olisi minulla myös voimia käyttämään sitä\nhyväksi. Ennenkuin tiesinkään olimme ratsastaneet kukkulan ympäri ja\nnäimme nyt edessämme Machudin maljanmuotoisen laakson. Jossain kaukana\netäällä puiden rajassa näin savupilven. Kafferit — tai ehkäpä Arcollin\nmiehet — olivat panneet metsän tuleen. Savu ajautui kevyen länsituulen\najamana kaukaisten alankojen yli, jotka hohtivat opaalinvärisinä.\n\nLaputa pyysi minua nyt ottamaan johdon käsiini. Näin aivan selvästi\npunaisen onkalon jokiuoman toisella puolen, jonne kaulaketju oli\nkätketty. Olisimme voineet tulla sinne ratsastamalla suoraan laaksoon,\nmutta Kaitselmuksen lempeä johto saattoi minut valitsemaan laakson\nyläreunaa pitkin vievän tien, kunnes olimme tulleet uoman ylemmän suun\nkohdalle. Tämä oli se tie, jota osa Machudin miehistä oli käyttänyt,\nja lähemmin ajattelematta asiaa seurasin sitä. Kahdenkymmenen minuutin\nratsastus vei meidät paikalle, ja vieläkään ei minulla ollut mitään\npakosuunnitelmaa valmiina. Olin jättäytynyt Luojani käsiin ja, niinkuin\nVanhan Testamentin miehet, minä jäin odottamaan merkkiä.\n\nLaputa astui satulasta ja katsoi alas uomaan.\n\n»Tästä ei ole mitään tietä alas», minä sanoin. »Meidän täytyy ensin\npäästä laakson pohjaan ja sitten seurata joenuomaa ylöspäin. On\nparasta, että jätätte hevosenne tähän.»\n\nHän otti pari askelta alaspäin kalliolta, joka ylhäältä katsoen\nnäyttää äkkijyrkänteeltä, mutta tuntui hän sitten hyväksyvän minun\nmielipiteeni, otti köyden kimon kaulalta ja sitoi sen hevosen jalkaan.\nTällä hetkellä sain minä erään aatteen.\n\nPitäen minuun kiinnitettyä remmiä kädessään hän kulki edelläni\njyrkännettä alas, kunnes pääsimme laakson pohjaan. Siellä minä näytin\ntietä uomaan. Juuri lähtiessämme minä katsoin taakseni ja huomasin\nmuutamia tummia olentoja laakson toisella puolella — varmastikin\nLaputan väkeä. Mitä aijoin tehdä, se oli tehtävä nopeasti.\n\nKiipesimme joen uomaa pikku putousten ohi, kunnes olimme tyynen veden\nkohdalla, jossa Machudin miehet olivat ottaneet minut vangiksi tänä\naamuna. Heidän nuotionsa tuhka näkyi vielä selvästi kivissä. Tästä\npaikasta täytyi meidän kiivetä vielä erään putouksen ohi päästäksemme\nsiihen pieneen poukamaan saakka kallion alla, jonne olin kätkenyt\nrubiinit.\n\n»Teidän täytyy irroittaa minusta tämä remmi», sanoin, »muuten en voi\nkiivetä tässä. Pitäkää huoletta pistoolinne minua kohti, olenhan joka\ntapauksessa koko ajan näkyvissänne.»\n\nLaputa irroitti remmin, otti sitten esiin pistoolinsa, viritti sen ja\npani sen vasempaan käteensä. Näin olin nähnyt usein taitavien ampujien\ntekevän, mutta se antoi minulle äkillisen toivon, että ehkäpä hän ei\nnyt olisi niinkään osumisvarma.\n\nEi vienyt pitkää aikaa löytääkseni kätköpaikan, suoraan\nsanijaispensaiden alla. Pistin käteni veteen ja vedin esiin jalokivet\nviileältä hiekkapohjalta. Ne loistivat kuin leimuavat tulet ja\nlävitseni kulki vavistus.\n\nVarmastikaan ne eivät olleet mitään tavallisia jalokiviä, nämä, jotka\nsulkivat sisäänsä niinsanoakseni helvetin sisimmän sydämen. Pitäen\nniitä lujasti kiinni astuin Laputan luo.\n\nNähdessään jälleen Suuren Käärmeen Laputa huudahti ihastuksesta. Hän\ntempasi ketjun minulta, piti sitä ojennettuna edessään ja suuteli sitä\nkasvojen loistaessa intohimoisesta riemusta. Hän nosti kalleuden kohti\ntaivasta ja polvistui sitten sen edessä. Jälleen hän oli täydellinen\nvilli, joka unohtaa kaikki epäjumalansa edessä. Sitten hän kääntyi\nminua kohti hehkuvin silmin.\n\n»Polvillesi», hän huusi, »lankea maahan ja kunnioita Ndhlondhloa.\nPolvillesi, uskoton koira ja rukoile armahdusta tekemäsi\npyhyydenryöstön vuoksi.»\n\n»Ei», minä vastasin, »minä en polvistu minkään pakanallisen epäjumalan\nedessä.»\n\nHän piti pistoolia päätäni kohti ojennettuna.\n\n»Silmänräpäyksen kuluttua pamahtaa. Lankea maahan, hullu, tai kuole.»\n\n»Te olette luvannut säilyttää henkeni», minä vastasin itsepäisesti,\nvaikka taivas tietää, minkä vuoksi näin tein.\n\nHän heitti pistoolin pois ja syöksyi minun päälleni. Hänen käsissään\nolin avuton kuin kehtolapsi. Hän pakotti minut maahan kasvot alaspäin,\nsitten hän tempasi minut yhtä kiivaasti ylös ja paiskasi takaperin,\nniin että olin vähältä pudota veteen. Onnistuin välttämään putoamisen\nja peräydyin sensijaan taapäin, niin että tulin seisomaan aivan alimman\nkalliokielekkeen alla.\n\nTänä aamuna, kun Machudin miehet laittoivat aamiaistaan, olin ajatellut\npääsyä jyrkännettä ylös. Tämä etukäteen valmistelu oli nyt pelastuksen\nankkurinani. Laputa oli heittänyt pistoolin maahan ja vajonnut uuteen\nhurmiotilaan kaulaketjun edessä. Nyt oli tullut hetkeni jos koskaan.\nMinun täytyi päästä alimmalle kielekkeelle ja sitten kiivetä edelleen\nkuin tuli olisi perässäni.\n\nOlin olevinani hämmentynyt ja säikähtynyt: »Tehän lupasitte, että saan\npitää henkeni», valitin.\n\n»Henkesi», hän sanoi. »Niin, sen kyllä saat pitää, mutta pian tulet\nkerjäämään, että saisit kuolla.»\n\n»Mutta minähän olen pelastanut teille kaulaketjun», puhuin edelleen.\n»Henriques olisi varastanut sen. Minä sen saatoin varmaan paikkaan ja\nnyt te olette saanut sen takaisin.»\n\nKoko ajan hinauduin huomaamatta ylöspäin kielekkeelle ja irroitin\ntoisella kädellä erään vierinkivimöhkäleen, jonka helposti saattoi\npyöräyttää veteen.\n\n»Sinä olet saanut palkkasi», hän sanoi julmasti. »Sinä et tule\nkuolemaan.»\n\n»Mutta elämällä ei ole minulle mitään merkitystä ilman vapautta», minä\nsanoin, hommaten kiven kanssa, kunnes sain sen sopivaan asentoon.\n\nHän ei vastannut, sillä niin innokkaasti hän tutki, oliko ketju\nkärsinyt mitään vahinkoa.\n\n»Ei suinkaan jalokiviin ole tullut mitään naarmuja», sanoin. »Henriques\npolki ketjun päälle, kun sain hänet kiinni.»\n\nLaputa katsoi ketjua kuin äiti katselee lastaan, joka on loukannut\nitsensä.\n\nMutta nyt oli minun hetkeni tullut. Kelpo töyttäyksellä vyöräytin\nkiven kallionreunan yli veteen. Se sai aikaan tavattoman molskahduksen\nja vesi huuhteli kokonaan Laputan rubiiniketjuineen. Aikaansaamani\nyllätyksen suojassa kapusin kielekkeelle ja tartuin katajapensaisiin.\n\nKuului laukaus ja luoti osui yläpuolellani olevaan kallioon. Nyt olin\njo saanut oksista kiinni ja jatkoin kiipeämistä halkeamassa ylöspäin.\n\nLaputa ei ampunut enää. Ehkäpä hän epäili taitoaan, tai oli hän\nkeksinyt jonkun paremman tavan. Hän syöksyi veteen ja hyppäsi\nkielekkeelle kuin pukki. Pikemmin tunsin kuin näin mitä tapahtui\ntakanani, ja sydän kurkussa keräsin kaiken jälelläolevan tarmoni\nviimeistä kamppailua varten.\n\nJoskus sattuu, että unessa luulee olevansa takaa-ajettu ja vaikka on\nmiltei sairaana kauhusta, ei saa jalkojaan tottelemaan, vaan tuntee\nniiden riippuvan allaan raskaina kuin lyijy. Tällaista koin minä nyt\nvalveilla ollen tiheikössä. Olin oikeastaan mennyt jo jaksamiseni\nrajojen yli. Edellisenä yönä olin vaeltanut viisikymmentä peninkulmaa\nja koko päivän olin kokenut mitä hirveintä hermojännitystä. Minut oli\nsidottu, minua oli lyöty ja pahoinpidelty, kunnes olin aivan turta. Ja\nennen muuta olin saanut tuskin mitään syömistä ja unen puutteesta olin\nvallan sekapäinen. Jalkani olivat puutuneet ja käteni jaksoivat tuskin\nenää toimia. Kuinka säilyin vyörymästä veteen, sitä en käsitä, sillä\nkaikki pyöri ympärilläni ja olin tukahtumaisillani. Joka hetki luulin\nLaputan käsien iskevän minuun kiinni.\n\nJa kyllä minulla olikin syytä pelätä. Hän kerkisi halkeamaan paljon\nennen kuin minä olin päässyt siitä ulos ja hänen vauhtinsa oli kaksi\nkertaa suurempi kuin minun. Kun vihdoin ryömin esiin ylimmällä\nulkonemalla oli hän tuskin kyynärää jäljessäni. Mutta juuri tässä\npysäytti hänen kookkaan olentonsa eräs esiinpistävä kivimöhkäle ja\nse antoi minulle jonkun verran etumatkaa. Olinkin sen tarpeessa,\nsillä viimeiset askeleeni ylöspäin muistuttivat enemmän vanhuksen\nkuin nuorukaisen. Vain varma päämääräni ja kauhea pelkoni pani\nminut nostamaan toista jalkaa toisen eteen. Puoleksi soaistuneena\nsaavuin jyrkänteen päälle ja näin edessäni kimon, kaikessa rauhassa\npureskelemassa ruohoa auringon paisteessa.\n\nPakotin itseni jonkinlaiseen horjuvaan juoksumarssiin. Kääntyessäni\npuoliksi, saatoin nähdä Laputan hartioiden kohoavan jyrkänteen\nreunalle, ja kauhukseni samalla huomasin, että hevonen oli sidottu\nkiinni eikä minulla ollut veistä, jolla olisin leikannut riimun poikki.\n\nMutta silloin tapahtui ihme. Kun köyttä oli käytetty suukapulana,\nolivat hampaani eräältä kohdalta purreet riimun miltei poikki, ja tätä\nei Laputa ollut huomannut sitoessaan hevosta kiinni. Kun kiipesin\nsatulaan säikähti hevonen ja riuhtaisi tuimasti päätään, jolloin köysi\nkatkesi. Jalustimia en löytänyt, mutta kun painoin kantapääni kimon\nkylkiin, lähti se nelistämään hyvää vauhtia.\n\nJuuri nyt Laputa alkoi ampua. Se oli epäviisaasti tehty, sillä jos hän\nolisi juossut, olisi hän saavuttanut meidät, koska minulla ei ollut\nkannuksia eikä ruoskaa ja irtonainen köydenpätkä hevosen jaloissa\nhaittasi sen juoksua. Joka tapauksessa, jos hän kerran tahtoi ampua,\nolisi hänen pitänyt tähdätä kimoa eikä minua, koska hän näytti olevan\nvarsin huono ampuja. Mutta otaksun, että hän tahtoi säästää hevosta.\nLuoti vingahti korvani ohitse, — se melkein auttoi minua juuri siten\nkuin tarvittiin. Se suhahti olkapääni yli nojatessani hevosen kaulaa\nvasten ja hipaisi eläimen korvaa. Tämä tuli tuskasta aivan hurjaksi\nja huolimatta laahaavasta köydenpätkästä se lisäsi vauhtiaan. Pari\nalkuasukasta — varmaankin niitä, jotka olivat seuranneet meitä —\nyrittivät estää menoamme, ja luulen, että keihäskin lensi ylitsemme.\nMutta salamana olimme ohitse ja heidän huutonsa häipyivät pian korvan\nkantamalta. Löysin ohjakset, pistin jalkani jalustimiin ja sitten\nratsastin neliä suoraan kohti auringonlaskua ja vapautta.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nKUINKA MIEHEN ON VÄLISTÄ KOKONAAN PANTAVA LUOTTAMUKSENSA HEVOSEEN.\n\n\nVoimani olivat jo kauan sitten tyystin lopussa. Vain ankara jännitys,\npelko ja hurjasti leimuava toivo olivat ylläpitäneet minua näin\nkauan, ja nyt kun vaara oli ohi seurasi taantumus. Selittämätöntä\non, kuinka pysyin hevosen selässä. Oli onneni, että hevonen oli hyvä\nja maasto helppoa, sillä ohjata en olisi voinut eläintä. Minä vain\nistuin sen selässä puoliksi tiedottoman tyytyväisenä ja ratsastin\nhiljaa kohti laskevaa aurinkoa, jonka näin kimmeltävän Rautakruunun\nvuoren yläpuolella. Olin onnellinen kuin lapsi. Kolme päivää kestäneen\nyhtämittaisen kuolemanvaaran jälkeen oli lumoavaa tietää, että oli\nvapaa. Tuntui liian ihanalta ollakseen totta ratsastaa miehenkorkuisia\nkukkia kasvavien niittyjen halki maailmassa, joka tuntui olevan pelkkää\ntuoksua, väriä ja valoa. On muistettava, että olin vielä tuskin muuta\nkuin poika, ja että viime aikoina kuolema oli ollut niin usein silmieni\nedessä, että sen jo oli täytynyt nousta vähän päähäni. Antautuminen\njälleen toivon valtaan vaikutti minuun kuin ooppiumi. Niin heikko ja\nväsynyt kuin olinkin, ui sieluni autuuden meressä.\n\nMutta kauan ei tällainen tunnelma voinut kestää. Kun kimo kompastui\nkahlatessaan erään virran yli, palasin jälleen todellisuuteen.\nHuomasin, että alkoi hämärtää ja pelko sai minut jälleen valtoihinsa.\nTakanani olin kuulevinani ääniä; mutta kun käännyin, näin ainoastaan\ntummat kukkulat.\n\nTurhaan koetin muistutella mieleeni mitä Arcoll oli sanonut päämajansa\npaikasta — muistini oli kuin poispyyhkäisty. Jossain suuren tien\nläheisyydessä se varmastikin oli, mutta missä valtatie kulki sitä\nen voinut itselleni selvittää. Ja sitäpaitsi hän oli lähellä\nvihollista ja minähän tahdoin kauaksi pois, kaupunkeihin, niin kauaksi\ntaistelulinjoilta kuin suinkin. Ehkäpä löytäisin joitakin kyliä, joissa\nvoisin piiloutua. Tiedän että nämä ajatukset olivat arvottomia, mutta\ntäydellisesti murtuneet hermot olkoot minun anteeksipyyntönäni. Kun\nmies juuri on pelastunut suuresta vaarasta, voi sattua, että hän ei\naivan heti hallitse itseään.\n\nMitä minuun tulee, niin tunsin äkkiä häpeäväni. Jumala oli auttanut\nminut vaaroista, mutta ei suinkaan senvuoksi, että minä ryömisin\njohonkin piiloon. Minun tehtäväni oli yhtä selvä kuin Laputan. Nyt\nvasta minulle selvisi, kuinka mitättömään seikkaan pelastukseni\nperustui. Tuo poikkipurtu riimu oli kuin Jumalan sormi. Olin varmasti\npelastunut jotakin erikoista tehtävää varten, ja ellen suorittaisi\nsitä, joutuisin varmasti uudelleen turmioon. Olin aina ollut\nkohtalonuskoja, ja nyt olin sitäpaitsi aika paljon mystikko.\n\nPakokauhuinen pelkoni hävisi nyt, muistini alkoi palata, ja miehekäs\nlevollisuus tuli tilalle. Suuntasin kimon askeleet vasemmalle päin.\nNyt muistin, missä valtatie kulki, ja nyt muistin myös jotain enemmän.\nSillä minulle selvisi äkkiä, että Laputa nyt oli minun vallassani.\nIlman pienintäkään ennakkolaskelmaa tai tarkoitusta olin tällä kertaa\nsaanut valtit käsiini. Hänen tiensä väkensä luo oli katkaistu, hänellä\nei ollut hevosta ja hän oli väärällä puolella sitä tietä, jolla\nArcollin patrullit liikkuivat. Ja ilman Laputaa oli kapina tuomittu\nepäonnistumaan. Niin, taisteluita kyllä saattoi syntyä, ehkäpä\nankaroitakin, mutta vihollisemme olisi ilman johtajaa. Jos hänet vain\nvoitaisiin pakottaa etemmäksi pohjoiseen, olisi hänen pelinsä menetetty\nja me voisimme levossa ja rauhassa hoidella jäljelläolevan.\n\nOlin nyt jälleen yhtä innokas pääsemään keskelle vaaroja kuin äsken\npääsemään turvalliseen paikkaan. Arcollille täytyi heti ilmoittaa\nasiasta, muuten saattaisi Laputa pimeän suojassa päästä Inandan\nKraaliin. Kysymyksessä olivat minuutit, ja näistä minuuteista riippui\ntuhansien elämä. Asia koski myös voimiani, jotka heikkenemistään\nheikkenivät, sillä nyt kun järkeni oli kirkastunut, tunsin parhaiten\nkuinka heikko todella olin. Jospa vain voisin saavuttaa tien, löytää\nArcollin tai hänen miehiään, niin olisin tehnyt maanmiehilleni\nsuuremman palveluksen kuin kukaan tällä hetkellä Afrikassa saattoi\ntehdä. Mutta päässäni suhisi ja kohisi, horjuin satulassa ja sormeni\nolivat aivan voimattomat. Saatoin vain maata turtuneena hevosen selässä\nja veltosti pitää kiinni sen harjasta. Muistan, että eräs Psalttarin\nsäkeistö pyöri mielessäni, että miehen ei tule panna luottamustaan\nhevosiin. Rukoilin, että tämä hevonen saisi tehdä poikkeuksen, sillä se\nkantoi enempää kuin Caesaria ja hänen onneaan.\n\nMinun on mahdotonta muistaa mitään näistä viimeisistä minuuteista.\nTuskin tuntia oli siitä kulunut kun tulin tielle, mutta tuo tunti\ntuntuu minusta monelta pitkältä kauhealta vuodelta. Hämärästi muistan,\nratsastaneeni erään ojan yli, minkä jälkeen tulin kummitusmaisen\nvalkoiselle tielle. Kimo kääntyi oikeaan, ja sitten tiedän vain sen\nettä joku tarttui ohjaksiini ja puhutteli minua.\n\nEnsin kuvittelin että se oli Laputa ja huusin kauhistuksesta.\nHorjuin varmaankin satulassa, sillä tunsin että käsivarsi kietoutui\nvyötäisilleni. Ratsastaja veti hampaillaan korkin pullosta ja kaasi\nsuuhuni viinaa. Nielin sen ja avasin sitten silmäni. Edessäni oli\nratsupoliisi, joka hämmästyneenä tuijotti minua. Poliisiksi tunsin\nhänet vihreistä olkaimista.\n\n»Arcoll», onnistui minun sammaltaa esiin. »Jumalan tähden, viekää minut\nArcollin luo.»\n\nMies vihelsi sormillaan, ja paikalle ajoi toinen ratsastaja.\n\nTunsin hänen kasvonsa, mutta en voinut muistaa miehen nimeä.\n\n»Mutta siinähän on Crawfurd poika», kuulin jonkun sanovan. »Crawfurd,\npoika, etkö muista minua Lorenzo Marquesista? Aitkenia?»\n\nSkottilainen murre vaikutti lumouksen poistajana. Se selvitti\nkäsitteitäni ja palautti jälleen yhteyden entiseen elämääni. Lopultakin\nolin siis päässyt oman kansani luo.\n\n»Minun täytyy tavata Arcoll. Minulla on tietoja hänelle — tärkeitä\ntietoja. Viekää minut Arcollin luo, älkääkä kysykö minulta mitään.\nMissä hän on? Missä hän on?»\n\n»Sattuu niin onnellisesti, että hän on tuskin kahdensadan kyynärän\npäässä tästä», Aitken sanoi. »Tuo valo, joka näkyy, tulee hänen\nleiristään.»\n\nLoppumatkan miehet ratsastivat kummallakin puolen minua ja kannattivat\nkainaloista, muuten en olisikaan päässyt perille. Kaikki mitä minulla\noli sanottavana Arcollille, pyöri päässäni sekaisin, koettaessani\nmuodostaa ajatuksiani sanoiksi, sillä pelkäsin kauheasti, että\nratkaisevalla hetkellä jäisin mykäksi. Ja sitten oli minulla\nniin hirvittävän kiire. Jokainen kuluva minuutti lisäsi Laputan\nmahdollisuuksia päästä takaisin leirilleen. Hänellähän oli miehiä\nmatkassa, ja varmasti yhtä taitavia kuin Arcollin sissit. Ellei\nArcollilla olisi kylliksi miehiä ja parhaita hevosia, olisi kaikki\nturhaa. Usein myöhemmin elämässä olen ihmetellen muistellut silloisia\nmielialojani. Siinä seisoin, tuskin vapautuneena kaamoittavan kuoleman\nkynsistä, enkä kuitenkaan ajatellut hetkeäkään vapauttani. Levottomuus\nsiitä, että Laputa pääsisi pakenemaan, oli suurempi kuin levottomuus\nsiitä, että David Crawfurd joutuisi turmioon.\n\nKesken kaiken minusta tuntui, että vähintään tuhat kättä auttoi minua\nsatulasta alas. Ja sitten tuli hyvin valoisaa, ikäänkuin suuri kuu\nolisi paistanut, ja minä vain seisoin ja räpyttelin silmiäni. Minut\npantiin vuoteeseen ja minulle annettiin kuppi kuumaa teetä, mikä\nvirkisti minua enemmän kuin viina oli kyennyt tekemään. Ja sitten\nminulle selvisi vähitellen, että joku piti kiinni molemmista käsistäni\nja puhui hiljaa, mutta hyvin selvään.\n\n»Davie», ääni sanoi, »nyt olet jälleen ystävien luona, poikani. Sano\nminulle, missä olet ollut.»\n\n»Tahdon tavata Arcollia», minä vain valitin. »Missä on Ratitswan?» Ja\nväsymyksen kyyneleitä valui poskilleni.\n\n»Arcoll on tässä», ääni sanoi, »se on juuri hän, joka pitää sinua\nkäsistä, Davie. Koeta rauhoittua, poikani. Vaivasi ovat nyt lopussa.»\n\nKoetin koota voimani ja löysinkin vihdoin silmät, jotka kuuluivat\npuhujalle, ja sanoin sitten:\n\n»Kuulkaa nyt. Minä otin Pappi Johanneksen kaulaketjun Dupreen kaalamon\nluona. Minut vangittiin vuorilla ja vietiin kraaliin — en muista sen\nnimeä — mutta minä olin kätkenyt rubiinit.»\n\n»Niin», sanoi ääni, »sinä kätkit rubiinit, mutta kuinka sitten.»\n\n»Inkulu tahtoi saada ne takaisin, minkä vuoksi tein vaihtokaupan hänen\nkanssaan. Näytin hänelle tien Machudien alueelle ja annoin hänelle\nketjun, mutta hän ampui minua, ja minä kiipesin ja kiipesin, ja lopuksi\nastuin hevosen selkään», lopetin lapsellisesti.\n\nKuulin äänen sanovan »niin?» kysyvällä äänenpainolla, mutta ajatukseni\nlensivät nyt toiseen suuntaan.\n\n»Beyers vei tykit Pilvivuorille», huusin kimeästi. »Niin voimme mekin\ntehdä, hitto vieköön! Siinä on meillä kafferien koko armeija kuin\npienessä laatikossa.»\n\nNäin hymyilevät kasvot edessäni. »Kelpo poika. Colles sanoikin, että\nymmärrystä ei häneltä puutu. No, mutta jos nyt olemme tehneet jo sen,\nmitä sinä sanot, Davie!»\n\nMutta minä en kuunnellut häntä. Kaikin voimin koetin muistaa mitä minun\npiti sanoa, ja sehän ei ollut mitään Beyersista ja hänen tykistöstään.\nHetket olivat kauheita minulle. Oloni oli samanlainen kuin puhujan,\njoka on unohtanut puheensa punaisen langan tai sotilaan, joka pistin\nkurkulla on unohtanut tunnussanan. Ja onnettomuuden kukkurana tunsin,\nkuinka väsymys yhä enemmän tunkeutui suoniini ja että pääni alkoi\nvaipua. Voimattomuuteni oli vähältä kiusata hengen minusta.\n\nArcoll piti vielä kiinni käsistäni ja toi itsensä lähemmäksi, niin että\nhänen kirkkaat silmänsä hallitsivat minua.\n\n»Katso minuun, Davie», hän sanoi. »Sinulla on jotain tärkeätä\nkerrottavaa minulle, eikö niin? Se on varmaankin jotain Laputasta, vai\nkuinka? Ajattele nyt tarkkaan. Sinä veit hänet Machudiin ja annoit\nhänelle ketjun. Sitten hän varmaankin meni takaisin sen kanssa Inandan\nKraaliin. Hyvä, tykkini tulevat pitämään hänet siellä.»\n\nPudistin päätäni. »Ei, se ei käy päinsä. Armeijan voitte hajoittaa,\nmutta ette pidättää Laputaa. Hän tulee menemään Olifantsin yli,\nennenkuin me kerkiämme ampua laukaustakaan.»\n\n»Me ehdimme ennen häntä. Muutoin me voimme ottaa hänet kiinni\nrautatiellä.»\n\n»Mutta kiirehtikää sitten Jumalan nimessä», huusin. »Tunnin kuluttua\nhän on kerinnyt yli ja päässyt takaisin kraaliin.»\n\n»Mutta jokihan on kaukana,»\n\n»Joki» toistin epävarmasti. »Mikä joki? En tarkoita Letabaa. Tarkoitan\ntietä.»\n\nArcoll otti lujasti ranteistani kiinni.\n\n»Jätit Laputan Machudin luona ja ratsastit tänne pysähtymättä. Se vei\naikaa noin tunnin. Oliko Laputalla hevosta.»\n\n»Oli kyllä, mutta minä otin sen», sain sammalletuksi. »Voitte nähdä sen\ntuolla jossain takanani.»\n\nArcoll päästi minut ja nousi innoissaan.\n\n»Silloin on Laputa vallassamme», hän sanoi ja kääntyi toisten puoleen.\nMuuan mies kiirehti ulos teltasta.\n\nSilloin muistin mitä minun piti sanoa. Koetin nousta ylös ja laskin\nkäteni hänen hartioilleen.\n\n»Laputa on meidän puolellamme tietä. Eristäkää hänet väestään ja ajakaa\nhäntä pohjoista kohti — pohjoiseen — aina Rooirandiin saakka. Älkää\nhuolehtiko Pilvivuorista ja tykeistä — ne voivat odottaa. Sanon teille,\nettä Laputa on koko kapina, ja hänellä on kaulaketju. Kun hänet on\nraivattu pois, teette kaffereien kanssa kuten haluatte. Lähettäkää ulos\njokainen mies mitä teillä on pitkin tietä, sillä hänen täytyy joko\npäästä tien yli tai joutua perikatoon. Voi, kiirehtikää, kiirehtikää,\nälkää välittäkö minusta. Kaikki menee hyvin, jos vain ehdimme ennen\nhäntä. Kiirehtikää, muutoin täytyy minun itse tehdä se.»\n\nTeltta tyhjeni ja paneuduin pitkäkseni tuntien epämääräisesti, että\nminun velvollisuuteni oli nyt täytetty, ja saatoin siis levätä.\nVoimakkaammat kädet kuin minun olivat ottaneet asian hoitaakseen. Olin\nniin väsynyt, etten jaksanut nostaa jalkojani vuoteelle, vaan makasin\njalat laidan yli riipuksissa.\n\nLiian suuri väsymys karkoittaa unen. Minulla oli kuumetta, enkä voinut\nnukkua. Puoliunessa kuvittelin, että koko maailma oli täynnä miehiä\nja hevosia. Kuulin ääniä ja kavioiden kapsetta, räminää ja kitinää,\nja kaiken muun yli olin kuulevinani joukkojen marssintaa. Koko\nmaailma mahtoi olla täynnä sotaa. Sielun silmieni edessä oli suora ja\npitkä tie kuin valkoinen nauha, kulkien läpi ylätasangon niittyjen,\nsitten kiertäen kuin korkkiruuvi alas Letaban laaksoon, edelleen läpi\ntasangon ja kuun valaisemien metsien, kunnes se päättyi Wesselburgin\nparakkeihin. Mutta sitten tuntui kuin se ei olisikaan tie, vaan\npikemminkin valli, marmorista rakennettu valli, Afrikan Suuri Muuri.\nNäin Laputan astuvan esiin varjosta ja koettavan kavuta muurin yli,\nja alituiseen kuului naksahduksia, kuin kiväärin hanaa viritettäessä,\nantautumisvaatimus ja pako. Juttu alkoi tulla mielenkiintoiseksi.\nAlhaalla metsässä pensaiden keskellä olivat minun maanmieheni —\nratsuväkeä, jalkaväkeä ja tykistöä — koko meidän puolustuksemme.\n\nMikä kenraali olikaan Arcoll ja minkä suuren tulen olikaan David\nCrawfurd sytyttänyt!\n\nJoku tuli sisään — varmaankin tohtori. Hän riisui kenkäni ja sukkani,\nsaaden muuten leikata pois ne vertavuotavista jaloistani, mutta minä\nen tuntenut mitään kipua. Hän koetti suontani ja kuunteli sydäntäni.\nSitten hän pesi minut ja antoi minulle lämmintä maitoa. Maidossa\noli varmasti jotain lääkettä, sillä tuskin olin nielaissut sen, kun\nlävitseni tulvahti kokonainen unenaalto. Valkoinen muuri hälveni ja\nminä nukuin.\n\n\n\n\nXIX.\n\nARCOLLIN »PAIMENTAMINEN».\n\n\nNukkuessani kuumeuntani tapahtui merkillisiä asioita. Se mitä nyt\nkerron ei ole sellaista, mihin itse olisin ottanut osaa, vaan mitä\nmyöhemmin keskusteluissa Arcollin ja Aitkenin kanssa sain kuulla.\nMuutenhan kapina on saanut myöskin oman erikoisen historioitsijansa.\nSiinä huoneessa missä nyt istun ja kirjoitan näen edessäni hyllyllä\nkaksi sievoista sinikantista nidosta, jotka sisältävät mr Alexander\nUptonin (Timesin kirjeenvaihtajan) kertomuksen Sodasta Tasangon ja\nVuoriston välillä, kerrottuina tulevien sukupolvien rakennukseksi.\nHänen kuvauksessaan on sankarina kafferien puolella Umbooni, puolihullu\nrumilas, jonka me sittemmin vangitsimme ja hirtimme. Laputan hän\nmainitsee vain eräässä syrjähuomautuksessa kristinopin luopiona,\njolla oli ollut jotain tekemistä kuohuvan tyytymättömyyden kanssa.\n»Inkulun», jonka hän usein oli kuullut, hän sanoo olevan zulujen\nkäyttämän nimityksen Jumalasta. Mr Upton on sangen terävä historian\nkirjoittaja, mutta hänellä ei ole ollut aavistustakaan kaikkein\nromanttisimmasta tapauksesta sodassa, nimittäin siitä, kuinka Arcoll ja\nhänen säännöttömät joukkonsa eräänä keskiyön aikana »paimensivat» Pappi\nJohanneksen perillistä ja hänen herrauttaan.\n\nBruderstromin luokse, siinä missä nyt olin, oli sijoitettuna 200\npoliisimiestä, 63 basuto-sissiä erään Stephen nimisen miehen johdossa,\njoka syntyjään oli puoleksi alkuasukas ja tavoiltaan kokonaan, sekä\nkolme farmarikomennuskuntaa, jokainen niistä noin 40 miehen vahvuinen.\nNämä komennuskunnat olivat oikeastaan komppanioita Pohjois-Transvaalin\nvapaaehtoisjoukoista, ja ne olivat pitäneet vanhan nimen ja myöskin\njotain näiden joukkojen vähemmän tiukasta muodosta. Edelleen oli\ntäällä kaksi patteria vapaaehtoisesta tykistöstä, molemmissa neljä\ntykkiä, mutta ne olivat Pilvivuorten länsireunalla, seuraten\nBeyersin historiallista esimerkkiä. Pari säännöllisten joukkojen\nrykmenttiä oli tulossa Pietersdorpista, mutta ne eivät tulisi perille\nennenkuin seuraavana aamuna, jolloin ne jatkaisivat matkaa suoraan\nPilvivuorille liittyäkseen siellä tykistöön. Pitkin vuoristoa oli\nstrategisesti tärkeisiin paikkoihin sijoitettu poliisiosastoja mukanaan\nalkuasukassissejä ja Blaauwildebeestefonteiniin oli sijoitettu melko\nvahvoja voimia kahden kenttätykin kanssa, koska pelättiin, että\ntoinen kafferiarmeija voisi ehkä marssia sitä tietä Inandan Kraaliin.\nWesselburgissa tasangolla oli vahva poliisipatrulli ja pitkin tietä\ntäydellinen järjestelmä pieniä patrulleja, mukanaan varsin runsaasti\nbasutosissejä. Mutta niin hyvin kuin tie olikin vartioitu, ei se\nollut kokonaan suljettu, sillä Arcollin joukot olivat vain osa hänen\nsiirtomaa- ja vakoilupoliisistaan. Minun oma kokemukseni osoitti,\nkuinka helppoa oli päästä poliisivartioiden ohi.\n\nLaputalla ei ollut liikoja aikoja ja senvuoksi hän varmaan koettaisi\npäästä tien yli mahdollisimman läheltä. Tärkeintä Arcollille senvuoksi\noli vartioida Letaban solan ja Bruderstroomin välistä linjaa. Osasto\nparhaita ratsupoliiseja ohjasi matkansa kiivasta vauhtia solaa kohti ja\nheidän perässään hajaantuivat muut pitkin tietä. Farmarit vartioivat\nmuuatta kohtisuorassa päätietä vastaan olevaa väliä estääkseen\npakoyritykset vasemmalla sivustalla. Basutosissit lähetettiin metsiin\netuvartioina tuomaan tietoja, jos jotain epäilyttävää näyttäytyisi.\nLopuksi otti eräs poliisipatrulli, mukanaan alkuasukasvakoilijoita,\nhaltuunsa tien siihen osaan Letabaa, missä on ylimenopaikka. Sitä\nnimitetään Main Driftiksi ja löytyy kartallakin. Alkuasukkaiden\nensimmäisenä tehtävänä oli löytää Laputan olinpaikka ja sitten estää\nhäntä pääsemästä eteläänpäin, kukkuloiden ja metsien muodostamasta\nkolmiosta Machudi-laaksoon, tien ja Letaban välillä. Jos hän\nepäonnistui siellä, hänen täytyisi koettaa mennä Letaban yli kaalamon\nalapuolelta ja sitten pyrkiä tien yli kaalamon ja Wesselburgin\nvälillä. Kun Arcollilla ei ollut tarpeeksi väkeä vartioimaan koko\nlinjaa, saattoi hän, jos Laputa kerran tulisi ajetuksi kahlauspaikan\nalapuolelle, muuttaa miehensä kauemmas etelään. Luonnollisesti\noli erittäin tärkeää määritellä Laputan olinpaikkaa, ja tässä\ntarkoituksessa lähetettiin alkuasukasvakoojia liikkeelle. Oli olemassa\nmahdollisuuksia Laputan kiinnisaamisesta, mutta Arcoll tiesi liiankin\nhyvin hänen ihmeteltävän vainunsa, hänen paikallistuntemuksensa sekä\nhänen suuret ruumiinvoimansa, ollakseen lainkaan varma asiastaan.\n\nMinuuttiakaan liian aikaisin ei oltu liikkeellä. Poliisin etujoukot\nratsastivat suoraan erään kafferin päälle, jonka Laputa oli jo\nennättänyt lähettää tutkimaan, oliko tie selvä. Kaksi minuuttia\nmyöhemmin Laputa olisi ollut tien toisella puolella ja päässyt\nkäsistämme, sillä Letaban metsäisissä seuduissa ei häntä mitenkään\nolisi voitu tavoittaa. Kun kafferi näki meidät, sukelsi hän takaisin\nruohikkoon tien pohjoispuolella, mikä osoitti, että Laputa vielä oli\nsiellä.\n\nTämän jälkeen ei vähään aikaan tapahtunut mitään. Poliisi ennätti\nkahlaamolle ja koko tie sen itäpuolella joutui tarkan vartioinnin\nalaiseksi. Ne komppaniat, jotka huolehtivat sivustasta, muodostivat\nketjun pohjoisella suunnalla olevan poliisiosaston kanssa ja venyttivät\nsitä sitten hitaasti linnoitukseen päin vuoristossa. He eivät tavanneet\nketään ja Arcoll saattoi siitä päättää, että Laputa oli mennyt\nvuoristosta alaspäin metsäalueelle.\n\nJos basutomiehet olisivat olleet harjaantuneempia metsänkävijöitä,\nolisimme saaneet parempia tietoja. Mutta he kun asuvat paljailla\nvuoriseuduilla, he joutuvat jonkunverran neuvottomiksi metsässä.\nParhaimmat heistä olivat ’yliloikkareita’ Mpefusta ja nämä lähettivät\nnyt sanoman — tavalla jonka vain Arcoll tunsi — että viisi kafferia\noleskeli metsässä peninkulman verran Main Driftin pohjoispuolella.\nKello oli nyt kymmenen ja kuu nousi. Nuo viisi etääntyivät sitten\ntoisistaan, ja tiedonannot tulivat hiukan epäselviksi. Mutta sitten\npäästiin Laputan jäljille, joka oli pisin noista viidestä, Suuren\nLetaban rantaäyräällä noin kaksi peninkulmaa Main Driftin eteläpuolella.\n\nNyt oli kysymys siitä, kuinka hän aikoi päästä joen yli. Arcoll piti\nitsestään selvänä, että hän uisi joen yli ja sitten pyrkisi Main\nDriftin ja Wesselburgin väliselle tielle. Mutta tässä otaksumassa\nhän ei tehnyt täyttä oikeutta vastustajansa viekkaudelle. Laputa oli\ntäysin selvillä, että meidän oli mahdotonta vartioida koko maapuolta,\nmutta tiesi myöskin, että joki antoi tilaisuuden halkaista maan kahtia\nja keskittää voimat toiselle tai toiselle puolelle. Tästä johtui,\nettä hän ei lainkaan mennyt Letaban yli, vaan ryhtyi tekemään pitkää\nkiertomatkaa takaisin vuoristoon. Eräs hänen kaffereistaan ui virran\nyli ja kun Arcoll sai tästä tiedon, hän alkoi vetää etuvartioita sieltä\nalemma tielle. Mutta juuri tällä hetkellä pääsivät Mpefun miehet\nperille Laputan valeliikkeestä ja kääntymisestä vasempaan. Arcoll antoi\nnyt suurella kiireellä vastamääräyksen ja jäi jännityksellä odottamaan\nMain Driftin luo.\n\nKoko suunnitelman pelastivat farmarit ylhäällä vuoristossa. He\nsytyttivät tulia ja panivat Laputan uskomaan, että siellä oli muka\nkokonainen armeija. Hän ei uskaltanut Machudin laaksoon eikä Letsitelan\nluo, vaan vetäytyi pohjoiseen päin pikku-Letaban laaksoon. Se nopeus,\njolla hän matkaa teki, oli hämmästyttävä, mutta olikinhan hänellä\npelissä panoksena keisarikunta. Hänellä oli vankka ruumis, joka oli\nkaraistunut pitkillä matkoilla. Kun nyt kartasta vertailen sitä matkaa,\njonka minä suunnattomalla vaivalla tein Dupreen kahlaamolta Machudiin,\nniihin taipaleihin, jotka Laputan jalat tuona yönä kantoivat, on\nihailuni tuota miestä kohtaan rajaton.\n\nKeskiyön paikkeilla hän oli varmaankin mennyt Letsitelan yli, mutta\ntässä hän teki vakavan virheen. Jos hän olisi koettanut nousta\njollekin lähinnä olevalle huipulle, hän olisi päässyt ylätasangolle\nja joutunut Inandan Kraaliin vielä ennen päivänkoittoa. Mutta nyt\nhän antoi farmarikomppanioille liian suuren merkityksen ja piti\nsuuntaa pohjoiseen, jossa hän luuli vartioinnin olevan heikompaa.\nNoin kello yhden aikaan Arcoll päätti, väsyneenä toimettomuuteen\nja huomaten erehtyneensä Laputan taktiikan suhteen, tehdä rohkean\nleikkauksen. Hän lähetti puolet poliisivoimastaan vuoristoon\nfarmarikomppanioitten vahvistukseksi ja määräsi nämä asettumaan\nyhteyteen Blaauwildebeestefonteiniin sijoitettujen vartiojoukkojen\nkanssa.\n\nVähän jälkeen kello kahden tuli ensimmäinen tiedonanto. Henriquesin\noli onnistunut päästä tien yli kolme peninkulmaa Main Driftistä\nitään. Varmaankin hän oli lähtenyt kraalista aikaisemmin yöllä ja\nkoettanut kulkea tien yli kauempana lännessä, mutta oli joutunut\npatrullien eteen. Main Driftin itäpuolella, missä poliisivartioita\noli harvemmassa, onnistui hän, mutta ei päässyt pitkälle, sillä\npian basutosissit pääsivät hänen jäljilleen. He ilmoittivat asiasta\nArcollille, joka heti käsitti, kuka vaeltaja oli. Valkoisia miehiä hän\nei uskaltanut lähettää pois, mutta hän antoi erään sissijoukon seurata\nHenriquesin jälkiä. Nämä seurasivat häntä Dupreen kaalamolle saakka,\nmissä hän kulki joen yli ja asettui nukkumaan tien reunustalle, sissien\npitäessä hänen tietämättään seuraa hänelle. Hän oli hiottu konna, tämä\nHenriques, voidessaan asettua nukkumaan juuri sillä paikalla, jossa\nvähää aikaisemmin oli tehnyt murhan.\n\nAamuvarhaalla Laputa oli Pikku-Letaban laakson korkealla äyräällä\nlähellä Mpefun kraalia. Hän hankki jotain syötävää eräästä asumuksesta\nja jatkoi heti matkaa metsää kasvavaa kukkulajonoa pitkin, joka pistää\nulos ylätasangosta. Hän oli varmasti väsynyt, sillä muutoin hän ei\nolisi kiivennyt aivan suoraan eräälle farmarien vartiopaikalle. Oli\nhiuskarvan varassa, ettei hän joutunut vangiksi, mutta hänen onnistui\npelastua perääntymällä nopeasti linnoituksen luota. Tiedonnannoista\npäättäen hän oli sitten vetäytynyt eteläänpäin tiheämpään metsään ja\nsiellä jälleen kääntynyt pohjoiseen päin Blaauwildebeestefonteinista.\nSenjälkeen hänen liikkeistään ei ole täyttä selvyyttä. Hänet\nnähtiin Pikku-Labongon luona mutta huomattuaan vartioketjun\nBlaauwildebeestefonteinin luona hän varmaankin tuli vakuutetuksi, ettei\nedes villikana voisi päästä läpi sitä tietä. Seuraava tiedonanto minkä\nsaimme ilmoitti, että hän oli kohdannut Henriquesin.\n\nPäivän koitossa Arcoll, joka tiedonantojen kautta tunsi Laputan retket\npääpiirteittäin, päätti ryhtyä hyökkäämään. Farmarit, jotka olivat\nsaaneet Pietersdorpista kolmen komppanian suuruisen vahvistuksen,\npysyivät paikoillaan ylätasangolla, mutta poliisivoimat valtasivat nyt\nSuuren Letaban alueen. Arcollin suunnitelmana oli vartioida tätä jokea\nsekä sen ja Labongon välistä pitkää maakaistaletta. Hän sai nyt tiheään\nvahvistusjoukkoja, ja ratsupatrullit saattoivat vaikeudetta estää\nkaikki pakenemisyritykset Wesselburgin itäpuolisella sivustalla.\n\nTästä johtui, että Laputan ajautuessa yhä itäänpäin vuoristosta,\nHenriques kulki pohjoiseen, ja niin heidän tiensä yhtyivät. Olisin\nkernaasti halunnut olla todistamassa heidän kohtaustaan. Nyt jos\nkoskaan piti Laputan ymmärtää, mitä pyöri Henriquesin mielessä.\nKuvittelen, että Henriques oli matkalla Rooirandin luolaan. Mitä tulee\nLaputaan, oli hänen tarkoituksensa päästä Portugalin alueelle, tehdä\nsiellä laaja kaarros ja yhtyä sitten joukkojensa kanssa jossain leirin\nja Amsterdamin välillä.\n\nPäivällisen aikaan nähtiin molemmatkin Blaauwildebeestefonteinin\nja Lebombon välisellä tiellä. Siellä heidät pidätti Arcollin uusi\nvartioketju, joka oli Letaban ja Labongon välillä. Tämä pakotti heidät\nuudestaan pohjoiseen ja heidän oli nyt uitava viimeksimainitun joen\nyli. Sieltä kauas itään Rooirandiin, missä Portugalin raja kulkee, on\nmaa avointa, aaltomaista kukkulaseutua, kasvaen vain harvaa metsää\nnotkopaikoissa. Tällainen maasto ei tarjonnut paljoakaan suojaa\npakeneville, minkä he myös saivat kokea. Sillä nyt oli Arcoll muuttanut\nvoimansa lentäviksi eskadrooneiksi. Ne vartioivat ei vain linjoja,\nvaan koko seutua. Nyt jälleen oli Laputalla vain verraton vainunsa\nja voimakas ruumiinsa apunaan ollakseen joutumatta vangiksi puolen\ntunnin sisään. He kulkivat entisiä jälkiään takaisin, uivat jälleen\nLabongon yli ja painuivat tiheään metsään Blaauwildebeestefonteinin\ntien pohjoispuolella. Basutosissit, niin mainioita kuin olivatkin\navoimessa maastossa, kadottivat nyt jälleen jäljet. Laputa ja Henriques\nnarrasivat heitä, niin että vainoojien painuessa länteenpäin, luullen\npakolaisten aikovan Majinjen kraaliin, nämä olivatkin todellisuudessa\nmenneet Labongon yli ja ohjasivat nyt askeleensa Umvelosiin.\n\nKaiken tämän sain tietää jälkeenpäin, sillä sen tapahtuessa makasin\nsyvässä tiedottomuuden tilassa Arcollin teltassa. Vihollisiani ajettiin\ntakaa kuin peltokanoja, ja minä sain korjata siis hedelmät neljä päivää\nkestäneistä vaivoista ja hirmuista. Metsästäjät olivat joutuneet\nriistaksi, pyörä oli kääntynyt ja David Crawfurdin kärsimykset\nkorvattiin runsain määrin.\n\nNukuin kello yhteen, seuraavan päivän päivälliseen saakka. Kun heräsin\ntuntui teltta kuumalta kuin leivinuuni kirkkaan keskipäiväauringon\nhelottaessa. Voin nyt paremmin, mutta jäsenet olivat jäykät ja hellät,\nja minua janotti sietämättömästi. Lähellä oli vesikorvo ja tinakuppi;\njoin useita kertoja peräkkäin. Senjälkeen paneuduin jälleen pitkälleni,\nsillä olin vielä hyvin väsynyt.\n\nMutta toinen uneni ei ollut samanlainen kuin ensimäinen. Minulla oli\nkoko ajan villejä, houreisia mielikuvia. Tuskin olin sulkenut silmäni,\nkun jouduin toiseen maailmaan ja aloin elää ja toimia siinä. Koko\ntasankomaa pensasmetsineen oli edessäni ja minä katselin sitä kuin\nolisin ollut ylhäällä pilvissä. Oli keskipäivän aika ja hiekka säkenöi\nkuumuuttaan. Pensastoissa näin varovaisia liikkeitä, pukki pisti sieltä\npäänsä esiin, paanu-eläin vaelsi juhlallisesti ruohistossa, krokodiili\nryömi liejupenkkaa myöten jokeen. Ja sitten näin selvästi Laputan\nvaeltavan itää kohti.\n\nUnessa en lainkaan ajatellut Arcollin toimenpiteitä. Vain Laputa oli\najatuksissani. Hän kulki kuin olisi ollut väsynyt, mutta kuitenkin\nhyvää vauhtia ja päätään hän käänsi alituisesti kuin villi eläin, joka\nvainuaa tuulen mukana vaaran. Epäselvästi olin myös näkevinäni hänen\nläheisyydessään jotain tummaa varjoa. Hänen kaulansa oli paljas, mutta\ntiesin mitä hänen pussissaan oli kätkettynä.\n\nHän pysähtyi, kääntyi länteen, enkä sitten nähnyt häntä enää. Maailma\nsiellä alhaalla näytti aivan hiljaiselta, ja minä kiinnitin siihen yhtä\ntarkan huomion kuin olisin ollut lentäjä, joka etsii laskupaikkaa.\nPitkään aikaan en nähnyt mitään, mutta sitten huomasin jotain liikettä\neräässä joen lähellä olevassa pensaassa: helmikana lensi sieltä ensin\nkuin poispelotettuna ja sitten pukki syöksyi esiin. Siitä päätin että\nLaputa oli siellä.\n\nKun sitten katsoin jokea, näin vedessä pään — ei, näin kaksi päätä,\ntoisen jonkun verran toisesta jälessä. Ensimmäinen uijista nousi maihin\ntoisella rannalla ja tunsin hänet Laputaksi, toinen oli lyhyempi ja\npienempi, ja minä tiesin että hän oli Henriques.\n\nMuistan ilostuneeni siitä, että nuo kaksi olivat kohdanneet toisensa.\nNyt ei Henriques pääsisi pakoon. Joko Laputa pääsisi selville\ntotuudesta ja tappaisi hänet tai minä saisin itse hänet kiinni\nja kostoni suoritetuksi. Joka tapauksessa hän oli nyt kafferien\nrajapyykkien ulkopuolella ja kulki omissa asioissaan.\n\nSeurasin heitä tarkoin, kunnes he pysähtyivät erään puretun rakennuksen\nlähellä. Varmaankin se oli minun Umvelosiin rakennuttamani kauppapuoti.\nTämä huomio pani minut epäilemään, että Laputa ja Henriques olivat\nmatkalla Rooirandiin!\n\nHeräsin äkkiä otsa hiessä ja vieläkin kuumeisena, sillä hampaani\nkalisivat. Mielessäni olin täysin selvillä siitä, että Laputa ja\nHenriques pian olisivat luolassa.\n\nOli olemassa kaksi mahdollisuutta: joko Henriques tappaisi Laputan,\nottaisi haltuunsa rubiinit ja olisi pian Mozambiquessa, ennenkuin\nehtisin perille — tai voittaisi Laputa taistelussa ja itse päättäisi\nniiden kulta- ja timanttiaarteiden kohtalosta, jotka oli koottu\nluolaan. Jos hänen tarvitsi pelätä tappiota, tiesin, että hän upottaisi\njalokivet Labongon pohjaan, ja kaikki minun vaivani olisivat menneet\nhukkaan. Nyt olin unohtanut kaiken isänmaallisuuden. Tällä hetkellä ei\nmaan kohtalo tuntunut minusta miltään, ja ajatus siitä, että Laputa oli\neristettynä armeijastaan ei tyydyttänyt minua. Ainoana ajatuksenani\noli, että aarre joutuisi kadoksiin, aarre, jonka edestä olin pannut\nalttiiksi elämäni.\n\nOn olemassa eräänlaista rohkeutta, joka syntyy harmista ja\nlaskuvirheistä. Olin luullut, että yritteliäisyyteni oli lopussa,\nmutta nyt huomasin, että menneet kärsimykseni eivät olleet kyenneet\ntukahuttamaan uutta intohimoani. Levottomuuteni oli niin suuri, että\nse ei suonut minulle hetkenkään rauhaa. Nousin ylös, ja pitäen kiinni\nvuoteesta horjuin telttatuolin luo. Kyllä olin heikko, mutta en niin\nheikko, etten kykenisi tekemään viimeistä ponnistusta. Tunne siitä,\nettä olin tehnyt jo niin paljon ja kuitenkin epäonnistunut, teki minut\naivan hulluksi.\n\nEräässä telttapaalun koukussa riippui pieni peilinpalanen, jota Arcoll\nkäytti parranajossa. Sain siinä näkyviin vilauksen kasvoistani. Ne\nolivat valkoiset ja uurteiset, siniset pussit silmien alla. Lääkäri\noli pessyt minut edellisenä iltana, mutta hänen ei ollut onnistunut\nsaada pois kaikkia retkieni jälkiä. Erityisesti kiinnitin huomioni\nveriläikkään vasemmassa ohimossa. Muistan saaneeni sen vuohen verellä\ntäytetystä kannusta tuona yönä luolassa.\n\nLuulen että juuri tuo veriläikkä ratkaisi asian. Tahdoinpa tai en, niin\nminä olen leimattu samalla merkillä kuin Laputan miehet. Valittavanani\noli: joko pelata peli loppuun tai olla tuntematta koskaan maailmassa\nrauhaa. Viimeiset neljä vuorokautta olivat saaneet minut vanhenemaan\nhyvin nopeasti.\n\nLöysin erään Arcollin saapasparin, tilavat ja kuluneet, mutta niihin\npistin haavoilla olevat jalkani. Sitten ryömin ovelle ja huusin\nerästä poikaa tuomaan hevoseni. Muuan basuto tuli esiin ja säikähtäen\nulkonäköäni kiiruhti hakemaan kimoa. Aika oli jo kulunut pitkälle\niltapuolella. Oli suunnilleen sama aika kuin päivää ennen paetessani\nMachudista. Bruderstroomin leiri oli aivan tyhjä, lukuunottamatta\nsisäänkäytäville asetettuja vahtisotilaita. Huusin luokseni ainoan\nvalkoihoisen minkä näin ja kysyin häneltä Arcollia. Hän vastasi, ettei\nmitään uusia tietoja ollut saapunut, mutta että patrullit edelleen\nvartioivat tietä aina Wesselburgiin saakka, ja tästä saatoin päättää,\nettä Arcoll oli saanut levittää ajojahtiaan laajalle metsiin. En\nhalunnutkaan tavata häntä juuri nyt ja vielä vähemmän halusin, että\nhän tapaisi Laputan. Lähdin nyt ratsastamaan yksityisasioissani, enkä\nhalunnut keitään auttajia.\n\nJoku tarjosi minulle kupin väkevää kahvia, jota en kuitenkaan saanut\nkurkusta alas, ja auttoi minut sitten satulaan. Kimo oli levännyt ja\notti heti hyvän vauhdin lähtiessäni lyhyttä neliä ratsastamaan pölyistä\ntietä. Koko maailma lepäsi hiljaisena ja kullankimmeltävänä iltapäivän\nauringossa.\n\n\n\n\nXX.\n\nNÄEN HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ JOHN LAPUTAN VIIMEISEN KERRAN.\n\n\nPimeä lankesi, ennenkuin kerkisin Letaban solaan. Olin kohdannut\nuseita patrulleja, mutta harvat niistä puhuttelivat minua, eikä\nainoakaan yrittänyt pysäyttää minua. Muutamat ehkä tiesivät ken olin,\nmutta paremminkin luulen, että ulkonäköni mykistytti heidät. Mahdoin\nolla kalpea kuin kuolema, tukan pörröttäessä ja silmien loistaessa\nkuumeisesti. Ja vielä tuo veriläikkä vasemmassa ohimossa.\n\nMain Driftin luona tapasin melkoisen poliisivoiman vartioimassa\nkaalamoa. Ajoin suoraan veteen ja joen toisella puolella pysähdyin\neräälle vartiomiesten nuotiolle. Muuan mies alkoi puhutella minua ja\nsanoi, että nyt Arcoll oli saanut saaliinsa kiinni. »Sanotaan että hän\non kuollut. Hänet ammuttiin eräällä kukkulalla matkalla Limpopoon».\nMutta minä tiesin, että tämä ei ollut totta. Sielussani oli tulella\nkirjoitettuna, että Laputa eli, niin, vieläpä odotti minua, ja että oli\nJumalan tahto, että me kohtaisimme toisemme luolassa.\n\nHetkeä myöhemmin saavuin kafferiarmeijan marssin kovettamalle polulle,\njoka nyt muistutti leveää tietä pensasmetsässä, ja sitä seurasin, sillä\nse johti Dupree Driftille. Koko ajan hoputin kimoa niin paljon kuin\njaksoin. Kaikki pelko oli kaikonnut minusta. Ei luonto eivätkä ihmiset\nkyenneet tekemään minua levottomaksi. Dupree Driftin luona ratsastin\nyli ajattelemattakaan krokodiileja. Täysin välinpitämättömänä katsoin\nsitä paikkaa, missä Henriques oli murhannut Käärmeen Vartijan, ja\nmissä minä olin ottanut rubiinit. Tylsistyneissä aivoissani ei ollut\nenään mitään mielenkiintoa tai mielikuvitusta, ja hermoni olivat\näkkiä tulleet tunteettomiksi kuin olisivat olleet raudasta. Jokaisen\nohikulkemani paikan merkitsin vain mielessäni askeleena lähemmä\npäämäärää. Umvelosissakaan en suonut itselleni enempää aikaa kuin mitä\nkatse rakennuttamaani taloon vaati. Olin aivankuin unohtanut tuon\nyön, jonka makasin kellarissa kuunnellen Laputan suunnitelmia. Kaikki\nmihin näinä viimeisinä päivinä olin ryhtynyt, oli kokonaan hälvennyt\nmuististani. Vain yksi asia oli minulle selvä: kaksi miestä, toinen\nkookas, toinen hintelä ja keltainen, hitaasti lähestymässä Rooirandia,\nja minä itse sääskenä hevosen selässä pyrkimässä heidän perässään läpi\npensastojen. Tämä taulu oli edessäni yhtämittaa niin selvänä kuin\nolisin istunut teatterissa ja katsellut sitä, vain sillä lisällä, että\nnuo kolme olentoa näyttivät vähitellen tulevan toisiaan yhä lähemmäksi.\n\nEn ollut mitenkään innoissa aikeestani. Luulen tuskin toivoneeni siitä\npaljon, siliä jokin sisässäni tuntui kylmentyneen ja jäykistyneen, ja\ntappaneen nuoruuden minussa. Sanoin itselleni, että Jumala tuomitsee\nkaiken aarteiden etsinnän, ja että minä varmasti kuolisin. Että Laputa\nja Henriques tulisivat kuolemaan, sen tiesin. Todennäköisesti me\nkaikki kolme jäisimme kuolleina makaamaan, meidän luumme valkenisivat\ntimanttien keskellä ja ennen pitkää loistaisi Pappi Johanneksen\nkaulaketju yksinään tuhkakasassa. Kaikesta tästä olin jo mielessäni\ntäysin varma, ja kuitenkin minun täytyi päästä perille. Se ei merkinnyt\nkerrassaan mitään, kunhan vain tapaisin Laputan ja Henriquesin ja\nsaisin tehdä välini heidän kanssaan selväksi. Se oli ainoa mikä\nmerkitsi minulle jotain maailmassa, sillä se oli kohtaloni.\n\nMinulla ei ollut mitään mahdollisuuksia määritellä, kuinka kauan\nratsastin, mutta joka tapauksessa oli jo puoliyö ohitse, kun tulin\nUmvelosiin, ja ennenkuin pääsin Rooirandiin, näkyivät jo ensimmäiset\naamunkoiton merkit. Olin arvatenkin ratsastanut niiden Arcollin\nmiesten itäpuolitse, jotka olivat ulottaneet ajojahdin Majinjeen\npäin. Olin ratsastanut kilpaa yön kanssa, mutta en tuntenut itseäni\nniinkään väsyneeksi kuin olisi saattanut luulla. Hevoseni kompasteli\nsilloin tällöin, mutta omia jäseniäni ei tällä kertaa vaivannut\nväsymys. Tietenkin olin jäykkä ja kankea kuin puuhun veistetty, mutta\nsellainenhan olin jo jättäessäni Bruderstroomin. Tunsin, että olisin\nnäin saattanut jatkaa ratsastusta vaikka maailman toiseen päähän.\n\nSaapuessani metsikön reunaan nousin ratsailta ja päästin kimon\nirralleen. Minulla ei ollut riimuja matkassa, vaan jätin eläimen\nvapaana syömään ruohoa ja lepäämään. Oli kyllin valoisaa nähdäkseni\npurppuranpunaisena hohtavan kallion. Tähdet tuikahtelivat vielä\nheikosti, mutta kuu oli jo kauan sitten laskenut, ja idässä alkoi\ntaivaanranta punertaa. Kuljin luolaan johtavaa polkua pitkin aivan\nerilaisena kuin se pelokas olento, joka oli mennyt sinne kolme yötä\nsitten. Silloin oli minulla odotettavana kaikki kauhut, nyt olin\nvoittanut pelkoni ja katsonut vaaroja suoraan silmään. Olin vuosisataa\nvanhempi kuin silloin.\n\nMutta tien vieressä oli jotain mikä pani minut pysähtymään. Siinä oli\nkuollut ruumis pää poispäin käännettynä. Minun ei tarvinnut nähdä\nkasvoja tietääkseni ken siinä oli. Silmissäni oli vain kaksi miestä ja\ntoinen heistä oli kuolematon.\n\nPysähdyin ja käänsin kuollutta. Sydämessäni ei ollut mitään iloa, ei\nmitään tyydytettyä kostonhimoa tai viihdytettyä vihaa. Olin unohtanut\nsekä Colinin murhan että kaikki muut Henriquesin ilkityöt. Katselin\nkuolleen kasvoja vain vissillä uteliaisuudella, kasvoja, jotka olivat\npöhöttyneet ja näyttivät kammoittavilta varhaisessa aamuvalaistuksessa.\n\nMies oli kuristettu. Hänen niskansa oli katkaistu, kuten me\nSkotlannissa sanomme, ja senvuoksi hän oli selällään, vaikka kasvot\nolivatkin miltei maahanpäin. Varmasti hän oli ollut kuolleena jo ennen\npuoliyötä. Kun tarkemmin tutkin ruumista, huomasin että paidassa ja\nkäsissä oli verta, mutta mitään haavaa ei näkynyt. Veri oli siis tullut\njostakusta muusta. Pari askelta etäämpänä polulla oli pistooli, jonka\nmolemmat piiput olivat tyhjät.\n\nMitä oli tapahtunut, ei ollut vaikea ymmärtää. Luolan sisäänkäytävän\nsuulla Henriques oli koettanut ampua Laputan anastaakseen sitten ketjun\nja luolassa olevat aarteet.\n\nLaputa oli varmaankin haavoittunut — veren menetyksestä päättäen\nvakavasti — mutta portugalilaisen nopeus ja ampumatottumus eivät olleet\nvoineet pelastaa häntä toisen rautaisista kourista. Kahden laukauksen\njälkeen Laputa oli tarttunut häneen ja vääntänyt hengen hänestä yhtä\nhelposti kuin joku toinen vääntää niskat nurin peltopyyltä. Ja sitten\nLaputa oli mennyt luolaan.\n\nNäin verisiä jälkiä maassa ja kiiruhdin askeleitani. Laputa oli jo\nkerinnyt olla luolassa useita tunteja ja oli varmaan jo kerinnyt tuhota\naarteet, haavoittuneena ja raivoissaan kun tietenkin oli. Arvatenkin\nhän oli tullut Rooirandiin levätäkseen pyhäkön hiljaisuudessa päivän\ntai pari, mutta nyt, jos Henriquesin luoti oli tavannut maalinsa,\nlöytäisi hän luolassa ehkä vieläkin varmemman turvapaikan ja paljon\npitemmän levon. Kolmannen kerran elämässäni kiiruhdin kalliohalkeaman\nkautta korkeiden, sileiden vuorenseinämien lomitse ja kuulin syvältä\nsisältä kahlehditun virran kumean kohinan.\n\nRotkossa oli hyvin heikko valaistus, mutta kuitenkin riittävä\nnäyttääkseen minulle, että tie luolaan oli selvä. Salainen kääntöportti\noli raollaan — menin siitä sisään ja suljin sen enempää ajattelematta.\nSe painui kiinni äänellä, mikä ilmoitti minulle, että se oli tiukasti\nsuljettu, ja kun en tuntenut sen avaamisen salaisuutta, niin — kuinka\nolin pääsevä pois?\n\nTämä ajatus ei kuitenkaan huolettanut minua niinkään sen huomion\nrinnalla, ettei minulla nyt ollut mitään valoa. Päästäkseni ylös\nkalliorappuja minun täytyi ryömiä polvillani, ja tunsin, että astuimet\nolivat märät ja niljakkaat. Se ei voinut olla muuta kuin Laputan verta.\n\nPian tulin kallioparvekkeelle. Taivas ylläni valkeni\naamunsarastuksessa, ja alhaalla syvyydessä välkkyi temmeltävä\nvirta. Keveä ja virkistävä tuuli puhalsi vuorilta ja tunkeutui alas\nleyhähdyksinä rotkon kautta. Näin, että käteni olivat aivan veriset\nryömittyäni ylös portaita ja koetin saada verta pois hieromalla käsiäni\nkallionkylkeen. Lihaksenkaan värähtämättä kuljin sitten kalliopaaden\nyli, joka oli siltana syvyyden päällä, ja sukelsin edelleen pimeään\nkäytävään, joka vei sisimpään luolasaliin.\n\nKuten edelliselläkin kerralla näin valoa edessäni, mutta tällä kertaa\nei ollut hulmuavia soihtuja vaan ainoastaan yksi ainoa valopiste.\nVarovasti hapuilin eteenpäin seiniä myöten, vaikka oikeastaan en\npelännytkään mitään. Kun nämä sivuseinät loppuivat, tiesin että olin\nluolassa, siinä josta valopiste näkyi. Liikkuva vesiseinä loisti\nviheriän välkkyvänä vasemmalla, kummituksenomaisesti, ja huomasin että\nse sai valaistusta ylhäältä suoraan nielun suusta päin. Astuin muutaman\naskeleen eteenpäin ja huomasin, että valopiste oli lyhty.\n\nSilmäni olivat nyt tottuneet puolihämärään ja näin mitä lyhdyn vieressä\noli. Laputa oli polvillaan tuhkassa, juuri siinä missä Käärmeen Vartija\nkolme vuorokautta aikaisemmin oli polttanut pyhää tulta. Hän polvistui\nyksinkertaisen kivialttarin ääressä, puoliksi nojautuen sitä vastaan.\nLyhty oli maassa hänen vieressään, ja sen valossa näin jotain, mihin en\nollut valmistunut. Verta vuoti hänen kyljestään tippuen tuhkan viereen\njo syntyneeseen lätäkköön.\n\nEn tuntenut mitään pelkoa, vaan ainoastaan suurta osanottoa,\nmyötätuntoa hukkaanmennyttä romantiikkaa, turhaa vaivannäköä,\nhedelmätöntä urheutta kohtaan.\n\n»Ollos tervehditty, Inkulu», sanoin kafferikielellä, ikäänkuin olisin\nollut hänen omia miehiään.\n\nHän kääntyi ja nousi ylös silmiinpistävän vaivaloisesti. Nyt näkyi\nselvästi, että paikka oli valaistu ylhäältäpäin; valkeni yhä enemmän.\nVesi oli kuin timanteista kokoonpantu esirippu, ylinnä läpinäkyviä\nbriljantteja, alempana loistavia smaragdeja. Myöskin luolan\näärimmäisessä sopessa oli kelmeänhämärä valaistus. Laputan kookas varsi\nkohosi horjuen valkoisen tuhkakasan päälle käden painaessa kylkeä.\n\n»Kuka siellä?» hän kysyi tarkastaen minua silmillä, jotka eivät nähneet\nmitään.\n\n»Umvelosin kauppamies», vastasin.\n\n»Umvelosin kauppamies», hän toisti. »Jumala käyttää usein maailmassa\nheikkoja tuhotakseen väkevät. Kuningas kuolee senvuoksi, että joku\nrihkamakauppias asettui hänen tielleen. Mikä on nimesi? Se kannattaa\ntulla muistetuksi.»\n\nVastasin hänelle hiljaa: »David Crawfurd.»\n\n»Crawfurd», hän toisti, »sinä olet ollut se pieni salakari, johon\nihana laiva on haaksirikkoutunut. Sinä otit ketjun ja eristit minut\nkansastani ja kun minä sitten olin väsynyt, tappoi portugalilainen\nminut.»\n\n»Ei», minä huusin. »Minä se en ollut. Te luotitte liiaksi\nportugalilaiseen ja liian myöhään laskitte kätenne hänen kurkulleen.\nÄlkää sanoko, etten varottanut teitä.»\n\n»Sinä varoitit minua ja minä tahdon palkita sinua. Teen sinusta\nrikkaan, Crawfurd. Sinähän olet kauppias ja tarvitset rahoja. _Minä_\nolen kuningas ja tarvitsen valtakunnan. Mutta minä kuolen ja minun\njälkeeni ei ole oleva koskaan mitään kuningasta Afrikassa.»\n\nPuhe rikkauksista herätti minussa ilonväristyksen ja vastasi sitä mitä\nolin odottanut, mutta viimeiset sanat sensijaan herättivät minussa\nmiltei tuskan tunteen. Tuo mies oli minut täydellisesti hypnotisoinut.\nHänen poismenonsa näkeminen oli samaa kuin nähdä mahtavan vuoren\nsortuvan.\n\nHän ojentautui ja veti raskaasti henkeään, ja lisääntyneessä\nvalaistuksessa saatoin nähdä kuinka murtunut hän oli. Posket olivat\npainuneet sisään ja synkät silmät olivat syvällä kuopissaan. Hän\nmuistutti loppuunkulunutta vanhaa miestä, seistessään siinä veren\ntippuessa hänen kyljestään maahan. Nyt hän ei enää ollut kafferien\nkuningas, ei liioin kristitty pappi tai mikään muu entisistä\nilmestysmuodoistaan. Kuolema riisui hänestä kaiken teeskennellyn\nja ihminen Laputa kohosi yli muun ja korkeammalle kuin kaikki\nhänen entiset olomuotonsa, kumman liikuttavana, suurpiirteisenä ja\npeloittavana.\n\n»Kohtasimme toisemme kolme päivää sitten», hän sanoi, »ja sinä olet\nviimeinen, joka saat nähdä Inkulun.»\n\n»Ensimmäinen kohtauksemme ei tapahtunut Umvelosissa», huomautin.\n»Muistatteko muuatta sunnuntaita kahdeksan vuotta sitten, kun te\nsaarnasitte Kirkcaplen vapaakirkossa? Se poika, jota te ajoitte takaa\nrannalta ja joka heitti kivellä silmäänne, olin minä. Sitäpaitsi\nmatkustin Englannista yhtäaikaa teidän ja Henriquesin kanssa, ja sillä\nlaivalla, joka vei teidät Durbanista Delagoa Bayhin, olin myös minä\nmukana. Me kaksi olemme tunteneet toisemme kauan, mr Laputa.»\n\n»Se on siis Jumalan käsi», hän lausui juhlallisesti. »Sinun kohtalosi\non kiedottu minun kohtalooni, ja nyt olet sinä myös kuoleva minun\nkanssani.»\n\nMitä hän tarkoitti tällä puheella kuolemasta en ymmärtänyt. Enhän\n_minä_ ollut kuolettavasti haavoittunut, enkä luule, että Laputalla\nenää olisi kylliksi voimaa surmata minua, vaikkapa hän tahtoisikin.\nMutta olin niin välinpitämätön, että tuskin kiinnitin huomiota hänen\nsanoihinsa.\n\n»Tahdon tehdä sinut rikkaaksi», hän huudahti. »Crawfurd, kauppias,\ntulee Afrikan rikkaimmaksi mieheksi. Me olemme hajaantuneet ja meidän\naarteemme kuuluvat nyt toiselle. Hän on omistava kullan ja jalokivet —\nkaikki muut paitsi Ketjua, sillä se seuraa mukanani.»\n\nHän horjui erääseen luolan pimeään soppeen, jollaisia oli useita,\nja minä seurasin häntä. Siellä oli joukko säiliöitä, lippaita,\npatruunalaatikoita ja vanhanaikainen portugalilainen, messinkihelainen\nraha-arkku. Laputa otti muutamia avaimia vyöstään ja avasi arkut\nsormillaan, jotka vapisivat väsymyksestä. Kumarruin ja näin laatikoissa\nkultarahoja ja pieniä pusseja, joissa oli jalokiviä.\n\n»Jalokiviä ja rahaa», hän huusi. »Ne ovat kerran aijotut kuninkaan\naarteeksi, ja nyt ne joutuvat rihkamakauppiaan liikepääomaksi. Ei,\nIkuisen nimessä ei! Kamasaksan paikka on Kauhistuttavan luona». Hänen\nkäsivartensa kohosi ja hän tarttui kiivaasti hartioihini.\n\n»Sinä varastit minun hevoseni. Senvuoksi minä nyt kuolen. Jos sinua ei\nolisi ollut, olisin minä armeijoineni nyt jo mennyt Olifantsin yli.\nAijon tappaa sinut, Crawfurd», ja hänen sormensa kiertyivät olkapäihini\nentistä tiukemmin.\n\nMutta minä seisoin aivan liikkumattomana. »Ei, sitä te ette aijo\ntehdä, te ette voi. Te olette yrittänyt ja epäonnistunut. Samoin teki\nHenriques ja nyt hän makaa kuolleena tuolla ulkopuolella. Minä olen\nJumalan varjeluksessa, enkä kuole, ennenkuin aikani on tullut.»\n\nKuuliko hän minua, en tiedä, mutta joka tapauksessa meni kohtaus ohi.\nHänen kätensä vaipuivat, ja kookas olento palasi hoippuen luolasaliin.\nHän astui kohti putousta, mutta kääntyi ja meni samaan käytävään, josta\nminä olin tullut sisään. Kuulin hänen kompastuvan käytävässä, ja sitten\nseurasi minuutin kestävä hiljaisuus.\n\nÄkkiä kuulin kitisevää ääntä ja kohta senjälkeen kumeaa jymyä, mikä\nsyntyy kun raskas kivi putoaa syvään kaivoon. Ensimmäinen ajatukseni\noli, että Laputa oli itse pudonnut syvyyteen, mutta kun saavuin\npaikalle, tuli hän juuri takaisin minua vastaan. Silloin tajusin mitä\nhän oli tehnyt. Hän oli jättiläisvoimainsa viimeisillä rippeillä\npudottanut alas kuiluun sen kivipaaden, joka oli ollut siltana ja näin\nhän oli katkaissut minulta paluutien.\n\nVoin totuudenmukaisesti sanoa, että en välittänyt siitä lainkaan.\nVaikkapa minulla olisi ollut silta, en olisi päässyt mitenkään\nkääntöportin kautta. Mitä kuolemanpelko on, sen olin kokonaan unohtanut.\n\nTarjosin sensijaan käsivarteni sen miehen tueksi, joka tahtoi tuhota\nminut.\n\n»Olen koonnut sinulle aarteita taivaassa», hän sanoi. »Sinun\nmaalliset aarteesi ovat noissa arkuissa, mutta pian sinä olet etsivä\nkatoamattomia aarteita syvällä, syvällä. Tuolla alhaalla on viileätä ja\nhiljaista ja sinä olet unohtava nälän ja tuskan.»\n\nHän oli nyt lähellä loppuaan. Hulluuden epätoivo sai hänet jälleen\nvaltoihinsa ja hän heittäytyi tuhkaan.\n\n»Kuolemme yhdessä Crawfurd», hän sanoi. »Jumala on sitonut\nelämänlankamme yhteen ja yksi ja sama isku tulee ne myös katkaisemaan.\nSano minulle, kuinka on käynyt joukkojeni.»\n\n»Arcoll on vienyt tykkejä Pilvivuorille», vastasin. »Joukkojen täytyy\njoko antautua tai tuhoutua.»\n\n»Minulla on useita armeijoita. Mutta ei, ne eivät kelpaa mihinkään.\nNe voivat vain kierrellä sinne tänne, tekevät virheitä ja joutuvat\nlopuksi lyödyiksi. Ketään johtajaa ei ole olemassa. Ja minä olen\nkuolemaisillani.»\n\nEi voinut enää erehtyä kuoleman lähestymisestä. Kysyin häneltä,\ntahtoiko hän vettä, mutta hän vastasi kieltävästi. Hänen katseensa\ntuli epämääräiseksi, saatoin melkein asettua hänen asemaansa ja tuntea\nkuinka katkera hänen kaipauksensa täytyi olla. Omasta kohtalostani\nolin täysin välinpitämätön, en tuntenut mitään riemua, vielä vähemmän\npelkoa. Seisoin äänettömänä, puoleksi katuvana romahduksen katselijana.\n\n»Olisin opettanut maailmalle viisautta», Laputa puhui nyt englanniksi\nja oudon kovalla, epätodellisella äänellä. »Eikä ainoakaan kuningas\nKaarle Suuren jälkeen olisi ollut minunlaiseni». Nyt hän muutti\npuheensa latinankielelle. Havaitsin sittemmin, että se mitä hän sanoi,\noli Kaarle Suuren hautakirjoitus niin muunnettuna, että se soveltuisi\nhänen omiin olosuhteisiinsa.\n\n»Sub hoc conditorio», hän messusi, »situm est corpus Joannis, magni et\nortodoxi Imperatoris, qui imperium Africanum nobiliter ampliavit, et\nmultos per annos mundum feliciter rexit».\n\n(Tämän kiven alla lepää Johannes, suuri ja oikeamielinen keisari,\njoka komeasti laajensi afrikalaista valtakuntaansa ja monta vuotta\nonnellisesti hallitsi maailmaa»).\n\nMuutaman silmänräpäyksen hän lepäsi pää painuneena käsivarsia vasten ja\nrinta kohoili tuskaisasta hengityksestä.\n\n»Ei ole ketään, joka voisi seurata minua. Minun rotuni on tuomittu,\nja kohta he ovat unohtaneet minun nimeni. Minä yksin olisin voinut\npelastaa heidät. Nyt he kulkevat samaa tietä kuin muut ja Johanneksen\nsotureista tulee orjia.»\n\nHänen kurkkuaan ahdisti, hän hengitti kiivaasti ja kaatui kasvoilleen\nmaahan. Luulin, että hän oli kuollut. Mutta hän yritti jälleen\nkohottautua. Kiiruhdin esiin, ja kaikin voimineni onnistuin auttamaan\nhänet pystyyn.\n\n»Riisuudu, Eros», hän huusi. »Pitkä päivätyö on täytetty». Kuolevan\ntavattomin voimin hän riisti päältään leopardintaljan ja vyön,\nja seisoi alastomana kuten kruunausyönä luolassa. Pussistaan hän\notti kaulaketjun. Sitten hän horjui kuilun reunalle, edessään\nviheriänkimmeltävä vesiseinä, joka jatkui alas synkkään syvyyteen.\n\nKuin noiduttuna minä näin kuinka hän käsillään, jotka olivat heikot\nkuin lapsella, pani ketjun kaulaansa ja sulki lukon niskassa.\nViimeisiin saakka ponnistaen hän sitten seisoi pystyvartisena\npäivänvalossa, joka tuli ylhäältä samasta aukosta kuin vesikin. Valo\ntaittui suuriin rubiineihin ja saattoi ne liekehtimään kuin tulen.\n\nVielä kerran hän antoi äänensä entisellä mahtavuudellaan kaikua\nluolassa, niin että se kuului selvästi yli putouksen pauhun. Hänen\nsanansa olivat samat kuin Käärmeen Vartijan kolme yötä aikaisemmin.\nKädet koholla ja Ketjun loistaessa kaulassa hän huusi:\n\n»Käärme palaa syntymäsijoilleen.»\n\n»Tule», hän huusi sitten minulle, »Johanneksen perijä palaa kotiin.»\n\nJa hän hyppäsi syvyyteen. Mitään ääntä ei kuulunut, sillä niin\nankara oli veden kohina. Putous paiskasi hänet varmaankin alas sinne\nmissä ennen oli kivipaasi ollut siltana, ja maanalainen virta veti\nhänet sitten mukanaan sinne, missä Labongo viisikymmentä peninkulmaa\nvirtaa tuntemattomissa syvyyksissä. Kaukana kaikesta inhimillisestä\nkilvoittelusta Laputa lepää viimeistä untaan, ja siellä myöskin\novat vaalenneessa nikamassa kiinni jollakin aaltojen huuhtomalla\nkalliosärmällä ne jalokivet, jotka kerran olivat loistaneet Saaban\nkuningattaren hiuksissa.\n\n\n\n\nXXI.\n\nKIIPEÄN VIELÄ KERRAN KALLIOITA.\n\n\nMuistan katselleeni reunan yli kuohuvaan kuiluun järkytyksen ja surun\nsekaisessa mielentilassa. Mieluimmin olisin halunnut istua maahan ja\nitkeä — miksi? Sitä en tiedä, — tunsin vain, että jotain valtaisaa oli\ntapahtunut. Oma asemani oli melkoisen selvä. Tänne olin suljettuna,\nvailla pakenemisen tai ravinnon saannin mahdollisuutta. Aivan lyhyessä\najassa tulisin kuolemaan nälkään, tai sitten tulisin ehkä hulluksi ja\nheittäytyisin Laputan perässä kuiluun. Mutta juuri nyt en välittänyt\nkaikesta tästä, hermoni olivat kuluneen viikon aikana joutuneet aivan\nliian kovalle koetukselle. Olin vastaanottamaton sekä toivolle että\npelolle.\n\nKauan istuin hiljaa ja katselin värileikkiä vesiseinässä, mietiskellen\nminne Laputan ruumis mahtoi ajautua. Väristys kulki lävitseni ja\ntoivoin, ettei hän olisi jättänyt minua yksin, sillä pian tulisi\npimeä ja minulla ei ollut valoa. Vähitellen väsyin toimettomuuteen\nja aloin hapuilla raha-arkkuja. Kaksi niistä oli täynnä rahaa,\nbrittiläisiä sovereigneja, Kruegerin sovereigneja, napoleoneja,\nespanjalaisia ja portugalilaisia kultarahoja ja paljon vanhempaakin\nrahaa, aina keskiajalta ja vieläkin kauempaa. Eräässä kokoelmassa\noli hollantilainen tukaatti, ja seuraavassa raha Antonius Piuksen\nhallituskaudelta. Aarre oli koottu monen vuoden aikana ja useilta\neri paikoilta, päälliköt olivat antaneet siihen lisiä ikivanhoista\naarreaitoistaan, ja L.T.K.-liitto oli avustanut sitä sekä puhtaalla\nrahalla että jalokivillä. Avasin muutamia pienistä timanttipusseista\nja kaadoin sisällyksen kädelleni. Useimmat kivistä olivat pieniä,\nsellaisia, joita työmiehet kätkevät vaatteisiinsa. Suuremmat —\nmuutamat olivat hyvinkin suuria — olivat säännöllisesti jossain määrin\nvirheellisiä. Mutta pari pussia sisälsi suuria kiviä, jotka yksin minun\nharjaantumattomalle silmällenikin näyttivät olevan puhtainta lajia,\nja ajattelin ne nähdessäni, että varmastikin oli tavattu joku uusi\nlöytöpaikka, sillä niitä ei mitenkään olisi voitu varastaa mistään\ntunnetusta kaivoksesta.\n\nSitten jälleen istuuduin ja katselin vettä. Se vaikutti minuun\nrauhoittavasti, hälventäen kaiken levottomuuteni. Täysin tyynenä\nodotin kuolemaa, sillä kuolema oli minulle vain tyhjä sana. Vihani ja\nraivoni oli häipynyt pois, ja kuten ennen seurasi nytkin ylikiihtymystä\ntäydellinen välinpitämättömyys.\n\nUlkona oli varmaankin keskipäivä, sillä vesiputouksen yllä oleva nielu\noli kirkkaan auringon valaisema, ja myöskin synkkä luola heijasteli\ntuota valoa. Istuessani siinä näin pienen linnun nopeasti kiitävän\nalaspäin, niin että se miltei kosketti vettä. Se suuntasi tiensä luolan\nsisään ja lenteli hämmennyksissään ympäri sen hämärissä sopissa.\nKuulin siipien koskevan kattoon sen epätoivoisena etsiessä ulospääsyä.\nJälleen se kosketti pauhaavaa putousta ja ajautui jälleen luolaan. Noin\nkahdenkymmenen minuutin ajan se lenteli edestakaisin, kunnes se lopulta\nlöysi saman tien, josta se oli tullut sisään. Nuolena se kiisi ylös\nkuilusta valoon ja vapauteen.\n\nAlkaessani katsella lintua olin täysin tylsä, mutta lopuksi olin mitä\nsuurimmassa jännityksessä. Verho putosi silmiltäni. Tunsin jälleen\nkaipausta vapauteen, rakkautta elämään sen itsensä vuoksi. Minulle\nselveni äkkiä, että tämän kolkon kallioluolan takana oli valoisa,\nihana maailma, ja sinne aloin nyt kaivata. Niin, minä tahdoin elää.\nMuistini valveutui, ja ajattelin kaikkea mitä viimeisinä päivinä oli\ntapahtunut. Olin näytellyt varsin huomattavaa osaa suuressa näytelmässä\nja olin onnistunut. Laputa oli kuollut, aarre kuului minulle, ja Arcoll\noli puolestaan kukistanut kapinan. Kun vain pääsisin vapaaksi, tulisi\nminusta sekä kuuluisa että rikas. Toivo oli palannut, mutta sitä\nseurasi myös pelko. Jos en nyt onnistuisikaan pelastamaan itseäni?\nSiinä tapauksessa minun täytyisi hitaasti ja surkeasti kuolla, vuoren\nsydämeen suljettuna, — vaikka ystäväni kuinka etsisivät minua. Entistä\nvälinpitämätöntä, tylsää tilaani seurasi nyt kuumeinen levottomuus.\n\nEnsimmäisenä huolenani oli tutkia se tie, jota olin tullut luolaan.\nKiiruhdin käytävää pitkin rotkolle, jonka yli kivipaasi oli muodostanut\nsillan. Aavistukseni oli oikea, sillä se oli poissa. Laputa muistutti\ntodella Titania, joka vielä kuolemanhetkellä jaksoi vyöryttää pois\nsillan, joka varmasti olisi antanut työtä kolmelle muulle miehelle\nainakin tunniksi. Rotko oli noin seitsemän kyynärää leveä, näinollen\nliiaksi uskaltaakseni hypätä sen yli ja kallioseinä laski jyrkkänä ja\nsileänä virran mukana 200 jalkaa. Kiertää rotkoa ei liioin mitenkään\nvoinut. Lisäksi olivat ihmiskädet auttaneet tehdäkseen pyhäkön\nluoksepääsemättömäksi.\n\nAjattelin kyllä, että Arcoll ennemmin tai myöhemmin seuraisi Laputan\njälkiä juuri tänne. Hän löytäisi verisiä jälkiä ulkopuolella, mutta\nsuljetun kääntöportin salaisuutta hän ei koskaan kykenisi selvittämään,\nja ainoatakaan kafferia, joka olisi tuntenut salaisuuden, hänellä ei\nollut mukanaan. Ja kuitenkin, jos Arcoll kerran tiesi, että minä olin\nsisällä, niin hän varmasti raivaisi tien luokseni, vaikkapa hän sitten\nolisi pakotettu räjäyttämään koko vuoren ilmaan. Koetin huutaa, mutta\nääni hukkui vesiryöpyn pauhinaan, se oli vain heikko lisä-ääni villissä\norkesterissa, ja minä heitin kokonaan tällaiset yritykset.\n\nSynkkänä palasin luolaan. Nyt tulisi siis osakseni kaikkien\naarteenetsijäin kohtalo: jalokivet loistaisivat ympärilläni, mutta\nminulla ei olisi vähintäkään ravintoa ylläpitääkseni elämääni. Ei, niin\nkurjaan kohtaloon en voisi suostua. Olin siihen liian itsepäinen ja\nvastahakoinen. »Ek sal'n plan maak», sanoin kuten vanha hollantilainen.\nPahempia vaaroja olin onnellisesti välttänyt, ja minun täytyi löytää\ntie ulos. En tahtonut nääntyä nälkään luolassa, — ei, mieluummin\nseuraisin sitten vaikka Laputaa syvyyteen kamppailtuani miehekkäästä\nvapaudestani.\n\nVasten tahtoanikin tunsin virkistyneeni itsepäisyydestäni ja\nherkkyydestäni. Mihinkä olikaan nyt joutunut tuo nuori, piittaamaton\nnarri, joka äsken istui tässä ja vaikeroi! Sen sijaan olin nyt yhtä\nsitkeä ja valmis seikkailuihin kuin sinä päivänä kun ratsastin\nBlaauwildebeestefonteinista Umvelosiin. Tunsin samaa kuin kilpajuoksija\nviimeisen pinnistyksen edellä. Neljä vuorokautta olin elänyt kauhun ja\npimeyden ilmapiirissä, nyt viittoi minulle päivänvalo, päivä ja nuoruus\nuuteen maailmaan.\n\nVain kaksi pääsytietä luolasta oli olemassa — se tie jota olin tullut,\nja se tie, josta vesi tuli. Edellinen oli suljettu, jälkimmäistä oli\nmitä mahdottominta ajatellakaan. Olin tutkinut luolan kaikki nurkat\nja sopet, ja siellä ei ollut jälkeäkään ulospääsytiestä. Istuuduin ja\nkatselin jälleen vesiseinää. Niinkuin jo olen maininnut, putosi se kuin\ntiheä esirippu ja muodosti siten yhden luolan seinistä. Korkeammalle\nkuin luolan katon tasalle en voinut seurata sen tietä; vain sen näin,\nettä aurinko paistoi siihen. Luolan permannon reunasta veteen oli noin\nkolme kyynärää, mutta minusta näytti, kuin siellä ylempänä, katon\nrajassa, välimatka vähenisi noin yhteen jalkaan.\n\nEn voinut tarkoin nähdä luolan seiniä, mutta ne tuntuivat olevan\nsileitä, ja senvuoksi vaikeita kiivetä. Vaikka otaksuin, että voisin\nkeinotella itseni katon korkeuteen, niin oli jälellä kysymys, kuinka\nvoisin päästä kallioreunan ulkopuolelle? Monista kiipeilemisistäni\npoikavuosinani tiesin, kuinka tavaton tällainen este on.\n\nIstuessani ja katsellessani panin kuitenkin merkille jotain mitä tähän\nsaakka en ollut huomannut. Vasemmalla kädellä vesi ryöppysi alas kuin\nsulusta luolan äärimmäiselle reunalle, niin että vesi melkein huuhtoi\nlattiaa. Mutta oikealla kädellä putouksen voima ei ilmeisestikään ollut\nniin suuri, ja kappaleen matkaa luolan katon alla näkyi se kalliosärmä,\njoka mursi vedenjuoksun kiivauden. Särmä oli tosin veden alla, mutta\nhyvin vähän sillä vesi murtui siinä moniväriseksi suihkuksi. Jos voisi\npäästä tuolle särmälle ja saada jalansijaa niin ettei vesi veisi\nmukanaan, niin olisi mahdollisuus, ainakin mahdollisuuden häivä, että\nluolan yläpuolella olevalla vuorenseinällä saattaisi tehdä jotain. Ei\nsilti että minulla olisi ollut aavistustakaan seinämän laadusta, mutta\narvailujeni mukaan sen piti olla siloinen kuin kiillotettu puulevy.\n\nMietiskelyni loppuivat siihen, että päätin yrittää kiipeämistä\noikeanpuolista luolanseinää ylös aivan vesiputouksen äärelle. Mutta\nensiksi kiersin luolan sisimmät osat löytääkseni jotain hyödyllistä.\nEräässä nurkassa oli jonkinlainen kaappi, joka sisälsi muutamia kivi-\nja metalliastioita. Siellä olivat myöskin Käärmeen Vartijan vähät\ntavarat, sekä eräitä lukittuja arkkuja, joita en mitenkään kyennyt\navaamaan. Aarre-arkkuja oli myös, mutta niissä ei ollut muuta kuin\naarteita, kultaa ja jalokiviä, joista minulle nyt ei ollut pienintäkään\nhyötyä. Löysin myöskin eräitä pikkutavaroita — keihään, muutamia\ntaljoja ja kirveen. Sen otin siltä varalta, että tulisi tarvis lyödä\njotain rikki.\n\nMutta sitten, erään arkun takana, kosketti käteni jotain, mikä\nteki minut aivan kuumaksi. Se oli köysi, tosin vanha, mutta täysin\nluotettava, ja noin 40—50 jalkaa pitkä. Vedin sen esiin ja avasin\nsolmut. Siitä saattoi olla minulle arvaamatonta hyötyä, jos onnistuisin\npääsemään katon tasalle.\n\nAloin kiipeämisen paljain jaloin. Aluksi se oli hyvin vaikeata.\nKiintopaikkaa jalalle tai kädelle ei ollut muuta kuin aivan syvyyden\näärellä. Mahdollisesti on vesi tulvien aikana lyönyt luolan sisään,\nniin että sisäpuoli on hioutunut, mutta ulkopuoli säilyttänyt\nluonnollisen karkeutensa. Eräällä paikalla sain toisen käteni\nmitättömään rakoon, samalla kun kirveen avulla raaputin erästä koloa\nsaadakseni oikean jalkani sisään. Mutta noin kahdentoista jalan\nkorkeudessa maasta tapasin rautaisen tapin, ja sitten useampia.\n\nTähän päivään mennessä ei minun ole onnistunut päästä perille, minkä\nvuoksi nuo tapit olivat kalliossa. Ne olivat nelikulmaisia ja varmasti\nvuosisatoja vanhoja. Niitä ei ole voitu lyödä sinne kiipeämistä varten,\nsillä ne, jotka ovat oleskelleet luolassa, eivät varmasti koskaan ole\nkoettaneet päästä ulos tätä tietä. Ehkäpä niitä joskus menneinä aikoina\noli käytetty jonkinlaisen esiripun kiinnittämiseksi uskonnollisissa\nmenoissa. Ne olivat ruostuneita ja kuluneita, ja eräs niistä jäi\nkäteeni kun tartuin siihen, mutta joka tapauksessa ne helpottivat\nsuuresti kiipeämistäni.\n\nOlin kiivennyt hitaasti, itsepäisesti ja varovaisesti, koko huomio\nkiinnitettynä tehtävääni, ja ennenkuin havaitsinkaan, oli pääni aivan\nluolan katossa kiinni. Nyt oli välttämätöntä ryömiä lähemmä putousta,\nmutta tämä tehtävä tuntui mahdottomalta suorittaa. En nähnyt muuta\nkiinnikettä kuin kaksi surkeata tappia, ja seinän ja katon taitteessa\noli liian sileää voidakseni puristautua siihen kiinni. Aivan katon\nkohdalla — ehkä kahden jalan päässä — näin aikaisemmin huomaamani\nkalliosärmän. Vesi murtui sitä varten, ollen vettä korkeintaan tuuman\nverran kärjen päällä. Jos vain voisin saada jalansijan sillä, pysyisin\nmyös varmasti, voisin nousta seisomaan ja tavottaa luolan yläpuolella\nolevan kuilun seinämän.\n\nMutta kuinka päästä sinne? Viivyttely oli vaarallista, sillä surkeat\ntukeni saattoivat minä hetkenä tahansa antaa perään. Köysi oli minulla\njoka tapauksessa moraalisena tukena ja senvuoksi heitin sen erääseen\nmelko lähellä kattoa olevaan tappiin, joka sitäpaitsi oli hiukan\nylöspäin taipunut niin että se miltei muodosti koukun. Köyden toinen\npää oli vyötäisteni ympärillä, toinen irtonaisena kädessäni, niin että\nsaatoin hellittää sitä liikkeitteni mukaan. Moraalinen tuki on joka\ntapauksessa jonkin arvoista. Uskomattoman varovaisesti ryömin sitten\nkuin kärpänen seinää pitkin, sormieni milloin tarttuessa johonkin\nvähäiseen kyhmyyn, milloin hapuillessa kiinnikettä halkeamassa, joka\ntuskin jätti tilaa kynsille. Koko juttu oli suurinta mielettömyyttä,\nmutta kävi kuitenkin. Köysi ja katon läheisyys lisäsivät luottamustani\nja tasapainoa.\n\nParin kyynärän päässä vedestä luolaan päin loppuivat tapit. Kalliosärmä\nnäkyi melkein alapuolellani, ja minulla ei ollut mitään muuta\nmahdollisuutta kuin hypätä. Irroitin köyden koukusta, tiukensin\nirtonaista päätä ympärilläni ja — hyppäsin.\n\nHyppyni oli samaa kuin heittäytyminen keihäsriviä vastaan. Voimakas\nvesimassa paiskasi minut takaisin ja alaspäin, mutta pudotessani\ntartuin molemmilla käsillä kalliosärmän kärkeen kiinni. Ja siihen\njäin riippumaan veden vetäessä voimakkaasti jalkojani ulospäin. Veden\ntippuminen päähäni kiusasi minua, mutta säilytin mielenmalttini ja\nonnistuin saamaan pääni vesiryöpyn toiselle puolelle, niin että jälleen\nsaatoin hengittää.\n\nKapuaminen tästä pystystä, riippuvasta asennosta kallion särmälle,\nvesiryöpyn kiskoessa minua toiseen suuntaan oli suurin voimainponnistus\nmitä saatoin ajatella. Sen täytyi tapahtua mitä suurimmalla\nvarovaisuudella, sillä silmänräpäyksenkin varomattomuus voisi syöstä\nminut kurimukseen. Jos annoin käsivarteni tai jalkani tulla tuumaakaan\nlähemmäksi tuota kauheaa kuohuvaa seinää, irtaantuisivat käteni\ntukikohdastaan. Hinasin jalkojani vähitellen niin pitkälle kuin suinkin\nputouksesta lähelle kielekettä ja sitten piti minun koettaa kavuta ylös.\n\nSe oli mahdotonta. Ponnistaessani jalkojani kalliolle siirtyisi\nmuu ruumiini samassa suhteessa liian lähelle vettä, ja se olisi\nturmioksi. Tämä selvisi minulle silmänräpäyksessä ranteeni natistessa\njännityksestä. Jos minulla sensijaan olisi seinä takanani, voisin\nojentaa toisen käteni taaksepäin ja saada tukea. Seinä oli olemassa,\nsen tiesin, mutta kuinka lähellä se oli, en tiennyt. Putouksen\nlakkaamaton kohina hämmensi ja huumasi minua.\n\nSilmänräpäys oli kauhea, mutta muuta ei ollut valittavana. Jos\nseinä olisi liian kaukana minusta, syöksyisin alas, siitä olin\nselvillä, sillä olin pakotettu panemaan koko painoni käteen, kun se\ntavoitti otetta. Lykkäys ei olisi mitään hyödyttänyt, ja hiljaisin\nrukouksin ojensin oikean käden taaksepäin, vasemman pitäessä\nkouristuksenomaisesti kiinni kallion särmästä.\n\nSeinä oli — se oli vain jalan tai kahden päässä minusta. Voimakkaalla\ntempauksella sain jalansijan kielekkeellä ja käännyin nyt niin, että\nsain molemmat käteni vastassaolevaa kallioseinää vasten. Siinä olin\nnyt, poikkipäin pauhaavan vesimassan päällä ja näin luolan alhaalla\nhämärässä ja poisheittämäni kirveen erään tumman läiskän vieressä, mikä\noli Laputan verta.\n\nMinua pyörrytti, ja pelkäsin putoavani, ellen heti jatkaisi.\nKallioseinä ei ollut aivan kohtisuora, vaan yleni suunnilleen\nkuudenkymmenen asteen kulmassa. Se oli sangen karkeapintainen, mutta\nnäköpiirissäni ei ollut mitään ulkonemaa, joka olisi tarjonnut sijaa\njalalle. Vielä kerran turvauduin köyteen ja minun onnistui heittää\nsilmukka erään kalliokärjen yli, joka parhaimmassa tapauksessa\nsaattoi tukea minua, jos alkaisin liukua alaspäin. Senjälkeen läksin\nurhoollisesti ylöspäin käsien avulla, laahautuen muuatta pientä\nreunamaa pitkin kunnes olin aivan suorassa kulmassa putoukseen\nnähden. Tässä oli vesi kaikeksi onneksi matalampaa ja vähemmän\nkiivasjuoksuista, ja jalat puoleksi kuohun peittäminä kapusin erääseen\nnurkkaukseen. Vihdoinkin olin päässyt ylös luolan yläpuolella\nolevalle kalliolle. Mitä ihmeteltävimmällä onnellani olin onnistunut\nsuorittamaan yhden kaikkein vaikeimmista vuorilla kiipeämisyrityksistä.\nOlin tullut luolasta sen yläpuolella olevalle kalliolle.\n\nVaikeuteni eivät tosin olleet lopussa, sillä huomasin kiipeämisen\nedelleen vuoren seinää pitkin kaikkea muuta kuin helpoksi. Putouksen\npauhu huumasi minua, veden roiske teki kallion liukkaaksi ja\nvuoren kuve tuli yhä jyrkemmäksi mitä pitemmälle jouduin. Eräällä\nesiinpistävällä kielekkeellä joutuivat hartiani jälleen miltei veden\nvaltaan. Mutta minä kiipesin sisukkaasti eteenpäin, kauhun pitäessä\nvartiota sielussani, ja toivon loistaessa vain kalpeana sen takana.\nEn luottanut täysin ruumiiseeni, sillä tiesin, että väsymys saattoi\npalata millä hetkellä tahansa. Kolmen vuorokauden jännityksen ja vaaran\naiheuttama kuume tuskin paranee yhden yön levolla.\n\nTällä hetkellä olin jo kyllin korkealla nähdäkseni, että joki erkani\nmaanalaiseen uomaansa noin viisikymmentä jalkaa yläpuolellani ja ehkä\nnoin kymmenen jalkaa poispäin siitä missä seisoin. Sen onkalon päällä,\nmistä virta murtui esiin, oli liuskakivien ja soran sekainen rinne. Se\nnäytti epävarmalta, mutta sinne minä nyt siirryin, sillä kallioseinäni\ntuli yhä mahdottomammaksi.\n\nLähdin eteenpäin, mutta jo ensimmäisistä askeleistani koko paikka\nalkoi liukua. Muuan vierinkivimöhkäle lähti liikkeelle ja vaipui\nhuumaavalla pauhinalla syvyyteen. Heittäytyin eteenpäin ja puristauduin\nepätoivoisesti kiinni jokaiseen ajateltavaan vierivään maakappaleeseen,\nja vasta sitten kuin olin aivan reunalla, sain vakavan otteen eräästä\nkivipaadesta, joka esti alaspäin liukumiseni. Kaikki tämä nostatti\nminussa hirveän pelon, mutta se oli kuitenkin tuota itsepäistä\nvastahakoista pelkoa, joka oli hallinnut minua sitten Brudestroomilta\nlähdettyäni, ajatellessani, että aarre saattaisi joutua minulta\nhukkaan. En voinut kestää ajatusta, että joutuisin tuhon omaksi nyt kun\nolin päässyt näin pitkälle.\n\nTämän mieltäni järkyttäneen tapahtuman jälkeen jatkoin matkaa, ei askel\naskeleelta vaan tuuma tuumalta. Asemani oli nyt miltei horjuvampi ja\nhuimaavampi kuin riippuessani kallionsärössä veden rajassa, sillä\nnyt minulla ei ollut luotettavaa tukea kädelle eikä jalalle. Minusta\ntuntui kuin olisi kulunut viikkoja, ennenkuin vihdoinkin olin kerinnyt\nmainittavan kappaleen matkaa pois maanalaisesta vesikuilusta.\n\nAlaspäin en uskaltanut lainkaan katsoa, vaan kiinnitin katseeni\nedessäni olevaan vieruun löytääkseni mahdollisesti varmaa maapohjaa.\nKerran pääsin erään suuren katajapensaan luo ja se auttoi minua\nsievän kappaleen ylöspäin. Hetki senjälkeen astuin kuitenkin taas\nvierinkivikerrokseen, joka vieri kanssani alaspäin oikealle, ja tämän\nkautta kadotin kaiken mitä olin voittanut. Koko olemukseni suli siihen\nhallitsevaan toivoon, että pääsisin ylös tästä kurimuksesta ja kaikesta\nmikä siihen kuuluu.\n\nJa sitten, ei aivan äkkiä kuten romaaneissa, vaan mitä kovimman työn\nja heikenneen toivon jälkeen seisoin vihdoin muutamalla vakavalla\nulkonevalla kallionkielekkeellä. Kolme askelta vielä siitä ylöspäin,\nja silloin olin vihdoinkin ylätasangolla. Aloin juosta, mutta en\njaksanut pitkälle, voimat pettivät. Katsahdin taakseni ja näin syvän\nmustan kuilun — mistä olin kiivennyt ylös! Siellä alhaalla ei ollut\nnäyttänyt aivan niin pimeältä, mutta täältä ylhäällä kirkkaassa\nauringonpaisteessa näytti kuilu pikimustine aukkoineen johtavan\nsuoraan hornaan. Ensimmäisen ja ainoan kerran elämässäni minua rupesi\nhuimaamaan. Kuiluun takaisin putoamisen pelon kanssa taisteli mieletön\nhalu heittäytyä sinne alas, niin että tunsin suoranaista kipua, mutta\nminun onnistui laahautua muutama askel eteenpäin pehmeässä sammalessa\nja kaaduin sitten maahan vatsalleni.\n\nKun jälleen kohotin päätäni, ihmettelin, että oli aikainen aamu.\nKastetta oli vielä ruohossa eikä aurinko ollut korkealla. Olin\nluullut, että hyvinkin monta tuntia oli kulunut siitä kuin saavuin\nluolaan, oleskeluuni siellä ja vaivaloiseen pakooni sieltä, mutta\ntodellisuudessa en ollut voinut viipyä enempää kuin kaksi tuntia. Oli\nvielä aamu, raikas, suloinen, jollaista tapaa vain ylätasangolla.\nTuossa oli laakea, tuoksuvaa heinää ja sananjalkoja kasvava laakso,\ntuolla näkyi virta kimmeltäen kiertelevän ja tuossa alla oli järvi,\nvielä ympäröivien vuorenhuippujen varjoamana.\n\nMikä ihana maa, maa, jossa tahtoisi rakentaa ja asua, jossa tahtoisi\nnähdä rattoisia koteja, iloisia lapsia ja satoisia hedelmätarhoja. Ja\näkkiä minulle selvisi, että nyt, nyt vasta olin pelastunut raakalaisten\nkäsistä.\n\nKuluneitten päivien taakka putosi hartioiltani. Olin jälleen nuori,\nvoimakas ja iloinen. Takanani oli musta yö ja sen synkät salaisuudet,\nedessäni oli oma maani, sillä tämä tunturijärvi ja nuo sananjalkaryhmät\nsaattoivat yhtä hyvin kuulua Skotlantiin. Veri lauloi suonissani ilosta\nnähdessäni edessäni aamun kauneuden. Muistin jälleen, että en vielä\nollut täyttänyt kahtakymmentä ikävuottani.\n\nEnsimmäinen tehtäväni oli polvistua raikkaassa ruohossa ja kiittää\nLuojaa, joka todella oli osoittanut minulle »hyvyyttään elävitten\nmaassa».\n\nHetken kuluttua menin ylätasangon reunalle. Siellä alhaalla, missä tie\npistääntyi esiin metsiköstä, oli Henriquesin ruumis hiekalla, ja kaksi\nmiestä, jotka juuri olivat hypänneet ratsailta, seisoivat ja katselivat\nsitä miettivin ilmein. Huudahdin kovasti, sillä tunsin miehet. He\nolivat Aitken ja koulumestari Wardlaw.\n\n\n\n\nXXII.\n\nSUURI VAARA, JONKA ONNELLISESTI VÄLTÄMME.\n\n\nMinun täytyy nyt vielä tarttua muutamiin lankoihin, jotka aikaisemmin\nolen jättänyt kesken. Kuten jo olen sanonut, ei tarkoitukseni ole ollut\nkirjoittaa suuren kapinan historiaa. Etevämmät miehet kuin minä ovat jo\nsen tehneet, ne miehet, jotka johtivat kokonaisuutta ja joilla oli sekä\nteoreettisia että käytännöllisiä tietoja — minähän olin vain kokematon\npoika, jota kohtalo oli suosinut, niin että hän sai seurata asiaa sen\nalkujuurista saakka. Jos taitaisin, niin tahtoisin kernaasti runoilla\neepoksen Tasangosta ja Vuoristosta, laulaa kuinka tasanko kohtasi\nvuoriston täysin valveilla, kuinka äly voitti lukumäärän ja kuinka\nsuuret tykit alkoivat heti soida, missä hyvänsä alkuasukasjoukot vain\nyrittivät murtautua läpi. Mutta luulen, että siitä tulisi sankariton\nrunoelma. Laputan jälkeen ei ollut olemassa mitään johtajaa. Sissisota\njatkui kuukausia ja sen jälkeen seurasi kostotoimenpiteitä, jolloin\nheimopäällikkö toisensa jälkeen pakotettiin antautumaan ja saatettiin\noikeuden eteen. Sitten tuli yleinen armahdus ja uusi lehti kääntyi.\nAfrikan valkoihoiset hengittivät jälleen vapaasti ja saatiin aikaa\ntehdä eräitä vakavia huomioita.\n\nItse asiassa olen hyvin iloinen, ettei velvollisuutenani ole kirjoittaa\nmitään historiaa. Romantiikka kuoli »Johanneksen Perijän» kanssa ja\nristiretki muuttui jokapäiväiseksi kapinaksi. Laputa olisi hoitanut\nkaiken niin kokonaan toisin, jos hän olisi elänyt: saatan kuvitella\nkuinka nerokkaita ja aavistamattomia suunnitelmia hän koetti toteuttaa\nja kuinka hän olisi johtanut taistelut laaksoista ja tiheiköistä\nylätasangolle kyliin ja kaupunkeihin. Inkulun saadessa elää olisimme\nsaaneet käydä epätasaista taistelua, mutta Inkulun kuollessa laski\nvaakakuppi raskaasti meidän eduksemme. Jätän marssien ja sodankäynnin\nkuvauksen muille ja kiiruhdan täyttämään aukkopaikat omien kohtaloideni\nhistoriassa.\n\nArcoll oli saanut sanomani Umvelosista Colinin mukana, tai\noikeammin paperilapun otti vastaan Wardlaw ja lähetti sen edelleen\nvuoristolinnoitukseen, jonne Arcoll oli siirtynyt. Kohta jälkeenpäin\nhän sai Henriquesin tiedonannon, jonka toi eräs hänen palveluksessaan\noleva shangaani. Sen täytyi olla lähetetty aikaisemmin kuin\nportugalilainen tuli Rooirandiin, mikä osoittaa, että hän oli kätkenyt\nmiehiään puodin läheisyyteen, ja että oli onni päästessäni pakoon\nUmvelosista. Jos Henriquesin tiedonanto olisi tullut yksinään, olisi\nArcoll pitänyt sitä varmasti ansana, mutta sen yhtäpitäväisyys minun\ntietojeni kanssa hämmästytti häntä ja teki vaikutuksensa. Hän alkoi\nymmärtää portugalilaisen petollisuuden, mutta mitä tiedonantoon tulee,\nei hänellä ollut halua menetellä sen mukaan, koska se oli vastoin\nhänen omia aikeitaan. Hän tiesi, että Laputa ennen tai myöhemmin\npyrkisi Vuoristoon ja hän oli katsonut viisaimmaksi odottaa vihollista\nsiellä. Tosin tuli tähän lisäksi kysymys minun hengestäni. Olihan\ntäysi syy epäillä, että olin mitä suurimmassa vaarassa ja Arcoll\ntunsi eräänlaista vastuunalaisuutta minun kohtalostani. Mutta niillä\nharvoilla miehillä, jotka hänellä siihen aikaan oli käytettävänään,\nhän ei mitenkään voinut toivoa voittavansa koko kafferiarmeijaa, mutta\noli olemassa mahdollisuus pelastaa minut rohkealla tempulla. Henriques\noli kertonut valasta ja sanonut, että Laputa ratsastaisi joukkojensa\nkeskipisteessä. Nyt saattaisi pienikin mutta edullisesti Dupree Driftin\nluo sijoittunut joukko aiheuttaa sekamelskaa kafferijoukoissa ja\nkivääritulen suojassa minä voisin uida joen yli ja yhtyä ystäviini.\nJa luottaen valan kestävyyteen nämä taitavat ratsumiehet voisivat\nhelposti päästä pakoon vangiksi joutumatta. Tässä tarkoituksessa Arcoll\nkokosi vapaaehtoisensa ja lähetti erään kaffereistaan ilmoittamaan\nminulle mitä oli tekeillä. Itse hän asettui yrityksen johtoon ja lukija\ntietää jo kuinka se onnistui, mutta huolimatta Laputan joukoissa\naikaansaadusta sekaannuksesta, josta oli seurauksena, että jälkijoukko\npakotettiin lähtemään Letaban pohjoista rantaa vievää tietä, ei\nminusta voitu löytää jälkeäkään. Arcoll tutki joen rannat ja tuli\nsiihen paikkaan, missä vanha Käärmeen Vartija lepäsi kuolleena. Hän\nei voinut uskoa muuta kuin että minut oli surmattu jo ennen marssin\nalkua, ja kafferikin, joka olisi voinut antaa oikeita tietoja, oli\nepäjärjestykseen joutuneen armeijan kanssa kulkeutunut jokea ylöspäin.\nSenvuoksi Arcoll miehineen ratsasti mahdollisimman nopeasti takaisin\nvuorille Main Driftin yli ja pääsi Bruderstroomille ennenkuin Laputa\noli kerinnyt kulkea suuren tien yli.\n\nArcollin seuraava manööveri ratkaistiin myös minun tiedonantojeni\nperusteella Colinin kautta, nimittäin mitä olin sanonut Inandan\nKraalista. Kuten minun muistui hänenkin mieleensä Beyersin esiintyminen\nja hän päätti tehdä samalla tavalla. Hän ei toivonut voivansa vangita\nLaputaa, mutta hän uskoi voivansa soaista kafferien päävoimat ja\nsenvuoksi hän sijoitti tykkejä vuoriharjanteille kraalin ympärillä.\nJo aikaisemmin hän oli kutsunut tykistöä ja ensimmäinen läheteistä\ntuli Bruderstroomille suunnilleen siihen aikaan kuin Machudin miehet\nvangitsivat minut vuoren onkalossa. Vala ja puhdistusjuhlamenot saivat\naikaan sen, että Laputa ei tarpeeksi huolehtinut tähystyksestä,\nja seurauksena oli, että tykistö kaikessa rauhassa kuljetettiin\nluoteiselle vuoriharjanteelle. Juuri saman tien oli Beyers valinnut\nja oikeastaan elikin yrityksen johdossa eräs Beyersin entisiä\nalapäälliköitä. Työ kesti koko päivän Laputan matkatessa parastaikaa\nminun kanssani Machudiin. Seurasi sitten ilta, jona minä uutisineni\nsaavuin leiriin. Arcoll, joka parhaiten tiesi, kuinka välttämätön\nLaputa oli kapinan menestymiselle, päätti heti antaa kaiken muun\nlevätä ja omistautui kokonaan siihen tehtävään, että mustien johtaja\nsaataisiin eristetyksi joukoistaan. Kuinka tämä onnistui ja miten\nLaputan kävi, lukija tietää jo.\n\nKun olin kavunnut alas kallioilta veivät Aitken ja Wardlaw minut\nsuoraan Blaauwildebeestefonteiniin. Minä olin sen näköinen kuin\njuuri olisin tervehtynyt pitkällisestä taudista, olin parantunut,\nmutta heikko ja lapsellinen, ja helppoa ei ollut minun ratsastaa\nhevosen selässä Aitkenin takana Umvelosiin. Täällä tapasimme erään\npoliisilähetin, joka oli juuri saanut kiinni kimon, sen kulkiessa\nyksinään tien reunustaa pitkin. Viisas eläimeni oli heti kun olin\njättänyt sen luolan suulle yksinään, lähtenyt painaltamaan samaa\ntietä takaisin kuin oli tullut. Aitken erosi meistä Umvelosissa ja\nWardlawin kanssa ratsastin seuraavana päivänä Pikku Labongon laaksoa\npitkin ylöspäin ja iltapäivällä saavuin jo vanhaan kotiini. Liike oli\njätetty oman onnensa nojaan, sillä Japp oli pari päivää aikaisemmin\npäätä pahkaa matkustanut Pietersdorpiin, mutta Zeeta oli paikoillaan\nparastaikaa pesemässä lattiaa, ikäänkuin ei koskaan olisi ollut\nkysymystäkään kapinasta. Nukuin siellä yön ja seuraavana aamuna olin\nsen verran virkeämpi, että voin heti lähteä tapaamaan Arcollia. Minulla\nolikin paljon puhuttavaa hänen kanssaan, ennenkaikkea luolassa olevasta\naarteesta.\n\nBruderstroomiin oli tie helppo ylätasangon niittymaita pitkin.\nFarmarien komennuskunnat olivat nyt kutsutut takaisin, mutta heidän\nleirituliensa tuhka loisti vielä vaaleanharmaana sananjalkojen\nkeskessä. Kohtasin poliisipatrullin, joka vei minut erääseen paikkaan\nylisen Letaban varrella, leiristä vasemmalle, missä tapasimme Arcollin\nnauttimassa parhaillaan myöhästynyttä aamiaistaan. Olin päättänyt\nuskoa hänelle kaikki, ja kerroin senvuoksi tarkasti yöllisistä\nseikkailuistani. Hän pauhasi minulle varomattomasta ratsastuksestani,\nmutta tuli lempeämmäksi, ennenkuin olin päässyt kertomukseni\nloppuunkaan.\n\nKertoessani oli kaikki niin elävänä edessäni, että aivan värisin\najatellessani luolaa päivänvalon taittuessa sen vesiseinään ja Laputaa\nkuolinhetkellään. Arcoll istui kauan äänettömänä.\n\n»Hän on siis kuollut», hän vihdoin sanoi miltei kuiskaten. »Niin, hän\noli kuningas ja kuoli kuninkaana. Nyt on tehtävämme helppo, sillä hänen\nrodustaan ei ole ainoatakaan jälellä koko Afrikassa.»\n\nSitten kerroin aarteesta.\n\n»Se on sinun, Davie», hän lausui, »ja meidän täytyy pitää huolta että\nsinä saat sen. Tämä sota kestää kyllä kauan vielä, mutta jos elät sen\nyli, niin sinusta tulee rikas mies.»\n\nMutta tällä välin minä kysyin: »Mutta ajatellaanpa, että kafferien\npäähän pälkähtää lähteä luolaan ja rakentaa uusi silta kuilun yli? Sen\nperusteella mitä tiedän, he voivat olla parastaikaa niissä hommissa.»\n\n»Minäpä asetan vartiat sinne», Arcoll huudahti ja hyppäsi pystyyn.\n»Olkoon, että tämä ei ole mikään sotilastehtävä, mutta sinä olet\npelastanut tämän maan, Davie, ja ei ole ainakaan minun viakseni\nluettava, että jäisit palkitsematta.»\n\nNyt tulen Arcollin käyntiin minun kanssani Inandan Kraalissa. Minun ei\noikeastaan tarvitsisi kertoa siitä mitään, sillä mr Upton on omistanut\nasialle kaksi kokonaista lukua. Hän tekee pari virhettä, sillä hän\nkirjoittaa nimeni o:lla, ja sitäpaitsi hän sanoo, että me lähdimme\nleiristä vaaralliselle retkellemme »kasvot valkoisina ja hiljaisina\nkuin ristiritarit». Tämä ei ole totuudenmukaista, sillä ensiksikään\nei meidän lähtöämme nähnyt kenkään, joka olisi voinut päättää mitään\nulkonäöstämme, ja sitäpaitsi me läksimme tupakat suussa ja tunsimme\nitsemme täysin rauhallisiksi. Kotona pidettiin asiasta aika elämää\nja sanomalehdissä vaadittiin yleisesti, että meille piti antaa\nVictoria-risti, mutta itse asiassa ei vaara ollut niin hirvittävän\nsuuri, eikä missään tapauksessa verrattavissa niihin vaaroihin, joiden\nalaisena olin ollut koko edellisen viikon.\n\nSen verran kai saan sentään sanoa omaksi ylistykseksi, että alotteen\nyritykseen tein minä. Kraalissa oleva armeija oli tosiasiallisesti\ntällä hetkellä meidän käsissämme: kun Laputa ei ollut palannut,\nhe eivät olleet voineet tehdä mitään suunnitelmia. Alkuperäinen\ntarkoitus oli ollut, että armeija heti seuraavana päivänä marssisi\nOlifantsia kohti, ja tämän vuoksi joukkojen ruokavarastotkin olivat\nhyvin pienet. Sitäpaitsi oli Umboonin ja parin muun pohjoisesta olevan\npäällikön välillä riitaa ja kärhämää, ja oikeastaan uskon, että jos\nolisimme pitäneet heitä suljettuna viikonkin kraalissa, he olisivat\ntehneet lopun toisistaan puolueriidoillaan. Joka tapauksessa joukot\nolisivat pian hurjistuneet ja koettaneet hyökätä ulos sekä pohjoisesta\nettä eteläisestä solasta. Silloin meillä olisi ollut valittavana\nkaksi vaihtoehtoa: joko antaa tykkien soida, mikä olisi merkinnyt\njoukkoteurastusta, tai antaa heidän mennä tekemään tihutöitään jollain\nmuulla taholla. Arcoll oli humaaninen ihminen ilman pienintäkään\ntappamishalua, ja sitäpaitsi hän oli valtiomies ja sellaisena hänellä\noli omat ajatuksensa maan parhaasta sodan jälkeen. Mutta hänen\nehdottomana velvollisuutenaan oli eristää Laputan armeija ja estää\nhintaan mihin tahansa sen yhtyminen etelässä koottujen joukkojen kanssa.\n\nNäissä olosuhteissa ehdotin hänelle, että tekisimme samoin kuin\nRhodes kerran oli tehnyt Matopposissa: lähtisimme heidän luokseen\nkeskustelemaan. Ajattelin, että Laputan vaikutusvalta joukkoihinsa\noli nyt melkoisesti heikentynyt ja luolassa pidettyjen juhlamenojen\nhehku jo puoleksi sammunut. Heidän varastonsa olivat pienet ja\nheillä ei ollut johtajaa. Musta sotilas ei yleensä ole koskaan ollut\nerittäin kiihkomielinen ja myöskin päälliköiden pitäisi jo olla varsin\ntaipuvaisia neuvotteluihin. Verta ei ollut vielä vuodatettu, mutta jos\ntämä kerran saisi tapahtua, tarttuisi verenhimo varmasti heihin. Meidän\nolisi parasta ottaa tilaisuudesta vaari, niinkauan kuin kafferit vielä\nolivat ymmällään ja päättämättöminä.\n\nArcoll järjesti kaiken. Hän lähetti sanomat päälliköille ja kutsui\nheitä neuvotteluihin, ja pian saimme vastaukseksi, että seuraavan\npäivän puolipäiväksi kutsuttaisiin koolle indaba. Samana iltana saimme\nkuulla, että Umboonin oli noin kahdenkymmenen miehen kanssa onnistunut\npäästä sissiketjujemme läpi ja paeta etelään päin johtavaa tietä. Tämä\noli vain eduksi meille, koska lähestyvä indaba täten vapautui yhdestä\nriidanhaluisimmasta päälliköstä.\n\nIndaba ei ollut niinkään helposti tavoitettavissa. Arcoll ja minä\njätimme seurueemme erääseen kuivuneeseen jokiuomaan ja kävelimme sitten\njalkaisin kraaliin samaa tietä kuin minä sieltä olin poistunut. Oli\nkirkas ja kuuma talvipäivä, ja kuinka vainuilinkin, en voinut uskoa\nmihinkään vaaraan. Luulen, että juuri tässä mielentilassa suoritetaan\nuseimmat uroteot: kyseessä oleva henkilö on pelolle aivan tunteeton\nja hänen aivonsa täyttää joku ajatus, joka hälventää kaikki muut.\nEnsimmäiset vahdit ottivat meidät vastaan kylläkin varsin yrmeinä ja\nsulkivat rivinsä meidän takanamme samoinkuin he tekivät silloin kun\ntulin leiriin Machudin miesten tuomana. Tuntui sitten hieman kolkolta,\nkun meidän piti kulkea muutaman vihreän aukean poikki tuntiessamme\ntuhansien silmien olevan kiinnitettyinä meihin. Sitten saavuimme\nmerulapuun luo, joka oli vastapäätä telttoja ja tapasimme sieltä\npäälliköt istumassa piirissä ladatut kiväärit polvillaan.\n\nMe olimme asestetut pistooleilla, ja Arcollin ensimmäinen tehtävä oli\nojentaa ne eräälle indunoista.\n\n»Me tulemme rauhaa tarjoamaan», hän lausui. »Jätämme henkemme teidän\nkäsiinne.»\n\nSenjälkeen alkoi indaba Arcollin pitämällä puheella. Hän puhui hyvin;\npuhe oli parhaita mitä koskaan olen kuullut. Hän pyysi heitä kertomaan\nmitä vääryyksiä he olivat kärsineet; hän kuvasi heille valkoisen miehen\nvaltaa ja lupasi, että kaikki vääryydet tultaisiin sovittamaan, jos he\nvain tahtoisivat puhua rehellisesti ja rauhallisin tarkoituksin; hän\nkosketteli heidän vanhoja legendojaan ja laulujaan ja vaati Englannin\nkuninkaalle sitä valtaa mikä heidän entisellä hallitsijallaan oli\nollut. Puhe oli vaikuttava, ja kuitenkin huomasin, että se ei kyennyt\nvakuuttamaan heitä. He kuuntelivat yrmeinä, joskin tarkkaavaisesti, ja\npuheen jälkeen vallitsi kohtalokas hiljaisuus.\n\nArcoll kääntyi puoleeni. »Jumalan tähden, Davie», hän sanoi, »puhu\nheille Laputasta. Vain siten selviämme.»\n\nKoskaan ennen en ollut koettanut pitää puhetta, ja vaikka olin oppinut\nheidän kielensä, en osannut sitä lainkaan niin hyvin kuin Arcoll. Mutta\nkun tiesin, kuinka paljon oli kyseessä, tein parhaani.\n\nAlotin sanomalla, että Inkulu oli ollut ystäväni, ja että hän oli\npelastanut henkeni Umvelosissa ennen kapinan alkua. Heti kun mainitsin\nhänen nimensä, näin kuinka heidän silmänsä alkoivat loistaa, ja\nennenkuin olin päässyt loppuun kuuntelivat he henkeään pidättäen.\n\nKerroin Henriquesista ja hänen petollisuudestaan. Avoimesti ja\nrehellisesti minä puhuin kaikesta mitä oli tapahtunut Dupree Driftin\nluona, enkä lainkaan salannut omaa osaani.\n\n»Minä taistelin elämästäni», sanoin. »Jokainen tosi mies teidän\njoukossanne olisi tehnyt samoin.»\n\nSenjälkeen kuvasin heille viimeisen ratsastukseni, ja sen näyn,\njonka olin nähnyt Rooirandin juurella. Koetin antaa heille kuvan\nHenriquesista makaavana kuolleena taitetuin niskoin ja Inkulusta,\nkuolettavasti haavoitettuna, luolassa laahautuen liikkuvana.\n\nKorkean jännityksen hetkellä tulee varmastikin jokaisesta miehestä\npuhuja. Huomasin itsessäni lahjoja, joista en koskaan ollut\nuneksinutkaan. Arcoll sanoi minulle jälkeenpäin, että minä olin\nhurmioitunut, ja varmaa on, että löysin avaimen päälliköiden sydämeen.\nKuvasin heille viimeistä näytelmää luolassa, kun Laputa oli paiskannut\nkivisillan alas kuiluun ja sitten lausunut viimeiset sanansa: että hän\noli _Afrikan viimeinen kuningas_ ja että hänen mukanaan menisi kapina\nnurin. Sitten kuvailin heille hänen kuolinhyppyään virtaan ja silloin\nkuului ympärillä istuvien riveistä syviä huokauksia.\n\n»Te näette minut täällä», sanoin, »yksinomaan Jumalan armon avulla.\nLöysin tien putouksen ja kallioitten kautta pois luolasta, tien\njota kukaan ennen minua ei ollut kulkenut eikä tule minun jälkeeni\nkulkemaan. Teidän kuninkaanne on kuollut. Hän oli suuri kuningas, sen\nvoin minä, joka seison tässä edessänne, todistaa, ja koskaan ette tule\nnäkemään hänen vertaistaan. Hänen viimeiset sanansa olivat, että kapina\non nyt lopussa. Muistakaa näitä sanoja, veljeni. Me olemme tulleet\ntänne tuomaan ei sotaa vaan rauhaa, tarjoamaan teille anteeksiantoa ja\nhyvitystä kärsimistänne vääryyksistä. Jos haluatte jatkaa taistelua,\nniin teette sen varmasti tietäen häviävänne ja vastoin kuninkaanne\nlausumaa tahtoa. Minä olen tullut tänne huolimatta uhkaavasta vaarasta\nilmoittamaan teille hänen käskynsä. Hänen henkensä hyväksyy varmasti\nsen mitä teen. Miettikää tarkoin, ennenkuin uhmaatte Käärmeen käskyä ja\nvedätte päällenne hirvittävän koston.»\n\nTunsin että olimme voittaneet. Päälliköt neuvottelivat yhdessä hiljaa\nja vilkuilivat minuun usein ihmettelevin katsein. Lopuksi tuli\nkorkea-arvoisin heistä esiin ja laski kiväärinsä jalkojeni juureen.\n\n»Tahdomme uskoa rohkean miehen puhetta», hän sanoi. »Täytämme Käärmeen\ntoivomukset.»\n\nArcoll otti nyt päällikkyyden. Hän järjesti täydellisesti\naseistariisumisen ja antoi eri komppaniain miesten vuoronperään marssia\njärjestyksessä pois Inandan Kraalista määräpaikkoihin ylätasangolla,\nmissä meikäläiset joukot ottivat vastaan heidän aseensa, ja heidät\nvarustettiin elintarvikkeilla. Sikäli kuin lukija haluaa lähempiä\nkuvauksia näistä tapahtumista viittaan mr Uptonin teokseen. Meiltä meni\ntähän kaikkeen useita päiviä ja se tuotti melkoista vaivaa, mutta noin\nviikon kuluttua oli koko Laputan armeija jaettu eri paikkakunnille,\naseettomana, hyvin vartioituna ja odottamassa lupaa saada jälleen\npalata kotiseuduilleen.\n\nSenjälkeen matkusti Arcoll etelään sotaan, jota käytiin Swazi- ja\nZulu-maiden rajoilla useita kuukausia eteenpäin, samalla kun hän\nuskoi minulle ja Aitkenille asuttamistyön. Käytettävissämme olevat\njoukot olivat riittämättömät, ja ellei arvonanto meitä kohtaan olisi\nollut niin suuri ja Laputan muisto niin elävä, olisi usein saattanut\nsattua ikävyyksiä. Työmme kesti kauan, sillä suuri osa joukoista oli\npohjoisesta päin ja muonituksen hankkiminen joukoille talvisaikana\noli vaikeata, kun maan suurimmat edut olivat valvottavina etelässä,\nmissä sota raivosi. Mutta minä puolestani olen kiitollinen niille\nvaatimuksille, jotka minulle oli asetettu, sillä näihin aikoihin\nminä kehityin ajattelemattomasta pojasta järkeväksi mieheksi. Opin\nymmärtämään valkoisen miehen tehtävän ja velvollisuudet. Hänen täytyy\nalati kantaa vastuu, hän ei saa vähimmässäkään määrässä ottaa huomioon\nhenkeään tai omaisuuttaan, ja hänen täytyy tyytyä siihen palkkioon,\nmikä sisältyy itse työn suoritukseen. Siinä on juuri ero valkoisen\nja mustan miehen välillä; vastuunalaisuuden tunne, johtamiskyky, ja\nniinkauan kuin tiedämme nämä periaatteet ja elämme niiden mukaan,\ntulemme hallitsemaan, ei vain Afrikassa vaan kaikkialla missä mustaa\nrotua on olemassa, rotua, joka elää vain päivää varten ja joka\najattelee vain ruumiillisia tarpeitaan. Toimintani sai minut myöskin\nymmärtämään alkuasukkaita ja ottamaan osaa heidän kohtaloihinsa.\nSain tietää paljon heidän keskuudessaan vallitsevista epäkohdista.\nEnnenkuin olimme saaneet Laputan armeijan osat asettumaan rauhassa\nkraaleihinsa, varustettuina riittävillä elintarvikkeilla, jotta he\npääsisivät yli kevään, olimme me, Aitken ja minä, saaneet tosiaankin\nterveemmät valtiolliset katsantokannat kuin mitä tapaa kaupungeissa,\njoissa istutaan toimistoissa ja katsellaan elämää sanomalehtien ja\nasiakirjapinkkojen lävitse.\n\n\n\n\nXXIII.\n\nENONI LAHJA PAISUU MONINKERTAISEKSI.\n\n\nMeidän onnistui päästä aarteeseen käsiksi räjäyttämällä kääntöportti.\nVaikeudetta löysimme oikean paikan kallioseinässä, mutta portin\navaamisen salaisuus uhmasi tarkintakin tutkimusta. Senvuoksi\nturvauduimme dynamiittiin, minkä jälkeen kivirappuset pian tulivat\nesiin ja saatoimme seurata niitä kiviparvekkeelle. Kuilun yli\nasetettiin lankkuja ja me Arcollin kanssa menimme ensimmäisinä yli.\nLuola oli sellaisena kuin sen olin jättänyt. Veriläiskät lattialla\nolivat tummuneet, mutta pyhän tulen tuhka oli vielä jälellä\nmuistuttamassa minua siitä näytelmästä, jossa itse olin näytellyt\nniin suurta osaa. Kun katselin sitä tietä, jota olin kiivennyt ylös\npaetessani, huimasi päätäni jo pelkkä ajatus, ja tiedän, ettei kaikki\nmaailman kulta saisi minua toista kertaa sellaiseen uhkayritykseen.\nMitä Arcolliin tulee ei hän voinut käsittää, kuinka minä olin saattanut\nsuorittaa tuon teon.\n\n»Ei kukaan muu kuin pähkähullu rupeaisi tuollaiseen», hän lausui\nsiristäen silmiään vihreää kuohua katsellessaan. »Niin, Davie,\nluulenkin, että sinä neljän vuorokauden ajan olit suunnilleen niin\nhullu kuin sinä ylipäänsä voit olla. Erittäin onnellista muuten, sillä\nsinun hulluutesi pelasti maan.»\n\nVarsin suurella vaivalla kuljetimme aarteen tielle ja edelleen vankan\nvartioston seuraamana Pietersdorpiin. Viranomaisilla oli paljon\ntekemistä saadakseen kaikki hyvään järjestykseen sodan jälkeen, ja\nkesti useita viikkoja, ennenkuin meidän asiamme ratkaistiin. Aluksi\nminulle näytti käyvän huonosti. Yliprokuraattori vaati, että koko\naarre oli käsitettävä sotasaaliiksi, koska se — hänen lausuntonsa\nmukaan — oli vihollisen sota-rahasto. En tunne, minkä verran laillista\ntässä väitteessä oli, mutta minun asianajajani sanoivat, että se\noli heikosti perusteltu. Yleinen mielipide oli taas kokonaan minun\npuolellani — minusta oli tullut jonkinlainen sankari kansan silmissä\nesiintymiseni johdosta sodan aikana ja varsinkin Inandan Kraalissa, ja\nviranomaiset huomasivat parhaaksi ajatella enemmän edukseni. Arcollin\nvaikutusvalta oli myöskin suuri, ja se selvitys, jonka hän yksityisesti\njätti muutamille hallituksen jäsenille, saattoi heidät suopeiksi\nminua kohtaan. Lopputulokseksi tuli, että luolan aarretta päätettiin\nkäsitellä tavallisena löytönä, josta puolet lankeaa löytäjälle ja\npuolet valtiolle.\n\nKaikki oli näinollen järjestyksessä löydettyyn kultaan nähden, mutta\ntimanttien suhteen oli olemassa toinen vaikeus: suuri osa niistä oli\nepäämättömästi työmiesten kaivoksista varastamia ja yhtiöt vaativat\nniitä takaisin varastettuna tavarana. Minua kehotettiin olemaan\nväittämättä tässä vastaan, ja sitten järjestettiin erityinen kokous,\neri kaivosyhtiöiden asiantuntijain ollessa läsnä, lajittelemaan\nkaikki kivet. Osottautui kuitenkin, että tämä oli helpommin sanottu\nkuin tehty, sillä asiantuntijat riitelivät keskenään hirvittävästi.\nLopuksi he yhtyivät eräänlaiseen sopimukseen, jako suoritettiin,\nminkä jälkeen kaivosyhtiöt osoittivat minua kohtaan huomaavaisuutta\nluovuttamalla minulle huomattavan summan kiitokseksi siitä mitä olin\ntehnyt heidän omaisuutensa takaisin hankkimiseksi. Osuuteni kullasta,\ntuo rahamäärä ja minulle jääneet omistajattomat timantit muodostivat\nkauniin omaisuuden. Kaikki jalokivet myin De Beersille, sillä jos\nolisin laskenut ne markkinoille, olisivat ne horjuttaneet timanttien\nhintatasoa. Kun vihdoin pääsin selville tileistäni, huomasin olevani\nenemmän kuin neljännesmiljoonan punnan omistaja.\n\nRikkaus ei häikäissyt minua, se saattoi minut pikemminkin juhlalliselle\nmielelle. Minulla ei ollut halua tuhlata siitä pienintäkään osaa\nhulluihin päähänpistoihin. Olin saanut omaisuuteni satumaisella\ntavalla, se oli ostettu verellä, joka helposti olisi saattanut olla\nomaani. Nyt halusin päästä rauhaan itsekseni ajattelemaan, sillä\nviime aikoina oli elämäni ollut täynnä järkyttäviä tilanteita, ja\ntoiminnasta voi saada tarpeekseen kuten laiskuudestakin. Ennen\nkaikkea halusin matkustaa kotiin. Asukkaat toimeenpanivat minulle\nsuurenmoisen jäähyväisjuhlan, laulettiin lauluja ja iloiset toverit\npuristivat kättäni niin että sormia pakotti. Sanomalehdillä oli paljon\npuuhaa minusta, ne järjestivät suuret juhlapäivälliset, joiden aikana\npidettiin puheita minulle. Mutta itse en voinut nauttia kaikesta\ntästä kunniasta niinkuin olisi pitänyt, sillä tunsin itseni kuin\npoistemmatuksi kaikesta mihin olin kiintynyt.\n\nVasta junassa kun lähestyin Kapkaupunkia, saavutin tasapainoni.\nMenneisyyden taakka putosi yhtä äkkiä kuin sinä aamuna kun olin\nkiivennyt ylös luolasta ilmoille. Koko elämä oli vielä edessäni, ja\nkuitenkin oli minulla jo ollut sellainen myötäkäyminen. Ajattelin,\nkuinka palaisin maahani, ensimmäistä vilahdusta Fifen tummista\nrannoista, käyntiäni Kirkcaplessa ja kuinka jälleen saisin nähdä\näitini. Olin nyt rikas mies, vapaa valitsemaan itselleni minkä\nelämänuran tahansa, eikä koskaan enää tulisi äitini olemaan minkään\npuutteessa. Rahani olivat minulle sangen rakkaat, sillä jos toiset\nhankkivat varansa lahjojensa tai työteliäisyytensä avulla, niin\nolinhan minä hankkinut omaisuuteni omalla tavallani, tuimalla tavalla,\nsillä olinhan pelannut niistä — panoksena elämä. Kun istuin yksikseni\nvaunuosastossa, täytyi minun itkeä ilosta ja kiitollisuudesta, ja\nkyyneleet tekivät minulle hyvää, sillä niiden jälkeen olin jälleen oma\nitseni.\n\nViimeinen muistoni Afrikasta oli Tam Dyke. Sain hänet silmiini eräällä\nKapkaupungin kadulla ja juoksin hänen peräänsä. Kun tartuin hänen\nolkaansa, tuijotti hän minua kuin kummitusta.\n\n»Oletko se todella sinä, Davie», hän huudahti. »En koskaan uskonut\nenää sinua näkeväni, vaikkakaan en tosin voi avata sanomalehteä\nnäkemättä jotain sinusta. Miksi et lähettänyt noutamaan minua? Tässä\nolen möyrinyt merillä sillä aikaa kun sinusta on tullut kuuluisa. Ja\nmiljoonikkokin sinä taidat olla, vai miten?»\n\nPyysin Tamia syömään päivällistä kanssani hotellissa ja myöhemmin\nkun sitten istuimme ja tupakoimme ravintolan parvekkeella katsellen\nsiipimuurahaisten hommia aloepensaissa, kerroin hänelle koko\nhistoriani, sellaisena kuin se tässä on esitetty.\n\n»Davie, vanha veikko», hän sanoi lopuksi, »sinä olet käyttänyt aikasi\nensiluokkaisella tavalla. Tuskin olet ollut kotoasi poissa puolta\nvuotta, kun jo palaat mukanasi omaisuus. Mihin aijot nyt ryhtyä?»\n\nSanoin, että aluksi oli tarkoitukseni jatkaa lukujani Edinburghin\nyliopistossa. Tam hörähti nauramaan.\n\n»Tuo on vähän liian kesyä, Davie! Rahat pitäisi olla minulla sinun\nasemastasi, sillä minulla on toki paljon enemmän mielikuvitusta. Mutta\nsinähän olit ennenkin aina proosa henkilöitynä.»\n\n»Ehkäpä niin», sanoin, »joka tapauksessa olen varma yhdestä asiasta.\nEllen olisi ollut proosa henkilöitynä, niin en istuisi nyt tässä tänä\niltana.»\n\n\n\n"]