[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ftfbhH-4p2_MAVRwQDWkkL69R_So29iuaf1qXEZ5rsB8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2707,"Satuja ja tarinoita V","Andersen,  Hans Christian",1805,1875,"2707-andersen-h-c-satuja-ja-tarinoita-v","2707__Andersen_H._C.__Satuja_ja_tarinoita_V",null,"novelli",[14],"kansanperinne",[],"fi",1858,1917,31332,187999,false,71084,[24],"Tales",[26,27],"Mythology, Legends & Folklore","Short Stories","\"Satuja\" by Tuomas Friman is a collection of stories written in the mid-19th century, specifically in the year 1849. The book explores themes and tales from Finnish folklore, blending elements of mythical and historical narratives. It aims to preserve the cultural heritage and traditional stories of the Finnish people, reflecting on how these narratives impart moral lessons and insights into human nature.  The book comprises various tales, each revealing unique characters and situations intertwined with moral undertones. For instance, one story narrates the plight of Impi, who seeks rescue from the clutches of malevolent forces with the help of her betrothed, Sortavainen. Another tale revolves around the construction of a church in Raisio, focusing on the cleverness of a mysterious master builder who faces supernatural challenges. The stories emphasize virtues such as loyalty, bravery, and the consequences of one's actions, ultimately celebrating the strength and resilience of the human spirit in face of adversity while capturing the essence of Finnish folklore. (This is an automatically generated summary.)",[],251,"Viides osa tanskalaissatujen kokoelmaa sisältää muun muassa kertomukset makkaratikkuliemestä, Liejukuninkaan tyttärestä ja vanhan tammen unesta. Tarinoissa seurataan rottien kilpailua, myyttisiä hahmoja ja luonnon tapahtumia satumaailmassa.","H. C. Andersenin 'Satuja ja tarinoita V' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2707. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että\nsen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SATUJA JA TARINOITA V\n\nKirj.\n\nH. C. Andersen\n\n\nSuomentanut\n\nMaila Talvio\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1917.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS.\n\n Lientä makkaratikusta.\n \"Pebersvendin\" yömyssy.\n Jotakin.\n Vanhan tammen viimeinen uni.\n Aapiskirja.\n Liejukuninkaan tytär.\n Pikajuoksijat.\n Kellosyvänne.\n Paha ruhtinas.\n Tuuli kertoo Valdemar Daa'sta ja hänen tyttäristään.\n Tyttö, joka astui leivän päälle.\n Torninvartia Olli.\n\n\n\n\nLIENTÄ MAKKARATIKUSTA.\n\n\nI.\n\nLientä makkaratikusta.\n\n— Eiliset päivälliset olivat erinomaiset! sanoi vanha naarasrotta\ntoiselle, joka ei ollut mukana noissa kemuissa. — Minä istuin numerona\nkaksikymmentäyksi vanhasta rottakuninkaasta; ei se ole niinkään vähän!\nLuettelenko teille nyt ruokalajit, ne olivat erittäin hyvin valitut:\nhomehtunutta leipää, silavanlientä, talikynttilöitä ja makkaroita, —\nja sitten sama taas uudestaan; se oli melkein kuin kahden aterian\nveroinen. Siellä vallitsi hauska mieliala ja rattoisa hälinä kuin\nperheen piirissä ikään; ei jäänyt mitään muuta kuin makkaratikut;\nniistä me sitten puhuimme ja niin johduttiin makkaratikkuliemeen;\njokainen oli kuullut puhuttavan siitä, mutta kukaan ei ollut maistanut\ntuota lientä, vielä vähemmin ymmärsi kukaan valmistaa sitä. Keksijän\nmalja esitettiin kauniissa puheessa, hän ansaitsi päästä vaivaistalon\njohtajaksi! — eikö se ollut sukkelaa? Ja vanha rottakuningas nousi ja\nlupasi, että se nuorista rotista, joka osaisi valmistaa mainitun liemen\nmaukkaimmaksi, pääsisi hänen kuningattarekseen, vuosi ja päivä\nannettiin ajatusaikaa.\n\n— Ei se ole hullumpaa! sanoi toinen rotta; — mutta miten tuo liemi\nvalmistetaan?\n\n— Niin, miten se valmistetaan? sitä kysyivät myöskin kaikki\nnaarasrotat, sekä nuoret että vanhat. Kaikki he mielellään halusivat\npäästä kuningattareksi, mutta eivät he olisi tahtoneet vaivautua\nmaailmalle oppimaan tarvittavaa taitoa, ja se oli kuin olikin\nvälttämätöntä!\n\nMutta eihän kaikkien olekaan mahdollista jättää perhettään ja vanhoja\npiilopaikkojaan; ei siellä maailmalla joka päivä kuljeta\njuustonkuorella eikä haistella silavanlientä, ei, voi joutua näkemään\nnälkää, voipa joutua ehkä ilmielävänä kissan syötäväksi.\n\nNämä ajatukset ne peloittivat useimpia lähtemästä tiedustelulle;\nmatkalle ilmoittautui ainoastaan neljä rottaa, nuorta ja vikkelää,\nmutta köyhää; ne päättivät kukin lähteä haaralleen maailman neljää\nkulmaa kohti, saa sitten nähdä, ketä onni seuraa; jokainen niistä otti\nmukaansa makkaratikun muistaakseen, minkä vuoksi oli matkalla; sen tuli\nolla heidän matkasauvansa.\n\nToukokuussa he lähtivät matkaan ja toukokuussa seuraavana vuonna he\npalasivat, mutta ainoastaan kolme, neljättä ei kuulunut, ja nyt oli\nratkaisun päivä.\n\n— Aina meidän parhaimpiin iloihimme pitää liittyä jotakin surullista!\nsanoi rottakuningas, mutta käski toimittaa kutsun kaikille rotille\nmonen penikulman alalla; niiden tuli kokoontua kyökkiin; nuo kolme\nmatkarottaa seisoivat rivissä ja erikseen; neljännen sijaan, joka\npuuttui, oli asetettu suruharsolla verhottu makkaratikku. Kukaan ei\nsaanut lausua mielipidettään ennenkuin nuo kolme olivat puhuneet ja\nrottakuningas oli sanonut, mitä sittemmin piti sanottaman.\n\nNyt saadaan kuulla!\n\n\nII.\n\nMitä ensimäinen pieni rotta oli nähnyt ja oppinut matkalla.\n\n— Kun minä läksin maailmalle, sanoi pieni rotta, — niin minä uskoin,\nniinkuin niin monet minun iässäni, että olin ahminut itseeni kaiken\nmaailman viisauden, mutta se ei pidä paikkaansa, täytyy kulua\nvuosikausia, ennenkuin se tapahtuu. Lähdin heti merille, matkustin\nlaivalla, joka suuntasi kulkunsa pohjoista kohti; olin kuullut, että\nmerellä vaaditaan kokilta neuvokkuutta, mutta mitä neuvokkuutta siinä\ntarvitaan, kun on yllinkyllin silavankylkiä, suolaruokaa tynnyrittäin\nja homehtuneita jauhoja; sellaisella eletään herkullisesti! mutta ei\nopita mitään, mikä voi neuvoa valmistamaan lientä makkaratikusta. Me\npurjehdimme monta yötä ja päivää, me saimme sekä heilua että kastua.\nKun me sitten pääsimme määräpaikkaan, jätin minä laivan; se oli kaukana\npohjoisessa.\n\nTuntuu omituiselta joutua pois omasta kotoisesta kopistaan, kulkea\nlaivalla, joka sekin on eräänlainen koppi, ja äkkiä olla satojen\npenikulmien päässä vieraalla maalla. Siellä oli suuria metsiä kuusineen\nja koivuineen, ne tuoksuivat niin väkevästi! minä en pidä siitä! villit\nyrtit hajusivat niin maustetuilta, minä aivastin, minä ajattelin\nmakkaraa. Siellä oli suuria metsäjärviä, likeltä näytti vesi\nkirkkaalta, mutta kaukaa katsoen tummalta kuin muste; siellä ui\nvalkeita joutsenia, minä luulin niitä vaahdoksi, niin hiljaa ne olivat,\nmutta minä näin niiden lentävän, ja minä näin niiden kävelevän, silloin\nminä tunsin ne; ne kuuluvat hanhen sukuun, sen kyllä näkee käynnistä,\nkukaan ei voi kieltää sukuansa! Minä liityin omaan sukuuni, lyöttäydyin\nmetsä- ja peltorottien seuraan, jotka muuten tietävät hyvin vähän,\nvarsinkin ravintoasioista, ja juuri niiden tähdenhän minä olin\nulkomaanmatkalla. Ajatus, että voitaisiin valmistaa lientä\nmakkaratikusta, oli heistä niin tavaton, että se heti levisi kautta\nkoko metsän, mutta että tämä tehtävä saatettaisiin ratkaista, sitä he\npitivät mahdottomuutena; kaikista vähimmin minä ajattelin, että täällä,\nja vielä samana yönä, pääsisin tuon valmistamisen salaisuuden perille.\nOli juhannus, sentähden lemusi metsä niin väkevästi, sanoivat he,\nsentähden olivat yrtit niin väkevät, järvet niin kirkkaat ja kuitenkin\ntummat valkeine joutsenineen. Metsänlaitaan, kolmen, neljän talon\nväliin, oli pystytetty tanko, ja tämän latvassa riippui seppeleitä ja\nnauhoja, se oli suvisalko; tytöt ja pojat tanssivat sen ympärillä ja\nlauloivat kilpaa pelimannin viulun kanssa. Hauskaa siellä pidettiin\nsekä auringon laskiessa että kuutamolla, mutta minä en ottanut osaa,\nmitäpä pienellä rotalla olisi ollut tekemistä metsätansseissa! Minä\nistuin pehmeässä sammalessa ja pitelin makkaratikkuani. Kuu paistoi\nvarsinkin erääseen kohtaan, missä oli puu ja vieressä niin hieno\nsammal, että minä uskallan sanoa: niinkuin rottakuninkaan nahka, mutta\nse oli väriltään vihreä niin että silmiä hiveli. Yhtäkkiä alkoi sieltä\nmarssia esiin mitä herttaisimpia pieniä olentoja, ei suurempia kuin\nettä ne ulottuivat polviini, ne olivat ihmisen näköisiä, mutta\nsopusuhtaisempia, ne sanoivat itseään keijukaisiksi ja niillä oli\nhienot, kukkalehdistä tehdyt ja kärpästen ja hyttysten siivillä\nkoristetut vaatteet. Ei ensinkään hullumpaa. Heti tuntui siltä kuin he\nolisivat etsineet jotakin, en tietänyt mitä, mutta sitten tuli pari\nheistä minun luokseni, etevin viittasi makkaratikkuuni ja sanoi: \"Juuri\ntuollaista me tarvitsemme! se on sileäksi vuoltu, se on erinomainen!\"\nja hän ihastui ihastumistaan katsellessaan matkasauvaani.\n\n— Lainata sopii, mutta ei pitää! sanoin minä.\n\n— Ei pitää! sanoivat he kaikki, kävivät kiinni makkaratikkuun, jonka\nminä päästin käsistäni, ja lähtivät tanssien viemään sitä tuolle\nhienolle sammaltäplälle, jonne pystyttivät sen keskelle vihantaa.\nHeillä piti heilläkin olla suvisalko, ja se, jonka he nyt saivat,\nolikin kuin heitä varten tehty. Nyt se koristettiin; niin, kyllä se nyt\noli komea!\n\nPienet hämähäkit kutoivat kultalankaa sen ympärille ja ripustelivat\nsiihen liehuvia harsoja ja lippuja, jotka olivat niin hienoa kudontaa,\nniin lumivalkoiseksi valkaistua kuutamossa, että silmiäni häikäisi. He\nottivat värejä perhosen siivistä ja pirskoittivat sitä valkoiselle\nkankaalle, ja se hohti kuin kukkaset ja timantit, en enää tuntenut\nmakkaratikkua omakseni; sellaisia suvisalkoja, jommoiseksi se oli\ntullut, ei varmaan olisi tavannut montakaan maailmassa. Ja nyt vasta\nsaapui varsinainen suuri keijukaisseurue, se oli aivan ilman vaatteita,\nhienompaa ei olisi saattanut olla, ja minut kutsuttiin katsomaan\nkomeutta, mutta matkan päästä, sillä minä olin heidän seuraansa liian\nsuuri. Nyt siellä vasta alkoi soitto, oli kuin tuhannet lasikellot\nolisivat soineet, niin täyteläisesti ja voimakkaasti! Minä luulin\njoutsenten joikuvan, niin, tuntuipa siltä kuin olisin kuullut käen ja\nlaulurastaankin, vihdoin oli kuin koko metsä olisi yhtynyt soittoon,\nkuului lapsenääniä, kellonsoittoa ja lintujen viserrystä, mitä\nkauneimpia säveliä, ja koko tämä ihanuus soi keijukaisten\nsuvisalkosesta, se oli kokonainen kellopeli, ja se oli minun\nmakkaratikkuni. En koskaan olisi uskonut siitä lähtevän niin paljon,\nmutta kaikki riippuu kuin riippuukin siitä, mihin käsiin mikin joutuu.\nTulin todella niin liikutetuksi, itkin niinkuin pieni rotta vain voi\nitkeä, pelkästä ilosta. Yö oli aivan liian lyhyt! Mutta se ei ole sen\npitempi siihen aikaan vuotta siellä pohjoisessa. Aamun sarastaessa kävi\ntuulenhenki, metsälammen peilipinta väreili, kaikki hienot, liehuvat\nharsot ja liput lähtivät lentoon; keinuvat hämähäkinverkkolinnat,\nriippusillat ja kaiteet, mitä ne lienevät olleetkaan, jotka olivat\nrakennetut lehdestä lehteen, hajosivat olemattomiin; kuusi keijukaista\ntuli tuomaan makkaratikkuani, kysyen, oliko minulla jotakin toivomusta,\njonka he saattaisivat täyttää; silloin minä pyysin heitä sanomaan,\nmiten valmistetaan lientä makkaratikusta.\n\n— Kuinka me teemme, lausui etevin heistä ja nauroi, — sen sinä juuri\nolet nähnyt! Tuskinpa taisit tuntea makkaratikkuasi!\n\n— Vai sillä lailla te tarkoitatte! sanoin ja kerroin suoraan, minkä\nvuoksi olin matkalla ja mitä tuloksia siitä kotona odotettiin. — Mitä\nhyötyä, kysyin, — on rottakuninkaalla ja koko mahtavalla\nvaltakunnallamme siitä, että minä olen nähnyt tämän komeuden? Enhän\nminä saata ravistaa sitä ulos makkaratikusta ja sanoa: kas tässä tikku,\nnyt tulee liemi! Olisihan sekin sentään eräänlainen ruokalaji\nkylläisille vatsoille!\n\nSilloin kastoi keijukainen pienen sormensa siniseen orvokkikukkaan ja\nsanoi minulle:\n\n— Huomaappas nyt! Minä sivelen matkasauvasi, ja kun sinä palaat kotiin\nrottakuninkaan linnaan, niin kosketa sauvalla kuninkaasi lämmintä\nrintaa, silloin puhkeaa sauvasta esiin orvokkeja, vaikka olisi kylmin\ntalvisaika. Kas, onhan sinulla siis nyt vähän tuliaisia kotiin, vieläpä\nhiukkasen lisääkin!\n\nMutta ennenkuin pieni rotta sanoi mitä tämä hiukkanen lisää oli, käänsi\nhän sauvansa kuninkaan rintaa vastaan ja todella puhkesi esiin mitä\nsuloisin kukkakimppu, joka tuoksui niin voimakkaasti, että\nrottakuningas käski, että ne rotat, jotka seisoivat likinnä uunia,\n_heti_ pistäisivät häntänsä tuleen, jotta saataisiin hiukkasen\npalaneenkäryä, sillä tuota orvokintuoksua ei saattanut sietää, siitä\nlajista ei täällä pidetty.\n\n— Mutta mistä \"lisästä\" sinä puhuitkaan? kysyi rottakuningas.\n\n— Niin, sanoi pieni rotta, — se oli se, mitä sanotaan \"efektiksi!\" ja\nsitten hän käänsi makkaratikun eikä siinä enää ollut mitään kukkia, hän\npiteli vain paljasta tikkua ja sitä hän nosti kuin tahtipuikkoa.\n\n— Orvokit ovat näköä, hajua ja tunnetta varten, sanoi minulle\nkeijukainen, mutta kuulon ja maunkin pitää saada osansa!\n\nJa sitten hän löi tahtia; se oli musiikkia, mutta ei sellaista,\njommoinen helisi metsässä keijukaisten juhlassa, vaan sellaista,\njommoista kuullaan kyökissä. Tulipas siinä touhua! Yhtäkkiä oli kuin\ntuuli olisi puhaltanut kaikkien savutorvien läpi; padat ja kattilat\nkiehuivat yli laitainsa, hiilikauha rämisi messinkikattilaa vastaan ja\nsitten hiljeni yhtäkkiä; saattoi kuulla teepannun hiljaista laulua, se\nsoi niin kummallisesti, ei ymmärtänyt, lopettiko se vai alkoiko se; ja\npieni pannu kiehui, ja suuri pannu kiehui, toinen ei välittänyt\ntoisesta, tuntui siltä kuin kummaltakin olisi mennyt pää pyörälle. Ja\npieni rotta heilutti tahtipuikkoaan hurjemmin ja hurjemmin, — pannut\nvaahtosivat, kuohuivat ja kiehuivat yli laitainsa, tuuli humisi,\nuuninpiipussa vinkui — huu haa! Kävi niin kauheaksi, että pieni rotta\nitsekin pudotti tahtipuikon.\n\n— Olipa se lemmon lientä! sanoi vanha rottakuningas. — Milloin tulee\nitse ruoka?\n\n— Siinä oli kaikki tyynni! sanoi pieni rotta ja niiasi.\n\n— Kaikki tyynni! Niin, kuullaanpa sitten mitä seuraavalla on\nkerrottavana! sanoi rottakuningas.\n\n\nIII.\n\nMitä toinen pieni rotta tiesi kertoa.\n\n— Minä olen syntynyt kuninkaallisessa kirjastossa, sanoi toinen rotta,\n— minä ja useat perheestäni emme koskaan ole tunteneet onnea päästä\nruokasaliin, ruokasäiliöstä puhumattakaan; vasta kun lähdin matkalle\nja nyt täällä, näin kyökin. Me näimme todella usein nälkää\nkirjastossa, mutta me saimme paljon tietoja. Sinne saapui meille huhu\nkuninkaallisesta palkinnosta, joka oli määrätty sille, joka valmistaisi\nliemen makkaratikusta ja silloin veti vanha isoäitini esiin erään\nkäsikirjoituksen. Ei hän osannut sitä lukea, mutta hän oli kuullut sitä\nluettavan, siinä seisoi: \"Jos on runoilija, niin voi keittää liemen\nmakkaratikusta.\" Hän kysyi minulta, olinko runoilija. Tiesin etten\nollut ja hän sanoi, että minun siinä tapauksessa piti tulla siksi.\nMutta mitä siihen tarvitaan? kysyin minä, sillä sitä minun oli yhtä\nmahdoton keksiä kuin miten tuo liemi valmistetaan. Mutta isoäiti oli\nkuullut luettavan käsikirjoitusta, hän sanoi, että siihen tarvitaan\nkolme pääosaa: \"järkeä, mielikuvitusta ja tunnetta! jos sinä voit\nhankkia ne itsellesi, niin olet runoilija, ja sitten kyllä selviydyt\nmakkaratikkuasiasta.\"\n\nJa niin minä läksin länttä kohti maailmalle, tullakseni runoilijaksi.\n\nJärki, sen minä tiesin, on aina joka asiassa tärkein, molemmat toiset\nosat eivät ole sen arvoiset! Niin minä siis ensin läksin hakemaan\njärkeä. Mutta missä se asuu? Mene muurahaisen luo ja tule viisaaksi! on\nsuuri kuningas Juudan maassa sanonut, sen minä tiesin kirjastosta, enkä\nminä pysähtynyt ennenkuin tulin suurelle muurahaiskeolle. Siihen minä\nasetuin vaanimaan, tullakseni viisaaksi.\n\nMuurahaiset ovat kuin ovatkin hyvin kunnianarvoista sukukuntaa, ne ovat\npelkkää järkeä, kaikki niissä on kuin oikein ratkaistu laskutehtävä,\njossa kaikki pitää paikkansa. Tekemällä työtä ja munimalla, sanovat he,\neletään ajan mukana ja pidetään huolta jälkeentulevista, ja sen he\ntekevät. He jakautuvat puhtaihin muurahaisiin ja likaisiin; arvoasteen\nmäärää numero, muurahaiskuningatar on numero yksi ja hänen\nmielipiteensä on ainoa oikea, hän on niellyt itseensä kaiken viisauden,\nja se oli tärkeää minun tietää. Hän sanoi paljon, joka oli niin\nviisasta, että se minusta tuntui tyhmältä. Hän sanoi, että heidän\nkekonsa oli korkeinta tässä maailmassa, mutta aivan keon vieressä\nseisoi puu, joka oli korkeampi, paljon korkeampi, sitä ei saattanut\nkieltää ja senvuoksi ei siitä puhuttu. Eräänä iltana oli joku\nmuurahainen eksynyt sinne, ryöminyt ylös runkoa, ei edes latvaan asti,\nmutta kuitenkin korkeammalle kuin yksikään muurahainen ennen oli\npäässyt, ja kun se kääntyi takaisin ja osasi kotiin, kertoi se keossa,\nettä ulkopuolella on jotakin paljon korkeampaa, mutta tämä oli kaikkien\nmuurahaisten mielestä ollut loukkaavaa koko yhdyskuntaa vastaan, ja\nniin tuomittiin tämä muurahainen käyttämään kuonokoppaa ja elämään\nainaisessa yksinäisyydessä. Mutta vähän aikaa jälkeenpäin tuli toinen\nmuurahainen puun luo ja teki saman matkan ja keksinnön, ja se kertoi\nsiitä, niinkuin sanottiin, varovasti ja epämääräisesti, ja kun se\nlisäksi oli arvossapidetty muurahainen ja kuului puhtaihin, niin siihen\nuskottiin, ja kun se kuoli, pystyttivät he sille muistopatsaaksi\nmunankuoren, sillä he kunnioittivat tietoja. Minä näin, sanoi pieni\nrotta, — että muurahaiset alinomaa juoksivat kantaen muniaan\nselässään. Yksi niistä pudotti munansa, suurella vaivalla koetti hän\nsaada sitä ylös taas, mutta se ei tahtonut onnistua, silloin tuli kaksi\nmuuta auttamaan ja ne kiskoivat kaikin voimin niin että miltei olivat\npudottamaisillaan omat munansa, mutta samassa silmänräpäyksessä ne\nlakkasivat, sillä jokainen on lähinnä itseään. Ja muurahaiskuningatar\nsanoi tästä, että siinä varmaan oli sydäntä ja järkeä. \"Nämä molemmat\nasettavat meidät korkeimmiksi järkiolentojen joukossa. Järjen tulee ja\ntäytyy olla voitolla, ja minun on suurin!\" Ja sitten hän nousi\ntakimmaisille jaloilleen, hänet tunsi helposti, minä en saattanut\nerehtyä, ja minä nielin hänet. Mene muurahaisen luo ja tule viisaaksi\n— nyt minä olin saanut kuningattaren!\n\nNyt minä astuin likemmä mainittua suurta puuta. Se oli tammi, sillä oli\nkorkea runko, mahtava latva ja se oli hyvin vanha. Minä tiesin, että\nsiinä asui elävä olento, nainen, jota sanotaan dryadiksi. Hän syntyy\npuun mukana ja kuolee sen mukana, siitä minä olin kuullut kirjastossa.\nNyt minä näin tuollaisen puun, näin tuollaisen tammenneidon; hän päästi\nkauhean huudon, kun näki minut niin likellä; hän pelkäsi, niinkuin\nkaikki naisväet, kauheasti rottia, mutta tällä olikin enemmän syytä\nkuin muilla, sillä minä olisin saattanut jyrsiä poikki puun ja siinähän\nhänen elämänsä riippui kiinni. Minä puhelin hänelle ystävällisesti ja\nlämpimästi, rohkaisin häntä, ja hän otti minut hienolle kädelleen, ja\nkun hän sai tietää, minkätähden minä olin lähtenyt maailmalle, lupasi\nhän, että minä ehkä jo samana iltana saisin haltuuni yhden niistä\nmolemmista aarteista, joita vielä etsin. Hän kertoi minulle, että\nFantasus oli hänen hyvin hyvä ystävänsä, että hän oli kaunis kuin\nlemmenjumala ja että hän monta kertaa lepäsi täällä puun lehtevien\noksien alla, jotka silloin humisivat vieläkin voimakkaammin,\ntuudittaessaan heitä molempia. Fantasus kutsui häntä omaksi\ndryadikseen, sanoi hän, puuta omaksi puukseen. Ryhmyinen, mahtava,\nkaunis tammi oli juuri hänen mielensä mukainen, juuret haarautuivat\nsyvälle ja lujasti maan kamaraan, runko ja latva kohosivat korkealle\nkirkkaaseen ilmaan ja tunsivat lumituiskun, purevat tuulet ja lämpöisen\nauringon, niinkuin tulee tuntea. Niin, tähän tapaan puhui dryadi:\n\"Linnut laulavat tuolla ylhäällä ja kertovat vieraista maista! Ja\nainoalle kuivuneelle oksalle on haikara rakentanut pesän, se koristaa\nerinomaisesti ja samalla saa kuulla hiukkasen pyramidien maasta.\nKaikesta tästä Fantasus pitää, eikä se edes riitä hänelle. Minun täytyy\nitseni kuvata elämää metsässä, siitä lähtien, jolloin olin pieni ja puu\nniin hento, että nokkonen saattoi peittää sen, ja aina tähän asti,\njolloin se on tullut niin suureksi ja mahtavaksi. Istu nyt tuonne\ntuoksumarattien alle ja pidä hyvin varasi, minä kyllä saan, kun\nFantasus tulee, tilaisuuden tarttua hänen siipeensä ja ravistaa irti\npienen höyhenen. Ota se, parempaa ei yksikään runoilija ole saanut —\nsiinä on sinulle kylläksi!\"\n\n— Ja Fantasus tuli, höyhen reväistiin irti ja minä otin sen, sanoi\npieni rotta. — Pidin sitä vedessä, kunnes se pehmeni — se oli\nsittenkin vaikea sulattaa, mutta minä sain kuin sainkin sen\nnakerretuksi itseeni. Ei ole ensinkään helppoa nakertautua\nrunoilijaksi, on niin paljon, jota täytyy ahtaa itseensä. Nyt minulla\nsiis oli nuo kaksi asiaa, järki ja mielikuvitus ja niiden avulla\ntiesin, että kolmas oli löydettävissä kirjastosta, koska muuan suuri\nmies on sanonut ja kirjoittanut, että on romaaneja, jotka ovat olemassa\nvain vapauttaakseen ihmiset liikanaisista kyynelistä, siis ovat\neräänlainen sieni tunteiden vastaanottamista varten. Muistin pari näitä\nkirjoja, ne olivat minusta aina näyttäneet hyvin maukkailta, niitä oli\nluettu niin paljon, niin paljon rasvattu, ne olivat mahtaneet imeä\nitseensä äärettömän tulvan.\n\nLäksin kotiin kirjastoon, söin heti melkein kokonaisen romaanin,\nnimittäin pehmeän, varsinaisen osan siitä. Kuoren, kannet jätin. Kun\nolin sulattanut sen ja vielä yhden lisäksi, tunsin jo, kuinka sisässäni\nalkoi liikkua. Söin hiukkasen kolmatta, sitten olin runoilija, sen\nsanoin itselleni ja sen sanoin muillekin. Minulla oli päänkipua, kipua\nsisälmyksissä, en tiedäkään mitä kipuja minulla oli. Rupesin nyt\najattelemaan kaikkia tarinoita, joita saattoi asettaa makkaratikun\nyhteyteen ja sain mieleeni niin monta tikkua. Muurahaiskuningattarella\non ollut harvinainen järki. Muistin tikun, josta tehtiin asia, muistin\nihmiset, jotka eivät panneet tikkua ristiin. Kaikki ajatukseni\naskartelivat tikuissa. Ja niistä täytyy voida runoilla, kun on\nrunoilija, ja se minä olen, olen ahertanut itseni siksi! Voin siis joka\nviikon päivänä esittää teille jonkun tikun tarinan — niin, siinä minun\nliemeni!\n\n— Kuunnelkaamme nyt kolmatta! sanoi rottakuningas.\n\n— Pii! pii! äännähti kyökinovelta, ja pieni rotta, neljäs niistä, se\njota he olivat luulleet kuolleeksi, livisti sisään. Se juoksi kumoon\nmakkaratikun mustine suruharsoineen päivineen, se oli juossut yöt\npäivät, se oli kulkenut rautatiellä, tavarajunassa — tähän\noli sattunut tilaisuus — ja kuitenkin se oli ollut miltei\nmyöhästymäisillään. Se tunkeutui esiin, näytti takkuiselta, oli\nmenettänyt makkaratikkunsa, mutta ei puhekykyään. Se puhui heti,\nikäänkuin vain sitä olisi odotettu, vain sitä haluttu kuulla, kaikki\nmuu maailmassa ei liikuttanut maailmaa. Se puhui heti, puhui suunsa\npuhtaaksi. Se tuli niin odottamatta, ettei kukaan ennättänyt huomauttaa\nmitään siitä enempää kuin sen puheestakaan sillaikaa kuin se puhui.\nKuunnelkaammepa nyt!\n\n\nIV.\n\nMitä neljäs rotta, joka puhui ennenkuin kolmas oli puhunut, tiesi\nkertoa.\n\n— Minä läksin heti suurimpaan kaupunkiin, sanoi se, — nimeä en\nmuista, en yleensä muista nimiä. Tulin rautatieltä takavarikkoon otetun\ntavaran mukana raatihuoneelle ja siellä juoksin vanginvartian luo.\nHän puheli vangeistaan, varsinkin yhdestä, joka oli lausunut\najattelemattomia sanoja, ja niistä oli puhuttu ja taasen puhuttu,\nluettu ja kirjoitettu. \"Kaikki tyynni on lientä makkaratikusta!\" sanoi\nhän, \"mutta se liemi voi maksaa hänelle hänen päänuppinsa!\" Vangittu\nrupesi kiinnittämään mieltäni, sanoi pieni rotta, — ja minä käytin\nhyväkseni tilaisuutta ja pääsin hänen luokseen. Lukittujen ovien takana\non aina hiirenläpi! Vanki oli kalpean näköinen, hänellä oli suuri parta\nja suuret, loistavat silmät. Lamppu kärysi ja seinät olivat tottuneet\nsiihen, ne eivät käyneet mustemmiksi. Vanki piirteli sekä kuvia että\nrunoja, valkoisella mustalle, en lukenut niitä. Luulen, että hänen\noli ikävä. Minä olin tervetullut vieras. Hän houkutteli minua\nleivänmuruilla, viheltämisellä ja lempeillä sanoilla. Hän iloitsi\nminusta. Minä aloin luottaa häneen ja niin meistä tuli ystävät. Hän\njakoi kanssani leivän ja veden, antoi minulle juustoa ja makkaraa; elin\nherkullisesti. Hyvä kohtelu, se täytyy minun sanoa, kuitenkin piteli\nminua siellä. Hän antoi minun juosta kädellään ja käsivarrellaan,\nhihaan, aina ylös asti. Hän antoi minun ryömiä partaansa, kutsui minua\npieneksi ystäväkseen, hän kävi minulle todella rakkaaksi. Sellainen\nkyllä on molemminpuolista! Minä unohdin asiani kaukana maailmalla,\nunohdin makkaratikkuni permannonrakoon, ja siellä se on vieläkin.\nHalusin jäädä sinne missä olin; jos minä lähtisin, niin eihän\nvankiraukalla olisi ketään, ja se on liian vähän tässä maailmassa. Minä\njäin, hän ei jäänyt! Hän puheli minulle niin surullisesti viimeisen\nkerran, antoi minulle kaksin kerroin leipää ja juustonkuorta, heitti\nminulle lentosuudelmia. Hän meni eikä koskaan palannut. En tunne hänen\ntarinaansa. \"Lientä makkaratikusta!\" sanoi vanginvartia, ja hänen\nluoksensa minä menin, mutta häneen minun ei olisi pitänyt luottaa.\nHän kyllä otti minut kädelleen, mutta hän pani minut häkkiin,\npolkurattaaseen. Se on kauheaa! Poljet polkemistasi, yhtä pitkälle\npääset ja joudut vain naurunalaiseksi!\n\nVanginvartian lapsenlapsi oli herttainen pieni olento, jolla oli\nkullankeltainen kiharainen tukka, iloiset silmät ja naurava suu. \"Pieni\nrotta raukka!\" sanoi hän, tirkisti ilkeään häkkiini, veti pois\nrautanappulan — ja minä puikahdin ikkunalaudalle ja ulos kattokouruun.\nVapaa, vapaa! sitä vain ajattelin enkä matkan määrää! Oli pimeä, yö\nläheni, asetuin vanhaan torniin. Siellä asui vartia ja pöllö. En\nluottanut kumpaankaan, kaikista vähimmin pöllöön; se on kissan näköinen\nja sillä on se paha vika, että se syö rottia. Mutta saattaa erehtyä, ja\nsen minä tein: se oli kunnianarvoisa, erinomaisen sivistynyt vanha\npöllö, se tiesi enemmän kuin vartia ja yhtä paljon kuin minä.\nPöllönpoikaset pitivät melua joka asiasta. \"Älkää tehkö lientä\nmakkaratikusta!\" sanoi hän. Se oli kovinta kaikesta mitä hän saattoi\nsanoa, hänessä oli niin paljon hellyyttä omaa perhettään kohtaan. Hän\nherätti luottamukseni siinä määrin, että sanoin \"pii\" raosta, missä\nolin. Hän piti tästä luottamuksesta ja vakuutti minulle, että olisin\nhänen suojeluksensa alaisena. Ei mikään eläin saisi tehdä minulle\npahaa, sitä hän itse tekisi talvella, kun ravinnosta tulisi tiukka.\n\nHän oli viisas niin yhdessä kuin toisessakin suhteessa. Hän todisti\nminulle, ettei vartia voinut toitottaa muutoin kuin torvella, joka\nirrallaan riippui hänen sivullaan. \"Kauhean suuret luulot hänellä on\nitsestänsä, hän kuvittelee olevansa tornin pöllö. Suurta tämä kaikki on\nolevinaan, mutta pientä se on! Lientä makkaratikusta!\" Minä pyysin\nhäneltä ohjetta ja hän selitti minulle: \"Liemi makkaratikusta on vain\nihmisten puhetapa ja käsitetään eri tavalla, ja jokainen luulee, että\nhänen tapansa on oikein. Mutta kaikki tyynni ei oikeastaan ole mitään!\"\n\n— Ei mitään! sanoin minä. Ällistyin. Totuus ei aina ole miellyttävä,\nmutta totuus on korkein! Sen sanoi vanha pöllökin. Minä ajattelin asiaa\nja ymmärsin, että kun minä tuon mukanani korkeimman, niin tuon paljon\nenemmän kuin lientä makkaratikusta. Ja sitten minä riensin matkaan,\nvielä ehtiäkseni kotiin oikeaan aikaan ja tuodakseni mukanani\nkorkeimman ja parhaimman: totuuden. Rotat ovat valistunutta sukukuntaa\nja rottakuningas on heidän kaikkien yläpuolellaan. Hänen vallassaan on\ntehdä minut kuningattareksi totuuden tähden.\n\n— Sinun totuutesi on valhetta! sanoi se rotta, joka ei ollut vielä\nsaanut suunvuoroa. — Minä osaan valmistaa liemen ja minä valmistan\nsen.\n\n\nV.\n\nMiten se valmistettiin.\n\n— Minä en ole matkustanut, sanoi neljäs rotta, — minä olen pysynyt\nkotimaassa, se on niinkuin pitääkin! Ei tarvitse matkustaa, kaikki saa\nyhtä hyvin täällä. Olen pysynyt täällä! En ole saanut oppiani\nyliluonnollisilta olennoilta, en syönyt sitä itseeni enkä puhunut\npöllöjen kanssa. Olen saanut sen itsenäisen ajattelemisen tietä.\nKattila nyt vain liedelle, täyteen vettä, laitoja myöten, tulta alle!\nAntaa palaa, antaa veden kiehua, sen täytyy kiehua täyttä vauhtia! Nyt\ntikku kattilaan! Jos sitten rottakuningas suvaitsee pistää häntänsä\nkiehuvaan veteen ja hämmentää! Jota kauemmin hän hämmentää, sitä\nvoimakkaammaksi tulee liemi. Se ei maksa mitään, se ei kaipaa mitään\nhöysteitä — ainoastaan hämmentämistä!\n\n— Eikö toinen voi tehdä sitä? kysyi rottakuningas.\n\n— Ei, sanoi rotta, — tuo voima on ainoastaan rottakuninkaan hännässä!\n\nJa vesi kiehui täyttä vauhtia ja rottakuningas asettui aivan viereen,\nse oli miltei vaarallista. Ja hän ojensi häntänsä, niinkuin rotat\ntekevät maitohuoneessa, kun ne kuorivat kerman vadista ja sitten\nnuolevat hännän, mutta tuskin hän oli saanut häntänsä kuumaan höyryyn,\nkun hän heti hyppäsi pois:\n\n— Tietysti, sinä olet kuningattareni! sanoi hän. — Lientä jäämme\nodottamaan kultahäihimme asti, niin on köyhillä minun valtakunnassani\njotakin ilonaihetta ja pitkäaikaista onkin!\n\nJa sitten he viettivät häitä. Mutta monet rotista sanoivat kotiin\ntullessaan: \"Eihän se toki ollut mitään makkaratikkulientä,\nrotanhäntälientähän se oli.\" Yhtä ja toista siitä, mitä siellä oli\nkerrottu, pitivät he varsin hyvin sanottuna, mutta kokonaisuudessaan se\nolisi voinut olla toisin. \"Minä puolestani olisin kertonut niin ja\nniin — —!\"\n\nSe oli arvostelu, ja se on aina niin viisas — jälkeenpäin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa tämä tarina kiersi pitkin maailmaa. Mielipiteet siitä menivät\nhajalle, mutta itse tarina jäi kokonaiseksi. Ja se on oikeinta sekä\npienissä että suurissa asioissa ja myöskin makkaratikkuliemessä. Ei\nvain pidä odottaa siitä kiitosta!\n\n\n\n\n\"PEBERSVENDIN\" YÖMYSSY.\n\n\nKöpenhaminassa on katu, jolla on omituinen nimi \"Hyskenstræde\", ja\nminkätähden sillä on se nimi ja mitä se merkitsee? Se on olevinaan\nsaksaa, mutta siinä on tehty saksalle vääryyttä: \"Häuschen\" pitäisi\nsanoa ja se merkitsee: pieniä taloja. Nämä olivat, silloin ja monta\nvuotta jälkeenpäin, tuskin muuta kuin puupuoteja, miltei sellaisia,\njommoisia me nyt näemme markkinoilla; niin, hiukan suurempia kyllä ja\nniissä oli ikkunat, mutta ruudut olivat sarvea tai rakkokalvoa, sillä\nsiihen aikaan oli liian kallista pitää lasiruutuja kaikissa taloissa,\nmutta tästä onkin niin pitkä aika, että isoisän isoisä, siitä\nkertoessaan, sanoi \"ennenvanhaan\". Siitä on monta sataa vuotta.\n\nBremenin ja Lyypekin rikkaat kauppiaat harjoittivat kauppaa\nKöpenhaminassa. Itse he eivät tulleet sinne, he lähettivät \"svendinsä\",\nsällinsä, ja nämä asuivat puupuodeissa \"Piententalojen kadulla\" ja\npitivät kaupan olutta ja maustimia. Se oli nyt niin erinomaista se\nsaksalainen olut, ja sitä oli niin monta lajia, bremeniläistä,\nprysingolutta, emsiläistä — ja braunschweiginmummaa, ja sitten kaikki\nmaustimet, sellaiset kuin saframi, anis, inkivääri ja varsinkin\npippuri; se se nyt oli tärkein täällä ja sentähden saivat saksalaiset\nsällit Tanskassa nimen: \"Pebersvende\", pippurisällit. Ja niiden piti\nkotona tehdä sitoumus, etteivät ne täällä pohjoisessa mene naimisiin.\nMonet heistä tulivat hyvin vanhoiksi. Heidän täytyi omin neuvoin tulla\ntoimeen, hoivailla itseään, itse sammuttaa tulensa, jos heillä oli\ntulta. Muutamat heistä tulivat tuollaisiksi yksineläjiksi, vanhoiksi\nmiehiksi, joilla on omat ajatuksensa ja omat tottumuksensa. Heidän\nmukaansa kutsutaan nyt jokaista naimatonta mieshenkilöä, joka on\npäässyt jotakuinkin vakiintuneeseen ikään, \"pebersvendiksi\". Kaikki\ntämä täytyy tietää ymmärtääkseen tarinan.\n\nPebersvendistä lasketaan leikkiä, sanotaan että hänen pitää käyttää\nyömyssyä, vetää se korvien yli ja mennä maata:\n\n    Sahaa puuta, sahaa!\n    Oi vanhaa sällipahaa —\n    yömyssyineen käy sänkyyn hän,\n    saa itse syttää kynttilän.\n\nNiin, sillä lailla heistä lauletaan! Pilkataan Pebersvendiä ja hänen\nyömyssyään — juuri senvuoksi, että niin vähän tunnetaan häntä ja sitä,\n— oi, sitä yömyssyä ei kenenkään pidä toivoa itselleen! Ja minkätähden\nei? Niin, kuulkaapa!\n\nPiententalojen kadulla ei vanhimpina aikoina ollut mitään kivitystä,\nihmiset astuivat kuopasta kuoppaan niinkuin huonoksi ajetulla\nrotkotiellä, ja ahdasta siellä oli: puodit seisoivat vierekkäin ja niin\nlikellä vastapäätä olevia, että kesän aikaan usein pingoitettiin purje\nkadun poikki puodista toiseen, ja sitten siinä välillä oli niin väkevä\npippurin, saframin ja inkiväärin tuoksu. Myymäpöydän takana ei seisonut\nmontakaan nuorta sälliä, ei, he olivat enimmäkseen vanhoja miehiä, ja\nnämä eivät ensinkään olleet, niinkuin me ajattelemme, puettuja\nperuukkiin tai yömyssyyn, samettihousuihin, ylös asti napitettuihin\nliiveihin ja takkeihin, ei, niin puettuna kulki isoisän isoisä ja\nsellaisena näemme hänet maalattuna. Pebersvendeillä ei ollut varaa\nmaalauttaa itseään ja nyt olisi kuitenkin kannattanut olla kuva yhdestä\nheidän joukostaan sellaisena kuin hän seisoi myymäpöydän takana\ntai juhlapäivinä asteli kirkkoon. Hattu oli leveälierinen ja\nkorkeapohjainen ja usein pisti joku nuorimmista sälleistä sulan\nhattuunsa; villainen paita peitettiin alaskääntyvällä palttinaisella\nkauluksella, takki oli piukkaan napitettu, viitta irrallaan päällä, ja\nhousut ulottuivat aina leveäkärkisiin kenkiin asti, sillä sukkia he\neivät käyttäneet. Vyöhön oli pistetty ruokaveitsi ja lusikka, niin, ja\nsinne oli vielä pistetty suuri veitsi puolustautumisen varalta, ja sitä\ntarvittiin usein niihin aikoihin. Juuri sillä lailla puettuna kulki\njuhlapäivisin vanha Anton, yksi Piententalojen vanhimpia sällejä,\nhäneltä puuttui vain korkeapohjainen hattu, mutta sensijaan hänellä oli\nlämsälakki ja sen alla kudottu myssy, oikea yömyssy, siihen hän oli\nniin kokonaan tottunut, että se aina oli päässä, ja niitä hän omisti\nkokonaista kaksi kappaletta. Hän oli totisesti maalaamisen arvoinen,\nhän oli niin surkean laiha, suun ja silmien ympärystä täynnä ryppyjä,\nhänellä oli pitkät, luisevat sormet ja harmaat, tuuheat kulmakarvat.\nVasemman silmän päällä riippui kokonainen tukko, kaunista se ei ollut,\nmutta siitä hänet helposti tunsi. Hänestä tiedettiin, että hän oli\nBremenistä, eikä hän kuitenkaan oikeastaan ollut sieltä, hänen\nesimiehensä asui siellä. Itse hän oli Thüringistä, Eisenachin\nkaupungista aivan Wartburgin juurelta. Siitä ei vanha Anton paljoa\npuhunut, mutta sitä enemmän hän sitä ajatteli.\n\nKadun vanhat sällit eivät usein tavanneet toisiaan, jokainen pysyi\npuodissaan, joka varhain illalla suljettiin, ja silloin siellä näytti\npimeältä. Pienestä katossa olevasta sarviruudusta pääsi vain himmeää\nvaloa huoneeseen, missä, tavallisesti vuoteellaan, vanha mies istui,\nkädessä saksalainen virsikirja, ja veisasi ehtoovirttään, tai hän\nhääräili vielä myöhään yöhön asti, askarrellen yhtä ja toista. Hauskaa\nse varmaan ei ollut. Vieraana vieraalla maalla on katkera olla. Kukaan\nei ole hänestä tietävinään, paitsi silloin kun hän joutuu toisten\ntielle.\n\nUsein kun ulkona oli oikein musta yö ja tuuli ja satoi, saattoi täällä\ntuntua niin pimeältä ja yksinäiseltä; lyhtyjä ei näkynyt paitsi se\nainoa ja hyvin pieni, joka riippui juuri kadun päässä pyhän neitsyen\nkuvan edessä, joka oli maalattu seinään. Oikein kuuli veden läiskivän\nja loiskivan paalutusta vastaan siinä likellä, Slotsholmin alla, niihin\nkadun toinen pää johti. Sellaiset illat kävivät pitkiksi ja\nyksinäisiksi, jollei ryhtynyt tekemään jotakin: ottaa tavarat säilöstä\nja panna ne taas takaisin, tehdä pusseja ja kiilloittaa vaakakuppeja,\nsitä ei tarvitse tehdä joka päivä, mutta silloin ryhtyy muuhun työhön,\nja sen teki vanha Anton. Hän korjasi itse vaatteensa, paikkasi itse\nkenkänsä. Kun hän sitten vihdoin pääsi vuoteeseen, piti hän, totuttuun\ntapaan, yömyssyn päässään, veti sen vielä vähän syvemmälle, mutta pian\nhän taas veti sen ylös katsoakseen, oliko kynttilä oikein sammutettu,\nhän koetti sitä, likisti sydäntä, ja sitten hän taas pani pitkäkseen,\nkääntyi toiselle kyljelle ja veti yömyssyn alas. Mutta usein tuli\nhänelle samassa ajatus: olikohan alhaalla pienessä hehkupannussa\njokainen hiili palanut loppuun, tullut tarkkaan sammutetuksi? Onhan\nvoinut jäädä pieni kipinä, se saattaa ruveta kytemään ja aiheuttaa\nvahinkoa. Ja niin hän nousi vuoteestaan, laskeutui alas tikapuita,\nsillä portaiksi ei niitä saattanut sanoa, ja kun hän sitten tuli\nhehkupannulle, ei siellä voinut nähdä kipinääkään, ja hän saattoi\ntaasen kääntyä takaisin. Mutta usein hän pääsi vain puolitiehen, kun\nhän oli epätietoinen siitä, oliko rautasalpa pantu oven eteen, oliko\nsinkilä luukkujen edessä. Niin, alas täytyi hänen laputtaa laihoilla\njaloillaan. Häntä paleli, hampaat kalisivat, kun hän kömpi vuoteeseen,\nsillä pakkanen tulee oikein purevana vasta silloin, kun se tietää, että\nsen on poistuminen. Polstaripeiton hän veti ylemmä päälleen, yömyssyn\nsyvemmälle kasvoilleen ja käänsi nyt ajatukset pois päivän kaupoista ja\nvaivoista. Mutta siitä ei ollut lohdutusta, silloin tulivat vanhat\nmuistot ja ripustivat uutimensa, ja välistä niissä on nuppineuloja,\njotka pistävät. Ai! sanotaan silloin, ja jos ne pistävät veriseen\nlihaan ja polttavat, niin saattavat kyyneleet nousta silmiin. Ja niin\nkävi vanhan Antonin usein, kyyneleet tulivat, kirkkaimmat helmet. Ne\nputosivat peitteelle tai permannolle ja silloin ne helähtivät ikäänkuin\njokin tuskan kieli olisi katkennut, niin sydämen täydeltä. Tosin ne\nhaihtuivat leimahtivat liekiksi, mutta silloin ne valaisivat hänelle\nelämänkuvan, sen, joka ei milloinkaan hävinnyt hänen sydämestään. Jos\nhän nyt pyyhki silmiään yömyssyyn, niin särkyi sekä kyynel että kuva,\nmutta niiden lähde jäi paikoilleen, se oli hänen sydämessään.\nKuvat eivät tulleet sillä tavalla kuin ne seurasivat toisiaan\ntodellisuudessa, useimmin tulivat tuskallisimmat, iloisen\nalakuloisetkin välähtivät esiin, mutta juuri nämä loivat voimakkaimmat\nvarjot.\n\n\"Kaunis on pyökkimetsä Tanskassa!\" sanottiin, mutta kauniimpana kohosi\nAntonin silmissä pyökkimetsä Wartburgin seuduilla. Mahtavammilta ja\nkunnianarvoisemmilta tuntuivat hänestä vanhat tammet ylhäällä ylpeän\nritarilinnan ympärillä, missä köynnöskasvit riippuivat alas kallion\nkivilohkareita. Makeammin tuoksuivat omenapuiden kukat siellä kuin\nTanskanmaalla, elävästi hän tunsi ja tajusi sen vieläkin. Kyynel vieri,\nhelähti ja loisti: selvästi näki hän siinä kahden pienen lapsen, pojan\nja tytön, leikkivän. Pojalla oli punaiset posket, keltaiset kiharaiset\nhiukset, rehelliset siniset silmät, se oli rikkaan kauppiaan poika,\npieni Anton, hän itse. Pienellä tytöllä oli ruskeat silmät ja mustat\nhiukset, reippaan ja viisaan näköinen hän oli, se oli pormestarin tytär\nMolly. He leikkivät omenalla, ravistivat sitä ja kuuntelivat kuinka\nsiemenet sisällä kalisivat. He leikkasivat omenan kahtia ja saivat\nkumpikin kappaleensa, siemenet he jakoivat keskenään, yhtä\nlukuunottamatta. Se piti pantaman maahan, arveli pieni tyttö.\n\n— Sitten saat nähdä, mitä siitä tulee. Siitä tulee jotakin, jota et\nensinkään voi ajatella, siitä tulee kokonainen omenapuu, mutta ei aivan\nheti.\n\nJa siemenen he istuttivat kukkaruukkuun; molemmat hääräsivät työssä.\nPoika kaivoi sormellaan läven multaan, pieni tyttö laski siemenen\nläpeen ja yhdessä he loivat maan umpeen.\n\n— Nyt et sinä huomenna saa ottaa sitä ylös katsoaksesi, onko se saanut\njuuret, sanoi tyttö. — Sitä ei saa tehdä! Sen minä tein kukkasilleni,\nvain kaksi kertaa, tahdoin nähdä itivätkö ne, minä en silloin\nymmärtänyt sen paremmin, ja kukkaset kuolivat.\n\nKukkaruukku jäi Antonin luo ja joka aamu, koko talven, hän seurasi\nsitä, mutta ei näkynyt muuta kuin musta maa. Nyt tuli kevät, aurinko\npaistoi niin lämpöisesti, silloin pilkisti kukkaruukusta esiin kaksi\npientä vihreää lehteä.\n\n— Ne ovat minä ja Molly! sanoi Anton, — se on kaunista, se on\nsuurenmoista!\n\nPian tuli esiin kolmas lehti, ketä se tarkoittaa? Tuli vielä yksi ja\nvielä yksi! Joka päivä ja viikko tuli taimi suuremmaksi ja suuremmaksi,\nsiitä tuli kokonainen puu. Ja tämä, kaikki tyynni, kuvastui nyt yhdessä\nainoassa kyyneleessä, joka särkyi ja hävisi. Mutta se saattoi taas\npalata lähteensuonesta, vanhan Antonin sydämestä.\n\nEisenachin läheisyydessä kohoilee jono kivisiä vuoria, yksi on pyöreä\netupuolelta, siinä ei kasva puita, pensaita eikä ruohoa. Sitä sanotaan\nVenusvuoreksi, sen sisällä asuu Venus rouva, epäjumala-nainen\npakanuuden ajalta. Häntä sanottiin Holle rouvaksi, sen tiesi ja tietää\nvieläkin joka lapsi Eisenachissa. Vuoreen luoksensa hän oli houkutellut\njalon Tannhäuser ritarin, Wartburgin laulajapiirin Minne-laulajan.\n\nPieni Molly ja Anton seisoivat vuoren juurella ja kerran sanoi tyttö:\n\"Uskallatko koputtaa ja sanoa: Holle rouva, Holle rouva, avaa, täällä\non Tannhäuser!\" Mutta sitä ei Anton uskaltanut. Molly uskalsi, mutta\nainoastaan sanat \"Holle rouva, Holle rouva!\" lausui hän ääneen ja\nselvästi. Loput hän lausui noin vain ilmaan, niin epäselvästi, että\nAnton oli varma, ettei hän oikeastaan ollut sanonut mitään. Rohkealta\nhän näytti, yhtä rohkealta kuin silloin, kun hän joskus muiden\npikkutyttöjen kanssa sattui puutarhaan yhtaikaa kuin Anton, ja he\nkaikki tahtoivat suudella häntä juuri sentähden, ettei poika tahtonut\nsuudella ja huitoi heitä luotaan; Molly yksin uskalsi.\n\n— Minä uskallan suudella häntä! sanoi hän ylpeästi ja kietoi kätensä\nhänen kaulaansa; se oli hänen turhamaisuuttaan ja Anton tyytyi siihen,\nei ajatellutkaan sitä. Kuinka Molly oli kaunis, kuinka hän oli rohkea!\nHolle rouva vuoressa kuului hänkin olevan kaunis, mutta se kauneus,\nniin oli sanottu, oli pahan viettelevää kauneutta. Korkein kauneus\nsensijaan on sellainen, jommoinen tavattiin pyhällä Elisabetilla, maan\nsuojelevalla pyhimyksellä, hurskaalla thüringiläisellä ruhtinattarella,\njonka hyvät teot laulussa ja legendassa täällä antoivat loistoa niin\nmonelle paikalle. Kappelissa riippui hänen kuvansa hopealamppujen\nympäröimänä — mutta hän ei ensinkään ollut Mollyn näköinen.\n\nOmenapuu, jonka molemmat lapset olivat istuttaneet, kasvoi vuosi\nvuodelta. Se tuli niin suureksi, että se täytyi istuttaa puutarhaan,\nulkoilmaan, missä kaste lankesi, missä aurinko paistoi lämpöisesti, ja\nse sai voimia kestää talveakin, ja talven kovan painon hellitettyä se\nikäänkuin ilosta keväällä puhkesi kukkaan. Syksyllä siinä oli kaksi\nomenaa, toinen Mollylle, toinen Antonille. Vähempää ei juuri voinut\nolla.\n\nPuu oli pitänyt kiirettä, Molly kasvoi niinkuin puukin, hän oli raikas\nkuin omenankukka. Mutta kauan ei Anton saanut katsella tätä kukkaa.\nKaikki haihtuu, kaikki vaihtuu! Mollyn isä jätti vanhan kodin ja Molly\nseurasi kauas pois — niin, meidän päivinämme tämä matka höyryn avulla\non vain muutaman tunnin pituinen, mutta silloin tarvittiin enemmän kuin\npäivä ja yö, jotta päästäisiin niin kauas itään Eisenachista. Kaupunki\nsijaitsi Thüringin äärimmäisellä laidalla, sitä sanotaan vieläkin\nWeimariksi.\n\nJa Molly itki ja Anton itki. Kaikki nämä kyyneleet, niin ne vuosivat\nyhteen ainoaan kyyneleeseen ja se hohti ilon kauniissa punassa. Molly\noli sanonut hänelle, että hän piti hänestä enemmän kuin kaikesta\nWeimarin komeudesta.\n\nKului vuosi, kului kaksi, kolme, ja koko sinä aikana tuli kaksi\nkirjettä. Toisen toi rahtimies, toinen tuli matkustavaisen mukana. Tie\noli pitkä, vaivalloinen ja mutkitteleva kaupunkien ja kylien ohitse.\n\nKuinka monesti Anton ja Molly yhdessä olivat kuulleet tarinan\nTristanista ja Isoldesta ja niin usein poika sitä kuullessaan oli\najatellut itseään ja Mollyä, vaikka nimen Tristan piti merkitä, että\n\"hän oli syntynyt heille surussa\" eikä se soveltunut Antoniin. Ei hänen\nmieleensä koskaan olisi tullut, niinkuin Tristanin: \"hän on unohtanut\nminut!\" Mutta eihän myöskään Isolde unohtanut sydämensä ystävää, ja kun\nhe molemmat olivat kuolleet ja haudatut kukin eri puolelle kirkkoa,\nkasvoivat lehmukset haudoilta katon yli ja kohtasivat toisensa, kukkien\nsiinä. Se oli Antonin mielestä niin kaunista ja kuitenkin surullista —\nmutta hänelle ja Mollylle ei voinut käydä surullisesti ja niin hän\nvihelsi Minne-laulaja Walther von der Vogelweiden laulun:\n\n    Lehmuksessa kankaan laidall' —!\n\nJa varsinkin soi siinä ihanasti:\n\n    Metsäisestä laaksostaan,\n      tandaradai!\n    lauloi satakieli lauluaan!\n\nTuo laulu tuli aina hänen huulilleen, sitä hän lauloi ja vihelteli\nkuutamoisena yönä ratsastaessaan syvää rotkotietä Weimariin\ntervehtimään Mollyä. Hän tahtoi tulla odottamatta, ja hän tuli\nodottamatta.\n\nHänet toivotettiin tervetulleeksi, hän sai pikarintäydeltä viiniä,\niloista seuraa, ylhäistä seuraa, hauskan huoneen ja hyvän vuoteen, eikä\nkuitenkaan ollut ensinkään niinkuin hän oli ajatellut ja uneksinut. Hän\nei ymmärtänyt itseään, hän ei ymmärtänyt muita. Mutta me voimme sen\nymmärtää! Voidaan olla talossa, perheessä, eikä kuitenkaan juurruta\nsinne: puhellaan niinkuin puhellaan postivaunuissa, tunnetaan toinen\ntoisiaan niinkuin tunnetaan postivaunuissa, häiritään toisiaan,\ntoivotaan että itse oltaisiin kaukana täältä tai että hyvä naapurimme\nolisi kaukana. Niin, jotakin sen tapaista tunsi Anton.\n\n— Minä olen rehellinen tyttö, sanoi Molly hänelle, — tahdon itse\nsanoa sen sinulle! Paljon on muuttunut siitä kuin me lapsina olimme\nyhdessä, toisenlaista on ulkopuolella ja sisäpuolella, tottumus ja\ntahto eivät vallitse sydämiämme. Anton, en tahdo että olet vihamieheni\nnyt, kun pian olen poissa, kaukana täältä — usko minua, ajattelen\nsinua aina ystävyydellä, mutta pitänyt sinusta sillä lailla kuin nyt\ntiedän että voi pitää toisesta ihmisestä, sitä en koskaan ole tehnyt!\n— Sinun täytyy tyytyä siihen! — Hyvästi, Anton!\n\nJa Anton sanoi hyvästi hänkin. Hänen silmäänsä ei tullut kyyneltäkään,\nmutta hän tunsi, ettei hän enää ollut Mollyn ystävä. Meillä on sama\ntunne, kun me suutelemme tulikuumaa rautatankoa ja jääkylmää\nrautatankoa ja kun nämä purevat ihon huulistamme, ja hän suuteli\nrakkaudessa yhtä voimakkaasti kuin vihassa.\n\nEi vuorokauttakaan Anton tarvinnut päästäkseen kotiin Eisenachiin,\nmutta hevonen, jolla hän ratsasti, tärveltyikin.\n\n— Mitä siitä! sanoi hän, — minä olen tärveltynyt ja minä tahdon\ntärvellä kaikki, mikä minulle voi muistuttaa häntä: Holle rouva, Venus\nrouva, sinä pakanallinen nainen! — Omenapuun minä taitan ja murran,\nrevin ylös juurineen; älköön se enää milloinkaan kukkiko ja tehkö\nhedelmää!\n\nMutta puu ei tullut tuhotuksi, itse hän oli tuhottu ja makasi kuumeessa\nvuoteellaan. Mikä saattoi auttaa hänet jälleen pystyyn? Tuli lääke,\njoka saattoi, karvain, mitä on, lääke, joka panee liikkeelle sairaan\nruumiin ja käpertyvän sielun. Antonin isä ei enää ollut rikas kauppias.\nRaskaat päivät, koettelemuksen päivät olivat ovella. Onnettomuus vyöryi\nsisään, suurten hyökyjen lailla tuli se kerran niin rikkaaseen taloon.\nIsästä tuli köyhä mies, suru ja onnettomuus nujersivat hänet. Silloin\nsai Anton muuta ajattelemista kuin lemmenhuolia ja suuttumustaan\nMollyyn. Hänen täytyi nyt olla isänä ja äitinä talossa, hänen täytyi\njärjestää, auttaa, käydä lujasti kiinni, itsensä lähteä maailmalle ja\nansaita leipänsä.\n\nBremeniin hän tuli, koki hätää ja kovia päiviä, ja ne tekevät mielen\nkovaksi tai pehmeäksi, usein liiankin pehmeäksi. Kuinka aivan\ntoisenlaiset maailma ja ihmiset sentään siellä olivat kuin hän\nlapsuutensa aikana oli ajatellut! Mitä merkitsivät hänelle nyt\nMinne-laulajien laulut: kili ja kali! Lorua, niin, toisinaan oli hän\nsitä mieltä, mutta toisinaan soivat nuo laulut hänen sielunsa pohjalla\nja hänen mielensä kävi hartaaksi.\n\n— Jumalan tahto on paras! sanoi hän silloin, — hyvä oli, ettei Herra\nantanut Mollyn sydämen riippua kiinni minussa. Mihin se olisikaan\nvienyt, nyt kun onni näin on kääntynyt. Hän jätti minut ennenkuin hän\ntiesi tai aavistikaan siitä käänteestä pois hyvinvoinnin päiviltä, joka\nuhkasi. Se oli Herran armo minua kohtaan, kaikki on tapahtunut\nparhaimmin päin! Kaikki tapahtuu viisaasti. Hän ei voinut sille mitään,\nja minä olen ollut hänelle niin katkeran vihamielinen!\n\nJa vuodet menivät. Antonin isä oli kuollut, vieraita asui esi-isien\nkodissa. Antonin piti kuitenkin se nähdä, hänen rikas isäntänsä lähetti\nhänet matkatoimille, ja silloin vei hänen tiensä syntymäkaupungin,\nEisenachin läpi. Vanha Wartburg kohosi muuttumattomana ylhäällä\nvuorella kalliolohkareeseen hakattuine \"Munkkineen ja nunnineen\".\nMahtavat tammet olivat kuvan kehyksenä, nyt samoin kuin lapsuuden\naikana. Venusvuori loisti alastoman harmahtavana alas laaksoon.\nMielellään hän olisi sanonut: \"Holle rouva, Holle rouva, avaa vuori,\nniin saan toki jäädä kodin kamaralle!\"\n\nSe oli syntinen ajatus ja hän risti silmänsä. Silloin visersi pensaasta\npieni lintu ja vanha Minne-laulu johtui hänen mieleensä:\n\n    Metsäisestä laaksostaan,\n      tandaradai!\n    lauloi satakieli lauluaan!\n\nHän muisteli niin moninaisia täällä lapsuutensa kaupungissa, jonka hän\nkyynelten läpi näki jälleen. Esi-isäin talo oli ennallaan, mutta\npuutarhaa oli muutettu, peltotie kulki yli yhden kulman vanhaa\npuutarha-aluetta ja omenapuu, se, joka oli jäänyt häneltä hävittämättä,\nseisoi siellä, mutta ulkopuolella puutarhaa, toisella puolen tietä.\nKuitenkin paistoi aurinko siihen niinkuin ennen ja kaste lankesi sille\nniinkuin ennen, se kantoi runsaasti hedelmiä, jotka painoivat oksia\nalas maata kohti.\n\n— Se viihtyy! sanoi hän, — se voi viihtyä!\n\nYksi sen suurista oksista oli kuitenkin katkaistu, vallattomat kädet\nolivat sen tehneet, puuhan seisoi maantien varrella.\n\n— Sen kukat taitetaan kiitosta sanomatta, sen hedelmiä varastetaan ja\noksia katkotaan. Tässä voisi sanoa, jos puusta voi puhua niinkuin\nihmisestä: puun kehdon ääressä ei laulettu, että sen kävisi näin. Se\nalkoi tarinansa niin kauniisti ja mitä siitä tuli? Hyljätty ja\nunohdettu, puutarhan puu ojan reunalle, pellon ja maantien laitaan!\nSiinä se seisoo vailla suojaa, sitä on ravistettu ja katkottu! Tosin ei\nse siitä kuihdu, mutta vuosien kuluessa vähenevät kukkaset, hedelmiä ei\nkuulu, ja vihdoin — niin, sitten on tarina lopussa!\n\nTätä ajatteli Anton siellä puun alla, sitä hän ajatteli monena yönä\npienessä yksinäisessä kamarissaan puutalossa, vieraalla maalla\nPiententalojen kadulla, Köpenhaminassa, minne hänen rikas isäntänsä,\nbremeniläinen kauppias, oli lähettänyt hänet ja vaatinut, ettei hän\nmenisi naimisiin.\n\n— Naimisiin, hohoi! nauroi hän niin syvään ja oudosti.\n\nTalvi oli tullut varhain, oli pureva pakkanen. Ulkona oli lumimyrsky\nniin että jokainen, joka taisi, pysytteli sisällä. Sentähden eivät\nAntonin naapurit panneet merkille, ettei hänen puotiaan kokonaiseen\nkahteen päivään avattu eikä hän itse näyttäytynyt. Kukapa olisi mennyt\nulos tässä ilmassa, kun saattoi olla sitä tekemättä.\n\nOli harmaita, pimeitä päiviä ja puodissa, missä ruudut eivät olleet\nlasia, tuli ensin ainoastaan hämärä ja sitten pilkkoisen pimeä yö.\nVanha Anton ei kahteen päivään ollut ensinkään noussut vuoteestaan, hän\nei jaksanut. Pahanilman ulkona oli hän kauan tuntenut jäsenissään.\nHyljättynä ja avuttomana makasi vanha sälli, tuskin hän ulottui\nottamaan vesiruukkua, jonka hän oli asettanut vuoteen viereen, ja\nviimeinen vesipisara oli sekin juotu. Se ei ollut kuume eikä tauti, se\noli vanhuus, joka lamasi häntä. Hänen ympärillään oli miltei kuin\nikuinen yö, hänen maatessaan siellä ylhäällä. Pieni hämähäkki, jota hän\nei saattanut nähdä, kutoi tyytyväisenä ja ahkeraan verkkoaan hänen\nylitseen, ikäänkuin toki olisi pitänyt olla hiukan uutta, tuoretta\nsuruharsoa liehumassa, jos vanhus sulkisi silmänsä.\n\nAika oli niin pitkä ja unettavan tyhjä. Kyyneliä ei hänellä ollut, ei\nmyöskään tuskia. Molly ei ensinkään ollut hänen ajatuksissaan. Hänellä\noli jonkinlainen tunne, etteivät maailma ja sen hyörinä enää kuuluneet\nhänelle, että hän oli ulkopuolella niitä, ettei kukaan ajatellut häntä.\nHetkisen hänen oli olevinaan nälkä, myöskin jano — niin, hänen oli\nkuin olikin! Mutta kukaan ei tullut häntä virvoittamaan, eikä kukaan\ntule. Hän ajatteli niitä, jotka kituvat, muisti, kuinka pyhä Elisabet,\neläessään täällä maan päällä, hän, hänen kotiseutunsa ja lapsuutensa\npyhimys, — Thüringin jalo herttuatar, tuo ylhäinen rouva, itse astui\nköyhimpäänkin soppeen ja toi sairaalle toivoa ja virvoitusta. Hänen\nhurskaat tekonsa loivat valoa hänen ajatuksiinsa, hän muisti, miten hän\ntuli ja puhui lohdutuksen sanoja niille, jotka kärsivät, pesi kärsivän\nhaavat ja toi nälkäiselle ravintoa, vaikka hänen ankara puolisonsa\nvihastui siitä. Hän muisti tarun Elisabetista, kuinka, kun hän tuli\nkukkuraisine korineen, jossa oli viiniä ja ruokaa, hänen puolisonsa,\njoka vartioi hänen askeliaan, astui esiin ja raivostuneena kysyi mitä\nhän siinä kantoi. Silloin Elisabet peloissaan vastasi: siinä on\nruusuja, jotka olen poiminut puutarhasta. Herttua repäisi pois\npeitteen, ja ihme oli tapahtunut hurskaalle vaimolle: viini ja leipä,\nkaikki korissa oli muuttunut ruusuiksi.\n\nSellaisena eli pyhimys vanhan Antonin ajatuksissa, sellaisena seisoi\nhän ilmielävänä hänen raukeitten silmiensä edessä hänen vuoteensa\nvieressä, köyhässä puupuodissa Tanskanmaalla. Hän paljasti päänsä,\nkatsoi hänen lempeihin silmiinsä ja yltympärillä oli loistoa ja\nruusuja, niin, nämä levittäytyivät itsestään niin tuoksuvina. Hän tunsi\nomituista, suloista omenantuoksua, hän näki kukkivan omenapuun, se oli\nsiinä, se ojentui hänen ylitseen, se oli se puu, jonka hän Mollyn\nkanssa oli istuttanut pienenä siemenenä.\n\nJa puu varisti tuoksuvat lehtensä alas hänen kuumalle otsalleen ja ne\nviilensivät sitä. Ne putosivat hänen nääntyville huulilleen, ja se oli\nkuin vahvistavaa viiniä ja leipää, ne putosivat hänen rinnalleen ja\nhänestä tuntui niin kevyeltä, niin turvalliselta nukkua.\n\n— Nyt minä nukun! kuiskasi hän hiljaa. — Uni tekee hyvää! Huomenna\nminä olen terve ja oikein ylhäällä taas! Kaunista! Kaunista! Omenapuun,\nrakkaudessa istutetun, näen minä kirkkauden hohteessa!\n\nJa hän nukkui.\n\nSeuraavana päivänä — se oli kolmas päivä, jolloin puoti oli kiinni, ei\nenää pyryttänyt — meni naapuri toiselle puolelle, vanhan Antonin luo,\njota ei ensinkään näkynyt. Hän makasi kuolleena, vanha yömyssy\npuristettuna käsien väliin. Sitä hän ei saanut päähänsä kirstuun,\nolihan hänellä vielä toinen, puhdas ja valkoinen.\n\nMissä nyt olivat kyyneleet, jotka hän oli itkenyt? Missä olivat nuo\nhelmet? Yömyssyyn ne jäivät — oikeat helmet eivät mene pois pestessä\n—, myssyn mukana ne säilyivät ja unohtuivat, nuo vanhat ajatukset, nuo\nvanhat unet, niin, ne jäivät vielä Pebersvendin yömyssyyn. Älä toivo\nsitä itsellesi! Se tekee otsasi liian kuumaksi, saattaa valtimosi\nlyömään voimakkaammin, tuo unia, jotka ovat kuin todellisuutta. Sen\nkoki ensimäinen, joka sai sen päähänsä, ja se tapahtui kuitenkin\npuolisataa vuotta jälkeenpäin, ja se oli pormestari itse, joka vaimonsa\nja yhdentoista lapsensa kanssa eli rauhallisessa kodissaan. Hän näki\nheti unta onnettomasta rakkaudesta, vararikosta ja ravinnon\nniukkuudesta.\n\n— Hui, kuinka tuo yömyssy kuumentaa! sanoi hän ja riisti sen päästään,\nja helmi läksi vierimään ja toinen helmi, joka helähti ja loisti.\n\n— Se on luuvalo, sanoi pormestari, — silmissäni kipunoi!\n\nNe olivat helmiä, vanha Eisenachin Anton oli itkenyt ne puoli sataa\nvuotta sitten.\n\nJokainen, joka sittemmin sai yömyssyn päähänsä, näki unia ja näkyjä,\nhänen oma tarinansa tuli Antonin tarinaksi, siitä tuli kokonainen satu,\nsiitä tuli monta, muut saavat kertoa ne, me olemme nyt kertoneet\nensimäisen, ja siinä yhteydessä on viimeinen sanamme: — älä koskaan\ntoivo itsellesi Pebersvendin yömyssyä!\n\n\n\n\nJOTAKIN.\n\n\n— Minä tahdon tulla joksikin! sanoi vanhin viidestä veljeksestä. —\nTahdon olla hyödyksi maailmassa. Olkoon toimi kuinka vaatimaton\ntahansa, kunhan se mitä teen, on hyvää, niin se on jotakin. Minäpä lyön\ntiiliä, ilman niitä ei tule toimeen, niin olen sentään tehnyt jotakin.\n\n— Mutta jotakin on liian vähän! sanoi toinen veljistä, — se mitä sinä\nteet, on melkein ei mitään; se on apurin työtä, sen voi toimittaa\nkoneella. Ei, parempi on ruveta muurariksi, se on toki jotakin, siksi\nminä rupean. Se on ammatti! Sen avulla pääsee ammattikuntiin, tulee\nporvariksi, saa oman lipun ja oman majapaikan. Niin, jos hyvin käy,\nvoin pitää sällejä, saada mestarin nimen ja vaimostani tulee mestarin\nmatami. Se on jotakin!\n\n— Se ei ole kerrassa mitään! sanoi kolmas, — se on luokkien\nulkopuolella, ja kaupungissa on monta luokkaa, paljon yläpuolelle\nmestarin! Sinä voit olla kunnon mies, mutta mestarina sinä kuitenkin\nolet vain sitä mitä sanotaan \"simppeliksi!\" Ei, minä puolestani tiedän\njotakin parempaa! Minä rupean rakennusmestariksi, antaudun\ntaiteelliselle alalle, aatteelliselle, kohoan korkeammalla olevien\njoukkoon hengen valtakunnassa. Tosin minun täytyy alkaa alhaalta päin,\nniin, voinhan sanoa sen aivan suoraan: minun täytyy alkaa oppipoikana,\nkäydä lippalakissa, vaikka olen tottunut käymään silkkihatussa, juosta\nhakemassa yksinkertaisille sälleille olutta ja viinaa, ja he\nsinuttelevat minua, se on loukkaavaa. Mutta minä kuvittelen, että\nkaikki tyynni on naamiaishuvia, se on naamiaisvapautta. Huomenna —\nnimittäin kun minä olen sälli, menen omaa tietäni, nuo muut eivät kuulu\nminuun. Menen akatemiaan, opin piirustamaan, minua kutsutaan\narkkitehdiksi — se on jotakin! Se on paljon! Minusta voi tulla\nkorkeasyntyinen ja jalosukuinen, niin, hiukkasen enemmän sekä eteenpäin\nettä taaksepäin, ja minä rakennan ja rakennan, niinkuin muut minun\nedelläni! Se on aina jotakin johon voi luottaa! Se on _jotakin!_\n\n— Mutta tuosta jostakin en minä välitä! sanoi neljäs, — minä en tahdo\nkulkea vanavedessä, en olla kopio, tahdon olla nero, olla etevämpi kuin\nte kaikki yhteensä. Minä luon uuden tyylin, annan aatteen uuteen\nrakennukseen, joka soveltuu maan ilmanalaan ja rakennusaineeseen, maan\nkansallisuuteen, meidän aikakautemme kehitykseen, ja lisäksi yhden\nkerroksen omaa neroani varten!\n\n— Mutta jolleivät nyt ilmanala ja rakennusaine kelpaa! sanoi viides.\n— Se olisi paha, sillä niillä on vaikutusta! Kansallisuus voi sekin\nhelposti laajeta niin, että se käy teeskennellyksi, aikakauden kehitys\nvoi saattaa sinut pillastumaan, niinkuin nuoruus usein tekee. Minä\nkyllä näen, ettei teistä kenestäkään oikeastaan tule mitään, niin\npaljon kuin te itse siihen uskottekin! Mutta tehkää niinkuin tahdotte,\nminä en tule olemaan teidän kaltaisenne, minä asetun ulkopuolelle, minä\narvostelen sitä, mitä te teette! Jokaisessa asiassa on aina jotakin\nnurinkurista, sen minä nypin esiin ja kerron, se on jotakin!\n\nJa sen hän teki, ja ihmiset sanoivat viidennestä: \"Hänessä piilee\nvarmaan jotakin! Hänellä on hyvä pää! Mutta hän ei tee mitään!\" —\nMutta sen takia hän oli jotakin.\n\nKas, se on vain pieni tarina, mutta se ei tule päättymään niin kauan\nkuin maailma on pystyssä!\n\nMutta eikö näistä viidestä veljeksestä tullutkaan muuta? Eihän tuo\nollut mitään! Kuuleppa nyt eteenpäin, se on kokonainen satu!\n\nVanhin veli, joka valmisti tiilikiviä, huomasi, että jokaisesta\nkivestä, kun se oli valmis, vieri pieni lantti, vain kuparinen, mutta\nuseat pienet kuparilantit, asetettuina päälletysten, tekevät kiiltävän\ntaalarin, ja kun sillä koputat leipurin, teurastajan, räätälin, niin,\nheidän kaikkien oveen, niin se aukenee ja sinä saat mitä tarvitset.\nKas, sen antoivat tiilikivet. Monet tosin kyllä särkyivät tai menivät\nkahtia, mutta niitäkin saattoi käyttää.\n\nYlhäälle rantatöyräälle halusi Reeta muori, köyhä vaimo, niin\nmielellään kyhätä itselleen pienen mökin. Hän sai kaikki rikkinäiset\nkivet ja lisäksi pari eheää kiveä, sillä vanhimmalla veljellä oli hyvä\nsydän, vaikkei hän tekojensa puolesta päässyt pitemmälle kuin\ntiilikiviä valmistamaan. Köyhä vaimo rakensi itse mökkinsä, pieni se\noli, toinen ikkuna oli vinossa, ovi oli liian matala ja olkikatto olisi\nsaanut olla paremmin pantu, mutta se suojasi tuulilta ja sateelta ja\nsiitä oli näköala kauas merelle, jonka mahtavat hyrskyt murtuvat\nrantatörmää vastaan. Suolaiset pisarat pärskyivät yli koko mökin, joka\nvielä seisoi paikoillaan, vaikka oli kuollut se, joka oli tehnyt\ntiilikivet.\n\nToinen veli, niin, hän osasi kuin osasikin muurata toisella tavalla,\nhänhän olikin saanut oppia. Kun sällinnäyte oli suoritettu, veti hän\nkokoon reppunsa suun ja lauloi käsityöläisen laulun:\n\n    Ma maita käyn, kun nuori oon,\n    on koti kaikkialla;\n    kästyöni vaihdan kolikkoon,\n    on onni iloisalla,\n    jos vielä nään ma kotimaan —\n    sen lupasin armahalle —\n    hei, pianpa mestarina saan\n    ma jalat pöydän alle!\n\nJa sen hän teki. Kaupungissa hän, palattuaan ja tultuaan mestariksi,\nmuurasi taloa talon viereen, koko kadun mitan. Kun se oli valmis, teki\nhyvän vaikutuksen ja antoi kaupungille arvoa, niin talot rakensivat\nhänelle pienen talon, jonka piti olla hänen omansa. Mutta kuinka\nsaattavat talot rakentaa? Niin, kysykää vain niiltä eivätkä ne vastaa,\nmutta ihmiset vastaavat ja sanovat: \"On kuin onkin katu rakentanut\nhänelle hänen talonsa!\" Pieni se oli ja savipermanto siinä oli, mutta\nkun hän morsiamensa kanssa tanssi sen poikki, kävi permanto kiiltäväksi\nja vahatuksi, ja seinän joka kivestä puhkesi kukka, se oli yhtä hyvä\nkuin kallisarvoinen seinäverho. Talo oli kaunis ja aviopari onnellinen.\nAmmattikunnan lippu liehui ulkopuolella ja sällit ja oppipojat\nhuusivat: hurraa! Se se oli jotakin! Ja sitte hän kuoli, se oli sekin\njotakin!\n\nNyt tuli arkkitehti, kolmas veli, joka ensin oli ollut oppipoikana,\nkäynyt lippalakissa ja juossut asioita kaupungilla, mutta akatemiasta\npäässyt rakennusmestarina, \"korkeasyntyisenä ja jalosukuisena!\" Niin,\njos kadun talot olivat rakentaneet talon sille veljelle, joka oli\nmuurarimestari, niin sai katu nyt tämän veljen mukaan nimen ja kaunein\ntalo kadun varrella tuli hänen omakseen. Se oli jotakin, ja hän oli\njotakin — pitkä arvonimi sekä edessä että takana. Hänen lapsiansa\nsanottiin parempien ihmisten lapsiksi ja kun hän kuoli, oli hänen\nleskensä säätyläisleski — se on jotakin! Ja hänen nimensä seisoi yhäti\nkadunkulmassa ja oli kansansuussa, kadunnimenä — niin, se on jotakin!\n\nSitten tuli nero, neljäs veli, joka halusi keksiä jotakin uutta,\njotakin erikoista ja yhden kerroksen lisää, mutta se murtui hänen\naltaan ja hän putosi ja taittoi niskansa, — mutta hänelle pidettiin\nkauniit hautajaiset: mukana oli ammattikuntien lippuja ja soittoa,\nkukkasia oli sanomalehdissä ja kukkasia kadulla, ja hänestä pidettiin\nkolme ruumispuhetta, toinen toistaan pitempiä, ja se olisi ilahuttanut\nhäntä, sillä hänelle oli hyvin mieluista, että hänestä puhuttiin.\nHaudalle tuli muistopatsas, ainoastaan yksikerroksinen, mutta onhan se\naina jotakin!\n\nNyt oli hän kuollut niinkuin muutkin kolme veljeä, mutta viimeinen,\nhän, joka arvosteli, eli kauemmin kuin he kaikki, ja sehän olikin\noikein, sillä silloin hänelle jäi viimeinen sana ja hänelle oli hyvin\ntärkeää saada viimeinen sana. Hänhän oli hyväpäinen, sanoivat ihmiset.\nNyt tuli hänenkin hetkensä, hän kuoli ja saapui taivaan valtakunnan\novelle. Sinne tullaan aina kaksittain, hän seisoi siinä toisen sielun\nkanssa, joka sekin halusi sisään, ja se oli juuri vanha Reeta muori\nmökistä rantatöyräältä.\n\n— Vastavaikutuksen vuoksi varmaan minä ja tämä kurja sielu joudumme\ntähän yhtaikaa! sanoi arvostelija. — No, kukas se muori onkaan?\nAiottekos tekin tästä sisään? kysyi hän.\n\nJa vanha vaimo niiasi parhaimman taitonsa mukaan, hän luuli itse pyhän\nPietarin puhuvan.\n\n— Minä olen köyhä raukka, jolla ei ole mitään omaisia! Vanha Reeta\nmökistä rantatöyräältä.\n\n— No, mitäs te siellä olette tehnyt ja saanut aikaan?\n\n— En minä vain ole saanut aikaan mitään tässä maailmassa, en mitään,\nmikä avaisi minulle nämä ovet! Sula armotyö se on, jos minä voin päästä\nsisään ovesta!\n\n— Kuinkas te sitten jätitte maailman? kysyi arvostelija, jotakin\nsanoakseen, koska häntä ikävystytti siinä odotella.\n\n— Niin, mitenkä minä jätin sen, sitä en tiedä! Huono ja kipeä minä\nviime vuosina olin, ja sitten en taitanut kärsiä sitä, että nousin\nvuoteesta ja jouduin ulos kylmään ja pakkaseen. Talvihan on\nniin kylmä, mutta nyt minä olen kuin olenkin päässyt sen päähän.\nTässä oli pari päivää aivan tyyntä, mutta hirvittävän kylmä, niinkuin\nteidän korkea-arvoisuutenne kyllä tietää. Ranta oli jäätynyt\nsilmänkantamattomiin. Kaikki kaupunkilaiset läksivät jäälle, siellä\nluisteltiin, eli miksi ne sitä sanovat, ja taidettiin tanssiakin.\nSiellä oli täysi musiikki ja kestitys. Saatoin kuulla sen köyhään\nmökkiini asti, missä makasin. Siinä illansuussa sitten — kuu oli\nnoussut, mutta se ei vielä paistanut aivan kirkkaasti — katselin minä\nvuoteestani ikkunan läpi kauas pitkin rantaa ja siellä, juuri taivaan\nja meren vaiheella, tuleekin ihmeellinen valkea pilvi. Minä makasin\nja katselin sitä, katselin mustaa pilkkua sen keskellä, joka\nsuurenemistaan suureni. Ja samassa minä tiesin, mitä se merkitsi. Olen\nvanha ja kokenut, vaikkei sitä merkkiä näekään usein. Minä tunsin sen\nja kauhistuin. Olen kaksi kertaa ennen elämässäni nähnyt sen kapineen\ntulevan ja tiesin, että nousee kauhea myrsky ja tulvavuoksi, joka\nyllättää nuo ihmisraukat, jotka tuossa nyt juovat ja hyppivät ja\niloitsevat. Nuoret ja vanhat, koko kaupunkihan oli jäällä, kuka heitä\nvaroittaisi, jollei kukaan siellä nähnyt tai tietänyt, mitä minä\ntiesin. Minä säikähdin niin, minuun tuli sellainen virkeys, jommoista\nei ollut moniin aikoihin ollut! Vuoteesta minä pääsin ja ikkunaan,\npitemmälle en jaksanut. Ikkunan toki sain auki, näin ihmisten juoksevan\nja hyppivän jäällä, näin koreat liput, kuulin poikien hurraavan ja\nmiesten ja tyttöjen laulavan, hauskaa siellä pidettiin, mutta valkoinen\npilvi, keskellään musta lonka, kohosi kohoamistaan. Huusin niin paljon\nkuin jaksoin, mutta kukaan ei kuullut, minä olin liian etäällä. Pian\npuhkeaa rajuilma, jää menee kappaleiksi ja kaikki vaipuvat armotta\npohjaan. He eivät voineet kuulla ääntäni, heidän luokseen en jaksanut\npäästä. Kunhan minä kuitenkin saisin heidät maihin! Silloin antoi\nJumala minulle ajatuksen, että pistän tulen vuoteeseeni, annan\nmieluummin koko mökin palaa kuin niin monen surkeasti kuolla. Sain\nkynttilään tulen, näin punaisen liekin — niin, pääsin ulos ovesta,\nmutta siihen minä jäin makaamaan, en jaksanut enää. Liekki leimahti\nperässäni ja ulos ikkunasta, katolle asti. He näkivät sen jäälle ja\nkaikki he juoksivat auttamaan minua, köyhää raukkaa, jonka he luulivat\npalavan. Ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi juossut. Minä kuulin\nheidän tulevan, mutta minä kuulin myöskin, kuinka yhtäkkiä rupesi\nsuhisemaan ilmassa. Kuulin jyrinää kuin raskaita tykinlaukauksia,\ntulvavuoksi nosti jään, joka murtui. Mutta he pääsivät rantatöyräälle,\nmissä kipunat lentelivät ylitseni. Sain heidät kaikki pelastetuiksi.\nMutta en mahtanut sietää kylmää ja sitä pelästystä, ja niin minä nyt\nolen tullut tänne taivaan valtakunnan portille. Sanovat, että se\navataan sellaisellekin raukalle kuin minä! Ja nythän ei minulla enää\nole mökkiäkään siellä rantatöyräällä, ei silti että minulla senvuoksi\nolisi oikeutta päästä tänne.\n\nSilloin avautui taivaan valtakunnan ovi ja enkeli johdatti vanhan\nvaimon sisään. Häneltä putosi ulkopuolelle oljenkorsi, yksi niitä,\njotka olivat olleet hänen vuoteessaan, siinä, jonka hän sytytti\npelastaakseen nuo monet, ja se oli muuttunut puhtaaksi kullaksi, mutta\nkullaksi, joka kasvoi ja kiertyi mitä kauneimmiksi kiehkuroiksi.\n\n— Katso, tämän toi köyhä vaimo! sanoi enkeli. — Mitä sinä tuot? Niin,\nminä kyllä tiedän, sinä et ole saanut aikaan mitään, et tehnyt edes\nyhtä tiilikiveä. Voisitpa vain mennä takaisin ja tuoda edes sen verran.\nTosin ei se sinun tekemänäsi kelpaisi mihinkään, mutta tehtynä hyvällä\ntahdolla olisi se kuitenkin jotakin. Mutta sinä et voi mennä takaisin\nenkä minä voi tehdä mitään hyväksesi!\n\nSilloin rukoili köyhä sielu, vaimo rantatöyrään mökistä, hänen\npuolestaan:\n\n— Hänen veljensä on tehnyt ja antanut minulle kaikki ne kivet ja\npalaset, mistä minä kyhäsin kurjan mökkini. Se oli suuri asia minulle,\nköyhälle raukalle! Eivätkö nyt kaikki ne palaset ja kappaleet voi käydä\nhänen tiilikivestään? Se on armotyö! Hän tarvitsee sellaista ja tämähän\non armon koti!\n\n— Veljesi, se, jota sinä kutsuit vähäpätöisimmäksi, sanoi enkeli, —\nse, jonka ammatti kaikessa rehellisyydessään oli sinusta alhaisin,\nantaa sinulle taivaanvaltakuntansa rovon. Sinua ei karkoiteta, sinun\nsallitaan seisoa täällä ulkopuolella ja miettiä ja koettaa korjata\nelämääsi tuolla alhaalla, mutta sisään et sinä pääse ennenkuin hyvän\ntyön muodossa olet toimittanut — _jotakin!_\n\n— Tuon minä olisin sanonut paremmin! ajatteli arvostelija, mutta hän\nei sanonut sitä ääneen, ja olihan sekin jo _jotakin!_\n\n\n\n\nVANHAN TAMMEN VIIMEINEN UNI.\n\nJoulusatu.\n\n\nMetsässä, ylhäällä mäellä kasvoi avonaisen rannan luona tuollainen\noikein vanha tammi, joka juuri oli kolmensadan kuudenkymmenen viiden\nvuoden ikäinen, mutta tuo pitkä aika ei puulle ollut enempää kuin yhtä\nmonta päivää meille ihmisille. Me valvomme päivällä, nukumme yöllä ja\nnäemme silloin unemme. Mutta toisin oli puun, puu valvoo kolme\nvuodenaikaa, vasta talven tullen se vaipuu uneen, talvi on sen\nnukkumisaika, se on sen yö tuon pitkän päivän jälkeen, jota sanotaan\nkevääksi, kesäksi ja syksyksi.\n\nMonena lämpöisenä kesäpäivänä oli päiväperho tanssinut sen latvan\nympärillä, elänyt, leijaillut ja tuntenut olevansa onnellinen, ja kun\ntuo pieni olento silloin hiljaisen autuaana hetkisen lepäsi jollakin\nsuurella, tuoreella tammenlehdellä, sanoi puu aina: \"Pieni raukka, koko\nsinun elämäsi on yksi ainoa päivä! Kuinka lyhyt sentään, se on niin\nsurullista!\"\n\n— Surullista! vastasi siihen aina päiväperho, — mitä sinä sillä\ntarkoitat? Kaikkihan on niin ihmeellisen valoisaa, niin lämmintä ja\nkaunista, ja minä olen niin iloinen!\n\n— Mutta vain yhden päivän ja sitten on kaikki ohi!\n\n— Ohi! sanoi päiväperho. —- Mikä on ohi? Oletko sinäkin ohi?\n\n— En, minä elän ehkä tuhansia sinun päivistäsi ja minun päiväni\nkäsittää kokonaisia vuodenaikoja! Se on niin pitkää, ettet sinä\nensinkään voi laskea sitä.\n\n— En, sillä minä en ymmärrä sinua! Sinulla on tuhansia minun päiviäni,\nmutta minulla on tuhansia silmänräpäyksiä, joina saan olla onnellinen!\nLakkaako koko tämän maailman ihanuus, kun sinä kuolet?\n\n— Ei, sanoi puu, — kyllä kai se kestää kauemmin, äärettömän paljon\nkauemmin kuin minä voin ajatella.\n\n— Mutta silloinhan meillä on yhtä paljon, paitsi että me laskemme eri\nlailla.\n\nJa päiväperho tanssi ja leijaili ilmassa, iloitsi hienoista,\ntaidokkaista siivistään, niiden harsosta ja sametista, iloitsi\nlämpimästä ilmasta, joka oli niin höystetty apilavainion ja pensasaidan\nvillien ruusujen, seljan ja kuusaman tuoksulla, puhumattakaan\ntuoksumarattien, esikkojen ja villin mintun lemusta. Tuoksu oli niin\nvoimakas, että päiväperho luuli olevansa siitä hiukkasen\npäihdyksissään. Päivä oli pitkä ja kaunis, täynnä iloa ja suloista\ntuntua, ja kun sitten aurinko laski, tunsi pieni päiväperho aina niin\nmiellyttävää väsymystä kaiken tuon hauskuuden jälkeen. Siipi ei enää\ntahtonut kannattaa sitä ja aivan hiljaa liukui se alas pehmoiselle,\nkeinuvalle ruohonkorrelle, nyökkäsi päätään niinkuin sen tapa on ja\nnukkui niin iloisesti. Se oli kuollut.\n\n— Pieni päiväperho-raukka! sanoi tammi, — se elämä oli toki liian\nlyhyt!\n\nJa jokaisena kesäpäivänä toistui sama tanssi, sama puhe, vastaus ja\nnukkuminen. Se toistui kautta kokonaisten päiväperhojen sukupolvien, ja\nkaikki ne olivat yhtä onnelliset, yhtä iloiset. Tammi seisoi valveilla\nkevätaamunsa, kesäpäivänsä ja syysehtoonsa, nyt oli maatapanon aika\npian käsissä, sen yö, talvi oli tulossa.\n\nJo lauloivat myrskyt: \"Hyvää yötä, hyvää yötä! Tuossa putosi lehti,\ntuossa putosi lehti! Me poimimme, me poimimme! Katso että voit nukkua!\nMe laulamme sinut uneen, me ravistamme sinut uneen, mutta — eikö totta\n— se tekee hyvää vanhoille oksille! Ne ryskivät pelkästä\ntyytyväisyydestä, nuku makeasti, nuku makeasti! On kolmassadas\nkuudeskymmenesviides yösi, oikeastaan sinä vain olet yksivuotias lapsi!\nNuku makeasti! Pilvi siroittelee lunta, siitä tulee kokonainen lakana,\nlämmin peite jalkojesi ympärille! Nuku makeasti ja näe suloisia unia!\"\n\nJa tammi oli riisunut kaikki lehtensä ja seisoi valmiina menemään\nlevolle koko pitkäksi talveksi ja sen aikana näkemään monet unet, unet,\njoissa aina oli oleva jotakin elettyä niinkuin ihmistenkin unissa.\n\nSe oli sekin kerran ollut pieni, niin, terho oli ollut sen kehtona.\nIhmislaskun mukaan eli se nyt neljättä vuosisataa. Se oli suurin ja\nmainioin puu metsässä, sen latva kohosi korkealle yli kaikkien muiden\npuiden ja näkyi kauas merelle. Se oli maamerkkinä. Ei se ensinkään\najatellut, miten moni silmä sitä etsi. Korkealla sen vihreässä latvassa\npesivät metsäkyyhkyset ja käki kukkui siellä, ja syksyllä, kun lehdet\nolivat kuin taotut kuparilaatat, tulivat muuttolinnut ja lepäsivät\nsiellä ennenkuin ne lensivät meren poikki. Mutta nyt oli talvi, puu\nseisoi lehdetönnä, saattoi oikein nähdä miten kiertyneinä ja\nkoukertuneina oksat ojentuivat. Varikset ja naakat tulivat sinne\nvuoronperään ja puhuivat kovista ajoista, jotka nyt alkoivat, ja miten\nvaikeaa oli saada ravintoa talvella.\n\nOli juuri pyhä jouluaika, silloin näki puu kauneimman unensa. Sen\nsaamme nyt kuulla.\n\nPuulla oli selvä tunne siitä, että oli juhlien aika, se oli kuulevinaan\nkaikkien kirkonkellojen soittavan ympärillään, ja samalla oli kuin\nkauniina kesäpäivänä, lämmintä ja lauhaa. Se levitti mahtavan latvansa\ntuoreena ja vihantana, auringonsäteet leikittelivät lehtien ja oksien\nlomissa, ilma oli täynnä ruohojen ja pensaiden tuoksua. Kirjavat\nperhoset olivat hippasilla ja päiväperhot tanssivat ikäänkuin kaikki\nolisi ollut olemassa vain sitä varten että ne tanssisivat ja pitäisivät\niloa. Kaikki mitä puu vuosikausien aikana oli kokenut ja nähnyt\nympärillään kulki ohitse kuin kokonaisena juhlakulkueena. Se näki\nentisaikojen ritarien ja rouvien, höyhenet hatussa ja haukka kädellä,\nratsastavan läpi metsän, metsästystorvi kajahteli ja koirat haukkuivat.\nSe näki vihollisien sotilaita kiiltävine aseineen ja kirjavissa\nvaatteissa, varustettuina keihäillä ja pertuskoilla, he pystyttivät\ntelttansa ja hajoittivat ne taasen, vartiotuli leimusi ja laulettiin ja\nmaattiin puun ojennettujen oksien alla. Se näki rakastavaisten\nhiljaisen onnellisina kohtaavan toisensa täällä kuutamossa ja piirtävän\nnimensä, ensimäisen kirjaimen, sen harmaanvihreään kuoreen. Sitran ja\ntuulikanteleen olivat kerran, niin, siitä oli vuosia, matkustavaiset\niloiset nuorukaiset ripustaneet tammen oksille; nyt ne taasen\nriippuivat siellä, nyt ne taasen helisivät niin ihanaisesti.\nMetsäkyyhkyset kuhersivat ikäänkuin ne olisivat tahtoneet kertoa mitä\npuu tunsi, ja käki kukkui miten monta kesäpäivää se tulisi elämään.\n\nPuusta tuntui siltä kuin uusi elämänvoima olisi virrannut alas sen\npienimpiin juuriin ja ylös korkeimpiin oksiin, aina lehtiin asti. Puu\ntunsi siinä oikaisevansa itseään, niin, juurillaan se tunsi, miten\nalhaalla maassakin oli elämää ja lämpöä. Se tunsi voimansa enentyvän,\nse kasvoi korkeammaksi ja korkeammaksi. Runko kasvoi, se ei ollut\npaikallaanoloa, se kasvoi kasvamistaan, latva kävi tuuheammaksi,\nlevitti itseään, nosti itseään — ja sitä mukaa kuin puu kasvoi, kasvoi\nsen mielihyväntunnekin, sen onnea tuottava kaipuu päästä yhä\nkorkeammalle, aina loistavaan, lämpöiseen aurinkoon asti.\n\nSe oli jo kasvanut korkealle yläpuolelle pilvien, jotka tummien\nmuuttolintujoukkojen tai suurten valkeiden joutsenparvien lailla\nlensivät sen alitse. Ja jokainen puun lehdistä saattoi nähdä, ikäänkuin\nsillä olisi ollut silmät. Tähdet näkyivät päivällä, suurina ja\nkirkkaina; jokainen niistä vilkutteli kuin silmäpari, lempeänä ja\nkirkkaana. Ne muistuttivat tuttuja, rakkaita silmiä, — lapsensilmiä,\nrakastavaisten silmiä heidän tavatessaan toisensa puun alla.\n\nSe oli autuas hetki, hetki niin täynnä riemua! Ja kuitenkin puu kesken\nkaikkea tätä riemua tunsi kaipuuta ja halua, että kaikki nuo muut\nmetsän puut tuolla alhaalla, kaikki pensaat, ruohot ja kukkaset\nvoisivat nekin kohota mukana, tuntea ja kokea tätä loistoa ja iloa.\nMahtava tammi ei kaikessa unensa loistossa ollut täysin onnellinen,\njollei se saanut noita kaikkia mukaansa, suuria ja pieniä, ja tämä\ntunne värisi läpi oksien ja lehtien, niin hartaana, niin voimakkaana\nkuin ihmisen rinnassa.\n\nPuun latva liikkui ikäänkuin se olisi etsinyt ja ikävöinyt, se\nkatsahti taakseen ja silloin se tunsi tuoksumaratin lemua ja vielä\nvoimakkaampana kuusaman ja orvokkien tuoksua, se luuli kuulevansa käen\nvastaavan itselleen.\n\nNiin, pilvien läpi pistivät esiin metsän vihreät latvat, se näki allaan\nmuiden puiden kasvavan ja kohoavan niinkuin se. Pensaat ja ruohot\nkasvoivat korkealle ilmaan, muutamat repivät itsensä irti juurineen ja\nlensivät nopeammin. Koivu oli nopein, niinkuin valkea salamansäde\nsuhahti sen solakka runko ylöspäin, oksat liehuivat kuin vihreät harsot\nja liput. Koko metsäinen luonto, yksin ruskeauntuvainen kaislakin,\nkasvoi mukana, ja linnut seurasivat ja lauloivat, ja heinänkorrella,\njoka pitkänä, vihreänä silkkinauhana liehui ja lenteli irrallaan, istui\nheinäsirkka ja soitti siivellään sääriluutaan. Turilaat hurisivat ja\nmehiläiset surisivat, joka lintu lauloi omalla äänellään, kaikki oli\nlaulua ja iloa aina taivaaseen asti.\n\n— Mutta pienen punaisen kukkasen tuolla rannalla, sen pitää senkin\npäästä mukaan! sanoi tammi. — Ja sinisen kellokukan! Ja pienen\nsatakaunon! — niin, tammi tahtoi ne kaikki mukaan.\n\n— Me olemme mukana, me olemme mukana! kuului soiden ja helisten.\n\n— Mutta viimekesäiset kauniit tuoksumaratit — ja sitä edellisenä\nvuonna oli täällä valkoisenaan kieloja! — ja villi omenapuu, miten\nkauniina se olikaan — ja koko metsän runsaus vuosien, monien vuosien\naikana —! Jos se olisi elänyt ja kestänyt tähän asti, niin sekin olisi\nvoinut päästä mukaan!\n\n— Me olemme mukana, me olemme mukana! kuului soiden ja helisten\nvieläkin korkeammalta, tuntui siltä kuin ne olisivat lentäneet edellä.\n\n— Tämäpä on uskomattoman kaunista! riemuitsi vanha tammi. — Ne ovat\nkaikki luonani, suuret ja pienet! Ei yksikään ole unohtunut! Mitenkä\nkaikki tämä autuus on mahdollinen ja ajateltavissa!\n\n— Jumalan taivaassa se on mahdollinen ja ajateltavissa! helisi\nvastaan.\n\nJa puu, joka yhä kasvoi, tunsi, että sen juuret irtaantuivat maasta.\n\n— Se on kuin onkin kaikkein parasta! sanoi puu. — Nyt ei mikään side\npitele minua, minä voin lentää korkeimpaan korkeuteen valossa ja\nloistossa! Ja kaikki rakkaat ovat mukanani, suuret ja pienet! Kaikki\nmukana!\n\n— Kaikki!\n\nTämä oli tammen uni, ja sen nähdessä unta, kulki ankara myrsky yli\nmerten ja maiden pyhänä jouluyönä. Meri vyörytti raskaita aaltoja\nrantaa vastaan, puu narisi ja ryski, se temmattiin juurineen maasta,\njuuri kun se näki unta, että sen juuret irtaantuivat. Se kaatui, Sen\nkolmesataa kuusikymmentäviisi vuotta oli nyt kuin yksi päivä\npäiväperholle.\n\nJouluaamuna, kun aurinko tuli esiin, oli myrsky asettunut. Kaikki\nkirkonkellot soivat juhlallisesti ja jokaisesta savupiipusta,\npienimmästäkin mäkitupalaisen katolla, nousi sauhu sinertävänä kuin\nalttarilta uhripapin juhlassa kiitosuhrin sauhu. Meri tyyntyi\ntyyntymistään ja ulapalla eräällä suurella laivalla, joka yöllä oli\nonnellisesti kestänyt kovan ilman, nostettiin nyt kaikki liput,\nkauniisti ja joulujuhlan mukaisesti.\n\n— Puu on poissa! Vanha tammi, meidän merkkimme maalla! sanoivat\nmerimiehet. — Se on kaatunut tänä myrsky-yönä! Mikä voi sen korvata —\nei mikään!\n\nSellaisen ruumispuheen, lyhyen mutta hyväätarkoittavan, sai puu, joka\nmakasi pitkänään lumipeitteellä, likellä rantaa, ja sen ylitse soi\nvirsi laivalta, virsi joulun ilosta ja ihmissielujen lunastuksesta\nKristuksessa ja iankaikkisesta elämästä:\n\n    Sa veisaa, Herran kansa, nyt!\n    Halleluja! Nyt täyttynyt\n    on rauhan käsky päällä maan!\n    Halleluja. Halleluja!\n\nSellaisena kaikui vanha virsi ja jokainen laivassa ulapalla sai\nvirrestä ja rukouksesta ylennystä omalla tavallaan, aivan niinkuin\nvanha puu oli saanut ylennystä viimeisestä, kauneimmasta unestaan\njouluyönä.\n\n\n\n\nAAPISKIRJA.\n\n\nOli mies, joka oli kirjoittanut muutamia uusia runoja aapiskirjaan,\nnimittäin kaksi säettä joka kirjaimen osalle, niinkuin vanhassakin\naapiskirjassa. Hänen mielestään piti saada jotakin uutta, vanhat runot\nolivat niin kuluneet, ja hän nyt aina piti niin paljon omistaan. Uusi\naapiskirja oli vastaiseksi ainoastaan kirjoitettu, ja se oli asetettu\nvanhan painetun rinnalle suureen kirjakaappiin, missä säilytettiin niin\nmonta oppinutta kirjaa ja hauskaa kirjaa, mutta vanha aapiskirja kerta\nkaikkiaan ei halunnut olla uuden naapurina ja sentähden se oli hypännyt\nalas hyllyltä ja samalla sysäissyt uutta, niin että sekin makasi\npermannolla, jopa kaikki irtonaiset lehdet levällään, pitkin huonetta.\nVanha aapiskirja käänsi ylöspäin ensimäisen sivunsa, ja se on siinä\ntärkein: siinä seisovat kaikki kirjaimet, suuret ja pienet. Tällä\nlehdellä on kaikki, mistä muut kirjat elävät: aakkoset, kirjaimet, ne,\njotka kuitenkin hallitsevat maailmassa. Kauhea valta niillä on! Riippuu\nainoastaan siitä, miten ne komennetaan seisomaan. Ne voivat antaa\nelämää, tappaa, tuottaa iloa ja surua. Asetettuina yksikseen ne eivät\nmerkitse mitään, mutta asetettuina riviin — niin, jos hyvä Jumala\nantaisi niiden ilmaista hänen ajatuksiaan, niin me tulisimme tietämään\nenemmän kuin jaksaisimme kantaa, me kumartuisimme syvään, mutta\nkirjaimet jaksaisivat sen kantaa.\n\nSiinä ne nyt olivat ulospäin käännettyinä ja kukko isossa A:ssa loisti\nsinisin, punaisin ja vihrein höyhenin. Hän pöyhisteli, sillä hän tiesi,\nmitä kirjaimet merkitsivät, ja hän oli niiden joukossa ainoa elävä\nolento.\n\nKun vanha aapiskirja putosi lattialle, räpytteli hän siipiään, pyrähti\nlentoon ja asettui kirjakaapin nurkalle, siloitti siinä nokallaan\nsulkiaan ja lauloi niin että raikui. Jokainen kirja kaapissa, joka yöt\npäivät seisoi ikäänkuin horroksissa, kun ei se ollut käytännössä, kuuli\ntuon torventoitahduksen — ja sitten puhui kukko äänekkäästi\nvääryydestä, mikä oli tehty kunnianarvoiselle vanhalle aapiskirjalle.\n\n— Kaiken pitää nyt olla uutta, olla toisenlaista! sanoi hän. — Kaiken\npitää niin edistyä! Lapset ovat niin viisaat, että he nyt osaavat\nlukea, ennenkuin he tuntevat kirjaimia. \"Niiden täytyy saada hiukkasen\nuutta!\" sanoi se mies, joka kirjoitti ne uudet aapis-runot, jotka\nmakaavat hajallaan tuolla lattialla. Minä tunnen ne! Enemmän kuin\nkymmenen kertaa olen kuullut hänen lukevan ne itselleen! Hän nautti\nsiitä sanomattomasti. Ei, toista ovat minun runoni, ne hyvät vanhat,\njoissa on Xanthus, siihen kuuluvine kuvineen. Niiden hyväksi minä\ntahdon taistella, niiden hyväksi minä tahdon laulaa! Jokainen kirja\nkaapissa tuntee ne hyvin. Nyt minä luen ne vastakirjoitetut, luen ne\naivan levollisesti. Olkaamme sitten yksimieliset siitä, etteivät ne\nkelpaa!\n\n    A.\n\n    Nous' _Aurinko Aamun_ taivaalle vasta,\n    mut ei noussut, se kukon kiekunasta.\n\n— Minäpä heti saan kuulla raakuuksia! sanoi kukko. — Mutta olenpahan\nhyvässä seurassa, auringon seurassa! Eteenpäin!\n\n    B.\n\n    On _Brahma_ vanha jumala,\n    mut Hänt' ei meillä palvella.\n\n— Tuo runo on minusta erinomaisen typerä! sanoi kukko. — Mutta luenpa\neteenpäin!\n\n    C.\n\n    _Columbus_ takaa ulapan\n    hän löysi uuden maailman.\n\n    D.\n\n    Nuor _David_ vaihtoi aikoinaan\n    hän paimensauvan valtikkaan.\n\n    E.\n\n    Käy _Elefantti_ raskaast' aina,\n    vaikkeivät huolet häntä paina.\n\n    F.\n\n    Jos tytön nimi _Fanny_ on,\n    niin pojan taasen _Filemon_,\n\n    G.\n\n    Maan pyörivän ties _Galilei_,\n    mut ennen uskottu sit' ei.\n\n    H.\n\n    Siks turhaan moni _Hurraa_ soi,\n    kun kieltä hillitä ei voi.\n\n— Kuinka lapsi nyt voi käsittää tätä? sanoi kukko. — Tosin\nkansilehdellä kyllä seisoo: \"Aapiskirja sekä suuria että pieniä\nvarten\", mutta suurilla on muutakin tekemistä kuin lukea aapis-runoja,\nja pienet eivät _voi_ sitä ymmärtää. Kaikella on rajansa. Eteenpäin!\n\n    I.\n\n    On _Ilves_ metsän elukka,\n    mut hänt' ei usein tavata.\n\n    J.\n\n    Oli _Jaakop_ poika Iisakin\n    ja _Joosef_ poika Jaakopin.\n\n    K.\n\n    Vaikk _Kello_ aina käy ja lyö,\n    niin ympärill' on mykkä yö.\n\n— Tuo nyt on olevinaan niin syvää, sanoi kukko, mutta minä vain en\npääse sen pohjaan.\n\n    L.\n\n    Ei _Lornettia_ oo _Leijonilla_,\n    mutt' usein salongin keikarilla.\n\n    M.\n\n    _Maa_ yhteinen on äitimme\n    ja häneen kerran palaamme.\n\n— Tuo on suorastaan raakaa! sanoi kukko.\n\n    N.\n\n    On _Neekeri_ musta ja mustaks' jää,\n    vaikk' kuin sitä hankaa ja silittää.\n\n    O.\n\n    Voi ihmisen _Otsaan_ mahtua\n    mit' ei tavata maassa, ei taivaassa.\n\n    P.\n\n    Voi _Pesukarhu_ pestä ja pesiä,\n    niin ettei siinä mikään kesiä.\n\n    Q.\n\n    On _Quantum_ sana latinaa.\n    Se kuinka, paljon tarkoittaa.\n\n    R.\n\n    Voi paljon hyvää tehdä _Raha_,\n    mut usein sitä seuraa paha.\n\n    S.\n\n    Siit' älä pöyhkeäks paisu juuri,\n    jos _Sikalaumas_ onkin suuri.\n\n— Sallitteko minun nyt kiekua, sanoi kukko, — kysyy voimia lukea niin\npaljon! Täytyy vetää henkeä! ja sitten se lauloi niin että rämähti kuin\nmessinkitorvesta, ja sitä oli hyvin hauska kuunnella — kukon mielestä.\n— Eteenpäin!\n\n    T.\n\n    Satu _Tanskanmaasta_ kerrotaan:\n    sit' ei hylkää Luoja milloinkaan.\n\n— Tuo nyt tulee monen mielestä olemaan niin kaunista! sanoi kukko, —\nmutta ei minun mielestäni. Minä en näe siinä mitään kaunista.\nEteenpäin!\n\n    U.\n\n    Mies vanhaksi jos elää vaan,\n    hänt' _Ukoks_ pian hoetaan.\n\n    V.\n\n    Työkaluks on luotu _Viikate_,\n    ei lyömä-aseeks kelpaa se.\n\n    X.\n\n— Tässä ei hän ole voinut löytää mitään uutta!\n\n    On kullakin risti kannettavansa\n    ja Sokrateell' oli _Xantippansa_.\n\n— Hänen täytyi kuin täytyikin ottaa Xantippa. Xanthus nyt kerta\nkaikkiaan on parempi.\n\n    Y.\n\n    Eli _Ygrasil-puun_ alla jumalat —,\n    niin vanhat sadut kertovat.\n\n— Nyt pääsemme pian loppuun! sanoi kukko, — se on aina lohdutus.\nEteenpäin!\n\n    Z.\n\n    Sana. _Zefyri_ tietää länsituulia,\n    joka kylmää ja jäätää poskea, huulta.\n\n    Ä.\n\n    Voi äännähdellä eläinkin,\n    mut _ihmis-ääni_ ihanin!\n\n    Ö.\n\n    Mik' oksa paras? — Et hoksaa.\n    Muista kyyhkyn _Öljypuun_ oksaa!\n\n— Siihen se päättyi, mutta emme silti ole siitä päässeet. Nyt se\npainetaan. Ja sitten sitä luetaan, sitä tarjotaan arvokkaiden vanhojen\nkirjainvärssyjen tilalle minun kirjassani! Mitä sanoo seurakunta,\noppineet ja oppimattomat, yksityiset ja kootut teokset? Mitä sanoo\nkirjakaappi? Minä olen puhunut — nyt voivat toiset toimia!\n\nJa kirjat jäivät paikoilleen ja kaappi jäi paikoilleen, mutta kukko\nlensi taas takaisin suureen A-kirjaimeensa ja katseli ylpeänä\nympärilleen.\n\n— Minä puhuin hyvin, minä lauloin hyvin —! Siinä ei uusi aapiskirja\npysty kilpailemaan kanssani! Se kuolee varmaan! Se onkin kuollut! Sillä\nei ole kukkoa!\n\n\n\n\nLIEJUKUNINKAAN TYTÄR.\n\n\nHaikarat kertovat pienokaisilleen niin paljon satuja, kaikki soilta ja\nrämeiltä. Tavallisesti ne ovat sovitetut iän ja käsityskyvyn mukaan,\npienimmät poikaset tyytyvät siihen että sanotaan \"ripi, rapi,\nturre-lurre!\" ne pitävät sitä suurenmoisena, mutta vanhemmat kaipaavat\nsyvempää merkitystä, tai ainakin jotakin perhettä koskevaa. Kahdesta\nvanhimmasta ja pisimmästä sadusta, jotka ovat säilyneet haikaroiden\nkeskuudessa, tunnemme kaikki toisen, sadun Mooseksesta, jonka hänen\näitinsä pani Niilin veteen, jonka kuninkaan tytär löysi, joka sai hyvän\nkasvatuksen, josta tuli suuri mies ja josta myöskään ei tiedetä, mihin\nhänet haudattiin. Se on varsin tavallinen.\n\nToista satua ei vielä tunneta, ehkä sentähden, että se on melkein\nkotimainen. Se satu on kulkenut haikaraemon suusta haikaraemon suuhun\ntuhansia vuosia, ja jokainen heistä on kertonut sen paremmin ja\nparemmin, ja me kerromme sen nyt kaikkein parhaimmin.\n\nEnsimäinen haikarapari, joka toi sen tullessaan ja eläytyi siihen,\nvietti kesää viikingin hirsilinnan katolla Villisuolla Vendsysselissä.\nSe on Hjörringin lääniä, Jyllannissa, aivan likellä Skagenia,\npuhuaksemme oppineesti. Siellä on vielä tavattoman suuri suo, siitä\nluetaan lääninkertomuksessa. Tämä on ollut merenpohjaa, mutta se on\nkohonnut, sanotaan siinä. Villisuota riittää penikulmien pituudelta,\njoka taholla sitä ympäröivät märät niityt, hyllyvät rämeet\nvehkasoineen, muuraimineen ja vaivaisine puineen. Melkein aina vaappuu\nsumu sen päällä ja seitsemänkymmentä vuotta sitten siellä vielä\ntavattiin susia. Sitä saattaa syystä kutsua Villisuoksi, ja voi\nkuvitella kuinka villiä, kuinka paljon suota ja järveä siellä on ollut\ntuhat vuotta sitten! Niin, pääasiassa näki kai silloin samaa mitä\nvieläkin näkee: kaislat olivat samankorkuiset, niillä oli samanlaiset\npitkät lehdet ja sinipunervanruskeat untuvakukat kuin nytkin, koivu\nkasvoi siellä valkein rungoin, hienot lehvät riippuen keveinä niinkuin\nvieläkin. Ja mitä tulee eläviin olentoihin, jotka saapuivat tänne, niin\nkäytti kärpänen harsopukuaan leikattuna samaan kuosiin kuin nyt,\nhaikaran lempiväri oli valkoinen, koristettuna mustalla ja punaisilla\nsukilla. Ihmiset sensijaan käyttivät toista puvunmallia kuin tähän\nmaailmanaikaan, mutta jokaiselle heistä, orjalle tai metsästäjälle,\nkenelle tahansa, joka astui hyllyvälle maaperälle, kävi tuhat vuotta\nsitten niinkuin vieläkin käy niille,, jotka tulevat tänne: ne upposivat\nja vaipuivat alas liejukuninkaan luo, joka hallitsi alhaalla suuressa\nsuovaltakunnassa. Lettokuninkaaksi häntä myöskin voisi nimittää, mutta\nme sanomme nyt mieluummin \"Liejukuningas\"; ja siksi kutsuivat häntä\nhaikaratkin. Hyvin vähän tiedetään hänen hallituksestaan, mutta se\nonkin ehkä parasta.\n\nNevan luona, aivan likellä Lim-vuonoa, oli viikingin kolmikerroksinen\nhirsilinna muurattuine kellareineen ja torneineen. Katon harjalle oli\nhaikara rakentanut pesän, haikaraemo hautoi paraikaa ja oli varma, että\nmunat onnistuvat.\n\nEräänä iltana viipyi haikaraisä hiukan pitkään ulkona ja kun hän tuli\nkotiin, näytti hän pörröttyneeltä ja kiihtyneeltä.\n\n—- Minulla on oikein hirveitä sinulle kerrottavana, sanoi hän\nhaikaraemolle.\n\n— Jätä sinä se tekemättä, sanoi emo, — muista, että minä haudon, se\nvoisi vahingoittaa minua ja silloin se vaikuttaa muniin.\n\n— Sinun täytyy se tietää! sanoi isä. — Meidän isäntämme tytär\nEgyptistä on tullut tänne. Hän on uskaltanut tehdä matkan tänne ja sen\ntiensä hän on kadonnut!\n\n— Hän, joka on haltiattarien sukua! Kerro toki! Sinä tiedät, etten\nminä jaksa odottaa tähän aikaan, kun haudon.\n\n— Näetkös, äiti, hän on uskonut tohtorin sanaan, josta sinä kerroit\nminulle. Hän on uskonut, että suokukka täältä ylhäältä voisi auttaa\nhänen sairasta isäänsä, ja hän on lentänyt höyhenhahmossa noiden kahden\nmuun höyhenhahmoprinsessan kanssa, jotka joka vuosi tulevat tänne\npohjoiseen nuorentumaan! Hän on tullut, ja saman tien kadonnut!\n\n— Sinä siinä kerrot niin laveasti! sanoi haikaraemo. — Munat voivat\nkylmettyä! Minä en voi kestää jännitystä!\n\n— Minä olen pitänyt silmäni auki, sanoi haikaraisä, — ja tänä iltana\nkun astelin kaislojen joukossa, sellaisissa paikoissa missä hyllyvä maa\nkannattaa, silloin tuli kolme joutsenta. Niiden lennossa oli jotakin,\njoka sanoi minulle: pidäppäs varasi, ne eivät ole oikeita joutsenia, ne\novat vain joutsenhahmoja! Sinä tajuat sen tunteellasi, äiti, niinkuin\nminäkin, sinä tiedät mikä on oikeaa!\n\n— Tietysti! sanoi emo, — mutta kerro prinsessasta! Minua ikävystyttää\nkuulla joutsenhahmoista.\n\n— Täällä keskellä suota on, niinkuin tiedät, ikäänkuin järvi, sanoi\nhaikaraisä, — sinä näet siitä kappaleen, kunhan kohottaut. Siellä\nkaislojen ja vihreän hyllymaan luona oli suuri lepänkanto, tälle\nasettuivat joutsenet, kaikki kolme, räpyttelivät siipiään ja katselivat\nympärilleen. Yksi niistä riisui joutsenhahmon ja minä tunsin hänet\nkotiprinsessaksemme Egyptistä. Siinä hän istui eikä hänellä ollut\nyllään mitään muuta viittaa kuin pitkät mustat hiuksensa. Hän pyysi\nmolempia muita joutsenia, kuulin sen, hyvin vartioimaan joutsenhahmoa\nsillaikaa kuin hän sukeltaa veteen poimimaan kukkaa, jonka hän luuli\nnäkevänsä. Ne nyökyttivät päitään, kohottelivat ja nostelivat\nirtonaista höyhenpukua. Kas, mitähän ne aikovat, ajattelin, ja hän\nkysyi niiltä nähtävästi samaa, ja vastauksen hän saikin, näki omin\nsilmin: ne lensivät ilmaan, vieden mukanaan hänen höyhenhahmonsa!\n\"Sukella sinä!\" huusivat ne, \"et milloinkaan enää lennä\njoutsenhahmossa, et milloinkaan näe Egyptinmaata! Istu siellä\nVillisuossa!\" ja sitten ne repivät hänen höyhenhahmonsa sadoiksi\nkappaleiksi, niin että höyhenet lentelivät yltympäri ikäänkuin olisi\nsatanut lumiräntää. Ja sen tiensä lensivät pahat prinsessat.\n\n— Se on kauheaa! sanoi haikaraemo, — minä en saata sitä kuulla! Mutta\nkerro, mitä sitten tapahtui!\n\n— Prinsessa itki ja vaikeroi! Kyyneleet vuotivat lepänkannolle, ja\nsitten se liikahti, sillä se oli liejukuningas itse, hän, joka asuu\nsuossa. Minä näin kuinka kanto kääntyi ja sitten ei enää ollut mitään\nkantoa, esiin pistivät pitkät, liejuiset oksat, niinkuin käsivarret.\nSilloin pelästyi lapsiraukka ja läksi juoksemaan hyllyvälle maalle,\nmutta sehän ei kanna minuakaan, vielä vähemmin häntä. Hän upposi kohta\nja lepänkanto meni mukana alas, hän se juuri veti. Nousi suuria mustia\nkuplia, sitten ei enää näkynyt jälkeäkään. Nyt hän on haudattu\nVillisuohon, ei milloinkaan hän palaa tuomaan kukkaa Egyptin maahan.\nSinä et olisi voinut sitä katsella, äiti!\n\n— Sellaisia ei sinun ensinkään pitäisi kertoa minulle tähän aikaan!\nMunat voivat siitä kärsiä. Prinsessa kyllä pitää puoliaan! Hän saa\nvarmaan apua! Jos olisi ollut kysymys minusta tai sinusta, jostakin\nmeikäläisestä, niin olisi oltu mennyttä kalua!\n\n— Käynpä kuitenkin joka päivä katsomassa! sanoi haikaraisä, ja hän\npiti sanansa.\n\nKului pitkä aika.\n\nSilloin hän eräänä päivänä näki, että syvältä pohjasta kohosi vihreä\nvarsi, ja kun se pääsi vedenpintaan asti, kasvoi esiin lehti, joka\nlevenemistään leveni. Aivan viereen tuli nuppu ja kun haikaraisä eräänä\naamuna lensi sen ylitse, avautui auringonsäteiden voimakkaasti\nlämmittäessä, kukannuppu ja sen keskellä makasi kaunis lapsi, pieni\ntyttö, ikäänkuin hän olisi noussut kylvystä. Hän oli siinä määrin\negyptiläisen prinsessan näköinen, että haikara ensin luuli, että se oli\nhän, joka oli tullut pieneksi, mutta kun hän mietti asiaa, huomasi hän\ntodenmukaisemmaksi, että se oli hänen ja liejukuninkaan lapsi.\nSentähden se lepäsi lumpeessa.\n\n— Ei hän toki voi jäädä sinne makaamaan! ajatteli haikara. — Minun\npesässäni meitä muutenkin on tarpeeksi monta! Mutta mieleenipä johtuu,\nettei viikinkirouvalla ole lapsia, usein hän on toivonut pienokaista,\nminuahan syytetään siitä, että tuon lapset, teenpä siitä kerran toden!\nLennän viikinkirouvan luo ja vien lapsen. Siellä vasta ilo nousee!\n\nJa haikara otti pienen tytön, lensi hirsilinnalle, löi nokallaan läven\nrakko-ruutuun, laski lapsen viikinkirouvan rinnalle, lensi sitten\nhaikaraemon luo ja kertoi, ja poikaset kuuntelivat. Ne olivat jo\ntarpeeksi suuria saadakseen kuulla sellaista.\n\n— Katsos, prinsessa ei ole kuollut! Hän on lähettänyt pienokaisen\ntänne ylös, ja nyt on tämä saanut kodin.\n\n— Sitähän minä olen sanonut ensi hetkestä asti! sanoi haikaraemo. —\nAjattele nyt hiukkasen omiasikin! Matka-aika on pian käsissä, silloin\ntällöin jo syhyy siipiäni! Käki ja satakieli ovat jo poissa ja\nviiriäiset puhuvat, että pian saamme hyvän myötätuulen! Meidän\npoikasemme kyllä pitävät puolensa harjoituksissa, jos heidät oikein\ntunnen!\n\nKylläpä viikinkirouva tuli iloiseksi, kun hän aamulla heräsi ja löysi\nrinnaltaan pienen, kauniin lapsen. Hän suuteli ja taputteli sitä, mutta\nse kirkui kauheasti, pyristeli käsiään ja jalkojaan, se ei ensinkään\ntuntunut olevan tyytyväinen. Se itki itsensä nukuksiin ja siinä\nnukkuessaan oli se niin suloinen, ettei suloisempaa saata ajatella.\nViikinkirouva oli niin iloinen, niin hilpeä, niin reipas, hänelle tuli\naavistus, että hänen puolisonsa kaikkine miehineen nyt varmaan tulee\nyhtä odottamatta kuin pienokainenkin, ja niin tuli sekä hänelle että\nkoko talolle kiire, jotta kaikki saataisiin kuntoon. Pitkät kirjavat\nseinävaatteet, jotka hän ja palvelijattaret itse olivat kutoneet ja\njoissa oli heidän epäjumaliensa kuvia, Odinin, Torin ja Frejan,\nniinkuin niitä kutsuttiin, ripustettiin seinille. Orjat saivat\nkiilloittaa vanhat kilvet, joita käytettiin koristuksena, penkeille\npantiin patjoja ja kuivia puita keskellä hallia olevalle liedelle,\njotta rovio heti voitaisiin sytyttää. Viikinkirouva otti itse osaa\ntyöhön, joten hän illalla oli aika väsynyt ja nukkui hyvin. Kun hän\nsitten aamupuoleen heräsi, säikähti hän hirveästi, sillä pieni lapsi\noli kuin olikin poissa. Hän hypähti pystyyn, sytytti petäjäisen päreen\nja katseli ympärilleen, ja silloin oli vuoteen jalkopäässä ei pieni\nlapsi, vaan suuri, ruma rupisammakko. Se inhoitti häntä, hän otti\nsuuren seipään ja aikoi lyödä sammakon kuoliaaksi, mutta se katsoi\nhäneen niin ihmeellisin, surullisin silmin, ettei hän voinut iskeä.\nVielä kerran katseli hän ympärilleen, sammakko päästi heikon, surkean\näännähdyksen, viikinkirouva hätkähti sen kuullessaan ja juoksi vuoteen\nluota ikkunaluukulle ja avasi sen. Samassa tuli aurinko esiin, loi\nsäteensä suoraan vuoteelle, suureen rupikonnaan, ja yhtäkkiä eläimen\nleveä suu ikäänkuin vetäytyi kokoon ja kävi pieneksi ja punaiseksi,\njäsenet ojentuivat mitä kauneimman muotoisiksi, se oli hänen oma pieni,\nsuloinen lapsensa, joka siinä makasi, eikä mikään ruma sammakko.\n\n— Mitä ihmettä tämä on, sanoi hän, — olenko minä nähnyt pahaa unta?\nSehän on minun oma herttainen keijukaislapseni, joka siinä makaa! Ja\nhän suuteli ja paineli sitä rintaansa vastaan, mutta se kynsi ja puri\njoka haaralle kuin villi kissanpoika.\n\nEi sinä päivänä eikä seuraavanakaan kuulunut viikinkiherraa, vaikka hän\noli matkalla, mutta tuuli oli vastainen, se puhalsi haikaroiden\nkannalta katsoen etelästä päin. Toisen myötätuuli on toisen vastatuuli.\n\nParina päivänä ja yönä selveni viikinkirouvalle, miten hänen pienen\nlapsensa laita oli: se oli kauhean noituuden kiroissa. Päivällä se oli\nkaunis kuin valon keiju, mutta luonteeltaan paha ja villi, yöllä taas\nse oli ruma rupikonna, hiljainen ja valittava ja katseli surullisin\nsilmin. Tässä oli kaksi luontoa, jotka vaihtelivat sekä sisällisesti\nettä ulkonaisesti. Se johtui siitä, että pienellä tytöllä, jonka\nhaikara oli tuonut, päivällä oli oikean äitinsä ulkomuoto, mutta samaan\naikaan isänsä luonnonlaatu. Yöllä sensijaan tuli näkyviin sukulaisuus\nisän kanssa sen ruumiillisessa hahmossa, kun siinä sensijaan\nsisällisesti loisti äidin mieli ja sydän. Kuka saattoikaan vapauttaa\ntästä taikavallasta? Viikinkirouva oli tästä suruissaan ja tuskissaan\nja kuitenkin hänen sydämensä oli kiintynyt tuohon raukkaan, jonka\ntilasta hän ei luullut uskaltavansa kertoa puolisolleen, kun tämä nyt\npian oli saapuva kotiin, sillä silloin hän varmaan, niinkuin tapa oli,\npanisi lapsiraukan yleiselle maantielle, josta sen saisi ottaa, kuka\nhalusi. Sitä ei kunnon viikinkirouva raaskinut tehdä, hänen puolisonsa\nsaakoon vain päivän aikaan nähdä lapsen.\n\nEräänä aamuna suhisivat haikaransiivet katon yli. Toista sataa\nhaikaraparia oli levännyt suurten harjoitusten jälkeen, nyt ne lähtivät\nlentoon suunnatakseen kulkunsa etelää kohti.\n\n— Joka mies valmiina! kuului komento. — Vaimo ja lapset myöskin!\n\n— Minä olen niin kevyt! sanoivat haikaranpoikaset, — minussa kitiää\nja kutiaa aina jalkoihin asti, ikäänkuin olisin täynnä eläviä\nsammakkoja. Kuinka on hauskaa päästä matkustamaan ulkomaille!\n\n— Pysykää joukossa! sanoivat isä ja äiti, — älkääkä niin paljon\nsoittako suutanne, se rasittaa rintaa!\n\nJa he lensivät.\n\nSamassa kajahti kankaalla torvi, viikinki oli laskenut maihin kaikkine\nmiehineen. He palasivat kotiin, muassaan runsas saalis, Gallian\nrannalta, missä kansa, niinkuin britteinkin maassa, kauhuissaan lauloi:\n\n    Pelasta meitä villeistä normanneista!\n\nNousipa viikinkilinnassa Villisuon laidalla ilo ja riemu! Sima-amme\ntuotiin halliin, rovio sytytettiin ja hevosia teurastettiin. Piti\noikein juhlittaman. Uhripappi pirskoitti lämpöisen hevosveren orjien\npäälle alkajaisiksi. Tuli räiskyi, sauhu kiiri katonrajaan, karsta\nkarisi alas orsista, mutta siihen oli totuttu. Vieraita oli kutsuttu ja\nhe saivat runsaita lahjoja, unohdetut olivat kavaluus ja salajuonet.\nJuotiin, ja sitten he heittivät kalvetut luut toistensa kasvoihin, se\noli hyvän tuulen merkki. Runolaulaja — se oli eräänlainen soittaja,\njoka samalla oli soturi — oli ollut heidän mukanaan ja tiesi mistä\nhän lauloi: esitti heille laulun, jossa he kuulivat kaikista\nsankarteoistaan ja merkillisyyksistään. Joka värsyä seurasi sama kerto:\n\"omaisuus kuolee, sukulaiset kuolevat, itse kuolet niinikään, mutta\nkoskaan ei kuole uljas nimi!\" ja sitten he kaikki löivät kilpiin ja\nvasaroivat veitsellä tai luukappaleilla pöytään, niin että kumisi.\n\nViikinkirouva istui poikkirahilla avonaisessa vierashallissa, hänellä\noli silkkipuku, kultaiset rannerenkaat ja suuret meripihkahelmet, hän\noli parhaimmassa asussaan ja runolaulaja mainitsi laulussaan häntäkin,\npuhui kultaisesta aarteesta, jonka hän oli lahjoittanut rikkaalle\npuolisolleen, ja tämä oli oikein iloissaan kauniista lapsesta, hän oli\nnähnyt sen vain päivällä kaikessa sen kauneudessa. Sen villeys oli\nhänelle mieleen, tytöstä saattoi tulla, sanoi hän, komea kilpineito,\njoka pystyi kaatamaan urhonsa; hän ei räpyttäisi silmää, kun tottunut\nkäsi leikillä hakkaisi terävällä miekalla häneltä kulmakarvat.\n\nSima-amme tyhjennettiin, uusi tuotiin sijaan, juotiinpa oikein aika\ntavalla, tämä väki sieti täyden mitan. Siihen aikaan käytettiin\nsananpartta: \"karja tietää, koska on lähdettävä kotiin laitumelta,\nmutta tyhmä mies ei koskaan tunne vatsansa määrää.\" Niin, kyllähän se\ntiedettiin, mutta toisin tiedetään ja toisin tehdään! Tiedettiin\nmyöskin, että: \"hyvä vieras käy pahaksi, kun hän kauan istuu toisen\nmiehen talossa!\" Mutta täällä viivyttiin kuitenkin, särvin ja sima ovat\nhyvät nauttia! Iloa pidettiin. Ja yöksi panivat orjat maata lämpöiseen\ntuhkaan, kastoivat sormensa rasvaiseen nokeen ja nuolivat ne. Se oli\nhauskaa aikaa!\n\nVielä kerran sinä vuonna läksi viikinki retkelle, vaikka syystalven\nmyrskyt jo nousivat. Hän läksi miehineen Britteinmaan rannoille, olihan\nmentävä vain \"veden poikki\", sanoi hän, ja hänen emäntänsä jäi kotiin\npienen tyttönsä kanssa, ja varmaa on, että kasvatusäiti miltei piti\nenemmän lempeäsilmäisestä, huokailevasta rupikonna-raukasta kuin\nkaunottaresta, joka kynsi ja puri joka taholle.\n\nRaaka, märkä syyssumu, \"Suuton\", joka nakertaa poikki lehdet, lepäsi\nmetsän ja nummen yllä. \"Lintu sulaton\", joksi sanottiin lunta, lensi\nheti paikalle, toinen lintu toisen jälkeen, talvi teki tuloaan.\nVarpuset ottivat haltuunsa haikaranpesän ja keskustelivat omalla\ntavallaan poissaolevasta herrasväestä; tämä itse, haikarapari kaikkine\npoikineen, niin, missä ne nyt olivat?\n\n       *       *       *       *       *\n\nHaikarat olivat nyt Egyptinmaassa, missä aurinko paistoi lämpöisesti\nniinkuin meillä kauniina kesäpäivänä. Tamarindit ja akaasiat\nkukoistivat ympärillä, Muhametin kuu loisti kirkkaana temppelien\nkupukatoilta. Solakoiden tornien harjoilla istui moni haikarapari\nlepäämässä pitkän matkan vaivoista, kokonaisten parvien pesät, toinen\ntoisen vieressä, olivat mahtavien pylväiden nenässä, temppelien\nsortuneilla kaariholveilla ja unohdetuilla asuinsijoilla. Taatelipalmu\nnosti lehväkatostaan ikäänkuin se olisi tahtonut olla auringonvarjona.\nValkeanharmaat pyramiidit erottautuivat kirkkaassa ilmassa kuin\nvarjokuvat erämaata vastaan, missä kamelikurki tiesi voivansa käyttää\njalkojaan ja jalopeura istui ja katseli suurin, viisain silmin\nmarmorisfinksiä, joka oli puoleksi haudattuna hiekkaan. Niilin vesi oli\nalentunut, koko joenuoma kihisi sammakkoja ja se oli kuin olikin\nhaikaraperheelle kaikkein kaunein näky tässä maailmassa. Poikaset\nluulivat sitä näköhäiriöksi, niin suurenmoisena he pitivät sitä.\n\n— Semmoista täällä on, ja semmoista meillä aina on lämpöisessä\nmaassamme, sanoi haikaraemo, ja pienokaisten vatsaa kutitti.\n\n— Vieläkö me saamme nähdä enemmän? sanoivat he. — Vieläkö mennään\npaljon, paljon kauemma sisämaahan?\n\n— Siellä ei ole sen enempää näkemistä! sanoi haikaraemo, —\nhedelmällisellä puolella on vain synkkää metsää, missä puut kasvavat\nlikekkäin ja piikkiset köynnöskasvit kietovat ne toisiinsa, ainoastaan\nelefantti kömpelöine jalkoineen voi siellä polkea itselleen tien.\nKäärmeet ovat meille siellä liian suuret ja sisiliskot liian vikkelät.\nJos te tahdotte erämaan puolelle, niin saatte hiekkaa silmiinne,\nkoetittepa olla miten päin hyvänsä, niin joudutte hiekkapyörteeseen!\nEi, täällä on paras! Täällä on sammakkoja ja heinäsirkkoja! Tänne minä\njään ja te myöskin.\n\nJa he jäivät. Vanhukset istuivat pesässään solakan minaretin harjalla,\nlepäilivät ja siloittelivat samalla ahkerasti sulkiaan ja hankasivat\nnokallaan punaisia sukkiaan. Sitten he kohottivat kaulojaan,\ntervehtivät juhlallisesti ja nostivat päätään, jonka otsa oli niin\nkorkea ja untuvat niin hienot ja sileät, niiden ruskeat silmät\nloistivat niin viisaina. Naaraspoikaset astelivat juhlallisesti\nmehevien ruokojen joukossa, katselivat salavihkaa toisiin\nhaikaranpoikasiin, tekivät tuttavuuksia ja nielaisivat joka kolmannella\naskeleella sammakon, tai retuuttivat perässään pientä käärmettä, se oli\nkaunista, luulivat he, ja se maistui. Koiraspoikaset hakivat riitaa,\nlöivät toisiaan siivillään, iskivät nokillaan, jopa pistivät\nverillekin, ja sitten joutui se kihloihin ja se kihloihin,\nkoiraspoikaset ja naaraspoikaset, sitä vartenhan he elivät. He tekivät\npesää ja joutuivat taas uudestaan riitaan, sillä kuumissa maissa ne nyt\nkaikki ovat niin kuumaverisiä, mutta hauskaa se oli ja varsinkin se oli\nsuuri ilo vanhuksille: kaikkihan on kaunista omissa poikasissa! Joka\npäivä oli täällä auringonpaistetta, joka päivä yllinkyllin syömistä, ei\nvoinut muuta ajatella kuin huvittelemista. — Mutta rikkaassa linnassa,\negyptiläisen talonisännän luona, joksi he häntä kutsuivat, ei ilo\nensinkään viihtynyt. Rikas mahtava herra makasi leposohvalla, kaikki\njäsenet kankeina, oikaistuna kuin muumio, keskellä suurta salia, jonka\nseinät olivat kirjaviksi maalatut. Hän makasi kuin tulpaanissa.\nSukulaiset ja palvelijat seisoivat hänen ympärillään, kuollut hän ei\nollut eikä myöskään oikein saattanut sanoa hänen elävänkään. Pelastavaa\nsuokukkasta pohjoisista maista, sitä, jota läksi etsimään ja poimimaan\nhäntä enimmän rakastava olento, ei kuulunut eikä näkynyt. Hänen nuori,\nkaunis tyttärensä, joka joutsenhahmossa oli lentänyt merten ja maiden\ntaakse, kauas pohjoista kohti, ei koskaan tule takaisin. \"Hän on\nkuollut ja poissa!\" olivat molemmat kotiinpalanneet joutsenneidot\nkertoneet. He olivat siitä tehneet kokonaisen tarinan, sen he\nkertoivat: — Me lensimme kaikki kolme korkealla ilmassa, silloin näki\nmeidät metsästäjä ja ampui nuolensa. Se sattui nuoreen ystävättäreemme,\nja hitaasti, joikuen jäähyväislauluansa, vaipui hän kuin kuoleva\njoutsen, alas keskelle metsälampea. Sinne rantaan, tuoksuvan\nriippukoivun alle me hautasimme hänet. Mutta kyllä me sitten\nkostimmekin: sidoimme tulta pääskysen siiven alle, joka rakensi pesänsä\nmetsästäjän olkikaton alle. Se syttyi, talo paloi poroksi, hän jäi\nsisään, tulipalo kumotti lammen poikki kumartuvaan riippukoivuun, missä\nhän nyt on maana maassa. Ei milloinkaan hän tule Egyptinmaahan!\n\nJa sitte he itkivät molemmat, ja haikaraisä, kun tämän kuuli, rämisteli\nnokkaansa niin että kumisi:\n\n— Valheita ja juonia! sanoi hän. — Tekisipä mieli työntää nokkani\nsuoraan heidän rintaansa.\n\n— Ja katkaista se! sanoi haikaraemo. — Silloin olisit hauskan\nnäköinen! Ajattele ensin itseäsi ja sitten perhettäsi, kaikki muu on\nsivuasia!\n\n— Kyllä minä kuitenkin asetun avonaisen kupukaton syrjälle huomenna,\nkun kaikki viisaat ja oppineet kokoontuvat puhumaan sairaasta. Ehkäpä\nhe sitten pääsevät hiukan likemmä totuutta!\n\nJa viisaat ja oppineet kokoontuivat ja puhuivat paljon, pohtivat asiaa\nlaajalti ja lavealta, haikara ei saanut siitä mitään selvää — eikä\nsiitä myöskään tullut mitään selvää sairaalle tai tyttärelle\nVillisuossa. Mutta me voimme silti kuunnella sitä, täytyyhän kuunnella\nniin paljon tässä maailmassa.\n\nMutta nyt on paikallaan kuulla ja tietää, mitä on tapahtunut ennemmin,\nniin voimme paremmin seurata tarinaa, ainakin yhtä paljon kuin\nhaikaraisä.\n\n— Rakkaus synnyttää elämää! Korkein rakkaus synnyttää korkeimman\nelämän! Ainoastaan rakkauden avulla saattaa hänen elämänsä pelastua!\nniin oli sanottu, ja se oli erinomaisen viisaasti ja hyvin sanottu,\nvakuuttivat oppineet.\n\n— Se on kaunis ajatus! sanoi haikaraisä heti.\n\n— Minä en oikein ymmärrä sitä! sanoi haikaraemo, — eikä se ole minun\nsyyni, vaan ajatuksen. Mutta samapa tuo saattaa olla, minulla on muuta\najattelemista!\n\nJa sitten olivat oppineet puhuneet rakkaudesta tämän ja tuon välillä,\nerosta mikä siinä oli, rakkaudesta jota rakastavaiset tuntevat ja\nrakkaudesta vanhempien ja lasten, valon ja kasvien kesken, kuinka\nauringonsäde suuteli liejua ja kutsui esiin ituja — tämä kaikki\nesitettiin niin laajasti ja oppineesti, että haikaraisälle kävi\nmahdottomaksi seurata, saatikka sitten toistaa sitä. Hän kävi\nmiettiväiseksi, ummisteli silmiään ja seisoi yhdellä jalalla koko\nseuraavan päivän. Oppi oli hänen liian raskas kantaa.\n\nSen kuitenkin haikaraisä ymmärsi — hän oli kuullut sekä pikkueläjien\nettä kaikkein ylhäisimpien sydämensä sisimmästä puhuvan —, että oli\nsuuri onnettomuus monille tuhansille ja maille myöskin, että tuo mies\nmakasi sairaana eikä voinut parantua. Iloa ja siunausta siitä koituisi,\njos hän saisi takaisin terveytensä. \"Mutta missä kasvaa hänen\nterveytensä kukka?\" sitä he kaikki olivat kysyneet, kysyneet oppineissa\nkirjoituksissa, tuikkivilta tähdiltä, tuulelta ja sateelta, kysyneet\nkaikkia mahdollisia kiertoteitä, ja vihdoin olivat viisaat ja oppineet,\nniinkuin sanottu, keksineet: \"rakkaus synnyttää elämää, synnyttää\nelämän isään\". Ja siinä he sanoivat enemmän kuin mitä itsekään\nymmärsivät. He toistivat ja kirjoittivat reseptiksi: \"Rakkaus synnyttää\nelämää\", mutta kuinka koko tämä juttu reseptin mukaan valmistettaisiin,\nniin, siitä oltiin ymmällä. Vihdoin tulivat he yksimielisiksi siitä,\nettä avun täytyi tulla prinsessan välityksellä, hänen, joka koko\nsielustaan ja sydämestään rakasti tätä isää. Vihdoin keksittiin\nmyöskin, millä lailla oli meneteltävä. Niin, siitä oli nyt jo kulunut\nvuosia ja päiviä. Tyttären piti, kun uusikuu joka nousi, taasen oli\nlaskenut, lähteä marmorisfinksin luo aavikon laitaan, luoda pois hiekka\njalustalle vievän oven edestä, ja sitten kulkea läpi pitkän käytävän,\njoka johti keskelle yhtä suurista pyramiideista, missä muuan\nmenneisyyden mahtava kuningas lepäsi loiston, komeuden ja muumiokotelon\nympäröimänä. Siellä piti tytön kumartua kuolleen puoleen ja silloin\nhänelle ilmoitettaisiin, mistä hänen isälleen saataisiin elämä ja\npelastus.\n\nKaiken tämän hän oli toimittanut ja unessa saanut tietää, että hänen\nsyvästä suosta Tanskanmaalla — paikka oli selitetty hyvin tarkkaan —\npiti tuoda kotiin se lotuskukka, joka veden syvyydessä oli koskettanut\nhänen rintaansa; silloin pelastuisi isä.\n\nJa sentähden lensi tytär joutsenhahmossa Egyptinmaasta Villisuolle.\nKas, tämän kaiken tiesivät haikaraisä ja haikaraemo ja nyt mekin\ntiedämme sen paremmin kuin ennen. Me tiedämme, että liejukuningas veti\nhänet mukaansa, tiedämme, että hän kotiväen silmissä on kuollut ja\npoissa. Ainoastaan viisain heistä kaikista sanoi vielä niinkuin\nhaikaraemo: \"prinsessa kyllä pitää puoliaan\"! ja sitä he jäivät\nodottamaan, sillä he eivät tietäneet muuta keinoa.\n\n— Minäpä luulen, että näpistän joutsenhahmon molemmilta pahoilta\nprinsessoilta! sanoi haikaraisä, — niin eivät pääse Villisuolle\ntekemään kiusaa. Joutsenhahmot säilytän siellä siksi kunnes niitä\ntarvitaan!\n\n— Missä sinä ne säilytät? kysyi haikaraemo.\n\n— Meidän pesässämme Villisuon laidalla! sanoi isä. — Minä ja\nnuorimmat poikaset kuljetamme ne yksissä neuvoin, ja jos ne käyvät\nmeille liian työläiksi kantaa, niin on matkalla yllin kyllin paikkoja,\njohon ne voi kätkeä ensi muuttoon. Yksi joutsenhahmo hänelle tosin\nriittäisi, mutta kaksi on parempi. Hyvä on aina ottaa paljon\nmatkavaatteita pohjoiseen maahan!\n\n— Siitä ei sinua kukaan kiitä! sanoi haikaraemo. — Mutta olethan sinä\nherra talossa! Minulla ei ole mitään sanomista paitsi hautoma-aikana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViikinkilinnassa Villisuon laidalla, minne haikarat kevätpuoleen\nlensivät, oli pieni tyttö saanut nimen. Helgaksi he olivat ruvenneet\nkutsumaan häntä, mutta se nimi oli liian hempeä sellaiselle mielelle,\njoka asui tuossa mitä kauneimmassa olennossa. Kuukausi kuukaudelta tuli\nse enemmän näkyviin ja vuosien kuluessa, haikaroiden tehdessä matkansa\nsyksyllä Niiliä kohti, keväällä Villisuota kohti, kasvoi pieni lapsi\nsuureksi tytöksi, ja ennenkuin tiesikään, oli hän mitä ihanin\nkuusitoistavuotias neito; ulkokuoreltaan ihana, mutta sydämeltään kova\nja raju, hurjempi useimpia tänä kovana, pimeänä aikana.\n\nHänelle oli ilo valkeilla käsillään vihmoa teurastetun uhrihevosen\nhöyryävää verta. Hän puraisi mielensä hurjuudessa kaulan poikki\nmustalta kukolta, joka uhripapin piti teurastaa, ja kasvatusisälleen\nhän sanoi tosissaan:\n\n— Jos sinun vihamiehesi tulisivat ja pistäisivät köydet katonparrujen\npäihin ja nostaisivat katon huoneesi päältä sinun nukkuessasi, niin\nminä en herättäisi sinua, vaikka voisinkin! Minä en kuulisi sitä, niin\nkiehuu veri vieläkin siinä poskessa, jota sinä vuosikausia sitten löit\n— sinä! Kyllä minä muistan sen!\n\nMutta viikinki ei uskonut näihin sanoihin, tytön kauneus oli hurmannut\nhänet niinkuin muutkin, eikähän hän liioin tietänyt, kuinka pienellä\nHelkalla mieli ja hahmo vaihtelivat. Ilman satulaa hän istui kuin\nkiinnikasvaneena täyttä laukkaa laskettavan hevosen selkään, eikä hän\nhypännyt pois, jos se tappeli muiden vihaisten hevosten kanssa.\nTäysissä vaatteissaan heittäysi hän rantatöyräältä vuonon vahvasti\nvirtaavaan veteen ja ui viikinkiä vastaan, kun hänen veneensä ohjasi\nrantaa kohti. Pitkistä kauniista hiuksistaan leikkasi hän pisimmän\nsuortuvan ja palmikoi siitä jänteen jouseensa:\n\n— Oma tekemä hyvin tehty! sanoi hän.\n\nViikinkirouva oli kyllä tavallisesti luja sekä tahdoltaan että\nmieleltään, mutta tytärtä kohtaan hän käyttäytyi kuin lempeä,\npelonalainen nainen, hänhän tiesikin, että noituus riivasi tuota\nkauhistuttavaa lasta.\n\nTuntui siltä kuin Helga sulaa häijyyttään hiukan liian usein olisi\nsaanut päähänsä, äidin seisoessa porstuassa tai tullessa pihalle\nistuakseen kaivonkannelle, pyristellä käsivarsiaan ja jalkojaan ja\nsitten polskahtaa ahtaaseen syvään kaivonaukkoon, missä hän, sammakon\nsukua kun oli, sukelsi veteen ja taasen kohosi pinnalle, kapusi,\nikäänkuin hän olisi ollut kissa, ja tuli, vaatteet vettä valuen,\nsuurtupaan, niin että vihreät, permannolle sirotetut lehdet\nvesivirrassa kääntyivät.\n\nYksi side kuitenkin piteli pientä Helgaa: iltahämärä. Silloin hän kävi\nhiljaiseksi ja ikäänkuin miettiväksi, antoi puhutella ja johtaa\nitseään. Silloin veti häntä ikäänkuin sisäinen tunne äidin puoleen, ja\nkun aurinko laski ja muutos ulkonaisesti ja sisällisesti tapahtui,\nkyyristyi hän hiljaa, surullisena rupisammakon hahmoon. Ruumis tosin\nnyt oli paljon suurempi kuin tämän eläimen, mutta samalla sitä\nhirvittävämpi. Hän oli kuin surkea kääpiö, jolla on sammakon pää ja\nuimaräpylät sormien välissä. Oli jotakin tavattoman surullista noissa\nsilmissä, joilla hän katseli eteensä, ääntä ei hänellä ollut,\nainoastaan ontto, kuriseva parahdus kuin lapsella, joka itkee unissaan.\nSilloin saattoi viikinkirouva ottaa hänet syliinsä, hän unohti ruman\nhahmon, katseli ainoastaan noita surullisia silmiä ja sanoi usein:\n\n— Toivoisin melkein, että sinä aina olisit mykkä sammakkolapseni. Sinä\nolet kamalampi katsella, kun kauneus kääntyy ulospäin.\n\nJa hän piirsi riimukirjoituksia noituutta ja sairautta vastaan, viskasi\nne onnettoman päälle, mutta parannusta ei kuulunut.\n\n— Ei uskoisi, että hän on ollut niin pieni, että hän on maannut\nlumpeessa! sanoi haikaraisä. — Nyt hän on kokonainen ihminen ja\negyptiläisen äitinsä ilmetty kuva. Häntä emme koskaan sittemmin\nnähneet, hän ei pitänyt puoliaan, niinkuin sinä ja oppinein mies\nluulitte. Minä olen nyt vuosi vuodelta lentänyt Villisuon poikki ja\nhalki, mutta hän ei koskaan ole antanut elonmerkkiä itsestään! Niin,\nminä voin sanoa sinulle, että olen niinä vuosina, jolloin olen tullut\ntänne muutamia päiviä ennen sinua, korjaamaan pesää, panemaan yhtä\ntoista kuntoon, lentänyt kokonaisen yön ikäänkuin olisin ollut pöllö\ntai yölepakko, lakkaamatta, sulan veden yläpuolella, mutta ei siitä\nole ollut mitään hyötyä! Eikä ole ollut hyötyä noista kahdesta\njoutsenhahmostakaan, jotka minä ja lapset kuljetimme tänne Niilin\nmaasta. Se oli aika vaivalloista, kolmella matkalla me ne toimme. Nyt\nne ovat maanneet monta vuotta pesän pohjalla, ja jos täällä joskus\nsattuu tulipalo, jos hirsilinna palaa, niin ne ovat mennyttä!\n\n— Ja meidän hyvä pesämme on mennyttä! sanoi haikaraemo, — sitä sinä\najattelet vähemmin kuin suoprinsessaasi. Menisit kerran hänen luokseen\nja jäisit liejuun! Olet huono perheenisä, sen olen sanonut siitä asti\nkun ensi kerran haudoin. Kunhan ei tuo hullu viikinkityttö vain ampuisi\nnuolta meidän tai poikastemme siipeen. Eihän hän tiedä, mitä tekee. Me\nolemme täällä toki hiukan vanhempia asukkaita kuin hän, ajattelisi\nhiukkasen sitä! Me emme koskaan unohda velvollisuuksiamme. Me annamme\nvuosittain veromme, yhden höyhenen, yhden munan ja yhden poikasen,\nniinkuin oikein on. Luuletko sinä, että kun hän on tuossa ulkopuolella,\nminä uskallan astella tuolla alhaalla niinkuin entisaikaan ja niinkuin\nteen Egyptissä, missä minä olen puoleksi heidän toverinsa ja missä\nkurkistan patoihin ja kattiloihin, silti unohtamatta mikä minulle\nsopii? Ei, minä istun täällä ylhäällä ja harmittelen hänen tähtensä —\nsenkin vekara! — ja harmittelen sinun tähtesi myöskin! Olisit antanut\nhänen maata lumpeessa, niin hän nyt olisi ollut poissa!\n\n— Sinä olet paljon kunnioitettavampi kuin sinun puheesi, sanoi\nhaikaraisä, — minä tunnen sinut paremmin kuin sinä itse!\n\nJa sitten hän hypähti, liikutti pari kertaa raskaasti siipiään, oikaisi\njalkansa taaksepäin ja lähti lentoon, purjehti eteenpäin siivet\nsojollaan. Kun hän oli hyvän matkan päässä, teki hän voimakkaan\nponnistuksen, aurinko paistoi valkeisiin sulkiin, kaula ja pää\nojentuivat eteenpäin! Siinä oli vauhtia ja lentoa.\n\n— Hän on sentään kaunein heistä kaikista, sanoi haikaraemo, — mutta\nminä en sano sitä hänelle!\n\n       *       *       *       *       *\n\nTänä syksynä viikinki palasi varhain kotiin saaliineen ja vankineen.\nNäiden joukossa oli nuori kristitty pappi, yksi niitä miehiä, jotka\nvainosivat pohjoisten maiden epäjumalia. Usein oli viime aikoina sekä\nhallissa että naistentuvassa puhuttu uudesta uskosta, joka levisi\nlaajalle kaikkiin maihin etelän puolella, niin, joka pyhän Ansgariuksen\ntuomana oli tullut aina Hedebyhyn asti Slienin luona. Yksin pieni\nHelgakin oli kuullut puhuttavan uskosta valkoiseen Kristukseen, joka\nrakkaudesta ihmisiin oli uhrannut itsensä, heitä pelastaakseen. Tämä\noli häneltä, niinkuin sanotaan, mennyt sisään toisesta korvasta ja ulos\ntoisesta. Sanaa rakkaus tuntui hän voivan käsittää ainoastaan silloin,\nkun hän surkeassa sammakkohahmossa kyyristeli suljetussa huoneessaan.\nMutta viikinkirouva oli kuunnellut, ja sadut ja tarinat ainoan totisen\nJumalan pojasta olivat oudosti liikuttaneet häntä.\n\nSotaretkiltä palanneet miehet olivat kertoneet komeista temppeleistä,\nne olivat rakennetut hakatuista, kallisarvoisista kivistä ja pystytetyt\nhänelle, jonka käsky oli rakkaus. Kotiin oli tuotu pari raskasta\nkultaista astiaa, taidokkaasti siselöityä ja kauttaaltaan puhdasta\nkultaa; molemmissa oli outo ryydin tuoksu, ne olivat suitsutusastioita,\njoita kristityt papit heiluttivat alttarin edessä, missä ei koskaan\nvuotanut verta, mutta viini ja vihitty leipä muuttuivat _hänen_\nverekseen, joka oli uhrannut itsensä vielä syntymättömien sukukuntien\nhyväksi.\n\nNuori kristitty pappi oli viety hirsilinnan syvään, kivillä laskettuun\nkellariin, köytetty niiniköysillä jaloista ja käsistä. Kaunis hän oli,\n\"kuin Balder katsella!\" sanoi viikinkirouva, ja hänen hätänsä liikutti\nhäntä, mutta nuori Helga toivoi, että vedettäisiin nuora hänen\nnilkkojensa läpi ja hänet sidottaisiin villien härkien häntiin.\n\n— Sitten minä päästäisin irti koirat. Hei, soiden ja rämeiden poikki\nnummea kohti! Sitä olisi hauska katsella, vielä hauskempi saada seurata\nhäntä matkalle!\n\nViikinki ei kuitenkaan tahtonut hänelle sitä kuolemaa, mutta korkeiden\njumalien kieltäjänä ja vainoojana piti hänet huomisena päivänä\nuhrattaman verikivellä lehdossa, ensi kerran uhrattiin täällä ihminen.\n\nNuori Helga pyysi, että hän hänen verellään saisi pirskoittaa\njumalankuvat ja kansan. Hän hioi kiiltävän veitsen ja kun yksi talon\nsuuria ahneita koiria — niitä oli siellä yllinkyllin — juoksi hänen\njalkoihinsa, pisti hän veitsen sen kylkeen. — Koetan vain veistä!\nsanoi hän, ja viikinkirouva katsoi suruissaan villiin, häijyyn tyttöön,\nja kun yö tuli ja tyttären kauneushahmo sekä ruumiin että sielun\npuolesta vaihtui, puhui hän hänelle surun lämpöisiä sanoja murheellisen\nsielunsa pohjasta.\n\nRuma rupikonna noidanruumiineen seisoi hänen edessään ja tähtäsi\nruskeat surulliset silmänsä häneen, kuunteli ja näytti käsittävän\nihmisymmärryksellä.\n\n— En koskaan, edes puolisolleni, ole sanonut miten kahdenkertaisesti\nminä sinun tähtesi kärsin! sanoi viikinkirouva, — sydämessäni on sinua\nkohtaan enemmän sääliä kuin itsekään uskoin! Suuri on äidin rakkaus,\nmutta sinun mieleesi ei koskaan ole tullut rakkautta! Sydämesi on kuin\nkylmä liejukimpale, mistä sinä oletkaan tullut talooni?\n\nSilloin tuo ruskea olento omituisesti vapisi, tuntui siltä kuin sanat\nolisivat koskettaneet näkymätöntä sidettä ruumiin ja sielun välillä,\nsilmiin tuli suuret kyyneleet.\n\n— Sinulle tulee kerran kova aika! sanoi viikinkirouva, — hirveäksi se\nsinulle käy! Parempi olisi ollut, jos sinut lapsena olisi jätetty\nmaantielle ja yökylmä olisi tuudittanut sinut kuolemaan! Ja\nviikinkirouva itki katkeria kyyneliä ja meni suuttuneena ja suruissaan\npois, irtonaisen nahkaverhon taakse, joka riippui orrella ja jakoi\nhuoneen kahtia.\n\nYksinään istui nurkassa kokoonkyyristynyt rupikonna. Oli aivan\nhiljaista, mutta lyhyiden väliaikojen jälkeen pääsi häneltä\ntukahdutettu huokaus. Oli kuin jokin elämä olisi tuskallisesti alkanut\nsyntyä sydämen sopukassa. Hän astui askeleen, kuunteli, astui taasen\naskeleen ja tarttui nyt muodottomin käsin raskaaseen salpaan, joka oli\ntyönnetty oven eteen. Hiljaa veti hän sen syrjään, varoen otti hän pois\nnappulan, joka oli pistetty säppiin; hän otti sytytetyn lampun, joka\noli etumaisessa huoneessa. Tuntui siltä kuin jokin näkevä tahto olisi\nantanut hänelle voimia. Hän veti rautanappulan suljetun luukun edestä,\nhiipi alas vangin luo. Tämä nukkui, hän kosketti häntä kylmällä,\nkostealla kädellään ja kun hän heräsi ja näki iljettävän olennon,\npuistatutti häntä ikäänkuin hän olisi nähnyt pahan näyn. Sammakko veti\nveitsensä, sivalsi poikki hänen siteensä ja viittasi häntä seuraamaan\nitseään.\n\nPappi mainitsi pyhiä nimiä, teki ristin merkin ja kun olento pysyi\nmuuttumattomana, lausui hän raamatun sanat:\n\n— Autuas se, joka holhoo köyhää, Herra on auttava häntä pahana\npäivänä! — Kuka sinä olet? Mistä tämä eläimen muoto ja kuitenkin\ntäynnä laupeuden tekoa!\n\nRupikonnaolento viittasi ja johdatti hänet suojelevien verhojen taitse\nyksinäisen käytävän läpi talliin, viittasi erääseen hevoseen. Pappi\nhyppäsi selkään, mutta sammakko asettui hänen eteensä ja piti kiinni\neläimen harjasta. Vanki ymmärsi hänet ja täyttä laukkaa ratsastivat he\ntietä, jota hän ei milloinkaan olisi löytänyt, pois aavalle nummelle.\n\nHän unohti hänen iljettävän muotonsa, hän tunsi Herran armon ja\nlaupeuden vaikuttavan noidan kautta. Hurskaita rukouksia hän rukoili ja\npyhiä virsiä hän viritti. Silloin vapisi sammakko-olento, rukouksen ja\nlaulun voimako lienee vaikuttanut, vai lähestyvän aamun kylmäkö se oli?\nMitä hän mahtoikaan tuntea? Hän kohoutui korkealle ilmaan, tahtoi\npysähdyttää hevosen ja hypätä maahan, mutta kristitty pappi piteli\nhäntä kiinni kaikin voimin, veisasi kuuluvalla äänellä virren,\nikäänkuin sillä olisi ollut voimaa päästää noituudesta, joka piteli\nhäntä rumassa sammakkohahmossa, ja hevonen laukkasi entistä hurjemmin\neteenpäin, taivas kävi punaiseksi, ensimäinen auringonsäde tunki esiin\npilvestä ja kirkkaan valotulvan mukana tuli muutos: hän oli nuori\nkaunotar, jolla oli riivaava, häijy mieli. Pappi piteli sylissään mitä\nihaninta nuorta naista ja kauhistui sitä, hyppäsi alas hevosen selästä,\npysähdytti sen, koska hän luuli joutuneensa tekemisiin uuden, tuhoavan\nnoituuden kanssa. Mutta nuori Helga oli hänkin samalla hypännyt maahan,\nlyhyt lapsenhame ulottui tuskin hänen polviinsa. Hän tempasi terävän\nveitsen vyöltään ja hyökkäsi hämmästyneen papin kimppuun.\n\n— Päästäppä minut vain likellesi! huusi hän, — päästäppä minut vain\nlikellesi ja veitsi on uppoava sinuun. Olet kalpea kuin kuloheinä!\nOrja! Senkin parraton!\n\nHän ryntäsi hänen päälleen, he mittelivät voimiaan kovassa taistelussa,\nmutta tuntui siltä kuin näkymätön mahti olisi antanut kristitylle\nmiehelle voimaa. Hän piteli kiinni tytöstä ja vanha tammi siinä\nvieressä auttoi häntä puoleksi maasta irtaantuneine juurineen ikäänkuin\nsitomaan hänen jalkojaan, jotka olivat luisuneet niiden alle. Aivan\nlikellä kumpusi lähde, hän pirskoitti tyttöä raikkaalla vedellä rintaan\nja kasvoihin, käski saastaista henkeä lähtemään ja siunasi hänet\nkristityn tavan mukaan. Mutta kasteen vedellä ei ole voimaa siinä missä\nei uskon vuo samalla kumpua sisästäpäin.\n\nJa kuitenkin oli pappi tälläkin kertaa tuo väkevä, niin, enempi kuin\nmiehen väkevyys taistelevaa pahaa voimaa vastaan oli hänen teossansa,\njoka ikäänkuin valtasi tytön. Hän päästi kätensä vaipumaan, katseli\nihmettelevin silmin ja kalpenevin poskin tätä miestä, joka näytti\nolevan mahtava hiisi, väkevä noituudessa ja salaisessa taidossa. Hän\nluki synkkiä loitsuja, piirteli ilmaan salaisia merkkejä. Ei\nvälähtelevä kirves tai terävä veitsi, jos hän olisi heiluttanut niitä\nhänen edessään, olisi saanut häntä räpäyttämään silmääkään, mutta hän\nteki sen, kun pappi kirjoitti ristin merkin hänen otsaansa ja\nrintaansa. Kuin kesy lintu hän nyt istui ja pää painui rintaa vastaan.\n\nLempeästi puheli mies hänelle siitä rakkauden työstä, minkä hän tänä\nyönä oli hänelle tehnyt, kun hän sammakon rumassa hahmossa oli tullut,\nirroittanut hänen siteensä ja vienyt hänet valoon ja elämään. Tyttö oli\nhänkin sidottu, sanoi mies, sidottu vieläkin kireämmillä siteillä kuin\nhän, mutta hänkin pääsisi, ja hänen avullaan, valoon ja elämään.\nHedebyhyn, pyhän Ansgariuksen luo hän tahtoi hänet saattaa, siellä,\nkristityssä seudussa noituus jättäisi hänet. Mutta ei edessään, hevosen\nselässä hän uskaltaisi häntä viedä, vaikka hän vapaaehtoisesti\nasettuisikin siihen.\n\n— Takana hevosen selässä sinun täytyy istua, ei minun edessäni! Sinun\nnoituutesi kauneudessa on voima, joka on pahasta, minä pelkään sitä —\nja kuitenkin on minulla voitto Kristuksessa!\n\nHän notkisti polvensa, rukoili niin hurskaasti ja hartaasti. Mykkä\nmetsäluonto vihittiin siten ikäänkuin pyhäksi kirkoksi. Linnut alkoivat\nlaulaa ikäänkuin ne olisivat kuuluneet uuteen seurakuntaan, villit\ntuoksumaratit lemusivat ikäänkuin ne olisivat tahtoneet korvata ambran\nja pyhän sauhun. Kovalla äänellä julisti hän raamatun sanaa:\n\n— Valo on tullut meille loistaakseen niille, jotka istuvat pimeydessä\nja kuoleman varjossa, johtaakseen meidän jalkamme rauhan tielle.\n\nJa hän puhui koko luomakunnan kaipuusta ja hänen puhuessaan seisoi\nhevonen, joka oli tuonut heitä hurjaa vauhtia, paikoillaan ja penkoi\nsuuria karhunvatukanvarsia niin että kypsät, mehevät marjat putosivat\npienen Helgan käteen, itse tarjoutuen virkistykseksi.\n\nKärsivällisenä antoi hän nostaa itsensä hevosen selkään, istui siinä\nkuin unissakävijä, joka ei ole valveilla, mutta kuitenkaan ei\nkävelekään. Kristitty mies köytti niininauhalla yhteen kaksi oksaa niin\nettä ne muodostivat ristin, sitä hän piteli korkealla kädessään ja niin\nhe ratsastivat läpi metsän, joka kävi tiheämmäksi, tie vajottavammaksi,\ntai ei ollut tietä ensinkään. Oratuomi seisoi ikäänkuin tiensalpana,\ntäytyi kiertää se; lähteestä ei kehittynyt juoksevaa puroa, vaan\npysähtynyt suo, se täytyi kiertää. Raikkaassa metsäilmassa oli\nvirkistävää voimaa ja niinikään oli tätä voimaa niissä lempeyden\nsanoissa, jotka pappi uskossa ja kristityn rakkaudessa lausui,\nhartaasti haluten saattaa noidutun valoon ja elämään.\n\nSadepisaranhan sanotaan kovertavan kovankin kiven, meren aallot hiovat\najan mittaan repeytyneet, terävät kallionlohkareet pyöreiksi, armon\nkaste, joka oli vuotanut pienelle Helgalle, koversi kovan, hioi\nterävän. Tosin ei sitä saattanut huomata, hän ei itsekään tietänyt sitä\n— tietääkö siemen maassa, kun virvoittava kosteus ja lämmin\nauringonsäde siihen sattuvat, että siinä uinuu kasvi ja kukkanen!\n\nNiinkuin äidin laulu lapselle huomaamatta jää mieleen ja se sopertelee\nperässä yksityisiä sanoja ymmärtämättä niitä, mutta nämä sitten\nkokoontuvat ajatuksiksi ja kerran käyvät kirkkaammiksi, niin vaikutti\ntässäkin sana, jolla on luomisvoima.\n\nHe ratsastivat metsästä, nummen poikki, taasen tiettömien korpien\nhalki, silloin he illansuussa kohtasivat rosvoja.\n\n— Mistä sinä olet ryöstänyt tuon kauniin tytön? huusivat nämä,\npysähdyttivät hevosen, tempasivat alas molemmat ratsastajat, sillä\nheitä oli monta. Papilla ei ollut muuta puolustusasetta kuin veitsi,\njonka hän oli ottanut pieneltä Helgalta, sillä hän iski ympärilleen,\nyksi rosvoista heilutti kirvestään, mutta nuori kristitty mies teki\nonnistuneen hypyn syrjään, muuten isku olisi sattunut häneen. Nyt meni\nkirveen terä syvälle hevosen kaulaan niin että veri syöksyi esiin ja\neläin kaatui maahan; silloin karkasi pieni Helga ikäänkuin pitkän,\nsyvän ajatuksettomuutensa herättämänä esiin ja paiskautui huohottavan\neläimen päälle. Kristitty pappi asettui hänen eteensä suojelemaan ja\nvarjelemaan, mutta yksi rosvoista heilautti raskaan rautanuijansa hänen\notsaansa vastaan niin että se ruhjoutui ja veri ja aivot pursuivat\nulos. Kuolleena hän kaatui maahan.\n\nRosvot tarttuivat pienen Helgan valkeaan käsivarteen, aurinko laski\nsamassa, viimeinen auringonsäde sammui ja hän muuttui rumaksi\nrupikonnaksi. Valkoisenvihreä suu ulottui yli puolen kasvoja,\nkäsivarret kävivät ohuiksi ja niljaisiksi, leveä, uimaräpyläinen käsi\nlevittäytyi viuhkanmuotoiseksi — silloin päästivät rosvot kauhuissaan\nhänet. Hän seisoi inhoittavana hirviönä heidän keskellään, ja sammakon\nluonnon mukaan hän hyppeli korkealle ilmaan, korkeammalle kuin hän itse\noli pitkä, ja hävisi tiheikköön. Silloin huomasivat rosvot, että tämä\noli Looken häijyä petosta tai salaista noituutta, ja kauhistuneina\nkiiruhtivat he pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTäysikuu oli jo noussut, pian se levitti loistoa ja valoa, ja\ntiheiköstä ryömi, sammakon surkeassa hahmossa, esiin pieni Helga. Hän\npysähtyi kristityn papin ruumiin ääreen ja surmatun ratsunsa luo. Hän\nkatseli niitä silmin, jotka näyttivät itkevän, sammakonpää päästi\näännähdyksen ikäänkuin lapsi, joka purskahtaa itkuun. Hän heittäytyi\nvuoroin toista, vuoroin toista vastaan, otti vettä käteensä, jonka\nuimaräpylä teki suuremmaksi ja kuperammaksi, ja valeli heitä sillä.\nKuolleet he olivat, kuolleiksi he jäävät! Sen hän ymmärsi. Pian\nsaattavat villit eläimet tulla ja syödä heidän ruumiinsa. Ei, se ei saa\ntapahtua: Sentähden hän kaivoi maahan, niin syvään kuin taisi, haudan\nhän tahtoi avata heille, mutta hänellä ei ollut muuta asetta kuin luja\npuunoksa ja molemmat kätensä, mutta niissä kiristi uimaräpylä, se\nhalkesi, veri vuoti. Hän ymmärsi, ettei työ käy häneltä, silloin hän\notti vettä ja pesi kuolleen kasvot, peitti ne tuoreilla vihreillä\nlehvillä, kantoi paikalle suuria oksia ja latoi ne hänen ylitseen,\nsirotti väliin lehtiä, otti sitten raskaimmat kivet, mitkä saattoi\nnostaa, laski ne kuolleiden ruumiiden päälle ja tukki aukot sammalilla.\nSilloin hän luuli hautakummun olevan lujan ja turvatun, mutta tämän\nraskaan työn aikana oli yö kulunut, aurinko tuli esiin — ja pieni\nHelga seisoi koko kauneudessaan, kädet vuotaen verta ja ensi kerran\nkyyneliä punastuvilla, neitseellisillä poskilla.\n\nSilloin muutoksen tapahtuessa taistelivat hänessä nuo molemmat luonnot.\nHän vapisi, katseli ympärilleen ikäänkuin hän heräisi tuskallisesta\nunesta, karkasi sitten solakan pyökin luo, piteli kiinni siitä, jotta\nolisi jotakin tukea, ja samassa hän äkkiä kiipesi kuin kissa puun\nlatvaan ja piteli siitä kiinni. Hän istui siellä kuin arka orava, istui\nkoko pitkän päivän metsän syvässä yksinäisyydessä, missä kaikki on\nhiljaa ja kuollutta — niinhän sanotaan! —, kuollutta, niin: siellä\nleijaili pari perhosta leikkien tai kiistellen; aivan vieressä oli\nmuutamia muurahaiskekoja, jokaisessa monta sataa toimeliasta\npikkueläjää, jotka kihisivät edestakaisin; ilmassa tanssi lukemattomia\nsääskiä, parvi parven vieressä; ohitse kiiti laumoittain surisevia\nkärpäsiä, leppälintuja, kultaseppiä ja muita siivekkäitä pieniä\neläimiä, kasimato ryömi esiin märästä maasta, myyrä työnsi ylös multaa\n— muuten oli kaikkialla hiljaista, kuollutta, kuollutta, niinkuin on\ntapana sanoa ja ymmärtää. Kukaan ei huomannut pientä Helgaa paitsi\nnärhit, jotka kirkuen kiersivät puun latvaa, missä hän istui; ne\nhyppelivät rohkean uteliaina oksia pitkin häntä kohti. Välähdys hänen\nsilmistään karkoitti ne taasen pois, mutta ne eivät tulleet hänestä\nhullua viisaammiksi eikä hän itsekään itsestään.\n\nKun ilta lähestyi ja aurinko alkoi laskea, kutsui muutos hänet\nuudestaan liikkeelle. Hän liukui alas puusta ja kun viimeinen\nauringonsäde sammui, istui hän sammakon kokoonkäpertyneessä hahmossa,\nkäsien uimaräpylät verillä, mutta silmät säteilivät nyt loistoa, jota\nniillä kauneuden hahmossa ennen tuskin oli ollut. Mitä lempeimmät,\nhurskaat tytönsilmät loistivat sammakkonaamion takaa, ne todistivat\nsyvää mieltä, inhimillistä sydäntä. Kauneussilmät purskahtivat itkuun,\nne itkivät sydämen raskaita kevennyksen kyyneliä.\n\nLuodun hautakummun vieressä näkyi vielä oksista tehty risti, joka oli\nsidottu kokoon niinellä: viimeinen työ hänen kädestään, joka nyt oli\nkuollut ja poissa. Pieni Helga otti sen, ajatus tuli itsestään, hän\npystytti sen kivien väliin, hänen ja kuolleen hevosen muistoksi.\nMuiston surumieli sai kyyneleet puhkeamaan esiin, ja tämän sydämen\ntunteen vallitessa piirteli hän saman merkin maahan haudan ympärille,\nse kehysti sitä niin kauniisti — ja silloin, hänen molemmin käsin\npiirtäessään ristin merkkiä, putosi uimaräpylä kädestä kuin\nrikkirevitty hansikas, ja kun hän peseytyi lähteen vedessä ja ihmetteli\nhienoja valkeita käsiään, teki hän taasen ristin merkin ilmaan, itsensä\nja kuolleen väliin. Silloin värisivät hänen huulensa, silloin liikkui\nhänen kielensä ja nimi, jota hän useimmin oli kuullut laulettavan ja\nlausuttavan ratsastettaessa metsän läpi, kaikui hänen suustaan, hän\nlausui sen: Jeesus Kristus!\n\nSilloin raukesi rupikonnan hahmo, hän oli nuori kaunotar. Mutta pää\nvaipui väsyneenä, jäsenet kaipasivat lepoa — hän nukkui.\n\nUnta kesti kuitenkin vain lyhyeltä, keskiyön aikaan hänet herätettiin:\nhänen edessään seisoi kuollut hevonen, sädehtivänä, täynnä elämää,\nsilmistä ja haavoittuneesta kaulasta tulvi valo. Aivan sen viereen\nilmestyi surmattu kristitty pappi — \"kauniimpana kuin Balder\", olisi\nviikinkirouva sanonut, ja kuitenkin hän tuli kuin tulenliekeissä.\n\nSuurissa lempeissä silmissä oli vakavuus, vanhurskauden tuomio, katse\nniin läpitunkeva, että se loisti ikäänkuin kovaakokeneen tytön sydämen\nsyvimpään sopukkaan asti. Pieni Helga vapisi tätä katsetta ja hänen\nmuistinsa heräsi ikäänkuin tuomiopäivän voimasta. Kaikki hyvyys mitä\noli osoitettu hänelle, jokainen rakkauden sana joka oli sanottu\nhänelle, kävi ikäänkuin eläväksi. Hän ymmärsi, että rakkaus oli pitänyt\nhäntä pystyssä koettelemuksen päivinä, päivinä, jolloin sielun ja\nliejun lapsi kilvoittelee ja taistelee. Hän käsitti seuranneensa\nainoastaan mielijohteitaan, tekemättä mitään omasta puolestaan; kaikki\noli hänelle annettu, kaikkea oli ikäänkuin johdettu. Hän kumartui\nhalpana, nöyränä, ujona sen eteen, joka tutkii jokaisen sydämen\nsopukan. Ja tänä hetkenä tunsi hän ikäänkuin salaman puhdistuksen\nliekistä, pyhän hengen tulen.\n\n— Sinä liejun tytär! sanoi kristitty pappi, — liejusta, maasta olet\nsinä tullut — maasta olet sinä jälleen nouseva ylös! Auringonsäde\nsinussa kulkee, tietoisena ruumiillisesta verhostaan, takaisin\nalkulähteeseensä, se ei ole säde aurinkoruumiista, vaan säde Jumalasta!\nEi yhdenkään sielun pidä joutua kadotukseen, mutta pitkältä kestää\najallista, se on elämän lentoa iäisyyteen. — Minä tulen kuolleitten\nmaasta, myöskin sinun on kerran kuljettava läpi noiden syvien laaksojen\nsiihen loistavaan vuoristomaahan, missä armo ja täydellisyys asuvat. En\nvie sinua Hedebyhyn kastettavaksi, ensin sinun täytyy murtaa syvää\nsuopohjaa peittävä vesikilpi, nostaa ylös elämäsi ja syntysi elävä\njuuri, täyttää tehtäväsi, ennenkuin vihkiminen saattaa tapahtua.\n\nJa hän nosti hänet hevosen selkään, ojensi hänelle samankaltaisen\nkultaisen suitsutusastian, jommoisen hän ennen oli nähnyt\nviikinkilinnassa, siitä levisi niin suloinen ja voimakas lemu. Avoin\nhaava surmatun otsassa loisti kuin sädehtivä otsaripa. Hän otti ristin\nhaudalta, nosti sen korkealle ilmaan ja nyt he, istuen surmatun\nhevosensa selässä läksivät lentämään yli humisevan metsän, yli\nkumpujen, joihin sankarit olivat haudatut. Ja mahtavat haamut nousivat,\nratsastivat esiin ja pysähtyivät kummun harjalle. Kuun valossa säteili\nniiden otsien ympärillä leveä kultavanne kultaisine solmuineen, viitta\nliehui tuulessa. Lohikäärme, joka hautoi aarteita, nosti päänsä ja\nkatsoi heidän jälkeensä. Kääpiökansa pilkisti esiin kummuista ja\npeltovaoista, ne kihisivät punaisin, sinisin ja vihrein valoin, siinä\nkävi ryöppy, joka muistutti kipunoita poltetun paperin tuhassa.\n\nYli metsien ja nummien, jokien ja rämeiden he lensivät, ylös Villisuota\nkohti. Sen yllä he liitelivät suurissa kaarissa. Kristitty pappi nosti\nkorkealle ristin, se paistoi kuin kulta, ja hänen huuliltansa kaikui\nmessulaulu. Pieni Helga lauloi mukana, niinkuin lapsi laulaa äidin\nlaulaessa. Hän heilutti suitsutusastiaa, siitä lähti alttarintuoksu,\nniin voimakas, niin ihmeitätekevä, että suon kaislat ja ruo'ot\npuhkesivat kukkaan. Kaikki idut työntyivät esiin syvältä maasta, kaikki\nmissä elämää oli kohosi ylöspäin, lumpeita oli vilisemällä kuin mitäkin\nharsoa, ne muodostivat ikäänkuin kudotun kukkaismaton, ja tällä lepäsi\nnukkuva nainen, nuori ja kaunis, pieni Helga luuli näkevänsä itsensä,\noman peilikuvansa tyynessä vedessä. Hän näki äitinsä, liejukuninkaan\npuolison, prinsessan Niilin vesiltä.\n\nKuollut kristitty pappi käski nostaa hukkuvan hevosen selkään, mutta\nhevonen vaipui taakan alla ikäänkuin sen ruumis olisi ollut pelkkä\nkäärinliina, joka hulmuaa tuulessa. Ristinmerkki teki kuitenkin\nilma-aaveen lujaksi ja kaikki kolme he ratsastivat kuivalle maalle.\n\nSilloin lauloi kukko viikingin linnassa ja näyt haihtuivat sumuiksi,\njotka tuuli vei, mutta silmä silmää vasten seisoivat äiti ja tytär.\n\n— Itsenikö minä näen syvässä vedessä! sanoi äiti.\n\n— Itsenikö minä näen kirkkaassa kilvessä! huudahti tytär, ja he\nlikenivät toisiaan, rinta rintaa vasten, syli syliä, voimakkaimmin\nsykki äidin sydän ja hän ymmärsi sen.\n\n— Lapseni, oman sydämeni kukka! Lootukseni syvistä vesistä!\n\nJa hän syleili lastaan ja itki. Kyyneleet olivat uusi elämän ja\nrakkauden kaste pienelle Helgalle.\n\n— Joutsenhahmossa minä tulin tänne ja heitin sen yltäni! sanoi äiti,\n— vaivuin hyllyvän maan läpi syvälle suon liejuun, joka kuin muuri\nsulkeutui minun ympärilleni. Mutta pian minä tunsin raikkaamman\nvirtauksen: jokin voima veti minua syvemmälle, yhä syvemmälle, tunsin\nunen painavan silmäluomiani, vaivuin uneen, näin unta —- minusta oli\nkuin taasen olisin maannut Egyptin pyramiidissa, mutta edessäni seisoi\nvielä sama keinuva lepänkanto, joka suon pinnalla oli pelästyttänyt\nminut. Katselin halkeamia kuoressa ja ne loistivat eri väreissä ja\nmuuttuivat hieroglyfeiksi, se oli muumion kotelo, jota minä katselin.\nSe murtui ja esiin astui tuhatvuotinen valtias, muumio-olento, musta\nkuin piki, mustankiiltävä kuin metsäetana, tai lihava musta lieju,\nliejukuningas tai pyramiidin muumio, en tietänyt kumpiko. Hän kiersi\nkäsivartensa ympärilleni ja minusta tuntui siltä kuin minun täytyisi\nkuolla. Tunsin jälleen eläväni vasta kun poveni taas kävi lämpöiseksi\nja pieni lintu siinä räpytteli siipiään, viserteli ja lauloi. Se lensi\nrinnaltani korkealle pimeää raskasta kattoa kohti, mutta pitkä vihreä\nnauha yhdisti sitä vielä minuun. Minä kuulin ja ymmärsin sen kaipauksen\nsävelet: vapaus! aurinko! Isän luo! — silloin ajattelin omaa isääni\nkodin aurinkoisessa maassa, elämääni, rakkauttani. Sen hetken perästä\nen ole nähnyt unta, nukuin totisesti sikeää, pitkää unta, kunnes tällä\nhetkellä sävelet ja tuoksu nostivat ja vapauttivat minut!\n\nVihreä nauha äidin sydämen ja linnun siiven välillä, missä se nyt\nleijaili, minne se oli viskattu? Ainoastaan haikara oli sen nähnyt,\nnauha oli vihreä varsi, solmu loistava kukka, lapsen kehto, lapsen,\njoka nyt oli kasvanut kauneudessa ja taasen lepäsi äidin sydäntä\nvastaan.\n\nJa heidän siinä seisoessaan sylityksin, lenteli haikaraisä kaartaen\nheidän ympärillään, viiletti sitten pesälleen, toi siellä vuosikausia\nsäilytetyt höyhenhahmot, heitti yhden kummallekin ja se sujui heidän\nympärilleen, ja he kohosivat maasta kahtena valkoisena joutsenena.\n\n— Puhukaamme nyt! sanoi haikaraisä, — nyt me ymmärrämme toistemme\nkieltä, vaikka nokka toisella linnulla on toisella tavalla muovaeltu\nkuin toisella! Sopii niin hyvin kuin ikinä voi, että te tulette tänä\nyönä, huomenna olisimme olleet poissa, äiti, minä ja poikaset! Me\nlähdemme etelään! Niin, katsokaa vain minua, olen vanha ystävä\nNiilinmaasta ja samoin äitikin; hänen tunteensa on enemmän sydämessä\nkuin nokassa. Hän aina luuli, että prinsessa kyllä pitäisi puoliaan!\nMinä ja poikaset olemme tuoneet joutsenhahmot tänne ylös —! No niin,\nkuinka minä olen iloissani ja kuinka onnellista, että vielä olen\ntäällä. Kun päivä koittaa, lähdemme liikkeelle! Suuri haikaraseurue! Me\nlennämme edellä, pysykää vain perässä, niin ette erehdy tiestä; minä ja\npoikaset kyllä puolestamme pidämme teitä silmällä!\n\n— Ja lootuskukka, joka minun piti tuoda, sanoi egyptiläinen prinsessa,\n— se lentää joutsenhahmossa rinnallani! Sydämeni kukkasen tuon\nmukanani, sellainen on ratkaisu. Kotiin päin, kotiin päin!\n\nMutta Helga sanoi, ettei hän voinut jättää Tanskanmaata vielä kerran\nnäkemättä kasvatusäitiään, hellää viikinkirouvaa. Helgan mieleen nousi\njokainen kaunis muisto, jokainen hellä sana, jokainen kyynel, jonka\nkasvatusäiti oli itkenyt, ja miltei tuntui tällä hetkellä siltä kuin\nhän olisi enimmän rakastanut tätä äitiä. — Niin, kyllä meidän täytyy\nlähteä viikinkikartanoon! sanoi haikaraisä, — siellähän odottavat äiti\nja poikaset! Kyllä ne nyt tulevat mulkoilemaan silmiään ja pieksämään\nsuuta! Niin, äiti nyt ei sano niin paljon, hän on lyhytsanainen ja\nsukkela, ja tarkoittaa vieläkin parempaa! Minäpä heti paikalla vähän\nrämistelen, niin että he kuulevat meidän tulevan!\n\nJa sitten rämisteli haikaraisä nokallaan ja hän ja joutsenet lensivät\nviikinkilinnaan.\n\nSiellä nukuttiin vielä sikeää unta, vasta myöhään yöllä oli\nviikinkirouva saanut rauhaa. Hän oli tuskissaan pienen Helgan tähden,\njoka nyt kokonaista kolme vuorokautta oli ollut kadoksissa kristityn\npapin kanssa. Tytön oli täytynyt auttaa hänet matkaan, hänen hevosensa\noli poissa tallista. Minkä voiman avulla tämä kaikki oli tapahtunut?\nViikinkirouva ajatteli ihmeitä, joita kuului tapahtuneen valkoisen\nKristuksen voimasta ja niiden välityksellä, jotka uskoivat häneen ja\nsiunasivat häntä. Vaihtelevat ajatukset saivat muodon unielämässä,\nhänestä tuntui siltä kuin hän vieläkin olisi istunut valveilla,\nmiettien vuoteensa laidalla, ja ulkopuolella vaani pimeys. Myrsky tuli,\nhän kuuli meren vyörynnän lännessä ja idässä, Pohjanmeren ja Kattegatin\nvesiltä. Se ääretön käärme, joka merenpohjalla kiertyy maan ympäri,\nhytki suonenvedossa. Jumalten yö likeni, Ragnarök, joksi pakanat\nkutsuivat maailman loppua, aikaa, jolloin kaikki oli häviävä, yksinpä\nkorkeat jumalat. Gjallertorvi soi ja yli taivaankaaren ratsastivat\njumalat, teräkseen puettuina taistellakseen viimeisen taistelun. Heidän\nedellään lensivät siivekkäät kilpineidot ja jonon päättivät kuolleiden\nurhojen haamut. Koko ilma heidän ympärillään loisti revontuliliekeissä,\nmutta pimeys voitti. Se oli kauhea hetki.\n\nJa aivan likellä kärsivää viikinkirouvaa istui lattialla pieni Helga\nsammakon ilkeässä hahmossa, hänkin vapisi ja turvautui kasvatusäitiin,\njoka otti hänet syliinsä ja hellästi painoi häntä vastaansa, vaikka\nrupisammakon muoto tuntuikin ilkeältä. Ilma kajahteli miekan- ja\nnuijaniskuista, vinkuvista nuolista, ikäänkuin myrskyävä raesade olisi\nmennyt heidän päällitseen. Hetki oli tullut, jolloin maa ja taivas oli\nhalkeava, tähdet putoavat, kaikki hävitettävä Surturin tulessa. Mutta\nuusi maa ja taivas tulevat, sen hän tiesi, vilja on aaltoileva siinä\nmissä meri nyt vyöryi yli hedelmättömän hiekkapohjan, ääretön jumala on\nhallitseva, ja hänen luokseen nousee Balder, lempeä, rakastavainen,\npelastuneena kuolleiden valtakunnasta — hän tulee — viikinkirouva\nnäkee hänet, hän tuntee hänen kasvonsa — se on kristitty, vangittu\npappi.\n\n— Valkoinen Kristus! huusi hän ääneensä ja mainitessaan nimeä painoi\nhän suudelman iljettävän sammakkolapsensa otsalle. Silloin raukesi\nrupisammakon hahmo ja pieni Helga seisoi hänen edessään koko\nihanuudessaan, lempeämpänä kuin koskaan ennen, ja silmät säihkyen. Hän\nsuuteli kasvatusäidin käsiä, siunasi häntä kaikesta huolenpidosta ja\nrakkaudesta, jota hän ahdistuksen ja koettelemuksen päivinä soi\nhänelle, kiitti häntä ajatuksista, jotka hän oli kylvänyt häneen ja\nherättänyt, kiitti häntä siitä, että hän oli maininnut nimen, jonka hän\nvielä toisti: valkoinen Kristus! Ja pieni Helga kohosi niinkuin mahtava\njoutsen, siivet levittäytyivät suuriksi ja humisivat niinkuin\nmuuttolintujen parvi lentäessään pois.\n\nViikinkirouva heräsi tähän ja ulkona kuului vieläkin sama voimakas\nsiipien havina — hän tiesi, että haikarat siihen aikaan muuttivat, ne\nolivat ne, jotka hän kuuli. Vielä kerran tahtoi hän nähdä ne ennen\nniiden lähtöä ja sanoa niille hyvästi! Hän nousi, meni kuistille ja\nsilloin hän näki siipirakennuksen katonharjalla haikaran haikaran\nvieressä ja pitkin pihaa, korkeiden puiden yli lensi parvia, tehden\nmahtavia kaarroksia. Mutta juuri vastapäätä häntä, kaivonkannella,\nmissä pieni Helga niin usein oli istunut ja peloittanut hänet\nvilleydellään, istui nyt kaksi joutsenta, katsellen häneen viisain\nsilmin. Ja hän muisti unensa, se täytti yhä kokonaan hänen mielensä,\naivan kuin todellisuus. Hän ajatteli pientä Helgaa joutsenhahmossa, hän\najatteli kristittyä pappia, ja yhtäkkiä tuntui hänen sydämessään oudon\niloiselta.\n\nJoutsenet räpyttelivät siipiään, kumarsivat kaulojaan ikäänkuin nekin\nolisivat tahtoneet esittää tervehdyksensä. Ja viikinkirouva levitti\nkäsivartensa niiden puoleen ikäänkuin hän olisi ymmärtänyt sen, hymyili\nitkun ja monien ajatusten vallassa.\n\nSilloin kohosivat, siipiään kahistellen ja nokkiaan päristellen kaikki\nhaikarat, lähteäkseen matkalle etelään.\n\n— Me emme odota pääskysiä! sanoi haikaraemo, — jos tahtovat mukaan,\nniin tulkoot! Me emme voi odottaa kunnes kurmitsat lähtevät! On sentään\nkaunista matkustaa näin perheittäin eikä niinkuin peipposet ja\nsuokukot, joiden koirakset lentävät erikseen ja naarakset erikseen, se\noikeastaan ei ole säädyllistä! — ja mitä lentämistapaa joutsenet\nkäyttävätkään?\n\n— Jokainen lentää omalla tavallaan, sanoi haikaraisä, — joutsenet\nlentävät vinottain, kurjet kolmikulmassa ja kurmitsat käärmeenmuodossa.\n\n— Älä puhu käärmeistä meidän lentäessämme täällä ylhäällä, sanoi\nhaikaraemo, — se herättää poikasissa vain haluja, joita ei voida\ntyydyttää.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Ovatko nuo tuolla alhaalla ne korkeat vuoret, joista olen kuullut\npuhuttavan? kysyi Helga joutsenhahmossa.\n\n— Ne ovat ukkospilviä, jotka ajelehtivat alapuolellamme! sanoi äiti.\n\n— Mitä valkoisia pilviä nuo ovat, jotka kohoavat niin korkealle? kysyi\nHelga.\n\n— Sinä näet ikuisen lumen peittämät vuoret! sanoi äiti ja he lensivät\nalppien yli, alas sinistä Välimerta kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Afrikan maa! Egyptin ranta! riemuitsi joutsenhahmossa Niilin tytär,\nkun hän ilmasta näki valkeankeltaisena, aallonmuotoisena viiruna\nkotiseutunsa.\n\nMyöskin linnut näkivät sen ja kiiruhtivat lentoaan.\n\n— Minä tunnen nenässäni Niilin liejun ja märät sammakot! sanoi\nhaikaraemo. — Vatsassani kutiaa. Niin, nyt te saatte herkutella, ja te\nsaatte nähdä marabuhaikaran, ibislinnun ja kurkia! Ne kuuluvat kaikki\nperheeseen, mutta eivät ole niin kauniita kuin me. Ne ovat olevinaan\nylhäisiä, varsinkin ibis, egyptiläiset ovat hemmoitelleet häntä, ne\ntekevät hänet muumioksi, täyttävät hänet maustekasveilla. Minä näkisin\nmieluummin, että minut täytettäisiin elävillä sammakoilla, sitä tekin\ntahtoisitte, ja teidät täytetäänkin! Parempi jotakin kuvussa elinaikana\nkuin komeilla kuoltuaan, se on minun mielipiteeni ja se on aina oikea!\n\n— Nyt ovat haikarat tulleet! sanottiin rikkaassa talossa Niilin\nrannalla. Siellä lepäsi avonaisessa pilarisalissa, pehmeillä,\nleopardinnahoilla päällystetyillä patjoilla kuninkaallinen herra, ei\nelävänä eikä kuolleena, odotellen lootuskukkaa syvästä suosta\npohjolassa. Sukulaiset ja palvelijat seisoivat hänen ympärillään.\n\nJa saliin lensi kaksi komeaa valkoista joutsenta, ne olivat tulleet\nhaikaroiden mukana. Ne pudottivat yltään häikäisevän höyhenhahmonsa ja\nsiinä seisoi kaksi kaunista naista, niin toinen toisensa näköistä kuin\nkaksi kastepisaraa. He painuivat kalpean, kuihtuvan vanhan miehen\npuoleen, he heittivät taapäin pitkät hiuksensa ja pienen Helgan\nkumartuessa isoisän puoleen punastuivat vanhuksen kasvot, hänen\nsilmänsä saivat loistetta, kangistuneihin jäseniin tuli elämää. Vanhus\nnousi reippaana ja nuortuneena. Tytär ja tyttärentytär sulkivat hänet\nsyliinsä ikäänkuin aamutervehdykseksi, iloiten pitkän, raskaan unennäön\njälkeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa ilo vallitsi koko talossa ja haikaranpesässä myöskin, mutta siellä\nse kuitenkin pääasiassa johtui hyvästä ruuasta, kihisevästä sammakkojen\npaljoudesta. Ja samaan aikaan kun oppineet hätäisesti, päällisin\npuolin panivat muistoon tarinan noista kahdesta prinsessasta ja\nterveyskukkasesta, joka oli suuri tapaus ja tuotti siunausta kodeille\nja maalle, kertoivat haikaravanhemmat sen omalla tavallaan ja omalle\nperheelleen, mutta vasta kun kaikki olivat kylläiset, ennemminhän\nheillä oli muutakin tekemistä kuin kuunnella juttuja.\n\n— Nyt sinusta tulee jotakin! kuiskasi haikaraemo, — muu ei ole\nmahdollista!\n\n— Oh, mitä minusta tulisi! sanoi haikaraisä. — Ja mitä minä olen\ntehnyt? En mitään!\n\n— Sinä olet tehnyt enemmän kuin kaikki nuo muut! Ilman sinua ja\npoikasia eivät molemmat prinsessat koskaan olisi uudelleen nähneet\nEgyptiä ja saaneet vanhusta terveeksi. Sinusta tulee jotakin! Saat\nvarmaan tohtorinarvon, ja meidän poikasemme saavat sen sitten\nsyntymässään, ja niiden poikaset taas eteenpäin! Sinä oletkin jo aivan\negyptiläisen tohtorin näköinen, — minun silmissäni!\n\nOppineet ja viisaat kehittivät perusajatusta, niinkuin he sitä\nnimittivät, joka oli läpikäyvänä koko tapahtumassa: \"rakkaus synnyttää\nelämää!\" He antoivat sille selityksiä eri tavoin: \"lämmin auringonsäde\noli Egyptin prinsessa, hän astui alas liejukuninkaan luo, ja heidän\nkohdatessaan puhkesi esiin kukka\".\n\n— En niin aivan oikein voi toistaa sanoja! huomautti haikaraisä, joka\noli kuunnellut katolla ja jonka piti kertoa siitä pesässä. — Se oli\nniin monimutkaista, mitä he sanoivat, se oli niin viisasta, että he\nheti saivat arvoja ja lahjoja, yksinpä kokkikin sai suuren kunniamerkin\n— se kyllä oli liemen ansio!\n\n— Ja mitä sinä sait? kysyi haikaraemo, — eihän heidän nyt pitäisi\nunohtaa tärkeintä, ja se olet sinä! Oppineet ovat vain soitelleet suuta\ntässä asiassa! Mutta sinun vuorosi kai tulee!\n\nMyöhään yöllä, kun unen rauha lepäsi yli taasen onnellisen talon,\nvalvoi vielä muuan, eikä se ollut haikaraisä, vaikka hän seisoi yhdellä\njalalla pesässä, nukkuen vartiasotamiestä, ei, pieni Helga valvoi,\nkumartui alas parvekkeelta ja katseli kirkasta ilmaa suurine loistavine\ntähtineen, jotka olivat suuremmat ja loistoltaan puhtaammat kuin minä\nhän oli nähnyt ne pohjoisessa, ja kuitenkin samat. Hän ajatteli\nVillisuota, kasvatusäidin lempeitä silmiä, kyyneliä, jotka hän oli\nvuodattanut sammakkolapsi-raukan vuoksi, joka nyt seisoi tähtien\nloistossa Niilin vesien varsilla, suloisessa kevätilmassa. Hän ajatteli\nrakkautta tuon pakanallisen naisen rinnassa, rakkautta, jota hän oli\nosoittanut kurjalle olennolle, joka ihmishahmossaan oli paha eläin ja\neläinhahmossaan iljettävä katsella ja koskettaa. Hän katseli loistavia\ntähtiä ja muisteli kirkkautta kuolleen otsalla, heidän ratsastaessaan\nmetsän ja suon yli. Hänen muistissaan soi säveliä, sanoja, joita hän\noli kuullut lausuttavan heidän ratsastaessaan ja hänen istuessaan\nnoiduttuna hevosen selässä, sanoja rakkauden suuresta alkuperästä,\nkorkeimmasta rakkaudesta, joka käsitti kaikki sukukunnat.\n\nNiin, mitä olikaan annettu, voitettu, saavutettu! — Pieni Helga\npunnitsi öin päivin onnensa summaa ja oli sitä katsellessaan kuin\nlapsi, joka nopeasti kääntyy antajan luota antimien, kaikkien noiden\nkauniiden lahjojen puoleen. Hän eli kokonaan tuon kasvavan autuuden\nvallassa, joka saattoi tulla, joka tulee; olihan häntä ihmeiden kautta\njohdettu yhä korkeampaan iloon ja onneen, ja tähän hän eräänä päivänä\nvaipui niin kokonaan, ettei hän enää ajatellut antajaa. Nuoruusvoiman\nrohkeus teki nopean valintansa, hänen silmänsä loistivat. Mutta samassa\nriisti hänet tästä mielialasta kova melu pihamaalla, hänen allaan. Hän\nnäki siellä kahden mahtavan kamelikurjen nopeasti juoksevan ahtaissa\nkehissä. Hän ei koskaan ennen ollut nähnyt tätä eläintä, niin suuri\nlintu, niin kömpelö ja raskas, siivet näyttivät siltä kuin niitä olisi\ntypistetty, ja itse lintu kuin sille olisi tehty väkivaltaa, ja hän\nkysyi, mitä sille oli tapahtunut ja ensi kerran kuuli hän tarinan,\njonka egyptiläiset kertovat kamelikurjesta.\n\nKaunis oli sen heimo kerran ollut, sen siivet suuret ja väkevät. Eräänä\niltana sanoivat sille metsän mahtavat linnut. \"Veli, lennämmekö\nhuomenna, jos Jumala tahtoo, joelle juomaan?\" Ja kamelikurki vastasi:\n\"Kyllä minä tahdon!\" Kun päivä koitti, lähtivät he matkaan, ensin\nkorkealle ylös, aurinkoa, Jumalan silmää kohti, yhä korkeammalle ja\nkorkeammalle, kamelikurki kaukana edellä kaikkia muita. Se lensi\nylpeänä valoa kohti; se luotti omaan voimaansa eikä antajaan, se ei\nsanonut: \"jos Jumala tahtoo!\" Silloin veti rangaistuksen enkeli pois\nharson tuliliekkisen edestä ja siinä hetkessä paloivat linnun siivet,\nse vaipui surkeana maahan. Se ja sen heimo eivät enää milloinkaan jaksa\nkohota, se pakenee pelästyksissään, syöksyy eteenpäin, kiertäen\nahdasta alaa. Siinä on muistutus meille ihmisille, että kaikissa\najatuksissamme, kaikissa teoissamme sanoisimme: \"jos Jumala tahtoo!\"\n\nJa Helga painoi miettien alas päänsä, katseli kiitävää kamelikurkea,\nnäki sen hädän, näki millä hullunkurisella ilolla se katseli omaa\nsuurta varjoansa valkoisella, auringonpaahtamalla tiellä. Ja vakavuus\ntyönsi syvän juurensa mieleen ja ajatukseen. Rikas elämä, vastaiseksi\nonnellinen, oli saatu, voitettu — mitä tapahtuisi, mitä seuraisi?\nParas: \"jos Jumala tahtoo!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nVarhain keväällä, kun haikarat taasen läksivät pohjoista kohti, otti\npieni Helga kultaisen rannerenkaansa, piirsi siihen nimensä, viittasi\nhaikaraisälle, pani kultarenkaan hänen kaulaansa, pyysi häntä viemään\nsen viikinkirouvalle, joka tästä oli ymmärtävä, että kasvattitytär eli,\noli onnellinen ja muisti häntä.\n\n— Se on raskas kantaa! ajatteli haikaraisä, kun hän sai sen kaulaansa,\n— mutta kultaa ja kunniaa ei pidä viskata maantielle! Haikara tuottaa\nonnea, todetkoot sen siellä ylhäällä!\n\n— Sinä munit kultaa ja minä munin munia, sanoi haikaraemo, — mutta\nsinä munit vain kerran ja minä teen sen joka vuosi. Mutta tunnustusta\nei kumpikaan meistä saa — se loukkaa!\n\n— Onhan tietoisuus, äiti! sanoi haikaraisä.\n\n— Sitä et sinä voi ripustaa näkyviin, sanoi haikaraemo, — se ei anna\nmyötätuulta enempää kuin ravintoakaan!\n\nJa sitten he lensivät.\n\nPieni satakieli, joka lauloi tamarindipensaassa, aikoi sekin pian\nlähteä pohjoiseen. Siellä ylhäällä likellä Villisuota oli pieni Helga\nusein kuullut sen, tervehdyksen hän tahtoi panna sen mukaan, lintujen\nkieltä hän osasi siitä lähtien, jolloin hän lensi joutsenhahmossa, hän\noli sittemmin usein puhunut sitä haikaran ja pääskysen kanssa,\nsatakieli hänet kyllä ymmärtää. Ja sitä hän pyysi lentämään\npyökkimetsään Jyllannin niemimaalle, sinne, missä hauta oli luotu\nkivistä ja oksista, hän pyysi sitä kehoittamaan kaikkia pikkulintuja\nsiellä suojelemaan hautaa ja visertämään laulun uudestaan ja uudestaan.\n\nJa satakieli lensi — ja aika lensi myöskin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKotka seisoi syksyllä pyramiidin huipulla ja näki komean kulkueen\nrunsaasti kuormitettuja kameeleja ja kalliisti puettuja asestettuja\nmiehiä korskuvien arapialaisten hevosten selässä, hevoset hohtivat\nvalkoisina kuin hopea, niiden punaiset sieraimet värisivät, suuri\ntuuhea harja riippui alas hienojen jalkojen yli. Rikkaat vieraat,\nkuninkaallinen prinssi Arabianmaasta, kaunis niinkuin prinssin sopii,\nsaapuivat ylpeään taloon, missä nyt haikaranpesä oli tyhjänä. Sen\nasukkaathan olivat pohjoisessa maassa, mutta he kyllä palaavat pian. Ja\njuuri sinä päivänä he tulivat, jolloin ilo ja riemu täällä olivat\nylimmillään. Täällä olivat hääkemut ja pieni Helga oli morsian,\npuettuna silkkiin ja jalokiviin. Sulhanen oli nuori prinssi\nArabianmaasta, he istuivat pöydän yläpäässä, äidin ja isoisän välillä.\n\nMutta morsian ei katsellut sulhasen ruskeaa, miehekästä poskea, missä\nmusta parta kähertyi, hän ei katsellut hänen tulisiin, tummiin\nsilmiinsä, jotka tähtäsivät häneen, hän katseli ulos, kohti tuikkivaa,\nsädehtivää tähteä, joka loisti taivaalta.\n\nSilloin havisivat ilmassa voimakkaat siivenlyönnit, haikarat palasivat.\nJa vanha haikarapari, vaikka väsyneenä matkasta ja syystä levon\ntarpeessa, lensi kuitenkin heti parvekkeen kaidepuulle, he kyllä\ntiesivät, mikä juhla siellä oli. He olivat jo maan rajalla kuulleet,\nettä pieni Helga oli maalauttanut heidät seinälle, he kuuluivat hänen\ntarinaansa.\n\n— Se on hyvin kauniisti ajateltu! sanoi haikaraisä.\n\n— Se on hyvin vähän! sanoi haikaraemo. — Vähempää ei voisi olla.\n\nJa kun Helga näki heidät, nousi hän ja astui ulos parvekkeelle\ntaputtaakseen heidän selkiään. Vanha haikarapari kumarsi kaulallaan ja\nnuorimmat poikaset katselivat ja olivat tyytyväiset kunniaan, joka tuli\nheidän osakseen.\n\nJa Helga katseli loistavaa tähteä, joka kävi yhä kirkkaammaksi; ja sen\nja hänen välillään liikkui olento, ilmaa puhtaampi ja siitä syystä\nnäkyväinen, se liiteli aivan hänen likelleen, se oli kuollut kristitty\npappi, hänkin saapui hänen suureen juhlaansa, saapui taivaan\nvaltakunnasta.\n\n— Loisto ja kunnia siellä voittavat kaiken, mitä maa tuntee! sanoi\nhän.\n\nJa pieni Helga rukoili hartaammin kuin koskaan ennen oli rukoillut,\nettä hän ainoastaan yhden ainoan minuutin saisi katsoa sinne, luoda\nvain yhden ainoan katseen taivaan valtakuntaan, Isän puoleen.\n\nJa hän nosti hänet sinne loistossa ja kunniassa, sävelten ja\najatusten tulvassa. Loisto ja soitto eivät olleet ainoastaan hänen\nulkopuolellaan, vaan hänen sisässäänkin. Sanat eivät saata sitä kuvata.\n\n— Nyt meidän täytyy palata, sinua kaivataan! sanoi pappi.\n\n— Vain yksi silmäys vielä! rukoili Helga, — vain ainoa lyhyt\nminuutti!\n\n— Meidän täytyy palata maan päälle, kaikki vieraat lähtevät pois!\n\n— Vain yksi silmäys, viimeinen!\n\nJa pieni Helga seisoi taasen parvekkeella — mutta kaikki soihdut\nulkopuolella olivat sammutetut, kaikki valot hääsalista olivat poissa,\nhaikarat poissa, ei missään näkynyt vieraita, ei sulhasta, kaikki oli\nkuin pois puhallettu kolmena lyhyenä minuuttina.\n\nSilloin valtasi Helgan hätä ja hän meni läpi tyhjän, suuren salin\nviereiseen huoneeseen; siellä makasi vieraita sotamiehiä. Hän avasi\nsivuoven, joka johti hänen huoneeseensa, ja luullessaan seisovansa\nsiellä, hän seisoikin puutarhassa — sellaista ei täällä ollut ennen.\nTaivas hohti punaisena, päivänkoitto läheni.\n\nVain kolme minuuttia taivaassa, ja koko mainen yö oli mennyt.\n\nSilloin hän näki haikarat. Hän huusi niille, puhui niiden kieltä, ja\nhaikaraisä käänsi päätään, kuunteli ja tuli lähemmä.\n\n— Puhut meidän kieltämme, sanoi hän, — mitä sinä tahdot? Miksi tulet\ntänne, sinä vieras nainen?\n\n— Minähän se olen! Minä olen Helga! Etkö tunne minua? Kolme minuuttia\nsittenhän me puhelimme tuolla parvekkeella.\n\n— Se on erehdys, sanoi haikara, — sen sinä olet nähnyt unessa kaikki\ntyynni!\n\n— Ei, ei! sanoi Helga ja muistutti hänelle viikinkilinnaa ja\nVillisuota, matkaa tänne —!\n\nSilloin räpytteli haikaraisä silmiään.\n\n— Sehän on vanha tarina, jonka minä olen kuullut isoäitini isoäidin\näidin ajoilta! Oli kyllä täällä Egyptissä sellainen prinsessa\nTanskanmaasta, mutta hän hävisi hääiltanaan monta sataa vuotta sitten\neikä koskaan palannut! Sen voit itse lukea muistokivestä täällä\npuutarhassa, siihenhän on hakattu sekä joutsenia että haikaroita ja\nylinnä seisot itse valkoisessa marmorissa.\n\nNiin oli. Pieni Helga näki sen, ymmärsi sen ja vaipui polvilleen.\n\nAurinko nousi loistavana, ja niinkuin muinoin sen säteiden valossa\nsammakkohahmo raukesi ja kaunis olento tuli näkyviin, niin kohosi nyt\nvalon kasteessa kauneusolento, kirkkaampi, puhtaampi kuin ilma,\nvalonsäde — Isän luo.\n\nRuumis raukesi tomuksi: kuihtunut lootuskukka lepäsi siinä, missä hän\noli seisonut.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Sepä oli uusi loppu, sanoi haikaraisä, — sellaista en ensinkään\nollut odottanut! Mutta minä pidin siitä aika paljon!\n\n—- Mitähän poikaset siitä sanovat? kysyi haikaraemo.\n\n— Niin, se on tietysti pääasia! sanoi haikaraisä.\n\n\n\n\nPIKAJUOKSIJAT.\n\n\nOli määrätty palkinto, niin, oli määrätty kaksikin, pieni ja suuri,\nsuurimmasta nopeudesta, ei yhdessä juoksussa, vaan noin läpi koko\nvuoden.\n\n— Minä sain ensi palkinnon, sanoi jänis, — pitäähän toki olla\noikeutta, kun omat sukulaiset ja hyvät ystävät ovat palkintotuomareina.\nMutta sitä pidän miltei loukkaavana itseäni kohtaan, että etana sai\ntoisen palkinnon!\n\n— Ei, vakuutti portinpylväs, joka oli ollut todistajana\npalkinnonjaossa, — ahkeruus ja hyvä tahto ovat nekin otettavat\nhuomioon, sen lausuivat monet kunnianarvoiset henkilöt, ja sen olen\nminäkin ymmärtänyt. Etana on tosin tarvinnut puoli vuotta päästäkseen\nkynnyksen yli, mutta hän katkaisi reisiluunsa siinä kiireessä jota se\nkuitenkin hänelle oli. Hän on elänyt yksinomaan ja ainoastaan\njuoksuaan varten ja hän juoksi koppineen päivineen! Tämä kaikki on\nkunnioitettavaa — ja niin sai hän toisen palkinnon!\n\n— Olisihan minutkin voinut ottaa huomioon! sanoi pääskynen. —\nNopeammaksi minua lennossa ja äkkikäänteissä ei luullakseni kukaan ole\nosoittautunut, ja missä kaikissa minä olen ollut: kaukana, kaukana,\nkaukana!\n\n— Niin, se on teidän onnettomuutenne! sanoi portinpylväs. — Te\nkuljeskelette liian paljon! Aina te haluatte matkustaa, maasta\npois, kun täällä alkaa tulla kylmä! Teissä ei ole vähääkään\nisänmaanrakkautta. Teitä ei voi ottaa huomioon!\n\n— Mutta jos minä nyt makaisin suossa koko talven, sanoi pääskynen, —\nhukkaisin tuon koko ajan, otettaisiinko minut sitten huomioon?\n\n— Hankkikaa todistus suoeukolta, että olette maannut puolet aikaa\nisänmaassa, niin tulette otetuksi huomioon.\n\n— Minä kyllä olisin ansainnut ensimäisenkin palkinnon enkä vain\ntoista! sanoi etana. — Tiedänhän minä, että jänis on juossut pelkkää\nraukkamaisuuttaan, aina kun hän luuli vaaran olevan lähellä — minä\nsensijaan olen ottanut juoksemisen elämäntehtäväksi ja käynyt rammaksi\npalveluksessani! Jos jonkun pitäisi saada ensimäinen palkinto, niin\nminun! — mutta minä en rettelöi, halveksin sellaista!\n\nJa sitten se sylkäisi.\n\n— Minä voin sanoilla ja numeroilla osoittaa, että molemmat palkinnot,\nainakin mitä minun ääneeni tulee, ovat jaetut oikeudenmukaisten\nperiaatteiden nojalla! sanoi metsässä vanha rajapyykki, joka sekin oli\njäsenenä palkintolautakunnassa. — Minä ajan aina asiaani\njärjestyksellä, punniten ja laskien. Seitsemän kertaa varhemmin on\nminulla ollut kunnia olla mukana antamassa palkintoa, mutta vasta\ntänään olen saanut tahtoni läpi. Joka palkinnonjaossa olen asettunut\njohonkin määrättyyn lähtökohtaan. Olen aina lähtenyt kirjainten\nalkupäästä ensi palkintoa varten ja loppupäästä toista palkintoa\nvarten. Ja pankaapa nyt merkille: kun lähtee alkupäästä, niin on\nkahdeksas kirjain A:sta _H_ — niin olemme saaneet _Haren_, Jänis, ja\nniin äänestin minä Harenille, Jänikselle ensi palkintoa. Ja kahdeksas\nkirjain loppupäästä laskien — Ä:tä en ota lukuun, siinä on sellainen\nsopimaton ääni ja minä hyppään aina sopimattomien yli — taas on _S_.\nSentähden äänestin _Snegeln'ille_, Etanalle toista palkintoa.\nSeuraavalla kerralla tulee _I_ ensimäiseksi ja _R_ toiseksi.\n[Tanskan- ja suomenkielten eroavaisuuden vuoksi on ollut mahdotonta\ntehdä oikeutta tälle kohdalle. _Suoment. muist_.] Joka asiassa pitää\naina olla järjestystä. Jostakin täytyy pitää kiinni.\n\n— Minä olisin kuin olisinkin äänestänyt itseäni, jollen olisi kuulunut\npalkintotuomareihin, sanoi muuli, joka sekin oli palkintotuomareja. —\nPitää kiinnittää huomiota ei ainoastaan siihen, miten pian pääsee\nperille, vaan kaikkinaisiin muihinkin seikkoihin, niinkuin nyt\nsiihenkin, kuinka paljon kuljettaa mukanaan. Minä puolestani kuitenkaan\nen tällä kertaa tähdentänyt tätä asiaa enempää kuin jäniksen\nviekkauttakaan juoksun aikana, sitä viisautta, millä se äkkiä tekee\nsyrjähypyn johdattaakseen ihmisiä harhaan piilopaikkaansa nähden; ei,\non vielä muuan asia, johon monet kiinnittävät huomiota ja jota ei\npidäkään jättää ottamatta lukuun, se on se, jota sanotaan\n_kauneudeksi_. Sitä olen tässä katsellut, olen katsellut jäniksen\nkauniita, hyvin muodostuneita korvia, ilokseen katselee, miten pitkät\nne ovat! Minusta tuntui siltä kuin olisin nähnyt itseni pienenä, ja\nniin minä äänestin häntä!\n\n— Hiljaa! sanoi kärpänen. —- Niin, en tahdo puhua, tahdon vain sanoa\njotakin. Sen tiedän, että olen ottanut kiinni enemmän kuin yhden\njäniksen! Tässä hiljan murskasin takajalat eräältä nuorimmista\njäniksistä. Istuin veturissa rautatiejunan edessä, teen usein sillä\ntavalla, siinä huomaa parhaiten oman nopeutensa. Muuan nuori jänis\njuoksi pitkän aikaa edellä, hän ei aavistanut, että minä olin mukana.\nVihdoin viimein täytyi hänen poiketa tieltä, mutta sitten murskasi\nveturi takajalat, sillä _minä_ istuin veturissa. Jänis jäi paikoilleen,\nminä matkustin eteenpäin. Toki se silloin on voitettu? Mutta minä en\nvälitä palkinnosta.\n\n— Minä nyt olen sitä mieltä, ajatteli orjantappura, mutta se ei\nsanonut sitä, sen luontoon ei kuulu tuoda esiin mielipiteitään, vaikka\nolisi saattanut olla varsin hyvä, jos se olisi tehnyt sen — minä nyt\nolen sitä mieltä, että auringonsäteen olisi pitänyt saada ensimäinen\nkunniapalkinto ja toinen niinikään! Se lentää tuokiossa tuon äärettömän\nmatkan auringosta meidän luoksemme ja tulee sellaisella voimalla, että\nkoko luonto herää. Sen kauneus on niin ääretön, että se panee kaikki\nmeidät ruusut punastumaan ja tuoksumaan. Korkea tuomitseva esivalta ei\nnäy ollenkaan huomanneen sitä! Auringon sijassa minä antaisin heille\njokikiselle auringonpistoksen — mutta se tekisi heidät vain hulluiksi,\nsiksi he saattavat tulla muutenkin! En sano mitään! ajatteli\norjantappura. — Rauha metsään, ihanaa on kukkia, lemuta ja virvoittaa,\nelää sadussa ja laulussa! Auringonsäde kuitenkin elää kauemmin kuin\nyksikään meistä!\n\n— Mikä on ensimäinen palkinto? kysyi kastemato, joka oli nukkunut\nliian kauan ja vasta nyt saapui paikalle.\n\n— Se on vapaa pääsy kaalimaahan! sanoi muuli. — Minä ehdotin tämän\npalkinnon! Jäniksen piti ja tuli se saada ja niin minä ajattelevana ja\ntoimivana jäsenenä järkevästi otin huomioon _sen_ hyödyn, jonka piti se\nsaada. Nyt on jäniksen toimeentulo turvattu. Etanalla on oikeus istua\nkiviaidalla ja nuolla sammalta ja auringonpaistetta ja kuuluu se\ntästäpuoleen ensimäisiin palkintotuomareihin kilpajuoksussa.\nAmmattitaitoinen henkilö on hyvä olemassa laitoksessa, jota ihmiset,\nsanovat komiteaksi! Sanon kuin sanonkin: odotan paljon tulevaisuudelta,\nmeillä on jo päästy hyvään alkuun!\n\n\n\n\nKELLOSYVANNE.\n\n\n— Piu-pau! Piu-pau! kaikuu Kellosyvänteestä Odensen joessa. — Mikä\njoki se on? — Sen tietää joka lapsi Odensen kaupungissa, se juoksee\npuutarhojen alapuolella sululta myllylle, puusiltojen alitse. Joessa\nkasvaa keltaisia varsanupukoita, ruskeauntuvaisia kaisloja ja mustia,\nsamettinukkaisia ruokoja, korkeita ja suuria. Vanhat, halkeilleet,\nkääntyneet ja vääntyneet piilipuut ojentuvat kauas veteen Munkemosen\npuolella ja Blegemand'in niityn luona, mutta aivan yläpuolella on\npuutarha toisen vieressä, toinen erilainen kuin toinen: milloin on\nniissä kauniita kukkia ja huvihuoneita, kaikki siroa ja somaa niinkuin\npienet nukenhelyt, milloin ainoastaan kaalia, tai ei puutarhaa\nensinkään näy, koska suuret seljapensaat levittävät oksiaan, riippuen\nkauas yli juoksevan veden, joka siellä täällä on niin syvää, ettei airo\nulotu pohjaan. Vanhan neitiluostarin edustalla on syvin kohta, sitä\nsanotaan Kellosyvänteeksi ja siellä asuu jokimies. Hän nukkuu päivisin,\nkun aurinko paistaa veden läpi, mutta tulee esiin tähtikirkkaina öinä\nja kuuvalolla. Hän on hyvin vanha, isoäiti on kuullut hänestä\nisoäidiltään, sanoo hän, hän elää yksinäistä elämää, hänellä ei ole\nketään muuta, jonka kanssa hän puhuisi, kuin suuri, vanha kirkonkello.\nKerran se riippui kirkontornissa, niin, nyt ei ole jälkeä jäljellä\ntornista enempää kuin kirkostakaan, siitä, jota sanottiin Pyhän\nAlbanuksen kirkoksi.\n\n— Piu-pau! piu-pau! kaikui kello, kun torni oli pystyssä, ja eräänä\niltana, kun aurinko laski ja kello teki voimakkainta heilahdustaan,\nrepäisi se itsensä irti ja lensi ilman halki; kiiltävä malmi paistoi\nhehkuvana punaisissa säteissä.\n\n— Piu-pau! piu-pau! nyt minä menen nukkumaan! lauloi kello ja lensi\nOdensen jokeen, syvimmälle kohdalle ja senvuoksi sitä nyt kutsutaan\nKellosyvänteeksi. Mutta ei se siellä saanut unta eikä lepoa, jokimiehen\nluona se soi ja helisee niin, että ajoittain kuuluu tänne ylös asti\nveden läpi, ja monet ihmiset sanovat sen merkitsevän: nyt joku kuolee,\nmutta ei se ole sentähden, ei, se soi ja kertoo jokimiehelle, joka nyt\nei enää ole yksin.\n\nJa mitä kertoo kello? Se on niin vanha, niin vanha, niin väitetään, se\non ollut olemassa kauan, ennenkuin isoäidin isoäiti syntyi, ja\nkuitenkin on se iältään vain lapsi jokimiehen rinnalla, joka on vanha,\nhiljainen olento, yllään ankeriaannahkaiset housut ja kalansuomuksista\ntehty takki, nappeina keltaiset varsanupukat, kaisloja hiuksissa ja\nparrassa limaskoja, mikä juuri ei ole erittäin kaunista.\n\nKellon kertomusten esittämiseen menisi vuosia ja päiviä. Se kertoo\nuudelleen ja uudelleen, usein ja alituisesti samaa, milloin lyhyesti,\nmilloin pitkään, kuinka sitä kulloinkin haluttaa. Se kertoo vanhoista\najoista, kovista, pimeistä ajoista.\n\n— Pyhän Albanuksen kirkkoon, ylös torniin, missä kello riippui, tuli\nmunkki, hän oli sekä nuori että kaunis, mutta miettivämpi kuin kukaan\nmuu. Hän katseli luukusta Odensen joen yli, silloin kun sen uoma oli\nleveä ja suo oli järvenä, hän katseli sen yli ja yli vihreän vallin,\n\"Nunnamäen\", missä luostari oli, mistä tuli loisti nunnan kammiosta.\nHän oli tuntenut hänet hyvin — ja hän muisti sen, ja hänen sydämensä\nsykki kovasti — piu-pau! piu-pau!\n\nNiin, sillä lailla kertoo kello.\n\n— Torniin tuli piispan hupsu palvelijapoika, ja kun minä, kello, joka\nolen valettu malmista, joka olen kova ja raskas, huojuin ja heiluin,\nniin olisin voinut murskata hänen päänsä. Hän asettui aivan minun\nalleni ja leikitteli kahdella palikalla, ikäänkuin hän olisi\nhelkytellyt jotakin soitinta, ja samalla hän lauloi: \"Nyt minä uskallan\nääneen laulaa, mitä muuten en uskalla kuiskata, laulaa kaikesta, mikä\nkätketään lukkojen ja salpojen taakse! Siellä on kylmää ja märkää!\nRotat syövät heidät elävältä! Ei kukaan tiedä siitä, ei kukaan kuule\nsiitä! Ei nytkään, sillä kello soi niin lujaan: piu-pau! piu-pau!\"\n\n— Oli eräs kuningas, he sanoivat häntä Knutiksi, hän notkisti polvensa\nsekä piispalle että munkille, mutta kun hän ahdisti vendelsysseliläisiä\nliian raskailla veroilla ja kovilla sanoilla, tarttuivat he aseisiin ja\nseipäihin, ajoivat hänet pois, ikäänkuin hän olisi ollut metsäneläin.\nHän pakeni kirkkoon, lukitsi portin ja oven. Raivostunut joukko odotti\nulkopuolella, minä kuulin sen: sekä harakat että varikset, ja naakat\nmyöskin, pelästyivät huutoa ja rähinää. Ne lensivät torniin ja taas\nulos, ne katselivat alhaalla olevaa joukkoa, ne katselivat myöskin.\n\nKellosyvänne sisään kirkon ikkunoista ja kirkuivat lujaan mitä ne\nnäkivät. Kuningas Knut oli polvillaan alttarin ääressä ja rukoili,\nhänen veljensä Eerik ja Benedikt seisoivat vartioina, kädessä\npaljastettu miekka, mutta kuninkaan palvelija, viekas Blake, petti\nherransa. Ulkopuolella tiedettiin miten häneen saattoi osata, ja eräs\njoukosta heitti kiven sisään ikkunasta ja kuningas oli kuollut! Villi\njoukko huusi ja kirkui ja lintujen joukko niinikään, ja minä huusin\nmukana, minä lauloin ja minä soitin: piu-pau! piu-pau!\n\n— Kirkonkello riippuu korkealla, katselee kauas ympärilleen, saa\nvieraikseen linnut ja ymmärtää niiden kielen, sen luo tulla humistaa\ntuuli, sisään luukuista ja äänirei'istä, joka raosta, ja tuuli tietää\nkaikki, se saa tietonsa ilmasta, ja se sulkee syliinsä kaikki, missä\nelämää on, se tunkee ihmisen keuhkoihin, tietää kaiken mikä siellä\ntulee ääneksi, joka sanan, joka huokauksen —! Ilma tietää sen, tuuli\nkertoo sen, kirkonkello ymmärtää sen puheen ja soittaa sen julki koko\nmaailmalle, piu-pau! piu-pau!\n\n— Mutta tämä kuuleminen ja tietäminen kävi minulle liialliseksi, en\njaksanut soittaa sitä julki! Minä niin väsyin, minä kävin niin\npainavaksi, että parru murtui ja minä lensin kirkkaaseen ilmaan, alas\nsiihen missä joki on syvin, missä jokimies asuu, yksinään ja\nhyljättynä, ja siellä minä kerron vuodesta vuoteen mitä olen kuullut ja\nmitä tiedän: piu-pau! piu-pau!\n\nNäin soi Kellosyvänteestä Odensen joessa, sen on äidinäiti kertonut.\n\nMutta meidän koulumestarimme sanoo: \"Ei ole mitään kelloa, joka voisi\nsoida siellä alhaalla, sillä se on mahdotonta! — ei ole mitään\njokimiestä siellä alhaalla, sillä ei ole olemassa jokimiestä!\" Ja kun\nkaikki kirkonkellot soivat niin heleästi, sanoo hän, etteivät\noikeastaan kellot soi, vaan ilma; ilmahan se antaa äänen — sen sanoi\nisoäitikin kellon sanoneen — siinä he ovat yksimieliset, ja silloin se\non varma! \"Ole tarkka, ole tarkka, pidä vaari itsestäsi!\" sanovat he\nmolemmat.\n\nIlma tietää kaikki, se on meidän ympärillämme, se on meidän sisässämme,\nse kertoo meidän ajatuksistamme ja teoistamme, ja se kertoo niistä\nlaajemmalle kuin kello alhaalla syvyydessä Odensen joessa, missä\njokimies asuu, se kertoo sen aina suureen taivaansyvyyteen asti, niin\nkauas, niin kauas, aina ja ikuisesti, kunnes taivaan valtakunnan kellot\nsoivat: piu-pau! piu-pau!\n\n\n\n\nPAHA RUHTINAS.\n\nTaru.\n\n\nOli kerran paha ja ylimielinen ruhtinas, jonka kaikki ajatukset\ntarkoittivat sitä, että hän voittaisi kaikki maailman maat ja\nherättäisi nimellään kauhua. Hän raivasi tiensä tulella ja miekalla,\nhänen sotamiehensä tallasivat viljan maassa, ne sytyttivät talonpojan\nasumuksen niin, että punainen liekki nuoli lehdet puista ja hedelmät\nriippuivat paistettuina mustilla, kärventyneillä oksilla. Moni\näitiraukka piilotteli alastoman rintalapsensa kanssa suitsuavan muurin\ntakana ja sotamiehet etsivät häntä, ja jos he löysivät hänet ja lapsen,\nniin alkoi niiden pirullinen ilo. Pahat henget eivät olisi voineet\nmenetellä ilkeämmin, mutta ruhtinaan mielestä kävi juuri niinkuin piti.\nPäivä päivältä kasvoi hänen valtansa, kaikki pelkäsivät hänen nimeänsä,\nja onni seurasi häntä kaikissa hänen teoissansa. Hän toi valloitetuista\nkaupungeista kultaa ja suuria aarteita, hänen pääkaupunkiinsa kasaantui\nrikkaus, jolla ei missään muussa paikassa ollut vertaa. Nyt rakennutti\nhän komeita linnoja, kirkkoja ja pylväskäytäviä, ja jokainen, joka näki\nnämä ihanuudet, sanoi: \"Mikä suuri ruhtinas!\" He eivät ajatelleet\nhätää, jonka hän oli tuottanut muille maille, he eivät kuulleet niitä\nhuokauksia ja sitä valitusta, mitkä kaikuivat poltetuista kaupungeista.\n\nRuhtinas katseli kultaansa, komeita rakennuksiaan ja ajatteli niinkuin\njoukkokin: \"Mikä suuri ruhtinas! Mutta minun täytyy saada enemmän!\npaljon enemmän! Älköön mitään valtaa nimitettäkö yhtä suureksi,\nsaatikka sitten suuremmaksi kuin minun!\" Ja hän ryhtyi sotaan kaikkia\nnaapurejaan vastaan ja hän voitti heidät kaikki. Voitetut kuninkaat hän\nantoi kultaketjuilla kytkeä kiinni vaunuihinsa, kun hän ajoi katuja\npitkin, ja kun hän istui pöydässä, täytyi niiden maata hänen ja\nhoviväen jaloissa ja ottaa ne leipäpalaset, jotka heille viskattiin.\n\nNyt antoi ruhtinas pystyttää kuvapatsaansa toreille ja kuninkaallisiin\nlinnoihin, niin, hän tahtoi, että se seisoisi kirkoissakin Herran\nalttarin edessä, mutta papit sanoivat: \"Ruhtinas, sinä olet suuri,\nmutta Jumala on suurempi, me emme uskalla.\"\n\n— Hyvä, sanoi paha ruhtinas, — niin voitan minä Jumalankin! Ja\nsydämensä ylimielisyydessä ja hulluudessa rakennutti hän ihmeellisen\nlaivan, jolla hän saattoi kulkea ilman halki. Se oli kirjava kuin\nriikinkukon pyrstö ja siinä näytti olevan ikäänkuin tuhansia silmiä,\nmutta jokainen silmä oli pyssynpiippu. Ruhtinas istui keskellä laivaa,\nhänen tarvitsi vain painaa vieteriä, niin lähtivät tuhannet kuulat\nlentoon ja pyssyt olivat taasen latauksessa niinkuin ennenkin. Tuhansia\nväkeviä kotkia valjastettiin laivan eteen, ja niin läksi hän nyt\nlentämään aurinkoa kohti. Maa lepäsi syvällä alhaalla. Ensin se\nvuorineen ja metsineen näytti vain kynnetyltä pellolta, missä vihanta\npilkistää esiin käännetystä turpeesta, sitten se muistutti litteää\nkarttaa, ja pian se oli kokonaan sumun ja pilvien peitossa. Yhä\nkorkeammalle ja korkeammalle lensivät kotkat. Silloin lähetti Jumala\nyhden ainoan lukemattomista enkeleistään, ja paha ruhtinas lennätti\ntuhannet kuulansa häntä vastaan. Mutta kuulat kimposivat kuin rakeet\nenkelin hohtavista siivistä, yksi veripisara, vain yksi ainoa, putosi\nvalkoisesta siipisulasta, ja tämä pisara putosi laivalle, missä\nruhtinas istui. Se polttautui kiinni, se painoi kuin tuhat sentneriä\nlyijyä ja riisti laivan huimaavaa vauhtia alas maata kohti. Kotkien\nlujat siivet murtuivat, tuuli humisi ruhtinaan pään ympärillä, ja\npilvet —- nehän olivat syntyneet poltetuista kaupungeista —\nmuodostuivat uhkaaviksi haamuiksi, ikäänkuin penikulmien kokoisiksi\nkravuiksi, jotka ojensivat suuret kyntensä häntä kohden kuin vyöryvät\nkallionlohkareet ja tultasylkevät lohikäärmeet. Puolikuolleena makasi\nhän laivassa, joka vihdoin jäi riippumaan metsän paksujen puunoksien\nväliin.\n\n— Minä tahdon voittaa Jumalan, sanoi hän, — olen vannonut sen, minun\ntahtoni täytyy tapahtua! Ja seitsemän vuotta hän rakennutti taidokkaita\nlaivoja, joilla piti lennettämän ilman halki, hän antoi takoa\nukkosennuolia kovimmasta teräksestä, sillä hän tahtoi murtaa taivaan\nkannen. Kaikista maistansa kokosi hän suuria sotajoukkoja, ne täyttivät\nmonien penikulmien alan, kun miehet seisoivat asetettuina rinnatusten.\nNe astuivat taidokkaasti rakennettuihin laivoihin, kuningas itse\nlähestyi omaa laivaansa — silloin lähetti Jumala sääskiparven, yhden\nainoan pienen sääskiparven, se surisi kuninkaan ympärillä ja pisti\nhänen käsiään ja jalkojaan. Suutuksissaan veti hän miekkansa, mutta\niski vain tyhjään ilmaan, hän ei voinut osua sääskiin. Silloin käski\nhän tuoda kalliita peitteitä, näitä piti kaarittaman hänen ympärilleen,\nniiden läpi ei yksikään sääski saattanut tunkea pistintään, ja tehtiin\nniinkuin hän käski. Mutta yksi ainoa sääski oli asettunut sisimmälle\npeitteelle, se ryömi kuninkaan korvaan ja pisti häntä. Poltti kuin\ntuli, myrkky nousi hänen aivoihinsa, hän syöksyi ylös, tempasi peitteet\nympäriltään, repi rikki vaatteensa ja tanssi alasti raakojen, villien\nsotamiesten edessä. Nämä pilkkasivat nyt hullua ruhtinasta, joka tahtoi\nhyökätä Jumalan kimppuun ja jonka yksi ainoa pieni sääski heti oli\nvoittanut.\n\n\n\n\nTUULI KERTOO VALDEMAR DAA'STA JA HÄNEN TYTTÄRISTÄÄN.\n\n\nKun tuuli viilettää yli nurmen, niin se väreilee kuin vesi, kun se\nviilettää yli viljan, niin tämä aaltoilee kuin järvi. Se on tuulen\ntanssia. Mutta kuuleppa sen kertovan: se laulaa sanottavansa ja toisin\nse soi metsän puissa, toisin muurin äänirei'issä, raoissa ja\nhalkeamissa. Näetkö kuinka tuuli tuolla ylhäällä kiidättää pilviä,\nikäänkuin ne olisivat lammaslauma! Kuuletko kuinka tuuli täällä\nalhaalla toitottaa avonaisessa portissa, ikäänkuin se olisi vartia ja\npuhaltaisi torveen. Omituisesti se humisee savupiipussa ja\nuuninpesässä. Tuli leimahtelee ja kipunoi, loimottaa kauas huoneeseen\nja täällä on niin tyyntä ja suloista istua ja kuunnella. Anna vain\ntuulen kertoa! Se tietää satuja ja tarinoita enemmän kuin me kaikki\nyhteensä. Kuulehan nyt, mitä se kertoo.\n\nHuu-uu-uu! mennä täytyy! — se on laulun kertosäe.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIson Beltin varrella on vanha kartano, sen ympärillä paksut punaiset\nmuurit! sanoo tuuli. — Tunnen joka kiven, olen nähnyt sen ennen, kun\nse oli Stig marskin linnassa kannaksella. Se piti revittämän! Kivi\njoutui taasen käytäntöön ja tuli uuteen muuriin, uuteen kartanoon,\ntoisaalla, se oli Borrebyn kartano sellaisena kuin se vieläkin on.\n\nOlen nähnyt ja tuntenut nuo korkeat aateliset miehet ja rouvat, nuo\nvaihtelevat sukupolvet, jotka asuivat siellä. Nyt kerron Valdemar\nDaa'sta ja hänen tyttäristään.\n\nHän kulki otsa korkealla, hän oli kuninkaallista sukua! Hän osasi\nmuutakin kuin ajaa hirviä ja tyhjentää sarkan — se kyllä nähdään,\nsanoi hän itse.\n\nHänen rouvansa asteli kankeana kultavaatehameessa kiiltävän\nruutulattiansa poikki. Seinäverhot olivat komeat, huonekalut\nkallisarvoiset, ne olivat taidokkaasti veistetyt. Hopea- ja\nkultatavaraa hän oli tuonut taloon, saksalaista olutta oli kellarissa,\nkun siellä jotakin oli, mustat, tuliset hevoset hirnuivat tallissa.\nBorrebyn kartanossa oli rikasta, silloin kun rikkaus siellä oli.\n\nJa lapsia siellä oli: kolme hienoa neitoa, Iida, Johanna ja Anna\nDorotea — muistan vielä nimet.\n\nNe olivat rikasta väkeä, ne olivat ylhäistä väkeä, loistossa syntyneitä\nja loistossa kasvaneita! Huu-uu-uu! mennä täytyy! lauloi tuuli ja\nsitten se taasen kertoi.\n\n— Siellä en nähnyt, niinkuin muissa vanhoissa kartanoissa,\njalosyntyisen rouvan istuvan tyttöineen yläsalissa ja kiertävän\nrukkiaan. Hän soitteli helisevää harppua ja lauloi, ei kuitenkaan aina\nvanhoja tanskalaisia lauluja, vaan vieraskielisiä. Siellä meluttiin ja\njuhlittiin, sinne tuli korkeita vieraita läheltä ja kaukaa, musiikki\nhelisi, pikarit helisivät, en saanut ääntäni kuulumaan niiden yli!\nsanoi tuuli. — Ylpeys siellä oli komeuksineen, korskeuksineen,\nherrasväki, mutta ei Herra! — Oli juuri vapunpäivä-aatto, sanoi tuuli,\n— tulin lännen puolelta, olin nähnyt laivojen murskautuvan\nLänsi-Jyllannin rannalla, kiitänyt nummen ja metsäisen, vihannan rannan\npoikki, yli Fyenin maan ja tulin puhaltaen ja puuskuttaen Ison Beltin\nyli.\n\nSilloin panin levolle Själlannin rannalle likelle Borrebyn kartanoa,\nmissä metsä vielä seisoi pystyssä ihanine tammineen.\n\nSeudun nuoret miehet tulivat ja keräsivät risuja ja oksia, ottaen\nsuurimmat ja kuivimmat, mitä saattoivat löytää. He veivät ne kylään,\npanivat ne kasaan, sytyttivät kasan tuleen ja tytöt ja pojat tanssivat\nja lauloivat ympärillä.\n\n— Olin alallani, sanoi tuuli, — mutta hiljaa kosketin sitä oksaa,\njonka kaunein nuorukainen oli laskenut kasaan. Hänen puunsa hulmahtivat\ntuleen, hulmahtivat korkeimmalle. Hän oli valittu, sai kunnianimen,\nhänestä tuli _Gadebasse_, hän valitsi ensinnä tyttöjen joukosta pienen\n_Gadelam'insa_. [Gadebasse'ksi kutsuttiin sitä nuorta naimatonta\nmiestä, jonka talonpojat Jyllannissa valitsivat muutamia viikkoja ennen\nlaskiaista järjestämään laskiaisjuhlaansa (_gadelamsgille_), ostamaan\nruokaa ja juomatavaraa, johtamaan tanssia vuoden juhlissa, ratsastamaan\netunenässä kylän kulkueissa j.n.e. _Gadelam'iksi_ sanottiin sitä nuorta\ntyttöä, jonka piti auttaa häntä ja jonka, niinkuin _gadebasse'nkin_\nerotti muista hänen komeampi pukunsa. _Suom. muist._] Siinä oli iloa ja\nriemua enemmän kuin rikkaassa Borrebyn kartanossa.\n\n— Ja kartanoa kohti ajoivat kultaisissa vaunuissa, kuusi hevosta\nedessä, ylhäinen rouva ja hänen kolme tytärtään, niin hienoista, niin\nnuorta, kolme ihanaista kukkaa: ruusu, lilja ja kalpea hyasintti. Äiti\nitse oli uhkea tulpaani, hän ei tervehtinyt ketään joukosta, joka\nlakkasi leikkimästä, joka niiaili ja kumarteli, olisi voinut luulla\nrouvan olevan hauraan varreltaan.\n\nRuusu, lilja ja hyasintti, niin, minä näin ne kaikki kolme! Kenenkä\n\"gadelameja\" he kerran tulevat olemaan, ajattelin. Heidän\n\"gadebassensa\" ovat ylpeitä ritareja, ehkäpä prinssejä!\n\n— Huu-uu-uu — mennä täytyy, mennä täytyy!\n\n— Niin, ajopelit herrasväkineen menivät ja talonpoikaiskansa meni\ntanssimaan. Ratsastettiin \"Kesää kylään\" [Pohjoismaissa oli ennen\ntapana kansan kesken viettää kesän alkajaisia panemalla toimeen\nkulkueita ja muita juhlallisuuksia, tansseja ja kemuja. _Suom.\nmuist._], Borrebyhyn, Tjärebyhyn ja kaikkiin kyliin lähettyvillä.\n\n— Mutta yöllä, kun minä nousin, sanoi tuuli, — laskeutui ylhäinen\nrouva levolle eikä milloinkaan enää noussut. Hänelle tapahtui se mikä\ntapahtuu kaikille ihmisille, se ei ole mitään uutta. Hetkisen seisoi\nValdemar Daa totisena ja mietteissään. Ylpeinkin puu saattaa taipua,\nmuttei taittua, sanoi ääni hänessä. Tyttäret itkivät ja kaikki talossa\nkuivasivat silmiään, mutta rouva Daa oli mennyt menojaan — ja minä\nmenin menojani! Huu-uu-uu! sanoi tuuli.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Minä tulin takaisin, minä tulin usein takaisin, yli Fyenin maan ja\nBeltin veden, asetuin Borrebyn rannalle, komean tammimetsän luo. Siellä\npesivät merikotka, metsäkyyhkyset, sininärhit, yksinpä musta\nhaikarakin. Oli varhainen kevät, toisilla oli munia ja toisilla oli\npoikasia. Hei, kuinka ne lensivät, kuinka ne kirkuivat! Kuului\nkirveeniskuja, isku iskun perästä: metsä piti kaadettaman, Valdemar Daa\ntahtoi rakentaa uljaan laivan, sota-aluksen, jossa on oleva kolme\nkantta ja jonka kuningas kyllä ostaa, ja sentähden kaatui\nmetsä, merimiesten maamerkki, lintujen pesä. Lepinkäinen lensi\npelästyksissään, sen pesä hävitettiin; merikotka ja kaikki metsän\nlinnut menettivät kotinsa, ne lentelivät avuttomina ja kirkuivat\npeloissaan ja vihoissaan, minä ne kyllä ymmärsin. Varikset ja naakat\nkirkuivat ääneensä pilkaten: \"Pois pesästä! pois pesästä! kraa! kraa!\"\n\nJa keskellä metsää, työväen joukossa seisoivat Valdemar Daa ja hänen\nkolme tytärtään ja kaikki he nauroivat lintujen villiä kirkunaa, mutta\nnuorin tytär, Anna Dorotea, tunsi sydämessään sääliä ja kun he\ntahtoivat kaataa yksin puoleksi kuivuneen puunkin, jonka alastomalle\noksalle musta haikara oli tehnyt pesän ja pienet poikaset pistivät\nesiin päitään, niin rukoili hän niiden puolesta, rukoili vedet\nsilmissä, ja niin sai puu seisoa pesineen mustaa haikaraa varten. Sehän\noli vain pieni asia.\n\nHakattiin, sahattiin, rakennettiin laiva, jossa oli kolme kantta.\nLaivanrakentaja itse oli alhaista sukua, mutta ylhäinen ryhdiltään;\nsilmät ja otsa kertoivat, miten viisas hän oli ja Valdemar Daa kuuli\nmielellään hänen kertovan, niin kuuli pieni Iidakin, vanhin,\nviisitoistavuotias tytär. Ja rakentaessaan isälle laivoja, rakensi hän\nitselleen unilinnoja, missä hän ja pieni Iida elivät miehenä ja\nvaimona, ja niin olisikin käynyt, jos linna olisi ollut muuratuista\nkivistä vallineen ja hautoineen, metsineen ja puutarhoineen.\nViisaudestaan huolimatta oli mestari kuitenkin vain köyhä mies ja\nmitäpä varpusella on tekemistä kurjenkarkelossa? Huu-uu-uu! — minä\nlensin pois ja hän lensi pois, sillä hän ei uskaltanut jäädä, ja pieni\nIida tointui, sillä hänen täytyi tointua!\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Tallissa hirnuivat mustat hevoset, niitä kelpasi katsella ja niitä\nkatseltiinkin. Itse kuningas oli lähettänyt amiraalin katsomaan uutta\nsotalaivaa ja puhumaan sen ostamisesta, hän lausui suuren ihailunsa\ntulisista hevosista, minä kuulin sen kyllä, sanoi tuuli, — seurasin\nherroja avonaisesta ovesta ja sirottelin oljenkorsia kuin kultapuikkoja\nheidän jalkainsa eteen. Kultaa Valdemar Daa tahtoi, amiraali tahtoi\nmustia hevosia, siksi hän niitä niin kehui, mutta tätä ei ymmärretty\neikä laivaakaan niinmuodoin ostettu, se seisoi ja loisti rannalla,\nkatettuna laudoilla, se oli kuin Noan arkki, joka ei milloinkaan tullut\nvesille. Huu-uu-uu! mennä täytyy! mennä täytyy! ja se oli surkeaa.\n\nTalvisaikaan, kun maa oli lumen peitossa, ajojäät täyttivät Beltin ja\nminä ahdoin niitä ylös rannalle, sanoi tuuli, — tuli korppeja ja\nvariksia, toinen toistaan mustempia, suurissa laumoissa. Ne asettuivat\nautiolle, kuolleelle, yksinäiselle laivalle rannassa ja kirkuivat\nkähein huudoin metsästä, joka oli poissa, monista kallisarvoisista\nlinnunpesistä, jotka olivat hävitetyt, kodittomista vanhuksista,\nkodittomista pienokaisista, ja tämä kaikki tuon suuren romon, tuon\nuljaan laivan vuoksi, jonka ei milloinkaan pitänyt joutua vesille\npurjehtimaan.\n\nMinä panin tuiskun pyörteet liikkeelle. Lumi lepäsi suurina laineina\nkorkealla laivan ympärillä, sen päällä! Minä annoin sen kuunnella\nääntäni, mitä myrskyllä on sanomista. Minä tiedän tehneeni voitavani,\njotta se saisi purjehdustaitoa. Huu-uu-uu! Mennä täytyy!\n\nJa talvi meni menojaan, talvi ja kesä menivät menojaan, ja ne menevät,\nniinkuin minä menen, niinkuin lumi tuiskuaa, niinkuin omenankukka\nvarisee ja lehdet putoavat. Mennä täytyy! mennä täytyy! mennä täytyy!\nIhmisten myöskin.\n\nMutta vielä olivat tyttäret nuoria, pieni Iida ruusu, kaunis katsella\nniinkuin silloin, kun laivanrakentaja näki hänet. Usein minä kävin\nkiinni hänen pitkiin, ruskeihin hiuksiinsa, kun hän seisoi puutarhassa\nomenapuun luona mietteissään eikä huomannut, että minä varistin kukkia\nhänen hiuksiinsa, jotka irtaantuivat, ja hän katseli punaista aurinkoa\nja taivaan kultaista pohjaa puutarhan tummien pensaiden ja puiden\nvälissä.\n\nHänen sisarensa oli kuin lilja, hohtava ja solakka, Johanna. Hänessä\noli ryhtiä ja ylpeyttä, hän oli, niinkuin äitikin, hauras varreltaan.\nMielellään hän asteli suuressa salissa, missä suvun kuvat riippuivat.\nRouvat olivat maalatut silkki- ja samettipuvuissa, pikkuruikkuinen\nhelmillä kirjaeltu hattu palmikoiduilla hiuksilla. Ne olivat\nkauniita rouvia! Heidän miehensä nähtiin puettuina teräkseen tai\nkallisarvoiseen, oravannahalla vuorattuun, sinisellä poimukauluksella\nvarustettuun viittaan. Miekka oli kiinnitetty reiden kohdalle eikä\nvyötäisille. Missä riippunee Johannan kuva kerran ja miltä näyttänee\naatelinen puoliso? Niin, sitä hän ajatteli, siitä hän puheli, kuulin\nsen, kun kiidin pitkän käytävän läpi saliin ja käännyin takaisin.\n\nAnna Dorotea, kalpea hyasintti, vain neljätoistavuotias lapsi, oli\nhiljainen ja miettiväinen; suuret, vedensiniset silmät näyttivät\najattelevilta, mutta suupielissä oli lapsen hymy, minä en voinut\npuhaltaa sitä pois, enkä tahtonutkaan.\n\nTapasin hänet puutarhassa, rotkotiellä ja vainioilla, hän keräili\nyrttejä ja kukkia, joita hän tiesi isänsä voivan käyttää juomiin ja\nlääkkeihin, mitä hän osasi tislata. Valdemar Daa oli ylpeä ja kopea,\nmutta hän oli myöskin taitava ja tietävä. Se kyllä huomattiin, siitä\nkuiskaeltiin. Tuli paloi hänen pesässään kesälläkin; kamarinovi oli\nsuljettu; sitä jatkui yöt päivät, mutta hän ei paljoa puhunut siitä;\nluonnon voimia pitää hiljalleen taltutella, pian hän kyllä keksii\nparhaimman — punaisen kullan.\n\nSentähden nousi savu uuninpiipusta, sentähden paukkui ja leimusi; niin,\nminä olin mukana! kertoi tuuli. — Antaa mennä! antaa mennä! lauloin\nminä savupiipun läpi. Tulee savua, nokea, poroa ja tuhkaa! Sinä poltat\nitsesi! Huu-uu-uu! mennä täytyy! mennä täytyy! Mutta Valdemar Daa ei\nantanut mennä.\n\nMinne joutuivat tallista komeat hevoset, vanhat hopea- ja kultatavarat\nkaapeista ja säiliöistä, lehmät vainioilta, talo ja tavarat? Niin, ne\nsaattavat sulaa, sulaa kultateilissä, eikä siihen kuitenkaan tule\nkultaa.\n\nAitat ja kammiot, kellarit ja vinnit tyhjenivät. Vähemmin ihmisiä,\nenemmän hiiriä. Toinen ruutu halkesi, toinen särkyi, minun ei enää\ntarvinnut mennä sisään ovesta, sanoi tuuli. — Missä piippu savuaa,\nsiellä porisee ateria — piippu savusi, se, joka nieli kaikki ateriat,\npunaisen kullan vuoksi.\n\nMinä puhalsin linnanportissa niinkuin vartia, joka puhaltaa torveen,\nmutta siellä ei ollut mitään vartiaa, sanoi tuuli, — minä kiersin\nviirikukkoa riu'un päässä, se narisi ikäänkuin vartia olisi kuorsannut\ntornissa, mutta siellä ei ollut mitään vartiaa; siellä oli hiiriä ja\nrottia; köyhyys kattoi pöydän, köyhyys asusti vaatekaapissa ja\nruokakaapissa, ovi meni saranoiltaan, syntyi rakoja ja halkeamia; minä\nmenin ulos ja minä menin sisään, sanoi tuuli, — sentähden tunnen asiat\ntarkalleen. Savussa ja tuhassa, surussa ja unettomina öinä\nharmaantuivat suortuvat parrassa ja otsan ympärillä, iho kävi sameaksi\nja keltaiseksi, silmät himosivat kultaa, odotettua kultaa.\n\nMinä puhalsin savua ja tuhkaa hänen kasvoihinsa ja partaansa; velkaa\ntuli kullan asemesta. Minä lauloin rikotuissa ruuduissa ja avonaisissa\nhalkeamissa, puhalsin tyttärien kaappisänkyyn, missä vaatteet olivat\nhaaltuneita ja kuluneita, koska niiden aina täytyi kestää. Sitä laulua\nei oltu laulettu näiden lasten kehdon ääressä! Herraselämä kävi\nköyhänelämäksi! Minä olin ainoa, joka lauloin ääneen linnassa! sanoi\ntuuli. — Minä peitin heidät lumella, sanotaan sen lämmittävän; puita\nei heillä ollut, oli kaadettu metsä, josta niitä piti tuotaman. Oli\npaukkuva pakkanen, minä kiidin läpi äänireikien ja käytävien, yli\npäätyjen ja muurien, pysyäkseni virkeänä. Sisällä makasivat aateliset\ntyttäret vuoteessa pakkasen vuoksi, isä vetäytyi nahkapatjojen alle. Ei\nmitään purtavaa, ei mitään poltettavaa, se on herraselämää! Huu-uu-uu!\nantaa mennä! — Mutta sitä ei herra Daa voinut.\n\n\"Talvea seuraa kevät\", sanoi hän, \"puutteen perästä tulee hyvät ajat —\nmutta ne antavat odottaa, odottaa! Nyt on talo pantattuna, viimeiset\najat ovat käsissä — ja sitten tulee kulta, pääsiäiseksi!\"\n\nMinä kuulin hänen mutisevan hämähäkinverkkojen keskellä: \"Sinä ahkera\npieni kutoja, sinä opetat minua kestämään! Jos sinun verkkosi revitään\nrikki, alat sinä alusta ja kudot valmiiksi! Taasen rikki — ja\nväsymättä käyt sinä taasen käsiksi, alusta — alusta! Niin pitää! Ja se\npalkitaan.\"\n\nOli pääsiäisaamu, kellot soivat, aurinko hymyili taivaalla. Kuumeisena\noli hän valvonut, keittänyt, jäähdyttänyt, sekoittanut ja tislannut.\nKuulin hänen epätoivoisen sielun tavoin huokaavan, kuulin hänen\nrukoilevan, huomasin hänen pidättävän henkeään. Lamppu oli sammunut,\nhän ei huomannut sitä, minä puhalsin hehkuviin hiiliin, ne loimottivat\nhänen liidunvalkeihin kasvoihinsa, ne saivat punertavan hohteen, silmät\npainuivat syviin silmäkuoppiin — mutta äkkiä ne suurenivat\nsuurenemistaan, ikäänkuin ne olisivat olleet halkeamaisillaan.\n\nKatsokaa alkemistin koelasia! Siinä kimmeltelee! Jotain hehkuvaa,\npuhdasta ja raskasta! Hän nosti lasia vapisevin käsin, hän huusi\nvapisevin kielin: \"Kultaa! kultaa!\" Häntä pyörrytti, olisin voinut\npuhaltaa hänet kumoon, sanoi tuuli, — mutta minä puhalsin vain\nhehkuviin hiiliin, saatoin häntä ovesta sinne, missä tyttäret\nvärjöttivät. Hänen takkinsa oli tuhan peitossa, sitä riippui hänen\nparrassaan ja hänen takkuisissa hiuksissaan. Hän ojentui suoraksi,\nnosti kallista aarrettaan hauraassa lasissa: \"Keksitty, voitettu!\n— Kulta!\" huusi hän, nosti ilmaan lasin, joka kimmelteli\nauringonpaisteessa. Ja käsi vapisi ja alkemistin lasi putosi lattiaan\nja särkyi tuhansiksi kappaleiksi. Särkynyt oli hänen onnensa viimeinen\nkupla. Huu-uu-uu! mennä täytyy! — Ja minä menin kullantekijän talosta.\n\nLopulla vuotta, pohjolan lyhyinä päivinä, kun sumu saapuu\npesurääsyineen ja kiertää märkiä pisaroita punaisille marjoille ja\nlehdettömille oksille, tulin minä reippaalle mielelle, tuuletin,\npuhalsin taivaan puhtaaksi ja katkoin mädäntyneitä oksia, eikä se ole\nmikään suuri työ, mutta se on tehtävä. Tehtiin niinikään puhdasta,\ntoisella tavalla, Borrebyn kartanossa, Valdemar Daa'n luona. Hänen\nvihamiehensä Ove Ramel Basnäsistä oli talossa, hän oli lunastanut talon\nja sen irtaimiston velkakirjan. Minä rummutin haljenneita ruutuja,\nläiskytin ränstyneitä ovia, vinguin raoissa ja revelmissä: huu-i! Herra\nOvea ei olisi pitänyt haluttaa jäädä taloon. Iida ja Anna Dorotea\nitkivät kuumia kyyneliä; Johanna seisoi suorana ja kalpeana, hän puri\npeukaloaan niin että se vuosi verta, ikäänkuin se olisi auttanut! Ove\nRamel salli herra Daa'n jäädä taloon elinajakseen, mutta hän ei saanut\nkiitosta ehdotuksestaan; minä kuuntelin. Näin talottoman herran\nylpeämmin nostavan päätään, viskaavan niskaansa, ja minä paiskauduin\nhetkeksi taloa ja vanhoja lehmuksia kohti, niin että paksuin oksa\ntaittui, eikä se ollut mädäntynyt; se makasi portin edessä kuin mikäkin\nluuta, jos jollakin olisi ollut halua lakaista, ja puhtaaksi siellä\nlakaistiinkin. Niinpä niin.\n\nSe oli kova päivä, ankara hetki kestää, mutta mieli oli kova, niska\njäykkä.\n\nHe eivät omistaneet mitään paitsi vaatteet yllään; kyllä sentään:\nalkemistin lasin, joka hiljan oli ostettu ja täytetty sillä, mikä oli\nmennyt lattialle ja raapittu siitä talteen; aarre, joka lupaili, mutta\nei pitänyt lupaustaan. Valdemar Daa säilytti sitä povellaan, otti\nsauvan käteensä ja muinoin rikas herra läksi kolmen tyttärensä kanssa\nBorrebyn kartanosta. Minä puhalsin viileyttä hänen kuumille poskilleen,\nminä hyväilin hänen harmaata partaansa ja hänen pitkiä valkeita\nhiuksiaan, minä lauloin, niinkuin minä voin: Huu-uu-uu! mennä täytyy!\nmennä täytyy! Se oli rikkauden ja loiston loppu.\n\nIida ja Anna Dorotea astuivat hänen kummallakin puolellaan; Johanna\nkääntyi portilla, mitäpä siitä: onni ei kuitenkaan ottanut\nkääntyäkseen. Hän katsahti muurin punaisiin kiviin, jotka olivat\njääneet Stig marskin linnasta, ajatteliko hän hänen tyttäriään:\n\n    Kävi vanhin käteen nuorimman\n    ja he lähtivät suureen maailmahan!\n\nAjatteliko hän tuota laulua? Täällä heitä oli kolme — isä oli mukana!\nHe astelivat tietä, jota he olivat ajaneet vaunuissa, kerjäläisinä\nmenivät he isänsä kanssa Smidstrupin alueelle savimökkiin, joka oli\nvuokrattu kymmenestä markasta vuodessa, uudelle tilalleen, missä seinät\nolivat tyhjät ja astiat tyhjät. Varikset ja naakat lentelivät heidän\nylitseen ja kirkuivat kuin pilkaten: \"pois pesästä! pois pesästä! kraa!\nkraa!\" niinkuin linnut kirkuivat Borrebyn metsässä, kun puut\nkaadettiin.\n\nHerra Daa ja hänen tyttärensä sen kyllä huomasivat; minä puhalsin\nheidän korvissaan, parasta oli olla sitä kuuntelematta.\n\nNiin asettuivat he savimökkiin Smidstrupin maalla — ja minä lensin yli\nsoiden ja maiden, läpi paljaiden pensasaitojen ja lehdettömien metsien\navovesille, muille maille. — Huu-uu-uu! mennä täytyy! mennä täytyy!\nVuodet umpeensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMiten kävi Valdemar Daan, miten kävi hänen tyttäriensä? Tuuli kertoo:\n\n— Viimeinen heistä, jonka näin, niin, viimeisen kerran, oli Anna\nDorotea, kalpea hyasintti — nyt hän oli vanha ja käyrävartinen; se oli\npuoli vuosisataa myöhemmin. Hän eli kauimmin, hän tiesi kaikki tyynni.\n\nTuolla kankaalla, Viborgin kaupungin luona, oli tuomiorovastin uusi\nkomea pykäläpäätyinen kartano, tehty punaisesta tiilestä. Sauhu nousi\nrasvaisena piipusta. Lempeä rouva ja kauniit tyttäret istuivat\nulkonevassa ikkunassa ja katselivat puutarhan riippuvien\nkurjenhernepensaiden yli ruskealle nummelle — mitä he katselivat? He\nkatselivat haikaranpesää luhistuvan talon katolla. Katto kasvoi\nsammalta ja kelttoa, mikäli siinä oli kattoa, sitä peitti suurimmaksi\nosaksi haikaranpesä, ja se oli ainoa, josta pidettiin huolta, haikara\npiti sen kunnossa.\n\nSitä taloa sopi katsella, ei koskettaa. Minun täytyi liikkua varovasti,\nsanoi tuuli. — Haikaranpesän tähden sai talo olla pystyssä, muutenhan\nse oli kuin mikäkin pelätin nummella. Haikaraa ei tuomiorovastin väki\ntahtonut karkoittaa, niin sai hökkeli seisoa ja sen asukasraukka asua\nsiinä; siitä hänen oli kiittäminen egyptiläistä lintua — tai oliko se\nkiitos siitä, että hän kerran rukoili hänen mustan villin veljensä\npesän puolesta Borrebyn metsässä? Silloin oli hän, raukka, nuori lapsi,\nhento, kalpea hyasintti aatelisessa yrttitarhassa. Hän muisti sen\nkaiken: Anna Dorotea.\n\n\"Oh! oh!\" — niin, ihmiset voivat huoata niinkuin tuuli kaislojen ja\nruokojen joukossa. \"Oh! — kellot eivät soineet haudallasi, Valdemar\nDaa! Köyhät koulupojat eivät laulaneet, kun Borrebyn entinen herra\nlaskettiin maahan! — Oh! Kaikki toki loppuu, kurjuuskin loppuu! —\nIida siskosta tuli talonpojan vaimo; se oli isällemme kovin kolaus!\nTyttären miehenä kurja orja, jota herra saattoi rangaista panemalla\nhänet ratsastamaan teräväsyrjäisen puun päälle. — Nyt hän kai makaa\nmaan alla? Ja sinä myöskin, Iida! — Oi niin! oi niin! Loppu ei\nkuitenkaan vielä ole tullut. Minua vanhaa raukkaa, minua köyhää\nraukkaa, vapahda minut, armorikas Kristus!\"\n\nSe oli Anna Dorotean rukous siinä surkeassa talossa, joka sai olla\npystyssä haikaran tähden.\n\n— Reippaimman sisaruksista otin minä haltuuni, sanoi tuuli, — hänen\npukunsa tuli leikatuksi niinkuin hänen mielensä kerran muovatuksi.\nKöyhänä miehenä hän tuli ja otti pestin eräältä kipparilta;\nharvasanainen hän oli, äreän näköinen, mutta teki työnsä halusta.\nKiivetä ei hän kuitenkaan osannut — niin minä puhalsin hänet kannen\nyli, ennenkuin kukaan tiesi, että hän oli naishenkilö, ja se oli kyllä\nminun puoleltani hyvin tehty, sanoi tuuli.\n\n— Oli pääsiäisaamu niinkuin silloinkin, kun Valdemar Daa luuli\nkeksineensä punaisen kullan, silloin minä kuulin haikaran pesän alta,\nhataroiden seinien välitse virrenveisuuta, Anna Dorotean viimeisen\nvirren.\n\nEi ollut ikkunaa, oli vain läpi seinässä; aurinko tuli kultakimpaleena\nja asettui siihen. Siinäpä oli loistoa! Hänen silmänsä murtui, hänen\nsydämensä murtui! Niin olisi käynyt joka tapauksessa, jollei aurinko\nsinä aamuna olisikaan paistanut häneen.\n\nHaikara soi hänelle katon hänen kuolemaansa asti! Minä lauloin hänen\nhautansa ääressä, sanoi tuuli, — minä lauloin hänen isänsä haudan\nääressä, minä tiedän, missä se on ja missä hänen hautansa on, sitä ei\nkukaan muu tiedä.\n\nUudet ajat, toiset ajat! Vanhoista maanteistä tehdään aidattuja aloja,\nrauhoitetuista haudoista tulee vilkasliikkeinen maantie — ja pian\ntulee höyry vaunujonoineen ja humisee hautojen päällitse, hautojen,\njotka ovat unohdetut niinkuin nimetkin. Huu-uu-uu! mennä täytyy!\n\nTämä on tarina Valdemar Daa'sta ja hänen tyttäristään. Kertokaa, te\nmuut, se paremmin, jos osaatte! sanoi tuuli ja kääntyi.\n\nSen tiensä se meni.\n\n\n\n\nTYTTÖ, JOKA ASTUI LEIVÄN PÄÄLLE.\n\n\nKai sinä olet kuullut puhuttavan tytöstä, joka astui leivän päälle,\njotta ei tahrisi kenkiänsä, ja kuinka huonosti hänen kävi. Se on sekä\nkirjoitettu että painettu.\n\nHän oli köyhä lapsi, ylpeä ja kopea, hän oli huonoa ainesta, niinkuin\nsanotaan. Aivan pienenä tyttöpahaisena huvitti häntä ottaa kiinni\nkärpäsiä, nyppiä niiltä siivet ja tehdä ne matelijoiksi. Hän otti\nturilaan ja sittiäisen, pisti kummankin neulaan, asetti sitten vihreän\nlehden tai pienen paperikappaleen ylhäälle niiden jalkojen kohdalle, ja\neläin raukka piteli kiinni siitä, kierteli ja käänteli päästäkseen irti\nneulasta.\n\n— Nyt sittiäinen lukee! sanoi pieni Inkeri, — kas kuinka se kääntelee\nlehteä!\n\nKasvaessaan ei hän käynyt paremmaksi, vaan mieluummin pahemmaksi, mutta\nkaunis hän oli ja se oli hänen onnettomuutensa, muuten häntä kyllä\nolisi kuritettu toisin kuin tapahtui.\n\n— Se pää vaatii väkevää lipeää! sanoi hänen oma äitinsä. — Sinä olet\nlapsena usein astunut esiliinani päälle, pelkään että vanhempana tulet\nastumaan sydämeni päälle.\n\nJa sen hän todella tekikin.\n\nHän joutui nyt maalle palvelemaan ylhäisten ihmisten luo. He kohtelivat\nhäntä niinkuin hän olisi ollut heidän oma lapsensa, ja sen mukaan hänet\npuettiin, kaunis hän oli ja ylpeys kasvoi.\n\nVuoden ajan hän oli ollut poissa, silloin sanoi hänen herrasväkensä\nhänelle. Sinun pitäisi toki kerran käydä tervehtimässä vanhempiasi,\npieni Inkeri!\n\nHän läksikin, mutta vain näyttäytyäkseen, heidän piti nähdä, miten\nhieno hänestä oli tullut. Mutta kun hän pääsi kylän veräjälle ja näki\ntyttöjä ja nuoria miehiä juttelemassa lammikon luona tienvarrella, ja\njuuri missä hänen äitinsä istui kivellä lepäämässä, vierellään kimppu\nrisuja, jotka hän oli koonnut metsästä, niin kääntyi Inkeri takaisin,\nhäntä hävetti, että hänellä, joka oli niin hienosti puettu, piti olla\näitinä tuollainen raukka, joka keräili tikkuja. Hän ei ensinkään\nkatunut sitä, että hän kääntyi takaisin, häntä vain suututti.\n\nNyt kului taasen puoli vuotta.\n\n— Sinun pitäisi sentään jonakin päivänä lähteä kotiin katsomaan\niäkkäitä vanhempiasi, pieni Inkeri! sanoi hänen emäntänsä. — Tuossa\nsaat suuren vehnäleivän, jonka voit viedä heille tuliaisiksi; he\ntulevat iloisiksi, kun saavat sinut nähdä.\n\nJa Inkeri puki ylleen parhaat vaatteensa ja uudet kenkänsä ja hän nosti\nhelmansa ja asteli hyvin varovaisesti, saadakseen jalkansa pysymään\npuhtaina ja hienoina, ja siitähän ei häntä saattanut moittia. Mutta kun\nhän tuli siihen, missä polku kävi suomaan poikki ja oli vetistä ja\nlikaista pitkän matkaa, niin paiskasi hän leivän likaan astuakseen sen\npäälle ja päästäkseen kuivin jaloin yli. Mutta juuri silloin, kun hän\nastui toiselle jalalle ja nosti toista, vaipui leipä ja hän sen mukana,\nsyvemmälle ja syvemmälle, hän hävisi kokonaan, eikä näkyviin jäänyt\nkuin musta, kupliva suo.\n\nSellainen on tarina.\n\nMinne hän joutui? Hän tuli alas suoeukon luo, joka tekee juomaa.\nSuoeukko on keijukaistyttöjen täti, nämä kyllä tunnetaan, niistä on\nkirjoitettu laulujakin ja niitä on maalattu, mutta suoeukosta ihmiset\ntietävät vain, että kun niityt kesällä höyryävät, niin suoeukko panee\njuomaa. Alas hänen panimoonsa Inkeri vaipui ja siellä ei kukaan kauan\nkestä. Rikkasäiliö on valoisa loistohuone suoeukon panimon rinnalla!\nJokainen amme löyhkää niin, että ihmiset pyörtyvät, ja sitten seisovat\nammeet ahdettuina päälletysten, ja jos jossakin niiden välillä on pieni\naukko, josta pääsee läpi, niin ei siitä voi mennä kaikkien niiden\nmärkien rupikonnien ja lihavien käärmeiden vuoksi, jotka täällä\ntakertuvat toisiinsa. Tänne alas vaipui pieni Inkeri. Koko tuo\niljettävä elävä kerä oli niin jäätävän kylmä, että kaikki hänen\njäsenensä värisivät, niin, hän jähmettyi sen ääressä jähmettymistään.\nLeivässä hän oli kiinni ja se veti häntä niinkuin meripihkanappi vetää\nkorrenkappaletta.\n\nSuoeukko oli kotona, piru ja hänen isoäitinsä olivat sinä päivänä\ntulleet katsomaan panimoa, ja tämä isoäiti on vanha, hyvin myrkyllinen\nnaishenkilö, joka ei milloinkaan ole työttömänä. Hän ei koskaan lähde\nulos ottamatta käsityötä mukaansa, se oli hänellä täälläkin. Hän neuloi\nkutittavia anturoita pantaviksi ihmisten kenkiin ja sitten ei heillä\nollut mitään rauhaa; hän kirjaeli valhetta ja harsi ajattelemattomia\nsanoja, jotka olivat pudonneet maahan, tuottaen vahinkoa ja turmiota.\nNiin, hän osasi neuloa, kirjaella ja kutoa, tuo vanha isoäiti!\n\nHän näki Inkerin, pani lasin silmänsä eteen ja katsoi häneen vielä\nkerran. \"Sillä tytöllä on taipumuksia!\" sanoi hän, \"pyydän luovuttamaan\nhänet minulle muistoksi käynnistäni täällä! Hänestä tulee sopiva\njalusta lastenlastenlasteni odotushuoneeseen.\"\n\nJa hän sai hänet. Sillä lailla joutui pieni Inkeri helvettiin. Sinne\neivät ihmiset aina karkaa suoraa päätä, vaan he voivat päästä\nsivuteitä, kun heillä on taipumuksia.\n\nSe oli loputtoman suuri odotushuone, pyörrytti, kun katsoi eteenpäin ja\npyörrytti, kun katsoi taaksepäin. Ja sitten siellä seisoi nääntyvä\njoukko, joka odotti, että armon ovi avattaisiin; ne saivat odottaa\nkauan! Suuret, lihavat, hyllyttelevät hämähäkit kutoivat tuhatvuotista\nseittiä heidän jalkojensa yli ja tämä seitti kietoi niinkuin\njalkaraudat ja piteli niinkuin kuparikahleet; ja tämän lisäksi oli joka\nsielussa ikuinen levottomuus, tuskan levottomuus. Saituri seisoi ja oli\nunohtanut raha-arkkunsa avaimen, ja se oli jäänyt suulle, tiesi hän.\nNiin, käy pitkäksi luetella kaikkia lajeja piinaa ja vaivaa, mitä\ntäällä tunnettiin. Inkeristä tuntui kammottavalta seisoa jalustana, hän\noli ikäänkuin jaloistaan sotkettu kiinni leipään.\n\n— Sen siitä saa, kun tahtoo pitää jalkansa puhtaina, sanoi hän\nitsekseen. — Kas, kuinka ne mulkoilevat minuun! Niin, ne katselivat\nkaikki häneen, niiden pahat himot loistivat silmistä ja puhuivat ilman\nääntä suupielistä, jotka olivat hirvittävät nähdä.\n\n— Minua mahtaa katsella ilokseen, ajatteli pieni Inkeri, — minulla on\nkauniit kasvot ja hyvät vaatteet! Ja nyt hän kiersi silmiään, niska oli\nliian jäykkä. Kas, kuinka hän oli likaantunut suoeukon panimossa, sitä\nei hän ollut ajatellut. Vaatteet olivat kuin yhden ainoan suuren\nlimaläiskän peittämät, käärme oli asettunut riippumaan hänen hiuksiinsa\nja roikkui alas niskaan, ja jokaisesta hänen hameensa poimusta pilkisti\nesiin rupikonna, joka haukkui kuin hengenahdistusta poteva sylikoira.\nSe oli hyvin ilkeää. — Mutta muutkin täällä ovat kauhean näköiset!\nlohdutteli hän itseään.\n\nKaikkein pahinta oli hänestä kuitenkin se hirveä nälkä, jota hän tunsi;\neikö hän sitten voinut kumartua taittamaan palasta leivästä, jonka\npäällä hän seisoi? Ei, selkä oli kangistunut, käsivarret ja kädet\nolivat kangistuneet, koko hänen ruumiinsa oli kuin kivipatsas,\nainoastaan silmiä päässään hän saattoi kiertää, kiertää aivan ympäri,\nniin että ne katselivat taaksepäin ja se se oli ruman näköistä. Ja\nsitten tulivat kärpäset, ne ryömivät hänen silmiensä päällitse,\nedestakaisin, hän vilkutti silmiään, mutta kärpäset eivät lähteneet\nlentoon, sillä ne eivät voineet: niiltä oli nypitty siivet, niistä oli\ntullut matelijoita. Se oli piinaa. Ja sitten tuo nälkä, niin, vihdoin\nhänestä tuntui, että hänen sisälmyksensä itse söivät itsensä ja hän\nkävi sisällisesti niin tyhjäksi, niin kauhistuttavan tyhjäksi.\n\n— Jos tätä jatkuu, niin minä en kestä sitä! sanoi hän, mutta hänen\ntäytyi kestää ja sitä jatkui jatkumistaan.\n\nSilloin putosi polttava kyynel hänen päälaelleen, se vieri alas hänen\nkasvojaan ja rintaansa, leipään asti, putosi vieläkin kyynel, putosi\nmonta. Kuka itki pientä Inkeriä? Eikö hänellä maan päällä ollut äiti?\nSurun kyyneleet, jotka äiti itkee lapsensa tähden, saavuttavat sen\naina, mutta ne eivät tuota huojennusta, ne polttavat, ne tekevät tuskan\nvain suuremmaksi. Ja sitten tämä sietämätön nälkä ja se ettei hän\nvoinut ulottua leipään, jota hän polki jalallaan! Vihdoin oli hänellä\nse tunne, että kaikki hänen sisässään itse oli mahtanut syödä itsensä,\nhän oli kuin ohut, ontto putki, joka veti jokaisen äänen itseensä. Hän\nkuuli selvästi kaikki mikä ylhäällä maan päällä koski häntä, ja se mitä\nhän kuuli, oli pahaa ja kovaa. Hänen äitinsä kyllä itki katkerasti ja\noli suruissaan, mutta lisäsi: \"Ylpeys käy lankeemuksen edellä! Se oli\nsinun onnettomuutesi, Inkeri! Kuinka sinä oletkin tuottanut surua\näidillesi!\"\n\nHänen äitinsä ja kaikki siellä ylhäällä tiesivät hänen syntinsä, että\nhän oli astunut leivän päälle, vaipunut maahan ja jäänyt sille\ntielleen. Karjapaimen oli kertonut sen, hän oli itse nähnyt sen\nmäentöyräältä.\n\n— Kuinka sinä oletkin tuottanut surua äidillesi, Inkeri! sanoi äiti.\n— Niin, kyllä minä sen arvasin!\n\n— Etten minä koskaan olisi syntynyt! ajatteli Inkeri, — se olisi\nollut minulle paljon parempi. Ei auta, että äitini vaikeroi.\n\nHän kuuli herrasväkensä, noiden kunnon ihmisten, jotka olivat olleet\nhänelle kuin vanhemmat, puhuvan. \"Hän oli synnillinen lapsi\", sanoivat\nhe, \"hän ei antanut arvoa Jumalan lahjoille, vaan polki ne jalkojensa\nalle, armon ovi tulee olemaan hänen vaikea avata.\"\n\n— Olisivat kurittaneet minua paremmin! ajatteli Inkeri, — ottaneet\nminusta oikut, jos niitä oli minussa.\n\nHän kuuli, että hänestä julkaistiin kokonainen laulu, \"Ylpeä tyttö,\njoka astui leivän päälle saadakseen kenkänsä pysymään hienoina\", ja\nsitä laulettiin kautta maan.\n\n— Että siitä pitääkin kuulla niin paljon ja kärsiä niin paljon!\najatteli Inkeri. — Saisi toisiakin rangaista heidän vioistaan! Niin,\nsilloin olisikin paljon rankaisemista! Hui, kuinka minä kidun!\n\nJa hänen mielensä kävi vieläkin kovemmaksi kuin hänen kuorensa.\n\n— Täällä alhaalla, tässä seurassa ei tulla paremmiksi! Enkä minä tahdo\ntulla paremmaksi! Kas, kuinka he mulkoilevat!\n\nJa hänen mielensä kävi häijyksi ja katkeraksi kaikkia ihmisiä kohtaan.\n\n— Nytpä niillä on jotakin kertomista siellä ylhäällä! —- hui, kuinka\nminä kidun!\n\nJa hän kuuli, että hänen tarinansa kerrottiin lapsille, ja pienokaiset\nkutsuivat häntä jumalattomaksi Inkeriksi. \"Hän oli niin paha\", sanoivat\nhe, \"niin häijy, häntä pitäisi oikein kiduttaa!\"\n\nLasten suussa oli aina kovia sanoja hänestä.\n\nEräänä päivänä, kun viha ja nälkä kaivelivat hänen ontossa kuoressaan\nja hän kuuli nimeään mainittavan ja tarinaansa kerrottavan eräälle\nviattomalle lapselle, pienelle tytölle, tunsi hän, että pienokainen\npurskahti itkuun kuunnellessaan tarinaa kopeasta, koreilunhaluisesta\nInkeristä.\n\n— Mutta eikö hän enää milloinkaan tule tänne ylös? kysyi pieni tyttö.\n\nJa hänelle vastattiin:\n\n— Hän ei koskaan enää tule tänne ylös!\n\n— Mutta jos hän nyt tahtoo pyytää anteeksi eikä koskaan enää tee sitä?\n\n— Mutta hän ei tahdo pyytää anteeksi! sanoivat he.\n\n— Minä tahtoisin niin mielelläni, että hän tekisi sen! sanoi pieni\ntyttö ja oli aivan lohduton. — Minä annan nukkekaappini, jos hän saa\ntulla ylös! Inkeri-raukalla on niin hirveää!\n\nJa nuo sanat tunkivat suoraan Inkerin sydämeen, ne ikäänkuin tekivät\nhänelle hyvää. Ensi kerran sanoi joku: \"Inkeri-raukka!\" lisäämättä\nvähintäkään hänen vioistaan. Pieni viaton lapsi itki ja rukoili hänen\npuolestaan, hänen tuli niin kumma olla, hän olisi itse mielellään\nitkenyt, mutta hän ei voinut itkeä, ja sekin oli kidutusta.\n\nSitä mukaa kuin vuodet siellä ylhäällä vierivät — alhaalla ei\ntapahtunut mitään muutosta —, kuuli hän harvemmin ääniä sieltäpäin,\nhänestä puhuttiin vähemmin. Silloin hän eräänä päivänä kuuli\nhuokauksen: \"Inkeri! Inkeri! Kuinka sinä oletkin tuottanut minulle\nsurua! Sanoinhan minä sen!\" Se oli hänen äitinsä, joka kuoli.\n\nJoskus hän kuuli vanhan herrasväkensä mainitsevan nimeään ja lempeimmät\nsanat mitä emäntä lausui, olivat: \"Näenköhän minä enää koskaan sinua,\nInkeri! Eihän sitä tiedä, mihin joutuu!\"\n\nMutta Inkeri toki kyllä ymmärsi, ettei hänen kelpo emäntänsä koskaan\nvoinut joutua sinne, missä hän oli.\n\nNiin kului taasen pitkä, katkera aika.\n\nSilloin kuuli Inkeri uudelleen nimeään mainittavan ja näki ylhäällä\npäänsä päällä ikäänkuin kahden kirkkaan tähden loistavan; ne olivat\nkaksi lempeää silmää, jotka sulkeutuivat maan päällä. Niin monta\nvuotta oli kulunut siitä, kun tuo pieni tyttö lohduttomana itki\n\"Inkeri-raukan\" tähden, että lapsesta oli tullut vanha vaimo, jonka\nJumala nyt tahtoi kutsua luokseen, ja juuri tällä hetkellä, jolloin\najatukset kohosivat koko elämän melusta, muisti hänkin, kuinka hänen\npienenä lapsena oli pitänyt katkerasti itkeä kuullessaan Inkerin\ntarinaa. Tuo aika ja tuo vaikutus astuivat niin ilmi elävinä vanhan\nvaimon eteen hänen kuolinhetkellään, että hän aivan ääneen huudahti:\n\"Herra Jumalani, enköhän minäkin niinkuin Inkeri, usein ole\najattelematta tallannut sinun siunauksesi lahjoja, enköhän minäkin ole\nkulkenut ylpeys mielessä, mutta sinä et armossasi ole antanut minun\nvaipua, vaan pitänyt minua pystyssä. Älä hylkää minua viimeisellä\nhetkelläni!\"\n\nJa vanhuksen silmät sulkeutuivat ja sielun silmät avautuivat näkemään\nsalattuja asioita, ja kun Inkeri niin elävänä oli hänen viimeisissä\najatuksissaan, näki hän hänet, näki miten syvälle hän oli vaipunut, ja\ntämän nähdessään purskahti hurskas sielu itkuun, taivaan valtakunnassa\nseisoi hän kuin lapsi ja itki Inkeri-raukkaa. Nuo kyyneleet ja\nrukoukset soivat kuin kaiku alas onttoon, tyhjään kuoreen, joka ympäröi\nvangittua, kidutettua sielua. Aavistamaton rakkaus ylhäältä valtasi\nsen: Jumalan enkeli itki häntä! Kuinka tämä hänelle suotiinkin!\nKidutettu sielu ikäänkuin kokosi mielessään jokaisen maisen elämän\nteon, jonka se oli toimittanut, ja se itkeä hytki tavalla, jolla ei\nInkeri milloinkaan ollut voinut itkeä. Suru hänen itsensä vuoksi täytti\nhänet, hänestä tuntui, ettei armon ovi milloinkaan voisi avautua\nhänelle ja samassa kun hän murtuneena tunnusti tämän, lankesi valonsäde\nalas helvetin kuiluun, säde tuli voimakkaampana kuin auringonsäde, joka\nsulattaa lumiukon, minkä pojat pystyttivät pihalle, ja silloin —\npaljon nopeammin kuin lumihiutale, joka putoaa lapsen lämpöiselle\nsuulle, sulaa pisaraksi — haihtui Inkerin kivettynyt hahmo; pieni\nlintu lensi salaman murtoviivan teitä ylös ihmismaailmaa kohti, mutta\narkana ja peloissaan se suhtautui kaikkeen ympärillään, se ujosteli\nitseään ja kaikkia eläviä olentoja ja haki nopeasti suojaa pimeässä\nlävessä, jonka se löysi rappeutuneesta muurista! Täällä se istua\nkyyrötti, koko ruumis väristen, se ei voinut äännähtääkään, sillä ei\nollut ääntä; se kyyrötti pitkän aikaa ennenkuin se levollisesti saattoi\nnähdä ja tajuta koko ihanuuden tuolla ulkona. Niin, ihanaa oli: ilma\noli raikasta ja lauhaa, kuu paistoi kirkkaasti, puut ja pensaat\ntuoksuivat. Ja sitten siellä, missä se istui, oli niin suloista, sen\nhöyhenpuku oli niin hieno ja puhtoinen. Oi, minkä rakkauden ja loiston\nsynnyttämää kaikki luotu sentään on! Kaikki ajatukset, mitkä liikkuivat\nlinnun rinnassa, pyrkivät laulaen ilmoille, mutta lintu ei jaksanut,\nmielellään se olisi laulanut niinkuin keväällä käki ja satakieli.\nJumala, joka kuulee madonkin äänettömän ylistyslaulun, kuuli senkin\nylistyslaulun, joka kumpusi ajatussointuina niinkuin psalmi soi Davidin\nrinnassa, ennenkuin se sai sanat ja sävelen.\n\nAjatuksissa kasvoivat ja paisuivat nämä äänettömät laulut viikkojen\nkuluessa, niiden täytyi päästä purkautumaan, hyvän työn ensi kertaa\nkohottaessa siipiään — sellainen oli tehtävä!\n\nNyt tuli pyhä joulujuhla. Talonpoika pystytti aivan seinän luo salon ja\nsitoi siihen puimattoman kauralyhteen, jotta taivaan linnuillakin olisi\niloinen joulu ja hyvä ateria tänä Vapahtajan aikana.\n\nJa aurinko nousi jouluaamuna ja paistoi olkilyhteeseen ja kaikki\nvisertelevät linnut lentelivät ateriasalon ympärillä. Silloin helähti\nseinästäkin: \"pii, pii!\" Paisuva ajatus tuli ääneksi, tuo heikko\npiipatus oli kokonainen riemulaulu, hyvän työn ajatus oli herännyt, ja\nlintu lensi ulos piilostaan. Taivaan valtakunnassa kyllä tiedettiin,\nmikä lintu se oli.\n\nTalvi yltyi todenperään, vedet olivat paksussa jäässä, linnuilla ja\nmetsän eläimillä oli kova aika ravinnon puolesta. Pieni lintu lensi\npitkin maantietä ja etsi ja löysikin reenjäljistä sieltä täältä\njyväsen, syöttöpaikoilta se tapasi pari leivänmurusta, niistä se söi\nvain yhden ainoan, mutta kutsui paikalle kaikki muut nälkiintyneet\nvarpuset saamaan ruokaa. Se lensi kyliin, katseli yltympäri, ja siellä,\nmissä lempeä käsi oli sirotellut leipää ikkunan alle, söi se itse vain\nyhden ainoan murusen, mutta antoi kaikki muille.\n\nTalven kuluessa oli lintu koonnut ja antanut niin monta leivänmurusta,\nettä ne yhteensä painoivat niin paljon kuin koko se leipä, jonka päälle\npieni Inkeri oli astunut, jotta ei tahrisi hienoja kenkiään, ja kun\nviimeinen leivänmurunen oli löydetty ja annettu pois, kävivät linnun\nharmaat siivet valkoisiksi ja levittäytyivät.\n\n— Tuolla lentää järven yli tiira! sanoivat lapset, jotka näkivät\nvalkoisen linnun. Milloin se sukelsi alas järveen, milloin se kohosi\nkirkkaaseen auringonpaisteeseen; se loisti, oli mahdoton tietää, minne\nse joutui. He sanoivat, että se lensi suoraan aurinkoon.\n\n\n\n\nTORNINVARTIA OLLI.\n\n\n— Maailmassa mennään ylös ja alas ja alas ja ylös, nyt minä en voi\npäästä korkeammalle! sanoi torninvartia Olli. — Ylös ja alas ja alas\nja ylös — sitä saavat useimmat kokea. Itse asiassa meistä kaikista\nvihdoin tulee torninvartioita, me katselemme elämää ja asioita\nylhäältäpäin.\n\nNiin jutteli tornissa Olli, ystäväni, vanha vartia, hauska, puhelias\nveitikka, joka näytti sanovan kaikki ja kuitenkin kätki niin paljon\nvakavuutta sydämen pohjaan. Niin, hän oli parempia ihmisiä, toiset\nväittivät että hän oli konferenssineuvoksen poika, tai olisi voinut\nolla sellainen, hän oli harjoittanut opintoja, ollut apuopettajana,\nlukkarinapulaisena, mutta mitäpä se auttoi! Silloin hän asui lukkarin\nluona, hänellä piti olla vapaa täysihoito talossa; silloin hän vielä\noli nuori ja hieno, niinkuin sanotaan: hän tahtoi, että hänen\nsaappaansa harjattaisiin kiiltomusteella, mutta lukkari tahtoi antaa\nvain rasvamustetta, ja siitä he joutuivat epäsopuun; toinen puhui\nitaruudesta, toinen turhamaisuudesta, musteesta tuli musta syy vihaan,\nja niin he erosivat. Mutta sitä, mitä hän oli vaatinut lukkarilta,\nvaati hän myöskin maailmalta: kiiltomustetta, ja hän sai aina vain\nrasvamustetta — silloin hän vetäytyi pois kaikkien ihmisten luota ja\nrupesi erakoksi, mutta elää erakkoelämää ja tulla toimeen keskellä\nsuurta kaupunkia voi ainoastaan kirkontornissa, sinne hän nousi ja\npoltti piippuaan yksinäisellä retkellään. Hän katseli alas ja hän\nkatseli ylös, ajatteli ja kertoi omalla tavallaan mitä näki\nja mitä ei nähnyt, mitä luki kirjoista ja mitä omasta sielustaan.\nMinä lainasin hänelle usein lukemista, hyviä kirjoja, ja seurastaan\nihminen tunnetaan. Hän ei sanonut pitävänsä englantilaisista\nkotiopettajatarromaaneista, ei myöskään ranskalaisista, jotka olivat\nkeitetyt tuulenhengähdyksistä ja rusinanvarsista, ei, elämäkertoja hän\ntahtoi, kirjoja, joissa kuvattiin maailman ihmeitä. Minä kävin hänen\nluonaan ainakin kerran vuodessa, tavallisesti heti uudenvuoden jälkeen,\nhänellä oli silloin aina mielessä jotakin, joka liittyi hänen\najatuksiinsa vuodenvaihteessa.\n\nKerron tässä kahdesta vierailusta ja käytän hänen omia sanojaan, mikäli\nvoin.\n\n\nEnsimäinen vierailu.\n\nNiiden kirjojen joukossa, jotka viimeksi olin lainannut Ollille, oli\nteos vierukivistä, joka varsinkin oli tuottanut hänelle iloa ja\ntäyttänyt hänen mielensä.\n\n— Niin, ne ovat oikeita riemuvanhuksia nuo vierukivet, sanoi hän, —\nja niiden ohi kuljetaan mitään ajattelematta, sen minä itse olen tehnyt\nsekä maalla että rannalla, missä niitä makaa joukoittain. Tallataan\nkatukiviä, noita kaikkein vanhimpien muinaisjäännösten jätteitä! Sen\nolen itse tehnyt. Nyt minä kunnioitan jokaista katukiveä. Kiitos tuosta\nkirjasta, se on vallannut minun mieleni, työntänyt syrjään vanhat\najatukset ja tottumukset, tehnyt minut halukkaaksi lukemaan enemmän\nsitä lajia. Maan romaani on sentään merkillisin kaikista romaaneista!\nVahinko, ettei voi lukea ensimäisiä osia, ne kun ovat kirjoitetut\nkielellä, jota me emme ole oppineet; pitää lukea maakerroksista,\npiikivistä, kaikista maankausista ja sitten esiintyvät toimivat\nhenkilöt vasta kuudennessa osassa, herra Aatami ja rouva Eeva; se on\nmonelle lukijalle hiukan liian myöhäistä, he tahtovat heidät heti, niin\nminäkin. Se on romaani täynnä seikkailuja ja kaikki me olemme niissä\nmukana. Me kompuroimme ja kampuroimme ja pysymme paikoillamme, mutta\npallo kiertää kiertämistään eikä kuitenkaan läikäytä valtamerta\npäällemme. Kuori, jolla me kävelemme, pysyy koossa, me emme putoa sen\nläpi; ja niin kestää tätä tarinaa miljoonia vuosia ja siinä havaitaan\nlakkaamatonta edistystä. Kiitos vierukivikirjasta! Ne ne ovat poikia,\nne vasta osaavat kertoa, kun niikseen tulee! Eikö olekin mukavaa noin\njoskus mennä aivan mitättömäksi, kun istuu niin korkealla kuin minä, ja\nsilloin saada muistutus, että me kaikki — kiiltomusteinemme päivinemme\n— vain olemme minuutinikäisiä muurahaisia maan mättäällä, olimmepa\nsitten ritarinauhalla koristettuja muurahaisia, tai minkä arvon\nmuurahaisia hyvänsä. Ihminen tulee niin surkean nuoreksi näiden\nmiljoonia vuosia vanhojen vierukivien rinnalla. Luin kirjaa uudenvuoden\naattona ja elin siinä niin kokonaan, että unohdin tavanmukaisen\nhuvitukseni uudenvuoden yönä: katsoa \"villiä ratsastusta Amageriin\".\nNiin, sitä te kyllä ette tunne!\n\nNoitien retki luudanvarsilla kyllä on tuttu, se tapahtuu juhannusyönä\nKyöpelinvuoreen, mutta sitten on myöskin tuo villi ratsastus, se on\nkotimainen ja nykyaikainen, se tapahtuu Amageriin uudenvuodenyönä.\nKaikki huonot runoilijat, runoilijattaret, soittoniekat,\nsanomalehdenkirjoittajat ja taiteelliset julkisuudet, ne jotka eivät\nole mistään kotoisin, ratsastavat uudenvuodenyönä ilman halki\nAmageriin; ne istuvat hajareisin siveltimensä tai hanhenkynänsä\nselässä, teräskynä ei kanna, se on liian jäykkä. Minä näen tämän,\nniinkuin sanottu, joka uudenvuodenyönä; useimmat heistä minä voisin\nmainita nimeltä, mutta paras on välttää riitaa heidän kanssaan; he\neivät pidä siitä, että ihmiset tietävät heidän Amager-retkestään\nhanhenkynän selässä. Minulla on eräs serkuntapainen, joka on\nkalastajanvaimo ja hankkii, oman kertomuksensa mukaan, haukkumasanoja\nkolmelle arvossapidetylle lehdelle; itse hän on ollut siellä\nkutsuvieraana, hänet kannettiin sinne, hän ei itse käytä hanhenkynää\neikä osaa ratsastaa; hän on kertonut sen. Puolet siitä mitä hän sanoo,\non valhetta, mutta puolessakin on tarpeeksi. Kun hän oli siellä,\nalettiin laululla, jokainen vieraista oli kirjoittanut viisunsa ja\njokainen lauloi omansa, sillä se oli paras; se oli yhtä ja samaa, se\noli samaa rallatusta. Sitten marssi pienissä joukoissa esiin se väki,\njoka vaikuttaa ainoastaan suupelillään, siinä olivat nyt laulavat\nkellot, jotka esiintyvät seurustelussa; sitten tulivat pienet rumpalit,\njotka rummuttavat tiedot perheisiin. — Tehtiin tuttavuutta niiden\nkanssa, jotka kirjoittavat panematta nimeä alle, se merkitsee tässä\nrasvamusteen käyttämistä kiiltomusteen asemesta; siellä olivat pyöveli\nja hänen renkinsä, ja renki oli röyhkeämpi, muuten ei häntä olisi\nhuomattu; siellä oli kunnon kadunlakaisija, joka kääntelee pyttyään ja\nsanoo sen sisältöä \"hyväksi, hyvin hyväksi, erinomaisen hyväksi!\" —\nKeskellä sitä huvia, mitä tämä kaikki mahtoi tarjota, versoi\njätekuopasta varsi, puu, ääretön kukka, suuri sieni, kokonainen katto,\nse oli kunnianarvoisen seurakunnan laiskanriuku, joka piteli kaikkea,\nmitä he vanhana vuonna olivat lahjoittaneet maailmalle; tästä lenteli\nkipunoita kuin tulen liekkejä, ne olivat kaikki ne lainatut ajatukset\nja aatteet, joita he olivat käyttäneet ja jotka nyt irtaantuivat ja\nlensivät tiehensä kuin kokonainen ilotulitus. Leikittiin leikkiä \"Tuli\npalaa\", pienet runoilijat leikkivät leikkiä \"Sydän palaa\"; älyniekat\nsingauttivat sanasutkauksia, vähempään ei tyydytty. Sukkeluudet\nrämisivät ikäänkuin olisi läjäytetty tyhjiä ruukkuja oviin, tai\nruukkuja, joissa on turpeentuhkaa. Se oli erinomaisen hauskaa, vakuutti\nserkku. Oikeastaan hän sanoi koko joukon muutakin, joka oli hyvin\nhäijyä, mutta hauskaa! Minä en sano sitä, pitää olla hyvä ihminen eikä\narvostelija. Jokatapauksessa te ymmärrätte, että kun, niinkuin minä, on\nsaanut tietoonsa tuon juhlan, niin luonnollisesti aina uudenvuodenyönä\npidän varani nähdäkseni villin ratsastuksen. Jos jonakin vuonna kaipaan\nmuutamia henkilöjä, niin on uusia tullut sijaan, mutta tänä vuonna\nvieraat jäivät minulta näkemättä, minä vierin vierukivillä, vierin läpi\nmiljoonien vuosien ja näin kivien irrallaan kierivän pitkin pohjoisia\nmaita, näin niiden ajelehtivan jääkappaleilla kauan ennenkuin Noan\narkki veistettiin, näin niiden painuvan pohjaan ja taasen nousevan\nylös, nousevan tuollaiselle hiekkasärkälle, joka viittasi ylös vedestä\nja sanoi: \"tästä pitää tulla Själlanti.\" Minä näin villien lintulajien,\njoita me emme tunne, villien päällikköjen, joita me niinikään emme\ntunne, ottavan ne asuinsijoikseen, kunnes kirves iski riimumerkkinsä\npariin niistä, jotka silloin pääsivät mukaan ajanlaskuun, mutta minä\nolin aivan joutunut siitä pois, mennyt varsin mitättömäksi. Silloin\ntapahtui kolme, neljä kaunista tähdenlentoa, ne valaisivat, ajatukset\nsaivat toisen nousun. — Tottahan te tiedätte mikä tähdenlento on? Sitä\noppineet muuten eivät tiedä! — Minulla on niistä omat ajatukseni ja\notan lähtökohdakseni tämän: kuinka usein lausutaankaan salaa kiitos ja\nsiunaus jokaisesta ihmisestä, joka on toimittanut jotakin kaunista ja\nhyvää? Usein on kiitos äänetön, mutta se ei putoa maahan. Minä arvelen\nauringonpaisteen ottavan sen talteen ja auringonsäteen vuodattavan tuon\nhiljaisuudessa tunnetun, salaisen kiitoksen hyväntekijän pään päälle.\nJos kokonainen kansa läpi aikojen lähettää kiitoksensa, niin, silloin\ntulee kiitos kimppuna, putoaa tähdenlentona hyväntekijän haudalle.\nMinua suorastaan huvittaa, kun näen tähdenlentoja, varsinkin\nuudenvuodenyönä, arvaella, ketä tämä kiitoskimppu nyt voi tarkoittaa.\nTuonoin putosi loistava tähdenlento lounaan suunnalla: siunaava kiitos\nmonelle, monelle! Ketä se saattoi tarkoittaa? Varmaan se putosi,\najattelin, rantatöyräälle Flensborgin vuonon varrella, missä Danebrog,\nTanskan lippu, liehuu Schleppegtellin, Lässöen ja toverien haudoilla.\nYksi putosi keskelle maata, se putosi Sorö'hön: kimppu Holbergin\narkulle, kiitos tästä vuodesta niin monelta, kiitos ihanista\nhuvinäytelmistä!\n\nOn suurta, on iloista tietää, että meidän haudallemme putoaa\ntähdenlento — se tosin ei koske minun hautaani, minulle ei yksikään\nauringonsäde tuo kiitosta, sillä ei ole mistään kiittämistä! Minä en\npääse kiiltomusteeseen asti, sanoi Olli, — minun kohtaloni maailmassa\non saada rasvamustetta.\n\n\nToinen vierailu.\n\nTulin torniin uudenvuodenpäivänä, Olli puhui maljoista, jotka\ntyhjennettiin vanhan pisaran vaihtuessa uudeksi pisaraksi, niinkuin hän\nnimitti vuotta. Silloin minä kuulin hänen tarinansa laseista, ja siinä\noli ajatusta.\n\n— Kun kello uudenvuodenyönä on lyönyt kaksitoista, nousevat ihmiset\npöydän ympärillä seisomaan, kädessä täysi lasi ja juovat uuden vuoden\nmaljan. Vuosi aletaan lasi kädessä, se on juopoille hyvä alku! Aletaan\nvuosi menemällä nukkumaan, se on hyvä alku laiskuudelle! Uni kyllä\nvuoden mittaan tulee näyttelemään suurta osaa, lasit niinikään.\nTiedättekö te mitä asuu laseissa? kysyi hän. — Kyllä, siellä asuu\nterveys, ilo ja eloisuus! Siellä asuu harmi ja katkera onnettomuus. Kun\nminä nyt luettelen lasit, luettelen tietysti lasien arvoasteet eri\nihmisiin nähden.\n\nKatsokaapa, _ensimäinen_ lasi se nyt on terveyden lasi! Siinä kasvaa\nterveyden yrtti, pistäkää se seinänrakoon, niin voitte vuoden lopulla\nistua terveyden lehtimajassa.\n\nJos te otatte _toisen lasin_ —! niin, siitä lähtee lentoon pieni\nlintu, se visertää viattoman iloisena niin että ihminen kuuntelee ja\nehkä laulaa mukana: elämä on kaunis, älkäämme surko, iloisesti\neteenpäin!\n\n_Kolmannesta lasista_ nousee pieni siivekäs veitikka, enkelilapseksi\nhäntä tuskin voi kutsua, sillä hänessä on tontun verta ja tontun\nmieltä. Ei hän ärsytä, hän laskee leikkiä; hän asettuu korvamme taakse\nja kuiskaa meille hauskoja kaskuja; hän asettuu sydämemme sopukkaan ja\nlämmittää siellä niin että me muutumme ylenannetun iloisiksi, hyviksi\npäiksi toisten päiden arvostelukyvyn mukaan.\n\n_Neljännessä lasissa_ ei ole yrttiä, lintua eikä veitikkaa, siinä on\njärjen ajatusviiva ja sen viivan yli ei koskaan pidä mennä.\n\nJos otat _viidennen lasin_, niin itket itseäsi, joudut niin oudon\nhupaisan liikutuksen valtaan, tai saattaa myös käydä toisin: lasista\njuosta pamahtaa prinssi Karnevaali suulaana ja villinä ilosta! Hän\nvetää sinut mukaansa, sinä unohdat arvosi — jos sinulla on sellaista\n—, unohdat enemmän kuin sinun pitää ja sinulla on lupa unohtaa. Kaikki\non tanssia, laulua ja helinää. Naamiot riistävät sinut mukaansa,\npaholaisen tyttäret tulevat puettuina silkkiin ja harsoihin, hiukset\nvalloillaan, ihanin jäsenin — riistäydy irti, jos voit!\n\n_Kuudes lasi!_ — niin, siinä istuu Saatana itse, pieni, hyvin puettu,\nkaunopuheinen, miellyttävä ja sangen viehättävä mies, joka kokonaan\nymmärtää sinut, myöntää sinun olevan joka asiassa oikeassa, on koko\nsinun oma itsesi. Hän tulee lyhty kädessä saattamaan sinut kotiinsa.\nMuuan vanha taru kertoo pyhimyksestä, jonka piti valita yksi\nseitsemästä kuolemansynnistä ja hän valitsi luulonsa mukaan pienimmän,\njuoppouden, ja siinä hän teki kaikki muut kuusi syntiä. Ihminen ja\npaholainen sekoittavat keskenään verta, sellainen on kuudes lasi, ja\nsilloin versovat meissä kaikki pahat idut. Jokainen niistä kasvaa\nraamatullisen sinapinsiemenen voimalla, kasvaa puuksi, joka ulottuu yli\nkoko maailman, eikä useimmilla silloin ole muuta neuvoa kuin joutua\nsulatusuuniin ja tulla valetuiksi uudelleen.\n\nSe on lasien tarina, sanoi torninvartia Olli, — ja sen voi toistaa\nsekä kiiltomusteella että rasvamusteella. Minä esitän sen molemmilla.\n\nTällainen oli toinen vierailu Ollin luona, jos tahdot kuulla useampia,\nniin täytyy vierailuja jatkaa.\n\n\n\n"]