Kerhoista ja kotoa

KERHOISTA JA KOTOA

Kertoelmia

Kirj.

URHO KARHUMÄKI

Helsingissä, Osakeyhtiö Valistus, 1931.

SISÄLLYS:

Markan korvapuusti. Haltiakuusen tarina. Villen kesäiset puuhat. Kaksi kanaa. Pentin hokkarit. Sauna-Pekan joululahja. Raitalan Jussin patteri. Ojalan Kallen polkupyörä. Antin onkipaikka. Talonomistaja.

Markan korvapuusti.

Tämä kertomus on niiltä ajoilta, jolloin Suomessa oli vielä hopeamarkka ja jolloin satamarkkanen oli monelle vuoden työn takainen ja tavoittelemisen arvoinen päämäärä, — ja jolloin tavallinen leipurin korvapuusti maksoi viisi penniä.

Villen kodin lähellä oli kylätie ja portti, jonka availemisesta Ville oli ansainnut jo monta viittä penniä. Oli muutamia kymmenpennisiäkin tipahdellut.

Eräänä päivänä oli ajaa köryytellyt sellainen korkeampihattuinen herra, kakkulalasit silmissä, insinööri tai professori tai mikähän lienee ollut. Ville oli vetäissyt portin selälleen ja hypännyt aidalle istumaan ja salaisesti odotellut kymmenpennistä.

Mutta se professori ei ollut heittänytkään rahaa, niinkuin tavalliset kulkijat tekivät. Oli käskenyt pojan pysäyttämään hevosen ja sitten alkanut tiedustella Villen nimeä ja ikää ja sitä, että osasiko jo lukea. Kun sai kuulla, että Ville oli jo kouluakin käynyt, oli ottanut kukkaronsa, kaivanut sieltä kiiltävän rahan, kokonaisen markan ja kädestä kateen oli sen antanut!

- Tällä saat ostaa itsellesi kirjan. Opettele hyväksi lukijaksi! oli se herra lähtiessään sanonut ja naurahtanut ja kakkulalaseissa oli välähtänyt niinkuin salamoita. Sitten olivat lähteneet ajamaan.

Se oli paukaus, jota ei sattunut joka päivä eikä jokaiselle porttipojalle!

Villellä oli pieni kahdenkymmenenviidenpennin hintainen rahakukkaro, sellainen kulkukauppiaalta ostettu, sammakkoleukainen. Sen lukkona oli kaksi nuppipäistä rautalankakoukkua, kuin kaksi muurahaista nokat vastakkain. Leuat menivät niin tarkoin kiinni, että penninraha ei väliin mahtunut.

Sinne ruskeiden pennisten ja kiilloitettujen viisipennisten joukkoon pääsi professorin markka. Liian hyvä ja kaunis se oikeastaan kuparirahojen seuraan oli. Jospa olisi ollut kolmenkymmenenviidenpennin kukkaro, jossa oli sisälokero. Mutta kukapa tällaista edeltäpäin oli osannut arvata. Vai oliko kukaan poika ennen saanut portinavauksesta markan rahaa? Jos oli, niin saisi näyttää.

Näihin saakka oli Ville säilytellyt kukkaroaan sängyssä tyynyn alla. Nyt täytyi hakea turvallisempi paikka. Maantiellä liikkui kaikennäköisiä kulkijoita. Sattuu joku nostamaan tyynyä ja huomaa.

Kaapin yläosa oli lukollinen. Siellä isän ja äidinkin yhteistä säämiskäkukkaroa säilytettiin, vaikka ei siellä aina ollut edes markkaakaan. Villen markkakukkaro pistettiin sinne isomman viereen.

Mutta ei saanut mennä kukaan koskemaan, se piti muistaa. Ei edes vaihtorahaa saanut mennä kopeloimaan Villen luvatta, eikä tietämättä.

— No onko ennen sitten otettu?

— Onpa otettu!

— Jos joskus onkin, niin on maksettu takaisin.

— Ei ole maksettu!

— Mitä turhia puhut, yhteistähän tämä kaikki.

— Eipä ole, ei ainakaan professorin markka!

Monta kertaa päivässä Ville teki asiaa kaapille, vaikka äiti vakuutteli, että kyllä se siellä säilyy, säilyy siellä vähän isommatkin rahat. Ville ei niihin vakuutteluihin oikein uskonut ja muutenkin oli hauska katsella ja laskeskella, ja lisäilläkin sai toisinaan viisipennisellä.

Markka oli kuin vehnäpulla rukiisten palojen joukossa. Ei siihen tarttunut edes lika eikä vasken home. Hopea kuului olevan sellaista.

Markan rinnalla alkoi kirja askarrella mielessä. Minkähänlaisen kirjan markalla saisi? Olisi se ainakin aapisen kokoinen, suurempikin olisi, koska raamatunhistoriakaan ei maksanut kuin seitsemänkymmentäviisipenniä.

Oli luvattu, että Ville pääsisi syksymarkkinoille härkää ajamaan. Lupaukseen sisältyi erinäisiä ehtoja, jotka tosin eivät olleet mahdottomia täyttää, piti tehdä sitä ja sitä, eikä saanut tehdä sitä eikä sitä.

Markkinamatkalla saisi sitten ostaa kirjan kaupungin kirjakaupasta. Siellä kuului olevan sellaisia kauppoja, joissa myytiin vain kirjoja, niinkuin Heiskasen kaupassa myytiin kahvia, nuuskaa ja tulitikkuja.

— Mutta tietääkös isä sanoa, onko siellä markan kirjoja?

— On varmasti! Kalliimpiakin on!

Pitkä se kesä oli, varsinkin syksypuoli, tuli kumminkin loppujen lopuksi syyskuu, perunankaivu ja markkinat.

Matka härän kera kaupunkiin oli pitkä ja monivaiheinen. Päästiin kuitenkin lopulta ja saatiin härkäkin rahaksi jotenkuten. Hinta kätkettiin veli-Antin liivintaskuun ja lukotettiin varmuudeksi parilla hakaneulalla. Pari tuntia päätettiin katsella kaupunkia ja markkinoita. Sitten vielä ehdittäisiin päivän aikana tuttuun yöpymispaikkaan.

Antti ei sanottavasti välittänyt kaupungista, eikä markkinoillakaan muusta kuin hevosista. Hän kiirehti myyntitorille. Villellä oli omat mentävänsä ja mielitekonsa. Laivat ja junat oli katsottava ja sitten oli ostettava se markan kirja. Se oli koko matkan tärkein asia.

— Mutta katso aina, että osaat tähän pihaan takaisin! Ja muista olla jo kuuden aikaan! Tornista näet kellon, neuvoskeli vanhempi veli ja kiiruhti omille teilleen. Villellekin tuli kiire. Kaksi tuntia ei ollut pitkä aika.

Kyselemättä hän löysi kirjakaupan. Se oli torin kulmassa, suuri ja valoisa. Hyllyjä ja kirjoja oli siellä paljon enemmän kuin hän unissaankaan oli osannut kuvitella. Kaikki kirjat eivät mahtuneet edes hyllyille, osa oli levitetty pitkille valkoisille pöydille. Miten kalliita ne mahtoivat ollakaan? Mahtoiko olla ollenkaan markan hintaisia, niinkuin isä oli vakuutellut? Kaikkivoipa markka alkoi tuntua Villestä jo vähäiseltä kaiken esilläolevan rikkauden rinnalla.

Myyjiä oli kaksi. Kummallakin heistä oli ostajansa. Odotellessaan vuoroaan Ville katseli kirjoja ja lueskeli kansista niiden nimiä.

Kyllä piti olla rikas mies se kauppias, jolla oli noin paljon kirjoja! Ollappa hänelläkin tällainen kaunis talo ja tuommoiset kirjat! Täällä istuskelisi kaiket päivät ja illat, selailisi, katselisi ja lukisi. Hauskaa se olisi, eikä sellaisessa työssä nälkäkään tulisi.

Kirjojen hintoja ei näkynyt, ehkä ne olivat takakannessa, niinkuin raamatunhistoriassakin oli. Kun olisi uskaltanut kääntää, niin olisi nähnyt, mutta ei kaiketi niihin saanut käsin koskea. Hän katsahti käsiinsä. Ei ainakaan tällaisin käsin. Harmitti, kun ei ollut huomannut pestä. Varmuudeksi hän kätki molemmat kätensä housuntaskuihin hihansuita myöten.

— No, mitä sille nuorelle miehelle saisi olla? tiedusti toinen myyjistä.

Ville havahtui hätkähtäen.

— Jonkinlaista kirjaahan minä vain.

— Kirjaapa tietenkin. Se hyvin sopii nuorelle miehelle.

Kovin ystävälliseltä näytti se herra, vaikka oli valkoiset mansetit kaulassa ja lasikakkulat nenällä. Entäpä sen kädet? Silläpä vasta osasi olla puhtaat ja valkoiset kädet, niinkuin maidossa pestyt. Onni kerrassaan, että omat kädet olivat housun taskuissa, ja että taskut olivat niin syvät.

— Mahtaakohan täällä olla semmoisia markan kirjoja? tiedusteli Ville arasti.

— On niitä! Kahden ja kolmen! Kymmenenkin markan kirjoja on! selitti herra.

— Minä vain semmoisia yhden markan kirjoja.

— Yhden markan kirjoja kaikkein enin on!

Höyli mies se herra oli. Hän nosti pienet raput erään hyllyn viereen ja veteli sieltä myyntipöydälle kymmenkunta pientä kirjaa. Joukossa oli joku vähän suurempikin, paperikantinen.

— Kas tässä aluksi. Olkaa hyvä ja katselkaa! Olkaa, sanoiko se teiksikin! Ville punastui korvannipukoita myöten. Nenänpäässä tuntui olevan jotakin tipahtavaa. Hän kääntyi syrjittäin ja pyyhkäisi salavihkaa takin hihaan.

— Yhden minä vain, semmoisen mukavan, johti hän sitten asiaan.

— Ne ovat kaikki mukavia, toinen toistaan hauskempia, pyöristi myyjä ja heitteli myyntipöydälle vieläkin kymmenkunta kirjaa.

Villelle tuli täysi hätä. Millä hän niitä katseleisi ja käänteleisi! Ja nyt se tyhjentää tuohon kohta koko hyllyn!

— Ei sillä ole yhtään väliä! Pankaa joku niistä, hän koetti pelastua.

Mutta herra oli innostunut hyllyn raivaamiseen.

— Tässä se vasta oikein hauska kirja on! Sen nimi on Risto Roopenpojan ihmeelliset seikkailut! Tämän kaikki pojat lukevat syömättä kahteen kertaan ja syötyään vielä neljään, viiteen kertaan!

Hän tuli ketterästi rapuilta alas, työnsi muut kirjat syrjempään ja tarjosi Roopenpoikaa Villen katseltavaksi. Ville oli innostumaisillaan asiaan, mutta muisti onneksi viime hetkessä onnettomat kätensä.

— Jos markalla myytte, niin minä otan sen!

— Markankahdenkymmenenviidenpennin kirja tämä oikeastaan on, mutta jos teillä markka oli määränä, niin olkoon menneeksi. Hän kääräisi kirjan ympärille valkoisen paperin, sitaisi sen narulla, pujottipa siihen vielä sellaisen mukavan nappulankin, josta sai kantaa, arvasi Ville.

Mutta samassa hän muisti taas piilotetut kätensä ja sen, että kukkaro oli hakaneulalla suljetussa povitaskussa. Täytyisi avata takki ja hakaneula... Paitakin oli rinnasta rikki... ja kädet kuin pahimmalla sepällä.

— Kas niin, olkaa hyvä! Kirjapaketti odotti valmiina pöydällä.

— Tuota... tuota, minä käyn vähän ulkona ja tulen sitten myöhemmällä ottamaan, peräytyi hän häpeillen.

— Sopii niinkin, mutta tulkaa ennen kello kuutta. Kauppa suljetaan silloin.

— Tulen varmasti! Ville pujahti ovelle, josta uusia ostajia sattui tulemaan. Ei tarvinnut vetää käsiä taskuista.

Hän kiiruhti juoksujalkaa rantaan. Hävetti äskeinen. Kunhan se herra vain ei luulisi, että en tule. Täytyy pitää se vara, että ei myöhästy. Kahdesti syömättä... mahtoi olla hauska kirja se Risto... Risto... minkä poika se taas olikaan. Ei tullut enää mieleen.

Hän joutui rantaan ja alkoi pestä käsiään. Saippuaa ei ollut, mutta hiekkaa oli vedessä. Hän otti sitä veden kera ja hankasi ja hankasi. Ei tahtonut lähteä, mitä nokea ja rasvaa lienee ollut. Millähän ihmeellä saisi kätensä niin valkoisiksi kuin kirjakaupan herran oli? Lähti lopulta näkyvä lika, ja kädet alkoivat kumminkin vähän punoittaa.

Rannassa oli useita laivoja, yksi iso oli juuri järvellä tulossa. Se mylvähti pitkään, niinkuin härkä. Kaikki muut äänet hukkuivat silloin.

Joukko ihmisiä oli tullut laivaa vastaanottamaan. Hevosmiehiäkin oli tullut nelipyöräisine kärryineen.

Villestä näytti, niinkuin se tuleva laiva iskisi kokkansa siltaan. Olikohan perää pitämässä ketään? Katon alla ja päällä kyllä näytti ihmisiä olevan. Laiva tuli vielä vähän aikaa kohti, mutta muutaman sylen etäisyydellä rannasta sen kokka kiepahti rannan mukaan ja peräpuolessa alkoi mohina käydä. Ihan vihreä vesi vaahdoksi vispautui. Aikamoinen mela siellä täytyi olla mouruamassa.

Laivan keskikatolla seisoi mies, jonka nimi oli Vellamo, lakkiin oli kirjoitettu. Sama nimi näkyi olevan laivallakin, joka nyt kelluskeli syrjittäin rantaan. Se kaksijalkainen Vellamo heitti sillalle vahvan lenkkipäisen köyden.

— Poika, pane köysi pollariin, huusi hän.

Hän kaiketi oli poika ja se pystyssä töröttävä tukinpätkä varmaankin oli pollari. Ville heitti lenkin pollarin kaulaan. Siinä vasta oli köysi ja lenkki!

Laivassa olisi varmaan ollut katselemista vaikka puoleksi päivää, mutta Villen täytyi kiirehtiä. Hän käveli rantaa asemalle päin. Siellä oli rannassa merkillinen hökötys. Se oli suuri kuin laiva, mutta avonainen kuin vene. Etupäässä oli katto. Siinä äijä seisoi ja pumppusi.

— Vettäkö te pumppaatte? tiedusteli Ville osaaottavaisena.

— Vettä! tuumi äijä ja painoi tangosta.

— Vuotaako se? koetti Ville viritellä vetistä keskustelua.

— Kunpa se vuotaisikin, mutta kun se rottelo laskee sisään. Pumppaajan selkä taipui jäykästi, niinkuin ainoastaan housunkauluksen kohdalla olisi ollut niveliä.

— Liika viisas mies, ajatteli Ville ja tokkaroi asemalle. Monta ihmeellistä laitosta sielläkin oli. Kaikkein kummallisin oli se korkeaovinen huone, johon koko veturi mahtui. Huoneen lattialla oli suuri kiekko, jonka päällä veturi pyöräytettiin ympäri kuin juusto.

Paljonkohan mahtoi kello jo olla? Tuskinpa vielä viittä, ei ainakaan lyöntiä ollut kuulunut. Ville kääntyi kumminkin jo kaupungille päin, ettei tulisi vain kiirettä.

Kaduilla oli vilkasta liikettä. Pihoista tuli ja niihin meni miehiä ja hevosia. Ääntä ja möyhinää oli kovasti, touhua ja hälinää joka taholla.

Torin laidassa oli pieniä laudoista tehtyjä taloja, joissa oli lihavia mummoja, melkein liiankin lihavia niin pieniin taloihin.

Yhden punanaamaisen mummon pöydällä oli herkullisen näköisiä korvapuusteja. Ville ei koskaan ennen ollut nähnyt niin komeita korvapuusteja.

— Mitä tuollainen pulla maksaa? tiedusti hän.

— Viisi penniä! Etkö sinä ennen korvapuustia ole ostanut?

— Pankaapa sitten yksi paperiin! Ville avasi takkinsa napit ja hakaneulan ja kaivoi sammakkoleukaisensa.

Samassa alkoivat tornikellon lyönnit kumahdella. Ville jäykistyi laskemaan lyöntejä: Yksi... kaksi... kolme... neljä... viisi... kuusi!

— No, anna sinä kellon lyödä! sanoi muori.

— Pian tänne se korvapuusti!

— Mikä ampiainen sinuun nyt pisti?

— Löi se, pisti se! Pian tänne se puusti! Ville poukkoili kuin tulisilla hiilillä.

— Raha ensin!

— Tuossa!

Hän sieppasi pullan pöydältä ja alkoi juosta kirjakauppaan päin. Jospa tornikello olisi muutaman minuutin edellä! Eiköhän niin suuri kello kävele nopeammin kuin pienemmät?

Siinä kaupan ovi jo näkyi! Oli vielä auki, koska ihmisiä tuli. Olipa se tornikello edellä!

Kadun ylitse oli enää mentävä. Mutta samassa iski pyörryttävä ajatus. Jospa hän hätäpäissään olikin antanut mummolle professorin markan viiden pennin asemasta! Vähän hämärää siinä oli ollut ja ihmisiä paljon. Ei, se ei ollut totta! Se ei saanut olla totta!

Nopeasti hän riipaisi kukkaronsa auki. Kymmenpenninen oli... kaksikymmenviisipenninenkin oli... Mitä? ... Mitä? Hän hieraisi silmiään. Jäljelläoleva ei ollut markka. Se oli viisipenninen. Vapisevin sormin hän otti sen, katsoi päivää vasten ja puraisi reunasta.

Se oli viisipenninen!

Maailma musteni hänen silmissään. Kumminkin hän näki, miten se lasisilmåinen tuli ja sulki kirjakaupan ulko-oven. Hän katsoi ennen sitä torille ja kadulle. Villen teki mieli huutaa, että hän ei turhanpäin ollut kysellyt. Hänellä oli ollut markka ja että se markka oli vielä nytkin jossakin. Mutta hän ei saanut ääntä. Herra veti oven kiinni ja hävisi sisältäkin, mihin lienee hävinnyt.

Ville kääntyi ja juoksi torille.

— Antakaa pois minun markkani! huusi hän muorille vähemmän viisaasti ja harkitusti.

— Sinun markkasiko? Kuulkaa nyt, hyvät ihmiset, mitä tuo hassu poika sanoo! Muorin silmät pistivät kuin naskalit.

— Se on teillä! Isossa kukkarossanne varmasti on! intti Ville.

— On siellä montakin markkaa, jos se siksi tulee, mutta sinun markkaasi siellä ei ole! Muorin ääni kuului jo matkojen päähän.

— Se tuli minulta vahingossa... viidestä pennistä. Ville nieleskeli tyhjää.

— Viidestä pennistä! Sinäkö markan viidestä pennistä! No nyt minä muistan! Sillä sinä niin poukkoilitkin!

Muorin ääni korkeni korkenemistaan.

— Vai tulet sinä tänne pettämään ja varastamaan! Missä poliisi! Poliisi, hoi! Kyllä tässä sinulle vielä markat näytetään! Poliisi, hoi!

Muorin naama punoitti jo kuin kukon heltta keväällä.

Poliisi oli, missä lienee ollut, eikä Ville jäänyt häntä odottelemaan, vaan pujahti väkijoukon keskitse hevosen luokse takapihoille. Hänen markkansa jäi kuin jäikin muorin suureen kukkaroon, jossa sillä lienee ollut enemmän vertaistaan seuraa. Ja kauniskantinen Risto Roopenpoika jäi valmiiksi nappuloituna pakettina kirjakaupan pöydälle. — Kaksi kertaa syömättä. Ville purskahti ääneen itkemään.

Antti tuli jonkun ajan kuluttua. Ville oli painautunut heiniin, ei puhunut lähtiessä eikä alkumatkallakaan yhtään sanaa. Silloin tällöin hänen kapeat hartiansa nytkähtelivät ja pisaroita tipahteli heiniin. Onneksi ei Antti niitä huomannut, kun hoiteli hevosta.

Loppumatkalla, kun oli jo melkein pimeää, Ville nousi heinistä ja otti taskustaan pullapaketin.

— Syö sinä tuo korvapuusti! kehoitteli hän Anttia.

— Syö itse, tai pannaan tasan. Antti tuli hyvilleen.

Osasihan se vielä edes puhua.

— En minä voi... en minä voi sitä syödä! Se maksoi markan! Viimeiset sanat pääsivät melkein parahtaen.

— Senkö sinun porttimarkkasi?

— Niin!

Tulpan irtautumisen jälkeen olikin sitten jo helpompaa. Antti sai kokonaisuudessaan kuulla markan korvapuustin historian. Ensin hän vähän naureskeli, sitten toruskeli ja lohdutteli, niinkuin isommilla tapana on.

Mutta eipä hänkään voinut syödä markan korvapuustia. Se vietiin kotiin ja säilytettiin pitkät ajat kaapissa isän ja äidin kukkaron vieressä.

Haltiakuusen tarina.

Heikki oli vanhin Korpelan lohkotilan kuudesta lapsesta. Koko kesän hän oli isän apulaisena jo melkein miehen veroisena töitä tehnyt, vaikka vasta keväällä oli kolmannentoista vuotensa ja kansakoulunsa päättänyt. Kestänyt hän oli kaiken, mitä kesällä oli äestettävää, ajanut niittokonetta ja haravaa, vieläpä kyntänytkin kesantomaan kertauksen, kun isällä oli kiireellinen uudissuon raivaus päätettävänään.

Ei isä Heikkiä mukaansa vaatinut, ja äiti usein raskaammista töistä suorastaan estelikin. Mutta Heikki näki, miten paljon heillä oli työtä. Sitäpaitsi hän tiesi, ettei isän kannattanut pitää kallispalkkaisia päivämiehiä, jotka tuskin muutenkaan olisivat tulleet entisen mökkiläisen peltotilkuille raatamaan. Kartanoiden ja isompien maanviljelijöiden töissä he pääsivät vähemmällä, ja tukkitöissä oli sitäkin helpompaa.

Heikki tunsi, että hänen täytyi käydä miehestä ja olla vointinsa mukaan apuna. Kun isä ja äiti aamusella varhain lähtivät töilleen, ei hänkään voinut enää sänkyyn eikä sisälle jäädä, vaan pakottautui mukaan, vaikka uni olisi kuinka silmäluomia painanut. Ei iltaisinkaan kehdannut aikaisemmin työmaalta lähteä, vaikka isä kehoitteli ja väsymys kivisteli selkää ja kylkiä. Usein isän ja pojan työrupeamat venyivät pitkälle yli kartanon iltakellon soiton.

Toisinaan, kun he iltamyöhällä suoraiviolta palasivat, kuului kylän kisakentältä iloisia ääniä ja luikkauksia. Toiset pojat pelasivat siellä pitkääpalloa. Heikin rinnassa vihlaisi tällöin aina oudosti. Koulussa hän oli ollut »kuninkaana» kolmannelta luokalta lähtien ja muisti senvuoksi liiankin hyvin, mitä nuo lyhyet, mutta terävät »Joko?» »Jo!» ja »Hei, hei!» huudahtelut merkitsivät.

Olisipa kelvannut olla mukana! Kuninkaaksi olisivat varmaan taas valinneet! Olisi saanut määrätä lyönnit ja juoksut! Olisi saanut järjestää pelin vaihtuessa pojat paikoilleen kentälle! — Ja olisi saanut itse paukutella männikköön kantavia pelastuslyöntejään!

Mieli paloi, mutta ei kehdannut enää niin myöhällä mennä, eikä sennäköisenä, mutavaatteineen ja suurine saappaineen. Nauraneet toiset olisivat. Eikä olisi jaksanutkaan, lyijystä tuntuivat saappaan anturat olevan.

Näissä mietteissä kotiin astellessa nousi Heikin kurkkuun usein kuin karvas, närästävä pala, ja silmä sumeni kyyneleen kostuttamana.

— Siellä juoksevat ja mekastavat kaikki pahaiset paimenpojatkin... Hänenkö tässä piti raataa pitkät päivät kuin kone?... Pitikö? Vaatiko joku?... Ei kukaan vaatinut, mutta piti kumminkin!

Eräänä heinäkuun lauantaina tuli kirkonkylän kauppias Kumpulainen Korpelan lähellä olevalle Hankajärvelle kalaan. Heikki pääsi hänen soutumiehekseen.

Kauppiaalla vasta oli vehkeet! Koukut ja uistimet, vavat ja virvelit, vaikka minkämoiset! Eipä ollut ihme, vaikka sydänmaan järven kalat hölmistyivät ja pettyivät pahan kerran. Jo illalla saivat kalamiehet käsikopallisen ahvenia ja neljä uistinkalaa. Aamulla, kun siima koettiin, nousi vielä enemmän. Kauppias oli mehevällä tuulella, söi ja syötti Heikille suklaitaan ja karamellejään ja jutteli hauskoja juttujaan.

Kotona keitti äiti kalakeiton. Oli kaikinpuolin hauska, aurinkoinen pyhäpäivä. Makailtiin pihanurmikolla ja maiskuteltiin taas kauppiaan karamellejä.

Ennen lähtöään Kumpulainen ehdotti Heikille, että tämä lähtisi hänelle puotipojaksi. Heikki sävähti ihan punaiseksi. Joskus raskaina työpäivinä hän oli sellaista tointa itsekin kuvitellut. Noinko se nyt tuli kuin tarjottimella kannettuna.

Kumpulainen huomasi Heikin säväyksen ja arvasi sitä seuranneet mietteet. Hän kiirehti valamaan öljyä tuleen:

— Talonpoika saa raataa kesät ja talvet, mutta kauppias on herra, aloitti hän maalata. — Ei tarvitse rämpiä lumissa eikä hangissa, ei ojissa eikä suosilmäkkeissä, pyöräyttelee vain lämpimässä puolen kilon pusseja ja puhuu mukavia kylän ukoille ja äitiväelle! Ja illalla, kun sulkee puotinsa, valjastaapa auton ja ajelee kalaan milloin millekin lammelle tai järvelle. Keksit ja suklaat otetaan evästuliaisiksi, ja pikku nappuloiden naamat käyvät mielihyvästä yhtä pyöreiksi kuin Hangon täysikuu keksilaatikon kyljessä.

Osasi se poika lasketella! Heikki ei voinut kieltäytyä, kun isä ja äitikään eivät estelleet.

Heikin piti mennä uuteen toimeensa syyskuun alussa. Palkaksi sovittiin ruoka, asunto ja sata markkaa rahaa kuukaudessa. Kumpulainen lupasi kohottaa rahapalkkaa, kunhan mies vähän tottuu ja tokenee. Oli hauskempi korottaa kuin alentaa. Oli toki.

Heikillä oli sinä sunnuntaisena iltapäivänä ja vielä seuraavanakin päivänä hyväntuntuinen olo. Hän kuvitteli moneen kertaan, minkälaista uudessa toimessa tulisi olemaan... Aina siistit vaatteet. Ei väsymystä eikä nälkää. Mikäpä siinä olisi väsyttänyt ja nälättänyt niin helpossa olossa... Entäs auto! Se pani vallan korvat soimaan! Itse ajaisi... Töö, töö! Neljäkymmentäkilometriä tunnissa! Kuusikymmentä suorilla teillä!

... Ja miksei voisi joskus tulla vaikka semmoiseksi suureksi kaupungin kauppiaaksi. Tukkukauppiaiksi ja johtajiksi niitä kaiketi sanottiin. Puotipojista ja nappikauppiaista niitä ennenkin oli noussut, olivat nekin nousseet, jotka kuollessaan lahjoittelivat kymmeniä miljoonia markkoja ja joiden nimiä jo yksin koulutunneillakin mainittiin.

Mutta isä oli käynyt entistä vaiteliaammaksi ja äiti karttoi katsetta. Kun he tämän jälkeen peräkanaa äänettöminä työmailta palasivat, tunsi Heikki, miten isän totinen katse mittaili häntä niskasta kantapäähän. Ja saappaat! Isän saappaat, puhuivatko nekin jotain? Heikin sisimmässä tuntui, niinkuin olisivat jutustaneet: Puuttui!... Puuttui!... Mitä puuttui?... Miestä puuttui!

Hänelle tuli tuskainen olo, eikä hän enää ollenkaan odotellut lähtöpäivää.

Oli elokuun viimeinen aamu. Heikki katseli sängystään, miten isä otti kylvövakkansa ja asteli verkkaisena ulos. Jos olisi ollut niinkuin ennen, olisi hän lähtenyt mukaan. Nyt oli niinkuin vapaapäivä. Piti laitella tavaroitaan huomista lähtöä varten ja kapistella tupasalla lähtevän tapaan yhtä ja toista.

Vanha seinäkello käydä onnahteli harvalleen. Heikki näki sänkyynsä, miten minuuttiviisari silloin tällöin nytkähti hiukan eteenpäin, pysähtyi sitten taas hetkeksi, niinkuin jokin olisi pidättänyt.

Matti ja Anna leikkivät keskilattialla. Tuntuivat sillä hetkellä erikoisen rakkailta. Teki mieli mennä puristelemaan ja nostelemaan kumpaakin. Kun kauemmin katseli, niin näytti, kuin lattia olisi jollain tavoin etääntynyt ja vienyt siskon ja veljen mukanaan.

Äiti puuhaili lieden luona porsaiden ruuan kera, niinkuin tavallisesti aamuisin. Heikki ei nähnyt hänen silmiään, mutta kuuli silloin tällöin lyhyen rykäisyn ja niiskauksen ja tiesi, mitä ne merkitsivät.

Hän vilkaisi peräikkunaan. Pari kirkasta vesipisaretta kimalteli rikkoutuneen ruudun reunalla... Totisesti, oliko sekin vetinen, ikkuna!

Hän ei jaksanut enempää, vaan nousi, pukeutui nopeasti, sieppasi ruunan länget naulalta ja kiiruhti juoksujalkaa ulos.

Mutta ulkona ja pellollakin oli tänään sama tunkkainen tunne. Vilkaisipa mihin tahansa, pellon pintaan, riihen ikkunaan tai hakatiellä märehtivän Helunan naamaan, aina tuli ikävä ja paha olo.

Meni kumminkin iltaan sekin päivä. Hämärän tultua oli helpompaa, eivät edes toiset huomanneet, eivätkä nähneet.

Illallinen syötiin melkein äänettöminä, nuorimmat olivat jo nukahtaneet-. Oli niin hiljaisen painostavaa, ettei Heikki jaksanut olla sisällä, vaan lähti ulos.

Hän seisoi hetkisen pihassa, mutta käveli sitten hiljalleen kuoppakummun suuren kuusen luo. Hän istahti siihen vanhalle tutulle kivelle.

Kuusen juurella oli Matin ja Annan kivinavetta käpylehmineen ja lampaineen, jotka muka oli suljettu yöksi navettaan. Havuneulasista tehty kuja johti navetasta metsään. Yksinäinen muurahainen parhaillaan kiskoi aidanneulasta, niinkuin varkaissa olisi ollut. Heikkiä nauratti ajatellessaan, mikä mukina ja napina siinä taas aamulla käy, jos omistajat sattuvat huomaamaan ilkityön.

Siinä kuusen juurella oli sen seitsemät leikit leikitty, navetat tehty ja aitavarkaatkin nähty.

Heikki siirtyi kuusen viereen, istahti juuren koloon ja nojasi selkänsä runkoon. Hän ei ollut nukkuvinaan, mutta nukkui kumminkin. Iltatuuli humahti viimeisen henkäyksensä hiljalleen kuusen oksia liikutellen. Heikki kuuli humauksen kuin vanhan miehen äänenä:

— Sielläkö sinä vielä istuskelet? aloitti se. — Enpä luullut vanhoilla silmilläni tarvitsevani nähdä, että poika jättää vaon, minkä vaari ja isä ovat avanneet ja hikensä hinnalla hänen omakseen ostaneet.

— Enhän minä...

— Ole hiljaa ja kuuntele, niin kerron muistoksesi edes, mitä tässä kummulla vuosien kuluessa olen nähnyt ja kuullut. Heikki katsahti ylöspäin, ei mitään näkynyt, mutta ääni alkoi kuulua.

— Lähes seitsemänkymmentävuotta on siitä jo aikaa, kun vaarisi eräänä kevätpäivänä kirveineen ilmestyi tähän mäkeen. Koko seutu oli silloin vielä vahvaa korpea, synkempää kuin raiviosuon takainen metsä nyt.

Mutta siihen vain mies kävi kirveineen ja kuokkineen. Ei siinä silloin kurkittu kelloihin eikä mitattu rupeamia edestä eikä takaa. Ennen aurinkoa hän tuli ja jälkeen lähti. Tuon nykyisen kotanne hän hakkasi tuvakseen ja kävi sitten mummosi kera korven ja mäen kimppuun. Kuokos oli kuin raunioita, kantokasat tuskin mahtuivat nostopaikoilleen. Hikipisaroita siinä pusertui, ennenkuin sarka oli siementä vailla.

Näinpä senkin, mitä söivät, kun väsyneinä mökkinsä kynnyspuulle istahtivat: mustaa leipää ja suolaa, jota vaarisi puukkonsa päällä hienonteli. Mutta sitten kun sarka tuli kylvöä vaille, kävi toinen aisoihin, toinen kurkeen. Kiulullisen jyviä peittivät, pari kahuja korjasivat, sillä halla oli silloin ankaraa poikaa. Sellaista oli ensimmäisten viljelijöiden elämä, mutta karkuun he eivät lähteneet.

— Enhän minäkään, yritti Heikki väliin, mutta kuusi keskeytti:

— Ethän sinä, et ajattelisikaan, jos tietäisit ja ymmärtäisit, mitä isäsikin tässä on elänyt ja kokenut. Monta kertaa olen hänenkin nähnyt kesäisin jo kahdelta rientävän pellolleen, sillä kuudelta piti joutua kartanoon päivätöihin. Olen nähnyt senkin koettelemuksen, jonka ehkä olet kuullut, vaikka et ole sen merkitystä vielä tajunnut. Tuohon kiven viereen kaatui isäsi ensimmäinen hevonen kuin ruton ampumana. Siihen lysähti hetkeksi mieskin, mutta ei valittanut eikä karkuun lähtenyt. Halkometsään meni kirveineen ja toista hevosta alkoi ansaita. Se ei ollut leikintehtävä, sillä halkosylen hakkaamisesta maksettiin siihen aikaan puolitoistamarkkaa, ja elatuskin oli teille hankittava.

Kuusi huokasi ja jatkoi:

— Semmoisten miesten puumerkit tässä kumpareessa näkyvät ja tuntuvat. Mutta sinä, joka saisit rauta-auralla kyntää sitä sarkaa, jonka toiset ovat kirveellä ja kuokalla raivanneet, lähdet etsimään Helppoheikin elämää! Mene ja mene pian! En tahdo kauemmin nähdä sinua silmissäni!

Heikki heräsi ja lähti kuin paljain varpain talvisen saunan luota. Suoraa päätä hän juoksi tupaan, jossa isä ja äiti vielä valvoivat.

— Minä en lähde pois! Eihän minun tarvitse lähteä pois! hän melkein huusi.

— No, kah, mistä sinulle nyt semmoinen! Eikähän sinun tarvitse mihinkään lähteä, ellet itse tahdo lähteä. Pitkältä se isä puhuikin siinä piippua sytytellessään.

Olipa hauska riisuutua ja pujahtaa alasänkyyn huovan alle. Äiti tuli peittelemään.

— ... siunatkoon sinua! lopetti hän tutun rukouksen, kuten kymmeniä ja satoja kertoja ennenkin oli tehnyt, kiersi sitten huovan reunan patjan alle ja etääntyi hiljaa omalle puolelleen.

Ulkona oli selvinnyt kuutamoksi. Akkunaan päin kääntyneenä Heikki näki kunnaalta haltiakuusen valtavan kolmiomaisen hahmon. Hänestä tuntui, kuin kuusi olisi myhähdellyt ja katsellut häntä molemmilla silmillään vilkuttaen. Tähtiä ne vain tietysti olivat, mutta Heikki ei sitä huomannut.

Niskapuolella kuului Matin hengitys. Koko poika tuntui vähitellen käpertyvän selkään kuin pahka puun kylkeen. Lyhyet henkäykset kutkuttivat paljasta niskaa, no eivät juuri kutkuttaneet, mutta melkein se oli sillä rajalla.

Oli niin hyvä olo yllä ja alla. Heikki ei olisi vaihtanut osaansa kuninkaan päiviin.

Villen kesäiset puuhat.

Oli keväinen sunnuntaiaamu. Lehtolan Ville oli lähtenyt asemalta postia noutamaan.

Maantie oli äskettäin sulaneen lumen jäljeltä vielä nihkeä ja pölisemätön. Ilmassa väreili monenlaisia tuoksuja, voimakkaimpana puhkeavan pihkalehden haju. Kiuru lauloi jossain silmän siintämättömissä, ja rastas myötäili vastaan syvemmältä metsiköstä.

Hyvin tuttu oli Villelle sannoitettu maantie ja raiteen vierellä pujotteleva käymäpolku. Hän muisti sen varrelta jokaisen kiven, kannon ja mättäännyppylänkin.

No, eipä kumma, vaikka muisti. Kuutena kouluvuotena oli tullut asteltua ja katseltua tie ja tienvarsi tuolta jos tältäkin puolen. Jokaiseen kiveen, kantoon ja mättääseen liittyi joitakin tapauksia ja asioita, tosin pieniä, mutta muistoissa kirkkaina säilyväisiä.

Viime keväänä jatkokurssien päättyessä hän oli saanut koulusta lopulliset päästökirjat. Hauskalta, mutta samalla kaihoisalta se oli tuntunut. Eräinä hetkinä tuntui, niinkuin olisi ollut valmis aloittamaan alusta.

Sunnuntaiaamuisin hän vielä silloin tällöin kävi kylällä ja koululla. Opettaja hoiti nuorisokirjastoa, ja Ville oli ahkera lainaaja.

Parhaillaan hän luki Välskärin kertomuksia jo toiseen kertaan. Ei tahtonut ensin kehdata pyytääkään, mutta opettaja oli lainauskortille merkitessään jutellut, että hänkin aikuisena ollessaan oli lukenut ne kolmanteen kertaan. Niinkuin hän olisi arvannut Villen ajatukset.

Tällä kertaa oli hänellä koululle muutakin asiaa. Opettaja hoiti myös osuuskassaa, jossa Villellä jo kouluajoilta alkaen oli pieni säästö, mitähän lienee ollut vähän yli viidenkymmenen markan. Viimeiset korot olivat vielä kirjaan merkitsemättä. Lisätalletukseksi oli hänellä mukana neljäkymmentä markkaa viime talvisista pikku ansioista koottuja rahoja. Olisi joutanut olla edes viisikymmentä täyteen. Sillä olisi ehkä päässyt reilusti sadan ylitse, nyt voi olla siinä tipalla.

Mietteissään Ville oli joutunut jo Ämmöön ahteelle, jonka vierellä oli santakuoppa. Siitä oli enää vajaa kilometri kylään ja koululle.

Mitä? Mikä polina siellä kävi? Hän pysähtyi kuuntelemaan.

Poikasakki siellä kuopassa oli rahaa heittämässä niinkuin aina ennenkin kevätsunnuntaisin, Timperin Kalle, Tuomolan Eino, suutarin pojat ja pari muuta.

Villellä ei ollut ensinkään halua joukkoon ja hän aikoikin pujahtaa ohitse vähin äänin, mutta Kalle huomasi.

— Hei, metsäkulman mies, mihin nyt semmoinen kiire!

— Vai ohitse aikoo, se unennäkijä! Tappakaamme hänet, niin näemme, mitä hänen unensa merkitsevät! hihkaisi Tuomolan Eino, hölösuinen pojanhonkelo, joka osasi käytellä raamatunhistoriallisia vertauksia paremmin santakuopassa kuin koulutunneilla.

— Älkäämme tappako nuorukaista! Vetäkäämme hänet ennemmin tänne vedettömään kuoppaan, tasoitteli Timperin Kalle, aina myös liukas puheissaan ja eleissään.

Eino ja Kalle olivat Villen luokkatovereita ja toisetkin pojat samanaikaisia alemmilta luokilta. Ville ei kehdannut mennä ohitse.

— Tule mukaan nyt kerran sinäkin!

— Nyt ei pelatakaan napilla niinkuin ennen, rehenteli Eino ja veti takataskustaan heliseviä nikkelimarkkoja.

— Mutta ei sentään tuttua miestä housuttomaksi ketetä, säesteli toinen suutarin pojista.

Pojat olivat mukailleet pelin jännittäväksi. Sai heittää niin monasti kuin halutti, aina uudella rahalla. »Esa» sai puolet, »tosa» jäännöksestä kaksikolmasosaa ja kolmas loput. Ei koskaan tarvinnut väitellä pyörikö raha vai vemputti. Kuka oli tarkempi ja uskaliaampi, se voitti, eikä häviömiehellä ollut nokan naputtamista. Se oli reilua ja joutuisaa peliä.

Ville istahti katselemaan.

Eino heitti viidesti yhteen menoon. Heitto heitolta hän paransi, viides oli jo melko lähellä teikkapuikon juurta.

Kalle käveli heittopaikalle, vetäisi kourallisen rahoja syvästä etutaskustaan ja alkoi lasketella huolettomasti. Jo neljäs veti esaksi, mutta kun kourassa oli vielä kaksi, laski hän ne kuin kaupantekijäisinä perään.

Suutarin nuorimmaista onnesti, jo toisella heitolla nykäisi ihan tikun juureen. Olisihan siinä vielä ollut yrittämisen varaa, mutta annettiin tällä kertaa piskuiselle, että tuli hyvälle mielelle. Poika oli suu vehnäsellään ja näppäsi kymmenen markkaa taskuunsa.

Seuraavassa pelissä ei ketään onnistanut alussa lähelle. Kiiltäviä markkoja makasi tikun ympärillä kuin tähtiä kehässä.

Villen mieli alkoi palaa mukaan.

— Kun onnestaisi. Siinä saisi ehkä viisikymppisensä täyteen. Heittäisi varovasti. Ellei antaisi, niin eipähän ottaisikaan. Hän nousi ja päätti yrittää neljällä nikkelimarkallaan.

Hän meni viivalle, arvioi heittomatkan ja tähtäsi tarkasti. Ei vienyt liki, mutta sisäpiiriin jo kumminkin. Toinen veti jo lähemmä. Kolmas vinskahti, mutta neljäs nykäisi kirkkaasti esaksi.

— Kas niin, pojat! Enkö minä sitä ennustanut! Kyllä se visukinttu vielä meiltä markat pesee! kehaisi Eino, kahmaisi etutaskustaan kourallisen ja käveli viivalle.

Osui kymmenestä yksi. Toinenkin jo sätkähti Villestä edelle. Kalle tyhjensi takataskunsa ja näppäsi tosaksi. Innostui vielä pikku suutarikin, pani äskeiset voittorahansa peliin ja siirsi Villen vielä askelta alemmaksi.

— Haluaako enää kukaan? Eino katseli ympärilleen kuin keisari. — No, kun ei, niin ei. Korjataan markat ihmisiin!

Pian ne oli tasattu. Ville menetti markkansa. Hän oli ajatellut pelata vain irtomarkoillaan, mutta ei sitä menetystä jaksanut nieleskellä millään, yhdessä pelissä neljä markkaa. Hän vaihtoi Einolta kymmenmarkkasen nikkeliksi ja päätti laskettaa ne yhteen mittaan, niin kauan, että varmasti olisi ja pysyisi esana.

Niinkuin riivajainen olisi markkoihin mennyt, kiersivät joka puolelle, mutta ei yksikään tikun juurelle. Koko sakki pääsi edelle. Villen posket alkoivat hehkua. Hän vaihtoi toisen kymmenmarkkasensa ja käveli uudestaan viivalle, mutta apua ei tullut. Vain neljänneksi hän pääsi ja Kalle ja Eino tasasivat hänen kymppinsä.

— Uutta pökköä pesään, naureskeli Eino.

Kaksikymmentäneljämarkkaa oli Villeltä huvennut jo talven ansiorahoja. Eihän voinutkaan silleen jättää. Ville vaihtoi kaksikymmenmarkkasensa, käveli äänettömänä viivalle ja lasketteli ne kaikki yhteen mittaan. Yksi oli ihan teikan juurella ja toinenkin melko lähellä.

— No, pökköä pesään! kehoitteli hän ääni värähdellen.

Kalle heitti laiskasti markan ja Eino heitti markan, heittivät pikku pojatkin sitten vuorollaan. Ketään ei haluttanut enempää. Ville oli esa, mutta sai noppia vain osan omista markoistaan, huomasi vasta liian myöhään huomaamattomuutensa.

Hänestä tuntui, niinkuin kuopan reunat olisivat kutistuneet. Teki mieli iskeä nyrkillä virnuaviin naamoihin.

Peli jatkui. Villekin oli vast'edes viisaampi. Mutta parin tunnin kuluttua ei hän pelannut enää kymmenillä markoilla, ei pelannut, kun ei ollut. Toiset olivat liiaksi koulunsa käyneet. Viimeisillä markoillaan hän taisteli kuin hukkuva laudanpalan varassa. Monta peliä meni kahdella rahalla, kolmella rahalla ja taas kahdella rahalla, lopulta oli enää yksi, yksi, kunnes sekin hävisi Einon syvään etutaskuun, vai Kallen takataskuunko lienee hävinnyt.

Ville pyyhiskeli hikeä otsaltaan ja nieleskeli tyhjää ilmaa. Mitä onnetonta hän oli painunut tähän synninkuoppaan? Hän otti kirjapakettinsa hietikolta ja aikoi lähteä.

— No, mihin sinä nyt?

— Alkuahan tämä vasta!

— Ethän leikistä suutu, suuri mies!

Lauseita pompahteli kuopan pohjalla kuin surviaisia heinäkuun iltana.

— Kaikki veitte, mitä minulla oli ja se riittää! sai Ville välillä sanoiksi.

— Tule vastakin meille! kehoitteli Eino.

— Tulen! Kerran minä vielä tulen! Ville ihan karjahti viime sanoikseen, kun ei muuten tahtonut enää ääntä saada, hypähti maantielle, kääntyi kotiin päin ja alkoi juosta kuin ampiaisten ajamana.

Mitä hän onneton olikaan tehnyt? Sinne sulivat talviset ansiot! Pyhäinen päiväkin oli hukkaan mennyt! Mitä nyt kotonakaan sanovat!

Hän juoksi notkahtelevin polvin. Suuta kuivasi ja sisuksissa elloi. Hänen teki mielensä juosta johonkin oikein kauas, syvälle pimeään tuntemattomaan metsään, hypätä vaikka lampeen.

Aikansa juostuaan hän istahti tiepuoleen kivelle ja jäi pää käsien varassa miettimään.

Minkätakia hän onneton oli poikennut sinne? Ellei olisi poikennut, niin aikapäiviä olisi ollut jo kotona tallinylisillä uutta kirjaa lukemassa. Jäivät kirjat vaihtamatta. Säästökirja tuntui polttavan povessa, sitä polttavammaksi kävi, mitä enemmän muisteli. Mitä tyhmyyksiä hän olikaan tänä päivänä tehnyt? Itketti, mutta ei herunut edes vettä.

Ripsettä kuului takaapäin. Pyörällä joku, kukahan se sieltä? Olipahan kuka tahansa. Ville kyyristäytyi vielä alemma.

— Hei, mies! Minkätähden niin alakärsänä keväisenä päivänä? Pyöräilijä hypähti maantielle ja nykäisi Villeä olkapäästä.

— Antakaa minun olla! Ville vetäisi melkein vihaisena takaisin.

— Enpäs annakaan, koska sieltä semmoista ääntä kuuluu! Vieras kiepautti pyöränsä maahan ja istahti viereen. — Se on sillä tavalla, että näin kauniina kevätpäivänä ei saa näkyä tiellä eikä tien vierellä noin ruosteista naamataulua!

Silläpä oli vasta puheet. Ville katsahti sormiensa rakosista.

— Et sinä taida edes tuntea, mikä mies minä olen?

Mistäpä Ville tunsi. Muutenkin oli sumetta silmissä.

— Minä olen tämän pitäjän kerhoneuvoja. Oletko kuullut puhuttavankaan semmoisesta?

Oli Ville kuullut, vaikka ei tuntenut. Hän kohotti päätään. Neuvoja oli väljäsanainen ja pudotteli kuin turkinhihasta.

— Nuorella iällä ei ole aika torkkua. On sylkäistävä kouriin ja pantava hihat heilumaan. Sanonpa sinulle uutisen. Tässäkin pitäjässä on jo sata nuorta poikaa ja tyttöä, jotka eivät kysele, mitä minä tekisin.

Siitä se jatkui. Neuvoja kertoili, mitä muissa pitäjissä jo edellisinä kesinä oli tehty ja mitä täälläkin tänä kesänä oli aikomus tehdä. Suomessa oli jo paljon sellaisia kerhopoikia jet -tyttöjä, joilla oli tuhansia oma-ansioista rahaa pankeissa.

— Vieläkö siihen pääsee mukaan? Ville nousi huomaamatta jaloilleen. Neuvojakin nousi.

— No sitä vartenhan minä tässä nyt ajelen ja saarnaan. Lähdetään paikalla kotiisi! Onko se kaukana tästä?

— Kolmisen kilometriä, ensimmäinen tienhaara vasempaan. Kyllä minä pian perässä juoksen.

— Mitäs me eri seuroissa. Kantaa tämä minun varsani kaksi näin kaunista poikaa. Eihän tosin se kaksinajaminen enää luvallista liene, mutta eihän täällä metsässä koira perään hauku.

Ville hypähti poikkitangolle, neuvoja satulaan. Alettiin lasketella alamäen viettoisen nihkeää raidetta. Ville kertoi mustan päivänsä tarinan. Ei tarvinnut katsoa edes silmiin.

— Mitä tuommoisista suremaan! Senverran muistelee, että jää opiksi vastaisen varalle. Ei hiekassa mikään idä, eikä kuiva nikkelimarkka juuri missään. Täytyy kylvää siementä hyötyisämpään maahan. Semmoiset me nyt otamme suunnat.

Olipa se mukava mies, kun ei moittinut eikä pauhannut. Villellä oli oudontuntuinen olo. Jouduttiin kotitien haaraan. Siitä oli vain puolisen kilometriä. Isä käpsehti jotain pellon laiteella.

— Hyvää päivää! Neuvoja meni kädestä tervehtimään ja juttu alkoi luistaa luontevasti.

— Jaa että pojalleko maata. Isä hivutteli leukapartaansa. - Jos kerran halua on viljellä, niin sallihan tätä. Lähdetään katsomaan.

Käveltiin kolmisin peltotietä pitkin ja jouduttiin syksyllä kynnetyn möyheämultaisen saran laitaan.

— Ohralle tuota meinasin, mutta jos tahdotte, niin pannaan vain pojalle.

— Mehän taas tahdomme ja tämähän sopiikin kuin lakki naulaan! Neuvoja koetteli kepillä ruokamullan syvyyttä ja hyppysillään kokkareen murenevaisuutta. — Ja noin hyvin kynnetty! Kuka teillä näin hyvin kyntää?

— Isä meillä kyntää, totesi Ville.

— Poikako se noin, ajatteli isä. Tuntui kuin parempikin mies olisi tunnustanut.

— Tämä on hyvä maa, hyvin pohjattu, tätähän viljelee ihan lystikseen, voiteli neuvoja vieraan puolesta voisulalla. — Mitähän tuo lienee alaltaan? Hän siristi ja mittaili silmillään.

— Kymmenen aaria rohkeasti nämä ylimmäiset sarat, tiesi isä.

— Me maksamme teille kaksisataa markkaa vuokraa, esitti neuvoja.

— Mitäpähän tässä vuokrista. Tarvitseehan poika jotain palkakseen. Töitähän se jo painelee kuin mies.

Villen silmät herahtivat vetisiksi. Ei saanut estettyä, vaikka hammasta olisi purrut. Olipas se, toisinaan tuli ihan turhanpäin, toisinaan ei tullut herättämälläkään. Hän lähti astelemaan ojanvartta kuin askeleillaan mitatakseen.

— Hevosta hän kaiketi myös saa lainaan ja peltokaluja? kuului neuvojan ääni.

— Eipähän ne siinä tärvelly eikä kulu, kuului isä vastaavan.

— Se on sitten sitä myöten selvää. Me Villen kera huolehdimme lopusta.

Isä olisi päässyt jo menemäänkin, mutta ei ollut kiirettä pyhäisenä iltapäivänä. Hän istahti kuuntelemaan miesten juttuja ja suunnitelmia.

Puoli sarkaa päätettiin laittaa perunaksi. Se oli helppohoitoista ja sillä sai aina rahaa näinkin lähellä kaupunkia asuessa. Kerhon puolesta voitiin toimittaa aikaista Early Puritan-siementä, jos Villeä halutti. Vähän myöhäistä jo oli idätellä, mutta kun heti aamulla lähtisi hakemaan, ja valoisassa, lämpimässä paikassa kastellen hoiteleisi, niin ehtisivät vielä tavalliseen aikaan. Toinen puoli sarkaa päätettiin varata vihanneksille: lantulle ja kaalille. Tuhannen kaalintainta huoletta voisi istuttaa: syvämultainen, päivärinteinen maa. Hyvällä hoidolla se työntäisi neli-, viisikiloisia kaalinpäitä.

Entä väkilannotteet?

Isällä oli superfosfaattia ja nelikymmenprosenttista kalia. Ilmaiseksi ei sitä otettaisi, vaikka kuinka halusta antaisi.

— Eipähän enää tyrkytelläkään, rahanarvoista ainetta, naureskeli isä.

Salpietaria ei ollut kotona, mutta sitä voitiin hankkia myöhemmin.

Laadittiin muokkaus- ja kylvösuunnitelma. Väkilantojen levittäminen ja pintaäestys oli ensimmäinen tehtävä, sitä parempi, mitä nopeammin, vaikka heti huomisaamuna. Päätettiin kylvää säkki superfosfaattia ja puoli kalia. Se oli jo melko vahva lannoitus. Isän mielestä vetäisi jo ihan läskille, mutta mitäpäs se häneen kuului, oma heidän asiansa.

Siinäpä vähitellen alkoivat ohjelmat ollakin jo selvinä. Neuvoja otti laukustaan ruskeakantisen muistikirjan, jonka antoi Villelle. Siihen piti merkitä kaikki työtunnit, väkilantamäärät, siemenlaadut ja -määrät, ilot ja ihmetykset, mielipahat ja harmitkin, kaikille löytyi omat sarakkeensa, kun tutki ja etsi.

Neuvojan oli vitiä samana iltana kerittävä pariin muuhun paikkaan. Toukokuussa taas tavattaisiin. Silloin Villen sarka heloittaisi ja vihoittaisi. Niillä sanoilla hän jätti hyvästit ja meni jo tiellä, että pyörän nikkelit välähtelivät.

Isä lähti myös asioilleen. Ville jäi yksinään sarkansa laiteelle.

Olipa tämä merkillinen päivä. Enemmän surua ja iloa kuin koko tähänastisessa elämässä. Hän rassaili heinällä hampaitaan, mietiskeli ja mietiskeli. Oli niin kummallinen ja täyttävä olo, ettei oikein tahtonut tietää, miten olisi ollut ja mihin olisi mennyt.

— Tule illalliselle, Ville! herätteli äiti kartanolta. Hänhän ei ollut syönytkään koko päivänä.

Olisi kaiketi pitänyt kertoa, missä oli päivänsä viettänyt ja mitä Ämmöön ahteessa oli tapahtunut, mutta tuntui, kuin ei olisi osannut tai uskaltanut kertoa äidille ja isälle, niinkuin oli osannut neuvojalle. Hän aavisteli, että tuvassa kertoessa mahdollisesti jotain särkyisi. Nyt ei saanut enää mitään särkyä.

— Jos eivät ala kysellä, niin en kerro, en ainakaan tänä iltana, hän mielessään päätteli.

Pöydässä äiti katsoi, niinkuin hän joskus katsoi, ei kysellyt. Minkätähden kaikki olivat hänelle niin hyviä? Villelle tuli taas vetistävä olo. Hän lopetti kiirehtien syöntinsä ja meni ulos piikkiäestä tarkastelemaan ja kylvövakkaa etsimään. — Aamulla aikaisin apulannat peltoon!

Tuli kaunis kevät. Ville hääräili joutoaikoina pellollaan aamuvarhain ja iltamyöhään. Ruokatunnillakin ehti käsiharalla raapaista ja liikatainta nykäistä. Kaikkia harauksia ei kehdannut merkitä edes kirjaan, nauraisi neuvojakin sitä ruopimista.

Kun neuvoja kuukauden kuluttua tuli, oli Villen maa jotenkin sennäköinen kuin hän ensikerralla oli aavistellut. Perunantaimi vääntäytyi mullasta, kaali oli juurtunut, ja harvennetut, salpietarilannoituksen saaneet lantuntaimet seisoivat tanakkoina suorissa riveissään kuin takin napit.

— Sinähän taidatkin olla aika poika, kehaisi neuvoja ja teki kirjaansa erinäisiä merkkejä. Ville ei etäämpänä ollut nähnyt, mitä merkkejä hän teki, mutta eivät ne ainakaan ihan huonoimpia olleet, sen hän vaistoili ja aavisteli.

Ahkerasti hän pitkin kesää itsekin muisti tehdä ruskeaan kirjaansa merkkejä ja muistiinpanoja. Haraukset ja kastelut, harventamiset ja mullittamiset. Iltaisin oli aina valmista asiaa, ei muuta kuin kädet pesi ja paperille pisteli.

Tuli niitä murheenmerkkejäkin, joista neuvoja ensi matkallaan oli puhunut: kaalimato ja sinappikuoriainen. Ville osti myrkyt ja lainasi pölyttimen, taisteli lentäviä ja ryömiviä vihollisiaan vastaan niinkuin ainakin mies maansa puolesta.

Ensimmäiset vihannekset ja perunat joutuivat heinäkuun lopulla. Eräänä sunnuntaiaamuna kaivoi Ville aikaisista perunoistaan »varastamalla» pesuvadillisen ja antoi äidilleen. Hänen mielestään se oli välttämätön uhrilahja keväällisestä retkestä. Äiti pyyhkäisi esiliinalla silmäkulmaansa. Herkässäpä oli hänelläkin lähdesuonet.

Mutta se aamiainen oli verraton.

Torilla käydessään oli isä hankkinut Villelle myyntipaikan. Sai lähettää perunaa, kaalia ja vihanneksia niin paljon kuin halutti. Kaupan auto vei hakiessaan kaupungista tavaraa. Sovittuun aikaan Ville joudutti säkkinsä valtatien viereen.

Monta lähetystä ja säkkiä tuli. Ville ei niitä lopulta enää muistanutkaan, piti kirjasta katsoa, kun mieli tietoonsa saada.

Ostaja ei lähettänyt kaupan miehen mukana rahoja. Oli sovittu, että hän merkitseisi päivän hintojen mukaan kirjaansa ja tilittäisi sitten kaikki yhtä aikaa.

Villen kaalit, jotka kesäisessä sodassa olivat elämään säilyneet, keriytyivät neli- ja viisikiloisiksi, olipa kahdeksan kilon keräkin joukossa. Siitä tuli puolisäkillistä yhdestä kollista. Viimeinen kuorma oli lähes tuhatkiloinen. Kaupan »Fordi» oikein huokaisi, ennenkuin alkoi pyöriä. Huokaisi Villekin, vaikka vähän toisella tavalla. Oli monta säkkiä ja kuormaa jo mennyt. Piti rahoja tulla vähän enemmänkin kuin keväällä Ämmöön ahteessa oli menetetty.

Lokakuun puolivälissä Ville sai kaupungista kirjatun kirjeen, herra Ville Lehtola. Kirjeen ja selvityksen ohella oli siellä kahdentuhannenneljänsadankolmenkymmenenkahdeksan (2,438:—) Suomen markan suuruinen postivekseli kirjoitettuna herra Ville Lehtolan nimelle sekin. Olipa siinä vekseliä kerrakseen, ja olipa siinä herraakin kerrakseen. Äidiltä perityt lähdesuonet alkoivat hersytellä taas kosteutta Villen silmiin. Hän lähti pellolleen kävelemään.

Mutta seuraavana sunnuntaina hän lähti kylälle. Koko kesänä ei ollut tullut käytyä. Oli uudistamatta sekin Välskärin kertomusten osa, mikä keväällä oli jäänyt.

Olivatkohan pojat kuopalla? Eivät kaiketi enää lokakuussa. Vaikka mikä sen tietää, kun on näin aurinkoinen päivä. Salaisesti hän toivoi, että olisivat olleet.

Eikös totisesti! Sama meteli ja meininki kuului jo kauas tielle. Hän pääsi huomaamatta kuopan luo ja asteli empimättä alas.

— Ka, Ville!

— Ei ole koko kesänä näkynyt!

— Luultiin, että Ameriikkaan hävisit!

— Uusia pelirahoja tienaamaan!

— Joo! jämäytti Ville yhdellä sanalla. Kuopan alkuasukkaat vaikenivat, sillä siinä yksitavuisessa sanassa oli jotain sellaista, mitä kuopassa ei tavallisesti kuultu.

Hän otti maasta kourallisen hiekkaa ja puristeli sormissaan.

— Kuivaluontoinen multa teidän pellossanne! Ei tuossa siemen idä!

— Siemen! tuli monesta suusta.

— Ei idä, toisti Ville totisena ja puisteli päätään. — Ja huonosti siinä taitaa markkakin itää. Minulta kumminkin meni ihan hukkaan, eikä teillä toisillakaan taida olla juuri paljon enempää kuin keväällä aloittaessanne.

Pojat olivat totisia. Villestä ei tietänyt, oliko sillä tosi vai kuri mielessä.

— Minä satuin saamaan tuoreempimultaista maata, jatkoi hän edelleen. — Tulkaapas katsomaan! Hän kaivoi talletuskirjan povitaskustaan, pojat keräytyivät äänettöminä ympärille.

— Liityin keväällä kerhoon, olettehan siitä kuulleet puhuttavan? Olivat pojat kuulleet, vaikka ei ollut tullut tarkemmin kuunneltua, kun tuntui tämä ahteen viljelmä tärkeämmältä.

— Minulla on ollut eri hauska kesä ja on onnistanutkin jonkin verran. Hän levitti postivekseiin kaikkien nähtäväksi. — Näin paljon olen viljelmälläni ansainnut. On sen lisäksi monta kertaa pataankin pistetty ja pistetään vieläkin.

Pojat tavailivat postivekselin sanoja ja numeroita. Kylmä hiki alkoi nousta heidän hartioihinsa, sitä kylmempi, mitä kirkkaammaksi Villen ansioiden arvo selveni.

— Et sinä tätä kaikkia itse ole tienannut, epäsi Kalle melkein vihaisena.

— Kun ei, niin ei! Eihän sitä uskoa tarvitse, kuka ei halua. Ville taivutti postivekselin ja pani kirjan taskuunsa.

— Oli siinä sen nimi, totesi Eino.

— Ja tuommoisessa isäkin rahan sai, kun lähetti lapikkaita Turkuun, selvitti suutarin nuorimmainen.

— Isäsi, lapikkaita! Isäsi lapikkaaseen mahdut koko mies! veisteli Kalle, kun ei siihen muutakaan sopivaa keksinyt.

Mutta jokaista se suuri asia kaiveli. Maksakaa kenelle herra Ville Lehtola määrää! Mokomakin herra! Kateuden mustat kyyt alkoivat elää ja kierrellä, mutta minkäs sille ymmärsi ja mahtoi. Ei edes riitaa voinut haastaa, kun ei enempääkään leukoillut.

Pojilla ei näyttänyt olevan erikoisempaa kiirettä pelinsä jatkamiseen, eikä ollut Villelläkään lähtöön. Hän istui hiekalle ja valeli öljyä tuleen kertoillen, miten hauskaakin se viljelyshomma oli ollut. Hauskin kesä, mitä hän tähän ikään oli elänyt.

Pojat potkiskelivat hiekkaa ja hypistelivät hermostuneina taskujaan, Kalle etummaista, Eino takimmaista, mutta kovin ne tuntuivat keveiltä ja ohkaisilta Villen onnen ja onnistumisen rinnalla. Oikein mieltä elloi ja vihaksi pisteli koko hukkaan menetetty kesä. Kuka poropeukalo oli keksinytkään rahapelin, mokoman hölmöläisten puuronkeiton? Olisihan jokaisella ollut maata saatavissa niinkuin Villelläkin.

— Täytyypä lähteä, että ehdin koululle ajoissa. Vaihdan kirjoja ja pistän osuuskassaan rahan korkoa kasvamaan. Ville nousi ja lähti.

— Tarvitsiko sekin vielä sanoa. Kallea harmitti, että ohimoita kipenöitsi. Teki mieli nakata menijää kivellä kalloon.

Ville käveli pehmeää rinnettä ylös. Pojat katselivat hänen menoaan. Suutarin nuorimmaisen suu oli kuin seitsemän leivän uuni.

Ville oli jo korkealla tiellä. Kuoppaan jäävistä tuntui, niinkuin hän olisi ollut vieläkin korkeammalla, herra Ville Lehtola tuhatmarkkaisine talletuksineen.

Kalle potkaisi teikkatikun nurin ja kapusi jyrkintä rinnettä kankaalle. Hiekka vieri, mutta pääsi hän lopulta. Toiset hajautuivat äänettöminä omille teilleen.

Kaksi kanaa.

He olivat kaksoissisaret, samankokoiset ja samannäköiset, — kuin kaksi marjaa, sanoivat ihmiset. Maria toisen nimi olikin, toinen oli Elsa. Kumpi oli Maria ja kumpi Elsa, se antoi kummeille ja kummitädeille miettimistä ja päänvaivaa, eikä sitä asiaa isäkään tietänyt. Mutta hän ei sen vuoksi päätään vaivannut. Molempi parempi, kunhan elivät ja tallella olivat, molemmat.

Äiti tiesi aina, vaikka hänenkin tietonsa pohjautui pieneen kavaluuteen. Hän oli solminut Marian kaulaan punaisen silkkinauhan, marjasta sen muisti, punainen marja. Elsan kaulassa oli sininen nauha. Tuntemisen puolestahan ei hänen kaulassaan ollenkaan olisi merkkiä tarvittu, mutta tasapuolisuuden vuoksi, kun oli toisella, niin täytyi olla myös toisella.

Mutta kun kummitäti ymmällään ollen päivitteli, ettei niistä yhtään tiedä, kumpiko on kumpikin, niin äiti naurahteli: »No, hyvänen aika, näkeehän sen silmistä! Tämä on Elsa ja tämä on Maria.» Ja kummitäti löi kättä yhteen ja ihmetteli: »Jo on ilkonen ihme! Hajustako sinä ne tunnet?»

Kaksoiset kasvoivat ja nauhat siirtyivät ensin koltun reunaan ja sitten lettien päihin. Tuntemisen puolesta niitä enää ei olisi tarvittu, sillä tytöt tiesivät jo itse nimensä. Mutta eihän siitä vuosikautisesta tavasta hennonut luopua, Maria ja Elsa, punainen ja sininen.

Heistä tuli hyvin kilttejä lapsia, jos tuota paljon käytettyä mainesanaa tahtoo heistä käyttää. Kun Mariaa huudettiin, niin Elsa kuulosti, oliko äidillä jotain tehtävää. Jos oli, niin kiirehti: »Kyllä minäkin joudan, anna minun tehdä». Tai jos oli jotain syötävää tai saatavaa, niin Maria usein päinvastoin huudahteli: »Ei minulle, äiti, Elsalle se kuuluu!» Nykyisen maailman aikana tämä nyt tuntuu melkein kuin sadulta, mutta todellisuus on joskus ihmeellisempi kuin satu.

Niinpähän kaksoispari sitten kilvan eli ja riemuitsi, kävi koulua ja kasvoi.

Kesät heillä varsinkin olivat hauskoja. Äidillä oli pieni kasvitarhamaa ja siinä riitti kuopimista kummallekin. Välillä kipaistiin rantaan uimaan. Heitettiin mekot ja nauhat pajunlatvaan ja mulskahdettiin järveen. Vaihdettiin nauhojakin ja uskoteltiin äitiä.

— Minäpäs olen Maria! Etkö usko, katso nauhaa!

— Veitikka, kyllä minä sinut jo nauhoittakin tunnen!

Heidän pikkuinen mäkitupakotinsa oli Eskolan talon liepeillä. Talon isäntä oli mukavalaatuinen uuden ajan ja uusien harrastuksien mies, viljeli sokerijuurikasta ja munitti kanoja. Sielläpä oli vasta kanoja ja kukkokiekuita. Kanalakin oli pitkä kuin tavarajuna ja akkunoita oli paljon enemmän kuin matkustajavaunuissakaan tapaa olla.

Marja ja Elsa kävivät usein Eskolan kanalassa. Hoitajakin oli ystävällinen, ja tytöistä oli hauskaa katsella kanojen tepastelua ja liikehtimistä. Päitä ja kauloja kurkotteli pesien tirkistysaukoista. Kuinka monta niitä jo kurkotteli ja kotkottelikaan: Koa, koa, koa, kot, kot, kot! Hoitaja sai juosta pesältä pesälle, avata luukun ja ottaa kanan ja munan. Katsottiin jalkarenkaan numero, munaan merkittiin sama numero ja koa, koa pääsi syömään ja kylpemään.

Jospa Marialla ja Elsallakin joskus olisi oma kanala omine kanoineen! No, hauska sitä elämää oli katsellakin.

Eskolan isännällä oli edellisenä kesänä ollut tanskalainen poika sokerijuurikasmaata hoitamassa. Mutta tänä kesänä ei ollut. Isäntä arveli, että Suomen pojilla ja tytöillä lienee yhtä monta niveltä selkärangassaan kuin tanskalaisellakin, ja oppinevat kaiketi he sokerijuurikasta harventamaan ja hoitamaan, kun kerran muuhunkin hyvään ja pahaan olivat oppineet.

Se oli oikein arveltu. Moni pikku poika ja tyttö sai mieluista työtä ja ansiota. Niihin kuuluivat myös Maria ja Elsa.

Alkuunpano oli oikein juhlallista. Joukolla mentiin pellon laitaan, isäntä, neuvojasetä, viisi poikaa ja neljä tyttöä. Jokaiselle annettiin pieni kuokka. Taimirivit juoksivat pitkin sarkaa kuin nauhat, ei sinisinä eikä punaisina, vaan vihreinä nauhoina.

— Katsokaa nyt tarkasti, aloitti neuvojasetä ja kyyristyi ensimmäiselle riville. — Näin ja noin! Noin ja näin! Muut pois, paras jää. Tuollainen välimatka aina jää! Ei se ole sen kummempi taito. Mutta huolellinen täytyy olla. Ei saa jäädä taimetonta kohtaa, eikä saa jäädä kahta tainta.

Siitä se alkoi. Arkaa oli ensin ja kankeata, mutta pian alkoi nöyrtyä. Puolipäivään oli kullakin rivinsä selvänä. Haukattiin voileipää ja veisteltiin merkkilastuja. Etukirjaimet ristimänimestä ja sukunimestä piti kullakin olla.

Ja sitten lähdettiin toisille riveille. Hienoisessa kilvassa taas mentiin, vaikka kukaan ei sitä ääneen sanonut. Ei Veikkasen Jussikaan sanonut, vaikka ajatteli. — Kyllä minä tuosta sämpyläsakista itseni eroon vedän, hän ajatteli ja alkoi vedellä keskirivillä kuokallaan luvallista rohkeammin. Tuli tyhjiä paikkoja, jäi kaksi, kolme, neljäkin muutamin paikoin. — No, ei niitä etäämpää huomaa, lohduttautui Jussi ja paineli eteenpäin.

Mutta Eskolan isänsä sattui olemaan niitä miehiä, jotka huomaavat. Jo seuraavana päivänä käveli keskisarkaan ja huomasi, kutsui Jussin luokseen ja puheli hiljalleen, niin hiljaa, etteivät toiset edes kuulleet:

»Kuuleppas, Jussi, minusta tuntuu, niinkuin me emme voisi asua samaa taloa, ja kun minä olen tässä jo kauemman aikaa oleskellut, niin ehkä sinä lähdet. Tässä pennit.» Muutama markkakin siinä taisi jo joukossa olla. Jussi jätti kuokkansa ja lähti kävelemään.

Sitten oli harventajia vain kahdeksan, neljä tyttöä ja neljä poikaa. Oikein mukava luku ja hyvin työ alkoi heiltä kaikilta luistaa.

Maija ja Elsa menivät aina rinnakkain. Posket punoittivat ja niska ruskettui. Lyhyet mekon hihat kääräistiin vieläkin lyhyemmiksi. Käsivarretkin saivat ruskettua.

Niin meni viikko, meni kuin kurjen siivillä. Lauantaina saatiin tili. Seitsemänkymmentäkolmemarkkaa viisikymmentäpenniä tuli kullekin. Oliko kukaan ennen ansainnut vielä niin paljoa! Ei ainakaan siitä joukosta! Kuokat pistettiin kalustovajan seinän rakoon ja hajaannuttiin eri teille silisten ja sälisten.

Toinen viikko vei jokaisen yli kahdeksankymmenen. Kolmannella loppui harvennus. No, oli vielä jälkiperkaus ja kolmaskin, vaikka ne menivät nopeammin.

Yli kahdensadan markan, tarkemmin sanottuna kaksisataakahdeksanmarkkaa viisitoistapenniä olivat Maria ja Elsa kumpikin harvennustyössä ansainneet. Heillä oli kummallakin kymmenmarkkanen säästössä osuuskassassa, kumminlahjaa olivat. Ai, ai, miten oli hauska lähteä viemään omia ansiorahoja opettajan pankkiin! Harakan askelilla hypeltiin melkein koko matka. Ei sentään talojen kohdalla, eikä koulun portilta eteenpäin.

— Sepä vasta rahantuloa! ihmetteli opettaja. — Jos tuota jatkuu, niin eihän tässä nyt kohta enää mitään dollarilainoja tarvitakaan!

— Kaksisataakaksikymmentäviisimarkkaa neljäkymmentäpenniä korkoineen on nyt kummassakin.

Kumpikos se nyt olikaan kummankin? opettaja naurahti. Ei vieläkään tuntenut, vaikka kaksi vuotta oli tunnustellut.

Juteltiin siinä vielä vähän muutakin. Opettaja sai tietää, mistä rahat olivat tulleet ja miten hauskaa tytöillä ja muillakin lapsilla juurikasmailla oli ollut. Sitten lähdettiin kukkarot keveämpinä, mutta kirjat täydempinä ja riemumieli täydempänä kuin tullessa oli ollutkaan.

Eskolan isäntä tuli kirkolta autollaan.

— Hei, tytöt, tulkaapa ajelemaan! sanoi hän ja avasi oven.

Tätä nyt vielä puuttui, muutenkin jalat jo olivat maasta irti. Tytöt olivat kulkeneet pari kertaa kuorma-autossa ja pari kertaa »onnipussissa», mutta henkilöautossa he eivät ennen vielä olleet istuneet. »Katsoppas», kuiskasi toinen ja toinen kuunteli ja katseli, ja kotvan kuluttua kuiskasi taas vuorostaan saman sanan, minkä juuri oli kuullut.

Siinä oli sievät keltaiset verhotkin akkunassa. Pieni kukkamalja oli akkunan pielessä. Ja peräakkunassa tanssi pieni apina täi marakatti narun päässä, hyppelehti ja tanssi aivan niinkuin tytötkin pehmeällä istuimellaan. Heillä tosin ei ollut niskassa narua, niinkuin marakatilla oli, mutta melkein yhtä paljon he silti keikkuivat ja heittelehtivät.

Pian meni kolme kilometriä. Olisi saanut olla vaikka kolmekymmentä. Isäntä käänsi kotipihalleen, avasi taas oven, niinkuin hyvillekin vieraille.

— Käväistäänpä vähän kanalassa, hän sanoi, ja meni jo itse edellä kanalatietä. Hän oli kovin joutuvainen ja liukas mies, aikuisetkin aina niin sanoivat.

— Ehkäpä poikkeammekin tällä kertaa vain tänne »piipilään». Hän pysähtyi pikku kanalan luona ja aukaisi oven.

Siellä vasta kävi piipitys ja vitinä. Ainakin tuhat poikasta parveili »emon» ympärillä. Emo läähätti keskellä lattiaa kuin Väkevän Matin hattu. Lamppu siellä läähätti ja lämmitti, tytöt tiesivät sen entisestään. Mistäpä oikean äidin lämpöä tuollaiselle lapsilaumalle olisi riittänytkään. Mutta kyllä ne olivat kauniita ja hauskannäköisiä! Keltaisia ja pehmeänuntuvaisia, ihan samallaisia kuin koulun joulukuuseen tavattiin koristeiksi ripustella.

— Ottakaa niistä kumpikin yksi, kehoitti isäntä, kun he aikansa olivat katselleet. Tytöt punastuivat ja katsoivat toisiinsa.

— Totta minä tarkoitin, naurahti isäntä. — Te teitte työnne juurikasmaalla hyvin. Olkoon tämä pieneksi kehoituspalkinnoksi vastaisen varalle. Tytöt menivät karsinaan.

— Ottakaa semmoiset, joilla on vaaleahkot jalat ja joiden heltta vähemmän punoittaa, neuvoi isäntä.

Maria ja Elsa valitsivat, eikäpähän siinä muuta valintaa tarvinnutkaan, yhtä kauniita terttuja kaikki.

— Jos nyt niin olisi sattunut, että olisi tullut kukko jommallekummalle tai vaikka kummallekin, niin saatte käydä vaihtamassa niin usein, että varmasti tulee kana, hyvästeli isäntä ja kiirehti taas muihin toimiinsa.

Tytöt saivat hoitajalta pienen pahvisen laatikon, jonka sivuissa ja kannessa oli reikiä. Siihen poikaset, eipä kuin tyttöset, kanatyttöset pantiin.

—- Mutta mistä me tunnemme kumpikin omamme, hätäili Maria asiasta, joka Elsankin mieleen samalla juolahti.

— Rengas jalkaan, ratkaisi hoitaja hänelle niin perin selvän ja yksinkertaisen asian.

Pantiin rengas kummankin jalkaan, punainen ja sininen. Tytöt katsoivat taas toisiinsa ja helähtivät nauruun.

Sitten kipattiin juoksujalkaa kotiin. Toinen kantoi ja toinen kantoi, välistä yhdessäkin kannettiin, vaikka eihän se mitään painanut, ei yhtään mitään. Väliin pysähdyttiin ja katsottiin reiästä. Näkyi kaksi paria kirkkaita silmiä.

Olipa siinä ihmettä ja ihmettelemistä isälle ja äidillekin, enemmän vielä onnellisille omistajille. Haettiin vinniltä vähäinen kori ja pehmustettiin sen pohja pehmeillä niittyheinillä. Lohjenneesta kahvilautasesta saatiin ruokakuppi, toisesta juomakuppi, muuta kalustoa ei aluksi tarvittukaan.

Ei ollut pikkuisille »emoa», mutta hellapenkki oli tarpeeksi lämmin. Yöksi kaiken varalta pantiin äidin villaliina. Hiljainen sirkutus ja piipitys kuului sänkyyn asti ja suuren villaliinan alla siristeleviin silmiin ei tahtonut uni tulla, ei millään ihmeellä.

Tytöt hoitelivat tyttösiään kilvan vuorossa. Isä sanoi niitä kananpojiksi. Eivät ne mitään poikia olleet, kahden viikon kuluttua sen jo kuka tahansa näki ja huomasi.

Eskolan kananhoitajalta käytiin vähän väliä hakemassa ruokinta- ja hoitoneuvoja. Olihan äiti kyllä kanoja ruokkinut ja hoitanut, mutta toisella tavalla nyt kanoja hoidettiin kuin ennen oli hoidettu. Antoipa hoitaja isännän luvalla tytöille pienen pussillisen kananpoikasten ruokajauhoakin, »Tipua» se oli nimeltään. Eskolassa ei annettu poikasille juuri mitään muuta kuin sitä. Tytöt saivat kyllä antaa, mitä saivat ja löysivät, ryyniä, pullanmurenia, maitoa ja kirnupiimää.

Löytyihän sitä kahdelle pienelle kanalle hyviäkin murenia. Aurinkoisina päivinä nostettiin kori tuvan päivänpuoleiselle seinustalle. Siinä ne saivat paljon päivänpaistetta.

Liikuntoa niiden myös piti saada. Mutta ennenpitkää kori kävi pieneksi. Puhuttiin isälle korvaan ja vielä toiseenkin korvaan.

Isä lopetti syöntinsä, pisti puukon tuppeensa ja lähti ulos. Navettavajassa oli tyhjä tynnyri ja muutama syli rautalankaverkkoa, mistä lieneekin aikoinaan joutunut jostain huutokaupasta. Pihatöyryn aurinkoisimmalle paikalle iskettiin neljä seivästä ja porttiseiväs viidenneksi, nostettiin tynnyri keskelle ja vedettiin verkkolanka seipäästä seipääseen. Tytöt tanssivat piirileikkiä tarhan ympärillä, vaikka kädet eivät käsiin ulottuneetkaan.

Vakinaisesti ulkoilmaan päästyään kanat vasta oikein alkoivat kasvaa. — Peltopyyn kokoisia jo, nuo poikaset! isäkin ihmetteli. — Poikaset! Se oli sitten merkillistä, kun niin selvä asia ei pitänyt mahtua isän päähän.

Tytöt kävivät edelleen usein Eskolassa katselemassa ja oppimassa, kävivät vertailemassakin, vaikka eivät sitä sanoneet.

— On meidän isompia, varmasti on, vakuutteli Maria kotimatkalla silmät säihkyen.

— Ainakin heltta jo enemmän punoittaa, totesi Elsa ja taas otettiin muutamia harakkahyppyjä.

— Ja kun se oikein alkaa punoittaa, niin sitten alkaa tulla munia. Täytyi hypätä pari oikein korkeata hyppyä. Ei voinut olla hyppäämättä.

Tyttöjen kanojen nimet ovat tässä vallan unohtuneet. Olihan niillä nimet ensi päivästä alkaen, kuinkas muuten. Elsan kana oli Hipa ja Marian kana oli Tipa.

— Hipa! Hipa! Hipa! huuteli Elsa.

— Tipa! Tipa! Tipa! äänteli Maria, mutta Hipa ja Tipa juoksivat emäntiensä luokse siivet toisena jalkaparina.

Ne osasivat nukkua jo yöpuulla. Tyttöjen pyynnöstä isä oli kairannut tynnörin kumpaankin reunaan reiän, joista työnnettiin tukeva keppi lävitse. Heti ensimmäisenä iltana kumpikin osasi hypätä neuvomatta yöpuulle. Viisaita kanoja ne olivat, yhtä viisaita molemmat ja niin yhdennäköisetkin. Vaikka niinpä olivat niiden emännätkin.

Jostakin ullakon romukätköistä tytöt löysivät vanhan sateensuojan, jonka kumminkin voi vielä levittää. Siitä tehtiin Hipalle ja Tipalle päivämaja. Keskipäivien kuumimpina aikoina killistelivät kanat sen alla, sadepäivinä samoin päät kallellaan varteen nojaillen. Tytöt kilistelivät aidan takana myös paljaita sääriään nostellen. Vesi valui oikoisenaan tukkaa pitkin niskaan, mutta eihän semmoisia siinä ilossa edes huomannut.

Tuli syyskuu. Tyttöjen koulu alkoi. Kanoja oli sääli jättää koko päiväksi yksinään tarhaan. Äidin piti käydä ainakin pari kertaa katsomassa. Ruokaa ei tarvinnut antaa, siitä huolehtivat tytöt itse aamuin ja illoin.

Illat kävivät kolkoiksi, ja aamuisin oli kuuraa katoilla.

— Mitenkähän Tipa ja Hipa? oli tytöillä päivän ensimmäinen ja viimeinen huoli. — Ja miten sitten, kun tulee talvi ja lunta? Monta kertaa sen lähestyvän suuren kysymysmerkin vuoksi laitettiin pienet viisaat päät yhteen. Navetta oli kolkko ja pimeä, eikä siellä olisi edes tarennut, kun äidillä ei ollut nyt lehmää. Ja muuta paikkaa ei ollut, paitsi tupa ja hellakamari, joka talvisin pidettiin kylmillään.

Puhuttiin huolettavasta asiasta usein äidille ja valitettiin isälle.

— Mikäs niillä siellä hätänä, kananpojilla! Eihän metsänlinnuilla ollut edes tynnyriä! Pojilla! Isä osasi sitten toisinaan olla ilkeä! Melkein vihaisina tytöt lähtivät sinä aamuna kouluun.

Mutta sitä suurempi oli heidän ilonsa ja ihmetyksensä illalla. Isä se vasta keksi ja osasi. Ei kellään varmaan ollut semmoista isää.

Hellakamarin toiselle seinälle oli isä tehnyt sievän häkin päästä avattavine pienine portteineen, yöpuineen, kylpylaatikoineen ja muine tarpeellisine laitteineen, aivan niinkuin Eskolan kanalan jossakin osastossa.

Tytöt eivät tietäneet itkeäkö vai nauraa. He juoksivat isän kaulaan edestä ja takaa, pudistelivat ja hatistelivat, että isä oli vallan hätää kärsimässä. — Älkäähän nyt tuossa!... No katsoppas noita nyt! Niinhän te olette hassuja kuin kananpojat!

Vanhempainsa luvalla siirsivät tytöt omankin sänkynsä hellakamariin. Nyt ei ollut enää mitään huolta, tytöt nukkuivat peiton alla sängyssään ja kanat häkissä orrellaan. Sitä suurempi oli mielihyvän ja turvallisuuden tunto, mitä kovemmin syksyinen myrsky ulkona vongahteli. Lokakuun ja vielä marraskuunkin kauniimpina päivinä saivat kanat olla ulkona. Mutta iltaisin ne kauniisti kipittivät häkilleen. Ei tyttöjen tarvinnut muuta kuin pari kertaa äännähtää: Tipa, Tipa, tai: Hipa, Hipa. Kyllä pian ilmestyi jostakin nurkan takaa pari kilvassa kiirivää valkoista kerää.

Tytöt asettivat pöytänsä lähelle häkkiä, että kanat näkivät samalla valolla. Kuudelta noustiin ja seitsemältä mentiin nukkumaan. Aamun tunnit olivat vielä virkeämpiä kuin illan. Tytöt lukivat ja laskivat tai ompelivat käsitöitään. Kanoilla oli omat etupäässä käytännölliset hommansa, vain joskus tillistelivät ja tiedustelivat emänniltään omalla kielellään, mitä kuului.

Elsan kana voitti kilpailun, joka pari, kolme viikkoa oli jännittänyt tyttöjen mieliä. Sattui olemaan sunnuntaipäivä, ja se olikin vasta riemunpäivä. Keskiviikkona tuli toinen muna. — Se oli Hipan, äiti oli nähnyt. Ja sitten niitä alkoi tulla harva se päivä vuoroin kummaltakin. Muutamina päivinä tuli kaksi. Äiti ei ehtinyt eikä osannut pitää enää niin tarkkaa lukua, kumman kumpikin oli, mutta eihän sillä ollut väliä. Yhteen koriin ne laitettiin säilöön ja yhdessä päätettiin viedä kauppaan, kun tulisi tiu täyteen. Kaksikymmentä kappaletta se oli, vanhoista mitoista oli juuri marraskuussa koulussa luettu. Näin tulivat nekin heti elävään käytäntöön.

Koulumatkalla poikkeutettiin ensimmäinen tiu osuuskauppaan.

— Kas vain niitä kaksosia! Harvallapa tähän aikaan on kananmunia! ihmetteli kaupanhoitaja ja luki kolmekymmentäneljä markkaa pöydälle. — Tuokaa uusia vain, mitä nopeammin, sen parempi.

Juoksujalkaa kiirehtivät tytöt kouluun. Oli jo aikakin, sillä kello varmaan jo pian soi.

Mutta pankkikirjoihin tuli taas mieluinen lisä. Ja tuli sitten yhä edelleen, sillä tyttöjen kanat olivat vallan villittyjä munimaan. Saattoi tulla pari viitenäkin päivänä perättäin.

Tuli kevät ja kevään jälkeen kesä. Tynnyrisiirtola sai taas viimekesäiset asujamensa. Tipa ja Hipa olivat levinneet ja rehevöityneet, käyneet yhä enemmän emäntämäisen näköisiksi, sopivat sentään vielä tynnyriorrelle nukkumaan ja suojan alle sadetta ja päivän hellettä pitämään. Kumpikin munivat edelleen kilvan vuorossa, toisinaan tuli yhteisestä pesälaatikosta pientä riitaakin. Tytöt saivat viedä kauppaan tiun toisensa jälkeen.

Eskolan sokerijuurikasmaalla oli työtä enemmän kuin edellisenä kesänä. Aurinkoisia päiviäkin oli enemmän,, enemmän kuin moniin vuosiin.

Ihana kesä se oli Elsalle ja Marialle, niinkuin kaikille muillekin kesän ihanuuksista ja iloista nauttiville pikku tytöille ja pojille.

Tytöillä oli usein asiaa koululle ja säästökirjoihin tuli merkintä merkinnän jälkeen. Opettajasta asia ei ollut enää edes mikään ihme. Ihminen tottuu helposti kaikkeen. Suurempi ihme hänestä oli, etteivät toisten poikien ja tyttöjen säästökirjan sivut täyttyneet, niinkuin Elsan ja Marian. Olipa hänen koulussaan vielä sellaisiakin tyttöjä ja poikia, joilla ei ollut edes säästökirjaakaan, vaikka monellakin heistä olisi ollut yhtä hyvä ehkäpä parempikin mahdollisuus säästöjen tekoon.

Niin, mutta Elsalla ja Mariallahan oli kultakana kummallakin, sanonee moni tyttö ja poika, joka kenties tietää jo tämän kaksoissisarusparin hommista enemmän kuin opettaja tiesikään.

Oli kyllä, olihan heillä kultakana kummallakin. Mutta Tipa ja Hipa eivät olleet mitään sadun taikakanoja. Sellaisia kultalintuja voi rakkaudella ja huolellisella hoidolla tulla tuhansittain niistä keltauntuvaisista pikku palleroista, joita Eskolan ja muiden Suomen kanaloiden hautomoissa sirkeäsilmäisinä valkolinnoistaan elämään putkahtelee.

Mutta löytyyköhän sellaisia Elsoja ja Marioita, jotka löytävät ilonsa ja riemunsa tällaisista tipa- ja hipa-askarteluista?

Löytyy kaiketi niitäkin! Sellaiset lapset rakentavat tulevan Suomen uutta linnaa samalla kuin omaansa. Kahta taloako yhtä aikaa?

Kahta, pienillä voimillaan. Sellainenkin ihme on mahdollinen vielä nykyisen maailman aikaan.

Pentin hokkarit.

Pentti oli vanhin ajomies Salosen lapsisarjasta. Häntä nuorempia oli kahdeksan. Olipa siinä silmiä kuin kalakopassa ja vielä niin kauniita ja eloisia silmiä. Kun lapset joskus asetettiin peräkkäin nuorimmasta vanhimpaan, näkyivät kunkin takana olevan silmät tasaisesti edessäolevan päälaen ylitse.

Poikkeuksen teki Pentti. Hän oli lyhyenläntä, »Saloskan pätkä», olivat toiset pojat uudelleen ristineet. — Ei siitä tule juoksijaa, eikä tule hyppääjää, olivat samaiset saman kadun julkisen sanan miehet arvioineet.

— Mutta luistelija tulee, päätteli Pentti itsekseen ja pusersi tiukasti huulensa yhteen. Mistä ihmeestä hän oli sen hullun ajatuksen päähänsä saanut? Mutta päässä se oli ja siellä pysyi. Luistelija hänestä piti tulla, oikea jääkenttien pikakiituri. Se oli toista kuin juokseminen tai hyppiminen... Kädet selän takana kiitää... matalammaksi kyyristyy ja kädet heiluen kiitää... kurvissa kääntyilee kuin rasvattu salama. Ei kukaan katso, onko pitkä vai pätkä... Viimeinen kierros, kello soi... Ihmiset tuijottavat kelloihinsa... Uusi maailmanennätys... Hurraa!... Kuka se oli?... Sehän se Salosen Pentti...

— Meneppä kysymään vielä tuolta siemenkaupasta, herätti isä maailmanmestarin sumuiseen todellisuuteen.

Pari kuukautta oli Pentti jo haeskellut juoksupojan tointa, mutta turhaan. Liikkeiden johtajat eivät oikein luottaneet hänen juoksevaisuuteensa, ja sitäpaitsi nykyisin oli tarjolla yllin kyllin pitempisäärisiäkin poikia.

Tällä kertaa kumminkin onnesti. Pentti sai sen siemenkaupan juoksurin toimen, johtaja kaiketi käytännön puutarhurina oli nähnyt ja kokenut, että maasta se pienikin ponnaa, jos muuten on ponnaavaa laatua. Pentti oli sitä, siinä hän oli oikein nähnyt ja aavistanut.

Mutta juosta hän sai lyhyillä säärillään, saipa totisesti, asemalle ja postiin, postiin ja asemalle, sinne ja sinne ja vielä sinnekin liikkeeseen. Kun siihen kaikkeen lisäsi illoin aamuin lähes viiden kilometrin kotimatkan, niin karttuipa siitä muutamina päivinä hyväkin maratooni.

Hän haukkasi iltapäivällisen ja nukahti, mutta unikuvissa näkyivät taas hokkarit, numerotaulut, tuhansiin nouseva katsojien rengas.

Unikuvat olivat paljon selvempiä kuin heräämisen todellisuus. Päivittäisillä maratoonimatkoilla kävivät läskipohjat hyvin pian »läskille», uuttu tarvitsi ostaa ja muutakin vaatetta, ja äidille täytyi antaa ruokarahaa, isällä oli ilman Penttiäkin tarpeeksi kapertajia kapealle leivälleen. Mutta Pentti oli saanut hokkarit päähänsä, eikä niitä sieltä pois saanut.

Sattui kerran hiljainen talvipäivä. Pentti istui tuolillaan ja täytteli välitöikseen 10 gramman siemenpusseja.

— Panisit sinäkin ensi kevännä itsellesi tomaatteja kasvuun, aloitti Heiskanen, liikkeen vanhin myyjä, toimekas ja hyväntahtoinen mies, jonka kera lyhytsäärinen mutta tunnollinen juoksupoika oli päässyt hyviin väleihin.

— Minäkö? Pentti havahti.

— Sinä, niin! Ei se mitään ulkomaan konstia ole, tomaatin kasvattaminen. Ja rahaa siitä tulee.

— Luulisitteko, että minä osaisin kasvattaa? Pentti muisti hokkarinsa.

— Varmasti! Ja saisithan minulta kysellä, milloin pimeä paikka tulisi.

— Mutta eihän meillä ole edes peltoa, muisti Pentti vasta tärkeimmän.

— Tottapahan multaa on joku ruukullinen, eihän siinä paljon muuta tarvitakaan.

— On sentään vähän enemmänkin, aina kesäperunat omasta pihasta saadaan!

Puhuttiin siinä pusseja täytellessä sitten paljon muutakin, etupäässä kumminkin niistä Pentin tulevan kevään tomaateista. Viisikymmentä tainta suunniteltiin kasvuun. Siemenet pitäisi laittaa itämään jo helmikuun lopulla. Heiskanen lupasi valita aikaisen ja muuten tarkoitukseen sopivan laadun.

Sinä iltana Pentti paineli päivämaratooninsa viimeiset kilometrit tavallista vinhempaa vauhtia. Viisikymmentä tomaattia! Ja kussakin niissä voisi olla monta kymmentä hedelmää tai tomaattia, niin Heiskanen sanoi. Eihän nyt tietysti kaikissa eikä puolissakaan. Kunhan edes kymmenenkin vartta kohti. Jos saisi kesäkuun aikana tai heinäkuun alussa myyntikuntoon, niin rahaa niistä tulisi, niin Heiskanen sanoi.

Rahat panisi säästökassaan sitä mukaan kuin saisi kaupaksi. Kasvattaisi korkoa puoli vuotta ja sitten jouluksi ostaa pätkäyttäisi hokkarit, oikein semmoiset putkirunkoiset neljänkymmenen numeron kengillä. Ja sitten olisi radalla joka ilta, ihan joka ilta. Sittenpä on kumma, ellei muutaman vuoden kuluttua painelisi siinä ajassa viittäsataa ja tuhattaviittäkin kuin joku toinenkin poika... Ei siinä niin järin pitkiä sääriä tarvita, kun on vain selkää ja sisua.

Pentti juoksi yhden korttelin välin kotiportin sivuitse.

Samana iltana hän teki vielä siementen idätyslaatikon Heiskasen antamien neuvojen mukaan. Kyllä oli pikku nappuloilla ihmettä ja ihmettelemistä. »Mitä sinä oikein teet?» »Mitä nuo reiät siinä tekevät?» Pentti muhkaili vain itsekseen ja antoi nappuloiden ihmetellä.

Seuraavalla viikolla hän toi liikkeestä pussillisen ruukkumultaa, ja liivintaskussa pienessä pussissa olivat Heiskasen valikoimat siemenet.

— Kukan siemeniä!

— Kukanko siemeniä? Minä saan sitten kauniin kukan!

— Ja minä!

— Minäpäs!

— Eipä kun minä!

Ottajia oli monta. Mutta olipa auttajiakin. Vettä tuotiin neljällä, viidellä kahvikupilla. Sitä varten ne reiät olivat, että liika vesi pois pääsi. Kyllä sen jo jokainen ymmärsi.

Idätyslaatikon peitoksi saatiin isältä lasinkappale. Sitten nostettiin koko hökötys lämpimään paikkaan hellan laidalle.

— Mutta ei saa mennä päivällä kukaan peukaloimaan. Eivät kärsi liikoja liikuttelemisia, niin oli Heiskanen sanonut. Tuskinpa oli sanonut, mutta kielto tuli sillä tavalla vähän arvovaltaisemmaksi.

Kesti niiden itäminen vartoa. Viikon verran olivat jo olleet, eikä vieläkään mitään näkynyt.

— Kaivetaanpa esiin ja katsotaan, ehdottelivat jo hätäisimmät.

— Eipähän mennä ronkkimaan, esti Pentti. Heiskanen oli sanonut niin ja niin.

Ja tulivat ne sieltä esiin ronkkimattakin, kun maltettiin tarpeeksi odottaa, kolmeen suoraan riviin, niinkuin oli kylvettykin. Kasteltiin haalealla vedellä huolellisesti ja vietiin valoisaan paikkaan. Pimeässä kasvaisi pitkiä ja honteloita, pitää kasvattaa lyhyitä ja tanakoita, — »niinkuin Saloskan pätkä penikoita», olisi varmaan joku naapurin poika sanonut. Omat pikkupojat eivät olleet vielä niin näsäviisaita, ja sitäpaitsi he olivat edelleen kovin innostuneita Pentin hommiin.

Eräänä iltana Pentti toi taas liikkeestä paketin. Siinä oli 50 kpl. pieniä ruukkuja. Nepä osasivat olla pieniä! Niinkuin pienehköjä kahvikuppeja, laidatkin niin kovin ohkaiset. Mutta ruskeita olivat väriltään ja reikä pohjassa niinkuin paremmissakin ruukuissa.

Pentti täytti ruukut mullalla, ja kun se oli lämminnyt, otti hän idätyslaatikosta pikku taimia ja alkoi istuttaa niitä ruukkuihin yhden kuhunkin.

Taimissa oli vasta kaksi pientä lehteä, sirkkalehdiksi niitä kuuluttiin nimitettävän. Ai, ai, miten ne olivat hentoisia ja pieniä! Jos olisi kovasti puhaltanut, niin varmasti olisivat katkenneet. Piti käsitellä niin varovasti, ettei yhtään vioittunut. Mutta juuret oli saatava suoriksi, kituisivat, jos jäisivät polvet koukkuun. Aluksi työ oli vähän arkaa ja kömpelöä, mutta pian alkoi käydä niinkuin vanhalta mestarilta. Ensin Pentti pisti sormellaan reiän multaan, irroitti sitten tikulla taimen rivistä, oli hyvä, jos entistä multaa tuli mukana. Sitten hän ripisteli reijän multaa täyteen, paineli vähän jokapuolelta. Selvä oli.

Kasteltava vielä oli, että taimi juurtuisi uudessa paikassaan. Mutta kastelijoita oli tarpeeksi, liikoja tahtoi olla. Ei saanut holvata, eihän se mahdotonta sietänyt, sellainen pieni taimi. Puoli kahvikupillista korkeintaan taimelleen, ja kauniisti piti kaataa.

Pentti hoiteli taimiaan kuin silmäteräänsä. Ne alkoivat nopeasti varttua ja »miehistyä». Parin viikon kuluttua täytyi vaihtaa ruukut. Pentti sai ne tälläkin kertaa liikkeestä, niinkuin sitten seuraavillakin, viisikymmentä ruukkua siinä vain kiinni oli, kun entiset joutuivat seuraavana päivänä takaisin. Isommat ruukut olivat kyllä kalliimpia, mutta täytyihän miestä auttaa.

Kuuden viikon kuluttua vaihdettiin kolmannen kerran. Taimet olivat jo aika jurtikoita, tukevia ja monilehtisiä. Ruukutkin olivat jo tavallisen kukkaruukun kokoisia. Kolmena iltana Pentti oli saanut niitä tuoda. Taimi siirrettiin isompaan ruukkuun aina kaikkine multineen. Pentti kopisti ruukun pohjapuoleen pari kertaa, lähti koko kimpale, että kerran hössähti vain.

Toukokuun puolivälissä muutettiin taimet neljännen kerran. Isä oli ollut hakemassa oikein Fordillaan ne kaksi suurta laatikkoa. Pentti pääsi viereen ja ajettiin, että katu tärisi.

Neljännet ruukut veivät jo niin suuren tilan, ettei tahdottu keksiä enää tiloituspaikkoja. — Kylläpähän tästä ihmiset saanevat kohta pellolle väistellä, valitteli äiti. Ilma oli jo melko lämmintä. Päätettiin siirtää tomaatit pellolle, ehkä se niin päin oli parempi. Kyllä kaiketi ne jo tarkenivatkin, ja olihan niitä monta kertaa käyty ulkoilmassa karkaisemassa. Rakennuksen eteläseinustalle hyvin sopi. Siinä oli lämmin ja tuuleton paikka. Selkeinä iltoina kannettiin ne pesutupaan.

Ulkoilmaan ja aurinkoon päästyään tomaatit alkoivat kasvaa eri käskystä.

— Nyt saat ruveta kastelemaan jo useammin ja voimakkaammin lantavedellä.

— Sopisikohan siihen käyttää osuuskaupan perunalannoitinta? Pentti tiedusti. Heiskanen tarkasteli kirjojaan.

— Kyllä se käy, anna mennä vain. Typpeä kyllä tarvinnee vähän enemmän, mutta voit ostaa kilon, pari Norjan salpietaria erikseen.

Ei tarvinnut poikia varoitella enää liiasta kastelemisesta, tahtoi jäädä kullakin vain »nimikkopuunsa» hoitelemiseen. Mutta Pentti kantoi uskollisesti tynnyrin tyhjäksi.

Viimeisen ruukunvaihdon yhteydessä oli Pentti laittanut Heiskasen neuvon mukaan kullekin taimelle tukikepin. Sen piti olla suora, tukeva, mutta verraten ohkainen. Niiden hakemisessa oli kulunut eräs iltapäivä kokonaan. Hän ajoi onnikalla kymmenkunta kilometriä ja pyysi erään talon isännältä. Hauska matka se oli ja keppejä tuli tarpeeksi, vähän ylitsekin.

Kerran sunnuntaina kävi Heiskanen katsomassa oppipoikansa aikaansaannoksia.

— Kyllähän nämä reheviä ovat, vähän liiankin reheviä, mutta pienellähän se on autettu. Hän otti veitsensä ja harventeli »puskat» päivän läpäiseviksi. — Oikein Pentistä pahalta tuntui, kun hän niin kovin niitä kuritteli.

Sivuvesoja ei saa kärsiä ollenkaan. Armotta pois, niinkuin ihmisenkin itsestään on karsittava laiskuus ja saamattomuus ja uneliaisuus ja tietämättömyys, sanojen mukana tipahti käytävälle aina vesa.

— Noin! Nyt se näyttää jo vähän siivommalta, eikä mene sinun väkilantaasi taivaan tuuliin. Muutenhan nämä on hoidettu oikein hyvin. Yksirunkoisia, viisiterttuisia, niinkuin tällaiset ruukkutaimet parhaiten sopivatkin. Jos aurinkoisia päiviä sattuu, niin noilla alimmaisilla pääset kolmen viikon kuluttua torille.

Sattui kauniita päiviä, hyvinkin kauniita, ja Pentti oli seinustalla joka ilta ja aamu kannuineen, saksineen ja niininiteineen. Alimmaiset rupesivat punoittamaan. Sitä oli hauska seurata. Yhtenä kauniina päivänä lisääntyi väri oikein silminnähtävästi. Maratoonin maali olikin aina ruukkujen luona.

Tuli sitten viimein sekin odotettu päivä, jolloin sai ensimmäiset tomaatit, tasan kolme viikkoa siitä sunnuntaista, jolloin Heiskanen oli käynyt. Olipa hän paikalleen sen arvannut.

Hilkka piteli lautasta. Pentti itse leikkeli, varovasti nipsautteli. Muu joukko seuraili yhtenä silmänä, isäkin siinä paitahihasillaan tupakoi ja myhähteli.

Kukkuralautasellinen niitä tuli, neljäkymmentäkaksi kappaletta. Pitivätpä ne olla kauniita. Ei niitä hennoisi syödä, ei millään.

Maanantaiaamuna aikaisin mentiin torille. Hilkka ja Kalle pääsivät mukaan. Koko sakki olisi lähtenyt, mutta Pentti teki tenän. — Mihinkä minä siellä teidän kanssanne joudun. Ja johan sille nauraisi naurulokitkin.

Olisi siitä toriaamusta paljonkin kerrottavaa. Ei Pentillä eläessään ollut vielä sellaista aamua ollut, eikä tietysti toisillakaan. Tomaatit menivät kuin kuumille kiville markalla kappale, — markalla kappale.

— Menkää nyt suoraan kotiin ja kastelkaa tomaatit. Pentti lähti juoksemaan liikkeeseensä, olikin jo vähän kiire.

Seuraavilla kerroilla ei tullut enää markkaa kappaleelta, mutta kappaleita oli enemmän ja markkoja karttui nytkin, että rapisi vain. Kolmas kerta meni melkein samaan. Heinäkuun lopulla kävi Pentti viimeisen kerran torilla, yhdeksäs kerta se jo oli.

Minkä verran niistä kaiken kaikkiaan karttui? Se ei liene niin kovin tarpeellista kenenkään tietää. Jotain varmaan oli karttunut, koska Pentti oli avannut säästökassassa oikein tilin, niinkuin suuremmatkin tallettajat.

Ja monta merkintää siihen tehtiin, melkein niin monta kuin kauppamatkoja oli ollut. Säästökassan hoitaja alkoi tuntea Pentin, katsoi, mulautteli niin mukavasti lasiensa takaa, sillä oli sellaiset puoliruutuiset lasit. — Siinähän taitaakin olla tukeva miehenalku, tuumiskeli itsekseen.

Syksy kului ja tuli joulu. Joulupukki poikkesi myös Saloselle, oli jo aikakin, kun pariin vuoteen ei ollut käynyt ollenkaan. Jokainen sai jotakin, isä ja äitikin pakettinsa. Mutta Pentti sai hokkarit, oikein putkirunkoiset nelikymmennumeroisten kenkien kera. Se oli täräys, vaikka eihän se Pentille yllätyksenä tullut, kun oli etutietoa ja järjestelyäkin ollut jonkun verran.

Paljon sinä talvena uudella radalla oli innokkaita luistelijoita. Pentti Salonen oli sentäänkin niistä numero ensimmäinen. Oli pyry tai pakkanen, aina hän paineli, viiteen kertaan yhteen mittaan, viiteentoistakin kertaan selkäänsä oikaisematta, ja kurvat hän hipoi jo eri hienosti.

— Mikähän se on tuo matalahousuinen? alkoivat asiantuntijat arvostella.

— Olipahan kuka tahansa, mutta se painelee vielä kerran lujaa.

Pentti kyyristi matalan olemuksensa vieläkin matalammaksi ja kiristeli vauhtia... Lähtölaukaus pamahtaa... Kello viimeiselle soittaa... Tuhatpäinen musta ihmisrengas yhtenä silmänä tuijottaa... Mikä se on tuo poika! Sehän rikkoo ennätyksen!

Sauna-Pekan joululahja.

Pekka oli koulupoika, tarkemmin sanottuna suomalainen kansakoulupoika, yksi tuhansien joukossa.

Ei hänen sukunimensä ollut Saunala eikä Saunanen eikä Sauna-ahokaan. Sauna-Pekaksi sanottiin häntä senvuoksi, kun hänen nimensä oli Pekka ja hän äitinsä kera asui Kuuselan saunakamarissa, joka oli toisten poikain mielestä jotenkin samaa, kuin jos hän olisi asunut itse saunassa.

Pekan äidin nimi oli Sanna. Hänen ammattinsa oli... no, terävimmät teistä ovat sen jo arvanneetkin, ja ne, jotka eivät ole vielä arvanneet, saavat jäädä arvailemaan. Poikain mielestä se oli koko hönö ammatti, ja Pekka sai senkin monta kertaa kuulla. Mutta sanojat itse saivat monta kertaa pinkaista Kuuselan saunalle, nostaa lakkiaan ja sanoa: »Olisikos Sanna-täti niin hyvä ja tulisi meille tänä iltana, kun äidin 'kissiasta' särkee niin kovin.»

Pekalla ei ollut puutetta leivästä eikä ollut vaatteistakaan, mutta erinäisten poikien mielestä sangen tärkeitten kapineitten laita oli vähän niin ja näin. Hänellä ei ollut suksia, ei pahaisimpia läpsyköitäkään, »murtomaanareista» puhumattakaan, ja se oli monta kertaa hyvin kipeä paikka.

Olisi ollut kivaa koulumatkoillakin liukua keveästi hankien poikki, vallan toista kuin tärpästää tyttöjen kanssa pehmeitä teitä pitkin. Olisi välitunneilla saanut hivauttaa koulun ahteessa pari luikuria. Ja sitten kilpailuissa, koulun ja voimisteluseuran poikakilpailuissa, olisi vetäissyt vaikka palkinnoille. Eivät ne sen kaksisempia olleet Kuivasen Esat, Kivelän Vihtorit ja monet muut, jotka kilpailivat ja palkintoja vetelivät ja niillä sitten leukoilivat. — Kun vain jollakin tavalla olisi saanut sukset.

Oli Pekka vainnellut kerran asiasta äidillekin, mutta siellä nousi tie pystyyn heti kerrassaan. — Leivän ja vaatteet saat; mitä muuta mielit, niin hanki itse!

Eri äiti! Ja isää ei ollut. Mutta sukset piti Pekan ensi talveksi saada, vaikka »no olisi ja nokka menisi». Eihän se mahtanut niin mahdoton puuha olla, kun aikaa ottaen oikein mietiskeleisi. Ja Pekkahan mietti, mietti, että pää rutisi.

Tuli kevätpuoli lyhyen ja tuppuraisen talven jälkeen. Tuli sen mukana pojille ja tytöillekin kaikellaisia keväisiä hommia. Lyötiin palloa, hypättiin parpia ja kotimatkoilla heitettiin rahaa. Otti Pekkakin niihin osaa, vaikkakin tunsi ja käsitti, ettei niillä keinoilla ensi talveksi suksia löytyisi.

Mutta sitten se valkeni sekin asia, pääsiäisaamuna pamahti kuin löyly kuumista kivistä. Pekalle, niinkuin kaikille muillekin aikaansa seuraaville tytöille ja pojille, tuli »Nuorten Pellervo», ja hän luki sen aina kannesta kanteen, se on kiitoksella mainittava.

Siinä vihossa, jota Pekka, äidin lihaviipaleita käristellessä pääsiäisaamuna, paitahihasillaan silmäili ja tutkisteli, oli juttu, joka pani hänen poskilihaksensa vavahtelemaan. Mitä pitemmälle Pekka pääsi, sitä lämpimämpi olo hänelle tuli, ja kun hän pääsi sen jutun loppuun, niin hän hihkaisi ja hyppäsi tasakäpälää lattialle. — Ja sen tämäkin poika tekee! Sepä nähdään!

— Siunatkoon! Mitä se nyt siinä taas hihkuu ja leiskuu! ehti äiti ihmettelemään, mutta Pekka jatkoi:

— Joo! Sata markkaa! Rahat pois! Ottasemas ja nykäisemäs kuin Tanelin liivistä! — Kun Pekka oikein innostui, käytti hän joltain laukkarilta oppimiaan sutkauksia ja lyhennyksiä, mikä kylläkään ei kuulunut niin miehekkäältä kuin hän itse luuli.

— Vai sata markkaa! — Äiti nauroi, että vatsa höllyi. — Voi poika parka! Sata markkaa on pitkä raha!

— Minä näytän, miten pitkä se on! — Pekka juoksi ulos.

Saunan eteläseinustalla oli seinänmittainen kukkapenkki. Vielä samana pääsiäispäivänä sai Pekka kirmattua sen ensi kesäksi omiin nimiinsä.

Sitten hän juoksi kylälle.

— Onko teillä Vesijärveä tai Puritania?

— Vesijärveä? Mitä se höpisee tuo Sannan poika, ihmettelivät monet muorit ja vaarit. Mutta Pekka oli hellittämätön ja joutui lopulta semmoisiinkin taloihin, joissa oli kuin olikin Vesijärveä ja joissa tiedettiin, että Early Puritan oli aikainen perunalaatu. Pekka sai matkaansa kapallisen Vesijärveä, ja oli niin tyytyväinen, niinkuin hyvänkin aarteen olisi löytänyt. Tosin äiti vielä illallakin motkotteli, että hoopoilee ihmisten kiusoina koko pyhäisen päivän, mutta Pekka ummisti silmänsä ja korvansa. Vähitellen torasanat muuttuivat mutinaksi, ja sekin vähitellen raukeni, kun äitimuori nukahti. Pekkaa ei nukuttanut vielä pitkään aikaan.

Seuraavana arkipäivänä kapasi Pekka hakemassa osuuskaupasta viisikymmentä kilon pussia. Sitten vasta hauska homma alkoi. Hän istui lämpimälle saunanseinustalle ja alkoi täytellä ostamiaan pusseja mehevällä mullalla. Ensiksi hän käänsi pussin kulman, niinkuin oli nähnyt myyjän puodissa tekevän. Sitten hän äyskäröi mullan, kymmenen kourallista kuhunkin. Rips, rops, raps! rapisi multa. Oikein Pekkaa nauratti.

Täyttämänsä pussit hän kantoi muurin viereen kamarin seinustalle. Tuli komea rivi. Sitten hän valitsi kauneimmat ja suurimmat vesijärveläisensä ja piiloitti ne, yhden kuhunkin pussiin. Piti tarkastaa, että itusilmut tulivat päällepäin, mutta pian sen oppi huomaamaan, ja sitten luisti kaikki ihan itsestään. Loput mukulat hän istutti mataliin laatikkoihin sopivalle etäisyydelle toisistaan.

Perunoiden hoito ja tarkastelu antoi neljän viikon illoiksi hauskaa puuhaa. Niitä piti kastellakin, totta kai! Kahvikupillinen vettä joka ilta ja jokaiselle mukulalle.

— Äläkä vain sotke permantoa, varoitteli äiti.

— Ei, ei, vakuutteli Pekka, kaatoi lauhkeaa vettä pannusta kahvikuppiin ja juotteli hiljalleen perunoitaan. Multa ja mukula imi veden, kostui joskus pussin reunakin, ei lattialle läpäissyt sentään, ei ainakaan reunimmaisista pusseista saanut tipahtaa.

Vapunpäivänä oli koulusta lupaa. Silloin Pekka istutti perunansa. Muutamaa päivää aikaisemmin hän oli talikolla ja haravalla kääntänyt ja möyhentänyt penkin mullan niin pieneksi, ettei kahvikupin kokoista kokkaretta löytynyt. Lannoittimet hän oli saanut ostaa isännältä: kaksi kiloa superfosfaattia, kilon kalia (40-prosenttista) ja puoli kiloa salpietaria. Rahaa ei tarvinnut antaa, sopi tulla heinäaikana töihin. Pekka nosti housujaan ja lupasi tulla.

Hauskaa oli puuhailu ollut tähänkin asti, mutta nyt oli vielä paljon hauskempaa. Hän sai isännältä pienen muurauslapion ja kaivoi sillä määrämatkojen päähän parinkymmenen senttimetrin syvyisiä kuoppia; toinen rivi tuli seinustalle, toinen tienpuolelle lomittain. Sitten hän kantoi pussit kuoppien viereen ja viimeksi laatikotkin penkin lähettyville.

Äiti istui kivellä ja kutoi sukkaa. Pekka repäisi ensimmäisen paperipussin.

— Siunatkoon! pääsi äidiltä. Mukulan silmupuolessa oli hiirenkorvalla olevia lehtiä, ja juuripuoli oli rehevä ja tuuhea kuin Absalomin tukka. Pekka asetti taimen varovasti multineen kuoppaan ja täytteli lopun penkin mullalla. Meni toinen ja kolmas ja niin edelleen.

— Niinhän se käy sinulta kuin vanhalta muurarilta, ihmetteli äiti.

— Joo, niin se käy, myönteli mestari vakavissaan. Viimeiseksi istutti hän laatikkoperunat, ja sitten seurasi kastelu oikein tukevasti, eipähän tarvinnut pelätä enää lattian kastumista, ja sitten koottiin laatikot ja paperit pois polulta, haravoitiin penkki kauniiksi ja tasaiseksi ja istuttiin vielä hetkeksi katselemaan ja ihmettelemään, mitenkä hauskaa on oma keväinen homma. Äiti keitti vielä kahvinkin ja se juotiin pullan kera.

Sitten voidaan hypätä yli eräitä viikkoja. Kyllä te sen kertomattakin arvaatte, mitenkä Pekka oman perunapenkkinsä hoiti, aamuin ruoputteiii, illoin kasteli, öiksi peitteli, milloin tuntui vähänkin hallan uhkaa ilmassa olevan.

Mutta juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina ilmestyi kylän ilmoitustolppaan erinomainen kuulutus. Se oli värikynällä valkoiselle piirustuspaperille kirjoitettu ja lyöty tolppaan kahdeksalla tuuman lankanaulalla. Näin se oli kirjoitettu:

  Uusia perunoita myytävänä litroittain ja kappaleittain, sopii
  tulla kattelemaan ja kuulemaan hintoja. Ostopakkoa ei ole.

                                             Pekka Lehtinen
                                           Kuuselan saunakamari.

Semmoinen se ilmoitus oli. Ja kansa tavasi sitä moneen kertaan ja irvisteli ja ihmetteli. Mikä se oli se sellainen uusi »peru noita», joka jo juhannuksen aikaan möi uusia perunoita litroittain ja kappaleittain?

— Sehän se hieroja-Sannan poika.

— Kuuselan Sauna-Pekkako! Johan nyt ihmeitä laskettelet! Ja ihmiset riensivät »kattelemaan» ja kuulemaan hintoja, ehkä muutamat vähän irvistelemäänkin tämän kyläkunnan iloksi ilmestyneen uuden »peru noidan» kustannuksella.

Mutta Pekka oli totinen poika, ilmoitteli hintoja ja näytteli mukuloita. Kelpasi niitä näyttääkin sellaisia mukuloita. Ostettiin, vaikkei ollut pakkoa. Kappale maksoi 50 penniä, litra kolme markkaa. Moni isäntämies otti lakillisen kotiin tuliaisiksi ja moni renkipoikakin osti kureillessaan litran tai muutaman mukulan. Pekan housuntaskuun rapisi multaisten kourien kautta nikkelimarkka toisensa jälkeen.

Vielä samalla viikolla tekivät Pekan perunat kauppansa viimeistä vartta myöten, sillä kylässä asui myös helsinkiläisiä kesävieraita, joiden mielestä Pekan keksintö oli vallan patentin arvoinen. Viimeiset kaupat tehtyään Pekka livisti osuuskauppaan.

— Vaihtaisitteko nikkelirahaa seteleihin? hän tiedusti.

— Mitäpä siinä! Onkos mestarilla paljonkin? kysyi myyjä.

— Enpä häntä tiedä, ennenkuin lasketaan, valehteli Pekka vakavalla naamalla, valehteli varmasti, sillä kyllä hän oli markkansa moneenkin kertaan laskenut.

Laskettiinpa vielä kerran. Yksisatakolmekymmentäkaksi markkaa ja 50 penniä (132:50) saatiin summaksi. Pekka osti ongenkoukkuja y.m. kesäkamppeita sillä kahdella ja viidelläkymmenellä ja livahutti kolme kaunista seteliä taskuunsa. Äiti kehräsi akkunan alla. Pekka veteli setelit taskustaan, ensin kymmenmarkkasen, sitten kaksikymppisen, viimeisenä vasta tuli satamarkkanen.

— Se on näin pitkä raha! hän venytti setelin äitinsä silmien eteen. Äiti muisti pääsiäisaamuiset sanansa ja katsoi kauan suureen rahaan. Sitten hän katsoi poikaansa, suuren surun ja suuren ilon lapseen, joka jo oli mieheksi varttumassa.

Kului kesä ja tuli joulu. Ennen sitä oli jo loppunut koulu. Pekka oli kolmasluokkalainen ja muutenkin jo miehistynyt. Joku heitti »peru noidalla», mutta vähätpä hän siitäkään välitti.

Hän ei uskonut enää joulupukinkaan olemassaoloon, mutta piti kaiketi sen joulupukin silti kerran Pekallekin jotain tuoda, kun ei ollut muistanut tuoda uskovalle Pekalle, niin sai tuoda uskomattomalle.

Kuuselan Matti sai kaupunkimatkalla asian toimitettavakseen. Hyvät piti ostaa, oikeat »murtomaanarit» siteitten kanssa ja lopulla rahalla piti ostaa äidille kaulaliina.

Ja sitten tuli aattoilta ja pukki tuli kuin tulikin myös Kuuselan saunakamariin.

— Onko täällä ollut kilttiä lapsia?

— On!

— Hyvä on! Kas tässä Sanna Lehtiselle!

— Ja tässä Pekka Lehtiselle!

Hyvät olivat lahjat ja saajille kovin mieluiset. Pukki meni menojaan, mutta äitimuori pyyhkäisi silmäkulmaansa, oli se vaan niin juhlallinen hetki.

Ja että Pekalle muodostui kolmas koulutalvensa eri hauskaksi, sehän oli ihan tinkimätön asia. Kaiketi hän otti osaa muutamiin kilpailuihinkin, mutta se on jo sellainen juttu, joka ei kuulu enää tämän kertomuksen puitteisiin.

Raitalan Jussin patteri.

Jussi oli Raitalan Heikin viides ja viimeinen poika. Muut lapset olivat kaikki tyttäriä; puoli tusinaa niitä jo oli, yhtä punaposkisia ja tylleröisiä kaikki, vain vähän toinen toistaan pienempiä tai suurempia, miten päin katselija sattui vertailemaan.

Jussin oikea papin antama nimi oli Johannes, mutta sitä eivät käyttäneet muut kuin pappi kerran lukusilla. Jussi hän vain oli, Raitalan Jussi. Koulussa opettaja yritti lyhentää Hannekseksi. Turha vaiva! Pojat julistivat, että Suomen tasavallassa oli vain yksi »Hannes», mutta Raitalan poika sai olla koreasti Jussi, niinkuin metsässäkin oli jussi ja myllyssä pussi. Kun poika itsekin piirti vihkonsa kanteen tukevin koukeroin: jussi raitala, antautui opettaja. Korjattiin j J:ksi ja r R:ksi ja alettiin odotella, mitä tästä uudesta Jussista tuleman piti.

Tavallinen poika hänestä tuli, pienenläntä ja harvapuheinen, mutta muuten naseva ja kiukkuinen. Koulumatkansa hän joutui kulkemaan Haapalan Kustin kera. Kusti oli suuriluinen, hontelo ja vähän laiskanpuoleinen, mutta suuta ja ääntä hänellä oli kuin peltonärhillä. Koulumatkoilla tuli pojille joskus niinkin tuimia yhteenottoja, että täytyi heittää reppu mättäälle. Katistettiin niin, että niskavillat pöllysivät, sillä siitä pääsi. Sitten jatkettiin matkaa taas, toinen loilottaen, toinen äänetönnä jurmottaen.

Kun pojat olivat neljännellä luokalla, tuli koululle vieras puhuja, konsuli tai konsulentti, mikähän lienee ollut. Hän näytteli kuvia semmoisella mukavalla koneella, joka oli kuin tykki. Kuvan näyttämisen ohella tuli sanoja kuin turkin hihasta. Maata viljelemään piti kaikkien tyttöjen ja poikien ruveta: perunaa, sipulia ja kaalia. Kuului olevan kovin hauskaa hommaa ja siitä tuli rahaa.

Pojat ja tytötkin innostuivat hirveästi. Jokaisen piti saada omaa maata; saatiinkin sitä, kuka enemmän kuka vähemmän. Kusti riiteli kotipelloistaan parhaan saran, niinkuin Loot ennen Jordanin tasangon. Jussi ei heti kehdannut eikä rohjennut isältä pyytääkään. Sitten ehtivät kylvää kevättouot, ja hänelle jäi mäkipellon laitimmainen sarka; kyntämättäkin oli syksyllä jäänyt kuin hylkyytensä nojaan. Niskaojaa tuskin lie avattu kymmeneen vuoteen.

Iltapäivisin Jussi myyrästi ahkerasti pellollaan. Kovin olivatkin ojamättäät sitkeitä, niinkuin kissan niskanahkaa olisi venytellyt, ja ruskomulta oli kuokan terässä, jos vähänkin syvempään iski.

Kustin sarka oli sitävastoin syvämultainen ja muutenkin hyvässä kunnossa. Kun pari kertaa hankmolla ajettiin, oli se möyheänä kuin parhain yrttimaa. Kusti sai isän kylvämään väkilannoitteetkin ja tytöt hän palkkasi auttamaan istutustöissä. Jussille hän tavatessaan kertoili, kuinka kätevästi kaikki menee, kun viisaasti järjestelee.

Jussi ei ottanut apua. Hänestä tuntui, niinkuin ei olisi kehdannut ottaa ketään auttamaan; mitä omaa siinä sitten oli, jos työtkin toisilla teetti. Harmitti jo vähän sekin, kun oli tullut aloitettua isän pellolla, uuteen paikkaan olisi pitänyt kuokkia. Mutta laihamultainen hänen maansa oli, uusi paikka olisi taitanut olla väkevämpikasvuinen. Hän sai isältään kolme kuormaa lantaa, mutta mitäs semmoinen riitti; olemattomiin hävisi kuin vesitippa saunan kiukaaseen.

Niinpähän se sitten kävi niinkuin kävi. Kun toiset korjasivat korkeita satoja, Kusti vallan ennenkuulumattomia, sai Jussi vaatimattoman tuloksen, semmoisen kuin Raitalassa ja Haapalassa tällaisilta pelloilta jo ennenkin oli saatu. Ihan viimeiseen päähän hän tiesi joutuvansa kerhokilpailuissa.

Syysnäyttelyä puuhattiin koululle suurella touhulla. Haapalan Kusti vei oikein hevosella maansa antimia. Siinä oli perunoita, joita mahtui vain neljä tai viisi kiloon, oliko semmoisia ennen nähty! Ja kaalinkerät olivat kuin karttapalloja, vähän navoiltaan litistyneitä, niinkuin maapallokin kuului olevan. Meni Jussikin näyttelyyn, vaikka ei ollut näyttämistä, meni uhallakin. Kusti sai kaksi ensi palkintoa; monet muutkin saivat, pienet ensimmäisen luokan tytötkin. Jussi seuraili sitä menoa ja iloa etäisimmästä nurkasta, nieleskeli joskus, vaikka ei ollut mitään nieltävää. Lopettajaispuheessaan opettaja sanoi jotain, joka sai hänet herkistämään kuuloaan. Opettaja sanoi siihen tapaan, ettei kaikki tässä viljelyshommassakaan ole ihan niinkuin päältä näyttää, toiset ovat saaneet vähästä työstään hyvänkin palkan, toiset ovat aherruksistaan huolimatta jääneet vähemmälle, niinkuin maailmassa usein tapahtuu. Jussista näytti, niinkuin opettaja sitä sanoessaan olisi katsonut nurkkaan päin; mikäpä sen tiesi, kun hänellä oli ne silmälasit.

Jussi palasi näyttelystä reippaammalla mielellä, vaikka ei ollutkaan kunniakirjoja taskussa eikä tullut nimi sanomalehtiin. Oli vielä iltaa jäljellä. Hän heitti takkinsa tuvan naulaan, vetäisi peltopieksut jalkaansa ja meni maalleen. Kuudenkymmenen sentin syvyisen ojan hän päätti kaivaa niskapuoleen, ei ainakaan itkettäisi mäestä pintavesiä. Tuli se kynnettyäkin ennen talven tuloa, ehkä vähän liiankin syvään.

Joulun pitkinä pyhinä joutui hänen käteensä siskon koulun lainastosta lainaama kirja, jonka nimi oli: Maijan ja Matin puutarha. Oli kaiketi kirja jo hänenkin kouluaikanaan siellä ollut, mutta ei ollut tullut huomattua. Siinä oli kertomus köyhästä hollantilaisesta tytöstä ja pojasta, joilla oli yhteinen maatilkku.

Jussi luki ja lämpeni; mitä pitemmälle hän pääsi, sitä enemmän hän lämpeni. Loppuun päästyään hän istahti pöytään nojaten pitkän tovin, silmä kiilsi kuin kissan silmä sänkyloukossa.

— Eikö tuota osanne Suomen poikakin peltoaan höystellä, hän päätteli, nousi ja riensi juoksujalkaa ulos.

Vasta navetan luona Jussi pysähtyi juoksuvauhdissaan. Mitä hän aikoi ja mihin hän törmäsi? Piti kaiketi jokin päämäärä olla. Kuun naama pilkisti metsän takaa, niinkuin olisi vilkauttanut silmää.

Hän alkoi astella mäkipellon ohi vievää tietä. Oli ajettu halkoja takametsästä ja raide oli siloinen kuin lasi. Muutamin paikoin oli mustuneita naarmuja, kivi oli reen anturaa raapaissut. Jussi muisti, miten ilkeästi rauta oli parkaissut; oikein hampaisiin koski muistellessakin.

Pelto puolihämäräisessä kuutamossa oli vähän oudon ja aution näköinen. Alareunassa oli lunta jo aika vahvalti, mutta Jussin saran ja osittain koko metsänpuoleisen reunan tuuli oli nuolaissut melkein paljaaksi, multaakin oli kiskonut ja sirotellut alareunan hankipaikalle, niinkuin sitä liikoja olisi ollut kieputeltavaksi ja riepoteltavaksi.

Jussi potkaisi jäätynyttä auranviilua. Kovin oli nälkäisen näköistä.

— Parikymmentä kuormaa suomultaa ja kymmenen kuormaa lantaa.

Hän hätkähti puoliääneen lausumaansa ajatusta. — Mitä minä höpisen? Suomullan saisi kenties iltapuhteilla raapaistua, mutta mistä otti lannan? Eihän koko mäkipelto ollut saanut kerrallaan kymmentä kuormaa. Kesannolle, rukiille se koluttiin pihattonurkkia myöten, se oli isän tahto ja tapa, taisi olla jo vaarivainajalta peritty. Mäkipeltoa piinattiin perunalla. Se ei ollut saanut kesannon ruokaa eikä ruokkoa vuosikymmeniin.

Minkäpä sille, kun ei liikene, niin ei liikene. Hän alkoi astua jurpitella tietä kartanolle päin. Kuu kurkisteli kahta puolta, eipähän päässyt näkemään silmiä.

Mutta isolla portilla väläytti Jussin koko olemuksen lävitse kuin jollakin voimakkaalla lampulla olisi valaissut.

Eipä ollut Matilla eikä Maijallakaan. Ei ollut muuta kuin maantietä kahteen suuntaan... niin no, oli sentään koppa ja vanha ämpäri ja rikkalapio. Semmoisia kapineita oli heilläkin vaikka kumpaankin käteen. Ja oli maantietäkin vaikka minkä verran, oli vaikka Turkuun asti olisi tullannut. Lähellä oli tukkitiekin, jota ajeli kymmeniä hevosmiehiä, ja parin kilometrin päässä oli Lahtelan syöttöpaikka, jossa aina seisoi hevosia, ja missä hevoset seisoivat, niin...

Hän hypähti juoksuaskelin tupaan, riisuutui ja heitti nukkumaan. Ei tahtonut uni tulla, sillä mietteet liikuskelivat äskeisissä.

— Olisi vinnilla ämpärirauskoja, pohjat ja sangat vain korjailisi... Ämpärilläkö, mitä hullua, kun oli potkuri ja pakkilaatikoita. Hyvällä kelillä laskettelisi alamäkiä, hei vain!... Olisi tietenkin keräiltävä ylämäkeen mennessä... Kuutamoiltoina voisi mennä vaikka Mannilan tienhaaraan saakka... Ei iltaisin kukaan kulkenut, ja kulki, jos kulki. Eihän se kenenkään omaa ollut, hyvä kun joku puhdisteli... Kun ei ketään tulisi vastaan. Mitä siinä sanoisi, jos jotain kysäisisivät?

Hän nukahti ja äskeiset mietteet kiertelivät unikuvina mieleen.

Suuri laatikko hänellä olikin. Monta kertaa sai kumartaa ja heittää. Olisi pitänyt jo kääntyä, mutta ei viitsinyt vajaalla kuormalla, kun jo oli näinkin pitkällä. Hyvänen aika, hänhän oli jo ihan kirkonkylällä. Hevosmiehiä ajeli helisevin kulkusin. Hänestä tuntui, kuin jokainen olisi noussut ja kurkistanut. »Mitähän se keräilee tuo Raitalan poika», kuului joku naurahtavan. Vähän etäämpää kuului naurun hälinää. Voi totisesti, nythän oli jatkokurssi-ilta. Hän kääntyi kiireesti. Mutta siinä oli vastamaa ja kelkka painoi kuin hevoskuorma. Hikipäässä hän ponnisteli. Äänet kuuluivat yhä lähempää, hätäkös niiden tyhjiltään. Hän ponnisteli ja ponnisteli, mutta painoi hirveästi ja jäiset kengät lipsuivat. »Hei, hei, Jussi!» »Otetaan se kiinni!» »Kiinni!» »Kiinni!»

Hän heräsi. Aamukin jo oli, mutta ellotti, että täytyi sylkäistä. — Olipas se kumminkin unta. Mutta voisihan se olla myös totta...

Koko päivänä hän ei saanut sitä mielestään. Muutenkin oli tuhruinen päivä. Kaikki oli vähän vastahakoista. Halkokuormaa tehdessään hän putosi sulaan ja viimeinen kuorma kaatui ihan lähellä kotia niin pahasti, että yksin haloin täytyi purkaa. Kujalan vaari, koiranleuka, sattui vielä kulkemaan ohitse ja tiedusteli, että etkös muistanutkaan metsässä lukea. Pisti Jussin tavallisesti vihaksi.

Mutta siinä ähmästellessään ja halkoja uudelleen lukiessaan hän pääsi ratkaisuun ja teki äkäisen päätöksen: lähden maantielle, lähden kiusallakin! Vaikka tulisi maaherra! Mitä se kenellekään kuuluu, mitä mokareita minun laatikossani on!

Syötyään ja hevoset illastettuaan hän lähti. Oli aluksi vähän outoa, mutta alkoi siihen vähitellen tottua. Koivulan tienhaarassa oli laatikko jo täysi. Ei tullut ketään vastaan, ei tullessa eikä mennessä. Hän oli melkein pettynyt, kun ei ketään tullutkaan.

Kotimäki otti kaikkein lujimmalle, kun siinä oli niitä anturaa raapivia kiviä. Menihän sekin lopulta. Hän tyhjensi laatikon sarkansa keskelle. Oikein oli niinkuin kuorma. Hän pyyhki otsaltaan hikeä ja katsoi hetken aikaa, lähti sitten, mutta kääntyi vielä portillakin katsomaan. Siellä se häämötti. Kun siihen viitisenkymmentä vetelee seuraksi, niin eiköpähän kasva peruna ja keri kaalinkin kerä.

Tuvassa täytyi Jussin selittää käyntinsä. »Älä, hyvä lapsi», esteli äiti ja isä arveli, että liikenisi kaiketi sitä joku kuorma omastakin tallista, mutta Jussi hymähteli vain nukkumaan mennessään ja arveli itsekseen, että oma vara lienee aina paras. Pian hän nukahti eikä nähnyt unia.

Hän teki joka ilta kuin urakkamatkan. Viikon päivät olivat jo menneet, eikä ketään ollut vielä ohi ajanut eikä vastaan tullut. Hän oli jo unohtanut sen mahdollisuudenkin. —

Seitsemäntenä päivänä tuli Haapalan Kusti. Jussi hätkähti, vaikka oli varautunut päätöstä tehdessään maaherrankin varalle.

— Mitä sinä vetelet? Kustilla oli muutenkin aina semmoinen viurumainen ääni ja Jussista tuntui nyt, niinkuin puukolla olisi sisuksia kiertänyt. Hän ei vastannut mitään.

Kusti astui muutaman askeleen ja kurkisti laatikkoon.

— Hevosenpullia! Ho, ho, ho, hoo, ha, na, ha, haa! Hän räjähti leveään nauruun. — Vai maantiepullia keräilet! Eri kiva kaveri! Paistatkos sinä niitä vai käytätkö tuoreeltaan?

Jussin silmissä pimeni. Mokomakin honstoopeli! Lannoittaa väkilannoilla isänsä parhaita pellon paloja ja teettää tytöillä työnsä!

Siinä oli lapiolla mukavan kokoinen, jäätynyt »pulla». Hänen teki mielensä antaa se ihan tuoreeltaan. Mutta kun kului vähän aikaa, niin näkö palautui ja ajatus selveni. — Sehän menisi hukkaan, ajatteli hän ja heitti lapiollisen laatikkoonsa.

Kustille tuli taas naurunpuuska. — Ha, ha, haa! lähetti hän leveämmällä suullaan. — Ho, ho, hoo, lasketti Jussi yhtä leveästi. Mutta kun kaiku vastasi niin läheltä, ei Kustia enää naurattanutkaan. Hän alkoi kävellä eteen päin. Jussi katsahti hänen jälkeensä. Hänestä tuntui kuin nyt jo voisi tulla vaikka maaherra.

Paitsi tieltä, löytyi Jussin patteriin myös tuvan puolelta monenlaista jätettä ja kariketta. Pesien tuhkat, jotka ennen olivat haihtuneet taivaan tuuliin, hän keräsi kahdesti viikossa. Lakaisuroskia varten hän varasi erikoisen ämpärin, ja varsin halukas hän oli kantamaan patterilleen senkin »ämpärin», jota täytyi vähän enemmän varoa.

Kevätpuolella valtasi hänet ihan ahneuden henki. Iltaisin hän kelkkoineen käväisi parikin matkaa, ulottaen ne toisinaan aina Mannilan tienhaaraan asti, täytyikin ulottaa, sillä »riista» alkoi huveta, kun teillä alkoi liikuskella muitakin kelkkamiehiä. Kivelän Eemeli, Pakkalan pojat ja muutamat muutkin olivat ottaneet Jussin esimerkin varteen.

Suomullan oli Jussi saanut ajaa »talon ajalla» ja hevosella. Viimeisillä keleillä hän toi pari kuormaa vielä patteriensa peitoksi.

Siinä se nyt oli aika komea kasa. Varmasti oli kymmenen kuormaa. Hän tasoitteli ja viimeisteli reunat ja päällyksen. Keskiosa sai jäädä kupilleen, siihen voi vielä kantaa erinäisiä ämpärillisiä niinä parina kuukautena, mitä vielä oli kylvöaikaan.

Hän katsoi saran laidasta. Ruskokin kääntyi katsomaan. Se oli Jussin oma patteri, maantieltä koottu ja vaivoin varattu. Hän palasi vielä takaisin etusivua tarkastellen, että se kaikin puolin oli tullut vain oikean patterin näköiseksi.

Rusko asteli kotiin ja Jussi käveli lapioineen perässä. Aattoillan aurinko punersi läntistä taivaan rantaa. Jussin rinnassa punersi ensikesäisten toivojen aurinko.

— Mitenkähän yksi pieni lantapatteri voi olla noin mieluinen ja rakas?

Rusko otti mäessä juoksuaskeleen ja Jussin täytyi ottaa myös, mikäs siinä auttoi. Pääsiäissauna odotteli.

Ojalan Kallen polkupyörä.

Kalle oli viisitoistavuotias talonpoika. Talo ja talonpoika, sanottiin, vaikka Ojala oikeastaan oli vain entinen Veijolan kartanon verotorppa ja vasta suuren torpparivapautuksen aikana taloksi tehty, niinkuin niin moni muukin torppa ja tölli.

Ojalan Aapo, juureva kuokkamies, ei alkuvuosina tahtonut tuota muutosta oikein tajuta eikä todeksi uskoa... Isäntä!... Mikä isäntä minä tässä... Mökkiläinenhän minä, tasoitteli hän arvoaan ja raaputteli niskakuoppaansa.

Kalle poika oli melkein yhtä juureva kuin isänsä ja myös järjenjuoksultaan yhtä kankeanpuoleinen. Koulusta päästyään hän oli isän apuna töitä tehnyt, pystyikin jo melkein mihin vain. Olipahan Ojalassa puskemista, melkein liiaksi tahtoi olla yhdelle miehelle ja miehenalulle.

Kalle ei työtä pelännyt, ei sinnepäinkään. Hauskaa oli kotoinen työ ja leipää oli niin paljon kuin syödä jaksoi. Mutta yhtä puuttui. Ei ollut polkupyörää, ja sepä vasta vaivasi ja jungersi miehevää mieltä.

Ojala oli valtamaantien vieressä. Illoin, varsinkin lauantai- ja pyhäilloin, Kalle istuskeli kotiportilla ja katseli, mitenkä kylän pojat laskettelivat alamaaviettoista, siloista raidetta, että pyörän puolat rapisivat. Millä ihmeellä kaikki olivat sen irtikin saaneet, niinkuin Kivelän Eemelikin, jolla koulussa ei ollut viittä penniä, ei edes kynänpätkää omasta varaa. Mutta siinä hänkin vain lasketteli polkupyörällä selkä notkollaan niinkuin paremmatkin miehet.

— Ei, kyllä tässä pyörä täytyy saada, vaikka terveys menisi!

Se kyllä oli vähän liian ylpeästi sanottu. Mutta Ojalan miehillä, niin isällä kuin pojallakin oli sellainen luonnonlaatu, etteivät he voineet unohtaa, mitä kerran olivat päähänsä saaneet. Kalle oli sinne nyt saanut pyörän ja mielessä se pysyi, juri päivät hiljaisilla työmailla, välähteli iltaisin tuvan penkillä istuskellessa ja vaivasi öisinkin kuvina ja unennäköinä.

Mutta siihen tarvittiin rahaa toistatuhatta markkaa. Entisestään Kallella oli vain alun toistasataa. — Säästä ja ansaitse! Kalle tiesi ja ymmärsi ne hyvät neuvot. Mutta miten sitä ansaitsi, kun päivät oli tehtävä kotoista työtä? Miten säästi, kun ei ollut mitään raha-ansioita? Siinä seisoi ja toljotti kuin kynnetön orava kankaalla. Puu oli edessä, mutta ei ollut kynsiä, joilla olisi voinut puuhun ravahtaa.

Toista vuotta Kalle jo oli mietiskellyt, eikä ollut vielä alkua pitemmällä. Pyörä oli saatava ja sitä varten rahaa, se ainoastaan oli selvänä, mutta sepä sitten olikin eri selvänä.

Eräänä helmikuisena iltana se pelastava korsi vihdoin tipahti, tipahti ihan itsekseen ja ilman aikojaan, niinkuin ne korret useinkin tipahtelevat. »Viljelkää aikaista perunaa!» oli otsikkona eräässä sanomalehtikirjoituksessa. Kalle luki kirjoituksen, lukipa vielä toiseenkin kertaan, sillä hänellä, niinkuin edellä on tullut mainituksi, oli vähän kankeanpuoleinen järjenjuoksu. Sitten hän taittoi sanomalehden ja käveli äänettömänä ulos.

Oli kuutamo ja lumi narskui. Hän käveli pihatietä navetan luokse. Siinä oli pieni pellonläiskä, kesäisinkin jonninjoutavassa käytännössä, joskus ohralla, joskus perunalla, useimmiten kesantona tai sikojen kuokkamaana. Eipä ole enää ensi kesänä, jos isä luvan antaa!

Tietysti hän antoi. Paljonko tuossa oli antamistakaan omalle pojalle ja työmiehelle.

Siitä hetkestä lähtien Kallen koko elämään ja olemukseen tuli uusi ripeys ja tahti. Peruna ja perunamaa oli tästä lähtien kaikki kaikessa. Rakas polkupyöräkin oli siirtynyt toistaiseksi näkymättömiin niiden perunoiden ja perunasäkkien taakse.

Hän hankki erikoisen kirjankin, perunanviljelysoppaan, vaikka olisi perunaa luullut osaavan viljellä ilmankin. Luulo ei ole aina tiedonarvoinen. Paljon siinä kirjassa oli sellaista, mistä hänellä ennen ei ollut hajuakaan, ei isälläkään ollut, se oli varma. Tietoa sillä täytyi olla, joka aikaista perunaa viljeli. Siitä sai rahaa ja rahaa Kalle juuri tarvitsi. Pyöräkin taas välähteli niklattuine puolineen.

Pitkin kevättä sitten oli mukavaa puuhailemista iltapuhteiksi. Ensi töikseen Kalle teki idätyslaatikoita. Puuvajassa oli sementtitynnyrin lautoja. Niistä hän sai rakennuspuuta.

Kirjassa oli sellainenkin neuvo, miten aikaiset taimet voi suojata keväthallan tuhoilta. Oli tehtävä yksinkertaisia kehyksiä, joiden katteeksi sopi käyttää esimerkiksi vanhoja sanomalehtiä. Joka talossa sellaisia löytyi. Oli Ojalankin vinnillä kaikennäköisiä ja nimisiä »sanomia» ja »makulatuuria». Vasta Kalle senkin nimen merkityksen tuli tietäneeksi.

Hän rakenteli ja naulaili kehyksiä koko maaliskuun.

— Mitä ihmettä sinä noilla luulet tekeväsi? kummastelivat isä ja äiti.

— Eipähän mitään ihmettä, myhäili Kalle ja napisteli illat itsekseen.

Hän valitsi siemeneksi »Vesijärven». Se oli aikainen kotimainen perunalaatu, ja sitä sai Hankkijalta osuuskaupan kautta.

Oliko kukaan ennen pääsiäisen aikana siemenperunoita idätellyt? Ei ainakaan Ojalassa eikä koko kylässä ennen sellaista oltu nähty. Kalle poika ei välittänyt puheista, eikä ennusteluista, vaan käänteli laatikoltaan ja kasteli haalealla vedellä mukuloitaan.

Huhtikuun lopussa hänellä oli sellaiset perunat, joita kelpasi katsella. Jokaisen itu jurmotti vahvana ja tukevana kuin kahvikupin korva, muutamista ihan kirkkaan vihreä hiirenkorva työntyi esiin.

— Mihinkä luulet ne näin aikaisin saavasi? harrasteli jo isäkin poikansa asioita.

— Peltoon! kuului yksisanainen vastaus.

Sittenpä joutuikin jo pellon vuoro. Joutoaikansa aamut ja illat Kalle kuokki ja haravoi, pöyhötteli ja lannoitteli, ehkä vähän liiaksikin. Ei kumminkaan se peltotilkku ennen ollut sellaisessa pelsteessä kevätkauttaan aloittanut.

Vapunpäivänä Kalle istutti perunansa. Kaunis päivä silloin oli ja kaunis hänen peltonsakin illalla oli.

— Kyllähän ne siellä mullassa nyt säilyvät, mutta entä jos myöhemmin tulee halloja? epäili isä.

— Tulkoon vain, jos tullakseen on! arveli Kalle muistellen pingoitettuja makulatuurejaan.

Taimet nousivat muutamassa päivässä pinnalle, meikeinhän ne olivat taimella olleet jo istuttaessa. Yövahtiminen alkoi. Kalle käpsehti auringonlaskun aikaan kuin kärppä, nuuski ilmaa ja lämpömittaria ja kanteli vinniltä kehyksiään. Tuli pakkasöitä, oikein kattohuuruisia, mutta taimilla ei ollut hätää. Ne lueskelivat kaikessa rauhassa sanomalehtiä. Aamuisin isä ja äiti ihmettelivät, mutta Kallea vain nauratti.

Niin kului aika siinä puuhailussa ja rapsuttelussa, kului kauniiseen kesään, ohi tavallisten ihmisten perunanistutusaikojen. Kallen kehykset joutivat jo kesäkorjuun tai talvikorjuun, miten päin lienee oikeampi sanoa. Juhannuksen aikana hänen muutenkin kukoistava perunapeltonsa oli ylt'yleensä valkeassa kukassa.

— Olisikohan tuolla jo mukulaakin alla? äiti tiedusteli. Sama kysymys viljelijän itsensäkin mielessä askarteli. No, siitäpä sai piankin selvän.

— Oli! Voi sentään, minkälainen jo olikin! Kalle punnitsi kädessään kananmunankokoista mukulaa ja katsahti sitten rehevään peltoonsa, jonka poveen kätkeytyi tuhansittain samanlaisia maanhedelmiä. Hänen rinnassaan ourahteli kuin kevätpurosia, tuntui sillä hetkellä, niin kuin kaikki sisälläolevainen ei olisi liiveihin mahtunut.

Juhannuspäivänä Kalle kirjoitti läheisen kaupungin osuusruokalalle osoitetun kirjeen. Aikaa häneltä siinä meni, ja moneen kertaan hänen täytyi pureskella jo entisestäänkin maalittomaksi kulunutta kynänpäätä. Kirjeen lopullinen muoto oli seuraava:

  Minulla ois täällä nuoria perunoita. Mahtaisko tarvita niitä
  sinne teirän ruokalaan? Tämä osuuskaupan Matti tois autolla
  tavaraa hakiessaan. Hintaa passaisi panna niinkuin tapana on.

                                          Kalle Ojala

Esitys kelpasi ja hintaa pantiin, niinkuin tapana oli. Ensimmäiset pussosensa Kalle kaivoi koplimalla, mutta kahden viikon kuluttua hän alkoi kaivaa järjestään.

Kaupan Matti, Kallen hyvä tuttava ja monen asian ajaja, vei pussoset määräpaikkaan. Sopi hänellekin niin hyvin, kun menomatkalla ei ollut sanottavasti muuta vietävää ja kaupungissa taas joutui ottamaan tavaran samasta pihasta. Kalle piti varansa, ettei Matin autoineen tarvinnut odotella, eipä edes seisahtua. Hän odotteli portilla pusseineen.

— Hei, vain!

— No, heipä hei!

Enempää ei tarvinnut puhua. »Fordi» hyristi tiellä jo, että silinterit tärisivät.

Iltaisin tuli tyhjä säkki ja vähäinen kirjekuori herra Kalle Ojalan nimelle osoitettuna. Eipähän sitä onneksi nähneet muut kuin kaupan Matti, ja hän taas oli nähnyt niin paljon muutakin.

Saamansa rahat Kalle talletti osuuskassaan. Siellä hänen entisetkin säästönsä olivat. Viisikymmentä markkaa... Kuusikymmentä markkaa... Sata markkaa...

Ne olivat kauniita rahoja ja ihania päiviä.

— Mistä sinä rahaa noin vetelet, tällaisena rahattomana aikana? ihmetteli opettaja säästökirjaa täytellessään.

— Perunoista nämä...

— Niin, sinähän kuulut kasvattavan niitä kuin mikä taikuri.

Opettajan kiitos hiveli suloisesti mieltä.

Loppui viimein hyväkin pelto. Perunasäkkien lähetys loppui samalla. Oli niitä jo mennytkin. Toisetkin jo lähettelivät, ja hinta alkoi halveta.

Viimeiset perunat syötiin itse, niinkuin oli syöty ensimmäisetkin. Äidin mielestä uusi peruna oli parasta herkkua, mitä hän tiesi. Samaa mieltä oli isä, varsinkin kun pisti voikipeneen nokkaan. Kallen mielestä se oli hyvin järkevää puhetta, varsinkin kun pisti sen voikipeneen omasta pellosta kaivetun perunan nokkaan.

Kallelle tuli nyt jonkunlainen levähdysaika. Hänen mielessään alkoi taas näkyä ja kangastella se kapine, jonka aiheuttamaa tämä moninainen puuha ja toimi alkujaankin oli. Se näkyi ja välkähteli nyt entistä selvempänä ja läheisempänä, puolat ja polkusimet, ruskea nimikilpi, satula, avainlaukku ja kaikki ihanuudet.

Hän meni osuuskassaan ja otti tarpeellisen summan rahaa, vielä jäi hyvä siemen vastaisen varalle. Sitten hän meni osuuskauppaan. Mattikin sattui olemaan makasiinissa. Yhdessä koeteltiin ja katseltiin. Hyvä se oli kaikin puolin. Kun Matti jotain ystävälleen vakuutti, niin siihen saattoi luottaa.

Oli vähän satanut. Raide oli nihkeä. Uusi pyörä luisti kuin rasvattua nahkahihnaa pitkin. Metsäiselle tielle päästyään Kalle hyppäsi satulasta ja tarkasteli pyöränsä kauniin välkkyviä paikkoja.

Hyvä kapine. Ainakin kymmenen vuotta se kestäis, kun taidolla käyttäisi ja hoiteleisi.

Hän katsoi raidettakin, johon oli leimaantunut kulumattomien kumien kauniit ympyrät ja muut tunnusmerkit.

Ei ollut poika enää kynnetön orava!

Antin onkipaikka.

Antti oli kalpeahko ja sairaalloinen poika. Ei hän sängyssä maannut enempää kuin toiset pojat, ei aina niinkään paljoa, mutta sairaalloisuus esiintyi muulla tavoin; äänen käheytenä, silmäin ja korvain vuotamisena, koko heiveröisen olemuksen hiljaisena totisuutena. Vanhemmat ihmiset sanoivat, että hänellä on heikko veri, ja että näinköhän vain selviytyy pitempiaikaista eläjää koko miehestä. Tietäväisemmät sanoivat, että kantanee perintöbakteereja ja siemeniä veressään. Semmoinenhan se oli, äitikin, Lehtolan Liisa, pieni yskiväinen ja käppyräinen muonamiehen vaimo, mutta vuodesta toiseen hänkin vain eli ja itse hoiteli ainokaisen lehmänsä ja puolitusinaisen lapsilaumansa.

Niinpä Anttikin sitten vain eleli päivästä toiseen, talvet käydä retuutteli koulua, kesät käpsehteli kotituvan päivänpuoleisilla seinustoilla, siskojensa ja pikku veljiensä kanssa liikkui ja käpsehteli, sillä samanikäiset pojat eivät häntä retkilleen kaivanneet.

Pohjimmaltaan Antti ei ollut mikään tyttömäinen poika, mutta kun toiset tekivät ja touhusivat kaikkea yhdessä, mietiskeli ja rakenteli Antti itsekseen ja ominpäin. Oli hänellä »pritsat» ja hernepyssyt, niinkuin paremmillakin pojilla, vaikka ei hän niitä kenellekään näytellyt. Tuli tietoon, kun opettaja kerran ainaisiin kanteluihin kyllästyneenä pani toimeen yleisen tarkastuksen. Että Antillakin semmoinen oli, se oli kaikkien mielestä tämän yleisen pyssyasian suurin paukaus.

Tietysti Antilla oli myös onki. Ei se ollut merenruokovapainen, eikä punakohoinen, eikä jouhitapsinen, olipahan vain sellainen omatekoinen, niinkuin Antin muutkin vehkeet olivat. Koukku oli tavallinen musta, sivumäärä, siima yksinkertaista karhulankaa, koho kaarnasta ja vapa pihlajainen, isän kyntöpiiskan mittainen.

Kylän järvi oli heinäinen ja matalarantainen. Antin piiskalla oli melko vaikea päästä selville vesille, ja venettä ei ollut. Pari, kolme paikkaa oli, mistä jotenkuten saattoi yritellä, mutta syöntiaamuina ja -iltoina olivat ne parempien miesten omistuksessa. Antti sai rapistella rantaheinikossa, sai salakan suikaleen tai kinaisen kiiskinpojan, joskus vahingossa pienen lahnanlitukankin. Yleensä jäivät hänen saaliinsa pientäkin pienemmiksi. Toisilla oli aina edes joku suurempi näytettävä, ja ellei ollut, niin oli päässyt karkuun, keltä puolikiloinen ahven, keltä suuri lahna tai homekorva säynävä. Oli vetänyt, että vapa jutisi.

Antin vapa oli hentoinen, mutta ei se ollut vielä koskaan jutissut. Eipä tarvinnut kenellekään edes kertoa eikä levennellä. Puolisentuntia aikaisemmin kuin toiset hän tavallisesti rannasta hävisi ja kipitteli yksinään kotiin. Jos sattui olemaan joku ahven joukossa, niin äiti perkasi, ellei, niin Mikki-kissa sai koko saaliin ja nautitsi sen semmoisenaan, päästä alkoi ja pyrstöön lopetti, päätään kallisteli ja mielihyvissään mourahteli.

Hyvähän se oli näinkin. Tarvitsihan Mikkikin, mutta kyllä Antin mieli olisi ollut vielä parempi, jos edes joskus olisi kaikille saatu iltakeittoa tai kunnolliset paistikalat. Miten hauskalta olisikaan korvissa kuulunut, jos isä olisi päässyt sanomaan, että päästiinpäs sitä vain kerran Antinkin ongella liemeen puhaltamaan.

Oli taas joku heinäkuinen iltapäivä. Antti oli yritellyt useammasta paikasta, niinkuin ennenkin. Puronsuuhun saakka hän oli jo joutunut, eikä hinkissä ollut vielä kuin kaksi suuripäistä kiiskiä. — Jos onkisi purossa? juolahti hänen mieleensä. — Voihan kala uida puroa pitkin. Ja eikäpähän ota, jos ei annakaan, rannalta ei kumminkaan mitään tule, ratkaisi hän, korjasi matosen ja alkoi katsella sopivaa heittopaikkaa.

Puron suu oli liejuinen ja heinäinen. Hän yritti monta kertaa, mutta ei saanut onkea veteen. Hän nousi puron vartta ylemmä. Ranta alkoi kovettua ja jyrkentyä. Nyt olisi saanut jo avoveteen, mutta vesi virtasi niin kovasti, että koho ei pysynyt paikallaan. Antti käveli vieläkin ylemmä ja etsiskeli sopivaa paikkaa. Puron varrella kasvoi tiheää pajukkoa. Järveäkään ei enää näkynyt.

Kun hän kiersi erään tiheän ja suuren pajupensaan ympäri, tuli eteen tyyni puroputama, pyöreä ja jyrkkäreunainen kuin lampi.

Ei hän tällaista entisestään edes muistanutkaan. Voi, kun siinä olisi kaloja! Puro solisi alempana ja ylempänä. Järveä ei enää edes pilkoittanut, sillä joka puolella oli tiheä lehtimetsä. Poukama oli niin syvä, ettei pohjaa näkynyt. Kauempaa metsästä kaatunut suuri honkapuu halkaisi sen kuin leivän. Puun latvapuoli oli jo kokonaan vedessä ja sen alla oli salaperäistä ja pimeää. Sellaisissa usein suuret kalat asuivat. Voi, kun siellä olisi kaloja!

Antti istahti hongantyvelle ja kiehitti siimansa auki. Korkki täytyi nostaa ainakin puoleen metriin. Hän kohensi matosta, sylkäisi ja heitti.

Voi, kun siellä olisi kaloja! Jo kolmannen kerran sama toivomus juolahti Antin mieleen, ja kun hän katseli ympärilleen ja arvosteli rauhassa asioita, niin yhä hartaampana se toivomus kohoutui hänen mieleensä.

Täällä saisi olla rauhassa, salaa tulisi ja salaa menisi. Ei tuuli ottaisi miltään puolelta, eikä haittaisi pieni sadekaan, sillä hongan rungon vieressä kasvoi kuusi, pieni tosin kuin joulukuusi, mutta kyllä se yhden onkimiehen suojaisi. Ja kuusen takana oli lähde, ihan avosilmä lähde. Hinkillä saisi raitista vettä pistää. Eivät pahentuisi kalat kuumallakaan ilmalla. Parempaa onkipaikkaa ei joulupukkikaan olisi osannut keksiä eikä lahjoittaa, kun vain...

— Mitä? Mihinkä koho oli joutunut? Vapa oli kädessä. Siima painui veteen, mutta kohoa ei näkynyt missään. Hän nosti vapaa. Jungersi ja piti vastaan. Totisesti, siellä oli kala! Eikä ollutkaan ihan turha kala, koska niin jutisti ja jungersi.

Hän nosti ja heitti. Ahven tuli, että jutkahti, oikein kookas ja lihava paistiahven. Antti ei ollut sellaista kalaa vielä ikänään saanut. Hän hypähti kalan perässä penkalle. Oli niin tasainen ja kuiva nurmikkokin siinä. Pian se oli irti. Päätä hongan tyveen ja selvä peli. Antti ei koskaan kiduttanut kalojaan, ei kiiskejäkään. Hän pisti lähteestä hinkkinsä vettä puolilleen. Se oli niin kylmää, että sormia kirpeli. Ahven pääsi säilöön. Olipa tämä ihana päivä!

Hän haki parhaimman matosen, istui puulle ja heitti uudelleen. Koho solui puun viereen. Oli senkin puolesta niin jännittävää ja mukavaa, kun ei nähnyt eikä tietänyt, oliko kala tarttumassa vai ei, eikä sitäkään, minkä kokoinen oli, jos oli. Mutta salaa ei kohoa veisi, niinkuin äsken. Kauan aikaa pysyi liikahtamatta, sitten hiljalleen alkoi painua puun vartta alaspäin. Hän veti aina hiukan takaisin.

Tärppäsi toisen kerran. Koho nousi ensin pystyyn ja painui sitten suoraan alas umpisukkeluksiin. Jungersi ja nousi. Suuri ahven taaskin, niin äskeisen näköinen ja kokoinen, että opettajan kirjevaa'allakaan ei varmaan olisi painosta eroa löytänyt.

Niillä kehtasi jo lähteä kotiin, ja voipa tulla vielä lisääkin. Olipa isälle ja äidille kumminkin, ellei lisää tulisi. Antti toimi nopeasti, ja koho oli taas pian entisellä paikallaan.

Kolmas oli pienempi, mutta ahven sekin. Neljäs ja viideskin olivat pieniä ahvenia. — Ihan sopivia Liisalle ja Villelle ja Hilmalle, laskeskeli Antti ja sylki innoissaan matoseen.

Järveltä kuului toisten poikain huikkauksia ja vavan läiskäyksiä. Eivät saaneet enää, sen merkkiä se aina oli. Luulivat tietysti, että Anttikin jo oli aikapäiviä kotiin kipaissut.

Ei auttaisi tästä pojille puhua. Voihan joskus pistäytyä rannalla, niinkuin ennenkin, mutta sitten salaa pujahtaa tänne. Ei tästä mitään lähde, jos koko sakki tulee. Ja hakekoon kukin paikkansa. Eivätpä olleet itsekään omiinsa päästäneet eivätkä pyytäneet.

Antin näitä mietiskellessä oli hänen onkeensa iskenyt oikein aika vaari. Koho hukkui ja vavan latvapuoli alkoi taipua kuin luokinsakara. Antti ponnisti jalkansa mättääseen ja alkoi nostaa. Ei hän ikinä ollut kuvitellut, että kala voisi nostaa semmoisen mohinan. Hän ei uskaltanut kovempaa kiristää, sillä siima olisi voinut katketa, eikä kuiva vavan latvakaan olisi kestänyt. Kala alkoi kiertää putamaa, kiersi useaan kertaan kuin kauha pataa. Lopulta Antti keksi keinon, veti kuin kaivoämpäriä, ensin vavasta, sitten siimasta, nousi koho ja nousi kala.

Voi, minkälainen porsas se oli! Antin täytyi ihan päälle hypätä, ettei vain päässyt vierähtämään takaisin. Ei yksikään pojista ollut saanut semmoista ahventa, se oli ihan varma asia. Lieneekö Halkilahden vaarikaan saanut rysillään ja riimuverkoillaan. Hänen täytyi etsiä oikein kalikka, jolla antoi päähän iskun. Evät tärisivät vielä jälkeenpäin pitkän aikaa. — Siitä tulee illallinen koko joukolle, riemuitsi hän mielessään. — Jos joku pojista olisi tuollaisen saanut, niin siitä olisi meteliä pidetty. Teki mieli huutaa melskaajat katsomaan, Antinkin kalaa, kerrankin! Mutta samassa onneksi juolahti mieleen, että nehän hämäisivät ja melskaisivat koko paikan. Ei se olisi sitten enää hänen paikkansa, tokkopa onkeaan saisi mahtumaan.

Ei hiiskaustakaan! Ei kenellekään! Ei Kivelän Eemelillekään, eikä Torikan Arvolle eikä Raitalan pojille. Niillä oli veneensä ja pitkä vapansa ja muutenkin kaikessa olivat niin eteviä ja viisaita. Eikä sitä tietänyt, oliko putamassa niin kovin paljon ahvenia. Ehkäpä yksinkin ehtii ne sieltä nypellä, ennenkuin syksy on käsissä, ja vaikka jäisi seuraavaksi kesäksi, ja vielä sitäkin seuraavaksi. Hyvin ne siellä säilyvät. Olipahan iso ahvenkin säilynyt. Hän vilkaisi kalaansa, jonka pyrstö näkyi hinkissä. Ei mahtunut muuten kuin pystyyn. Mitenkähän vanha tuommoinen köriläs mahtoi jo olla? Olikohan kymmenenvuoden? Ei, vanhempi sen täytyi olla. Ei kala paljoakaan vuodessa kasva, koska keväiset poikaset syksyllä ovat vasta kuin rusakoita tai kauranjyviä. Mutta nopeampia ovat kuin rusakat. Sähähtivät aina matkoihinsa, että yksi sihaus vain kuului, niinkuin kourallisen hiekkaa olisi veteen heittänyt.

Koho painui taas, pysyi kauan aikaa juuri ja juuri näkösällä. Olikohan pieni vai suuri? Voi suurikin olla. Joskus ne jäivät jurmottamaan tuolla tavalla. Hän kiristi, kala vastasi. Se oli kiinni jo. Aika appura olikin, isompi, kuin ne kaksi ensimmäistä. Tämäpä oli vasta onkipaikka! Sitten niitä tuli edelleen pienin väliajoin. Tuli pieniäkin, ei turhan pieniä. Useimmat olivat keskikokoisia, ja aina silloin tällöin joku suurempi, ensimmäisten kokoinen.

Aurinko oli häipynyt jo metsän taa. Poikain ääniä ei enää kuulunut. Jossain päin huutelivat lehmiä kotiin. Mutta Antti istui kuin nojatuolissa ja veteli ahvenia toisen toisensa jälkeen. Hinkki oli jo tasapäänä. Vesi oli noussut kalojen mukana ja vuotanut reunan yli kuiviin. Ison ahvenen häntä törrötti toisten päiden ja häntien keskellä kuin mikäkin valaan pyrstö.

Kelpasi tuollaisen hinkin miehenä kotiin mennä. Antti oli miettinyt jo, mistä menee, vasikkahaan poikki ruispellon laitaan, siitä ojaa pitkin riihen luo. Siitä kotituvalle ei enää ketään tule vastaan. Ja jos tulee, niin, no, minkäpä sille sitten tekee. Tulee kaiketi tämä muutenkin niiden tietoon.

Tuli vielä muutamia ahvenia. Sitten matoset loppuivat. Olisi niitä voinut löytää aholta, mutta liika pois. Aina oli hullusti käynyt niille, jotka liikoja ahnehtivat, niinkuin sille kääpiölle, joka ei jaksanut kantaa kultakonttiaan ja sille saidalle emännällekin, jonka leipä ei mahtunut uunista ulos.

Hän kieritti siiman vavalle, puhdisti koukun ja kiinnitti sen vavan tyveen.

Kalahinkki kädessä, matopurkki ja onki toisessa, hän alkoi kaivautua vesakkoon. Polku oli vähän ylempänä. Kylläpä se painoi! Koskaan ennen ei ollut painanut juuri enempää kuin tullessakaan. Mitäpä ne, pari kolme sinttiä.

Montakohan niitä oli? Polulle päästyään hän kaatoi kalat mättään koloon ja laski. Samalla valikoituivat pienimmät alimmaisiksi.

Kolmekymmentä kuusi niitä oli! Se iso oli kolmaskymmeneskuudes! Neljä kertaa yhdeksän oli kolmekymmentäkuusi, yhdeksäsosa kolmestakymmenestäkuudesta oli neljä, muisteli hän kerto- ja jakotauluaan. Hyvä sitäkin muistella, ettei perin unohtunut. Opettaja oli vihainen, jollei muistanut.

Suuri ahven jäi viimeiseksi. Kun kaulan kohdan asetti hinkin reunalle, niin pyrstö meni saman verran toisen reunan ylitse. Oli se aikamoinen ahven!

Äiti oli lypsänyt lehmänsä ja isäkin oli tullut jo työstä kotiin, käpisteli jotakin porstuan nurkassa.

— Jaha, sieltä kalamies tulee! ääni oli vähän leikinpilkallinen niinkuin tavallisesti.

— Kalamiespä niinkin! hihkasi Antti vastaan ja jäi odottelemaan siksi, kunnes isä kääntyi.

Isä ähkäili ja kompuroi pimeästä esiin. Silmät osuivat Antin hinkkiin.

— No, voi sun Helsinki!

Se oli isän ainoa ruma sana ihmetapauksissa. Eikä se oikeastaan kovin ruma sana ollut.

— Mistä sinä, älävänä, tuommoiset ahvenet keksit?

Antti kertoi alusta alkaen koko ihmetarinan, muisti hyvin, vähän liiankin hyvin. Muisti isäkin sen puronputaman, jossa oli suuri lieko, joskus oli samalla puulla istuen viikatetta hionut. Semmoisten alla ne juuri ahvenet asustelivat. Olipas poika, kun keksi! Taitaa hyväkin kalamies vielä tulla! Hän otti suuren ahvenen ja punnitsi kädessään.

— Aika porho! Neljänneskilon painoinen tai ehkä enemmänkin! Sillä tavalla se mies vetelee!

Antin mielelle teki hyvää. Niinkuin hunajaa olisi vedelty vehnävoileivälle.

Äiti ja koko pieni seurakunta joutuivat tarhalta ihmettelemään.

— Ai, jai!

— Oi, joi!

— Jesta, sitä poikaa! Äidilläkin oli ihmetapauksiin oma sanansa.

— Perataan ja paistetaan kohta! innostui isä ja nosteli housujaan. Joskus hänkin iltamyöhällä oli tullut kotiin ahvenineen, vaikka siitä oli kulunut jo monta vuotta.

— Ei niitä yhteen ateriaan kaikkia! ehätteli äiti, jonka murhe ehti etukulona jo seuraavankin päivän asioihin ja syömisiin.

Isä tekasi oikein vartavasten kalalaudan. Sittenpähän on toiseksi kertaa valmiina. Antti ja pienemmät seurailivat mielenkiinnolla puuhaa. Pian se kävi. Isällä oli terävä puukko ja kätevä käsi.

Koko perhe lähti perkaamaan. Isä ja äiti perkasivat, muu joukko katseli ja ihmetteli. Isä käsitteli sen »valaskalan». Tuskinpa äidin puukko olisi pystynytkään, suomus oli kova ja eväpiikit kuin naskalin kärjet.

— Tämä paistetaan heti, ja tuo, ja tuo, määritteli isä.

— Säästetään isommat toki sunnuntaiaamuksi, esitteli äiti, mutta Antti kävi isän puolelle.

— Mitä niistä niin säästämään. Ehtii sunnuntaiksi uusia onkimaan.

Tavallisesti äiti pata-asioissa päänsä piti, mutta mukautui tällä kertaa kumminkin. Isoimmat ahvenet paistettiin, ja illallinen oli kuin mikäkin aattoateria. Keskustelu oli vilkasta ja tapahtui ähvenen ja onkimisen merkeissä. Isä innostui muistelemaan omia onkiaikojaan. Ei silloin rantakivillä kinaisia kiiskejä norkoiltu, eikä särensinttuja narrailtu! Kruununmaalle, sysilammelle ja suvannolle me pojat painelimme, minä ja Takalan Eevertti. Siellä kaatuneen petäjän latvakäkkyrässä istuttiin ja ongittiin. Tuuli tohisi honganlatvassa, mutta veden pinta oli kuin tervapytty. Kun sieltä tärppäsi, niin se oli vaari! Musta kuin kekäle ja silmät kuin lantit päässä! Sai kiipertää kynsin hampain petäjän oksiin, ettei pudonnut sen niskaan sinne tervapyttyyn.

— Mitä tuommoisia kauheita lapsille juttelee, esteli äiti väliin, mutta isän juttu jatkui syömisen jälkeen, ja Antin ja pienempienkin poikien silmät olivat lantinpyöreät kuin niiden Sysilammen ahventen ennen.

Isä nukkui ropinoihinsa ja pikku veljet kuunnelmiinsa, mutta Antti valvoi hiljaisessa tuvassa vielä pitkät ajat.

... Tuuli humisi honganlatvassa... mutta lampi oli kuin tervapytty... Musta kuin kekäle... silmät kuin lantit... Ja isän ajoista ne ovat yhä suuremmiksi kasvaneet...

Talonomistaja.

Hänen nimensä oli Matti. Hänellä oli liivihousut ja tuppipuukko, joka riippui niinkuin pitikin, vasemmalla kupeella tupenkärki sivulla ja taaksepäin.

Hän oli varsinais-suomalaisen perintötalon poika ja oli rakentanut oman pienen talonsa ikivanhan vilja-aitan taakse kotikallion korkeimmalle kumpareelle.

Siinä oli hyvä talonpaikka, parempi kuin isän vanhalla talolla olikaan. Näköalaa oli jokapuolelle. Isän talon peltosarat juoksivat kuin hihnat kallioiden väliin ja taakse ja yhtyivät siellä toisten talojen sarkoihin ja hihnoihin, jotka olivat kovin ohkaisia kun täältä kotoa katsoi. Yhtä leveitä ne olivat, kun lähelle meni. Matti oli käynyt katsomassa.

Peltojen välimailla oli latoja, suurisuisia ja jyrkkälakkisia. Lähimmän ladon vierellä oli laidunpelto, jossa makaili ja liikehteli sonni ja kaksikymmentä lehmää, tai kaksikymmentäviisi, ei Matti ollut niitä niin kovin tarkoin lueskellut. Oman laidunmaan takana oli toisia laidunpeltoja, joissa liikuskeli myös lehmiä ja sonneja ja mullikoita. Nekin näyttivät pienemmiltä, niinkuin peltosarat ja ladotkin, läheisemmät lampaan kokoisilta, etäisimmät pieniltä koppakuoriaisilta. Mutta oikeita lehmiä ne kaikki olivat, samoja elintoimintoja harjoittivat kuin isän ja äidin lehmät, söivät ja puskivat ja märehtivät.

Toisetkin talot olivat rakennetut kallioille, kaksikymmentä, tai kaksikymmentäviisi. Ei Matti niitäkään ollut sen tarkemmin sormitellut eikä laskeskellut.

Oman talonsa hän oli rakentanut sinä kauniina kesänä, jolloin aurinko ei nukkunut juuri ollenkaan. Siitä näki myös merelle. Enää ei tosin merta näkynyt, mutta joskus aikaisemmin se oli ulottunut kotikallion juurelle asti. Niin oli vaari kertonut ja näki sen kalliostakin, kun tarkasteli, mustia juomuja kuin kissan selässä, vesi ne oli vedellyt ja nuoleskellut.

Toisinaan Matti uskoi, että siinä vieläkin oli meri. Jonakin päivänä saattoi vaikka vihollinen ilmestyä korkeakaulaisine venelaivoineen ja keihäineen ja jousipyssyineen. Niin oli ennenkin ilmestynyt, silloin kun vähimmin osattiin odottaa, niin oli vaari kertonut ja oli Matti nähnyt kuvankin alakoulussa.

Sai tulla, jos halutti ja oli uskallusta. Matti oli varautunut suuremmankin hyökkäyksen varalta. Kallioreunalla oli hänellä iso kasa pyöreitä kuulakiviä ja nuolia oli teritettyinä pieni pino. Merkkikivelle oli hän kerännyt tervaspuita ja tuohenkäppyröitä, yhdessä oli tulus- ja taulapussikin tulitikkulaatikkoon pakattuna. Vaari oli kertonut, minkälaisia entisajan tulenottovehkeet olivat.

Harvoin viikingit enää hyökkäilivät, isän aikana ei ollut yhtään kertaa, eikä vaarinkaan, mutta ei koskaan mitään niin varmasti voinut tietää, oli vaarikin aina neuvonut.

Asuinrakennuksensa oli Matti tehnyt oikein kivijalalle. Siinä oli tupa ja kaksi kamaria. Seinäraot oli tukittu sammaleilla. Kauppapuodista olisi saanut kyllä sitä varten riiveitä, mutta sammal oli lähempänä eikä maksanut mitään.

Tupa oli suuri. Sen muuri oli kivistä, pienistä pultereista. Särkykivistä 'olisi tullut sileämpi ja kaakeleista vieläkin sileämpi ja kauniimpi, mutta kyllä tämäkin siinä meni ja kesti kauan. Vaarin tuvassa oli samanlainen ja oli kestänyt monta sataa vuotta.

Tuvassa oli pöytäkin ja pöydän takana penkki. Penkillä seisoi kaappikello, seisoi se, mutta ei sen tarvinnutkaan käydä, ei vanhimpia arvokkaampia kelloja kannattanutkaan käyttää. Ja kyllä Matti muutenkin ajan tiesi: kahdeltatoista soi ruokakello ja kolmen aikaan vihelsi juna.

Kamareissa oli hyllyjä, tuoleja ja kaappeja. Kolme piippuakin oli yhdessä nurkkahyllyssä. Ihmisiä ei ollut, jokaisen täytyi olla ahkerasti töissä.

Navetta oli tiilistä, sementtitiilistä, jotka Matti itse oli sahannut laudanpalasista. Siinä oli navetta, talli, sikala ja kanala, kaikki yhdessä. Niin isänkin rakennuksessa oli. Matin karjarakennuksessa oli tiilistä kattokin, Keramian tiilistä. Uusiin hyviin rakennuksiin ei kannattanut enää pärekattoa laittaa. Omalla kuorma-autolla T. 2222 Matti oli ajanut kattotiilet asemalta.

Navettaan ei päässyt vieras sisälle. Kaikellaisia karjatauteja oli liikkeellä, ja sitäpaitsi karjakin oli nyt kesälaitumella ja kesänavetassa.

Aitta oli pieni. Niin oli isänkin aitta ja vaarin aitta oli vielä pienempi. Mutta ovessa oli saranaraudat, sementtitynnyrin vanteista Matti ne oli takonut ja taivutellut, ja alakulmassa oli kissanaukko, niin suuri, että aikuinen hiirikin mahtui.

Vähän etäämpänä kalliosyvennyksessä oli Matilla omatekoinen järvi. Siinä riitti vettä poutapäivinäkin, kun päivällä muisti lisätä pari kolme ämpärillistä. Ei se ollut suurikaan työ. Ison navetan vesiraana ei ollut kovin kaukana. Kun sattui hyvä ukkospilvi, niin täyttyi järvi reunojaan myöten. Kaloja siinä ei ollut, mutta ei ollut väliäkään. Kalastusta sopi harjoittaa merellä.

Saunan ja pesutuvan Matti oli rakentanut yhteen, aivan järven rantaan. Oli laiturikin, josta saunan jälkeen pääsi uimaan.

Laiturin äärellä seipääseen kytkettynä oli kaarnavene ja kaarnalotja. Mitäkö lotjallakin teki? Hiekkahauta ja takametsä ja takaniitty olivat järven takana. Joka päivä oli lotja vesillä. Siihen saattoi panna takatuupparin, jos halutti, sitä varten oli perä jo tehdessä tasaiseksi jätetty.

Vielä oli kartanolla kalustovaja, molemmin puolin läpiajettavat ovet. Siellä säilytettiin rattaat ja reet ja valjastettiin hevoset työhön lähdettäessä, ei kastunut pahimpinakaan sadepäivinä.

Nyt oli vaja tyhjä, sillä kaikki sekä talvi-, että kesäajokalut olivat pihamaalla tervattavana. Ne säilyivät paljon kauemmin, kun piti hyvissä tervoissa.

Siinä oli auroja ja äkeitä, elokärryjä ja lantarattaita. Oli traktorikin, joka kulumisen ja korjauksen merkeistä päättäen oli ollut hyvin ahkerassa käytännössä. Siinä ei näkynyt tehtaan merkkiä, mutta niitä vehkeitä se joka tapauksessa oli, koska siinä oli pyöriä yllä ja alla ja istuimella oli rasvakannu.

Pihalla oli se isännän kuormapiilikin, T. 2222. Henkilöautoa ei hänellä ollut. Ei kannattanut pitää näin pienessä talossa, ja kuorma-autollakin voi ihmisiä kuljettaa. Ajurin vieressä pääsi aina asemalle ja kaupunkiin, kenellä asiaa oli.

Puintihuone oli mäen alla. Se oli vanhanaikainen, koska savupiippu oli katolla, olikin hyvä piippu, pitkä ja suora, kuivuneesta koiranputkesta katkaistu.

Viljelysmaat olivat alempana. Siellä oli pari heinälatoa, ja laidunlohko oli viisilankaisessa piikkiaidassa. Monta kymmentä pakettinarua oli niihin mennyt, solmut toimittivat piikkien virkaa.

Lehmiä oli hänelläkin parisenkymmentä, useimmat niistä syönnin touhussa, kolme makasi ja pari oli puskusilla jalat tukevasti tanassa.

Talossa harjoitettiin maanviljelyksen ja karjanhoidon ohella myös pikkuelinkeinoja, niinkuin nykyjään täytyy harjoittaa, jos mielii vanhan perintötalon suvussa pysyttää. Navetan kupeella oli sikatarha ja toisella puolella kanatarha. Kanat olivat valkoisia ja siatkin olivat valkoisia tietysti vähän savessa, niinkuin siat tapaavat kesäisin olla.

Siinäpä se sitten olikin nuoren talonisännän koko manttaali ja kapitaali. Isäntä itse oli vikkelä kuin orava ja ruskea kuin paahdettu papu.

Jos merkit paikkansa pitävät, niin hän pysyy kalliollaan niinkuin isä ja vaari ja vaarin vaari aina seitsemänteen ja kahdeksanteen polveen ennen häntä jo olivat pysyneet. Aika oli kova, mutta kallio oli kovempi. Oli varattuna ammuskiviä ja teritettyjä nuolia.