[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fDbUBdgDzR9SqamqUUNdt3NnjzrCzbP-rDeJcbk-EdQs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2709,"Kerhoista ja kotoa","Karhumäki, Urho",1891,1947,"2709-karhumaki-urho-kerhoista-ja-kotoa","2709__Karhumäki_Urho__Kerhoista_ja_kotoa","Kertoelmia","lastenkirja",[],[],"fi",1931,null,18823,117890,true,[],[],[],"Kokoelma kertoelmia lapsista ja nuorista maaseudulla. Tarinat kuvaavat arkisia askareita, harrastuksia ja luonnonläheistä elämää. Kirja sisältää kertomuksia muun muassa portin avaamisesta ansaitusta markasta ja haaveista tulla taitavaksi luistelijaksi.","Urho Karhumäen 'Kerhoista ja kotoa' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2709. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KERHOISTA JA KOTOA\n\nKertoelmia\n\n\nKirj.\n\nURHO KARHUMÄKI\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nOsakeyhtiö Valistus,\n1931.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nMarkan korvapuusti.\nHaltiakuusen tarina.\nVillen kesäiset puuhat.\nKaksi kanaa.\nPentin hokkarit.\nSauna-Pekan joululahja.\nRaitalan Jussin patteri.\nOjalan Kallen polkupyörä.\nAntin onkipaikka.\nTalonomistaja.\n\n\n\n\nMarkan korvapuusti.\n\n\nTämä kertomus on niiltä ajoilta, jolloin Suomessa oli vielä hopeamarkka\nja jolloin satamarkkanen oli monelle vuoden työn takainen ja\ntavoittelemisen arvoinen päämäärä, — ja jolloin tavallinen leipurin\nkorvapuusti maksoi viisi penniä.\n\nVillen kodin lähellä oli kylätie ja portti, jonka availemisesta Ville\noli ansainnut jo monta viittä penniä. Oli muutamia kymmenpennisiäkin\ntipahdellut.\n\nEräänä päivänä oli ajaa köryytellyt sellainen korkeampihattuinen\nherra, kakkulalasit silmissä, insinööri tai professori tai mikähän\nlienee ollut. Ville oli vetäissyt portin selälleen ja hypännyt aidalle\nistumaan ja salaisesti odotellut kymmenpennistä.\n\nMutta se professori ei ollut heittänytkään rahaa, niinkuin tavalliset\nkulkijat tekivät. Oli käskenyt pojan pysäyttämään hevosen ja sitten\nalkanut tiedustella Villen nimeä ja ikää ja sitä, että osasiko jo\nlukea. Kun sai kuulla, että Ville oli jo kouluakin käynyt, oli ottanut\nkukkaronsa, kaivanut sieltä kiiltävän rahan, kokonaisen markan ja\nkädestä kateen oli sen antanut!\n\n- Tällä saat ostaa itsellesi kirjan. Opettele hyväksi lukijaksi! oli\nse herra lähtiessään sanonut ja naurahtanut ja kakkulalaseissa oli\nvälähtänyt niinkuin salamoita. Sitten olivat lähteneet ajamaan.\n\nSe oli paukaus, jota ei sattunut joka päivä eikä jokaiselle\nporttipojalle!\n\nVillellä oli pieni kahdenkymmenenviidenpennin hintainen rahakukkaro,\nsellainen kulkukauppiaalta ostettu, sammakkoleukainen. Sen lukkona\noli kaksi nuppipäistä rautalankakoukkua, kuin kaksi muurahaista nokat\nvastakkain. Leuat menivät niin tarkoin kiinni, että penninraha ei\nväliin mahtunut.\n\nSinne ruskeiden pennisten ja kiilloitettujen viisipennisten joukkoon\npääsi professorin markka. Liian hyvä ja kaunis se oikeastaan\nkuparirahojen seuraan oli. Jospa olisi ollut kolmenkymmenenviidenpennin\nkukkaro, jossa oli sisälokero. Mutta kukapa tällaista edeltäpäin oli\nosannut arvata. Vai oliko kukaan poika ennen saanut portinavauksesta\nmarkan rahaa? Jos oli, niin saisi näyttää.\n\nNäihin saakka oli Ville säilytellyt kukkaroaan sängyssä tyynyn\nalla. Nyt täytyi hakea turvallisempi paikka. Maantiellä liikkui\nkaikennäköisiä kulkijoita. Sattuu joku nostamaan tyynyä ja huomaa.\n\nKaapin yläosa oli lukollinen. Siellä isän ja äidinkin yhteistä\nsäämiskäkukkaroa säilytettiin, vaikka ei siellä aina ollut edes\nmarkkaakaan. Villen markkakukkaro pistettiin sinne isomman viereen.\n\nMutta ei saanut mennä kukaan koskemaan, se piti muistaa. Ei edes\nvaihtorahaa saanut mennä kopeloimaan Villen luvatta, eikä tietämättä.\n\n— No onko ennen sitten otettu?\n\n— Onpa otettu!\n\n— Jos joskus onkin, niin on maksettu takaisin.\n\n— Ei ole maksettu!\n\n— Mitä turhia puhut, yhteistähän tämä kaikki.\n\n— Eipä ole, ei ainakaan professorin markka!\n\nMonta kertaa päivässä Ville teki asiaa kaapille, vaikka äiti\nvakuutteli, että kyllä se siellä säilyy, säilyy siellä vähän isommatkin\nrahat. Ville ei niihin vakuutteluihin oikein uskonut ja muutenkin\noli hauska katsella ja laskeskella, ja lisäilläkin sai toisinaan\nviisipennisellä.\n\nMarkka oli kuin vehnäpulla rukiisten palojen joukossa. Ei siihen\ntarttunut edes lika eikä vasken home. Hopea kuului olevan sellaista.\n\nMarkan rinnalla alkoi kirja askarrella mielessä. Minkähänlaisen\nkirjan markalla saisi? Olisi se ainakin aapisen kokoinen,\nsuurempikin olisi, koska raamatunhistoriakaan ei maksanut kuin\nseitsemänkymmentäviisipenniä.\n\nOli luvattu, että Ville pääsisi syksymarkkinoille härkää ajamaan.\nLupaukseen sisältyi erinäisiä ehtoja, jotka tosin eivät olleet\nmahdottomia täyttää, piti tehdä sitä ja sitä, eikä saanut tehdä sitä\neikä sitä.\n\nMarkkinamatkalla saisi sitten ostaa kirjan kaupungin kirjakaupasta.\nSiellä kuului olevan sellaisia kauppoja, joissa myytiin vain kirjoja,\nniinkuin Heiskasen kaupassa myytiin kahvia, nuuskaa ja tulitikkuja.\n\n— Mutta tietääkös isä sanoa, onko siellä markan kirjoja?\n\n— On varmasti! Kalliimpiakin on!\n\nPitkä se kesä oli, varsinkin syksypuoli, tuli kumminkin loppujen\nlopuksi syyskuu, perunankaivu ja markkinat.\n\nMatka härän kera kaupunkiin oli pitkä ja monivaiheinen. Päästiin\nkuitenkin lopulta ja saatiin härkäkin rahaksi jotenkuten. Hinta\nkätkettiin veli-Antin liivintaskuun ja lukotettiin varmuudeksi parilla\nhakaneulalla. Pari tuntia päätettiin katsella kaupunkia ja markkinoita.\nSitten vielä ehdittäisiin päivän aikana tuttuun yöpymispaikkaan.\n\nAntti ei sanottavasti välittänyt kaupungista, eikä markkinoillakaan\nmuusta kuin hevosista. Hän kiirehti myyntitorille. Villellä oli omat\nmentävänsä ja mielitekonsa. Laivat ja junat oli katsottava ja sitten\noli ostettava se markan kirja. Se oli koko matkan tärkein asia.\n\n— Mutta katso aina, että osaat tähän pihaan takaisin! Ja muista olla\njo kuuden aikaan! Tornista näet kellon, neuvoskeli vanhempi veli ja\nkiiruhti omille teilleen. Villellekin tuli kiire. Kaksi tuntia ei ollut\npitkä aika.\n\nKyselemättä hän löysi kirjakaupan. Se oli torin kulmassa, suuri\nja valoisa. Hyllyjä ja kirjoja oli siellä paljon enemmän kuin hän\nunissaankaan oli osannut kuvitella. Kaikki kirjat eivät mahtuneet\nedes hyllyille, osa oli levitetty pitkille valkoisille pöydille.\nMiten kalliita ne mahtoivat ollakaan? Mahtoiko olla ollenkaan markan\nhintaisia, niinkuin isä oli vakuutellut? Kaikkivoipa markka alkoi\ntuntua Villestä jo vähäiseltä kaiken esilläolevan rikkauden rinnalla.\n\nMyyjiä oli kaksi. Kummallakin heistä oli ostajansa. Odotellessaan\nvuoroaan Ville katseli kirjoja ja lueskeli kansista niiden nimiä.\n\nKyllä piti olla rikas mies se kauppias, jolla oli noin paljon kirjoja!\nOllappa hänelläkin tällainen kaunis talo ja tuommoiset kirjat! Täällä\nistuskelisi kaiket päivät ja illat, selailisi, katselisi ja lukisi.\nHauskaa se olisi, eikä sellaisessa työssä nälkäkään tulisi.\n\nKirjojen hintoja ei näkynyt, ehkä ne olivat takakannessa, niinkuin\nraamatunhistoriassakin oli. Kun olisi uskaltanut kääntää, niin olisi\nnähnyt, mutta ei kaiketi niihin saanut käsin koskea. Hän katsahti\nkäsiinsä. Ei ainakaan tällaisin käsin. Harmitti, kun ei ollut huomannut\npestä. Varmuudeksi hän kätki molemmat kätensä housuntaskuihin\nhihansuita myöten.\n\n— No, mitä sille nuorelle miehelle saisi olla? tiedusti toinen myyjistä.\n\nVille havahtui hätkähtäen.\n\n— Jonkinlaista kirjaahan minä vain.\n\n— Kirjaapa tietenkin. Se hyvin sopii nuorelle miehelle.\n\nKovin ystävälliseltä näytti se herra, vaikka oli valkoiset mansetit\nkaulassa ja lasikakkulat nenällä. Entäpä sen kädet? Silläpä vasta\nosasi olla puhtaat ja valkoiset kädet, niinkuin maidossa pestyt. Onni\nkerrassaan, että omat kädet olivat housun taskuissa, ja että taskut\nolivat niin syvät.\n\n— Mahtaakohan täällä olla semmoisia markan kirjoja? tiedusteli Ville\narasti.\n\n— On niitä! Kahden ja kolmen! Kymmenenkin markan kirjoja on! selitti\nherra.\n\n— Minä vain semmoisia yhden markan kirjoja.\n\n— Yhden markan kirjoja kaikkein enin on!\n\nHöyli mies se herra oli. Hän nosti pienet raput erään hyllyn viereen ja\nveteli sieltä myyntipöydälle kymmenkunta pientä kirjaa. Joukossa oli\njoku vähän suurempikin, paperikantinen.\n\n— Kas tässä aluksi. Olkaa hyvä ja katselkaa! Olkaa, sanoiko se\nteiksikin! Ville punastui korvannipukoita myöten. Nenänpäässä tuntui\nolevan jotakin tipahtavaa. Hän kääntyi syrjittäin ja pyyhkäisi\nsalavihkaa takin hihaan.\n\n— Yhden minä vain, semmoisen mukavan, johti hän sitten asiaan.\n\n— Ne ovat kaikki mukavia, toinen toistaan hauskempia, pyöristi myyjä ja\nheitteli myyntipöydälle vieläkin kymmenkunta kirjaa.\n\nVillelle tuli täysi hätä. Millä hän niitä katseleisi ja käänteleisi! Ja\nnyt se tyhjentää tuohon kohta koko hyllyn!\n\n— Ei sillä ole yhtään väliä! Pankaa joku niistä, hän koetti pelastua.\n\nMutta herra oli innostunut hyllyn raivaamiseen.\n\n— Tässä se vasta oikein hauska kirja on! Sen nimi on Risto Roopenpojan\nihmeelliset seikkailut! Tämän kaikki pojat lukevat syömättä kahteen\nkertaan ja syötyään vielä neljään, viiteen kertaan!\n\nHän tuli ketterästi rapuilta alas, työnsi muut kirjat syrjempään ja\ntarjosi Roopenpoikaa Villen katseltavaksi. Ville oli innostumaisillaan\nasiaan, mutta muisti onneksi viime hetkessä onnettomat kätensä.\n\n— Jos markalla myytte, niin minä otan sen!\n\n— Markankahdenkymmenenviidenpennin kirja tämä oikeastaan on, mutta jos\nteillä markka oli määränä, niin olkoon menneeksi. Hän kääräisi kirjan\nympärille valkoisen paperin, sitaisi sen narulla, pujottipa siihen\nvielä sellaisen mukavan nappulankin, josta sai kantaa, arvasi Ville.\n\nMutta samassa hän muisti taas piilotetut kätensä ja sen, että kukkaro\noli hakaneulalla suljetussa povitaskussa. Täytyisi avata takki ja\nhakaneula... Paitakin oli rinnasta rikki... ja kädet kuin pahimmalla\nsepällä.\n\n— Kas niin, olkaa hyvä! Kirjapaketti odotti valmiina pöydällä.\n\n— Tuota... tuota, minä käyn vähän ulkona ja tulen sitten myöhemmällä\nottamaan, peräytyi hän häpeillen.\n\n— Sopii niinkin, mutta tulkaa ennen kello kuutta. Kauppa suljetaan\nsilloin.\n\n— Tulen varmasti! Ville pujahti ovelle, josta uusia ostajia sattui\ntulemaan. Ei tarvinnut vetää käsiä taskuista.\n\nHän kiiruhti juoksujalkaa rantaan. Hävetti äskeinen. Kunhan se herra\nvain ei luulisi, että en tule. Täytyy pitää se vara, että ei myöhästy.\nKahdesti syömättä... mahtoi olla hauska kirja se Risto... Risto...\nminkä poika se taas olikaan. Ei tullut enää mieleen.\n\nHän joutui rantaan ja alkoi pestä käsiään. Saippuaa ei ollut, mutta\nhiekkaa oli vedessä. Hän otti sitä veden kera ja hankasi ja hankasi. Ei\ntahtonut lähteä, mitä nokea ja rasvaa lienee ollut. Millähän ihmeellä\nsaisi kätensä niin valkoisiksi kuin kirjakaupan herran oli? Lähti\nlopulta näkyvä lika, ja kädet alkoivat kumminkin vähän punoittaa.\n\nRannassa oli useita laivoja, yksi iso oli juuri järvellä tulossa. Se\nmylvähti pitkään, niinkuin härkä. Kaikki muut äänet hukkuivat silloin.\n\nJoukko ihmisiä oli tullut laivaa vastaanottamaan. Hevosmiehiäkin oli\ntullut nelipyöräisine kärryineen.\n\nVillestä näytti, niinkuin se tuleva laiva iskisi kokkansa siltaan.\nOlikohan perää pitämässä ketään? Katon alla ja päällä kyllä näytti\nihmisiä olevan. Laiva tuli vielä vähän aikaa kohti, mutta muutaman\nsylen etäisyydellä rannasta sen kokka kiepahti rannan mukaan ja\nperäpuolessa alkoi mohina käydä. Ihan vihreä vesi vaahdoksi vispautui.\nAikamoinen mela siellä täytyi olla mouruamassa.\n\nLaivan keskikatolla seisoi mies, jonka nimi oli Vellamo, lakkiin oli\nkirjoitettu. Sama nimi näkyi olevan laivallakin, joka nyt kelluskeli\nsyrjittäin rantaan. Se kaksijalkainen Vellamo heitti sillalle vahvan\nlenkkipäisen köyden.\n\n— Poika, pane köysi pollariin, huusi hän.\n\nHän kaiketi oli poika ja se pystyssä töröttävä tukinpätkä varmaankin\noli pollari. Ville heitti lenkin pollarin kaulaan. Siinä vasta oli\nköysi ja lenkki!\n\nLaivassa olisi varmaan ollut katselemista vaikka puoleksi päivää, mutta\nVillen täytyi kiirehtiä. Hän käveli rantaa asemalle päin. Siellä oli\nrannassa merkillinen hökötys. Se oli suuri kuin laiva, mutta avonainen\nkuin vene. Etupäässä oli katto. Siinä äijä seisoi ja pumppusi.\n\n— Vettäkö te pumppaatte? tiedusteli Ville osaaottavaisena.\n\n— Vettä! tuumi äijä ja painoi tangosta.\n\n— Vuotaako se? koetti Ville viritellä vetistä keskustelua.\n\n— Kunpa se vuotaisikin, mutta kun se rottelo laskee sisään. Pumppaajan\nselkä taipui jäykästi, niinkuin ainoastaan housunkauluksen kohdalla\nolisi ollut niveliä.\n\n— Liika viisas mies, ajatteli Ville ja tokkaroi asemalle. Monta\nihmeellistä laitosta sielläkin oli. Kaikkein kummallisin oli se\nkorkeaovinen huone, johon koko veturi mahtui. Huoneen lattialla oli\nsuuri kiekko, jonka päällä veturi pyöräytettiin ympäri kuin juusto.\n\nPaljonkohan mahtoi kello jo olla? Tuskinpa vielä viittä, ei ainakaan\nlyöntiä ollut kuulunut. Ville kääntyi kumminkin jo kaupungille päin,\nettei tulisi vain kiirettä.\n\nKaduilla oli vilkasta liikettä. Pihoista tuli ja niihin meni miehiä ja\nhevosia. Ääntä ja möyhinää oli kovasti, touhua ja hälinää joka taholla.\n\nTorin laidassa oli pieniä laudoista tehtyjä taloja, joissa oli lihavia\nmummoja, melkein liiankin lihavia niin pieniin taloihin.\n\nYhden punanaamaisen mummon pöydällä oli herkullisen näköisiä\nkorvapuusteja. Ville ei koskaan ennen ollut nähnyt niin komeita\nkorvapuusteja.\n\n— Mitä tuollainen pulla maksaa? tiedusti hän.\n\n— Viisi penniä! Etkö sinä ennen korvapuustia ole ostanut?\n\n— Pankaapa sitten yksi paperiin! Ville avasi takkinsa napit ja\nhakaneulan ja kaivoi sammakkoleukaisensa.\n\nSamassa alkoivat tornikellon lyönnit kumahdella. Ville jäykistyi\nlaskemaan lyöntejä: Yksi... kaksi... kolme... neljä... viisi... kuusi!\n\n— No, anna sinä kellon lyödä! sanoi muori.\n\n— Pian tänne se korvapuusti!\n\n— Mikä ampiainen sinuun nyt pisti?\n\n— Löi se, pisti se! Pian tänne se puusti! Ville poukkoili kuin\ntulisilla hiilillä.\n\n— Raha ensin!\n\n— Tuossa!\n\nHän sieppasi pullan pöydältä ja alkoi juosta kirjakauppaan päin. Jospa\ntornikello olisi muutaman minuutin edellä! Eiköhän niin suuri kello\nkävele nopeammin kuin pienemmät?\n\nSiinä kaupan ovi jo näkyi! Oli vielä auki, koska ihmisiä tuli. Olipa se\ntornikello edellä!\n\nKadun ylitse oli enää mentävä. Mutta samassa iski pyörryttävä ajatus.\nJospa hän hätäpäissään olikin antanut mummolle professorin markan\nviiden pennin asemasta! Vähän hämärää siinä oli ollut ja ihmisiä\npaljon. Ei, se ei ollut totta! Se ei saanut olla totta!\n\nNopeasti hän riipaisi kukkaronsa auki. Kymmenpenninen oli...\nkaksikymmenviisipenninenkin oli... Mitä? ... Mitä? Hän hieraisi\nsilmiään. Jäljelläoleva ei ollut markka. Se oli viisipenninen.\nVapisevin sormin hän otti sen, katsoi päivää vasten ja puraisi reunasta.\n\nSe oli viisipenninen!\n\nMaailma musteni hänen silmissään. Kumminkin hän näki, miten se\nlasisilmåinen tuli ja sulki kirjakaupan ulko-oven. Hän katsoi ennen sitä\ntorille ja kadulle. Villen teki mieli huutaa, että hän ei turhanpäin\nollut kysellyt. Hänellä oli ollut markka ja että se markka oli vielä\nnytkin jossakin. Mutta hän ei saanut ääntä. Herra veti oven kiinni ja\nhävisi sisältäkin, mihin lienee hävinnyt.\n\nVille kääntyi ja juoksi torille.\n\n— Antakaa pois minun markkani! huusi hän muorille vähemmän viisaasti ja\nharkitusti.\n\n— Sinun markkasiko? Kuulkaa nyt, hyvät ihmiset, mitä tuo hassu poika\nsanoo! Muorin silmät pistivät kuin naskalit.\n\n— Se on teillä! Isossa kukkarossanne varmasti on! intti Ville.\n\n— On siellä montakin markkaa, jos se siksi tulee, mutta sinun markkaasi\nsiellä ei ole! Muorin ääni kuului jo matkojen päähän.\n\n— Se tuli minulta vahingossa... viidestä pennistä. Ville nieleskeli\ntyhjää.\n\n— Viidestä pennistä! Sinäkö markan viidestä pennistä! No nyt minä\nmuistan! Sillä sinä niin poukkoilitkin!\n\nMuorin ääni korkeni korkenemistaan.\n\n— Vai tulet sinä tänne pettämään ja varastamaan! Missä poliisi!\nPoliisi, hoi! Kyllä tässä sinulle vielä markat näytetään! Poliisi, hoi!\n\nMuorin naama punoitti jo kuin kukon heltta keväällä.\n\nPoliisi oli, missä lienee ollut, eikä Ville jäänyt häntä odottelemaan,\nvaan pujahti väkijoukon keskitse hevosen luokse takapihoille. Hänen\nmarkkansa jäi kuin jäikin muorin suureen kukkaroon, jossa sillä lienee\nollut enemmän vertaistaan seuraa. Ja kauniskantinen Risto Roopenpoika\njäi valmiiksi nappuloituna pakettina kirjakaupan pöydälle. — Kaksi\nkertaa syömättä. Ville purskahti ääneen itkemään.\n\nAntti tuli jonkun ajan kuluttua. Ville oli painautunut heiniin, ei\npuhunut lähtiessä eikä alkumatkallakaan yhtään sanaa. Silloin tällöin\nhänen kapeat hartiansa nytkähtelivät ja pisaroita tipahteli heiniin.\nOnneksi ei Antti niitä huomannut, kun hoiteli hevosta.\n\nLoppumatkalla, kun oli jo melkein pimeää, Ville nousi heinistä ja otti\ntaskustaan pullapaketin.\n\n— Syö sinä tuo korvapuusti! kehoitteli hän Anttia.\n\n— Syö itse, tai pannaan tasan. Antti tuli hyvilleen.\n\nOsasihan se vielä edes puhua.\n\n— En minä voi... en minä voi sitä syödä! Se maksoi markan! Viimeiset\nsanat pääsivät melkein parahtaen.\n\n— Senkö sinun porttimarkkasi?\n\n— Niin!\n\nTulpan irtautumisen jälkeen olikin sitten jo helpompaa. Antti sai\nkokonaisuudessaan kuulla markan korvapuustin historian. Ensin hän vähän\nnaureskeli, sitten toruskeli ja lohdutteli, niinkuin isommilla tapana\non.\n\nMutta eipä hänkään voinut syödä markan korvapuustia. Se vietiin kotiin\nja säilytettiin pitkät ajat kaapissa isän ja äidin kukkaron vieressä.\n\n\n\n\nHaltiakuusen tarina.\n\n\nHeikki oli vanhin Korpelan lohkotilan kuudesta lapsesta. Koko kesän hän\noli isän apulaisena jo melkein miehen veroisena töitä tehnyt, vaikka\nvasta keväällä oli kolmannentoista vuotensa ja kansakoulunsa päättänyt.\nKestänyt hän oli kaiken, mitä kesällä oli äestettävää, ajanut\nniittokonetta ja haravaa, vieläpä kyntänytkin kesantomaan kertauksen,\nkun isällä oli kiireellinen uudissuon raivaus päätettävänään.\n\nEi isä Heikkiä mukaansa vaatinut, ja äiti usein raskaammista töistä\nsuorastaan estelikin. Mutta Heikki näki, miten paljon heillä oli työtä.\nSitäpaitsi hän tiesi, ettei isän kannattanut pitää kallispalkkaisia\npäivämiehiä, jotka tuskin muutenkaan olisivat tulleet entisen\nmökkiläisen peltotilkuille raatamaan. Kartanoiden ja isompien\nmaanviljelijöiden töissä he pääsivät vähemmällä, ja tukkitöissä oli\nsitäkin helpompaa.\n\nHeikki tunsi, että hänen täytyi käydä miehestä ja olla vointinsa mukaan\napuna. Kun isä ja äiti aamusella varhain lähtivät töilleen, ei hänkään\nvoinut enää sänkyyn eikä sisälle jäädä, vaan pakottautui mukaan, vaikka\nuni olisi kuinka silmäluomia painanut. Ei iltaisinkaan kehdannut\naikaisemmin työmaalta lähteä, vaikka isä kehoitteli ja väsymys\nkivisteli selkää ja kylkiä. Usein isän ja pojan työrupeamat venyivät\npitkälle yli kartanon iltakellon soiton.\n\nToisinaan, kun he iltamyöhällä suoraiviolta palasivat, kuului kylän\nkisakentältä iloisia ääniä ja luikkauksia. Toiset pojat pelasivat\nsiellä pitkääpalloa. Heikin rinnassa vihlaisi tällöin aina oudosti.\nKoulussa hän oli ollut »kuninkaana» kolmannelta luokalta lähtien ja\nmuisti senvuoksi liiankin hyvin, mitä nuo lyhyet, mutta terävät »Joko?»\n»Jo!» ja »Hei, hei!» huudahtelut merkitsivät.\n\nOlisipa kelvannut olla mukana! Kuninkaaksi olisivat varmaan taas\nvalinneet! Olisi saanut määrätä lyönnit ja juoksut! Olisi saanut\njärjestää pelin vaihtuessa pojat paikoilleen kentälle! — Ja olisi\nsaanut itse paukutella männikköön kantavia pelastuslyöntejään!\n\nMieli paloi, mutta ei kehdannut enää niin myöhällä mennä, eikä\nsennäköisenä, mutavaatteineen ja suurine saappaineen. Nauraneet toiset\nolisivat. Eikä olisi jaksanutkaan, lyijystä tuntuivat saappaan anturat\nolevan.\n\nNäissä mietteissä kotiin astellessa nousi Heikin kurkkuun usein kuin\nkarvas, närästävä pala, ja silmä sumeni kyyneleen kostuttamana.\n\n— Siellä juoksevat ja mekastavat kaikki pahaiset paimenpojatkin...\nHänenkö tässä piti raataa pitkät päivät kuin kone?... Pitikö? Vaatiko\njoku?... Ei kukaan vaatinut, mutta piti kumminkin!\n\nEräänä heinäkuun lauantaina tuli kirkonkylän kauppias Kumpulainen\nKorpelan lähellä olevalle Hankajärvelle kalaan. Heikki pääsi hänen\nsoutumiehekseen.\n\nKauppiaalla vasta oli vehkeet! Koukut ja uistimet, vavat ja virvelit,\nvaikka minkämoiset! Eipä ollut ihme, vaikka sydänmaan järven kalat\nhölmistyivät ja pettyivät pahan kerran. Jo illalla saivat kalamiehet\nkäsikopallisen ahvenia ja neljä uistinkalaa. Aamulla, kun siima\nkoettiin, nousi vielä enemmän. Kauppias oli mehevällä tuulella, söi\nja syötti Heikille suklaitaan ja karamellejään ja jutteli hauskoja\njuttujaan.\n\nKotona keitti äiti kalakeiton. Oli kaikinpuolin hauska, aurinkoinen\npyhäpäivä. Makailtiin pihanurmikolla ja maiskuteltiin taas kauppiaan\nkaramellejä.\n\nEnnen lähtöään Kumpulainen ehdotti Heikille, että tämä lähtisi\nhänelle puotipojaksi. Heikki sävähti ihan punaiseksi. Joskus raskaina\ntyöpäivinä hän oli sellaista tointa itsekin kuvitellut. Noinko se nyt\ntuli kuin tarjottimella kannettuna.\n\nKumpulainen huomasi Heikin säväyksen ja arvasi sitä seuranneet\nmietteet. Hän kiirehti valamaan öljyä tuleen:\n\n— Talonpoika saa raataa kesät ja talvet, mutta kauppias on herra,\naloitti hän maalata. — Ei tarvitse rämpiä lumissa eikä hangissa, ei\nojissa eikä suosilmäkkeissä, pyöräyttelee vain lämpimässä puolen kilon\npusseja ja puhuu mukavia kylän ukoille ja äitiväelle! Ja illalla, kun\nsulkee puotinsa, valjastaapa auton ja ajelee kalaan milloin millekin\nlammelle tai järvelle. Keksit ja suklaat otetaan evästuliaisiksi, ja\npikku nappuloiden naamat käyvät mielihyvästä yhtä pyöreiksi kuin Hangon\ntäysikuu keksilaatikon kyljessä.\n\nOsasi se poika lasketella! Heikki ei voinut kieltäytyä, kun isä ja\näitikään eivät estelleet.\n\nHeikin piti mennä uuteen toimeensa syyskuun alussa. Palkaksi sovittiin\nruoka, asunto ja sata markkaa rahaa kuukaudessa. Kumpulainen lupasi\nkohottaa rahapalkkaa, kunhan mies vähän tottuu ja tokenee. Oli\nhauskempi korottaa kuin alentaa. Oli toki.\n\nHeikillä oli sinä sunnuntaisena iltapäivänä ja vielä seuraavanakin\npäivänä hyväntuntuinen olo. Hän kuvitteli moneen kertaan, minkälaista\nuudessa toimessa tulisi olemaan... Aina siistit vaatteet. Ei väsymystä\neikä nälkää. Mikäpä siinä olisi väsyttänyt ja nälättänyt niin helpossa\nolossa... Entäs auto! Se pani vallan korvat soimaan! Itse ajaisi...\nTöö, töö! Neljäkymmentäkilometriä tunnissa! Kuusikymmentä suorilla\nteillä!\n\n... Ja miksei voisi joskus tulla vaikka semmoiseksi suureksi kaupungin\nkauppiaaksi. Tukkukauppiaiksi ja johtajiksi niitä kaiketi sanottiin.\nPuotipojista ja nappikauppiaista niitä ennenkin oli noussut, olivat\nnekin nousseet, jotka kuollessaan lahjoittelivat kymmeniä miljoonia\nmarkkoja ja joiden nimiä jo yksin koulutunneillakin mainittiin.\n\nMutta isä oli käynyt entistä vaiteliaammaksi ja äiti karttoi katsetta.\nKun he tämän jälkeen peräkanaa äänettöminä työmailta palasivat, tunsi\nHeikki, miten isän totinen katse mittaili häntä niskasta kantapäähän.\nJa saappaat! Isän saappaat, puhuivatko nekin jotain? Heikin sisimmässä\ntuntui, niinkuin olisivat jutustaneet: Puuttui!... Puuttui!... Mitä\npuuttui?... Miestä puuttui!\n\nHänelle tuli tuskainen olo, eikä hän enää ollenkaan odotellut\nlähtöpäivää.\n\nOli elokuun viimeinen aamu. Heikki katseli sängystään, miten isä otti\nkylvövakkansa ja asteli verkkaisena ulos. Jos olisi ollut niinkuin\nennen, olisi hän lähtenyt mukaan. Nyt oli niinkuin vapaapäivä. Piti\nlaitella tavaroitaan huomista lähtöä varten ja kapistella tupasalla\nlähtevän tapaan yhtä ja toista.\n\nVanha seinäkello käydä onnahteli harvalleen. Heikki näki sänkyynsä,\nmiten minuuttiviisari silloin tällöin nytkähti hiukan eteenpäin,\npysähtyi sitten taas hetkeksi, niinkuin jokin olisi pidättänyt.\n\nMatti ja Anna leikkivät keskilattialla. Tuntuivat sillä hetkellä\nerikoisen rakkailta. Teki mieli mennä puristelemaan ja nostelemaan\nkumpaakin. Kun kauemmin katseli, niin näytti, kuin lattia olisi jollain\ntavoin etääntynyt ja vienyt siskon ja veljen mukanaan.\n\nÄiti puuhaili lieden luona porsaiden ruuan kera, niinkuin tavallisesti\naamuisin. Heikki ei nähnyt hänen silmiään, mutta kuuli silloin tällöin\nlyhyen rykäisyn ja niiskauksen ja tiesi, mitä ne merkitsivät.\n\nHän vilkaisi peräikkunaan. Pari kirkasta vesipisaretta kimalteli\nrikkoutuneen ruudun reunalla... Totisesti, oliko sekin vetinen, ikkuna!\n\nHän ei jaksanut enempää, vaan nousi, pukeutui nopeasti, sieppasi ruunan\nlänget naulalta ja kiiruhti juoksujalkaa ulos.\n\nMutta ulkona ja pellollakin oli tänään sama tunkkainen tunne.\nVilkaisipa mihin tahansa, pellon pintaan, riihen ikkunaan tai\nhakatiellä märehtivän Helunan naamaan, aina tuli ikävä ja paha olo.\n\nMeni kumminkin iltaan sekin päivä. Hämärän tultua oli helpompaa, eivät\nedes toiset huomanneet, eivätkä nähneet.\n\nIllallinen syötiin melkein äänettöminä, nuorimmat olivat jo\nnukahtaneet-. Oli niin hiljaisen painostavaa, ettei Heikki jaksanut\nolla sisällä, vaan lähti ulos.\n\nHän seisoi hetkisen pihassa, mutta käveli sitten hiljalleen\nkuoppakummun suuren kuusen luo. Hän istahti siihen vanhalle tutulle\nkivelle.\n\nKuusen juurella oli Matin ja Annan kivinavetta käpylehmineen ja\nlampaineen, jotka muka oli suljettu yöksi navettaan. Havuneulasista\ntehty kuja johti navetasta metsään. Yksinäinen muurahainen parhaillaan\nkiskoi aidanneulasta, niinkuin varkaissa olisi ollut. Heikkiä nauratti\najatellessaan, mikä mukina ja napina siinä taas aamulla käy, jos\nomistajat sattuvat huomaamaan ilkityön.\n\nSiinä kuusen juurella oli sen seitsemät leikit leikitty, navetat tehty\nja aitavarkaatkin nähty.\n\nHeikki siirtyi kuusen viereen, istahti juuren koloon ja nojasi selkänsä\nrunkoon. Hän ei ollut nukkuvinaan, mutta nukkui kumminkin. Iltatuuli\nhumahti viimeisen henkäyksensä hiljalleen kuusen oksia liikutellen.\nHeikki kuuli humauksen kuin vanhan miehen äänenä:\n\n— Sielläkö sinä vielä istuskelet? aloitti se. — Enpä luullut vanhoilla\nsilmilläni tarvitsevani nähdä, että poika jättää vaon, minkä vaari ja\nisä ovat avanneet ja hikensä hinnalla hänen omakseen ostaneet.\n\n— Enhän minä...\n\n— Ole hiljaa ja kuuntele, niin kerron muistoksesi edes, mitä tässä\nkummulla vuosien kuluessa olen nähnyt ja kuullut. Heikki katsahti\nylöspäin, ei mitään näkynyt, mutta ääni alkoi kuulua.\n\n— Lähes seitsemänkymmentävuotta on siitä jo aikaa, kun vaarisi eräänä\nkevätpäivänä kirveineen ilmestyi tähän mäkeen. Koko seutu oli silloin\nvielä vahvaa korpea, synkempää kuin raiviosuon takainen metsä nyt.\n\nMutta siihen vain mies kävi kirveineen ja kuokkineen. Ei siinä silloin\nkurkittu kelloihin eikä mitattu rupeamia edestä eikä takaa. Ennen\naurinkoa hän tuli ja jälkeen lähti. Tuon nykyisen kotanne hän hakkasi\ntuvakseen ja kävi sitten mummosi kera korven ja mäen kimppuun. Kuokos\noli kuin raunioita, kantokasat tuskin mahtuivat nostopaikoilleen.\nHikipisaroita siinä pusertui, ennenkuin sarka oli siementä vailla.\n\nNäinpä senkin, mitä söivät, kun väsyneinä mökkinsä kynnyspuulle\nistahtivat: mustaa leipää ja suolaa, jota vaarisi puukkonsa päällä\nhienonteli. Mutta sitten kun sarka tuli kylvöä vaille, kävi toinen\naisoihin, toinen kurkeen. Kiulullisen jyviä peittivät, pari kahuja\nkorjasivat, sillä halla oli silloin ankaraa poikaa. Sellaista oli\nensimmäisten viljelijöiden elämä, mutta karkuun he eivät lähteneet.\n\n— Enhän minäkään, yritti Heikki väliin, mutta kuusi keskeytti:\n\n— Ethän sinä, et ajattelisikaan, jos tietäisit ja ymmärtäisit, mitä\nisäsikin tässä on elänyt ja kokenut. Monta kertaa olen hänenkin nähnyt\nkesäisin jo kahdelta rientävän pellolleen, sillä kuudelta piti joutua\nkartanoon päivätöihin. Olen nähnyt senkin koettelemuksen, jonka ehkä\nolet kuullut, vaikka et ole sen merkitystä vielä tajunnut. Tuohon kiven\nviereen kaatui isäsi ensimmäinen hevonen kuin ruton ampumana. Siihen\nlysähti hetkeksi mieskin, mutta ei valittanut eikä karkuun lähtenyt.\nHalkometsään meni kirveineen ja toista hevosta alkoi ansaita. Se ei\nollut leikintehtävä, sillä halkosylen hakkaamisesta maksettiin siihen\naikaan puolitoistamarkkaa, ja elatuskin oli teille hankittava.\n\nKuusi huokasi ja jatkoi:\n\n— Semmoisten miesten puumerkit tässä kumpareessa näkyvät ja tuntuvat.\nMutta sinä, joka saisit rauta-auralla kyntää sitä sarkaa, jonka toiset\novat kirveellä ja kuokalla raivanneet, lähdet etsimään Helppoheikin\nelämää! Mene ja mene pian! En tahdo kauemmin nähdä sinua silmissäni!\n\nHeikki heräsi ja lähti kuin paljain varpain talvisen saunan luota.\nSuoraa päätä hän juoksi tupaan, jossa isä ja äiti vielä valvoivat.\n\n— Minä en lähde pois! Eihän minun tarvitse lähteä pois! hän melkein\nhuusi.\n\n— No, kah, mistä sinulle nyt semmoinen! Eikähän sinun tarvitse\nmihinkään lähteä, ellet itse tahdo lähteä. Pitkältä se isä puhuikin\nsiinä piippua sytytellessään.\n\nOlipa hauska riisuutua ja pujahtaa alasänkyyn huovan alle. Äiti tuli\npeittelemään.\n\n— ... siunatkoon sinua! lopetti hän tutun rukouksen, kuten kymmeniä ja\nsatoja kertoja ennenkin oli tehnyt, kiersi sitten huovan reunan patjan\nalle ja etääntyi hiljaa omalle puolelleen.\n\nUlkona oli selvinnyt kuutamoksi. Akkunaan päin kääntyneenä Heikki näki\nkunnaalta haltiakuusen valtavan kolmiomaisen hahmon. Hänestä tuntui,\nkuin kuusi olisi myhähdellyt ja katsellut häntä molemmilla silmillään\nvilkuttaen. Tähtiä ne vain tietysti olivat, mutta Heikki ei sitä\nhuomannut.\n\nNiskapuolella kuului Matin hengitys. Koko poika tuntui vähitellen\nkäpertyvän selkään kuin pahka puun kylkeen. Lyhyet henkäykset\nkutkuttivat paljasta niskaa, no eivät juuri kutkuttaneet, mutta melkein\nse oli sillä rajalla.\n\nOli niin hyvä olo yllä ja alla. Heikki ei olisi vaihtanut osaansa\nkuninkaan päiviin.\n\n\n\n\nVillen kesäiset puuhat.\n\n\nOli keväinen sunnuntaiaamu. Lehtolan Ville oli lähtenyt asemalta postia\nnoutamaan.\n\nMaantie oli äskettäin sulaneen lumen jäljeltä vielä nihkeä ja\npölisemätön. Ilmassa väreili monenlaisia tuoksuja, voimakkaimpana\npuhkeavan pihkalehden haju. Kiuru lauloi jossain silmän\nsiintämättömissä, ja rastas myötäili vastaan syvemmältä metsiköstä.\n\nHyvin tuttu oli Villelle sannoitettu maantie ja raiteen vierellä\npujotteleva käymäpolku. Hän muisti sen varrelta jokaisen kiven, kannon\nja mättäännyppylänkin.\n\nNo, eipä kumma, vaikka muisti. Kuutena kouluvuotena oli tullut asteltua\nja katseltua tie ja tienvarsi tuolta jos tältäkin puolen. Jokaiseen\nkiveen, kantoon ja mättääseen liittyi joitakin tapauksia ja asioita,\ntosin pieniä, mutta muistoissa kirkkaina säilyväisiä.\n\nViime keväänä jatkokurssien päättyessä hän oli saanut koulusta\nlopulliset päästökirjat. Hauskalta, mutta samalla kaihoisalta se\noli tuntunut. Eräinä hetkinä tuntui, niinkuin olisi ollut valmis\naloittamaan alusta.\n\nSunnuntaiaamuisin hän vielä silloin tällöin kävi kylällä ja koululla.\nOpettaja hoiti nuorisokirjastoa, ja Ville oli ahkera lainaaja.\n\nParhaillaan hän luki Välskärin kertomuksia jo toiseen kertaan. Ei\ntahtonut ensin kehdata pyytääkään, mutta opettaja oli lainauskortille\nmerkitessään jutellut, että hänkin aikuisena ollessaan oli lukenut ne\nkolmanteen kertaan. Niinkuin hän olisi arvannut Villen ajatukset.\n\nTällä kertaa oli hänellä koululle muutakin asiaa. Opettaja hoiti myös\nosuuskassaa, jossa Villellä jo kouluajoilta alkaen oli pieni säästö,\nmitähän lienee ollut vähän yli viidenkymmenen markan. Viimeiset korot\nolivat vielä kirjaan merkitsemättä. Lisätalletukseksi oli hänellä\nmukana neljäkymmentä markkaa viime talvisista pikku ansioista koottuja\nrahoja. Olisi joutanut olla edes viisikymmentä täyteen. Sillä olisi\nehkä päässyt reilusti sadan ylitse, nyt voi olla siinä tipalla.\n\nMietteissään Ville oli joutunut jo Ämmöön ahteelle, jonka vierellä oli\nsantakuoppa. Siitä oli enää vajaa kilometri kylään ja koululle.\n\nMitä? Mikä polina siellä kävi? Hän pysähtyi kuuntelemaan.\n\nPoikasakki siellä kuopassa oli rahaa heittämässä niinkuin aina ennenkin\nkevätsunnuntaisin, Timperin Kalle, Tuomolan Eino, suutarin pojat ja\npari muuta.\n\nVillellä ei ollut ensinkään halua joukkoon ja hän aikoikin pujahtaa\nohitse vähin äänin, mutta Kalle huomasi.\n\n— Hei, metsäkulman mies, mihin nyt semmoinen kiire!\n\n— Vai ohitse aikoo, se unennäkijä! Tappakaamme hänet, niin näemme,\nmitä hänen unensa merkitsevät! hihkaisi Tuomolan Eino, hölösuinen\npojanhonkelo, joka osasi käytellä raamatunhistoriallisia vertauksia\nparemmin santakuopassa kuin koulutunneilla.\n\n— Älkäämme tappako nuorukaista! Vetäkäämme hänet ennemmin tänne\nvedettömään kuoppaan, tasoitteli Timperin Kalle, aina myös liukas\npuheissaan ja eleissään.\n\nEino ja Kalle olivat Villen luokkatovereita ja toisetkin pojat\nsamanaikaisia alemmilta luokilta. Ville ei kehdannut mennä ohitse.\n\n— Tule mukaan nyt kerran sinäkin!\n\n— Nyt ei pelatakaan napilla niinkuin ennen, rehenteli Eino ja veti\ntakataskustaan heliseviä nikkelimarkkoja.\n\n— Mutta ei sentään tuttua miestä housuttomaksi ketetä, säesteli toinen\nsuutarin pojista.\n\nPojat olivat mukailleet pelin jännittäväksi. Sai heittää niin\nmonasti kuin halutti, aina uudella rahalla. »Esa» sai puolet, »tosa»\njäännöksestä kaksikolmasosaa ja kolmas loput. Ei koskaan tarvinnut\nväitellä pyörikö raha vai vemputti. Kuka oli tarkempi ja uskaliaampi,\nse voitti, eikä häviömiehellä ollut nokan naputtamista. Se oli reilua\nja joutuisaa peliä.\n\nVille istahti katselemaan.\n\nEino heitti viidesti yhteen menoon. Heitto heitolta hän paransi, viides\noli jo melko lähellä teikkapuikon juurta.\n\nKalle käveli heittopaikalle, vetäisi kourallisen rahoja syvästä\netutaskustaan ja alkoi lasketella huolettomasti. Jo neljäs veti esaksi,\nmutta kun kourassa oli vielä kaksi, laski hän ne kuin kaupantekijäisinä\nperään.\n\nSuutarin nuorimmaista onnesti, jo toisella heitolla nykäisi ihan tikun\njuureen. Olisihan siinä vielä ollut yrittämisen varaa, mutta annettiin\ntällä kertaa piskuiselle, että tuli hyvälle mielelle. Poika oli suu\nvehnäsellään ja näppäsi kymmenen markkaa taskuunsa.\n\nSeuraavassa pelissä ei ketään onnistanut alussa lähelle. Kiiltäviä\nmarkkoja makasi tikun ympärillä kuin tähtiä kehässä.\n\nVillen mieli alkoi palaa mukaan.\n\n— Kun onnestaisi. Siinä saisi ehkä viisikymppisensä täyteen. Heittäisi\nvarovasti. Ellei antaisi, niin eipähän ottaisikaan. Hän nousi ja päätti\nyrittää neljällä nikkelimarkallaan.\n\nHän meni viivalle, arvioi heittomatkan ja tähtäsi tarkasti. Ei vienyt\nliki, mutta sisäpiiriin jo kumminkin. Toinen veti jo lähemmä. Kolmas\nvinskahti, mutta neljäs nykäisi kirkkaasti esaksi.\n\n— Kas niin, pojat! Enkö minä sitä ennustanut! Kyllä se visukinttu vielä\nmeiltä markat pesee! kehaisi Eino, kahmaisi etutaskustaan kourallisen\nja käveli viivalle.\n\nOsui kymmenestä yksi. Toinenkin jo sätkähti Villestä edelle. Kalle\ntyhjensi takataskunsa ja näppäsi tosaksi. Innostui vielä pikku\nsuutarikin, pani äskeiset voittorahansa peliin ja siirsi Villen vielä\naskelta alemmaksi.\n\n— Haluaako enää kukaan? Eino katseli ympärilleen kuin keisari. — No,\nkun ei, niin ei. Korjataan markat ihmisiin!\n\nPian ne oli tasattu. Ville menetti markkansa. Hän oli ajatellut\npelata vain irtomarkoillaan, mutta ei sitä menetystä jaksanut\nnieleskellä millään, yhdessä pelissä neljä markkaa. Hän vaihtoi Einolta\nkymmenmarkkasen nikkeliksi ja päätti laskettaa ne yhteen mittaan, niin\nkauan, että varmasti olisi ja pysyisi esana.\n\nNiinkuin riivajainen olisi markkoihin mennyt, kiersivät joka puolelle,\nmutta ei yksikään tikun juurelle. Koko sakki pääsi edelle. Villen\nposket alkoivat hehkua. Hän vaihtoi toisen kymmenmarkkasensa ja käveli\nuudestaan viivalle, mutta apua ei tullut. Vain neljänneksi hän pääsi ja\nKalle ja Eino tasasivat hänen kymppinsä.\n\n— Uutta pökköä pesään, naureskeli Eino.\n\nKaksikymmentäneljämarkkaa oli Villeltä huvennut jo talven ansiorahoja.\nEihän voinutkaan silleen jättää. Ville vaihtoi kaksikymmenmarkkasensa,\nkäveli äänettömänä viivalle ja lasketteli ne kaikki yhteen mittaan.\nYksi oli ihan teikan juurella ja toinenkin melko lähellä.\n\n— No, pökköä pesään! kehoitteli hän ääni värähdellen.\n\nKalle heitti laiskasti markan ja Eino heitti markan, heittivät pikku\npojatkin sitten vuorollaan. Ketään ei haluttanut enempää. Ville oli\nesa, mutta sai noppia vain osan omista markoistaan, huomasi vasta liian\nmyöhään huomaamattomuutensa.\n\nHänestä tuntui, niinkuin kuopan reunat olisivat kutistuneet. Teki mieli\niskeä nyrkillä virnuaviin naamoihin.\n\nPeli jatkui. Villekin oli vast'edes viisaampi. Mutta parin tunnin\nkuluttua ei hän pelannut enää kymmenillä markoilla, ei pelannut, kun ei\nollut. Toiset olivat liiaksi koulunsa käyneet. Viimeisillä markoillaan\nhän taisteli kuin hukkuva laudanpalan varassa. Monta peliä meni\nkahdella rahalla, kolmella rahalla ja taas kahdella rahalla, lopulta\noli enää yksi, yksi, kunnes sekin hävisi Einon syvään etutaskuun, vai\nKallen takataskuunko lienee hävinnyt.\n\nVille pyyhiskeli hikeä otsaltaan ja nieleskeli tyhjää ilmaa.\nMitä onnetonta hän oli painunut tähän synninkuoppaan? Hän otti\nkirjapakettinsa hietikolta ja aikoi lähteä.\n\n— No, mihin sinä nyt?\n\n— Alkuahan tämä vasta!\n\n— Ethän leikistä suutu, suuri mies!\n\nLauseita pompahteli kuopan pohjalla kuin surviaisia heinäkuun iltana.\n\n— Kaikki veitte, mitä minulla oli ja se riittää! sai Ville välillä\nsanoiksi.\n\n— Tule vastakin meille! kehoitteli Eino.\n\n— Tulen! Kerran minä vielä tulen! Ville ihan karjahti viime sanoikseen,\nkun ei muuten tahtonut enää ääntä saada, hypähti maantielle, kääntyi\nkotiin päin ja alkoi juosta kuin ampiaisten ajamana.\n\nMitä hän onneton olikaan tehnyt? Sinne sulivat talviset ansiot!\nPyhäinen päiväkin oli hukkaan mennyt! Mitä nyt kotonakaan sanovat!\n\nHän juoksi notkahtelevin polvin. Suuta kuivasi ja sisuksissa elloi.\nHänen teki mielensä juosta johonkin oikein kauas, syvälle pimeään\ntuntemattomaan metsään, hypätä vaikka lampeen.\n\nAikansa juostuaan hän istahti tiepuoleen kivelle ja jäi pää käsien\nvarassa miettimään.\n\nMinkätakia hän onneton oli poikennut sinne? Ellei olisi poikennut, niin\naikapäiviä olisi ollut jo kotona tallinylisillä uutta kirjaa lukemassa.\nJäivät kirjat vaihtamatta. Säästökirja tuntui polttavan povessa, sitä\npolttavammaksi kävi, mitä enemmän muisteli. Mitä tyhmyyksiä hän olikaan\ntänä päivänä tehnyt? Itketti, mutta ei herunut edes vettä.\n\nRipsettä kuului takaapäin. Pyörällä joku, kukahan se sieltä? Olipahan\nkuka tahansa. Ville kyyristäytyi vielä alemma.\n\n— Hei, mies! Minkätähden niin alakärsänä keväisenä päivänä? Pyöräilijä\nhypähti maantielle ja nykäisi Villeä olkapäästä.\n\n— Antakaa minun olla! Ville vetäisi melkein vihaisena takaisin.\n\n— Enpäs annakaan, koska sieltä semmoista ääntä kuuluu! Vieras kiepautti\npyöränsä maahan ja istahti viereen. — Se on sillä tavalla, että näin\nkauniina kevätpäivänä ei saa näkyä tiellä eikä tien vierellä noin\nruosteista naamataulua!\n\nSilläpä oli vasta puheet. Ville katsahti sormiensa rakosista.\n\n— Et sinä taida edes tuntea, mikä mies minä olen?\n\nMistäpä Ville tunsi. Muutenkin oli sumetta silmissä.\n\n— Minä olen tämän pitäjän kerhoneuvoja. Oletko kuullut puhuttavankaan\nsemmoisesta?\n\nOli Ville kuullut, vaikka ei tuntenut. Hän kohotti päätään. Neuvoja oli\nväljäsanainen ja pudotteli kuin turkinhihasta.\n\n— Nuorella iällä ei ole aika torkkua. On sylkäistävä kouriin ja pantava\nhihat heilumaan. Sanonpa sinulle uutisen. Tässäkin pitäjässä on jo sata\nnuorta poikaa ja tyttöä, jotka eivät kysele, mitä minä tekisin.\n\nSiitä se jatkui. Neuvoja kertoili, mitä muissa pitäjissä jo edellisinä\nkesinä oli tehty ja mitä täälläkin tänä kesänä oli aikomus tehdä.\nSuomessa oli jo paljon sellaisia kerhopoikia jet -tyttöjä, joilla oli\ntuhansia oma-ansioista rahaa pankeissa.\n\n— Vieläkö siihen pääsee mukaan? Ville nousi huomaamatta jaloilleen.\nNeuvojakin nousi.\n\n— No sitä vartenhan minä tässä nyt ajelen ja saarnaan. Lähdetään\npaikalla kotiisi! Onko se kaukana tästä?\n\n— Kolmisen kilometriä, ensimmäinen tienhaara vasempaan. Kyllä minä pian\nperässä juoksen.\n\n— Mitäs me eri seuroissa. Kantaa tämä minun varsani kaksi näin kaunista\npoikaa. Eihän tosin se kaksinajaminen enää luvallista liene, mutta\neihän täällä metsässä koira perään hauku.\n\nVille hypähti poikkitangolle, neuvoja satulaan. Alettiin lasketella\nalamäen viettoisen nihkeää raidetta. Ville kertoi mustan päivänsä\ntarinan. Ei tarvinnut katsoa edes silmiin.\n\n— Mitä tuommoisista suremaan! Senverran muistelee, että jää opiksi\nvastaisen varalle. Ei hiekassa mikään idä, eikä kuiva nikkelimarkka\njuuri missään. Täytyy kylvää siementä hyötyisämpään maahan. Semmoiset\nme nyt otamme suunnat.\n\nOlipa se mukava mies, kun ei moittinut eikä pauhannut. Villellä oli\noudontuntuinen olo. Jouduttiin kotitien haaraan. Siitä oli vain\npuolisen kilometriä. Isä käpsehti jotain pellon laiteella.\n\n— Hyvää päivää! Neuvoja meni kädestä tervehtimään ja juttu alkoi\nluistaa luontevasti.\n\n— Jaa että pojalleko maata. Isä hivutteli leukapartaansa. - Jos kerran\nhalua on viljellä, niin sallihan tätä. Lähdetään katsomaan.\n\nKäveltiin kolmisin peltotietä pitkin ja jouduttiin syksyllä kynnetyn\nmöyheämultaisen saran laitaan.\n\n— Ohralle tuota meinasin, mutta jos tahdotte, niin pannaan vain pojalle.\n\n— Mehän taas tahdomme ja tämähän sopiikin kuin lakki naulaan! Neuvoja\nkoetteli kepillä ruokamullan syvyyttä ja hyppysillään kokkareen\nmurenevaisuutta. — Ja noin hyvin kynnetty! Kuka teillä näin hyvin\nkyntää?\n\n— Isä meillä kyntää, totesi Ville.\n\n— Poikako se noin, ajatteli isä. Tuntui kuin parempikin mies olisi\ntunnustanut.\n\n— Tämä on hyvä maa, hyvin pohjattu, tätähän viljelee ihan lystikseen,\nvoiteli neuvoja vieraan puolesta voisulalla. — Mitähän tuo lienee\nalaltaan? Hän siristi ja mittaili silmillään.\n\n— Kymmenen aaria rohkeasti nämä ylimmäiset sarat, tiesi isä.\n\n— Me maksamme teille kaksisataa markkaa vuokraa, esitti neuvoja.\n\n— Mitäpähän tässä vuokrista. Tarvitseehan poika jotain palkakseen.\nTöitähän se jo painelee kuin mies.\n\nVillen silmät herahtivat vetisiksi. Ei saanut estettyä, vaikka hammasta\nolisi purrut. Olipas se, toisinaan tuli ihan turhanpäin, toisinaan\nei tullut herättämälläkään. Hän lähti astelemaan ojanvartta kuin\naskeleillaan mitatakseen.\n\n— Hevosta hän kaiketi myös saa lainaan ja peltokaluja? kuului neuvojan\nääni.\n\n— Eipähän ne siinä tärvelly eikä kulu, kuului isä vastaavan.\n\n— Se on sitten sitä myöten selvää. Me Villen kera huolehdimme lopusta.\n\nIsä olisi päässyt jo menemäänkin, mutta ei ollut kiirettä pyhäisenä\niltapäivänä. Hän istahti kuuntelemaan miesten juttuja ja suunnitelmia.\n\nPuoli sarkaa päätettiin laittaa perunaksi. Se oli helppohoitoista ja\nsillä sai aina rahaa näinkin lähellä kaupunkia asuessa. Kerhon puolesta\nvoitiin toimittaa aikaista Early Puritan-siementä, jos Villeä halutti.\nVähän myöhäistä jo oli idätellä, mutta kun heti aamulla lähtisi\nhakemaan, ja valoisassa, lämpimässä paikassa kastellen hoiteleisi, niin\nehtisivät vielä tavalliseen aikaan. Toinen puoli sarkaa päätettiin\nvarata vihanneksille: lantulle ja kaalille. Tuhannen kaalintainta\nhuoletta voisi istuttaa: syvämultainen, päivärinteinen maa. Hyvällä\nhoidolla se työntäisi neli-, viisikiloisia kaalinpäitä.\n\nEntä väkilannotteet?\n\nIsällä oli superfosfaattia ja nelikymmenprosenttista kalia. Ilmaiseksi\nei sitä otettaisi, vaikka kuinka halusta antaisi.\n\n— Eipähän enää tyrkytelläkään, rahanarvoista ainetta, naureskeli isä.\n\nSalpietaria ei ollut kotona, mutta sitä voitiin hankkia myöhemmin.\n\nLaadittiin muokkaus- ja kylvösuunnitelma. Väkilantojen levittäminen\nja pintaäestys oli ensimmäinen tehtävä, sitä parempi, mitä nopeammin,\nvaikka heti huomisaamuna. Päätettiin kylvää säkki superfosfaattia ja\npuoli kalia. Se oli jo melko vahva lannoitus. Isän mielestä vetäisi jo\nihan läskille, mutta mitäpäs se häneen kuului, oma heidän asiansa.\n\nSiinäpä vähitellen alkoivat ohjelmat ollakin jo selvinä. Neuvoja\notti laukustaan ruskeakantisen muistikirjan, jonka antoi Villelle.\nSiihen piti merkitä kaikki työtunnit, väkilantamäärät, siemenlaadut ja\n-määrät, ilot ja ihmetykset, mielipahat ja harmitkin, kaikille löytyi\nomat sarakkeensa, kun tutki ja etsi.\n\nNeuvojan oli vitiä samana iltana kerittävä pariin muuhun paikkaan.\nToukokuussa taas tavattaisiin. Silloin Villen sarka heloittaisi ja\nvihoittaisi. Niillä sanoilla hän jätti hyvästit ja meni jo tiellä, että\npyörän nikkelit välähtelivät.\n\nIsä lähti myös asioilleen. Ville jäi yksinään sarkansa laiteelle.\n\nOlipa tämä merkillinen päivä. Enemmän surua ja iloa kuin koko\ntähänastisessa elämässä. Hän rassaili heinällä hampaitaan, mietiskeli\nja mietiskeli. Oli niin kummallinen ja täyttävä olo, ettei oikein\ntahtonut tietää, miten olisi ollut ja mihin olisi mennyt.\n\n— Tule illalliselle, Ville! herätteli äiti kartanolta. Hänhän ei ollut\nsyönytkään koko päivänä.\n\nOlisi kaiketi pitänyt kertoa, missä oli päivänsä viettänyt ja mitä\nÄmmöön ahteessa oli tapahtunut, mutta tuntui, kuin ei olisi osannut tai\nuskaltanut kertoa äidille ja isälle, niinkuin oli osannut neuvojalle.\nHän aavisteli, että tuvassa kertoessa mahdollisesti jotain särkyisi.\nNyt ei saanut enää mitään särkyä.\n\n— Jos eivät ala kysellä, niin en kerro, en ainakaan tänä iltana, hän\nmielessään päätteli.\n\nPöydässä äiti katsoi, niinkuin hän joskus katsoi, ei kysellyt.\nMinkätähden kaikki olivat hänelle niin hyviä? Villelle tuli taas\nvetistävä olo. Hän lopetti kiirehtien syöntinsä ja meni ulos\npiikkiäestä tarkastelemaan ja kylvövakkaa etsimään. — Aamulla aikaisin\napulannat peltoon!\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuli kaunis kevät. Ville hääräili joutoaikoina pellollaan aamuvarhain\nja iltamyöhään. Ruokatunnillakin ehti käsiharalla raapaista ja\nliikatainta nykäistä. Kaikkia harauksia ei kehdannut merkitä edes\nkirjaan, nauraisi neuvojakin sitä ruopimista.\n\nKun neuvoja kuukauden kuluttua tuli, oli Villen maa jotenkin\nsennäköinen kuin hän ensikerralla oli aavistellut. Perunantaimi\nvääntäytyi mullasta, kaali oli juurtunut, ja harvennetut,\nsalpietarilannoituksen saaneet lantuntaimet seisoivat tanakkoina\nsuorissa riveissään kuin takin napit.\n\n— Sinähän taidatkin olla aika poika, kehaisi neuvoja ja teki kirjaansa\nerinäisiä merkkejä. Ville ei etäämpänä ollut nähnyt, mitä merkkejä hän\nteki, mutta eivät ne ainakaan ihan huonoimpia olleet, sen hän vaistoili\nja aavisteli.\n\nAhkerasti hän pitkin kesää itsekin muisti tehdä ruskeaan kirjaansa\nmerkkejä ja muistiinpanoja. Haraukset ja kastelut, harventamiset ja\nmullittamiset. Iltaisin oli aina valmista asiaa, ei muuta kuin kädet\npesi ja paperille pisteli.\n\nTuli niitä murheenmerkkejäkin, joista neuvoja ensi matkallaan oli\npuhunut: kaalimato ja sinappikuoriainen. Ville osti myrkyt ja lainasi\npölyttimen, taisteli lentäviä ja ryömiviä vihollisiaan vastaan niinkuin\nainakin mies maansa puolesta.\n\nEnsimmäiset vihannekset ja perunat joutuivat heinäkuun lopulla. Eräänä\nsunnuntaiaamuna kaivoi Ville aikaisista perunoistaan »varastamalla»\npesuvadillisen ja antoi äidilleen. Hänen mielestään se oli välttämätön\nuhrilahja keväällisestä retkestä. Äiti pyyhkäisi esiliinalla\nsilmäkulmaansa. Herkässäpä oli hänelläkin lähdesuonet.\n\nMutta se aamiainen oli verraton.\n\nTorilla käydessään oli isä hankkinut Villelle myyntipaikan. Sai\nlähettää perunaa, kaalia ja vihanneksia niin paljon kuin halutti.\nKaupan auto vei hakiessaan kaupungista tavaraa. Sovittuun aikaan Ville\njoudutti säkkinsä valtatien viereen.\n\nMonta lähetystä ja säkkiä tuli. Ville ei niitä lopulta enää\nmuistanutkaan, piti kirjasta katsoa, kun mieli tietoonsa saada.\n\nOstaja ei lähettänyt kaupan miehen mukana rahoja. Oli sovittu, että\nhän merkitseisi päivän hintojen mukaan kirjaansa ja tilittäisi sitten\nkaikki yhtä aikaa.\n\nVillen kaalit, jotka kesäisessä sodassa olivat elämään säilyneet,\nkeriytyivät neli- ja viisikiloisiksi, olipa kahdeksan kilon keräkin\njoukossa. Siitä tuli puolisäkillistä yhdestä kollista. Viimeinen kuorma\noli lähes tuhatkiloinen. Kaupan »Fordi» oikein huokaisi, ennenkuin\nalkoi pyöriä. Huokaisi Villekin, vaikka vähän toisella tavalla. Oli\nmonta säkkiä ja kuormaa jo mennyt. Piti rahoja tulla vähän enemmänkin\nkuin keväällä Ämmöön ahteessa oli menetetty.\n\nLokakuun puolivälissä Ville sai kaupungista kirjatun kirjeen,\nherra Ville Lehtola. Kirjeen ja selvityksen ohella oli siellä\nkahdentuhannenneljänsadankolmenkymmenenkahdeksan (2,438:—) Suomen\nmarkan suuruinen postivekseli kirjoitettuna herra Ville Lehtolan\nnimelle sekin. Olipa siinä vekseliä kerrakseen, ja olipa siinä\nherraakin kerrakseen. Äidiltä perityt lähdesuonet alkoivat hersytellä\ntaas kosteutta Villen silmiin. Hän lähti pellolleen kävelemään.\n\nMutta seuraavana sunnuntaina hän lähti kylälle. Koko kesänä ei ollut\ntullut käytyä. Oli uudistamatta sekin Välskärin kertomusten osa, mikä\nkeväällä oli jäänyt.\n\nOlivatkohan pojat kuopalla? Eivät kaiketi enää lokakuussa. Vaikka mikä\nsen tietää, kun on näin aurinkoinen päivä. Salaisesti hän toivoi, että\nolisivat olleet.\n\nEikös totisesti! Sama meteli ja meininki kuului jo kauas tielle. Hän\npääsi huomaamatta kuopan luo ja asteli empimättä alas.\n\n— Ka, Ville!\n\n— Ei ole koko kesänä näkynyt!\n\n— Luultiin, että Ameriikkaan hävisit!\n\n— Uusia pelirahoja tienaamaan!\n\n— Joo! jämäytti Ville yhdellä sanalla. Kuopan alkuasukkaat vaikenivat,\nsillä siinä yksitavuisessa sanassa oli jotain sellaista, mitä kuopassa\nei tavallisesti kuultu.\n\nHän otti maasta kourallisen hiekkaa ja puristeli sormissaan.\n\n— Kuivaluontoinen multa teidän pellossanne! Ei tuossa siemen idä!\n\n— Siemen! tuli monesta suusta.\n\n— Ei idä, toisti Ville totisena ja puisteli päätään. — Ja huonosti\nsiinä taitaa markkakin itää. Minulta kumminkin meni ihan hukkaan, eikä\nteillä toisillakaan taida olla juuri paljon enempää kuin keväällä\naloittaessanne.\n\nPojat olivat totisia. Villestä ei tietänyt, oliko sillä tosi vai kuri\nmielessä.\n\n— Minä satuin saamaan tuoreempimultaista maata, jatkoi hän edelleen. —\nTulkaapas katsomaan! Hän kaivoi talletuskirjan povitaskustaan, pojat\nkeräytyivät äänettöminä ympärille.\n\n— Liityin keväällä kerhoon, olettehan siitä kuulleet puhuttavan? Olivat\npojat kuulleet, vaikka ei ollut tullut tarkemmin kuunneltua, kun tuntui\ntämä ahteen viljelmä tärkeämmältä.\n\n— Minulla on ollut eri hauska kesä ja on onnistanutkin jonkin verran.\nHän levitti postivekseiin kaikkien nähtäväksi. — Näin paljon olen\nviljelmälläni ansainnut. On sen lisäksi monta kertaa pataankin pistetty\nja pistetään vieläkin.\n\nPojat tavailivat postivekselin sanoja ja numeroita. Kylmä hiki alkoi\nnousta heidän hartioihinsa, sitä kylmempi, mitä kirkkaammaksi Villen\nansioiden arvo selveni.\n\n— Et sinä tätä kaikkia itse ole tienannut, epäsi Kalle melkein\nvihaisena.\n\n— Kun ei, niin ei! Eihän sitä uskoa tarvitse, kuka ei halua. Ville\ntaivutti postivekselin ja pani kirjan taskuunsa.\n\n— Oli siinä sen nimi, totesi Eino.\n\n— Ja tuommoisessa isäkin rahan sai, kun lähetti lapikkaita Turkuun,\nselvitti suutarin nuorimmainen.\n\n— Isäsi, lapikkaita! Isäsi lapikkaaseen mahdut koko mies! veisteli\nKalle, kun ei siihen muutakaan sopivaa keksinyt.\n\nMutta jokaista se suuri asia kaiveli. Maksakaa kenelle herra Ville\nLehtola määrää! Mokomakin herra! Kateuden mustat kyyt alkoivat elää ja\nkierrellä, mutta minkäs sille ymmärsi ja mahtoi. Ei edes riitaa voinut\nhaastaa, kun ei enempääkään leukoillut.\n\nPojilla ei näyttänyt olevan erikoisempaa kiirettä pelinsä jatkamiseen,\neikä ollut Villelläkään lähtöön. Hän istui hiekalle ja valeli öljyä\ntuleen kertoillen, miten hauskaakin se viljelyshomma oli ollut. Hauskin\nkesä, mitä hän tähän ikään oli elänyt.\n\nPojat potkiskelivat hiekkaa ja hypistelivät hermostuneina taskujaan,\nKalle etummaista, Eino takimmaista, mutta kovin ne tuntuivat keveiltä\nja ohkaisilta Villen onnen ja onnistumisen rinnalla. Oikein mieltä\nelloi ja vihaksi pisteli koko hukkaan menetetty kesä. Kuka poropeukalo\noli keksinytkään rahapelin, mokoman hölmöläisten puuronkeiton? Olisihan\njokaisella ollut maata saatavissa niinkuin Villelläkin.\n\n— Täytyypä lähteä, että ehdin koululle ajoissa. Vaihdan kirjoja ja\npistän osuuskassaan rahan korkoa kasvamaan. Ville nousi ja lähti.\n\n— Tarvitsiko sekin vielä sanoa. Kallea harmitti, että ohimoita\nkipenöitsi. Teki mieli nakata menijää kivellä kalloon.\n\nVille käveli pehmeää rinnettä ylös. Pojat katselivat hänen menoaan.\nSuutarin nuorimmaisen suu oli kuin seitsemän leivän uuni.\n\nVille oli jo korkealla tiellä. Kuoppaan jäävistä tuntui, niinkuin hän\nolisi ollut vieläkin korkeammalla, herra Ville Lehtola tuhatmarkkaisine\ntalletuksineen.\n\nKalle potkaisi teikkatikun nurin ja kapusi jyrkintä rinnettä kankaalle.\nHiekka vieri, mutta pääsi hän lopulta. Toiset hajautuivat äänettöminä\nomille teilleen.\n\n\n\n\nKaksi kanaa.\n\n\nHe olivat kaksoissisaret, samankokoiset ja samannäköiset, — kuin kaksi\nmarjaa, sanoivat ihmiset. Maria toisen nimi olikin, toinen oli Elsa.\nKumpi oli Maria ja kumpi Elsa, se antoi kummeille ja kummitädeille\nmiettimistä ja päänvaivaa, eikä sitä asiaa isäkään tietänyt. Mutta hän\nei sen vuoksi päätään vaivannut. Molempi parempi, kunhan elivät ja\ntallella olivat, molemmat.\n\nÄiti tiesi aina, vaikka hänenkin tietonsa pohjautui pieneen\nkavaluuteen. Hän oli solminut Marian kaulaan punaisen silkkinauhan,\nmarjasta sen muisti, punainen marja. Elsan kaulassa oli sininen nauha.\nTuntemisen puolestahan ei hänen kaulassaan ollenkaan olisi merkkiä\ntarvittu, mutta tasapuolisuuden vuoksi, kun oli toisella, niin täytyi\nolla myös toisella.\n\nMutta kun kummitäti ymmällään ollen päivitteli, ettei niistä yhtään\ntiedä, kumpiko on kumpikin, niin äiti naurahteli: »No, hyvänen aika,\nnäkeehän sen silmistä! Tämä on Elsa ja tämä on Maria.» Ja kummitäti\nlöi kättä yhteen ja ihmetteli: »Jo on ilkonen ihme! Hajustako sinä ne\ntunnet?»\n\nKaksoiset kasvoivat ja nauhat siirtyivät ensin koltun reunaan ja sitten\nlettien päihin. Tuntemisen puolesta niitä enää ei olisi tarvittu, sillä\ntytöt tiesivät jo itse nimensä. Mutta eihän siitä vuosikautisesta\ntavasta hennonut luopua, Maria ja Elsa, punainen ja sininen.\n\nHeistä tuli hyvin kilttejä lapsia, jos tuota paljon käytettyä\nmainesanaa tahtoo heistä käyttää. Kun Mariaa huudettiin, niin Elsa\nkuulosti, oliko äidillä jotain tehtävää. Jos oli, niin kiirehti: »Kyllä\nminäkin joudan, anna minun tehdä». Tai jos oli jotain syötävää tai\nsaatavaa, niin Maria usein päinvastoin huudahteli: »Ei minulle, äiti,\nElsalle se kuuluu!» Nykyisen maailman aikana tämä nyt tuntuu melkein\nkuin sadulta, mutta todellisuus on joskus ihmeellisempi kuin satu.\n\nNiinpähän kaksoispari sitten kilvan eli ja riemuitsi, kävi koulua ja\nkasvoi.\n\nKesät heillä varsinkin olivat hauskoja. Äidillä oli pieni kasvitarhamaa\nja siinä riitti kuopimista kummallekin. Välillä kipaistiin rantaan\nuimaan. Heitettiin mekot ja nauhat pajunlatvaan ja mulskahdettiin\njärveen. Vaihdettiin nauhojakin ja uskoteltiin äitiä.\n\n— Minäpäs olen Maria! Etkö usko, katso nauhaa!\n\n— Veitikka, kyllä minä sinut jo nauhoittakin tunnen!\n\nHeidän pikkuinen mäkitupakotinsa oli Eskolan talon liepeillä. Talon\nisäntä oli mukavalaatuinen uuden ajan ja uusien harrastuksien mies,\nviljeli sokerijuurikasta ja munitti kanoja. Sielläpä oli vasta kanoja\nja kukkokiekuita. Kanalakin oli pitkä kuin tavarajuna ja akkunoita oli\npaljon enemmän kuin matkustajavaunuissakaan tapaa olla.\n\nMarja ja Elsa kävivät usein Eskolan kanalassa. Hoitajakin oli\nystävällinen, ja tytöistä oli hauskaa katsella kanojen tepastelua ja\nliikehtimistä. Päitä ja kauloja kurkotteli pesien tirkistysaukoista.\nKuinka monta niitä jo kurkotteli ja kotkottelikaan: Koa, koa, koa, kot,\nkot, kot! Hoitaja sai juosta pesältä pesälle, avata luukun ja ottaa\nkanan ja munan. Katsottiin jalkarenkaan numero, munaan merkittiin sama\nnumero ja koa, koa pääsi syömään ja kylpemään.\n\nJospa Marialla ja Elsallakin joskus olisi oma kanala omine kanoineen!\nNo, hauska sitä elämää oli katsellakin.\n\nEskolan isännällä oli edellisenä kesänä ollut tanskalainen poika\nsokerijuurikasmaata hoitamassa. Mutta tänä kesänä ei ollut. Isäntä\narveli, että Suomen pojilla ja tytöillä lienee yhtä monta niveltä\nselkärangassaan kuin tanskalaisellakin, ja oppinevat kaiketi he\nsokerijuurikasta harventamaan ja hoitamaan, kun kerran muuhunkin hyvään\nja pahaan olivat oppineet.\n\nSe oli oikein arveltu. Moni pikku poika ja tyttö sai mieluista työtä ja\nansiota. Niihin kuuluivat myös Maria ja Elsa.\n\nAlkuunpano oli oikein juhlallista. Joukolla mentiin pellon laitaan,\nisäntä, neuvojasetä, viisi poikaa ja neljä tyttöä. Jokaiselle annettiin\npieni kuokka. Taimirivit juoksivat pitkin sarkaa kuin nauhat, ei\nsinisinä eikä punaisina, vaan vihreinä nauhoina.\n\n— Katsokaa nyt tarkasti, aloitti neuvojasetä ja kyyristyi ensimmäiselle\nriville. — Näin ja noin! Noin ja näin! Muut pois, paras jää. Tuollainen\nvälimatka aina jää! Ei se ole sen kummempi taito. Mutta huolellinen\ntäytyy olla. Ei saa jäädä taimetonta kohtaa, eikä saa jäädä kahta\ntainta.\n\nSiitä se alkoi. Arkaa oli ensin ja kankeata, mutta pian alkoi nöyrtyä.\nPuolipäivään oli kullakin rivinsä selvänä. Haukattiin voileipää ja\nveisteltiin merkkilastuja. Etukirjaimet ristimänimestä ja sukunimestä\npiti kullakin olla.\n\nJa sitten lähdettiin toisille riveille. Hienoisessa kilvassa taas\nmentiin, vaikka kukaan ei sitä ääneen sanonut. Ei Veikkasen Jussikaan\nsanonut, vaikka ajatteli. — Kyllä minä tuosta sämpyläsakista itseni\neroon vedän, hän ajatteli ja alkoi vedellä keskirivillä kuokallaan\nluvallista rohkeammin. Tuli tyhjiä paikkoja, jäi kaksi, kolme, neljäkin\nmuutamin paikoin. — No, ei niitä etäämpää huomaa, lohduttautui Jussi ja\npaineli eteenpäin.\n\nMutta Eskolan isänsä sattui olemaan niitä miehiä, jotka huomaavat.\nJo seuraavana päivänä käveli keskisarkaan ja huomasi, kutsui Jussin\nluokseen ja puheli hiljalleen, niin hiljaa, etteivät toiset edes\nkuulleet:\n\n»Kuuleppas, Jussi, minusta tuntuu, niinkuin me emme voisi asua samaa\ntaloa, ja kun minä olen tässä jo kauemman aikaa oleskellut, niin ehkä\nsinä lähdet. Tässä pennit.» Muutama markkakin siinä taisi jo joukossa\nolla. Jussi jätti kuokkansa ja lähti kävelemään.\n\nSitten oli harventajia vain kahdeksan, neljä tyttöä ja neljä poikaa.\nOikein mukava luku ja hyvin työ alkoi heiltä kaikilta luistaa.\n\nMaija ja Elsa menivät aina rinnakkain. Posket punoittivat ja niska\nruskettui. Lyhyet mekon hihat kääräistiin vieläkin lyhyemmiksi.\nKäsivarretkin saivat ruskettua.\n\nNiin meni viikko, meni kuin kurjen siivillä. Lauantaina saatiin tili.\nSeitsemänkymmentäkolmemarkkaa viisikymmentäpenniä tuli kullekin. Oliko\nkukaan ennen ansainnut vielä niin paljoa! Ei ainakaan siitä joukosta!\nKuokat pistettiin kalustovajan seinän rakoon ja hajaannuttiin eri\nteille silisten ja sälisten.\n\nToinen viikko vei jokaisen yli kahdeksankymmenen. Kolmannella loppui\nharvennus. No, oli vielä jälkiperkaus ja kolmaskin, vaikka ne menivät\nnopeammin.\n\nYli kahdensadan markan, tarkemmin sanottuna kaksisataakahdeksanmarkkaa\nviisitoistapenniä olivat Maria ja Elsa kumpikin harvennustyössä\nansainneet. Heillä oli kummallakin kymmenmarkkanen säästössä\nosuuskassassa, kumminlahjaa olivat. Ai, ai, miten oli hauska lähteä\nviemään omia ansiorahoja opettajan pankkiin! Harakan askelilla\nhypeltiin melkein koko matka. Ei sentään talojen kohdalla, eikä koulun\nportilta eteenpäin.\n\n— Sepä vasta rahantuloa! ihmetteli opettaja. — Jos tuota jatkuu, niin\neihän tässä nyt kohta enää mitään dollarilainoja tarvitakaan!\n\n— Kaksisataakaksikymmentäviisimarkkaa neljäkymmentäpenniä korkoineen\non nyt kummassakin.\n\nKumpikos se nyt olikaan kummankin? opettaja naurahti. Ei vieläkään\ntuntenut, vaikka kaksi vuotta oli tunnustellut.\n\nJuteltiin siinä vielä vähän muutakin. Opettaja sai tietää, mistä\nrahat olivat tulleet ja miten hauskaa tytöillä ja muillakin lapsilla\njuurikasmailla oli ollut. Sitten lähdettiin kukkarot keveämpinä, mutta\nkirjat täydempinä ja riemumieli täydempänä kuin tullessa oli ollutkaan.\n\nEskolan isäntä tuli kirkolta autollaan.\n\n— Hei, tytöt, tulkaapa ajelemaan! sanoi hän ja avasi oven.\n\nTätä nyt vielä puuttui, muutenkin jalat jo olivat maasta irti.\nTytöt olivat kulkeneet pari kertaa kuorma-autossa ja pari kertaa\n»onnipussissa», mutta henkilöautossa he eivät ennen vielä olleet\nistuneet. »Katsoppas», kuiskasi toinen ja toinen kuunteli ja katseli,\nja kotvan kuluttua kuiskasi taas vuorostaan saman sanan, minkä juuri\noli kuullut.\n\nSiinä oli sievät keltaiset verhotkin akkunassa. Pieni kukkamalja oli\nakkunan pielessä. Ja peräakkunassa tanssi pieni apina täi marakatti\nnarun päässä, hyppelehti ja tanssi aivan niinkuin tytötkin pehmeällä\nistuimellaan. Heillä tosin ei ollut niskassa narua, niinkuin\nmarakatilla oli, mutta melkein yhtä paljon he silti keikkuivat ja\nheittelehtivät.\n\nPian meni kolme kilometriä. Olisi saanut olla vaikka kolmekymmentä.\nIsäntä käänsi kotipihalleen, avasi taas oven, niinkuin hyvillekin\nvieraille.\n\n— Käväistäänpä vähän kanalassa, hän sanoi, ja meni jo itse edellä\nkanalatietä. Hän oli kovin joutuvainen ja liukas mies, aikuisetkin aina\nniin sanoivat.\n\n— Ehkäpä poikkeammekin tällä kertaa vain tänne »piipilään». Hän\npysähtyi pikku kanalan luona ja aukaisi oven.\n\nSiellä vasta kävi piipitys ja vitinä. Ainakin tuhat poikasta parveili\n»emon» ympärillä. Emo läähätti keskellä lattiaa kuin Väkevän Matin\nhattu. Lamppu siellä läähätti ja lämmitti, tytöt tiesivät sen\nentisestään. Mistäpä oikean äidin lämpöä tuollaiselle lapsilaumalle\nolisi riittänytkään. Mutta kyllä ne olivat kauniita ja hauskannäköisiä!\nKeltaisia ja pehmeänuntuvaisia, ihan samallaisia kuin koulun\njoulukuuseen tavattiin koristeiksi ripustella.\n\n— Ottakaa niistä kumpikin yksi, kehoitti isäntä, kun he aikansa olivat\nkatselleet. Tytöt punastuivat ja katsoivat toisiinsa.\n\n— Totta minä tarkoitin, naurahti isäntä. — Te teitte työnne\njuurikasmaalla hyvin. Olkoon tämä pieneksi kehoituspalkinnoksi\nvastaisen varalle. Tytöt menivät karsinaan.\n\n— Ottakaa semmoiset, joilla on vaaleahkot jalat ja joiden heltta\nvähemmän punoittaa, neuvoi isäntä.\n\nMaria ja Elsa valitsivat, eikäpähän siinä muuta valintaa tarvinnutkaan,\nyhtä kauniita terttuja kaikki.\n\n— Jos nyt niin olisi sattunut, että olisi tullut kukko jommallekummalle\ntai vaikka kummallekin, niin saatte käydä vaihtamassa niin usein, että\nvarmasti tulee kana, hyvästeli isäntä ja kiirehti taas muihin toimiinsa.\n\nTytöt saivat hoitajalta pienen pahvisen laatikon, jonka sivuissa ja\nkannessa oli reikiä. Siihen poikaset, eipä kuin tyttöset, kanatyttöset\npantiin.\n\n—- Mutta mistä me tunnemme kumpikin omamme, hätäili Maria asiasta, joka\nElsankin mieleen samalla juolahti.\n\n— Rengas jalkaan, ratkaisi hoitaja hänelle niin perin selvän ja\nyksinkertaisen asian.\n\nPantiin rengas kummankin jalkaan, punainen ja sininen. Tytöt katsoivat\ntaas toisiinsa ja helähtivät nauruun.\n\nSitten kipattiin juoksujalkaa kotiin. Toinen kantoi ja toinen kantoi,\nvälistä yhdessäkin kannettiin, vaikka eihän se mitään painanut, ei\nyhtään mitään. Väliin pysähdyttiin ja katsottiin reiästä. Näkyi kaksi\nparia kirkkaita silmiä.\n\nOlipa siinä ihmettä ja ihmettelemistä isälle ja äidillekin, enemmän\nvielä onnellisille omistajille. Haettiin vinniltä vähäinen kori\nja pehmustettiin sen pohja pehmeillä niittyheinillä. Lohjenneesta\nkahvilautasesta saatiin ruokakuppi, toisesta juomakuppi, muuta kalustoa\nei aluksi tarvittukaan.\n\nEi ollut pikkuisille »emoa», mutta hellapenkki oli tarpeeksi lämmin.\nYöksi kaiken varalta pantiin äidin villaliina. Hiljainen sirkutus ja\npiipitys kuului sänkyyn asti ja suuren villaliinan alla siristeleviin\nsilmiin ei tahtonut uni tulla, ei millään ihmeellä.\n\nTytöt hoitelivat tyttösiään kilvan vuorossa. Isä sanoi niitä\nkananpojiksi. Eivät ne mitään poikia olleet, kahden viikon kuluttua sen\njo kuka tahansa näki ja huomasi.\n\nEskolan kananhoitajalta käytiin vähän väliä hakemassa ruokinta- ja\nhoitoneuvoja. Olihan äiti kyllä kanoja ruokkinut ja hoitanut, mutta\ntoisella tavalla nyt kanoja hoidettiin kuin ennen oli hoidettu. Antoipa\nhoitaja isännän luvalla tytöille pienen pussillisen kananpoikasten\nruokajauhoakin, »Tipua» se oli nimeltään. Eskolassa ei annettu\npoikasille juuri mitään muuta kuin sitä. Tytöt saivat kyllä antaa, mitä\nsaivat ja löysivät, ryyniä, pullanmurenia, maitoa ja kirnupiimää.\n\nLöytyihän sitä kahdelle pienelle kanalle hyviäkin murenia. Aurinkoisina\npäivinä nostettiin kori tuvan päivänpuoleiselle seinustalle. Siinä ne\nsaivat paljon päivänpaistetta.\n\nLiikuntoa niiden myös piti saada. Mutta ennenpitkää kori kävi pieneksi.\nPuhuttiin isälle korvaan ja vielä toiseenkin korvaan.\n\nIsä lopetti syöntinsä, pisti puukon tuppeensa ja lähti ulos.\nNavettavajassa oli tyhjä tynnyri ja muutama syli rautalankaverkkoa,\nmistä lieneekin aikoinaan joutunut jostain huutokaupasta. Pihatöyryn\naurinkoisimmalle paikalle iskettiin neljä seivästä ja porttiseiväs\nviidenneksi, nostettiin tynnyri keskelle ja vedettiin verkkolanka\nseipäästä seipääseen. Tytöt tanssivat piirileikkiä tarhan ympärillä,\nvaikka kädet eivät käsiin ulottuneetkaan.\n\nVakinaisesti ulkoilmaan päästyään kanat vasta oikein alkoivat kasvaa.\n— Peltopyyn kokoisia jo, nuo poikaset! isäkin ihmetteli. — Poikaset!\nSe oli sitten merkillistä, kun niin selvä asia ei pitänyt mahtua isän\npäähän.\n\nTytöt kävivät edelleen usein Eskolassa katselemassa ja oppimassa,\nkävivät vertailemassakin, vaikka eivät sitä sanoneet.\n\n— On meidän isompia, varmasti on, vakuutteli Maria kotimatkalla silmät\nsäihkyen.\n\n— Ainakin heltta jo enemmän punoittaa, totesi Elsa ja taas otettiin\nmuutamia harakkahyppyjä.\n\n— Ja kun se oikein alkaa punoittaa, niin sitten alkaa tulla munia.\nTäytyi hypätä pari oikein korkeata hyppyä. Ei voinut olla hyppäämättä.\n\nTyttöjen kanojen nimet ovat tässä vallan unohtuneet. Olihan niillä\nnimet ensi päivästä alkaen, kuinkas muuten. Elsan kana oli Hipa ja\nMarian kana oli Tipa.\n\n— Hipa! Hipa! Hipa! huuteli Elsa.\n\n— Tipa! Tipa! Tipa! äänteli Maria, mutta Hipa ja Tipa juoksivat\nemäntiensä luokse siivet toisena jalkaparina.\n\nNe osasivat nukkua jo yöpuulla. Tyttöjen pyynnöstä isä oli kairannut\ntynnörin kumpaankin reunaan reiän, joista työnnettiin tukeva keppi\nlävitse. Heti ensimmäisenä iltana kumpikin osasi hypätä neuvomatta\nyöpuulle. Viisaita kanoja ne olivat, yhtä viisaita molemmat ja niin\nyhdennäköisetkin. Vaikka niinpä olivat niiden emännätkin.\n\nJostakin ullakon romukätköistä tytöt löysivät vanhan sateensuojan,\njonka kumminkin voi vielä levittää. Siitä tehtiin Hipalle ja Tipalle\npäivämaja. Keskipäivien kuumimpina aikoina killistelivät kanat sen\nalla, sadepäivinä samoin päät kallellaan varteen nojaillen. Tytöt\nkilistelivät aidan takana myös paljaita sääriään nostellen. Vesi valui\noikoisenaan tukkaa pitkin niskaan, mutta eihän semmoisia siinä ilossa\nedes huomannut.\n\nTuli syyskuu. Tyttöjen koulu alkoi. Kanoja oli sääli jättää koko\npäiväksi yksinään tarhaan. Äidin piti käydä ainakin pari kertaa\nkatsomassa. Ruokaa ei tarvinnut antaa, siitä huolehtivat tytöt itse\naamuin ja illoin.\n\nIllat kävivät kolkoiksi, ja aamuisin oli kuuraa katoilla.\n\n— Mitenkähän Tipa ja Hipa? oli tytöillä päivän ensimmäinen ja viimeinen\nhuoli. — Ja miten sitten, kun tulee talvi ja lunta? Monta kertaa sen\nlähestyvän suuren kysymysmerkin vuoksi laitettiin pienet viisaat päät\nyhteen. Navetta oli kolkko ja pimeä, eikä siellä olisi edes tarennut,\nkun äidillä ei ollut nyt lehmää. Ja muuta paikkaa ei ollut, paitsi tupa\nja hellakamari, joka talvisin pidettiin kylmillään.\n\nPuhuttiin huolettavasta asiasta usein äidille ja valitettiin isälle.\n\n— Mikäs niillä siellä hätänä, kananpojilla! Eihän metsänlinnuilla ollut\nedes tynnyriä! Pojilla! Isä osasi sitten toisinaan olla ilkeä! Melkein\nvihaisina tytöt lähtivät sinä aamuna kouluun.\n\nMutta sitä suurempi oli heidän ilonsa ja ihmetyksensä illalla. Isä se\nvasta keksi ja osasi. Ei kellään varmaan ollut semmoista isää.\n\nHellakamarin toiselle seinälle oli isä tehnyt sievän häkin päästä\navattavine pienine portteineen, yöpuineen, kylpylaatikoineen ja muine\ntarpeellisine laitteineen, aivan niinkuin Eskolan kanalan jossakin\nosastossa.\n\nTytöt eivät tietäneet itkeäkö vai nauraa. He juoksivat isän kaulaan\nedestä ja takaa, pudistelivat ja hatistelivat, että isä oli vallan\nhätää kärsimässä. — Älkäähän nyt tuossa!... No katsoppas noita nyt!\nNiinhän te olette hassuja kuin kananpojat!\n\nVanhempainsa luvalla siirsivät tytöt omankin sänkynsä hellakamariin.\nNyt ei ollut enää mitään huolta, tytöt nukkuivat peiton alla\nsängyssään ja kanat häkissä orrellaan. Sitä suurempi oli mielihyvän ja\nturvallisuuden tunto, mitä kovemmin syksyinen myrsky ulkona vongahteli.\nLokakuun ja vielä marraskuunkin kauniimpina päivinä saivat kanat olla\nulkona. Mutta iltaisin ne kauniisti kipittivät häkilleen. Ei tyttöjen\ntarvinnut muuta kuin pari kertaa äännähtää: Tipa, Tipa, tai: Hipa,\nHipa. Kyllä pian ilmestyi jostakin nurkan takaa pari kilvassa kiirivää\nvalkoista kerää.\n\nTytöt asettivat pöytänsä lähelle häkkiä, että kanat näkivät samalla\nvalolla. Kuudelta noustiin ja seitsemältä mentiin nukkumaan. Aamun\ntunnit olivat vielä virkeämpiä kuin illan. Tytöt lukivat ja laskivat\ntai ompelivat käsitöitään. Kanoilla oli omat etupäässä käytännölliset\nhommansa, vain joskus tillistelivät ja tiedustelivat emänniltään omalla\nkielellään, mitä kuului.\n\nElsan kana voitti kilpailun, joka pari, kolme viikkoa oli jännittänyt\ntyttöjen mieliä. Sattui olemaan sunnuntaipäivä, ja se olikin vasta\nriemunpäivä. Keskiviikkona tuli toinen muna. — Se oli Hipan, äiti oli\nnähnyt. Ja sitten niitä alkoi tulla harva se päivä vuoroin kummaltakin.\nMuutamina päivinä tuli kaksi. Äiti ei ehtinyt eikä osannut pitää enää\nniin tarkkaa lukua, kumman kumpikin oli, mutta eihän sillä ollut\nväliä. Yhteen koriin ne laitettiin säilöön ja yhdessä päätettiin viedä\nkauppaan, kun tulisi tiu täyteen. Kaksikymmentä kappaletta se oli,\nvanhoista mitoista oli juuri marraskuussa koulussa luettu. Näin tulivat\nnekin heti elävään käytäntöön.\n\nKoulumatkalla poikkeutettiin ensimmäinen tiu osuuskauppaan.\n\n— Kas vain niitä kaksosia! Harvallapa tähän aikaan on kananmunia!\nihmetteli kaupanhoitaja ja luki kolmekymmentäneljä markkaa pöydälle. —\nTuokaa uusia vain, mitä nopeammin, sen parempi.\n\nJuoksujalkaa kiirehtivät tytöt kouluun. Oli jo aikakin, sillä kello\nvarmaan jo pian soi.\n\nMutta pankkikirjoihin tuli taas mieluinen lisä. Ja tuli sitten yhä\nedelleen, sillä tyttöjen kanat olivat vallan villittyjä munimaan.\nSaattoi tulla pari viitenäkin päivänä perättäin.\n\nTuli kevät ja kevään jälkeen kesä. Tynnyrisiirtola sai taas\nviimekesäiset asujamensa. Tipa ja Hipa olivat levinneet ja\nrehevöityneet, käyneet yhä enemmän emäntämäisen näköisiksi, sopivat\nsentään vielä tynnyriorrelle nukkumaan ja suojan alle sadetta ja päivän\nhellettä pitämään. Kumpikin munivat edelleen kilvan vuorossa, toisinaan\ntuli yhteisestä pesälaatikosta pientä riitaakin. Tytöt saivat viedä\nkauppaan tiun toisensa jälkeen.\n\nEskolan sokerijuurikasmaalla oli työtä enemmän kuin edellisenä kesänä.\nAurinkoisia päiviäkin oli enemmän,, enemmän kuin moniin vuosiin.\n\nIhana kesä se oli Elsalle ja Marialle, niinkuin kaikille muillekin\nkesän ihanuuksista ja iloista nauttiville pikku tytöille ja pojille.\n\nTytöillä oli usein asiaa koululle ja säästökirjoihin tuli merkintä\nmerkinnän jälkeen. Opettajasta asia ei ollut enää edes mikään ihme.\nIhminen tottuu helposti kaikkeen. Suurempi ihme hänestä oli, etteivät\ntoisten poikien ja tyttöjen säästökirjan sivut täyttyneet, niinkuin\nElsan ja Marian. Olipa hänen koulussaan vielä sellaisiakin tyttöjä ja\npoikia, joilla ei ollut edes säästökirjaakaan, vaikka monellakin heistä\nolisi ollut yhtä hyvä ehkäpä parempikin mahdollisuus säästöjen tekoon.\n\nNiin, mutta Elsalla ja Mariallahan oli kultakana kummallakin, sanonee\nmoni tyttö ja poika, joka kenties tietää jo tämän kaksoissisarusparin\nhommista enemmän kuin opettaja tiesikään.\n\nOli kyllä, olihan heillä kultakana kummallakin. Mutta Tipa ja Hipa\neivät olleet mitään sadun taikakanoja. Sellaisia kultalintuja voi\nrakkaudella ja huolellisella hoidolla tulla tuhansittain niistä\nkeltauntuvaisista pikku palleroista, joita Eskolan ja muiden Suomen\nkanaloiden hautomoissa sirkeäsilmäisinä valkolinnoistaan elämään\nputkahtelee.\n\nMutta löytyyköhän sellaisia Elsoja ja Marioita, jotka löytävät ilonsa\nja riemunsa tällaisista tipa- ja hipa-askarteluista?\n\nLöytyy kaiketi niitäkin! Sellaiset lapset rakentavat tulevan Suomen\nuutta linnaa samalla kuin omaansa. Kahta taloako yhtä aikaa?\n\nKahta, pienillä voimillaan. Sellainenkin ihme on mahdollinen vielä\nnykyisen maailman aikaan.\n\n\n\n\nPentin hokkarit.\n\n\nPentti oli vanhin ajomies Salosen lapsisarjasta. Häntä nuorempia\noli kahdeksan. Olipa siinä silmiä kuin kalakopassa ja vielä niin\nkauniita ja eloisia silmiä. Kun lapset joskus asetettiin peräkkäin\nnuorimmasta vanhimpaan, näkyivät kunkin takana olevan silmät tasaisesti\nedessäolevan päälaen ylitse.\n\nPoikkeuksen teki Pentti. Hän oli lyhyenläntä, »Saloskan pätkä», olivat\ntoiset pojat uudelleen ristineet. — Ei siitä tule juoksijaa, eikä tule\nhyppääjää, olivat samaiset saman kadun julkisen sanan miehet arvioineet.\n\n— Mutta luistelija tulee, päätteli Pentti itsekseen ja pusersi tiukasti\nhuulensa yhteen. Mistä ihmeestä hän oli sen hullun ajatuksen päähänsä\nsaanut? Mutta päässä se oli ja siellä pysyi. Luistelija hänestä piti\ntulla, oikea jääkenttien pikakiituri. Se oli toista kuin juokseminen\ntai hyppiminen... Kädet selän takana kiitää... matalammaksi kyyristyy\nja kädet heiluen kiitää... kurvissa kääntyilee kuin rasvattu salama. Ei\nkukaan katso, onko pitkä vai pätkä... Viimeinen kierros, kello soi...\nIhmiset tuijottavat kelloihinsa... Uusi maailmanennätys... Hurraa!...\nKuka se oli?... Sehän se Salosen Pentti...\n\n— Meneppä kysymään vielä tuolta siemenkaupasta, herätti isä\nmaailmanmestarin sumuiseen todellisuuteen.\n\nPari kuukautta oli Pentti jo haeskellut juoksupojan tointa,\nmutta turhaan. Liikkeiden johtajat eivät oikein luottaneet hänen\njuoksevaisuuteensa, ja sitäpaitsi nykyisin oli tarjolla yllin kyllin\npitempisäärisiäkin poikia.\n\nTällä kertaa kumminkin onnesti. Pentti sai sen siemenkaupan juoksurin\ntoimen, johtaja kaiketi käytännön puutarhurina oli nähnyt ja kokenut,\nettä maasta se pienikin ponnaa, jos muuten on ponnaavaa laatua. Pentti\noli sitä, siinä hän oli oikein nähnyt ja aavistanut.\n\nMutta juosta hän sai lyhyillä säärillään, saipa totisesti, asemalle\nja postiin, postiin ja asemalle, sinne ja sinne ja vielä sinnekin\nliikkeeseen. Kun siihen kaikkeen lisäsi illoin aamuin lähes viiden\nkilometrin kotimatkan, niin karttuipa siitä muutamina päivinä hyväkin\nmaratooni.\n\nHän haukkasi iltapäivällisen ja nukahti, mutta unikuvissa näkyivät taas\nhokkarit, numerotaulut, tuhansiin nouseva katsojien rengas.\n\nUnikuvat olivat paljon selvempiä kuin heräämisen todellisuus.\nPäivittäisillä maratoonimatkoilla kävivät läskipohjat hyvin pian\n»läskille», uuttu tarvitsi ostaa ja muutakin vaatetta, ja äidille\ntäytyi antaa ruokarahaa, isällä oli ilman Penttiäkin tarpeeksi\nkapertajia kapealle leivälleen. Mutta Pentti oli saanut hokkarit\npäähänsä, eikä niitä sieltä pois saanut.\n\nSattui kerran hiljainen talvipäivä. Pentti istui tuolillaan ja täytteli\nvälitöikseen 10 gramman siemenpusseja.\n\n— Panisit sinäkin ensi kevännä itsellesi tomaatteja kasvuun, aloitti\nHeiskanen, liikkeen vanhin myyjä, toimekas ja hyväntahtoinen mies,\njonka kera lyhytsäärinen mutta tunnollinen juoksupoika oli päässyt\nhyviin väleihin.\n\n— Minäkö? Pentti havahti.\n\n— Sinä, niin! Ei se mitään ulkomaan konstia ole, tomaatin\nkasvattaminen. Ja rahaa siitä tulee.\n\n— Luulisitteko, että minä osaisin kasvattaa? Pentti muisti hokkarinsa.\n\n— Varmasti! Ja saisithan minulta kysellä, milloin pimeä paikka tulisi.\n\n— Mutta eihän meillä ole edes peltoa, muisti Pentti vasta tärkeimmän.\n\n— Tottapahan multaa on joku ruukullinen, eihän siinä paljon muuta\ntarvitakaan.\n\n— On sentään vähän enemmänkin, aina kesäperunat omasta pihasta saadaan!\n\nPuhuttiin siinä pusseja täytellessä sitten paljon muutakin, etupäässä\nkumminkin niistä Pentin tulevan kevään tomaateista. Viisikymmentä\ntainta suunniteltiin kasvuun. Siemenet pitäisi laittaa itämään\njo helmikuun lopulla. Heiskanen lupasi valita aikaisen ja muuten\ntarkoitukseen sopivan laadun.\n\nSinä iltana Pentti paineli päivämaratooninsa viimeiset kilometrit\ntavallista vinhempaa vauhtia. Viisikymmentä tomaattia! Ja kussakin\nniissä voisi olla monta kymmentä hedelmää tai tomaattia, niin Heiskanen\nsanoi. Eihän nyt tietysti kaikissa eikä puolissakaan. Kunhan edes\nkymmenenkin vartta kohti. Jos saisi kesäkuun aikana tai heinäkuun\nalussa myyntikuntoon, niin rahaa niistä tulisi, niin Heiskanen sanoi.\n\nRahat panisi säästökassaan sitä mukaan kuin saisi kaupaksi. Kasvattaisi\nkorkoa puoli vuotta ja sitten jouluksi ostaa pätkäyttäisi hokkarit,\noikein semmoiset putkirunkoiset neljänkymmenen numeron kengillä. Ja\nsitten olisi radalla joka ilta, ihan joka ilta. Sittenpä on kumma,\nellei muutaman vuoden kuluttua painelisi siinä ajassa viittäsataa ja\ntuhattaviittäkin kuin joku toinenkin poika... Ei siinä niin järin\npitkiä sääriä tarvita, kun on vain selkää ja sisua.\n\nPentti juoksi yhden korttelin välin kotiportin sivuitse.\n\nSamana iltana hän teki vielä siementen idätyslaatikon Heiskasen\nantamien neuvojen mukaan. Kyllä oli pikku nappuloilla ihmettä ja\nihmettelemistä. »Mitä sinä oikein teet?» »Mitä nuo reiät siinä\ntekevät?» Pentti muhkaili vain itsekseen ja antoi nappuloiden ihmetellä.\n\nSeuraavalla viikolla hän toi liikkeestä pussillisen ruukkumultaa, ja\nliivintaskussa pienessä pussissa olivat Heiskasen valikoimat siemenet.\n\n— Kukan siemeniä!\n\n— Kukanko siemeniä? Minä saan sitten kauniin kukan!\n\n— Ja minä!\n\n— Minäpäs!\n\n— Eipä kun minä!\n\nOttajia oli monta. Mutta olipa auttajiakin. Vettä tuotiin neljällä,\nviidellä kahvikupilla. Sitä varten ne reiät olivat, että liika vesi\npois pääsi. Kyllä sen jo jokainen ymmärsi.\n\nIdätyslaatikon peitoksi saatiin isältä lasinkappale. Sitten nostettiin\nkoko hökötys lämpimään paikkaan hellan laidalle.\n\n— Mutta ei saa mennä päivällä kukaan peukaloimaan. Eivät kärsi liikoja\nliikuttelemisia, niin oli Heiskanen sanonut. Tuskinpa oli sanonut,\nmutta kielto tuli sillä tavalla vähän arvovaltaisemmaksi.\n\nKesti niiden itäminen vartoa. Viikon verran olivat jo olleet, eikä\nvieläkään mitään näkynyt.\n\n— Kaivetaanpa esiin ja katsotaan, ehdottelivat jo hätäisimmät.\n\n— Eipähän mennä ronkkimaan, esti Pentti. Heiskanen oli sanonut niin ja\nniin.\n\nJa tulivat ne sieltä esiin ronkkimattakin, kun maltettiin tarpeeksi\nodottaa, kolmeen suoraan riviin, niinkuin oli kylvettykin. Kasteltiin\nhaalealla vedellä huolellisesti ja vietiin valoisaan paikkaan. Pimeässä\nkasvaisi pitkiä ja honteloita, pitää kasvattaa lyhyitä ja tanakoita,\n— »niinkuin Saloskan pätkä penikoita», olisi varmaan joku naapurin\npoika sanonut. Omat pikkupojat eivät olleet vielä niin näsäviisaita, ja\nsitäpaitsi he olivat edelleen kovin innostuneita Pentin hommiin.\n\nEräänä iltana Pentti toi taas liikkeestä paketin. Siinä oli 50 kpl.\npieniä ruukkuja. Nepä osasivat olla pieniä! Niinkuin pienehköjä\nkahvikuppeja, laidatkin niin kovin ohkaiset. Mutta ruskeita olivat\nväriltään ja reikä pohjassa niinkuin paremmissakin ruukuissa.\n\nPentti täytti ruukut mullalla, ja kun se oli lämminnyt, otti hän\nidätyslaatikosta pikku taimia ja alkoi istuttaa niitä ruukkuihin yhden\nkuhunkin.\n\nTaimissa oli vasta kaksi pientä lehteä, sirkkalehdiksi niitä kuuluttiin\nnimitettävän. Ai, ai, miten ne olivat hentoisia ja pieniä! Jos olisi\nkovasti puhaltanut, niin varmasti olisivat katkenneet. Piti käsitellä\nniin varovasti, ettei yhtään vioittunut. Mutta juuret oli saatava\nsuoriksi, kituisivat, jos jäisivät polvet koukkuun. Aluksi työ oli\nvähän arkaa ja kömpelöä, mutta pian alkoi käydä niinkuin vanhalta\nmestarilta. Ensin Pentti pisti sormellaan reiän multaan, irroitti\nsitten tikulla taimen rivistä, oli hyvä, jos entistä multaa tuli\nmukana. Sitten hän ripisteli reijän multaa täyteen, paineli vähän\njokapuolelta. Selvä oli.\n\nKasteltava vielä oli, että taimi juurtuisi uudessa paikassaan.\nMutta kastelijoita oli tarpeeksi, liikoja tahtoi olla. Ei saanut\nholvata, eihän se mahdotonta sietänyt, sellainen pieni taimi. Puoli\nkahvikupillista korkeintaan taimelleen, ja kauniisti piti kaataa.\n\nPentti hoiteli taimiaan kuin silmäteräänsä. Ne alkoivat nopeasti\nvarttua ja »miehistyä». Parin viikon kuluttua täytyi vaihtaa\nruukut. Pentti sai ne tälläkin kertaa liikkeestä, niinkuin sitten\nseuraavillakin, viisikymmentä ruukkua siinä vain kiinni oli, kun\nentiset joutuivat seuraavana päivänä takaisin. Isommat ruukut olivat\nkyllä kalliimpia, mutta täytyihän miestä auttaa.\n\nKuuden viikon kuluttua vaihdettiin kolmannen kerran. Taimet olivat\njo aika jurtikoita, tukevia ja monilehtisiä. Ruukutkin olivat jo\ntavallisen kukkaruukun kokoisia. Kolmena iltana Pentti oli saanut niitä\ntuoda. Taimi siirrettiin isompaan ruukkuun aina kaikkine multineen.\nPentti kopisti ruukun pohjapuoleen pari kertaa, lähti koko kimpale,\nettä kerran hössähti vain.\n\nToukokuun puolivälissä muutettiin taimet neljännen kerran. Isä oli\nollut hakemassa oikein Fordillaan ne kaksi suurta laatikkoa. Pentti\npääsi viereen ja ajettiin, että katu tärisi.\n\nNeljännet ruukut veivät jo niin suuren tilan, ettei tahdottu keksiä\nenää tiloituspaikkoja. — Kylläpähän tästä ihmiset saanevat kohta\npellolle väistellä, valitteli äiti. Ilma oli jo melko lämmintä.\nPäätettiin siirtää tomaatit pellolle, ehkä se niin päin oli parempi.\nKyllä kaiketi ne jo tarkenivatkin, ja olihan niitä monta kertaa käyty\nulkoilmassa karkaisemassa. Rakennuksen eteläseinustalle hyvin sopi.\nSiinä oli lämmin ja tuuleton paikka. Selkeinä iltoina kannettiin ne\npesutupaan.\n\nUlkoilmaan ja aurinkoon päästyään tomaatit alkoivat kasvaa eri käskystä.\n\n— Nyt saat ruveta kastelemaan jo useammin ja voimakkaammin lantavedellä.\n\n— Sopisikohan siihen käyttää osuuskaupan perunalannoitinta? Pentti\ntiedusti. Heiskanen tarkasteli kirjojaan.\n\n— Kyllä se käy, anna mennä vain. Typpeä kyllä tarvinnee vähän enemmän,\nmutta voit ostaa kilon, pari Norjan salpietaria erikseen.\n\nEi tarvinnut poikia varoitella enää liiasta kastelemisesta, tahtoi\njäädä kullakin vain »nimikkopuunsa» hoitelemiseen. Mutta Pentti kantoi\nuskollisesti tynnyrin tyhjäksi.\n\nViimeisen ruukunvaihdon yhteydessä oli Pentti laittanut Heiskasen\nneuvon mukaan kullekin taimelle tukikepin. Sen piti olla suora, tukeva,\nmutta verraten ohkainen. Niiden hakemisessa oli kulunut eräs iltapäivä\nkokonaan. Hän ajoi onnikalla kymmenkunta kilometriä ja pyysi erään\ntalon isännältä. Hauska matka se oli ja keppejä tuli tarpeeksi, vähän\nylitsekin.\n\nKerran sunnuntaina kävi Heiskanen katsomassa oppipoikansa\naikaansaannoksia.\n\n— Kyllähän nämä reheviä ovat, vähän liiankin reheviä, mutta pienellähän\nse on autettu. Hän otti veitsensä ja harventeli »puskat» päivän\nläpäiseviksi. — Oikein Pentistä pahalta tuntui, kun hän niin kovin\nniitä kuritteli.\n\nSivuvesoja ei saa kärsiä ollenkaan. Armotta pois, niinkuin ihmisenkin\nitsestään on karsittava laiskuus ja saamattomuus ja uneliaisuus ja\ntietämättömyys, sanojen mukana tipahti käytävälle aina vesa.\n\n— Noin! Nyt se näyttää jo vähän siivommalta, eikä mene sinun\nväkilantaasi taivaan tuuliin. Muutenhan nämä on hoidettu oikein hyvin.\nYksirunkoisia, viisiterttuisia, niinkuin tällaiset ruukkutaimet\nparhaiten sopivatkin. Jos aurinkoisia päiviä sattuu, niin noilla\nalimmaisilla pääset kolmen viikon kuluttua torille.\n\nSattui kauniita päiviä, hyvinkin kauniita, ja Pentti oli seinustalla\njoka ilta ja aamu kannuineen, saksineen ja niininiteineen. Alimmaiset\nrupesivat punoittamaan. Sitä oli hauska seurata. Yhtenä kauniina\npäivänä lisääntyi väri oikein silminnähtävästi. Maratoonin maali olikin\naina ruukkujen luona.\n\nTuli sitten viimein sekin odotettu päivä, jolloin sai ensimmäiset\ntomaatit, tasan kolme viikkoa siitä sunnuntaista, jolloin Heiskanen oli\nkäynyt. Olipa hän paikalleen sen arvannut.\n\nHilkka piteli lautasta. Pentti itse leikkeli, varovasti nipsautteli.\nMuu joukko seuraili yhtenä silmänä, isäkin siinä paitahihasillaan\ntupakoi ja myhähteli.\n\nKukkuralautasellinen niitä tuli, neljäkymmentäkaksi kappaletta.\nPitivätpä ne olla kauniita. Ei niitä hennoisi syödä, ei millään.\n\nMaanantaiaamuna aikaisin mentiin torille. Hilkka ja Kalle pääsivät\nmukaan. Koko sakki olisi lähtenyt, mutta Pentti teki tenän. —\nMihinkä minä siellä teidän kanssanne joudun. Ja johan sille nauraisi\nnaurulokitkin.\n\nOlisi siitä toriaamusta paljonkin kerrottavaa. Ei Pentillä eläessään\nollut vielä sellaista aamua ollut, eikä tietysti toisillakaan. Tomaatit\nmenivät kuin kuumille kiville markalla kappale, — markalla kappale.\n\n— Menkää nyt suoraan kotiin ja kastelkaa tomaatit. Pentti lähti\njuoksemaan liikkeeseensä, olikin jo vähän kiire.\n\nSeuraavilla kerroilla ei tullut enää markkaa kappaleelta, mutta\nkappaleita oli enemmän ja markkoja karttui nytkin, että rapisi vain.\nKolmas kerta meni melkein samaan. Heinäkuun lopulla kävi Pentti\nviimeisen kerran torilla, yhdeksäs kerta se jo oli.\n\nMinkä verran niistä kaiken kaikkiaan karttui? Se ei liene niin kovin\ntarpeellista kenenkään tietää. Jotain varmaan oli karttunut, koska\nPentti oli avannut säästökassassa oikein tilin, niinkuin suuremmatkin\ntallettajat.\n\nJa monta merkintää siihen tehtiin, melkein niin monta kuin\nkauppamatkoja oli ollut. Säästökassan hoitaja alkoi tuntea Pentin,\nkatsoi, mulautteli niin mukavasti lasiensa takaa, sillä oli sellaiset\npuoliruutuiset lasit. — Siinähän taitaakin olla tukeva miehenalku,\ntuumiskeli itsekseen.\n\nSyksy kului ja tuli joulu. Joulupukki poikkesi myös Saloselle, oli jo\naikakin, kun pariin vuoteen ei ollut käynyt ollenkaan. Jokainen sai\njotakin, isä ja äitikin pakettinsa. Mutta Pentti sai hokkarit, oikein\nputkirunkoiset nelikymmennumeroisten kenkien kera. Se oli täräys,\nvaikka eihän se Pentille yllätyksenä tullut, kun oli etutietoa ja\njärjestelyäkin ollut jonkun verran.\n\nPaljon sinä talvena uudella radalla oli innokkaita luistelijoita.\nPentti Salonen oli sentäänkin niistä numero ensimmäinen. Oli pyry\ntai pakkanen, aina hän paineli, viiteen kertaan yhteen mittaan,\nviiteentoistakin kertaan selkäänsä oikaisematta, ja kurvat hän hipoi jo\neri hienosti.\n\n— Mikähän se on tuo matalahousuinen? alkoivat asiantuntijat arvostella.\n\n— Olipahan kuka tahansa, mutta se painelee vielä kerran lujaa.\n\nPentti kyyristi matalan olemuksensa vieläkin matalammaksi ja kiristeli\nvauhtia... Lähtölaukaus pamahtaa... Kello viimeiselle soittaa...\nTuhatpäinen musta ihmisrengas yhtenä silmänä tuijottaa... Mikä se on\ntuo poika! Sehän rikkoo ennätyksen!\n\n\n\n\nSauna-Pekan joululahja.\n\n\nPekka oli koulupoika, tarkemmin sanottuna suomalainen kansakoulupoika,\nyksi tuhansien joukossa.\n\nEi hänen sukunimensä ollut Saunala eikä Saunanen eikä Sauna-ahokaan.\nSauna-Pekaksi sanottiin häntä senvuoksi, kun hänen nimensä oli Pekka ja\nhän äitinsä kera asui Kuuselan saunakamarissa, joka oli toisten poikain\nmielestä jotenkin samaa, kuin jos hän olisi asunut itse saunassa.\n\nPekan äidin nimi oli Sanna. Hänen ammattinsa oli... no, terävimmät\nteistä ovat sen jo arvanneetkin, ja ne, jotka eivät ole vielä\narvanneet, saavat jäädä arvailemaan. Poikain mielestä se oli koko hönö\nammatti, ja Pekka sai senkin monta kertaa kuulla. Mutta sanojat itse\nsaivat monta kertaa pinkaista Kuuselan saunalle, nostaa lakkiaan ja\nsanoa: »Olisikos Sanna-täti niin hyvä ja tulisi meille tänä iltana, kun\näidin 'kissiasta' särkee niin kovin.»\n\nPekalla ei ollut puutetta leivästä eikä ollut vaatteistakaan, mutta\nerinäisten poikien mielestä sangen tärkeitten kapineitten laita\noli vähän niin ja näin. Hänellä ei ollut suksia, ei pahaisimpia\nläpsyköitäkään, »murtomaanareista» puhumattakaan, ja se oli monta\nkertaa hyvin kipeä paikka.\n\nOlisi ollut kivaa koulumatkoillakin liukua keveästi hankien poikki,\nvallan toista kuin tärpästää tyttöjen kanssa pehmeitä teitä pitkin.\nOlisi välitunneilla saanut hivauttaa koulun ahteessa pari luikuria.\nJa sitten kilpailuissa, koulun ja voimisteluseuran poikakilpailuissa,\nolisi vetäissyt vaikka palkinnoille. Eivät ne sen kaksisempia olleet\nKuivasen Esat, Kivelän Vihtorit ja monet muut, jotka kilpailivat ja\npalkintoja vetelivät ja niillä sitten leukoilivat. — Kun vain jollakin\ntavalla olisi saanut sukset.\n\nOli Pekka vainnellut kerran asiasta äidillekin, mutta siellä nousi tie\npystyyn heti kerrassaan. — Leivän ja vaatteet saat; mitä muuta mielit,\nniin hanki itse!\n\nEri äiti! Ja isää ei ollut. Mutta sukset piti Pekan ensi talveksi\nsaada, vaikka »no olisi ja nokka menisi». Eihän se mahtanut niin\nmahdoton puuha olla, kun aikaa ottaen oikein mietiskeleisi. Ja Pekkahan\nmietti, mietti, että pää rutisi.\n\nTuli kevätpuoli lyhyen ja tuppuraisen talven jälkeen. Tuli sen mukana\npojille ja tytöillekin kaikellaisia keväisiä hommia. Lyötiin palloa,\nhypättiin parpia ja kotimatkoilla heitettiin rahaa. Otti Pekkakin\nniihin osaa, vaikkakin tunsi ja käsitti, ettei niillä keinoilla ensi\ntalveksi suksia löytyisi.\n\nMutta sitten se valkeni sekin asia, pääsiäisaamuna pamahti kuin löyly\nkuumista kivistä. Pekalle, niinkuin kaikille muillekin aikaansa\nseuraaville tytöille ja pojille, tuli »Nuorten Pellervo», ja hän luki\nsen aina kannesta kanteen, se on kiitoksella mainittava.\n\nSiinä vihossa, jota Pekka, äidin lihaviipaleita käristellessä\npääsiäisaamuna, paitahihasillaan silmäili ja tutkisteli, oli juttu,\njoka pani hänen poskilihaksensa vavahtelemaan. Mitä pitemmälle Pekka\npääsi, sitä lämpimämpi olo hänelle tuli, ja kun hän pääsi sen jutun\nloppuun, niin hän hihkaisi ja hyppäsi tasakäpälää lattialle. — Ja sen\ntämäkin poika tekee! Sepä nähdään!\n\n— Siunatkoon! Mitä se nyt siinä taas hihkuu ja leiskuu! ehti äiti\nihmettelemään, mutta Pekka jatkoi:\n\n— Joo! Sata markkaa! Rahat pois! Ottasemas ja nykäisemäs kuin Tanelin\nliivistä! — Kun Pekka oikein innostui, käytti hän joltain laukkarilta\noppimiaan sutkauksia ja lyhennyksiä, mikä kylläkään ei kuulunut niin\nmiehekkäältä kuin hän itse luuli.\n\n— Vai sata markkaa! — Äiti nauroi, että vatsa höllyi. — Voi poika\nparka! Sata markkaa on pitkä raha!\n\n— Minä näytän, miten pitkä se on! — Pekka juoksi ulos.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaunan eteläseinustalla oli seinänmittainen kukkapenkki. Vielä samana\npääsiäispäivänä sai Pekka kirmattua sen ensi kesäksi omiin nimiinsä.\n\nSitten hän juoksi kylälle.\n\n— Onko teillä Vesijärveä tai Puritania?\n\n— Vesijärveä? Mitä se höpisee tuo Sannan poika, ihmettelivät monet\nmuorit ja vaarit. Mutta Pekka oli hellittämätön ja joutui lopulta\nsemmoisiinkin taloihin, joissa oli kuin olikin Vesijärveä ja joissa\ntiedettiin, että Early Puritan oli aikainen perunalaatu. Pekka sai\nmatkaansa kapallisen Vesijärveä, ja oli niin tyytyväinen, niinkuin\nhyvänkin aarteen olisi löytänyt. Tosin äiti vielä illallakin\nmotkotteli, että hoopoilee ihmisten kiusoina koko pyhäisen päivän,\nmutta Pekka ummisti silmänsä ja korvansa. Vähitellen torasanat\nmuuttuivat mutinaksi, ja sekin vähitellen raukeni, kun äitimuori\nnukahti. Pekkaa ei nukuttanut vielä pitkään aikaan.\n\nSeuraavana arkipäivänä kapasi Pekka hakemassa osuuskaupasta\nviisikymmentä kilon pussia. Sitten vasta hauska homma alkoi. Hän istui\nlämpimälle saunanseinustalle ja alkoi täytellä ostamiaan pusseja\nmehevällä mullalla. Ensiksi hän käänsi pussin kulman, niinkuin oli\nnähnyt myyjän puodissa tekevän. Sitten hän äyskäröi mullan, kymmenen\nkourallista kuhunkin. Rips, rops, raps! rapisi multa. Oikein Pekkaa\nnauratti.\n\nTäyttämänsä pussit hän kantoi muurin viereen kamarin seinustalle.\nTuli komea rivi. Sitten hän valitsi kauneimmat ja suurimmat\nvesijärveläisensä ja piiloitti ne, yhden kuhunkin pussiin. Piti\ntarkastaa, että itusilmut tulivat päällepäin, mutta pian sen oppi\nhuomaamaan, ja sitten luisti kaikki ihan itsestään. Loput mukulat hän\nistutti mataliin laatikkoihin sopivalle etäisyydelle toisistaan.\n\nPerunoiden hoito ja tarkastelu antoi neljän viikon illoiksi hauskaa\npuuhaa. Niitä piti kastellakin, totta kai! Kahvikupillinen vettä joka\nilta ja jokaiselle mukulalle.\n\n— Äläkä vain sotke permantoa, varoitteli äiti.\n\n— Ei, ei, vakuutteli Pekka, kaatoi lauhkeaa vettä pannusta kahvikuppiin\nja juotteli hiljalleen perunoitaan. Multa ja mukula imi veden, kostui\njoskus pussin reunakin, ei lattialle läpäissyt sentään, ei ainakaan\nreunimmaisista pusseista saanut tipahtaa.\n\nVapunpäivänä oli koulusta lupaa. Silloin Pekka istutti perunansa.\nMuutamaa päivää aikaisemmin hän oli talikolla ja haravalla kääntänyt\nja möyhentänyt penkin mullan niin pieneksi, ettei kahvikupin kokoista\nkokkaretta löytynyt. Lannoittimet hän oli saanut ostaa isännältä: kaksi\nkiloa superfosfaattia, kilon kalia (40-prosenttista) ja puoli kiloa\nsalpietaria. Rahaa ei tarvinnut antaa, sopi tulla heinäaikana töihin.\nPekka nosti housujaan ja lupasi tulla.\n\nHauskaa oli puuhailu ollut tähänkin asti, mutta nyt oli vielä paljon\nhauskempaa. Hän sai isännältä pienen muurauslapion ja kaivoi sillä\nmäärämatkojen päähän parinkymmenen senttimetrin syvyisiä kuoppia;\ntoinen rivi tuli seinustalle, toinen tienpuolelle lomittain. Sitten\nhän kantoi pussit kuoppien viereen ja viimeksi laatikotkin penkin\nlähettyville.\n\nÄiti istui kivellä ja kutoi sukkaa. Pekka repäisi ensimmäisen\npaperipussin.\n\n— Siunatkoon! pääsi äidiltä. Mukulan silmupuolessa oli hiirenkorvalla\nolevia lehtiä, ja juuripuoli oli rehevä ja tuuhea kuin Absalomin tukka.\nPekka asetti taimen varovasti multineen kuoppaan ja täytteli lopun\npenkin mullalla. Meni toinen ja kolmas ja niin edelleen.\n\n— Niinhän se käy sinulta kuin vanhalta muurarilta, ihmetteli äiti.\n\n— Joo, niin se käy, myönteli mestari vakavissaan. Viimeiseksi istutti\nhän laatikkoperunat, ja sitten seurasi kastelu oikein tukevasti,\neipähän tarvinnut pelätä enää lattian kastumista, ja sitten koottiin\nlaatikot ja paperit pois polulta, haravoitiin penkki kauniiksi ja\ntasaiseksi ja istuttiin vielä hetkeksi katselemaan ja ihmettelemään,\nmitenkä hauskaa on oma keväinen homma. Äiti keitti vielä kahvinkin ja\nse juotiin pullan kera.\n\nSitten voidaan hypätä yli eräitä viikkoja. Kyllä te sen kertomattakin\narvaatte, mitenkä Pekka oman perunapenkkinsä hoiti, aamuin ruoputteiii,\nilloin kasteli, öiksi peitteli, milloin tuntui vähänkin hallan uhkaa\nilmassa olevan.\n\nMutta juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina ilmestyi kylän\nilmoitustolppaan erinomainen kuulutus. Se oli värikynällä valkoiselle\npiirustuspaperille kirjoitettu ja lyöty tolppaan kahdeksalla tuuman\nlankanaulalla. Näin se oli kirjoitettu:\n\n  Uusia perunoita myytävänä litroittain ja kappaleittain, sopii\n  tulla kattelemaan ja kuulemaan hintoja. Ostopakkoa ei ole.\n\n                                             Pekka Lehtinen\n                                           Kuuselan saunakamari.\n\nSemmoinen se ilmoitus oli. Ja kansa tavasi sitä moneen kertaan ja\nirvisteli ja ihmetteli. Mikä se oli se sellainen uusi »peru noita»,\njoka jo juhannuksen aikaan möi uusia perunoita litroittain ja\nkappaleittain?\n\n— Sehän se hieroja-Sannan poika.\n\n— Kuuselan Sauna-Pekkako! Johan nyt ihmeitä laskettelet! Ja ihmiset\nriensivät »kattelemaan» ja kuulemaan hintoja, ehkä muutamat vähän\nirvistelemäänkin tämän kyläkunnan iloksi ilmestyneen uuden »peru\nnoidan» kustannuksella.\n\nMutta Pekka oli totinen poika, ilmoitteli hintoja ja näytteli\nmukuloita. Kelpasi niitä näyttääkin sellaisia mukuloita. Ostettiin,\nvaikkei ollut pakkoa. Kappale maksoi 50 penniä, litra kolme\nmarkkaa. Moni isäntämies otti lakillisen kotiin tuliaisiksi ja moni\nrenkipoikakin osti kureillessaan litran tai muutaman mukulan. Pekan\nhousuntaskuun rapisi multaisten kourien kautta nikkelimarkka toisensa\njälkeen.\n\nVielä samalla viikolla tekivät Pekan perunat kauppansa viimeistä vartta\nmyöten, sillä kylässä asui myös helsinkiläisiä kesävieraita, joiden\nmielestä Pekan keksintö oli vallan patentin arvoinen. Viimeiset kaupat\ntehtyään Pekka livisti osuuskauppaan.\n\n— Vaihtaisitteko nikkelirahaa seteleihin? hän tiedusti.\n\n— Mitäpä siinä! Onkos mestarilla paljonkin? kysyi myyjä.\n\n— Enpä häntä tiedä, ennenkuin lasketaan, valehteli Pekka vakavalla\nnaamalla, valehteli varmasti, sillä kyllä hän oli markkansa moneenkin\nkertaan laskenut.\n\nLaskettiinpa vielä kerran. Yksisatakolmekymmentäkaksi markkaa ja\n50 penniä (132:50) saatiin summaksi. Pekka osti ongenkoukkuja y.m.\nkesäkamppeita sillä kahdella ja viidelläkymmenellä ja livahutti kolme\nkaunista seteliä taskuunsa. Äiti kehräsi akkunan alla. Pekka veteli\nsetelit taskustaan, ensin kymmenmarkkasen, sitten kaksikymppisen,\nviimeisenä vasta tuli satamarkkanen.\n\n— Se on näin pitkä raha! hän venytti setelin äitinsä silmien eteen.\nÄiti muisti pääsiäisaamuiset sanansa ja katsoi kauan suureen rahaan.\nSitten hän katsoi poikaansa, suuren surun ja suuren ilon lapseen, joka\njo oli mieheksi varttumassa.\n\nKului kesä ja tuli joulu. Ennen sitä oli jo loppunut koulu. Pekka oli\nkolmasluokkalainen ja muutenkin jo miehistynyt. Joku heitti »peru\nnoidalla», mutta vähätpä hän siitäkään välitti.\n\nHän ei uskonut enää joulupukinkaan olemassaoloon, mutta piti kaiketi\nsen joulupukin silti kerran Pekallekin jotain tuoda, kun ei ollut\nmuistanut tuoda uskovalle Pekalle, niin sai tuoda uskomattomalle.\n\nKuuselan Matti sai kaupunkimatkalla asian toimitettavakseen. Hyvät piti\nostaa, oikeat »murtomaanarit» siteitten kanssa ja lopulla rahalla piti\nostaa äidille kaulaliina.\n\nJa sitten tuli aattoilta ja pukki tuli kuin tulikin myös Kuuselan\nsaunakamariin.\n\n— Onko täällä ollut kilttiä lapsia?\n\n— On!\n\n— Hyvä on! Kas tässä Sanna Lehtiselle!\n\n— Ja tässä Pekka Lehtiselle!\n\nHyvät olivat lahjat ja saajille kovin mieluiset. Pukki meni menojaan,\nmutta äitimuori pyyhkäisi silmäkulmaansa, oli se vaan niin juhlallinen\nhetki.\n\nJa että Pekalle muodostui kolmas koulutalvensa eri hauskaksi, sehän oli\nihan tinkimätön asia. Kaiketi hän otti osaa muutamiin kilpailuihinkin,\nmutta se on jo sellainen juttu, joka ei kuulu enää tämän kertomuksen\npuitteisiin.\n\n\n\n\nRaitalan Jussin patteri.\n\n\nJussi oli Raitalan Heikin viides ja viimeinen poika. Muut lapset olivat\nkaikki tyttäriä; puoli tusinaa niitä jo oli, yhtä punaposkisia ja\ntylleröisiä kaikki, vain vähän toinen toistaan pienempiä tai suurempia,\nmiten päin katselija sattui vertailemaan.\n\nJussin oikea papin antama nimi oli Johannes, mutta sitä eivät\nkäyttäneet muut kuin pappi kerran lukusilla. Jussi hän vain oli,\nRaitalan Jussi. Koulussa opettaja yritti lyhentää Hannekseksi. Turha\nvaiva! Pojat julistivat, että Suomen tasavallassa oli vain yksi\n»Hannes», mutta Raitalan poika sai olla koreasti Jussi, niinkuin\nmetsässäkin oli jussi ja myllyssä pussi. Kun poika itsekin piirti\nvihkonsa kanteen tukevin koukeroin: jussi raitala, antautui opettaja.\nKorjattiin j J:ksi ja r R:ksi ja alettiin odotella, mitä tästä uudesta\nJussista tuleman piti.\n\nTavallinen poika hänestä tuli, pienenläntä ja harvapuheinen, mutta\nmuuten naseva ja kiukkuinen. Koulumatkansa hän joutui kulkemaan\nHaapalan Kustin kera. Kusti oli suuriluinen, hontelo ja vähän\nlaiskanpuoleinen, mutta suuta ja ääntä hänellä oli kuin peltonärhillä.\nKoulumatkoilla tuli pojille joskus niinkin tuimia yhteenottoja, että\ntäytyi heittää reppu mättäälle. Katistettiin niin, että niskavillat\npöllysivät, sillä siitä pääsi. Sitten jatkettiin matkaa taas, toinen\nloilottaen, toinen äänetönnä jurmottaen.\n\nKun pojat olivat neljännellä luokalla, tuli koululle vieras puhuja,\nkonsuli tai konsulentti, mikähän lienee ollut. Hän näytteli kuvia\nsemmoisella mukavalla koneella, joka oli kuin tykki. Kuvan näyttämisen\nohella tuli sanoja kuin turkin hihasta. Maata viljelemään piti kaikkien\ntyttöjen ja poikien ruveta: perunaa, sipulia ja kaalia. Kuului olevan\nkovin hauskaa hommaa ja siitä tuli rahaa.\n\nPojat ja tytötkin innostuivat hirveästi. Jokaisen piti saada omaa\nmaata; saatiinkin sitä, kuka enemmän kuka vähemmän. Kusti riiteli\nkotipelloistaan parhaan saran, niinkuin Loot ennen Jordanin tasangon.\nJussi ei heti kehdannut eikä rohjennut isältä pyytääkään. Sitten\nehtivät kylvää kevättouot, ja hänelle jäi mäkipellon laitimmainen\nsarka; kyntämättäkin oli syksyllä jäänyt kuin hylkyytensä nojaan.\nNiskaojaa tuskin lie avattu kymmeneen vuoteen.\n\nIltapäivisin Jussi myyrästi ahkerasti pellollaan. Kovin olivatkin\nojamättäät sitkeitä, niinkuin kissan niskanahkaa olisi venytellyt, ja\nruskomulta oli kuokan terässä, jos vähänkin syvempään iski.\n\nKustin sarka oli sitävastoin syvämultainen ja muutenkin hyvässä\nkunnossa. Kun pari kertaa hankmolla ajettiin, oli se möyheänä kuin\nparhain yrttimaa. Kusti sai isän kylvämään väkilannoitteetkin ja\ntytöt hän palkkasi auttamaan istutustöissä. Jussille hän tavatessaan\nkertoili, kuinka kätevästi kaikki menee, kun viisaasti järjestelee.\n\nJussi ei ottanut apua. Hänestä tuntui, niinkuin ei olisi kehdannut\nottaa ketään auttamaan; mitä omaa siinä sitten oli, jos työtkin\ntoisilla teetti. Harmitti jo vähän sekin, kun oli tullut aloitettua\nisän pellolla, uuteen paikkaan olisi pitänyt kuokkia. Mutta\nlaihamultainen hänen maansa oli, uusi paikka olisi taitanut olla\nväkevämpikasvuinen. Hän sai isältään kolme kuormaa lantaa, mutta mitäs\nsemmoinen riitti; olemattomiin hävisi kuin vesitippa saunan kiukaaseen.\n\nNiinpähän se sitten kävi niinkuin kävi. Kun toiset korjasivat korkeita\nsatoja, Kusti vallan ennenkuulumattomia, sai Jussi vaatimattoman\ntuloksen, semmoisen kuin Raitalassa ja Haapalassa tällaisilta pelloilta\njo ennenkin oli saatu. Ihan viimeiseen päähän hän tiesi joutuvansa\nkerhokilpailuissa.\n\nSyysnäyttelyä puuhattiin koululle suurella touhulla. Haapalan Kusti vei\noikein hevosella maansa antimia. Siinä oli perunoita, joita mahtui vain\nneljä tai viisi kiloon, oliko semmoisia ennen nähty! Ja kaalinkerät\nolivat kuin karttapalloja, vähän navoiltaan litistyneitä, niinkuin\nmaapallokin kuului olevan. Meni Jussikin näyttelyyn, vaikka ei ollut\nnäyttämistä, meni uhallakin. Kusti sai kaksi ensi palkintoa; monet\nmuutkin saivat, pienet ensimmäisen luokan tytötkin. Jussi seuraili sitä\nmenoa ja iloa etäisimmästä nurkasta, nieleskeli joskus, vaikka ei ollut\nmitään nieltävää. Lopettajaispuheessaan opettaja sanoi jotain, joka\nsai hänet herkistämään kuuloaan. Opettaja sanoi siihen tapaan, ettei\nkaikki tässä viljelyshommassakaan ole ihan niinkuin päältä näyttää,\ntoiset ovat saaneet vähästä työstään hyvänkin palkan, toiset ovat\naherruksistaan huolimatta jääneet vähemmälle, niinkuin maailmassa usein\ntapahtuu. Jussista näytti, niinkuin opettaja sitä sanoessaan olisi\nkatsonut nurkkaan päin; mikäpä sen tiesi, kun hänellä oli ne silmälasit.\n\nJussi palasi näyttelystä reippaammalla mielellä, vaikka ei ollutkaan\nkunniakirjoja taskussa eikä tullut nimi sanomalehtiin. Oli vielä iltaa\njäljellä. Hän heitti takkinsa tuvan naulaan, vetäisi peltopieksut\njalkaansa ja meni maalleen. Kuudenkymmenen sentin syvyisen ojan hän\npäätti kaivaa niskapuoleen, ei ainakaan itkettäisi mäestä pintavesiä.\nTuli se kynnettyäkin ennen talven tuloa, ehkä vähän liiankin syvään.\n\nJoulun pitkinä pyhinä joutui hänen käteensä siskon koulun lainastosta\nlainaama kirja, jonka nimi oli: Maijan ja Matin puutarha. Oli kaiketi\nkirja jo hänenkin kouluaikanaan siellä ollut, mutta ei ollut tullut\nhuomattua. Siinä oli kertomus köyhästä hollantilaisesta tytöstä ja\npojasta, joilla oli yhteinen maatilkku.\n\nJussi luki ja lämpeni; mitä pitemmälle hän pääsi, sitä enemmän hän\nlämpeni. Loppuun päästyään hän istahti pöytään nojaten pitkän tovin,\nsilmä kiilsi kuin kissan silmä sänkyloukossa.\n\n— Eikö tuota osanne Suomen poikakin peltoaan höystellä, hän päätteli,\nnousi ja riensi juoksujalkaa ulos.\n\nVasta navetan luona Jussi pysähtyi juoksuvauhdissaan. Mitä hän aikoi\nja mihin hän törmäsi? Piti kaiketi jokin päämäärä olla. Kuun naama\npilkisti metsän takaa, niinkuin olisi vilkauttanut silmää.\n\nHän alkoi astella mäkipellon ohi vievää tietä. Oli ajettu halkoja\ntakametsästä ja raide oli siloinen kuin lasi. Muutamin paikoin\noli mustuneita naarmuja, kivi oli reen anturaa raapaissut. Jussi\nmuisti, miten ilkeästi rauta oli parkaissut; oikein hampaisiin koski\nmuistellessakin.\n\nPelto puolihämäräisessä kuutamossa oli vähän oudon ja aution näköinen.\nAlareunassa oli lunta jo aika vahvalti, mutta Jussin saran ja osittain\nkoko metsänpuoleisen reunan tuuli oli nuolaissut melkein paljaaksi,\nmultaakin oli kiskonut ja sirotellut alareunan hankipaikalle, niinkuin\nsitä liikoja olisi ollut kieputeltavaksi ja riepoteltavaksi.\n\nJussi potkaisi jäätynyttä auranviilua. Kovin oli nälkäisen näköistä.\n\n— Parikymmentä kuormaa suomultaa ja kymmenen kuormaa lantaa.\n\nHän hätkähti puoliääneen lausumaansa ajatusta. — Mitä minä höpisen?\nSuomullan saisi kenties iltapuhteilla raapaistua, mutta mistä otti\nlannan? Eihän koko mäkipelto ollut saanut kerrallaan kymmentä kuormaa.\nKesannolle, rukiille se koluttiin pihattonurkkia myöten, se oli isän\ntahto ja tapa, taisi olla jo vaarivainajalta peritty. Mäkipeltoa\npiinattiin perunalla. Se ei ollut saanut kesannon ruokaa eikä ruokkoa\nvuosikymmeniin.\n\nMinkäpä sille, kun ei liikene, niin ei liikene. Hän alkoi astua\njurpitella tietä kartanolle päin. Kuu kurkisteli kahta puolta, eipähän\npäässyt näkemään silmiä.\n\nMutta isolla portilla väläytti Jussin koko olemuksen lävitse kuin\njollakin voimakkaalla lampulla olisi valaissut.\n\nEipä ollut Matilla eikä Maijallakaan. Ei ollut muuta kuin maantietä\nkahteen suuntaan... niin no, oli sentään koppa ja vanha ämpäri ja\nrikkalapio. Semmoisia kapineita oli heilläkin vaikka kumpaankin käteen.\nJa oli maantietäkin vaikka minkä verran, oli vaikka Turkuun asti olisi\ntullannut. Lähellä oli tukkitiekin, jota ajeli kymmeniä hevosmiehiä, ja\nparin kilometrin päässä oli Lahtelan syöttöpaikka, jossa aina seisoi\nhevosia, ja missä hevoset seisoivat, niin...\n\nHän hypähti juoksuaskelin tupaan, riisuutui ja heitti nukkumaan. Ei\ntahtonut uni tulla, sillä mietteet liikuskelivat äskeisissä.\n\n— Olisi vinnilla ämpärirauskoja, pohjat ja sangat vain korjailisi...\nÄmpärilläkö, mitä hullua, kun oli potkuri ja pakkilaatikoita. Hyvällä\nkelillä laskettelisi alamäkiä, hei vain!... Olisi tietenkin keräiltävä\nylämäkeen mennessä... Kuutamoiltoina voisi mennä vaikka Mannilan\ntienhaaraan saakka... Ei iltaisin kukaan kulkenut, ja kulki, jos kulki.\nEihän se kenenkään omaa ollut, hyvä kun joku puhdisteli... Kun ei\nketään tulisi vastaan. Mitä siinä sanoisi, jos jotain kysäisisivät?\n\nHän nukahti ja äskeiset mietteet kiertelivät unikuvina mieleen.\n\nSuuri laatikko hänellä olikin. Monta kertaa sai kumartaa ja heittää.\nOlisi pitänyt jo kääntyä, mutta ei viitsinyt vajaalla kuormalla, kun jo\noli näinkin pitkällä. Hyvänen aika, hänhän oli jo ihan kirkonkylällä.\nHevosmiehiä ajeli helisevin kulkusin. Hänestä tuntui, kuin jokainen\nolisi noussut ja kurkistanut. »Mitähän se keräilee tuo Raitalan poika»,\nkuului joku naurahtavan. Vähän etäämpää kuului naurun hälinää. Voi\ntotisesti, nythän oli jatkokurssi-ilta. Hän kääntyi kiireesti. Mutta\nsiinä oli vastamaa ja kelkka painoi kuin hevoskuorma. Hikipäässä hän\nponnisteli. Äänet kuuluivat yhä lähempää, hätäkös niiden tyhjiltään.\nHän ponnisteli ja ponnisteli, mutta painoi hirveästi ja jäiset kengät\nlipsuivat. »Hei, hei, Jussi!» »Otetaan se kiinni!» »Kiinni!» »Kiinni!»\n\nHän heräsi. Aamukin jo oli, mutta ellotti, että täytyi sylkäistä. —\nOlipas se kumminkin unta. Mutta voisihan se olla myös totta...\n\nKoko päivänä hän ei saanut sitä mielestään. Muutenkin oli tuhruinen\npäivä. Kaikki oli vähän vastahakoista. Halkokuormaa tehdessään hän\nputosi sulaan ja viimeinen kuorma kaatui ihan lähellä kotia niin\npahasti, että yksin haloin täytyi purkaa. Kujalan vaari, koiranleuka,\nsattui vielä kulkemaan ohitse ja tiedusteli, että etkös muistanutkaan\nmetsässä lukea. Pisti Jussin tavallisesti vihaksi.\n\nMutta siinä ähmästellessään ja halkoja uudelleen lukiessaan hän pääsi\nratkaisuun ja teki äkäisen päätöksen: lähden maantielle, lähden\nkiusallakin! Vaikka tulisi maaherra! Mitä se kenellekään kuuluu, mitä\nmokareita minun laatikossani on!\n\nSyötyään ja hevoset illastettuaan hän lähti. Oli aluksi vähän outoa,\nmutta alkoi siihen vähitellen tottua. Koivulan tienhaarassa oli\nlaatikko jo täysi. Ei tullut ketään vastaan, ei tullessa eikä mennessä.\nHän oli melkein pettynyt, kun ei ketään tullutkaan.\n\nKotimäki otti kaikkein lujimmalle, kun siinä oli niitä anturaa raapivia\nkiviä. Menihän sekin lopulta. Hän tyhjensi laatikon sarkansa keskelle.\nOikein oli niinkuin kuorma. Hän pyyhki otsaltaan hikeä ja katsoi\nhetken aikaa, lähti sitten, mutta kääntyi vielä portillakin katsomaan.\nSiellä se häämötti. Kun siihen viitisenkymmentä vetelee seuraksi, niin\neiköpähän kasva peruna ja keri kaalinkin kerä.\n\nTuvassa täytyi Jussin selittää käyntinsä. »Älä, hyvä lapsi», esteli\näiti ja isä arveli, että liikenisi kaiketi sitä joku kuorma omastakin\ntallista, mutta Jussi hymähteli vain nukkumaan mennessään ja arveli\nitsekseen, että oma vara lienee aina paras. Pian hän nukahti eikä\nnähnyt unia.\n\nHän teki joka ilta kuin urakkamatkan. Viikon päivät olivat jo menneet,\neikä ketään ollut vielä ohi ajanut eikä vastaan tullut. Hän oli jo\nunohtanut sen mahdollisuudenkin. —\n\nSeitsemäntenä päivänä tuli Haapalan Kusti. Jussi hätkähti, vaikka oli\nvarautunut päätöstä tehdessään maaherrankin varalle.\n\n— Mitä sinä vetelet? Kustilla oli muutenkin aina semmoinen viurumainen\nääni ja Jussista tuntui nyt, niinkuin puukolla olisi sisuksia\nkiertänyt. Hän ei vastannut mitään.\n\nKusti astui muutaman askeleen ja kurkisti laatikkoon.\n\n— Hevosenpullia! Ho, ho, ho, hoo, ha, na, ha, haa! Hän räjähti leveään\nnauruun. — Vai maantiepullia keräilet! Eri kiva kaveri! Paistatkos sinä\nniitä vai käytätkö tuoreeltaan?\n\nJussin silmissä pimeni. Mokomakin honstoopeli! Lannoittaa väkilannoilla\nisänsä parhaita pellon paloja ja teettää tytöillä työnsä!\n\nSiinä oli lapiolla mukavan kokoinen, jäätynyt »pulla». Hänen teki\nmielensä antaa se ihan tuoreeltaan. Mutta kun kului vähän aikaa, niin\nnäkö palautui ja ajatus selveni. — Sehän menisi hukkaan, ajatteli hän\nja heitti lapiollisen laatikkoonsa.\n\nKustille tuli taas naurunpuuska. — Ha, ha, haa! lähetti hän leveämmällä\nsuullaan. — Ho, ho, hoo, lasketti Jussi yhtä leveästi. Mutta kun kaiku\nvastasi niin läheltä, ei Kustia enää naurattanutkaan. Hän alkoi kävellä\neteen päin. Jussi katsahti hänen jälkeensä. Hänestä tuntui kuin nyt jo\nvoisi tulla vaikka maaherra.\n\nPaitsi tieltä, löytyi Jussin patteriin myös tuvan puolelta monenlaista\njätettä ja kariketta. Pesien tuhkat, jotka ennen olivat haihtuneet\ntaivaan tuuliin, hän keräsi kahdesti viikossa. Lakaisuroskia varten\nhän varasi erikoisen ämpärin, ja varsin halukas hän oli kantamaan\npatterilleen senkin »ämpärin», jota täytyi vähän enemmän varoa.\n\nKevätpuolella valtasi hänet ihan ahneuden henki. Iltaisin hän\nkelkkoineen käväisi parikin matkaa, ulottaen ne toisinaan aina Mannilan\ntienhaaraan asti, täytyikin ulottaa, sillä »riista» alkoi huveta,\nkun teillä alkoi liikuskella muitakin kelkkamiehiä. Kivelän Eemeli,\nPakkalan pojat ja muutamat muutkin olivat ottaneet Jussin esimerkin\nvarteen.\n\nSuomullan oli Jussi saanut ajaa »talon ajalla» ja hevosella.\nViimeisillä keleillä hän toi pari kuormaa vielä patteriensa peitoksi.\n\nSiinä se nyt oli aika komea kasa. Varmasti oli kymmenen kuormaa. Hän\ntasoitteli ja viimeisteli reunat ja päällyksen. Keskiosa sai jäädä\nkupilleen, siihen voi vielä kantaa erinäisiä ämpärillisiä niinä parina\nkuukautena, mitä vielä oli kylvöaikaan.\n\nHän katsoi saran laidasta. Ruskokin kääntyi katsomaan. Se oli Jussin\noma patteri, maantieltä koottu ja vaivoin varattu. Hän palasi vielä\ntakaisin etusivua tarkastellen, että se kaikin puolin oli tullut vain\noikean patterin näköiseksi.\n\nRusko asteli kotiin ja Jussi käveli lapioineen perässä. Aattoillan\naurinko punersi läntistä taivaan rantaa. Jussin rinnassa punersi\nensikesäisten toivojen aurinko.\n\n— Mitenkähän yksi pieni lantapatteri voi olla noin mieluinen ja rakas?\n\nRusko otti mäessä juoksuaskeleen ja Jussin täytyi ottaa myös, mikäs\nsiinä auttoi. Pääsiäissauna odotteli.\n\n\n\n\nOjalan Kallen polkupyörä.\n\n\nKalle oli viisitoistavuotias talonpoika. Talo ja talonpoika, sanottiin,\nvaikka Ojala oikeastaan oli vain entinen Veijolan kartanon verotorppa\nja vasta suuren torpparivapautuksen aikana taloksi tehty, niinkuin niin\nmoni muukin torppa ja tölli.\n\nOjalan Aapo, juureva kuokkamies, ei alkuvuosina tahtonut tuota muutosta\noikein tajuta eikä todeksi uskoa... Isäntä!... Mikä isäntä minä\ntässä... Mökkiläinenhän minä, tasoitteli hän arvoaan ja raaputteli\nniskakuoppaansa.\n\nKalle poika oli melkein yhtä juureva kuin isänsä ja myös\njärjenjuoksultaan yhtä kankeanpuoleinen. Koulusta päästyään hän oli\nisän apuna töitä tehnyt, pystyikin jo melkein mihin vain. Olipahan\nOjalassa puskemista, melkein liiaksi tahtoi olla yhdelle miehelle ja\nmiehenalulle.\n\nKalle ei työtä pelännyt, ei sinnepäinkään. Hauskaa oli kotoinen työ ja\nleipää oli niin paljon kuin syödä jaksoi. Mutta yhtä puuttui. Ei ollut\npolkupyörää, ja sepä vasta vaivasi ja jungersi miehevää mieltä.\n\nOjala oli valtamaantien vieressä. Illoin, varsinkin lauantai- ja\npyhäilloin, Kalle istuskeli kotiportilla ja katseli, mitenkä kylän\npojat laskettelivat alamaaviettoista, siloista raidetta, että pyörän\npuolat rapisivat. Millä ihmeellä kaikki olivat sen irtikin saaneet,\nniinkuin Kivelän Eemelikin, jolla koulussa ei ollut viittä penniä,\nei edes kynänpätkää omasta varaa. Mutta siinä hänkin vain lasketteli\npolkupyörällä selkä notkollaan niinkuin paremmatkin miehet.\n\n— Ei, kyllä tässä pyörä täytyy saada, vaikka terveys menisi!\n\nSe kyllä oli vähän liian ylpeästi sanottu. Mutta Ojalan miehillä, niin\nisällä kuin pojallakin oli sellainen luonnonlaatu, etteivät he voineet\nunohtaa, mitä kerran olivat päähänsä saaneet. Kalle oli sinne nyt\nsaanut pyörän ja mielessä se pysyi, juri päivät hiljaisilla työmailla,\nvälähteli iltaisin tuvan penkillä istuskellessa ja vaivasi öisinkin\nkuvina ja unennäköinä.\n\nMutta siihen tarvittiin rahaa toistatuhatta markkaa. Entisestään\nKallella oli vain alun toistasataa. — Säästä ja ansaitse! Kalle\ntiesi ja ymmärsi ne hyvät neuvot. Mutta miten sitä ansaitsi, kun\npäivät oli tehtävä kotoista työtä? Miten säästi, kun ei ollut mitään\nraha-ansioita? Siinä seisoi ja toljotti kuin kynnetön orava kankaalla.\nPuu oli edessä, mutta ei ollut kynsiä, joilla olisi voinut puuhun\nravahtaa.\n\nToista vuotta Kalle jo oli mietiskellyt, eikä ollut vielä alkua\npitemmällä. Pyörä oli saatava ja sitä varten rahaa, se ainoastaan oli\nselvänä, mutta sepä sitten olikin eri selvänä.\n\nEräänä helmikuisena iltana se pelastava korsi vihdoin tipahti,\ntipahti ihan itsekseen ja ilman aikojaan, niinkuin ne korret\nuseinkin tipahtelevat. »Viljelkää aikaista perunaa!» oli otsikkona\neräässä sanomalehtikirjoituksessa. Kalle luki kirjoituksen, lukipa\nvielä toiseenkin kertaan, sillä hänellä, niinkuin edellä on tullut\nmainituksi, oli vähän kankeanpuoleinen järjenjuoksu. Sitten hän taittoi\nsanomalehden ja käveli äänettömänä ulos.\n\nOli kuutamo ja lumi narskui. Hän käveli pihatietä navetan luokse. Siinä\noli pieni pellonläiskä, kesäisinkin jonninjoutavassa käytännössä,\njoskus ohralla, joskus perunalla, useimmiten kesantona tai sikojen\nkuokkamaana. Eipä ole enää ensi kesänä, jos isä luvan antaa!\n\nTietysti hän antoi. Paljonko tuossa oli antamistakaan omalle pojalle ja\ntyömiehelle.\n\nSiitä hetkestä lähtien Kallen koko elämään ja olemukseen tuli uusi\nripeys ja tahti. Peruna ja perunamaa oli tästä lähtien kaikki kaikessa.\nRakas polkupyöräkin oli siirtynyt toistaiseksi näkymättömiin niiden\nperunoiden ja perunasäkkien taakse.\n\nHän hankki erikoisen kirjankin, perunanviljelysoppaan, vaikka\nolisi perunaa luullut osaavan viljellä ilmankin. Luulo ei ole aina\ntiedonarvoinen. Paljon siinä kirjassa oli sellaista, mistä hänellä\nennen ei ollut hajuakaan, ei isälläkään ollut, se oli varma. Tietoa\nsillä täytyi olla, joka aikaista perunaa viljeli. Siitä sai rahaa\nja rahaa Kalle juuri tarvitsi. Pyöräkin taas välähteli niklattuine\npuolineen.\n\nPitkin kevättä sitten oli mukavaa puuhailemista iltapuhteiksi. Ensi\ntöikseen Kalle teki idätyslaatikoita. Puuvajassa oli sementtitynnyrin\nlautoja. Niistä hän sai rakennuspuuta.\n\nKirjassa oli sellainenkin neuvo, miten aikaiset taimet voi suojata\nkeväthallan tuhoilta. Oli tehtävä yksinkertaisia kehyksiä, joiden\nkatteeksi sopi käyttää esimerkiksi vanhoja sanomalehtiä. Joka talossa\nsellaisia löytyi. Oli Ojalankin vinnillä kaikennäköisiä ja nimisiä\n»sanomia» ja »makulatuuria». Vasta Kalle senkin nimen merkityksen tuli\ntietäneeksi.\n\nHän rakenteli ja naulaili kehyksiä koko maaliskuun.\n\n— Mitä ihmettä sinä noilla luulet tekeväsi? kummastelivat isä ja äiti.\n\n— Eipähän mitään ihmettä, myhäili Kalle ja napisteli illat itsekseen.\n\nHän valitsi siemeneksi »Vesijärven». Se oli aikainen kotimainen\nperunalaatu, ja sitä sai Hankkijalta osuuskaupan kautta.\n\nOliko kukaan ennen pääsiäisen aikana siemenperunoita idätellyt? Ei\nainakaan Ojalassa eikä koko kylässä ennen sellaista oltu nähty. Kalle\npoika ei välittänyt puheista, eikä ennusteluista, vaan käänteli\nlaatikoltaan ja kasteli haalealla vedellä mukuloitaan.\n\nHuhtikuun lopussa hänellä oli sellaiset perunat, joita kelpasi\nkatsella. Jokaisen itu jurmotti vahvana ja tukevana kuin kahvikupin\nkorva, muutamista ihan kirkkaan vihreä hiirenkorva työntyi esiin.\n\n— Mihinkä luulet ne näin aikaisin saavasi? harrasteli jo isäkin\npoikansa asioita.\n\n— Peltoon! kuului yksisanainen vastaus.\n\nSittenpä joutuikin jo pellon vuoro. Joutoaikansa aamut ja illat Kalle\nkuokki ja haravoi, pöyhötteli ja lannoitteli, ehkä vähän liiaksikin.\nEi kumminkaan se peltotilkku ennen ollut sellaisessa pelsteessä\nkevätkauttaan aloittanut.\n\nVapunpäivänä Kalle istutti perunansa. Kaunis päivä silloin oli ja\nkaunis hänen peltonsakin illalla oli.\n\n— Kyllähän ne siellä mullassa nyt säilyvät, mutta entä jos myöhemmin\ntulee halloja? epäili isä.\n\n— Tulkoon vain, jos tullakseen on! arveli Kalle muistellen\npingoitettuja makulatuurejaan.\n\nTaimet nousivat muutamassa päivässä pinnalle, meikeinhän ne olivat\ntaimella olleet jo istuttaessa. Yövahtiminen alkoi. Kalle käpsehti\nauringonlaskun aikaan kuin kärppä, nuuski ilmaa ja lämpömittaria ja\nkanteli vinniltä kehyksiään. Tuli pakkasöitä, oikein kattohuuruisia,\nmutta taimilla ei ollut hätää. Ne lueskelivat kaikessa rauhassa\nsanomalehtiä. Aamuisin isä ja äiti ihmettelivät, mutta Kallea vain\nnauratti.\n\nNiin kului aika siinä puuhailussa ja rapsuttelussa, kului kauniiseen\nkesään, ohi tavallisten ihmisten perunanistutusaikojen. Kallen kehykset\njoutivat jo kesäkorjuun tai talvikorjuun, miten päin lienee oikeampi\nsanoa. Juhannuksen aikana hänen muutenkin kukoistava perunapeltonsa oli\nylt'yleensä valkeassa kukassa.\n\n— Olisikohan tuolla jo mukulaakin alla? äiti tiedusteli. Sama kysymys\nviljelijän itsensäkin mielessä askarteli. No, siitäpä sai piankin\nselvän.\n\n— Oli! Voi sentään, minkälainen jo olikin! Kalle punnitsi kädessään\nkananmunankokoista mukulaa ja katsahti sitten rehevään peltoonsa,\njonka poveen kätkeytyi tuhansittain samanlaisia maanhedelmiä. Hänen\nrinnassaan ourahteli kuin kevätpurosia, tuntui sillä hetkellä, niin\nkuin kaikki sisälläolevainen ei olisi liiveihin mahtunut.\n\nJuhannuspäivänä Kalle kirjoitti läheisen kaupungin osuusruokalalle\nosoitetun kirjeen. Aikaa häneltä siinä meni, ja moneen kertaan hänen\ntäytyi pureskella jo entisestäänkin maalittomaksi kulunutta kynänpäätä.\nKirjeen lopullinen muoto oli seuraava:\n\n  Minulla ois täällä nuoria perunoita. Mahtaisko tarvita niitä\n  sinne teirän ruokalaan? Tämä osuuskaupan Matti tois autolla\n  tavaraa hakiessaan. Hintaa passaisi panna niinkuin tapana on.\n\n                                          Kalle Ojala\n\nEsitys kelpasi ja hintaa pantiin, niinkuin tapana oli. Ensimmäiset\npussosensa Kalle kaivoi koplimalla, mutta kahden viikon kuluttua hän\nalkoi kaivaa järjestään.\n\nKaupan Matti, Kallen hyvä tuttava ja monen asian ajaja, vei pussoset\nmääräpaikkaan. Sopi hänellekin niin hyvin, kun menomatkalla ei ollut\nsanottavasti muuta vietävää ja kaupungissa taas joutui ottamaan tavaran\nsamasta pihasta. Kalle piti varansa, ettei Matin autoineen tarvinnut\nodotella, eipä edes seisahtua. Hän odotteli portilla pusseineen.\n\n— Hei, vain!\n\n— No, heipä hei!\n\nEnempää ei tarvinnut puhua. »Fordi» hyristi tiellä jo, että silinterit\ntärisivät.\n\nIltaisin tuli tyhjä säkki ja vähäinen kirjekuori herra Kalle Ojalan\nnimelle osoitettuna. Eipähän sitä onneksi nähneet muut kuin kaupan\nMatti, ja hän taas oli nähnyt niin paljon muutakin.\n\nSaamansa rahat Kalle talletti osuuskassaan. Siellä hänen entisetkin\nsäästönsä olivat. Viisikymmentä markkaa... Kuusikymmentä markkaa...\nSata markkaa...\n\nNe olivat kauniita rahoja ja ihania päiviä.\n\n— Mistä sinä rahaa noin vetelet, tällaisena rahattomana aikana?\nihmetteli opettaja säästökirjaa täytellessään.\n\n— Perunoista nämä...\n\n— Niin, sinähän kuulut kasvattavan niitä kuin mikä taikuri.\n\nOpettajan kiitos hiveli suloisesti mieltä.\n\nLoppui viimein hyväkin pelto. Perunasäkkien lähetys loppui samalla. Oli\nniitä jo mennytkin. Toisetkin jo lähettelivät, ja hinta alkoi halveta.\n\nViimeiset perunat syötiin itse, niinkuin oli syöty ensimmäisetkin.\nÄidin mielestä uusi peruna oli parasta herkkua, mitä hän tiesi. Samaa\nmieltä oli isä, varsinkin kun pisti voikipeneen nokkaan. Kallen\nmielestä se oli hyvin järkevää puhetta, varsinkin kun pisti sen\nvoikipeneen omasta pellosta kaivetun perunan nokkaan.\n\nKallelle tuli nyt jonkunlainen levähdysaika. Hänen mielessään alkoi\ntaas näkyä ja kangastella se kapine, jonka aiheuttamaa tämä moninainen\npuuha ja toimi alkujaankin oli. Se näkyi ja välkähteli nyt entistä\nselvempänä ja läheisempänä, puolat ja polkusimet, ruskea nimikilpi,\nsatula, avainlaukku ja kaikki ihanuudet.\n\nHän meni osuuskassaan ja otti tarpeellisen summan rahaa, vielä jäi\nhyvä siemen vastaisen varalle. Sitten hän meni osuuskauppaan. Mattikin\nsattui olemaan makasiinissa. Yhdessä koeteltiin ja katseltiin. Hyvä se\noli kaikin puolin. Kun Matti jotain ystävälleen vakuutti, niin siihen\nsaattoi luottaa.\n\nOli vähän satanut. Raide oli nihkeä. Uusi pyörä luisti kuin rasvattua\nnahkahihnaa pitkin. Metsäiselle tielle päästyään Kalle hyppäsi\nsatulasta ja tarkasteli pyöränsä kauniin välkkyviä paikkoja.\n\nHyvä kapine. Ainakin kymmenen vuotta se kestäis, kun taidolla käyttäisi\nja hoiteleisi.\n\nHän katsoi raidettakin, johon oli leimaantunut kulumattomien kumien\nkauniit ympyrät ja muut tunnusmerkit.\n\nEi ollut poika enää kynnetön orava!\n\n\n\n\nAntin onkipaikka.\n\n\nAntti oli kalpeahko ja sairaalloinen poika. Ei hän sängyssä\nmaannut enempää kuin toiset pojat, ei aina niinkään paljoa, mutta\nsairaalloisuus esiintyi muulla tavoin; äänen käheytenä, silmäin ja\nkorvain vuotamisena, koko heiveröisen olemuksen hiljaisena totisuutena.\nVanhemmat ihmiset sanoivat, että hänellä on heikko veri, ja että\nnäinköhän vain selviytyy pitempiaikaista eläjää koko miehestä.\nTietäväisemmät sanoivat, että kantanee perintöbakteereja ja siemeniä\nveressään. Semmoinenhan se oli, äitikin, Lehtolan Liisa, pieni\nyskiväinen ja käppyräinen muonamiehen vaimo, mutta vuodesta toiseen\nhänkin vain eli ja itse hoiteli ainokaisen lehmänsä ja puolitusinaisen\nlapsilaumansa.\n\nNiinpä Anttikin sitten vain eleli päivästä toiseen, talvet käydä\nretuutteli koulua, kesät käpsehteli kotituvan päivänpuoleisilla\nseinustoilla, siskojensa ja pikku veljiensä kanssa liikkui ja\nkäpsehteli, sillä samanikäiset pojat eivät häntä retkilleen kaivanneet.\n\nPohjimmaltaan Antti ei ollut mikään tyttömäinen poika, mutta kun toiset\ntekivät ja touhusivat kaikkea yhdessä, mietiskeli ja rakenteli Antti\nitsekseen ja ominpäin. Oli hänellä »pritsat» ja hernepyssyt, niinkuin\nparemmillakin pojilla, vaikka ei hän niitä kenellekään näytellyt. Tuli\ntietoon, kun opettaja kerran ainaisiin kanteluihin kyllästyneenä pani\ntoimeen yleisen tarkastuksen. Että Antillakin semmoinen oli, se oli\nkaikkien mielestä tämän yleisen pyssyasian suurin paukaus.\n\nTietysti Antilla oli myös onki. Ei se ollut merenruokovapainen, eikä\npunakohoinen, eikä jouhitapsinen, olipahan vain sellainen omatekoinen,\nniinkuin Antin muutkin vehkeet olivat. Koukku oli tavallinen musta,\nsivumäärä, siima yksinkertaista karhulankaa, koho kaarnasta ja vapa\npihlajainen, isän kyntöpiiskan mittainen.\n\nKylän järvi oli heinäinen ja matalarantainen. Antin piiskalla oli\nmelko vaikea päästä selville vesille, ja venettä ei ollut. Pari, kolme\npaikkaa oli, mistä jotenkuten saattoi yritellä, mutta syöntiaamuina\nja -iltoina olivat ne parempien miesten omistuksessa. Antti sai\nrapistella rantaheinikossa, sai salakan suikaleen tai kinaisen\nkiiskinpojan, joskus vahingossa pienen lahnanlitukankin. Yleensä jäivät\nhänen saaliinsa pientäkin pienemmiksi. Toisilla oli aina edes joku\nsuurempi näytettävä, ja ellei ollut, niin oli päässyt karkuun, keltä\npuolikiloinen ahven, keltä suuri lahna tai homekorva säynävä. Oli\nvetänyt, että vapa jutisi.\n\nAntin vapa oli hentoinen, mutta ei se ollut vielä koskaan jutissut.\nEipä tarvinnut kenellekään edes kertoa eikä levennellä. Puolisentuntia\naikaisemmin kuin toiset hän tavallisesti rannasta hävisi ja kipitteli\nyksinään kotiin. Jos sattui olemaan joku ahven joukossa, niin äiti\nperkasi, ellei, niin Mikki-kissa sai koko saaliin ja nautitsi sen\nsemmoisenaan, päästä alkoi ja pyrstöön lopetti, päätään kallisteli ja\nmielihyvissään mourahteli.\n\nHyvähän se oli näinkin. Tarvitsihan Mikkikin, mutta kyllä Antin mieli\nolisi ollut vielä parempi, jos edes joskus olisi kaikille saatu\niltakeittoa tai kunnolliset paistikalat. Miten hauskalta olisikaan\nkorvissa kuulunut, jos isä olisi päässyt sanomaan, että päästiinpäs\nsitä vain kerran Antinkin ongella liemeen puhaltamaan.\n\nOli taas joku heinäkuinen iltapäivä. Antti oli yritellyt useammasta\npaikasta, niinkuin ennenkin. Puronsuuhun saakka hän oli jo joutunut,\neikä hinkissä ollut vielä kuin kaksi suuripäistä kiiskiä. — Jos onkisi\npurossa? juolahti hänen mieleensä. — Voihan kala uida puroa pitkin. Ja\neikäpähän ota, jos ei annakaan, rannalta ei kumminkaan mitään tule,\nratkaisi hän, korjasi matosen ja alkoi katsella sopivaa heittopaikkaa.\n\nPuron suu oli liejuinen ja heinäinen. Hän yritti monta kertaa, mutta\nei saanut onkea veteen. Hän nousi puron vartta ylemmä. Ranta alkoi\nkovettua ja jyrkentyä. Nyt olisi saanut jo avoveteen, mutta vesi\nvirtasi niin kovasti, että koho ei pysynyt paikallaan. Antti käveli\nvieläkin ylemmä ja etsiskeli sopivaa paikkaa. Puron varrella kasvoi\ntiheää pajukkoa. Järveäkään ei enää näkynyt.\n\nKun hän kiersi erään tiheän ja suuren pajupensaan ympäri, tuli eteen\ntyyni puroputama, pyöreä ja jyrkkäreunainen kuin lampi.\n\nEi hän tällaista entisestään edes muistanutkaan. Voi, kun siinä\nolisi kaloja! Puro solisi alempana ja ylempänä. Järveä ei enää edes\npilkoittanut, sillä joka puolella oli tiheä lehtimetsä. Poukama oli\nniin syvä, ettei pohjaa näkynyt. Kauempaa metsästä kaatunut suuri\nhonkapuu halkaisi sen kuin leivän. Puun latvapuoli oli jo kokonaan\nvedessä ja sen alla oli salaperäistä ja pimeää. Sellaisissa usein\nsuuret kalat asuivat. Voi, kun siellä olisi kaloja!\n\nAntti istahti hongantyvelle ja kiehitti siimansa auki. Korkki täytyi\nnostaa ainakin puoleen metriin. Hän kohensi matosta, sylkäisi ja heitti.\n\nVoi, kun siellä olisi kaloja! Jo kolmannen kerran sama toivomus\njuolahti Antin mieleen, ja kun hän katseli ympärilleen ja arvosteli\nrauhassa asioita, niin yhä hartaampana se toivomus kohoutui hänen\nmieleensä.\n\nTäällä saisi olla rauhassa, salaa tulisi ja salaa menisi. Ei tuuli\nottaisi miltään puolelta, eikä haittaisi pieni sadekaan, sillä hongan\nrungon vieressä kasvoi kuusi, pieni tosin kuin joulukuusi, mutta kyllä\nse yhden onkimiehen suojaisi. Ja kuusen takana oli lähde, ihan avosilmä\nlähde. Hinkillä saisi raitista vettä pistää. Eivät pahentuisi kalat\nkuumallakaan ilmalla. Parempaa onkipaikkaa ei joulupukkikaan olisi\nosannut keksiä eikä lahjoittaa, kun vain...\n\n— Mitä? Mihinkä koho oli joutunut? Vapa oli kädessä. Siima painui\nveteen, mutta kohoa ei näkynyt missään. Hän nosti vapaa. Jungersi ja\npiti vastaan. Totisesti, siellä oli kala! Eikä ollutkaan ihan turha\nkala, koska niin jutisti ja jungersi.\n\nHän nosti ja heitti. Ahven tuli, että jutkahti, oikein kookas ja lihava\npaistiahven. Antti ei ollut sellaista kalaa vielä ikänään saanut. Hän\nhypähti kalan perässä penkalle. Oli niin tasainen ja kuiva nurmikkokin\nsiinä. Pian se oli irti. Päätä hongan tyveen ja selvä peli. Antti ei\nkoskaan kiduttanut kalojaan, ei kiiskejäkään. Hän pisti lähteestä\nhinkkinsä vettä puolilleen. Se oli niin kylmää, että sormia kirpeli.\nAhven pääsi säilöön. Olipa tämä ihana päivä!\n\nHän haki parhaimman matosen, istui puulle ja heitti uudelleen. Koho\nsolui puun viereen. Oli senkin puolesta niin jännittävää ja mukavaa,\nkun ei nähnyt eikä tietänyt, oliko kala tarttumassa vai ei, eikä\nsitäkään, minkä kokoinen oli, jos oli. Mutta salaa ei kohoa veisi,\nniinkuin äsken. Kauan aikaa pysyi liikahtamatta, sitten hiljalleen\nalkoi painua puun vartta alaspäin. Hän veti aina hiukan takaisin.\n\nTärppäsi toisen kerran. Koho nousi ensin pystyyn ja painui sitten\nsuoraan alas umpisukkeluksiin. Jungersi ja nousi. Suuri ahven taaskin,\nniin äskeisen näköinen ja kokoinen, että opettajan kirjevaa'allakaan ei\nvarmaan olisi painosta eroa löytänyt.\n\nNiillä kehtasi jo lähteä kotiin, ja voipa tulla vielä lisääkin. Olipa\nisälle ja äidille kumminkin, ellei lisää tulisi. Antti toimi nopeasti,\nja koho oli taas pian entisellä paikallaan.\n\nKolmas oli pienempi, mutta ahven sekin. Neljäs ja viideskin olivat\npieniä ahvenia. — Ihan sopivia Liisalle ja Villelle ja Hilmalle,\nlaskeskeli Antti ja sylki innoissaan matoseen.\n\nJärveltä kuului toisten poikain huikkauksia ja vavan läiskäyksiä. Eivät\nsaaneet enää, sen merkkiä se aina oli. Luulivat tietysti, että Anttikin\njo oli aikapäiviä kotiin kipaissut.\n\nEi auttaisi tästä pojille puhua. Voihan joskus pistäytyä rannalla,\nniinkuin ennenkin, mutta sitten salaa pujahtaa tänne. Ei tästä mitään\nlähde, jos koko sakki tulee. Ja hakekoon kukin paikkansa. Eivätpä\nolleet itsekään omiinsa päästäneet eivätkä pyytäneet.\n\nAntin näitä mietiskellessä oli hänen onkeensa iskenyt oikein aika\nvaari. Koho hukkui ja vavan latvapuoli alkoi taipua kuin luokinsakara.\nAntti ponnisti jalkansa mättääseen ja alkoi nostaa. Ei hän ikinä ollut\nkuvitellut, että kala voisi nostaa semmoisen mohinan. Hän ei uskaltanut\nkovempaa kiristää, sillä siima olisi voinut katketa, eikä kuiva vavan\nlatvakaan olisi kestänyt. Kala alkoi kiertää putamaa, kiersi useaan\nkertaan kuin kauha pataa. Lopulta Antti keksi keinon, veti kuin\nkaivoämpäriä, ensin vavasta, sitten siimasta, nousi koho ja nousi kala.\n\nVoi, minkälainen porsas se oli! Antin täytyi ihan päälle hypätä,\nettei vain päässyt vierähtämään takaisin. Ei yksikään pojista ollut\nsaanut semmoista ahventa, se oli ihan varma asia. Lieneekö Halkilahden\nvaarikaan saanut rysillään ja riimuverkoillaan. Hänen täytyi etsiä\noikein kalikka, jolla antoi päähän iskun. Evät tärisivät vielä\njälkeenpäin pitkän aikaa. — Siitä tulee illallinen koko joukolle,\nriemuitsi hän mielessään. — Jos joku pojista olisi tuollaisen saanut,\nniin siitä olisi meteliä pidetty. Teki mieli huutaa melskaajat\nkatsomaan, Antinkin kalaa, kerrankin! Mutta samassa onneksi juolahti\nmieleen, että nehän hämäisivät ja melskaisivat koko paikan. Ei se olisi\nsitten enää hänen paikkansa, tokkopa onkeaan saisi mahtumaan.\n\nEi hiiskaustakaan! Ei kenellekään! Ei Kivelän Eemelillekään, eikä\nTorikan Arvolle eikä Raitalan pojille. Niillä oli veneensä ja pitkä\nvapansa ja muutenkin kaikessa olivat niin eteviä ja viisaita. Eikä sitä\ntietänyt, oliko putamassa niin kovin paljon ahvenia. Ehkäpä yksinkin\nehtii ne sieltä nypellä, ennenkuin syksy on käsissä, ja vaikka jäisi\nseuraavaksi kesäksi, ja vielä sitäkin seuraavaksi. Hyvin ne siellä\nsäilyvät. Olipahan iso ahvenkin säilynyt. Hän vilkaisi kalaansa, jonka\npyrstö näkyi hinkissä. Ei mahtunut muuten kuin pystyyn. Mitenkähän\nvanha tuommoinen köriläs mahtoi jo olla? Olikohan kymmenenvuoden? Ei,\nvanhempi sen täytyi olla. Ei kala paljoakaan vuodessa kasva, koska\nkeväiset poikaset syksyllä ovat vasta kuin rusakoita tai kauranjyviä.\nMutta nopeampia ovat kuin rusakat. Sähähtivät aina matkoihinsa, että\nyksi sihaus vain kuului, niinkuin kourallisen hiekkaa olisi veteen\nheittänyt.\n\nKoho painui taas, pysyi kauan aikaa juuri ja juuri näkösällä. Olikohan\npieni vai suuri? Voi suurikin olla. Joskus ne jäivät jurmottamaan\ntuolla tavalla. Hän kiristi, kala vastasi. Se oli kiinni jo. Aika\nappura olikin, isompi, kuin ne kaksi ensimmäistä. Tämäpä oli vasta\nonkipaikka! Sitten niitä tuli edelleen pienin väliajoin. Tuli\npieniäkin, ei turhan pieniä. Useimmat olivat keskikokoisia, ja aina\nsilloin tällöin joku suurempi, ensimmäisten kokoinen.\n\nAurinko oli häipynyt jo metsän taa. Poikain ääniä ei enää kuulunut.\nJossain päin huutelivat lehmiä kotiin. Mutta Antti istui kuin\nnojatuolissa ja veteli ahvenia toisen toisensa jälkeen. Hinkki oli\njo tasapäänä. Vesi oli noussut kalojen mukana ja vuotanut reunan yli\nkuiviin. Ison ahvenen häntä törrötti toisten päiden ja häntien keskellä\nkuin mikäkin valaan pyrstö.\n\nKelpasi tuollaisen hinkin miehenä kotiin mennä. Antti oli miettinyt\njo, mistä menee, vasikkahaan poikki ruispellon laitaan, siitä ojaa\npitkin riihen luo. Siitä kotituvalle ei enää ketään tule vastaan. Ja\njos tulee, niin, no, minkäpä sille sitten tekee. Tulee kaiketi tämä\nmuutenkin niiden tietoon.\n\nTuli vielä muutamia ahvenia. Sitten matoset loppuivat. Olisi niitä\nvoinut löytää aholta, mutta liika pois. Aina oli hullusti käynyt\nniille, jotka liikoja ahnehtivat, niinkuin sille kääpiölle, joka ei\njaksanut kantaa kultakonttiaan ja sille saidalle emännällekin, jonka\nleipä ei mahtunut uunista ulos.\n\nHän kieritti siiman vavalle, puhdisti koukun ja kiinnitti sen vavan\ntyveen.\n\nKalahinkki kädessä, matopurkki ja onki toisessa, hän alkoi kaivautua\nvesakkoon. Polku oli vähän ylempänä. Kylläpä se painoi! Koskaan ennen\nei ollut painanut juuri enempää kuin tullessakaan. Mitäpä ne, pari\nkolme sinttiä.\n\nMontakohan niitä oli? Polulle päästyään hän kaatoi kalat mättään koloon\nja laski. Samalla valikoituivat pienimmät alimmaisiksi.\n\nKolmekymmentä kuusi niitä oli! Se iso oli kolmaskymmeneskuudes!\nNeljä kertaa yhdeksän oli kolmekymmentäkuusi, yhdeksäsosa\nkolmestakymmenestäkuudesta oli neljä, muisteli hän kerto- ja\njakotauluaan. Hyvä sitäkin muistella, ettei perin unohtunut. Opettaja\noli vihainen, jollei muistanut.\n\nSuuri ahven jäi viimeiseksi. Kun kaulan kohdan asetti hinkin reunalle,\nniin pyrstö meni saman verran toisen reunan ylitse. Oli se aikamoinen\nahven!\n\nÄiti oli lypsänyt lehmänsä ja isäkin oli tullut jo työstä kotiin,\nkäpisteli jotakin porstuan nurkassa.\n\n— Jaha, sieltä kalamies tulee! ääni oli vähän leikinpilkallinen\nniinkuin tavallisesti.\n\n— Kalamiespä niinkin! hihkasi Antti vastaan ja jäi odottelemaan siksi,\nkunnes isä kääntyi.\n\nIsä ähkäili ja kompuroi pimeästä esiin. Silmät osuivat Antin hinkkiin.\n\n— No, voi sun Helsinki!\n\nSe oli isän ainoa ruma sana ihmetapauksissa. Eikä se oikeastaan kovin\nruma sana ollut.\n\n— Mistä sinä, älävänä, tuommoiset ahvenet keksit?\n\nAntti kertoi alusta alkaen koko ihmetarinan, muisti hyvin, vähän\nliiankin hyvin. Muisti isäkin sen puronputaman, jossa oli suuri lieko,\njoskus oli samalla puulla istuen viikatetta hionut. Semmoisten alla\nne juuri ahvenet asustelivat. Olipas poika, kun keksi! Taitaa hyväkin\nkalamies vielä tulla! Hän otti suuren ahvenen ja punnitsi kädessään.\n\n— Aika porho! Neljänneskilon painoinen tai ehkä enemmänkin! Sillä\ntavalla se mies vetelee!\n\nAntin mielelle teki hyvää. Niinkuin hunajaa olisi vedelty\nvehnävoileivälle.\n\nÄiti ja koko pieni seurakunta joutuivat tarhalta ihmettelemään.\n\n— Ai, jai!\n\n— Oi, joi!\n\n— Jesta, sitä poikaa! Äidilläkin oli ihmetapauksiin oma sanansa.\n\n— Perataan ja paistetaan kohta! innostui isä ja nosteli housujaan.\nJoskus hänkin iltamyöhällä oli tullut kotiin ahvenineen, vaikka siitä\noli kulunut jo monta vuotta.\n\n— Ei niitä yhteen ateriaan kaikkia! ehätteli äiti, jonka murhe ehti\netukulona jo seuraavankin päivän asioihin ja syömisiin.\n\nIsä tekasi oikein vartavasten kalalaudan. Sittenpähän on toiseksi\nkertaa valmiina. Antti ja pienemmät seurailivat mielenkiinnolla puuhaa.\nPian se kävi. Isällä oli terävä puukko ja kätevä käsi.\n\nKoko perhe lähti perkaamaan. Isä ja äiti perkasivat, muu joukko katseli\nja ihmetteli. Isä käsitteli sen »valaskalan». Tuskinpa äidin puukko\nolisi pystynytkään, suomus oli kova ja eväpiikit kuin naskalin kärjet.\n\n— Tämä paistetaan heti, ja tuo, ja tuo, määritteli isä.\n\n— Säästetään isommat toki sunnuntaiaamuksi, esitteli äiti, mutta Antti\nkävi isän puolelle.\n\n— Mitä niistä niin säästämään. Ehtii sunnuntaiksi uusia onkimaan.\n\nTavallisesti äiti pata-asioissa päänsä piti, mutta mukautui tällä\nkertaa kumminkin. Isoimmat ahvenet paistettiin, ja illallinen oli kuin\nmikäkin aattoateria. Keskustelu oli vilkasta ja tapahtui ähvenen ja\nonkimisen merkeissä. Isä innostui muistelemaan omia onkiaikojaan. Ei\nsilloin rantakivillä kinaisia kiiskejä norkoiltu, eikä särensinttuja\nnarrailtu! Kruununmaalle, sysilammelle ja suvannolle me pojat\npainelimme, minä ja Takalan Eevertti. Siellä kaatuneen petäjän\nlatvakäkkyrässä istuttiin ja ongittiin. Tuuli tohisi honganlatvassa,\nmutta veden pinta oli kuin tervapytty. Kun sieltä tärppäsi, niin se oli\nvaari! Musta kuin kekäle ja silmät kuin lantit päässä! Sai kiipertää\nkynsin hampain petäjän oksiin, ettei pudonnut sen niskaan sinne\ntervapyttyyn.\n\n— Mitä tuommoisia kauheita lapsille juttelee, esteli äiti väliin, mutta\nisän juttu jatkui syömisen jälkeen, ja Antin ja pienempienkin poikien\nsilmät olivat lantinpyöreät kuin niiden Sysilammen ahventen ennen.\n\nIsä nukkui ropinoihinsa ja pikku veljet kuunnelmiinsa, mutta Antti\nvalvoi hiljaisessa tuvassa vielä pitkät ajat.\n\n... Tuuli humisi honganlatvassa... mutta lampi oli kuin tervapytty...\nMusta kuin kekäle... silmät kuin lantit... Ja isän ajoista ne ovat yhä\nsuuremmiksi kasvaneet...\n\n\n\n\nTalonomistaja.\n\n\nHänen nimensä oli Matti. Hänellä oli liivihousut ja tuppipuukko, joka\nriippui niinkuin pitikin, vasemmalla kupeella tupenkärki sivulla ja\ntaaksepäin.\n\nHän oli varsinais-suomalaisen perintötalon poika ja oli rakentanut oman\npienen talonsa ikivanhan vilja-aitan taakse kotikallion korkeimmalle\nkumpareelle.\n\nSiinä oli hyvä talonpaikka, parempi kuin isän vanhalla talolla olikaan.\nNäköalaa oli jokapuolelle. Isän talon peltosarat juoksivat kuin\nhihnat kallioiden väliin ja taakse ja yhtyivät siellä toisten talojen\nsarkoihin ja hihnoihin, jotka olivat kovin ohkaisia kun täältä kotoa\nkatsoi. Yhtä leveitä ne olivat, kun lähelle meni. Matti oli käynyt\nkatsomassa.\n\nPeltojen välimailla oli latoja, suurisuisia ja jyrkkälakkisia. Lähimmän\nladon vierellä oli laidunpelto, jossa makaili ja liikehteli sonni ja\nkaksikymmentä lehmää, tai kaksikymmentäviisi, ei Matti ollut niitä\nniin kovin tarkoin lueskellut. Oman laidunmaan takana oli toisia\nlaidunpeltoja, joissa liikuskeli myös lehmiä ja sonneja ja mullikoita.\nNekin näyttivät pienemmiltä, niinkuin peltosarat ja ladotkin,\nläheisemmät lampaan kokoisilta, etäisimmät pieniltä koppakuoriaisilta.\nMutta oikeita lehmiä ne kaikki olivat, samoja elintoimintoja\nharjoittivat kuin isän ja äidin lehmät, söivät ja puskivat ja\nmärehtivät.\n\nToisetkin talot olivat rakennetut kallioille, kaksikymmentä, tai\nkaksikymmentäviisi. Ei Matti niitäkään ollut sen tarkemmin sormitellut\neikä laskeskellut.\n\nOman talonsa hän oli rakentanut sinä kauniina kesänä, jolloin aurinko\nei nukkunut juuri ollenkaan. Siitä näki myös merelle. Enää ei tosin\nmerta näkynyt, mutta joskus aikaisemmin se oli ulottunut kotikallion\njuurelle asti. Niin oli vaari kertonut ja näki sen kalliostakin, kun\ntarkasteli, mustia juomuja kuin kissan selässä, vesi ne oli vedellyt ja\nnuoleskellut.\n\nToisinaan Matti uskoi, että siinä vieläkin oli meri. Jonakin päivänä\nsaattoi vaikka vihollinen ilmestyä korkeakaulaisine venelaivoineen ja\nkeihäineen ja jousipyssyineen. Niin oli ennenkin ilmestynyt, silloin\nkun vähimmin osattiin odottaa, niin oli vaari kertonut ja oli Matti\nnähnyt kuvankin alakoulussa.\n\nSai tulla, jos halutti ja oli uskallusta. Matti oli varautunut\nsuuremmankin hyökkäyksen varalta. Kallioreunalla oli hänellä iso\nkasa pyöreitä kuulakiviä ja nuolia oli teritettyinä pieni pino.\nMerkkikivelle oli hän kerännyt tervaspuita ja tuohenkäppyröitä, yhdessä\noli tulus- ja taulapussikin tulitikkulaatikkoon pakattuna. Vaari oli\nkertonut, minkälaisia entisajan tulenottovehkeet olivat.\n\nHarvoin viikingit enää hyökkäilivät, isän aikana ei ollut yhtään\nkertaa, eikä vaarinkaan, mutta ei koskaan mitään niin varmasti voinut\ntietää, oli vaarikin aina neuvonut.\n\nAsuinrakennuksensa oli Matti tehnyt oikein kivijalalle. Siinä oli tupa\nja kaksi kamaria. Seinäraot oli tukittu sammaleilla. Kauppapuodista\nolisi saanut kyllä sitä varten riiveitä, mutta sammal oli lähempänä\neikä maksanut mitään.\n\nTupa oli suuri. Sen muuri oli kivistä, pienistä pultereista.\nSärkykivistä 'olisi tullut sileämpi ja kaakeleista vieläkin sileämpi\nja kauniimpi, mutta kyllä tämäkin siinä meni ja kesti kauan. Vaarin\ntuvassa oli samanlainen ja oli kestänyt monta sataa vuotta.\n\nTuvassa oli pöytäkin ja pöydän takana penkki. Penkillä seisoi\nkaappikello, seisoi se, mutta ei sen tarvinnutkaan käydä, ei vanhimpia\narvokkaampia kelloja kannattanutkaan käyttää. Ja kyllä Matti muutenkin\najan tiesi: kahdeltatoista soi ruokakello ja kolmen aikaan vihelsi juna.\n\nKamareissa oli hyllyjä, tuoleja ja kaappeja. Kolme piippuakin oli\nyhdessä nurkkahyllyssä. Ihmisiä ei ollut, jokaisen täytyi olla\nahkerasti töissä.\n\nNavetta oli tiilistä, sementtitiilistä, jotka Matti itse oli sahannut\nlaudanpalasista. Siinä oli navetta, talli, sikala ja kanala, kaikki\nyhdessä. Niin isänkin rakennuksessa oli. Matin karjarakennuksessa oli\ntiilistä kattokin, Keramian tiilistä. Uusiin hyviin rakennuksiin ei\nkannattanut enää pärekattoa laittaa. Omalla kuorma-autolla T. 2222\nMatti oli ajanut kattotiilet asemalta.\n\nNavettaan ei päässyt vieras sisälle. Kaikellaisia karjatauteja\noli liikkeellä, ja sitäpaitsi karjakin oli nyt kesälaitumella ja\nkesänavetassa.\n\nAitta oli pieni. Niin oli isänkin aitta ja vaarin aitta oli vielä\npienempi. Mutta ovessa oli saranaraudat, sementtitynnyrin vanteista\nMatti ne oli takonut ja taivutellut, ja alakulmassa oli kissanaukko,\nniin suuri, että aikuinen hiirikin mahtui.\n\nVähän etäämpänä kalliosyvennyksessä oli Matilla omatekoinen järvi.\nSiinä riitti vettä poutapäivinäkin, kun päivällä muisti lisätä pari\nkolme ämpärillistä. Ei se ollut suurikaan työ. Ison navetan vesiraana\nei ollut kovin kaukana. Kun sattui hyvä ukkospilvi, niin täyttyi järvi\nreunojaan myöten. Kaloja siinä ei ollut, mutta ei ollut väliäkään.\nKalastusta sopi harjoittaa merellä.\n\nSaunan ja pesutuvan Matti oli rakentanut yhteen, aivan järven rantaan.\nOli laiturikin, josta saunan jälkeen pääsi uimaan.\n\nLaiturin äärellä seipääseen kytkettynä oli kaarnavene ja kaarnalotja.\nMitäkö lotjallakin teki? Hiekkahauta ja takametsä ja takaniitty olivat\njärven takana. Joka päivä oli lotja vesillä. Siihen saattoi panna\ntakatuupparin, jos halutti, sitä varten oli perä jo tehdessä tasaiseksi\njätetty.\n\nVielä oli kartanolla kalustovaja, molemmin puolin läpiajettavat ovet.\nSiellä säilytettiin rattaat ja reet ja valjastettiin hevoset työhön\nlähdettäessä, ei kastunut pahimpinakaan sadepäivinä.\n\nNyt oli vaja tyhjä, sillä kaikki sekä talvi-, että kesäajokalut olivat\npihamaalla tervattavana. Ne säilyivät paljon kauemmin, kun piti hyvissä\ntervoissa.\n\nSiinä oli auroja ja äkeitä, elokärryjä ja lantarattaita. Oli\ntraktorikin, joka kulumisen ja korjauksen merkeistä päättäen oli ollut\nhyvin ahkerassa käytännössä. Siinä ei näkynyt tehtaan merkkiä, mutta\nniitä vehkeitä se joka tapauksessa oli, koska siinä oli pyöriä yllä ja\nalla ja istuimella oli rasvakannu.\n\nPihalla oli se isännän kuormapiilikin, T. 2222. Henkilöautoa ei hänellä\nollut. Ei kannattanut pitää näin pienessä talossa, ja kuorma-autollakin\nvoi ihmisiä kuljettaa. Ajurin vieressä pääsi aina asemalle ja\nkaupunkiin, kenellä asiaa oli.\n\nPuintihuone oli mäen alla. Se oli vanhanaikainen, koska savupiippu oli\nkatolla, olikin hyvä piippu, pitkä ja suora, kuivuneesta koiranputkesta\nkatkaistu.\n\nViljelysmaat olivat alempana. Siellä oli pari heinälatoa, ja\nlaidunlohko oli viisilankaisessa piikkiaidassa. Monta kymmentä\npakettinarua oli niihin mennyt, solmut toimittivat piikkien virkaa.\n\nLehmiä oli hänelläkin parisenkymmentä, useimmat niistä syönnin\ntouhussa, kolme makasi ja pari oli puskusilla jalat tukevasti tanassa.\n\nTalossa harjoitettiin maanviljelyksen ja karjanhoidon ohella myös\npikkuelinkeinoja, niinkuin nykyjään täytyy harjoittaa, jos mielii\nvanhan perintötalon suvussa pysyttää. Navetan kupeella oli sikatarha ja\ntoisella puolella kanatarha. Kanat olivat valkoisia ja siatkin olivat\nvalkoisia tietysti vähän savessa, niinkuin siat tapaavat kesäisin olla.\n\nSiinäpä se sitten olikin nuoren talonisännän koko manttaali ja\nkapitaali. Isäntä itse oli vikkelä kuin orava ja ruskea kuin paahdettu\npapu.\n\nJos merkit paikkansa pitävät, niin hän pysyy kalliollaan niinkuin isä\nja vaari ja vaarin vaari aina seitsemänteen ja kahdeksanteen polveen\nennen häntä jo olivat pysyneet. Aika oli kova, mutta kallio oli\nkovempi. Oli varattuna ammuskiviä ja teritettyjä nuolia.\n\n\n\n"]